Teksti: ROBERT KENNETH WILSON (1930 - 32) & P. T. Kekkonen (1995).
Valokuvat ja repro-kuvat: J. Hartikka (ellei toisin mainita).

BERGMANN MP 18-I on ensimmäisen sukupolven konepistoolien esikuva. 2 - 3 vuotta sitä aiempi italialainen pistoolinpatruunoita ampuva kaksoisase oli todellinen "ali-konekivääri" (engl. SUBMACHINE GUN). Olkaan nojaavalla perällä, sekä usein ylipitkällä piipulla ja yleensä myös yli-tilavalla lippaalla varustetut, sarjatulta ampuvat pistoolit voitaneen nimetä "pikapistooleiksi" (englanniksi: MACHINE PISTOLS). Nimitys "BERGMANN MUSQUETE" on mystinen ! Missään muunkielisessä käytettävänä olevassa painetussa lähteessä se ei esiinny. Termiä "MUSKETTI" viljelee R.K. WILSONin lisäksi vain IAN V. HOGG, mutta saksankieliset lähteet eivät mainitse sitä edes aseen suunnittelun aikaisena peitenimenä, joita olivat m.m. "TANKKI" tai "AUTOMAATTINEN PISTOOLI, KALIBERI .30 M 1918" (= PEDERSENin Laite), sekä seuraavan suursodan aikaan ".45 KALIBERIN VALOPISTOOLI" (= sissipistooli "LIBERATOR"). Sana "musquete" ei ole saksaa, tai muutakaan kieltä. Merkitys on kuitenkin kaikkien ymmärrettävissä...

Tuotekehittelyn alusta alkaen oli ase "MASCHINENPISTOLE MODELL 18 TYPUS I" eli MP 18-I. "Tyyppi II" olisi ehkä varustettu vaihtimella kertatulen ammuntaa varten, mutta sitä häädyttiin odottamaan vielä kymmenen vuotta, eikä kertatuli-optio ollut lainkaan välttämätön. Seuraavat 10 vuotta myöhemmin siitä luovuttiinkin jälleen. Tankolippaallista variaatiota kutsutaan joskus MP 18-II:ksi, mutta nimitys on erheellinen, ja jopa petosluontoinen, jos aseen lipaskuilun mallimerkintään on kaiverrettu jälkikäteen toinenkin roomalainen numero ykkönen. (Jotain suomalaistakin keräilijää on tiemmä joskus huijattu moisella lisämerkinnällä).

Nimitystä BERGMANN ei Saksassa myöskään viljelty kuin vasta vuoden 1932 kokeilumallista "BERGMANN MASCHINEN KARABINER" (BMK) alkaen. Tuotantomalli "MASCHINENPISTOLE 35" (MP 35 Bgm) kantoi jo reilusti konepistoolin nimeä, Saksan riistäydyttyä alennustilastaan v. 1933. Sveitsissä valmistettuihin MP 18-I:iin oli leimattu teksti:"Brevét Bergmann" (= Bergmannin Patentti), ja saksalaisissa aseissa saattaa esiintyä MP. 18.I. -leiman alla teksti "SYSTEM SCHMEISSER" aseen todellisten keksijöiden kunniaksi.


ISÄT JA ISÄNNÄT

Saksalaiset aseet nimettiin, ja nimetään yhä, tavallisimmin niitä valmistavan tehtaan omistaja-pohatan mukaan. Kukaan ei siksi tunne FEEDERLE-pistoolia, vaan Ukko-MAUSERin. Myöskään ei tunneta STECKE & GRUNOW-konekivääriä, vaan "SPANDAU MG 42" (nimetty alkutuotannon valmistuspaikan, erään Berliinin esikaupungin ja keskusasevarikon, mukaan). Tehtailija THEODOR BERGMANN ei tiettävästi suunnitellut itse yhtään asetta, vaan isä ja poika LOUIS ja HUGO SCHMEISSER tekivät aivotyöt piirustuskonttorissa sekä prototyyppipajassakin. Hugo Schmeisserin osaksi koitui MP 18-I:n varsinainen suunnittelutyö, jonka töisevin osio oli uuden asemallin massatuotantovälineistön kehittely. Itse aseen mallikappaleen valmistushan vaatii vain noin 1 %:n koko kehittelyn työpanoksesta.

Keksijä THOMAS A. EDISONkin loihe jo lausumaan, että: "Neroudesta on 1 % inspiraatiota ja 99 % transpiraatiota..!" (Se on: Haisevaa hikoilua viilapenkin tai sorvin ääressä). Louis Schmeisser oli ehkä ehtinyt panna idean alulle, mutta hän kuoli vuoden 1917 maaliskuussa. Isä-Louis oli eläessään maineikas konstruktööri: Massasulkuisten aseiden kehittelijä jo vuodesta 1893; lukuisien BERGMANN-pistoolien isä, ja viimein konekiväärien MG 1910 sekä MG 1915 suunnittelija.


NIMI-SEKOILUT VIHOLLISISTA LÄHTÖISIN

MG 42:n eli STECKE & GRUNOW-kk:n nimesivät "Spandauksi" jotkut anglo-amerikkalaiset kioskikirjallisuuden liukuhihnatuottajat ehkä vasta 2. maailmansodan jälkeen. Spandaun varikko ei ollut aivan ensimmäinen, eikä edes tuotteliain kyseisten aseiden valmistaja. Aseen mekanismin suunnittelija Stecke oli kansallisuudeltaan puolalainen, ja tekniikan tohtori Grunow, joka kehitteli MG 42:n huokean massatuotannon teräslevystä prässäämällä, oli joko venäläinen tai ukrainalainen syntyperältään. Kirjailija ALISTAIR MacLEAN ja hänen kolleegansa kai elivät ja viimein kuolivat sen harhakuvan lumoissa, että KAIKKI slaavilaiset, joita ei kaasutettu välittömästi OSWJECHIMin (saks. AUSCHWITZ) kylpyhuoneissa, komennettiin raskaimpiin ja likaisimpiin sekatöihin.

"SCHMEISSER-konepistooleina" tunnetaan kolmekin täysin vääränlaista asemallia: MP 38, MP 38/40 ja MP 40, joiden suunnitteluryhmää johti tosiasiallisesti ERMA-yhtiön prototyyppiverstaan mestari HEINRICH VOLLMER. Hugo Schmeisser oli 1930-luvun lopulla konstruktöörinä mainehikkaassa C.G. HAENELin tehtaassa, Suhlissa, kehittelemässä konepistooleja huomattavasti vaativampia aseita: Ilmakiväärejä..! Ilmapyssyn valmistukseen tarvitaan todellakin huomattavasti enemmän taitoa ja tarkkuutta, kuin konepistoolien tuotantoon. Ajatellaan vaikkapa "Ukko-Hainelin" ilmasylinterin ja männän yhteensopivuuden vaatimuksia, tai laukaisukoneistoa stressaavaa jousivoimaa..!

"KORKEAJÄNNITYSSARJAn" vihkojen piirtäjät tai käsikirjoittajat eivät kai olleet koskaan nähneet edes valokuvia viimeisestä todellisesta Schmeisser-konepistoolista, puuperäisestä, kertatulivaihtimella varustetusta MP 41:stä, jonka valmistus keskeytyi vanhoillisen byrokratian lillukanvarsiin hirtettynä. (Ks. artikkeli "SUOMALAINEN SUOMI" ; suomenkielinen, tai in English !).


SCHMEISSER UUSILLA URILLA

Viimeisen kp-projektinsa kariuduttua ryhtyi H. Schmeisser luomaan taas täysin uudenlaista asetyyppiä, rynnäkkökivääriä, jonka laista asetta hänen kilpailijansa H. Vollmer oli kehitellyt jo vuonna 1935, saattaen omistamansa firman suoritustilaan, koska 7.75 x 39 mm "Konekarabiini M 35" oli valmistettu vanhoillisilla menetelmillä, liian ylellisesti, kelvatakseen miljoona-armeijan aseeksi. Aseesta jäi perinnöksi vain patruuna, josta kehkeytyi muutamien millimetrin sadasosien suuruisten mittamuutoksien jälkeen meilläkin yhä käytettävä rk:n patruuna 7.62 x 39-mm M-43 JELISAROVA & SJEMINA.

(Kirjoittaja käyttää foneettista venäläistä kaliberimerkintää. Todellisuudessa on meidänkin rynnärinpatruunamme siis alkuaan saksalaisen GECO-yhtymän "tirehtööri" WINTERin kehitelmä vuodelta 1934, mutta saksalaisten lopulta omaksuma 7.9 x 33 mm patruuna oli edeltäjästään poikkeava tuotantoteknisistä syistä. Tämä POLTE-patruunakin oli lopullisissa mitoissaan jo vuonna 1938, joten käräjöinti asesuunnittelijoiden välillä ei vaikuttanut patruunan mitoitukseen, vaikka jotkut toisinkin väittävät).


SUURSODAN UUSI TAISTELUTAKTIIKKA

Ensimmäisen maailmansodan vaiheista eivät "KORKKARIT" kerro mitään, joten edes siitä lienee lukijoilla TOTUUDENmukainen käsitys ! Oleiltiin juoksuhaudoissa ja korsuissa. Vastustajia paukuteltiin tykistöllä. Sopivalla tuulella puhalleltiin kaasua, tai ammuttiin kaasuammuksia. Tarkk'-ammuskelua kivääreillä harrastettiin myös, jos pelkkä täintappaminen vaatteista tai puhdetyöt pitkästyttivät.

Joskus suoritettiin rintamahyökkäys 1700-luvun taktiikalla. Miltei aina se seisahtui vastapuolen kuularuiskujen ristitulitukseen. Toisinaan vallattiin hirmuisia miestappioita kärsien joitain satoja metrejä vastustajan aluetta: Jokin kukkula useimmiten. Mutta eipä aikaakaan, kun vastustaja valloitti saman kukkulan takaisin..! Näin nuhjattiin kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen.

Patti-tilanteesta päästäkseen alkoivat saksalaiset kehittää uutta, kokemusperäistä taktiikkaa: Massiivisten ihmisaalto-hyökkäysten asemasta suunniteltiin pienten valiomiehistä koostuvien osastojen solutusta "ei-kenenkään-maan" yli pimeyden, savuverhon tai kaasupilvien suojassa vihollisasemiin. Niihin päästyään alkoivat "STURM-osastot" vyörytyksen, heitellen käsikranaatteja ja tulittaen niiden räjähdysten pökerryttämiä vihollisia, pyrkien erityisesti vaientamaan kk-pesäkkeet.


ERIKOISASEET ERIKOISJOUKOILLE

"STURM-ABTEILUNG" -taktiikan omaksumista hidasti sopivan aseistuksen puute. Kiväärit ja karabiinit olivat hankalan pitkiä juostaessa ja ammuttaessa mutkittelevassa yhdyshaudassa. Pulttilukkoiset aseet olivat myös liian hidastoimisia ja harvalukuiset itselataavat kiväärit raskaita, kömpelöitä, sekä alttiita toimintahäiriöille. Kevyin konetuliase, vesijäähdytteinen vyösyöttöinen pikakivääri MG 08/15 oli kohtuuttoman kookas ja painava: Massaa noin 15 kg.

Kokemus opetti omaksumaan aseeksi pistoolin; kernaimmin perälaudalla ja TATAREK & von BENKÖ-rumpulippaalla varustetun tykistön Parabellumin tai koteloperällisen Ukko-Mauserin. Halutuin, joskin harvinainen, oli itävaltalainen koteloperäinen STEYR-HAHN M 12/16; sarjatuliversio, alkuaan aiottu lentokoneiden tähystäjänaseeksi. Se oli erityisen varmatoiminen. Mausereita ja Parabellumeja viilailtiin kenttävarikoilla sarjaa ampuviksi. Mexicossa patentoivat NAVARRO-veljekset jo v. 1914 kohtalaisesti toimivan sarjatulivaihtimen P-08:aan.

"Pikapistoolien" yhteinen vitsaus oli hirmuinen tulinopeus, ja siitä johtuva tulen epätarkkuus. 32 patruunan rumpu tyhjeni parilla tai kolmella sarjalla, ellei tuottanut häiriöitä. Lyhyeltäkin etäisyydeltä osui vihollisyksilöön ehkä vain laukaus tai pari. Amerikkalaisten vastine, pumppuhaulikko, oli tarkoituksenmukaisempi, ja jo aiemminkin näyttänyt leijonankyntensä Filippiinien sodassa vuosisadan vaihteessa, sekä Mexicoon ulottuneilla rankaisuretkillä. Konepistoolin taktinen idea saattoi perustua kokemuksiin haulikoista juoksuhautataisteluissa, vaikka saksalaiset eivät sitä myöntäneet.

He jopa yrittivät saada aikaan "DumDum-luotien" kiellon ulotetuksi koskemaan haulikon peurapatruunoita, mutta kun Haagin julistusten sanamuodot tutkittiin huolellisesti, havaittiin niiden koskevan yksinomaan metallivaippaluoteja, eikä siis minkäänmuotoisia täyslyijyisiä ammuksia, elleivät ne olleet myrkytettyjä, räjähtäviä tai sytytys-vaikutteisia - jo aiempien sopimusten tuomitsemia. Revolverien tai pienoiskiväärien lyijyluodit ovat siis täysin laillisia ammuksia sotatoimissa. Kummallista onkin, että konepienoiskivääri ei ole kovinkaan tavanomainen taisteluväline edes vasta-sissisodissa, vaikka se on mitä hirmuisin kuolemansorvi: Ampuu tarkkaa, helposti hallittavaa tulta noin 300 metriin saakka..!

Nicaraguan sandinisti-kumouksen aikaisissa uutisvälähdyksissä oli sentään havaittavissa joitain itselataavia REMINGTON NYLON 66:ia, jollainen onkin kensti työkalu viidakkosotaan helppohuoltoisuutensa ja toimintavarmuutensa ansionsta. Makasiinin täyttäminen on kuitenkin hankalaa, eikä mekanismi syötä vaimenninpatruunoita, joista sukeutuisi suurin hyöty vaimentimettomassakin aseessa.

Saksalaiset käyttivät haulikkoa vain joissain yksittäistapauksissa panssarintorjunta-aseina, pyrkien osumaan lintuhauliryöpyllä tankin tai panssariauton kapeisiin, avoimiin tähystysrakoihin. Myös Suomen sota-doktriini tunsi tällaisen menetelmän ainakin teoriassa. Vihollisen elävää voimaa vastaan tarkoitetun konepistoolin suunnitteluun saivat toimeksiannon berliiniläinen ANDREAS SCHWARZLOSE ja suhlilainen HUGO SCHMEISSER, jonka malli hyväksyttiin tuotantoon. Kilpailevan aseen ominaisuuksia ei tunneta.

"STURM-joukkojen" valiotaistelijat juoksuhautaa vyöryttämässä. Sää-ennuste "WETTERBERICHT: DONNER UND HAGELSCHÄUERN", eli ukkosta ja raekuuroja sekunnin kuluttua vihollisen kk-tuliasemassa. Käsikranaattien, kasapanosten ja konepistoolitulen vuorottelulla puhkaistiin venäläisten bunkkerilinjat vielä Suomen Kolmannen Vapaussodan alkuvaiheessa, kesällä 1941. Opit olivat muistissa..! Ensimmäisen maailmansodan lopputulokseen ei uusi taktiikka ehtinyt juurikaan vaikuttaa, koska kotirintama iski tikarin taistelijoiden selkään syksyllä 1918 Saksassa, juuri ratkaisevan käänteen edellä.


"VIHOLLIS-NÄKEMYS" MP 18:STA

Englantilaisen everstiluutnantti R.K. WILSONin arviot asetyypistä nimeltä konepistooli, ja MP 18:sta erikseen, ovat yksityiskohtaisen tarkkoja, mutta kriittisyydessään ja asenteellisuudessaan hieman huvittavia, luettuina runsaat 65 vuotta myöhemmin, etenkin SUOMI- kp:n kotimaassa, jossa asetyypin arvo osoitettiin muulle maailmalle "TIKKAKOSKEN MANNEKIINIEN" sankaritekojen kautta.

Jälkikäteishuomautus: Muutamien Wilsonin lausumien siteeraus englanninkielisissä KP/-31:n esittelyartikkeleissa on tiemmä kirvoittanut makeat röhönaurut lukijoiden piirissä kautta koko sivistyneen ja verkottuneen maailman... Myös Brittein saarilla..! Seuraava tutkielma on pyritty suomentamaan mahdollisimman "orjallisesti" 30-luvun alun kankeahkolle kapitulantti-kielelle, eli siihen muotoon, johon se olisi aikoinaan käännetty. Nyky-kielen viljelyhän olisi miltei pyhäinhäväistys dogmaattiseksi julistukseksi syntyneen esitelmän suomennoksessa..!


"LUOTIRUISKU", ELI "BERGMANN-MUSKETTI"

By Lt. Col. R.K. WILSON (Exp.)
Suomensi ja editoi P.T. Kekkonen
Lukuisilla valo- ja piirto-kuvilla kaunistettu sekä valaistu

Bergmannin Musketti on omituisen laatuinen ase ulkomuodoltaan; täydellisesti poikkeava kaikista uus'-aikaisista aseista. Siitä saa joteskin "poikki-sahatun" vaikutelman ensi näkemällä, koskapa on piippunsa lyhyenläntä, ollen tukkinsa täysin pitkä. Edelleen näyttää piippu paksultakin, koska puhkottu vaippa ympäröitsee sitä. Ase on äärimmilleen yksinkertainen, lähestulkoon alkukantainen kyhäelmä, koostuen neljästä pää-osasta: piipusta vaipan kera, lukko-uurnasta, lukosta ja tukista. Lisäyksenä on lipas.

Piippu on kuin pitkän Parabellumin (7 tuumaa) ja porattukin 9 mm Parabellumin patruunille. Piipun ympäröi siis sen koko pituudelta liereä teräksinen vaippa, ympyriäisin lävistyksin, tuottamassa ilma- jäähdytyksen ja varjelemassa ampujan kämmentä kuumalta piipulta. Perä on tavallista kivääri-pituutta, joteskin jykeväksi veistetty pyökki-puusta. Siinä on pistoolikaula, ja on se kauniisti silitelty, jos kohta enempikin kömpelö muodoltansa. Tukki ulottuu kolmen neljänneksen verran lukko-uurnan pituudelle, päättyen hylsyreijän ja lippaan kuilun taakse, ollen höylättyinä syvät kuurnat sen kummallekin sivulle, lujan otteen tarjoomiseksi ammuttaissa vasemmalle kädelle.


LUKKO ELI SULKU

Sulkulaitos on jykevä teräskappale, painaen iskureinensa 1 naulan ja 9 unssia (=710 grammaa. Suom. huom.), ollen sen iskun pituus kolme ja puoli tuumaa (=90 mm. Suom.huom.). Lukko on varustettu juoheasti kaarevalla vivulla; oman laatuisellaan virevetimellä. Tämän vetimen puhki-rako uurnan sivulla on kursottu takapäästään ylöspäin siten, että virevedin taidetaan kääntää ylöspäin ja kammitsoida se syvään "S"-kirjaimella merkittyyn pykälään. Tämä on alkukantainen, jos kohta täydellisen toimiva varmuus-keino: estävä lukon millään ehdolla lyömästä eteenpäin, ennenkuin virevedin on laskettu pois pykälästä ja käännetty alas puhki-rakoon.


SYÖTTÖLAITE

Lipas on sitä samaa 32-patruunaista rumpu-tyyppiä, joka alkuaan oli suunniteltu Parabellum-pistooliin. (Tatarekin ja von Benkö:n rumpulipasta ei ALKUAAN oltu tarkoitettu spesifiseksi mihinkään tiettyyn asemerkkiin ! Sovellutuksia sen rakenteesta valmistettiin taskuaseista aina itselataaviin 7 x 57 mm MONDRAGON-kivääreihin, joita käyttivät lentokoneiden tähystäjät ja ilmalaivojen miehistöt ennen konekiväärien ja -tykkien omaksumista ilma-aluksiin. Maailmansodan vanhetessa keskitettiin tuotanto pistooliin P-08, vaikka se oli "muotoilultaan hankalin mahdollinen ase" rumpulippaan käyttöä ajatellen. Suom. huom.)

Lipas asetetaan vaakasuoraan solaan, joka ulos-pistää aseen vasemmalta sivulta heti patruunakammion takaa. Niinkuin kuvitella saattaa, tämä järjestely on äärimmilleen vaivaloinen ja kömpelö, kun pidetään mielessä täyteen lastatun lippaan painavaisuus. Koska lipaskuilu ei ole yhtä pitkä, kuin on Parabellum-pistoolin panka eli kahva, tarvitaan erikoinen välikappale, käytettäissä 32 patruunan rumpua Luotiruiskussa. (= Kugelspritz. MP 18-I:n saksankielinen lempinimi. Esiintyy alkutekstissä säännönmukaisesti väärin kirjoitettuna, muodossa:"KUGELSPIRTZ". Suom. huom.).

Välikappale pujoitetaan lippaaseen, sisään menevän kaulan päälle, ennen lippaan panoa aseeseen. Kappale ehkäisee lipasta menemästä liiaten syvälle solaan, jolloin sen kita heti-pian kolhiutuisi runtuiseksi Kuularuiskun lukon siihen lyöttyessä. Lipassola voitaisiin mitämaks tehdä yhtä pitkäksi, kuin on pistoolin pankakin, mutta tästä seuraisi aseen painon ja sen kömpelyydenkin tarpeeton enentyminen. Välikappale on ohutta peltiä, ja on siitä sukeutuva painon lisäys aivan mitätöin.


LIIPAISINLAITOS

Laukaisu-mekanismi on äärimmäisyyteen asti alkukantainen, ollen tuskin enempää kuin yksinkertainen joustin-säppi pitelemässä lukon taimmaisessa asennossaan, mistä se liipaisimella päästetään eteen. Kirpaisin takertuu lukon ala-pintaan kursottuun matalaan loveen, ja on sen alempi pää saranoitu kiinni aseeseen nähden pitkinpuoliseen puikkoon, jota liipaisin työntää eteenpäin, kääntäen kirpaisinta ja täten vapahduttaen lukon. Taaksepäin työntää edellämainittua puikkoa vähäinen kieru-vieteri, joka onkin mekanismin ainoa resoori.

Katkaisijaa, eli "nykäys-kirpaisinta" yksittäis-laukausten ammuntoon ei tähän mekanismiin ole yhdistetty. Yksittäisen tulen ampuaminen on toki ainakin teoriiassa mahdollinen, koskapa liipaisimen päästö irti heti lukon irtauduttua sallii kirpaisimen nousemisen takertumaan lukon vire-loveen eli spänniin. Käytännössä saattanee liipaisinlaitoksen jäyhyys mitämaks olla niin suuri, että harjoittautumisesta huolimattakin on täysin mahdotonta ampua vähempää kuin kolme tai neljä laukausta yhdellä liipaisimen puristamalla.

(Jäykähköhän liipaisu on, mutta 350 - 400 ls/min sarjatulinopeus toki mahdollistaa kertalaukausten ampumisen "kanteleennäppäyksellä", eli liipaisimen hipaisulla etusormen kärkeä käyttäen. Menetelmän hallitsivat jo 1. maailmansodan konepistoolimiehet, jotka lienevät häätyneet opettelemaan taidon nopeakäyntisempiä "pikapistooleja" soitellessaan. Suomentaja ampui nuorna miesnä kertalaukauksia tai kahden paukun sarjoja jopa VALMET KvKK /-62:lla, vyöllisenkin, vaikka aseen sarjatuli-kadenssi on täysin älytön - yli 1000 ls/min - ja suunnittelu-susihan kk/-62 oli muutenkin..! Robert K. Wilson oli tottunut kivääriammuntaan, jossa liipaisinta todellakin PURISTETAAN, eikä paineta - puhumattakaan "näppäyksestä", joten ymmärrettäköön hänen ennakkoluuloisuutensa..! Suom. huom.).


MASSALUKON TOIMINTA

Bergmann-Musketissa on yksinkertainen massasulku. Toisin sanoem: Sen lukon työntää taaksepäin patruunahylsyn työntövoima, eikä lukko ole kytketty aseeseen laukeamishetkellä. Käytettävä patruuna (9 mm Parabellum) on huomattavan tehokas, joten on tähdellistä hidastaa sulun avautumista seuraavien tekijöitten yhdistelmällä, nimittäin: (1) Verrattain jykevät edestakaisin liikkuvat osat: Lukon ja iskurin yhteinen paino runsaat 700 grammaa, ja pitkä liike edestakaisin.

(2) Momentti eli liike-paljous, jonka raskas lukko saavuttaa liikkuessaan eteenpäin, koska patruuna laukeaa jo ennenkuin lukko on täydellensä seisahtunut. Tätä toista tekijää (2) on kutsuttu "differentsiali-lukitukseksi", ja se on pää-sääntöisesti vaikuttava niiden konepistoolien toiminnoihin, jotka laukeavat kohta patruunan syötön jälkeen. (Käsitteille "SLAM-LOADER tai "SLAM-FIRE" ei suomenkielestä löydy sujuvaa synonyymia..! Suomentajan apologia.).

Tällä ilmiöllä on erityinen merkitys Bergmann-Musketin tapauksessa, koska sen toiminnassa ei ole minkäänlaista kitka-elementtiä, joka on läsnä sellaisissa aseissa, kuten Villar Perosa taikka Thompson. Toden sanoakseni, tahdon mennä niin pitkälle, että väitän tämän ilmiön olevan ainoan perustelun siihen, että ase ylimalkaan toimii.

Lukon ja iskurin järjestelyt ovat melkein uskomattoman alkeelliset. Valta-jousta (iskurinjousi) ei tavanomaisessa merkityksessä ole laisinkaan. Pitkä, hervoton juohennus-vieteri (rekyylijousi) tekee myös valtajousen tehtävän, varustettuna pitkällä, lukko-uurnan peräpään päähkö-hattuun kiinnitetyllä sisus-karalla. Vieterin etummainen pää kulkee iskurin peräpäähän poratun tunellin sisään. Juohennusvieteri on aina puristuksissa, minkä seurauksena on iskuri aina etu-asemassaan, piikki eteenpistäen lukon isku-pohjasta. Tämäntähden tulee nalliin lyönti, ja patruuna laukeaa kohta mentyään panoskammioon, vähänkin vastuksen tavatessaan, jo ennen kokonaan perille työntymistänsä.


"Päähkö-hatun" irroitus lukko-uurnasta käy kätevämmin kuin SUOMI KP/-31:n perätulpan irtikiertäminen: Painetaan lukitussalpaa ja kierretään 1/8-kierros vastapäivään. Hoikka "juohennusjousi" oli lähes yhtä vaikea työntää "tunelliinsa" kuin Thompsonin tai SUOMI M/-31:n rekyylijousi. MP 28-II:ssa se korvattiinkin läpimitaltaan suuremmalla "kieruvieterillä". Laukaisukoneistosta ulkonee viistopäinen liereä liipaisintanko, jonka toisessa päässä sijaitsee ainoa liipaisinmekanismissa tarvittava jousi. Mekanismi on tosiaan "alkukantainen" ja "jäyhä", mutta myös huokea ja toimintavarma, vailla turhia särkyviä, pian loppuun kuluvia pikkuosia tai kuoleutuvia jousia.


Hylsyn kiskurina on vahva ja leveä kynsi, joka luullakseni toimii omalta osaltaan laukeamishetken viivyttäjänä. Kiskurin kynsi siis työntää patruunan kammioon, ja vasta sen jälkeen sallii iskupiikin työntyvän nalliin, samalla kuin kiskurin kynsi hypähtää hylsyn reunan ylitse ja takertuu sen kannan uurteeseen. Näin ainakin itse uskon suunnittelijan ajatelleen kiskurin muotoa pohdiskellessaan.

(Monet myöhemmät konepistoolimallit toimivat, vaikka ulosvedin eli kiskuri on katkennut, tai unohtunut lukkoa koottaessa. Kyseinen osa on hyödyllinen hylsyn ulosheiton suuntaajana sekä sen tehostajana, ja poistettaessa pesästä laukeamatonta patruunaa, mutta ainakaan patruunan pesäänsyöttöön ei kiskurilla ole kuvatun kaltaista vaikutusta. Bergmann-kp:n lippaasta tulleen patruunan hylsynkanta työntyy kiskurinkynnen alle heti, kun patruuna kääntyy piipunreiän suuntaiseksi, ennen työntymistään pesään. Tämän takia on iskuri lukkoon nähden irrallinen osa, jonka kärkipiikki painuu lukon sisään tietyssä syötön vaiheessa, ennen työntymistään nallin pohjaan. Sanojen "kiskuri" ja "iskuri" samankaltaisuus etenkin puhekielessä on johtanut ensinmainitun korvaamiseen termillä "ulosvetäjä". Tykistön terminologiassa se vielä tunnetaan, koska käsitteiden sekaannuksen vaara on vähäisempi. Suom. huom.).

R.K. Wilson ei ollut lukenut, tai ainakaan ymmärtänyt konepistoolin käyttöohjevihkon tekstiä huhtikuulta 1918 ? Niittotulta tai sulkutulta ammuttiin pidellen asetta kyljellään, lipas ylöspäin ja hylsynpoistoaukko alaspäin, perän nojatessa ampujan olkavarteen kyynärtaipeen yläpuolelle. Rekyyli aiheutti tällöin helposti hallittavan sivusiirtymän, mutta ei aseen piipun hyppelyä korkeussuuntaan. Harjoittautunut ampuja ei tarvinnut tähtäimien apua juoksuhautavyörytysten ampumaetäisyyksille..!


Ampuja on yksinkertaisesti voimatoin pitelemään ampumia alhaalla, maalin korkeudella. Kokeilu osoitti tämän todeksi mitä vaikuttavimpaan tapaan! Muutamalle miehelle, joka on mitä taitavin kivääri-ampuja, jos kohta vailla harjaantuneisuutta konekiväärien käytäntöön, suotiin tilaisuus kokeilla Bergmann-Musketilla ammuntoa 50 yardin etäisyydelle 4 x 4 jalan kokoinen aaltopelti-neliö maalitaulunaan. (Ampumaetäisyys hieman yli 45 metriä. Taulun koko 1.2 x 1.2 metriä. Suom. huom.).

Ase lipastettiin vain viidellä patruunalla kerrallaan. Kuuden sarjan eli 30 laukauksen jälkeen voitiin todeta ampujan onnistuneen osumaan maaliin kahdella luodilla. Kumpaisenkin reikä oli aivan likellä peltilevyn yläreunaa. Aseen hallitsemisen vaikeuden lisäksi on kysymysmerkillistä, josko sen luodit voivat ylimalkaan osua tyydyttävän likelle toisiaan edes sadan yardin etäisyydelle ? Piipun lyhykäisyys sinälläänkin, kuin myös aseen rakenne ylimalkaan, herättävät ymmärrettäviä epäilyksiä.!

(Taitavinkaan "pystymetsästä otettu" kivääriampuja ei ole erityisen etevä ensimmäisen sukupolven konepistoolin peränpitäjä. Aiemmat opetukset oli "pois-opittava" ennen kovilla patruunoilla ammuntaa. Kivääri tuetaan tiiviisti olkaan ja ammutaan yksi TÄHDÄTTY laukaus kerrallaan. MP 18-I sitävastoin SUUNNATAAN - tähtäimiä EHKÄ apuna käyttäen - kunnes opitaan ampumaan "vaistolla". MP:n perä tuetaan poskeen, mutta sitä EI paineta olkaa vasten ! Rekyyliä vastustetaan mahdollisimman tasapuolisesti molemmin käsin, kyynärpäät hieman koukistettuina ja jäykkinä, tai pelkästään asetta kannattelevalla kädellä, jonka kämmen pitelee piippua sen vaipasta. Aseen pituussuuntaan vaikuttava rekyyli ei aiheuta haitaksi asti piipun "hyppyvaikutusta" tai pystyheilahdusta liipaisun ja pamauksen välisenä mekanismi-aikana, joka on pakostakin pitkänpuoleinen..! KUKA OSAA, HÄN OSUU..! Ei ehkä joka laukauksella, eikä aina juuri ensimmäisellä luodillaan - mutta konepistoolihan onkin lähinnä haulikon kaltainen ase, kun taas pulttilukkokivääri on kiväärilajien väline, jota käsitellään omilla säännöillään ja ehdoillaan, yhtälailla ampumaradalla kuin hurme-kentilläkin. Suom. huom.).

"PUNKTFEUER", eli pistetulta pystyasennosta 2 - 3 laukauksen sarjoina, joista yhden luodin arveltiin osuvan miehenkokoiseen maaliin 50 - 100 metriin saakka. Tähtäys kuin kiväärillä. Vapaalta kädeltä ammuntaa ei suositeltu, jos jonkinlainen tuki on käytettävissä, mutta aina sitä ei ollut..! Piti luottaa osuman todennäköisyyteen, mutta välttää patruunain tuhlausta. Konepistoolin käyttöohjeistossa ("LEITFADEN") v:lta 1918 käytetään tästä tulimuodosta myös nimeä "SPRITZFEUER" = "tuliruiskaisu". Kokemus opetti pian konepistoolimiehille liipaisimen "näppäämisen", eli kertalaukausten ampumisen, joka ei ollut vaikeaa, koska sarjatulinopeus oli enintään 400 ls/min. Suomessa haikailtiin kertatulivaihtimen perään, koska jo KP/-22:ssa oli sellainen. SAKO Oy muuttikin monet 7.65 mm Brevét Bergmannit sveitsiläisen esikuvan mukaan kerta- ja sarjatulta ampuviksi: Kevyt liipaisimen puristus matkaansaattoi kertalaukauksen (TEORIASSA) ja painanta taka-asentoon asti sarjatulta. Käytännössä kehkeytyi laukaisuvastus niin suureksi (5 - 6 kg), että liipaisin painui aina sarjatuli-asentoon asti. Kertatulta ei kyetty myöskään "näppäämään" jäykällä "Neuhausen-liipaisinkoneistolla", jollaisella pilattiin myös Neuhausen-konekarabiinien muutoin erinomainen osumatarkkuus. Kuvan esittämä ase MP 28-II on varustettu tulenvaihtimella ja ehdottoman luotettavasti toimivalla, itselataavasta pistoolista omaksutulla sarjatulen katkaisinmekanismilla.


ISKUJOUKKOJEN INSTRUMENTTI

Voidaan pitää selvitettyinä, ett'eivät saksalaiset tarkoittaneetkaan Luotiruiskua tarkkuusaseeksi, vaan käsikähmätaisteluiden välineeksi. Niin pitkälle he sentään edistyivät, että kokosivat jo erityisiä komppanioita, jotka olivat asestetut yksinomaan Luotiruiskuilla, vuoden 1918 viimeisinä kuukausina.

(Maailmansota päättyi 11. 11. 1918. Iskuryhmät oli juuri ehditty koota joukkueiksi ja joukkueet keskittää komppanioiksi, kun kotirintama luhistui yllättäen. Sotanäyttämöillä oli aloitteellisuus juuri siirtynyt saksalaisille, mutta tilannetta ei voitu raportoida petollisiksi tiedetyille politikoitsijoille. Syyskuun alussa 1944 toistui sama "surkkia historiija" Suomessa: Sotaa EI hävitty, mutta tulitauon ehdot sai sanella iki-aikainen vihollinen. Suom. huom.).

Uusia aseita ei ehditty käyttää mitenkään paljoudessa, koska suuri sota päättyi, ennenkuin niiden tuotanto oli täysin vakiintunut, mutta oli äärimmäisen mieltäkiinnittävää havainnoida, mitenkä niiden etevyyttä ja taktillista käytäntöä oli jo ehditty tekemään tykö Saksan armeijan Yli-esikunnan kautta ! Bergmann-Musketit olivat valmistetut Suhlissa, rakentajanaan Theodore Bergmann-konsernin Abteilung Waffenbau, ja niissä on Preussin Sotaministeriön hyväksymys-leimat. Ilmeisestikin vain kaksi tai kolme tuhatta asetta ehdittiin jakaa taistelevaisille joukoille.

(MP 18-I:n, jonka lippaan kiinnitysmuhviin on lyöty leima MP. 18.I, ensimmäinen koetuotantosarja valmistui huhtikuussa 1918. Teoriassa olisivat sen muutamat yksilöt ehtineet osallistua jo Ensimmäiseen Suomen Vapaussotaan, mutta Hangossa ja Tammisaaressa maihinnoussut Itämeren Divisioona ei ollut mikään valiojoukko-osasto, eikä se siis kuulunut uusien aseiden jakelulistalle. Huhtikuussa 1918 julkaistiin aseiden "LEITFADEN" eli käyttöopas. Vihkosen painos oli 50 000 kpl. Samaisen määrän aseita tilasi Th. Bergmannin tehtaiden aseenrakennusosastolta Preussin Sotaministeriö. Toimitusaika vuoden 1918 loppuun mennessä. Valmistajan kapasiteetti ei olisi riittänyt, joten myös itävaltalainen asetehdas Steyr sai tilauksen, mutta edes prototyyppisarjaa se ei ehtinyt valmistamaan. Maailmanhistoriassa tunnetaan jopa Satavuotinen Sota, mutta yhtään sellaista pikku-kahakkaa pidempikestoista sotaa ei asetekniikan historia tunne, joka EI olisi loppunut tuotekehittelyn kannalta katsoen "ennenaikaisesti": Aina on jäänyt jokin projekti kesken..!

Bergmann-Muskettien lukumäärästä 11. 11. -18 ei löydy tietoja mistään lähteestä. R.K. Wilsonin arvio 2000 - 3000 kpl on pienin, ja HANS-DIETER GÖTZ:in veikkaus "lähes 10 000 joukoille jaettua asetta" suurin, eli haarukka on kirjallisuuslähteissä leveä..! Purettu ase kulki kotiutetun sotilaan tornisterissa huomaamattomasti, eikä suomalais-tyylinen asekätkentäkään ollut tuntematon ilmiö Saksassa, jossa koko maailmanjärjestys luhistui äkkiä ihmisten ympäriltä: Jokaisen piti huolehtia perheensä turvallisuudesta omin välinein..!

Eräässä vuoden 1921 tienoilla "poliisivoimille poikkeusluvalla" valmistetussa ase-yksilössä on sarjanumero 17677, mutta mikään lähde ei kerro, alkoiko numerointi nollasta, vaiko 10 000:sta. Armeijan käyttöön ei Saksassa sallittu valmistaa konepistooleja Weimarin Tasavallan aikana, mutta kieltoa kierrettiin melko avoimesti ja helpostikin jo ennen vuotta 1933, jolloin valtaan noussut ADOLF HITLER osoitti Versailles'n diktaattien olevan vain: "kuolleita kirjaimia kellastuvalla paperilla". Suom. huom.).


HAJASIJOITETTU TUOTANTO

Pyssyjä valmistetaan edelleenkin Sveitsissä, maailmansodan jälkeen Neuhausenin toiminimelle myydyllä lisenssillä. Niitä rakennetaan myös Solothurnin tehtaissa, pääasiallisesti - niinkuin näinä aikoina ymmärrettävää onkin - Kiinan markkinoiden tyydyttämiseksi.

(Solothurn-tehtaat olivat saksalais-omistuksessa, joten niiden ei tarvinnut lunastaa valmistuslisenssiä. Evakkomatka "tois' puol' jokkee" oli myös lyhyt, rajajoen eli Reinin yli RHEINFALLiin. Aseita ostivat Kiinaa hallinneen KUOMINTANG:in joukot, mutta myöskin "sota-lordit" yksityisarmeijoilleen, sekä nuoren kapinoitsija MAO TSE-TUNG:in johtamat kommunistit. Kaikille myytiin maksukyvyn mukaan, kysymättä käyttötarkoitusta, tai ostajan jäsenkirjan kannen väriä. Kiinan sisällissota 1929 - 49 oli markkinasauma, johon kiilautuivat suomalaisetkin aseenvalmistajat, vaikka politikoitsijat harasivatkin vastaan tolkuttomine "maailmankatsomuksineen", ehkäisten ainakin LAHTI-SALORANTA pk/-26:n pääsyn maailmanmaineeseen. Suom. huom.).

Espanjalainen, Guernicassa toimiva Unceta y C:ia kaupitsee myöskin näitä aseita kolmessa kaliberissa, nimittäin 7.65 Parabellum, 7.63 Mauser ja 9 mm, mutta se ei luultavasti valmista niitä itse, vaan ostaa pyssyt Sveitsistä. Toisaalta on varmaa, että Espanjassa on aika-ajoittain kopioitu niitä varkain, niinkuin kaikkia muitakin ampuma-aseita.

(R.K.W:n mainitsemasta GUERNICAn kaupungista kehkeytyi joitain vuosia myöhemmin, Espanjan sisällissodan aikaan, 1937, stalinistisen valhe-propagandan kuuluisin esimerkki. Kun kaupunkia pommitettiin, nousi itku ja iso parku "rauhallisen PUUTARHAkaupungin tuhonnasta." Tosiasiat julkaistaan tässä ja nyt kai ensi kertaa koko maailmassa: Guernicassa toimi aseita tai aseen osia valmistava työpaja miltei jokaisessa hiukankin koirankoppia kookkaammassa rakennuksessa..! Lähes jokainen yli 8-vuotias kaupungin asukas palveli Espanjan sosialisti-hallinnon varustelutehtävissä pää- tai sivutoimisesti. Kuten Pohjois-Vietnamissa 1963 - 73, oli vain mitätön murto-osa väestöstä todellisia siviilihenkilöitä. Pommituskohde oli siis puhtaasti sotilaallinen, eikä kaupunkia "pyyhitty maan pinnalta", vaan se löytyy yhä kartalta. Jälleenrakennuskaan ei vaatinut vuosia,vaikka sisällissota jatkui vielä, vuoteen 1939 asti. Latojan huomautus.).


TANKOLIPPAAN OMAKSUMINEN

Sveitsiläiset sodan jälkeiset aseet ovat hiukan erilaiset, verraten alkukantaiseen saksalaiseen malliin. Muun muassa lipas on suora tanko eli rasia, sisältäen 50 patruunaa limitettyinä kahteen riviin, ja on sen sola suorassa kulmassa lukko-uurnaan nähden, eikä enään Parabellum-pistoolin pangan kulmassa taaksepäin kalteva. Piippu on kaksi tuumaa pidempi, ja on pyssyssä Mauserin-lainen tangenttitähtäin, py'ällettynä aina tuhanteen metriin asti. Tämä, niin arvelen, on lisäys kaupitsemisen edistämiseksi Kiinan sekä Etelä-Ameriikan markkinoilla.

Alkuperäiseen MP 18-I:een oli jo suunniteltu "optio" myöhempää tankolippaan käyttöä varten. Rumpulippaan omaksuminenhan oli pakon sanelema tilapäisratkaisu: Otettiin se, mikä oli jo tuotannossa..! Lipassola kiinnittyi lukko-uurnan ympäri kiertyvällä "muhvilla", joka voitiin irrottaa jo olemassaolevista aseista, ja vaihtaa tankolippaan solan muhvi sen tilalle, jopa aseen käyttäjän toimesta. Muhvi kiinnittyy parilla ruuvilla. Vaihto ei ollut vaikea suoritus. Tankolippaan muhviin olisi voinut tulla leima MP.18.II, mutta mallin merkintää ei lopulta muutettukaan, koska "roomalainen kakkonen" oli varattu ilmeisesti tulenvaihtimella varustettujen aseiden tunnusmerkiksi.

1920-luvulla "poikkeusluvilla" valmistettuihin poliisiaseisiin kuului jo 20 patruunan tankolipas, jonka solan kiinnitysmuhvin leima oli edelleen MP. 18. I. Maailmansodan "voittajat" sanelivat lippaan tilavuuden rajoituksen, jota tosin liennytettiin jo vuonna 1925 vientiin tarkoitetuissa lippaissa 35 patruunaksi. Se oli uuden mallin MP 28-II lippaan nimellinen kapasiteetti. Kyseistä lipasta kopioitiin laajalti eri puolilla maailmaa. Jopa alkuperäisiin INGRAM-konepistooleihin käy STEN:in sekä MP 28-II:n lipas.

Patruunatilavuus on käytännössä 30 kappaletta, jos syöttöjousi on uutuudenjäykkä, ja 32 patruunaa, kun jousi on hieman kuoleutunut. Täyteen ladattu lipas aiheuttaa "ensi-laukauksen syöttöhäiriön", etenkin jos lippaan kita on tehtaan jäljiltä huonosti viimeistelty. (Tämä "roso-huulisuus" oli harvinaista Bergmannin lippaissa, mutta lähes poikkeukseton sääntö niiden brittiläisissä kopioissa).

Sveitsiläisen "Brevét Bergmann'in" 50 patruunan vetoiseen lippaaseen ei kannattanut tarjota enempää kuin 40 patruunaa, jos syöttöjousi oli uudenjäykkä, eikä yleensäkään yli 45 patruunaa, mikäli haluttiin välttää ensimmäisten laukausten vajaasyötöt. Näistä seikoista johtuvat ristiriitaiset tiedot Suojeluskunnan sveitsiläisten aseiden sekä kotimaisten LINDELÖF-Bergmannien lippaan tilavuudesta. Osaltaan myös epätietoisuus lippaiden vajaatäytön tarpeesta aiheutti epäkohteliaita kommentteja aseiden vajavaisesta toimintavarmuudesta, jos kohta kaliberin valinnassakin oli mokattu. Sveitsiläinen valmistaja totesikin:

"Tiedämme hyvin, että aseemme toimii vain marginaalisesti 7.65 mm Parabellum-pistoolin patruunoilla, jotka on pakko ladata miedoiksi. Mustahylsyisillä karabiinipatruunoilla ase toimii, mutta niitä ei ole uskallettu ladata enää maailmansodan aikana, eikä sen jälkeen. Ne rikkoivat liian monta pistoolia jo pelkästään Sveitsissä. Hylsyn muotoilukin on tuottanut vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Uskomme, että Suomen Sk.Y:n osto-asiamiehetkin tietävät 7.65 mm patruunan kelvottomuuden konepistooliin, mutta he eivät takerru moisiin pikkuseikkoihin. Asiakas on aina oikeassa, joten jos joku välttämättä tahtoo 7.65 mm konepistooleja, myymme toki sellaisia. Kohtuullisella lisähinnalla toimitamme 9 mm Parabellum-kaliberin vaihtopiippuja. Muita osia ei tarvitse aseeseen vaihtaa, ja piipun pystyy asentamaan vaikkapa ampuja itse." (Suomentajan muisteloita). HUOM ! "Mustahylsyisistä karabiinipatruunoista" on hieman tarinaa tiedostossa: "PAKINAA LÄHIPATRUUNOISTA", Quod Vis.!


KESTÄVÄN TULEN NOPEUS

Sveitsiläisen Bergmannin ammunnon kiihkeydeksi ilmoitetaan 600 laukausta minuutissa. On täysin varmaa, että sodan-aikainen malli oli sitä huomattavasti hidaskäyntisempi. ("Brevét'n" lukko on todellakin kevyempi ja "juohennusjousi" ehkä jäykempi kuin sodan aikaisissa MP 18.I:issä. Suom. huom.).

Sinällänsä on massalukkoon perustuva ase myötä-syntyisesti kiihkeämpi ammunnolta, kuin olisi jäykkään yhteyteen kytkeytyvä ase. Jykevä, pitkän matkan liikkuva lukko ja sangen vento juohennusjousi olivat omaksutut Bergmanniin varmastikin ylenpalttisen ammunnon kiihkeyden ehkäisyksi. Sehän haittasi esimerkiksi Villar Perosa'n ali-konekiväärin käytäntöä. Kestävän tulen suuri kiivaus on suotavaa vain ilma-aluksien aseissa, mutta ei milloinkaan taisteltaissa maan kamaralla. (Mainittu VILLAR PEROSA oli alkuaan suunniteltu lentokoneisiin tähystäjä-kk:ksi, mihin aseparin muotoilukin viittaa. Suom. huom.).

Itse ounastelen saksalaisen Bergmann-Musketin ampuvan 300 - 400 laukauksen kiihkeydellä minuutissa. Joidenkin kenraalien mielestä on tulen kiivaus 600 laukausta minuutissa tietystikin hyvältä näyttävä lukumäärä.

(WILSONin ALKUPERÄSTEKSTIN KYSEINEN LUKUKAPPALE PÄÄTTYY TÄHÄN).


Bergmann-artikkeli jatkuu, osa 2 >>