<< Uusimmat   Lisää, osa 3 >>   Vielä  lisää, osa 2 >>    Vieläkin lisää, osa 1 >>    Gunwriters    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 4, kysymykset ja vastaukset 13.10.1999 asti

"ARCANE"-luoti

1) Voitteko julkaista .357 kaliberin "Arcane"-luodin mittapiirroksen ? Kärkikulma 90 astetta, paino n. 3 grammaa.

2) Mitä nimi tarkoittaa ? On jonkin juttusarjan nimenäkin, aiheena nähtävästi alilataukset, teksti englantia, jota en osaa.

3) Mitä ainetta oli alkuperäinen ranskalainen luoti, ja onnistuuko sorvaus lyhytlastuisesta kankimessingistä: Ms 358 ?

4) Mahdollinen lähtönopeus .357 Magnum patruunaan ladattuna ? Entä läpäisy ? Revolverin piipunpituus esim. 6 tuumaa.

5) Onko Arcane Suomessa (Euroopassa) ERVA-luoti, kuten se on kuulemani mukaan Jenkissä ?

"Sorvari"




1) Voimme.

Piirroskuva: Perus-Arcane 90 asteen kärkikulmalla oli kai "liian yksinkertainen, ollakseen totta ?" Edelleenkehitelmä: THV-luoti syvine peräonteloineen ja kärkipiikkeineen, sekä huolellisesti mitoitettuine vasta-paraboloidisine kärkineen, on taas liiankin vaikea keskiverto-askartelijan tuotettavaksi kotitarve-sorvilla. Kärjen ja kylkien urituksen muotoiluun tarvittaisiin konstikkaasti profiloitu muototerä. Automaattisorvilla olisi perus-Arcanen tuotantotahti jopa 50 ammusta minuutissa (kaliberiin .357" 10 mm:n messinkitangosta sorvaten) ja muototerällä saataisiin aikaan myös niippaus-ura luodin liereän "vartalon" ympärille.

Kuvattu 90 asteen perusluoti upotetaan hylsyyn syvyydelle ½ D + n. 1.0 mm, jättäen ruutipanos saman verran vajaaksi, ja niipataan hylsynsuu kärjen ympäri. Vuonna 1996 edesmennyt luotien kokeilija, jonka tavoite oli ratakiskon läpäisy .357 Magnum Colt Pythonilla (piippu 6"), täytti hylsyn suun tasalle ruudilla N 310 ja upotti luodin vain parin millimetrin syvyyteen. Aseen rullaan hän panosti vain yhden patruunan kerrallaan, koska niippausta ei voitu tehdä. Aivan viimeisissä testiluodeissa oli sorvattu niippiurakin, ja kärkikulma oli 60 astetta. Ratakiskon lävistys onnistui jo melkein..! 90 asteen kärkikulma aiheuttaa elolliseen kohteeseen likimain räjähdysmäisen "auraus-efektin" lähietäisyyksiltä, koska tuhat metriä sekunnissa ei ole lainkaan mahdoton lähtönopeus .357 Magnum- kaliberin pitkäpiippuisella revolverilla.

"Työpiirustuksessa" on universaalimitoitus: D = luodin läpimitta. Luodin pituus = D, kärjen ja liereän "vartalon" pituus = 0.5 D. V = viiste eli "väiste" 45 asteen kulmassa; mitoitus harkinnanvarainen tai asekohtainen. Yleensä riittää, että luodin pohjatason läpimitta on sama kuin aseenpiipun porauskaliberi. Väiste vähentää luodin "lievehtimistaipumusta" (=epäsymmetristen metallisärmien muodostumista luodin perään rihlanjälkien kohdille), ja erityisesti se helpottaa luodin keskitystä hylsyn suuhun luoteja istutettaessa. Hylsyhän voi olla suuta myöten täynnä ruutia, etenkin käytettäessä hidaspaloisempia N 300 -sarjan ruuteja, kuin N 310. Mitta D on .357 kaliberin luodeille max. 9.05 mm, min. 9.02 mm. Toleranssialue on siis alemmalla läpimittatasolla kuin vaippaluotien tapauksessa - varmuuden vuoksi, vaikka sorvatun messinkiluodin pintakovuus ei ole juurikaan suurempi kuin vaippaluodeissa, ja messinki on siinä määrin huokoista (kovan, tiiviin pintakerroksen pois sorvauksen jälkeen), että luodin kokoonpuristuvuus rihloissa on kotimaisen vaippaluodin luokkaa. (.357" vaippaluodin läpimitta on SAAMI-normin mukaan max. 9.093 mm - käytännössä 9.09 mm ja minimi 9.017 mm, - eli käytännössä 9.02 mm).

Kuten mainittu edellä, tulee luodit sorvata niiden lopullista läpimittaa paksummasta ainestangosta. Massatuotannossa on sopiva tangon vahvuus 10 mm (käytännöllinen minimi). Koetuotantoon sorvattiin luodit 12 mm kangesta, jota sattui olemaan saatavana edullisella hinnalla, eikä pidemmästä konetyö-ajasta tarvinnut piitata. Sorvattaessa käytetään ilmajäähdytystä. Valmiiden luotien pintakerrokseen imeytetään kuumaa liukulaakereiden voiteluainetta, kuten "paksuhkoa" moottoriöljyä, mutta myös molybdeenisulfidi-perustainen voitelurasva soveltunee tarkoitukseen.

2) Latinismi "arcanum" tarkoittaa mm. salaista ihmelääkkeen reseptiä tai sen ainesosaa, tai salatietoa yleensä, ja keskiajan alkemistien etsimää "Viisasten Kiveä" (Lapis Philosophorum), jonka avulla vaikkapa lyijy voitaisiin muuttaa kullaksi. Englannin- ja ranskankielten "arcane" tarkoittaa salattua tai kiellettyä, pienen, vaiteliaan asiantuntijapiirin hallussa olevaa erikoistietämystä. (Lyijy alkaa muuttua kullaksi, eli dollareiksi, "Arcane"-sarjan oppien yleistyvän omaksumisen kautta, etenkin säästölatauksiin soveliaiden luotien valmistajille - ainakin U.S.A:ssa, missä potentiaalisen ostajakunnan lukumäärä ylittää Suomen asukasluvun ehkä moninkertaisestikin).

3) Alkuperäinen Arcane oli ilmeisesti niukkaseosteista kuparia. Luodeista/patruunoista ei löydy tietoja juuri mistään lähteistä. Arcane korvattiin THV-kevytluodilla eli "piikkinokalla". Luotimateriaalin seosaine saattoi olla lastuttavuutta edistävä lyijy (3 - 5 %) tai telluuri-puolimetalli. THV-luotien aines on alumiinipronssi. Ms 358 (58 % kuparia, 3 % lyijyä, 39 % sinkkiä) on sopiva materiaali, josta sorvattuja luoteja on testattu Suomessakin yksityisten kokeilijoiden toimesta käsiaseissa ja kivääreissä, soliideina tai lyijytäytteisinä, jo 1980-luvulla.

4) Aivan rippuset yli 1000 m/s, latauksena ruutia N 310 niin paljon kuin hylsyyn mahtuu luodin taakse, hieman rutistamalla. Luotien kokeilija kuoli toukokuussa 1996 (sydäninfarktiin kotonaan, eikä esim. aseräjähdykseen), joten kokeilut päättyivät silloin. Messinkiluoti (90 asteen kärkikulma, paino 2.97 grammaa) ei aivan täysin puhkaissut VR:n tavanomaisen ratakiskon pystysuoraa keskiseinämää, mutta suojanpuolelle nousi säröilevä iso pahka, sen keskeltä lohkeili pieniä teräksensiruja. Upotusta muihin materiaaleihin ei ehditty kokeilemaan. Testaaja "pääsi pois" ennen parannetun testiluoti-eränsä valmistuksen alkamista.

5) Kyseessä ei ole panssariluoti, ainakaan 90 asteen kärkikulmalla. 60 asteen kärjellä olisi Arcane ehkä jo rajatapaus, vaikkakin panssariluodin tunnusmerkistön täyttämiseksi tarvittaisiin kova panssarikeerna, esimerkiksi karkaistua terästä tai kovametallia (wolframkarbidi-kobolttisintteriä). Virallista tulkintaa (= lainvoimaista ennakkopäätöstä jossain kansainvälisessä tuomioistumessa käydyistä käräjistä), koskien panssariluodin rakennetta, ei ole tullut tietoomme. Yleensäkin ovat EU-direktiivit "huitaistuja" asiantuntijoita kuulematta, koska ase-alan asiantuntijat eivät ole Eduard Bernsteinin oppien kannattajia, kuten ovat monet direktiivien ja diktaattien laatijat.

"Panssari-Arcanen" voisi sorvata myös raudasta, ja kuparoida sen liereän osuuden, sekä pintahiilettää ja -karkaista kärjen. (Ohuestikaan kuparoitu osuus ei hiilety eikä karaistu, vaan pehmenee entisestäänkin, joten aseen piippu ei vahingoitu). Sorviteräksinen, kärjestään pintakarkaistu 60 asteen kärkikulmainen Arcane olisi yksiselitteisesti ERVA-luoti (= erittäin vaarallinen). Ratakisko puhkeaisi kuin märkä pahvi kohtisuorasta osumasta kiskon pystyseinämään .357 Magnum-revolverilla.

Messinkiluotia ei hehkuteta, mutta sen voi "friteerata" kuumassa öljyssä tai rasvassa, joka tunkeutuu messingin pinnan kiderakenteeseen ja voitelee luotia piippuvaiheessa, kuten laakerimetallin huokosista esiin pursuava voiteluöljy. Messingin pinnalle tihkuu myös sinkin ja lyijyn seosta: Ammuttu luoti on kyljistään ja kärjestäänkin usein hopeanvärinen, ruutikaasun paineen työnnettyä seosmetallin ammuksen pintaan. Seosmetallit voitelevat osaltaan piipunreikää, josta ne ammuntojen jälkeen voi poistaa teräsvillalla ja uuninpuhdistusvaahdolla (K2R).

Alkuperäiset Arcane-luodit olivat ilmeisesti kylmäpuristettuja, eli tiivispintaisia ja vailla laakerimetallimaisia ominaisuuksia. Ne olivat kovapintaisempia kuin messingistä Ms 358 sorvatut luodit. Patruunain käyttöpaine ylitti S.A.A.M.I.-normin maksimiarvot, joten Arcane-patruunat eivät yleistyneet USA:ssa, ja jäivät sen tähden lähes tuntemattomiksi erikoisuuksiksi. Tiedossa ei ole edes niiden keksimisen ja valmistuksen ajankohta - vuosikymmenenkään tarkkuudella. Kivääriin omaksuttiin soliidi kupariseosluoti Ranskassa vuonna 1898. (Balle Desaleux kaliberiin 8 mm Lebel).

12101999; Pete


Armotonta menoa !

Onko tietoa aselain muutoksesta 2000-luvulla; niinsanotusta "armovuodesta ?" Olen kuullut että laittomaan ampuma-aseeseen voisi saada luvan poliisilta. Esim. 6.35 mm Mauser 1914 pistooliin ?

"Luvaton luvalliseksi"

   "Armonvuosi" oli ja meni jo! Alkoi uuden aselain ja -asetuksen tultua voimaan, mutta on tällä erää päättynyt. Asealan lehdissä ja muissakin joukkoviestimissä kuulutetaan varmaan julki, jos tämä menettely joskus uusitaan. Tarkoituksena oli esimerkiksi kuolinpesille jääneiden perintöaseiden saaminen rekisteriin ja hallussapitoon oikeutettujen henkilöiden omistukseen, tai poliisilaitosten haltuun; myytäviksi keräilijöille tai huonokuntoiset, keräilyarvottomat yksilöt sulatusuunin saaliiksi.


"Pimeät aseet luvallisiksi" - mutta kenelle ?

Ongelmaksi osoittautui eräiden asetyyppien, etenkin taskuaseiden ja taisteluvälineiden, "hallussapitoon oikeutettujen henkilöiden" vähälukuisuus Suomessa. Aseluvan saantimahdollisuuksia ei juurikaan monipuolistettu. Pikemminkin päinvastoin..! Dilemma on syntynyt. Niinhän jo vuosia sitten ennustettiin, mutta kukapa olisi profeetta omassa maassaan.? Harvat edistysaskeleet oli astuttu jo metsästyslainsäädäntöä uudistettaessa. Taka-askel taas oli mm. majavajahdissa hyväksi havaitun konepistoolin erällisen käytön kieltäminen Euro-säännöksin.


"Laitoksen" lupa ja "SK:n lupa"

Tarjolla oli, ja on yhä, mahdollisuus muuttaa ase pysyväisesti ampumakelvottomaksi ("deaktivointi" eli "dekotus") asesepän toimesta. Toimenpiteen suorittava aseseppä kirjoittaa todistuksen, joka voidaan esittää poliisilaitoksen aselupaviranomaiselle, aseen poistamiseksi rekisteristä, jos se on ollut jonkun aiemman omistajan hallussa "kyttiksen luvalla", eikä "Suojeluskunnan luvalla". Jälkimmäinen sanonta tarkoittaa, ettei ase ole koskaan ollut laillisesti hallussapidettynä, eikä missään rekisterissä. Useimmiten on kyseessä sotasaalisase: Vuoden 1918 sotamuistojakin on vielä paljon ullakoilla ja piironginlaatikoissa, koska asetus ampuma-aseiden luvanvaraisuudesta ja rekisteröinnistä astui voimaan vasta tuon vuoden lopulla "kaikessa ankaruudessaan".


Luvanvaraisuus: Simputusta vuodesta 1903

Rihlattujen pitkien aseiden luvanvaraisuus-diktaatin antoi vuonna 1903 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov, mutta tuo määräys hautautui hiljaisuudessa, viimeistään antajansa myötä v. 1904. Sitä ei valvottu, eikä siis myöskään noudatettu.! Vasta I maailmansodan poikkeuksellisissa oloissa joutuivat läänien kuvernöörit kirjoittelemaan lupatodistuksia uusien aseiden ostajille, ja peräänkatsomaan aseiden maahantuontia sekä kauppaa.

Ukaasi ei koskenut aluksi esimerkiksi haulikoita tai käsiaseita, mutta pienoiskivääri - jopa pelkkiä "penniläisiä" ampuva salonkipyssy - katsottiin vaaralliseksi, koska sillä voitiin: "Harjoittautua sodankäyntiin, eli aseelliseen kapinaan" vieraita vallanhaltijoita vastaan. (Nykyään aiotaan panna paremmaksi, luvanvaraistamalla tehokkaimmat ilmakivääritkin. Tähän malliin ovat jotkut "kukkopojat" kiekuneet !).

Totuuden nimessä sanottakoon, etteivät tsaarinvallan sortotoimet kohdistuneet lainkaan Suomen Suuriruhtinaskunnan "yhteiseen kansaan", vaan virkamieskuntaan ja muuhun ylimystöön. Historiankirjat ovat vain "pinhuusissa" olleen ylhäisön näkövinkkelistä kirjoitettuja. Siksi ne kertovat vain osatotuuksia sata vuotta sitten alkaneesta autonomian ajan loppuvaiheesta.


"1.palkinto: Silinterikello perineen. 2.palkinto: Brouninki"

Bobrikov kuoli räjähdysvaikutteisen pistoolinluodin osumasta. Hänen ampujansa sisar, Sigrid Schauman, muisteli "ronkuneensa" isoveli Eugenia ostamaan hänelle soman niklatun taskurevolverin extempore-lahjaksi v. 1904, Eugen Schaumanin noutaessa asemyymälästä tilaamaansa erikoispatruunaa pikkusisko mukanaan. F.N. m/1900-pistooleja jaettiin palkinnoiksi urheilukilpailujen voittajille. Taskuaseen saattoi ostaa ja omistaa kuka vain - yhtä helposti kuin taskukellon.

Kuvailtu aikakausi tunnetaan nimillä "routavuodet" tai "sortovuodet". Mitenkähän voidaan luonnehtia E.U.-Suomea ? Minulta loppuvat erittäin harvoin sanat, mutta nyt olen sanaton, kun sorron ja alistamisen ankaruutta sekä laajuutta pitäisi pystyä kuvaamaan ja vertailemaan, lähestyen nykypäivää...

Korkeaan ikään elänyt taidemaalari Sigrid Schauman muisteli pyytäneensä veljeään Eugenia ostamaan asemyymälän vitriinissä näkemänsä sievän niklatun taskurevolverin sisarelleen "käsilaukkupyssyksi". Moiset heräte-ostot sujuivat vuonna 1904 ilman byrokraattisia koukeroita, vaikka "sortokautta" elettiinkin. Eugen suositteli "hiukan järeämmän puolustusvälineen" hankintaa. Itse hän oli juuri latauttanut pistoolinsa täyteen kapasiteettiin. Kolmannessa patruunassa oli räjähdysvaikutteinen luoti, jonka Eugen Schauman joutui vielä käyttämään kohteeseensa, koska kaksi ensimmäistä olivat kimmonneet univormun nappiin ja kunniamerkkiin osuttuaan. Erikoispatruuna oli tarkoitettu "lähtölaukauksen" ampumiseen attentaatin jälkeen.


V..uksi meni koko Vapaussota !

Erittäin vaaralliseksi ja luvanvaraiseksi asetyypiksi luokiteltiin taskuase, ja käsiase yleensä, vuoden 1918 asetuksella, jonka korvasi sittemmin vuoden 1933 laki ja asetus. Sekin oli laadittu poliittisten levottomuuksien jälkitunnelmissa. Nykyisen lainsäädännön perusteet on saneltu jälleen kerran ulkomailta, kuten jo Bobrikovin diktaattorinvaltuuksillaan antama ukaasi vuodelta 1903, jonka vahvisti tsaari Nikolai Viimeinen.

Vuoden 1918 melskeitä kutsutaan yleisimmin Vapaussodaksi, mutta aktiivisimmat "asediggarit" viljelevät nimitystä Kapina, koska heidän yksilönvapauttaan ei vuoden 1918 "pössykkä-asetus" enentänyt. Aseiden enemmän tai vähemmän teoreettinen luvanvaraisuus konkretisoitui itsenäisessä Suomessa pysyväiseksi käytännöksi: "Ripsipiirakaksi meni koko Vapaussota, koska se VEI vapauden !"

Aseharrastusten mahdollisuus toki monipuolistui Suojeluskunnan olemassaolon kautta, ja yleinen mielipidekin oli harrasteelle suopeampi kuin meidän päivinämme. Vuosisadanvaihteen olosuhteisiin ei kuitenkaan ollut paluuta: Oli alkanut "asepolitiikan" aikakausi, joka toi myötään myös "ase-ongelmat". Itse kukin tykönänsä saa miettiä, mitä näillä termeillä tarkoitetaan.


"Deko-ase" on arvoton !

Deaktivointi-menettely alentaa aseen keräily- ja muistoarvoa, eikä käyttöarvosta voida enää puhuakaan. Jos vaikkapa oikeudettoman hyökkääjän tai kotiintunkeutujan aikoo karkoittaa aseella, on oltava valmis toteennäyttämään aseen toimivuus, vaikkapa ahdistelijan jalkaterän lävistävällä laukauksella. (Suhteellisen vaaraton, mutta tekee kipeää. Vertaa: naulaan polkeminen ! Ei voida katsoa "hengenriiston yritykseksi" pahimmallakaan tahdolla). Oikeiden aseiden näköisiä muovileluja tai valusinkkisiä asejäljitelmiä on viljalti saatavina. Niiden "väärinkäytön" takia on rikollisten terve kunnioitus ampuma-aseita kohtaan alkanut jo uhkaavasti vähentyä...


Älä "ryhdy" varastettuun tavaraan !

Deaktivointi tuottaa myöskin kustannuksia, kenties jopa enemmän kuin aseen "luvittaminen" asesepän toimesta. Ennen näitä toimenpiteitä on syytä ottaa selko siitä, ettei ase ole jossain vaiheessa varastettu joltakin lailliselta omistajalta. (Asesepillä on yleensä päivitetty luettelo varastetuiksi ilmoitettujen aseiden merkeistä, malleista ja sarjanumeroista. Listalta löytyvään aseeseen "ryhtyminen" johtaa vaikeuksiin, jos sellainen tavataan jonkun hallusta, vaikkapa "dekotettuna").

Deaktivoitavan aseenkin sarjanumero siis merkitään asesepän kirjoittamaan todistukseen aseen muuttamisesta toimimattomaksi. Jos sarjanumero on poistettu, on tapaus AINA "epäilyttävä".! Jos sarjanumeroa ei ole ollut alkuaankaan, sen voi leimata jälkikäteen. (Esimerkiksi huokeimmat Winchester-pienoiskiväärit alettiin sarjanumeroida vasta 1900-luvun puolella, muistaakseni v. 1902).


Luvansaanti: Mahdollista erikoistapauksissa

"Luvittaminen" asesepän toimesta on mahdollista, jos on toiveita aseluvan saamisesta. "Hyväksyttävä käyttötarkoitus" on tässä tapauksessa lähinnä asekeräily, koska aseellinen itsepuolustus on sallittua vain lain kirjaimen mukaan (ei käytännössä), mutta metsästyslainsäädännön uudistuksen seuraamuksena, elokuun 1. päivästä 1993 alkaen, myös pistoolin käyttö lopetusaseena metsästettäessä on sallittua. (Aiempikaan laki tai asetus eivät sitä kieltäneet, mutta uudistusten myötä tuli tuo mahdollisuus yleiseen tietouteen myös aselupaviranomaisille. Vanhojen säännösten periaate oli ollut stalinistinen: "Kaikki on kiellettyä, mikä ei ole pakollista !" Uudistetut normit ovat sallivampia).

Pienehköt .22 LR-kaliberiset revolverit ovat yleistyneet metsästäjien varusesineinä etenkin luola- ja loukkupyynnissä. 6.35 mm pistoolikaan ei ole väheksyttävä armonlaukausaseena, vaikka terminaaliballistiikkaan pintapuolisesti perehtyneet "kvasi-asiantuntijat" kyseistä kaliberia halveksuvatkin.

6.35 mm pistoolin soveltuvuudesta tähän tarkoitukseen voi aselupaviranomaisella olla yksilöllinen näkemyksensä, mutta etenkin turkiseläinten luola- tai loukkupyynnin viimeistelyvälineeksi on 6.35 mm ase lähes ihanteellinen, koska sen kokovaippaluoti tekee siistin reiän, eikä se ole muutenkaan ylitehokas.


Ison lihan kuoletukseen ?

Kookkaampiinkin kaadettuihin riistaeläimiin voi ampua armonlaukauksen 6.35 mm pistoolilla; mukaanlukien jopa hirvi.! On tosin tiedettävä, mihin kohtaan luoti on ammuttava, ja ampumaetäisyyden tulee olla aseen osumatarkkuutta vastaava . "Pikku-Mauser" m/-14 on jopa hämmästyttävän tarkkakäyntinen, jos piipunputki on säilynyt kunnossa. (Testataan ampumalla 2 tuuman paksuisen kuivan mäntyparrun läpi parin metrin etäisyydeltä. Käyttökelpoisen 6.35 mm aseen luoti lävistää vähintään 50 mm mäntypuuta ja se uppoaa, parhaassa tapauksessa jopa pituutensa verran, parrun taakse asetettuun taustaparruunkin).


Metsästyskortti ja -oikeus taustatukena

Aktiivinen metsästyksen harrastus on voitava näyttää toteen.! Vähimmäisvaatimus on metsästyskortti; suositeltavaa on lisäksi toteennäyttää metsästysoikeus riistamaalla maanomistuksen, metsästysoikeuden vuokrasopimuksen tai metsästysseuran jäsenyyden kautta. Muunmuassa tällaisia tilanteita ennakoiden on syytä laatia riistamaiden vuokrasopimukset kirjallisina, vaikka suusanallinenkin kontrahti on juridisesti pätevä.


Keräilyaseille ei tarkastuspakkoa

Kyseinen asemalli on valmistettu C.I.P.-systeemiin kuuluvassa maassa järjestelmän perustamisen jälkeen (v. 1914), joten sitä ei ilmeisesti tarvitse "uusintakatsastaa", vaikka se omaksuttaisiinkin käyttöaseeksi, jos luvituksen suorittava aseseppä on todennut sen käyttöturvalliseksi. Kokoelma-aseille ei vaadita tarkastusta ylimalkaan.


Lahjaksi poliisille vai kaupaksi Mustaanpörssiin ?

Taannoisena "armonvuotena" oli yhtenä vaihtoehtona myös aseen luovuttaminen vastikkeettomasti poliisiviranomaisille, mutta todennäköisempi menettely lienee ollut aseen myyminen n.s. "pimeään", jos joku tahtoi perintökapineestaan luopua. Myyntihinnat ovat yleensä ykkössatasia, mutta pienikin summa on tyhjää parempi.


Varovaisuus viisautta

Tässä tapauksessa on "pienimmän riesan tie" pysyttää tilanne ennallaan, ellei luvansaannin mahdollisuus ole taattu edellä luetelluilla perusteilla. Tulee ottaa (vaivihkaa) selkoa kotipaikkakuntasi aselupaviranomaisen suhtautumistavasta, ennen aseen kaivamista esiin "kätköpaikastaan nimeltä JEMMA". Aselainsäädännön uudistus ei poistanut sitä eniten kritikoitua epäkohtaa, että luvan myöntäminen tai sen epääminen riippuu paikkakunnan aselupaviranomaisen, eikä suinkaan luvanhakijan, luonteenlaadusta, mielenterveyden tilasta, taikka hänen maailmankatsomuksestaan.


Taudintila nimeltä: "Hoplofobia"

Mielisairauden laji nimeltä: "hoplofobia" (patolooginen aseiden pelko: Kreikk. "hoplis"= taisteluväline; "phobos"= pelko; "-ia" = tauti) ei ole mitenkään harvinainen vitsaus virkahenkilöstön keskuudessa. Ihmisiähän hekin vain ovat, jos kohta määräävään yli-ihmisen asemaan korotettuja. Isänniksi; ei palkollisiksi. "Bobrikovin diktaatti" vaihtui monivaiheisesti, yli 90 vuoden juoksussa, kireään EU-direktiiviin, jota "pikku-bobbanimme" edelleen tiukensivat, lisäten entisestäänkin mahdollisuuksia sen mielivallan harjoittamiseen, joka piti poistettaman.


Ei ole oikeuksia: On vain etuoikeuksia !

Etuoikeutettujen luvanhakijoiden oikeudet saatiin toki turvatuiksi, ja ne jopa lisääntyivät joiltain osin, mutta "yhteisen kansan kyykyttäminen", alistaminen ja nöyryyttäminen ei ole tässäkään suhteessa ohi, tai edes vähentynyt. Ihmeitähän tapahtuukin vain roomalaiskatolisissa maissa. Omantunnon kolkuttelua vaimentanee kertaamisen arvoinen tieto, että uusin aselainsäädäntömme on pääosiltaan ULKOMAALAISTEN valtiaiden sanelema, kuten oli 96 vuoden takainen ukaasikin.

12101999;  Pete


Hirviaseprojekti

Tervehdys Adam Mykkänen! Hirviaseartikkelisi innoittamana olen ajatellut jo omaa vastaavaa projektia, tämä on tosin vasta suunnitteluasteella ja varmasti siihen jääkin, jos ruokakunnan kauniimpi osapuoli saa asiasta vihiä.. Eli projektin perusideat: Raskas, läpimitaltaan mahdillisimman suuri luoti, nopeutta sen verran, että lentorata olisi järkevä ainakin 150 metriin saakka. Ase olisi pulttilukko, josta piippu lyhennettäisiin sopivan lyhyeksi (pidempi kuin omassa projektissasi). Rekyyliä olisi tarkoitus vaimentaa piipun sisäpuolelle rakennetulla yksinkertaisella vaimentajalla! (Käytännössä riittävän suuri paisuntatilajahaitta tai pari päähän.)

Kyseinen ratkaisu voi olla turhan kallis, jos siitä joudutaan tinkimään, tavallinen vaimentaja hoitakoon rekyylin kesyttämisen. Projektissa mieltä askarruttavat asiat (järkevyydestä ei puhuta tässä yhteydessä..): Miten vaimennin tulisi toteuttaa? Huoltopurkaminen lienee huomioitava, jos ko. laite kiinnittyy piippuun kierteellä, kestääkö? Pitäisikö varmistaa esim. sokilla? Entä patruunapuoli, koska minulla on 30-06:n hylsyjä "riittävästi" ja hylsy on suurempi kuin "sotaratsun" hylsy, tämä voisi olla lähtökohtana. Kaliiperina .38; 9,3; tai .45?! Ehdotuksia!

Huomioon tulisi ottaa hyvän hitailla nopeuksilla toimivan (kohtuuhintaisen) hirviluodin saatavuus, latausholkkien saatavuus ja hinta, tietty myös patruunapesän kalvamisen hinta. Vai olisiko sittenkin viisasta valita jo olemassa oleva patruuna, esim. .45-70 tai 9,3x62? Kaikenkaikkiaan erona oman projektisi tavoitteeseen pidempi piippu/suurempi patruuna =enemmän tehoa/suorempi lentorata?! Kysyn tätä sinulta sen vuoksi, että muualla minut on lähinnä naurettu ulos, oma hirviaseprojektisi osoittaa sinulla olevan "riittävästi" ennakkoluulottomuutta. Jos kiireiltäsi kerkeät, vastaa minulle, ystävällisin terveisin:

Marko


  Tervehdys! Vai naureskelevat ideoillesi Minä huolestun vasta sitten, kun tosikot alkavat itkeä vollottaa ideoilleni. Tämän kevytaseprojektin jälkeen olenkin ryhtynyt ideoimaan raskaampaa hirvipyssyä, joka työnnetään pyörien varassa passipaikalle. Metsästyslakihan rajoittaa kaliiperivaihtoehtoja ainoastaan pienemmästä päästä. Akselistoon pitänee suunnitella boksi, jossa on mm. paperinenäliinoja tosikoille.

Projektisi tavoitteet jäävät minulle hieman epäselväksi. Kevyt, vähärekyylinen, mutta isokaliiperinen hirviase vai ainoastaan oma massiivinen villikissapatruuna? Pulttilukkoisen aseenkin saa kyllä kevyeksi "viilaten ja höyläten", vaikka taittuvaan pyssyyn verrattuna lukko on "ylimääräistä" painoa. Rekyyli alkaa rassata ampujaa vasta silloin, kun ase painaa alle 3,3-3,5 kg.

Olet oikeilla jäljillä järkeillessäsi tähän tarkoitukseen passelia vaimentimen ja rekyylijarrun yhdistelmää, minäkin olen ähkinyt: saman idean kimpussa ja epäilemättä tuhannet muut alan miehet maailmassa. Taitaa olla niin, että meiltä loppuvat markat ja aseen piiput, ennenkuin homma toimii. Siihen asti tavoitteet saavutetaan esim BR:n vaimentimella, vaikka aseprojektin kokonaispaino kasvaakin kilon puolikkaalla. Satun tietämään, että jossain täälläpäin on kevytvaimentimen kehittely meneillään, joten odotellaan.

Patruunapuolella homma on mielestäni selvä. 9,3x62 Mauser täyttää kaikki ne vaatimukset, jotka olen asettanut hyvälle suurriistapatruunalle suomalaisiin olosuhteisiin. Hylsyhän on sama kuin .30-06:ssa, joten hylsyvarastosi voitaisiin hyödyntää ampumalla ne ysikolmoseksi ja sen jälkeen vaikka Lapuan 18,5 g:n Mega kyytiin ja valmista tulee. Latauskomponentteja ja tarpeita löytyy tähän kaliiperiin runsain mitoin ja edullisesti. Toisaalta aseessa voitaisiin käyttää valmiita tehdaslatauksia esim. Norman Oryxia, joka on tällä hetkellä ehkäpä markkinoiden paras hirveen soveltuva patruuna. Ballistinen ohjelma kertoo ysikolmosen luodin lentävän samassa kymmenen sentin "putkessa" (5 cm ylös, 5 cm alas) noin 200 metriin asti tähtäimen sijainnista riippuen, joten vaatimukset täyttyvät tältäkin osin.

Kuva: viiden laukauksen kasa oli 28 mm 150 metriltä kirjoittajan lyhyellä hirviaseella kal. 9,5 x 52R.

Palaan vielä vaimentimen erääseen ominaisuuteen. Kierteillä kiinnitettynä se pyrkii vetämään piippua pitemmäksi ja näin poistaa kiusallisia värähtelyjä. Itse epäilin koko asian merkitystä, kunnes tarkkuutin tämän kevytaseen 150:lle metrille. Viiden laukauksen kasa sopi 28 mm:n alalle! On selvää, että tässä tapauksessa kaikki muutkin hyvään käyntiin vaikuttavat osatekijät osuivat "moukan tuurilla" kohdalleen, mutta rinnalle saa tuoda monta tavanomaista pyssyä asemiin, ennenkuin pienempi kasa löytyy.

Aloitapas ideasi toteutus ja vie se loppuun, niin se lakkaa painamasta. saattaa olla parempi aloittaa homma omasta keittiöstä hymyilemällä selvin päin, you know. Niin se meilläkin tapahtuu, valitettavasti.

Terv. Adam M


Kalustoa saa mutta tietoa ei !

Kauniit kiitokset GOWlle arvokkaista latausresepteistä joita ei mistään muualta saa. Asennutin kesällä 308 W. kaliiperin luodikkooni äänenvaimentajan ja arvelin mökäpöntön valmistajalla olevan tietoa v-patruunoiden lataamisesta mutta eihän siellä ollut. Kyselykierros ruuti- ja patruunatehtaille ei lisännyt tietoa vaan pelkästään tuskaa. Joka paikassa väitettiin tarkalleen samoilla sanoilla että v-patruunoiden itselataus on vaarallista eikä se yleensä onnistu ainakaan vaippaluodeilla ja ennemmin tai myöhemmin sattuu omatekoisilla kyhäyksillä aseräjähdys tai luoteja jää piippuun ja lähtönopeudet ovat mitä milloinkin ja käyntitarkkuus omatekoisilla v-patruunoilla on huono ja äänenvaimentajakin voi hajota harhaluodin osumasta tai räjähtää kun sen sisään kertyy tarpeeksi palamattomia pistooliruudin jyviä. Seli-seli ja lässyn-lässyn.

Onneksi kutsui muuan ystävällinen naapuri minut kerran kylään vilkaisemaan internettiä josta löytyisi jotakin aiheeseen liittyvää. Löytyihän sieltä. Tuska on nyt vähentynyt kun tieto on lisääntynyt. Mieleen juolahti kokemuksistani muutama kysymys. Eikö äänenvaimentajien valmistajien toimenkuvaan tosiaankaan kuulu v-patruunoitten latausreseptien jakelu vaikka muutamalla A4 arkilla edes 308 patruunoihin ? Jonkinlainen latausohjepalvelu myös puhelimen kautta olisi hyvä keksintö. Kun äänenvaimentajia valmistaa useampikin firma olisi tämmöinen palvelumuoto ehkä kilpailuvaltti ? Kaikilla asiasta kiinnostuneilla ei ole internet yhteyden mahdollisuutta edes naapurissa, mutta puhelin tai kännykkä on nykyaikaan jokaisen ulottuvilla.

Onko hyödyllisten lataustaulukoiden tekijä Markus oikeasti olemassa vaiko jonkun Sakon/Lapuan/Vihtavuoren toimenhaltijan kirjailijanimi ? Valokuvan poika on muutaman erämessuilla olleen Lapuan kaverin näköinen. Kuva on otettu nuorempana ? Ruutitehtaan tai paukkulataamon työntekijähän lentäisi varmaan talosta kuin leppäkeihäs ilman irtisanomisaikaa jos hän jakelisi kiellettyä tietoa omalla nimellään ?

Nimim. Siunattu hiljaisuus.


  Lienet hankkinut vaimentimesi joltain Ruuhka-Suomessa toimivalta valmistajalta, koskapa latausreseptejä pantattiin, vaikka tietoa olisikin. Nimenomaan kaliberiin .308 Winchester on julkaistu lataustaulukko silloisessa asealan lehdessä painettuna jo vuoden 1982 syksy-myöhällä (ERÄ N:o 9/82, sivu 37). Copyrightin haltijan ominaisuudessa myönnän täten kaikille aiheesta kiinnostuneille oikeuden kyseisen artikkelin ja lataustaulukon sisällön kopioimiseen omaan käyttöön tai asiakkaille jaettavaksi. Taulukkoa ei oltu valitettavasti laadittu vielä erityisen järjestelmällisesti. Kokeilut olivat aluillaan.

Artikkeliin kirjoitin parikin jatko-osaa, mutta niiden julkaiseminen kiellettiin jonkun lehden toimituksen ulkopuolisen "vaikuttajan" mahtikäskystä. Käsikirjoitukset ja valokuvat on tiemmä tuhottu. Ainakaan niitä ei ole palautettu. Onneksi muistiinpanot ovat enimmäkseen tallella. (Arvata saattaa, ettei julkaisematta jääneestä materiaalista maksettu tekijänpalkkioita). Tuona ajankohtana, v. 1983, oli asevaimentimien täyskielto eräiden silloisten politikoitsijoiden ja poliisihallinnon virkamiesten tavoitteena, mutta he joutuivat tyytymään kymmenen vuotta kestäneeseen vaimentimien käyttökieltoon metsästystarkoituksessa vuosina 1983 - 93.

Kielto kumottiin metsästyslakityöryhmän yksimielisellä päätöksellä, josta oli keskusteltu noin kymmenen minuutin ajan ennen päätöksentekoa. Kukaan ei ehdottanut vaimenninkiellon pysyttämistä lainvoimaisena edes etujärjestöjen lausunnoissa, saati sitten lakiuudistusta valmistelleessa työryhmässä. Nyt jatkamme siis siitä, mihin vuonna 1983 olimme pakotettuja jäämään kaliberin .308 Winchester tapauksessa. Noina vaikeina aikoina rohkaistiin painettuja viestimiä "puhdistamaan" tietyt vaimennin-myönteiset kirjoittajat avustajakunnastaan jopa J.V. Snellman-palkinnolla. (Härski homma, koska Ukko-Snellman oli sananvapauden esitaistelija, mutta palkinnolla edistettiin sensuuritoimenpiteitä.!)

Toivomasi lataus-informaatiopalvelu puhelimitse on ollut olemassa vähintään viiden vuoden ajan Asesepänliike BR-Tuote Ky:llä, Joensuussa, sekä uudemmalla Asesepänliike Ase Utralla, myös Joensuussa, jonne asetietämys on paljolti keskittynyt. Tällainen palvelu on tosiaankin vahva kilpailuvaltti.! Myös SAKO Oy valmistaa vaimentimia, ja sillä olisi mitä parhaimmat lataustutkimusmahdollisuudet, mutta kun tiedonjulkistamispolitiikkana on tietojen pitäminen itsellä, eivät firman kiväärivaimentimet ole läheskään yhtä tunnettuja kuin BR:n valmisteet. Kiväärivaimentimen ostajalla on oikeus vaatia täyttä palvelua! Ilolla pantakoon merkille vaativaisuuden enentyminen.

Testiampuja-Gunwriter Markus ei ole a-tarviketeollisuuden palkkalistoilla. Netissä julkaistu Markuksen kuva on otettu tiettävästi syyskuun alkupuolella 1999 lukion matrikkeliin. Itse olen se turkkilaista väkipyssyä heristelevä ukkeli, joka ilmestyy (kuulemani mukaan) kuvaruutuun, kun joku syöttää viestinsä G.O.W:n Postilaatikkoon. Tarkoittaa, että: "Perille tuli !"

Niin ennakkoluuloinen on ruutitehtaiden ja patruunalataamoiden suhtautuminen säästölatausharrastuksia kohtaan (myös ulkomailla), että etenkin kiväärinpatruunain vaimennin- ja säästölatausten kehittelystä julkisuuteen tietoja antava toimihenkilö vaarantaisi uransa ja jopa mahdollisuutensa työllistymiseen, missään/ milloinkaan, koulutustaan ja työkokemustaan vastaaviin tehtäviin ampumatarviketeollisuuden palveluksessa. Poikkeuksena ehkäpä jokin amerikkalainen erikoisluotitehdas, jolle alkava "säästölatausvillitys" on kuin kaivurin kauhan kaapaisu metrin paksuiseen kultasuoneen. Suomalaisellekin alan teollisuudelle tyrkytettiin ideaa, mutta eipäs kelvannut räkä Pirulle, ja niin lipui etsikko-aika ohitse, kuten aina käy! Nyt kaavaillaan USA:ssa 7.62 mm kiväärien säästöpatruunain ja "subsonien" tehdaslataamista yleiseen jakeluunkin, eikä enää pelkästään virkakäyttöön.

Vihattavin englanninkielen lause on sivumennen sanoen tuo: "For Official Use Only", vaikka inspiroihan se toki oma-aloitteiseen askarteluun niitä harrastajia, joilla on "pelit ja vehkeet" käytettävinään. Kaikilla ei valitettavasti ole...

04101999; P.T.Kekkonen


Sytyttääkö kapselisytytin ?

Haluaisin tietää sytyttimestä jota on käytetty Talvisodan aikana. Ainoana kuvauksena on, että siinä on lasinen kapseli ja kun se rikotaan ilma pääsee kapselin sisälle ja aiheuttaa sytytyksen --> räjähdys. Sytytintä käytetään räjäyttämään suuria määriä R.-ainetta, kymmeniä, jopa satoja kiloja.(?) Käsittääkseni tässä sytyttimessä ei käytetä sähkövirtaa, joten onko "kapselisytytin" sytyttänyt tulilangan /R-langan joka räjäyttää nallit ? Sähkönallejahan ei ole voitu käyttää tämän sytyttimen kanssa ? Mikä on sytyttimen toimintaperiaate, perustuuko sytytys kemialliseen reaktioon ? Minkä kokoinen, näköinen ja mallinen laite on mahtanut olla ? Onko se ollut suuressa käytössä, vai onko se sodanaikainen halpa pioneerikokeilu ? Käytetäänkö vielä moista ? Ei ole ainakaan tullut missään vastaan.

Olisiko mahdollista saada laittesta kuvahahmotelmaa ja mittoja laitteen NÄKÖISEN aparaatin valmistukseen ? Sytytintä tarvitaan erääseen näytelmään rekvisiitaksi ja muutenkin reservin pioneeriupseeria alkoi kiinnostaa moinen sytytin, tiedän että jotain vastaavaa varmasti on, mutta en tunne periaatetta enkä näköä. Kiitos etukäteen. Lehtenne on erittäin mielenkiintoinen ja moneen asiaan on tullutkin jo valaistusta.

Nimim. "Hiiri pinossa"


  Vaikeaksi menee haku näin niukoilla esitiedoilla. Tässä ja juuri nyt ei ole käsillä pikku vihkosta venäläisistä erikois-pioneeritarvikkeista, joiden joukkoon kuului mm. helvetinkone ja "käkikellosytytin" sekä Hangon mottiin sen evakuoinnin jälkeen jätettyjä sangen ovelia surmanloukkuja sytyttimineen. Kirjanen on suomenkielinen, joskin kai joiltain osin käännös saksankielestä, muistin mukaan vuodelta 1942. (Vihkon sisältö on monilta osin yhä "classified" = salaista materiaalia. Jos ei olisi, niin tokihan "G.O.W." olisi julkaissut kirjasen faksimileena kannesta kanteen jo kuukausia sitten. Näinollen täytyy tiedot "kierrättää" Ameriikan mantereen kautta, mikä kyllä onnistuu. Voidaanhan nettilehtemme tarvittaessa evakuoida vaikka kokonaisuudessaan Rapakon taakse. Sen jälkeen onkin sana - ja kuva - täysin vapaa).


Alipainesytytin

Tällä kekseliäisyyden alalla olivat "uskovaisten tavarat yhteisiä", eli samanlaiset rakenteet olivat sovellettuina monien eri maiden sytytinmekanismeihin. Jos "kapselisytytin" on todella ollut olemassa, lienee se pneumaattis-mekaaninen: Lasikapseliin voi yhdistää ilmasylinterin, jossa vallitsee alipaine. Kun kapseli särkyy, täyttyy tyhjiö ilmalla. Sylinterin mäntä lyö jonkinmoisen iskurinkärjen liekkinalliin, tai nykäisee kitkanallin raapaisulangan läpi nallimassasta. Näin toteuttaisin sytyttimen itse, jos olisin sitä suunnittelemassa. Järkevämpiä ratkaisuja on tosin olemassa leegio... Ollut jo 150 vuotta sitten, kuten kuvista nähdään.

Ainoa tuntemani pneumaattinen sytytin on harvinaisiin erikoistarkoituksiin - lentokoneiden sabotointiin - kehitelty mekaaninen metallikuorinen aparaatti, jonka toiminta perustuu ympäröivän ilmanpaineen nopeaan alenemiseen. Hitaasti kehittyvä matalapaine ei saa aikaan "kukuntaa", mutta kun laite kätketään muutaman trotyylikilon kera lentokoneeseen, tapahtuu "lennukin" nopean nousun seuraamuksena jo muutaman sadan metrin korkeudella tuhoisa jysäys. Laitteessa oli iskusytytin. Omatekoiset vastaavat (yksinkertaisemmat) viritelmät toimivat useimmiten sähkösytytyksellä. Alipainelaukaisin oli kehitelty ns. "Sandemanin Kerholla" USA:ssa. Rakenne on selostettu kirjoissa "Plumber's Kitchen"/ "Spy's Workshop", joka on sama teos eri nimillä.

Kustantaja on kuuluisa Paladin Press (jonka julkaisut joutuisivat kaikki myyntikieltoon, mikäli hoplofoobikkolauman nimeltä HANDGUN CONTROL Inc. "viisivuotissuunnitelma" toteutuisi. USA:ssa on tosin nousussa mielipide, että HCI:n "pjatiljetka" on yhtä kuin toisen sisällissodan julistus, eikä vihollisia pelasta siinä rähinässä enää heidän aseettomuutensa. Rajansa on aseharrastajienkin kärsivällisyydellä, joka on ollut suorastaan hämmästyttävä).


Kaikki helvetinkoneet eivät tikitä...

Lasikapselin sisältäviä aikasytyttimiä on monenlaisia. Kansainvälisin tyyppi oli metalliputki, jonka sisällä oli jännitetty rautalanka pitelemässä vireessä iskuria, sekä tietynvahvuista happoa sisältävä, umpeen sulatettu lasiampulli. Runkoputken toisessa päässä oli iskunalli sekä dynamiittinalli numero 8. Kun runkoputkea taivutettiin, lyötiin lommolle tai nipistettiin pihdeillä, ampulli särkyi ja happo alkoi näivertää poikki rautalankaa. Kuinka pian lanka katkesi, se riippui hapon väkevyydestä ja vallitsevasta lämpötilasta. Sytyttimet eli "kynät" oli värikoodattu kulloisenkin viiveen mukaisesti, noin puolen tunnin viiveestä jopa useisiin vuorokausiin.

Erityisen tarkasti ei räjähdystä voitu ajoittaa, ja joskus paukahti latinki asettajansa (yleensä kommando- tai vastarintamiehen) käsiin jo helvetinkonetta viritettäessä. Metallilangan syövyttyä poikki, jousen työntämä iskuri vapautui ja löi iskunalliin, joka räjäytti dynamiittinallin; se vuorostaan saattoi räjähteen detonoimaan välittömästi (jos räjähde oli herkkää; esim. muovailtavaa hexogeenia) tai virikepanoksen välityksellä (jos räjähteenä oli T.N.T. tai jokin louhinta-aine).


AC-aikasytytin

Amerikkalaiset kehittelivät lämpötilanvaihteluille vähemmän herkän aikasytyttimen, jossa iskuria piteli vireessä selluloidikiekko ja lasiampulli sisälsi asetonia. Sytyttimen kuori voitiin tehdä paksummaksi ja lujemmaksi kuin kynä-mallisten sytyttimien vaipat olivat, koska ampulli rikottiin sytyttimen päädystä ulkonevaa siipiruuvia kiertämällä, kunnes ruuvin kärki puhkaisi ampullin pohjan. Asetoni pehmitti selluloidikiekkoa, kunnes se ei enää pystynyt pitelemään iskuria otteessaan. Sytyttimen viivettä säädeltiin selluloidikiekon materiaalin koostumusta muuttelemalla, ja eri aikoina (15 minuuttia...kaksi vuorokautta) toimivat sytyttimet olivat värikoodattuja, kuten "kynätkin". Asetonisytytin oli jonkin verran täsmätoimisempi kuin "kynä", ja ainakin käyttöturvallisempi mekaanisen lujuutensa ansiosta. Voitiin kuljettaa vaikkapa taskussa ilman pelkoa joutumisesta kirkkokuoron sopraano-osastoon. (Housuntaskussa paukahtava "blasting cap N:r 8" pystyi suorittamaan ns. "ruunituksen").


Tulitikuista miinansarviin

Kemiallisista sytyttimistä varhaisimmat olivat käytössä merimiinoissa jo varsin varhain. Krimin Sodan (1854-56) käyttivät venäläiset miinoissaan (myös polkumiinoissa) lyijyisiä "sarvia", joiden sisällä oli lasinen ampulli täynnä rikkihappoa. Ampullia ympäröi "muriaattinen ruuti", eli kaliumkloraatin ja pölysokerin seos, jota voitiin terästää antimonisulfidilla tai kaliumferrosyanidilla nopeammin palavaksi. "Muriaattinen ruuti" syttyi välittömästi kun miinan lyijysarvi vääntyi ja lasiampulli murtui, purkaen happosisältönsä kloraattiseokseen. Sytyttimen keksi Venäjällä vaikuttanut saksalainen professori Jacobi noin vuonna 1850. Kloraatin ja sokerin seoksen syttyvyyttä rikkihapon vaikutuksesta oli hyödynnetty happoon kastamalla syttyvissä tulitikuissa jo parinkymmenen vuoden ajan.


"Sininen kynä" oli miekkaa mahtavampi

Suomalaisille "pommari-jääkäreillekin" oli I maailmansodan aikaan tuttu saksalaisten agenttien sabotaasilaite "sininen lyijykynä", jonka toisessa päässä oli rikkihappo-ampulli ja toisessa kloraatti-sokeriseosta. Aktiivisten aineiden välitilassa oli pätkä asbestinarua. Laite oli naamioitu normaalikokoiseksi puiseksi lyijykynäksi. Se "armeerattiin" iskemällä kynän tylppä pää seinään tai johonkin kovaan esineeseen, jolloin ampulli rikkoutui. Sitten kynä jätettiin johonkin sopivaan paikkaan, tulenarkojen materiaalien sekaan, terävä pää alaspäin.

Happo imeytyi asbestilangan lävitse, kunnes kohtasi liekkiseoksen, jonka palavia pisaroita roiskui useamman neliömetrin alalle. Näitä "absorptiosytyttimiä" on kehitelty ja käytetty sittemminkin, mutta toiminnan ajoitus on ollut yleensä sattumanvaraista, ja "sinisten kynienkin" suutari-frekvenssi oli suuri. Vaakasuoraan asentoon tai kärkipää ylöspäin asetettu laite ei toiminut yleensä lainkaan, koska happoa ei riittänyt asbestilangan kasteluun päästä päähän ilman painovoiman myötävaikutusta.

Tässäpä lohdutukseksi hiukan helvetinkone-tietoutta, koska vastaus varsinaiseen kysymykseen jäi tällä erää saamatta. Olisiko jollakin visitorilla parempaa tietoa "vakuumisytyttimestä" ? Esitiedoista puuttuu mm. kuvatun sytyttimen valmistusmaa (Suomi ? Neuvosto-Venäjä ??), joten tiedonhakuun on vaikeaa ryhtyä näistä lähtökohdista. Kyseessä ei ole ollut edes tyydyttävästi toimiva aparaatti, koskapa sitä ei liene tuotettu enemmälti.

28091999; Pete


Wanhojen merimiinojen sytyttimiä

Fig 15: Amerikan sisällissodassa käytettiin etenkin Konfederaatin asettamien merimiinojen sytyttimissä Rain'in detonaatioräjähdettä, elohopeafulminaatin ja lasijauheen seosta, joka oli hipaisuherkkää "pirunpulveria". Kuvan sytyttimessä on kolme pirunpulverista kosteana muotoiltua nallia. Kolmen kilogramman paino nallin päällä riitti aiheuttamaan pamauksen. Sytyttimen kansi oli ohutta, pehmeäksi hehkutettua kuparipeltiä. Kuljetettaessa ja asennettaessa peitti sytytintä vahvempi rautainen kierrehattu, joka ruuvattiin irti juuri ennen miinan syväytystä. Tehtävä oli jännittävä kuin lannan ajo ilman perälautaa, koska miinoissa oli useita sytyttimiä, joista jokainen piti armeerata ennen miinan upotusta. Venettä ei passannut keikuttaa.

Fig 16: Konfederaatin kapteeni McEvoy'n iskusytytintä käytettiin sisällissodassa 1861 - 65 riukutorpeedoissa, eli pitkän seipään päähän kiinnitetyissä räjähdyspanoksissa. Seiväs ulkoni soutuveneen tai pienen höyrysluupin keulasta. Torpeedovene ohjattiin kohti vihollislaivan kylkeä. Sitten puskurisoutua, tai täyttä höyryä päin vihollista..! Hyökkäys muistutti japanilaisten "Kamikaze"-lentäjien toimintaa: Vain harvat torpeedoveneiden miehistöt jäivät eloon, mutta vapaaehtoisia löytyi aina - jopa yli tarpeen; niin vihattuja olivat "jenkkien" merisaarto-alukset. Sytyttimen kuva on itseselittävä. Kärkikappale oli ohutta kuparipeltiä, sisällä oli iskurin luisti vastajousineen ja sisäpuolisine iskuripiikkeineen, joka tunkeutui herkkään nallimassaan. McEvoy-ajomiinoissa oli sytyttimiä useitakin; riukutorpeedoon riitti yksi. Suojahattu kiinnittyi pykäliin "i".

Fig 17: Jacobi'n "parannettu sytytin" ehti tositoimiin Krimin Sotaan 1854 - 56. Kirjallisuuslähteemme mukaan tuossa sodassa käytettiin myös maamiinoja, ehkäpä ratsuväen rynnäköiden varalle asetettuina, muistissa "niiden kuudensadan urhoollisen" hyökkäys Balaklavassa venäläisten tykistöasemiin. Selitteet: a = rikkihapolla täytetty lasiampulli, ympäröitynä kauttaaltaan sokeri-kloraattiseoksella; b = miinansarven lyijyvaippa; c = virikepanos, pienijyväistä mustaa ruutia. Virikepanoksen alapuolinen vinoviivoitettu tila on tarkoitettu lisäpanokselle, jota kenties tarvittaisiin, jos kemialliset räjähteet omaksuttaisiin miinoihin. Nitroglyseroli ja -tärkkelys sekä puuvillaruuti olivat jo keksittyjä, kun professori Jacobi kehitteli kemiallista sytytintään, ennakoden niiden tulemisen täytteiksi etenkin pienikokoisiin maamiinoihin.

Sähkökemiallisissa miinoissa oli (on ?) sarven rakenne kuin Jacobi-miinassa, mutta vääntyneen sarven särkyneestä ampullista valui rikkihappo sisäkkäisten kupari- ja sinkkilieriöiden täyttämään tilaan, muodostaen täten ns. "märän sähköpariston", josta johdettiin sähkövirta miinan räjäytin-nallin ohuen platinaisen hehkulangan lävitse. Eräs tunnetuimpia tämän miinatyypin kehittelijöitä oli venäläinen Pjetruski, jonka miinat ilmeisesti ehtivät osallistua jo Turkin-Venäjän sotaan 1877 - 78. Huomattavin sotasaavutus oli turkkilaisen tykkivene Suna'n tuhoutuminen miinaan ajettuaan. Tapahtumasta tehtiin Suomessa säkeistö yhä tunnettuun marssilauluun (jonka kokopitkä sanoitus sisältää toistakymmentä muutakin asiavirhettä) : "Turkin keisari linnassansa/ kiroili ja itki/ kun Suomen pojat ampuivat/ sen panssarilaivan rikki". Suomen Kaarti taisteli tykkänään eri rintamaosuudella, eikä tykkivene Suna ollut panssaroitu.

Kuvalähde: "TORPEDOES and TORPEDO WARFARE" by C.W.Sleeman. Täysinpalwellut Keisarillisen Ottomaanisen (Turkin) Laiwaston Kommodoori. Präntättynä Griffin & Co:n kustantamana Portsmouthissa armon wuonna 1880. (Tätä uudempaa kuva-aineistoa ei Netissä saisi tiettyjen piirien mukaan julkaistakaan. Julkaistaanpa sitten tätä... Ennakkovaroitus: Tämä pian 120 vuoden ikäinen teos sisältää räjähteiden, nallitarvikkeiden ja taisteluvälineiden valmistusohjeita.! Voitaisiin suomentaa vaikkapa nimikkeellä: "Hauskoja askartelutehtäviä reippaalle nuorisolle").


Firelapping

Eikös mustaruutilatauksella olisi helppoa suorittaa ampukolvaus aseella kuin aseella ?

Kari


  Periaatteessa kyllä. Itselataavien kaasumäntätoimisten aseiden mekanismin puhdistus ammunnan jälkeen voi kuitenkin olla töisevää mustaruutiammunnan jälkeen. Modernien aseiden kestävyyden ansiosta on patruunain lataaminen helppoa: Ruutia hylsyyn niin paljon kuin mahtuu ammuksen taakse. Muistelen muinaisia aikoja, jolloin mustaruutiin käytetty salpietari oli useimmiten hiukan epäpuhdasta; mullan sekaista. Ruudin palojätteet toimivat hioma-aineena. Ampukolvaus on siis vanhempi keksintö kuin yleensä tiedetään.

Christian Sharps'in puhvelipyssyjen "sisäänajo-ohjeet" olivat seuraavanlaiset: "Kun olet hankkinut pyssyn, ammu ensimmäiset laukaukset luodeilla, joiden paperinen käärre on täysin kuiwa. Kun pyssyn piipunputki on saanut lasin kaltaisen kiillon, ryhdy wasta sitte ampumaan ampumaan luoteja, joiden käärre on kyllästetty wahalla, tai mitä woiteita käyttänetki (talia tai walaan öljyä). Usein riittää neljänkymmenen kuiwaan paperiin käärittyinä. Kun toiwottu kiilto piipun seinämiin on saawutettu, ammu wain luoteja, joiden paperi-käärre on kyllästetty woiteella, tahi paljaita wahattuja muottiin walamiasi luoteja, jos käytät sellaisia tawan omaisestiki. Ylön-palttisesti ammutut kuiwaan paperiin käärityt luodit woiwat tylsistyttää rihlan=ketojen särmät, ja tuottaa täten huonontuneen käynnin=tarkkuuden".

Nykyiset mustat ruudit tuskin tuottavat hiovia palojätteitä, mutta niitä voi sekoittaa ampukolvaus-ruutiin. Liitujauho on tullut jo kokeiltua, samoin talkki (loppukiilloitukseen) ja piimaa, sekä apteekista ostettu valkosavi (Bolus Alba). Kaikki ovat hyviä ja turvallisia. Talkkijauhe on hellävaraisinta. Siivilöityä sementtijauhettakin ovat jotkut käyttäneet aseisiin, joiden piipunreikä on ollut tahtaan jäljeltä kovin työstönaarmuinen, tai huonon hoidon seurauksena syöpynyt hieman himmeäksi. Lopputulokseen on oltu yleensä tyytyväisiä. Mustanruudin kera voidaan käyttää - päinvastaisista väitteistä piittaamatta - metallivaippaisia luoteja; mieluusti kuitenkin amerikkalaisia, joiden vaippametalli on pehmeämpää kuin suomalaisissa kiväärinluodeissa. Rautavaippaluotien käytöstä ei ole tässä käytössä kokemuksia kenelläkään. Kuparivaippaiset luodit lienevät parhaita - samoin kuparoidut lyijyluodit.

Eksoottisin kolvausammusten materiaali on väripainopaperi, joka sisältää jopa 45 % massastaan hienojakoisia mineraaleja. Pelkkä tiivis paperitulppa juntataan hylsyyn ruutipanoksen päälle, ja ammutaan kuiviltaan piipun läpi. Hylsyn tilavuudesta voi täyttää paperilla puolitkin. Tarkoitukseen käytetään yleensä pistooli- tai haulikkoruutia, mutta mustaruutikin sopinee ajoaineeksi. Tarvittava laukausmäärä on yleensä pieni; ehkä kymmenkunta jysäystä. Eräiden huokoisruutien (Vihtavuoren N 300-sarjan) tuottamat pölymäiset palojätteet tehostavat kolvausvaikutusta; ammuttakoon luoteja tai paperiklunsseja.

Mustaruutiammunnan jälkeen tulee piippu puhdistaa ensin kuumalla vedellä, jonka jälkeen - piipun jäähdyttyä ja kuivuttua - suoritetaan tavanomaiset puhdistustoimet. Tämä menettely uusitaan seuraavina päivinä, kunnes mustanruudin tummia palojätteitä ei enää "hikoile" piipunseinämistä. Aivan normaalia on, että niitä tihkuu teräskiteiden välitiloista viikon ajan. Jotkin vaippametallin poistokemikaalit, kuten "K2 R"-uuninpuhdistusvaahdoke, voivat jouduttaa ja helpottaa puhdistusprosessia. Vaipoista hankautunut metallihan on poistettava piipunreiän seinämistä kuitenkin jo ennen ampukolvausta. Koostumukseltaan samoista poistoaineista maksaa kukin ostokykynsä mukaan sikakalliin tai hieman halvemman litrahinnan.

01101999; Pete


"Poisheitettävä puukenkä"

Kerro kuinka tehdään rynkkyyn sabot-patruuna halvalla. Tavoite on n. 900 m/s nopeus ja riittävä tarkkuus 100 m:n matkalle. Paperivaippahommat on jotenkuten kokeiltu ja se systeemi ei toimi.

Kari


  Toimivia systeemejä eivät ole saaneet aikaan patruunatehtaiden kallispalkkaiset "dipl-ingengööritkään", joten haaveeksi jäänee. Ongelmana on mm. rynkyn hylsynkaulan lyhykäisyys. Aloin muistella, mitä tarkoittaa "discarding sabot" aivan kirjaimellisesti suomeksi: Hyljättävää puukenkäähän se..! Alikaliberista luotia sivuilta tukevat lohkot voisivat kenties olla sorvattua ja kynttilävahalla kyllästettyä koivupuuta: Puinen lyhyt holkki halkaistaisiin esim. puukonterällä neljäksi lohkoksi, kokonaan toisistaan irralleen. Luoti sitten näiden lohkojen sisään. Holkin ulkohalkaisija voisi olla luokkaa 7.95 mm ja esim. 5.7 mm alikaliberiluodille poratun kanavan läpimitta 5.65 mm.

Hylsyyn sitten ruuti (laatua ja määrää en käy arvailemaan, paitsi ettei hylsy saa täyttyä hartioihinkaan asti) ja ruudin päälle työntötulppa, vaikkapa sanomalehtipaperia, tiiviiksi tasapäisellä tampilla painaen. Kyllästeeksi tulpan päälle kuumaa steariinia, jonka pitäisi imeytyä tulppamateriaaliin. Sinun ongelmasi on, mitenkä saat keinoteltua luodin ja sitä ympäröivät tukilohkot hylsynsuuhun. Sitten niipataan - ja siinähän se patruuna..!

Tarkkuusvaatimukset tuskin täyttyvät, ja voi käydä niinkin, että tiivistetulppa plus tukilohkot tulevat ulos piipunsuusta jo ennen luotia. Ainakaan patruunain koneelliseen (automatisoituun) tuotantoon ei tällainen viritelmä sovellu, mutta käsinlataajalle ovat mahdollisia täysin mahdottomiltakin kuulostavat konstruktiot, joilla tyydytetään uteliaisuutta muutamien laukauksien käyttökokemuksella. Ymmärtänet toki, että edelläolevat ohjeet on laadittu suositeltavimmin viihdelukemisiksi !

Sinänsä olisi "discarding sabot"-patruuna sangen hyödyllinen, jos se saataisiin huokeaksi ja massatuotantokelpoiseksi; luotina vaikkapa automaattisorvilla muotoiltu 5 mm:n läpimittainen päästään teroitettu terästappi. Välttyisimme ilmeisen väistämättömälta rynnäkkökiväärien piippujen kaliberin pienennystarpeelta. Olen kuitenkin jo turhautunut "mappiin Ö" päätyvien aloitteiden laadintaan ainakin kotimaiselle a-tarviketeollisuudelle, jolta saatu palaute on mitä on.

29091999; Pete


"Casull-alties"

Kiitokset "gurulle" .454 Casullin lataustiedoista (Big iron- big troubles). Plakkarissa on nyt purkki N 110:ä ja "puhdistuslataukseksi" on valittu .44 Mag:in täysi hylsyllinen tätä (n. 2.03 grammaa) ja Hornadyn .45 LC:n 250 gr:n vaippaluoti. Mielessäni kävi tosiaankin .45-70 Gov:n vaippaluodin tunkeminen aseeseeni, mutta se täytyy nyt unohtaa "to avoid any Casull-alties".

Minie-luotiefekti tuli myös todettua; .45 ACP 230 gr:n FMJ on suht. tarkka 1.4 gramman N110 latauksella. Lyijy sulanee luodin peräpäästä ? FA:sta (10") ammuttu luoti (250 gr) saavuttaa "penkan" silminnähden nopeammin kuin esim. S&W .44:n (8 3/8") luoti (240 gr) samalla latauksella. Siluettihommiin sopivaksi tarkaksi "lussulataukseksi" olen valinnut 0.8 grammaa N 340:tä ja 250 gr:n Hornady; olisiko ehkä N 310 parempi valinta esim. 0.55 gramman latauksella ? Kyselisin vielä 25.9 Saksassa pidettävästä FA shooting competitionista, minkälaisesta ammunnasta kisa koostuu?

nim. "Pikku Pete"


  Kooltaan ehkä vielä pienemmän (mutta häjyn) Peten kommentit: "Puhdistuslatauksesi" vaikuttaa asialliselta, koska N 110 vastaa ominaisuuksiltaan paremmin Hodgdon H4227:ää kuin ruutia H110. Jonnekin 2.20 gramman tienoille voi latauksen viritellä ilman epämieluisien "ylläreiden" vaaraa. H110:n vähimmäisannos 250 grainin luodeille (.452" diameter) on 35 grainia/ 2.28 grammaa, mitä ei ole ehkä terveellistä alittaa, koska tiivispintainen pallojyväruuti on vitkaisampaa syttymään kuin suomalainen "numerokaima".

Kokovaippaluodin täytteen sulaminen ei ole niinkään todennäköinen riskilähde, kuin on ruutikaasun pääsy luodin vaipan ja lyijyn välisaumaan. Ruuteja N tai H110 tai H4227 käytettäessä käsiaselatauksissa ei "kaasupatja-ilmiöstä" koidu erityistä vaaraa, koska ruutipanoksen etummaiset kerrokset toimivat eräänlaisena välitulppana ruutikaasun ja luodin perän välissä kaikkein kriittisimmässä vaiheessa, luodin työntyessä piipun ylimenokartioon.

Täysipaineinen mälli nopeapaloista pistooliruutia saattaa tuottaa "yllärin", koska joidenkin .454 Casulliin sopivien kokovaippaluotien vaipan tiivistystaitos on mitoitettu ajatellen luotien käyttöä enintään 20 000 CUP:n painetasolla, kun taas "Keisallin" räyhäkimmät pässilatingit kehittävät paineksia jopa 55 000 "kuppia". (Näiden antiikkisten mittayksiköiden suhdeluku ihmisjärjellä ymmärrettäviin yksiköihin - esim. Bar tai ilmakehä - ei ole yksiselitteinen. Keskinäisiin vertailuihin ne sentään käynevät). "Gaspolster-Effektistä" oli taannoin pakinaa "Ruutisissa", ynnä joitakin kuvia luotien peräpään rakenteista.

Kuvat ovat "synkkiä sotasalaisuuksia", joita saa toki julkaista lehdissä ja tehtaiden omissa esitteissä, mutta ei nettisivuilla, ainakaan "kompromettoivissa yhteyksissä", eli jutuissa, joissa mainitaan kiväärien vaimenninpatruuna-lataukset sekä "economy loads"; härmäksi : "säästölatingit". Olemme kuulleet jopa syytteennostoharkinnasta, koska erään tehtaan luotimallistoa oli kehuttu erinomaisesta sopivuudesta vaimennin- ja säästölatauksiin. Näinköhän raastupa häämöttää ? Rikoslaista tosin ei löydy sitä pykälää, jonka nojalla prosessi voitaisiin käynnistää, mutta tulkoon tämäkin intermezzo mainituksi kuvauksena niistä vaikeuksista, joita uudenlaiseen viestintään totuttautuminen kalkkivaarien lajille tuottaa. (Nimityksellä "kalkkivaari" ei ole tarkoitus loukata eräpolkujen tai ampumaratojen veteraaneja. Kysymys on asenteista, eikä suinkaan iästä. Itsekään en ole enää keltanokkainen nuorukainen, vaikka sellaiseksi on luultu - jo pian 25 vuoden ajan, jotka olen julkisuudessa mellastanut).

"Lussulatinki" 0.80 g N 340:tä 250 gr luodin takana on ilmeisen sopiva siluettiammunnan "pikkulintujahtiin" eli kanasien karisteluun orreltaan. Lähinnä vastaavaa jenkki-ruutia Unique suositellaan 13 grainia/ 0.84 grammaa aloitusannokseksi. Maksimilataus määräytyy ilmeisesti ase- ja luotimerkkikohtaisesti. Hodgdon-käsikirjassa No. 26 (ensipainos) annetaan enimmäisannokset vain Freedom Arms:in omille luodeille. Muilla luotityypeillä ladatessaan on jokainen oman onnensa seppä - tai oman onnettomuutensa...Jos latausyhdistelmä on tarkkakäyntiseksi havaittu, ei ruutilajin vaihtoon ole järkisyytä.

Näitä rivejä kirjoitettaessa 28. 9. -99 ovat Saksan kisat jo historiaa... Enpähän toki olisi niistä mitään tietänytkään. Täysin tyydyttävään reaali-aikaisuuteen en ulotu milloinkaan, koska Internet-yhteyden saaminen kotiin asti jää hauraaksi haaveeksi: "Sossun" toimeentulotuki kattaa vain tärkeimmän perus-elintarvikkeen (Karhu III) saatavuuden; ei laitehankintoja tai muutakaan ylellisyyttä. Lisäksi on ainoalla jotenkuten osaamallani ohjelmalla (Original-TEKO) prosessoitua tekstiä turha yrittää syöttää Nettiin.

Muutamien päivien - tai ehkä viikon - viiveet ovat kuitenkin "peipposten laulua", verrattuina juttujen valmistumisen ja niiden julkaisemisen välisiin viiveisiin aikakauslehdissä. Nehän olivat joskus vuoden tai vuosien pituisia. Neljä vuotta lienee ennätys, koska en usko lehtien toimitusten säilyttävän hyllyillään esimerkiksi vuonna 1987 kirjoitettua aineistoa. "Mappi Ö" on niellyt leivisköittäin kulttuurihistoriaa, koska vain perin harvojen lehtien käytäntönä on ollut julkaisukelvottomaksi havaitun - tai julkaistunkaan - aineiston palauttaminen copyrightin haltijoille.

Erityisesti murehduttaa valokuvien kohtalo. Tekstithän voi panna useimmiten uusiksi ja jopa paremmiksi, mutta etenkin diapositiivi-muotoinen valokuva on yleensä "uniikki", kuin muinainen daquerrotypia, ja monissa tapauksissa sisällöltäänkin ainutlaatuinen: Monia tilanteita ja tilaisuuksia ei voida toistaa enää milloinkaan, eikä esimerkiksi 1980-luvun alkuvuosien loistavimpien otoksien negatiivejakaan ole enää tallella.

28091999; Pete (3 tuumaa pidempi kuin Simo Häyhä).


Hollywoodin keksintö ?

Katselin juuri eilisillalla Arnold Schwarzenegger-toimintaleffan "TERMINATOR 2: TUOMIOPÄIVÄ". Mikä on elokuvassa esiintynyt lyhyenläntä mutta tykkikaliberinen vipulukkoinen ase ? Näytti joltain katkaistulta haulikolta, mutta ei ollut mikään yleisesti kaupoista myytävä malli. Onko kyseessä Hollywoodin asemestareiden luomus ? (Näkyykö siellä Karjalan peräkorvessa PTV ?)

"Arska-diggari"

  Meille on näkynyt PTV 4 kaapeliteitse jo ainakin viiden vuoden ajan. "Terminator 2." on tullut nähtyä myös videolta useamman kerran. Nykyisin katson TV:n tarjontaa tunnin viikossa, torstaisin: Michael Crichtonin käsikirjoittaman "Teho-osaston". Silmiä on pakko säästää.

"Pyhä yksinkertaisuus !" Vipulukkohaulikon M 1887 blokkisulku lukittuu kiinnikääntymisensä jälkeen lukkokopan peräpäässä sijaitsevaan hylsynpoistoaukon takareunaan, nousemalla pienen matkaa ylöspäin säteensuuntaisesti. Liipaisimen kärjen pieni taaksepäin suuntautuva koukku ehkäisee laukeamisen, ellei lukko ole sulkeutunut täysin, jolloin viritysvipu repisi ampujalta irti neljä sormea ja hylsynkantakin lentäisi "otsikkoon". Aseen latausliike on erittäin nuoskea, joten katkaistun haulikon lataaminen onnistuu todellakin yhtä kättä ja massanhitautta hyödyntäen - ainakin paukkupatruunoilla ja "Arskan" käsivoimilla. (John Wayne tarvitsi "Wrangler-Winchesteriinsä" suurennetun liipaisinkaaren latausliikkeen enemmän jäyhyyden takia).

Alakuvassa nähdään aseen patruunannostimen toiminta juuri ennen syöttövaihetta. Viritysvipu on sulkukappaleen kiinteä osa. Hanan "sarvi" on huomaamattoman lyhyt, mutta kaareva osa, johon täys- ja puolivirepykälät työstettiin, on varsin pitkä. Aseen laukaisuvastus voitiin hioa loppukäyttäjän toimesta jopa liiankin vähäiseksi.

(Kuva: W.R.A.Co. 1888).

"Terminatorin" vipulukkoaseen suunnitteli vuoden 1885 lopulla konstruktööri John Moses Browning. Ase tuli tunnetuksi nimellä "Winchester Repeating Shotgun Model 1887". Sitä valmistettiin kaliipereissa 12 ja 10. Jälkimmäinenkään ei siis vielä ole tykkikokoa, vaikka poikkisahatusta aseesta saa sellaisen vaikutelman, jos joutuu katselemaan sellaisen reikäpäätä. Vipulukkohaulikon suosio oli vaihtelevainen. Myyntitilastot: Vuonna 1887 vain 7300 asetta, v. -88 jo 18 400 asetta, mutta uutuudenviehätyksen mentyä v. -89 myytiin vain 5100 asetta. Vuoteen 1901 mennessä oli myyty 64 885 haulikkoa malli 1887. Vuonna 1901 lujitettiin sinänsä onnistunutta (vain 16 osaa !) mekanismia savuttomankin ruudin kestäväksi, mutta vain 13 500 asetta malli 1901 valmistettiin ennen tuotannon loppumista v. 1920.

Pumppuhaulikoiden myyntilukemiin verrattuna ovat edellämainitut määrät vähäisiä, eikä vipulukkohaulikkoa juuri tunneta USA:n ulkopuolella. Monikin kotimaisten alan lehtien niukan valistuksen varassa elävä suomalainen on luullut "Terminatorin pyssyä" nykyajan keksinnöksi, mielikuvituksen ja Hollywoodin seppien luomukseksi, vaikka kyseessä on jossain vaiheessa pahoin turmeltu keräilyharvinaisuus.

Kuva: Winchester Repeating Shotgun 1897 (ylempi) ja Winchester Repeating Shotgun 1901, Lever Action (alempi).

John M. Browning syyllistyi itse Winchester Model 1887:n ja Model 1901:n huonohkoon menekkiin, kehittelemällä pumppuhaulikot Winchester Model 1893:n, jota tuotettiin vuoteen 1897 mennessä 34 050 kappaletta ja parannetun Model 1897:n, jota valmistettiin 60 vuoden ajan, kaikkiaan 1 024 700 asetta; siis yli miljoona kappaletta. Kysyntää olisi M/-97:lle yhä, mutta aseet jouduttaisiin teettämään halpatuotantomaissa, joten niiden laatutaso ei ehkä olisi esikuvan kaltainen.

Kysyntää olisi kaiketi myös mallin 1887 replikoille, ja moderni tuotantoteknologia (mm. tarkkuusvalu) mahdollistaisi kohtuulliset tuotantokustannuksetkin, mutta "nostalgikkojen" lukumäärä ei liene riittävä, ja hehän tunnetusti oudoksuvat moderneja asetuotannon menetelmiä - vaikka ne tosiasiallisesti ovatkin ehkä jo vuosituhansien ikäisiä; välillä vain unohdettuja, kuten esimerkiksi tarkkuusvaluteknologia.

11091999; Pete

P.S: "TERMINATOR 2." esitettiin PTV 4:n kanavalla uusintana 10. syyskuuta 1999 klo 21:05 alkaen. Aiempi esityskerta oli 28. 12. 1997. pt.


"Big iron - big troubles !"

1). Kumpiko ruuti soveltuu paremmin .454 Casull:in (FA) lataamiseen: N 105 vai N 110?
2). Mistä saisin Hodgdon (H 110) ruutia Casulliini ?
3). Luoti-ongelmiakin on; .45 ACP:n luodit ovat aivan liian horoja. .45 LC:n luodit ei taida myöskään olla parhaita mahdollisia?

Reikärauta-Brown.


  1). N 105:llä lataamisesta ei ole mieskohtaisia kokemuksia missään kaliberiluokassa, eikä ruudin valmistajilta (kokemukseni mukaan) tihku nykyisin tuotetietoutta sitäkään vähää, kuin tavalliselle kotilaturille suodaan ohjevihkosten välityksellä. Taulukkotietojen mukaan N 105 on soveliasta hieman miedompiin latauksiin kuin N 110. Käyttöalue (= suositeltujen vähimmäis- ja enimmäisannosten väli) on suurempi kuin N 110:n tapauksessa. Käyttäisin mielelläni nimitystä "terapeuttinen leveys", mutta merkityksen ymmärtäisivät ehkä vain hoito-alan ammattilaiset.

2). Puodistahan sitä saa yleensä. (Ruutien postimyynti ei liene vieläkään laillistunut ?). Puodin sijainnista antanee tietoja GUN TRADE Mikko Erkkilä Oy. Ruuti H 110 on soveliasta kaikkein kovimpien latausten virittelyyn. Käyttöala on hieman kapeampi kuin suomalaisella "kaimalla" N 110 ladattaessa, koska H 110 on jäyhemmin syttyvää. Hodgdon-ruutien etuna on testatun latausohjeiston runsaus; kaksi Hodgdonin latauskäsikirjan No. 25. sivua, toinen täynnä. Vihtavuoren ja Nammo-Lapuan tuoreimmassa ohjevihkosessa "Kiväärin- ja pistoolinpatruunoiden Latausopas 2-99" loistaa .454 "Keisall" yhä poissaolollaan...

3). Pistoolinluoti (.45 A.C.P.) on läpimitaltaan .452 tuuman tuhannesosaa, eli siis näennäisesti horo. Alkavatpa .45 Long Coltinkin vaippaluodit olla enimmäkseen kokoa .452". Lyijyluoteja on yhä saatavana 0.454 tuuman nimellismittaisina. Toisaalta laajenee .454 Casullin painetasoilla askarreltaessa vaipallinenkin revolverinluoti reiäntäyteiseksi ja pistoolin kokovaippainen paljasperäinen luoti paisuu joskus jopa liian tiukaksi piipunputkeen, tuhrien sen vaippametallilla. Luodit toimivat kuin entisaikojen suustaladattavien sotilaskiväärien Minié- tai Lorenz-luodit: Kokovaippainen leviää kuten ekspansioluoti ja lyijykärkinen ammus kuin kompressioluoti. (Termien selitykset löytyvät esim. Timo Hyytisen kokoamasta teoksesta: "Arma Fennica 2. Sotilasaseet").

Luodin sopivuutta aseyksilöön ei saa selville muilla keinoin kuin ampumalla. Jos luodit ovat liian väljiä hylsyihin, on parannuskeino N:o 1 luopuminen väljennysholkin käytöstä supistusvaiheen jälkeen. Hylsynsuut on toki sisäviistettävä, mutta sen jälkeen eliminoituu yksi työvaihe latausprosessista, eli ajan säästöä syntyy. Sisä-viistämisessä on noudatettava kohtuutta, koska .454 Casullin laisessa nyrkkikanuunassa ammuttavien patruunain hylsynsuut on pikku pakko niipata, ellei tyydytä aivan lällärilatingeihin. Mahdollista on tietysti myös hylsynsuun väljennys vain muutaman millimetrin pituudelta tai väljennyskaran hiominen ohuemmaksi, ellei latauskalustoon jo kuulu ohennettuja karoja (= "expander" tai "shell expander"). Tapausta lähemmin tuntematta en pysty neuvomaan tämän pidemmälle. On muistettava, että ohutvaippaiset käsiaseiden luodit ovat laajenemiskyvyltään kovalyijyluoteihin rinnastettavissa, ja mitä raskaampi luoti, sitä nöyremmin se leviää piipuntäyttäväksi.

Yhdestä tempusta on syytä vielä varoittaa: Kaliberiluokkaan .45 kuuluu 0.458 tuuman läpimittainen 300-graininen kiväärinluoti, ja .454 Casullin latausohjeisiin myöskin 300 gr luoti. Jotkut hurjimukset ovat onnistuneet Ameriikan maassa tunkemaan 300-grainisen reikäpäisen .45-70:en vaippaluodin .454 Casullin hylsyyn (mikä kuulostaa lähes uskomattomalta) ja näin aikaansaamansa patruunan revolverinsa avarimpaan patruunapesään (mikä kuulostaa myös uskomattomalta), sekä täten räjäyttämään aseensa (mikä kuulostaa jo täysin uskottavalta).

300 grainin painoinen muottiinvalettu .45-70 kaliberin lyijyseosluoti on sinänsä täysin käyttökelpoinen .454 Casullissakin, mutta se on kalibroitava oikeaan läpimittaan; tässä tapauksessa kernaimmin .452-kaliberiseksi, koska luoti kyllä tietää, ellei aina paikkaansa, niin kuitenkin lopullisen läpimittansa piipunputkessa. Ruutiannosta en ryhdy veikkaamaan. Sehän määräytyy aseyksilö-kohtaisesti ja riippuu lyijyseoksen koostumuksesta.

Hodgdon Data Manual No. 26 (iki-wanha 1. painos) mainitsee luotien läpimitaksi sanotut 0.452 tuumaa, ja teos suosittelee maksimilatausten kera käytettäviksi vain Freedom Arms:in kovalyijytäytteisiä luoteja painoluokissa 240 ja 260 sekä 300 grainia. Mainintani luotien ekspansiosta tai kompressiosta on siis syytä pitää mielessä latauksia kehiteltäessä.

15091999; Pete

Lisää >>

<< Uusimmat    Lisää, osa 3 >>   Vielä  lisää, osa 2 >>    Vieläkin lisää, osa 1 >>    Gunwriters    Linkkisivulle