<< Uusimmat Edelliset, osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Ensimmäiset, osa 1 >> Gunwriters Linkkisivulle
TOKKO TIETOA ON ?
"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen
Osa 7, 24.11.1999 asti
C 96/16: Rehustus ja puhdistus
Tervehdys jälleen P.T.! Kiitos vastauksesta "rehu"-ongelmaan C 96/16 suhteen ja
selvennökseksi edelliseen kyselyyn "notta" kyllä, ase on 9x19mm, EU-diktaatin
luparuletin hyväksymä ja amatöörin silmin kunnoltaan erinomainen laite. Kuitenkin
Ebenholz-kalloisena asianharrastajana utelisin vielä seuraavaa: Miten on suhtauduttava
parhaillaan käytössä olevaan SA-rehuun (punainen tiivistelakka) sekä piipun huolto
ennen/jälkeen ampumisen ? Mainitset piipputeräksen olevan helppoa työstää.
Kyselijä asuu Helsingissä ja on kiinnostunut kaikista yhteyksistä "rehu",
kirjallisuus, varaosa/varuste ym. em. aseen tiimoilta, sekä tiedoksi saattaa suuren
kiitoksensa tietolähteelle joka kerrankin kertoo asiat ilman ylimääräisiä jorinoita
(viehe- /virvelitestit).
Jotta tämän laatuista asiantuntevaa journalismia voisi pitää yllä edes tässä
mittakaavassa, on mainitsemasi vastike ?? mk täysin oikeutettu.
Jukka.
Arkistokuva: Ukko-Mauser (Mauser Broomhandle) C96. Iso "9"
kahvassa kertoo aseen kaliiperin olevan 9x19 mm erotukseksi alkuperäisestä 7,63 mm
Mauser -patruunasta. Vuosien saatossa kahvalevyt ovat kuitenkin useissa aseissa vaihtuneet
etsittäessä parempikuntoisia särkyneiden tai kuluneiden tilalle.
Irrallaan olevista patruunoista on vaikeaa päätellä, josko ne ovat pistooliin, vaiko
konepistooliin ladattuja. Utuisen muistikuvani mukaan on kp-patruunassa lujitettu
hylsynkanta, kuin padan pohja sisäpuoleltaan. Pistoolinhylsyssä on selvä kohouma
hylsynpohjan keskellä, eli nallipesän reunat ja pohja koholla hylsyn ohuemmasta
pohjasta.
Arkistokuva: Suomen rumpua täytetään 9 mm PIST. patruunoilla SO43
= Sako 1943, nalli räjähdyselohopea. Tällä nallilla olevia wanhoja patruunoita EI
pidä enää mennä ampumaan vaikka pistooliin olisivatkin, koska vuosikymmenien saatossa
vanhentuneen "rotanmyrkkynallin" alkupaine vaihtelee suuresti ja luodin
piippuunjäämiset ovat yleisiä.
Jos patruunat olisivat rasioissa ja ladattuja Suomessa sotilaskäyttöön, olisi rasiassa
merkintä, joko "PISTOOLIN PATRUUNOITA" / "PATRUUNIA" tahi
"KONEPISTOOLIN PATRUUNOITA", ja usein lisäleima, joko "RÄJ.
ELOHOPEANALLI", tahi "SINOXID- NALLI" taikka "RUOSTUTTAMATON
NALLI". Hieman koristeellisemmissa siviilipatruuna-rasioissa on tavanomaisia
pistoolinpatruunoita.
Saksalaisissa kp:n patruunoissa on musta umpirautainen luoti; rautajauhosta muotoonsa
puristettu ja kuumennettu jauhehiukkasten sulattamiseksi yhteen. Rasiassa esiintyy
yleensä sana "Sintereisen". Kuvattu menetelmä on sintraaminen eli
"pulverimetallurginen menettely". Näiden patruunain käyttöpainetaso oli lupa
(= pakko) virittää +P-luokkaan, siis yli MAUSER- ja PARABELLUM-patruunoille sallitun
2600 ilmakehän. "Salliainen" taisi sallia jopa 3000 barin eli atmosfäärin
satunnaispaineen, koska sintteriluotien pintakovuus oli vaikeaa pitää yhdenmukaisena.
Arvata voi, mitenkä vanhanaikaisesti kävi P-08:lle, jos sillä ammuttiin enemmälti
mustaluotisia patruunoita: Luisti poikki, nivel nurinniskoin.
9 x 19 mm patruunoita ladattiin konepistooleihin myös Kanadassa, vietäviksi Kiinaan
runsaat puolisataa vuotta sitten kansalliselle armeijalle, joka kuitenkin hävisi sotansa
v. 1949 MAO:n jengille. Patruunoita jäi runsas ylijäämä Kanadaan, koska niitä ei
tohdittu viedä USA:an, missä oli paljonkin kunnoltaan ja kestävyydeltään
kysymysmerkillisiä sotamuistopistooleja molemmista maailmansodista. Varsinaisia
surmanloukkuja olivat italialaiset GLISENTI-pistoolit, jotka eivät kestä kauaa edes 9 mm
Parabellumin pistoolilatauksia, saati sitten kp:n väkirehuja.
Kanadalaiset "dumppasivat" ylijäämät maailmanmarkkinoille, ilmeisesti n.s.
kansainvälisten kuolemankauppiaiden välityksellä. Suomeen niitä ostettiin, kun
halvalla saatiin, ainakin Rajavartiostolle, mutta ilmeisesti myös siviili-maahantuojat
välittivät niitä yhteiselle kansalle. Vielä 1970-luvulla niitä näytti
pyöriskelevän joka kolmannen torpan nurkissa.
Lujimmat pistoolit, kuten F.N. GP-35 tai MAB P-15 kestivät niiden ammuntaa, mutta
Parabellumit alkoivat säröilemään, ja monien LAHTI L-35:ien lukonkiihdyttimen akselin
alapuolinen pikku hiushalkeama on muisto mustakantaisen kp:n paukun ammuskelusta. Kannasta
on mustamaalattu nallin ympärys ja hylsyleima 9 MM, sekä vuosileima. Patruunan toinen
kutsumanimi onkin Suomessa "MM-paukku". Omaa tehtaanleimaansa ei DOMINION
AMMUNITION Co. tohtinut käyttää, koska muutamien kanadalaistenkin sympatiat olivat
MAO:n punakaartin puolella, ja sabotaasi pelättävissä.
MM-patruunan käyttöä Ukko-Mauserissa on syytä välttää. Pesäpaine on sinänsä
asiallinen, mutta normaalia hitaammin aleneva jäännöspaine voi tuottaa ylinopean
latausliikkeen, ja "höylätä" ohutseinämäisen piipun reiänkin uusiin
mittasuhteisiin. Piipputeräs ei sinänsä ole huonolaatuista, mutta keskimääräistä
herkempää syöpymään - ja todella myös höyläytymään ruutikaasun vuodosta luodin
ohi. Mitoituskin oli kiireen sanelema, eli hieman erheellinen käyttöikää ajatellen.
Piippuaihiot olivat samat mallissa C-96 ja 96/16, joten 9 mm variaation piipunseinämä on
turhan ohkoinen, etenkin suupuoleltaan.
Käyttämäsi SA-rehun nallien värikoodista ei ole täyttä selkoa, koska tietoa kenties
sisältävän n.s. "ohjesääntökirjallisuuden" myyminen yksityshenkilöille on
yhä periaatteessa kiellettyä, ja siksi se jäisikin, jos tiedonjulkistuksen
monopolisoinnista hyötyvien henkilöiden (ynnä heidän eversti-sukulaistensa ja
kenraali-perhetuttavien) tahto olisi laki taikkka "Maan Tapa". Viimeksimainittu
se kyllä on käytännössä ollutkin.! Asiasta on riidelty toistakymmenta vuotta. Jos
SA-INTin touhuissa JOTAIN JÄRKEÄ olisi, otettaisiin wanhoista Pääesikunnan
Taisteluvälineosaston ja Puolustusministeriön julkaisuista uusia painoksia,
suomenkielisinä sekä asiantuntevasti lontooksi käännettyinä. Voisi olla tuottoisakin
tulonlähde...
Yleisen käsityksen mukaan on nallin, ja mahdollisesti hylsynsuun punainen tiiviste-lakka
ruostuttamattoman SINOXID-nallin tunnusväri, ja vihreä lakka elohopeafulminaattia sekä
kaliumkloraattia sisältävien "rotanmyrkkynallien" värikoodi. Asia voi
kuitenkin olla myös päinvastoin. Mistään kirjallisuuslähteestä ei ole tarttunut
muistiin tietoa tästä aiheesta. Patruunoita latasivat VPT:n teollisuuslaitokset ja
suojeluskuntien SAKO, joten koodiväri saattoi olla tehtaan tunnuskin. Pragmaattisimman
selityksen mukaan ainakin sotavuosina käytettiin sen väristä lakkaa, jota oli
kulloinkin paremmin - tai ylimalkaan - saatavana...
Siksipä on varovaisuus viisautta, eli KAIKKIEN ylijäämäpatruunain ammunnan jälkeen on
MAUSER -96/16:n piipunputki suositeltavaa huuhdella kuumalla vedellä, jonka seassa on
saippuaa tai tiskausainetta sen verran, että liuos tuntuu liukkaalta sormissa.
Kloraattipitoisten nallien palojätteet eivät liukene maaöljytisleisiin, mutta veteen
kyllä. (Mieluusti kuumaan ja ainakin lievästi alkaaliseen). Vesi neutraloi tällöin
myöskin vanhentuneen ruudin ehkä jo hieman happoiset palojäänteet.
"Wanhin woitehista" (ja laimein) ei tee pahaa piipunreiälle uusienkaan
patruunain ammunnan jälkihuoltona (vaikka "Herra S.A. INT" sen käytön
asehuollossa kieltääkin, kai yhä ? Mitään ei saa tehdä JÄRKEVÄLLÄ eli helpolla
tavalla "miesten koulussa", ja tuhannet pilalle putsatut piiput ovat pieni hinta
orjallisen ohjesääntöjen noudattamisen opetuksesta varusmiehille).
Sopivanmallisella nokallisella astialla voidaan vettä liruttaa piipun läpi asetta
purkamattakin, lukko taaksevedettynä, takakautta. Huuhtelua jatketaan, kunnes
piipunseinämät kuumenevat sietämättömiksi koskettaa käsin. Mummonmökin
jäämistöstä kenties löydetty kumiletkullinen "irrigaattori" eli
huuhtelukannu on jokseenkin ihanteellinen piipunhuuhtelulaite. Letku lienee jo ajan
myötä haurastunut pilalle, mutta uusia saa esimerkiksi INSTRU-ketjun myymälöistä.
Metrisestä letkusta saa kymmenen sopivaa piipunputsauspätkää.
Knoppikysymys nuorimmille visitoreille: Minne työnnettiin letkun voideltu suutin, kun
välinettä käytettiin alkuperäiseen tarkoitukseensa ? (Hanallinen musta eboniittisuutin
on yleensä tasan sopiva 9 x 19 mm aseen patruunapesään, joten se kannattaa pitää
tallella, jos löydetään ja tunnistetaan).
Asetta roikotetaan suu alaspäin, kunnes vesi lakkaa tippumasta sen suusta. Tämän
jälkeen suoritetaan normaalit puhdistus- ja voitelurituaalit. Puhdistusnyörillä tai
-vitjalla ne onnistuvat asetta purkamatta, ja piipunsuuta rassilla muotopuoleksi
kihnuttamatta, perästä suuhunpäin - "Lege Artis". Puhdistusnyörin toinen
pää painotetaan lyijyllä tai juotostina-kierukalla. Painon pitää mahtuman putoamaan
piipun läpi, vetäen nyöriä perässään.
Toiseen päähän solmitaan klassinen hirttosilmukka. (Löytynee partiopoikien
solmukirjoista). Siihen lassotaan asesillatukko, tai mitä tappuraa käyttänetkin.
Puhdistustukko vedetään piipun läpi, aina peräpäästä suuhunpäin, kun punnus on
pudotettu läpi piipunputken. Nyörilläkään ei saa hinkata piipunsuun reunaa.!
Mauser-materiaalia lienee löydettävissä naapuristosta, ainakin hyvin kuvitettu C-96:n
käyttöohjevihkonen, jonka sisältöön on saatavissa julkaisuoikeus. (Vihkon
kaupanpäällisenä tullut ase on ajoitettu, sarjanumeron perusteella, tehtaan
kirjanpidosta, vuoteen 1900). "Leitfadenin" kieli on berliiniä, mutta voidaan
suomennella kiinnostavilta osiltaan, ja kuvathan ovat ajan tavan mukaisesti myös
itseselittyviä. Pidetäänpä asia mielessä tulevaisuuden tarpeisiin, jos tulevaisuutta
kenellä on.!
Ajankohtaisena urakkana on melkein satasivuinen artikkelisarja "DumDum-luodit"
kieltäneestä Haagin Sopimuksesta 29.7. 1899, ja "niistä luwuttomista konsteista,
joilla tätä paragrafia on kierretty" - jo sadan vuoden ajan. Joitain
historiankirjojen lehtiä joudutaan ehkä TAAS panemaan uusiksi..!
Sarja on lähes valmis (blagodarju Hospodnim), puuttuen vain osaa
itsepiirrettävästä kuvituksesta, mutta tohtisiko sen edes julkaista, on eri asia.!
Onhan tosin rajumpaakin tekstiä nähty joskus, jopa painettuna; esimerkiksi herttainen
kertomus: "Hyönteisten Elämäntaistelu", TIEDE JA ELÄMÄ-sarjoissa, jo 80
vuotta sitten.
Jesh; kerjuu-sauvaan on taas tartuttava.! Lieneehän omakielistäkin aineistoa jo
julkaistu jonkin harrastelehden vuosikerran verran. Jos osa on sekalaista
"puuta-heinää", niin onhan sitä lajia painetuissa joukkoviestimissäkin.
Ensinnä käteen osuneen lehden vuosikerran kestotilaushinta on FiM 195:- (6 vihkoa per
annum, eli hieman verkkaisampi päivitystahti kuin GOW:ssä). Olisiko YHDEN kioskista
ostamatta jäävän lehden irtonumeron hinta (35:-) kuinka kohtuuton
"vuosimaksu" ?!
(Pankin perimä tilisiirtomaksu tulee yleensä lisäksi - ja SE on kohtuuton!). Tilinumero
ennallaan: LEONIA 800028-64 50 515. Maksun saaja: P.
T. Kekkonen/ GOW. (Lyhenne on tarpeen n.s. "korvamerkiksi"). Peräti kaksi
visitoria on jo suorittanut vapaaehtoisen "tuulaakin"; toinen runsaan vuoden,
toinen kolmen vuoden ajaksi. "Vapaamatkustajia" on paljon, tai suomalaisia
visitoreja arveltua vähemmän: Harkinnassa on keskittyminen pelkän lontoonkielisen sivun
julkaisemiseen - alkuperäissuunnitelman mukaisesti.
Kohtalaisesti juttua on tuotettu periaatteella, ettei tieto saa maksaa meille edes
halvimman kirjemerkin hintaa, mutta joskus olisi lystiä tarkistaa joitain yksityiskohtia
muistakin tietolähteistä, kuin kotihyllystä nyt löytyvistä teoksista. Esimerkiksi
latausohjeistossa voi pienikin erhe koitua kohtalokkaaksi, joten laajemmat perustiedot
tarvittaisiin.
Lehtijuttujen kirjoittajilla on, havaintojemme mukaan, varaa retkeillä jopa asemessuilla:
Saksassa ja Ameriikassakin asti. Itse tykkäisin poiketa joskus bussilla kotikaupunkimme
pääkirjastossa (edestakainen lipunhinta 22:-), tutkimassa kellarivaraston
tieto-aarteistoa, mutta "pörssi noteeraa" harvoin niin tyyristä/
kevytmielistä huvittelua. Eri luokkaa ovat siis etuoikeutettujen ja osattomien
tiedonjulkistajien toiveet ja tarpeet..! Lieneekö tiedon tasossa, ja tietouden
vastaanottajille koituvassa hyödyssä, vastaavan suuruusluokan eroavaisuus ? Jäävi olen
tuota pohtimaan: Muut saavat arvioida...
Yksi etu koituu siitä, ettei uuden ammattikirjallisuuden tai alan julkaisujen hankintaan
ole varaa, puhumattakaan vuosittaisista visiiteistä SHOT-Showssa tai I.W.A-messussa, tahi
muilla turhuuden markkinoilla. Eipä tarvitse määkiä erään takavuosien itse-ironisen
iskelmän pop-laulajan sanoin: "...mutta eihän mulla ole MITÄÄN OMAA..! Teen
KAIKEN niinkuin MUUTKIN..!"
21111999; Pete
"Akka-Mauser"
Tervehdys ! Kyseessä MAUSER 7,65 mm aidoilla kotka/hakaristi-tunnuksilla. Hieman ovat
sinistykset lähteneet, muuten siisti. Onko aseella arvoa? Kannattaisiko deaktivointi,
koska ei ole lupia tähän aseeseen, eli laskeeko se aseen arvoa ?
Timppa
Arkistokuva: Cal 7,65 "Akka-Mauser". Kuvan yksilö on
valmistettu ennen WaA -leimojen aikaa, johon sattuu hyvin sen nro 585xxx. Leimoja:
D.R.P.u.A.P., toisella kyljellä MAUSER-WERKE A.G. OBERNDORF a.N. sekä
työntömitoistakin tuttu MAUSER-logo .
WaA-leimallisen Akka-Mauserin keräilyarvo oli vielä joitain vuosia sitten alhaisempi
kuin Weimarin Tasavallan aikaan valmistettujen yksilöiden, mutta tilanne on
korjautumassa. Ellei myynnillä ole kiire (= akuutti rahantarve), kannattaa odottaa
arvonnousua. Asemalli ei ole mitenkään harvinainen Suomessa. (WaA = Waffen-Amt.
Leima: kotka ja hakaristi. Sotilaskäyttöön omaksuttujen aseiden katsastuskonttori
Kolmannessa Valtakunnassa etenkin 2. maailmansodan vuosina. Hyväksyi sodan
loppuvaiheessa, olosuhteiden pakosta, melko surkeitakin "riisuttuja malleja"
alkuaan laadukkaista asetyypeistä).
Lopullista arviota aseesta ei voi tehdä valmistus-ajankohtaa selvittämättä. Mauserien
tapauksessa voidaan selkoa saada sarjanumeron perusteella, koska tehtaan kirjanpito on
lähes aukoton. Entisen Itä-Saksan puolelle jääneiden asevalmistajien (esim. CARL
WALTHER/ Zella Mehlis & Zella St. Blasil) arkistot tuhottiin tai ne jäivät
vainolaisten käsiin, kadoten jonnekin.
Aseen deaktivointi EI KANNATA MILLOINKAAN ! Jos keräilyarvoa ei (vielä) ole, mutta ase
on käyttökuntoinen, etkä halua pitää sitä itselläsi "jemmassa", niin
ostajia kyllä löytyy käyttöaseellekin, ja saat todennäköisesti käyvän hinnan:
Ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden tarve on enentymässä, ja se on aina viime
kädessä asevarainen... Joskus välillisesti, pahimmillaan välittömästi, mutta
poikkeuksettomasti AINA - joskin yleensä pelkkään uhkaan (eikä edes uhkaamiseen)
perustuvana.
Jos joku keräilijä suostuu maksamaan aseesta käyvän hinnan, hän pystyy
todennäköisesti "luvittamaan" aseen vaivatta, ellei sitä ole jossain
vaiheessa ilmoitettu varastetuksi. Voit ottaa itse vaivihkaa selvää joltain
asesepältä, esiintyykö aseen sarjanumero "snutupyssy-listalla", ellei
alkuperä ole jo entuudestaan tunnettu "puhtaaksi".
Valmistusvuoden selvittäminen vaikeutuu, jos aseen sarjanumero on suurempi kuin 640 000.
Tuosta lukemasta lähtien ovat 7.65 mm Akka-Mausereiden ja 6.35 mm Neiti-Mausereiden
sarjanumerot sekaisin. Aseethan ovat samaa mallia, mutta erikaliberiset variaatiot
leimattiin eri sarjanumeroilla vuoteen 1939 saakka. Kun "rynnistys itään" oli
päätetty aloittaa, katsottiin moinen hienostelu tarpeettomaksi. Jos aseesi sarjanumero
on pienempi kuin 750 000, on se vielä keräilyllisesti täysiarvoinen, mutta niin myös
käyttöarvoltaan, jos piippu on syöpymätön.
Vähäinen sinistyksen kuluneisuus ei juurikaan alenna aseen arvoa. Ilmaiseepahan vain
sen, ettei sinistystä ole ryhdytty uusimaan, mikä toimenpide on ainakin keräilijöille
kauhistus: Alkuperäisestä poikkeavalla menetelmällä suoritettu uusintavärjäys
(yleensä mustaus salpietari-lipeäliuoksessa keittäen, kun ase on kiillotettu
"peilaavaksi" rättilaikalla käsivaraisesti), alentaa keräilyarvoa hyvinkin
kolmasosalla.
Mekanismiltaan ja piipultaan moitteettomasta aseesta voit tahtoa tuhat markkaa, jos
sarjanumero on enintään 750 000, ja 1200 - 1300 mk, jos numero on alle 640 000. Ellei
keräilijä suostu hintapyyntöön, niin käyttöaseen etsijä todennäköisesti maksaa
pyytämäsi hinnan kitsastelematta, kuitenkin edellämainitulla aseen mekaanista kuntoa
koskevalla ehdolla.
Asetta näkemättä en pysty hinnoittelemaan sitä tämän tarkemmin. Deaktivoituna olisi
käypä arvo 250 - 300 mk kokoelma-esineeksi myytäessä, eikä käyttöarvoa ole
luonnollisesti lainkaan.
18111999; Pete
Detonaation salat julki !
Terve, Pete.
1. Lassella on puolalainen Mosin-Nagant 7.62 x 53R, valmistusvuosi 1950. Onko N
340-ruudille olemassa aliäänilatausreseptejä tälle kaliberille? Ruutia on hyllyssä
purkillinen. Entä luodit: Käyvätkö vaipalliset, vai pitääko hankkia lyijyluoteja, ja
voidella ne aiemmissa vastauksissasi olevien ohjeiden mukaisesti?
Meillä on vanhat valu- ja latauspihdit kaliberille .30-30. Voiko niillä valettuja
luoteja käyttää tässä latauksessa? Pihdeissä on kalibrointireikä, josta luodin
epätasaisuudet, mm. jakotason purse, tasoittuvat kun se painetaan läpi. Tarvinneeko
luoteja näin kalibroida, pehmenevätkö ne vain moisesta käyttö-kelvottomiksi ?
2. Olisiko sinulla aliäänilatausreseptejä kaliberille 8.2 x 53R? Luoteina käyttäisin
mieluiten kaupasta saatavia vaipallisia 8.2 tai 13 g luoteja, valmistaja taitaa olla Lapua
? Vai olisiko lyijyluoti paras?. Mistäs moisia hankin, tai miten valan, kun ei ole
vempeleitä?
3. Mustaruuti koostuu rikistä, hiilestä ja kaliumnitraatista. Hiili on palava ainesosa,
samoin rikki, ja KNO3 hapetin. Herääkin kysymys, miksi seoksessa pitää olla kahta
palavaa ainetta, eikö pelkkä hiili riittäisi?
4. Voisitko selostaa alilatausdetonaation mekaniikkaa? Onko kysymyksessä liian pienen
ruutiannoksen syttyminen kauttaaltaan nallin liekin puhaltaessa sen lentoon vai
vaillinaisesta syttymisestä, kaasuuntumisesta ja sitten tämän kaasunaisen tuotoksen
kukkumisesta? Vai mistä? Tyhjentävää selitystä, tai selitystä ylipäänsä, en ole
nähnyt missään.
Kiitos asiallisista sivuistasi!
Matti
&
kommentit: 1. Ruuti N 340 on palo-ominaisuuksiltaan rinnastettavissa
säästölatauksiin USA:ssa varsin yleisesti käyttettävään ALLIANT (ent. HERCULES)
"UNIQUE"-ruutiin, jolle löytyy viljalti annosteluohjeita latauskäsikirjoista
jopa kiväärinpatruunain latauksiin, tosin valuluodeille, eikä yleensä aliäänisiä
patruunoita varten.
Jostain syystä ei Jenkkilässä taivuta uskomaan, että nopeapaloisen ruudin
vähimmäisannos VOI olla 1/3 maksimiannoksesta, ainakin niljakkaita valuluoteja
ammuttaessa, vaan neuvotaan aloittamaan latausten kehittely samojen "miinus 15
prosentin" sääntöjen mukaan, kuin jäyhemmin syttyviä kivääriruutejakin
käytettäessä.
"Suomettuneita" ollaan lännelläkin, eli soperrellaan sekavia:
"Väärinkäytön riskistä" tai "salametsästyksen mahdollisuudesta",
ikäänkuin USA:ssa ei olisikaan pienoiskivääriä keskimäärin jokaisessa
huonekunnassa, ja ainoat riistaeläimet, jotka eivät piekkarinluotia tottele, ovat
harmaakarhu ja "Kodiakin ruskea". Pitkät aseet ovat myös lupavapaita ja
rekisteröimättömiä kaikissa Jenkkilän osavaltioissa.
Aliäänisiin latauksiin ei löydy reseptejä latauskäsikirjoista 7.62 mm
kaliberiluokassa: "Pyssyn pitää pamahtaa, tai ainakin luodin meuhkata
lentäessään !" (Lisäisin tähän vielä peräkaneetin, samaa ajatustapaa
irvaillen: "Jokaisella aseharrastajalla pitää olla jonkinasteinen kuulovaurio 30
vuoden ikäisenä !").
Mutta alan asiantuntemushan onkin pisimmällä täällä Suomessa, missä 15-vuotiaat
nuorukaiset ovat jo "skeeterskeltoneita" tai "kennethramageja"
asiantuntevampia, eli ovat täysin riippumattomia raadollisen, visvaisen kaupallisuuden
sanelupolitiikasta lataustutkimuksia suorittaessaan: Meitä eivät enää jarruttele
puiset ankkuritkaan - eivätkä ainakaan kalkkivaarien kähinät.
Unique-ruutiin verraten on N 340 hieman hitaammin palavaa, mutta jokseenkin yhtä
herkästi syttyvää. Energiasisältö on hieman alhaisempi kuin Unique-ruudissa, mutta N
340 on vähemmän altista lämpötilojen (erityisesti pakkasen) vaikutukselle luodin
lähtönopeuteen. Etunsa ja haittapuolensa on siis molemmilla...
Valettu lyijyseosluoti on ihanteellinen aliäänisissä latauksissa, koska
lähtönopeuksien vaihtelu on vähäinen, vaikka ruutia käytetäänkin niukalti. Vahinko,
ettei .30-30:en luotipihdeillä valettavan ammuksen painosta ole tietoa. 7.62 x 53R
karabiinin patruunoihin istutetaan luodit "as cast", eli työntämättä niitä
pihtien kalibrointireiän läpi.
Toivoa sopii, ettei luoti ole liian ohut valu-läpimittaisenakin. Sen voisi tosin myös
kalibroida ja kääriä esimerkiksi sätkäpaperista tehdyn vaipan sisään, kuten
esimerkiksi BERDAN-kiväärin luodit vaipoitettiin ennenwanhaan - ja lukuisien
ameriikkalaisten tarkkuuskiväärinpatruunain luodit vielä 1900-luvun alkuvuosina.
Taattua on ainakin se, että .30-30 kaliberin luoti vakautuu lennossaan 7.62 mm karabiinin
rihloista saamallaan kiertonopeudella. Rihlaus on riittävän jyrkkänousuinen noin 9.5
grammaa tai noin 11 grammaa painavien tylppäkärkisten luotien vakautukseen
alhaisimmillakin lähtönopeuksilla. Edellämainitut painot ovat tavanomaisimpia .30-30:en
ammuspainoja. Etenkin "as cast" ammuttavien luotien materiaaliksi
suositeltavimmasta akkulevyjen lyijyseoksesta valetut luodit ovat ehkä hieman kevyempiä.
Paperivaipoitettavat luodit saavat olla miltei miten pehmeää "räkälyijyä"
tahansa. Kaapelinkuorilyijy on tarkoitukseen lähes ihanteellista. Hiukan tinaa (noin 10 -
20 grammaa/ kg, tai 20 - 40 g/ kg 50:50 % juotostinaseosta) voidaan lisätä lyijyyn, jos
luotien valupinta tulee rosoiseksi, eikä luodinperän reuna tule teräväksi edes pihtien
kuumennuttua riittävästi.
Jos luodin pinta näyttää "ryppyiseltä", ovat pihdinleuat vielä liian
kylmät. Lämpötila on sopiva, kun luodin valupyrstön leikkurilevyn päälle jäävä
lyijyklöntti jähmettyy 2 - 3 sekunnin viiveellä. Tuon klöntin tulee olla herneen tai
maapähkinän kokoinen läpimitaltaan; muutoin jää luoti valuaukon kohdalta huokoiseksi
tai jopa ontoksi.
Ruudin N 340 alustava annossuositus noin 9.5 gramman luodin taakse on 0.45 grammaa ja noin
11 gramman luodin saatteeksi 0.50 grammaa. Jos luoti lentää "räikyen",
vähennetään annosta 0.01 gramman askelmin. Samanlaisin ripauksin voidaan annosta myös
lisäillä esimerkiksi osumatarkkuutta etsiskeltäessä, aina siihen saakka, kunnes luodin
lentoräikinä alkaa kuulua, minkä jälkeen vähennetään viimeksi ladatusta annoksesta
0.02 grammaa, tai valitaan kokeilluista aliäänisistä latauksista se, joka ampui
pienimmän hajontakuvion. Kokeiluihin riittää yleensä kolme laukausta kullakin
ruutiannoksella.
Lyijyseosluoteja ammuttaessa voivat vähimmäisannokset olla huomattavastikin
aloitusannoksia pienempiä: 9.5 gramman painoluokan luodeille jotain 0.30 grammaa ja 11
gramman luodeille 0.35 grammaa. Enimmäisannokset akkulyijyluodeille ovat tasan gramma tai
rippuset ylikin. (HUOM ! Annos on teoreettinen ja laskennallinen.! Piippu lyijyttyy yli
400 m/s lähtönopeuksilla). Paperivaippaisille pehmolyijyluodeille ne ovat 0.70 - 0.80
grammaa. Yliannos laajentaa luodinperän liian paksuksi, ja voi jopa sulattaa sen, jolloin
tarkkuus kärsii.
Luotien kastovahaus-tekniikka on ilmeisesti tuttu ? Samalla konstilla voidellaan
paperivaipoitetunkin luodin kärkipää, antaen voiteen imeytyä vaippapaperiin jopa
minuutin ajan, jolloin sitä tihkuu myös luodin ja hylsynkaulan välisaumaan. Patruunan
kokonaispituus säädetään siten, että luodinkärjen tyvi koskee rihloihin kevyesti,
mutta ei takerru niihin.
Vaippaluodeilla ja ruudilla N 340 lataamisen ohjeistosta voisi kirjoittaa kirjan, jos
aikaa olisi. Suositeltavimpia luoteja on täys-läpimittainen rynnäkkökiväärin luoti
(paino 8 grammaa) ja ruutimäärä vähintään 0.45 grammaa. Jopa 12 gramman
torpeedoluoteja voidaan ampua 0.50 - 0.65 gramman ruutiannoksilla.
2. Kaliberi 8.2 x 53R on "helppo nakki", koska latausohjeet ovat samat kuin 8.2
x 57 mm MAUSER-patruunalle, johon ladattiin Saksassa erinäisiä miljoonia FINOWERin
"lähipatruunoita"; V0 300 m/s, tasan. Luodiksi käy 13-grammainen LAPUAn
hirviluoti E380 ja latingiksi 0.55 grammaa N 340:tä.
Muutaman sadasosagramman verran puoleen tai toiseen voi joutua
"hienosäätämään" latausta parhaan käynnin etsimiseksi, mutta suositeltu
annos antaa yleensä aliäänisen nopeuden. Vaippaluodinkin kastovoitelu on suositeltavaa
lähtönopeusvaihteluiden vähentämiseksi, tai vaikkapa luotien rasvaaminen vaseliinilla
kyllästetyllä flanellitilkulla.
3. Jo joskus 1600-luvulla tunnettiin rikitön "valkoruuti", joka koostui
salpietarista ja sokerista. Käytettiin käsikranaattien täytteenä. Räjähdysvoima oli
heikohko, mutta tavoitteena oli sytyttävä vaikutus. Seos jäi pois muodista sokerin
kalleuden vuoksi. Käsikranaatti on vanhempi keksintö kuin pyssy, mutta se oli välillä
melkein unohduksissa.
Rikki parantaa ruudin syttyvyyttä, joka on tarpeen sankkireiän kautta laukaistavissa
pyssyissä. Se on myös ruudin side-aine. Kaasuvolyymia se ei lisää juuri lainkaan, vaan
enimmäkseen vain tahmeaa, kuivuessaan kovaksi kuorettuvaa karstaa piipun tai putken
seinämiin. Siltikin se on välttämätöntä mustaruudissa.
Mustaksi miilutetun puuhiilen ja salpietarin kaksoisseos ei pysyisi kauaa jyvämuodossa,
vaan se hajoaisi takaisin jauhemaiseen muotoon kuljetettaessa. Koska salpietari on
hiilijauhetta raskaampaa, se painuisi tynnyrissä tai sarvessa pohjakerrokseksi. Hiili
jäisi pintaan, kuin kerma "oikeassa lehmänmaidossa".
Aivan mustaruutikauden lopulla opittiin vihdoin valmistamaan rikitöntä tai
vähärikkistä "sokolaatiruutia" eli "kaakaoruutia" pääasiallisesti
järeisiin tykkeihin, mutta myös metsästyspatruunoihin jyvämuodossa, ja
sotilaskiväärin patruunoihin kiinteänä lieriönä, jonka läpi kulki liekkikanava,
täytettynä jyvitetyllä mustaruuti-virikepanoksella.
Suklaaruudin hiili oli vajavaisesti miilutettua "punahiiltä", joka usein
valmistettiin puhaltamalla tulistettua vesihöyryä miilutettavan hakkeen tai muun
kasvimateriaalin läpi. Hake-puu oli etenkin Saksassa paatsamaa, joka kuorittiin ja
haketettiin. Sormenpaksuisia hakkeita kuivattiin vuosikausiakin.
Paatsamankuoret olivat lääketeollisuuden raaka-ainetta (Cortex Rhamni Frangulae,
jonka eteerisestä öljystä tehtiin n.s. "Varpusparvitippoja"). Miilutuksen
kuivatislaus-terva eli "tökötti" myytiin Venäjälle n.s.
"Ryss'-öljyn" tuotantoon. Öljyllä kyllästettiin kaikkein hienoin
venäläisten saappaiden juhti-nahka. Mikään ainesosa ei siis joutunut hukkaan...
USA:ssa paahdettiin punahiili rukiin oljista, tulistetulla höyryllä. Myöskin
ruiswhisky-tislaamoista saatavaa trankkia eli "rapaa" voitiin miiluttaa
punahiileksi, kuohkeampiin haulikon "jahti-kruuteihin". Tykkiruutiin kelpasi
vain olkihiili.
Hiileen jäi vähäinen pitoisuus tervan kaltaisia aineksia, jotka toimivat ruutijyvien
tai -puristeiden sideaineena. Eräs rikitön ruutilaji sisälsi 83 % salpietaria ja 17 %
punahiiltä. Muissa laaduissa oli 3 - 5 % rikkiä; metsästysruudeissa eniten, koska
"pitäähän sen sauhun tuoksua edes wähän kruudin sawulta"...
Keksintö ajoittuu vuosiin 1882 - 83. Saksassa oli "punaiseen" paatsamahiileen
perustuva "ROTTWEILER C-83" -tykkiruuti ollut tuotannossa vuoden päivät, kun
punahiiltä opittiin käsittelemään kemiallisesti, eli nitraamaan typpihapolla, jolloin
syntyi eräs vanhimmista vähäsavuisista sotilaskivääriruudeista, laji "RCP".
Sen historia on oman tarinansa aihe... (Tarina julkaistiinkin ASE & ERÄ- lehden
"neitsytnumerossa" v:n 1984 toukokuussa, ruudin 100-vuotismuiston kunniaksi).
"Punahiili-kruuti oli jahtikruutia", ja "mustista sysistä tehtiin
sotakruutia", kuten käyttötarkoitukset luokiteltiin kirjassa "KRUUTI JA
AMPUMA-ASEET", joka julkaistiin suomeksi "RCP:n" keksimisen aikoihin,
vuonna 1884. Kirjasessa mainittu jahtikruuti saattoi olla myös paahtamattomista
sahanpuruista nitrattua SCHULTZE-haulikkoruutia.
Sehän oli tunnettu lähes 20 vuoden ajan teoksen ilmestyessä, mutta myös reijitetyiksi
kuusikulmion muotoisiksi "särmiöiksi" eli "nappuloiksi" puristettu
tykki-kruutikin oli tuttua. Mainitaan myös punahiilen paahtoteknologia ja jopa sen
valmistukseen otollisimpia puulajeja, kuten tuomi ja lehmus, "jotka kootaan
keväällä, niiden ollessa mehuisimmillaan, ja kuivataan sitten vuosikausia, tahi
poistetaan niistä kosteus keinotekoisesti".
Puun mehun eli mahlan sisältämät uuteaineet (mm. sokerit) jäivät punahiileen
sideaineiksi, jolloin rikkipitoisuutta voitiin vähentää jopa rikittömyyteen asti.
Särmiöruuti prässättiin kosteana, vahvaseinäiseen muottiin, jopa 1000 kg/ neliö-cm
rutistuksella koviksi ja kiiltäviksi, todellakin tummaa maitosuklaata muistuttaviksi
nappuloiksi, joiden läpi kulki pituussuuntaan keskellinen reikä, tai reikiä oli ehkä
seitsemänkin, yksi keskellä ja yksi kuusikulmion joka kulman kohdalla.
Tavallisin mitoitus oli tuuman korkeus ja 0.8 tuuman "avainväli" jos muotoa
verrataan kuusio-mutteriin, jota yksireikäruuti muistuttikin. (Korkeus siis 25.4 mm ja
avainväli 20.3 mm). Sokolaatiruuti oli lyhytaikainen "käypäläinen", koska
savuttomat tykkiruuditkin olivat jo monin paikoin kehitteillä.
Epäkohdiksi ehdittiin havaita syttymisherkkyys iskuista tai hankauksesta, vaikka
ruutisärmiötä eli "prismaa" oli vaikeaa saada syttymään esimerkiksi
tulitikun liekillä, ja tykin latinkiin tarvittiin reilunkokoinen virikepanos mustaa
jyväruutia taimmaiseen pussiin. Joitain onnettomuuksia sattui, kun lataaja pudotti
sokolaatiruuti-pussin tykkikasematin lattialle, tai kun pussin kylki oli puhjennut ja
ruutisärmiön paljas kulma hankautui tykin panospesän reunaan.
Helmikuussa 1898 räjähti Kuuban rannikolla amerikkalainen ristelijä "U.S.S.
MAINE" joko sokolaatiruudin varomattoman käsittelyn tai savuttoman ruudin
itsesyttymisen seuraamuksena. Eräs varteenotettava selitys oli myös helvetinkone, jonka
virittämisen laivan ruutivarastoon oli toimeksiantanut sensaatiolehdistön
"isä", WILLIAM RANDOLPH HEARST - saadakseen aikaan sodan Espanjan ja USA:n
välille, eli jänniä sotajuttuja lehtiinsä.
Sota syttyikin, kun Hearstin lehdet inttivät kirkuvin otsikoin espanjalaisten
lähettäneen torpeedon alusta kohti. Kun selvitettiin, että räjähdys oli ollutkin
"sisäsyntyinen", rääkkyi Hearstin Keltainen Lehdistö pian
"espanjalaisten asettamasta helvetinkoneesta". Onnettomuuden syy lienee ollut
arkisempi, eli jonkun köpelökouran pudottama ruutipussi, mutta tarvittiin "Casus
Belli", kuten Mainilan laukaukset, tai Moskovan kerrostaloräjäytykset taannoin.
Maailmanhistoria on oikeastaan täynnänsä vastaavanlaisia sotiin johtaneita
"gambiitteja". (GAMBIITTI = Shakkipelissä: Oman "moukan" tai
"mokun" tahallinen syöttäminen vastustajalle hyökkäysreitin raivaamiseksi).
Maltillisempi lehdistö kallistui luonnollisen selityksen kannalle, jouduttaen täten
sokolaatiruudin poistumista käytöstä, mutta toiseksi yleisin teoreema ajattelevien
ihmisten piirissä oli Hearstin järjestämä sabotaasi. Ajattelevat ihmiset ovat
kuitenkin aina vähemmistönä: Massat nielivät pureskelematta Hearstin lehtien
tarjoileman pajunköyden. (Esimerkiksi Kolmannen Valtakunnan sekä Neuvosto-Venäjän
propagandan teho perustui yksinkertaiseen faktaan: "MASSAT ovat eläimiäkin
tyhmempiä ! Vain YKSILÖT ajattelevat !" Josef Goebbelsin iki-viisauden riimitti
taannoin ajanmukaisena runomuotoon joku iskelmäsanoittaja: "SEURA, APU, ALIBI ja
SEITSEMÄN PÄIVÄÄ/ on kaikki/ minkä suomalainen ymmärtää !" On vahinko,
ettei laululyriikasta jaella FINLANDIA-palkintoja..!).
Sata vuotta sitten katsottiin sokolaatiruuti niin vaaralliseksi, että sen tuotanto jopa
jyvitetyksi "jahtikruudiksi" loppui.Mustaanruutiin verrattuna se olisi hieman
tehokkaampaa, vähemmän savuavaa ja myös vähemmän piippua karstoittavaa, koska
kalium-jäänteiden ja rikin yhdiste muodostaa ruutikarstan, joka kerrostuu piipunputkeen
"kuin Pölkky-Paavalin piki ja terva".
Etenkin rikittömän sokolaatiruudin jäänteet olivat irtonaista "tuhkaa", joka
voitiin puhaltaa paineilmalla pois tykinputkesta joka laukauksen jälkeen. Koostumus oli
kuin koivuntuhkankin. Kenttätykistä nuohottiin tuhkat kuivalla harjalla. Linnakkeissa ja
laivojen tykkitorneissa oli "paineilma-puusti".
Nykyinen PYRODEX-ruutivastike ei ole yhtä siistiä, vaikka se on mustaruutia vähemmän
likaavaa. Sen pääasiallinen hapettava suola on kaliumperkloraatti. Koostumus muistuttaa
saksalaisissa munakäsikranaateissa malli 1915 koekäytettyä "Mischpulveria".
Pyrodex-jyvien sideaineena on perinteinen rikki "q.s." eli "tarpeellisessa
määrin" = noin 5 - 7 %:n pitoisuus.
Sokolaatiruudin punahiili oli ruskeaa, mutta koska nimi "ruskohiili" oli jo
varattu tarkoittamaan vajavaisesti tekeytynyttä kivihiiltä, lanseerasi sanaseppo K.
SAMULI SUOMALAINEN uuden nimityksen vuonna 1884. Ruskohiiltä eli "maahiiltä",
kuten kivihiiltäkin, oli toki käetty käyttää ruutihiilenä, mutta puusta tai oljista
paahdettujen "sysien" korviketta ei ole löydetty vieläkään.
Erään suomenkielisen lähteen mukaan "maahiili on vettä imevää, ja siksi
sopimatonta ruutihiileksi". Ruutimassa kostutetaan ennen tihennystä
"ruutimyllyssä": Ruskohiiliruutia ei saataisi riittävän kuivaksi kai
milloinkaan? Kivihiiliruuti taas lienee liian haurasta ampumaruudiksi. Jossain
räjähdeseoksessa käytettiin erityistä "cannel-kivihiiltä", mutta voiman
antajana siinä oli nitroglyseroli, ja asekäyttöön se olisi liian tyrnävää.
Olkihiilen ja paatsamahiilen keskinäistä paremmuutta ei ehditty selvittää rusko-ruudin
lyhyen olemassaolon aikana. Amerikkalaiset suosivat olkihiiltä, vaikka sen käyttö
enensikin ruudin alttiutta syttyä kolhuista tai raapaisuista. Täysin rikitön ruuti
saatiin aikaan mehukkaasta paatsama- tai lehmushiilestä. Tuomihiilen
erityisominaisuuksista ei ole tallella tietoja.
Englannissa miilutettiin haulikkoruudin hiili koiruohon varsista, kun kukkanuppu-sato oli
korjattu vientiin, sinällään tai uutteen muodossa, absinttiliköörin tai vermutin
valmistajille manner-Eurooppaan. Koiruohohiiltä arvostettiin vielä vuonna 1910 parhaana
ruutihiilenä, mutta sen tuotanto oli hiipumassa absintin jouduttua (aiheettomaan)
myyntikieltoon mannermaissa.
4. Kun itselläni ei ole, eikä tule, varaa netti-yhteyteen, en tiedä, mitä siellä on
julkaistu ja mitä ei. Muistelen kuitenkin selostaneeni detonaation syntymekanismin joskus
lontoonkielisessä GOW:n laitoksessa. Oikolukuosaston ruuppuja vartoo hirsinen puu,
elleivät ole muistaneet sähkötellä tekstiä maailmalle. Tämä ei ole uhkaus, vaan
lupaus... Seuraava selonteko on niitä juttuja, joita ase-alan lehdissä ei julkaista
takuu-varmasti milloinkaan m.m. laajuutensa takia. Onhan aihekin
"arkaluontoinen", vaarallista ja kiellettyäkin harrastelua sivuava.
"TABU" = Aihe, josta ei saa keskustella !
Detonaatioita sattuu niin harvoin, ettei ilmiön syntymekanismia ole juuri kukaan
viitsinyt pohdiskella. Oli helpompaa estää säästölataustietouden julkaiseminen
lehdissä, kuin mietiskellä keinoja detonaation todennäköisyyden vähentämiseen, tai
mieluiten sen eliminoimiseen kokonaan. AJATTELEMINEN on niin raskasta raadantaa, ettei
kukaan täysijärkinen kansalainen sitä ryhdy harrastamaan, vaikka siitä runsas,
AKAVA-tasoinen kuukausipalkkakin maksetaan, jos suinkin on mahdollista lintsata tuosta
ylivoimaista ponnistelua vaativasta työtehtävästä.
Teoreemasi n:o 1 on täysin virheellinen. Vajavaisesti hylsyn täyttävän
ruutihyppysellisen nimenomaan TÄYTYY pöllytä nallin palokaasujen liekeissä kuin
lumihiutaleet myrskytuulessa. Parhaat säästölatausruudit olivat tai ovat kevyitä
tilavuuspainoltaan. Vihtavuoren N 310: 0.50 grammaa/ kuutiosenttimetri. Paukkupanosruuti
(= N 305:n ja N 310:n seos ? Eri-ikäisistä rk:n "puupäistä" purettua ja
hyvin sekoitettua): 0.47 g/ ccm.
HODGDON Original CLAYS: 0.45 g/ ccm. HP 38: 0.70 g/ ccm valssattuna; alle 0.40 g/ ccm
popcornattuna, ennen jyvien litistystä. Pikapuoliin muotiin tulevan NORMA R1:n
tilavuuspaino ei ole toistaiseksi tiedossa, eikä myöskään wanhan pöly-BULLSEYE:n,
mutta niiden hiutaleet tai hiukkaset leijuvat kevyesti nalliliekissä, muuttuen
loppuunpalaneeseen kaasu-olomuotoon ehkä jo ennen luodin kaivautumista piipun rihloihin.
Ihanteellista on, että ruuti syttyy ja palaa yhdenmukaisella tavalla riippumatta siitä,
sijaitseeko se kiväärinhylsyssä heti nallin etupuolella tahi aivan luodin takana, tai
vaikkapa pitkin hylsyn pituutta, vaikka hylsytilasta täyttyykin vain vähäinen osuus.
Ruutihiutaleiden tai -hattaroiden tilavuuspainolla n. 0.35 grammaa/kuutiosentti tämä
periaate toteutuisikin. Lisäedellytyksiä ovat mahdollisimman herkkä syttyvyys
(pintakarheat "pesusienimäiset" ruutijyvät) ja pikainen palavuus alhaisissakin
paineissa ruutikaasuksi asti, eikä siis detonoivaksi seoskaasuksi.
NORMA R1 täyttää mitä ilmeisimmin kaikki säästölatausruudille asetetut vaatimukset
sinällään, mutta ainakin yhdestä litistetystä "hattararuudista" saataisiin
hienonnetuksi entisaikojen mallin mukaista pölyruutia. Myllytykseen liittyvää riskiä
ei kenenkään tarvitsisi tietysti ottaa, jos hattarat voisi ostaa hattaroina, eikä
hiutaleina, jollaisina ne nykyään myydään.
"Hattarajyvä" = pallojyvä, josta on poistettu liuotinaineet ylikuumennuksella,
huokoisuuden aikaansaamiseksi. Vielä vuonna 1943 ruutijyvien muuttuminen
"popcorniksi" luokiteltiin OLIN & MATHIESSONin palloruutitehtaassa
prosessivirheeksi..! "Turmeltunut" ruuti-erä liuotettiin uudelleen
siirappimaiseksi "lakeeriksi", jonka pisaroista ruutijyvät muotoutuvat
suolavedessä uidessaan, ja kovettuvat suolaliuoksen lämpötilaa vähitellen
korotettaessa, liuottimen verkalleen haihtuessa pisaroista.
Sittemmin havaittiin huokoisiksi jäävät jyvät käyttökelpoisiksi haulikko- ja
pistooliruutina. HODGDON HP-38:n kauppanimellä myytävä revolveriruuti on eräässä
tuotantovaiheessa hattaroita eli "popcornia", mutta ennen pakkaamista
ruutijyvät tiivistetään valssaamalla ne hiutaleiksi. Pintahuokoisuus vähenee, ja sen
myötä syttymisherkkyys. Ruudin tilavuuspaino enentyy jopa yli kaksinkertaiseksi.
Ruudin tukkumyyjälle, Hodgdonille, on ehdotettu valssausta vaille jätetyn
hattararuudinkin pakkaamista myyntiin nimellä: "SUBSON", mutta
säästölataus-ideologialle ei olla myötämielisiä Jenkkilänkään kaupallisissa
etupiireissä. Jopa yhteydenotto ruudin valmistajaan on estetty, salaamalla tehtaan
E-mailin osoitteet, ettei idea erityisestä säästölatausruudista tulisi tietoon
valmistajan välityksellä, ja "Subson-ruuti" myyntiin jonkun
myötämielisemmän tukkurin välityksellä..!
Ihmisen kekseliäisyydellä ei ole kuitenkaan äärtä eikä laitaa: HP-38 voidaan
hienontaa esimerkiksi kahvimyllyllä melkein pölymäiseksi "porohkaksi",
jollaisella on toistasataa vuotta sitten sattuman kautta (?) keksitty esikuvakin:
Pölynhienolla alkuperäis-Bullseyella ladattiin sata vuotta sitten patruunoita muunmuassa
heikkorakenteisiin avorunkoisiin tahi taittoladattaviin revolvereihin, joihin
mustaruutipatruunatkin olisivat olleet ylitehokkaita.
Pöly-Bullseye syttyi ja paloi oikuttelematta jo parin sadan ilmakehän huippupaineessa.
Esimerkiksi haulikon mustaruutipatruuna kehittää painetta 300 ilmakehästä ylöspäin.
(100 baria voi syntyä haulikossa, ammuttaessa suu ylöspäin, PELKÄLLÄ mustaruudilla -
ilman edes kevyttä vanutukkoa "ammuksena". Pamaus on kova, ja tuntuupa kevyt
potkaisukin. 10 gramman latingistahan tulee osa ulos syttymättöminä jyvinä, ja
palaneestakin ruudista yli puolet on kiinteää pölymäistä materiaalia;
"savua").
Jos teoriasi (n:o 1) olisi paikkansapitävä, olisivat useat miljoonat USA:n
kansalliskaartilaiset saaneet KRAG-JÖRGENSENeistään tai Model 1903 SPRINGFIELDeistään
lukon päin otsikkoa aikavälillä 1898 - 1919, ampuessaan kiekkojyväruudin
stanssausjäte-pölyllä (Dust BULLSEYE) ladattuja suojeluskuntapatruunoita, joista
hurjimmissa KRAGin latingeissa saattoi olla kaksi 14.3 gramman painoista vaippaluotia
perätysten ! Aseen lukkorakenne on jokseenkin kuin BERDAN M/1870:ssä, eli vain yhdellä
sulkukorokkeella lukittuva. Kesti silti...
Puolikymmentä M/-03:ea hajosi, mutta aseet olivat joko liian koviksi karkaistulla
lukonkehyksellä tai pulakorvike-piipulla "riivattuja" vuoden 1917 kyhäelmiä.
Yksi ase oli väärin koottu. Samojen valmistajien tuotteita hajosi taistelupatruunoita
ammuttaessa ainakin sata, ennen lämpökäsittelyn uusimista tai uudelleenpiiputusta.
Vaurioita aiheuttaneet "vanhanaikaiset suojeluskuntapatruunat" saattoivat
lisäksi olla tyyppiä .30-03, jonka hylsyn mitoitus poikkesi valitettavasti vain HIEMAN
(eikä PALJON) lopullisesta .30-06:sta: Vanha patruuna meni runnomalla uudemman aseen
hieman lyhyempään pesään. Seuraamukset on helppo arvata...
Teoreemasi n:o 2 osuu nappiin: Kaikissa detonaatiotapauksissa, joiden kokijoilla on
muistikuva tapahtuneesta, on tarina yhtäpitävä: "Iskuri naksahti nalliin. Sitten
jyrähti..!" Ampuja pystyy havaitsemaan hyvinkin lyhyen sytytysviipymän. Lyhyt viive
onkin juuri vaarallinen. Yli 0.1 sekuntia kestävä ei niinkään. Niitähän on sattunut
jokaiselle aseiden kanssa enemmälti puuhastelleelle lajitoverille. Nekin toki
säikäyttävät: "Mustan Enkelin" nahkasiipi on silloin sipaissut poskea, mutta
poispääsyn aika ei ole vielä tullut - sillä kertaa...
Detonaatio on molekyyli- ja atomi-tason tapahtuma. Syynä on ruudin ALIlataus. Siis ali-.!
Ei HARKITTU kevytlatinki, säästölataus, vaimenninlataus, tai muu ohjeiden tahi oman
visun harkinnan mukainen tunnettujen komponenttien yhdistelmä. AINA on
alilatausdetonaation taustatekijänä ruudin syttymishäiriö.
Vaikka kaikki muu tässä tai muualla lueteltavat osatekijät olisivat "harmajaa
teoriaa", voidaan edellämainittu fakta vannoa todeksi vaikka kaksi sormea
alkukielisen "MEIN KAMPFin" ensipainoksen kanteen nojaten. Tavanomaisin alkusyy
on nallivika: Rasvasormin hypistelty nalli, tai vaikka liian syvälle pesäänsä tungettu
nalli, jonka liekkimassa on musertunut jauhoksi nallinkuoren ja alasimen välissä.
Harvemmin, mutta ehkä joskus kuitenkin niin kovakuorinen nalli, ettei iskurin
lyöntivoima riitä sen asianmukaiseen "tappamiseen".
Nalli ei sytytä ruutia palamaan, kuten pitäisi, mutta ei myöskään jätä latinkia
"suutariksi", mikä olisi pienemmän riesan tie. Ruuti kytee kuin palava
turvesuosuo, liekehtimättä, mutta kaasuuntuen. Mitä sitten on tämä ruuti ?
Typpidioksidilla terästettyä, kenties kaliumoksidin ja typpidioksidin seoksella
(salpietarilla) suolattua hiilivetyä (selluloosaa).
Asianmukaisiin säästö-/kevyt-/aliäänilatauksiin käytettävien ruutien jyvät ovat
yleensä huokoisia ja pinnaltaan karheita kuin pesusieni tai Kuun pinta, ellei ruuti ole
kuin "rostoiksi jauhettua huttujauhoa" - jyvämuodoltaan tällöin yleensä
särmikästä. (Legendaarisen "pöly-Bullseyen" jyvät olivat kuitenkin
mikroskoopilla katsoen säännöllisiä, kolmi- tai nelisakaraisen pikkuisen tähden
muotoisia "piparkakkuja").
Kivääriruuti on sileäpintaista ja kerrostettua syttymistä sekä alkupalamista
hidastavalla pinnoitteella. Yritykset ampua kivääriruudilla ladattuja
puolipanospatruunoita johtavat usein (ONNEKSI) vain ruudin "sammumiseen" ja
luodin piippuunjuuttumiseen, koska pinnoitetulla ruudilla ladatut lähes täysitehoisetkin
patruunat ovat todella arvaamattomia alilatinkeja. Joskus ei ruuti kuitenkaan sammu, vaan
se jää kytemään hylsyyn.
(OiONLuKuOSazON H:TuS: JaTKO KiEL:ty LApSiLTA ja ToSiKoILTa !)
Mitä on kytemisen tuloksena syntyvä sauhu ? Hirmuinen coctail, johon verrattuna
nitroglyseroli tai trotyyli ovat melkein kuin äidinmaidon vastikkeita: Vetyä, "In
Statu Nascendi" alkemistien slangilla, eli REAKTIIVISTA vetyä, jonka atomit eivät
ole vielä homoutuneet tavanomaisiksi molekyyleiksi (H2), joina ne karkeloivat
Zeppeliinien säiliöissä tai Charliére-pallojen tahi vappupallojen kuorissa:
Molekyylimuodossakin tulenarkana, mutta reaktiivisessa muodossaan varsinaisena RASPUTINina
- valmiina yhtymään kaikkeen, mihin vety yleensä yhtyy: Muun kumppanin puutteessa jopa,
miehimyksen tavoin, toiseen vetyatomiin.
Kytösavussa vallitsevat "jännitteet" muistuttavat ihmissuhteita jossain
"Rikkaat & Röyhkeät"-tyyppisessä TV:n sarjaohjelmassa:
"Rasputiinin" rakastajattareksi on tyrkyllä happea, myös "In Statu
Nascendi", eronneena vähemmän kiinnostavasta pukkis-miehestä, typestä, jolla
oli eräänlaisen pakko-avoliiton kautta kaksikin karkuun pyrkivää happiatomia
seuralaisenaan. Toinen niistä on varsinainen nymfomaani, jolle ei yksi vetyatomi riitä,
vaan pitää olla kaksi bi-sulhoa. Lopullinen suhde tosin "vesittyy", kun
kuumasta ja meluisasta yhdynnästä sikiää vesimolekyyli H2O. Vesi on pamauksen jälkeen
tulistettuna höyrynä.
Toinen typpidioksidista NO2 karkaava huikentelevainen happiatomi pyrkii ehkä tumman
hiilen seuraan, piittaamatta siitä, että hiilellä voi jo olla kumppaninaan happiatomin
yksi lajitoveri, liittosuhteessa nimeltä hiilimonoksidi (CO; häkä). "Musta
Tuntuu", eli hiili saa sopivissa olosuhteissa aina lyylin toiseenkin kainaloonsa - ja
hyvä niin: Jatkosodan aikana olisi autoilu ollut vain kenraalien huvia, jos
häkäpöntöllä varustetut hyrysysyt eivät olisi kulkeneet edes jotenkuten...
Hiili tulee tyydytetyksi vasta hiilidioksidiksi CO2 kutsutussa bigaamisessa suhteessa.
Ennen kuin tapahtuma tapahtuu, muistuttaa tilanne siis jonkin TV:n saippua-oopperan
päätösjakson asetelmaa, jonka juonta on kehitelty vähintään kolme vuotta.
Alilatausdetonaatioon valmiin patruunan hylsyssä sukeutuu skenaario sukkelammin;
ihmis-aistein hädintuskin havaittavan "tuokion" eli
"silmänräpäyksen" kestäessä.
(OiONLUkU OzAzON h'TUs: TÄsTÄ eTeeNP'N ON TxT. TAAs
sÄÄdyLListÄ, MUTtA eI sAA NÄyTtÄÄ kAUppiAiLLe, yM. rOsMOiLLe!!!)......
Luoti on tässä vaiheessa useimmiten juuttunut aseen piipunputkeen, jos se on ylimalkaan
ehtinyt lähteä liikkeelle hylsystä. Vaippa-aineen kovuuden ja/tai kitkan vaihtelut,
jotka jäävät huomaamatta täysteholatauksia ammuttaessa, voivat olla suoranainen
vitsaus etenkin vaimenninasepatruunoissa, mutta myös lyijyseosluodit voidaan provokoida
temppuilemaan ennakolta arvaamattomin seuraamuksin.
Yleensä tämä oikuttelu aiheutuu lataajan tietämättömyydestä; alkusyynä
entuudestaan tuntemattoman luotityypin kokeileminen aiemmin tunnettujen ammusten
latausresepteillä, vailla valmiuksia havaittujen epäkohtien syyn selvittelyyn, ja ilman
tietoa niistä konsteista, joilla ongelmat ratkeavat helpostikin.
Muutamat huomioonotettavat seikat, jotka olivat itsestäänselvyyksiä 150 vuotta sitten
kaikille, olen joutunut oppimaan itsekin "uusina asioina" muutamien viime
kuukausien kuluessa, uuteen tietouteen sovellutettuna. "Repetitio est mater
studiorum" eli kertaus on opintojen äiti, ja vähän on uutta auringon alla.
Kukaan ei ole seppä syntyessään, eivätkä luotitehtailijatkaan aina pysty ennakoimaan
valmisteidensa erikois-käyttötarkoituksia. Siksi he yleensä yhtyvät ruudintuottajien
kuoroon, veisaamaan vanhaa liturgiaa säästölatausten vaarallisuudesta. Virren toinen
säkeistö alkaa sanoilla: "Alisäänisten patruunoiden käsinlataus
kivääreihin on/ Mahdotonta/ Vaarallista/ Mahdottoman vaarallista..!"
Kuluttajavalistus jää muiden murheeksi, kun liturgia on veisattu "al fine",
huipentumaansa: "Iankaikkisesti, AAMEN !"
Jos tietojen pihtailu aiheuttaa onnettomuuksia (joita kai toivotaankin sattuvan), voidaan
alkaa uusi virsi: "Kyllä me jo varoitimme, mutta..." Tapaturmia ei kuitenkaan
aiheuta tieto, vaan tietämättömyys; tiedon pihtailu visvaisen-raadollisista
kaupallisista syistä, joita ei vaivauduta edes salaamaan... Ei voida siis väittää
kaavamaisesti, että detonaatioita sattuu vain vaippaluodein ladattuja
kevytlatauspatruunoita ammuttaessa, vaikka niljakkaiksi voideltuja lyijyseosluoteja
voidaankin ampua jopa tyydyttävällä tarkkuudella varsin pienillä määrillä
sopivanlajista ruutia.
Vastaava latinki samaa ruutia saa vaippaluodin takertumaan piipunreikään muutamien
laukauksien lähdön jälkeen, kun kehkeytyy "kuiva kitka", ikäänkuin
voitelemattomassa liukulaakerissa teräksen ja kupariseoksen välille. Tunnetuissa
detonaatiotapauksissa on AINA "muutama vaippaluoti lähtenyt aivan normaalisti"
tolkuttomallakin alilatingilla, mutta: "Sitten se JYRÄHTI !", eloonjääneiden
kokeilijoiden todistajalausuntojen mukaan. Pari tunnettua itse-aiheutettua
detonaatiotapausta on sattunut Suomessa 1980-luvun alussa, kun oli PUOLITETTU
äärimmäiseksi kaliberikohtaiseksi vähimmäisannokseksi vaippaluodeille ilmoitettu
ruutimäärä. (Puoli-annoskin on täysin turvallinen hyvin voideltuja KEVYITÄ
lyijyseosluoteja ammuttaessa).
Lyijyluodit eivät ole, ainakaan "kuiviltaan" ammuttuina, absoluuttisen varmoja
detonaatio-riskin estäjiä. Ohut kuparisilaus ei ole vaippa: Tietyissä olosuhteissa voi
lyijyluoti "niittautua" piipun suppeloon (= ylimenokartioon) niinkin tarkoin
sopivaksi, että piippu kuumenee aliäänisiksi tarkoitettuja latauksia ammuttaessa
vähintään saman verran kuin täysillä vaippaluotilatauksilla, ja lyijyttyy tietenkin
hirmuisesti. (Tuoretta empiiristä tietoa on saatu aiheesta äskettäin Ruotsista).
"Tietyt olosuhteet" olivat: Pahimmillaan jopa KOLMINkertainen (SIC !)
erikoisnopean ruudin suositeltava käyttöannos, sekä voitelemattomien lyijyluotien
ampuminen, luottaen pelkkään kuparipinnoitukseen. Kunkin latauserän ensimmäinen
laukaus oli toiminut moitteettomasti ja odotetulla tavalla, mutta seuraavat: "AH ja
VOI !" Ensimmäinen erikois-tiukka, ja ammuttaessa lisää laajennut luoti pyyhkäisi
piipunputken kuivaksi varastorasvoista. Sitten testiampujamme tulitti kuivia lyijyluoteja
kuivan piipunreiän läpi. Seuraukset olivat edelläkuvatut...
Onneksi ei kohdalle sattunut nallivikaa, ja ruutikin oli herkimmin syttyvästä päästä.
(NORMA R1; koeampuja asuu Ruotsissa). Mahdollinen detonaatio olisi tosin aiheutunut
pikemminkin ylilatingista kuin alilatauksesta. (Kamraatille on jo laadittuna asialliset
annostusohjeet ruudille R1 sekä ukaasi, että lyijyluodit on VOIDELTAVA, koska ne ovat
edelleen LYIJYluoteja). Saimme tietoomme erinomaisen kevytlatausruudin olemassaolon ja
kaipaamiamme latausohjeita kaliberiin .30-06 myös LAPUAn luodeilla S 374. (Aliääninen
lataaminenkin onnistuu leikiten..!).
GUNWRITERS-jengi lisääntyi taas yhdellä kaupallisista etupiireistä riippumattomalla
ennakkoluulottomalla testiampujalla, jolla on
tyydyttävät pohjatiedot myös ruuti-kemiasta. Vaikuttaa siltä, ettei NORMA (tai
ruudintuottaja BOFORS) pihtaile tietoja valmisteistaan: Poikkeuksellista
"glasnostia"..!
Nyt on palattava aiheeseen "alilatausdetonaation vaiheet": Lopullinen jysäys
tapahtuu tarveaineiden ollessa "kaasufaasissa" ja kaasujen ollessa sekoittuneina
sekä puristuneina ahtaaseen tilaan. Kiinteiden ruutijyvien kytemisestä kehittynyt
kuumuus lisää kaasuseoksen painetta, ja paine kuumuutta. Luoti jököttää takertuneena
piipunputkeen, joten kaasujen täyttämän patruunapesän tilavuus ei pääse
lisääntymään.
Tapahtuu samanlainen ilmiö kuin diesel-moottorin sylinterissä, suuttimen tirskauttaessa
usvamaista polttonestettä kokoonpuristetun kuuman ilman sekaan - paitsi ettei ilmaa
tarvita: Happea on typpidioksidissa, valmiina "happihyppyyn" irti typestä,
mieluisampien kumppaneiden, reaktiivisen vedyn ja hiilimonoksidin yhteyteen. Typestä
erkaneva happikin on reaktiivista, eli erillisinä atomeina, eikä molekyyleinä O2.
Pamaus on railakas, kun reaktiivinen happi yhtyy reaktiiviseen vetyyn. Molekyyleiksi
yhteenliittyneisiinkin vetyatomeihin yhtyvä reaktiiviseksi jakautuva O2 tuottaa
juhlallisen jytkyn, jonka rinnalla esimerkiksi nitroglyserolin räjähdysvoima on vain
hieman yli puolet. (Tietolähde: Wihtori Peltosen "KEKSINTÖJEN KIRJA", I osa,
vuodelta 1907).
Jos sitä kuvaa luku 1, on vedyn ja hapen seoksen "ominaisvoima" 1.81 tai
tosiasiassa suurempikin, koska molemmat kaasut ovat jo valmiiksi reaktiivisessa
sinkku-tilassa, eli energiaa ei tuhlaudu atomien kampeamiseen erilleen molekyyleistään
H2 ja O2. Reaktiossa vapautuu lämpöenergiaa paljon ja äkkiä. Ehkä vain uraanin
isotooppi 235:n tai plutoniumin hyvin kehittynyt ketjureaktio (fissio) on nopeampi.
Jesh; kyllä tiedän vedyn yhdyntä-himon halogeeneihin: klooriin tai fluoriin, mutta
aseteknologian piiriin niiden hyödynnys ei kuulu. Sikiävät yhdisteet ovat turmiollisia
piippumetalleille. Jossain mannertenvälisessä ohjuksessa voitaisiin reaktioita
hyödyntää rakettimoottoreissa, mutta käytännön vaikeudet ovat tällöinkin suuret.
"Akattomaksi mieheksi" vapautunut typpi paisuu räjähdyslämmön kuumentamana,
riehaantuen särkemään kaiken, mikä eteen osuu: Patruunapesän seinämät ja aseen
sulun. Luodinkantaan törmätessään se niittaa luodin niin suurella voimalla
piipunreikään, että piipunseinämät repeävät, tai piippu katkeaa luodinperän
tasalta. Typpikaasuhan on räjähteiden murtavan voiman eli "brisanssin"
tuottajista ehkä tärkein, kunhan se vain lämmitetään kyllin äkkiä. Häkä eli
hiilimonoksidi on toinen moinen.
Ruudin kytökaasussa on runsaasti häkää. Osa typpidioksidista vapautuneesta
reaktiivisesta hapesta yhtyy häkäkaasun hiileen hiilidioksidiksi, mutta kytösavussa on
myös vapaata hiiltä, ilmeisesti hienona pölynä ja sopivasti esilämmitettynä.
Reaktiivinen happi, eli "vapaa radikaali" (itse käytän termiä:
"irtopunikki"), yhtyy hiileen, kehittäen lisää lämpöä, ynnä kevyttä,
typen tapaan nopeasti paisuvaa häkää.
Vedyn ja hapen yhtyessä syntyvä vesihöyry, sekä hiilen täydellisesti palaessa
muodostunut hiilidioksidi lauhduttavat hiukan detonaation raivoa, mutta tapahtuma etenee
niin äkkiä, ettei raskaampien kaasujen puskurivaikutuksella ole juuri
merkitystä.Ettäkö miksi reaktio on niin kipakka kuin se on ? Ja kuinka hitossa
esimerkiksi 0.20 grammaa ruutia vääränsorttisen luodin takana voi rikkoa .308
Winchester-luodikon ? Eihän tuo ruutimäärä riitä edes puhaltamaan 8-grammaista
vaippaluotia läpi piipunputken, kun varastorasvat ovat hankautuneet reiästä...
Kiinteä ruutijyvä joutuu ensiksi muodostamaan, pinnaltaan sisäänpäin palaen (=
hajaantuen), ne kaasut, jotka vasta sitten pääsevät reagoimaan keskenään
edelläkerrotulla tavalla. Jos ruutia on liikaa, tai luoti liian raskas tahi kitkainen
piipussa, ruudin palonopeuteen verrattuna, kohoaa paine tietenkin aiottua korkeammaksi,
jolloin ruudin palonopeuskin kiihtyy epätavallisen vikkeläksi.
Tämä palonopeuden enentyminen on yleensä kuitenkin ennakoitavissa, ja
vältettävissäkin, vaikkapa ruutilajia vaihtamalla. Valikoimaa löytyy miltei joka
lähtöön, etenkin jos tuontirajoitteita aletaan purkaa Suomessa. Vaihtoehtona on
vanhojen kahvimyllyjen etsiminen esiin mummonmökkien ullakoilta, jos joudumme
"otetaan mitä on ja tehdään mitä tarvitaan"-linjalle, vallitsevassa
kysynnän ja tarjonnan epätasapainossa.
Vitsihän tämä oli tietenkin: NORMA-ruutien tuonnille ei ole esteitä! Niitä oli
saatavilla jopa kireimmän ruuti-monopolin aikaan, mutta SILLOINEN maahantuoja
"hinnoitteli ne pois markkinoilta" - mahdollisesti painostettuna, mutta
todennäköisesti raadollisen ahneuden kannustamana: Nimitys "Rantarosvo"
juontuu myyntikatteiden prosenttimääristä, joskin myös Ilmasotakoulun
konepistooli-juttu on tunnettu tarina ase-alan ihmisille.
Alilataus-detonaatiossa ovat keskenään reagoivat aines-osat JO muuttuneet kaasumaiseen
olotilaan. Kaasufaasissa reaktiot tapahtuvat minkään hidastavan väliaineen
estämättä. Kun kaasuseos on lisäksi kuumaa ja paineistettua (vastaten polttomoottorin
sylinterin puristusvaihetta), hyppelevät reaktiiviset irtonaiset happiatomit
yhdyntä-halukkaiden atomien kimppuun. Kaasut ovat sekaisin, joten loikattava matka ei ole
pitkä. Loikka tapahtuu myös samanaikaisesti koko kaasuseoksessa, kun olosuhteet (kuumuus
ja paine) ovat kehkeytyneet otollisiksi.
Kuituista puuvillaruutia, tai vaikkapa alkuperäisintä pölynhienoa Bullseye-ruutia,
voidaan kutsua "tyrnäviksi" eli "offensiivisiksi" räjähdys- tai
ajoaineiksi, mutta jopa räjähdyspuuvillan hennot kuidut ovat kiinteää materiaalia,
jonka hajaantumisella on jo kauan sitten mitattavissa ollut hitautensa.
Kaasumaisessa, kauttaaltaan syttyvässä "kytösavussa" ei vastaavaa viivettä
ole. Täsmällistä tietoa siitä, kuinka kauan detonaatio kestää, ja kuinka korkeaksi
paine voi kohota, ei ole kenelläkään. Kun Saksassa saatiin kerran aikaan
tuottamuksellinen alilatausdetonaatio, näkyi oskilloskoopin kuvaruudussa pystysuorana
nouseva painekäyrä, ruudun "nollaviivasta" sen yläreunaan - asteikon
ulkopuolelle - ulottuvana.
10 000 ilmakehään asti painetta kestävä mittausanturi hajosi, kuten myös
painetesti-ase. Tuolle tasolle kipaisi mitattava painepiikki vajaan miljoonasosasekunnin
aikana. Jäljistä päätellen olisi paine saattanut kivuta sataankin tuhanteen
ilmakehään, mutta vehkeet hajosivat ympäriltä jo sitä ennen.
Ainakaan tuonaikaiset pietzosähköiset ilmaisimet eivät edes ehtineet rekisteröidä
kaikkein lyhytkestoisimpia painehuippuja. Jonkinlainen "peukalosääntö" on,
että todellinen huippupaine (ns. "aaltovalli") on jopa nelinkertainen
mitattavissa olevaan paineeseen verrattuna, mutta nuo lyhytkestoisimmat paineaallot eivät
ehdi tekemään tuhoja:
Säästölatauksessa voi nallin tyssäytymisestä päätelty painetaso olla samaa luokkaa
kuin täysitehoisessa tehdaspatruunassa, mutta hylsyn kaula ja hartiat ovat usein
savustuneet, kuin kivääriruudilla vajaaladatun patruunan hylsyissä. Aaltovalli iskee
patruunan pohjaan ja luodin perään rajuimmalla voimallaan, mutta se ei ehdi laajentaa
hylsyn kaulaa.
Sen omituisuudet ymmärtää, kun muistaa shokkiaallon käyttäytyvän pikemminkin valon
kuin tuulen tavoin ja etenkin toisin kuin säiliöön pumpattava ilma tai kaasu
käyttäytyy. Tiettyjen kiväärikaliberien erityinen alttius detonointiin on
selitettävissä, kuten myöskin hylsyn hartiakulman merkitys aaltovallin esteenä tai sen
polttopeilimäisenä keskittäjänä tahi suuntaajana.
Esimerkiksi usein ylikorostetulla hylsyn pituudella on vähänlaisesti vaikutusta
patruunan detonaatioriskin osatekijänä. Muunmuassa saksalaiseen 8.2 x 94 mm
panssaripyssyyn ladattiin täysin käyttöturvallisia "puolipanospatruunoita"
(Patrone 318 üb) noin 40 % hylsyn tilavuudesta täyttävillä annoksilla
paukkupatruunaruutia, ja normaalilla kiväärinluodilla.
Maaliinammunta taistelupatruunoilla (luodin VO = 1210 m/s) olisi kuluttanut piiput pilalle
ennen aseiden pääsyä tositoimiin, ja täystehopatruunan luotikin oli turhan arvokas
pahvinpuhkontaan: Kovametallikeernainen panssariluoti kyynelkaasutäytteellä ja
valojuovalla. Etenkin kovametallin wolfram oli tavaraa, jota ei mieluusti tuhlattu
"turhhuuvveen". Malmi tuotiin merten takaa, Portugalin kaukaisista siirtomaista.
Kerrattakoon vielä eräs yksityiskohta ainoan tuottamuksellisen alilatausdetonaation
tapauksesta Saksassa noin 30 vuoden takaa: Latinkina EI ollut SÄÄSTÖlataus
PISTOOLIruudilla, vaan latauskehittelyyn aivan yleisesti suositeltu ( Max. miinus 15 p-%)
aloitusannos hidaspaloista ruutia. Vain luoti oli poikkeuksellinen: Hieman liian KEVYT
(SIC !) suosituksiin verrattuna. Mikä kaliberi.? Tietenkin se pahamaineinen .243
Winchester..!
22111999; Pete
Turvaton pumppupyssy ?
Huolimatta siitä, että olen seurannut kirjoitteluasi jo useita vuosia (alkaen
muistaakseni jostakin Ase & Erästä kauan sitten), en tiedä miten mahdat suhtautua
näinkin rahvaaseen asiaan kuin pumppuhaulikot ja niiden toiminta, mutta kokeilenpa
kuitenkin asialla pommittaa. Siinä meni lipevä osuus, ja asiaan:
Homma alkoi siitä kun ostin tietyn merkkisen pumppuhaulikon. Sain skeet-patruunan
laukeamaan lukko raollaan ja ase meni laatikon haljettua vaihtoon. Olen tämän jälkeen
pähkäillyt kuinka tuo oli mahdollista ja koettanut kerätä Vesan Metsästyssivuilta (keskustelu-aseet ja
ammunta-haulikot-benelli12/89-pumppu) muiden ajatuksia aiheesta kiivastumiseen asti.
Kysyin asiaa myös uusimmassa ERÄ-lehdessä ja Jukka Malinen näytti ainakin ajatukseni
ymmärtävän.
Kyse on siis siitä, kun Benelli Nova aukaisee lukkonsa lukituksen liipaisun jälkeen
oma-aloitteisesti. Sitä ei siis tarvitse avata, eli vetää liikkuvia taakse. Näin uskon
itsellenikin käyneen, eli hiukan myöhäsytytteinen patruuna laukesi lukon jo
pyörähdettyä.
Olen kokeillut perinteisellä pumpun lukkosysteemillä (Remarit, Mossbergit jne.) samaa
(ase oli joku näitä Tikkanakin myytäviä italialaisia) ja sen lukko ei aukea pelkällä
liipaisulla. Kun liipaisinta painoin tyhjällä aseella, niin puhdituspuikolla voi
huoletta yrittää työntää lukkoa auki suupuolelta. Se ei aukea ennen kuin liikkuvia on
vetänyt hieman taaksepäin, jolloin sulku vapautuu. Resurssit vaan loppuvat laajempaan
"turvallisuusvertailuun".
Mutta ainakin Nova avautuu salamannopeasti. Joku väitti että Winsun 1300 olisi hiukan
samaa maata, mutta en ole päässyt kokeilemaan. Jotkut myös käsittävät minun
tarkoittavan rekyyli-ilmiötä, joka avaa lukon patruunan lauetessa, mutta minä tarkoitan
nimenomaan pelkän liipaisun avaavan lukon. Ymmärrän kyllä, että nopeudestahan tässä
on kaiketi kysymys. Paukkuja pitää saada taivaalle nopeammin kuin kilpailijan aseella.
Mutta hiukan ihmetyttää mihin vedetään turvallisen aseen raja.
Jos ampuu pumpulla pikatulella, niin eikös silloin ota harkitun riskin mahdollisen
viivästyneen nallin sattuessa kohdalle? Hidas patruuna voi laueta juuri, kun lukko on
raollaan tai auki tai kun patruuna on jo lentänyt ulos. Pumpulla kuulemma myös ammutaan
niin, että etutukista vedetään valmiiksi taaksepäin liipaistessa, jolloin latausliike
alkaa välittömästi lukon pidätinsalvan avautuessa. Huhhuh.
Minä en tuota pikatulitapaakaan tuntenut ja olen aikojen saatossa muutenkin sen verran
varovaiseksi tullut, että laukeamatonta en ihan heti päästä pois piipusta. Novalla
näin kuitenkin kävi, tosin tapahtuma oli niin nopea, että en tajunnut muuta kuin että
jotakin outoa laukauksessa oli.
Jos tässä ruvetaan sitten kaavailemaan ensikertalaisten ampumaan opettelua pumpulla
(kuulemma yleinen aloitteluase), niin tiedän aselupaikäisiä kavereita, jotka nippanappa
kykenevät tähtäämään ja ampumaan liki itsensä pituisella aseella. Jos isukki
yrittää turvallisuuden takia opettaa, että pumppuakaan ei saa avata heti jos patruuna
ei laukea, niin hyvä. Pienikokoisen kaverin on kuitenkin turha yrittää keskittyä myös
aseen "kiinni pitämiseen", kun se ei tahdo onnistua luontevasti
meikäläiseltäkään (180 cm, 105 kg). Kun vielä täällä Suomessa ampujanlasit eivät
kuulu ainakaan peräkylänpoikien vakiovarustukseen, niin silmän meno voi olla
pahimmillaan lähellä.
Vastaukset jotka olen tähän saanut ovat mielestäni ongelman kiertoa. Kun esitän, että
Nova aukaisee itse lukkonsa, niin muutkin kuulemma tekevät samalla tavalla normaalisti
ammuttaessa. Kun esitän, että on tämä vaarallista, jos patruunoissa sattuu olemaan
laukeamaton tai viivästynyt, niin asetta ei kuulemma pidä mennä avaamaan tämmöisessä
tapauksessa. Kukaan ei ole pystynyt osoittamaan sitä pointtia, joka takaa, että en
enää saa asettani vastaavalla tavalla auenneena laukeamaan. Ja onpa jopa väitetty että
nykyisissä laatupatruunoissa ei esiinny vikoja. Mikä patruunatehdas maksaa minulle
miljoonan jos löydän kymmenentuhannen patruunan joukosta yhdenkin viallisen?
Kiusasin asialla tehdasta ja maahantuojaa yli heidän sietokykynsä. En viitsi toistaa
miten he minut keksivät vaientaa ilmeisen hankaline kysymyksineni Vesan sivuilla ja
Erässä, mutta Vesan Metsästys sivuilla ainakin päätin ko. keskustelun rauhoittaa.
Jos sinulla aikaa liikenee, niin voisitko kertoa minulle mielipiteesi asiasta ja pumpuista
yleensä. Toiveenani on vastaus joka "päästää minut pahasta" ja aikaan saa
mielenrauhan aivokoppaan. Toivon että et nimeäni, etkä nimimerkkejäni Benellin
yhteydessä mainitse. Se miksi näin toivon johtuu karrikoidusti siitä, että en
hirveästi hevosenpäistä pidä ainakaan irrallaan hevosesta. No, tämä oli liioittelua,
mutta kuitenkin.
Enkä panisi pahakseni, jos joskus saisin lukea ertikkelin pelkästään eri asetyyppien
turvallisuudesta. Erojahan kuitenkin lienee olemassa, vaikka minä tässä pumppuasiassa
olisinkin väärässä. Tätä ajattelin ehdottaa myös Vesa Toivoselle, joka kirjoittaa
Kaliiberi-lehdessä. Yritin tavoittaa myös häntä tämän saman mussutuksen tiimoilta
siinä kuitenkaan onnistumatta, enkä tietysti tiedä josko asia häntä kiinnostaakaan.
Repe
Pumppuhaulikoiden kanssa olen tullut tuttavaksi vain "ex officio" (=
virkani puolesta) aikana, jolloin vielä tein ase-esittelyitä lehtiin, ennen joutumistani
ikiajoiksi "mustallelistalle" kaikkien kotimaisten asealan julkaisujen
toimituksissa.
Varsinaista haulikkoammuntaa en ole koskaan harrastanut, enkä myöskään metsästystä.
Muutamia täyteisluotivertailuja olen tehnyt pika-pikaa ITHACA Model 37 Deerslayerilla,
sekä vertailun muutamien 12/70-patruunain pakkaskäyttäytymisestä, myös e.m. aseella
ampuen. WINCHESTER 1200:sta kirjoittamani pikku historiikki oli selonteko aseen
kehittelyvaiheista - ja aseiden kehittelystä ylimalkaan, piirustuslaudalta
massatuotantoon.
Jos oikein muistan, en viitsinyt liata laina-asetta yhdelläkään laukauksella.
Toistamiseen oli Winsu 1200 lainassa, kun tein käännöksen sen käyttöohjevihkosesta,
mutta sekään urakka ei edellyttänyt ampumakokeiluita. Tehtaanrasvaiseksi jäi myös
CBC/Magtech, palauttaessani sen Asetalo Oy:lle käyttöohjeiden suomentamisen ja
editoinnin jälkeen.
Benelli Novan kanssa en ole tehnyt tuttavuutta. Kuulostaisi kuitenkin siltä, että sen
voi laukaista, ennenkuin lukko on ehtinyt sulkeutua täysin. Suunnittelu-moka vaiko
yksilövika ? Ei käy ilmi, mutta vaikeaa on uskoa sellaista asetta myytävän
paljoudessa, joka pystyy laukeamaan, ennenkuin etutukki on työnnetty niin pitkälle
eteen, että sulkulaite menee taatusti kiinni..!
Lieneekö ase mahdollista koota väärin, kuten ROSS-kiväärin jotkin versiot aikoinaan ?
Vaikeaa sanoa asetta näkemättä, eikä modernin kaluston tuntemus kuulu ENÄÄ
toimenkuvaani.! On tuhatsatayksitoista muuta mielenkiinnon kohdetta ase-alan niiltä
sektoreilta, joita kukaan muu ei osaa/viitsi/uskalla/saa käsitellä julkisuudessa. Jotain
yleistietoutta voin toki naputella näyttöruutuihin.
Kysymyksesi tuli siis - tavallaan - "väärään kyökkiin", mutta toisaalta
taas oikeaan. Vahinko, että olen, lehti-urani päätyttyä, lahjoittanut pois teoksen
"WORLD's FIGHTING SHOTGUNS", jossa on selostettu 1970-luvun keskivaiheille
mennessä kehiteltyjen haulikoiden rakenteet ja toiminnat tyhjentävämmin kuin missään
tapaamassani metsästyshaulikko-kirjassa (mukaanlukien asetehtailija W.W. GREENERin
"GUN And Its Development", vuodelta 1910, joka keskittyy rinnakkaispiippuisiin
aseisiin.
Greener "lyö lyttyyn" kaikki makasiinihaulikot, esitellen jotenkuten vain ROPER
& SPENCERin pumppupyssyn malli 1885, koska se ei enää ollut kilpailemassa
kaksipiippuisten kanssa. Winchester-pumppuhaulikoita ei Greenerin teos tunne lainkaan.!
Itselataava haulikko, ilmeisesti F.N., tiedetään mainita). Joitain detaljitietoja
asehistoriasta on sentään ulkomuistissa:
Runsaan vuosisadan takaisissa haulikonpatruunoissa esiintyi sytytysviipymiä, jotka
tuottivat vähintäänkin säikytyksiä esimerkiksi Winchester Model 1893:n
peränpitäjille. Aseen pumppuluisti vapautui perääntymään heti hanan lyötyä, kuten
melko monissa (useimmissa ?) nykyisissäkin pumppuaseissa. Ongelmia tuottivat pitkähköt,
useamman kymmenen millisekunnin sytytysviipymät, ja poikkeuksellisen miedoiksi
(koti)ladatut patruunat.
Alkuperäisen JOHN MOSES BROWNINGin ajatuksen mukaan toimi oikeakätisen ampujan vasen
käsi "inertiakappaleena". Vaikka sillä vedettiin etutukkia taaksepäin,
liikahti vasen käsi aseeseen nähden eteenpäin aseen potkaistessa, ehkäisten sulun
ennenaikaisen aukeamisen. Jos ase ei potkaissut heti hanan lyötyä, ei käden massan
hitaus vaikuttanutkaan. "Suutaripatruuna" ei tuottanut haittaa. Se lensi
laukeamattomana ulos aseesta.
Jos sytytys oli viivästynyt, oli väijymässä jopa aserikon vaara, milloin sulku oli
juuri vaille avautumistaan: Sulkukappaleesta lohkesi irti pala. Pitkäkestoisempi
sytytysviive saattoi aiheuttaa senkin, että patruuna ehti lentää ulos aseesta,
paukahtaen lennossa, tai vasta maahan pudottuaan.
Sata vuotta sitten, kun savuton ruuti oli vielä kesken kehittelyn, eivät kymmenien
sekuntienkaan viiveet naksauksen ja pamauksen välillä olleet maankaatavia ihmeitä -
ainakaan kotilatinkeja kehiteltäessä tiivisjyväisillä "wahwasti
wähäsawuisilla" ruudeilla ladaten, nolla-tiedontasosta tai kuulopuheista alkuun
lähtien ja yritys/erehdys-periaatteella.
Suomessa jouduttiin vielä 1920-luvulla tekemään savuton haulikkoruutikin itse,
"tykkiballistiittia" kahvimyllyllä hienontaen. Hurjin tapaus on VELI NIEMISEN
"Ampujan Käsikirjassa" kerrottu: Joku oli löytänyt rannalta ajomiinan ja sen
sisältä lastulevyä muistuttavan 50-kiloisen kuution. Veisteli siitä lastuja ja
hienonsi ruudiksi. Patruunoissa tuottivat rouheet usein suutareita, ja sytytysviipymiä.
Joku neuvoi panemaan vähän mustaaruutia virikkeeksi, niinkuin tykkiinkin pantiin.
Nyt "kukkui" miinaruuti kunnolla: Pätkä haulikonpiipusta löytyi
perunapellosta usean kymmenen metrin päästä, mutta kaikkia piipunpaloja ei oltu
löydetty vielä v. 1925, eikä kai tähän päiväänkään mennessä, vaikka aikaa
tapauksesta tulee 80 vuotta. Se "lastulevy" on harkoksi puristettua
puuvillaruutia...
Herkkäsyttyisemmät "bulk powderit" ja "lesmoke-ruudit" olivat
suosituimpia ja suositeltavimpia, mutta mustaruuti tietysti ainoa idioottivarma ajoaine.
("Lesmoke" oli mustaruutia sekin: Ruutimassaan oli sekoitettu 10 % miltei
jauhoksi pätkittyjä puuvillaruudin kuituja, lisäämään tehoa ja vähentämään
aseiden piipun karstoittumista. Ladattiin samoilla tilavuusmitoilla kuin mustaruuti ja
"bulkkipauderit").
Mietorekyylisiä patruunoita ammuttaessa, jos aseen etutukkia vedettiin voimalla
olkapäätä vasten, saattoi inertiavaikutus myös jäädä toteutumatta. Tällöin löi
ase tulta kirjaimellisesti suusta sekä perästä, ja pahvihylsyt aukeilivat kuin
banaanit.Aseiden lukkokopat eivät tuosta olleet moksiskaan; melko massiivisesta
teräksestä kun olivat työstettyjä. (CBC noudattaa ainakin vielä tätä perinnettä.
Sulkusysteemikin kuin CHATELLERAULT'n pikakiväärissä).
Kehittyneempään Winchester Model 1897-haulikkoon (kuva oikealla ylhäällä) J.M.Browning kehitteli inertiasalvan,
joka avautui rekyylin vaikutuksesta: Aseen etutukin piti liikkua pikku nykäys eteenpäin,
kunnes se pääsi liikkeelle taakse. Kilpaileva firma MARLIN omaksui omaan malliinsa 1898
inertia-heiluriin perustuvan luistin salvan.
Winchester M/-97:stä tulikin suosikki: Tuotannossa tasan 60 vuotta, kunnes
valmistuskustannukset katsottiin turhan korkeiksi. Välimalli M -12 oli sekin
vanhoilliseen tapaan jyrsitty. Model 1200:n ja M 1300:n sulkusysteemeissä ei ole eroa.
Siinä ei ainakaan ole enää inertiasäppiä.
Sulku pyörähtää auki, kun pumppuluisti on perääntynyt n. 12 mm, joten melko pian
poistuu hylsy pesästä laukauksen jälkeen, jos joku niin haluaa. Tyhjiltään
naksautettaessa ja luistia samalla taakse vedettäessä on maallikon vaikutelma, että
lukitusta ei ole lainkaan, vaan luisti tosiaan vapautuu liipaisinta painettaessa.
Potkaisevalla patruunalla ammuttaessa tyrkkää pumppukäsi kuitenkin etutukkia
eteenpäin, jonka jälkeen seuraa sulun avautumisvaihe 12 mm:n perääntymisen aikana ja
sen jälkeen vasta alkaa hylsyn ulosveto, eli on palattu Model 1893:n systeemiin.
Vaikka tuntuu siltä, kuin hylsy olisi ulkona ennenkuin haulit ovat ehtineet lähteä
piipunsuusta, on hyötykuorma tosiasiallisesti jo pupun kyljessä tai lähestymässä
"pitkääkin" kiekkoa, ennenkuin luistin perääntyminen ehtii edes alkaa. Jos
hylsyssä olisi vielä painetta, kiertyisi lukko tuskin auki käsivoimin.
Nykyään voidaan luottaa haulikonpatruunain syttymisen täsmätoimisuuteen jo siinä
määrin, että luistivarmistusta ei enää katsota välttämättömäksi. Pumppuhaulikon
suositeltava ampumatapakin toki poikkeaa tekniikasta, johon täällä VALMETien kotimaassa
on totuttu. Kaikki "virallinen aseenkäyttö-valistus" Suomessa on perustunut
olettamukseen, että haulikko on taittuva, ja enintään kahdesti laukeava, sekä
päällekkäispiippuinen.
(Jostakin 60-luvun alun valistuskirjasta pääsimme esimerkiksi käsitykseen, että:
"Hanallinen haulikko, merkistä tai mallista riippumatta, kestää VAIN
mustaruutipatruunoiden ammuntaa". Tuskin mitään muuta läntisen maailman kansaa on
UUNOTETTU eli UKOTETTU yhtä härskisti kuin meitä, entisaikojen Suomi-keskeisellä
asevalistuksella, jonka linjoilta ei kai saisi poiketa vieläkään:
Mikä on muualla maailmassa itsestäänselvää ja tuhansin tavoin toteennäytettyä, on
meillä "hugaa", jos se poikkeaa jonkun "Tiitus J.
Nyppylän" julistamasta dogmista, tai kaupallisten etupiirien sepittämistä
"totuuksista", joiden sanat on usein aseteltu vastoin parempaa tietoa - tai
vailla minkäänlaista tietoa.
Ainoastaan "eräpolkujen kokemus" tekee suomalaisesta asetekniikan
asiantuntijan, ja jos joku on asustellut joitain vuosia ulkomaillakin, ei hänen
mielipiteitään tohdi kukaan asettaa kyseenalaisiksi, vaikka ne olisivat mitenkin
"suomettuneita").
Varman päälle pelaava ampuja voi opetella "konepistoolimaisen" ampumatyylin
pumppupyssyn käyttöön siirtyessään: Aseen perä vedetään olkaa vasten
laukaisukädellä. Pumppukädellä joko työnnetään etutukkia eteenpäin, tai sillä
vain kannatellaan asetta, mutta ei vedetä etutukkia taakse, ennenkuin ase on lauennut ja
potkaissut. Itsensä voi ehdollistaa reagoimaan pamaukseen ja rekyyliin siten, ettei
selkäydin lähetä kädelle impulssia: "VEDÄ !" ennenkuin laukauksen
"signatuurit" on havaittu.
Voidaan omaksua vaikkapa "pavlovilainen refleksi", eli löyhä ote etutukista
liipaisun ajaksi, kunnes rekyyli-isku tuntuu olassa. Vasta silloin puristetaan taas sormet
etutukin ympäri ja kiskaistaan liikkuvat osat taakse. Koska haulikkoammunta on minulle
täysin outo laji, verrattuna vaikkapa KP/-31:llä tai "Emmalla" päristelyyn,
tyydyn vain pähkäilemään "ulkopuolisena tarkkailijana" sitä, mistä
yleensä periytyy tuo tekniikkavirhe: Aseen vetäminen etutukista pidellen taaksepäin ?!
Ei ainakaan rinnakkaispiippuisella haulikolla ammunnasta: Alkuperäisimmässä
kaksoisaseessahan ei ole etutukkia, vaan pikkuinen "päre", eikä vanhimmissa
taittopiippupyssyissä sitäkään, vaan LeFAUCHEUX-taittosalpa sen kohdalla. Kun aseiden
tulinopeus lisääntyi, ei tukikädellä olisi voitu puristaa piippuparia, näppejään
polttamatta, kovin monen laukauksen jälkeen.
Ilmeisesti päällekkäispiippuiset, halkomaisilla etutukeilla varustetut urheiluaseet (ja
niitä suosivat "kalkkivaarit") ovat opettaneet pyssymiehille pahoja tapoja,
joiden pois-oppiminen teettää töitä, mutta ei liene täysin mahdotonta: Ihminenhän on
tunnetusti sopeutuvainen, mutta mitä nuorempana vitsa väännetään, sitä nuoskeammin
se tietenkin taipuu.
Jotenkin herää jopa vaikutelma, että pumppuhaulikon vääränlaista käsittelyä
opetetaan TARKOITUSHAKUISESTI - onnettomuuksien aikaansaamiseksi, perimmäisenä
pyrkimyksenä tietysti kyseisen asetyypin maineen mustaaminen, á la W.W. Greener, ja
ehkä jopa "aselainsäädännölliset uudistukset".
Tällaisessa touhussa ei ole mieltä, koska ENÄÄ ei ole kotimaista edunsaajaa, kuten oli
joskus vuonna 1962, jolloin metsästyslakiin oli tulossa kahden patruunan
kapasiteettirajoitus haulikoille. (Aseteknikko OLE MÉLART onnistui lobbaamaan
makasiinipyssyihin kolmannenkin, pesässä pidettävän patruunan lisäkapasiteetin
valistuskampanjallaan lehdistössä).
Kyseessä voi siis olla myös silkka TYHMYYS, jota etenkin kalkkeutuneimpien erämiesten
keskuudessa piisaa aina: Se on ehtymätön luonnonvara, kuin kesän hyttyset tai
kaamosöiden pimeys.
Nuorille, vielä turmeltumattomille vasta-alkajille on siis hyvä hankkia ensi-aseeksi
yksi- tai rinnakkaispiippuinen haulikko taikka pumppupyssy, ja vasta
rata-ampumaharrastuksen (kenties) edistyttyä päällekkäispiippuinen ase, jos sellainen
katsotaan yleensä tarpeelliseksi.
Tämä on järjestys sivistyneemmässä maailmassa ! Kaikista pojista ei tule KONNI
HUBERin seuraajia olympia-areenoille, vaikka kunnianhimoiset isät ehkä niin toivovatkin.
Myöskään itselataavan haulikon käyttäjä ei opi virhetoimintoja, ellei JOKU niitä
hänelle vartavasten opeta, mutta asehuollon tunnollisuuden hän joutuu omaksumaan
"kantapään kautta", ellei omaehtoisemminkin.
22111999; Pete
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Ensimmäiset, osa 1 >> Gunwriters Linkkisivulle