Osa
1 Osa 3 Osa
4 Linkkisivulle Gunwritersin etusivulle Suomi
History in English
SUOMALAINEN SUOMI - KP/-31:N
HISTORIA
II OSA, 8.6.1999
Teksti: P. T. Kekkonen
Kuvitus: J. Hartikka
"Voi sanomapitsi ja Rumahenki ! Eihän tämä
suomenkielinen juttu ole kuin paikoitellen käännöstekstiä alkuperäisestä
artikkelista..! ", toteaa kai monikin kriittinen lukija, viimeistään
luettuaan tämän sarjamme toisen osan, ja havaitessaan puisevan historiikin vieläkin
jatkuvan. - JESS; hyvä "kielinen" aseveli ! Kirjoittaja muistaakseen varoitti
ennakolta, että omakieliseen KP/-31:n tarinaan on luvassa eräitä PIKKU
täydennystietoja, jotka KENTIES voivat kiinnostaa suomalaisia lukijoita, mutta jopa
vihastuttaa oman Suuren Isänmaallisen Sotamme vastapuolien kansalaisia: Olihan
esimerkiksi Brittiläinen Kansainyhteisö sotatilassa Suomea vastaan 6. 12. 1941 - 10. 2.
1947, vaikka tätä ei tiedä monikaan "KORKEAJÄNNITYS-SARJOISTA"
sotahistoriansa nuoruudessaan opiskellut keski-ikäinen maanmiehemme. Joitain
jokaiselle isänmaalliselle suomalaiselle tuttuja, mutta ulkomaalaisille tuntemattomia
Suomen historian yksityiskohtia voitaneen jättää poiskin tästä esityksestä. Tekniset
tiedot pyrimme tekemään tykö vähintään samassa laajuudessa, kuin ne jo aiemmin
selostettiin australian- ja ameriikan-kielisissäkin
artikkeleissa.
(pNakaa mrkille saNa: "VÄHiNTÄiN"...!! OioNluku-osatsoN
hUoM:tvs!!).
(Oikolukijain vappujuhlat jatkuvat ilmeisestikin yhä, 1.6. -99..!
Raivo-raittiin latojan halveksuva huomautus).
TIKKAKOSKI Oy:ksi nimensä jo vuonna 1929 lyhentäneellä SUOMI-kp:n valmistajalla oli
yhtiömiehenä Saksan kansalainen WILLI DAUGS, joka pystyi kansainvälisten kontaktiensa
ansiosta edistämään aseiden markkinointia ulkomaille tyystin toisenlaisella volyymilla
kuin Konepistooli Oy. Aseiden valmistusmäärienkin ennakoitiin kasvavan "useiden
kertaluokkien" verran.
TOOL Oy, konepistoolien M/-22 ja -26 valmistaja, oli koonnut noin kaksisataa toimivaa
asetta aikavälillä 1922 - 29. Lähes kaikki myytiin Suomen armeijalle, raja- ja
merivartiostolle, tullimiehille (Suomessa oli ns. "kiertolaki") ja
suojeluskunnille, sveitsiläisten sekä kotimaisten BERGMANN-lisenssivalmisteiden
täydennykseksi. Ennustus "useista kertaluokista" toteutui yli
optimistisimpienkin odotusten: Kolmannen Vapaussotamme (ns. Jatkosota 1941 - 44) aikana
saavutettiin uskomattomalta kuulostava tuotantoennätys: 9007 (yhdeksäntuhattaseitsemän
!) toimivaa asetta yhden kalenterivuoden aikana. Lepopäivät poislukien oli
päivittäistuotanto tasan 30 asetta + "muut askareet siinä sivussa"
(Huom: Uusi tarkennus valmistusmääriin, kiitos tarkkaavaisen lukijan, Tokko tietoa on -palstalla! Latojan lisäys 15.7.-99)
LEONARD LINDELÖF Oy:n YHDEKSÄN VUODEN
tuotantomäärä saavutettiin Tikkakoskella tuolloin KAHDESSA PÄIVÄSSÄ, vaikka Suomi
M/-31:n valmistus vaati lähes puolitoista-kertaisesti enemmän lastuavia työstövaiheita
kuin BERMANN MP 18-I:n tuotanto. Kumpaankin asemalliin perinpohjaisesti tutustunut
kirjoittaja on ollut suorastaan "äimän käkenä" lukiessaan niitä TÄYSIN
VALHEELLISIA kertomuksia, joita Suomessa (tosin VAIN Suomessa) on julkaistu
Bergmann-konepistoolin tuotannon "vaikeudesta ja kalleudesta." Asehan on
erittäin yksinkertainen mekanismeiltaan, ja alkuaankin suunniteltu tuotettavaksi miltei
missä tahansa pikku nyrkkipajassa..
Kuva: Bergmann -KP, purku
aloitettuna.
Vielä 1990-luvulla kieltäytyivät muutamat painetut mediat julkaisemasta Bergmann-kp:n
esittely-artikkelia, "koska se on LIIAN YKSITYISKOHTAINEN kerronnaltaan"..!
Mistä lieneekin julkaisukielto lähtöisin ? Emme ryhdy tuota arvailemaan..! Kertomukset
7.65 mm Bergmannin epäluotettavasta toiminnasta pitävät kyllä osittain paikkansa,
mutta häiriöt olivat selvästi patruuna-syntyisiä, eivätkä itse aseesta johtuvia.
Willi Daugs onnistui hankkimaan 30-luvun pulakaudella Tikkakoski Oy:n osake-enemmistön,
ostelemalla jopa yksin kappalein yhtiön osakkeita rahavaikeuksiin sortuneilta
pienosakkailta, lähiympäristön maanviljelijöiltä - näiden kertoman mukaan täysin
käypään hintaan. Kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä kauppoihinsa: Moni maatila
varjeltui pakkomyynniltä, ja jo kerran (vuonna 1910) suoritustilaan ajautunut yhtiö
nousi ennennäkemättömään kukoistukseen kuorestaan. Pää-osakas Daugsin pragmaattisen
näkemyksen mukaan: "konepistooli on lämpövoimakone, kuin GEO-venemoottori tai
TIKKA-puimakonemoottori 1910-luvulla. Myytävänä jokaiselle maksukykyiselle ostajalle
mihin tahansa ystävällismieliseen maahan"; tosin mieluimmin asevoimien tai
järjestysvallan ostoasiamiehille...
Thompson-konepistooleja valmistavan Auto-Ordnance Co:n myyntitavat olivat vieläkin
vapaamielisemmät, kunnes "Lex MORGENTHAU" löi naulat USA:n yksilönvapauden
arkkuun v. 1934. Äveriäät Mafia-pomot saattoivat sen estämättä ostaa konepistooleja
henkivartijoilleen, mutta tavallisille kansalaisille oli 200 dollarin "asevero"
kohtuuton rasite. Sopii muistella 200 taalan ostokykyä v. 1934: Pienen henkilöauton
hinta..! Käytettyjä T-mallin FORDeja sai tuolla summalla jopa neljä.
ENSI KERTAA SOTATOIMISSA
Suomi-konepistooliksi 9.00 mm KP/31 sarjatuotantonsa alkamisvuoden mukaan nimetyn aseen
vientiponnistukset alkoivat heti valmistuksen käynnistyttyä, ja ne ulottuivat
kaukaisiinkin maihin. Ensimmäiset sotatoimet, joihin KP/31 osallistui, lienevät
liittyneet Kiinan sota-lordien välienselvittelyihin. Suoranaista sisällissotaa
kihisevästä Kiinasta ei juuri tihkunut tietoja sivistyneempään maailmaan. "Jos
tapella sä tahdot/ niin Kiinaan mee..!" lauleli sentään amerikansuomalainen HISKI
SALOMAA kuplettilevyllään: "HÄÄT REMULASSA".
USA:n takapihalla tapeltuun Bolivian ja Paraguayn sotaan Gran Chacon rämeikön ja
hiekka-aavikon (= öljylähteiden) omistuksesta (v.v. 1932 - 35) osallistui julkaistujen
dokumenttien mukaan muutamia Suomi-konepistoolejakin. Jotkut uhkarohkeat lehtimiehet
tarkkailivat sotatoimia paikan päällä, havainnoiden uudenmallisten aseiden
olemassaolon. Niiden merkiksi mainittiin "SO UMI GUN", joten kyseessä oli malli
-31, jonka hahlonjalan sivuun on kaiverrettu tai leimattu logo: "SUOMI", jonka
paikallinen väki lausui parhaiten ymmärtämässään muodossa.
Tieto siitä, kumpiko osapuoli aseita käytti, on vaipunut unhon yöhön kai ainiaaksi.
Samoin tieto siitäkin, kuinka aseet olivat joutuneet Chacon perä-korpeen: Ostettu..?
Saatu sotasaaliiksi..?? Käyttäjäkunta oli aseisiin läpeensä tyytyväinen, ilmoittaen
"Ametralladora So Umi:n" toimivan mainiosti Chacon kesähelteisissä
olosuhteissa ja soveltuvan erityisen hyvin taisteluihin pensaikoissa sekä sademetsissä.
Kommentit kulkeutuivat ilmeisesti Suomeenkin saakka, mutta jäivät vaille erityisempää
huomiota. IIVARI LEIVISKÄn erään maantiedon oheislukemiston mukaan on Gran Chaco
kesäaikaan Etelä-Amerikan helteisin maankolkka, joten KP/31 osoitti jo varhain
toimivuutensa äärimmäisissä ilmasto-olosuhteissa - laidasta laitaan - utuisella
sammakkosuolla ja helvetinlaisella hiekka-aavikolla. Pakkastestien aika koitti muutamia
vuosia myöhemmin "kotikentällä".
KP/-31: RAKENNE JA TOIMINTA
Sanoihin "VANKKA" tai "LUJATEKOINEN" voidaan kiteyttää useimpien
ensimmäisen sukupolven konepistooleiden ominaisuuksien yleiskuva. Aseita ei ollut
kovinkaan suurta valikoimaa. Tunnetuimpia malleja olivat Bergmann, Thompson ja Suomi,
joista yhtäkään ei vielä oltu prässätty teräslevystä ja koottu pistehitsaamalla,
eikä niiden liikkuvia osia oltu jätetty karheiksi valun tai upukka-taonnan jälkeen,
tyytyen vain liukupintojen siloitteluun lastuamalla tai hiomalla.
Vähemmän rasitettujakaan rakenne-osia, edes perälaattoja, ei vielä valettu
"guttaperkasta", joka on kaikkien muovilajien lystikäs yleisnimitys Suomessa -
selluloidista tai bakelliitista moderniin aramiidiin tai polykarbonaattiin asti.
Vanhoillisilla materiaalien ja tuotantomenetelmien valinnoilla oli toki myös hintansa,
mutta se hinta suostuttiin kitsastelematta maksamaan "sotaisien aikojen loppuun
asti" kestävistä aseista.
PIIPUT
KP/-31 alettiin ymmärtää jo konetuliaseeksi,
eikä enää pistoolin patruunoita ampuvaksi karabiiniksi. Piipunpituus lyhentyi helposti
muistettavaan mittaan "Pii desimetriä" eli 314 mm. Valittu pituus oli jonkin
teoreettisen laskelman lopputulos. Suunnitteillahan oli 9 x 19 mm konepistoolin
erikoispatruuna, joka antaisi luodille tasan 400 m/s "alkunopeuden", polttamatta
kuitenkaan piipunputkea pilalle muutamalla pitkähköllä sarjalla. Esimerkiksi aseen
tähtäimet oli alusta alkaen jaotettu 9 mm 8 gramman luodin ampumiseen aina 500 metriin
saakka 400 m/s lähtönopeudella.
Kuva: Kuuman piipun irroitus.
Käytännössä oli luodin paino tavallisimmin 7.5 grammaa ja sen nopeuskin jäi hieman
vaille tavoitteesta - mutta käytännössähän ei tähtäimiä edes vilkaistu, paitsi jos
ammuttiin kertatulella oravia tai metsälintuja "sattumiksi" sota-ajan kovin
vetiseen soppaan.
Englanninkielisen artikkelin nuorehkot lukijat ovat arvelleet tarinoiden oravajahdista
kp:lla kuuluvan "DISNEYn tuotannon" uskottavuusluokkaan, mutta "siellä
jossakin" aikoinaan mukana olleet Kolmannen Vapaussodan veteraanit ovat kertoneet
orava- ja lintujahdeista kp:lla, mainiten niiden olleen "varsin yleinen harrastus
erityisesti lanttu-talvena 1941 - 42."
Taitavimmat erämiehet ampuivat metsäkanalintuja lentoonkin konepistoolilla
"haulikkohollille tai jopa vielä pidemmille etäisyyksille." KNUT PIPPING
mainitsee, kirjana julkaistussa tutkielmassaan "KOMPPANIA PIENOISYHTEISKUNTANA",
oravien ammunnan aivan ohimennen - arkipäiväisenä askareena. Veteraanien haastattelut
ovat sittemmin tuoneet lisävahvistusta uskomattomalta kuulostaneeseen mainintaan - ja
ammuttiinhan toki oravia aikoinaan myös jalkajousen kolkka-nuolilla, ilman
minkäänlaisen tähtäimen apua.
Vasemmanpuoeinen taulu: Kymmenen kertatulilaukauksen
osumakuvio ammuttuna tuelta 100 metriin. Seitsemän laukausta alle 30 mm:n
"kasassa". Usein siteerattu eräkirjailija TAUNO V. MÄKI kirjoitti vielä
1960-luvulla, että: "Metsästysluodikko, joka ampuu viisi laukausta alle viiden
senttimetrin hajonnalla sataan metriin, on poikkeuksellisen tarkka ase, jollaisia voi
tavata vain harvoin !" SAKO-luodikoilta vaadittiin enintään 45 mm:n hajonta/100 m
viidellä koelaukauksella. Kuvattu osumakuvio on ammuttu todellakin SUOMI-kp:lla malli
-31. Oravan päähän osuminen alle 50 metrin etäisyyteen ei siis ollut WALT
DISNEY-tuotannon DAVY CROCKETT-filmatisointien tapaista legendaa..! Piipun laippaan
lyötiin kohdistusleima "5", ja piste numeron alle, koska testattu piippu ampui
hieman alle viitosruudun keskiön. Oikeanpuoleinen taulu selostetaan jäljempänä.
Konepistoolin piippuja valmisti Tikkakoski Oy:n ohella myös Joonas Mataraisen asepaja
(sittemmin MIKRO Oy), joka porasi, rihlasi ja hioi piipunreiät yhtä tunnollisesti kuin
laadukkaat tarkkuusaseiden piiputkin, eikä Tikkakoskikaan jäänyt tällä
erikois-osaamisen alalla juuri maineikasta alihankkijaansa huonommaksi. Alihankinta oli
välttämätöntä, koska jokaisen aseen vakiovarusteena oli kaksi valikoitua
kovapanospiippua ja kaksi paukkupatruunapiippua rauhanajan toimituksissa, ellei toisin
oltu sovittu.
Toisessa PaPP-piippumallissa oli painetta lisäävä kapeikko suuhun kiinnitetyssä
"sysäyksenvahvistajassa". Toiseen oli puristettu kavennus lähemmäksi
patruunapesää, litistämällä piipunreikä lähes tukkoon. Jälkimmäinen oli
luotettavampi, jos paukkupatruunoiden teho oli iän myötä heikentynyt.
YKKÖS- JA KAKKOSPIIPUT
Kovapanospiiput oli valikoitu koeampumalla siten, että varapiippu (II) ampui täsmälleen
samaan osumakeskiöön samalla tähtäinten asetuksella kuin "ykköspiippukin".
Piippujen leimat I ja II eivät tarkoittaneet niiden laatuluokkaa !
"Kakkospiippu" oli monastikin ykköspiippua käyntitarkempi, mutta vain
mestariampuja pystyi havaitsemaan muutamien millimetrien eroavaisuuden 100 metriin
ammuttujen kertatulilaukausten hajontakuvioissa, ja johonkin toiseen valmistuserään
kuuluvat patruunat muuttivat usein piippujen paremmuusjärjestyksen taas päinvastaiseksi.
Konetuliaseen piippu tietenkin kului ahkerassa käytössä, tai "paloi
karrelle", jos aseella jouduttiin ampumaan lyhyessä ajassa vaikkapa tuhatkunta
laukausta, "antaen piipun hengittää" (helmikuussa 1999 edesmenneen VILJAM
PYLKKÄÄN = "ANTERO ROKAN" radio-haastattelun sanonnan mukaan) vain sen tuokion
ajan, jonka lippaanvaihto kesti. Harvinaisempaa oli, että piippu syöpyi tai ruostui
pilalle huollon laiminlyönnin takia, mutta ei toki täysin mahdotonta, vaikka
konepistoolia ei kenelle tahansa "rodjarille" aseeksi annettu paljaiden rautojen
aikoina. Ei ainakaan Talvisodan päivinä, jolloin aseita oli vielä "surkkian
vähän" jaettaviksi - tarpeeseen nähden.
VARAOSAPIIPUT SOPIVAT "HEITTÄMÄLLÄ"
Tavalla tai toisella käyttökelvottomaksi turmeltuneen piipun tilalle voitiin hankkia
vaihtopiippu, joka sopi aseeseen "heittämällä" ja se vieläpä ampui siihen
kohtaan, mihin tähtäimet näyttivät, ilman sovitusten tai säätöjen tarvetta. Tämä
vähemmän tunnettu KP/-31:n erikoisominaisuus on yhä vieläkin ainutlaatuinen
konepistoolin kaltaisissa sotatyökaluissa, joista kertakäyttöisimmät voitiin jopa
romuttaa kokonaan, kun piipunreiän "luokka aleni kolmoseksi". Näin tehtiin
ainakin STEN Mk III:n ja venäläisen PPS 42:n sekä 43:n tapauksessa. Lastuamalla
työstetyt osat, kuten lukot, otettiin kuitenkin talteen varaosiksi, jos ne olivat yhä
käyttökelpoisia. PPSh 41:stä romutettiin piipun myötä ylärunko, mutta
"alakerta" kierrätettiin, kuten myöskin lukko - riippuen osien kunnosta.
KP/-31:n piippujen testiammuntataulu oli jaettu ruudukoksi, kuin kartta konsanaan.
Valmistuneella piipulla ammuttiin kymmenen kertalaukausta maalin keskiön alle, hieman
vasemmalle tähdäten. Jos piippu oli "luonnonsuora" ja seinämiltään
tasalaatuinen, sijaitsi osumakuvion keskiö keskimmäisen ruudun keskellä. Tällöin
lyötiin piipun kiinnityslaippaan numero 5. Jos osumakeskiö oli hiukankin sivussa 100 x
100 mm:n suuruisen ruudun keskiöstä, lyötiin numeron 5 ylle, alle tai sivulle piste ,
joka ilmaisi poikkeaman suunnan.
300 x 300 mm:n kokoinen alue tarkkuutus-taulusta oli jaettu
yhdeksään ruutuun, numerot 1 - 9, ja kunkin ruudun keskiöstä mahdollisesti poikkeavan
osumakeskiön poikkeamissuunta merkittiin piipun laippaan pisteellä ruudun numeron
lisäksi. Vaihtopiippua tilattaessa ilmoitettiin ruudun numero ja mahdollisen pisteen
suunta varikolle tai tehtaalle. Piipunlaipan kohdistusleiman piti tietenkin täsmätä
aseen alkuperäispiippujen leimojen kanssa. Tällöin ampui vaihtopiippu osumakeskiön
parhaassa tapauksessa tasan samaan kohtaan kuin aseen alkuperäispiiputkin, eikä
poikkeama ollut enimmilläänkään kuin tuuman verran sadan metrin etäisyydelle.
YLIJÄÄMÄPIIPPUJA KILOTAVARANA
Vaihtopiippuhuollon toimivuuden edellytys oli piippuvaraston runsaus varikoilla ja
tehtailla. Siksipä on tehtaanrasvaisia, käyttämättömiä ylijäämäpiippuja ollut
viljalti saatavina vielä takavuosinakin, vaikka muudan kuopiolainen romukauppias myi
niitä jo 1970-luvulla jopa autokuormittain, "tusinoettaen halavemmalla ja
kilotavarana sittäij halavemmalla". Piipuista askarreltiin mm. haulikon
sisäpiippuja tai omatekoisia "tussareita", mihin syntiin syyllistyi
kirjoittajakin joskus neljännesvuosisata sitten. "Rikokset" ovat jo ammoin
vanhentuneet, joten asian tohtii mainita. "Bobrikovin Ukaasin" (vuodelta 1903)
ei-ammattimaista rikkomista, eli ampuma-aseen luvatonta valmistusta, ei Suomen kansan
ylivoimainen enemmistö tosin ymmärrä vieläkään (eikä kai milloinkaan) rikokseksi.
Huomio kiinnittyi jo silloin piippujen korkeaan laatutasoon: Ne olivat reiältään
loppuun saakka viimeisteltyjä, kun taas nykyään kaupasta ostetun huokean tai
keski-hintaluokan aseen piippu on yleensä "aihio", jonka aseenostaja joutuu
itse viimeistelemään (jos osaa) tai odottamaan, että luonnollinen kuluminen käytössä
"kolvaa" reiän seinämät kiiltäviksi.
Hylättyjäkään piippuja ei heitetty romukoppaan, vaan niistä tehtiin
paukkupatruunapiippuja. Hylkäysperusteena saattoi olla jopa vähäinen pintavikaisuus tai
kyvyttömyys "käyttää osumat" tarkkuutus-taulun ruudutetulle alueelle. Kolme
"harhalaakia" kymmenestä 100 metriin tuelta ammutusta tarkistuslaukauksesta
aiheutti hylkäyksen, ellei aiheuttajana ollut koeampujan virheliipaisu. Testiammunnathan
suoritettiin miesvoimin, koska "ampumakone" eli kiinteä tukiteline tuottaisi
suuremman hajonnan. (Sama ilmiö on havaittu myöskin rynnäkkökivääreitä
testattaessa, ja esimerkiksi pumppu-pienoiskiväärit ampuvat "vapaalta
kädeltä" pystyasennosta tarkemmin kuin tuelta laukaistuina). Myöskin
loppuunpalaneet piiput voitiin muuttaa PaPP-piipuiksi, mikäli patruunapesä oli
käyttökelpoinen. Etenkään sota-aikoina ei pienellä maalla ollut varaa nykytyyliseen
kertakäyttökulttuuriin.
Oikeanpuoleinen taulu: "Kaksitoista vainajaa
minuutissa" oli hyvinkin totuudenmukainen vastaus, kun joltain Talvisodan
veteraanilta tiedusteltiin KP/-31:n käytännöllistä tulinopeutta... Kuvan
esittämästä oikeanpuoleisesta maalitaulusta voidaan laskea 43 - 44 välittömästi
tappavaa osumaa, ja hieman ohi tai yli menneistäkin olisivat useimmat kohtalokkaita
lyhyen viiveen jälkeen, taikka vähintään taistelukyvyttömäksi heti lamauttavia.
TIKKAKOSKI Oy:n esittelykirjasessa tyydytään lakooniseen mainintaan: "Virallisissa
vastaanottokokeiluissa ammuttu taulu. Matka 100 m. 50 laukausta kestotulta; tuelta."
Laukaussarjojen kestoa ei ole muistettu mainita, mutta vuonna 1942 ne olivat yleensä jo
yli viisi laukausta per päräys, koska konepistoolia käytettiin tositoimissa kuin
taisteluhaulikkoa: Sarjoja ammuttaessa ei tähtäimiä käytetty lainkaan, ja laukaukset
suunnattiin vastustajan vartaloon, eikä päähän, kuten ampumaradalla voitiin tehdä
häiriöttömissä olosuhteissa: Pahvinen taulu kun ei ampunut takaisin..!
"...LISÄTÄÄN RAUTAA REIÄN YMPÄRILLE"
Kulunut vitsi aseenpiipun valmistuksesta kuuluu: "Otetan yx reikä, sopiwajsta kokoa.
Sitte waijn kääritän tarpeex paxulti rautaa sen reijän päälle. Sijnä pyssyn pijppu,
tai waicka yhden styckin putki." 1700-luvulta periytyvään selontekoon verrattuna
oli piipputuotannon tekniikka muuttunut vuoteen 1930 tultaessa päinvastaiseksi: Otettiin
teräskanki, johon porattiin reikä, kalvettiin se porausmittaansa, höylättiin rihlat,
ja yleensä "kolvattiin" eli mikro-hiottiin reiän seinämät kiiltäviksi.
Belgiassa tai Ranskassa saatettiin vielä valmistaa haulikonpiippuja (erikoistilauksesta,
erikoishintaan) perinteisellä kierresaumahitsauksella, mutta nämä
"lankapiiput" eivät enää olleet käyttöaseisiin, vaan kerska-aseisiin
tuotettuja. 9 x 19 mm konepistoolin piipun pituudeksi oli arvioitu riittävän noin 20
senttimetriä, ja sen seinämävahvuudeksi suupuolella ehkä vain 1.5 mm "koska
ohutseinäinen piippu jäähtyy paksuseinämäistä nopeammin".
Muunmuassa kuuluisa saksalainen konstruktööri HEINRICH VOLLMER (yleisesti, mutta
erheellisesti "SCHMEISSEReiksi" kutsuttujen MP 38:n, MP 38/40:n ja MP 40:n
suunnittelija) lukeutui ohuiden, vain peräpäästään paksuseinämäisten piippujen
suosijoihin. H.Vollmer ja A.J. Lahti saattoivat, hupaisaa kyllä, perustella
näkemyksiään materiaalin säästöllä - kumpikin täysin tosiasioiden mukaisesti.
Vollmerin konepistoolien piiput olivat lyhyempiä, mutta ne jouduttiin työstämään
paksusta ainestangosta: Sorvauslastuja tuli korkea kasa. Suomi KP/-31:n piippu on
tasapaksu. Sen ulkopinnan muotoilu tuotti vain niukalti sorvin lastuja ja hiomapölyä.
Porausjätteiden määrä oli hieman runsaampi kuin Vollmer-piippujen tapauksessa, mutta
grammamäärinä vertaillen oli niiden ero vaatimaton, ja vähäinen, kun sitä verrataan
ulkopuolisen muotoonsorvauksen lastukekoon.
LAADUN SALAISUUS: HUOLELLINEN TYÖ
Piipputeräs oli hintavaa tavaraa. Jokainen ylimääräinen lastuiksi sorvattu gramma
merkitsi teräskilon tuhlausta, kun valmistettiin tuhat piippua. Lastuavalla työstöllä
(sorvauksella) muotoiluun tuhlattu konetyöaika koitui materiaalikustannuksiakin
kalliimmaksi, kun pulakausi oli ohi ja ammattityöväestön palkat "kihahtivat"
ennenkuulumattomiksi - myös Saksassa - 1930-luvun jälkipuoliskolla. (Vaikka sekä idän
että lännen "politrukit" YHÄ toisin väittävätkin, ei työläistä, eikä
maataloustuottajaa ole missään / milloinkaan pidetty yhtä suuressa arvossa, kuin
Kolmannessa Valtakunnassa).
Piipunreiän mitoituksessa ei sinänsä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Porauskaliberi oli 8.70 mm ja uraläpimitta 9.00 mm, tai muutaman sadanneksen yli. Yksi
tai kaksi kerrallaan kaapimalla höylättyjä rihloja oli kuusi; oikeakätinen nousu 250
mm/kierros. Etenkin KOMINTERNin (=Neuvosto-Venäjän) vakoojat yrittivät onkia tietoja
piippujen valmistuksen salaisuuksista, päätyen toteamukseen, että: "Ainoa
salaisuus on se, ett'ei mitään salattavaa ole ! Laadukkaat materiaalit ja huolellinen
työ sekä viimeistely tuottavat tarkkuuspiipun - jopa konepistooliin".
Tämän saman piippuseppien synkän salaisuuden oli tehnyt tykö jo amerikkalainen HARRY
M. POPE vuonna 1899 julkaistussa esitteessään, eikä kärkipään tarkkuusaseiden
piippuja poraavalla ja rihlaavalla ERKKI MÄKISELLÄ, Vammalassa, ole sen ihmeellisempiä
poppakonsteja käytettävissään sata vuotta Popen esitevihkosen julkaisemisen
jälkeenkään.
Ruotsalainen kromi-nikkeliteräs oli varsin kuumankestävää. Punahehkuun kuumentuminen
ei pehmittänyt sitä pysyvästi pilalle, vaan poisti siitä viimeisetkin työstön
aiheuttamat jännitystilat. Punahehkuiseksi tulitettu piippu aiheutti hieman normaalia
suuremman laukausten hajonnan, joka kuitenkin palautui ennalleen piipun jäähdyttyä ja
sen reiän kutistuttua jälleen alkuperäismittoihinsa.
PIIPPU PARANI KÄYTÖSSÄ
Pysyvän laajentumisen sai aikaan vasta kymmenkunnan rumpulippaan (á 70 patruunaa)
paahtaminen tyhjiksi perä-perä-perrään, ainoina hengähdystaukoina ne muutamat
sekunnit, jotka kuluivat lippaavaihtoihin. Rynnäkkökiväärin piipun turmeltumiseen
riittää ehkä puolet tästä laukausmäärästä lähes yhtäjaksoista sarjatulta, ja
jopa kevyiden konekivääreiden piiput turmeltuvat 500 - 700 laukauksella tauotonta
sarjatulta, väljentyen vallan horoiksi.
Uudempien asetyyppien piipunvaihtoa ei yleensä voida suorittaa nopeasti, lyhyen tulitauon
aikana. SUOMI-konepistooliin voitiin.! Jos ykkös- ja kakkospiippuja käytettiin
vuorotellen, vaihtaen kuumentunut piippu jäähtyneeseen aina tilaisuuden tullen, kesti
kumpainenkin piippu (muun huollon huolellisuudesta riippuen) jopa runsaat kymmenentuhatta
laukausta, ilman käyntitarkkuuden selvästi havaittavaa huonostumista. Muutama
punahehkuiseksi kuumeneminen oli pelkästään hyödyksi: Kun työstöjännitykset
piipunseinämistä olivat eliminoituneet, ei piippu enää "elänyt" (lievästi
käyristynyt ja uudestaan suoristunut) kuumentuessaan ja jälleen jäähtyessään.
Kuvatxt: Kuumentunut piippu poistettiin ehkä jopa
puukonkärjellä takaapäinn irti työntäen. Kun piippu oli saatu hieman liikkumaan,
voitiin se kammeta kokonaan irti lukkouurnan ja piipunlaipan väliin työnnetyllä puukon
tai kenttälapion terällä. Hehkuvaan piippuun ei mielitty koskea edes rukkaskädellä.
Vaippakin saattoi "tatuoida" lähtemättömät palo-arvet kämmenpohjaan..!
Kirjoittaja on nähnyt näitä äärimmäisten tilanteiden muistomerkkejä monienkin
veteraanien käsissä. Sanonta:"Kunnian Arvet" ei kaiu lainkaan ontolta..!!
Hehkuvankuuman piipun heittäminen lumihankeen tai rapakkoon saattoi tietenkin aiheuttaa
pysyvän käyristymisen ja osumapisteen muutoksen. Jännityksiä poistava kuumennus
suoritettiin valmistusvaiheessakin, ensin aihio-kangelle ja vielä työstövaiheiden
jälkeen, mutta paineettomassa olotilassa toteutettu hehkutus ei ollut yhtä tehokas
teräksen kiderakenteen "normalisoija", kuin oli piipun kuumennus ampumalla.
LUOTI IRTI "RAAKALAISKONSTILLA"
Pistoolin- ja konepistoolinpatruunat olivat etenkin sodan aikana miljoonittain tuotettuja
massavalmisteita. Epäkurantti nalli tai vajavainen ruutimäärä sattui tilastollisella
todennäköisyydellä joihinkin patruuna-yksilöihin, koska lataustoiminta oli koneellista
ja jo melko pitkälle automatisoituakin työtä. Luodin jämähtäminen aseen piippuun ja
seuraavan patruunan ampuminen tahattomasti sen perään ei ollut massasulkuisessa aseessa
mikään maankaatava ihme: Asehan pystyy poistamaan hylsyn ja toistamaan lataus-syklin,
vaikka patruuna olisi vajaatehoinen, jumittaen luodin piipunputkeen. Eräissä tapauksissa
on hylsynpoisto jopa vauhdikkaampi piipun tukkivalla laukauksella kuin normaalitehoisella
patruunalla ammuttaessa.
SUOMI-kp:n piippuihin joskus ilmaantuneet "sipulit" eli laajentumat olivat
ilmeisesti seuraamuksia huomaamatta jääneistä luotien piippuunjäämisistä, ja niiden
tahattomista irti-ampumisista seuraavalla patruunalla. Piippuun päässyttä lunta
epäiltiin vielä vuonna 1942 laajentumien aiheuttajaksi. Turhaksi todetun suujarrun
käyttöönomaksumista puolusteltiin jälkikäteen pyrkimyksellä ehkäistä
"lumilaukausten" ampuminen. Lähempi tutkimus osoitti lumiteorian vääräksi.
Laajentumia alkoi löytyä piipuista entistäkin enemmän KP/- 31 SJR:n käyttööntulon
jälkeen; ei tosin suujarrusta johtuen, vaan koska patruunoiden laatutaso huonontui
tuotantomäärien kasvun myötä, ja materiaalipulan seuraamuksenakin, sodan
"vanhetessa".
TIKKAKOSKI Oy:n vuonna 1942 julkaisemassa konepistoolin esittelykirjasessa mainitaan
piippuun juuttuneen luodin poistaminen ampumalla brutaalina mutta turvallisena
hätävara-keinona, jota ennen neuvottiin poistamaan lipas, ja lukon hylsykiskuri eli
ulosvetäjä. (Käytännössä tähän valmistelevaan toimenpiteeseen ei ollut useinkaan
aikaa taistelutilanteessa. Särkynyt kiskuri vain kopisteltiin jälkikäteen pois
lukkouurnasta lipassolan kautta, ja jatkettiin tulitusta. Ase toimii moitteettomasti ilman
hylsynvetäjää, kuten osaavasti suunniteltu massasulku-ase yleensäkin).
2. osan loppu. Artikkelisarja jatkuu...
Osa 1 Osa 3 Osa 4
Linkkisivulle Gunwritersin
etusivulle