Gunwritersin Tokko tietoa on

gunwlogo.GIF (2155 bytes) << Uusimmat Osa 39 >> 38 >> 37 >> 36 >> 35 >> 34 >> 33 >> 32 >> 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstan toimittajan P. T. Kekkosen poismenon johdosta postia tälle palstalle ei enää vastaanoteta.

Uusimmat, osa 40. Päivitetty 08.03.2002

Gunwriters - Juttu on parhaimmillaan silloin, kun totuuskin vaikuttaa uskomattomalta!

Juttuvinkki

Tervehdys, Pete. Onnitteluni ja kiitokseni mielenkiintoisista artikkeleistasi! Vapaamatkustajana (tekosyyni: köyhä opiskelija) kysynkin: Olisiko mahdollista tehdä juttua MP38/MP40-aseista?

Nim. Friedrich von Grabenburg

Moni PV:kin yhtynee toivomukseesi, mutta toistaiseksi joudun huokaamaan katkerat sanat: "Voi, kunpa ehtisin..!" Ruuhka on taas ylivoimainen. MP 40 löytyisi tutkittavaksi, mutta se on valitettavasti "kyttiksen" luvalla, eikä Suojeluskunnan, joten tutkiminen ja testaaminen pitäisi suorittaa "neutraalilla maaperällä", eikä kotona kaikessa rauhassa. (Joensuun Sisäampumarata olisi kyllä käytettävissäni, mutta kotoani on sinne matkaa nelisen kilometriä ja kulkuvälineenä vain "putkikameli"). Ampumakokemusta kyseisellä aseyksilöllä on entuudestaan, vaimentimen kera ja "senza sordino", ajalta jolloin sihtisilmäkin oli vielä kohtalaisen terävä.

Oikeuteni ampuma-aseiden "kotilainaukseen" menetin Pohjois-Karjalan lääninhallituksen lakkautumisen myötä, mutta enpähän ole sen perään koskaan haikaillut. Tuostapa muistui mieleeni hauska anekdootti: Suomen kuuluisimmalla asekonstruktöörillä, AIMO JOHANNES LAHDELLA, ei olisi nyky-normien mukaan oikeutta minkäänlaisen ampuma-aseen yksityiseen hallussapitoon, eikä olisi ollut vuoden 1918 ase-asetuksen tai vuoden 1933 aselainsäädännön ahtaimpien tulkintojenkaan mukaan, ottaen huomioon hänen "kostea" elämäntapansa ja luonteenlaatunsa, joka oli (lievästi sanoen) äkkipikainen. Näin ainakin hänen tuotteliaimmalla luomiskaudellaan, v.v. 1926 - 43. Ennakkotapaus "asehenkilöksi kelpaamattomasta" alan asiantuntijasta tunnetaan siis Suomestakin.

1302 MMII; PT

"MURIAATTISTA KRUUTIA"

Olen tehnyt kloraattipommeja kaliumkloraatista ja ihan normaalista hiilestä. Pakkaan ne putkeen, seinämävahvuus 2 mm, pituus noin 20 cm ja sisähalkaisija 25 mm. Putken toisessa päässä 8 mm reikä ja toisessa päässä 12 millin mutteri hitsattuna siihen putkeen kiinni. Sitä kautta laitan sen seoksen.

Kysyisin minkä takia siihen pitää lisätä hiilijauhoa? Sytytän sen dynamiitin nallilla. Millä aineella saan tehostettua räjähdysvoimaa? Se kloraatti-hiiliseos on kuivaa. En ole liottanut sitä polttoöljyssä kun ensimmäinen, pelkällä tulilangalla tehty pommi ei toiminut.

Nimim. "Nallimies".

Kaliumkloraatti on ensisijaisesti hapen lähde. Hiiltä tarvitaan kaasuuntuvaksi polttoaineeksi. Pelkän kloraatinkin voi härnätä paukahtamaan, mutta räjähdysvoima on melko vähäinen, koska klooripitoista kaasua kehittyy niukalti. Tarvitaan myöskin kohtuuttoman voimakas virikepanos "kukunnan" aikaansaamiseen. Pian kaliumkloraatin keksimisen jälkeen 1700-luvun lopulla alettiin kokeilla, voitaisiinko sillä korvata mustan kruudin salpietari ja saada aikaan aiempaa tyrnävämpi ajoaine ampuma-aseisiin. Kemisti BERTHOLLET'n "Muriaattinen Kruuti", joka introttiin vuonna 1799, osoittautui ylitehokkaaksi tässä tarkoituksessa: Se räjäytti usein musketit ja tykitkin, ja sen palojäänteet olivat rautaa syövyttäviä.

Muriaattisen kruudin valmistuskin oli äärimmäisen riskaabelia, johtuen seoksen isku- ja hankausherkkyydestä. Aseet olivat myös enimmäkseen suustaladattavia, ja ainakin musketteihin juntattiin luoti kiinni kruutipanokseen voimakkailla latausrassin iskuilla, luodin päälle asetetun paperitulpan eli etulatingin tiukoittamiseksi piipuntäyteiseksi tiivisteeksi. Monet kokeilijat menettivät sormia, kun panos paukahti jo latausvaiheessa. Piilukkoaseiden sankkiruudiksi oli "Poudre Muriatique" kelvollista. Pian havaittiin, ett'ei "kurkan" eli hanan piikivi-kiilalla sankkipannun kannen "karkusta" lyötävää kipinäparvea tarvittu laisinkaan, koska kloraattiseos syttyi pelkästä iskustakin, erityisesti toisella aikalaisella keksinnöllä - elohopeafulminaatilla - herkistettynä. Perkussiosytytys alkoi kehittyä, kun muriaattisen kruudin epäsuotuisia ominaisuuksia alettiin hyödyntää 1800-luvun alkuvuosista alkaen, ja siitä edistyttiin varsin pian nallisytytykseen.

Nimitys "muriaattinen kruuti" juontuu kloorihapon wanhasta nimityksestä "muriaattinen happo", jonka kaliumsuolaa on puheenalainen kaliumkloraatti. Muriaattiseksi hapoksi on nimitetty erheellisesti myöskin suolahappoa eli kloorivedyn vesiliuosta, jonka kaliumsuola kaliumkloriidi on täysin tehotonta räjäytysmielessä, mutta arvokasta kalisalpietarin valmistuksessa huokeasta Chilen salpietarista konversiomenetelmällä eli ioninvaihdolla. Wanhasta "TAVARASANAKIRJAsta", johon tartun aina ensimmäiseksi kun joku kysyy jotain kemikaaleista, löytyy hakusana "KLORAATTIJAUHE/ KLORAATTIRUUTI: Herkästi syttyvä räjähdysaine, joka sisältää pääasiallisesti kaliumkloraattia, hiiltä, ym. Helpon syttyväisyytensä vuoksi se on hyvin vaarallinen".

Tuo "ym." voi tarkoittaa rikkijauhetta, mutta myös alumiini- tai magnesiumpulveria, taikka niiden seosta. Venäläisten ZR- eli ZP- räjähdeluotien kukkuvana täytteenä oli magnesiumia ja alumiinia mikroskooppisen pieninä "paljetteina", eikä pelkkää hiiltä lainkaan, paitsi sideaineessa (shellakassa tai nikkarinliimassa), jota oli seoksessa tosin alle 5 p-%n osuus. Berthollet'n muriaattikruudissa lienevät seossuhteet olleet kuin mustassa kruudissa, mutta salpietarin tilalla 75 % kaliumkloraattia, hiilipulveria 15 % ja rikkijauhetta 10 % painosuhteissa. Jos kloraattikin on hienonnettu pölymäiseksi ja ainekset ovat sekoitettuja huolellisesti, riittää pelkkä tulilangan pistoliekki aikaansaamaan detonaation suljetussa tilassa, kuten kuvailemassasi putkipommissa. Jos kloraatti on rakeisessa tai kiteisessä muodossa, tarvitaan aloitepanos (nalli) ja kenties virikepanoskin tuottamaan varma ja voimakas kukunta.

Räjähdystehoa voi petrata korvaamalla rikin alumiinijauheella, tai vaikkapa pieniksi lehtisiksi taikka kapeiksi suikaleiksi leikatulla ohuella alumiinifoliolla. (FAZERin sinisen maitosuklaan tai KOSKENLASKIJA-juuston käärefolio olisi sopivan ohutta, mutta sitä tarvitaan lähes pallokentän laajuinen kaistale kookkaaseen jytkyyn). Alumiini enentää räjähdyslämpöä, jolloin räjähdyskaasujen tilavuus lisääntyy hetkellisesti. Alumiinin polttamiseen tarvitaan happea, joten suositeltava seossuhde on 80 % kloraattia, 10 % hiilijauhetta ja 10 % alumiinisilppua. Alumiinisia sorvinlastujakin on kokeiltu hyvällä menestyksellä räjähdeseoksien tehosteena. Sytytykseen tarvittaneen dynamiitin nalli, joskin pelkkä tulilangan pistoliekki riittää usein kuivien kloraattiseosten kukunnan aikaansaamiseen, jos kloraatti on riittävän hienojakoista pölyä ja hiilikin jauhettuna tomuksi, ynnä sekoitettu huolellisesti (mutta varovaisesti, hankausta välttäen) kloraattipulveriin.

Tavarasanakirjan seuraava hakusana on: "KLORAATTIRAKEET, joiden nimisenä esiintyy eräs kotimainen räjähdyttämisvalmiste, jota käytetään mm. samaan tarkoitukseen kuin kantopommeja". Tämä rakeistettu (ei siis kiteinen, pöytäsuolaa muistuttava kaliumkloraatti, jota apteekista myydään, eikä varsinkaan pölymäiseksi jauhettu aine) oli sitä kloraattia, johon imeytettiin polttoöljyä, "naftaa" (= dieselöljyä) tai moottoripetroolia vähän ennen panostusta, niin paljon kuin sitä rakeisiin imeytyi. Polttoaineella kyllästetyt rakeet olivat jossain määrin isku- ja hankausherkkiä, mutta niiden "kukunnan" varmistamiseen tarvittiin siltikin erityiskonsteja, esimerkiksi kolme eristysnauhalla yhteen niputettua dynamiitin nallia N:o 8, tai yksi nalli ja peukalonpään pituinen pätkä varttikilon painoisesta dynamiittipötköstä eräänlaiseksi virikepanokseksi. Nämä muistitiedot on kerätty noin 40 vuoden juoksussa alan ammattimiehiltä, joita "latureiksi" kutsuttiin. (Nyky-nimitys on "panostaja").

En hämmästele lainkaan sitä, että pelkällä tulilangan liekillä laukaistavaksi tarkoittamasi "löpöllä" liotettu pommi jäi suutariksi. Sopinee jopa epäillä sitä, leiskahtiko löpön kastelemasta tulilangan päästä liekkiä laisinkaan? Voihan jopa nitroglyseroolin kostuttama tulilanka sammua ennen palamistaan loppuun saakka. Mainittakoon, että maaöljytisleet saattavat myös tulilankanallien räjähdetäytteen varsin pian tehottomiksi. Jos joku käyttää kolmen nallin nippua kloraatti-öljyseoksen tai "Anteron" ("ANO:n") laukaisuun, on suositeltavaa rullata tehostenallien suut umpeen kuin entisaikaisten voidetuubien peräpäät. Öljytiiviyttä parantaa rullatun sauman sively jollakin öljyyn liukenemattomalla asetoni- tai spriiliukoisella lakalla. Kynsilakka on soveliasta tarkoitukseen.

Varsinaiseen sytytysnalliin kiinnitetään tulilanka mieluiten muoviteipillä. Puolikymmentä kerrosta riittää tiivistämään sauman. Jos käytetään "Sprengelschen Sprengstoffea", eli esimerkiksi 5 litraa typpihappoa + Helsingin Sanomien sunnuntaipainos, joudutaan nallit pinnoittamaan mehiläis- tai paraffiinivahalla niiden kuorien puhkisyöpymisen ehkäisemiseksi. Nämä räjähteiden "puolivalmisteet" (Sprengel-seokset) päihittävät teholtaan monet sotilasräjähteetkin, mutta ovat vaikeita käyttää mm. happoisuutensa ja nestepitoisuutensa takia. Pommin kuoren tulee olla lasia tai haponkestävää muovia/metallia. Sirpalevaikutusta haluttaessa liimataan tai kiinnitetään muin keinoin astian ulkopinnalle nauloja tai muita metallikappaleita.

Ystävällinen varoitus: Sprengel-seokset pitää sekoittaa tai imeyttää vasta niiden käyttöpaikalla. Niiden kuljettaminen valmiiksi sekoitettuina on äärimmäisen vaarallista! Lukuisat onnettomuudet Palestiinassa, Israelissa, Espanjassa ja Pohjois-Irlannissa, jolloin latinki on kukkunut kantajansa sylissä tai ajoneuvossa, ovat varoittavia esimerkkejä näiden yliherkkien räjähteiden taitamattomasta kuljetuksesta.

LIITE: "CETERUM CENSEO..."

Muuten olen sitä mieltä, että (ilmeisesti teini-ikäisen) nimimerkin "GREMLIN" tulisi opiskella kemiaa ja kemian sanastoa English to Finnish vielä ainakin parin vuoden ajan, ja aloittaa vasta syvällisemmän aiheeseen perehtymisen jälkeen "pilailu-ohjeiden" julkaiseminen nettisivullaan. Jonkinmoista lähdekritiikkiäkin olisi hyödyllistä harjoittaa: Suosittelen tutustumista wanhempaan saksankieliseen kirjallisuuteen (STETTBACHER; KAST; ym). Paukutteluihin tarvitaan RUTKASTI tietoa ja HIUKAN mielikuvitusta, eikä siis päinvastoin...!

2302 MMII; PT.

"SATIKKA"-LUODIKKO

Olisin tiedustellut TikkaKosken ja Sakon yhteistyöstä koskien Tikka-Sportteria malli 551 cal .308. Lukko on varustettu 6:lla sulkuolakkeella, elikkä 3+3. Tukki on pähkinäpuuta säädettävällä perällä ja poskipakalla varustettu. Kuinka paljon aseita valmistettiin ,ja kuinka sarjanumerot määräytyivät minäkin vuonna?

Nimim. "Patruuna".

Näitä "Satikka"-luodikoita valmistettiin 50 kappaleen sarja vuonna 1983. Ase oli suunniteltu jo vuonna 1981. Merkki oli SAKO L 581/ TIKKA M 551. Aseet sarjanumeroitiin SAKO L579:n "lisänumeroilla" 115 000 - 499 999, mutta koska jokainen yksilö valmistui vuonna 1983, ei sarjanumerolla ole juurikaan väliä. Aseella alkaa jo olla keräilyllistäkin arvoa, johtuen tuotantosarjan pienuudesta. (Vain 2 x suurempi kuin himoitun VKT/44- pistoolin valmistuserä).

Tämän prototyyppisarjan aseista useimmat myytiin ns. suurelle yleisölle, ja tunnen ainakin yhden ostokseensa tyytyväisen "Satikan" omistajan jopa mieskohtaisesti. Sporter-variaatio on ilmeisesti vakio-metsästysluodikkoa arvokkaampi käyttöaseena, ja erityisesti keräilymarkkinoilla. Käypä hinta euroina lienee jo sama, kuin oli alkuperäinen markkamääräinen ostohinta vajaat kaksi vuosikymmentä tästä taaksepäin. Vajavaisista lähteistäni ei löydy tietoa siitä, kuinka moni aseyksilö oli metsästysluodikko ja miten suuri osuus tuotantosarjasta oli Sporter-variaatioita.

0902 MMII; PT

KVKK 62 - EIKÖ MITÄÄN VIKAA PUUTU?!

Olen materiaalitekniikkaa Tampereen teknillisessä korkeakoulussa lukeva opiskelija ja opiskeluun liittyen kaipaisin tietoa kvkk 62:sta. Tiedontarve johtuu siitä että Vaurioanalyysi-kurssilla olisi tarkoitus tutkia varhaisten mallien lukon murtuman syytä.

Itselleni kävi armeijassa niin että en tutustunut laitteeseen lainkaan. Sivuiltanne en löytänyt muuta mainintaa laitteesta kuin että peruskonstruktio ei ollut kovin laadukas ja tulinopeus oli liian suuri. Lisäksi löysin maininnan että esikuvana olisi käytetty tsekkiläistä vz 52:sta. Minulla on lukko ja sen piirustukset, mutta tarvitsisin myös kokoonpanopiirustuksen tai edes kuvia lukkoon koskevista osista lukon takapuolelta jotta lukkoon vaikuttavia voimia voisi hiukan arvioida. Myös kaikenlaiset muut tiedot kelpaavat kyllä.

Kyseinen ase ei tunnu olevan kovin suosittu edes keräilijöiden keskuudessa sillä en onnistunut löytämään sitä internetistä kovinkaan monesta paikasta ja käyttö on rajoitettu vain Suomen armeijaan.

Terveisin: Teemu

Arkistostamme ei valitettavasti löydy piirustuksia tai kuvia tuon monessakin suhteessa epäonnistuneen aseen mekanismeista. Ainoa kiitettävä yksityiskohta, varrattuna venäläiseen RPD-konekivääriin, on kankainen vyölipas, joka ei rämise eikä helise kuten RPD:n ("kvkk M-54:n") peltinen vyösäiliö. Molempien asemallien hankaluutena on katkeamaton patruunavyö, joka lähes tyhjäksi ammuttuna roikkuu aseen sivulta. RPD:n tulinopeus (n. 600 ls/min) mahdollistaa tulen helpon kontrolloitavuuden, ja sen sulkuun kohdistuvat rasitusvoimat ovat vain noin puolet, verrattuna kvkk 62:een. RPD:n sulun rasitus jakautuu lisäksi kahden symmetrisen sulkukappaleen kannettavaksi. RPD:n sulkurakenteessa on myös pyritty välttämään teräviä nurkkia, jotka aiheuttavat karkaistuun teräkseen ns. lovenvaikutuksen.

Kvkk 62:n akilleenkantapää oli tuotannon alkuvaiheessa "nokka", joka kytkee lukon jäykkäyhteyteen ja irrottaa jäykkäyhteyden, kun luisti on liikkunut kaasumännän työntämänä pienen matkan taaksepäin. "Nokan" tyvi oli työstetty liian terävänurkkaiseksi. Jos se oli karkaistu liian kovaksi, se repesi irralleen lovenvaikutuksen väsyttämänä. Murtumien alkusyynä oli toki tietenkin ylenpalttisen raju kaasumännän ja luistin perääntymisliike, jolla tavoiteltiin suurta tulinopeutta (muistaakseni 1050 ls/min), ainoana motiivina se, että jonkun kaluuna-herran mielestä "kevytkonekiväärin tulituksen tulee erottua rynkyn ja venäläisen kvkk:n sarjatulen äänestä".

Itsekin vältyin edes pintapuolisesta tutustumisesta kvkk 62:een, purkamisesta ja kokoamisesta puhumattakaan. Varusmiespalveluksessa (Kontioranta/Kuopio v. 1967) ja kertausharjoituksessa (Kontioranta/Juuka v. 1973) oli rynkkykalustona AK-47 ja kevytkonekivääreinä RPD:t. Viimeksimainittuun tykästyin erityisesti kertaus-manöövereilla, onnistuttuani ampumaan nyrkinkokoisen kasan @ 100 m, yhtenäisenä 10 laukauksen sarjana.

Kvkk 62:lla kertyi ampumakokemusta peräti sadan patruunan vyöllinen lehtimieskaudellani n. 20 vuotta sitten Upinniemellä. Muistikuvista elävimmäksi jäi se, että "tämä perhanan pyssy potkaisee kuin musketti". Ammuin Upinniemen radalla betonilattialta, johon aseen etutukia ei voinut polkea kiinni, kuten olin tehnyt Kontiorannan kivääriradan nurmikolla RPD:lla urheillessani vajaa vuosikymmen aiemmin. Vertailtavat aseet ovat jokseenkin samanpainoisia, mutta koska kvkk 62:n tulikadenssi on melkein kaksinkertainen, ovat sen rakenteita rasittavat impulssit vastaavasti suurempia. Sulun kääntönokkaan kohdistuu ylenpalttinen rasitus myös lukon sulkeutumisvaiheessa, koska aseen rekyylijousi on väistämättömästi jäykkä. Onkin arvailujen varassa, murtuuko nokka luistin perääntymisen vaiko lukon sulkeutumisen aiheuttamasta metallin väsymisestä, kun osatekijöinä ovat lovenvaikutus ja/tai virheellinen lämpökäsittely.

Myöskin aseen lukkouurnia eli "laatikoita" murtui eräässä valmistusvaiheessa tuon tuostakin, kun niitä teräslevystä prässättäessä ei otettu huomioon levymateriaalin valssaussuunnan vaikutusta sen kestävyyteen, ja alettiin kokeilla, josko asetta voitaisiin keventää prässäämällä lukkouurna aiempaa ohuemmasta levystä. Kokemus osoitti, että ei voitu. "Kantapään kautta" tultiin tuntemaan sekin fakta, että Suomessa ei hallittu piipunputkien kovakromauksen onnistumiseen tarvittavia keinoja ja konsteja ainakaan vielä 1980-luvun alkuvuosina. Venäjällä tuo homma oli hanskassa ennen toista ja Japanissa muistitietojeni mukaan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

1002 MMII; PT

JYRINÄÄ JA SAUHUA

Tutkimisen alla olisi nyt nuo sissin peruspaukut pienemmissä suhteissa ja heikommilla aineilla, toinen mistä tietoa haluaisin enemmän tarkennella on tuo mahtava "pojan koltiaisena" nähty sauhu-ANITRA.

Painewaikutus ja sirpaleet taitavat olla perussyyt miksi putkipommeissa löytyy niin ärhäkästi tehoa, ihan perus-ilotulitteista saatawalla ruudilla, vai? Sain aikaiseksi 2 kokeilua tuossa jokusen aikaa sitten putkipommeilla, jotka täytettiin mustaruudilla ja jauhetulla magnesiumilla (85 + 15 painoprosentin seoksella). Tulokset olivat napakkaa laatua: Ehjiin männyn kantoihin tehtiin reiät "putkille" ja poksautettiin, kannon tilalle syntyi 2 kappaletta monttuja ja puusälöä. Painewaikutuksesta vielä, että se tuntui yli 30 m päässä rintakehässä ja heitteli pienimmät risut mäkeä pitkin...Ja kauas!

Sauhu-ANITRA:sta olisin halunnut saada selwille vielä sellaisen asian että aineitahan siihen tulee sokeri ja salpietari, mutta minkä "lajin" salpietari kelpaa, niitä kun on jos jonkinlaista nykyään? Kelpaisiko joku näistä ihan "sinällään" sekoitettuna sokeriin, mistä eniten savua ja wanhan muistiohjeen mukaan seokseen tuli vielä tilkkanen wahwaa "alkomahoolia" ja hyppysellinen aktiivihiiltä syttymisherkkyttä lisäämään? Mitä näistä suosittelisit/pitäisikö näittiä käsitellä jotenkin?: Suomensalpietari, Peltokalkkisalpietari, ym.? Suhteet muistan jotenkin, mutta awustuskaan ei olisi pahitteeksi.

Sitten olen kuullut aineesta nimeltä SOLIDOX (SOLID OXygen?) Käytetty toisen maailmansodan aikoihin sokeriin sekoitettuna paukuissa ja "täyteaineena". Mitä tämä paljon puhuttu SOLIDOX sitten on? Siinä on jotain KClO3 - kemialliselta tunnisteltaan/merkiltään olevaa ainetta, mutta en oikein löytänyt mitä se on (jotain halogeeneihin kuuluwaa)?Kiitoksia paljon etukäteen.

Nimim. "Rytisemään vaan!"

Pelkällä mustaruudillakin (tai oikeellinen nimitys lienee kai "kruuti") räjäyteltiin tunneleita eli "periä" kaivoksiin jo satoja vuosia ennen dynamiitin keksimistä, joten jokin vaivainen männynkanto muodostaa kruudin ja magnesiumjauheen seokselle varsin vaatimattoman esteen. Seoksen sulkeminen putkipommin sisään parantaa tietenkin vaikutusta, kuten myös sen härnääminen detonaatioon dynamiitin nallilla tai muulla tyrnävällä virikepanoksella. SA INT:in käyttämät tulenkuvauspanokset (tehoaineenaan ilmeisesti trotyyli) ovat toimivia virikkeitä erilaisille kruutiseoksille. Magnesiumjauheen määrää voisit ehkä pienentää jonnekin 10 paino-%iin seoksesta, ellet lisää siihen jotain hapettavaa suolaa.

Tuo määrä magnesiumia voi vielä hieman tehostaa kruutikaasun painevaikutusta, korottamalla sen palamislämpötilaa, mutta enempi voi jopa heikentää räjähdysvoimaa, koska happea ei riitä magnesiumin polttamiseen tiukasti suljetussa tilassa. Ilotulitteissa on tilanne toisenlainen, koska magnesiumjauhe saa happea ilmasta, ja tavoitteenahan on mahdollisimman komea tulenleimahdus.

Aiemmin Oulunsalpietarina tunnettu väkilannoite lienee nykyisin nimeltään Peltokalkkisalpietari, mutta koska tunnet nykyiset typpilannoitteet minua paremmin, voinet itse käydä vilkaisemassa salpietarisäkin tuoteselosteesta, onko Suomensalpietarissa kenties suurempi typpipitoisuus, jolloin myöskin happipitoisuus on mahdollisesti korkeampi. Seossuhteet on julkaistu aikoinaan näillä sivuilla. Koostumukseen kuului vain Oulunsalpietaria ja sulatettua sokeria.

Tuotemerkkiin "SOLIDOX" en ole koskaan törmännyt, mutta mainitsemasi kemiallinen kaava KClO3 viittaa halogeenipitoiseen kaliumkloraattiin, joka on tunnettua jo vuodesta 1799. Käytetty räjähdeseoksissa, iskuherkissä nallimassoissa (joissa se on yhä täsmätoimisinta, mutta yleensä jo hylätty terästä ruostuttavan ja syövyttävän sivuvaikutuksensa takia), nallipyssyn nalleissa ja tulitikkujen myrkkypäissä. Kloraatin ja sokerin (yms. hiilihydraatin) seos syttyy tai jopa räjähtää kosketuksesta väkevöityyn rikkihappoon. Tätä ominaisuutta hyödynnettiin kastamalla sytytettävissä tulitikuissa (Ranskassa) jo alkaen vuodesta 1803 ja varsin varhain myös miinojen sytyttimissä. Kasto-tulitikuissa oli hiilihydraattina arabikumi, seassaan ehkä hiukan sokeria.

Miinan sytyttimissä oli seosaineena ruokosokeria noin 30 p-% Rikkihapon vaikutuksesta tämä n. 70 % kloraattia sisältävä seos jo pikemminkin räjähti kuin paloi, ja kastettavat tulitikutkin roiskivat toisinaan kipinöitä ja happopisaroita ympäriinsä, joten varsin pian omaksuttiin niiden tilalle raapaisusta syttyvät tikut. Välillä oltiin kloraatti jo hylkäämässä kokonaan, mutta fosfori-tulitikkujen myrkyllisyys johti niiden valmistuksen kieltämiseen ja paluuseen kloraattiseoksen käyttöön. Siinäpä nyt taas "tikusta tehtyä asiaa" keksinnön 200-vuotissynttärien odotuksessa.

Eräs "Molotovin Coctailin" variaatio rakennetaan bensiinillä täytetystä lasipullosta, jonka pohjalla on tilkkanen rikkihappoa. Pullo kätketään paperipussiin, jonka sisäpinnalle on liimattu kaliumkloraatin ja sokerin seosta. Kohteessaan särkyvän pullon sisältö syttyy palamaan hapon ja kloraatin reagoidessa keskenään. Suomalainen variaatio tästä on "Sokaisupullo M/43", jonka täytteenä on kaliumkloraatin ja asfalttitervan seosta, höysteenä kenties sokeria. Ennen käyttöä työnnettiin pulloon rikkihapolla täytetty lasiampulli ja suljettiin pullon kierretulppa. Kun pullo särkyi (ja jos ampullikin rikkoutui) vihollisen panssarivaunun kylkeen tai kanteen, kehitti kovalla kohinalla palava tervaseos sakean, mustanpuhuvan sauhun.

Diesel-moottorilla varustettua vaunua ei "tökötti" saanut yleensä palamaan kuin taivaallisella moukantuurilla, mutta savu nokesi vaunun tähystysprismat ja tornitykin kiikaritähtäimen objektiivilinssin, jolloin lähitorjuntamiehen kaveri pääsi hiippailemaan huomaamatta kasapanoksen heittoetäisyydelle, tai sittemmin panssarinyrkin (perin vaatimattoman) kantaman päähän vaunusta. Sokaisupulloja heittelimme vielä vuonna 1967, todeten kuitenkin vuosien tehneen tehtävänsä: "Tökötti" oli usein jo kuivunutta liian tönköksi, joten noin 30 % vaununraatoon osuneistakin pulloista jäi suutareiksi, eli vaikka pullo särkyi, ampulli jäi ehjäksi. Harjoituksen jälkeen rikottiin ohiheitetyt pullot kenttälapiolla niiden kaulat poikki lyöden ja vaunun pinnalle suutareista valuneet tököttiroiskeet sytytettiin tulitikulla.

Kaliumkloraatti oli yleinen hapettava suola monissa räjähdeseoksissa, kuten Cheddiitissä, "Räkä-rokissa" (Rack-a-Rock) ja KClO/ polttoöljy-seoksissa, jotka sotkettiin laturin toimesta hieman ennen käyttöä. Nyttemmin se on enimmäkseen korvattu "Annilla" eli "Anitralla", joka ei ole isku- ja hankausherkkää, kuten ovat kloraattiseokset. Jossakin Kiinassa KClO-seoksia käytettäneen sentään yhä, päätellen kaivosonnettomuuksista kertovista uutisista, joita on tihkunut länsimaihinkin.

1102 MMII; PT

Gunwriters - Windows kaatui, taistelu jatkuu.

AKKA-MAUSER VIELÄ KERRAN

LIITE: NUMEROTARKKUUSKO LAADUN TAE?

Kyseessä on Mauser 7,65. Sarjanumero on n.220000. Aseessa on merkintöjä: Waffenfabrik Mauser a:g oberndorf a:N mausers patent ja toisella puolen merkki ja kaliiperi. Kun piipun ottaa irti sisäosissa on luku 654 mitä se meinaa? Aseessa on puukahva. Mitä kyseisen aseen historiasta voisi tietää? Ase on ilmeisesti sotasaalis. Onko joku armeija käyttänyt kyseistä asetta? Aseesta puuttuu ainakin lipas. Onko pyssyllä keräilyarvoa?

Joonas

Kyseessä on monet kerrat sivullamme mainittu ja kuvalla esitelty "Akka-Mauser" vuosimalli 1914. Patentoitu vuonna 1909 massasulkuiseksi 9 x 19 mm sotilasaseeksi, mutta toiminta jopa vajaatehoiseksi ladatulla Parabellum-patruunalla oli liian raju. Ensimmäinen joukkotuotantoon omaksuttu JOSEF NICKL:in rakenneratkaisuihin perustuva ase oli 6.35 mm Browning-patruunaa ampuva "Neiti-Mauser" malli 1910, mutta pian havaittiin, että 7.65 mm Browning-patruunaa ampuvalle variaatiolle olisi enemmän kysyntää.

Niinpä kehiteltiin malli 1914. Jos sen puukahva on muotoiltu paremmin käteenkäyväksi (= kahvan takaosa ei ole suora, vaan S-kirjaimen muotoinen), on kyseessä variaatio 1914/34. Vuonna 1933 uudelleensyntyneen Saksan laivasto hankki tuntemattoman määrän aseita M 14/34 jakeluun enimmäkseen upseereille ja aliupseereille. Monet armeijan upseerit ostivat Akka-Mausereita yksityisvara-aseikseen jo 1. maailmansotaan, mutta armeija ei omaksunut tätä mallia tai sen variaatioita viralliseen käyttöön edes "pulakorvike-pistooleiksi" 1. maailmansodan aikaan. Ilmeisesti merivoimien vaatimuksesta alettiin pistoolit M 14/34 varustaa muovikahvoilla. Tietolähteeni eivät kerro sitä, milloin "kuttaperkkakahva" omaksuttiin käyttöön puukahvan tilalle.

Akka-Mausereista löytyy käytettävissä olevasta kirjallisuudesta yllättävän niukalti tietoja. Jossakin vaiheessa (vuosikaan ei ole tiedossani) alettiin ne ja 6.35 mm "Neiti-Mauserit" sarjanumeroida sekaisin, alkaen numerosta 200.000. Mallien tuotannon hiipuessa vuonna 1939 oli sarjanumero 640.000 juuri saavutettu tai ylitettykin. Aseesi ei liene sotasaalis, vaan hankittu siviilikanavitse joskus 1930-luvulla. Merkittävää keräilyarvoa sillä ei ole, koska se on varsin yleinen taskuasemalli Suomessa. Lippaan puuttumisen takia on käyttöarvokin vähäinen.

Sisäosiin leimatut numerot 654 lienevät kokoonpano-numeroita; yleensä aseen sarjanumeron kolme viimeistä numeroa. Jos ne täsmäävät sarjanumeroon, on ase "numerotarkka", millä on merkitystä keräilijäpiireissä. Muussa tapauksessa voi ase olla luokkaa "kootut teokset". Käyttöaseissa ei osien samannumeroisuudella ole erityisempää merkitystä, jos osat käyvät yhteen ilman kovin hölskyviä välyksiä, mutta myös pahemmin "ahistamatta". (Liian tiukat välykset ovat monien julki-jumalattoman hintavien "prättikaali-pistoolien" yleisesti tunnettu kirous ja riesa). Joitain aseita on koottu jopa periaatteella "valitut palat", jolloin osien yhteensopivuus on parempi kuin numerotarkoissa aseissa, vaikka jokaisessa osassa olisi erilainen koontinumero. Osathan on voitu sovittaa toisiinsa käsityönä, jollaiseen ei ole mahdollisuutta sodanaikaisessa joukkotuotannossa, mutta kiireettömässä rauhanaikaisessa kokoamistyössä kyllä. Tästä nousi mieleeni eräs kotimaassamme ja maailmallakin viime aikoihin asti lähes tuntematon aseharvinaisuus.

LIITE: Tapaus "Sneak Rifle"

Koottaessa aseita "valitut palat"-periaatteella tulee osia olla saatavilla runsaasti. Tunnetuin kotimainen esimerkki on "Sneak Rifle Model 1939", eli yleensä Asevarikko 1:ssä Kuopiossa koottu tuotantoerä tarkka-ammuntakäyttöön trimmattuja "Ukko-Pekkoja", joiden lukonkehyksiin on lyöty vuosileimat 1960-luvun lopulla tai 1970-luvun alkuvuosina. Aseessa voi olla jopa 1800-luvulla valmistettu Mosin-Nagant M 1891:n piipusta lyhennetty piippu (jolloin sen suun ja jyvänjalan välissä on havaittavissa ohut metalliholkki). Piiput ovat kuitenkin huolella valikoituja käyntitarkkuuden perusteella, ja lukon osien keskinäiset sovitteet sekä lukon sovite kehykseensä ovat vähintään yhtä visut kuin kuuluisissa suojeluskuntakivääreissä M 28/30.

Näitä "salapyssyjä" ei jaettu milloinkaan koulutuskäyttöön, eli kolhittavaksi sulkeisissa, vaan ne varastoitiin tositoimien varalle. Kun rynnäreitä alkoi olla riittävästi, jakeluun ainakin eturivin joukoille, myytiin salaa valmistetut aseet M/-39 enimmäkseen USA:an; joitain ehkä myös Kanadaan, ja muutamia yksilöitä valikoiduille suomalaisillekin keräilijöille. (Yhden olen nähnyt naapurissa asuvan ystäväni kokoelmassa). Nimitys "Sneak Rifle M 39" on keksitty USA:n keräilijäpiireissä. Se on hyvinkin kuvaava. ("Sneaking" = salainen). Aseiden varikkotuotanto alkoi ilmeisesti Tshekkoslovakian miehityksen seuraamuksena: Suomi varustautui epätoivoiseen vastarintaan ja sissisotaan.

Käynnissä olleesta Vietnamin rettelöstä alkoi olla jo saatavina tilastotietoja, joiden mukaan pulttilukkokiväärillä varustettu tarkka-ampuja tarvitsi alle kaksi laukausta kutakin kaatoa kohti, kun taas rynnäkkökiväärin patruunoita paloi parikymmentä tuhatta, räiskyteltyinä "oletetun vastustajan ylimalkaiseen suuntaan", eli päin metsää pelkästään oman taistelumoraalin ylläpitämiseksi. Avotähtäimelläkin varustetulla tarkkakäyntisellä pulttilukko-kiväärillä voitiin arvioida saatavan aikaan "kaato per kampa", eli miestappio vastustajalle viiden patruunan kulutuksella JOS valikoidut aseet jaettaisiin valikoiduille käyttäjille. Tämä lienee ollut doktriini, kun "salapyssyjen" tuotantoon ryhdyttiin aikana, jolloin rynnärien valmistus oli jo käynnissä: Homman nimi oli KUSTANNUSTEHOKKUUS..!

Sanomattakin lie selvää, että kiväärituotanto pidettiin visusti salassa todennäköisimmältä viholliselta. Aseita ei siis koottu tehtaissa, joiden henkilökuntaan oli soluttautunut "Räikkö-Räähkiä", vaan varikoilla, joiden työväki oli valikoitu huolellisemmin, tarkistaen jokaisen tulokkaan taustat, menneisyys ja maailmankatsomus, eikä pelkästään ammattikoulun viilaaja-koneistajalinjan päästötodistuksen numeroita.

Tämän liite-osuuden tarkoituksena on lapioida jäitä hattuihin niille "asekyräilijöille", jotka yliarvostavat aseenosien samannumeroisuutta kokoelma-aseita ostaessaan tai niitä myydessään. Joskus vuoden 1970 puolin tai toisin vuosileimattu kivääri malli 1939 on ilmeisesti keräilyarvokkain Ukko-Pekan variaatio, vaikka se koostuisikin venäläisestä lukonkehyksestä, jenkkiläisestä Remingtonin tai Westinghousen piipusta, "kansainvälisestä" lukosta, jonka jokaisessa osassa voi olla eri numero; valmistusmaat ehkä Ranska, Venäjä, USA ja Suomi. Lukon osat olivat useinkin käytettyjä, mutta VALIKOITUJA.

Piiput olivat yleensä käyttämättömiä tai ainakin uudenveroisia, ja nekin valikoitiin. Kriteerinä oli käyntitarkkuus. Suomessa valmistettiin sulkuvälin kannalta katsoen tärkein osa, lukon iskupohja, tai oikeastaan sen aihio, josta viimeisteltiin aseyksilöön just'-eikä-melkein käypäinen sulkukappale käsityönä sovittaen. Puuosat olivat myöskin "Made in Finland"; joissakin yksilöissä todella upean näköistä niverää eli loimukoivua. Monissa piipuissa on leima AV (tai ASEV) 1. Piiput tai piippuaihiot on tällöin valmistanut VKT tai SAKO Oy, mutta niitä ei oltu ehditty leimata valmistajan tehtaanleimalla (jatkosodan päättyessä yllättäen ennenaikaisesti) eikä edes pintakäsitellä. Asevarikko 1 valikoi näistä ylijäämäpiipuista käynniltään parhaat, löi niihin oman "korvamerkkinsä" ja viimeisteli sekä mustasi ne ennen asennusta aseisiin.

Tällaiset keräilijöiden himoitsemat aarteet myytiin siis Rapakon toiselle puolelle, ilmeisesti samaan kilohintaan kuin runtuiset, ruosteen raiskaamat, piipuiltaan usein loppuunkuluneet Mosin-Nagantitkin. Toimitukseemme yhteydessä olleet Sneak Rifle M 39:ien (jenkkiläiset) omistajat ovat kehuskelleet aseiden metalliosien hienoa viimeistelyä, joka ei jää häpeään hintavienkaan siviililuodikoiden puleerauksen ja mustauksen rinnalla. Omin silmin näkemäni yksilö on myöskin fiinin näköinen. Vain joissakin lukon osissa on nähtävissä käytön jälkiä, osoituksena siitä, että esimerkiksi lukon runko-osa on peräisin jostain puretusta ylijäämäkivääristä. Mitattu sulkuväli on kuitenkin toleranssialueen minimin tuntumassa.

PS: "Räikkö-Räähkä" oli runoilija EINO LEINOn luoma henkilö, joka toimi vihollisen agenttina ilmeisesti Ison Vihan aikaan. Räikkö hirttäytyi synnintuntoon tultuaan. Vastaavanlaisia pettureita oli viime sotien jälkeen enimmillään ehkä jopa 25% täysi-ikäisistä Suomen kansalaisista, mutta vain muutamat niistä heittäytyivät keinumaan ns. kaulakiikkuun, kun haaveet Neuvosto-Suomesta haudattiin lopullisesti. Lieneekö Suomea riivannut köysipula joskus kymmenkunta vuotta sitten?!!

2801 MMII; PT

RAUTAISTA RAESADETTA

Millä nopeudella vaikkapa rynnäkkökiväärillä ammuttu luoti "tippuu" takaisin maanpinnalle? Ymmärtääkseni mm. Palestiinassa on ko. asian johdosta sattunut useita kuolemantapauksia.

Jarmo

Jos kyseessä on 7.62 x 39 mm kärkevä tasaperäinen 8 grammaa painava kokovaippaluoti, joka ammutaan vaakatasosta ylöspäin 45 asteen kulmassa, se tippuu taivaalta kärki edellä ehkä 120 m/s nopeudella, ja on hengenvaarallinen päälakeen osuessaan, kuin myös upotessaan vaikkapa hartiaan solisluun ja lapaluun väliseen saumaan. Upotus on riittävä lävistämään solisluun takaisen valtimon, ja verenvuoto siitä on varsin vaikeaa tukkia. Luoti voi kahlata rintaonteloon asti, etenkin jos osuman kohde on keskenkasvuinen ja kevyesti puettu. Solisluu tai lapaluu pysäyttävät luodin, jolloin hengenmenetyksen todennäköisyys on varsin vähäinen. Osuman saajan ikä, koko, vaatetus ja kunto on tosin otettava huomioon, eli mitään ei voida vannoa: Jos jonkun vuoro on lähteä, hän lähtee väistämättömästi "to the Better World; I know"...

Lähes pystysuoraan ylöspäin (70 - 90 astetta vaakasuorasta) ammuttu luoti tulee alas peräpää edellä, hidastuneena ehkä 50 - 60 m/s iskunopeuteen, jolloin 8 grammaa painava lyhyehkö tasaperäinen 7.62 mm luoti tuottaa kivuliaan mutta varsin vaarattoman "stanssivamman", joka ei ulotu kovin syvälle. Täysikasvuisen ihmisen päälakeen pudotessaan se on jokseenkin tehoton, mutta alle 10-vuotiaan lapsen päähän osuttuaan voivat osuman seuraamukset olla vakaviakin; tosin harvoin kohtalokkaita, jos lapsen päälaen aukile on jo kasvanut umpeen. Hartiaan osunut pystysuoraan taivaalta tippunut luoti ei uppoa ihonalaista kudosta syvemmälle, eikä siten ulotu solisluun takana sijaitseviin suuriin verisuoniin asti. Hiukankin T-paitaa paksumpi vaatetus ehkäisee uppoamisen noin 5 mm:iä syvemmälle pehmytkudokseenkaan. Pidettäköön kuitenkin mielessä edellä mainittu fatalistinen varauma: Pystyyhän sormeen työntynyt ohut puutikkukin tappamaan jäykkäkouristuksen tai muun infektion/kontaminaation kautta.

Yläkulmille ammuttujen luotien putoamisnopeuksien mittaaminen on jokseenkin mahdoton tehtävä laukausten hajonnan takia, joten ne joudutaan arvioimaan osumien vaikutuksen perusteella. Palestiinalaisten ja muiden musulmaanien "ilotulitusten" tuottamat vammat ovatkin ainoaa aineistoa, jota on tihkunut tietoomme 7.62 x 39 mm rynnärinluotien suorituskyvystä näille perin poikkeuksellisille yläkulmille ammuttaessa.

2901 MMII; PT

PIIPUNPITUUS JA KÄYNTITARKKUUS

Voisitko valaista aloittelijaa kiväärin piipunpituuden merkityksestä tarkkuuteen. Että mitä käytännön eroa on esim. 20, 16 ja 8 tuuman piipuilla jos matka on metristä 150 metriin? Voithan toki kertoa muutkin oleelliset asiat piipunpituuden merkityksestä? Esimerkkikaliberi .223 Remington.

T: Tiedoton

Jos aseessa on kiikaritähtäin, eli tähtäinvälillä ei ole merkitystä, ja ammutaan tuelta, on piipunpituuden lisäyksen tai sen vähennyksen merkitys käyntitarkkuuteen näissä rajoissa erittäin vähäinen. Jos 8-tuumaiseksi lyhennetystä piipusta poistettu metallimassa lisätään piipun ympärille, eli piippu mitoitetaan muita paksummaksi (= jäykemmäksi), voidaan sen kenties havaita ampuvan 16- ja 20-tuumaisia samanpainoisia piippuja tarkemmin. Reunaehtoja kuitenkin löytyy muutamia:

Mitä lyhyempi on piippu, sitä korkeammaksi sukeutuu ruutikaasun paine piipunsuulla ja suun etupuolella. Vakiopatruunoita ammuttaessa voi jopa 20% ruudista palaa piipun ulkopuolella. Vähäinenkin epäsymmetria piipunsuun "kruunauksessa" (= sisäviisteityksessä) tai luodin peräpäässä, taikka pienikin poikkeama piipunsuun kohtisuoruudessa piipunreikään nähden huonontaa käyntitarkkuutta sitä pahemmin, mitä korkeampi on ruutikaasun paine luodin lähtövaiheessa ns. väliballistisella alueella, missä paine vaikuttaa vielä luotiin, jota piipunputki ei enää tue. Myöskin aseen rihlauksen tulee olla moitteeton: Jokaisen rihlakuurnan tulee olla samansyvyinen ja yhtä leveä, kuin on kuurna piipunreiän vastakkaisella puolella. Avainsana on taaskin SYMMETRIA.

Esimerkkinä mainitsemasi patruuna .223 Remington kuuluu painetasoltaan Magnum-kategoriaan; myöskin suupaineeltaan, erityisesti ammuttaessa täystehoisia sotilaspatruunoita, joiden luotien laatutasokaan ei aina ole kasa-ammuntaluokkaa; massavalmisteita kun ovat. Silti on .223 Rem. suhteellisen suosittu kaliberi metsästyspistooleissa, joiden piipunpituus on yleensä alkaen 10 tuumasta. Kaliberin valintaan on tällöin vaikuttanut kenties ratkaisevastikin huokeiden ylijäämä-sotilaspatruunain saatavuus. Monet aseenostajat ovat kokeneet aluksi pettymyksen huipputarkkuutta tavoitellessaan, mutta pettynys on vaihtunut ihastukseksi, kun aseen omistaja on alkanut ladata tarkkuuspatruunansa itse: Metsästyspistoolilla on tavoitettavissa keskinkertaisen luodikon käyntitarkkuus hyvinkin helposti, ja voidaanpa se panna paremmaksikin asekohtaisesti "viritetyillä" kotilatauksilla, käyttäen tarkkuusammuntaan kehiteltyjä luoteja.

Kaliberin .223 tapauksessa on laadukkaiden tarkkuusluotien valikoima tunnetusti suuri. Luodin laatutason merkitystä ei voida ylikorostaa, kun .223:n tapaista patruunaa ammutaan lyhytpiippuisella aseella, mutta myös tarkoituksenmukaisen ruudin asianmukainen annostus on tärkeää "pistoolilatinkeja" laadittaessa. Monissa ulkomaisissa latauskäsikirjoissa onkin erityinen "reseptuuri" Thompson/Center Contenderin tapaisten aseiden patruunoiden täyttelyyn, painottuneena kuitenkin lähinnä siluettiammuntaan. "Salonkipatruunoiden" (sisärata-latinkien) reseptejä on kirjoista turha hakea, puhumattakaan vaimenninpatruunoista.

3001 MMII; PT

KONEPIEKKARI

Hyvää alkanutta vuotta. Olen suunnitellut jo jonkin aikaa sarjatulella toimivaa piekkaria ja olen saanut piirustukset valmiiksi. En vain tiedä tuleeko ikinä rakennettua kyseistä asetta. Korjailen piirustuksia aina, kun tulee parempi ajatus mieleen. Aseessani tulisi olemaan toiminnaltaan samanlainen lukko kuin Suomi kp:ssa eli lukko on viritettynä takana ja liipaisimen painalluksella lukko vapautuu ja alkaa liikkua eteenpäin ja työntää mennessään patruunan lippaasta patruunapesään. Lukko ollessaan taka-asemassa on hylsynpoistoaukko avoin. Tuli vain mieleen, että onko Suomi-kp:ssa samanlainen juttu?

Terveisin T.

Olet ymmärtänyt kp:n toimintaperiaatteen aivan oikeellisesti. Iskurirakenteen joudut panemaan uusiksi, koska patruuna on reunasytytteinen. Valitettavaa, että ranskalainen GEVELOT-itselataajapiekkari on Suomessa perin harvinainen. En ole nähnyt yhtään yksilöä "livenä", mutta periaatteen tiedän, ja samanlainenhan se oli jo 1840-luvun "salonkipistooleissa", kaliberi 6 mm FLOBERT (.22 BB Cap eli "penniläinen").

Kp:n lukon päähän jyrsitään 1.2 mm:n syvyinen ja 5.5 - 6.0 mm:n levyinen poikittainen tasapohjainen uurre, jonka reunat toimivat iskureina (= "nallipiikkeinä"), rutistaessaan hylsyn kantalaipan piipun peräpäätä vasten. Gevelot-piekkarissa ei ollut kuulemani mukaan edes hylsyn ulosvedintä, koska sitä ei tarvittu: Uurteen reunoihin takertunut hylsy tuli ulos pesästä ruutikaasun paineen auttamana. Tosin pelkkä kaasun jäännöspainekin pökkää hylsyn ulos pesästä. Tämä on ollut tunnettua jo 1890-luvun keskivaiheen massasulkuisista BERGMANN- (SCHMEISSER-) pistooleista alkaen. Alkuaan niiden patruunoissa ei ollut edes hylsykiskurin uraa, eikä aseissa kiskuria, mutta koska jokin määrä patruunoita tuppasi jäämään suutareiksi jotka piti tyrkätä ulos piipunsuusta sisään työnnetyllä rassilla, piti hylsyihin sorvata kiskurin urat ja varustaa aseiden lukot noin vuodesta 1897 alkaen ulosvedin-koukuilla.

Ruutikaasun paine riittää siis hylsyn poistamiseen patruunapesästä, etenkin kun hylsyn kanta on takertunut lukon pään uurteeseen. Jonkinlainen hylsyn ulosheittokynnys on ilmeisen välttämätön, ohjaamassa hylsyn ulos aseen hylkyaukosta. Lukon kavennetun etupään (vrt. KP/-31) läpimitaksi riittää 7.5 - 8 mm. Lukkomassa voi olla noin 100 grammaa. Konepiekkarin syklinen tulinopeus on väistämättömästi 1500 - 2000 laukausta minuutissa, eli patruunoiden kulutus on hirmuinen, eikä luotettavasti toimivia 25 - 50 patruunan lippaita ole enää saatavissa edes Jenkkilästä. (En ymmärrä sitä, miksi "Liukas-Ville" Clintonia ei eliminoitu fyysisesti jo siinä vaiheessa, kun hän oli ehdokkaana Jenkkilän presidentin virkaan. Hoideltiinhan Robert Kennedykin erittäin tyylikkäästi "pois kuleksimasta ja pahojaan tekemästä").

En tiedä, onko Fratelli Pietta:n lippaitakaan saatavissa enää mihinkään hintaan, tai ylimalkaan. Konepiekkarin kehittelyn ongelmahan ei ole sulkumekanismi, vaan patruunoiden syöttösysteemi. Koska patruunat ovat laippakantaisia, joudutaan esimerkiksi vyösyötön toteuttamiseksi kehittelemään varsin monimutkaisia rakenneratkaisuita.

0802 MMII; PT

12 GAUGEN SUOLAPAUKUT

1) Joskus aikoja sitten muistan nähneeni ERÄ-lehdessä (?) artikkelin jossa kerroit miten ladataan karkealla suolalla haulipaukkuja. Olen yrittänyt etsiä niitä latausohjeita mutta tuloksetta. Voisitko antaa ne näin mailitse niin voisin kokeilla?

2) En tiedä oletko ladannut skeet ja metsästyspatruunoita mutta onko sinulla edes jotakin latausarvoja? Kyseessä on cal.12/70 ja ruuteja käytettävissä ovat N310, N320 ja N340. Lyijyannokset ovat 24 g ja 36 g (ehkä 38 g ) ja muoviset haulikupit (eri valmistajia).

Sitten pieni tunnustus: Muistan hyvin kun rupesit kirjoittamaan ERÄ-lehteen, olisiko ollut 1980 luvun alussa. Puhuit ampukolvauksesta, äänenvaimentimista ja varmaan monesta muustakin asiasta. Pointti on että silloin sinut leimattiin lähinnä sotahulluksi, kuka nyt rehellinen ihminen äänenvaimenninta käyttää. Niinpä, nyt käytetään ja kukaan ei pidä sitä mitenkään kummallisena. Ei kukaan tule profeetaksi omalla maallaan ...

Katosit sitten kuvioista yhtä-äkkiä, miten sinulla menee nykyjään?

Terv. Clas

1) Suolalatausten laadinnasta en ole kirjoittanut varsinaista artikkelia, vaan maininnut ohimennen jossain lehdessä, että niitä kokeiltiin joskus USA:ssa mellakanhillintään, mutta koska muodoltaan epäsäännölliset suolarakeet lentelivät epämääräisiin suuntiin, aiheuttaen silmävammoja (vaikka laukaukset oli tähdätty mellakoitsijoiden jalkoihin) jouduttiin tästä käytännöstä luopumaan ja kehittelemään aiempaa parempia kyynelkaasulatauksia haulikoihin, ynnä 37 mm kaliberiluokan mellakka-aseita ja niiden kyynelkaasuammuksia sekä sittemmin kumi- ja muoviluoteja niihin. Joskus 1930-luvulla oli muodissa hurjannäköinen MANVILLE-revolveritykki, kaliberi yleensä 25 mm. Myöhempi etelä-afrikkalainen STRIKER-revolverihaulikko on teknisesti katsoen lähes pikkutarkka kopio Manville:n kyynelkaasu-tykistä, ja sen edelleenkehitelmäksi voidaan katsoa myös PROTECTOR-revolverihaulikko, joka tosin viritetään "kädenkäänteellä" eikä jousimekanismilla.

Haulikon suolapatruunoiden käyttö esimerkiksi omenavarkaiden kurmutukseen ei ollut tuntematon menettely entisaikojen Suomessakaan. Nykyisin se katsottaisiin lievää törkeämmäksi aseelliseksi pahoinpitelyksi (eihän varasta saisi edes uhata tyhjälläkään aseella), mutta maamme suvereenin itsenäisyyden aikaan ja vielä 1950-luvulla oli suhtautuminen yksityisomaisuuden puolustamiseen vielä rikoslain kirjaimen ja sen hengen mukaista, ellei rosvojen "suolaaminen" tuottanut vaikeita ruumiinvammoja. Suolapatruunan lataamisesta löytyy muistilokerosta joitain perimätietoja, mutta ei esimerkiksi latingin painomääriä.

Ruutina käytettiin musta-kruutia, tavallisimmin Gyttorpin N:o 3:a. Annos 12 kaliiperin patruunaan oli teelusikallinen; ei enempää. Vahvempi lataus olisi musertanut merisuola-rakeet hienoksi pölyksi, jonka kantama olisi jäänyt muutamaan metriin. Savuton ruuti oli täysin poissa laskelmista: Sen palo-ominaisuudet olisivat ennalta arvaamattomat matalapaineisissa suolapatruunoissa. (Nykyisissä kumiluoti- ja kumihauli-patruunoissakin, joita saa tehdasladattuina, on ajoaineena "sawu-kruuti").

Kovaksi kyllästettyä huopa-välitulppaa ei käytetty, vaan huokoisesta puuhiokepaperista juntattiin "luntti" ruudin päälle. Kova välitulppa olisi voinut aiheuttaa tarpeettoman vakavan vamman, ja käräjäreissun ampujalle wanhaan hywään aikaankin, tai vähintään naapurisovun särkymisen. Suolaa annosteltiin näppituntumalla siten, että hylsynsuu voitiin rullata umpeen ja sulkea se etulapulla. Messinkihylsyt olivat suosittuja, joska niihin mahtui runsaammin suolaa. Niihin liimattiin etulappu aivan suun tasalle jollakin sopivalla aineella, joita olivat mm. hartsi, piki, nikkarinliima tai pihka.

Suolapanoksen kantama oli kymmenkunta metriä. Jokunen rae saattoi osua jopa 15 metrin etäisyydeltä onnenkantamoisena, vaikka hajonta olikin jo melkoinen. Laukaus tähdättiin "persuksiin", mieluimmin takaapäin, koska silmävamma olisi johtanut raastupaan ja korvaus-seuraamuksiin. Latauksen tuottama rekyyli oli vähäinen, joten suolarakeet osuivat enimmäkseen jalkoihin, tähtäyspisteen alapuolelle. Kevyet suolarakeet upposivat ihonalaiseen kudokseen, missä ne tuottivat eniten kipua, liuetessaan verkalleen solunesteisiin. Lihakseen asti uponneen suolarakeen liukeneminen olisi tuskattomampaa. Paksuhko vaatetus saattoi ehkäistä yli 10 metristä ammutun suola-hipun upotuksen edes ihoon asti, mutta iskuvaikutus vähintäänkin säikäytti. Voitiinhan "rikoksellisiin pimeyden töihin harhautuneet" nuoret pelästyttää entisaikoina pelkillä paukkupatruunoillakin pysymään loitolla esim. omena-puutarhoista.

(Nykyisten huume-hörhöjen AINOA tehokas torjuntakeino on usein kovapanos-laukaus aivojen elintoimintoja säätelevien hermokeskusten läpi. Ainakin USA:ssa tunnetaan tapauksia, jolloin kolmekaan vartaloon osunutta 12 kaliiperin haulikon täystehoista täyteisluoti-laukausta ei ole pysäyttänyt tai edes mainittavamnmin hidastanut jollakin "enkelipölyllä" virkistäytyneen, puukolla aseistautuneen hörhön rynnäkköä riittävän pian. Yksikin 6.35 mm taskuaseen luoti edestäpäin nenänpäähän osuneena olisi tehonnut muutamassa sadasosa-sekunnissa. Nooh, tämä on taas jälkiviisautta, mutta olkoon opiksi vastaisen varalle: Mitä Jenkkilä on tänään, sitä Suomi on jo lähivuosina, kunhan rotu-ongelmat kärjistyvät entisestäänkin)...

2) Onnistuneet latauskokeiluni rajoittuvat savuttomien tehdaspatruunoiden haulien korvaamiseen täyteisammuksella (mm. "Katepillarin" laakerinkuulalla) ja muutamaan hirvihaulilatinkiin mustalla kruudilla venäläisiin messinkihylsyihin. Alan kirjallisuudessa korostetaan sitä, että haulikonpatruunoita kotiladattaessa häädytään olemaan "komponenttiuskoillisia", eli on käytettävä aina tietyntyyppisiä hylsyjä ja välitulppia, sekä reseptuurissa mainittua ruutilajia ja ruudin annosmäärää. Haulikonpatruunain jälleenlataus on aihe, jonka olen aina sivuuttanut, ja niin teen vastaisuudessakin.

PS. Päätoiminen lehtimies-urani alkoi 15. maaliskuuta 1978, joskin olin kirjoitellut juttuja AMPUJAINLEHTEEN jo noin kahden vuoden ajan, herättäen pahennusta erityisesti Turun Seudun Ampujien keskuudessa, laajennettuani asetietämyksen popularisointia disipliini-ampumaurheilun ulkopuolellekin. Äänenvaimentimien hyödyllisyyttä tykötekevän juttuni julkaiseminen tuotti minulle ensimmäiset potkut ERÄ-lehden avustajan tehtävistä 15. toukokuuta 1981, ja hyllytyksen lehden päätoimittaja EERO I. NURMIKOLLE. Valtiovallan asenteet olivat vaimennin-vastaisia aina tasavallan hallitusta myöten, mutta etenkin sisäasiain ministeriön poliisihallinnon keskuudessa.

Vasta kun silloisen Työsuojeluhallituksen kaksi tutkijaa alkoivat kiinnittää (vuosikymmen myöhemmin) yleisempää huomiota mm. puolustusvoimien kantahenkilöstön kuulovaurioihin ja säästöihin, joita syntyisi ampumaratojen kalliiden melusuoja-rakenteiden korvaamisella aseista lähtevän melun ehkäisyvälineillä, alkoivat vainoharhaiset asenteet vaimentimia kohtaan vähitellen laantua. Merkittävä virstanpylväs oli päivämäärä 1. elokuuta 1993, jolloin kumottiin vuosikymmenen ajan voimassa ollut "Lex Susinarttu", eli vaimentimien käyttökielto metsästyksessä. Kieltoasetuksen oli juntannut voimaan opetusministeri (SIC!) KAARINA SUONIO, jolla ei valtiollisen hierarkian mukaan olisi PITÄNYT olla minkäänlaista tekemistä Maa- ja Metsätalousministeriön reviiriin kuuluvan metsästyslainsäädännön valmistelussa ja sen voimaansaattamisessa.

Hänen lystikäs mutta varsin kuvaava koodinimensä ei ollut minun keksintöni! Sen oli lanseerannut jo vuoden 1918 maaliskuussa kirjailija ILMARI KIANTO, lehtiartikkelissaan otsikolla "Kuolemantuomioista", sanomalehdessä "KESKISUOMALAINEN". Toinen koodinimi, "KYY-KAISA", oli peräisin kirjailija ARMAS. J. PULLAn ensimmäisestä "Ryhmy ja Romppainen"-romaanista. Tarkoitti erään Suomen viime aikojen ase-vihamielisimmän julkisuuden henkilön puolisoa, joka toimi aviomiehensä "etäispäätteenä" sisäasiain ministerinä 1980-luvun keskivaiheilla. Radiotoimittaja ERKKI RAATIKAINEN olisi jakanut varsin pian sisäministeri HEIKKI RITAVUOREN kohtalon, jos hän olisi tullut nimitetyksi poliisiministerin virkaan, ja "Soli-sali-rattien" puoluejohto oli syvästi tietoinen tilanteesta. (Itsekin olin ilmoittautunut "K.E.R. TANDEFELT:in potentiaalisten työnjatkajien" jonon hännille. Jonotusnumero tosin lähes sata).

Kyy-Kaisan legendaarisin kommentti lanseerattiin julkisuuteen pian Mikkelin panttivankidraaman dramaattisen lopun jälkeen: "Katkaistujen haulikoiden hallussapito on EHDOTTOMASTI KIELLETTÄVÄ!". Hysteerisesti kirkuen (joskin TV-kameroiden edessä maltillisemmin) vaadittu kielto oli tullut lainvoimaiseksi jo noin vuosi aiemmin, eikähän "Mikkelin Pamausta" liipaistu haulikolla, vaan virkavallan edustajien holtittomasti käyttämillä konepistooleilla malli H & K MP5. Että sepä siitä silloisen poliisiministerin laintuntemuksesta... Nooh, aika aikaa kutakin!

Lehtimies-urani katson päättyneen elokuun 16. päivänä 1996, jolloin ASE & ERÄ-lehden pääkonttorista oli toimitussihteerille saneltu ankara ukaasi, että "niitä PTK:n juttuja saa julkaista enintään sivun verran kussakin lehden numerossa. Jos jossakin vihkossa on pakko julkaista aukeaman verran pakinoita ja kuvitusta (= 2 sivua), ei seuraavassa lehdessä saa olla PTK:n hengentuotteita lainkaan". Muissa alan lehdissä olinkin jo Mustalla Listalla, ja vaikka yksi laaja artikkelini 7.62 x 53R-kaliberin venäläisistä patruunoista aikavälillä 1891 - 1945 (jaettuna kolmeen osaan) on ollut tekstin osalta ASE-lehden käytettävissä jo pian kahden vuoden ajan, niin olen päätynyt toteamuksiin, että "eipä kelpaa räkä Pirulle", tai "turha on tupata, kun ei tykätä!".

Kun olen jo pian kolmen vuoden ajan tottunut Internet-journalismiin, eli rajattomaan, kaupallisten etupiirien mielipiteistä piittaamattomaan sananvapauteen, on paluu aselehti-journalismin tiukasti rajattuihin kuvioihin ilmeisesti täysin mahdotonta.

Pioneerien osa ja arpa on työntyä vihollisen miinakenttiin, ja uudisraivaajat (engl. "pioneers") kyntävät ne kyisimmät pellot. Kun he ovat tehtävänsä tehneet, he vaipuvat "kumpujen yöhön".

3001 MMII; PT

"Muutos alkaa siitä, kun asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä." - Kung Fu-Tse

Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.