<< Uusimmat Osa 17 >> Osa 16 >> Osa 15 >> Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English guns.connect.fi Linkkisivulle
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 18, päivitetty 03.07.2000
Toimiiko uusi vuosimaksusysteemi?
Tätä pähkäilimme itsekin kuukauden päivät, kunnes PL:oon eli P.O.BOX:iin ilmaantui
pari ensimmäistä läpinäkymätöntä kirjekuorta, toinen Ameriikasta ja toinen
koto-Suomesta. Jälkimmäisessä mainittuun E-mailiin tulee jokunen artikkeli(sarja), jota
tohtii tuskin julkaista sinällään netissäkään, ja lehdissä niin paljon
itsesensuroituina, että hävettää.
2906 MM; PT.
Supulatingeista ja muistakin
Minulla olisi muutama kysymys aliäänilatauksista ja parista muusta latauksesta.
1. Miten onnistuu .223 Rem. patruunoiden lataus aliäänisiksi? Aseena on Thompson/Center
Encore pistooli 15 tuuman piipulla, luotina on Lapuan 55-graininen FMJ.
2. Onko sinulla latausohjetta .223 Rem.- patruunalle ruudille N110, ja miten tämä ruuti
sopii kyseiseen kaliberiin? Aseena sama Thompson, ja luotina edelleen 55 gr. Lapua.
Tarkoituksena olisi normaalitehoinen lataus eikä alisooninen.
3. Haluaisin latausohjeita myös 7.62 x 39 mm patruunalle. Luotina on 8 g S405 ja aseena
Sako M 92 S. Haussa ovat normaalitehoiset lataukset ruudeille N110 ja N133, koska Herrra
VihtaVuori ei ole julkaissut ohjeita kuin ruudille N120.
Kiitos erittäin hyvistä aseita käsittelevistä www-sivuista! Nimim. "Rigor
Mortis"
Muutamat "lapualaaset" olivat aikoinaan sitä mielipuolta, että .223 Remington
on joteskin "ongelmallinen" ladattava aliääniseksi. Tuona aikana ei ollut
vielä tietämystä esimerkiksi nallipesän liekkireiän näiverryksestä noin 3.0 mm:n
läpimittaan, eikä luotien liukastuksesta omatoimisesti, tai jo luodinvalmistajien
toimesta. On huvittavaa huomata, että ainakin tshekkialaisissa 7.9 x 57 mm
Mauser-patruunoissa oli jo 1920-luvulla kiinnitetty erityinen huomio ruudin
syttymisvarmuuteen: Nallit olivat tyyppiä "Berdan", eli vailla irto-alasinta,
mutta hylsyjen nallipesiin integroidussa alasimessa oli liekkireikä putkimaisen alasimen
keskiössä, ja nalleissa oli ytyä enemmän kuin on samankokoisissa Boxer-nalleissa.
Reikä ei myöskään ollut liereä, vaan kartiomainen: Ruutitilaan päin avartuva.
Alasimen muodosta johtuen oli Brno Vzor 1926-pikakiväärin iskurinkärki
talttamainen, koska tavanomainen puolipallomainen nallipiikin kärki olisi lyhyenkin
sytytysviipymän seuraamuksena ehkä lyönyt liekkireiän tukkoon, tuottaen
"suutarin" tai sitäkin vaarallisemman vajaasytytyksen. Putkimaisia
Berdan-nallin alasimia esiintyi sittemmin myös venäläisissä messinkisissä
haulikonhylsyissä, joihin käyvät wanhat VihtaVuoren "patanallit.
Haulikon nallit oli nimetty pelikorttien "maiden" mukaan. Kun aikoinaan
tiedustelin niiden nimellismittoja ja toleransseja VihtaVuorelta, sain ainoaksi
informaatioksi valheellisen selonteon Hodgdon-ruutien kaikinpuolisesta turmiollisuudesta
kotilatingeissa, eli siis: "Hyvää päivää/ Kirvesvartta!" Yhteistyö
päättyi siihen: Myyntipuheet kun maistuivat parkkihappoiselta pajunköydeltä, ja
ruutikemian asiantuntemukseni aliarviointi kyrsi kaikkein eniten, vaikka tuona aikana
olivat takanani "vasta" 30-vuotiset itseopinnot ruudeista! (Tietääkseni ei
yksikään opistoinsinöörejä valmistava opinahjo kouluta erikoistuneita
"ruuti-inssejä". Peruskoulutuksenikaan ei olisi piisannut
ruuti-insinööriopistoon hakeutumiseen, vaikka kansakoulun päästötodistus varsin
kymppipitoinen onkin. Tyydyttäviä numeroita vain laulussa, voimistelussa,
puukäsitöissä ja ... piirustuksessa. "Taidottomuus" ei sittemmin ollut
esteenä osallistumiselle esim. tietokirjojen kuvitustoimintaan.)
Venäläisissä haulikoiden kestohylsyissä (ainakin 12 kal./70 mm) on kaikkiaan kolme
liekkireikää, joista keskimmäinen edesauttaa nallinkuorien poistoa teräväkärkisellä
esineellä. Sen molemmin puolin sijaitsevat reiät lienevät varsinaisia
"sankkireikiä". Tehdaspatruunoiden hylsyt, kaliberi .223 Rem., joiden
nallipesien liekkireiät avartuvat 60 asteen kartiokulmaisina takaa ruutitilaan päin,
alkaen vaikkapa 3.0 mm läpimitasta, ovat tietenkin kaukaista (?) tulevaisuutta, mutta
kotilataajahan tekee mitä tahtoo: Tehtaat tekevät vain sen, minkä C.I.P:in tai
S.A.A.M.I:n kalkkivaarit sallivat. Seuraavat annossuositukset ovat pakostakin
ylimalkaisia, koska tarkkoja tietoja hylsyjen tilavuuksista ei ollut syöttävissä
ballistiikka-ohjelmaan.
1: T/C Encoreen 15" piipulla, luoti Lapua S350: Ruuti VV N310, annos 0.20 grammaa,
nopeus 306 m/s, paine 843 baria eli ilmakehää. Hylsy "keskimääräinen",
normaalilla nallipesän liekkireiällä, nallilla Small Rifle Boxer. Tämä on
aloitusannos! Lisäile ruutia 0.01 gramman "askelin", kunnes lentävät luodit
alkavat räikyä, ja vähennä sitten 1 - 2 gramman sadasosaa. Anna jonkun kaverisi ampua
testipatruunat ja kuulostele itse luotien lentoradan sivulla, milloinka "äänivalli
murtuu" (tai oikeastaanhan se MUODOSTUU luodinkärjestä sivuille leviäväksi
melukartioksi).
2: Minulla ei ole niitä, mutta H. Brömelin QuickLOAD-
ballistiikkaohjelmasta jotain löytyneekin. Vähimmäisannos: 1.00 gramma ruutia N110
55-grainisen Lapuan kokovaippaisen taakse. Ennakoitu lähtönopeus 15" piipusta on
774 m/s ja paine 2768 baria. Äärimmäinen enimmäisannos on 1.20 grammaa N110:tä. 3.6
grammaa painavan kokovaippaluodin se matkaansaattaa luodikkomaisella nopeudella 873 m/s,
mutta ballistiikkaohjelman ennakoima paine 4206 ilmakehää ei ennusta pitkää ikää
hylsyille, eikä lopulta aseellekaan, vaikka se ei ylitä nykyisillä menetelmillä
mitattavaa tehdaspatruunoille sallittua max.-painetta.
Antamasi tiedot ovat liian puutteelliset, eli on syytä jättää marginaalia
tuntemattomille muuttujille. Varsin tärkeä hylsytilavuuden määritys on neuvottu
taannoin QuickLOADin esittelyartikkelissa. Tilavuudet vaihtelevat
patruunamerkki-kohtaisesti jopa yllättävän paljon, eli on syytä olla pikkutarkka.
Sinänsä on ruuti N110 likimain ihanteellista .223 Rem.-kaliberin pistoolilatauksiin, kun
tehoa kaivataan: Miedommillakin nasauksilla on (sala)kaadettu erinäisiä satoja hirviä
vuosikymmenten juoksussa Suomessa, ja karhuja on jopa julki-kaadettu 3.6-grammaisilla 5.7
mm kokovaippaluodeilla. Jos osumatarkkuus riittää, ei 1.10 gramman ylitykseen ole
aihetta, ja gramman latauskin voi olla sopiva "kertaheitolla". Etenkin
erikoisaseen, kuten metsästyspistoolin, patruunoiden kotilataaja joutuu
hienosäätämään itse latinkinsa tarkoituksenmukaisiksi.
3: Sakon "Sportterin" 7.62 x 39 mm patruunalle löytynee latinkeja kysymilläsi
ruudeilla jo aiemmista GOW:n artikkeleista. Ruudin N110 enimmäisannos on 1.10 grammaa,
lähtönopeudet 8 gramman luodilla asekohtaisesti vaihdellen 550 - 560 m/s. Ruudilla N133
ladattaessa ei tarvita vaakaa, annostinta, tai edes kauhaa: Koukataan vain hylsy suuta
myöten täyteen ruutia ja rutistetaan 8 gramman luoti paikalleen, ynnä niipataan. Lataus
ei ole sinänsä ylipaineinen, mutta kaasumäntään vaikuttava paine voi tuottaa turhan
rätväkän automaattitoiminnon. Sako M 92 S:n kaasuventtiili on viisainta pitää kiinni
näitä "uskonnonvastaisia" latinkeja ammuttaessa.
QuickLOADIN mukaan palaa ruudista enintään 90 % piipussa, joten lataus ruudilla N133 on
epätaloudellinen, eikä erityisen suositeltava. Suputtimella eli vaimentimella
varustettuun aseeseen on lataus erityisen epäsopiva, koska piipun etupuolella palava
ruuti palaa vaimentimen sisällä räjähdysmäisesti. Ainakin omatekoisen suputtimen
sisäkalut ovat joskus lentäneet ulos vaipastaan, ja potku on ollut kuin
kiväärikranaattia ammuttaessa: Yhdestä solisluun + ylimmän kylkiluun murtumastakin on
raportoitu. Aseen kaliberi oli tosin silloin ollut .308 Win.
2706 MM; PT
Pykälät ja keksinnöt rautaoven takana
Mitä ymmärretään sanonnoilla "kassakaappi-laki" ja
"kassakaappi-keksintö"? Ne ovat jo ajalta kauan ennen ampuma-aselain
kakkosvaiheen valmistelua, eivätkä siis tarkoita aseiden säilytystiloja koskevia
tulossa olevia määräyksiä tai aseiden säilytyskaappien rakenteita, kuten pellin
paksuutta tai lukkojen lukumäärää, vaikka sanonnat ovat jo saamassa uusia
merkityksiä.
Nimim. "Sweet William's Ghost"
"Kassakaappilaki" on julkisuudelta salassa valmisteltu ja eduskunnan yhtä salaa
hyväksymä lain tasoinen säädös, joka astuu voimaan kriisitilanteessa, lähinnä
silloin, kun maa julistetaan sotatilaan. Silloinhan kaikki perustuslain turvaamat
kansalaisoikeudet ja -vapaudet kumoutuvat kertalaakista, jos (uusimmassakin)
perustuslaissa esiintyvät asiaa koskevat kolme sanaa: "Lailla voidaan
määrätä...", jotka käytännössä tarkoittavat sitä, että: "Lailla on jo
määrätty..." Poikkeukselliset säädökset poikkeustilassa voitaisiin kai muuten
hyväksyä, mutta niitä ovat olleet laatimassa 19. 09. 1944 jälkeen myös kaikenlaiset
"silleenit ja tälleenit", joten Oikeat Ihmiset voivat joutua yllättäviin
tilanteisiin. Esiintyyhän viranomaisten mielivaltaa jo ns. normaaliaikoinakin.
Lisäksi on poikkeustilaa varten säädetyillä normeilla taipumus jäädä voimaan
pysyväisesti. USA:n Liittovaltion Ampuma-aseasetuksen piti auttaa rahoittamaan
hätäapu-töitä 01. 01. 1934 - 31. 12. 1938. Pulakausi oli jo ohi
hätätila-säännöksen "eräpäivänä", mutta kyseinen verolainsäädännön
piiriin kuuluva asetus on pysynyt ja pahentunutkin jo yli 66 vuoden ajan. Lienee
toivotonta yrittää saada asianosaisia uskomaan, että heitä on ukotettu pahemman
kerran. Faktat torjutaan kai "antisemitistisenä propagandana" - jopa USA:n
aseharrastajien keskuudessa.
Suomessa on aihe ajankohtainen, koska tekeillä on kaikessa hiljaisuudessa ampuma-aselain
uudistuksen Kolmas Vaihe, "harmonisoituna" mahdollisiin YK:n direktiiveihin,
koskien aseiden yksityisomistusta. Kassakaappilaki on valmisteltuna, jos YK:lta joskus
tulee käsky ampuma-aseiden hallussapito-oikeuden rajoittamisesta valtiollisten
väkivaltakoneistojen yksinoikeudeksi. Aloitteentekijä on ollut Suomen Ulkoministeriö:
Taannoinen ministeri "She-Slobodan" ja nykyinen, 1960-luvun Repo-Vision
talk-showsta "Vedenjakajalla" tuttu hoplofoobikko.
Innovaatiot telkien takana
Käsite "kassakaappi-keksintö" tarkoittaa jotakin patentoitua tai
mallisuojattua keksintöä, jonka valmistuslisenssin on jokin firma ostanut keksijältä,
yksinoikeudella, ilman aikomustakaan aloittaa patentin/mallisuojan tarkoittaman välineen
tai valmisteen tuotantoa. Pyrkimyksenä on tällöin firman jo olemassaolevien
välineiden/valmisteiden menekin turvaaminen seuraavien 10 - 15 vuoden ajaksi. Eräs
asehistorian kuuluisimmista kassakaappikeksinnöista oli John M. Browningin
äärimmilleen pelkistetty pienoiskivääri, jonka iskuri toimi myös lukkona.
Osia oli sulku-/laukaisukoneistossa vain kolme, liipaisin mukaanlukien. Aikalaisten
mustaruutipatruunoiden tyhjenneet hylsyt voitiin vetää ulos peukalon ja etusormem
kynsillä, mikä on tosin mahdollista vieläkin, jos patruunapesässä on
"päästöä" vaikkapa suhteessa 1:100. Winchester Repeating Arms Co.
osti piekkarin valmistuslisenssin, mutta ei valmistanut milloinkaan Browningin patentin
mukaisia aseita, koska ne olisivat olleet liian huokeita tuottamaan jättipottia
valmistajalle tai ihraista myyntikatetta jälleenmyyjille, vaikka tuotantolukemat olisi
kirjattu pian kahdeksalla numerolla (yli 10 miljoonaa kpl.).
Olisipa Browning (Thomas A. Edisonin malliin) patentoinut keksintönsä ensiksi
Englannissa ja vasta sitten USAssa! Hän olisi saanut oikeuden myydä aseen
valmistuslisenssin jollekin eurooppalaisellekin asetehtaalle, mutta vasta v. 1899 alkanut
yhteistyö belgialaisen F.N:än kanssa opetti hänet tiedostamaan sen, että maailmaa on
Jenkkilän ulkopuolellakin - eikä mihinkä tahansa "orjakontrahtiin" kannata
allekirjoittaa puumerkkiään, jos haluaa ideansa joskus ilahduttavan koko ihmiskuntaa.
Olisi todella kiinnostavaa tietää, kuinka monta kassakaappikeksintöä vaikkapa
lääketieteen alalta, on suljettuna teräksisen oven ja permutaatio-lukkojen taakse,
odottamaan aikaa, jolloin kaupallisen hyödyn tavoittelijat arvioivat saavansa niistä
maksimaalisen tuoton, firmojen osakkaat osinkonsa, ja onnekkaimmat keksijätkin muutaman
roposen "aloitepalkkiona työsuhde-keksinnöstä". Salaisuudet ovat kuitenkin
paksujen teräsovien takana, eikä keksintöjä ole yleensä vielä edes patentoitu.
Patenttisuojakin kun on nykyään kovin teoreettinen käsite, ellei patentinhaltija ole
ökyrikas firma, jolla on varaa alinomaisiin kalliisiin "litigaatioihin", eli
käräjöintiin ehkäpä vieläkin äveriäämpiä patentinloukkaajia vastaan.
1806 MM: PT.
Tahtoo lutku-viisautta!!
Onko tutkittu millä piipunpituudella saavutetaan ilmakivääristä suurin lähtönopeus?
Aiheutuuko moottoriöljyn ja irroitusöljyn käytöstä aseöljynä haittaa aseelle?
Panu.
Ei
ole, ja tuskin voitaneekaan, koska ilmakiväärejä on viisi eri pääluokkaa: 1.
Jousi-mäntätyyppi metallijousella, eli se yleisin. 2. Mäntätyyppi
ilma- tai ponnekaasu-jousella. 3. Puriste-ilmakivääri (paineistetaan yhdellä
pumppumännän työ-iskulla laukausta varten. Paras konstruktio tarkkuusaseisiin).
4. Paineilmakivääri, aseeseen integroidulla pumppumekanismilla. (Paineistetaan
yhtä laukausta varten useilla pumpun työ-iskuilla). 5. Paineilmakivääri,
erillisellä pumppumekanismilla ja vaihdettavilla ilmasäiliöillä.
(Paineistetaan jopa 2000 käsipumpun työ-iskulla tai kompressorilla, nykyisin jopa 300
ilmakehän paineeseen, joka ei liene yläraja. Ase paineistetaan yleensä useita
laukauksia varten, ja luodit syötetään mahdollisesti lippaasta tai makasiinista. Wanhat
sotilas-ilmakiväärit ja ilma- hirvikiväärit kuuluivat useimmiten tähän
pääluokkaan. Teollisesti valmistettiin mm. kävelykepiksi naamioituja
paineilmakiväärejä).
Luettelosta puuttuvat mm. "diesel-pyssyt" tehokkaammasta päästä (esim. Daisy
VL) ja muinais-aikaiset "paljepyssyt", joiden töyhtöpyrstöisten
piikkikärki-ammusten mitättömälle lähtönopeudelle jotkut nykyiset Magnum-hullut
voisivat ehkä hymyillä, kunnes saisivat tupsuluodin keskelle silmäteräänsä (osumien
hajonta 1 - 3 mm/ 10 m/ 10 laukausta), tai vaikkapa VX-hermokaasulla tehostetun
nuoliammuksen kärkipiikin persuksiinsa. Hyytynyt ivahymy on - sivumennen sanoen -
maailman kaunein näky: Etenkin "Risus Sardonicus"! Paljepyssyyn
kehitti paineen aseen perän sisällä sijaitseva jämäkällä teräsjousella
kokoonpuristuva nahkapalje. Millin hajontakuvioita ampunut ase oli valmistettu
1600-luvulla. Jousi väännettiin "täyteen veteeseen" erillisellä veivillä.
Aseessa oli hipaisuherkkä partakarvan paksuinen "hiusliipaisin"
snellariliipaisimen (= virittimen) etupuolella. Nämä laukaisukoneistot owat jo wanhoja
kexinnöitä, joita käytettiin alkuaan jalkajousissa - aikana, jolloin alkeelliset
hakapyssyt laukaistiin vielä sankkipannuun sökötettävällä hehkuvalla nuotiohiilen
kappaleella, kääpä-taulan palalla tai kytevällä nyörinpätkällä. Ilmakivääri oli
kehitynyt tarkkuusaseeksi jo silloin, kun ruutipyssyihin alettiin vasta kyhäillä ratas-
ja sissilukkoja, jotka iskivät sankkipannuun tulta rikkikiisun tai piikiven kappaleesta,
eli noin vuonna 1500 - 1510.
Ettei kysymys piipunpituudesta versus lähtönopeudesta kävisi helpoksi tai yleensä
mahdolliseksi vastata, on luotityyppejäkin monenlaisia. USAssa tavanomainen rautainen
BB-kuula on jokseenkin kitkaton lievästi horossa piipunputkessa, mutta ei kovin
tarkkakäyntinen. Melko vähäkitkaisia ovat myös muovivaippaiset sinkkivalu- tai
rautaluodit (Prometheus, yms.), joilla on mitattu huomattavan suuria lähtönopeuksia
perinteisiin lyijy-diaboloihin verrattuna.
Vähäkitkaisia luoteja ammuttaessa voitaisiin saavuttaa nopeushyötyä piippua
pidentämällä. On kuitenkin muistettava energian muuttumisen laki: Luodin liike-energia
on aina väistämättömästi pienempi kuin jouseen tai paineilmaan varastoitu viritys-
tai pumppausenergia, ellei tehosteena ole kemiallisesti sidottua energiaakin. (Nuorena
nukkuneessa, USA:n sikojen teurastamassa projektissa "Daisy VL" se oli luodin
taakse kiinnitetty ilmanpaineesta laukeava ruutipuriste: Sveitsiläisen Samuel Jean
Pauly:n idea ehkä jo vuodelta 1810). Lyijyluoteja ammuttaessa voi eteen tulla raja,
jolloin piipunputken kitka voittaa paineistetun ilman työnnin. Ilmiöhän havaitaan
ruutiaseidenkin vaimenninpatruunoita käytettäessä.
Eräs huipputarkka ruuti-/ luotiyhdistelmä antaisi.308 Win. -kaliberisesta
metsästyspistoolista (piipunpituus 10 tuumaa) lähes 320 m/s nopeuden, kun se antaa 660
mm piipulla varustetulla luodikolla hieman vaille 300 m/s vauhdin vaippaluodille. Kuivalla
(= liukastamattomalla), kylmällä piipulla ammuttu liukasteeton vaippaluoti voi lähteä
useita kymmeniäkin metrejä hitaammin sekunnissa, ennenkuin piipunreiän seinämät
lämpenevät ja nopeudet alkavat vakiintua. Pienoiskiväärin lyijyluodit olivat aikoinaan
säännönmukaisesti vahaseokseen "dipattuja", mutta silti tiedettiin jo
1880-luvulla, ettei yli 16 tuuman piipunpituudella saavuteta nopeushyötyä.
Luodin nopeus alkaa vähentyä pidempipiippuisilla aseilla ammuttaessa. Sama sääntö
pätee moderneihin savuttomalla ruudillakin ladattuihin patruunoihin, kaliberi.22 LR.
Kuudentoista tuuman muistisääntö syntyi jo Long Rifle-patruunaa kehiteltäessä,
mustaruutikaudella, mutta se pätee yhä kaikkein arkipäiväisimpien latausten
tapauksessa: Umpikärkinen vahapintainen luoti, paino 2.59 grammaa/40 grainia,
lähtönopeus 66 cm:n pituisesta testipiipusta keskimäärin 345 m/s. Jo ennen vuotta 1858
oli havaittu.22 Short- mustaruutipatruunan luotinopeuden "kulminaatiokohdan"
sijoittuvan 10 tuuman piipunpituuden tienoille, kun luodin paino on 1.9 grammaa ja
latinkina neljännesgramma pienijyväistä mustaruutia.
Uusin ja erikoisin.22 Short-lataus, Aguila.22 SSS, kehittää sekin suurimman mahdollisen
luotinopeutensa 254 mm:n pituisesta piipusta ammuttuna. Luoti on jopa liiankin painava ja
pitkä, mutta ikiwanhaa muistisääntöä se noudattaa orjallisesti: Tietyt
sisäballistiikan lait eivät muutu milloinkaan, vaikka sitten vuoden 1857 onkin keksitty
kexinnöitä, kuten metallipinnoitetut reikäpääluodit, savuttomat ruudit,
suurnopeuslatingit, yms... Myöskin.22 LR:n "Subsonic"-lataukset kehittävät
suurimman, usein ylisuuren, luotinopeuden 25 - 30 cm:n (10 - 12 tuuman) pituisesta
piipusta ammuttuina, mutta jonkin byrokraattisen säännön takia niiden lähtönopeudet
säädellään ainakin Suomessa 660 mm:n pituisella testipiipulla suoritettujen
koeammuntojen pohjalta. Todella alisoonista.22 LR-patruunaa ("marginaalien"
kera) ei ladata muuallakaan, ei koko maailmassa, vaikka sellaiselle asetetut
(luonnonlakien sanelemat) toimivuuden ehdot ovat olleet tunnettuja viimeistään vuodesta
1992 lähtien.
Tavanomaisimman mäntä-/teräsjousitoimisen ilmakiväärin piippua lyhentämällä
voitaisiin kenties saada aikaan nopeushyötyä, jos ammuksena on liukastamaton lyijyinen
diabolo-luoti. Joskus 1980-luvulla oli myynnissä melko lyhytpiippuisia ilmapyssyjä
ainakin Ultramatic Oy:llä, mutta testaamatta jäivät, koska testitulosten
julkaisumahdollisuudet olivat aina lievästi sanoen epävarmat. (ERÄ-lehdestä olin
saanut kenkää jo kahdesti. Kolmas, lopullinen, uloslento tapahtui vuoden 1987
vaihteessa). Lyhytpiippuisten "rotansurmien" merkkikään ei ole jäänyt
mieleeni, eikä niitä ole sen koommin näkynyt kaupoissa, joten mahdollinen hyöty piipun
lyhennyksestä lienee ollut vähäinen.
Taittovirittyvässä aseessa olisi kovin lyhyt piippu hankala ampumamukavuuden kannalta:
Viritykseen tarvittaisiin aina jonkinlainen piipunjatke vipuvarreksi.
Sivuvipu-viritteisissä aseissa ei vastaavaa ongelmaa ole. Paineilmakivääreissä, esim.
Sheridanissa, sijaitsee pumpun kahva piipun alla. Sen pituuden mukaan määräytyy myös
piipunpituus, ja vipuvarsi alkaa tuntua hieman liiankin lyhykäiseltä kahdeksannen
työ-iskun jälkeen. Useampaa kuin kymmenen pumppausta ei suositella, eikä niistä
koituisi hyötyäkään, koska venttiilikoneisto on niin kierosti suunnitelty, että
ylipaineet eivät pääse vauhdittamaan luotia, vaan ne jäävät painekammioon.
Jonkun käsivoimillaan elvistelevän "rambomiehen" ylipaineistamasta
Sheridanista ei luoti lähde ehkä liikkeelle laisinkaan! Aseen iskuvasaran lyönti ei
pahimmassa tapauksessa jaksa edes raottaa ilmaventtiiliä. Kolmenkin pumppauksen paineet
riittivät laajalti tunnetun tapaturman ruumiinavausraportin mukaan viisivuotiaan
pikkupojan tappamiseen. Tapahtui Jenkkilässä: Muutamaa vuotta vanhempi isosisko jaksoi
paineistaa aseen vain 30 % täytökseen ennen kohtalokasta laukausta. Lentoradalle
yllättäen tullut pikkuveli sai luodin sydämeensä: Ei kitunut kauaa. Päivä oli
helteinen ja poika pukeutunut sen mukaisesti paratiisilliseen asuun. Ohut puuvillainen
T-paitakin olisi koitunut onnettomuuden tutkijoiden suorittamien testiammuntojen tulosten
mukaan pelastukseksi, mutta osana oli jättää tämä kyinen murheen laakso jo varhain.
(Kts. N:o 262 vuoden 1938 virsikirjasta).
Suomessa kähisivät kalkkivaarit, ja nyttemmin vikisevät viherpipertäjät, että:
"Ilmakivääri on teholtaan riittämätön minkään elollisen olennon tappamiseen!
Sillä ei saa ampua varpustakaan! Näin sanovat Laki ja Profeetat!" Mitenkähän
lienee taas kerran sen käytännön laita? "Pumagi jest pumaga, a
praktika..." Joku voinee joskus uhrata jonkin ikääntyneen
"Ukko-Haenelin" sisäballistisen tutkimuksen alttarille, jos omistaa niin
herkän luotinopeusmittarin, että sen valokennot pystyvät näkemään ja
rekisteröimään 4.5 mm luotien ylilennot. ("Öilerin" Sky Screen havainnoi
sopivissa valo-olosuhteissa jopa 2.5 mm läpimittaisen flesetin). Piipunpituutta voi
aluksi jatkaa 4.5 mm sisämittaisella putkella, jos sellaisen jostain löytää. (Ei ole
standardikokoa). Rihloja ei piipunjatkeeseen tarvita: Diabolot massavakautuvat
sileässäkin putkessa, ja ovathan ne jo saaneet kiertoliikkeensä varsinaisen piipun
rihloista, joiden tarpeellisuus on tosin usein kyseenalaistettu; syystä kyllä.
Itsellänikin on ollut lukuisia sileäreikäisiä ilmapyssyjä, alkaen v. 1957 Joulupukin
tuomasta "Malli HÄRMÄN MEKANO":sta, johon ladattiin Tampereen Haulitehtaan 3.5
mm lintuhauli N:o 8 suusta sisään pudottaen. Tarkkakäyntisempi "RWS
Meisterkugel" piti työntää piippuun rautalangasta oikaistulla
"ladstickalla". Diabolo-luoti piti myös kalibroida, koska messinkisen
piipunputken sisämitta oli 4.0 mm:n luokkaa. Myöhempiin takaaladattaviin lutkuihin kävi
"Mestarikuula" ilman esileikkejä. Peltirakenteisen, myöskin messinkiputkella
sisäpiiputetun Dianan tarkkuus oli jopa yllättävän hyvä, vaikka senkin piippu oli
rihlaamaton. Sitä tyyriimpi, teräksestä työstetty raskas Diana olikin jo tappokones:
Yksi kuolemantapaus on tiedossa omassakin kinkeripiirissämme, vahingonlaukauksen osuttua
sisään teini-ikäisen pojan korvakäytävästä.
Kun piipunjatkeen kera on testiammunnat ammuttu (lyhentän jatkoputkea vaikkapa 50 mm:n
askelin, tai 100 mm:n, jos jatkoputken pituus on useampia metrejä), aletaan lyhennellä
varsinaista piippua 50 mm:n pätkä kerrallaan, kunnes ase käy mahdottomaksi
taittovirittää. Ennakkovaroitus: Testi voi olla ns. "nollatutkimusta", eli
suurin saatava lähtönopeus saattaa löytyä juuri alkuperäisellä piipunpituudella.
Esimerkinomaisesti mainitun "Ukko-Haenelin" suunnittelija Hugo
Schmeisser osasi varmasti optimoida ilmasylinterin tilavuuden, jousen työntövoiman,
ja piipunpituuden, tuottamaan suurimman mahdollisen lähtönopeuden liukastamattomille
diabolo-luodeille. Samainen jäbä suunnitteli kisällityönään ainoan viime
vuosisadalla keksityn todella uuden jalkaväki-kaliberisen asetyypin: Konepistoolin.
Ilmakiväärin sylinterin voiteluun on suositeltavaa urheilutarvike-kaupoissa myytävä
erikoisöljy, joka ei ole altista tuottamaan "diesel-vaikutusta".
Puristuspaineessa paukahtavat öljyt tai "irroitusöljyjen" liuottimet
lisäävät luodin lähtönopeutta, mutta ne lyhentävät aseen käyttöikää. Jos
ilmanpaine on sinällään riittävä pienriistan (tai hieman suuremmankin)
metsästykseen, ei mitään erityisiä tehon lisäystoimia tarvita. Tarkka sihti riittää
ja halpakin ilmakivääri voi olla tarkkakäyntinen ase. Lievästi öljykostea reikä on
toki aina liukkaampi kuin täysin kuiva piipunputki, mutta sylinterin voiteluun on
viisainta käyttää erikoisvalmisteita tai aseen valmistajan suosittamia liukasteita.
Sylinterin "kuivavoitelu" jollain teflon-partikkeleita sisältävällä
liemellä (esim. BREAK-FREE) tai molybdeenisulfiidi-suspensiolla (esim. CARLAKE
"Kosteudenpoistoöljy") tahi orgaanista MoS2:ta sisältävällä aineella (esim.
DRI-SLIDE) on O.K. joissakin tapauksissa, kunhan ampumisesta pidättäydytään siiheksi,
että voideaineiden liuottimista on enin osa haihtunut. Joidenkin
jousimäntä-ilmapyssyjen männäntiiviste vaatii voitelun asianmukaisella
maaöljy-valmisteella - ainakin aseen "sisäänajo-vaiheessa". Ohjeet annetaan
asetyypin myötä: Ne eivät ole aina myyntipuhetta, vaan joskus täyttä asiaakin.
"Diesel-efekti" on tuotettavissa vaikkapa muutamilla pisaroilla eetteripitoisia
kamferitippoja aseen ilmasylinteriin juuri ennen laukausta. Se toimii vain voimakkaimmissa
jousi-mäntäpyssyissä; ei siis paineilma-aseissa. Yliannostelusta ei saada hyötyä,
koska vain sylinterin sisältämän ilman happi on käytettävissä nestemäisen
polttoaineen palamiseen. Joskus 1960-luvulla oli tuotannossa Länsi-Saksassa jonkin aikaa Barracuda-ilmakivääri,
johon voitiin asettaa etyylieetteriä sisältävä ampulli. Siitä annostui muutama pisara
eetteriä ilmasylinteriin, milloin tehostusta tarvittiin. Aseen valmistus kuitenkin
kiellettiin pian, vetäen lupavapauden raja 7.5 Jouleen, eivätkä Barracudat kai kauaa
kestäneet käyttöäkään, jos tehostettuja laukauksia ammuttiin säännönmukaisesti,
vaikka niiden "optio" oli olemassa vain erikoistilanteiden varalle.
Ase saattaa turmeltua pienelläkin laukausmäärällä, eli Diesel-konstiin on lupa
turvautua vain ÄÄRIMMÄISESSÄ pakkotilassa. Ei siis suositella räkättirastaiden
herukka-pensaille aiheuttaman "ilmavaaran" torjuntaan, johon riittää pelkkä
ilmanpainekin, vaan esimerkiksi kodinturvakäyttöön, olkootpa kohteina rosvot taikka
CIAt. (Niillä ei ole vähäisintäkään eroa: Ryöstöretkellä molemmat! Muinais-suomen
sana "ryöstö" tarkoittaa mm. ulosmittausta tai takavarikointia). AINA on
yritettävä osua SILMIIN! Ilmakiväärin teho on rajallinen jopa diesel-vaikutuksella
parannettuna. Ilma-hirvikiväärithän siirtyivät asehistorian kellastuville lehdille jo
noin 200 vuotta sitten.
1706 MM; Pete
Taistelutahtoa & Työ-uljuutta
hermeettisessä lasikuoressa
Kerroit joku aika sitten, että sota-aikana
"aseveli" käytti pervitiiniä piristeenä. Ukkini kertoi, että he olivat
saaneet ryssiltä sotasaaliina lasisia ampulleja. He olivat testanneet niitä: "Sen
jälkeen en nukkunut melkein kahteen vuorokauteen, oli niin p..leen virkeä olo!".
Liekö kyse samasta aineesta?
Nim. "Tehotippoja"
Erittäin todennäköisesti oli! Met-amfetamiini oli jo ennen 2. maailmansotaa tunnettu
adrenaliinin sukuinen "synteettinen hormooni", eli samaa tavaraa,
nestemäisessä muodossa. "Pervitin" oli saksalaisen
valmistajan rekisteröity tavaramerkki, kuten "Aspirin" oli Bayerin
kehittelemän asetyyli-salisyylihapon kauppanimi jo vuodesta 1899. Erään romantisoidun
"Leningradinpiiritys"-kirjan mukaan oli Pietarin Motissa keksitty jokin
ihmeitätekevä taikajuoma, joka mm. muutti pelokkaimmankin musikan: "Rautaisen
rohkeaksi, väsymättömäksi, säälimättömäksi ja aina valppaaksi Neuvosto-Isänmaan
puolustajaksi". Kirjan nimike ja tekijä ovat valitettavasti unohtuneet, kuten myös
siinä mainitun rohkaisurohdon nimi.
Oireet viittaavat metamfetamiiniin. On todennäköistä, että "nerokkaat
neuvosto-tiedemiehet" olivat analysoineet Pervitinin koostumuksen ja syntetisoineet
rinnakkaisvalmisteen. Tapahtuiko se sodan aikaan, vaiko jo ennen Suurta Isänmaallista
Sotaa; ei ole tiedossani. Talvisodan aikana oli tavanomaisin doping-aine vielä
"Spiritus Tenuis Frumenti" eli proosallinen votka, eikä lääkintämiesten
laukuistakaan löydetty mitään uudenlaisia rohtoja. Huomiota kiinnitti vain
taistelukaasujen vasta-aineiden paljous: Oli varauduttu mm. sinappikaasuhyökkäyksiin,
tai oman tykistön harhalaukausten seuraamusten ensi-hoitoon. (Muutamia 1. maailmansodan
aikaisia klooripikriini-kaasukranaatteja olivat venäläiset ampuneetkin Talvisodassa,
mutta laukausten harvalukuisuudesta päätellen kyseessä oli erehdys; ei tuottamus).
Lääkintälaukut oli pakattu usein jo Puolan sotaretkeä varten, mutta siellä ei
kohdattu merkittävää vastarintaa: Joillakin seuduilla Itä-Puolassa Puna-Armeija
vastaanotettiin kirjaimellisesti lauluin ja kukkasin. Niiden väestöstä oli huomattava
osa (joskus enemmistökin) juutalaisia, jotka tiesivät tulevaisuutensa siinä
tapauksessa, että miehittäjä olisi tullut toisesta ilmansuunnasta. Tytöt heittelivät
kukkien lisäksi myös omenoita, joiden sato oli juuri korjattu syyskuun jälkipuolella
1939. Rahvaan tapakulttuuria tuntevat politrukit (monet heistä itsekin seemiläisen rodun
edustajia) tiesivät, ettei omenalla heittäminen ollut vihamielen ilmaisu, vaan toivotus
tervetulleeksi ns. yöjalkaan. Heimon folkloren mukaan jo sen esi-äiti Eeva houkutteli
omenalla esi-isä Adamin kiellettyihin puuhiin.
Kertomuksia ampulleihin pakatusta piriste-liuoksesta, jonka maistamisesta tuli:
"Outo, onnentunteinen olo, vaikka aine ei viinalta maistunutkaan", on Jatkosodan
ajalta paljon. Tavallisimman arvelun mukaan kyseessä olisi ollut jokin oopiumin sukuinen
aine, mutta nehän olisivat alkaneet väsyttämään, eivätkä piristäneet. Jokseenkin
kaikki oopium-alkaloidien johdannaiset maistuvat kitkeriltä, ja "Tinct.
Laudanum" on ruskeaa, kun taas vedenkirkas "tehotippa" oli melkein
mautonta. Sekin havainto viittaa synteettiseen hormooniin, eikä opiaattiin.
Esimerkiksi heroiinin maun olisivat suomalaiset tunnistaneet
"yskänpastilleista", joita jaettiin flunssaa poteville miehille vartiovuoron
edellä. Köyhällä Suomen armeijalla ei ollut varaa huomattavasti kalliimman
kodeiinifosfaatin hankintaan: "Hepo" maksoi saman verran per kilogramma, mutta
tarvittava kerta-annos oli ehkä sadasosa. Lääkintämies syötti yleensä yhden Tabl. Diacetyl
Morph.:in vartioon lähtijälle, ja antoi toisen varalle, jos yskä oli paha.
Tupla-annos aiheutti tyynenrauhallisen olon, mutta ei vielä nukahdusta. Vartiomiesten
toimeenpanemat väärät hälytykset, eli aiheettomat ammuskelut "oletettuja
vihollisia" kohti harvinaistuivat aina kun liikkeellä oli pientä flunssanpoikasta,
joka ei vielä nostanut yli +38 C kuumetta..
Ampulli-rohdon nauttimisen vaikutus taas oli päinvastainen: Kaikinpuolinen ylivalppaus ja
jopa harha-aistimukset, jos vartiomies oli valvonut kolmekin vuorokautta yhteen putkeen.
Siinä tilassa avattiin tuli jo pienintäkin risahdusta kohti. Samat oireet tuotti myös
Pervitin, jota tosin oli jakelussa vain erikoistarkoituksiin (esimerkiksi
kaukopartiomiehille) ankarien ukaasien kera, että: "Käyttö on sallittu vain
todellisessa pakkotilassa". Hyväkuntoinenkin mies saattoi kuluttaa elimistönsä
viimeiset voimavarat huomaamattaan loppuun "höökipulverin"
myötävaikutuksella, vajaassa viikossa, siinä harhakäsityksessä, että hän pystyy
painamaan matalalentoa korvessa, yötä-päivää, hetkeäkään nukkumatta ja viimein
edes mitään syömättä.
Todellisessa pakkotilassa olivat eväät tosin käyneet vähiin, tai jo loppuneetkin.
Huolto oli estynyt, syystä tai toisesta: Partiomies oli eksynyt porukastaan tai koko
partion oli luultu siirtyneen sankarien tummaan joukkoon, yhteyksien katkettua ja
vihollisen harhautettua suomalaisten tiedustelua radioviestillä, että:
"Valko-suomalaisten lahtari-bandiittien rikollinen lauma on likvidoitu viimeiseen
mieheen" jossain Kirovin Radan jonkin laiturivaihteen lähimaastossa. Tiettyyn rajaan
saakka pystyttiin suomalaisiakin radiotiedustelijoita bluffaamaan, jos yhteyttä partioon
ei oltu saatu esim. laitevikojen takia.
Muutamat kertomukset Pietarin Motissa ahertaneiden Sosialistisen Työn Stahonovilaisten
Sankareiden viime vaiheista saavat aikaan otaksuman, että leningradilaisten tiedemiesten
"keksimä" rohkeutta nostattava taikajuoma oli jakelussa myöskin kaupungin
teollisuustyöläisille - muodossa tai toisessa nautittuna, tietoisesti tai tietämättä,
vaikkapa työvuoron alussa ja tauoilla tarjoillun teenkorvikkeen "mauttomana
mausteena". Ankeimpina aikoina riitti päivittäisen elintarvike-annoksen
kalorimäärä Pietarin Motissa pelkästään "vegetaatioon", eli
välttämättömimpien elintoimintojen ylläpitoon, mutta ei kovin kauaa kestäviin
kevyimpiinkään työsuorituksiin.
Jos on uskominen sankaritarinoihin "työ-uljuudesta", tekivät mm.
aseteollisuuden työläiset 12-tuntisia työvuoroja sorvien, pora- ja jyrsinkoneiden tai
muotoilupuristinten ääressä. Niihin tarinoihin on ainakin helppo uskoa, että monet
heistä kuolivat seisoville jaloilleen työkoneidensa ääreen! Loppuunsa saakka heidät
piti työntouhussa "iskuritempoon" tuskin pelkkä lojaalisuus Neuvostovaltaa ja
Isä Aurinkoista kohtaan, tai edes politrukin viuhuva ruoska, vaan ilmeisesti jokin
adrenaliini-hormooniakin voimallisempi piriste; todennäköisesti metamfetamiini.
Sen aineenvaihduntaa kiihdyttävä vaikutus auttoi elimistöä muuttamaan proteiinejaan ja
rasvavarastojaan energiaksi, jota elintarvike-annoksista jäi puuttumaan. Kun
proteiinilähteinä alkoivat olla oma maksa sekä sydänlihas, ja rasva-ainesten viimeinen
varasto, aivokudos, tuli käyttövuoroon, oli loppu jo lähellä. Normaalisti eivät
hitaastikaan nälkään nääntyvän ihmisen aivot päädy oman elimistön vararavinnoksi,
mutta hormoonitoiminnan tehostaminen synteettisillä (suun kauttakin nautittuina
vaikuttavilla) valmisteilla tuottaa, pidemmän aikaa jatkuvana, elimistön
normaalitoimintojen rajat ylittäviä ilmiöitä.
Termit "työ-uljuus" ja "työmaine" esiintyivät bolsheviikkivallan
loppuun saakka ansiomerkkien nimityksinä: Työmaineen kunniamerkkejä oli ainakin kaksi
luokkaa. "Työuljuudesta"-mitali oli erikseen, mutta työn sankari saattoi saada
sen kai useampaankin kertaan. Lisäksi oli jakelussa "Znak Potshota"-ansiomerkki.
Ansioituneimmat Sosialistisen Työn Sankarit alkoivat vanhemmiten muistuttaa
ylenpalttisesti koristeltuja joulukuusia. Jotkut kantavat yhä viekäkin wanhan wallan
aikaisia kunniamerkkejään mm. vappuparaateissa.
Eriasteisten ansiomerkkien keskinäistä arvojärjestyksestä en saanut tarkkaa selkoa,
vaikka tilailin "Neuvosto-Karjala" -lehteä yli kymmenen vuoden ajan,
koska sen paperin laatu oli soveliasta muutamiin teknisiin käyttötarkoituksiin,
toimituksellinen sisältö oli ajoittain riemastuttava, ja tilaushinta kolmivuotiskausiksi
lähinnä nimellinen. Säännöllisten tulojen saannin lakattua oli ollut pakko
keskeyttää "Aku Ankan" tilaaminen, mutta jotakin hupia piti saada. Nykyisessä
"Karjalan Sanomat"- lehdessäkin esiintyy ajoittain sotamuistelmia, joiden
sisältö on ristiriidassa suomalaisten kokemuksiin verrattuina samoilla rintamalohkoilla
samoina aikoina.
Historiasta nykypäivään:
Metamfetamiinin jakelua koskevien olettamusten mahdollista vahvistusta tarvinnee tuskin
enää kauaa odottaa saatavaksi Suomessakaan niistä siisteistä kaakeliseinäisistä
työhuoneista, joissa "pilvenveikoille ja -siskoille" suoritetaan avajaisia:
Metamfetamiini on ilmaantunut jo kuukausia sitten katukauppaan pääkaupunkiseudulla.
Sikäli kuin virkakunnalta on tietoja tihkunut, on ainakin yksi tuottelias tavaran
alkulähde Pietarissa. Lieneeköhän Suuren Isänmaallisen Sodan aikainen tuotantolinja
käynnistetty uudelleen, uusien yksityisyrittäjien toimesta?!
"Met-A:n" tuotanto on yksinkertainen prosessi. Akateemikon tasoisiakin
kemistejä sinnittelee, yksistään Pietarissa, työttöminä, tai riittämättömän
eläkkeen, varassa ehkä satoja. Maksukykyinen Mafia voi valita heistä parhaat päältä!
Olipa taannoin perin huvittavaa kuunnella puhelimessa muutaman rahankerjääjän
repliikkejä: Tyttö luuli aivan vakavissaan, että päihde-ongelma Suomessa on
"ohimenevä muoti-ilmiö, josta päästään pian eroon valistuslehtiä
julkaisemalla, kunhan kansan karttuisa käsi vain kustantaa ko. valistuksen".
Tästäkin asiasta on Parempi Tieto. Eikä valitettavasti kovin lohdullinen: Mikään
Suomessa toteutettava toimenpide ei ole koskaan vaikuttanut siihen, mitä Pietarissa
milloinkin tapahtuu.
Tämä on henkilökohtainen repliikkini keskusteluun niinsanotusta päihde-ongelmasta,
johon keskusteluun jokainen julkisen sanan edustaja on kuulemani mukaan "haastettu
osallistumaan"! Keskivahva olutkin voi olla ongelma, mutta ongelma on sen hinta (=
verot). Laimean "pihkaveden" tuotanto- ja jakelukustannukset olisivat alle 2:00
mk/litra. Lapin miehet sanovat: "Jänkhän ei vetthä kanheta!" Tehoavan
ainesosan ja liuottimen pitoisuuksien välinen epäsuhta on siis myös ongelma, ajatellen
asiaa tieteenharjoittajan kyynisellä tunteettomuudella: Gramma jauhetta tai muutama
millilitra liuosta kulkee huomaamattomammin kuin litran palautuspullo tai
"six-pack", jossa tehoavan ainesosan pitoisuus on max. 4.7 vol.-%
Mieleen nousevat vanhan itkelmä-laulun sanat: "Älkää kysykö:/ Mistä johtuu/
päihde-ongelma?!" (Kaltaiseni hieman wanhemman lewy- ja lieriö-musan diggarin
on mahdotonta muistaa, oliko solistina "Pelle Miljoona", "Eppu
Normaali" vaiko peräti "Maukka Perus-Jätkä". Kirilä tai Aleksandr
Babitzin hän ei ainakaan ollut, koskapa kuuntelin viisun loppuun asti). Kyyninen
tieteenharjoittaja vastaa itkelmässä esiintyvään retooriseen kysymykseen: "Se
johtuu käytännöllisistä ja verotuksellisista syistä". Punk-tyyliin karjutusta
itkelmästä jäi myöskin mieleen sen edellinen lause: "Älkää kysykö:/
Mistä johtuu väkivalta?!"
Vastaus moiseen tyhmään kysymykseen löytyy jo Toivo Louko:n laulamana, paljon
wanhemmalta grammofooni-sawikiekolta: "Wain KIWÄÄRI on turwammwe/ ja luonto
leijonan!" Eikä sana "luonto" tarkoita Afrikan savannia, vaan SISUa,
eli häikäilemätöntä, sekuntiakaan empimätöntä rohkeutta toimia tilanteessa
tilanteen vaatimalla tavalla. Millähän helskutin taikajuomalla tai rokotuksella sitä
saataisiin istutetuksi EU-suomalaisiinkin? Tätä pähkäilee...
1606 MM; PT
Supulataukset ja naski-jahdin Suomen Ennätys
Tommy: Tervehdys Parahin Pintawiallinen Terwas-Kanto! Sähkötin tuossa just liikkeelle
ensimmäisen vuosittaisen GOW jäsenmaksuni, FIM 100, jonka katsoin sopivammaksi tiedon
laatuun nähden kuin ehdotettu nimellinen 35. Toivottavasti en missannut mitään
tärkeää. (Esim. Suomi-kp tarinan kuudes osa.)
Pete: Tere, tere, sano rääveliläinen! Lahovikaa on kannossa enemmän sisällä kuin
pinnalla: Yritetään terwata (Chesterfield American Blend) ja kyllästää
(Royal-kompassineste)! Tiedoksi "salakatselijoille": Jäsenmaksuja ei enää
kauaa voi sähkötellä, vaan ne täytyy postitella heinäkuun alusta alkaen. (Osoite:
GOW. PL 525. 80161 JOENSUU). Korotuspainetta tulee vitonen, mutta säästyypä
monelta visitoorilta siirtomaksu, joka lie 15 markkaakin pankkienvälisestä siirrosta.
(1.lk kirjemerkki bungaa 3:50 mk, joten säästöä syntyy, jos kirjekuorenkin tekee
itse). Ylä- tai alarajoja ei sinänsä ole: Jotkut ovat lunastaneet oikeutensa
"erikoisjakeluun" jo vuoteen 2009 saakka! Aiempi 35 mk oli muistaakseni
ASE-lehden irtonumeron kioskimyyntihinta.
Ameriikasta on siirtomaksu 30 taalaa, vaikka vain yhden "buckin" tänne
sähköttäisi, ja vain tasan YKSI ulkomaan visitoori on edes löytänyt siirtosysteemin,
jota voisi (teoriassa) käyttää sähköttelyyn. Sehän on tarkoitettu yritysten
väliseen maksuliikenteeseen, eli suurisummaisten laskujen makseluun. Pankkisysteemit ovat
siis p..seestä, kaikkialla maailmassa, eivätkä vain Suomessa! Wanha konsti on parempi
kuin pussillinen uusia pikkusummien siirtelyssä, niin kauan kuin setelipainojen rotaatiot
pyörivät ja Kusti polkee fillarinsa pedaaleja.
Tommy: Kysymyksiäkin olisi.
1. Supulatausten aloitusannokset?
a. Pystykorva-kivääriin, piipunpituus 410 mm, venäläisellä rihlauksella, rihlannousu
tuntematon. Vaimennin kotitekoinen, eli Model Tommygunner.
b. L1A1:een, Lithgow:n valmistama, piipunpituus 533 mm, länsirihlauksella, rihlannousu
305 mm. Vaimennin BR-Tuote T8.
Ajattelin käyttää 8 - 9 gramman lyijyluoteja, ruutina N305 tai N310. Olisko 0,5 grammaa
ollenkaan pätevä alku? Karilla näkyy onnistuneen. Myös max. lataus 8 g
kokovaippaluotisiin teeripateihin kiinnostaisi.
Koopeen hylsyllisestä (9 x 19 mm/ 0.5 grammaa N310:tä) voit turvallisesti alkaa.
Molemmissa tapauksissa, huomioiden Pystykorvan piipunpituus, joutuu ruutimäärää
yleensä vähentämään, kunnes luoti lakkaa metelöimästä lentäessään, ja siitä
vielä jokunen gramman sadasosa alaspäin, että saat marginaalia sää-olosuhteita
varten. Kun keli kylmenee, alenee ääninen nopeus ulkoilmassa.
Ruudin N305 hankintakeino on (krö-hömm) poikkeuksellinen: Sitä ei saa ostetuksi
purkkitavarana puodista. Messinkisissä kerta-annoskapseleissa (sininen puutulppa) oleva
"Uusi PaPPi" voi vaihdella huomattavastikin ominaisuuksiltaan, joten
annoskapseleita on suositeltavaa purkaa ainakin sata ja sekoittaa niiden täytteet
mahdollisimman perusteellisesti keskenään. Eri ikäisissä annoskapseleissahan voi olla
muitakin rohtoja kuin N305:ttä, mutta teho ja koostumus on jokseenkin sama kaikissa.
Sekaan voi tulla "Wanhaa Rowastia" (N310) ja jopa "Särmikästä
Saarnaajaa" (N312; jyvät teräväsärmäisiä ja väriltään monenkirjavia; on
kuulemma myytävänä kotilatureille Ameriikassa), mutta seosta voit annostella itseäsi
vaarantamatta puolen gramman aloitusannoksen 8 - 9 gramman valuluodin taakse, ja
vähennellä taas annosta, kunnes luoti lentää hissuksiin. Sitten vielä pois muutama
sadasosagramma marginaalin aikaansaamiseksi. Voit "haarukoida" myös hyvää
osumatarkkuutta etsien.
Ainakin L1A1:n .308 Win. -patruunoihin voi näpeäkäyntisin latinki olla hiukan allekin
0.40 grammaa "coctail-PaPPia" tai tasan 0.40 grammaa N310:tä. Annokset ovat
suunnilleen samat myös 7.62 x 53R-kaliberiseen "partisaanikarabiiniin". Luoti
sama molempiin aseisiin, kalibrointimitta .311" eli luokkaa 7.90 mm. Kastoliukastus
vaikkapa Munkki-/Kokki-rasvassa on hyödyksi, vaikka luodin rasvakuurnissa on yleensä
liukastevahaa.
Teeripatruunat: Vaippaluodin taakse on suositeltava vain vakioitu N310. Max. ladingit
vaihtelevat ase- ja komponenttikohtaisesti. FAL:in britti-klooniin se on luokkaa 0.90 g
(huomioitu hylsyjen jälleenladattavuus) ja 7.62 x 53R-patruunaan lähempänä täyttä
grammaa. Luotisuositukset: .308:aan Sako 145A ja sissi-karabiiniin Lapuan rynnärinluoti.
Nopeutta kehittyy jo niin paljon, että lyijykärkiluoti voisi olla ikäänkuin
"dum-dum." Markus tai Kari voinevat joskus vilkaista QuickLOADista, kuinka
vahvoiksi lataukset voisi teoriassa viritellä. Omassa "kirjoituskoneessani"
eivät bitit ehkä piisaa, ja käyttötaitokin rajoittuu pelkkään tekstintuotantoon.
2. Tommy: Onko tietoo Tauno Pasasen nassunkaato-operaatiosta?
Paikallisten kirjastojen tonkiminen on ollut täysin tuloksetonta. Tietoa saattaisi kyllä
olla jossain "Pohjolan Poliisi Kertoo"- sarjan kirjoissa kunhan jostain
löytäisi niin vanhoja. Webistä ei löytynyt kuin Hesarin juttu vaimon puukotuksesta.
Hyvän kakkosen, Michael Plattin, toimista on tietoa vaikka kuinka.
Pete: Painettuja dokumentteja tapauksesta tuskin löytyy, paitsi joitain lehtijuttuja
"nöf, nöf, kruiik!"-värityksellä, eli arvata voit, keidenkä puolella olivat
sopulien sympatiat. Edesmenneen elokuvatuottaja/-ohjaaja Mikko Niskasen TV-sarja
"Kahdeksan Surmanluotia" antanee totuudenmukaisimman kuvan tapahtumasta ja
etenkin taustoista. Samoin mieliin painunut lehti-valokuva lumihankeen tökätystä
konepistoolista, jonka tulenvaihdin oli muistini mukaan säädetty sarjatuli-asentoon.
Lumeen tallatulla kinttupolulla taapertajilla oli "hengenriiston aikomus", koska
Pasanen tiedettiin aseistautuneeksi, ja taitavaksi ampujaksi, jota nassut olivat
ahdistelleet hänen pontikankeitto- ja salametsästys-elinkeinojensa takia jo niin monet
kerrat, ettei hän virkavallan edustajia erityisemmin rakastanut.
Nimismies lähetti siis alaisensa suoraan surman suuhun, luottaen liikaa konepistoolien
tulivoimaan. Tapaus tuo jotenkin mieleen Suomen Talvisodan alkuvaiheen,
rintamahyökkäyksineen avomaastossa suljetussa järjestyksessä kohti suomalaisten
asemia. Silloinkin olivat puolustajat määrätietoisia kotiensa koskemattomuuden
suojelijoita, useimmilla aseinaan pulttilukkokiväärit. Tauno Pasasen viholliset
lienevät tosin olleet vieläkin vihattavampia: Ainaisia päähänpotkijoita ja
pamputtajia! Pasanen oli ehkä tullut tuntemaan heistä jokaisen mieskohtaisesti.
Mikko Niskasen TV-sarja on ehkä hieman tendenssimäinen, mutta siinä on ilmeinen
pyrkimys pikkutarkkaan dokumentaarisuuteen. (Itse-sensuroitu siitä oli muistaakseni
sentään suoranainen tai vihjeenomainen tappokäsky hälytyskeikalle lähtijöille).
Ihme, että "Surmanluotien" tuottaminen, ja esittäminen & uusinnat
ylimalkaan sallittiin! EU-Suomessa ei vastaava produktio olisi ehkä enää mahdollinen.
Takkuistahan oli mm. täysin fiktiivisen seikkailu-elokuvan "Routasydän"
teatterilevitys ennen Suomen liitäntää Euroopan Unioniin: Leffan sai esittää vain
kerran, vain yhdessä teatterissa/paikkakunta, eikä erityisen näkyvää ennakkomainontaa
sallittu. EU-assosiaation jälkeen sallittiin jopa TV-esitys. Arveltiin elokuvan saattavan
vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ennen EU-kansanäänestystä, vaikka raina lukeutuu
"Mad Maxin" kategoriaan: Varsin laatuisa toimintaleffa toki, ollakseen
kotimainen. En valitettavasti tiedä, onko "Routasydäntä" tai
"Surmanluoti"-sarjaa saatavana videoina esim. kirjastoista. Videovuokraamoissa
ei mokomia produktioita edes tunneta.
3. Tommy: Jutellessani muutaman Suomen sotien veteraanin
kanssa hän kertoi miinoitustehtävästä Petroskoin takana jossain sodan vaiheessa.
Mielenkiinnon herätti muisto ryhmänjohtajalla olleesta Suomi-kp:n vaimentimesta. Oli
ollut piipunsuuhun kierrettävää mallia, jonka ryhmänjohtaja ruuvasi paikalleen vain
erityistä tarvetta, eli vihollisyksilön hiljaista poistamista, varten. Ääni oli
kuulemma vain "lukon kilahdus ja pikku poksahdus", mikä viittaisi
aliääni-patiin.
En ole nähnyt mitään kirjallisuusviitteitä mokomasta laitteesta, edes sinun Suomi-kp
jutussasi. Jutun kertojaa olen pitänyt luotettavana miehenä, joten uskoisin, että se on
totta. Onko mainittu kp-vaimennin siis tosi salainen erikoisvehje vai mainitun
ryhmänjohtajan tai jonkun muun mosurin oma kyhäys? Sama pateille: Oliko Talvi/Jatkosodan
aikaan 9 x 19 mm:n supupateja normaalijakelussa vai olivatko nekin omia kehitelmiä?
Pete: Asevaimentimet eivät olleet mitenkään tuntemattomia kapineita sotien aikaisessa
Suomessa. Olivathan jotkut kalkkivaarit vaatineet niiden hallussapidon kieltämista (mm. "Ilkka"-lehden
yleisönosastolla) jo 1910-luvulla, koska "äänen tukahduttajat" edistivät
vaarien mielestä salametsästystä. Tuohon aikaan salametsästäjät tosin käyttivät
enimmäkseen ansoja ja loukkuja. Ampuma-aseisiin oli varaa heistä vain harvoilla, paitsi
ehkä suustaladattaviin luodikoihin, joihin voitiin ladata melko hiljaiset
puolipanoslatingit. Vaimentimen käyttö suulatausaseessa olisi ollut hankalaa, vaikka
Maxim-suputin pikakiinnittyikin katkokierteillä.
Teknistä vaimennintietoutta teki tykö toimittaja Into Konrad Inha
populaaritieteellisessä aikakauslehdessään: "Tiede ja Elämä" jo vuonna
1920! Sen piirroskuvien perusteella oli mahdollista askarrella täysin toimivia
asevaimentimia esimerkiksi joukko-osastojen asekorjaamoilla. KP/-31:n piipunsuuhun
ruuvattava suputin lienee ollut eräs näitä ase-aliupseereiden
"firaabelihommien" tuloksia. Todennäköisesti ei edes ainoa lajissaan.
Asevoimien vakiokalustoon se ei kuulunut, toisin kuin kiväärivaimennin S-40 ja sen
suomalaiset piraattikopiot, joista saatava hyöty oli kyseenalainen. KP/-31:n
piipunseinämät ovat suu-puolellakin niin paksut, että kiinnityskierre on voinut olla
piipun sisäpuolinen. Ihmeteltävää, ettei kukaan älynnyt ryhtyä rakentamaan
vaimenninta Korsu-Suomen vaippa-aihiosta, jonka suuta ei oltu vielä taottu litteäksi.
Vaimennin saattoi olla asennettu johonkin reiältään syöpyneeseen hylky-piippuun: Kun
karheareikäisen piipun läpi ammuttiin 9 x 19 mm pistoolinpatruunoita, jäi luodin
lähtönopeus alisooniseksi. Mahdoton suoritus ei tietenkään ollut täysteho-patruunan
purkaminen ja ruudin vajauttaminen. 9 mm patruunoiden jälleenlataus oli tuolloin
harvinainen harrastus, mutta niiden purkaminen ja luodin uudelleen asettaminen hylsyyn oli
mahdollista ilman erikoisvälineistöäkin. Luodin asettimena saattoi toimia vaikkapa
KP/-31:stä irrotettu piippu.
Kiväärinpatruunoiden uudelleenlataamiseen oli joskus asianmukaiset pelit ja pensselit
"töpinän" asehuolto-henkilökunnalla. Sissiluutnantti Lauri A. Törni
latautti uudelleen vaimenninkiväärinsä ylitehokkaat "puolipanospatruunat"
rykmentin asekorjaamolla, saadakseen aliäänisen luotinopeuden. Vaimentimeenkin hän oli
tyytymätön, koska se lyhensi aseen tarkan kantaman muutamaksi kymmeneksi metriksi.
Latauksen vaihtamisen motiiviksi mainitsee kirjallisuus "tarkkuuden
parantamisen", mutta 7.65 mm Parabellumin ruutiannos 9.65-grammaisen S-luodin
saatteena tuottaa kiväärillä M 91/30 ammuttaessa aliäänisen luotinopeuden - etenkin
kun luoti joutuu läpäisemään vaimentimen S-40 (tai sen suomalaisen kopion) kaksi
kumitulppaa.
Sinikaulaisen ja siniseksi maalatulla hylsynkannalla väri-koodatun VPT:n
puolipanospatruunan ruutimäärän vajaannuttaminenkin olisi riittänyt, mutta koska aikaa
kokeiluihin ei ollut, eikä kovin paljon patruunoitakaan, jouduttiin toimimaan
"varman päälle". 7.65 mm Parabellum-patruunan ruutimäärä oli tunnettu ja
valmiiksi mitattu. Kokemusperäisesti tiedettiin kai myös se, että ko. annos kehittää
tarkoituksenmukaisen lähtönopeuden.
Arkistokuva: Vaimennin Glushitel S-40.
Ainoalla sissijotoksella, jolle Törni otti vaimenninkiväärin riesakseen, nuo
pistooliruudilla uudelleenladatut supupatruunat joutuivat tositoimiin väijytyksessä ja
seuranneessa lähitaistelussa, jossa ampumaetäisyydet olivat muutamia metrejä.
Patruunoiden loputtua Törni joutui käyttämään kivääriään "astalona"
kuin runon Sven Dufva. Käsikähmässä hajonneen aseen kappaleet hän polki suohon, eikä
enää myöhemmissä Jatkosodan vaiheissa hyväksynyt epätarkkaa ja tulivoimatonta
vaimenninkivääriä porukkansa kalustoon. Vaimentimella varustettu konepistooli olisi
ollut huomattavasti käytännöllisempi kaukopartioiden varusesine. En epäile
hetkeäkään kuulemasi kertomuksen todenperäisyyttä: Eihän suvereenissa Suomessa (1918
- 44) suinkaan eletty samanlaisessa tietotyhjiössa kuin sittemmin Rähmä-Suomessa aina
1970-luvun lopulle saakka.
Vaimenninteknologia oli tunnettu kirjallisuuden kautta vuodesta 1920, ja jonkinlainen
kiväärivaimentimen prototyyppikin oli valmistettu 1930-luvun alkuvuosina (tai ainakin
kiinnike, jolla Maxim-vaimennin voitiin asentaa johonkin kotimaiseen kiväärimalliin).
Kaukopartio-folkloressa mainitaan toisinaan vaimentimella varustetut Parabellum-pistoolit,
mutta niiden olemassaoloon ei löydy kirjallista vahvistusta. Jos niitä oli ylimalkaan
olemassa, ne olivat "epävirallisesti" askarreltuja, kuten myös
etuvaimentimella varustettu KP/-31. Ihmeellisempiäkin varusesineitä ideoitiin
"Siellä Jossakin", kuten kp:n ja liekinheittimen yhdistelmä, jonka virallista
tuotantoon omaksumista harkittiin täysin vakavissaan.
Kertomus Lauri A. Törnin sissijotoksesta "supuvintofkan" kera löytyy mm.
Törni-trilogian ensimmäisestä kirjasta "Leijonamieli", by Kari Kallonen &
Petri Sarjanen. Tapahtuma ajoittuu lokakuun 1942 jälkipuoliskolle, jolloin kotimaiset
puolipanospatruunat A0230 oli jo ladattu, ja jakelussa oli ilmeisesti myös suomalaisia
vaimentimia. Patruunoita ladattiin puoli miljoonaa kappaletta VPT:n toimesta. Vaimentimia
valmistui 250 kpl kivääriin M 91/30 ja toiset 250 suputinta kivääriin M/-39
kiinnittyviksi - aivan turhaan!
Käyttö oli vähäistä. Törnin seikkailu on ainoa tuntemani vaimenninkiväärin
"joukko-osastokokeilu". Ylitehokas "762 kiv S- ½-panospatr A0230" oli
yhtä meluisa, ammuttiinpa se vaimentimen kera tai ilman suputinta, koska yliäänisen
luodin lentoräikäisy oli jokseenkin yhtä äänekäs kuin kiväärin suupamaus.
Patruunat "väärinkäytettiin" ilmeisesti metsästys-tarkoituksiin, ampuen
ilman vaimenninta, jolloin A0230:t saattoivat olla varsin tarkkakäyntisiä. Itä-Karjalan
aarniometsissähän oli runsaasti riistaa, ja sotureilla nälkä aina vieraanansa.
Kuva: Suomalainen
puolipanospatruuna (VPT/Lapua tai Kanavuori). Ladattu paukkupatruunaruudilla N14. V0
noin 430 m/s. 9.6 gramman S-luoti. Esikuva saatu venäläisestä mustahylsyisestä
7,62x53R -patruunasta, jota ammuttiin Glushitelj S-40 -vaimentimella varustetulla
kiväärillä.
Suomalaisia puolipanospatruunoita ladattiin v.v. 1942-43 runsaat puoli miljoonaa
kappaletta. Merkkiväri oli sininen. Hylsynpohjan lisäksi oli hylsynkaula ja sen
etupuolinen osa luotia lakattu sinisiksi. (Luodin kärjen siniväri on panssariluodin
tunnus). Kotilataaja voi jäljitellä alkuperäislatausta 0.65 gramman / 10 grainin
annoksella Vihtavuoren ruutia N310 tai Hodgdonin HP38:aa tahi Clays-ruutia, ja Lapuan
luodilla B466 Lockbase; paino 9.7 grammaa. Lataus on sopiva myös .308 Win. ja .30-06
Springfield-patruunoihin.
Aseen tähtäimiin tarvitaan kenties suurehkokin säätö puolipanospatruunoiden osumien
saamiseksi kohdalleen, mutta latausten käynti on yleensä erinomainen. Venäläinen
'musta patruuna' on muodoltaan VPT-patruunan kaltainen. Luoti voi olla niklattu, tai
kuparoitu ja kemiallisesti mustattu rautavaippainen 9.6 grammaa painava S-luoti. Hylsy on
joskus sinistettyä rautaa tai terästä, mutta usein mustattua messinkiä. Ihmeteltävän
usein oli puolipanospatruunat ladattu englantilaisiin ylijäämähylsyihin; kantaleima
'Kainok' (venäläisin kirjaimin) ja vuosileima '16' tai '17'. Ruuti on hylsyissä
irrallaan. Latausmäärä 0.60-0,70 grammaa Sokol- tai pistooliruutia.
Kuva: Nimityksen "7.62-mm
Ohotnitshje Patron" etymologia on arvailujen tai päätelmien varassa, kuten
moni muukin venäläisten erikoispatruunain historian yksityiskohta: Kuka suunnitteli?
Milloin? Mitkä tehtaat latasivat? Milloin? Mikä oli lopullinen käyttötarkoitus?
Täsmälliset vastaukset saanemme joskus historioitsijoilta, joilla ei ole puolue- tai
Komsomol-taustaa, kuten takavuosien harmaantuneilla neuvosto-akateemikoilla.
Tämänhetkisenkin tiedon mukaan ehti "metsästyspatruuna" mukaan 2.
maailmansodan melskeisiin, vaikka se ei itse pahemmin melskannut tai metelöinyt.
Patruunoita tehdasladattiin ja jaeltiin sodan jälkeen ammattimetsästäjille
"siviilimerkinnöillä" varustetuissa pahvirasioissa.
Pienriistan, kuten metsälintujen ja turkiseläinten jahdissa patruuna onkin erittäin
käyttökelpoinen ballistisilta ominaisuuksiltaan.Pienoiskiväärien ja .22 LR-patruunain
tuotantohan käynnistyi Neuvosto-Venäjällä varsin myöhäisessä vaiheessa, eikä
haulikon ulottuvuus ollut riittävä kaikkiin käyttötarkoituksiin erämetsissä.
Vakiorakenteisen KP/-31:n kertatulilaukaus vakiopatruunallakaan ei ole paljoa
äänekkäämpi kuin kiväärinlaukaus ½-panospatruunalla, olipa kiväärissä vaimennin
kiinnitettynä tahi ei. Luodin lentomelun lisäksi oli unohdettu, että vaimentimen
kumilaatat naksahtavat, kun luoti ne puhkaisee. Alkuaan oli S-40:ssä
25 mm:n paksuiset luonnonkumikiekot. Sitten kokeiltiin 15 mm paksuja kiekkoja,
materiaalina Lebedev-keinokumi tai Sovpren (= neopreeni). Viimeisessä
variaatiossa S-43 lisättiin 15 mm:n paksuisten sovpreenikiekkojen lukumäärä kolmeksi,
mutta meluisuutta ei saatu vähenemään, ja alettiin jo tietää, ettei vaimenninta
tarvita lainkaan, kunhan patruunat ladataan kevyemmillä pistoolinluodilla ja
asianmukaisella määrällä nopeasti palavaa haulikko- tai revolveriruutia.
Suomalaisissa vaimenninkopioissa lienevät kiekot olleet luonnonkumia. Ne valmisti Nokian
Gummitehdas Oy. Kiekon paksuus oli 15 mm. Saksalaisten valmistamissa S-40:en variaatioissa
oli ilmeisesti 25 mm paksuiset vaahtokumikiekot, ja varsin tyydyttävä vaimennuskyky,
johtuen tietenkin onnistuneesta supupatruunasta, 7.9 mm Finower Nahpatrone, jonka luodin
nopeus oli 300 m/s vaimentamattomastakin Mauser M-98 k:sta ammuttaessa. Saksalaisen
vaimentimen kera oli kohtalaisen tarkka ampumaetäisyys jopa satoja metrejä. Alkuaan oli
kumitulppavaimennin saksalainen keksintö, ja ainakin Eissfeldtin patentista ilmenee
kumikiekon ristiviillos, joka kai puuttui Nokian Gummitehtaan kiekoista? Viillos on
ilmeisen tarpeellinen osumatarkkuuden kannalta.
Aseen tähtäin jouduttiin säätämään jonnekin 800 metrin pykälään tai
kauemmaksikin, ryhdyttäessä ampumaan pisimmille käytännöllisille etäisyyksille
"Lähipatruunoilla" vaimentimen kera. Suomalaiset ½-panospatruunat oli kopioitu
venäläisistä vastaavista mustahylsyisistä patruunoista, joiden ballistiikan mukainen
tähtäinten säätötaulukko oli leimattu tai kaiverrettu S-40:en vaipan kylkeen.
Suomalaisetkin omaksuivat saman taulukonn.
Puolipanos-latauksen ballistiikkaa voidaan jäljitellä Lapuan 9.7-grammaisella .308"
Lock Base -luodilla ja 0.65 gramman annoksella ruutia N310. (Alkuperäislatingeissakin
A0230 oli ruudin laji ja määrä edellämainittu). 9.65-grammainen S-luoti oli vieläkin
alimittaisempi venäläisrihlaukseen kuin on .308-kaliberinen Lock Base. Samaa
latausyhdistelmää voi käyttää myös .308 Win.- ja .30-06 Springfield-patruunoissa.
Nimitys "puolipanospatruuna" on hieman erehdyttävä. Oikeellisempi olisi
"puolinopeuspatruuna" tai "puolipainepatruuna".
Kuva: "partisaanipatruuna" ja "kokomusta"
patruuna.
Arvellaan, joskaan ei voida vannoa, että nimike on lainaa venäjänkielisestä termistä:
"Polusharjad Patron". Vaimenninvaippoihin kaiverretuissa varoituksissa
kehotettiin ampumaan: "Mustia Patruunoita", eikä
ainakaan minkään sortin taistelupatruunoita. Tehdasladattujen supu-patruunoiden
koodiväri oli vihreä luodin kärki ja hylsyn kanta; vuoden 1941 jälkipuolelta alkaen
vihreä oli vain luodinkärjen huippu ja nallia ympäröivä lakkarengas, koska oli
ilmeinen sekaantumisriski valojuova-patruunan T-30 kanssa.
En-tiijjän paikka tulee väistämättä eteen, koska edes venäläiset
kirjallisuuslähteet eivät tunne koko patruunatyyppiä! Se lienee ollut lyhytaikaisessa
tuotannossa, kun varsinaisen partisaanipatruunan kehittely oli keskeytetty poliittisista
syistä, ns. "partisaaniliikkeen" myötä, Molotov/von Ribbentrop -sopimuksen
seuraamuksena. On valitettavaa, että kenties kaikki Suomesta löytyvät S-40 -vaimentimet
ovat "vihollisteni hallussa"! Vaipan varoitus-teksti kiinnostaisi nähdä omin
silmin, että oliko: "Tshornyij" vaiko sittenkin: "Zjeljonyij"?!.
Lataus voi olla hyvinkin tarkkakäyntinen eräissä aseyksilöissä, ja laukausmelu on
varsin vaisu täysteholataukseen verrattuna, ainakin pitkäpiippuisella
"Trjohlinejnaja Vintovka obr. 1891 goda:lla" ammuttaessa.
Tommy: Kiitoksin ja hyvän jatkon toivotuksin: "Tommy
Gunner"
Samoin toivotuksin: 1306 MM; Pete
Säästölatauksista Ruåtsin Mauseriin
Arvoisat Toimittajat. Täällä olette kertoilleet säästö- ja supulatingeista
.308-kaliberiin ihan ansiokkaasti, ja ajatus on alkanut itämään omassakin takaraivossa
mutta...
Itselläni kiinnostuksen aiheena on siis Ruåtsin Mauser ja siihen mahdollisesti
värkättävät säästölataukset. Kyseessä ei ole haave aliäänilatauksiin, koska en
vaimenninta omista enkä tule omistamaankaan kyseiseen pyssyyn. Tavoitteet on toiset ja
hiljaiset hommat hoidetaan piekkarilla. Mutta jos tuloksena on ääntähitaampia
laukauksia, niin ei se haittaa.
Hieman taustatietoa olevasta materiaalista; kivääri on Tikka Made in Sako (yht. =
SaTikka?) 22" piipulla ja 8,5" rihlannousulla. Kaliberi on, kuinka ollakaan:
Ruåtsin Mauser. Aikeena suorittaa latailuja Lapuan 6,5 g FMJ:llä ja/tai Norman 9 g
FMJBT:llä ynnä/tai Lapuan 9,3 g FMJBT:llä ja perimmäinen tavoite on päästä tuonne
300 - 500 m/s nopeusalueelle jollakin em. luodeista, mieluimmin 6,5 grammaisella.
Nyt on se ongelmallinen paikka, eli onko Toimituksessanne Testattua tai Muuten Taattua
Tietoa jolla saataisiin haaveistani totta. Elikkäs ruutilaatu (VV, koskapa muut ovat
hieman hakusassaan, kiitos siitä sille kelle se kohtuudella kuuluu), annostelumääriä,
joilla homma on turvallista, onko nallilla merkitystä (Magnum vai ei), mahdollista
voitelua sinne-tänne ja kaikkea mitä yllä en ole ottanut huomioon.
Vai onko jotain nyrkkisääntöä, jolla voidaan tällaisia latauksia ruveta arvailemaan
pikkasen peruskoulua pätevämmällä matikalla mihin tahansa kiväärikaliiperiin,
ilmeisesti ei, koska se luultavasti olisi jo julkaistu, ja jos onkin niin on mennyt ohi
silmien ja silloinhan kertaus on opintojen äiti, niin kuin yleisesti sanotaan.
Nimim: "KooPee eli Itupää".
Enää
ei häädytä pelaamaan pelkillä nyrkkisäännöillä, kunhan QuickLOAD-
ballistiikkaohjelma alkaa levitä kotilataajien keskuuteen! Tietämäni mukaan se ei
näytä säästölatinkienkaan etsijöille alituista fraasia: "CAUTION! USE RIFLE
POWDER IN RIFLE CARTRIDGES!", vaan annostusohjeet, joilla saatavien luotinopeuksien
keskiarvot pitävät paikkansa jopa alle plusmiinus 10 % marginaalilla. Ohjelman
saksalainen laatija H. Brömel ei siis ole kansainvälisen RUUTIKARTELLIn palkkaorja.
Kartellille ovat kaikenlaiset säästölatingit kauhistus, ja supu-lataukset kivääreihin
tuomitsee tuo M.A.F.I.A:an rinnastettava veljeskunta mitä ankarimmin, elleivät ne ole
tehdaslatauksia, jolloin ne ovat aliäänisiä vain joskus vahingossa, yleensä
kesähelteellä, äänennopeuden ollessa reilusti yli 340 m/s.
.22 LR-patruunankin luoti karkaa usein yliääniseksi kun armas aurinkoinen on
lämmittänyt aseen piipun kuumaksi, piippu on reilusti 660 mm:n pituista CIP-testipiippua
lyhyempi, ja reiältään liukkaaksi kolvattu. Nimellis-nopeuskin on yleensä
trans-sooninen (315 m/s) eikä aliääninen: VO max. 300 m/s noin 300 mm:n pituisesta
piipusta. Sisä- ja ulkoballistisen tietämyksen sekä aerodynamiikan alkeistietojenkin
vajavuus on yleinen tauti piekkarinpatruuna-lataamoissa kaikkialla maailmassa - Mexiko
poislukien. Lieneekö kyseessä tietoinen kiusanteko?! Se on ainakin suoranaista
putki-v..tuilua, ettei .22 LR:n latauskomponentteja myydä irtotavarana Atlantin tällä
puolen. Latausvoimakkuudenhan pitäisi olla säädettävissä aseYKSILÖkohtaisesti myös
- ja nimenomaan - .22 LR-kaliberin aseisiin.
Kiinnostuksesi ensisijainen kohde, 100-graininen eli 6.5-grammainen luoti, olkoonpa minkä
firman tuote tahansa, on mitä otollisin jopa aliäänisiin 6.5 x 55 mm latinkeihin mm.
vakautumis-syistä. Ruutivalikoimasta (VihtaVuori) löytyy kolme sopivaa purkkiruutia:
"Wanha PaPPi" (joko ylennettäisiin Rovastiksi?) eli N310, raskasluotisten
supulatinkien ihanneruuti N320, ja konepistooliruuti N330, jolla päästään
nopeus-skaalan huipulle ja sen ylikin 6.5-grammaisella luodilla, ja puolipanoksiin käynee
myös N340.
Ennenvanhaan piti kalkyloida tutkimattomat latingit Varsinaisen Kansakoulun laskuopin
tiedoilla, vertailukohteina tunnetut ja julkaistut valuluotien reseptit, joiden
aloitusannokset eivät juuri koskaan olleet "supu"-luokkaa, eli ekstrapolointien
tielle jouduttiin etenkin pähkäiltäessä reseptejä vaippaluoti-latingeille. Kun noita
hatustavedettyjä ohjeita on nyttemmin vertailtu ballistiikka-ohjelman täsmätietoihin,
ovat havainnot lyöneet ällikällä takaraivoon:
Joskus - useinkin - on "päässälaskettu" ruutiannos-suositus vastannut
ATK-kalkyloinnin antamaan tulokseen muutaman milligramman tarkkuudella; ennakoidut
luotinopeudet ovat pitäneet paikkansa joidenkin kymmenien metrien marginaalilla
sekunnissa, ja arviot laukaisupaineista plusmiinus sadan ilmakehän toleranssilla.
Nyt, kun QuickLOAD alkaa yleistyä ystäväpiirissä, voidaan pelata "varman
päälle" reseptejä kirjoiteltaessa, unohtamatta toki vieläkään vanhaa fraasia:
"Jokainen ase on yksilö, joka vaatii latinkien yksilöllisen hienosäädön.
Lopullisen latausyhdistelmän kehittelee yhä vieläkin aseen käyttäjä itse, ja on
myös yksinvastuullinen valmisteidensa käyttöturvallisuudesta". Tosin
ATK-kalkyloinnilla saadaan entistäkin Turvallisempi ja Taatumpi Vastaus Tuhannen Taalan
Kysymykseen: "Mistä alkaisin?!". Sehän on etenkin erikoislatausten kehittelyn
avainprobleema. Toinen moinen kuuluu: "Millaisin määrin ruutia lisätään/
vähennetään tarpeen vaatiessa? Milli-, sentti- vaiko desigrammoja? Grainin
kymmenyksiä, vaiko täysiä graineja?"
Hiukankin vasta-alkajaa kokeneempi kotilaturi pystyy löytämään itse vastauksen
kysymykseensä: "Mihin se yläraja vedetään?!" Oma aseyksilö sen kertoo -
tavalla tai toisella. Supulatinkien Max. Loadin rajaviiva ylitetty, kun luodit alkavat
"lennellä äänettömästi, kirkuvan ilman halki", eli äänennopeus on
ylittynyt, tai on vaikkapa vain tultu liian lähelle Machin Lukeman 1.00 rajaa,
trans-sooniselle nopeusalueelle vallitsevissa olosuhteissa. Monille ei hieman
lisääntynyt laukausmelu tuota haittaa eikä häiriötä. Ampuja ei itse edes kuule
luodin lentomelua, vaan pelkästään sen kaiut etumaaston epätasaisuuksista, kivistä,
puunrungoista ja pensaista.
Niidenkin meluisuus on desibeliluokkaa, joka voi ajan myötä vaurioittaa kuuloa, johtuen
lentomelun äänenkorkeudesta. Siispä kuulosuojaimet käyttöön, jos tykkää kuunnella
heinäsirkkojen viuluja vielä 30-vuotiaana. Itselleni ne vaikenivat 18 vuoden iässä,
ainakin stereofoonisesti kuultavina. Vaurion tuottivat kaksi hakr-laukausta 55 S 55:llä
ja SA INT:in kypärä-kuulosuojaimet, joiden vasemmanpuolinen kuppi ei yltänyt
peittämään korvaa läheskään hermeettisesti. Ammunta suoritettiin lisäksi poterosta,
jonka sivuseinämästä kimmahti singon peräpaine pikemminkin tunto- kuin
kuuloaistimuksena.
"Sairaalloinen kiinnostukseni" melutonta ampumatoimintaa kohtaan on peräisin
tuosta kokemuksesta, joka muistuu mieleen lähes 33 vuotta myöhemminkin, kun rassaan
esiin korvasta tauottomasti valuvaa visvaa ja joskus vertakin. Tärykalvon vaurio on
parantumaton: Kuuloa jäljellä ilmeisesti alle 5 %n rippeet. Siinäpä tämänkertainen
öklö-realismin annos. Jos siis halutaan tehdä latausta säädeltäessä havaintoja
siitä vaiheesta, jossa luodin lentomelu alkaa kuulua/ lakkaa kuulumasta, on suositeltavaa
houkutella mukaan tarkkailija, joka kuulostelee sivummalla, noin parinkymmenen metrin
etäisyydellä luodin lentoradasta laukausten ääniä.
Useinhan testataan supulatauksen onnistuneisuus ruutimääriltään vähenevillä
laukauksilla, nopeuksia mittaillen tai pelkästään korvakuulolla. Reilusti yliäänisen
luodin kimeä lentomelu kuuluu esim. 100 metrin radalla taustavalliin asti. Transsoonisen
luodin räsähdys vaikenee ehkä ampumaetäisyyden puolivälissä. Tarkkaavainen
havainnoitsija pystyy erottamaan jopa luotinopeuksien vaihtelut: Hitaamman luodin
lentomelu on lyhytkestoisempi kuin kauemmas meluten lentävän luodin rääkäisy, tai
kyseessä ei ehkä ole niinkään aikaero kuin etäisyysero. (En voi käydä vannomaan,
kehittyykö kaikille milloinkaan nopeusvaihteluiden toteamiseen tarvittavaa
"nuottikorvaa").
Pystyin nuorna miesnä ollessani erottamaan terveellä korvallani jopa lentomelun
korkeuden vaihteluita: Nopeampi luoti räikyy kimeämmällä äänellä. Etenkin piekkarin
äänestä erottui, oliko luoti lähtöisin tarkkuuspatruunasta, Hi-Velocity -latingista,
vaiko peräti Stingeristä. Jotain hyötyä koitui soitannollisista harrastuksistakin).
Lystikästä on havainnointi silloin, kun lähtönopeus vaihtelee vaikkapa plusmiinus 10
m/s verran, vain nopeimpien luotien ylittäessä äänennopeuden rajan. Aerodynamiikkaa
tuntematon maallikko on valmis lyömään satasen tai ainakin Kossu-pullon vetoa sen
puolesta, että eritehoiset patruunat ovat menneet sekaisin, ja nopeudet vaihtelevat
vähintään 100 metriä sekunnissa mimimistä maksimiin, kun jotkin patruunat
ääntävät: "PÄKS!" (tai supupyssyllä ammutut: "PLUPS"), ja
toiset: "KRÄÄKS!"
Venäläiset huokeat teräshylsyiset .22 LR Vostok Sport & Hunting -patruunat,
ammuttuina paksupiippuisella TOZ-pienoiskiväärillä kesäaikaan, saivat osakseen
ansaitsemattomia moitteita "epätasaisesta laadusta", koska niiden luotinopeus
liikkui äänennopeuden tuntumassa. Muutamat napsahtivat, toiset räiskähtivät. Mitattu
nopeusvaihtelu oli kuitenkin vaille 10 m/s, keskiarvo 344 m/s, lämpötilassa + 22
Celsiusta. Valmet Oravalla ammutut patruunat räsähtivät kaikki, koska "Orkun"
lyhyempi piippu kehitti suuremman lähtönopeuden; keskimäärin luokkaa 350 m/s.
Jo ennen nopeusmittarin hankintaa oli ammuttu Vostokeja vanhalla armeijan
harjoituspiekkarilla, piipunpituus 825 mm. Laukausääni ja iskurinlyönti olivat
jokseenkin yhtä voimakkaat. Lentomelua ei tuottanut yksikään luoti. Iskemä maalitaulun
pahviin kuului selvästi ja lentävä luoti erottui valkoista taulua tai vaaleaa
hiekkapenkkaa vasten paljain silmin. (Ammuimme lähes säännönmukaisesti sataan
metriin). Lentoajasta arvioitu lähtönopeus oli ehkä 270 - 280 m/s, ellei vähemmänkin.
Sepä akustiikasta ja aerodynamiikasta; osittain kai vanhan kertaustakin. Kun
äänennopeus on ylitetty ei kenties herkinkään "nuottikorva" pysty arvioimaan
luodin lentonopeutta eikä lentomelu myöskään voimistu, eli tarvitaan kronograafi tai
taito tulkita luodin lentoradan suoristumista lentoajan lyhentymisen funktiona.
Viimeksimainittu menetelmä ei ole täysin luotettava, koska aseen piipun
värähtelytaajuuden ja -laajuuden muutokset voivat suunnata piipunsuuta epämääräiseen
suuntaan latausvoimakkuuden lisääntyessä. Usein havaitaan tähtäimen
korosäätö-tarpeen lisäksi myös sivusäädön korjauksen tarve. Säädöt suoritetaan
vasta kun on löydetty teholtaan tarkoituksenmukaisen säästölatingin tärkein
ominaisuus: Vaatimukset täyttävä osumatarkkuus! Koeammunnat suoritetaan kasa-ammunnan
periaatteella tuelta ampuen. Suositeltava etäisyys on 100 metriä, joskin jopa 25 m tai
50 m riittää.
6.5 x 55 mm SE- kaliberisen "Satikka"-luodikon potentiaalinen tarkkuus sataan
metriin on vähintään kolme luotia viidestä yhtenäiseen reikään, joka peittyy 16,3
mm:n läpimittaisen 10-pennisen alle, ja 22.2 mm:n läpimittaisen markanrahan alta saa
kurkistaa vain yksi luodinreikä viidestä. Yleensä harhautuu muista erilleen
ensimmäinen osuma, etenkin jos se ammutaan "kuivalla" ja kylmällä piipulla.
Pari lämmityslaukausta täystehopatruunoilla (vaikkapa tehdaslatauksilla) on todettu
hyväksi "esileikiksi". Niiden jälkeen lukko irti, ja rasvaharjalla ohut kalvo
jotakin liukastetta piipunreikään, tai spray-pullosta suhaus MoS2-pitoista
"kosteudenpoisto-öljyä".
Pulloa on ravisteltava ennen sumutusta. Ainakin Carlake-öljyssä on molysulfiidi
suspensiona eli eräänlaisena lietteenä. Jos MoS2-suihketta karkaa piippuun liikaa,
pidetään asetta suu alaspäin, kunnes liukastetta ei enää tipu piipusta. Sitten ase
tuelle, lukko paikalleen ja kokeilemaan omia lataamotuotteita. Potentiaalisen tarkkuuden
tavoittetta ei välttämättä saavuteta. Se on TAVOITE, johon ase EHKÄ pystyy!
Tähtämen laatutaso, sen kiinnityksen onnistuneisuus, ja peränpitäjän taito sekä
ampumatuen tukevuus vaikuttavat lopputulokseen. Säätila samoin, mutta erityisesti se,
mitä on tarkoituksena tutkistella: Latausyhdistelmän onnistuneisuus.
Jos KAIKKI on mennyt "nappiin", voidaan jopa vaimenninlatauksella saada
syntymään 50 pennin kolikolla peitettävä osumakuvio 100 metriin. Luotien vaipat ovat
tällöin olleet kovuudeltaan ja kitkaltaan yhdenmukaisia, lyijytäytteissä ei ole ollut
"hiirenkoloja", hylsynkaulojen seinämävahvuus on ollut yhdenmukainen jo
tehtaan jäljiltä, luoti on asettunut rihloihin piipunreiän suuntaiseksi, ja ruuti on
asettunut patruunoihin aina samalla tavoin. Se saa sijaita vaikkapa pitkin hylsyn
pituutta, kunhan lukko suljetaan "hiivittäen" eikä läimäyttäen, aseen
ollessa koko ajan vaakasuorassa tuellaan, maaliin suunnattuna, ja kun nallipesän
liekkikanava on yhtä pitkä joka hylsyssä.
"Sankkireikien" avartamisen eräs hyödyllinen sivuvaikutus on niiden
lävistyspurseiden leikkautuminen pois. Poraaminen on siksi suositeltavaa suorittaa hylsyn
suupuolelta kantaan päin. Tutkimisen arvoinen menetelmä on liekkireiän etureunaa
muovaava laajentaminen kartiokärkisellä, hylsynsuusta sisään työnnetyllä
teräspuikolla (kartiokulma 60 astetta), puikon päähän vasaralla kevyesti kopauttaen.
Työkalu olisi huokea ja työ joutuisaa "näivertämiseen" verrattuna. Luotien
liukastaminen on myös eduksi ainakin aliäänipatruunoissa. Tombakkivaippaisten luotien
Moly-puuteroinnin hyöty on todettu myös yli 400 m/s nopeustasolla. Kuparivaippaluodeista
on vielä niukanlaisesti kokemuksia. Liukastamisesta koituva hyöty on kuitenkin jo
osoitettu aliääni-nopeuksilla ammuttaessa.
Nallin tehon, tai ehkä sen kuoren kovuuden suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa. Toisen
mielestä ei sytytysteholla ole merkitystä, koska säästölatinkien asianmukainen ruuti
syttyy herkästi. He suosivat jopa pistoolinnalleja matalapaineisissa latauksissa, koska
niiden paine ei työnnä luotia ennenaikaisesti rihloihin asti, jolloin alkuaankin
alhainen lataustiheys vähenee ennen ruudin syttymistä täyteen paloon. Pehmeähköä
nallinkuorta voi käyttää paineen ilmaisimena; "lukea" siitä painemerkit jo
ennen ylikorkeiden, hylsyä vaurioittavien paineiden kehittymistä. Pehmeäkuorinen nalli
myös loveutuu nöyrästi iskurinlyönnistä.
Paksupohjaisempi Magnum-nalli voi tyrkätä iskun voimasta luisuhartiaisen, laipattoman
tai vyöttömän hylsyn (.30-06:n, yms.) eteenpäin pesässä, aikaansaaden hetkellisesti
ylisuuren sulkuvälin välyksen, nallin työntymisen ulkonemaan pesästään ja ns.
"leipurinhattu-tyssäymän" nallinpohjaan, kun hylsy iskeytyy ruudin sytyttyä
taaksepäin iskupohjaa vasten. Ylisuuri välys aiheuttaa hylsyn venymistä ja sen metallin
"väsymistä"; pahimmillaan jopa hylsyn katkeamisen patruunapesään. Ilmeisesti
ei pelkkä iskurinlyönti jaksaisi peräännyttää vaikkapa .30-06 kaliberin patruunan
hylsyn hartiaa tuhoisalla tavalla taaksepäin, vaan nalli toimii ikäänkuin mäntänä,
nallipesä sylinterinä, ja "moottorin" polttoaineena räjähdysmäisesti
kaasuuntuva nallimassa.
Kun iskupohjaan nojaava "mäntä" ei pääse liikkeelle, liikkuu
"sylinteri". Ilmiön edellytyksiä ovat mm. liian kevyt luoti (muuan kaveri
tutustui siihen ampuessaan paperitulppia) ja jonkinlainen ruudin sytytysviipymä, kuten
kivääriruudin käyttöyritykset säästölatingeissa kovin kevyen luodin kera, mikä on
yhtä kuin Tuonettarelle esitetty avioliittotarjous. Hylsyn nallipesän poraaminen
avarammaksi keksittiin, kun Magnum-nallit olivat tulleet myyntiin. Niillä latailtiin
"alilatauksia" kivääriruudeilla hylsytäytteen kera.
"Leipurinhattu-ilmiöitä" sekä hylsyjen eliniän lyhenemisiä alkoi piankin
esiintyä.
"Reduced-Charge Loads" (= alilatausreseptit) poistettiin Hornadyn
latauskäsikirjan myöhemmistä painoksista. Ja kun senkertainen tarve poistui, unohtui
myös liekkireiän poraus-konsti, ennenkuin se edes ehti tulla yleisesti tunnetuksi
USA:ssa tai muuallakaan. Tietysti tuomittiin kevyt- eli säästölataukset yhtä
vaarallisiksi, kuin olivat olleet alilatauksetkin, huomioimatta lainkaan sitä, että
ensinmainituissa käytetään asianmukaisia ruuteja, ja alilatingeissa vääränsorttisia,
verkkaisesti syttyviä kivääriruuteja jotka tuottivat joskus sytytysviipymiä
hylsytäytteen käytöstä huolimattakin.
Koska alkuperäinen lontoonkielinen termi oli maineeltaan ryvettynyt, piti sepittää
kokonaan uusi: "Economy Load", josta Tjugoslavian kielen
"säästölataus" on sanatarkka suomennos. Eestiläisperäinen "Supu
Load" yleistynee myös vuosien myötä yleismaailmalliseksi. Joka lajin
säästölatingeissa käyttävät GOW:n tutkijat vakionallia CCI-200/Lapua LR, joka on
osoittautunut toimivaksi ja tasalaatuiseksi, kuten oli myös VihtaVuoren N:o 28, joka oli
toki hieman vastuksellinen menemään hylsyjen nallipesiin, mutta antoi varsin
yhdenmukaisen sytytystehon. Valmistus lopetettiin, kun kotilaturit oppivat käyttämään
"KaxKasia" pesäpaineiden arviointiin. Se ei ollut lainkaan mieleen niille
intressipiireille, joiden mukaan Virallinen Valistus ja Metsästäjän Opas ovat ainoat
sallitut kotilataajien tietolähteet ja lataustietämyksen jakelun piti olla Valtion tai
Sakon monopoli.
Lapua LR voitaneen siis omaksua yleiseen ja yhteiseen käyttöön kiväärinpatruunoissa,
joissa on Large Rifle Boxer-nallipesä, koska sitä käyttäen saadaan lataajien
komponenttiyhdistelmät ainakin "sytytystulpan" osalta samankaltaisiksi
lataustutkijoidemme käyttämien tarvikkeiden kanssa. Jos he omaksuisivat sytytysteholtaan
tähänastisista paljonkin poikkeavat nallit, (esim. Federal N:o 215 Magnumit),
jouduttaisiin monet testiammuntasarjat ehkä panemaan kokonaan uusiksi.
Magnum-nalli (plus avarrettu liekkireikä) voisivat ehkä sytyttää supulatinkien
ruutihyppysellisen yhdenmukaisesti ruutipanoksen sijainnista riippumatta, hylsyn
etupäässä, peräpäässä tai pitkin hylsyn pituutta. Tämä haave voi kuitenkin
toteutua pelkällä liekkireiän väljennyksellä ja/tai sen muotoilemisella hylsyn
suuhunpäin suurenevaksi. "Uusi gradeeraus" ja tarveharkinta tulevat
ajankohtaisiksi, kun lataustutkimusten kohteiksi tulevat tähänastisia
tilavahylsyisemmät patruunat. Vyö- tai laippakantaiset patruunat eivät tuota
sulkuväli-ongelmia.
Vahvemmiksi ladatut "säästärit" antavat supulatauksiakin todennäköisemmin
aseen potentiaalista tarkkuutta vastaavia ampumatuloksia suotuisissa olosuhteissa. Noin
500 m/s nopeustaso vaikuttaa varsin järkevältä. On todennäköistä, että useampikin
latausyhdistelmä (ruudeilla N310 - N340) päihittää 100 metrin osumatarkkuudessa
tehdaslataukset mennen-tullen. N310:llä voidaan kattaa koko lataus-skaala portaattomasti,
300 - 500 m/s nopeustasoille. Jos aiot ampua enimmäkseen 400 - 500 m/s latinkeja, on
suositeltava ruutilaji N320. Konepistooliruudin ennakoidut nopeus-/ painetiedot on kysytty
lähinnä vertailun vuoksi. N330 on vähän tutkittu ja harvoin käytetty
"säästäreihin".
Pojat ovat poltelleet loppuun purkinpohjille unohtuneita ylijäämiään, koska verraten
matala-energisestä ruudista ei saisi aikaan kelvollista pommiakaan uudenvuoden yöksi.
(N305 eli "Uusi PaPPi" toimisi, N:o 8 dynamiittinallilla detonaatioon
ärsytettynä, jopa PaSi- ps-auton kylkeen pystyvänä ontelopanoksena. Kuorena
konjakkipullo, jonka pohjassa on sopivan mallinen syvennys ja pohja paksuhkoa lasia.
Etäisyyden pullonpohjasta panssariin tulee olla n. 10 cm. Konjakit, tietty, talteen
muuhun astiaan, kaato-ryypeiksi: PaSin kokoinen saalis toki ansaitsee tavallista
juhlallisemmat peijaiset).
Mutta nyt itse asiaan, saatuani käsiini QL-ohjelman tulostuksia Kustin polkemiin
printtauksiin verrattuna runsaan viikon verran viivästyneemmän s-postin välityksellä.
550 mm pituisen CIP- testipiipun kautta ammutuilla 6.5 x 55 mm latingeilla ovat
odotettavissa seuraavanlaiset nopeus- ja painelukemat:
Luoti 6.5 mm Lapua FMJ:
Supu-lataus VO 300 m/s: "Puolipanoslataus" VO 500 m/s:
N310: 0.37 g (927 baria) 0.65 g (1842 baria)
N320: 0.39 g (838 baria) 0.68 g (1727 baria)
N330: 0.40 g (770 baria *) 0.70 g (1927 baria)
N340: 0.41 g (694 baria *) 0.72 g (1559 baria)
*) = EMME SUOSITTELE!! Mahdollisesti vaarallinen ALIlataus! Luodit voivat jumiutua
piippuun! Alilataus-detonaation riski olemassa!! Lähtönopeudet voivat vaihdella kuin
naisen mieli.
Luoti 9.3 g Lapuan torpeedo-FMJ:
Supu-lataus VO 300 m/s: "Puolipanoslataus" VO 500 m/s:
N310: 0.48 g (1363 baria) 0.90 g (2945 baria *)
N320: 0.50 g (1270 baria) 0.92 g (2004 baria)
N330: 0.51 g (1196 baria) 0.94 g (2695 baria *)
N340: 0.52 g (1130 baria) 0.95 g (2609 baria)
*) = EMME SUOSITTELE alkuperäisiin Ruotsin Mausereihin, koska paineen kehittyminen voi
vaihdella asekohtaisesti huomattavastikin, kuin myös komponenttikohtaisesti. Katsottakoon
max.-latingiksi myös Satikassa, vaikka sulku onkin kestävämpi. Ruudilla N320 saadaan
kaikkein eniten turvallisuusmarginaalia, mutta nimenomaan paineiden suhteen eivät QL:n
laskennalliset arvot pidä joskus paikkaansa, koska muuttujia on monia. Lataukset etenkin
nopeapaloisilla ruudeilla on kehiteltävä painemerkkejä tarkkaillen, eikä luottaen
pelkkiin laskennallisiin lukemiin, lähestyttäessä maksimilatauksia.
1406 MM; Pete.
P.S. Tämän jutun "morsettaminen" Webiin viivästyi viikkojen verran, joten
samaan postitukseen ehtii myös QuickLOAD-ohjelman
esittelyartikkeli. 1406 MM; Pete.
Typpeä ja titaania
Terve. Mahtaako löytyä tietoa siitä pystyykö titaaninitridi-käsittelyjä tekemään
kotikonstein ja jos pystyy niin kuinka? Tai jos ei pysty niin onko Suomessa tahoa joka
pystyisi sellaisen tekemään? Käsittelyn tarvitsisi Walther OSP:n lukko. Olen nähnyt
käsitellyn lukon, ja niitä on tehtaan teettämänä maailmassa noin parikymmentä! Joten
sellaisen hankkiminen ei ole niinkään helppoa puuhaa.
Käsittelyn etuna on erittäin kestävä pinta joka ei naarmuunnu. Omalla aseellani on
ammuttu murto-osa siitä laukausmäärästä joka käsitelty-lukkoisella aseella on
ammuttu, mutta aseeni lukko on huomattavan naarmuinen, TiN-käsitellyn lukon ollessa uuden
veroinen. Samaa käsittelyä olen nähnyt laadukkaissa poranterissä ja sorvin
kovametalliterissä, joissa pinnan lujuus ilmenee normaaliin HSS terään verrattuna
moninkertaisena käyttöikänä. "TiN coated" lukot ovat kultaan vivahtavan
keltaisia samoin kuin käsitellyt poran- ja sorvinterätkin, joten vaikkapa koko aseen
käsittely voisi olla mielenkiintoinen projekti.
Odotan vastausta innolla. VN-n.
Menipä vaikeaksi - ja paljolti arvailuksi, koska menetelmä on suhteellisen uusi. Olen
kyllä nähnyt paljonkin TiN- pinnoitettuja lastuavia työkaluja (enimmäkseen
Venäjältä tuotuja), mutta menetelmä oli vielä tuntematon 70-luvun lopulla, kun olin
itse metallialan työtehtävissä ja ulottuvillani oli työnjohtajan koppiinkin
kierrollaan poikkeava "American Machinist"-lehti. Tuotantopuolella
sitä tuskinpa luki lisäkseni kukaan muu "kielisyyden" takia. Joitain
viitteitä lehdessä oli pikateräksisten terien nitriidipinnoituksesta
"jollakin" höyrystetyllä metallilla, ohennetussa typpi-atmosfäärissä, jossa
metallihöyry kulki suurjännitteisen tasavirran kantamana.
Menetelmä oli v. 1978 vielä kesken kehittelyn, mutta "ilmeisen lupaava".
Metallihöyrystys sinänsä on vanha keksintö, sovellutettuna mm. peilien (nimenomaan
puoli-läpäisevien "vakoilupeilien") ja aurinkolasien sekä UV-suojien
valmistuksessa. Idea on saatu loppuun palaneista hehkulampuista, joiden kuvun sisäpintaan
on höyrystynyt musta kerros wolfram-metallia, ja entisaikojen radioputkien sisäpinnat
"hopeoituivat" hehkuvasta anodista irronneesta metallista, jonka koostumus oli
valikoitu siten, että anodi emittoi mahdollisimman runsaasti irto-elektrooneja. Rikotun
elektrooniputken omalaatuinen haju johtuu juuri anodimetallista, joka on seostettu
joillain harvinaisilla alkuaineilla, esim. cesiumilla.
Otaksun (voimatta mennä vannomaan lausuntoni oikeellisuutta) että TiN-pinnoite
suoritetaan hermeettisessä säiliössä, joka täytetään typpikaasulla, imien kaasusta
suurin osa pois, jolloin säiliöön muodostuu alhainen paine; lähes tyhjiö. Anodiksi
asetetaan titaanilanka, jota hehkutetaan läpijohdetulla matalajännitteisellä
sähkövirralla. Käsiteltävä esine asetetaan katodiksi. Anodin ja katodin välille
kehitetään korkeajännitteinen tasavirta (muistaakseni + katodin ja miinus-tapsi anodin
puolelle, kuten röntgenputkessa. Ohennetussa kaasussa kulkee tasavirta toisin päin kuin
nestemäisessä elektrolyytissä, suoritettaessa galvaanista pinnoitusta tai
galvano-plastisia töitä). Virta vie anodista höyrystyvää titaania ohennetun
typpi-atmosfäärin läpi katodille. Matkallaan törmäilevät titaanihöyryn partikkelit
(ehkäpä yksittäiset atomit?) typpiatomeihin, joihin ne yhtyvät nitriidiksi.
TiN-molekyylit iskeytyvät lähes valon nopeudella katodin pintaan, takertuen siihen, ja
ilmeisesti jopa upoten metallisen katodin kiderakenteen rakoihin, joita seosteräksisten
esineiden pinnalla on aina, kunhan vain riittävällä suurennuksella katsotaan. Pommitus
TiN-molekyyleillä tuottaa myös teräksen pinnan muovauskaraistumista pintakovuuksiin,
joita ei voisi saada aikaan lämpökäsittelyllä ilman epätoivottavia seuraamuksia,
kuten teräksen muuttumista kauttaaltaan lasimaisen hauraaksi, tai jäähtyvän
teräsesineen muodonmuutoksia eli "vetelyä". Tasaista jäähdytystähän on
vaikeaa toteuttaa muodoltaan monimutkaisiin esineisiin. Nitriidit ovat luontaisesti kovia,
vaikka ne olisivat epämetallisiakin. Timantista heti seuraava (pehmoisimpia
timanttilajeja kovempikin) materiaali kovuusasteikoilla on parhaan nyky-tietoni mukaan
boorinitriidi.
Tyhjiöhöyrytys ei ilmeisesti nosta juurikaan pinnoitettavan esineen lämpötilaa, paitsi
aivan sen uloimmassa pinnassa. Peilien tai aurinkolasien linssien lasipinta ei sietäisi
kovinkaan ankaraa kuumennusta, ja ovathan metallikiiltoisten aurinkolasien linssit usein
jopa muovia. (Puoliläpäisevä peilipinta saadaan tosin haluttaessa aikaan myös
kemiallisella käsittelyllä). Tällainen on pähkäilemäni teoreema TiN-pinnoituksen
tuottamisesta. Huomioon otettavia yksityiskohtia puuttuu varmaan ounastelemani prosessin
selonteosta paljonkin. Jos se olisi käytännössä näin yksinkertainen, kuin se on
ilmeisesti periaatteessa, ei pinnoituksen taito olisi vain harvojen hyppysissä.
Titaani-nitraus on ilmeisesti hankala toteuttaa kotioloissa yksinkertaisin välinein,
koska jos homma olisi helppo ja halpa, pinnoitettaisiin metalliesineitä TiN:illä
ovenkahvoista, suihku-hanoista ja autojen puskureista alkaen. Väri muistuttaa todellakin
kultausta, mutta on huomattavasti kestävämpi. Tiedossani ei ole, suoritetaanko
tällaista pinnoitusta ylimalkaan Suomessa. Jos jollakulla visitoorilla on parempaa
tietoa, niin pyydämme "morsettelemaan" vihjeen Ruutis-palstallemme.
0706 MM; Pete
Hammasporarin keksinnöt
Löytyisikö informaatiota englantilaisesta hammaslääkäristä, herra William de Courcy
Prideaux:sta?
Kari J.
Apologia:
Yhdenkään hyllystöni asealan teoksen sisällysluettelossa ei esiinny nimeä Prideaux.
Liittyivätkö, tai edes limittyivätkö, hänen keksintönsä ylimalkaan millään tavoin
ase-alaan? Mihinkä aikaan hän suunnilleen eli ja vaikutti? (Vuosisadankin tarkkuus
riittää vihjeeksi). Nimi on tullut joskus jossain yhteydessä vastaan, mutta olen
unohtanut autuaasti sen, minkä alan kirjallisuudesta: Lääketieteen? Farmakologian tai
myrkky-opin? Akustisen äänentallennus- & -toistoteknologian? Aseiden tai
ampumatarvikkeiden? Räjähteiden? Muun kemian? Alan erikoisvälineistön, kuten vaikkapa
"helvetinkoneiden"? Näistä tietäisin ehkä jotakin, ja voisin ainakin
yrittää hakea lisätietoja, hukkaamatta kuitenkaan aikaa etsintöihin enää montakaan
tuntia.
Erityisen mainehikas keksijä ei kyseessä ole, koska hänen nimiinsä
"korvamerkittyjä" keksintöjä ei ole jäänyt mieleeni. Epäilen tosin, ettei
informaatiota ko. henkilöstä löydy tavoitettavissani olevasta kirjallisuudesta edes
lisävihjeiden perusteella. Yleensäkään ei henkilöhistoria paljoja kiinnosta, ellei
henkilöön liity jokin huomattava maineteko, keksintö tai elämänura jollakin
asiantuntemukseni piiriin kuuluvan tieteen alalla.
Helluntaina MM; Pete
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 17 >> Osa 16 >> Osa 15 >> Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English guns.connect.fi Linkkisivulle