<< Uusimmat    Lisää >>    Vielä lisää >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Kysymykset ja vastaukset 13.09.1999 saakka:

N 340 ja vaimenninlataukset

Alisoonisiin 7,62 x 39 (Sako M92) patruunoihin suosittelit Vihtavuoren ruutia N 310. Mitenkähän käy N 340 ? (sattuu olemaan sopivasti).

Terveisiä; Hannu


  Mikä tahansa N 300- sarjan ruuti käy ! "Anno dazumal", eli joskus ylimuistoisina aikoina keskustelin puhelimitse erään - nyt kenties jo eläköityneen - Vihtavuoren koeammunta-labran toimihenkilön kanssa, joka oli ladannut N 340:llä kevytlatauspatruunoita U.S. M1- karabiiniin vakioluodeilla (110 grainin pyörökärkinen kokovaippa; Sierra) 470 - 480 m/s lähtönopeustasolle, saaden aikaan aseensa automatiikan pettämättömän toiminnan, jollaista on turha tavoitella M1:n tehdaslatauksilla, sekä erinomaisen osumatarkkuuden (jota ei myöskään saavuteta M1:n tehtaanpatruunoilla), ynnä kohtalaisen hiljaisen laukausäänen: Suupamaus ja luodin lentomelu olivat jokseenkin samantasoiset.

Nykyinen ruudin N 310 suosiminen johtuu historiallisista ja käytännöllisistäkin syistä: Pienijyväistä N 310:tä on käytetty Suomessa 7.62 x 53 R-patruunain kevytlatauksiin jo 1930-luvun keskivaiheilta alkaen. Silloinen nimike oli "paukkupanosruuti" ja sittemmin N 14. Muutamat USA:laiset erikoispatruunoiden lataamot ovat tykästyneet N 310:een, ladaten sillä nimenomaan vaimenninaseiden patruunoita "hiiripyssystä norsupyssyyn", eli 5.56 x 45 mm:stä 12.7 x 99 mm:iin. Itselläni ovat juuri työn alla laskelmat 20 x 138 mm alisooniseen lataukseen N 310:llä, ja valuluoti-muotin ontelon mitoitukseen. Joku niitä tietoja kuitenkin jonakin kauniina päivänä häätyy ronkumaan Atlantin valtameren takaa...

Muita käytännöllisiä syitä ovat ruudin tilavuusmittauksen helppous (yksi kuutiosenttimetri painaa näihin hommiin riittävällä tarkkuudella puoli grammaa), ja erityisesti pyrkimys supistaa kevytlatausresepteihin käytettävien ruutien valikoimaa ehkä vain kahteen lajiin. Toinen lienee Hodgdon "Universal", jos sen ominaisuuksista alkaa tihkua tietoja maailmalta. Valmistajalta ja Hodgdonilta ei tihku, ennenkuin sattuu joitain onnettomuuksia... Sitten ollaan kyllä jälkiviisaita...

Enimmät omat testiammuntani olen suorittanut ruudilla N 320, koska se vastaa lähinnä ominaisuuksiltaan saksalaista NZ. Platzpatronen Rohr-Pulver 1.5 x 1.5/0.75:ttä, jolla ladattiin parhaat saksalaiset 8 mm Mauser -98:n vaimenninpatruunat. N 340:llä kehittelin joitain kevytlatauksia myöhemmin 80-luvulla. Energiataso ei poikkea N 320:stä. Syttymisherkkyys on vain hieman vähäisempi, joten 8 gramman luodille on aloitus-annos 0.30 gramman luokkaa ja 9.7 gramman ammuksille 0.25 grammaa. Asekohtaiset hienosäädöt voit alkaa näillä annoksilla ruutia N 340, saamatta "ruuperää" otsaan.

Muistelen latailleeni alisoonisia patruunoita 9.3 x 74 R:ään ruudilla N 340. Latauskehittelyn tuloksista on julkaistu ainakin osa ASE & ERÄ-lehdessä otsikolla "Suuri Tuntematon". Itseltäni on kyseinen lehdenvihko hukassa. Vuosikertaa tai numeroa en enää muista. Yleensä ovat kyseisenkaliberiset aseet kaksipiippuisia, joten niihin ei asenneta vaimenninta, mutta alisoonisia latauksia kehiteltiin "tieteellisen mielenkiinnon vuoksi", ja koska joku huuliveikko oli väittänyt julkisuudessa, ettei .30-06 kaliberin patruunaa voida ladata aliääniseksi "koska sen hylsy on liian pitkä tähän tarkoitukseen; peräti 63 mm..!"

Mikään ei ole niin lystiä kuin myyttien murentaminen..!

09091999; PeTe


KESKIPAKOISKUULARUISKU

Tietoni keskipakoiskuularuiskuista ovat Keksintöjen Kirjasta, joka on painettu vuonna 1936. Tiedot ovat varsin pintapuolisia eivätkä nekään ole varmaan enää ajanmukaisia. Niinpä haluaisin lisätietoja keskipakoiskuularuiskuista, varsinkin uudenaikaisista. Vai onko keksintö hylätty kohdattujen ongelmien vuoksi?

K.A. Oulusta.


  Jopa konekiväärihistorian erikoiskirjallisuus käsittelee I maailmansodan aikaisen keskipako-kk:n aivan ohimennen. Kyseinen "Moore-Gun" oli kirjaimellisesti kuularuisku: Vain teräksiset, koviksi karkaistut laakerinkuulat olivat kyllin kestäviä ammuksia lingottaviksi lentoon vinhasti pyörivän teräslaatan yläpinnasta kohoavan harjanteen nakkelemina tangentinsuuntaiselle lentoradalle.

Ongelma oli sama kuin haulikon "korvikehaulien" tapauksessa: Kantama jäi perin vaatimattomaksi, vaikka lyhyiltä ampumaetäisyyksiltä saavutettiinkin näyttävä suorituskyky: .75 kaliberin kuulat takoivat 3/4 tuuman (19.05 mm) paksuisen rakenneteräslaatan seulaksi sekunnin murto-osassa. Tavanomaisempi kaliberi oli ½ tuumaa = 12.70 millimetriä. Juoksuhautasotaan suunnitellun aseen käyntitarkkuuden vajavuus rajoitti myös ampumaetäisyyttä. Etenkin sivuttaishajonta oli suuri, kuten arvata saattaa. Teoriassa saivat ammutut kuulat samansuuntaisen ja yhtä nopean kiertoliikkeen, mutta käytännössä niiden rotaatio vaihteli suunnaltaan sekä nopeudeltaan. Tavoitellulla tavalla pyörivien kuulien lentorata olisi ollut ennalta määrättyyn sivusuuntaan kaartuva, kuten jalkapallon "banaanipotkun" lentorata, johtuen ns. Magnus-ilmiöstä, mutta kun kiertoliikkeen nopeus oli mikä milloinkin, ja sen suunta oli sattumanvarainen, vaihteli radan kaartuvuuskin vastaavasti.

Moore-keskipakokuularuisku tuli ja meni niin pian, ja se oli niin aliarvostettu, ettei sen patenttipiirroksia tai muitakaan kuvia sen sisärakenteesta löydy käytettävissä olevista lähteistä. Kovinkaan monimutkainen ei kuulalingon tarvitse olla: Vain teräskehyksen sisällä nopeasti pyörivä syöttölevy, jonka keskiöstä syötetään kehyksen kannen aukosta teräskuulia. Syöttölevyn pinnasta kohoavat harjanteet heittävät kuulat kehyksen sivuraosta pyörivän levyn kehän tangentin suuntaisesti kohti maalialuetta. Todellakin: maalin ylimalkaiseen suuntaan. Ideaa on esitetty sovellettavaksi lukuisia kertoja: Ranskassa v. 1871, Suomessa v. 1918 ja USA:ssa hieman aiemmin, koska koekappaleita ehti I maailmansotaan; sekä muutamien vuosikymmenien väliajoin myöhemminkin - pääsääntöisesti mellakanhillintä-tarkoituksiin. Vajaa vuosi sitten kokeilivat israelilaiset miehitysvyöhykkeillään tavallista soralinkoa, jolla syydettiin karkeaa sepeliä palestiinalaisia kivittäjiä kohti, mutta niinkin lievä kurinpalautuskeino oli nostattamassa älämölöön joukkoviestimissä.


Ensimmäisen maailmansodan asemasotavaiheessa oli lyhytkantamainenkin ase tosin käyttökelpoinen rynnäköntorjunnassa; olihan eräs pelätyimpiä aseita amerikkalaisten ekspeditiojoukkojen myötään tuoma taisteluhaulikko, jonka vastineeksi saksalaiset kehittelivät Bergmann-konepistoolin. Moore-kuularuiskun suunnittelija oli korostanut, tietoisena aseen kantaman rajoittuneisuudesta, aseen "tulinopeutta" ja sen "äänettömyyttä". Teoreettinen kadenssi olikin hirmuinen: Kaksi kertaa syöttöpyörän kierrosnopeus, josta mainitaan esimerkin omainen lukema 20 000 rpm = 333 1/3 kierrosta sekunnissa. Käytännössä oli mahdollista ampua 100 - 120 kuulaa sekunnissa lyhyinä purskahduksina, pakkosyöttäen kuulat syöttöpyörän keskiön latausreiästä sisään paineilmalla, metallivahvisteista letkua pitkin. Kenttäkokeissa käytettiin kuitenkin painovoimasyöttöä, eli suppiloa, johon kuulia kauhottiin lapiolla. Ase toimi myös ikäänkuin keskipakoislietso: Imi ilmaa sisään latausreiästä ja puhalsi sen ulos syöttöpyörän kehyksen puhkiraosta, josta kuulatkin sinkoilivat. Moore Gun ei ollut varsinainen ilmapyssy, mutta imuvaikutus edesauttoi kuulien syöttöä lataussuppilosta.

Joitakin Moore-kuularuiskuja osallistui sotatoimiin, jotka tosin rajoittuivat muutamiin ampumakokeiluihin. Yhtään kuulaa ei liene "laukaistu vihassa" elävää vastustajaa kohti. Ase ei ollut lähimankaan äänetön: Sähkömoottoriin voimavirtaa syöttävä aggregaatti oli kookas ja meluisa. Varsinainen kuularuiskukin kiljui kuin palosireeni tai puimakone jo tyhjiltään pyöriessään, ja kuulien lähtiessä lentoon ääntä nopeammin oli tiiviiksi kudotun kankaan repimistä muistuttava ääni verrattavissa lähes konepistoolisarjaan desibelimäärältään. Vastapuolella oli käytettävissään jo varsin pitkälle kehittynyt äänisuuntimakalusto. Kohta Moore-pyssyn aggregaatin käynnistyksen jälkeen, ja kun syöttöpyörä alkoi vonguntansa, kuului lähimmästä saksalaisten "peestosta" yhteislaukaus,ja pian satoi taivaalta rautaa, trotyylia, fosforia ja sinappikaasua. Oli jo opittu osumaan ensimmäisellä tuli-iskulla...

Sodan päätyttyä ehdotettiin Moore-pyssyjen käyttöönottoa kaikkein kapinaherkimmissä USA:n vankiloissa, mutta perinteisemmät mellakkahaulikot sekä kehitteillä oleva Thompson-konepistooli katsottiin käytännöllisemmiksi rauhoitusvälineiksi. Äärimmäisen hädän varalta oli vankiloissa pikatulta ampuvia kuularuiskuja; tavallisimmin .45-70 kaliberin "Bulldog"-Gatlingeja, joista lähti kohtuullisella posetiivarin hyppyjenkka-veivaustahdilla tuhannenkin laukauksen minuuttikadenssi. Moore-pyssyn eduksi esitettiin mahdollisuus säätää ammusten iskuvoima kutakin hätätilan astetta varten sopivaksi, mutta ruutiaseiden puolustajat ilmoittivat, että niin voidaan tehdä, ja on jo tehtykin, myös mellakkahaulikon tai Gatlingin tapauksissa.

Viimeksimainittuihin voitiin ladata mietotehoisia mellakkapatruunoita, joista kussakin oli 2 - 3 lyijykuulaa ja tarkoituksenmukainen ruutimäärä. Manuaalisesti ladattavat tuliaseet olivat riippumattomia patruunan latausvoimakkuudesta, ja esimerkiksi sähkövirran saatavuudesta. Moore-pyssyn "vankeinhoitoversio" toimi verkkovirralla, jonka saannin kapinoitsevat venkulat ja hörhöt tietenkin katkaisisivat ensi töikseen. "Sellaiset hässäkät, joissa riittäisi ei-kuolettavien kuulien iskuvoima, voidaan lopettaa pelkillä pampuilla ja kyynelkaasullakin", argumentoivat ruutiaseiden kannattajat. Joitain kertoja myöhemminkin on keskipakois-kuularuiskujen omaksumista mellakka-aseiksi ehdotettu, mutta aloitteet eivät ole johtaneet toimenpiteisiin.

Israelilaisten taannoin palestiinalaisia kivenheittelijöitä vastaan koekäyttämä soralinko oli todellakin aivan tavallinen soralinko auton lavalle tai helikopteriin asennettuna, ja "mellakka-ammuksetkin" olivat tavallista sepelisoraa. Kokeilu lienee päättynyt yleismaailmallisen protestoinnin seuraamuksena. Tienhiekoitukseen käytetty soralinko muistuttaa toiminnaltaan Moore-pyssyä. Syöttöpyörän kierrosnopeus vain on suhteellisen alhainen ja "ammusten" hajontaa on lisätty sivurakoa pidentämällä. Hiekka myös lentää lingosta säteensuuntaisesti, eikä tangentin suuntaan. Kumpiko laite on kumman kopio ? Tästä ei ole tietoa. Kuten jo "Keksintöjen Kirja" (vuodelta 1936) mainitsee, suunniteltiin keskipakoiskuularuisku Ranskassa vuonna 1871 Pariisin Kommuunin piirityksen aikoihin, mutta prototyyppi jäi silloin rakentamatta Saksan ja Ranskan välisen sodan päätyttyä.

HUOM ! "Keksintöjen Kirjaa" siteerattaessa on painovuoden mainitseminen tärkeää. Samanniminen 3-osainen kirjasarja julkaistiin jo v.v. 1907 - 08 Wihtori Peltosen (tutumpi salanimellä: "Johannes Linnankoski") toimittamana. Teoksen I osassa on hyötytietoa muunmuassa pontikankeittäjille tai pikenelli-tupakan mehustajille, ja asejuttuja III osassa. Ykkösosassa opastetaan myös mm. nitroglyserolin ja räjähdyselohopean valmistukseen. Sensorit olivat kai nukahtaneet? Nykyään ei moinen laittomiin tekoihin yllyttäminen kävisi enää päinsä.

Arkistokuva .45-70 kaliberin patruunoista eri käyttötarkoituksiin. Mukana myös kolmiluotinen "Suojeluskuntapatruuna", joka voitiin ladata ei-kuolettavaankin tehotasoon kivääreillä ja mekaanisesti toimivilla kuularuiskuilla ammuttaviksi mellakoita ja vankilakapinoita tukahdutettaessa.

A: Haulikapselipatruuna pienriistajahtiin. Kapseli sorvattiin pehmeästä puusta (haapaa tai poppelia), kuin paukkupatruunan "puupää", ja kyllästettiin vahalla. Haulit "dust"-kokoa, eli "millin tupruhauleja". Välitulppa korkkitammen kaarnaa.

B: "Cartridge Guards"-suojeluskuntapatruuna. Pehmolyijykuulat oli kääritty vahapaperiin. Välitulppa oli huopaa tai vahaa.

C: Suurriistapatruuna 500 grainin luodilla ja Benét-nallilla, joka sijaitsi kokonaan kuparihylsyn sisäpuolella. Näillä patruunoilla teurastettiin viimeiset Amerikan biisonit melkein sukupuuttoon jo kauan ennen makasiinikiväärien yleistä käyttöönomaksumista. Useimmat "puhvelit" kaadettiin kuitenkin jo suulatausaseiden aikaan.

D: Kalibrointipatruuna, jonka luoti jäi säännönmukaisesti aseen piipunputkeen. Se lyötiin irti rassilla, ja luodista mitattiin poraus- sekä urakaliberi. Nähtiin myös, oliko aseen "luokka" alentunut luonnollisen kulumisen, vaiko huolimattoman huollon seuraamuksena.

E: "Kauluksennappiluoti" sisäratapatruunoihin. Paino sama kuin 11.65 mm palloluodinkin, mutta syvään rasvauraan mahtui paljon luotivahaa, joka esti mustanruudin karstan kertymisen ja sen kovettumisen piipunputken seinämiin.

31081999; PeTe


Säästöä syntyy !

Tässä on joitakin itseladattujen patruunoiden (.308 Win) hintoja. Ruudin hinta laskelmissa on 180 mk/kg Vihtavuoren N100-sarjan ruudeilla ja N300 sarjan ruudeilla 135 mk/½kg eli 270mk/kg. Hylsyt lasketaan ilmaisiksi. Hinnat mk:

Ruuti N133/ 2,6 g: 0,47. Nalli CCI 200: 0,14. Luoti Sako A143/ 8 g: 0,30.
yht: 0,91 mk.

Ruuti N310/ 0,45 g: 0,12. Nalli CCI 200: 0,14. Luoti Sako A143/ 8 g: 0,30.
yht: 0,56 mk.

Ruuti N310/ 0,66 g: 0,18. Nalli CCI 200: 0,14. Luoti Sako 143/ 8 g: 0,30.
yht: 0,62 mk.

Ruuti: N133/ 2,8 g: 0,50. Nalli CCI 200: 0,14. Luoti Lapua G477/ 6,5 g: 0,40.
yht: 1,04 mk.

Ruuti: N310/ 0,35 g: 0,09. Nalli CCI 200: 0,14. Luoti Lapua G477/ 6,5 g: 0,40.
yht: 0,63 mk.

Ruuti: N310/ 0,66 g: 0,18. Nalli CCI 200: 0,14. Luoti: Lapua G477/ 6,5 g: 0,40.
yht: 0,72 mk.

Esim. Sakon tehdasladattu .308 Win patruuna (luoti 8 g) maksaa 2,50 mk/kpl ja halvimmatkin tehdasladatut patruunat (= Naton ylijäämäpatruunat) maksavat 1,40/kpl. Jos käyttää kivääriruutien sijasta patruunoita (kal .308 Win) ladatessa pistooliruutia niin säästöä syntyy 0,30 - 0,40 mk/kpl ja lisäksi näin ladatut patruunat ovat pienirekyylisiä ja melko hiljaisia, verrattuna täystehoiseen lataukseen kivääriruutia.

Markus


  Peten peräkaneetti: Kuten viimeksi ruotuumme värvätyn gunwriterin laskelmat osoittavat, koituu kotilataajille melkoinen säästö ja hyöty kevytlatausten käytöstä. Tämä tiedetään myös ruutitehtaissa, joista ei ole odotettavissa ystävyyttä, yhteistyötä, eikä varsinkaan avunantoa lataustutkimustoimintaan. Muistelen olleeni yhteydessä aiheen tiimoilta DuPONT de Nemoursin koeammuntalaboratorioon jo vuonna 1979, tasan 20 vuotta sitten, laihoin tuloksin.

Kaikkein tuoreimmat tiedustelut ja "vakoiluraportit" kertovat ruudintuottajien pysyttelevän kannassaan: "Emme halua millään tavoin edistää sellaista lataustoimintaa, joka vähentää kivääriruutien menekkiä !" Niin, kukapa sahaisi poikki oksaa, jolla itse istuu. Tiede on tiedettä, mutta bisnes on bisnestä: Armotonta menoa ja raakaa rahastusta, jota harjoitettaessa ei muisteta menneitä aikoja, eikä ainakaan panosteta tulevaisuuteen.

Pantakoon kuitenkin merkille, ettei yksikään ruudinvalmistaja tai ruutien välitysfirma meillä tai muualla ole enää väittänyt kiväärinpatruunain kevytlataamista julkisessa sanassa "eriskummaiseksi kikkailuksi ja pelleilyksi" tai "hengenvaaralliseksi leikittelyksi tutkimattomia ja tuntemattomia sisäballistiikan ilmiöitä uhmaten". Historiankirjoitusta kun ei voida pyyhkiä olemattomiin läntisessä maailmassa taannoisen, nyt jo menneen Pahuuden Valtakunnan tyyliin. Ei edes "stalinismin elävässä ulkomuseossa"... Asehistorian kellastuneilta sivuilta löytyy paljonkin tietoja onnistuneista ja käyttöturvallisista erikoislatauksista; joskus jopa tarkat tilastot tuotettujen erikoispatruunain lukumääristä; esimerkkitapaus vaikkapa 7.62 mm A0230 S ½-panospatruunat, VPT, vuosikerta 1942: toimitettu määrä 500 000 kpl.

Onko tämä harrastus lopultakaan "vaarallista" edes ruutifirmojen liikevaihdolle ? Sehän on ollut pelon aiheena jo 80-luvun alkupuolelta ERÄ-lehden n:o 9/82 ilmestymisestä alkaen, eikä niinkään kotilataajien turvallisuuden vaarantuminen. Jopa ylitselyövän kuluttajansuojan emämaassa, USA:ssa, vastaa kukin käsinlataaja itse, ja yksin, valmisteidensa tuoteturvallisuudesta. Tosi on, että kevytlatauksen ruutimäärät ovat ehkä kolmannes tai neljäsosa normaalien kivääriruutien painomääristä.

MUTTA: Laukausten mieto rekyyli, alhainen melutaso, ja usein erinomainen osumatarkkuus ovat houkuttimina tavanomaista moninverroin suurempien laukausmäärien ammuntaan kullakin ampumaratakäynnillä. Ruutia palaa jo pelkästään latauksien kehittelyyn. Ei voida katsoa latauskäsikirjan Max.Load.-saraketta, että: "Tuon verran, tai ehkä vähän vähemmän..!" Vaaditaan omatoimisuutta, ja tietoa tai näppituntuma siitä, monellako grammankymmenyksellä kehittely aloitetaan.

Kerralla ammuttava laukausmäärä on helpostikin kolmin- tai nelinkertainen täysteholatauksiin verrattuna. Käytetyn ruudin grammamäärä on tällöin jokseenkin sama kuin olisi kivääriruudin painomäärä kyseisen ampumaratakäynnin aikana. Kevytlatauksiin käytetyn ruudin kilohinnan suhde, verrattuna kivääriruudin kilohintaan, nähdään edelläolevasta tilastosta: Se on puolitoistakertainen, ja ollut joskus kaksinkertainenkin, ennenkuin huokoisruutien kysyntä alkoi syystä tai toisesta enentyä. Enempi kommentointi lienee tarpeetonta. "Sapienti sat", sanoi muinainen latinalainenkin. Edesmenneen Joensuun Tyttölyseon rehtorin, EFRAIM ELOn, kansakoulujen laskuopin liittäminen ruutimanufaktuurien henkilökunnan täydennyskoulutuskurssien pakolliseen oppimateriaaliin voisi olla hyödyllistä...

Luotitehtailijat hyötyvät tietenkin eniten kolmin- tai nelinkertaisista laukausmääristä, joten tutkimusyhteistyöhön taipuvaisen liittolaisen etsintä on ilmeisesti kohdistettava "towards the high MOUNTAIN... korjaan... SIERRA". (Nimi olikin espanjaa eikä ameriikkaa). Että miksikö suomalaista ei suosita ? Siksi, koska jo melkein kahden vuosikymmenen kokemus on osoittanut sen, mitenkä suhtaudutaan "hengenvaaralliseen kikkailuun ja pelleilyyn täysin sopimattomilla ruutilaaduilla"..! Tiedustelupalvelun viikkoraporteista ei ilmene merkkejä asenteellisuuden vähäisimmästäkään lientymisestä. Siispä: "Turha on tupata, koska ei tykätä", totesi jo entinen sulhaskanditaatti naapurin piikakamarin ikkunan alta vetäytyessään.

Pärttylinpäivän aattona 1999; PeTe


Alisoonisia 7.62 x 39:ään

Olen etsinyt muualta turhaan latausohjeita edellämainittuun patruunaan vaimentimella varustettua asetta varten. Sain lopulta tämän kotisivun osoitteen eräältä kuulonsa vielä säilyttäneeltä tuttavalta. Luotivalikoima olisi 6 grammaa - 13 grammaa. Löytyisikö lataustietoja ?

"Vulpes !"


  LataustutkimusVELVOLLISUUS kuuluisi ruudin, luotien ja latausvälineiden valmistajille. Hehän saavat rahallista hyötyä kotilatausharrastuksesta: Välineiden tai tarvikkeiden kaupinnasta, latauskäsikirjojen julkaisemisesta, ynnä muusta bisneksestä. Vaimenninpatruunat ovat kuitenkin yhä jotenkin herkkä aihe kaikkialla maailmassa. Niiden latausvillitystä on yritetty laannuttaa ainakin Suomessa lehdistösensuurin, "Virallisen Valistuksen" kautta vuodatetun valhevirran, ja erinäisten muidenkin arveluttavien keinojen avulla - kenties ainoana motiivina tuon velvollisuuden kiertäminen. Kuukausipalkkaahan maksetaan, kuten vanha kieliopillinen sääntö asian ilmaisee: "tekemisestä tai OLEMISESTA !" Palkka on tasan sama markkamäärä/kk, tehtäköönpä töitä, tai oltakoon vain "muodollisesti pätevä". Koskahan alkaa ns. tulosvastuullisuus.?

Kahdenkin "tutkimusvelvollisen" suomalaisen tehtaan kanssa tekemisissä olleen tiedustelijan kertoman mukaan toiveita tilanteen tervehtymisestä ei ole näköpiirissä tulevaisuudessakaan. Pikemminkin suunnitellaan lisätoimenpiteitä tiedonjulkistamisen estämiseksi, kun ajoittain suorastaan "tiltumainen" vastapropaganda herättää lähinnä hilpeyttä kotilataajien kokemusten kartuttua, ja uhkana on tutkimustietojen saanti valon nopeudella ulkomailta - kenties kaukaakin.

Tutkimustyön TEKEMINEN jää siis toistaiseksi kotilataajien itsensä suoritettavaksi, mikä on sinänsä hyväkin asia, koska lataajien kokemukset saadaan yleiseen - nykyään jopa yleismaailmalliseen - jakeluun, ja heidän omatoimisuuttaan enentää se tunnettu tosiasia, ettei mitään yleispätevää ruudin annostusohjetta ole olemassa. Jokainen ase on yksilö, johon joudutaan kehittelemään yksilöllinen yhdistelmä käytettävinä olevista tarvikkeista - vieläpä usein teholtaan erilainen lataus kesä- ja talvikäyttöön, jos pyritään maksimoimaan luodin osumateho, jättämättä riittävää marginaalia ulkoilman lämpötilan vaihteluiden (= äänennopeuden vaihtelun) varalle. Vaimenninpatruunoiden lataamisen yleiset menettelytavat ovat tulleet tunnetuiksi jo lähes 20 vuoden juoksussa, mutta: "repetitio est mater studiorum". Harrastukseen liittyvät riskit on myös analysoitu. Ihanteellisten tarvikkeiden saatavuudessa on vielä tunnettuja, toistuvasti julkituotuja puutteita. Kotimaisilla resursseilla niitä ei voida eikä halutakaan poistaa, mutta asiat korjautuvat maahantuonnin ja lataajien omatoimisuuden kautta. Lyijyseosluoteja voidaan valmistaa itse. Muita komponentteja on saatavina kiväärikalibereihinkin.

Nimimerkki "Vulpes", joka harrastanee ketunmetsästystä, unohti mainita joitain taustatietoja, jotka olisivat hyvinkin tärkeitä latausohjeiden neuvojalle: Tiedot käytettävästä aseesta, edes merkki ja malli. Mieluusti piipunpituus, rihlauksen nousu ja sellainenkin pikku yksityiskohta, onko piippu mitoitettu venäläiseen (myös kiinalaiseen tai suomalaiseen) tapaan, vaiko länsimaisittain, urakaliberiin .308. Jos ase on merkkiä Ruger, on sen reikä ahtaampi kuin Kalashikov-variaatioissa, Valmet- ja Sako-aseet mukaanlukien. Käytettävien hylsyjen merkki ja tyyppi jäi myös ilmoittamatta; onko nallipesä Berdan-nallille (kiinteä alasin ja kaksi liekkireikää) vaiko Boxer-nallille (alasin jokaisessa nallissa; yksi reikä nallipesän pohjan keskellä).

Lääketieteen sanastolla toteamme, että "anamneesi" on puutteellinen, joten "diagnoosikin" jää ylimalkaiseksi. Sama saarna on jo jouduttu messuamaan ameriikankielisille latausohjeiden ronkujille, eli esitietojen vajavuus on yleismaailmallinen tauti, jonka valistuksen virittäminen toivottavasti parantaa... Aseveli "Vulpes" olisi voinut myös mainita, josko vaiko eikö hän kaipaa automaattitoimintaa aseeseensa, joka lienee itselataava tai jopa oikea rynnäri. Manuaalitoimisiakin 7.62 x 39 mm aseita on olemassa, tai vaikkapa ko. patruunaa ampuvia haulikon sisäpiippuja.

Ruudilla Hodgdon H322 ja Lapuan B416-luodilla (13 grammaa; torpeedo-kokovaippa) on saatu aikaan automaattitoiminta joissain aseyksilöissä, lähtönopeuden jäädessä alle äänennopeuden ainakin kesäkelillä. Ruutimäärä oli 1.05 grammaa. Enempää ei hylsyyn kai mahtuisikaan. Yleensä on automaattilataus epäsuotava ominaisuus vaimenninaseissa, koska mekanismin helähdys voi olla pahastikin meluisa laukausääneen verrattuna. Vakio-vaimenninlatingit ladataan sen takia melko pienillä annoksilla herkästi syttyvää ja sähäkästi palavaa ruutia; Suomen leveysasteilla yleensä Vihtavuoren N 310:llä, vaikka Vihtavuori on kauhistellut ajatusta - tietenkin ns. periaatteellisista syistä... Käyttökokemuksia aliäänipatruunain lataamisesta kyseisellä ruudilla on sentään dokumentoitavissa jo vuodesta 1936 alkaen, Suojeluskuntain Yliesikunnan tilauksista ja ampumakokeiluraporteista, sekä patruunarasioiden etikettiin painetuista teksteistä.

Eräs testattu "takuulataus" SAKO M/92 S-reserviläiskivääriin koostuu 0.26 grammasta ruutia N 310, luotina oikeanmittainen rk:n luoti Lapua S405. Latausta voi joutua "virittelemään" asekohtaisesti tai talvikäyttöä varten pienentämällä ruutiannosta muutamalla sadasosagrammalla. Jos asianmukaisia luoteja ei löydy paikallisista putiikeista, voit käyttää Lapua S374:ää tai Sako 120 A:ta. Luotien lievä alimittaisuus ei yleensä juurikaan huononna tarkkuutta, mutta kiinnitys hylsynsuuhun voi jäädä hölläksi. (Moderneissa latausholkkisarjoissa on - tai ainakin pitäisi olla - suunväljennyskara .308 kaliberin luodeille sekä oikeille .311 kaliberin rk-luodeille). Ruutia voi olla vara jopa hiukan lisätä. Tarkoituksenmukainen annos on ylitetty, jos yksikin luoti parkaisee pahasti lentäessään, kertoen täten lähteneensä ääntä nopeammin. Pari tai kolmekin sadasosagrammaa pois ruutiannoksesta antaa sopivan nopeuden ja hieman marginaalia.

6 gramman painoisen 7.65 mm Parabellum-luodin taakse on koettu annos tasattu .22 LR:n hylsyllinen ruutia N 320, eli melko täsmälleen 0.20 grammaa. Samaa annosta voi kokeilla myös 6.5 gramman painoluokan luodeille "maistiaisiksi". Jos piipunputkeen jää syttymättömiä jyviä, tai jos osumatarkkuus on huono, voidaan annostusta lisätä aina äänennopeuden ylittymiseen asti, ja vähentää sitten ruutimäärää pari sadasosagrammaa. Huomattakoon, että kovin suippokärkiset luodit eivät sovellu 7.62 x 39 mm patruunaan, jonka kokonaispituutta rajoittaa lippaaseen sopivuus. Ylipitkät patruunat voidaan tietenkin syötellä aseeseen sorminkin, mutta yksitellen lippaan päällitse latailu on hankalaa ja alateitse tyhjän lipassolan kautta ruokkiminen vieläkin kinkkisempää. Tällaiset pikkuseikat on pidettävä mielessä jo luoteja hankittaessa. Luodin piipuntäyteisen ohjausosan tulee olla hylsynkaulan puristuksessa kaulan koko pituudelta, eikä näin luoditetun patruunan kokonaispituus saa ylittää 55 mm:iä. Ehdot täyttävien luotien valikoima saattaa osoittautua jopa yllättävän niukaksi, etenkin kun mennään yli 8 gramman painoluokasta.

Ulkomaiden latauskäsikirjoissa esiintyy ylimpänä ammuspainoluokkana 150 grainia/ 9.72 grammaa. Lapuan Lock Base B466-luoti on tämän painoluokan ammuksista ehkäpä suositeltavin muotonsa vuoksi. Jos sen kärki on ylipitkä, voidaan luodit ladata hylsyihin väärinpäin. "Pisaranmuotoisen" ammuksen ilmanvastus alisoonisilla nopeuksilla on kohtuullinen (vrt. kranaatinheittimen "murkulan" muoto), eivätkä osumatarkkuuttakaan ole pahemmin moittineet ne, jotka ovat käyntiä kokeilleet.

Ruutia N 310 "nurinkurisen" B466:n taakse annosteltaessa joudutaan ehkä jo tähyilemään paineenmerkkejä hylsynkannasta. On tosin todennäköisempää, että yliannos havaitaan korvilla luodin lentoradan ympäristöstä kimpoilevinä lentomelun kaikuina, eikä silmillä tai suurennuslasillakaan hylsystä taikka nallin pohjasta. 150 grainin painoluokkaa jykevämmän luodin käyttöön ei Sinulla - tai kenelläkään - ole todellista tarvetta. Nimimerkkisikin oli "Vulpes" eikä "Ursus", joten tuskinpa karhunkaatoon aikonet, vaan ketunkytikselle.

Ruudin annostuksesta ei ole tunnettuja ennakkotapauksia tähän todella erikoiseen vaimenninlatinkiin kaliberissa 7.62 x 39 mm, mutta jos jotain voidaan päätellä vastaavista .308 Winchesterin latauksista nurinkäännetyillä D 46-luodeilla vuoden 1981 kokeiluissa, tohditaan suositella kokeilujen aloitusannokseksi 0.35 grammaa ruutia N 310. Lopullinen annos määräytyy kaikissa tapauksissa asekohtaisesti, kuten yleensä, ja ääniefektien perusteella, kuten vaimenninpatruunan tapauksessa aina.

Tarkan ja varsin tehokkaan kettupatruunan saat aikaan rk:n vakioluotia S405 käyttäen; ajopanos n. 1/4 gramma ruutia N 310. (Lopullisen asekohtaisen tarkkuuslatauksen joudut "haarukoimaan" itse). Luoti trimmataan repäiseväksi, vaan ei silpovaksi, viilaamalla sen kärjen latvaa hieman viistoksi; kulma 45 astetta; siten, että täytelyijyä tulee juuri ja juuri näkyviin. Tehoa ei saa aikaseksi kärjen laajeneminen, jota ei tapahdu, vaan viistokärjen ns. lumiaura-vaikutus sekä luodin kieppuminen haavakanavassa, jos osuma on pitkinpuolinen. Kärjen viistoaminen ei huononna osumatarkkuutta lainkaan, jos viistouskulma on sama kaikissa luodeissa, ja jos ne kaikki ovat yhtä pitkiä käsittelyn jälkeen. Konstiin on saatu idea Löffelspitz-luodista. Se on ollut lukuisien vaimenninaseita ja "vajaatehoisia" latauksia käyttävien ketunkyttääjien suosikki jo useampien vuosien ajan.

(Aseen kaliberi on tosin yleensä ollut .308 Winchester ja luoti S 374. Suuremman hylsytilavuuden takia on ehdoton vähimmäisannos 0.40 grammaa ruutia N 310. HUOM ! Patruuna on tässä tapauksessa siis .308 Win.! Latinki ei riko 7.62 x 39 mm asettakaan, mutta luoti rääkyy lentäessään kuin "rapparin" sielu Helvetin tulikivipadassa. .308:lla ammuttuna sen nopeus on aliääninen). Käytännöllistä tehokkuutta en ole kuullut moitittavan. Luotihan tappaa; Joulet eivät..!

23081999; PeTe


Kuularuisku

-Löytyisikö suomenkielellä testiä/esittelyä HK 21E konekivääristä ? -Kehut, haukut ja valokuvat kiinnostaisivat, koska olen aikeissa tälläisen "soittimen" ostaa.
-Ei taida löytyä mistään vanhemmistakaan suomalaisista aselehdistä ?

PS.Kiitos mielenkiintoisista sivuista.




- Ainakaan omaan toimenkuvaani ei kuulu näin "uus-aikaisien" taisteluvälineiden tuntemus. Joitain teemoja on jätettävä myös painetun sanan toimittajien reviirille. Esitä juttutoivomus vaikkapa "Kaliberi"-lehden toimitukselle <www.apali.fi> ja odota maltillisesti muutama kuukausi tai vuosi.

- Suomenkielisistä alan lehdistä saan vapaakappaleina vain "Urheiluampujan", jonka selaan läpi noin kahdessa minuutissa.
Vaikka H & K 21 E:n esittely olisi jossain vanhemmassa lehdessä julkaistukin, olisin todennäköisesti loikannut kyseisen jutun yli. Kyläkirjaston lehtilukusalissa ehdin paneutumaan vain oman, pakostakin rajallisen asiantuntemukseni aluetta sivuaviin artikkeleihin.

Pärttylin yönä 1999; PeTe


"Höökipulveri"

Joissakin Jatkosodan kaukopartiomiesten muisteluissa esiintyi tällä nimellä kutsuttu aine, jonka voimalla mies pystyi vaeltamaan ja tappelemaan vuorokausikaupalla yhtämittaa nukkumatta ja kovin paljon syömättäkään, kunnes alkoi nähdä harhanäkyjä ja kuulla olemattomia ääniä, muuttuen uhkaksi kavereilleenkin. Ainetta valmistettiin Saksassa, ja sitä sai käyttää vain pakkotilassa, kun piti jaksaa, vaikka takki oli jo tyhjä. Mitä ainetta tämä pulveri oli ? Epäillään jopa sissiveteraanien mielikuvituksen tuotteeksi, tai "placebona" vaikuttaneeksi perunajauhoksi. Jos on tehokasta, voisiko sitä valmistaa itse ?

Nimim. "Nörtti".


  Omien veteraanihaastatteluideni mukaan ei höökipulveri ollut jauhemuodossa, vaan tabletteina. Tokihan perunajauhonkin voi "mömmöiksi" prässätä, ja sitä käytetäänkin niiden sideaineena joissain lääkevalmisteissa. Saksalainen piriste oli nimeltään "Pervitin", ja se lukeutui sota-aikaisen luokituksen mukaan hormoonivalmisteisiin (SIC !) esimerkiksi Stigell, Vartiainen, Pajari & Kaupin "Tavarasanakirjan" (WSOY, 1947) kertoman mukaan. Vaikutusmekanismi on kuin lisämunuaishormooneilla, adrenaliini ja noradrenaliini, vaikka Pervitin olikin täysin synteettinen valmiste. Samaan ryhmään lukeutuvat doping-aineet efedriini (jota löytyy kasvikunnastakin, jopa banaaninkuorista) ja benzedriini. Sekin on täyssynteettistä (1-fenyyli-2-aminopropaani-sulfaattia), tunnettua nimillä amfetamiini ja "piri".

Pervitin oli siis kauppanimi. Aine oli "design-piriste", eli kehitelty tietoisesti sotilaiden suorituskykyä lisääväksi yhdisteeksi, jonka vaikutus verenkiertoon oli pyritty minimoimaan, etteivät käyttäjien ampumasuoritukset huonontuisi adrenaliinimaisten ominaisuuksien seuraamuksena. Jos sydän takoo kuin Nasmythin höyryvasara, voi tähtäys häiriytyä.

Kemiallinen nimike on metamfetamiini ja vaikutus sama kuin katukaupustelijain myymän pirin, joka sisältänee epäpuhtautena myös meta-isomeeriä, jos aine on jonkun kotikemistin laboratorion tai muun epävirallisen tehtaan valmiste. Turmiollisempiakin epäpuhtauksia voivat "kulmilta" ostetut valmisteet sisältää; vaikkapa strykniiniä (= ketunmyrkkyä), joka potentisoi keskushermostoa kiihottavaa vaikutusta pieninäkin pitoisuuksina. Strykniinin läsnäolon voi tunnistaa kitkerästä mausta suun kautta nautittavissa valmisteissa. (Satakunta vuotta sitten käyttivät kilpaurheilijat strykniiniä doping-aineena sinälläänkin, joskus kohtalokkain seurauksin).

"Tavarasanakirjan" mukaan on aineilla adrenaliinimaisen vaikutuksen lisäksi: "voimakas keskushermostoa kiihoittava vaikutus, minkä vuoksi niitä käytetään unta ja väsymystä estävinä aineina". Sivuvaikutuksista ja riippuvuudesta ei ole mainintaa, mutta teos onkin nimensä mukainen, eikä farmakologian oppikirja.

Omaksumamme käytännön mukaisesti emme esittele tähän tuoteryhmään kuuluvien yhdisteiden valmistusmenetelmiä.! (Jotkin aiemmin esitetyt samoja aiheita koskevat kysymykset ovat olleet selvästi provokatoorisia: Lienevätkö esittäjät olleet "sikoja" vaiko pandapaitaisia ? Vastauksiin ei ole uhrattu aikaa. Tämä armoitettiin käsiteltäväksi, koska kyselijä on tuttu, toimii "bona fide", ja aihe sivuaa sotahistoriaa).

Nimitys "höökipulveri" voi olla muistuma aikoinaan apteekista ilman reseptiä myydystä Pervitin-pulverista, jota käytettiin mm. päänsärkylääkkeenä ja "aamuväsymyksen" liennytykseen. Ennen pulverin valmistuksen lopettamista sen koostumusta muutettiin, poistamalla siitä meta-amfetamiini, jota alkuperäinen valmiste sisälsi "homeopaattisen ripauksen". Pulverin teho esimerkiksi kohmelolääkkeenä huonontui, joten sen ostajakunta muuttui perin naisvaltaiseksi. Joihinkin käyttäjiin tehosi "placebo-vaikutus", mutta heidän päänkivistyksensä olisi ehkä ollut lievitettävissä annosjauhe-lipukkeisiin pakatulla perunatärkkelykselläkin.

Tuottoisa luontaislääke-bisnes perustuu ensisijaisesti tähän uskolla parantamiseen, mutta amfetamiinin sukuisten aineiden teho on oikeasti farmakologinen. Sivu- ja jälkivaikutuksista löytyy todentuntuinen kuvaus joitain päiviä sitten edesmenneen kirjailija PAAVO RINTALAn romaanista "Sissiluutnantti". Univelan rasittama keskushermosto tuotti todellakin aistiharhoja mitä yllättävimmissä tilanteissa vielä useita päiviä sissimisretken jälkeen: Jollekin kummitteli "valkoinen kuolema". Toiset näkivät pikku-ukkoja. Muutamille puhuivat metsän puut ihmisäänellä, kuten Disney-Tuotannon animaatioleffoissa. Näinkin kävi, vaikka Pervitinin käyttö oli lääkkeenomaista ja lyhytaikaista, eikä monen vuoden ajan jatkunutta "fiiliksien" tavoittelua.

17081999; PeTe


Oo See

"Nörtti" täällä taas pelaa langoilla.! Unohtui kysyä, mitä ainetta on OC-kyynelkaasu ? Mainitaan Suomessakin yleisesti saatavaksi luonnontuotteeksi. Mistä kedon kukkasesta sitä saa tisleeratuksi ja millaisilla laitteilla ?


  Hitostakohan tämä sovelletun kemian asiantuntijan maine on peräisin ? Ai niin: "Ampujainlehden" jutuista 70-luvulta, eli ajalta, jolloin "Nörttikin" odotteli vielä alkuunsaattamistaan pöytämargariinirasiassa osuuskaupan kylmiössä. Niin ne vuodet kuluvat ja lapset varttuvat tiedonjanoisiksi nuorukaisiksi...

"OC" on lyhenne sanoista "Oleoresinum Capsicum" = "kotelopippurin öljyhartsi". Kutsutaan myös "pippurikaasuksi", vaikka onkin usvaa tai vaikkapa kapea nestesuihku. Ainetta uutetaan Cayenne-pippurin eli turkinpippurin (Capsicum Annuum) kiiltävistä, pienikokoisen porkkanan näköisistä siemenkodista. "Kajaaninpippuria" saa jauheena useimpien markettien maustehyllystä. On riittoisa keittiökäytössä: 25 vuotta sitten ostettu pikkupurkillinen on vielä melkein puolillaan, vaikka monet sillivoileivät ovat saaneet pikku ripauksen pippurijauhetta terästyksekseen. Kerta-annos lienee milligramman desimaalien luokkaa. (Voileipäresepti on peräisin kreivitär EVA MANNERHEIM-SPARREn keittokirjasta, jossa annostusohjeet ovat veitsenkärjellisiä tai muita epätäsmällisiä mittayksiköitä). Turkinpippuri ei kuulu Suomen luonnonvaraiseen kasvikuntaan, mutta jopa siemenestä kasvatettuna se ehtii varttua Suomen kesän aikana ulkonakin kohtalaisen kokoiseksi pensaaksi, ja tuottaa sormenpituisia kellervänpunaisia "palkoja" kypsiksi asti.

Oleoresiini uutetaan jauhetusta cayennenpippurista, joka joudutaan tähän vuodenaikaan ostamaan valmiina. Tehoaine on vesiliukoista, joten uuttaminen voidaan suorittaa muusta käytöstä poistetulla kahvinkeittimellä. Suodatinpussin pohjalle tyhjennetään pikkupurkillinen tai pussillinen pippurijauhetta ja säiliöön pari kahvikupillista vettä. Sitten vain lirutellaan... Pippurikaasusumuttimissa lienee liuottimena jokin vettä vahvempi kemikaali. Pyrimme selvittämään sen koostumuksen jossain myöhemmässä vaiheessa.

Jo 1960-luvulla valmisti Smith & Wessonin turvavälineosasto "Pepper Fog"-sumuttimia laajojen mellakoiden hillintään, mutta laite oli varsin kookas. Suomessa oli ainakin yksi aparaatti näytteillä "Smith & Wesson Centerin" asekaapin päällä Helsingissä, Mannerheimintie 75:ssä. OC:n käyttö taskusumuttimissa on suhteellisen tuore keksintö, mutta jauhetulla cayenne-pippurilla ja millinkokoisilla tupruhauleilla eli varpushauleilla täytettyjä paperisia tai niinipunoksisia haulikapseleita käytettiin revolverinpatruunoissa jo runsaat sata vuotta sitten. Esimerkiksi 5 mm tai 7 mm LeFAUCHEUX-revolverin luotipatruuna vain vihastutti oikeudettoman hyökkääjän, mutta silmiin osunut läheltä ammuttu varpushauli- ja pippurilataus pysäytti hyökkäyksen takuuvarmasti. Hyökkääjän ura katurikollisena päättyi useimmiten kertalaakista, vaikka henki ei mennytkään. Rikos, tai sen yritys, ja todella oikeudenmukainen rangaistus seurasivat toisiaan välittömästi.

Nestemuotoinen OC-liuos ei saa aikaan pysyvää sokeutumista, mutta lukuisat puolueettomat tutkimukset vahvistavat tiedon pippurisumun ylivertaisesta tehokkuudesta kemiallisiin kyynelkaasuihin verrattuna - hankalissakin tilanteissa, joissa muutoin jouduttaisiin turvautumaan ampuma-aseisiin hengenriistämisen aikomuksessa. Tehovaikutus silmiin ja nenän sekä nielun limakalvoihin menee ohi ½ - 2 tunnin kuluessa. Pitkitetyn vaikutuksen saanee aikaan joidenkin sumuttimien liuoksen lisäaine, mahdollisesti glyseroli, jota käytettiin 1920-luvun "Scheintot"-kaasupistoolin patruunoissa kloori-asetofenonin (agent CN) liuottimena, puuhiokkeella hylsyihin topattuihin lasiampulleihin pakattuna. Umpeen sulatetussa ampullissa säilyy kaasuliuos tehokkaana ikuisesti, kun taas jauhemainen CN heikkenee vähitellen, tai haihtuu kaasupatruunoista ajan myötä. Patruunarasioissa onkin "parasta ennen"-päiväys, ikäänkuin vihkisormuksissa. Oleoresiinin säilyvyydestä puuttuvat tiedot toistaiseksi, mutta pippurijauhe ainakin on yhtä "äykeää" kuin 25 vuotta sitten.

19081999; PeTe


Norsupyssyn erikoisammukset

20 mm PST KIV L-39:n patruunoista oli kauan sitten juttua "ASEMAAILMA"-lehdessä, ja mainintoja aseen räjähtävistä sekä fos.-sytytyskranaateista. Jäin kaipaamaan lisätietoja niistä, ja niiden herkästä sytyttimestä, jota Saksassa oli kopioitu 20 mm ammuksiin. Sytyttimet olivat mallia Tikkakoski. Kysyn siksi:

1) Onko tietoja, piirustuksia t.m.s. tallella, ja voidaanko julkaista nyt, kun sana ja kuva on pitkästä aikaa vapaa ?

2) Miksi "ASEMAAILMA"-lehti lakkasi äkkiä ilmestymästä ? Iskikö sensuuri, ja minkä ministeriön taholta ? (Tai ministerin ??)

Nimimk: Tulta ja rautaa.


Aineistoa on tallella runsaasti. Selonteko on pitkä ja uuvuttava, joten aloitan vastauksesta kysymykseen 2): Politikoitsijat ja virkamiehet ovat tässä tapauksessa viattomia lehtikuolemaan, kuten myöskin kaupalliset kuppikunnat. Projekti "ASEMAAILMA" oli päätoimittajan yksityinen kupru. Vuosia myöhemmin tuli tietooni, että löytymättömiin kadonnut ent. päätoimittaja-kirjailija oli peräänkuulutettu. Monetkin haluaisivat saada tietoonsa miehen nykyisen olinpaikan..! Ainoa hyöty yhteistyöstä "Asemaailma"-lehden kanssa oli se, että useampikin kirjoittaja pystyi sen sivuilla tuomaan esiin ne kyvyt, tiedot ja taidot, jotka muihin painettuihin julkaisuihin tekstiä ja kuvallisia esityksiä laadittaessa on ollut pakko salata. Vasta Internetin tuleminen uudeksi julkaisukanavaksi on katkaissut "kuonokopan" kiinnitysremmin, mikä lieneekin jo nähty sen vajaan puolen vuoden aikana, jonka itse olen "GUNWRITERSin" nettisivuja ruokkinut - muun ajatustenvaihdon ohella. Sen pituinen se: "surullinen tarina, joll' ei oo vertoa".

Kysymykseen 1) et saa täysin tyhjentävää vastausta, vaan täydennystietoutta arkistokuvien ja kuvatekstien muodossa niihin tietoihin, jotka on jo aiemmin julkaistu. Kuvaan 20 x 138 mm Solothurn Long-patruunasta, jota ammuttiin panssaripyssyilla L-39 (otsikkokuvassa IT-varustuksessa), ja Solothurn, sekä konetykeillä VKT-40 ja B.S.W. on merkitty pelkät pituusmitat. Ammuksena on kotimainen siniseksi maalattu umpiteräksinen panssariammus, ilman valojuovaa tai sytytyspanosta. Toimintamekanismi oli pelkkä läpäisy. Patruuna mainitaan spesifiseksi VKT/40-kaksoiskonetykkiin, mutta se oli huipputarkka L-39:ssä, koska kärjen ohjauspaksunnos täsmäsi tarkoin piipun porauskaliberiin. Merkkimaalaus täytti vähäisen välyksen. Kuparinen johtorengas oli hieman piipun urakaliberia suurempi, joten se tiivisti rihlakuurnien nurkatkin, estäen ruutikaasun ohivuodosta johtuvan eroosion ja rihlojen ylimenokartion "palamisen" pilalle.

Siniluotipatruuna oli eräänlainen "norsupyssyn arkiruoka", jota käytettiin konekivääripesäkkeiden vaientamiseen, tarkk'-ampujien metsästämiseen ylipitkiltä matkoilta (varsinkin kiikaritähtäimellä varustetuilla L-39:illä) heidän luolamaisiin kytis-korsuihinsa, sekä tietysti kevyiden panssariajoneuvojen tuhontaan ja ilmatorjuntaan. STORMOVIK-maataistelukoneen panssaroinnin puhkaisi sininen luoti armotta, ja vaikka sytyttävä vaikutus puuttuikin, kone vaurioitui tai sen ohjaaja vammautui niin pahoin, että seurauksena oli pudotus. Maataistelulentäjien luottamus koneen panssaroinnin lujuuteen johti usein tyhmänrohkeuteen, joka täten kostautui.

Luodin osumatarkkuus ja läpäisykyky olivat hyödyksi kk-pesäkkeitä tulitettaessa. Tarkka laukaus kohti tulikorsusta lepattavaa suuliekkiä tappoi usein kk-ampujan mieltäkääntävällä tavalla, mutta se myös saattoi rikkoa konekiväärin korjauskelvottomaksi. Punaisen Armeijan reserveistä löytyi aina uusia kuularuiskumiehiä hajalle silpoutuneiden tilalle, mutta aseen turmeltuminen oli jo vakavampi menetys. Panssaripyssy L-39 oli siitä pirullinen ase, että sen tehokas kantama oli pidempi kuin 7.62 mm aseiden, jopa kk:n, ulottuvuus, ja se oli matalarakenteisena helppo kätkeä odottamaan otollista laukaisuhetkeä. Voimallinen suupaineaalto, jonka aseen suujarru lisäksi levitti laajalle alalla tuliaseman sivuille, kavalsi tietenkin ampumapaikan sijainnin, mutta tulituksen kohde ei usein kiinnittänyt siihen huomiotaan. Jos hän ehjäksi jäikin, oli mielessä lähinnä oman henkirievun pelastaminen seuraavilta laukauksilta, joita saattoi tulla 5 - 6 sekunnin väliajoin. Osaavasti tuettu L-39 nimittäin asettui rekyylin laannuttua jokseenkin alkuperäiseen suuntaukseensa, vaatien vain tähtäyksen pikaisen hienosäädön.

Räjähtävät tai sytyttävät ammukset olivat tietenkin halutuimpia tulikorsujen pommitukseen, mutta sinisillä luodeilla saatiin aikaan turmelusta, tai ainakin taistelumoraalia näivertävä vaikutus. Kolmannen Vapaussotamme aikaan (1941 - 44) olivat vihollisen taisteluvaunut jo liian paksukuorisia tuhottaviksi 20 mm:n läpäisyammuksilla, mutta joitakin kepposia voitiin tehdä myös niille, jos ampuja oli tarkkasilmäinen ja kylmäverinen. Laukaus vaunun tykinputken suusta sisään vaati erityistä rohkeutta ja moukantuuriakin. Jotkut yrittivät. Tavanomainen seuraamus oli oman hengen menetys, kun "Jehkimä" ampui takaisin tykillä. Parista onnenkantamoisesta on kuitenkin perimätietoa. Kerran jumittui SOTKA T-34:n tykin kiilalukko liikkumattomaksi. (Vaunu saatiin lopulta sotasaaliiksi muilta osin ehyenä.

Toinen onnenlaukaus räjäytti KLIM VOROSILOV-vaunun tykissä olleen sirpaleammuksen ja tykin sulun, tappaen tai muuten lamauttaen koko miehistön. Sekin vaunu jatkoi palvelustaan tykin uusimisen jälkeen, kansallisuustunnuksen vaihtuessa punatähdestä hakaristiksi, mutta kovaonninen Klim jäi lopulta "kentälle". (Muisteloiden todenperäisyyden selvitykseen ei valitettavasti riitä aika, eivätkä kirjamäärärahat. Tarinassa mainitun T-34:n pitäisi oleman Parolan Panssarimuseossa- perusmalli kolmen tuuman tykillä. Museon oppaille on kertomus vaunun saannosta tuntematon). Tarkk'ampujien koulutusohjelmassa mainittiin 60-luvun lopulla psv:n tornitykin suusta sisään ampuminen, mieluiten panssariluodilla, aseena tavallinen 7.62 mm kiikarikivääri.

Tavanomaisempia kiusantekotemppuja olivat tykkitornin niittaaminen pyörimättömäksi sen laakerikehään tulitetuilla panssariammuksilla, sekä telaketjun katkaiseminen vieri-viereen ammutuilla kymmenkunnalla laukauksella, kun kohteeksi valittu vaunu oli pysähtynyt tulittamaan tykillään. Jälkimmäisessä tapauksessa ei vaunun miehistö yleensä huomannut ajokkinsa joutuneen pilkka-tauluksi, eikä telaketju murtunut itse osumista, vaan vasta vaunun lähtiessä liikkeelle jossakin telaa rasittavassa maaston kohdassa. Tornin paikalleenniittaus oli etenkin T-34:n tapauksessa verraten helppoa. Tykin ampumasektorin nollautumisen ohella oli seurauksena myös tykinviereisen pikakiväärin (= "paralleeli-pk:n") käyttöarvon aleneminen.

Täysin kelvoton ei "norsupyssy" siis ollut alkuperäisessä tarkoituksessaankaan, ja sen monipuolisuus oli ylivertainen vihollisen 14.5 mm eli "kuuden linjan" panssaripyssyyn PTRD -41 verrattuna, johtuen ammuksien valikoiman runsaudesta. Venäläinen ase oli kaikkia muita panssarikiväärejä läpäisykykyisempi, mutta siinä kaikki. PTRD -41:n tulivoima oli vähäinen, kiikaritähtäintä ei voitu asentaa, käyttöarvo vasta-tarkk'ammuntaan oli muutenkin vähintään kyseenalainen, eikä se kuulunut Puna-Armeijan doktriiniin, ja ainoa yleisemmin jaettu patruunatyyppi oli varustettu panssariluodilla.

Oheiskuvan esittämän 20 x 138 mm patruunan läpimitat ovat kannasta kärkeenpäin, patruunayksilöstä mitattuina, seuraavat:
Kanta:    26.90 mm
"Vyö":    28.60 mm
Kohta A: 27.09 mm
Kohta B: 25.48 mm
Kohta C: 21.20 mm
Kohta D: 20.75 mm; = myös johtorenkaan läpimitta
Kohta E: 20.00 mm; maalikerros mukaanlukien

Patruunan kokonaispituus vaihteli ammustyypin mukaan, ollen usein 200 mm tasan. Sinisen panssariluodin nimellispaino oli 148 grammaa ja ilmoitettu lähtönopeus 840 m/s. Aseenpiipun porausmitta oli 20.00 mm (+toleranssi) ja urakaliberi 27.00 mm (+toleranssi; todennäköisesti +0.05 mm). Panssarinläpäisy oli 60 asteen kulmassa "lujimpaan saatavilla olleeseen läpikarkaistuun levyyn" 20 mm 300 metrin etäisyydeltä ja 16 mm 500 metristä ammuttuna. Lähteet eivät kerro, oliko kyseessä upotus, vaiko puhkaisu. Kohtisuoralla osumalla 100 metriin voitiin puhkaista 40 mm:n paksuinen valuteräslevy tai pintakarkaistu 50 mm:n rakenneteräslaatta, kun taas upotukset 100 mm:n paksuisiin levyihin olivat 21 mm (luoti särkyi) ja 38 mm (luoti jäi ehjäksi).

Samankin panssarilaatan eri kohdissa voi olla erilainen kovuus ja vastus, joten tietoihin ps-ammusten suorituskyvystä on aina pakko suhtautua varauksin. Käsitteet "perforaatio" ja "penetraatio" ovat monille historioitsijoille tuntemattomia, vaikka käytännössä erittäin tärkeitä, kuten myös metallurgian alkeiden tuntemus. Entisajan luokituksen mukaan St 37:ksi kutsuttu kuumavalssattu 2½ tuuman paksuinen rautalevy (63.5 mm) pystyttiin puhkaisemaan lähilaukauksilla siten, että ammuksen kärki tuli esiin suojanpuolelta, mutta luodin johtorengas ehkäisi kohtisuoran osuman täydellisen perforaation. "Lähilaukaus" ammuttiin ehkä 25 metrin etäisyydeltä.

Kaikki vihollisen vaunut eivät olleet "Sotkia" tai "Klimejä", vaan kevyempää ja vanhempaa kalustoakin saattoi tulla vastaan. Niihin upposi L-39:n sininen luoti helposti. Raskaita norsupyssyjä siis kannatti raahata mukana koko Jatkosodan hyökkäysvaiheen aika, vaikka tulevia käyttötarpeita ei osattukaan ennakoida: Siis 2½ vuotta kestävää asemasotaa, jonka aikana aseiden monikäyttöisyyttä opittiin arvostamaan aivan uudella tavalla.

Patruunan A 0762 fosfori-sytytyskranaatti oli kk-pesäkkeiden tuhonnassa jokseenkin trotyylikranaatin tehoinen. Osuma pesäkkeen ampuma-aukkoon ei ollut välttämätön. Voitiin ampua hieman "lyhyt" laukaus. Palavan fosforin roiskeet häätivät kk-miehistön pois tulikorsusta, jonka etumaaston pimitti sakea valkoinen savu. Ehjäksi jäänyt ammuksen peräpää saattoi kimmota ampuma-aukosta sisään, rikkoen konekiväärin. Tulipalo korsun sisällä oli myös mahdollinen.

20 fsykr oli maalattu punaiseksi. Valkoinen maalirengas ilmaisi ammuksen valojuovalliseksi. Vj-massa paloi kahden sekunnin ajan. Sytytinkierteisiin kävi vain kotimainen "Tikka" Ti 15/18-sytytin. Räjähdekapselit tuotiin Saksasta, kun oli havaittu trotyyliammuksen räjäyttimen jättävän fsykr:in joskus liian ehyeksi. Maahan uponneen ammuksen fosforitäyte meni hukkaan, koska se ei pala hapettomassa tilassa. Saksassa ei siis valmistettu Ti 15/18-sytyttimiä, eikä niitä varmaan olisi piisannut sinne vietäviksikään, vaan Saksasta hankittiin (mm. SUOMI-konepistooleihin vaihtamalla) vain tehokkaampia räjäyttimiä, jotka pystyivät rikkomaan varmuudella fsykr:in kuoren, ja myöskin tehostamaan trotyylikranaatin räjähdystä, tuottamaan enemmän ja pienempiä sirpaleita.

Kuvassamme nähdään 20 fsykr ilman sytytintä. Ammuksien ainoa epäkohta, sytyttimen parannuksen jälkeen, oli niiden liian vähäinen tuotanto tarpeeseen nähden. Vuosien 1941-44 sodan aikana niitä käytettiin kesähelteillä mm. metsäpalojen sytyttelyyn vihollisen selustassa. Herkkä sytytin toimi osuessaan puiden oksiin, ja fosfori sytytti vaikeasti sammutettavan latvapalon sopivalla tuulella. 32 kulma-asteen korotuksella oli kranaatin kantama 7 - 8 kilometriä, tuulen suunnasta ja nopeudesta riippuen. Yleensä ammuttiin myötä- tai sivutuulella.

Palon sammuttajia voitiin häiritä ampumalla samalla suuntauksella trotyylikranaatteja, mutta niitäkään ei ollut riittävästi, joten järeämpi tykistö tai heittimistö joutui ottamaan osaa kiusantekoon. Huvittelu lopetettiin, kun tiedustelu kertoi venäläisten käyttävän sammutustöihin keskitysleirivankeja ja jopa sotavankeja. (Neuvosto-Venäjä oli kieltäytynyt allekirjoittamasta vuoden 1925 Geneven Sopimusta, joka kielsi sotavankien käytön tämänlaisissa tehtävissä, jotka liittyivät sotaponnistuksiin). Toisaalta onnistuivat jotkut vangit myös karkaamaan sammutustöistä suomalaisten puolelle. Useimmat olivat saksalaisia, mutta jotkut myös toisinajattelijoita, tai oikeitakin rikollisia.

Iskusytytin Ti 15/18 kuuluu pääluokkaan herkät sytyttimet. Toiminta ei siis vaadi ammuksen nopeuden hidastumista, tai jonkin rakenneosan murtumista tahi plastista muodonmuutosta, kuten jäykän sytyttimen tapauksessa. On myös aseteltavia sytyttimiä, jotka toimivat herkkinä, kun esimerkiksi kärkitulppa on poistettu, ja hidasteisia sytyttimiä. Monimutkaisemmat rakenteet kuuluvat järeämpiin ammuksiin. Maallikolle riittänee tieto, että herkän sytyttimen iskuri lyö taaksepäin, ja jäykän eteenpäin. Kiväärikaliberisissa räjähtävissä luodeissa on sytytin yleensä jäykkä. Numerot 15/18 eivät viittaa suunnitteluvuoteen, vaan läpimittoihin lähimpään millimetrilukemaan pyöristettyinä. 15 on kierteenharjojen halkaisijan mittaluku ja 18 sytyttimen suurin läpimitta milleinä. Koska aseen rihlaus on oikealle kiertyvä, on kierrekin oikeakätinen metrinen hienokierre M 15 x 1 mm. Jälkimmäinen lukema tarkoittaa nousua: Milli per kierros.

15/18-mitoitus ei ole ainutlaatuinen 20 mm ammuksissa, mutta "Tikka-kierre" on. Muunmaalaiset sytyttimet eivät menneet Ti-sytytintilaan huonoilla hohtimillakaan, koska kierteennousu oli mitä missäkin. Samoin kierreprofiili, eli harjan kulma. Whitworth-kierteen harja on terävämpi kuin metrisessä kierteessä. Ammusten ja sytyttimien suunnittelijat olivat samaa nilviäisten ja hämähäkkien risteytymien eli NILKKIEN rotua, kuin tietokoneohjelmien suunnittelijat ovat nyttemmin: Kaikki, mikä viittaa standardointiin ja keskinäiseen vaihtokelpoisuuteen, on nilkeille kauhistus.

"Tikka"-sytytin oli ensimmäinen, jossa oli kansainvälisen standardin mukainen kiinnityskierre. Muilta osin sen ulkomuotoa muutettiin ainakin kerran, pienentämällä kärjen tasopinnan läpimittaa kuvan 9.3 mm:stä 8.5 mm:iin, jolloin ammusten ilmanvastus väheni. Muutoksen mahdollisti sytyttimen herkkyyden lisääminen entisestään, mutta myös lentokoneiden kuorimateriaalin uudistus. 1930-luvulla lenneltiin joskus vielä koneilla, jotka oli verhoiltu kankaalla. Kevyen it-tykistön ammusten sytyttimien piti toimia osumasta kangasverhoukseen. 2. maailmansodan taistelukoneet olivat jo peltikuorisia, joten pienempikin ammuksen kärkitason läpimitta oli riittävä. Ti-15/18 suunniteltiin lentokone- ja it-tykkien ammusten sytyttimeksi, mutta hyvin se palveli jalkaväenkin aseen iskusytyttimen tehtävässä, ja oli käyttöturvallisin luokassaan.

Kuvamme sytyttimessä on alkuperäinen 5 mm räjäytinkapseli. Sillä varustettu messinkisytytin painoi 24 grammaa. Sinkkiseoksinen sytytin oli vain gramman verran kevyempi. 8 mm:n "Duplex"-räjäytin lisäsi messinkisytyttimen painon 26 grammaan, mutta kevytmetallinen sytytin keveni 17-grammaiseksi. Duplex-räjäyttimien myötä oli saatu kaupanpäällisiksi sitoumus joko Magnalium- tai Lautal-kevytmetallin toimituksista 20 mm:n vahvuisina ainestankoina, asevelihintaan...

Tikkakoski Oy:n 30-luvulla kehittämällä herkällä iskusytyttimellä Ti 15/18 oli lukuisia tanskalaisia (MADSEN), saksalaisia (A.Z.-sarja) ja sveitsiläisiä esikuvia, mutta se on omaperäinen konstruktio: Sinällään käyttövalmis sekä erityisen käsittely- ja syöttövarma. Vain kärjen peitelaatan (4) kunto piti tarkistaa ennen patruunoiden lipastusta. Laatat olivat sytyttimen runkomateriaalia: Messinkiä tai alumiiniseosta; paksuus joitain millinkymmenyksiä. Varmistinkappaleina oli kaksi karkaistua teräskuulaa (5), joita piteli taskukellon jousinauhasta valmistettu kaksikierroksinen rengas (6). Sytyttimen armeerasi eli viritti ammuksen kiertoliikkeen keskipakoisvoima. "Onsi-ammuksille" tyypillisellä 900 m/s nopeudella oli kiertonopeus rihloissa 1253 kierrosta sekunnissa (= 75 120 rpm, eli aivan toista luokkaa kuin viritetyimmässäkään raggarimopedissa).

Kuulat pyrkivät lipumaan sytytinrunkoon (1) sorvatun portaan ylitse laajennustilaan (ks. leikkaus A - A) kärkikappaleen (2) peräpään kavennukseen jyrsittyjen rakojen kautta. Ammuksen putkivaiheessa painoi iskurin (3) keskilaippa kuitenkin kuulia taaksepäin jopa 70 000 G:n voimalla. Liikkuvien osien painon jokainen gramma sai aikaan 70 kilogramman massaa vastaavan hitausvoiman. (Iso "G" ei tarkoita grammaa, vaan kiihtyvyys-/hidastuvuusvakiota).

Ammuksen lähdettyä piipusta ja päästyä suupaineen vaikutuspiiristä, lakkasi kiihtyvyyden vaikutus, ja keskipakoisvoima toimi esteettä. Siderengas (6) laajeni kuulatilan laajennusosan reunoihin saakka. Kuulat tyrkkäsivät iskuria (3) pienen matkaa eteenpäin ja ne karkasivat iskurin laipan alta kuulatilan laajennusosaan. Sytytin oli nyt virittynyt toimintavalmiiksi. Ilmanvastuksen hidastaessa ammuksen lentoa, liukui iskuri kanavassaan eteenpäin kunnes se nojasi kärjen peitelaattaan (4).

Ammuksen osuessa johonkin esteeseen, murtui tai kupertui peitelaatta ja osumakohteen materiaali tai vaikkapa pelkkä ilmanvastus syöksyi iskurikanavaan, survaisten iskurinkärjen sytytysnalliin, jonka räjäyttämä virikepanos (8) räjäytti ammuksen trotyylitäytteen tai rikkoi fosforikranaatin kärjen, kylväen sytyttämäänsä fosforia ympäriinsä. Virikepanoksen teho havaittiin marginaaliseksi, joten se korvattiin saksalaisilla Duplex-räjäyttimillä. Ti 15/18 eli "Tikka"-sytytin oli tarkoitettu pentriitillä tai tetryylillä ladattujen ammusten räjäyttämiseen. Virikepanos oli mitoitettu herkempiä täytteitä ajatellen. Mainittuja räjähteitä käytetään virikeaineina.

Duplex-räjäyttimen läpimitta on 8 mm ja ammuksen täytteeseen ulottuva pituus 8.5 mm. Valintatestit osoittivat sen pystyvän rikkomaan jopa täytteettömän 20 mm ammuksen kuoren vähintään 30 mm:n pituudelta suusta taaksepäin. Lisäksi irtosi ammuksen pohja. Räjäyttimen ansiosta toimivat fosforikranaatitkin aiotulla tavalla. Duplex-räjäyttimen runko oli työstetty yhtenäiseksi, ja sen nallimassa oli välittömässä yhteydessä virikeräjähteeseen. Myöskin sytyttimen iskuria kevennettiin uudelleenmuotoilulla. Näin oli saatu aikaan "kosketusherkkä" sytytin. Jos sen kärjen peitelaatta oli rikkoutunut tai hiukankin raollaan, räjähti ammus ilmanvastuksesta heti väliballistiselta alueelta päästyään, muutamia metrejä lennettyään.

Hennotkin risut tai jopa ruohonkorret pystyivät aiheuttamaan "prematuurin", eli ennenaikaisen räjähdyksen ammuksen lentoradalla. Samoin raskaspisarainen vesisade. Ampuja kuitenkin selvisi usein pelkällä säikähdyksellä. Putkiräjähdys olisi ollut vakavampi tapaus, mutta herkistettykään sytytin ei aiheuttanut niitä. Ti 15/18 oli todennäköisesti koko 20 mm ammusten sytytinvalikoiman turvallisin malli putkivarmuuden suhteen. Kokeilumielessä oli joskus ammuttu liitupölyllä täytettyjä ammuksia, joiden Ti 15/18 Duplex-sytyttimissä ei ollut lainkaan kärjen peitelaattaa. Pölypilvi tussahti esiin 3 - 4 metrin etäisyydellä "norsupyssyn" suusta, mutta ei kertaakaan aseen suusta, mikä olisi ilmaissut piippuräjähdyksen tapahtuneen. Testiampujana toimi itse Willi Daugs. Kokeilu pantiin toimeen Saksassa, missä tällainen menettely oli yleinen uusia sytytinmalleja testattaessa. Testiaseena oli sveitsiläinen panssaripyssy Solothurn 18/1000, johon kävivät myös suomalaiset 20 x 138 mm patruunat.

Suomalaiset luottivat eniten kotimaisiin a-tarvikkeisiin, jotka oli valmistettu huolellisesti valikoidulla palkkatyövoimalla. Tikkakoski Oy oli jo 20-luvulla tullut kuuluisaksi pedantista huolellisuudesta henkilökunnan pestauksessa: Yksikään potentiaalinen sabotööri ei päässyt töihin. (Muutkin, kuin puolustusvälineiden tuotantolaitokset olisivat saaneet/saisivat ottaa oppia Willi Daugsin periaatteista). Kaikki 20 x 138 mm Solothurn Long- patruunat sopivat L-39:ään, "Vekottimeen" (VKT m/40-konetykkiin) ja B.S.W.-konetykkiin, mutta tuontipatruunoiden käyttöä arkailtiin, koska niitä käytettäessä oli sattunut joitain haavereita, joiden aiheuttajaksi epäiltiin sabotaasia, kiirettä tai täysilaatuisten materiaalien pulaa. Saksassa valmistettiin a-tarvikkeitakin vanki- ja orjatyövoimalla, eikä Italiasta oltu onnistuttu kitkemään kommunismia lähimainkaan riittävän perusteellisesti. Sveitsiläiset tarvikkeet olivat laadukkaita ja turvallisia, mutta niiden kysyntä ylitti tarjonnan moninkertaisesti.

Ti 15/18-sytyttimien runkomateriaali kertoi käyttäjille, oliko ammus herkkä, vaiko kosketusherkkä. Messinkirunkoinen sytytin messinkisellä kärkilaatalla oli hieman epäherkempi kuin sinkkivalurunkoinen tai kevytmetallista sorvattu sytytin. Kirjallisuus mainitsee jopa erikoissytyttimen, joka vaati toimiakseen kohtalaisen vahvan vastuksen. Sen runko oli messinkiä, ja messinkinen kärkilaatta oli ilmeisesti normaalia paksumpi. Räjäytinkin lienee ollut viiveellinen.

12081999; PeTe


Kokemuksia kevytlatauksista ja kissanaivastuksista

Latailin N310 -ruudilla patruunoita .308 win kaliberiseen kivääriini (Sako 75 varmint piipun pituus 660mm rihlannousu 11") Lapuan 6,5 g:n reikäpääluodeilla (G477).Ruutiannokset olivat:
0,36 g
0,60 g
0,66 g
0,71 g

Nallina käytin CCI 200:ia ja hylsyinä osasupistettuja Sako-hylsyjä latauspituuden ollessa 66,0 mm. Koeammuin lataukset hiekkapussituelta seuraavin tuloksin:

matka (m)    ruutipanos (g) Kasan koko (mm k-k)

25    0,36    21
50    0,60    16
50    0,71    20
100    0,66    22

(Lyhenne k-k tarkoittaa kasa-ammunnan mittaustapaa kasan uloimpien luodinreikien keskiöstä keskiöön). Em. kasat ovat 5 laukauksen kasoja. Niiden lisäksi ammuin 10 laukauksen kasan 100 metriin (0,66g N310), joka oli 41 mm, mukaan luettuna ampujan aiheuttama"kärpänen". (9 parasta laukausta 26 mm k-k). Ammuttaessa samaa luotia, latauksena 2,8 grammaa N133:a, kasat 100 metriltä ovat 30-35 mm k-k, eli näiden kevytlatausten tarkkuus on parhaimmillaan parempi kuin täystehoisten latausten. Luotien lentoradasta päätellen (ts. PCB-ballistiikkaohjelmalla laskien; ohjelman saa netistä ilmaiseksi) lähtönopeus 0,66 g:lla N310 on noin 620 m/s ja nopeus 100 m:n päässä 490 m/s.

"Kissan aivastukset" latasin Lapuan hylsyihin, joita en supistanut. Poistin nallit pienen ruuvimeisselin ja vasaran avulla. Nalleina käytin näissäkin CCI 200:a ja luoteina espanjalaisia 7,65mm nimellishalkaisijaltaan olevia lyijyhauleja. Ensiksi kokeilin ilman ruutia, pelkällä nallilla. Luotirasvana käytin Kokki-naudanrasvaa. Asetin luodit hylsyihin niin, että latauspituudeksi tuli hylsynpituus ja tein hylsyn kaulaan hohtimilla ns. stopringin eli uran, joka estää luotia painumasta hylsyn ruutitilaan. Hajonta 10 metrin matkalta oli noin 3 cm k-k tuelta ammuttuna, mutta hajonta 25 m matkalta oli noin 10-15 cm. Laukausääni oli hiljaisempi kuin tavallisen ilmakiväärin laukaus.

Myöhemmin kokeilin ruudittuja "kissan aivastuksia" 1,5 grs (0,10g) ja 3 grs (0,20g) panoksin N310 ruutia. Käytin näissä ruuditetuissa panoksissa välitulppana ½ liuskaa wc-paperia. 0,10 grammalla N310 ruuditetuista latauksia ammuttaessa osa luodeista ja välitulpista jäi piippuun, ja palamatonta ruutia jäi piippuun runsaasti. 0,20 g:lla N310 ruuditetut patruunat ovat riittävän tarkkoja hupiammuntaan, sillä niillä ammuttaessa hajonta on 5-7 cm 25 metrin matkalta. Mutta palamatonta ruutia jää piippuun myös 0,20 g:n latauksella.

0,24 g N310-ruutia paloi melko hyvin ja tarkkuus oli hyvä (25mm k-k / 25m/ 5lauk). Luodin halkaisija oli 7,75 - 7,80mm. Jos valikoi luodit mittaamalla (haulien halkaisija vaihtelee 7,40-7,85 mm välillä) ja käyttää kaksiosaista välitulppaa eli 1/4 pala wc-paperia ruudin päälle tiukasti ja 1/4 pala wc-paperia löyhästi hylsyn ruutitilan etuosaan, on tarkkuus yhtä hyvä tai parempikin kuin pienoiskiväärillä, ammuttaessa joitakin alennuksella ostettuja vajaalaatupatruunoita.

Ruudin annostelussa olen käyttänyt ruutikauhaa ja ruutivaakaa. Ruutikauha on huomattavasti nopeampi käyttää kuin ruutivaaka ja annostelutarkkuus on riittävä. Hyvän ruutikauhan saa hylsystä, johon laittaa varreksi palan rautalankaa. Esimerkkejä hylsyjen antamista annospainoista ruudilla N310:

hylsy annoksen paino (g)

9x19 mm 0,55
.22 Short 0,10
.22 LR 0,20
.222 Rem. 1,05

Markus


  PeTe:n kommentit: Parhaimmat onnitteluni! Suomeen on kasvamassa uusi Gunwriter- sukupolvi, joka on alusta alkaen omaksunut tieteellisen ja analyyttisen tutkimusaiheiden käsittelytavan, pystyen myös oma-aloitteiseen menetelmien jatkokehittelyyn. Kun aikoinaan mainitsin jossakin lehdessä pyrkimyksenä olevan "interaktiivisuuden", eli vastavuoroisuuden, olivat informaation kulun yksisuuntaisuuteen tottuneet lukijat hämmästyneitä, eikä tarkoitustani ymmärretty yleisemminkään. Internetin käyttäjille ei interaktiivisuus ole uutta eikä outoa, vaan arkirutiinia, kuten edelläolevasta testiraportista näemme. Toivotan menestyksellistä jatkoa tutkimustyöllesi !

Seuraava kalustohankintasi on luotinopeusmittari, jonka saat toivottavasti uhka-tiukalle tingittyyn asevelihintaan, kun mainitset laitetta käytettävän yleismaailmalliseen jakeluun menevään tutkimustoimintaan. On nimittäin totta joka sana.! Tieto on yhteisomaisuutta.

Auringonpimityspäivänä 11.08.1999: P.T.Kekkonen


Kirjokarkaisun menetelmä

Terve, PeTe ! Olemme täällä artesaanikurssilla yritelleet pintakarkaista rautasesineitä siten, että pinnasta tulisi - paitsi kova - myös kauniin kirjava, eli "marmoroitu", kuten vanhoissa aseissa. Pintakovuus onkin saatu tyydyttäväksi, 57 HRC:n tasolle tai vähän yli, vaikka perusaine on ollut erittäin vähän seostettu räkärauta.

Esineiden pinta on kuitenkin muuttunut tasaisen tummansiniseksi tai jopa mustaksi. Ennenmuinoisin saivat halvimpien torpparihaulikoiden valmistajatkin aikaseksi "mottled color"-karkaisun, ja menetelmä on myös replika-aseiden valmistajien hanskassa - ainakin Aldo Ubertin tehtaalla Italiassa. Voisitko ystävällisesti neuvoa meillekin kirjokarkaisun menetelmän?

Asesepän sälli "Ikaalisten alkeiskoulusta"


  Alkuun tärkeä ilmoitus laajempaankin jakeluun: Uberti-tehtaan JÄLJITELTYÄ kirjokarkaisua ei ole suoritettu alkuperäisellä menetelmällä !! Ainakin aikoinaan omistamastani .357 Magnum Remington Rolling Block- pistoolin replikasta turmeltuivat aluksi muutamat ruuvinkannat (vaikka käytettävissäni oli ehdottoman asianmukainen CHAPMAN-meisselisarja), ja lopulta litistyi myös piippu, kun se irrotettiin tarvittavalla voimalla lukkokopasta. Vahinko sattui vuonna 1985, jolloin erittäin kriittistä kyseisen aseen esittelyjuttua ei enää julkaistu yhdessäkään alan lehdessä: Ne olivat nimittäin taas kerran "uudistuneet"..!

Aseen lähempi tutkimus osoitti lukkokopan materiaalin olevan seostettua, joskin suhteellisen pehmeää tarkkuusvaluterästä, joka oli loppuhionnan jälkeen jätetty kirkaspintaiseksi. Ase oli koottu viimeistä ruuvia myöten, puinen kahva ehkä poislukien, jonka jälkeen lukkokopan pinta oli kirjavoitu asetyleeniliekillä ("hitsipillillä") paikoin kuumentaen. Lukkokopan pinta oli jopa sisäosia pehmeämpi. HUOM ! Valekirjavointi oli siis tehty KOOTTUUN aseeseen !!

Ruuvinkannat olivat pehmentyneet, ja kierteisiin jäänyt voitelutahna oli hiiltynyt karrelle, lukiten ruuvit lähes lähtemättömiksi, mistä seurasi kanta-urien turmeltuminen rumiksi. (Jäljempänä mainittavassa Greenerin kirjassa luetellaan pintakarkaistavat aseenosat; muunmuassa kaikki urakantaiset ruuvit). Kierteitystahna oli palanut myös piipun kiinnityskierteisiin, mistä seurasi piipun turmeltuminen sitä irroitettaessa. Kiinnityksen tiukkuus ei jäänyt paljoa jälkeen huonosta hitsauksesta..?! "Moni on kakku päältä kaunis, ulkokuorelta korea/ vaan on silkkoa sisällä, akanoita alla kuoren". Tähtäinten laatukin oli surkea.! Aseseppä-oppilaan on hyvä tietää tällaiset visusti salassapidetyt asiat, ettei vastaavia vahinkoja sattuisi myöhemmän uran varrella.

Kirjokarkaisu, ameriikaksi siis "mottled color case hardening", ei onnistu kaupallisilla pintakarkaisukemikaaleilla, tai edes puuhiilijauheella taikka -rouheilla. Kemikaaleilla (verisuolalla tai CASENITEllä) onnistuu toki raudan pinnan sementointi eli savoksi: "setseeraus", jopa lasikovuuteen saakka, mutta pintaväri jää tasaiseksi - tuhkanharmaasta jopa mustaan saakka, riippuen siitä, kuinka kauan hehkuva rauta on kosketuksissa ilman happeen. Jotkin karkaisusuolaseokset voivat myös olla hapettavia, sisältäen esimerkiksi salpietaria.

Jo termi "case hardening" kertoo kirjaimellisesti käännettynä jotain prosessin suoritustavasta "lege artis" (= taiteen sääntöjen mukaan). Tieteellisempi termi on: anaerobinen karbo-nitraus (= typettävä pintahiiletys ilmattomassa tilassa). Käytettävä kemikaali jouduttaneen yhä valmistamaan itse. Oppiriita siitä, saako sievemmän värin aikaan luuhiilellä vaiko nahkahiilellä, on jatkunut useiden vuosisatojen ajan. Kauneus on tosin katsojan silmissä, ja: "De gustibus non est disputandum" (= makuasioista älköön kiisteltäkö !) Eroa huomaa tuskin asiantuntijakaan.

W.W. GREENER toteaa eeppisessä teoksessaan: "THE GUN And Its Development", että lähtöaineiden saatavuus ja hinta on viime kädessä ratkaiseva valintakriteeri: "Birminghamissa, missä luun sorwaus on merkittäwä teollisuuden haara, on luu-lastuja wiljalti saatawana, mutta maaseudulla, sekä wieraissa maissa, silloin kuin tarwitaan toimittaa sementointikarkaisuita, eikä luu-tomua ole tarjona, on paahdettu nahka oiwa aines. Kenki-rajoja säästetään siellä paljo tähän tarpeeseen". Myöskin eläinten karvat, sarvet, sorkat tai kaviot koostuvat käyttökelpoisista hiilen ja typen yhdisteistä, joskaan niitä ei ole mainittavammin käytetty karbonitrausaineksina. Hiileksi paahdettava nahka oli usein parkitsematon ja karvaamaton vuota, joka kuivattiin ja paloiteltiin tai leikattiin suikaleiksi.

Luuhiili tai nahkahiili ei saa olla aivan perkipoltettua, vaan vain paahdettua siten, että kuumennetusta raaka-aineesta haihtuu kaikki kosteus, eikä se enää savua ja käryä erityisen sakeasti, mutta on jo tummaa väriltään, ja niin haurasta, että se on muserrettavissa karkeahkoksi jauheeksi. Liikaa paahdetussa luussa ei ole lainkaan hiiltä ja typpeä, eikä hiileksi asti paahdettu nahka myöskään enää sisällä riittävästi typpeä kirjokarkaisun aikaansaavan syaanin (hiili-typpiradikaalin) kehittymistä varten. Kirjokarkaisuaineiden valmistus on siis taiteenlaji sinänsä, eikä sitä opita teknisissä korkeakouluissa, mutta artesaanin kurssiin se kyllä kuuluisi..!

William Wellington Greenerin hieman vajavaisen selonteon mukaan (kukapa industrialisti kaikkia kikkojaan julkistaisi) suoritetaan kirjokarkaisu seuraavanlaisella menettelyllä: "Karaistawat teokset ladotaan walanta-rautaiseen pataan, ynnä eläimellisen hiilen (kärwennetyn luu-tomun) keralla, jonka pitää peittämän kaikki teokset yltä-päältä. Sitte pata haudataan kirkkaasti hehkuwaan hiili-walkeaan siiheksi, kunnes sen kylki hohtaa onkilieron wärisenä. Hidasta walkeata pidetään nyt yllä tunnin tahi puolentoista tiiman aika, karaistawain teoksien ko'on mukaan. Työnsä taitawa karaisija osaa silmä-määrälläki huomata, milloin ne owat walmiit ulos-otettawiksi. Kun ne owat nostetut ulos tulesta, upotetaan teokset äkillisesti kylmään weteen. Punaisena hehkuwa rauta imee pinnallensa hiiltä, joka saattaa sen pinnan täydellisen kowaksi, kun teos on äkillisesti kylmennetty, kuin myös se tuottaa rautaan soman kirjawaisen wärityksen. Pintaa sywempään ei karaistuminen ulotu, waan jää raudan sisuspuoli yhä sitkeäksi".

Ase- ja konepajoissa, joissa tehtiin usein pienehköjen esineiden hiiletyskarkaisutöitä, oli kuumennusastioina vaihtelevankokoisia valurautaisia laatikoita ("case"), joihin kuului tarkoin sopiva kansi. Milloin työkappaleisiin haluttiin aikaansaada kirjava pinta, alkoivat valmistelut jo 1 - 2 vuorokautta ennen karkaisutyötä. Sopivankokoisen ja -korkuisen laatikon pohjalle sullottiin luu- tai nahkahiilirouhetta. Sen päälle ladottiin karkaistavat, suunnilleen samankokoiset esineet, tai yksittäinen "teos". Ympärille sullottiin sementointihiiltä; samoin pinnalle, tiiviisti ja laatikon reunojen tasalle siten, että laatikkoon jäi mahdollisimman niukasti ilmaa.

Kansi tiivistettiin kostutetulla savella, jättäen vain pieni aukko laatikosta kenties poistuvien kaasujen pakotieksi. Savitiivisteen kovettuminen otti aikansa; 24 - 48 tuntia, ellei sitä joudutettu lievällä esilämmityksellä ahjon hohteessa (ei kuitenkaan ahjossa). Ne kohdat, joiden ei haluttu karaistuvan, kuparoitiin lievästi rikkihappoisella kuparisulfaatin vesiliuoksella kostuttamalla. Ohutkin kuparointi ehkäisee karbo-nitrautumisen.

Lopullinen kuumennus suoritettiin Greenerin selostuksen mukaisesti. Laatikon eli "rännälin" kansi sai hehkua hieman oranssiin vivahtavan punaisena 1 - 2 tunnin ajan, minkä jälkeen rännäli nostettiin hiilloksesta, kopautettiin kansi auki moukarilla, rikkoen sen kova savitiiviste, ja sitten kipattiin rännälin sisältö jäähdytysveteen, ryhtymättä poimimaan "teoksia" sementointihiilien seasta yksin kappalein. Yksinään hiiletetty esine voitiin sentään nostaa pajapihdeillä rännälistä, ja heittää se vesisaaviin, jos "pihtien pitelemät" jäljet sen jossakin kohdassa eivät haitanneet.

Montakaan sekuntia ei esine saanut olla alttiina ilman hapelle; muutoin sen kirjavointi epäonnistui. Siksipä oli rännälin koko sisällön nakkaaminen sammutusveteen tavanomaisin ja varmin menettelytapa. Sementointihiilet olivat jo tehneet tehtävänsä, eikä sammutusvesikään niistä turmeltunut, vaan sen vaikutus pikemminkin tehostui. Veteenhän voitiin jo ennalta sekoittaa esimerkiksi suolaa, joka vauhditti veteen kastetun työkappaleen jäähtymistä, milloin haluttiin karkaista jokin esine erityisen kovaksi ja purevaksi.

Ennenwanhaan ei esimerkiksi metallien lastuamiseen käytettyjä työkaluja valmistettu hauraasta ja kalliista teräksestä, vaan melko puhtaasta takoraudasta, joka hiiletettiin ja karkaistiin suolaveteen sammuttaen. Erikoistapauksissa voitiin jäähdytysnesteenä käyttää jopa elohopeaa. Siihen sammutetulla sementoidulla rautaisella poranterällä voitiin kairata reikä jopa lasiin.

I maailmansodan aikaan joutuivat saksalaiset turvautumaan tähän "kyläsepän konstiin", kun merisaarto esti wolfram-malmin tuonnin Portugalista, mutta erikoiskovaa terästä tarvittiin S.m.K.-luotien panssarinmurtokeernoihin. Jopa joidenkin 13 mm panssaripyssyn T-18 patruuna-erien luodeissa saattoi olla sementoitu ja elohopeaan karkaistu rautakeerna, joka oli tunnistettavissa kauniin kirjavasta väristään. Läpäisyteho oli rinnastettavissa wolframteräs-keernaan. Ainakaan aseen käyttäjät eivät huomanneet eroa, ja vielä vähemmän ne tuhoon tuomitut panssarivaunumiehet, joiden ajopelien 8 millin paksuiset "pellit" puhkeilivat korvikeluotien osumista kuin pahvi.

09081999; PeTe



Forrest PRO

Sekoittelin aikoinaan PTK:n ohjeiden mukaan GOLD MEDAILLONin tapaista piipunpuhdistusainetta ANTI CORROL-aseöljystä ja piimaa-jauheesta. Koktaili toimi aivan yhtä hyvin kuin alkuperäinen, sikahintainen vaippametallin poistoaine. Sen käyttö vaatii kuitenkin aseen piipunreiän jynssäämistä, joka voi pitkän päälle kuluttaa piippua enemmän kuin ahkerakaan ammunta.

Olen kuullut kehuttavan partavaahdokkeen tapaista suihkeainetta nimeltä "FORREST PROFESSIONAL", että on tehokas ja helppo konsti piipunseinämiin takertuneen vaippa-aineen poistoon. Suihkautus, varttitunnin odotus ja kerrallinen sillatukon tai pesuriin käärityn flanellitilkun työntö piipun läpi riittää. Aine on kuitenkin suhteellisen kallista, mistä herää pari muitakin pyssymiehiä ehkä kiinnostavaa kysymystä:

1) Toimiiko Forrest-vaahto kehutulla tavalla ? Voisiko sillä poistaa myös hankauslyijyn revolverin tai haulikon piipusta ?

2) Voitaisiinko se korvata, kuten Gold Medaillon-kolvausliuos voitiin, itse tehdyllä seoksella, tai muulla halvemmalla aineella ?

Kasa-ammuskelija.


  1) Toimii, jos vaippamateriaali on jotain kupariseosta, kuten amerikkalaisten luotien Gildingmetalli (MS 95), kotimaisten luotien messinki (MS 90), sorvimessinki (MS 358 = esim. HIRTENBERGER ABC-luodeissa tai omatekoisissa solidiluodeissa käytettävä lejeerinki), tai puhdas kupari. Edellytyksenä on, että vaippa-aineen kerrostuma on suhteellisen ohut, jolloin vaahdon vaikuttavat ainekset voivat tunkeutua sen ja piipputeräksen väliin. Nalleista peräisin oleva lyijypöly irtoaa Forrestilla, kuten muutkin palojäänteet, mukaanlukien mustanruudin karsta - ellei ole kovin paksu ja kivettynyt, jolloin tarvitaan esipesu kuumalla vedellä.

Hankauslyijyyn tai haulikoissa tavanomaisempaan hankausmuoviin on irroitusteho suhteellisen heikko. Se perustuu ilmeisesti jossain määrin kuparin ja raudan eroavaisuuteen niinsanotun "jalouden" suhteen (= sähköisen jännitepotentiaalin eroon), sekä kuparin liuotuskykyyn, joka ilmenee vaahdon värjäytymisenä siniseksi tai vihertäväksi.

2) Forrest-vaahdoke on ollut jo kauan käytössä uuninpuhdistukseen kotitalouksissa. Tuotemerkinkin on joku tuttava joskus kuullut, mutta hän ei ollut valitettavasti painanut sitä mieleensä tai merkinnyt muistiin. Käsitykset siitä, mikä tieto on TÄRKEÄ ja mikä yhdentekevä, vaihtelevat suuresti jopa aseharrastajien piirissä. Toisilla on runsaammin käyttövaroja harrastustaan varten, eikä tarvetta taloudelliseen ajatteluun. Nolla-tulot puolestaan pakottavat kekseliäisyyteen ja tarkkaavaisuuteen..!

Aerosoli-tyyppiset uuninpuhdistusaineet lienevät tosin kaikki jokseenkin samoista aineksista koostuvia, pesupulvereiden tapaan. (Pesujauheetkin ovat peruskoostumukseltaan "samaa hugaa hinnaltaan vaihtelevissa paketeissa. Vain hajusteet vaihtelevat, ja jos jokin vähäinen "parannus" keksitään, omaksuvat kaikki valmistajat sen tuotteisiinsa lähes samanaikaisesti. Eipä ihme, että jauheita mainostetaan TV:ssä kustannuksista piittaamatta. Huomattava osuus netto-vähittäishinnasta törsätään tylsään "mainosrämpätykseen").

Ainakin ruudin ja nallien palojäänteiden poistamiseen sopii mikä vaahdoke tahansa, ja jos jokin niistä olisi vahingollista teräkselle, olisi tästä ominaisuudesta maininta tuoteselosteessa. Jos selosteessa on varoitus "vahingollisuudesta" kupariseoksille, niin se on: "BINGO !" Vaippametallin poistovaahdoke on löytynyt ! Ottaen huomioon uuninpuhdistussuihkeiden huokea hinta, en näe tarvetta niiden kotitarvevalmistukseen. Analyysitietojen hankkiminen on siksi laiminlyöty. Forrest-vaahdokkeen ja niiden samankaltaisuus on havaittu nimenomaan kemiallisen analyysin kautta.

09081999; PeTe

<< Uusimmat    Lisää >>    Vielä lisää >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle