<< Uusimmat  Edelliset, osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 6: Kysymykset ja vastaukset 17.11.1999 asti

Tervetuloa takaisin, P.T. !

Olen ikuisesti kiitollinen Vesan metsästyssivuille, koska löysin sivunne heidän linkkisivuiltaan. Aikoinaan asetekniikan ihmeelliseen maailmaan artikkeliesi Erä- ja Ase & Erä -lehdissä kautta löytäneenä (molemmat menettivät minussa tilaajan, kun artikkelisi loppuivat) on ilo havaita, että guru on taas saanut äänensä kuuluville.

Sattuisitko muuten tietämään, mistä löytyisi perusteelliset purkamis/huolto-ohjeet wanhoille, rakkaille käsityökaluilleni, nimittäin FN Auto-5:lle (tehty joskus ennen viime sotia) ja Winsun malli 1895:lle ("sporteroitu Angliiskiy Zakaz"). Yhteydenotot maahantuojille ja tehtaille tuloksettomia, vastausten tiivistelmä: "Piipun puhdistamista lukuunottamatta huoltotoimet tulisi suorituttaa asiansa osaavalla asesepällä...". Eli minun pitäisi maksaa satoja markkoja siitä, että saisin turhat öljyt pois Auto-5:sesta sydäntalven riekkojahteja varten, mutta täysin sokkona en uskalla ruveta ruuveja aukomaan.

Kovasti terveisiä!
Jari H.


  Pete:n kommentit: Kiitokset ! Hauska träffa vanha frendi ! F.N. (BROWNING) AUTO-5:n yksityiskohtaiset purku-ohjeet löytyvät kirjasta "The Gun Digest Book of FIREARMS ASSEMBLY/DISASSEMBLY Part V: Shotguns" by J.B. WOOD, alkaen sivulta 13. Kieli on siis "lontoota", mutta kuvitus paljoudessa itseselittävää, kun ase on käpisteltävänä. On hitonmoinen vahinko, että "Iso Veli valvoo" nettisivujemme sisältöä. Valokuvien skannaus ja kuvatekstitys "härmäksi" hoituisivat sinällään muutaman tunnin puuhastelulla, rutiinisuorituksena.

Toisaalta ei AUTO-5:n perushuolto vaadi mitään erityisempiä pyssysepän tai hienomekaanikon taitoja. Piipun osannet jo poistaa, ja asentaa asetta kootessasi makasiiniputken ympärillä liukuvat kitkarenkaat asianmukaiseen järjestykseen miedosti ladattujen riekkolatinkien ammuntaa varten ? (Tiedoksi muille: Kitkarenkaiden asetuksella säädellään automatiikan toimivuus joko kovarekyylisille metsästyspatruunoille, tahi miedommille 28 gramman Skeet-patruunoille / kal. 12).

Niitäkin "nievompien" nykyisten 24 gramman patruunain ammuntaan varustauduttaessa on liennytettävä jarrurenkaan kitkaa edelleen, voitelemalla makasiiniputken ulkopinta notkealla, pakkasessa jähmettymättömällä aseöljyllä (esim. ANTI-CORROL), tai vielä mieluummin kuivavoiteluaineella, jonka hiukan hämäävä nimi on: "MoS2 Kosteudenpoistoöljy; Carlake", mutta kemiallinen kaava MoS2 kertoo ase-alan miehelle kaiken tarpeellisen (= molybdeeni-disulfiidia). Lientä löytyy huoltamoilta tahi autotarvikeliikkeistä aerosolitölkeissä, tai ainakin löytyi. On nimittäin riittoisaa: Hankintavälit vuosia. "MoSkax"-kalvolla liukastetaan myös esim. luodikon piipunputki hankauslyijyä hylkiväksi ennen "kissanaivastusten" tai "salonkipatruunain" ammuntaa, ja vähennetään yleensäkin vastakkain liukuvien metallipintojen välistä kihnutusta.Asehuoltokemikaalit ja lähes uskomattoman monet muutkin tarvikkeet löytää "Mies, Joka Tietää", varsin edullisilla kilo- tai litrahinnoilla huoltamoilta tai päivittäistavarakaupoista.

(Arvata voinet, ettei näitä RAHAA SÄÄSTÄVIÄ vihjeitä julkaista ikinä metsästyskalastusluonnossaliikkumislehdissä ! Monet monituiset kikat on pantu vuosien vieriessä paperille, mutta "Mappi Ö" on saanut ne lehdentoimituksissa saaliikseen. Alan lehdistö on kuin sutenööri, joka saattaa yhteen tavaran tai palvelujen kaupitsijat ja niiden kuluttajat. "Omin Käsin Onneen Halvemmalla"-periaatetta karsastetaan. Rahankylvöä "turhhuuvveen" pyritään edistämään muunmuassa ehkäisemällä tiedonsaantia, vaikka tehtävänä PITÄISI olla valistustoiminta; TIEDONjulkistaminen. Tiukimmat sensorit palkitaan jopa J.V.SNELLMAN-palkinnolla).

Lamppuöljy eli valopetrooli on eräs tärkeimmistä asehuollon kemikaaleista. Litrallinen riittää, mutta gallonankin voi hankkia, jos huollettavina on enemmälti aseita. Talven riekkojahtiin huolletaan AUTO-5 irrottamalla sen puuperä. Ruuvimeisselien pitää olla asianmukaiset kärkimuodoltaan. (Halpahallista ostetuistakin saa tahkotuksi sopivia. Kärki ei saa olla katkaistun kiilan muotoinen, vaan ruuvien meisselin uraan tarkoin mahtuva ja suorasivuinen, kuten on urakin). Ensin avataan pienemmällä meisselillä perän kiinnitysruuvin lukitusruuvi, sitten leveämmällä suurempi perän kiinnitysruuvi. Lähempänä lukkokoppaa olevaan ruuviin ei pidä kajota; perä on kiinni vain yhdellä poikittaisella ruuvilla, joka poistetaan kokonaan.

Perä voi olla jumittunut paikalleen ruoto-rautojen väliin. Lähtee liikkeelle lyömällä vaikkapa nyrkillä perän yläosaan eli "harjaan". Perä vedetään irti taaksepäin. Jos aseessa on "satavuotinen sakka", eli useamman kymmenen vuoden pikeentyneet voiteet lukkokopan sisällä, irrotetaan myös laukaisumekanismi, joka on kiinnitetty kahdella ruuvilla, jotka on puolestaan lukittu paikalleen lukitusruuveilla. Ne poistetaan ensin pikkumeisselillä, ja sitten kiinnitysruuvit leveämmällä taltalla. Ruuvit sijaitsevat lukkokopan vasemmalla sivulla, liipaisinkaaren yllä, kaaren etu- ja takapuolilla. Ylempänä oleviin kiinnitys- ja lukitusruuveihin ei rutiinihuollossa kajota. Laukaisukoneiston moduuli irtoaa alaspäin nykäisemällä. Iskuvasaran tulee olla vireessä ja varmistimen kiinni.

Rasvanpoisto suoritetaan upottamalla lukkokoppa petrooliin ainakin työpäivän ajaksi. Muutaman tunnin välein käydään painamassa aseen piippua 4 - 5 cm:n verran taaksepäin muutaman sekunnin ajaksi, tai "pumppaamassa" ees-taas . Laukaisukoneisto pannaan likoon toiseen petrooliastiaan (pakasterasiaan, tms.), missä sitä huljutetaan ajoittain. Liottelun päätyttyä (kymmenkunnan tunnin -> parin viikon kuluttua, absoluuttista ylärajaa ei ole), valutellaan, tiputetaan, ja kuivaillaan rätillä tai trasselilla petroolit pois niistä kohdista, joihin ulotutaan mekanismeja enemmälti purkamatta. Loput petroolit saavat haihtua ajan mittaan itsekseen lämpimässä paikassa.

Riekkojahtiin varustauduttaessa voidellaan aseen lukkokopan sisältämät liukuvat osat MoS2-kuivavoitelusumutteella, tai jätetään ne tyystin voitelematta. Laukaisukoneiston paikalleenpano aloitetaan asennosta, jossa alemman "ruotoraudan" kärki nojaa ylemmän "ruodon" alapintaan. (Ruodot muodostavat sen haarukan, joiden väliin puuperä kiinnittyy. NYT olisi KUVA tarpeen, mutta tekijänoikeudet ovat ylikäymätön este. Lehti-töissä niistä ei paljoja piitattu, mutta netti-työssä on "copyrightit" otettava huomioon. Levikkialuehan on koko sivistynyt maailma, eikä vain "Härmä". Lehtikuvituksessa olivat kartettavaa kuvamateriaakia vain armeijan SA-kuvat ja DISNEY-TUOTANNON tai muiden pilapiirtäjien luomien hahmojen kopioidut - vaan ei itsepiirretyt - kuvat. Satuhahmoja tosin harvoin tarvitaan näissä pakinoissa).

Laukaisukoneisto-moduulia painetaan ylöspäin, kunnes taaempi kiinnitysruuvi saadaan työnnetyksi paikalleen. Kun moduulia käännetään etummaisenkin kiinnitysruuvin saamiseksi reikäänsä, joudutaan painamaan kaarevaa pikku vipusta nimeltään "varmuus-viretuki" eteenpäin jollakin kaitaisella apuvälineellä. Kun kiinnitysruuvit on kierretty paikoilleen, ruuvataan niiden lukitusruuvit kiinni. Tämän harjoitteluvaiheen jälkeen onkin jo helppoa kiinnittää paikalleen aseen puuperä.

Unohtuipa mainita eräs tuiki-tarpeellinen asehuollon kemikaali, pellavaöljy, jolla sivellään puuperä ainakin niiltä kohdiltaan, joihin aseen rekyyli kohdistuu. Jos perän puu pääsee kuivumaan liiaksi, voi se alkaa säröilemään. Ennaltaehkäisy on aina viisaampaa kuin halkeamien tilkitseminen liimalla, tai muut poppas-konstit. Etutukin puu on myös suositeltavaa "tuorestaa" pellavaöljy-voitelulla vuosittain. AUTO-5:n etutukki on arka halkeamaan. Itse mekanismi kestää käyttöä satakuntakin vuotta.


WINCHESTER Model 1895: Perushuolto

"Ryssän WINCHESTERin" huoltopurkaminen rajoittuu lukon poistamiseen. Aseen lukkokopan kyljessä oleva "ylimääräinen" eli paripuoli ruuvi kierretään irti. Sen vastapuolella olevasta reiästä parahiksi sisään sopivalla liereällä esineellä (itse käytin tasakärkiseksi hiottua kiviseinänaulaa) ja vasaralla naputetaan esiin viritysvivun ja lukon yhdyssokka. Vipua käännetään, kunnes lukko perääntyy hieman otteen saamiseksi. Hana on hyvä virittää jo etukäteen. Lukko irtoaa taaksepäin vetämällä.

Gunwriters -arkistokuva: Vapaussodan kiväärit keossa. Vasemmalta Winchester 1895, Vetterli eli meikäläisittäin "Grafton-kivääri" sekä tuttu kolmen linjan vintohka Mosin-Nagant 1891 (kuvan yksilö leimattu valmistetuksi vuonna 1892).

Ase kootaan käänteisessä järjestyksessä. On tarkkailtava, että lukko menee kiinni asti, koska hylsynheittäjä pyrkii painamaan sitä taakse, ja että viritysvipu on asianmukaisessa asennossaan (sokanreikä näkyy läpi pyöreänä) ennen sokan paikalleenlyöntiä samoilla välineillä, joilla se poistettiinkin. Ellei sokka ole mennyt perille asti, ei ase virity. Sokassa on yleensä pidempi viiste siinä päässä, joka edellä se työnnetään sisään. Jo sitä irrotettaessa on suositeltavaa katsoa, kumminko päin se kuuluu asettaa paikalleen. Lopuksi kierretään kiinni peiteruuvi. Monista aseista ruuvi on joutunut joskus kadoksiin, eikä sitä ollut alkuaan lainkaan WINCHESTER M 1895:n siviilimalleissa. Lienee omaksuttu Venäjän sotilasmalliin tilaajan vaatimuksesta, kuten "kampakorvatkin", tai sen muotoilulliseen esikuvaan Model -95 MUSKET, kaliberi .30-40 KRAG.

"Musketti" oli v. 1898 joukko-osastokokeiluissa Filippineillä, mutta se hylättiin heti kättelyssä "kenttäkelvottomana". Hiekka ja pöly saattoivat jumiuttaa viritysvivun täysin liikkumattomaksi, ja sotilasaseen vaatimus n:o 1 on huoltopurettavuus ilman muita työkaluja kuin ladattu taistelupatruuna tai sen hylsy.

Erityisen "kinkkinen" tehtävä ei ole edes liipaisinkoneiston purkaminen esimerkiksi laukaisun siistimiseksi kohtuullisella viretuen nokan kiilloituksella, mutta kokoamisessa onkin jo oma tenkka-poo: Kaksivartisen vivun mallinen viretuki menee paikalleen neljässä (4) vaihtoehtoisessa asennossa, joista todennäköisesti viimeisenä kokeiltu on se oikea. (Oma kokemus).

Aikoinaan omistamani WINCHESTER M/-95 "Angliiskij Zakaz" ei ollut enää purettavissa täydellistä katselmusta varten, koska ruuvien kanta-urat oli turmeltu sopimattomilla meisseleillä, mutta purkamistarvetta ei ilmennyt milloinkaan, paitsi laukaisun puleeraus "silkinsileäksi", ja vivuston irroitus kerran sen rakenteeseen tutustumiseksi. Vivustossa on yksi uraruuvia muistuttava tappi, joka on todellisuudessa joustohaarainen sokka. Se on poistettavissa puristamalla sokan haaroja hieman toisiaan vasten ja työntämällä se ulos kolostaan. Paikalleen sokka menee peukalolla työntäen halkiopää edellä. (MAXIM-kk:n lukossakin on samanlainen "split pin").

Asetyypin "santsikolot", joista joskus joutuu siivoamaan pois pölyä, "villakoiria" tai jopa hiekkaa, ovat pystyraot makasiinin ja lukkokopan kylkien välissä. Ainakin hiekoittuneisuuden huomaa latausliikkeen narskuvasta sivuäänestä. Raot puhdistetaan öljy- tai petroolikostealla "piipunrenssarilla" (löytyy kauppojen tupakkihyllystä = piipunpuhdistaja eli piippurassi, joita on vähittäispakkauksessa kai parikymmentä kappaletta).

Laiskanpulskeana jallina huuhtelin santsiraot lähes-kiehuvalla vedellä, poistettuani lukon ja käännettyäni liipaisinkaaren eli viritysvivun etuhaarat pois raoista, joissa ne kulkevat. Veden lirutin rakoihin altapäin, makasiininpohjan kylkiä pitkin. Kuivumista nopeutin retkikeittimen kaasuliekillä lämmittämällä. Vielä hiukan lämpimän lukkokopan lukonjohteisiin levittelin riisiryynin kokoiset nokareet valkovaseliinia. Samoin viritysvivun liukuviin, kiiltäviksi hankautuneisiin kohtiin; ulompiin ja makasiininpuoleisiinkin pintoihin. Nykyään käytetään tähänkin tarkoitukseen "MoSkax"-sumutetta.

1970-luvulla sitä ei ollut vielä saatavana. "MOLYKOTE"-pasta oli jo tunnettu, mutta se oli epäsiistiä värjäävyytensä takia. (Käyttöä pastalla oli, kun omatekoisiin pistoolinpiippuihin kylmämuovattiin rihlat n.s. "nappimenetelmällä"; siis puristamalla, eikä lastuamalla. Liukuvoiteelta vaadittiin valtavien pintapaineiden sietokykyä).

Montakaan kertaa en tosin irrottanut edes Winsun lukkoa, vaan puhdistin piipunputken kuumalla vedellä ja öljysin sen kuivumisensa jälkeen aseen perän työkalulokerosta löytyneellä puhdistusnyörillä, jonka toisessa päässä oli lyijypaino, ja toisessa taitavasti "pleissattu" eli pujottu silmukka, johon lassottiin kiinni tappuratukko. Nyöri lienee ollut alkuperäinen varuste vuodelta 1917, mutta lokeroon tiemmä kuuluva yleistyökalu oli joutunut hukkaan jo ennen aseen jäämistä sotasaaliiksi Sortavalassa, melkein viikon päivät ennen Vapaussodan ja Kapinan yhtä-aikaista alkamista, eli tammikuun 23. päivän vastaisena yönä 1918.

Enemmät purkutoimet ovat tosiaankin sepäntöitä, eivätkä rutiinia. Siinä ovat valmistajat ja maahantuojat oikeassa ! Kumpainenkin asemalleistasi on verraten helppohuoltoinen normaalilla tavalla käytettynä. Piipun puhdistus siis riittää.

11111999;  Pete


"MARKKULI"

Onko tietoa venäläisestä Margolin pistoolista, mahdollisesti olympia-pistooli ?

Anonyymi visitööri


Pete:n kommentit: Kysymys saisi olla yksilöidympi. "Onko tietoa" voidaan tulkita muunmuassa muotoon: "Löytyisikö jostain Suojeluskunnan luvalla hallussapidetty, hyväkuntoinen, mutta silti kohtuuhintainen kyseisenmallinen ase ? Nimim. Paperisotaa inhoava". Vaikkapa löytyisikin, ei asiaa tohdittaisi saattaa julki tiiviisti peräänkatsotulla sivullamme.

Sk.Y.-luvalliset aseet ovat yleensä kunnoltaan ränsistyneitä (joskus tosin jopa tehtaanpakkkaukssa olevia, käyttämättömiä) taskuaseita, joille senhetkinen omistaja ei saisi millään keinoin hallussapitolupaa, tai ei halua pokkuroida, nöyristellä eikä selitellä mitään "kyttiksen rukoushuoneen" itsetietoiselle santarmiherralle. (Itse nousin rähmältäni kesäkuussa anno Domini 1985, päättäen: "Lupapyssyjä ei enää koskaan meidän huonekuntaamme omistusaseiksi !").

Mieluumminhan järki-ihminen aseen myy, tai vaikkapa lahjoittaa sen "hyvään kotiin", kuin luovuttaa valtion sulatuskattilaan, tai antaa turmella sen käyttökelvottomaksi (arvottomaksi). Tuleva "armonvuosi" on blaski ja bluffi, puolin ja toisin. Virkavallan saaliiksi kertyy enimmäkseen arvotonta rautaromua, mutta toki joskus myös "helmiä", jotka kenties päätyvät aseita keräilevien virkahenkilöiden kokoelmiin (?!) tai myyntiin Rumahenki yksin tietää, kenen laskuun; ei ainakaan aseen luovuttajan tiliin. MARGOLINin tasoisia tarkkuustyökaluja ei vapailta markkinoilta yleensä löydy, koska esimerkiksi perintö-aseelle löytyy usein luvansaantiin oikeutettu perijä, tai ostaja.

Arkistokuva: Margolin MCM sekä BR-vaimennin.

Jos taas haluat kommentteja aseen käyttöominaisuuksista, niitä löytyy .22 LR-kaliberisesta vakiopistoolista MCM monen vuoden ajalta ja MCO-olympiamallistakin hieman (ei tosin pahvinpuhkonta-radalta, vaan kaatopaikalta - rottajahdista). Jos MCM:lla oppii ampumaan, osaa ampua millä tahansa etupainoisemmalla aseella, jos sen käyntitarkkuus on samantasoinen. Margolinin käyntiä on lähes mahdoton päihittää, mutta ase on "nokkakevyt" ja siksi vaikea kontrolloida.

Toimintavarmuus on legendaarinen, joskin lippaiden huulia joutuu ehkä hieman kiilloittelemaan ja joskus viilaamaankin. Varsinaisia syöttöhäiriöitä ei lipas yleensä aiheuta tehdaskuntoisenakaan, mutta se voi naarmuttaa patruunoita ja vääntää hieman luotia vinoon hylsynsuussa. Luisti on suhteellisen kevyt, sallien piipun lyhennyksen takavuosien epäviralliseen vähimmäispituuteen 4 tuumaa, toimivuuden huonontumatta millään testatulla patruunamerkillä. (Käsisyötöllä ase toimii joillain .22 Short-patruunoillakin "puoliautomaattina": Virittyy ja poistaa hylsyn vauhdikkaastikin. Lippaasta ei Short-patruunain syöttö onnistu. Koskaan ei tullut kokeiltua, kävisikö Olympia-mallin lipas MCM:n solaan).

Huomionarvoinen seikka on aseen huoltopurkamisen helppous, verrattuna vaikkapa COLT WOODSMAN-sarjan aseisiin, tai maineikkaaseen RUGER Mk II:een, jota koottaessa tarvitaan vatupassi tai "tärppästikkeli" (=luotinuora), ynnä kulmakvadrantti. Asekonstruktööri MIHAIL MARGOLIN oli täysin sokea pistooleja suunnitellessaan, millä seikalla voi olla merkitystä yksinkertaisen rakenteen syntyä pohdiskeltaessa. Ehkä eniten kritisoitu ominaisuus, tähtäyslinjan korkeus ampujan peukalonhangasta, voi selittyä näkövammalla: Suunnittelija ei voinut tähdätä aseella.

Yksikään MCM:sta esittely- tai testijuttuja kirjoittanut kolleega ei ole kiinnittänyt huomiota aseen käyntitarkkuuden pikku salaisuuteen: Etutähtäimen kiinnityspannan sovite piipunsuun ympäri on niin kireä, että ohennettu piipunseinämä "antaa periksi" piipunsuussa vähemmän kuin taempana.


Kolvauksen konstit

Joissain aseyksilöissä voidaan havaita muutaman mikroonin verran "ahistusta" jopa paineistamattoman piipun suussa, kun piippua tulkataan perästä suuhunpäin työnnetyllä tiukkasovitteisella lyijytapilla, jolla yleensä haetaan haitallista ahtaumaa patruunapesän etupuolelta läheltä pesää, tai "pursetta suppelosta" (= "tylsän patruunapesäkalvaimen nostattamaa metallisärmää patruunapesän ja piipunreiän välisen ylimenokartion etupuolelta, rihlanharjanteista ja joskus rihla-uristakin").

Nyky-suomeksi ilmaistaan asiat hieman koukeroisemmin kuin 112 vuoden takaisella muinais-suomella. Reiän virheellisyydet poistetaan kolvaus-menettelyllä, Margolinin tapauksessa mieluiten käsinkolvauksella, koska ampu-kolvaus poistaisi myös hyödyllisen ahtauman piipunsuusta jyvän kiinnitysrenkaan kohdalta.

Jos menetelmäksi valitaan ampukolvaus, on tärkeää jyvänjalan poistaminen aseesta sen suorituksen ajaksi. Käsinkolvauksen taito on ilmeisesti syntymälahja. Kaikki asesepät eivät opi prosessin vaatimaa "käden herkkyyttä" milloinkaan. Heidän mielestään "kaikkien aseiden piiput on jo tehtaassa kolvattu", mikä väite on kaukana totuudesta: Alle kymppitonnin hintaisissa pienoiskiväärinpatruunaa ampuvissa aseissa on piippu yleensä vasta "aihio" - usein kylläkin täysin viimeistellyn piipun veroinen, mutta purseellinen suppelo enentää hajonnan moninkertaiseksi siihen nähden, mitä se muutoin olisi.


"Abi, Male Spiritus !"

Muutamien ystävieni piekkareista olen joskus "poistanut kirouksen", joka on riivannut asetta vuosikymmenienkin ajan, jopa nelinkertaistaen osumien hajonnan. Hyville ystäville selitän, miten temppu on tehty. Turhemmille tuttaville saa riittää tiedoksi, että: "Riivaaja on nyt manattu pois ainiaaksi ! Oli pieni ja karvainen. Nimekseen sanoi Auf Fiiderseen. Oli kai tanskalainen".

Aseen "mieltymys" patruunamerkin tai -lajin suhteen muuttuu usein, eli jokin patruunatyyppi alkaa kolvauksen jälkeen antaa parhaan käyntitarkkuuden, kun sen käynti on ennen prosessia ollut enintään keskinkertainen. Joissakin poikkeustapauksissa on aikaisemman "lempirehun" tarkkuus jopa huonontunut, mutta yleensä paranee osumatarkkuus kautta linjan, eikä nimikuulu (= kallis) patruuna ole läheskään kaikissa ase-yksilöissä parhaiten käyvä patruuna.

Lienen joskus ennenkin maininnut, että JOKAINEN ASE ON YKSILÖ, mutta etenkin muutamat asekauppiaat ovat kuuleman mukaan tiukasti eri mieltä. Niinhän he aina - ja AINA samat vastavirran kiisket..! Valistuneet asiakkaat ovat tosin jo oppineet erottamaan "MYYNTIpuheet" ja asialliset pakinat toisistaan. Myyntipuheet eivät ole kauppiaiden omia sepitelmiä, vaan markkinointiketjujen alkupäistä lähtenyttä, "ulkoa opeteltua folklorea". Sanankuuloon taas patistavat asiakkaita monetkin asetoimittaja-kolleegat, jotka kuittaavat kiperimmät lukijoilta tulleet kysymykset fraasinomaisella kehotuksella: "Kysy lähimmältä asekauppiaalta !" Siitä siis yli, missä aita on matalin...


Tappava pahvinlävistin

Olympia-Margolinista ovat ampumakokemukset joitain kymmeniä laukauksia rotantappotöissä 1980-luvun alkuvuosina. Huomiota kiinnitti aseen lähes täydellinen rekyylittömyys. "Komppi" eli suujarru tuotti myös onnistuneet painosuhteet, lisäten etupainoisuutta juuri sen verran kuin tarvitaan. Kun ase oli kiinnitetty käteen anatoomisella kahvallaan, tuntui se suuntautuvan tarkoin kohti maalia - "vaistolla", ilman tähtäinten apua tai edelläkäyvää harjoittelua. (Konepistoolilla vaatii vaistoammunnan alkeiden oppiminen keskimäärin 2500 harjoituslaukausta. Pitkälläjousella on ampumakertojen lukumäärä jokseenkin yhtä suuri. Kertausharjoitteluun pitäisi olla mahdollisuus noin kuukauden välein, ainakin 25 laukaisun verran/ harjoitus).

Terminaaliballistinen vaikutus rottiin 10 - 15 metrin etäisyydeltä oli melkein käsittämätön: Osuman saanut rotta kuoli silmänräpäyksessä .22 Shortin miedon pistoolilatauksen kevyen umpikärkiluodin osumasta. (Iskunopeus lienee ollut jotain .22 CB Longin luotinopeuden luokkaa). Ammuttuina itselataavan (.22 LR) pienoiskiväärin huomattavasti nopeammilla reikäpääluodeilla rotat potkivat ja vinkuivat useiden minuuttienkin ajan, vaatien paikkolaukauksen tai parikin.

Havainto ei ollut uusi, eikä mitenkään ainutlaatuinen. Ennenwanhaan käytettiin ns. "penniläispatruunoita", joiden hankintaan eivät enää pennit riitä. Tyyriimpiähän ne ovat kuin .22 LR- kilpailupatruunat, ennenkuin venäläiset tai kiinalaiset äkkäävät markkinasauman, tuottaen niinsanotun "markkinahäiriön". Penniläisiä ladataan niinsanotuissa "erällisen korkeakulttuurin maissa", ja hintaa nostattaa myös kysynnän vähäisyys. Eivät ole enää päivittäistavaraa, kuten olivat silloin, kun niitä valmisti RIKKIHAPPO Oy:n KUOPION LATAAMO.


Kaupallisuus jyräsi eräperinteen

Vanhemmassa metsästysballistiikan kirjallisuudessa esiintyi useinkin maininta, että mustaruutikaudella oli kevytluotinen patruuna .22 Long huomattavasti .22 LR-patruunaa "ottavampi" pienriistan pyynnissä, haittapuolena vain lyhyempi kantama: Erätaitoja tarvittiin, mutta niitä myöskin oli jahtimiehillä runsaat sata vuotta sitten.

Uudemmassa kirjallisuudessa, 1900-luvun vaihteessa, alkoi kaupallisuus (JO SILLOIN !) käydä kokemuksen edellä, vaikka eiväthän useat MILJOONAT erämiehet voi valehdella yhtäpitävästi.! Heidän empiiriset havaintonsa alettiin kuitata enenevästi loukkaavin sanankääntein "dementoituneiden ukkeleiden horinoiksi", eikä esimerkiksi Suomen metsästyslainsäädäntöä uudistettaessa tullut mieleenkään "hyviksi havaituista Joule-määriin perustuvista ase-/riistalaji-luokituksista" luopuminen joidenkin kellastuneiden jenkki-kirjojen sisältämien vanhojen satujen perusteella.

Metsästyslaki-työryhmän ainoa aseasiantuntija ei ryhtynyt tyrkyttämään "helmiä sioille", koska ehdotus välineiden ja tarvikkeiden enemmästä vapaavalinnaisuudesta olisi kimmonnut kuin herne kalliosta: EU-direktiivitkin oli jo otettava huomioon. Unioniin liittyminen oli "kirkossa kuulutettu asia" heti CCCP:n sortumisen jälkeen - vuoden 1991 lopulla, mutta ennakkotietoa tulevasta oli jo 1980-luvun puolella. Suomen liittyminen Euroopan Neuvostoon riisti myös melkoisen osan riistapolkujen vapaudesta niiltä, jotka arastelevat OTTAA vapauksia.

Kokemukset Olympia-Margolinin käytöstä ovat siis niukat, mutta erittäin myönteiset. Pahvitauluun en ole ampunut kyseisellä aseella yhtään laukausta, mutta "kenttäkokeilu" löyhkäävällä kaatopaikalla opetti arvostamaan asetta ja .22 Short-patruunaa, jota yleensä väheksytään pseudo-asiantuntijain pakinoissa, kuten myöskin 6.35 mm Browning-patruunaa - tutkimatta tilastoja siitä, millä pistoolikaliberilla on likvidoitu eniten koteihin tunkeutuneita murtovarkaita tai raiskaajia 1910-luvulta alkaen siellä, missä oikeus puolustautumiseen ei ole pelkkä rivistö kuolleita kirjaimia paksussa lakikirjassa.

Mallia katsotaan, toisaalta, jo liikaakin USA:n suunnalta, tajuamatta lainkaan sitä, että Jenkkilän "Magnum-hulluuden" taustalla piilevät mitä visvaisimmat kaupalliset motiivit. Siellähän muistuttaa journalismi LuoMu-viljelyä: Kylvetään "hugaa" ja niitetään rahaa... Aina, kun puhutaan tai kirjoitetaan muunnettua totuutta, vastoin parempaa tietoa, tai vaietaan tunnetuista tosiasioista, on perimmäisenä tavoitteena RAHAstaminen.

11111999,  Pete


VOLLMERin pikapora

Upea juttu Suomi-konepistoolista! Olisiko mahdollista saada aikaan jonkinlainen stoori MP-40 konepistoolista ?

"Tasamaan" jääkäri.


Mahdollista, joskin "lyhyen kaavan mukaan", ja ilman testiammuntoja. Oikeutta aseiden (erityisesti ERVA-luokan kaluston) ja patruunoidenkaan hallussapitoon ei ole.! Arvannet, että tilanne kuulostaa uskomattomalta ulkomaisille visitoreille kerrottuna, mutta Rähmä-Suomi on Rähmä-Suomi ja lainsäädäntö on saneltu meille ulkomailta, kuten BOBRIKOVin aikaan..!

Arkistokuva: Pitkällä lukon rekyyliliikkeellä hyvin "jousitettu" harvahkotahtinen MP40 pysyy sarjatulellakin helposti ampujan hallinnassa.

(Huvittavat muuten tarinat autonomia-kauden viimeisten aikojen "sortovuosista": Senaikainen "sorto" oli pientä kiusantekoa nykypäiviin verrattuna. Suomen Yhteistä Kansaa ei potkittu päähän juuri lainkaan.! "Sorretut" kuuluivat virkakuntaan tai muuhun ylimystöön, jonka ehkä otaksuttiin hautovan yhä haaveita Suomen palauttamisesta Ruotsin syrjäiseksi maakunnaksi, jonne emämaa lähettäisi vain veronkerääjiä ja sotaväen pakkovärväreitä. Virallisesta Historiankirjoituksesta ei tietenkään löydy vahvistusta näille otaksumille. Historiaa ei muistiinmerkinnyt Yhteinen Kansa, vaan ylhäisö, jonka muisti on tunnetusti valikoiva).

Positiiviset uutiset: Kirjallista materiaalia löytyy tyydyttävä määrä kotihyllystä. Ampumakokemusta MP-40:llä on entuudestaan. Myöskin ase järjestyy tutkittavaksi ja valokuvattavaksi omasta maakunnasta. Toiveita "stoorin" aikaansaamisesta on olemassa. Puutetta on ajasta: Vuorokauteen pitäisi löytää toinen mokoma tunteja lisää..!

13111999;  Pete


Kiinan Walther ja hiirentorjunta-kartessit

1. Voisitko kertoa Norincon TT Olympiapistoolista (.22 LR) ?
2. Millaisia ovat .22 LR haulipatruunat ?

"Tsiang Kai-Tsek"


  1.NORINCO-pistooli on teknisesti katsoen pikkutarkka kopio Waffenfabrik WALTHERin vakiopistoolista malli 1936 (= Walther "OLYMPIA"). Se on nimetty Berliinin olympiakisa-vuoden mukaan, kuten aikalainen pikkuauto OPEL Olympia, jonka tuotantolinja sittemmin sosialisoitiin "Punaisen Hämärän Maahan", missä kyseisen ajopelin tuotanto jatkui 50-luvulle saakka nimellä: "Moskovan Poika" eli "Moskovitsh"; lempinimet "Pikku-Mosse" tai "Piikkinokka", keulakoristeestaan johtuen. Arvatenkin on pistoolin nimitys eräässä suhteessa harhaanjohtava:

Disipliini-ampumaLAJINA on "olympiapistooli" eräänlainen rynnäköntorjuntasuoritus 25 metrin etäisyydeltä määräajassa viiteen kuviotauluun, pyrkien osumaan kardio-vaskulaariselle alueelle. (Anatoomisesti katsoen on kymppirengas hiukan liikaa alhaalla, mutta täysin oikeellisesti taulun keskiviivalla). Tarkoitukseen käytettävä ase on mahdollisimman vähärekyylinen itselataava pistooli, kaliberi .22 Short ja varusteena sallittu kompensaattori eli suujarru.

Ampumalajin nimi lienee ollut "olympiapistooli" jo keksimisestään alkaen. Kuvaava lempinimi voisi olla vaikka "JENGINNIITTO". Väkivaltaiseen katujengiin kuuluu keskimäärin viisi raggaria... Lajin hiipuvaa suosiota voisi realistinen nimitys jopa elvyttää, jos kohta ISU/UIT:n wanhat pie... korjaan: herrat saisivat infarktin nimiehdotuksen kuullessaan.

Vakiopistoolissa on suujarrun käyttö kielletty. Aseen kaliberi on .22 Long Rifle. Määräajaksi esille kääntyviä kuviotauluja on vain yksi. (Lajin OIKEA nimi onkin: "Kaksintaistelu-ammunta"). Kaksintaistelun lisäksi ammutaan kouluammunta-osio, yrittäen osua rengastaulun pyöreän täplän keskiöön. Kokopitkää patruunaa ampuva NORINCO TT-pistooli on siis "kaksintaistelupistooli". Alkuperäisen Walther Olympian mallin mukaan sen varusteisiin kuuluu tähtäystä vakauttava piippupaino, joka siirtää aseen painopisteen alhaalle ja enemmän eteen.

Aseen hinta-laatusuhde on varsin edullinen, koska sen konstruktio on alkuperäisen kaltainen, ja kopiotakin valmistettaessa on pyritty ylläpitämään edeltäjän laatutaso, mahdollisuuksien mukaan. Esikuva-aseet oli kokoonpantu ja osat sovitettu toisiinsa käsityönä. Käsityön jälkeä on havaittavissa paikoin myös Norincon tuottamassa "replikassa".


2. Haulipatruunoita on kahta päätyyppiä: Perinteisemmät, reilusti ylipitkiin hylsyihin ladatut "räkäpää-malliset" patruunat, sekä haulikapselipatruunat. Ensinmainittujen hylsyn etupää on ohennettu menemään piipun rihlatun osan sisäänkin, ja hylsynsuu on rypistelty umpeen poimuilla, kuten sotilasaseiden luodittomien paukkupatruunain, starttipistoolin patruunoiden, taikka naulapistoolin (HILTI) patruunain suu.

Patruunat syöttyvät moitteettomasti kaikentyyppisistä lippaista tai makasiineista, mutta ruutipanoksen teho on riittämätön tuottamaan automaattista lataussykliä missään testatussa itselataavassa aseessa, johtuen osin myös ylipitkän hylsyn kitkasta patruunapesän seinämiin. Haulit ovat noin 1 mm:n läpimittaisia tupruhauleja. Niiden ja ruudin välinen tulppa on tavallisimmin ohuesta silkkipaperista muotoiltu pallonen, ainakin ELEYn latingeissa reilu neljännesvuosisata sitten. Hajonta riippuu aseen rihlauksen urasyvyydesta ja rihlannoususta, mutta käytännöllinen kantama rajoittuu tavallisimmin muutamiin metreihin, ja osumakuvio on varsin epätasainen. Upotus kuivaan mäntylautaan on 2 - 3 mm + haulin läpimitta 2 metriin.

Parhaat testitulokset on saavutettu rihlaamatomalla "tussarilla", jonka piipunreiän läpimitta oli 5.70 mm ja piipunpituus 63 mm. Haulien upotus jopa 4.5 mm + haulin läpimitta 2 metrin etäisyydelle, osumakuvio 10 cm ja hajonta varsin tasainen. Ominaisuudet riittäisivät hätävarjeluun: Oikeudettoman hyökkääjän silmiin osuisi riittävän monta haulia aiheuttamaan välittömän ja pysyvän sokeuden 2 metrin etäisyyteen. Muualle kuin kasvoihin ei kannata ampua: Teho on riittämätön.! Vainolaisen hyökkäysraivo voisi jopa yltyä: Yleensähän hyökkääjä on "rasittanut itzens' ylön=juomisella" taikka huume-pölyssä.

Pienikokoisten vahinkoeläinten tuhontaan on kehitelty rihlaamattomia pienoiskiväärejä, joiden piipunsuussa voi olla myös supistus. Rottien tai rastaiden ammuntaan voi kantama olla riittävä aina 10 metriin saakka. On myös valmistettu, ainakin yksittäistuotantona, rihlaamattomia tavanomaisen haulikon sisäpiippuja, tai patruunapesä-adaptereja .22 LR-haulipatruunain ammuntaa varten. 70 mm:n reiänpituushan riittää antamaan täyden iskutehon ja sopivansuuruisen osumakuvion. Adapterin reiänkin suuhun voidaan tehdä supistus-osuus tai erillinen suuhinen.

Vaimenninkierteillä varustetun rihla-aseen piipunsuuhun olisi helppoa asentaa supistussuuhinen, jonka etuosaan on työstetty pitkinpuoliset suorat rihlat. Ne pysäyttävät haulipanosta hajottavan nousullisista rihloista saadun kiertoliikkeen. Suuhisen reikä voidaan mitoittaa siten, että luotipatruunan käyttö ei esty eikä vaikeudu. (Reiän läpimitta siis luokkaa 6.2 mm).

Tuotannossa on myös tavanomaiseen .22 LR-hylsyyn ladattuja haulipatruunoita, joissa on hauraaseen, aseen piipussa särkyvään muovikapseliin sijoitettu haulipanos. Haulikapselin väitetään vähentävän hajontaa rihlatuilla aseilla ammuttaessa. Vertailevia kokeiluja patruunatyyppien välillä ei ole kuitenkaan suoritettu. Kapseli-haulipatruunat (merkki CCI) ovat olleet yleensä epäsaatavia Suomessa kalleutensa ja vähäisen kysynnän takia.

Omat kokeilut on suoritettu 1970-luvun keskivaiheilla ELEY:n lataamilla räkäpää-tyyppisillä haulipatruunoilla, eivätkä ne olleet mitenkään järjestelmällisiä testejä. Oman käsitykseni mukaan vasta .410/ 51 mm "kävelykeppihaulikon" patruunoilla on käyttöarvoa metsästyksessä (myös sala-), vahinkoeläinten tuhonnassa tai hätävarjelu-/kodinturvatehtävissä.

Erittäin käyttökelpoinen olisi 7.62 x 53R-patruunan suoristettuun hylsyyn tupruhauleilla ja mustaruudilla ladattu patruuna, esimerkiksi tavanomaisen haulikon sisäpiipussa tai jonkinlaisessa omatekoisessa ampuma-aseessa: Piipun kaliberi 11.0 mm, suu 10.5 - 10.7 mm, piipunpituus noin 350 mm. Kyseisiä hylsyjä valmistavat jo, ja patruunoita lataavat, 12.0 x 75 mm "oravahaulikoiden" omistajat. Täyspitkien hylsyjen tuotanto Suomessa päättyi Lapuan Patruunatehtaan räjähdykseen, ja kyseinen kaliberi on tunnettu yksinomaan Suomessa.

14111999;  Pete


"Armovuodesta"

Luin kirjastossa ASE - lehden numeroa ja siinä oli artikkeli, että aselain toinen vaihe tulisi voimaan syksyllä 2000. Uuteen lakiin tulisi myös armovuosipykälä, jonka mukaan laittomille esim. juuri muistosesineinä säilytettäville taskuaseille voisi saada hyväksyttävästä syystä luvan. Armonvuosi ei siis sittenkään ole mennyt umpeen.

Eri asia sitten on, miten esim. 6.35:een saa todellisuudessa luvan, jos haluaa säilyttää sitä muistosesineenä / perintökaluna.

Terveisin, Jussi


  Kommentti: Lainasin itsekin kyseisen ASE-lehden numeron itseäni vauraammalta naapurilta, ja luin tuon "Asehallinnon Virallisen Tiedotteen". Samat asiat on tehty tykö "URHEILUAMPUJA"- lehdessäkin. Muistoesineenä saa perintökalun pitää vain ampumakelvottomaksi (arvottomaksi) muutettuna, ellei kuulu etuoikeutettujen (Sisäasiainministeriön hyväksymien) asekeräilijöiden joukkoon, jonka pääluku pidetään rajoitettuna: Ehdoton yläraja on tuhat keräilijää, mutta todennäköinen 700.

Jos kyseessä on metsästys- tai tarkkuusase, voidaan lupaa anoa alamaisesti aseiden kyseisiin käyttötarkoituksiin. Taskuaseelle voi luvansaanti olla vaikeaa. Viisainta olla edes yrittämättä.! Jos aseen olemassaolosta saadaan vihiä, se haetaan pois ennemmin tai myöhemmin. Jos vihiä ei saada, pysyy tilanne ennallaan.

Arviot Sk.Y-luvallisten aseiden määrästä vaihtelevat noin sadasta tuhannesta jopa 800 tuhanteen. Optimistisin lukema on suuresti liioiteltu, mutta satatuhattakin asetta on jo paljon. On hämmästyttävää, kuinka harvoin niitä etsitään esiin jemmoista, käytettäviksi perimmäiseen tarkoituksiinsa.! Aseiden luvanvaraisuuden mielekkyys voidaan täten asettaa kyseenalaiseksi.

Taskuaseen tai taisteluvälineen hallussapitoluvan myöntämisperusteiden laajentaminen edellyttäisi ampuma-aselain, eikä pelkän asetuksen, täydentämistä. Asetuksia voidaan muutella mielin määrin ja täysin mielivaltaisesti "poliittisten suhdanteiden" mukaan, ja tilapäisillä tiukennuksilla on ikävä taipumus jäädä pysyväksi käytännöksi. Tunnetuin esimerkki ulkomailta on USA:n "Lex Morgenthau" eli "Liittovaltion Asetus Ampuma-aseista" vuodelta 1934.

Sen säätämisen motiivi oli puhtaasti veropoliittinen: Vasta virkaansa asettuneen presidentti ROOSEVELTin taloudellinen reformi-ohjelma "New Deal" tarvitsi laajennetun rahoituspohjan, eli talkoisiin mukaan myös sellaiset liikemiehet, jotka eivät maksaneet veroja (AL CAPONE & kumppanit). "Erikoisasevero" oli säädetty niin korkeaksi, että vain viinatrokareilla ja muilla laittomin keinoin tuloa hankkineilla hämärämiehillä oli varaa sen maksamiseen henkivartijoidensa kalustoon kuuluvista THOMPSONeista tai katkaistuista haulikoista.

200 dollarin Transfer Tax vastasi kolmen käytetyn pikkuauton tai neljän Thompson Model 1921:n tai 1928:n postimyyntihintaa. Varsinaiseksi tulonlähteeksi ennakoi Morgenthau kuitenkin sakkotulot asetuksensa rikkojilta (sakon määrä 10 000 dollaria). Rikkomuksesta ei ollut sanktiona pelkkä sakko, vaan MYÖS ehdoton vankeusrangaistus - tavallisimmin pakkotyöleirillä. Valtatiet ja rautatiet rakennettiin USA:ssa 1930-luvun pulakaudella paljolti vankityövoimalla - ruokapalkalla.

Orjuus ei loppunut sisällissodan myötä "Vapauden Maassa". Meidän päivinämme on USA:ssa väkilukuun suhteutettuna jo vähintään yhtä paljon pakkotyövankeja kuin CCCP:n Gulageissa 1930-luvun lopulla. Yleinen knoppikysymys kuuluukin: "Mitä eroa on J.V. STALINilla ja BILL CLINTONilla ?" Oikea vastaus: "Ei mitään.!"

Historiaa syvällisemmin tuntevana henkilönä voin kuitenkin esittää eriävän mielipiteen: "Jooseppi" pystyi pitämään eukkonsa kurissa ja nuhteessa, eivätkä hänen yhden illan lemmittynsä jääneet julkijulistamaan kokemuksiaan: He katosivat jonnekin.! Knoppikysymys koskee siis k.o. valtureiden hallintomenettelyä.

Parjatussa Saksassa jyräsivät asfalttia Autobahneihin työpalvelua suorittavat velvollisuudentuntoiset nuoret miehet. Työpalvelu rinnastettiin asevelvollisuuteen. Sen kunnialla suorittaneet saksalaiset saivat monia etuoikeuksia mm. työtä tai virkapaikkaa sittemmin hakiessaan: Muita nopeamman etenemisvauhdin "uraputkessa", pääsyn esimiesasemaan lyhyehkön totuttautumisjakson jälkeen, ym. ym.

Rooseveltin & Morgenthaun "Arbeit-Dienst:in" oikeiden rikollisten kera läpikäyneet "aserikolliset" saavat henkilötietoihinsa merkinnän, joka vie ainiaaksi mahdollisuuden moniin valtion tai kuntien virkoihin valituksi tulemiseen, ja huonontaa työnsaantimahdollisuuksia yleensäkin.

Vaihtoehdoiksi jäivät lamakaudella ammattirikolliseksi ryhtyminen tai nälkäkuolema, ellei omaa farmia tai muuta yritystä ollut jo ennen kahlejengiin joutumista. Farmi tai firma oli tosin yleensä jo pakkohuutokaupattu sakkojen maksamiseksi, eikä kauppasumma yleensä edes kattanut sakon täyttä määrää; elettiinhän pula-aikaa, jolloin 5000 dollarilla sai huudetuksi kohtalaisen maatilan kaikkine rakennuksineen, jos maksoi heti käteisellä.

Tyypillinen "aserikollinen" ei ollut MAFIAn palkkatappaja, vaan kanafarmari, joka oli unohtanut poistaa rotantuhontaan käyttämästään pienoiskivääristä äänenvaimentimen - ehkäpä tietämättä sitä, että kyseinen apuväline oli yllättäen muuttunut konekivääriin rinnastettavaksi, ankaran veron alaiseksi ja vaivalloisen paperisodan kautta rekisteröitäväksi murhalaitteeksi.

Pula-aika meni ohi aikanaan. "New Deal:iä" ei rahoitettu kuin vähäiseltä osin erikoisaseverolla. Monituhat-kertaisesti tuottoisampi toimenpide oli ollut kieltolain kumoaminen: Aiemmin MAFIAn hyödyksi koituneet viinavero-varat alkoivat virrata valtion kolehtihaaviin. "Lex Morgenthau" oli asetustasoinen säännös, eli kumottavissa lyhyen kaavan mukaan, kun se oli tehtävänsä tehnyt "rikkana rokassa", viimeistään vuoteen 1939 mennessä, oltuaan voimassa viisi vuotta. Verotuloja tuottavilla tilapäisillä säädöksillä on kuitenkin hankala taipumus jäädä pysyväisiksi säädöksiksi: Niin meillä kuin muuallakin.

Esimerkiksi Suomessa piti kantaa autoveroa vain yhden vuoden ajan, valtion tilapäisen budjettivajeen kattamiseksi. Kauankohan sitä lieneekään peritty ? En tiedä, koska asia ei kuulu toimenkuvaani, enkä ole koskaan omistanut autoa tai edes ajokorttia. (Köyhyyshän on ollut elinikäinen seuralaiseni: Kyseistä tautia esiintyy vielä Suomen syrjäseuduilla, vaikka yleisen uskomuksen mukaan tuo syöpää tai AIDS:iakin inheämpi vitsaus kuuluu ILMARI KIANNON tai MINNA CANTHin öklö-naturalististen romaanien kellastuvilla sivuilla kyläkirjastojen kellareihin).

Henry Morgenthaun asevero-asetus Federal Firearms Act täyttää Milleniumin aikoihin 66 vuotta, ja sen piiriin on lisäilty uusia asetyyppejä (mm. panssaripyssyt) vuonna 1968, sekä joitain ERVA-ampumatarvikkeita nyttemminkin. Seuraavana ovat vuorossa itselataavat luodikot ja pienoiskiväärit, ja tuonnempana kaikki pistoolit sekä revolverit.

Aktiivinen puolustus on tosin jo alkamassa, kun aseiden yksityisomistuksen vastustajat ovat vihdoinkin ryömineet esiin koloistaan, julkisuuteen. Ennustetaan jopa Toisen Sisällissodan syttymistä USA:ssa: Aseenomistajien "Käsittämättömän Laupeuden" aikakausi, alistuminen uhrilampaan tavoin päähänpotkinnan kohteeksi, on ehkä päättymässä, kun vihollinen on viimeinkin kohottautunut poteroistaan kunnolla sihti-hollille.

Myöskin Suomesta muistetaan pysyväiseksi jäänyt tilapäinen asetus vuodelta 1944, niinsanottu "LEINOn Laki", koskien sotilasaseita. Se mahdollisti rajattoman mielivallan esimerkiksi pistoolin hallussapitolupaa myönnettäessä, kuten saivartelut tähtäimien rakenteista. (Jos sääntöjenmukaisessa isopistoolissa oli kiinteä takatähtäin, oli kyseessä "hirrrmuisen vaarallinen, militarismiin käyttäjäänsä viettelevä SOTILASpistooli).

Käräjöinti kiväärien M/1891 myymisestä sopuhinnoilla muistettaneen vielä, kuten myös ylimpiin oikeusasteisiin saakka viedyt prosessit sotilasaseen näköisen itselataavan luodikon hankintaoikeudesta metsästysaseeksi tai konepistoolia jossain määrin muistuttavan itselataavan pienoiskiväärin luvansaantioikeudesta. Viimeksimainittu asia sai päätöksensä lääninoikeustasolla, joten siitäkin tuli merkittävä ennakkopäätös.

Lääninoikeus on useissa valitusasioissa lopullinen vetoomustuomioistuin, joten sen päätös on asianosaisia sitova, ja niinmuodoin lain tasoinen ennakkopäätös. Se vaikuttaa myös uudistetun lainsäädännön tulkintoihin, koska lakiuudistus ei poistanut viranomais-mielivallan mahdollisuutta. Vain paluu lähtöruutuun, esi-bobrikoviaaniseen asepolitiikkaan (tai eihän ennen vuotta 1903 edes ollut mitään "asepolitiikkaa"), voi hävittää kansalaisten välisen eriarvoisuuden tässä suhteessa.

(Entisenkaltainen EU ei tietenkään sitä sallisi, mutta EU-asedirektiivit eivät ole mitään Ylimaallisten Voimien Julistuksia. Säännökset, joita sosialistit tai muut "pipertäjät" ovat valtakaudellaan laatineet, voidaan muuttaa muunlaisiksi, tai vaikka kumota. Ettäkö hullunhoureita TAAS ? Suurempiakin ihmeitä on nähty: Vai vieläkö Venäjän lipppu on yksivärinen, kuvateemana "Orjalan Kalut" ? Vieläkö muuri jakaa Berliinin kahtia ? Eräs yhteiskunnallinen kokeiluvaihe on ohi Euroopassa, mutta sen rääppeiden raivaustyö on vielä tekemättä... Alussa vasta..!

Viimeksimainitussa kotimaisessa ennakkotapauksessa oli luvanhakijalla laillisesti hallussapidettyjä toimivia konepistooleja sekä pikakiväärejä entuudestaan useitakin, joten pienoiskiväärin luvan "pihtailu" toi poikkeuksellisen drastisella tavalla julkisuuteen sen räikeän viranomais-mielivallan, jonka "Leinon Pykälät" saivat aikaan. Sinällään ne olivat voimassa puolensataa vuotta, nekin: Aikansa - mutta eivät loputtomiin, nekään.

(Niiden laatija, sisäministeri YRJÖ KAARLO LEINO, oli laittoman SKP:n jäsen "jopa johtavana sieluna", maanpetturi, vankilakundi ja vankikarkuri, kunnes Suomi muuttui 19. 09. 1944 Rähmä-Suomeksi. Lainsuojattomasta moninkertaisen "nappituomion" ansainneesta rikollisesta tuli poliisiasioista vastaava ministeri ! Sitä on se "paasikiveily", joksi nimeän äärimmilleen viedyn poliittisen mädännäisyyden. Vastakohta; äärimmäinen, epäitsekäs rohkeus päätöksenteossa, lienee puolestaan: "Rytistelyä").

Myöskin "armonvuosi"-menettelyllä on ennakkotapaus Suomessa tuolta sodanjälkeisen kaaoksen aikakaudelta: Lähinnä sotaleskiltä ja -orvoilta kerättiin pois perinnöksi jääneet, rintamalta kotiin kulkeutuneet, mutta isäntää vaille jääneet sotamuistoaseet, jotka luovutettiin poliisin univormua ja virkamerkkiä tuolloin jo kantaneille ammatti- ja taparikollisille. Poliisivoimissa oli kenttätasollakin suoritettu "puhdistuksia". Monet suojeluskuntiin kuuluneet kyläkonstaapelit pantiin viralta, ja vakanssit täytettiin "kansanvaltaa kannattavilla kelpo tovereilla". Uusiakin vakansseja perustettiin vankiloista ja turvasäilöistä vapautuneiden tovereiden työllistämiseksi.

"Kansanvaltaistettujen" poliisivoimien haltuun saaduilla aseilla olisi myöhempää käyttöä, kun tulisi lopullisen vallanvaihdoksen aika. Kaikki kansalaisethan eivät ehkä ymmärtäisi niitä etuja, joita Suomelle koituisi liittymisestä Neuvostokansojen Suureen Yhteiseen Onnelliseen Perheeseen. Jotkut voisivat jopa asettua vastarintaan, koska kätkö-aseita tiedettiin olevan vielä jemmoissaan tuntematon paljous - eivätkä ne olleet lomalaisten repuissa rintamalta salakuljetettuja Tähti-pistooleja tai NAGANT-revolvereja, vaan muunmuassa piiskatykkejä ja panssarinyrkkejä.

Venäläisetkin tiesivät asekätkennästä. Tieto lienee vuodatettu peljätykseksi heille, jopa hieman liiotellen kätkö-aseiden määrää, koska ne olivat sanaton uhkaus: "Tänne ei tulla ilmaiseksi eikä edes halvalla ! Verta vuotaa monta lypsy-kiulullista, ja vastarinta kestää KAUAN..!"

Esimerkiksi Eestissä, jonka kansaa luultiin orjamieliseksi, hukuttautui viimeinen "Metsäveli" vasta vuonna 1978 mieluummin, kuin antautui vihollisille. Siellä kesti II maailmansota siis 33 vuotta. Suomessa se saattaisi jatkua yhä, jos maamme miehitystä ei olisi toteutettu hiljaa hivuttaen henkisellä tasolla, vaan Puna-armeijan invaasiolla, jota poliisin univormuihinKIN puettu "Viides Kolonna" olisi tukenut, kutsuttuaan ensin tove-rit antamaan "virka-apua".

Mitenkään suuri ei "armovuosi"-periaatteella yksityiskodeista kerätty asemäärä ollut; muutama kuorma-autolasti vain. Aseet pöllittiin sittemmin kokoajiltaan ja kipattiin johonkin järveen. Näin ainakin kerrotaan tapahtuneen: Historia on tämän tapauksen suhteen käsittämättömän hämärä..! Lieneekö aihe yhä liian kuuma ? Ajallisesti yhä liian läheinen ?? Mitäpä muuta arkaluontoista paljastuisi tuota surku-hupaisaa pikku välikohtausta jälkikäteen tarkemmin tutkittaessa ?!

Varsinaiseen asekätkentäjuttuun ei tapaus liity mitenkään, ja asekätkennän paljastumisesta nostatetun kohun varjoon se jäikin jo aikoinaan, vaikka siinä voisi olla johtolangan pää jollekin tutkijalle, joka ratkaisee vuoden 1948 vapunaaton aaton arvoituksen: "Kuka tai mikä ehkäisi Suomen astumisen Tshekkoslovakian Tielle ? Miksi ja millä sanktioilla ketäkin uhaten ??"

Jo antiikin ajoilta periytyy kai sanonta: "ASEETON KANSA ON KELVOTON !" Sama pätee myös yksilöihin, joista jokainen kansa koostuu. Tämä iki-totuus on syytä pitää Vaaran Vuosien aikakauden ennakkotapauksen ohella muistissa, kun "armonvuoden" aika kenties koittaa, ja joudutaan harkitsemaan aseistariisuntaan alistumista, tai tilanteen pitämistä ennallaan.

Jos luvalliset aseet joskus tullaan noutamaan pois, jäävät "Suojeluskunnan luvalla" hallussapidetyt välineet yhä talteen kätköpaikkaansa nimeltä JEMMA - ellei niillä peräti innostuta tervehtimään edes muutamaa lupapyssyjen hakijaa. Yleistilanne on kyseisessä skenaariossa senluonteinen, ettei hakijan päähineen kokardin värillä tai sen muodolla ole enää väliä, ja sekin on samantekevää, mitä kieltä aseistariisujat puhuvat... 6.35-millisen puhetta he taatusti YMMÄRTÄVÄT.

15111999;  Pete


Vaimentimista...

Terve taas! Tuli mieleen vaimenninkeskusteluista yleensä: Tietoa ei tahdo saada: Ne, joilla sitä on, eivät kerro... Eli kiinnostaisi tietää, millaiset konstruktiot toimivat ? Ideaalitilanne lienee suuri koko ? Mutta kun tästä lähdetään muuttelemaan, tarkoituksena pienentää kokoa tai parantamaan vaimennustehoa, niin...

Onko olemassa jotakin vakiokaavaa, jolla voisi jo piirustusvaiheessa sanoa, onko paisuntatila/ kammiot riittävän suuret? Omakohtaista kokemusta on lähinnä .22 vaimentimien rakentelusta. En ole onnistunut rakentamaan vaimenninta, joka olisi kaikilta osin parempi kuin nykyinen (vaimennusteho/ koko/ paino...)

Voisiko vaimentimessa käyttää samantapaista rakennetta kuin esim. kaasutoimisissa haulikoissa ? Ts. piipun etupuolella olisi mäntä, joka siirtyisi vaipan sisällä paineen vaikutuksesta eteenpäin jousta vastaan.

Tehoa voisi lisätä tekemällä sisävaippaan reikiä, joista paine pääsisi purkautumaan. Reiät olisivat alussa piilossa männän takana, vastaavasti luodin ohitettua männän se palautuisi ja jättäisi kaasut "loukkuun" kahden vaipan väliin. Ajattelin tätä rakennetta lähinnä korkeapainekivääreihin.

Marko.


  Kommentteja: Alan KIRJALLISUUS sekä tietää, että kertoo paljonkin vaimenninsysteemeistä. Tuppaa vain olemaan "kielistä". Eräs parhaista ennen "SHAP:ia" julkaistuista on peräti italiankielinen. (Nimikettä en muista, enkä tekijää, mutta keskeiset kohdat olen lukenut. Ettäkö et usko ?! Kun pohjina ovat latinankielen alkeet, "avautuu" sen eräs murre suht' helposti). Useimmat alan teokset ovat tietysti lontoota; uusin ja perusteellisin tietysti "Silencer History And Performance", kirj. ALAN C. PAULSON Jenkeissä. 1. osa jo ilmestynyt; pari jatko-osaa on tekeillä.

Jo ykkösosassa on lukuisia suomalaisia kirjoittajia, lähinnä melu-akustiikan tutkijoita, koska alkupuolella on "harmajaa teoriaa", mutta myös Suomessa otettuja valokuvia. Piirroskuvia saisi olla enemmän, mutta monet valmistajat haluavat salata systeeminsä, toistaiseksi. Ehkäpä jatko-osissa on enemmän valaistusta piirretyssä muodossa ? Niissä tullaan vasta varsinaisiin sotilasmalleihin. Piekkarivaimentimet on käsitelty jo ykkösosassa melko tyhjentävästi, mutta ainahan niitä lisää kehitellään, etenkin Jenkkilässä.

Arkistokuva: Kotimainen keksintö refleksivaimennin ratkaisee ongelman täysitehoisen rynnärin- tai kiväärinpatruunan ruutikaasun vaatimasta suuresta paisuntatilasta heijastamalla (engl. "reflection" > nimi "Reflex") suupaineaallon paisuntatilaan joka on sijoitettu teleskooppisesti piipun ympärille. Refleksivaimennin on esitelty myös mainitussa Paulsonin kirjassa.  

G.O.W:ssa julkaistun aineiston käyttöön on Paulsonilla pysyväinen valtuutus, mutta 3. osaan olen taannoisena luppo-aikana kirjoitellut muutamia lukujakin enimmäkseen venäläisistä 7.62 x 53R:n vaimentimista, mutta erityisesti vaimenninpatruunoista. Yleisestikin katsoen on sen puolen asiantuntemus korkeimmalla tasolla Suomessa, vaikka paljonhan tutkimustietoa saatiin myös Saksasta parikymmentä vuotta sitten, kun Kolmannen Valtakunnan patruunatutkijat olivat vielä töissä tutkimuslaitoksissa, viimeisiä vuosiaan ennen eläköitymistään.

Sodan aikaan he olivat tutustuneet venäläisten sotasaalispatruunain salaisuuksiin; sellaistenkin viritysten, joita ei löydy kirjoista eikä kansista, koska ne eivät olleet tehdaslatinkeja, eivätkä standardivalmisteita. Sieltä ovat peräisin tietoni "partisaanilatingeista", jollaisten olemassaoloa on joskus suvaittu jopa epäillä.

Jos kirjeenvaihtokumppanini K.D. MEYER vielä eläisi, niin nauraisipa hän räkäisesti epäileville Tuomaille: Pelkästään DEVA-instituutin kokoelmissa lie ollut toistasataa kenttälataamoissa koottua partisaanipatruunaa, eikä kahta samanlaista. Magdeburgiin oli jäänyt POLTE:n kokoelmiin vieläkin suurempi valikoima, mutta kaupunki ja lataamo jäivät Itä-Saksan puolelle. Tutkimuskokoelmat lienee tuhottu - tai sosialisoitu jonnekin Uralin taakse.

Sinun vaimennin-ideallasi ei liene tulevaisuutta. Joskus sata vuotta sitten kehiteltiin runsaastikin viritelmiä, joissa oli liikkuvia osia, mutta 90 vuotta sitten oli huomattu, että jos ne sattumoisin joskus toimivatkin, niin eivät toimineet kauaa. Useimmat eivät pelanneet edes puhtaina, eivätkä muutkaan, kun parin tai muutaman laukauksen palojäännökset olivat ne lianneet.

Täysin savuttomia ruuteja ei yleensä voitu käyttää vaimenninpatruunoissa, paitsi LAFLIN & RANDin "pöly-BULLSEYEta" Amerikassa. Pelkät nallinperskatkin tosin jumittavat liikkuvat osat, erityisesti LIUKUVAT osat, joita oli muutamissa kehitelmissä, joten lienee viisainta unohtaa kaavailemasi rakenne.

Toistaiseksi ei ole saatu aikaan nallimassaa, joka ei muodosta jonkinlaista kiinteistä partikkeleista koostuvaa pölyä, ja ruudistakin jää osa hiilipölyksi. Usein palaa hiili piipunsuun edessä suuliekin seassa, mutta vaimentimeen se kertyy pian karstaksi. Nallipöly on nykyään enimmäkseen lyijyjauhetta (hienojakoista metallia). Aikoinaan se oli kalium-suolojen ja elohopean seosta, mukana myös hiilitomua elohopeafulminaatista.Raskasmetallittomista "eko-nalleista" tupsahtaa pölymäisiä barium-yhdisteitä.

Jos tietoa & tuskaa on lupa vielä lisätä, niin kerrottakoon (mahdollisesti uutena asiana, ellei SUOMI-KP/31:n esittelyjutun liiteluku ole vielä ehtinyt nettiin koska sen aineistoa muokataan myös kirjan muotoon), että ampuma-aseen suupamaus koostuu kahdesta erilaisesta aaltoilmiöstä. Ensimmäinen on se kaikkein karsein kajaus: Shokkiaalto eli aaltovalli. Muodostuu piipusta yliäänisellä nopeudella rynnivästä ruutikaasusta. Se on korkeapaineinen, mutta lyhytkestoinen, pallonmuotoisena joka puolelle leviävä "ilmakehän häiriö", joka on pystytty valokuvaamaan heti-kohta savuttoman ruudin keksimisen jälkeen (ruudinkeksijä PAUL VIEILLEn toimesta).

Vastaavansukuisen ilmiön kuvasi ERNST MACH pari vuotta aiemmin (1885) lentävän luodin kärjestä ja perästä roikkuvana "melukartiona", joka on eräs viheliäisimpiä luonnon tuottamia vitsauksia ihmisraukkojen riesana. Juuri tämän ns. Machin aallon takia jää kookkaimman ja kalleimmankin vaimentimen teho vajavaiseksi, jos ammuksen nopeus ilmassa lähentelee äänennopeutta, vallitsevissa olosuhteissa. Ainoa melukartion muodostuksen estämiskeino on ammusnopeuden alentaminen "aliääniseksi", koska ilmakehää ei voida vaihtaa koostuvaksi vaikkapa vetykaasusta tai heliumista.

Luonnonlakien rikkomista myöskään patruunain erikoislataamisella ei lukuisissa intressipiireissä suvaita. Asiaa koskevaa kieltoa en tosin ole löytänyt Raamatusta, Koraanista, Mormonin Kirjasta, "Pääomasta" tai muustakaan dogmi-teoksesta, mutta se ilmeisesti "on sovittu" joskus jossakin, ilmeisesti ns. Kasvottomien Markkinavoimien yhteispäätöksellä...

Korkeita Sopimusosapuolia ovat erityisesti ruudintuottajat, ainakin Suomessa, USA:ssa ja Australiassa, mutta yleensäkin firmat, joilla on käytettävissään lataustutkimuksen välineistöä ja asianmukaiset laboratorio-olosuhteet. Jos savuttoman ruudin valmistus kotioloissa olisi yhtä helppoa kuin pontikankeitto, ei mitään ongelmia olisi - eivätkä ne ole ylivoimaisia vallitsevissakaan olosuhteissa; Q.E.D...

Jos kevytlatauspatruunan suupaine on riittävän alhainen, ei shokkiaaltoa/ aaltovallia muodostu lainkaan. Laukausääni on vaisu naksahdus. Puolisavuinen ruutikaasu virtaa piipunsuusta kartiomaisena suihkuna. Lataus on tällöin lontooksi: "Squib Load" tai "S.W.O.S. Load" (= Silent WithOut Silencer = vaimentimettakin vaimea). Tällaisia patruunoita tehdasladataankin pienoiskiväärikaliberiin. Hiljaisimpia ovat .22 CB Longit (Remington ja Federal lataavat ainakin; näkisipä vain myös kaupanhyllyillä Suomessa). Niissä on pieni määrä ruutia. Hiukan kipakammin kajahtivat entisajan "penniläiset" .22 BB Cap tai CB Cap, joista jälkimmäiset voivat olla ladattuja .22 Shortin hylsyihin Shortin vakioluodilla.

Kovempi ääni johtuu tyrnävämmästä ajoaineesta, pelkästä nallimassasta, jota on ylisuuri annos, eikä ruutia lainkaan. Kauempaa kuultuna on ääni heikko, koska se on kimeä, ja hukkuu nopeasti ilmaan. Lyhytpiippuisen aseen suusta voidaan kuvata jopa pieni shokkiaallon poikanen, joka tosin laantuu nopeasti, eikä sitä seuraa ruudilla tehostetulle patruunalle ominainen "jälkihönkäisy" eli kaasusuihku. Varsinaisesta SWOS-latauksesta voidaan siis rekisteröidä pelkkä jälkipuhallus, ja jopa .45-70 kaliberin puhvelipyssyyn voidaan ladata "kissanaivastus" pienellä määrällä pistooliruutia ja pallomaisella lyijyluodilla, niin miedoksi, että ampuja kuulee aseen hanan lyönnin, puuperää pitkin johtuneena, yhtä voimakkaana kuin suupamauksen.

Nyt pääsemme yleisvalistuksen jälkeen varsinaiseen aiheeseen. Toimiva vaimennin eliminoi "pahan paukun", eli kuuloaistille vaarallisen shokkiaallon. Liikkuvia osia sisältävä vaimennin ei yksinkertaisesti ehdi pysäyttämään sen etenemistä, koska liikkuva tai liukuva "kaasuloukku" toimii - niin kauan kuin se ylimalkaan toimii - vasta jäännöspaineen vaikutuksesta, kuten myös haulikon kaasumäntäsysteemi, jonka mainitsit ideasi esikuvaksi.

Etenkin metallisilla, mutta myös muovisilla, rakenneosilla on ominaisuus nimeltä inertia eli massanhitaus, ja jos kaasuloukku sulkeutuukin sekunnin tuhannesosan viiveellä, jää sen vaikutus perin vähäiseksi, koska shokkiaalto alkaa ja loppuu muutaman kymmenen tai ehkä sadan miljoonasosasekunnin aikana.

Liikkuvan sulkuluistin ("männän") rakenteen tulisi olla suhteellisen massiivinen, johtuen täysitehoisen kiväärinpatruunan korkeasta jäännöspaineesta haulikkoon verrattuna. Myös sulkuluistin pysäyttävä rakenneosa tulee mitoittaa riittävän lujaksi. Pelkkä jousi ei riitä likimainkaan. Lähes ainoa suositeltava materiaali on jousikarkaistu työkaluteräs. Kaikin puolin käyttöturvallinen ja kestävä laite painaisi runsaan kilon.

Mikään ruutikaasua itseään ominaispainoltaan tiheämpi materiaali ei tosin ole käyttökelpoista kaasuloukun rakenneaineeksi. Tämä karu tosiasia tiedettiin asiantuntevimpien, "poikkitieteellisesti sivistyneiden" vaimenninsuunnittelijoiden pienessä piirissä jo vuonna 1909. Tuolloin suunniteltua epäsymmetristä MAXIM-vaimenninta malli 1910 paremmaksi ei ole pannut kiväärin suuvaimenninta kukaan, kun kaikki ominaisuudet otetaan huomioon. Kaasuloukku-tyyppisiä laitteita on patentoitu sittemminkin, koska patentin saamisen edellytyksenä ei ole laitteen toimivuus, vaan pelkästään keksinnön uutuusarvo. Yksistään Suomessa on patentoitu kai kolmattakymmentä IKILIIKKUJAA, vaikka moisen laitteen rakentaminen tiedettiin mahdottomaksi jo 1700-luvulla.

Tiedossani on vain yksi kaasuloukkuvaimennin, jota on valmistettu pieni tuotantosarja silloisessa Länsi-Saksassa: KITZMANN-vaimenninyksikkö KRICO-pienoiskivääriin asennettuna. Vaimentimen rakenteesta ja tilavuudesta johtuen se toimi yhtä tehokkaasti, olipa sen kaasuloukku paikallaan tai poistettuna, mutta ruutikarstan kiinnijumittamasta loukusta aiheutuneet häiriöt voitiin välttää varmimmin poistamalla kyseinen osa aseesta jo ennen ampumaan ryhtymistä. 20 - 30 laukauksen jälkeen kiinni juuttuvan kaksileukaisen, muovimännällä sulkeutuvan "pinsettiloukun" leukoihin törmänneet luodit saattoivat aiheuttaa kalliiksikin koituvan vaurion vaimenninyksikön muille rakenteille.

Yleisen käsityksen mukaan tämän vaimenninaseen suunnittelijoiden ensisijainen motiivi oli varaosien ja huoltopalveluiden myyminen, eli öky-rikkaiden aseenostajien rahastaminen. "Erällisen korkeakulttuurin maissa" Keski-Euroopassa on metsästys kaikkein vauraimman ylimystön harrastus, ja Kitzmann-pienoiskivääri oli hinnoiteltu ottaen huomioon potentiaalisen ostajakunnan maksukyky. Joillakin erämessuilla, taisi olla vuosi 1982, oli aseita tarjolla myös Suomessa, mutta kauppa ei käynyt, koska kotimaisiakin kiintovaimennin-yksiköitä oli jo saatavina.

Korkeapainekivääreihin valmistettuja kaasuloukkuvaimentimia ei ole valmistettu milloinkaan prototyyppikappaleita enempää, eikä ainakaan "PELLE PELOTTOMAN" kotimaassa USA:ssa vuoden 1934 jälkeen yleensä edes proto-kappaleita, johtuen tunnetuista lainsäädännöllisistä rajoituksista. Todella toimivienkin MAXIM-vaimentimien valmistus jouduttiin lopettamaan "Lex MORGENTHAUn" seuraamuksena.

Vanhin US-patentti asevaimentimelle myönnettiin tasan sata vuotta sitten keksijöille WASHINGTON ja CAPY. Laite oli näennäisesti toimiva kaasuloukkuvaimennin, jota ei kuitenkaan koskaan valmistettu myyntiin asti, eikä myöskään sotilaallisiin käyttötarkoituksiin. Ei siis toiminut sittenkään !

Arkistokuva: MAXIM Model 1910.

Toimivimmasta kiväärin suuvaimentimesta MAXIM Model 1910, 7.62 mm - 8.2 mm kivääreihin löytyy seuraavia arkistotietoja vuodelta 1910: Pituus katkokierre-kiinnikkeineen 248 mm, läpimitta 38 mm, paino 340 grammaa. Erikoismuotoiltuja (toroidisia) väliseinämiä epäkeskeisillä luodin läpikulkuaukoilla on 12. Valmistusteknologia pääsääntöisesti painosorvaus. Materiaali: pehmeä rakenneteräs. Sadoittain erilaisia väliseinämien muotoiluja on kokeiltu sittemmin, mutta toroidin muoto on yhä voittamaton...

Tätä pienemmäksi ei täysitehoisia sotilaspatruunoita (esim. 8.2 mm Mauser tai .30-06) ampuvaa, suupamaukset luodin lentomelua hiljaisemmaksi vaimentavaa laitetta voitane valmistaa vieläkään. Painoa voidaan vähentää käyttämällä rakenteisiin eksoottisia materiaaleja, kuten titaani-metallia.

15111999;  Pete


"Se ei mahdu siihen ?"

Paljonko ruutiannosta on pienennettävä, jos ampuu rynkyn luoteja (7,91 mm) .308 Win- kaliberisella aseella (7,82) ? Onko kyseisestä toimenpiteestä mitään haittaa aseelle ?

Varman päälle !


  Ennen lataustoimiin ryhtymistä on kokeiltava, mahtuvatko luodit jonkinmoisen välyksen kera aseessasi ammuttuihin, supistamattomiin hylsyihin. Jos luoti putoaa omalla painollaan hylsynkaulan läpi ruutitilaan ja sieltä ulos, voidaan sitä käyttää latauksissa. Kokeiltava useilla luodeilla ja hylsyillä. Yksikään ei saa "ahistaa".! Piipunputken läpi plutkahtaa lievästi ylipaksu luoti vaarattomasti, mutta vaaran paikka on luoditetun patruunan hylsynkaulan liikatiukkuus patruunapesään. Se nostaa paineet korkeuksiin, ja venyttää hylsyn kertalaakista ylipitkäksi.

Hylsyjen pituutta on muutenkin tarkkailtava erityisellä huolella, ja ne on hyvä lyhentää "trimmipituuteen" heti ensimmäisen supistuksen jälkeen, ennen muita lataustoimenpiteitä. Hylsynkaulat on suositeltavaa laajentaa luotien läpimittaan sopivalla laajennuskaralla (expander diameter .311"), tai voidella luotien liereät osat vaikkapa hylsynvoiteluaineella ennen paikalleenpanoa patruunoihin. Tähän tarkoitukseen käy myös vaikkapa saippualiuos tai vedellä ohennettu shampoo - kunhan vain on liukkaantuntuista sormissa.

Ruutiannoksen muutostarve riippuu ruutilaadusta (= latausvoimakkuudesta). Jos lataat tavallisia täystehopatruunoita kivääriruudilla, ja olet ennenkin käyttänyt 8-grammaisia luoteja, vähennä ruutimäärää kymmenyksen verran (10 %) aiemmasta käyttöannoksesta samaa ruutia. Tämä latingin pienennys riittää yleensä normalisoimaan aseen käyttöpaineen.

Toinen vaihtoehto on hieman aiempaa hidaspaloisemman (jäyhemmin syttyvän ?) ruudin käyttö, mutta voit joutua kehittelemään latauksesi normaalin menettelyn mukaan alusta alkaen. Palonopeustaulukot antavat vain kolmanneksen tarpeellisesta informaatiosta. Ruutien verrannollinen syttymisherkkyys olisikin kenties vaikeaa taulukoida. Jonkin verran on liikkeellä kokemusperäistä tietoa muutamista ruutilajeista joissakin kalibereissa.

Kalorimetrinen energia (Joulea per gramma ruutia) olisi hyvä tietää, mutta ruutitehtailijat eivät sitä kerro suurelle yleisölle, eivätkä asiantuntijoillekaan. Moinen salailu on käsittämätöntä ja turhaa, mutta se on yleinen käytäntö: Käsinlataajia luullaan idiooteiksi, jotka eivät tajua tiedon merkitystä esimerkiksi odotettavissa olevan luotinopeuden arvioinnissa.

Tunnettuja vakiolatausten kesytyskonsteja on ruudin kohtuullinen "flegmatointi" vedellä: Normaalimittaisen 8 gramman luodin kera käytettävä ruutimäärä mitataan hylsyyn. Ruudin päälle tiputetaan kaksi pisaraa vettä ja asetetaan rynnärinluoti paikalleen. Patruunaa ravistellaan ja annetaan veden imeytyä ruutiin muutaman tunnin tai päivän ajan ennen koeammuntaa.

Tarkkaillaan painemerkkejä. Jos ne ovat tavanomaiset, on flegmatointi ollut riittävä. Jos ne näyttävät normaalia korkeampaa painetta, voidaan vettä lisätä seuraavaan latauserään pari tippaa enemmän, j.n.e... Tämä konsti on tietenkin vaivalloinen, ja se soveltuu vain pienehköjen patruunaerien käsittelyyn, mutta tulkoon mainituksi kuriositeetin vuoksi.

Jos lataat pienipaineisia säästölatauksia - erityisesti vaimenninasepatruunoita - joudut ehkä jopa lisäämään ruutimäärää; varovasti, pienin askelin, eliminoidaksesi luodin lisääntyneestä piippukitkasta mahdollisesti aiheutuvan lähtönopeuksien vaihteluiden enentymisen.

Toisaalta voi ylipaksun luodin käyttö jopa vähentää nopeuksien vaihtelua. Venäläisissä 7.62 mm "metsästyspatruunoissa" käytettiin reilusti ylimittaisia 8.0 mm luoteja. Lataus oli pieni. Nimellinen lähtönopeus oli 270 m/s 4.7 gramman luodille, jonka vaippa oli ilmeisesti messinkiä lyijykärkisissä sodanjälkeisissä "siviililuodeissa".

Testilaukausten käyntitarkkuudesta voi tehdä johtopäätöksiä, mutta lopullisen totuuden kertoo tietenkin luotinopeusmittari, jos sellainen on käytettävissä tutkimustoimintaan. Ylipaksun luodin etuisuuksiin kuuluu piipun ja etenkin "suppelon" (= ylimenokartion) käyttöiän piteneminen, koska luoti täyttää suppelon ja piipun rihlat normaaliluotia tiiviimmin.

Enemmän tai vähemmän teoreettinen haittapuoli, erityisesti täysitehoisia latauksia ammuttaessa, on vaippametallin kerrostuminen piipunreiän seinämiin. Sitä voidaan ehkäistä ennalta luotien voitelulla, joka on tulossa muotiin jopa tehdaslatauspatruunoissa sekä tehdasvalmisteisissa luodeissa - tavallisimmin pinnoittamalla luodit jauhemaisella molybdeenisulfidilla, mutta mahdollista on kemiallinen käsittely kuparisulfidipinnan muodostamiseksi itse vaippametallista. "Jokamiehen konsti" on luodin voiteleminen kastovahauksella, jonka konstit on neuvottu jo aiemmissa jutuissa.

Ylipaksujen luotien käyttö .308:ssa teettää hieman ylimääräistä työtä, mutta mahdotonta se ei ole, eikä kovin vaarallistakaan.

15111999;  Pete


"PRAVDA-latinki" ei käy joka kaliberiin ?

Terveiset täältä Savonlinnasta, löysin juuri sivunne ja täällähän oli mielenkiintoista luettavaa. Asiaan, kokeilin aikoinaan tuota partisaanilatausta 308:ssa ja hyvin toimi, oli käyttökelpoinen mm. hirvijahdissa merkkipanoksena. Mutta kun kokeilin samaa reseptiä 338 Win Mag:ssa oli iso vahinko lähellä. Ajattelin sentään etten aivan puolta hylsyllista N 320 ruutia paperin taakse laita, onneksi. Laukausääni oli komea, mutta lukko ei avautunutkaan kuin vasta muovivasaralla. Leimat olvat lähes kannasta hävinneet, hylsy turvonnut kannasta ja ulosvetäjä taipunut. Ilmeiseti ohje ei aivan suoraan käy isohylsyisiin paukkuihin.

7mm Rem Mag:ssa olisi varmaan henki lähtenyt ? Muuten olen pelaillut haulikkoruudeilla 308:ssa ja 222:ssa hyvin tuloksin, monia kisoja on kevytlatauksilla tullut voitettua. Itse en tosin juurikaan vaimenninpanoksista isomissa kivääreissä ole kiinnostunut, kun alkaa tuo 3. BR -Tuotteen vaimenninkin jo jälleen katkeamaan, ei näköjään kestä meikäläisen kovaa ratahirvilatausta, nro. 2 toimi kiväärikranattina, lensi tosin vain 25 metriä, mutta herätti hieman huomiota.

P.S. Jatkakaa hyvää palstaa !

Syysterveisin Tapio K.


  Pete:n kommentit: Jesh, 7 mm Rem.Magnumista olisi voinut lentää ruuperä otsaan, ja jostain Weatherby Magnumista takuuvarmasti, koska ne ovat vieläkin "harteikkaampia". Kokeilemasi paperiluntti-lataus muuten ei ole PARTISAANIpatruuna (= aliääninen lataus, yleensä pistoolinluodilla, mutta huippu-harvinaiset tehdaslataukset 9.65 gramman kärkiluodilla), vaan "VENÄLÄINEN TELOITUSPATRUUNA" - alkuaan kehitelty PAUKKUpatruunaksi, joka voitiin ladata joukko-osastoissa. Joskus 1920-luvulla niitä latasivat VUP:ssä olevat miehet kasarmin vintillä Suomessakin.

Joskus voi olla kirjaimellisesti ELINTÄRKEÄÄ, että käytetään tasan tarkkaan oikeita nimityksiä ! Siispä: "Opi perusasiat !" (Lontoonkielisille visitoreille saa olla alvariinsa räksyttämässä samasta asiasta: Ovat niin mielistyneet nimitykseen "kissanaivastus", että viljelevät sitä jopa keskusteluissa vaippaluodillisten salaHIRVIpatruunain lataamisesta, vaikka näiden äärimmäisyyksien väliin kuuluu vissisti puolikymmentä säästölatinkien teholuokkaa. Joskus on vaikea tietää, mihinkä kategoriaan kuuluvan latauksen ohjeita joku peräänkuuluttaa).

Patruunoissa .308 Winchester ja eritoten 7.62 x 53R, johon lataus alkuaan suunniteltiin, ovat hylsyn hartiat luisut kuin poikavariksella. Vahalla kyllästettykin paperitulppa plutkahtaa läpi vaarattomasti. Jyrkkä-olkaisempi hylsy on riskaabeli. Paperitulpalla "luoditettuja" paukkupatruunoita voi käyttää, mutta paperin on hyvä olla huokoista ja kevyttä. Paperilunttia ei ole myöskään tarvis sulloa hylsyyn kovaksi kimpaleeksi, vaan se saa jäädä melko kuohkeaksi. Ruutikaasun paine kyllä huolehtii sen tiivistämisestä, joskus jopa lähestulkoon "velvollisuutensa ylittäen".

(TV:ssä suurella rahalla mainostettu "LAMBI"-merkkinen wc-paperi, josta menee sormi läpi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, on erittäin sopivaa tähän "väärinkäyttöön", kuin myös haulikon välitulppien materiaaliksi).

Pehmopaperisen tulpan saa ampua vaikkapa kuiviltaan, tai sen voi kostuttaa pienellä määrällä öljyä, joka ei saa kostuttaa kuin tulpan pintakerroksen. Voi pilata ruudin ja tärvellä nallin tuottamaan suutarin. Vaseliini on myös riittävän notkeaa kyllästysaineeksi; steariini ehkä liian kovaa. Wanhoissa originaalilatingeissa käytettiin tiemmä mm. "Kosmoliinia" eli sitä pahanhajuista tököttiä ("tykkirasvaa"), jolta uudet aseet usein löyhkäävät, ja käsittelijän kädet sittemmin seuraavaan saunapäivään saakka. Kosmoliini on yhtä notkeaa kuin vaseliini.

Ruutimääräksi piisaa yksi gramma N 320:tä myös .338 Win. Magnumiin. Äänen voimakkuus ei juuri lisäänny, vaikka ruutia laittaisi enemmänkin, mutta riski todennäköisesti kasvaa, kuten jo kantapään kautta kokeilit. Ampu-kolvauksiin tiiviimmällä kiiltopaperitulpalla käytetään varsin mietoja latinkeja; ruutimittana yleensä .22 LR:n hylsy, annokset .308:aan "kaksi mittaa N 310:tä", tai sitä luokkaa.

Paukkupanos-tehoisilla mälleillä voi suorittaa myös hylsyn ampu-muovauksen; esimerkiksi suoristaa .338 LaMa-hylsyn .458 kaliberin luodin mentäväksi tai 7.62 x 53R-hylsyn 9.3 x 53R:ksi, tahi sitäkin järeämpään kaliberiin, mukaanlukien 12.0 x 75R-pienoishaulikon "puolipitkä patruuna".

Ampumuovattaessa voidaan kyllästää paperitulppa steariinillakin, jolloin riittää kohtuullisempi ruutimäärä. Sopiva annos haetaan tapauskohtaisesti kokeilemalla. Ulkopuolinen ei pysty sitä neuvomaan. Yleensäkin liikutaan tutkimattomilla ballistiikan reuna-alueilla, joiden alku-oppia jouduttiin hakemaan jopa "PEKKA LIPPOSEN SEIKKAILUISTA".

11111999;  Pete


Lisää >>

<< Uusimmat   Edelliset, osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle