"Tokko tietoa on" - uusimmat    Gunwritersin etusivulle     Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Kysymykset ja vastaukset ennen 16.05.1999

"TIKKAKOSKEN MANNEKIINI"

Kun sotakirjoja lueskelee, niin aina välillä esille tulee Tikkakosken Mannekiini. Mikä ihme se on? Haluaisin saada vastauksen pikaisesti. Kiitos.

J.K.

   "Tikkakosken mannekiini" tarkoittaa erityisen osaavaa SUOMI KP/31:n käyttäjää. Aseita valmisti TIKKAKOSKI Oy jopa 33 kappaleen päivävauhdilla, mikä oli ennätyksellinen, mutta yhden kalenterivuoden kuluessakin pystyi Tikkakoski Oy kokoamaan Kolmannen Vapaussotamme 1941 - 44 aikana keskimäärin 30 konepistoolia työpäivässä. LEONARD LINDELÖF Oy:n valmistamien BERGMANN MP 18-I:n lisenssikopioiden määrään verrattuna oli työvauhti perin erilainen:

Saksalaisen WILLI DAUGSin johtama Tikkakoski Oy valmisti KAHDESSA TYÖPÄIVÄSSÄ sen määrän konepistooleja, jonka tuotantoon L. LINDELÖF Oy tärväsi melkein KYMMENEN VUOTTA..!! Työvoiman rekrytoinnissa oli edellämainituilla firmoilla vissi ero: DAUGS vaati jokaiselta Suojeluskunnan tai Lotta-yhdistyksen takauksen ja mieluiten jäsenyydenkin. LINDELÖF pestasi väkeä väriin katsomatta, mikä kostautui, kun firma osallistui puolustusteollisuuden tuotantoon. Nämä jutut tulevat mainituiksi suomenkielisessä KP/-31:n esittelyjutussa, jonka 1. osa on jo GUNWRITERS-sivuilla, 2. osa on tekeillä ja kolmaskin lienee pakko tehdä, etteivät osat venyisi kohtuuttoman pitkiksi. Kuvamateriaaliakin kun on saatu hankituksi lisää muunmuassa Pat. ja Rek.-hallitukselta.

Käsitteen "TIKKAKOSKEN MANNEKIINI" keksi ilmeisesti alikersantti VILJAM PYLKÄS, joka esitteli sillä tittelillä itsensä saksalaisille Rautaristin luovutustilaisuudessa. Yleiseen tunnettuuteen Suomessa tuli sanonta Suomessa v. 1954, kirjan "TUNTEMATON SOTILAS" kautta. Kirjoittaja, alikers. VÄINÖ LINNA, oli samassa komppaniassa kuin Pylkäskin, joka kirjassa esiintyy nimellä "ANTERO ROKKA"; samoin kirjasta tehdyissä kahdessakin elokuvassa. Romaanihenkilöistä juuri Rokka vastaa parhaiten todella olemassa ollutta esikuvaansa, jonka urotyöt olivat niin uskomattomia, että V. Linna joutui pyytelemään Pylkkäältä anteeksi romaanissaan harjoitettua itsesensuuria: "Kirjan uskottavuus olisi kärsinyt, jos eräät yksityiskohdat olisi kerrottu sellaisinaan."

Pylkäs saneli v. 1955 kirjan "ROKKA - Erään konekiväärimiehen sota" ja antoi vielä jokunen vuosi sitten radiohaastattelun, joka on minulla kokonaan C-kasetilla. Siinä hän juuri opetti, että kp:ia pidetään kyljellään niittotulta ammuttaessa, edes vilkaisematta tähtäimiä, ja että "piipun pitää antaa välillä hengittää". Yksi piippu meni silti pilalle LOBSHAJA GORA:n tappelun aikana, ja jouduttiin vaihtamaan kesken taistelun, jossa Pylkäs/"Rokka" niitti noin puolen venäläiskomppanian (á 200 miestä) vahvuisen koukkaus-osaston matalaksi. Kaatuneita löydettiin 83 miestä (Linnan kirjassa 52), mutta kaikkia ei ehditty etsiä, ja lievemmin haavoittuneet pääsivät livistämään suo-aukealta. Ehjin nahoin ei sadasta miehestä jäänyt ehkä yksikään.

VILJAM PYLKÄS kuoli muistaakseni 6. helmikuuta kuluvana vuonna 85 vuoden ikäisenä. Muistokirjoitus julkaistiin jopa HELSINGIN SANOMISSA, mutta ei tullut otettua talteen aikanaan. Tapauksia, jolloin muutaman lippaanlataajan avustama yksittäinen "Tikkakosken mannekiini" on lahdannut pitkästi toista sataakin vihollista, sattui erityisesti Talvisodan aikana useita. Lobshaja Goran kahakka oli poikkeuksellinen vain siinä suhteessa, että kaatuneet pystyttiin laskemaan; varmat tapaukset ainakin.

Näitä dokumentoituja sankaritarinoita on pyrkimyksenämme julkaista GUNWRITERS-sivuilla ase-esittelyiden yhteydessä tai ehkä itsenäisinäkin juttuina, suomenkielellä ja erityisesti "ameriikaksi" jatkossakin, koska ne ilmeisesti kiinnostavat. Näitä juttuja ei nimittäin harrastelehdistä löydy, ainakaan Suomessa, todennäköisesti enää milloinkaan...!!

Snellmaninpäivänä (jota vietetään mm. edesmenneen sananvapauden muistoa kunnioittaen) 1999, parhain terveisin: PeTe.

KYSYMYKSIÄ LÄHILATINGEISTA

1. Onnistuvatko .308 Winchesterin aliäänilataukset .32 S & W Longin lyijyluodeilla ? Luotityyppinä LAPUA C359 LRN, kovalyijy, 6.4 grammaa. Halkaisija LAPUAn latauskäsikirjan mukaan 8.00 mm. Toinen vaihtoehto on pehmytlyijyinen (?) C356 = 6.4 gramman wadcutter, nimellishalkaisija 7.96 mm.
2. Ovatko luodit liian paksuja .308 kaliberille ?
3. Latauspituudet ?
4. Miten on supistuksen ja vahauksen kanssa ? Luodeissa ei ole niippi- tai rasvauria.
5. Millainen on .32 S & W -> .308 Win. patruunapesä-adapterien toimivuus ja saatavuus Suomenmaassa ?
6. Miten käy .44 Special- ja .38 Spl -luokan lähtönopeuksille .44 Magnum- tai .357 Magnum-karbiineissa 16 - 24" pituisissa piipuissa, jos lähtönopeudet 6" testipiipuista ovat luokkaa 190 - 310 m/s ? Tavoitteena taaskin aliäänilataukset.
Ruutina N 310 tai N 320, annokset 0.35 grammasta ylöspäin .308 Win.-luodikossa TIKKA M65. Hylsyt LAPUA ja SAKO, kerran ammuttuja samalla aseella. Nallina WINCHESTER WLR.

Nimim. "Hiljaa hyvä tulee !"

1. Onnistuvat ballistiikan osalta mitä parhaimmin ! Omia kokemuksia on kertynyt luodeista C359 juuri .308 Win. patruunoissa, joita tussauteltiin vaimentimellisella aseella, kun laadittiin mm. teoksessa "SILENCER HISTORY AND PERFORMANCE Vol.1" >by ALAN C. PAULSON< julkaistua luotien lentomelutaulukkoa. Mittaustulokset puuttuvat taulukosta, koska aseen suupamaus tai luodin lentoääni olivat liian vaisuja rekisteröitäviksi desibelimittarilla. Vain luotinopeusmittarin lukeman vaihtuminen kertoi sen, että patruuna todellakin laukesi ja luoti lähti...

Pyörökärkiluodit ja wadcutterit ovat tasan yhtä pehmeää lyijyä; antimonipitoisuus jotain 1 %:n luokkaa muistitiedon mukaan. (Kenellä on parempi tieto, hän saa oikaista !) Patruunoihin asettelua vaikeuttaa luotien syvä ja leveä peräsyvennys: Mekaanisesti luoditettaessa joudutaan hylsyjen suut jo ennakolta laajentamaan "tuomiopäivän pasuunan" muotoon, sekä palauttamaan jälleen liereiksi luodinasetuksen päätteeksi. Hylsymessinki rasittuu ja hylsynsuut "rispaantuvat" toistuvista muodonmuutoksista. Etenkin SAKO-hylsyjen hehkuttamattomat suut turmeltuvat pian.

Kokeilemillamme latingeilla 0.18 grammaa paukkupatruunaruutia N 14, luotien C359 kera, olisi hylsy muuten ikuisesti kestävä. Jos ladattavien patruunoiden tarve on vähäinen, eikä tulivoima ole tarpeen, voit latailla patruunat supistamattomiin hylsyihin kirjaimellisesti käsin: Vuole hylsynsuuhun sisäpuolinen viiste vaikkapa MORA-puukon kärjellä, jos et omista erityistä viisteitysvälinettä. Kertakäsittely riittää. Painele luodit nallitettuihin ja ruuditettuihin hylsyihin peukalolla tai puupalikalla (t.m.s. pehmeällä astalolla).

Näin luoditettiin entisaikaan "maaliinammunta-tussarien" patruunat. Monillakin ampujilla oli radalla mukanaan vain nallinvaihtovälineet, nalleja, ruutia, luoteja ja kaksi hylsyä: Toinen käytössä - toinen varalla... "Kertakäyttö-kulttuuria" ei oltu vielä keksitty..!

Lopullinen luodin kiinnitys hylsyyn suoritetaan rasvausvaiheessa (ks. vastaus No. 4). Patruunat on syöteltävä yksitellen suoraan aseen pesään. Lipassyötön yritys voi työntää luodin hylsynkaulan läpi ruutitilaan, josta suurin osa jää tyhjäksi. Ruutivalintasi ovat O.K., mutta pehmolyijyluodeille ovat yli 0.35 gramman annokset jo liikaa ! Piipun lyijyttyminen on uhkana. Latauskokeilut voit aloittaa näitä luoteja käyttäen 0.20 grammasta. Vaippaluodit vaatisivat jopa tuplaten (tai kolminkertaisestikin) runsaammat aloitusannokset -- ainakin ruutia N 320.

2. Vahattu pehmolyijyluoti ei ole ylipaksu, jos vain saat sen työntymään supistamattoman omassa aseessasi ammutun hylsyn kaulaan peukalonpäällä tai astalolla, ilman, etta hylsynkaula paksuntuu (= venyy) tai luodista leikkautuu lyijylastuja. Mainitsemasi luodit eivät ole mitenkään ylipaksuja. Joidenkin aseyksilöiden hylsyihin ne saattavat olla jopa liian ohkoisia: Luiskahtavat hylsyn ruutitilaan. Hylsyt on tällöin pakko supistaa, ainakin kaulastaan, ja niiden suut sisäviisteittää tai jopa laajentaa - tarpeen mukaan.

Pyörökärkiluodit voidaan myöskin ampua perinteisellä tykistön "kartussilataus-tekniikalla", jota rata-ampujatkin suosivat joskus satakunta vuotta sitten kivääriammunnoissaan: Luoti työnnetään irrallaan aseen piippuun (ylimenokartioon), kunnes se takertuu tiukasti piipun rihloihin. Nallitettu ja ruuditettu hylsy painetaan sen taakse. (Käytä hylsyjä, joiden suut on hieman levitetty tai sisä-viistetty !) Tällä poppas-konstilla voidaan saavuttaa lähes uskomaton käyntitarkkuus, tai vaihtoehtoisesti osumien hirmuinen hajonta, jos luoti on asettunut piippuun vinosti, jolloin sen hentoinen peräpää runnotaan hylsynsuulla epäsymmetriseksi.

Ampumaurheilun kulta-aikoina, noin sata vuotta sitten, myytiin yleisesti varrellisia luodinohjaimia, joiden kautta irtoluodit voitiin painaa taka-kautta kiväärin piippuun, sopivalle etäisyydelle hylsynsuusta, eli melko pitkälle rihlaukseen saakka.

Alimittaisen luodin saa hylsyyn istuvaksi tietysti myös paperivaipoituksella. Samalla eliminoituu lyijyttymisongelmakin. (Näihin aiheisiin ja tarinoihin palattaneen vielä erillisissä artikkeleissa, myös "GUNWRITERS'in" omakielisessä laitoksessa, jos tarinat n.s. "lakisääteisestä perustoimeentulon turvasta" pitävät paikkansa).

Huipputarkkuuden tavoittelijat latasivat aseisiinsa luodit suun kautta, ja ruudin & nallin hylsyssä takakautta vielä 1900-luvun alkuvuosina. Tämän poppas-konstin teki tunnetuksi "Amerikan MATARAINEN", piippuseppä HARRY M. POPE, tasan 100 vuotta sitten painetussa broshyyrissaan. Hylsyt olivat usein messinkikangesta sorvattuja "kestohylsyjä", eikä latauspuristimia käytetty kuin sotilaspatruunoiden hylsyjen normalisointiin. Koti- ja ratalataajien käyttöön tarkoitettuja "prässejä" ei oltu vielä edes keksitty. Pihti- tai vasaralataimia oli tarjolla jo 1880-luvun alkupuolella.

3. "Papu kerrallaan" syötettävät patruunat: 65 mm. Lippaasta syötettävät: 62 mm. Jälkimmäiset on ladattava supistettuihin hylsyihin, joiden suuta on hieman laajennettu venyttämälläkin, eikä pelkällä viisteen vuolemisella. Suuta joudutaan hieman niippaamaan, jos tarkoitus on syöttää patruunat lippaasta, ainakin suulaajennuksen poistamiseksi.

"Räkälyijy-luodeissa" ei tarvita niippaus-uraa. Hylsynsuu muovaa sen helposti. Venäläisten 7.62 mm ShKAS-patruunoiden teräsvaippaluoteihin puristettiin niippaukset hylsynsuilla. Hylsytkin olivat tosin kuparoitua terästä; hieman vaipparautaa kovempia ainakin suustaan. Lyijyn ja messingin kovuuksien ero on huomattavasti suurempi. Wadcutter-luotien käytölle en keksi motiivia. Unohda ajatus ! Luotien pitkittäinen rasvauritus estää niiden ampumisen "hollow pointeina" eli peräpää edellä, jolloin pieninopeuksinenkin luoti käyttäytyisi normaalia "drastisemmin".

TIKKA-luodikkosi lipas on onneksi varsin sujuvasyöttöinen..! Joillakin MAUSER-variaatioilla saattaa lyijyluotipatruunoiden ampuminen olla lähestulkoon mahdotonta: Makasiinisyöttö ruhjoo luodit, ja "papu kerrallaan"-syöttö on kohtuuttoman vaivalloista: Taitamaton aseenomistaja pystyy jopa rikkomaan kiväärinsä ulosvetimen.

4. LAPUAn (tai jokin NAMMO se kai on tätä kirjoitettaessa) .32 SMITH & WESSON- lyijyluodeissa, ainakin työpöydälläni lojuvissa C359:n ylijäämissä, on kymmenen pituussuuntaista rasva-uraa. Ne ovat todellakin "cannelures" eli pitkittäisiä , jos kohta melkolailla lyhykäisiä; pituus puoli kaliberia eli 4.0 mm. Vahakerros luotien pinnalla on lähinnä "pro forma" eikä todella riittävän paksu edes revolveri-ammuntaan, puhumattakaan luotien "väärinkäytöstä" luodikonpatruunoissa. Patruunoiden "dippaus" eli kasto-vahaus luotien kiinnityksen jälkeen on ehdottoman välttämätön toimenpide.

Itse kastoin luotien kärkipäät KLÖVER-vaseliinissa juuri ennen kutakin laukausta testiammunnoissamme. Nopeudet olivat keskimäärin 165 m/s 23 metrin mittausetäisyydellä, erittäin vähäisin vaihteluin, 0.18 gramman annoksilla wanhaa, hywin kuiwunutta paukkupatruunaruutia N 14, jonka tilavuus-painosuhde oli 0.47 grammaa/kuutiosenttimetri. Tehdastuore N 310 painaa ½ g/CCm.

Suuremmille nopeuksille tai pidempiaikaiseen varastointiin tarvittaneen sakeammat voiteet. Punainen juustonkuorivaha, jonka pääkomponentti on Herra VALIOn väittämän mukaan valkaistu mehiläisvaha, on erinomaista luotivahaa. (Samaa tavaraa myydään U.S.A:ssa pötköiksi valettuna - tietenkin sikahinnalla - "suurnopeus-valuluotien parhaana voiteluaineena", jota ainakin yksi suomalainen luotivalimo käyttää tuotteidensa rasva-urissa). Juustomeijereiden likellä asuvat luotivalurit kertovat saavansa ostaa "PUNAPOSKEN" kuorivahaa harkkotavarana asevelihintaan...

Wanhan hywän ajan VALVOLIN CYLINDER OIL-lisäainetta voisi ehkä yhä löytyä Valtion Rautateiden varastoista, mutta nykyään sen on korvannut mehiläisvahaseoksissa inheänhajuinen sotku, ALOX, jolla parfymoidaan useimmat kaupalliset luotivahat (ALOX & beeswax, half & half) made in U.S.A. Luotivahaseoksista voisi saada aikaan 150-sivuisen kirjan, mutta tyydyttäköön nyt vain luotien dippausohjeisiin. Lähilatinkeihin täysin kelvokas voide on huokea valkaistu naudanrasva, jota saa kaikista lähikaupoista tuotemerkillä "KOKKI", munkkien (leivonnaisten) tai ranskanperunoiden upporasva-kypsytykseen, missä tarkoituksessa se on lääkärikunnan kauhistus, mutta tekniseen käyttöön erittäin suositeltava.

Luotien dippaukseen sulatetaan esimerkiksi muusta käytösta poistetussa paistinpannussa miedoimmalla lämmöllä, jossa voide sulaa, noin 15 mm:n kerros luotirasvaa. Patruunoiden luodit upotetaan voiteeseen noin puolen minuutin ajaksi, ja nostetaan rasvapannun ylle, jolloin ylimääräinen voiteluaine tippuu takaisin pannuun, minkä jälkeen patruunat viedään viileämpään paikkaan jäähtymään.

Hylsynsuustakin on upottava muutaman millimetrin pituus voidekerroksen pinnan alle. "Kapillaarivaikutus" hörppää tällöin luodin ja hylsynkaulan välisaumaan luotirasvaa, joka tiivistää sauman ja liimaa löyhästi kiinnittyneet (peukalolla hylsyyn painetut) luodit hieman tiukemmin paikalleen. Jos luodit niipataan lippaasta syötettäviin patruunoihin, on niippaus suoritettava erillisenä työvaiheena lisävoitelun jälkeen, luodin asetuskara poistettuna luoditustyökalusta !!

"Papu kerrallaan"-voitelu veisi kohtuuttoman ajan, joten tarvitaan vaikkapa lautaan tai lastulevyyn porailtu lävikkö, reikäkoko 12 mm, jossa patruunoita riiputetaan luotipäät alaspäin vaikkapa millinpaksuisesta kartongista leikatuilla nauhoilla ulosvetimen urista tasakorkeudelle lukittuina.

Tämä menetelmä on kehitelty laippakantaisille patruunoille joskus 1850-luvun lopulla. Suomalaiset matalapainepatruunat luodilla SAKO 110A (LYIJYÄ) käsiteltiin samalla tavalla, 48 tai 96 patruunaa kerrallaan, ja LAPU... korjaan: NAMMO .22 LR- tarkkuuspatruunat kai vieläkin. Niiden luodit ovat olleet liiankin paksulti vahattuja, kun taas revolverin lyijyluodit liian ohuelti.

Aliäänipatruunoiden luodit voidaan "dipata" kylmiltäänkin LEE LIQUID ALOX- vahaliuoksessa, jota ohennetaan tarvittaessa valopetroolilla. Pelkkä kastaminen vahaliuokseen (hylsystä ulkoneva luoti + pari milliä hylsynsuuta) riittää, koska luodin lämmitystä ei tarvita. Patruunat voi kylmävahata vaikka yksi kerrallaan, ellei niiden lukumäärä ole satoja kappaleita. Ennen niippausta annetaan liuottimen haihtua noin vuorokauden ajan huonelämmössä.

Erilaisia auto- ja lattiavahoja ovat monet kokeilleet hyvällä menestyksellä. "Oikeat" luotivahathan ovat usein epämukavan tahmeita tai niljakkaita luotien pinnalla, mutta alisoonisten luotien pinnoitukseen kelpaavat onneksi hyvinkin eksoottiset korvikepinnoitteet, kunhan vain eivät vahingoita piipputerästä.

TÄHDENNETTÄKÖÖN VIELÄ KERRAN, ETTÄ LUOTIEN ASETUS ("bullet seating") JA NIIPPAUS ("crimp") JOUDUTAAN SUORITTAMAAN ERILLISINÄ TYÖVAIHEINA, KUN LADATAAN JÄLKIKÄTEIS-VAHATTAVIN LUODEIN!

5. Säkkiin pukeutuen ja tuhkaa pääni päälle ripotellen joudun tunnustamaan, että olen jo usean vuoden ajan laiminlyönyt adapteri-alalla tapahtuneen kehityksen seuraamisen. Pitkässä juoksussa, alkaen 1900-luvun vaihteesta, on adapterien kehittely ja tarjonta jotenkin taantunut maailmalla kotilatausharrastuksen edistyessä - vaikka kevytlataus-tietämys ei ole toistaiseksi levinnyt kovinkaan laajoihin harrastajapiireihin. Lienen alan pioneeri omassa ikäluokassani, kuten esim. EUGEN SCHAUMAN oli omassaan, mutta vaikutusvaltani ulottuu kaikkeen maailmaan. Suomen kansallissankari jakeli tietämystään käsin kirjoitetuissa kirjeissä valikoiduille aktivistipiireille. .32 S & W LONG --> .308 WIN.-adapteri on toki käyttökelpoinen aparaatti, mutta myös revolverinpatruunoiden luotien vahausta joutunet vahventamaan omatoimisesti, mikäli piipun lyijyttymistä ilmenee.

Adaptereja hankkivat ja käyttävät luodikkomiehet, jotka eivät harrasta patruunoiden käsinlatausta, mutta tarvitsevat satunnaisesti normaalia miedompaa latinkia -- esimerkiksi loukulla pyydystetyn tai haavoittuneen riistaeläimen lopettamiseen, tai ammunnan harjoitteluun ilman meluhaittoja. Kotilataajalle on adapteri turha investointi, ellei saatavana ole runsain määrin kohtuuhintaisia .32 S & W L-patruunoita. Tämän mahdollisuuden varalta mainittakoon esimerkkinä edes yksi kotimainen valmistaja:

OULUN TYÖSTÖKESKUS Oy:  wnet.suomi.net/kotisivu/ouluntyostokeskus/

6. Miedon revolverilatauksen käytöstä .357 Magnum-vipulukkokarbiinissa (BROWNING) kertyi hieman käyttökokemusta, mutta varsinaisia lataustutkimuksia ei ehditty aloittaa, kun SILLOINEN maahantuoja tahtoi yllättäen testiaseen palautettavaksi. (Tapahtumasta on aikaa kai noin 15 vuotta).

"Vaimentimetta vaitonainen" latausyhdistelmä oli 0.20 grammaa ruutia N 310. (Niin luki ruutitölkissä, vaikka jyvämuoto ja väri viittasivat venäläiseen "SOKOL"-ruutiin). Nalli Small Rifle Standard (VV No. 22 ?). Niklatut .357 Mag. BROWNING-hylsyt, joiden nallipesän liekkireiät oli porattu 3 mm:n läpimittaan, ja 158-graininen TAURUS/ALBERTS-kovalyijyluoti. Hylsynsuut oli niipattu ("roll-crimped") tiukasti luodinkärjen ympärille. Luodit olivat siis "semi-wadcuttereita".

Alustavien läpäisykokeiden mukaan oli luotinopeus samaa luokkaa kuin 6" revolverinpiipusta ammuttujen verrokkiluotien nopeus, mutta nopeuksien mittauksia ei ehditty edes aloittaa ennen aseen yllätyksellistä "kotiinkutsua". Jäipä todella hieno ase vaille riittävän yksityiskohtaista esittelyä ! Joku muu teki siitä pintapuolisen esittelyn...

Hyvinkin monet aliäänilataukset antavat samansuuruisia lähtönopeuksia 6" testipiipusta ja karbiinin pidemmästä piipusta lyijyluodeille, ja jopa alhaisempia nopeuslukemia karbiinin piipusta vaippaluodeille: Piipunseinämien ja rihlojen kitka voittaa ruutikaasun "työnnin", koska piipunputken tilavuuden enentyminen (sekä kaasun jäähtyminen) alentavat piipun sisäistä painetta luodin takana.

Parhaat lähilatinkien ruudit kehittävät suhteellisen pienen kaasutilavuuden, joka korotetaan äkisti huippupaineeseensa, mutta painekäyrä myöskin alenee jyrkemmin kuin kivääriruuteja käytettäessä. Luodin äkillistä kiihdytystä seuraa jopa jarrutusvaihe, jos piipunpituus on "liiallinen". Ampumamelua ajatellen tästä on pelkkää hyötyä, koska piipusta ulos tulevan ruutikaasupilven paine on alhainen ja sen tilavuus on pieni. Onhan myös ruutipanoksen tilavuus pieni kiinteässäkin olomuodossaan. Viheliäisin vitsaus, "äänivallin rikkoneen" luodin lentomelu, elimioituu myös, jos lataus on ollut tarkoituksenmukainen.

Huomautettakoon, että .357 tai .44 Magnum-kaliberisten aseiden lähilatingitkin on syytä ladata täyspitkiin Magnum-hylsyihin. Pelkkien tehdaspatruunoiden käyttäjät voivat tyytyä .38 Spl.- tai .44 Special-patruunoiden lyhyempiin hylsypituuksiin, mutta valinta on tällöin pakon sanalema.

Erityinen hyöty lähilatinkien laadinnan taitotiedosta koituu DIKTATUURI-maiden sorretuille kansalaisille, joiden oikeus asevaimentimien hallussapitoon on täysin kiellettyä, tai rajoitettu reunaehdolla: "Kielto ei koske öky-rikkaita mafiosoja..!" Esimerkiksi U.S.A:n kansallishymnin kertosäe: "VAPAUDEN MAA, ROHKEIDEN KOTI.." muuttui vuonna 1934 jokseenkin yhtä huonoksi puujalkavitsiksi kuin vuonna 1936 sanoitettu ISAAK DUNAJEVSKIn ylistyslaulun refrängi: "EI OO MAATA TOISTA TUNTEMAANI/ MISSÄ OIS' NÄIN VAPAA IHMINEN..!" (Dunajevskin sävelmän alkutahdit ovat kauhistuttavan tuttuja varttuneemmille suomalaisillekin: Moskovan Radion väliaika-pimputus ainakin vuoteen 1958 asti..)

20.04.1999 (= Aatun 110-vuotissynttäripäivänä) PeTe.

SISSIPATRUUNA .308 WIN

1: Onko mahdollista käyttää .308:n kevytlatauksissa 6 gramman kokovaippaluodin tilalla 6.5 gramman painoista reikäpääluotia ?
2: Soveltuvatko 6 gramman luodin latausohjeet mainitulle 6.5 gramman luodille ?

Marck.

  1: Täysin mahdollista! Luodin kiertovakautuminen on taattua kaikissa aseyksilöissä ja Punaisesta Kansiosta löytyvät tutkitut latausohjeetkin ruudille N 320, luotina 6.48-grammainen harjoitusammuntaluoti 100 grains SPEER "PLINKER". Testiammunta-protokollassa on alisoonisen latauksen lähtönopeustietojen täydennyksenä maininta: "Erityisen tarkka käynti". Ruutimäärä 0.35 grammaa eli 350 mg/ 5.4 grainia. Ruuti oli hylsyssä irrallaan, pitkin sen pituutta.

Lataustaulukot löytyvät myös artikkelisarjasta "ARCANE 2." (text in English) verkkolehdestämme, ja ne julkaistiin jopa "ERÄ"-lehdessä N:o 9/-82, sivulla 37. Niin uskomattomalta kuin se nykyään kuulostaa, voitiin "wanhaan hywään aikaan" löytää kevytlatausreseptejä jopa painetusta sanasta - muualtakin kuin pula-kauden "HAKKAPELIITOISTA".

2: Jo vain! Samoilla ruutiannoksilla on latailtu 6 gramman Parabellum-luotia ja 8-grammaista LAPUA S-374:ää käyttäen .308:n ja "rotanhäntä-vintofkan" sissipatruunoita, joten puolen gramman paino-ero on merkityksetön, koskapa samalla tilavuusmitalla voidaan annostella "propellantit" kahdenkin gramman verran eripainoisten luotien saatteeksi ja kahteen eritilavuiseen patruunaan. Ruuti oli paukkupatruunoista purettua N 14:ää.

Hieman enemmän merkitystä on luotien muotoilusta ja niiden vaippamateriaalien koostumuksesta riippuvaisista ylimeno- ja läpikulkukitkan eroavaisuuksista. Onneksi huokoisruutien turvallinen annosteluväli on lähes uskomattoman laaja: Esimerkiksi yhdistelmällä SPEER "PLINKER" & ruuti N 320 se oli 350 milligrammaa - 1200 milligrammaa !!

VIHTAVUOREN ruuti N 310 on vieläkin herkemmin syttyvää ja nopeammin palavaa, joten vähimmäisannosta voidaan pienentää muutaman sadasosagramman verran - ei kuitenkaan mieluusti alle 0.30 grammaan. "Quod licet Jovi, non licet bovi": Liukkaiksi vahattujen kovalyijyluotien saatteena käytettävät pienimmät turvalliset ruutiannokset ovat huomattavasti alhaisempia kuin vastaavien vaippaluotien latauskehittelyn minimimäärät. Lopullinen käyttöannos määräytyy asekohtaisesti. Sivullinen neuvonantaja voi vastata vain kysymykseen: "MISTÄ ALKAISIN?"

Luodin lentomelusta voi "partisaanipatruunan" tapauksessa päätellä latausmäärän, josta ylöspäin mentäessä joudutaan "taistelupatruunoiden" nopeusluokkaan. Todella vaarallisiin ylilatauksiin on tältä rajalta vielä pitkä matka.

HUOM ! Jos luotien valmistajan sähköpostiosoite on tiedossasi, voit kysyä ko. firmalta tutkittuja lähtönopeus- ja painetietoja lopullisesti valitsemastasi latausyhdistelmästä. Tutkimustyö kuuluu komponenttivalmistajan velvollisuuksiin ainakin sivistysvaltioissa. Erityinen huomio tulisi kiinnittää lähtönopeuksien vaihteluihin. Määrä: 10 laukausta, joista kolme ensimmäistä jätetään rekisteröimättä. (Ns. "rasvalaukaukset"). Seitsemän seuraavaa laukausta antaa jo riittävän selkeän käsityksen latausyhdistelmän onnistuneisuudesta. Osumatarkkuus on tietenkin tärkein arvosteluperuste.

15041999 ptk.


"ENKELIN PIERU"

Onko tietoa PCB-seoksen materiaaleista, niiden saatavuudesta ja "pölyn" valmistusmenetelmästä ? Voisitteko kertoa ?

"Kokeilunhaluinen Kotikemisti"


  Ruutien ja "räjämenttien" parissa jo kauan askarrelleen gunwriterin yleissivistykseen kuuluvat lähes kaikki inhimillisen ja epäinhimillisenkin tietämyksen osa-alueet, poislukien tähtitiede, nykymusiikki, urheilu ja viihde-elektroniikka. Orgaanisen kemian perusteiden tuntemus on siis pakostakin hanskassa, mutta kiinnostus kohdistuu PCB:tä vaarattomampiin yhdisteisiin, kuten nitroglyseroliin, sinappikaasuun ja muihin "elon taistoissa" joskus tarvittaviin kemiantuotteisiin.

Muutaman pontikkoviina-tislaamon piirustusten laadinta on ollut ainoa nautintoaine-tuotantoon limittyvä projekti. Tunnetuin laitos tuottaa Punkaharjulla (SIC !) "KITEEN KIRKASta", jota myydään laillisesti (= "angarasti weroitettuna", ja siten myös hinnoiteltuna) pitkäripaisissa putiikeissa kautta maan. (Alkuperäisistä piirustuksista poikkeava rakennemuutos oli vähällä koitua kohtalokkaaksi laitteiston käyttäjälle...)

Nimimerkille "Kotikemisti" EMME voi valitettavasti tarjota apuamme! Kieltäymyksemme ei johdu tiedonpuutteesta, vaan epäilyksestämme, että kysyjän asiantuntemus ei vielä riitä laadukkaan valmisteen tuottamiseen. Kun peruskäsitteet "seos" ja "yhdiste" menevät suloisesti sekaisin, voi tuotantoprosessissakin tapahtua kohtalokkaita erheitä.

Asiantunteva kotikemisti olisi jo pystynyt löytämään tuotteen valmistusta ja raaka-aineiden hankintaa koskevan tietouden omatoimisestikin. Saatavilla tiettävästi Internet-sivuilta ja jopa kirjallisuuslähteistä. Katsottakoon tämä poikkeuksellisen jyrkkä kannanottomme verkkolehtemme linjanvedoksi. Johonkinhan on rajapyykki pystytettävä.

16041999 ptk.

SUOMI-KP "leirikarabiinina"

Kiitos loistavasta kotisivusta ! Hienoa, että upea suomalainen ase on saanut näin yksityiskohtaisen esittelyn myös WWW:ssä ! Tuli mieleen yksi kysymys:

RICHARD RASHKEn kirjassa "Escape From Sobibor" kerrotaan, että n.s. Operaatio Reinhardin tuhoamisleireillä (SOBIBOR, BELZEC, TREBLINKA) oli saksalaismiehistöillä varustuksena nimenomaan SUOMI-kp:t. Joka leirillä 20 - 30 kpl.

Onko tietoa aseiden tai tarinan alkuperästä ? Muistan lukeneeni joskus vuosia sitten, että Suomi-kp:ia oli myyty pieni erä Saksan poliisilaitokselle. Se sopisi kyllä tähän kuvioon.

P.G.


1930-luvun alkuvuosina oli Saksan varsinaisilta asevoimilta evätty oikeus konepistoolien hallussapitoon ja jopa "niiden käyttöön harjoittautumiseen." Poliisikunnalla olivat nämä oikeudet tallella, Versailles'n rauhansanelun estämättä, koska voittajavaltiot pelkäsivät kommunistien vallankaappausta Saksassa - hyvinkin aiheellisesti. Ns. "spartakistikapina" oli kukistettu täpärästi GUSTAV NOSKEn rivakan toiminnan ansiosta ja Baijerin osavaltiossa ehtikin jo olla vallan päällä anarkisteilla vahvistettu neuvostohallitus.

TIKKAKOSKI Oy:n pääosakkaalla, WILLI DAUGSilla, olivat läheiset suhteet Saksaan, syntyperästä johtuen, joten Weimarin tasavallan viimeisinä, ja vielä 3. Valtakunnan ensimmäisinä vuosina voitiin SUOMI-konepistooleja myydä Saksan poliisivoimille Suomen valtiovallan myöntämillä lisensseillä pienehkö erä, mutta erittäin todennäköisesti myös "kirjanpidon ohi". (Ei kuitenkaan kovin paljoa, koska omien puolustusvoimiemme ja Suojeluskunnan tilaukset olivat priorisoituja. Jos aseiden toimitukset kotimaisille tilaajille olisivat kovin pahasti "tökkineet", olisi pimeän maastaviennin mahdollisuutta alettu epäillä, ja jotain olisi saattanut paljastuakin..) Eräs asehistorian suurimpia mysteereitä Suomen kannalta katsoen on se, kuinka monta SUOMI KP/-31:tä valmisti SUOJELUSKUNTAIN ASE- ja KONEPAJA Oy, ja minne aseet joutuivat ?

Sittemmin, kun ADOLF HITLER oli käynyt "riukulassa" Versailles'n julistusasiakirjan kanssa, pyyhkien k.o. paperilla **** (tietänet, minkä reiän ympäryksen... ?), luovuttivat Saksan poliisivoimat konepistooliensa ylimäärät asevoimien käyttöön, kai juuri SS:lle, jolla oli tunnetusti sekalainen kp-mallisto. Poliisivoimat eivät pian tarvinneet likimainkaan niin lukuisia konepistooleja kuin ne pitivät hallussaan Weimarin tasavallan päivinä. (Rikollisuus ja poliittiset uhka-kuvat siirtyivät historiaan Saksassa 3. Valtakunnan alkuvuosien jälkeen, kun ammatti- ja elämäntaparikolliset päätyivät maailmanhistorian edistyksellisimmän eutanasia-lainsäädännön alaisiksi).

Wehrmachtia uudelleenvarustettaessa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan kaluston (= erityisesti varaosien) yhdenmukaisuuteen, mikä toteutui kp-mallin osalta MP 40:en massatuotannon alettua. Ulkomaisia konepistooleja ostettiin enemmälti vain Italiasta, mallia BERETTA -38, joka oli puuperän ansiosta käyttömukavampi pakkaskelillä kuin MP 40, ja kaliberiltaan sovelias, poiketen sen osalta venäläisestä PPSha /-41:stä, joka oli mieluinen ja usein käyttöönkin omaksuttu sotasaalisase.

Willi Daugs toki pyrki myymään SUOMI 31:iä ja erityisesti aseen valmistuslisenssiä Saksaan vielä Sotatoimi Barbarossan alettuakin, mutta KP/-31 katsottiin turhan vaikeaksi valmistaa massatuotannossa. Rakenneratkaisut sinänsä todettiin onnistuneiksi, mutta aseen valmistus olisi vaatinut lastuavan työstökonekannan moninkertaistamisen konepistooleja tuottavissa tehtaissa.

KZ-leirien vartiointi kuului SS:n vastuualueeseen, ja koska vartiokomennuskuntien aseenkäytön tarve oli paljon vähäisempi kuin taistelevien joukkojen, voitiin mallivalikoiman epäyhtenäisyys hyväksyä. Konepistoolit, joilla ammuttiin useimmiten vain harjoitusradalla, eivät vaatineet läheskään niin sujuvaa varaosahuoltoa kuin rintamajoukkojen taisteluvälineet. Siksipä voitiin jakaa poliisipiirien varikoissa aiemmin olleet, "malliltaan vanhentuneet tai muuten eksoottiset" konepistoolit leirien vartio-osastoille; toki niin, että tietynmalliset aseet jaetttiin samaan osastoon kuuluville miehille ja huollon erityiskonstit tunteva asealiupseeri tuli kaupanpäällisiksi. SUOMI KP/-31:n yksilöt lienevät olleet mainittuja "eksoottisia malleja", joita ei voitu omaksua rintamakäyttöön lukumääränsä vähäisyyden takia.

060499 ptk

PARTISAANIPATRUUNA .308:AAN

Millä ruutilajilla ja -annoksella sellaisen voi ladata ? Hylsyt ovat LAPUA 7.62 x 51 - leimoilla, kerran ammuttuja, eikä vielä supistettuja. Luodit myös LAPUAn 7.65 Para-patruunan (eivät kai liian paksuja ?), pyöreäkärkisiä 6 gramman kokovaippoja. Nallit WINCHESTER Large Rifle Boxer. Ase on vielä niitä todellisia TIKKA-luodikoita, M 55, joissa on piippu rihlattu höyläämällä eikä takomalla.

Mitä on huomioitava patruunoita ladattaessa ja ammuttaessa, detonaation tms. yllätysten välttämiseksi ?
Onko omia käyttökokemuksia ?

Nimim. "Sissimään riennetään..!"

"Punaisesta Kansiosta" löytyy vain yksi testiammuntaprotokolla 6-grammaisella Parabellum-luodilla. Muut testitulokset ovat kadonneet. Oma latausyhdistelmäni oli: LAPUA-hylsy, Vihtavuori-nalli 28, niippaus-urallinen (SAKOn ?) 7.65 mm Para- luoti ja Vihtavuori N 320 - haulikkoruuti, jonka sekaan oli veistelty ohuita steariinilastuja kynttilästä. (Kokeilussa oli "höyryvoitelu". Luotien kasto-vahaus osoittautui etevämmäksi poppakonstiksi).

Hylsyt olivat kaulasupistettuja "LEE LOADERilla" 4.5 mm:n pituudelta. Patruunan kokonaispituus oli 62.5 mm. Luotien lähtönopeudet vaihtelivat 28 m/s haarukassa, mutta keskiarvo 300.6 m/s on melko passeli partisaanipatruunaan. Ruutimäärä oli 400 milligrammaa eli 0.4 grammaa eli rippuset vaille 6.2 grainia. Suositeltava latauskokeilujen aloitusannos siis ! Itsehän kukin joutuu kuitenkin aseeseensa sopivan ruutimäärän hakemaan ÄÄNEKKYYDEN ja OSUMATARKKUUDEN ollessa valintaperusteina. Jokainen ase on yksilö ja siis yksilöllinen. Ennen-muinoisin oli latausreseptikokoelmiin taulukoitu ruutien enimmäisannokset, vaikka kotilataajan kannalta tärkein kysymys kuuluu: "MISTÄ ALKAISIN...?"

Kesäkäyttöön ovat tuontiruuditkin kelvollisia: HODGDON HP-38 tai CLAYS/UNIVERSAL. Jokasään ruuti on Vihtavuoren N 310, joka on testattua N 320:tä hieman herkemmin syttyvää, äkimmin palavaa ja energisempää. Venäläisestä SOKOL-ruudista ei ole juuri käyttökokemusta Suomessa, mutta Venäjällä kyllä -- myös tässä tarkoituksessa - tehdaslatauspatruunoissakin. Suomessa taas on tehdasladattu matalapainepatruunoita ruudilla N 310 jo vuonna 1936, mikä seikka LIENEE mainittu joskus aiemminkin..?

Ruutimäärä saa olla tarvittaessa HIEMAN pienempi, mutta ei mieluusti alle 0.35 grammaa tai 5.4 grainia vaippaluodin saatteena. (Lyijyluodeille ovat minimit huomattavasti pienemmät). Kaksinkertaisen annoksen lipsahtaminen patruunaan 6-grammaisen luodin taakse ei ole vaarallista. Monet ratahirvi-ampujat suorastaan suosivat 0.8 - 1.0 gramman latinkeja N 310:tä ja 6 gramman luotia, koska ääni on vaisu ja rekyyli mieto, eikä puolenkymmenen perättäisen laukauksen luotinopeus vaihtele edes plusmiinus YHTÄ metriä sekunnissa keskiarvosta, jos luotien kovuus ja kitka ovat jotakuinkin yhdenmukaiset.

(Vaippaluotien voitelulla voidaan nopeusvaihteluita vähentää. Kuivavoitelu molybdeenisulfidi-jauheella oli taannoin ahkeran tutkimustoiminnan kohteena. MoS2-rummutus lienee jo muutamien erikoisluotitehtaiden omaksuma vakiomenetelmä). Haalistuneen muistitiedon mukaan ruudilla N 320 ammuttiin jopa KOLMINkertaisia latauksia, eikä hylsyissä vielä näkynyt pahoja ylipaineen merkkejä. 1.20 gramman "tujauksilla" urheileminen ei ole suinkaan suositeltavaa, mutta tulipa todettua huokoisruudin ylivertaisuus kivääriruuteihin verrattuna annostelun "joustavuuden" alalla. Niillä on "suuri terapeuttinen leveys", jos lääkeopillinen ilmaisu sallitaan näissä yhteyksissä.

Kuusigrammainen 7.65 mm Parabellum-luoti on tasan yhtä paksu kuin .308 kaliberin vakioluoditkin. Kolmen millinsadanneksen ero läpimitoissa on nimellinen, eikä se tuottaisi haittaa käytännössäkään, vaan pikemminkin hyötyä. Tämän kummempien poppakonstien esitteleminen lienee jo puulta maistuvaa vanhan kertausta, mutta joillekin toki uutta ja jopa uskomatonta "salatiedettä".

Erikois-ampumatekniikasta mainittakoon kertauksen vuoksi ruudin sijoittaminen hylsyn peräpäähän. Aseen suuta nostetaan juuri ennen tähtäämistä yläviistoon, ja asetta ravistetaan tai sen perää läpsäytetään kevyesti kämmenellä. Irrallinen ruuti valuu tällöin sytytysliekin ulottuviin. HUOM ! ÄLÄ TEE TÄTÄ YLEISELLÄ AMPUMARADALLA "DISIPLIINI-AMPUJIEN" NÄHDEN ! VOIT SAADA JOPA PORTTIKIELLON RADALLE !

Yli 0.5 gramman ruutimäärillä ladattaessa on edellämainittu toimenpide tarpeeton ! Samat sanat tietenkin, jos hylsyn tyhjätila on tilkitty dacronkuitu-hattaralla. Muutamat kokeilijat käyttävät ruudinpäällisenä "etulatinkina" jopa vaimentimella varustetussa aseessaan 7.62 mm*), .308:n tai .30-06:n hylsyyn sopivia vaahtomuovisia, kertakäyttöisiä korvatulppia. Niitä voi kerätä ampumaradan roskiksesta. Alkuperäisissäkin partisaanipatruunoissa käytettiin varsin tavanomaisesti "etulatinkia" eli "välitulppaa", joka oli yksinkertaisimmillaan "PRAVDAsta" reväisty puolen kämmenen kokoinen paperinpala, mytistettynä hylsynsuusta sisään sopivaksi, ja juntattuna ruutipanoksen päälle.


Mielenkiinnosta kiittäen:

08041999 ptk

*) Ellei toisin mainita, on 7.62 mm patruuna 7.62 mm MOSIN & NAGANT = 7.62 x 53 R = "pystykorvan" tai "vintofkan paukku"._

Missä sijaitsee Rätulaati?

Olen esittänyt seuraavat kysymykset monien suomalaisten alan lehtien ja muidenkin painettujen joukkomedioiden kysymys- ja vastauspalstoille, mutta uteluni on kai kuitattu jonkinlaisena vitsinä. Parissa HISKI SALOMAAn määkimässä gramofonilevyssä on joitakin selkeästi erottuvia sanoja, joiden merkitys on kuitenkin Suomen suomalaiselle outo. Lienee jotain fingelskaa?

1: "Lännen Lokari"-kupletissa luetellaan joukko USA:n paikkakuntia: "Olen käynynnä Piutissa, Lousissa, Rätulaatissa, Miiamissa." Miami, Florida, on tuttu jokaiselle, mutta mitähän kirkonkyliä olivat Piutti, Lousi ja Rätulaati ? Mitä puita lokarit (="logger" = "tukkijätkä") muuten kaatoivat Miamissa ? Palmujako ?

2: Kansanlaulussa "Iitin Tiltu" kehuskelee renkipoika syöneensä rikkaissa taloissa palvellessaan "silakkaa, piimää ja majakkaa". Viimeksimainittu ruokalaji lienee kuitenkin "jamakka", eli uunissa kypsytetty viilipiimä tai lehmien vasikointiaikana ternimaitojuusto ? Onko nettilehtenne toimituksella parempi tieto asiasta ??

Snadi kundi Kuopiosta


  Me joko tiedämme tai emme tiedä! Vain presidenteille on sallittua aloittaa joka kolmas lause sanoilla: " Mä luulisin..!" (Meille ehkä joka kolmaskymmenes..! Oikean käteni sormi, joka hyppelee QWERTYUIOP-näppäimistöllä, kirjoittaa hyvin vastahakoisesti sanan: "lienee", tai nykyään jo useammin sanat: "probably" taikka: "presumably".)

Kysymykseesi Nro. 1 on vastattu höyryradion ohjelmissa jo monet kerrat "Piutin" (= Pittsburgh, Pennsylvania) ja "Lousin" (Saint Louis, Missouri) osalta, mutta "Rätulaat(t)i" ei ole erityisen hyvin tunnettu USA:n itävaltioissa asuneiden uusien paluumuuttajienkaan keskuudessa.

Asediggareille ei "Rätulaati" ole täysin tuntematon kirkonkylä, eikä tietenkään vanhoille lokareille Hiski Salomaan nuoruusvuosina, 1920-luvulla. Kyseinen hiilikaivoskaupunki on RED LODGE, luoteisessa Montanan osavaltiossa, melkolailla keskellä Montanaa itä-länsisuunnassa, mutta likellä osavaltion Wyomingiin rajoittuvaa eteläreunaa. Kanta-asukkaistakin oli huomattava osa ruotsalaista tai suomalaista alkuperää, mutta kaivoksilla vaihtui väki tiuhaan.

Erittäin monet suomalaisetkin "pussasivat rammakaaraa mainissa vorkkien", kunnes "jenkistyivät" ja muutenkin edistyivät, päästen kevyempiin työtehtäviin. (Fingelskaa taitamattomille selitykseksi: "Mainissa vorkkiminen" = kaivostyö. "Rammakaaran pussaus" = kippivaunun työntäminen).

"Lännen lokarit" tekivät metsätöitä savottasesonkien aikana, mutta se työ ei ollut ympärivuotista Ison Rapakon takanakaan. Leivän perässä piti lähteä kulkemaan, yleensä tavarajunissa "pommilla" matkustaen, vaikkapa puimakoneen syöttäjiksi Dakotaan sadonkorjuuaikana, tai vieläkin etelämmäksi, Floridan tai Kalifornian vihannes- ja hedelmätarhoille, kun sato oli kypsää ja korjuuväkeä tarvittiin. Lännen lokari joutui katkomaan Miamin seuduilla ehkä kaalin- päiden tai salaatinkerien varsia, mutta harvemmin palmuja.

Kuulostelepa joskus (jos radioväki räkäisen rockinsa väliin ehtii soittamaan) Arthur Kylanderin "Hoobo Valssi", tekijän esityksenä! Elävää kulttuurihistoriaa "lännen kultamailta", missä dollarit ansaittiin raskaalla raadannalla, eikä siis veistämällä puuveitsellä kultaa Ellis Islandin kallioista heti maihinnousun jälkeen. Levyllä VICTOR V4037 on nimikkeenä tosin proosallinen: "KULKURI". Levy kaiverrettiin runsaat 70 vuotta taaksepäin, 4. maaliskuuta 1929. (KOSTI TAMMISEN varhaisemmasta levytyksestä v:lta 1927, VICTOR 79404, puuttuu väliltä joitakin säkeistöjä. Se menee enämpi viihteen puolelle).

Miksikä Red Lodge kiinnostaa nimenomaan asediggareita ? Pienen kaivoskaupungin sheriffi, Amerikan Valtojen Sisällisen Sodan ja lukuisien intiaanikahakoiden veteraani JOHNSTON oli elävä legenda, jonka seikkailuista on kirjoitettu runsaat 40 vuotta sitten kirjakin. Teosta ei ole suomennettu, koska siinä viljeltyä "hillbilly-slangia" on oppineemmankin engelskantaitajan vaikeaa ymmärtää. Teoksen aseteknisiä erheitä on reposteltu aikoinaan jopa "GUN DIGEST"-vuosikirjassa, joten mikään kioskilänkkäri se ei ole, vaan kuuluu hiukan höystettyjen dokumentti-eeposten luokkaan.

Mainittakoon -- aasinsiltana kysymyksen No. 2 vastaukseen -- että sheriffi "LIVER-EATER" Johnstonin herkkuruoka oli ollut intiaanisotien aikaan äsken tapetun intiaanin tuore maksa. Niin ainakin kulkupuheiden mukaan, eikä iäkäs sheriffi käynyt koskaan oikomaan noita kertomuksia: "Kovan jätkän" maine oli hyödyksi kovien jätkien kaupungissa.

Nro. 2: HISKIAS MÖTTÖ ("Hiski Salomaa") lauloi sanan "MOJAKKA" tosiaan hiukan huolimattomasti. Kyseessä ei ole kautta Suomen tunnettu, kokkelipiimästä tai ternimaidosta uunissa kypsytetty perinneruoka, JAMAKKA, vaan tukevampi miehisten miesten herkku; "kielisien" amerikkalaisten sanassa "MULLIGAN", eli irlantilais-tyylinen muhennos.

Raaka-aineet: Useimmiten liha, usein säilykeliha; (pula-aikana kala); perunat; sipulit; "turnus" (= rehunauris tai oikea nauris. "TURNIP" tarkoittaa kumpaa hahansa); suola; vesi, ja mausteita maun mukaan. Kunkin "poortihaussin" emännällä tai kokilla oli oma salainen mojakka-reseptinsä. Haussin suosio oli sitä suurempi, mitä niukemmin sen tarjoilemassa mojakassa oli lientä ja "töönippia". ("Poortihaussi" ei ollut ilotalo, vaan kestikievari, jonka ruokalassa aterioivat muutkin kulkijat kuin asukkaat, jos mojakka oli "fikkiä" ja muukin ruoka "deinttiä". "THICK"= sakea. "DAINTY"= herkullinen).

Liha saattoi olla "säilytetty Chicagossa vuosikymmen vain..." Siis jo sopivan mureaa "kaskiin brainattuna", eli tynnyriin suolattuna; ehkäpä kuuluisassa WILSONin säilyketehtaassa. (Nimitys "Wilsonin pinta" ei viittaa presidentti WOODROW WILSONiin, vaan e.m. chicagolaiseen elintarvikepakkaamoon, jonka tuotteet tunnettiin Suomessakin jo 1900-luvun vaihteessa).

Vanhat merimiehet muistelevat kaihoten mojakan tapaista laivamuonaa nimeltä "lapp-skoj", jonka raaka-aine oli argentiinalainen suolaliha. Joissain provianttitynnyreissä oli polttoleima: "BUENOS AIRES; 1912" -- vielä 2. maailmansodan alusvuosina. Viini paranee vanhetessaan, ja konjakki kypsyy tynnyrissä... Taiten, eli "ajan kanssa" valmistettu lappskoj voitiin nauttia imemällä olkipillin läpi. Lautaselle jäivät vain lihan suonet, jänteet ja maustepippurin marjat. (Perinneruoka periytyy ajalta, jolloin keripukki vei hampaat merimiesten ja laivapoikien suusta). Mojakka sai olla jo kiinteämpää ravintoa.

1930-luvun lamavuosina saattoi ronski "poortihausin misis" itsekin tarttua "twanituu raiffeliin" ja noutaa lähimetsästä tuoreempia sattumia "skiureli-mojakkaan". Kyseistä ruokalajia ei kukaan ole moittinut pihkanmakuiseksi mössöksi, koska amerikkalainen metsä-orava (SQUIRREL) hakee ravinnokseen pähkinöitä, terhoja ja sieniä, eikä niinkään havupuiden siemeniä. Emännän .22 rifle (=pienoiskivääri) oli myös alituisena uhkana niille, jotka röyhkenivät moittimaan oravamuhennoksen laatua aiheettomasti, eikä Ison Depression aikaan paljon nirsoiltu.

Nykyään on "squirrel mulligan" joidenkin ravintoloiden tyyris erikoisherkku, syyskaudella, pohjoisimmissa osavaltioissa ja Kanadassakin, aivan kuten "preeria-ankerias" etelämpänä, tai mureat "preeria-osterit" suurten karjatilojen likellä, sonni-mullien teurastus- tai kuohitsemisaikoina.

"Iitin Tiltu"-kupletin sanoitus on amerikansuomalaista tuotantoa Hiski Salomaan levyttämässä versiossa, vaikka siinä mainitaankin "pastorin poika Oulusta". Paitsi Pohjanlahden rannalta, Suomesta, löytyy pikkukaupunki nimeltä OULU myös USA:n niiltä seuduilta, joille suomalaiset siirtolaiset asettuivat asumaan vakinaisesti joskus satakunta vuotta sitten. Kaupunki on liian pieni näkyäkseen maantiekartasta ja kartan hakemistostakaan, mutta se on vielä olemassa.

Kupletin sanoitus lienee Hiski Salomaan omaa lyriikkaa. Suomessa sanoitettu vanhempi toisinto on erilainen. Se on sovitettu ylimuistoisen "Sepän sälli"-rekilaulun melodiaan. Salomaan levyttämän kupletin sävelkin on omaperäinen.

230399 ptk


Äänenvaimennin = turhako hankinta ?

"GUNWRITERS ON THE WEB" näyttäisi olevan jotenkin kytköksissä äänenvaimenninteollisuuteen ja YHTEEN kotimaiseen alan yritykseen. (Viittaan sivuosoitteen "business/reflex.suppressors"). Kuinka on verkkosivunne moni- ja tasapuolisuuden laita ? Onko sivun tehtävänä tietynmerkkisten äänenvaimentimien piilomainostus, vai laajeneeko juttujen aihevalikoima tuonnempana ?

Itse tulin hankkineeksi refleksivaimentimen jo joitain vuosia sitten .222 Remington-kaliberin luodikkoon, mutta täyttä hyötyä en pöntöstä saa, koska ko. kaliberiin ei ladata aliäänipatruunoita Suomessa, eikä kai muuallakaan. Lataan itse patruunoita käsikirjojen ohjeita noudattaen, mutta niissä ei ole reseptejä aliäänipatruunoihin, joiden VO pitäisi kai olla enintään 340 metriä sekunnissa ?

Ase-alan lehtien palstoilta olen tiedustellut reseptejä, mutta kyselyitäni ole julkaistu kuin yhdessä lehdessä, ja vastaus oli: ".222 Rem:iin ei ole saatavana alisoonisia patruunoita, eikä niiden käsinlatausohjeitakaan." Suositeltiin hankkimaan patruunapesä-adapteri, jollainen on kuitenkin käytössä hankala. Olisiko "Gunwritersillä" parempaa tietoa ?

Nimim. "MAAN HILJAINEN"

   G.O.W:n toimituksen ( = PTK:n) kommentit:

Kotisivun käyttökustannusten maksumies kunnostautui refleksivaimentimen ja erinäisten muiden ase-alaan liittyvien laitteiden keksijänä. Pirullisen pitkä "http"-rivi on peräisin niiltä ajoilta. Sivun (= netti-lehden) toimituksellinen sisältö on toistaiseksi pääsääntöisesti alletulostetun hallussa, enkä ole kuullut pyssynpaukkeen kuurouttamilla korvillani kieltoja tai käskyjä lehtimies-uranikaan aikana. Tai ainakaan totellut..!

.222 Remingtonin alisoonisia latauksia kokeilimme ladata jo joskus vuonna 1980, mutta kun tutkimustoiminta ei vielä ollut järjestelmällistä (kuten vuosi myöhemmin .308 Winchesterin tapauksessa), ei "peukalotuntumalla" laadittujen latinkien ruutimääriä tullut merkittyä muistiin. Niitä ei edes punnittu... Luotinopeusmittari olisi ollut, mutta siitä olivat loppuneet puhki-ammuttavat "screenit". (OEHLER M 12- kronografin sain viimein käytettäväkseni, kahden vuoden toimitusajalla, v:n 1980 syksyllä). Jotain yleistä hyötyä koitui .222 Rem. subsonicien epätieteellisistäkin kokeiluista: Keksittiin vahingossa piipunreiän ns. "ampu-kolvaus" toistakymmentä vuotta ennen menetelmän kaupallisia sovellutuksia USA:ssa.

Milligrammantarkoista ruuditusresepteistä ei olisikaan suurta hyötyä, koska jokainen ase on YKSILÖ, joka vaatii yksilöllisen latausyhdistelmän. Itse olen läpivienyt pari testiprojektia .308 Winchester-patruunoilla, erilaisilla luodeilla, ja ruutilajista toiseen tarpeen vaatiessa siirtyen, punnitsematta yhtään ruutiannosta..! Käytössäni oli LEE POWDER MEASURE KIT -mittakauhasarja ja sen varusteisiin kuuluva pahvinen "laskutikku", sekä tieto myöskin kotimaisen paukkupanosruudin tilavuus-painosuhteesta.

Tutkimusten johtaja, sittemmin tekniikan tohtori, kauhisteli moista kotilataus-oppien vastaista menettelyä ja latauskäsikirjojen puuttumista, kun apumies supisteli hylsyjä: Kaikki käsinlatauksen varomääräykset oli rikottu.!! "Älkäätten kuitenkaan tehkö, niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä teillen saarnaan", messusi jo vanhan vitsin leipäpappi.! (Ruuti N 14 eli N 310 vaihdettiin sittemmin HODGDON HP-38:aan, jota oli käytettävänä N 14:ää enemmän). Aikomuksenamme ei ollut lataustaulukon laadinta, vaan luotien lentomelun voimakkuuden mittaaminen niiden ohilentonopeuksien funktiona; nopeudet 165 - 1170 m/s 23 metrin mittausetäisyydellä. Tutkimustulokset tunnetaan jo maailmanlaajuisesti: Muutama akustiikan oppikirja lienee jo jouduttu panemaan uusiksi joiltakin osin. (Ks. uusinta suomenkielistä sekä englanninkielistä kirjallisuutta, joissa mittausten tulokset on jo kerrottu! Tarkempia viitteitä löytyy linkkisivulta.)

.222 Remingtonin tapauksessa on käytettävä tervettä harkintaa alisoonisen patruunan luodin valinnassa. Pienoiskiväärin lyijyluoti olisi ihanteellinen, mutta niitä ei saa mistään irtotavarana. 45 grainin painoinen valettu lyijyseosluoti olisi ehkä vieläkin etevämpi, mutta niitäkään ei saa valmiina Atlantin valtameren tältä puolelta. Vaippaluodin käyttö on mahdollista, mutta on otettava huomioon luotien vakautuvuus. 40 - 45 grainin luodit vakautuvat varmuudella, ja 50 grainin luotikin todennäköisesti, mutta yli 3.2 grammaa painavat luodit alkavat olla "kysymysmerkillisiä". Ja jos luoti lentää vakaasti lämpimällä säällä, se voi kieppua kalikkana pakkaskelillä ammuttaessa.

Ruudin valinta on helppoa, koska käyttökelpoisimmat lajit, VIHTAVUORI N 310, HODGDON HP-38 tai CLAYS/UNIVERSAL, ovat tilavuuden mukaan annosteltuina jokseenkin samanvahvuisia ja yhtä herkästi SYTTYVIÄ. (Syttymisherkkyys on kevytlatausruudin TÄRKEIN ominaisuus, ja mahdollisimman PIENI KAASUTILAVUUS on myöskin hyödyksi vaimentimellisilla aseilla ammuttaessa). Mahdollisimman alhainen ruudin ominaispaino on sekin eduksi. ( = Hylsyn ruutitilan täytösaste asianmukaisella latausmäärällä; mieluusti yli kolmannes.! ) Tämä toive ei ole aina toteutettavissa, vaikka tuoreen ruudin N 310 tilavuuspaino on vain puoli grammaa/kuutiosenttimetri, paukkupatruunoissa kuivuneen ruudin N 14 volyymipaino ehkä vain 0.47 g/ccm, ja HODGDON CLAYS:in tiheys 0.45 grammaa/cc.

Nämä ovat kriteerit, joiden perusteella olen jo lähes 20 vuoden ajan käyttänyt, ja suositellut käyttämään, mahdollisimman nopeapaloisia (= HERKIMMIN SYTTYVIÄ) huokoisia pistooliruuteja etenkin alisoonisten lähtönopeuksien tavoitteluun. .222 Remingtonin tapauksessa on turvallinen latauskokeilujen aloitusannos pienoiskiväärin Long Rifle-hylsyllinen ruutia N 310, HP-38 tai CLAYS, kun patruunoissa käytetään järkevänpainoista luotia: Enintään 3,2 grammaa/ 50 grainia. Jos luoti lentää "räikyen", vähennetään ruutia hieman - vaikkapa viilaamalla mittahylsyä lyhyemmäksi yhden millimetrin "askelin". Todennäköisempää on, että annosta joudutaan lisäämään pikku ripauksin, kunnes lähtönopeudet yhdenmukaistuvat, mutta luoti ei vielä metelöi lentäessään, vaikka ampumapaikan ilmasto viilenisikin.

Äänennopeus ilmassa ei ole vakio, vaan se alenee tasatahtia lämpömittarin elohopean tai "tenttupatsaan" kanssa. Alimmillaan se kävi tammikuussa 1999 joissakin Lapin kylissä: Hieman vaille 300 m/s. (Pakkasta -51.5 astetta Celsiusta). + 25 asteen helteellä se on 346 m/s ja fysiikankirjoissa mainittu 340 m/s on "sooninen nopeus" + 14 Celsiusasteen lämpötilassa, eli viinikellarissa. Luodin lentomelu alkaa kehittyä jo "äänivallin rikkoutumista" alhaisemissa nopeuksissa, mutta kun äänennopeus on ylitetty, ei meluisuus enää siitään voimistu. Tutkittu 1200 m/s lähtönopeustasoon saakka.

Lataus- ja ampumakokeilut on syytä suorittaa kolean sään vallitessa. Lämpimämmissä olosuhteissa ei tällöin ole uhkana luodin karkaaminen nopeusalueelle, jossa se synnyttää lentomelua eli räikinää. Laboratorio-lämpötila, jossa tehdaspatruunaoiden testiammunnat suoritetaan, vastaa lämpimän kesäpäivän olosuhteita. Kylmemmän sään varalle ei yleensä ole jätetty riittävää marginaalia, eikä myöskään ole huomioitu nopeuden kehittymisen asekohtaista yksilöllisyyttä. Kaikki aseet eivät anna tasan samoja nopeuksia kuin patruunatehtaan testipiippu.

Eräs huikeimmista havainnoistani oli aikoinaan 355 m/s nopeus kolmen metrin etäisyydelle, mitattuna piipultaan lyhennetystä pienoiskivääristä patruunoilla, joiden luodin nimellinen VO oli 315 metriä sekunnissa. Patruunarasiassa oli teksti: ".22 LR SOUND MODERATOR H.P." Nimellisnopeus osoittautui paikkansapitäväksi 610 mm piipunpituudella, mutta tiukalla Target-patruunapesällä varustettu ase, jonka piipunreikä oli liukkaaksi kolvattu, ja piippu sorvattu 250 mm:n pituiseksi vaimenninta asennettaessa, olikin poikkeuksellinen yksilö. Sellaisten olemassaoloon on onneksi varauduttu sivistyneessä maailmassa, lataamalla .22 Long ZIMMER- eli .22 CB Long-patruunoita. Näkisipä vain Suomenkin kauppojen hyllyillä..!

Kotilataaja voi onneksi toimia omilla ehdoillaan - eli siis oman aseyksilönsä sanelemilla ehdoilla - vaikka esimerkiksi miedoimpiin kevytlatauksiin parhaiten soveltuvat ruudit löytyvät enää historiankirjojen kellastuneilta lehdiltä, ja luoditkin joutuu valamaan ja kalibroimaan itse. Toisin olivat asiat satakunta vuotta sitten. "EDISTYS ON TAANTUMUSTA!", totesi George Orwell jo puolisataa vuotta sitten, ja hän oli totta-totisesti oikeassa..!

Nimimerkin "Maan Hiljainen" epäilykset, että "G.O.W." olisi yhden firman mainontakanava, tulivat jo osoitettua aiheettomiksi, vaikka alkuvaiheen artikkelit pyörivätkin "hitaiden & hiljaisten" kiväärinpatruunain historian ja latausteknologian alueella kuin pässi narussa. Tämänaiheisten tekstien julkaiseminen painetuissa joukkoviestimissä on täysin mahdotonta ainakin nyky-Suomessa, joten siitä puhe, mistä puute..!! "Silent without silencer"-lataustenkin taitotietoa ja niiden historiallista perspektiiviä teemme tykö erityisesti englanninkielisen "on-line magazinemme" artikkelisarjassa "ARCANE" (= "Salatietoa"), koska vaimentimet ovat monissa maissa kiellettyjä, tai niiden hallussapito on rankasti verotettua ja rekisteröintipakon alaista. Suomalaisille lukijoille on taas tarkoitettu vastaava juttusarja Pakinaa lähipatruunoista.

"TOKKO TIETOA ON ?" -kolumnin aloitimme aseharrasteisiin nähden melkolailla irrelevantilla pakinoinnilla USA:n maantiedosta ja oudonnimisistä gourmet-ruokalajeista, osoittaaksemme sen, että emme ole kapea-alaisia fakki-idiootteja. Olemme myös mobilisoineet kalkkivaari Tiitus Jehkimä NYPPYLÄn toimituskuntaamme. (Vaarin vapaussota-seikkailuthan jäivät aikoinaan julkaisematta...)

Palatakseni vielä tuokioksi aiheeseen ".222 Rem:in kevytlataukset", voin mainita joitain grammamääriäkin VIHTAVUORELLA tehdyistä lataustutkimuksista. Protokolla on päivätty 26. lokakuuta 1982. Tutkimusten aihe oli pienehkön ruutimäärän sijainnin vaikutus luotinopeuteen ja paineeseen, eli onko hyötyä wanhojen "tussari-ampujien" vaarallisennäköisestä tavasta nostaa aseen piippu ylöspäin ja ehkä läpsäyttää kämmenellä aseen perää, hylsyssä olevan ruudin asettamiseksi hylsyn peräpäähän, paremmin nalliliekin ulottuville. ("Tussari" on arkaaisen sanaston mukainen nimitys pystyammunta- tai vapaakiväärille).

Hylsyt olivat SAKOn valmisteita, kuten luotikin: 3.2-grammainen 105 G, nallit VIHTAVUORI No. 22:ia ja ruutina V-v:n "yleisruuti" N 320. Pienempi annos oli 0.45 grammaa. Kun se sijaitsi hylsyn etupäässä, vaihtelivat luotinopeudet 539 - 590 m/s välillä. Keskiarvo 564.5 m/s. Vaihtelun alkusyy oli kuitenkin luotien läpikulkukitkan epäyhtenäisyys, koska pesäpaineiden vaihteluväli oli vain viisi baria (2614 - 2619 bar).

Kun ruutipanos 0.45 grammaa N 320:tä asetettiin patruunan peräpäähän, enentyi paineen keskiarvo 2836 bariin ja luotinopeus kehittyi lukemaan 594 m/s. Näpsäkkä lintulatinki, mutta lähes 300 m/s:n verran ylisooninen... Ruutimäärällä 0.50 grammaa N 320:tä olivat luotinopeudet 637 - 646 m/s, keskimäärin 641.5 m/s, ja paineet 3137 - 3156 baria, kun ruuti sijaitsi hylsyn luotipäässä, mutta (HUOM!) luotinopeuden keskiarvo aleni 643 m/s:iin ja paine 3023 bariin, kun ruuti asetettiin hylsyn nallipäähän ennen patruunan varovaista työntöä painetestauspiippuun. Mainittu 0.50 gramman annos ruutia N 320 katsottiin tutkijan ja kokeilun toimeksiantajan (PTK) yhteisen näkemyksen mukaan "Max. Load:iksi" luodilla SAKO 105 G. Ruudin sijainnilla lyhyehkössä hylsyssä oli varsin vähän merkitystä.

Tutkimatta siis jäivät alisoonisen latauksen mahdollisuus sekä nopeudet ja paineet patruunoissa, joiden ruuti makaa pitkin hylsyn pituutta. Ynnä tietenkin vaippametalliltaan yhdenmukaisempien SIERRA-luotien käyttö (jota luotien maahantuojakin olisi sponsoroinut lahjoittamalla testiluodit), ja vaippaluotien ohuen pintavahauksen vaikutukset lähtönopeuden yhdenmukaisuuteen, erityisesti alisoonisilla nopeusalueilla; VO max. 300 m/s. Tietämys ruudin N 310 käyttäytymisestä on melko tarkoin ennakoitavissa, koska sen ja N 320:en eroavaisuudet ovat varsin vähäiset muunmuassa annostuksen suhteen.

250399 ptk.



Onko räjähdetietoa?

Ulkomaankielisten INTERNET-sivujen kohua herättäneimmät aiheet ovat olleet kotitekoisten räjähdysaineiden ja "helvetinkoneiden" valmistusohjeet. Olen kiinnostunut tietämään, joko mekin olemme edenneet, ja kuinka pitkälle, tiedonkulun patoamattomassa virrassa? Tietävätkö asiantuntijanne esimerkiksi sen, mitä ovat nimeltään ja koostumukseltaan kaikkein voimakkaimmat nestemäiset ja kiinteät tieteen tuntemat räjähdysaineet ?

Utelias sianlahtaaja

  Tyrnävintä tavaraa lienee plutonium-metalli, joka ei vaadi edes nallia, saadakseen aikaan "kukunnan". Kilon painoisia kuutionmuotoisia plutoniumharkkoja vain pinotaan neljä alimmaiseksi kerrokseksi ja toiset neljä niiden päälle. Pino tiivistetään lekalla lyöden. Tarvittaessa nostetaan toisen kerroksen keskelle vielä yhdeksäskin puisen rakennuspalikan kokoinen harkko, kun ensin on lähetetty tavaran toimittajalle epäkohtelias reklamaatio, koskien metallin epäpuhtautta.

Aineen kilohinta on sellainen, että olet oikeutettu puhdasta vaatimaan! Jos ylimmän harkon päällä hyppelykään ei saa aikaan kipinöintiä, rätinää, ja viimein poksahdusta, olet ilmeisesti ostanut joltain huijarilta yhdeksän lyijyharkkoa, tai kenties ns. "köyhdytettyä" jäte-uraania, joka on tehotonta, eikä edes säteile sanottavammin. Hyviä tulus-kiviä tai panssariluodin keernoja siitä kyllä voi valmistaa.

Konventionaalisista kemiallisista seoksista lienee yhä kiukkuisinta tavallisen maalinohenteen ("thinner" = tolueeni) ja tetra-nitrometaanin seos, stökiometrisissä moolisuhteissa 1 : 3, tai vähäisen ylimäärän thinneriä sisältävänä, jos halutaan suurempi räjähdyskaasujen tilavuus ("MENDELEJEVin periaatteen" mukaisesti), tinkien hieman detonaationopeudesta. Siis kaksi litraa TNM:ia ja litra tolueenia. Toimituksen tiedossa ei ole, minkänumeroinen nalli tarvitaan "kukunnan" aikaansaamiseen, vai riittääkö räjähdeseos-astian potkaiseminen, tai kenties vain kovaääninen (ärräpäinen) kiroilu tuottamaan vilkkaan kemiallisen reaktion.

Räjähdeopillinen kirjallisuushan on yllättävän vaitonainen tetra-nitrometaanin ominaisuuksista. Kerrotaan vain, että se haisee "pahalle" tai "tukahduttavalle" ja sisältää happikaasua litraa kohti enemmän kuin litra nestemäistä happea. (Tietoja on haettu ja ympär'käyty STETTBACHERin sekä KASTin oppikirjoista -- turhaan..!)

Edesmenneen tekn. tri. YRJÖ TALVITIEn vanhasta teoksesta "ORGAANINEN KEMIA" löytyvät TNM:n valmistusohjeetkin. Lähtöaineet ovat etikkahapon anhydridi ja "savuava" typpihappo. Kemikaalien saatavuus on ns. "luojassaan", ell'ei paikkakunnan apteekkari kuulu läheiseen ystäväpiiriisi, tai ole pahin vihamiehesi... Mistään kirjoista tai niiden kansistakaan ei löydy mainintojaa TNM:n valmistukseen tai varastointiin tarvittavista varotoimenpiteistä. Haihtuvaksi ja myrkylliseksi TNM sentään mainitaan.

HOT ROD- tai DRAGSTER-autojen polttonesteen lisäaineena käytettävä mono-nitrometaani myydään apteekeissa pieninä tilkkasina, vanutukkoon imeytettynä, vaikka sen hapettava vaikutus on kai vain neljäsosa (mono = 1, tetra = 4) TNM:iin verrattuna.

Kiinteistä kemiallisista räjähteistä vahvinta on mannitoli-heksanitraatti, ainakin tämänhetkisen tiedon mukaan. Se valmistetaan mannitolista (manniitista eli mannasokerista) typpihapolla tai typpidioksidilla nitraamalla. Kemikaalitukun kautta hankittu mannitoli on huokeaa; apteekkitavarana sikahintaista, etenkin tableteiksi puristettuna närästyslääkkeenä. Mannitoli-heksanitraattia voidaan käyttää iskuherkkyytensä takia vain torpeedojen tai miinojen täyteaineena, mutta se ei ollut soveliasta edes panssarinyrkin tai -kauhun ammuksiin, joiden lähtönopeus oli vaatimattomat 20 - 25 metriä sekunnissa.

"Brisanteimmat" räjähteet ovat vain harvoin tehokkaimpia useimmissa käyttötarkoituksissa. Niillä voi pamauttaa reiän lattiaan ja rikkoa ikkunat, kun taas pussillinen hienoja vehnäjauhoja -- ilman mitään kemiallista käsittelyä, voi nostaa pienehkön betoni-elementtitalon vesikaton korkealle, ja hönkäistä sen seinät levälleen. Kemiallisissa räjähteissä joudutaan kuljettamaan mukana happikaasua tiivistetyssä muodossa, sidottuna palavaan ainesosaan, koska räjäytykset suoritetaan yleensä suljetussa tilassa.

"Pölypommeja" räjäytettäessä saadaan happi ympäröivästä ilmasta. Aerosoli-pommit toimivat jopa avoimessa ulkoilmassa, kun taas pölypommit parhaiten sisätiloissa, missä kuitenkin on oltava saatavilla riittävästi ilmaa. Räjähdysten mekanismi on sama kuin esimerkiksi turve-siilon pölyn tai hiilikaivoksen metaanikaasun äityessä "kukkumaan", mutta tuottamuksellisesti aiheutetuissa räjäytyksissä käytetään kaksivaiheista virikepanosta, jonka "kylmä" ainesosa hajottaa pölyn tai nesteen ilmaan, ja "pyrotekninen" ainesosa sytyttää polttoainepilven palamaan räjähdysmäisesti.

Erikoisin 2. maailmansodan aikana kehitetty räjähtävä seos oli "LULU Explosive", joka koostui rikkijauheesta ja alumiinipölystä, jotka oli puristettu hirmuisella paineella kovaksi briketiksi, varoen sulattamasta rikkiä. Laukaistuna trotyylista ja magnesiumlastuista koostuvalla Lulu-detonaattorilla, oli Lulu tuhovoimaltaan trotyylin veroista - tosin vain suotuisissa olosuhteissa. Lulu-räjähde kehiteltiin USA:ssa lentopommien täyteaineeksi, mutta amerikkalaiset eivät sitä ilmeisesti käyttäneet, koska siitä kehittyvä rikkidioksidi on vuoden 1925 Geneven sopimuksen vastainen myrkkykaasu.

Englantilaiset eivät tunteneet estoja, vaan he kylvivät Lulu-pommeja ainakin Dresdeniin, aivan sodan loppuviikoilla, ja viimeisen hyökkäysaallon pommit oli täytetty pelkällä valetulla rikillä, jolla ruokittiin kaupungissa riehuvaa helvetillistä tulipaloa. "On vain yksi rikos: Kiinni joutuminen! Poikkeuksen muodostaa se ainoa sotarikos: Sodan häviäminen!" Voittajien kirjoittamissa sotahistorioissa ei milloinkaan kuvailla heidän sotarikoksiaan, vaan pelkästään "GITLERin mustien rosvojen" tai "HIROHITOn keltaisten teurastajien" hirmutekoja, ja ovathan myöskin Suomen "lahtari-bandiitit" saaneet osansa mustamaalailusta omienkin historiotsijoidemme hengentuotteissa.

Brisanssi, eli murskausvoima, joka on suoraan verrannollinen räjähteessä etenevän detonaatio-aallon nopeuteen, on peräti haitallinen ominaisuus monissa tehtävissä. Louhinta- tai maanrakennustöissä ovat perinteinen, mustaaruutiakin miedompi poraruuti eli kiviruuti, tai erilaiset miedohkot kloraattiseokset, dynamiitit, tahi ammoniumnitraatti-pohjaiset räjähteet yleisimpiä, kun taas tetryyliä, pentriittiä, heksogeenia tai nitro-manniittia ei käytetä milloinkaan, ja hinnaltaan huokeaa trotyyliakin vain poikkeustapauksissa.

Pommi-askartelijat joutuvat ottamaan huomioon myös materiaalien hinnan ja saatavuuden. Tämän vuoksi ovat USA:ssa suosituimpia aineksia väkilannoitteet, enimmäkseen "ANITRA" eli ammoniumnitraatti tai "KNOTHREE" eli kalisalpietari, (KNO 3). Anitrasta ja lämmitysöljystä taikka dieselöljystä sekoitetaan "ANTERO" (ammonium nitrate and oil; koodinimi on itsesepitetty uudissana). Kalisalpietariin perustuvat monenmoiset "kreikkalaisen tulen" kaltaiset polttotaistelu- ja sabotaasikeitokset, sekä erittäin monikäyttöinen mustaruuti.

ANTERO vastaa ominaisuuksiensa kokonaissumman osalta trotyylia. Brisanssi on tietenkin vähäisempi, mutta räjähdyskaasujen tilavuus suurempi. Epäkohdaksi on osoittautunut polttoöljyn voimakas haju. Siksipä on tehty kokeiluja kiinteillä, hajuttomilla seosaineilla, kuten hienoksi pölyksi jauhetulla sokerilla. Kokeilujen tuloksista saanemme lukea aikanaan bulevardilehdistämme "hui-kauheeta-mitä-siellä-Ameriikassa-tehdään"-juttuja. Alumiinijauheen tai -flitterien käyttö Anitraan pohjautuvissa räjähteissä (Ammonal) kuuluukin jo "Virallisen Räjähdysaine-opin" piiriin ja yleisesti saatavaan ammattikirjallisuuteen.

Aiemmin mainitut KASTin ja STETTBACHERin teokset ovat bibliofiilisia harvinaisuuksia, ja vieläpä saksankielisiä. Uusia painoksia ei liene otettu 1930-luvun jälkeen. Englanninkielisestä oppimateriaalista ovat aiheesta kiinnostuneille kotikemisteille suositeltavinta luettavaa KURT SAXONin toimittama "POOR MAN's JAMES BOND Vol.2." joka sisältää faksimilekopion vuonna 1942 valmistuneesta ruuti- ja räjähdekemian käsikirjasta, sekä teos "THE PLUMBER's KITCHEN" tahi "SPY's WORKSHOP", joka on sama eepos eri nimillä (ja viimeksimainitulla kalliimpikin, vaikka sisältö on tasan sama. Jopa asevaimentimia käsittelevien sivujen epäjärjestys on pysynyt ennallaan).

"Putkimiehen Kyökki"/ "Vakoojan Verstashuone"-teos käsittelee C.I.A:n edeltäjän, O.S.S:n, erikoisaseita ja -välineitä toisen maailmansodan ajalta. Tiedot mm. LULU-räjähteestä löytyvät siitä. Erityisen riemastuttavia ovat kaluston koodinimet, joiden etymologian äkkääminen vaatii raudankovaa yleistietoutta elämän ja historian eri aloilta; lääketieteestä poliittisiin pilkkalau-luihin saakka. Huokoiselle hiokepaperille painetut kirjat säilyvät INTERNET-aikanakin keskeisimpinä tietolähteinä. Edelleen pitää paikkansa 40 vuoden takainen hokema: "KIRJA - KAIVO TIEDON, TAIDON. LÄHDE VIRKISTYKSEN AIDON!"

260399 ptk.

PALADIN PRESS-kustantamon kirjojen maahantuojia pyydetään lähettämään yhteystietonsa toimitukseen, jos mainonta kiinnostaa. Ei maksa mittään..! Suosimme tiedonjulkistamis-työtä ja erityisesti sananvapautta!

270399 ptk.


Luoti ja ammus

Varusmieskaudellani selitettiin oppitunnilla luodin ja ammuksen välinen ero seuraavasti: "Luotia ympäröi vaippa. Ammuksen peräpäässä on pehmeämmästä metallista tehty johtorengas." Onko tällainen jaottelu oikea, vaiko virheellinen ?

TYKKIMIES, ikäluokka -57


  VÄÄRÄ! Luoti on vain eräs laji ammuksia, ja esimerkiksi kranaatinheittimen tavanomaisimman ammustyypin peräpäässä on lentoa vakaannuttava siivekäs pyrstö, eikä johtorengasta. Ammus on yleisnimitys ampuma-aseella matkaansaatettaville "heittokappaleille" eli projektiileille, joiden koko vaihtelee vajaan millimetrin läpimittaisesta "tupruhaulista" aina muinaisten aikojen super-tykkien lähes metrin läpimittaiseen kivikuulaan saakka. Luotia ei läheskään aina ympäröi vaippa, tai edes galvanoitu metallisilaus. Lyijyluodit ovat varsin yleisiä käsiaseissa (enimmäkseen revolvereissa) ja kaikenlaisissa pienoiskiväärinpatruunoita ampuvissa aseissa, mukaanlukien konepienoiskiväärit (VOERE "AMERICAN 180" ja monilukuiset omatekoiset viritelmät).

Solidi (tai oikeastaan HOMOGEENINEN) kupariseosluoti BALLE DESALEUX täyttää näinä päivinä sata vuotta, ja metsästyskäytössä ovat kupariset solidiluodit tulossa suosioon rivakalla vauhdilla;; rihla-aseisiin ja haulikoihinkin. Solideja rautaluoteja käytettiin saksalaisissa konepistoolinpatruunoissa 2. maailmansodan aikaan paljonkin, ja rynnäkkökivääriin oli valmiiksi kehiteltynä sorviteräksinen BERNSTEIN-luoti, jonka tuotanto ei kuitenkaan ehtinyt käynnistyä. 9 x 19 mm konepistoolin "mustat luodit" olivat muotoonpuristettuja rautajauheesta, ja kuumennettuja likelle jauheen sulamispistettä, jolloin metallihiukkaset takertuivat toisiinsa ja syntyi yhtenäinen, mittatarkka metallikappale. (Vain luodin massakeskiö jäi hieman huokoiseksi).

Menetelmän nimi on "pulverimetallurginen muovaus" tai tavallisimmin "sintraus". Teknologian tunsivat Etelä-Amerikan intiaanit jo vuosisatoja ennen Amerikan "löytämistä", koska he eivät osanneet hyödyntää rautaa, tai tuottaa terästä, vaan joutuivat valmistamaan purevimmat teräaseensa platina-metallin ja jonkin helpommin sulavan metallin seoksesta; sintraamalla. Venäjällä sintrattiin 1800-luvulla metallirahoja platina- ja hopeajauheiden seoksesta. (Platinaa ei kyetty sulattamaan senaikaisilla menetelmillä).

Laajan teknisen hyötykäytön sai jauhemetallurgia hehkulampun "filamenttien" tuotannossa kovan kuumuuden kestävästä wolfram-metallista, sekä sittemmin ns. kovametallien muovaamisessa metallinlastuamis-työkalujen teräpaloiksi ja panssariluotien tai tykinammusten keernoiksi wolframkarbidista ja koboltista. Rautasintteriä käytettiin alkuun ensisijaisesti tykinammusten johtorenkaiden materiaalina, mutta sittemmin myös muodoltaan monimutkaisempien esineiden massatuotantoon.

Tykinammukset mainitaan "Virallisessa Nomenklatuurassa" (vuodelta 1947) jopa parissa tapauksessa nimellä "luoti": Ranskalaisen 25 mm HOTCHKISS-piiskatykin panssariammus oli kuin ylikasvuinen kiväärin panssariluoti, vaippoineen, lyijykalvoineen ja panssarikeernoineen. Vain näiden Talvisotaan hankittujen "MARIANNE-tykkien" harjoituspatruunoissa oli johtorenkaalliset umpiteräs-ammukset.

Vielä Jatkosodankin alkuaikoina ajanmukaisten saksalaisten 50 mm piiskatykkien eräs ammustyyppi oli "panssariluoti". Se oli runko-osaltaan lankarullan muotoinen, mutta etupäästä ulkoni terävä kärki. Muotoilulla aikaansaatiin läpimittaan suhteutettuna kevyt ammus, joka voitiin kiihdyttää suureen lähtönopeuteen. Kun "luoti" iskeytyi panssariin, toimi sen keskiosa läpäisykappaleena, joka oli läpimittaansa nähden suhteellisen pitkä ja painava "rassi." Luodin laipat jäivät panssarilevyyn iskeytyneen reiän ulkopuolelle, ammuksesta irti repeytyneinä renkaina.

Esikuvana on selvästi ollut Panssaripyssy sPz.B./-41:n ammus, joka "kutistui" kartioreikäisen putken läpi ammuttuna 28 mm:n kaliberista 20 mm:n läpimittaan, saavuttaen 1460 m/s lähtönopeuden. (Asetiedon kuuluisin knoppikysymys kuuluu: "Mikä oli ase, jota PYSSYKSI kutsuttiin, mutta se oli TYKKI ? Siinä oli peräpäässä PUTKI, mutta suupuolella PIIPPU, ja sen ammus oli ladattaessa TYKKIKALIBERINEN, mutta osuessaan KIVÄÄRIKALIBERINEN." Oikea vastaus on vaikkapa nimilyhenne: "2.8 cm sPzB 41").

Kartioreikäisen rihlatun putken valmistus oli kallis prosessi, ja piipun (tai putken) elinkaari lyhyt Ammustyyppi jäi, hieman yksinkertaistettuna, käytäntöön vielä pariksi vuodeksi. 50 mm "panssariluodin" haittapuoli oli varsin lyhyt tehokas kantama, johtuen ilmanvastuksen voittamisen kannalta katsoen epäedullisesta muotoilusta, mutta osuma lähietäisyydeltä jopa "Sotkan" tai "Klim Voroshilovin" pehmoisimpiin kohtiin oli tehokas. Suorareikäisellä tykillä voitiin ampua myös jalkaväkeä, sirpalekranaateilla, jollaisten käyttö kartioreikäisessä aseessa oli joko mahdotonta, tahi vaikeaa, ja vähintäänkin tehotonta.

Luoti siis on eräs ammusten laji, ja joissain tapauksissa jopa tykistöammuksen "virallisesti hyväksytty" nimitys, vaikka joku tykistömies ei panssarintorjunta- tai it-kalustoa suostuisikaan hyväksymään oman aselajinsa välinevalikoimaan. Toistasataa vuotta sitten oli elämä helpompaa, kun kiväärikaliberisilla aseilla ammuttiin LUOTEJA ja tykeillä KUULIA (vaikka rihlatut tykit ja pötkö-ammukset olivat jo yleisessä käytössä).

Alituisessa kehitystilassa olevassa suomenkielen asesanastossa tulee sana "kuula" korvaamaan vaivalloiset termit "palloluoti" tai "pyöreä luoti" - kaikissa kaliberiluokissa, ja riippumatta ammuksen materiaalista. Sana "hauli" säilynee entisessä merkityksessään silloin, kun haulit ammutaan latauksen osa-ammuksina, mutta kookas hirvihaulikin on kuula, kun se on ladattu kiväärinhylsyn suuhun, "salonkipatruunan" yksittäisammukseksi. Onhan myös latausteknologia "tuomittu" kulkemaan kehityksen tietä, ja eräät wanhat kexinnöt tulemaan uudelleen muotiin.

280399 ptk.

"Tokko tietoa on" - uusimmat     Gunwritersin etusivulle     Linkkisivulle