<< Uusimmat    Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Osa 1 >>     Gunwriters     Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 13, kysymyksiä ja vastauksia 24.03.2000 saakka.

HP-38 rynkyn supulatingeissa

Onnistuisiko HP-38 ruudin käyttäminen ladattaessa aliäänipatruunoita rynkkykaliiperiin ? Sitä ois muutama sata grammaa jäljellä 9 mm kokeiluista ja nykyään ei noita 9 mm Para-patruunoita juuri jaksa (= kannata) ladata. No aina välillähän voi niitä wanhojen hywien aikojen Hornadyn XTP-luoteja latailla "motivaatio-ammuntoihin"... Ampuma-alueelle mentäessä vieraillaan lähikaupan hedelmätiskillä ja haetaan sieltä maaleja...

Eli jos löytyis muistin perukoilta (tai muistiinpanoista ?) joitakin aloituslatauksia, niin pääsisin alkuun supu-latinkien kanssa. Ostin nyt aluksi 8 grammaisia kokovaippaluoteja, joihin sopivia HP-38 ruutimääriä nyt kaipaisin. Vaimenninta en ole vielä ostanut, mutta BR-Tuotteen suputin SAKOlaiseeni jossain vaiheessa kiinnittyy. Ja valmiiden patruunoiden luotipäät ajattelin kastella Markuksen mainostamaan Kokki-rasvaan, luotien (piipun) läpimenokitkan yhdenmukaistamiseksi/pienentämiseksi. Olenko pahastikin hakoteillä ?

T: Harrastaja.

  Edellisessä postituksessa (16 03) lähti, nyt myös luumäenkielisenä, yleisluontoinen aloituslatausresepti "graini-maiden" visitooreille: Muistisääntö "van tuu frii plas foo" ahtikarjalaisittain lausuttuna, eli 123 grainin vakioluoti + 4 grainia mitä tahansa (SIC !) supu-kelpoista ruutia, joita löytyy purkkitavarana kotilatureille eri puolilta maailmaa 14 - 15 nimikettä, ja vähintään toinen mokoma erilaisia PAP-ruuteja, joita myydään vain lataamoille, samoin kuin joitain ominaisuuksiltaan vakioimattomia "tynnyriruuteja", joilla ladataan enimmäkseen haulikon Skeet-patruunoita, nykyään 24 gramman haulimäärällä (kal. 12), joka vaatii herkkäsyttyiset ja räyhäkästi palavat "öyheet".

Jopa uusia ruutilajikkeita on häädytty kehittelemään haulikuorman kevennyttyä, ja kerrotaan ruutitehtailla luetun "silmät ruvella" G.O.W.-sivujen herjojen seassa piilevät hyötytiedot ennenmuinoisista ruutityypeistä, joiden tuotannon renesanssia on peräänkuulutettu. Nykyisten supu-kelpoisten tölkkiruutien listalle sijoittuu HP-38 sijalle 11. tai 12. (riippuen Hodgdonin uuden TITEWADin ja perinteisen, mutta lännessä "tutkimattoman" SOKOL Porohan sijaluvusta), kun kriteerinä on pelkkä palonopeus. Syttymisherkkyyden suhteen on sijaluku lähellä listan kärkeä, vaikka ruudin huokoisuutta ja pintakarheutta onkin vähennetty jyvien valssauksella hiutaleiksi. Syttyvyyttä parantaa ruudin nitroglyseroli-pitoisuus, jonka takia se on tosin vain kesä- ja sisärata-ruuti. Ei suositeltava käyttöön pakkasilla.!

"123 + 4" grainin yleisohje saattaa kuulostaa kuolemantuottamukselta, koska "ruudithan ovat erilaisia". Niin luulee moni äkkipoika, mutta nimetyt 14 - 15 kiivaspaloisinta ruutia ovat jopa yllättävässä määrin toistensa kaltaisia, ja 4 gr/ 0.25 grammaa on "kultaisen keskitien" aloitusannos: Liian suuri tuottaakseen alilatausdetonaatiota, mutta liian pieni nostamaan pesäpainetta vaaralliselle tasolle. Jos luoti jumii piippuun, on syynä vaippa-aineen kovuuden (kitkan) vaihtelevuus. Toisiaan tukevia ongelman ratkaisumalleja ovat piipunputken pitäminen tasaisen liukkaana, ja ruutimäärän kohtuullinen, asteittainen lisääminen. Raja vedetään hiukan äänennopeutta alemmalle tasolle. On epätodennäköistä, että lähellekään tehdaslatausta vastaavaa painetta kehittyy supu-latingeilla, ja jos kehittyykin, niin aina yhdenmukaisempi on kunnon alkuvauhdin saaneen luodin lopullinen nopeus, kunhan voitettavana oleva kitka ei pahemmin vaihtele.

Listan ulkopuolisistakin ruudeista voi löytyä käyttökelpoisia ajoaineita. Eräs visitoori oli lataillut 7.62 mm GeCo-patruunoita jopa konepistooliruudilla N330, joka on ilmeisesti "suolattu" jyvien pintahuokoisuuden aikaansaamiseksi Glaubersuolalla, eikä hapettavalla salpietarilla. Hän sai luodin juuttumaan piippuun, jonka kitkaa lienevät "inertin" suolan pölymäiset jäänteetkin enentäneet osaltaan. Raskaamman luodin saatteena on ruuti N330 soveliasta, edellytyksenä piippukitkan yhdenmukaistaminen luotien dippausvoitelulla, mutta käyttökelpoisempiakin ajoaineita löytyy Vihtavuoren valikoimista. Supu-ruutien listalla on N310 kärjen tuntumassa ja N320:kin listattuna. Parasta tavaraa, PAP-ruuti N305:ttä, ei myydä kotilataajille. (Myytäisiin ehkä, jos haulikon Skeet-patruunain kotilatailu yleistyisi, mutta se on harvojen harrastus Euroopan Unionin maissa).

Supu-latinkeihin Lännellä paljon ja kauan käytetty Alliant/Hercules UNIQUE on palonopeudeltaan vasta tilalla 25. yleisesti myytävien kotilatausruutienkin listalla, mutta syttymisherkkyys tekee siitä varsin käyttökelpoisen jopa "vaikeaksi" moititun 5.56 x 45 mm patruunan supulatauksiin. G.O.W.-saitilla lontooksi neuvotut kikkas-konstit, kuten nallipesän liekkireiän avarrus ja luotien "dippaus" tai ryvettäminen "MoSkassa" eli pölymäisessä MoS2-kuivaliukasteessa, on omaksuttu pikaisesti käyttöön ainakin USA:ssa, ja todettu toimiviksi. UNIQUElla ladattujen 5.56 mm patruunain vaippaluotien nopeusvaihtelut ovat kutistuneet lähelle tasoa, joka vielä vuosi sitten oli mahdollinen vain lyijyseosluodeilla. "Raju on ajan riento"..!

Kuva: Pete supulatinkeja testaamassa.

HP-38:sta on omakohtaistakin käyttökokemusta kaliberissa .308 Winchester, mutta kenttähommissa annosteltiin ruudit patruunoihin "näppituntumalla", koska latinkien punnitus ei olisi kuitenkaan onnistunut tuulisella pihalla, joka toimi ampumaratana. Annosten tilavuus oli samaa luokkaa kuin käytettäessä kiväärin ja rk:n paukkupatruunoista purettua sekalaisruutia, jonka koostumus jäi täysin arvailujen varaan. Mitatut luotinopeudet olivat samaa luokkaa PAP-ruutiseoksella ja HP-38:lla samantilavuisilla annoksilla. Sekaruudissa oli suurin pitoisuus ilmeisesti PAP-ruutia N305, koskapa tilavuuspaino oli 0.46 - 0.47 grammaa per kuutiosenttimetri, annostellen LEE Powder Measure Kit:in 1.0 CC-kauhalla, eikä litranvetoisella "tuopilla", vaikka ruutia oli ämpärin pohjalla vielä useampikin litrallinen.

Tilavuuspaino tarkistettiin analyysivaa'alla (0.1 milligramman tarkkuudella) TIETYSTI vasta kun testiammunnat olivat jo ohi: Me - niskurit ja hullut miehet - emme tee oikeastaan koskaan mitään siten kuin "pysähtyneisyyttä" ylläpitävissä latauskäsikirjoissa neuvotaan. Siksipä pystymmekin pitämään edistyksen ja kehityksen höyryjyrää liikkeellä joskus jopa Formula I -kisapirssin vauhdilla. Sivutuotoksina syntyy joskus tieteellisesti merkittäviä löydöksiä. Ei niillä kuitenkaan Nobel-palkintoa havitella: Ihmiskunnan historian merkittävimmän keksinnön, automaattisen kuularuiskun, suunnitellut Hiram S. Maxim jäi palkitsematta. Samoin Dmitrij Mendelejev, joka keskittyi "wanhana taatana" ruuti-kemiaan.

Hän oli vuoden 1907 kemian Nobelin ehdokaslistan kärjessä, mutta ehti siirtyä enkel'kuoroon ennen palkinnonjakoa. Alkuaineiden jaksollisen järjestelmän keksiminen on maallikkopiireissä parhaiten tunnettu Mendelejevin oivallus. Ruudin "viileä polttaminen Mendelejevin Periaatteella" on tunnettu vain huipputason asiantuntijain pienessä piirissä, vaikka keksintö on 110 vuoden takainen. Sovellutuksia tunnetaan kyllä paljonkin. Niihin kuuluu ilmeisesti myös "konepistooliruuti" N13/ N330, jonka muita N300-ruuteja alhaisempi kalorinen energiasisältö antaa aiheen olettamukseen muita alhaisemmasta palamislämpötilasta.

Varsinaiset vastaukset kysymyksiisi kuuluvat: HP-38 on sopivaa 7.62 x 39 mm GeCo-patruunan supu-latauksiin, kernaimmin kuitenkin kesä- ja sisäratalatinkeihin, koska kyseessä on nitroglyserolilla tehostettu "kuuma ruuti". Aloitusannos on mainittu 4 grainia eli 0.25 grammaa 8-grammaisen luodin taakse. Virittele muutaman grammansadanneksen lisäyksin, jos osumatarkkuus ei täytä vaatimuksia, kunnes luodin räikyvä lentomelu alkaa kuulua ampumaradan taustavallin suunnasta. Tällöin on luodin nopeus ylittänyt supu-rajan.

Katso sitten talteen otetuista testilaukaustauluista, millä latauksella osumien hajonta on ollut pienin. Jos latinki on muutamankin sadasosagramman verran pienempi kuin "räiky-laukauksen" ruutimäärä, voit omaksua sen vakiolataukseksi, käyttäessäsi samantyyppistä luotia kuin latausta kehiteltäessäkin. Todella korkea-energisiä ruuteja (esim. Alliant BULLSEYE) käytettäessä voidaan latausta joutua jopa pienentämään 4 grainin/ 0.25 gramman aloitusannoksesta, etenkin ammuttaessa vähäkitkaisia valuluoteja.

Luotien kasto-rasvaus on hyödyllinen menettelytapa. Alilatausdetonaation tai luotien piippuuntakertumisen osatekijöitä on analysoitu, todeten epämukavien ilmiöiden johtuvan luotivaippojen kovuuden vaihteluista (ongelma ratkeaa osittain kuparivaippaluotien omaksumisella; myöhemmin saataneen vaippamateriaaliksi itsevoiteleva muovi), ja piippukitkan lisääntymisestä muutamien ensimmäisten "rasvalaukausten" jälkeen. Kitkan voi pitää yhdenmukaisena kaikkein helpoimmin käyttämällä luotia "pensselinä", jolla piipunseinämiin sivellään joka laukauksella uusi liukastekalvo. Reiän rasvaaminenhan unohtuisi kuitenkin - kai jopa ampumaradalla, saati sitten erämetsässä.

Voideltiinhan suhteellisen matalilla paineilla työskentelevien höyrykoneidenkin sylinterit "Valvolin-Silinderiöljyllä", joten vaippaluotien rasvaajat eivät ole millään tavoin hakoteillä.! Mietitäänpä, millaiset pintapaineet vaikuttavat rihloihin urautuvaan luotiin, verrattuna 6 - 12 ilmakehän höyryn ponteella käyvän voimakoneen männäntiivisteen puristukseen sylinterissä. Korkeapaineisella täysteholatausten ruutikaasulla pystytään toki ahtamaan läpikulkuvastuksiltaan vaihtelevaisetkin vaippaluodit liukkaudeltaan kenties epäyhdenmukaisen piipunputken läpi melko vähäisin nopeusvaihteluin.

Ampumatarvikkeiden "veri punnitaan", eli etenkin luotien vaippamateriaalien epätasalaatuisuus saadaan selville käyttämällä luoteja matalapaineisissa supu-latingeissa. Luotien valmistajat tietävät tämän, ja ovat yhtyneet ruutikartellin möly-kööriin, veisaamaan wanhaa liturgiaa: "Aliäänipatruunoiden kotilataus/ on mahdotonta/ vaarallista/ mahdottoman vaarallista..!" Muutamat kotimaiset luodintuottajat ovat kuitenkin nyt vilkaisseet kelloaan, havainnoiden sen viisarien asennon, ja nähneet myös seinäkalenteristaan, että jossakin välissä on siirrytty uudelle vuosikymmenelle/sadalle/tuhannelle. Enää ei "ukotus-propagandalla" voida estää tieteellisiin faktoihin, ja yksinomaan niihin, perustuvan Epävirallisen Valistuksen leviämistä Yhteisen Kansan kerroksiin meillä ja maailmalla.

Onni suosii rohkeita ja - nopeita: "Muoti-ilmiöllä" voi lyödä mynttiäkin, eikä ilmiö nimeltä "supu-latingit" jää vain ohimeneväksi villitykseksi. Rohkenen epäillä, ettei esimerkiksi USA:ssa pystytä kumoamaan asevaimentimien tiukkaa kontrollia ja ankaraa verotusta koskevaa liittovaltio-tasoista lainsäädäntöä millään muulla konstilla kuin sisällissotaan rinnastettavan "turbulenssin" kautta, mutta erikoislatauksilla pystytään toki kiertämään de-facto-vaimenninkieltoa hyvinkin tehokkaasti, mitään liitto- tai osavaltio-tasoista säännöstä rikkomatta.

.308 kaliberin kuparivaippaluotien kotimaisen tuotannon alkaminen on asennemuutoksen ennusmerkki. Samoin valettujen ja valmiiksi kalibroitujen lyijyseosluotien saatavuus myös yleisimpiin luodikkokalibereihin 7.62 mm ja .308, eikä pelkästään käsiasepatruunoihin. Supu-latinkien painetestattuja latausreseptejä olemme vielä vailla, mutta sekin puute poistunee aikanaan, ja jokainenhan joutuu aina kehittelemään omaan ase-yksilöönsä soveliaat lataukset, jotka eivät "riko äänivallia" (eli tosiasiallisesti MUODOSTA sitä), aiheuttaen luodin lento-räikinää.

Vuosia odotettu uutuus: Kuparivaippaluoti SAKO 145A; "vaskihaarniskainen haastaja". Kokovaippainen, paino 8.0 grammaa, läpimitta 7.85 mm (- 0.03 mm), mutta narrattavissa laajenemaan myös 7.62 x 39 mm ja 7.62 mm Mosin-Nagantin piipunputkeen nopealla ruutikaasun paineiskulla. (Liiallista tyssäämistä on viisainta välttää !). Luodin voi voidella myös peräsyvennyksen vahatäytöllä, mutta kasto-voitelu lienee yhä helpoin konsti.

Luodinkärjen Schnitthaar-olake leikkaa maalitaulun pahviinkin siistin 7 mm "stanssausreiän". Olaketta väitetään kopioiduksi Lapuan eräästä tarkkuusluodista, uhaten jopa "patentti-litigaatiolla", mutta keksintö on jo wanha (muistini mukaan Wilhelm Brenneken idea 1910-luvulta; nähtävissä selväpiirteisimmin RWS/Brenneke Torpedo Universal Geschossista eli TUG:ista). Mahdolliset patentit ovat siis rauenneet ammoin. Puhdaskupari-vaippaakin kokeiltiin SAKO:lla jo vuosikausia sitten, mutta ei vielä silloin omaksuttu jatkuvaan tuotantoon, vaikka materiaalin edut huomattiin. "Sana on tullut lihaksi"; siis tuo ainainen jankutus, että käänteentekevät keksinnöt on jo yleensä keksitty, eli: "Historiankirjoja pläräämään; mars-mars!"

Piippukitkaltaan yhdenmukaisen luodin tarve nimenomaan 145A:n kaliberi- ja painoluokassa on tullut akuutiksi kuluneen vuoden juoksussa. Kysyntään on nyt vastattu tarjonnalla: Myynti- ja vientimenestystä odotetaan - täysin realistisin perustein.

1703 MM; Pete


"Uuniluutako" putsaa kiväärinpiiput ?

Joskus on G.O.W.-sivuilla mainittu uuninpuhdistusaine, jolla irtoaa kiväärinpiippuun kerrostunut kuparipitoinen vaippametalli. Mikä merkki ? Paikallinen erätarvikekauppias väitti, että VTT on tutkinut kyseisen suihkeen. Se ei ole kuin joiltakin osiltaan yhdenmukaista FORREST Professional-puhdistusvaahdon kanssa, eikä se liuota kuparia tai kupariseoksia, koska se ei sisällä happamia tai emäksisiä yhdisteitä, kuten kromihappoa tai ammonjakkia. Aseenpiiput ovat asekauppiaan mielestä niin herkkiä ja kalliita, että niihin ei pidä alkaa kokeilemaan mitään maitokaupoista tai huoltoasemilta ostettuja korvikeaineita.

Vain erätarvikekaupoista saa kuulemma tutkittuja ja turvallisia tarvikkeita asehuoltoon. Asemyyjäkään ei muistanut uuninpuhdistusaineen nimeä, mutta hän muisti kyllä hyvin monien vuosien takaisen lehtijutun, jossa joku Valmetin kaupparatsu varoitteli puhdistamasta haulikonpiippuja jollakin Patapata-villalla. Mitähän se mahtoi olla ? Onko näistä kielletyistä ja vaarallisista asehuoltoaineista yleensä mitään käyttökokemuksia, ja liittyykö niiden käyttöön todellakin joitain riskejä ? Mitä pitäisi ottaa huomioon niitä käytettäessä, että ei sattuisi kalliita vahinkoja ?

T: "Hintatietoinen aseharrastaja"

  Uuninpuhdistusaineiden koostumus voi hiukan vaihdella, mutta toimintaperiaate on kaikissa jokseenkin sama: Aihe tunkeutuu uunin pohjalle kerrostuneen karstan ja seinämän väliin, lohkaisten likakerrostuman irti seinämistä. Suosittelemamme suihke on merkkiä "K2R", mutta tehoava ainesosa lienee sama muissakin tuotteissa. Jos suihketölkissä varoitetaan saattamasta puhdistusvaahtoa kosketuksiin joidenkin metallien (yleensä alumiinin) kanssa, on toiveita toimivuudesta myös kuparivaipoittumien irrottajana.

Hajusteet ja ei-toiminnalliset lisäaineet voivat olla eri valmisteissa erilaisia, mutta puhdistustyön tekevät samanlaiset tehoaineet. FORREST-vaahdokkeen ja K2R:n toimivuus perustuu myös periaatteeseen, että tehoaine tunkeutuu piipputeräksen ja vaippa-ainekerrostuman väliin irrottaen kuparipitoisen vaipoittuman piipputeräksestä, aivan kuin uuninpohjalle valuneen lanttu- tai kalakukosta tihkuneen "mehun" tai lasagnesta pursuneen tomaattikastikkeen kuorettumat. Valkuaisainepitoiset karstoittumathan takertuvat uuniin tai astioihin jopa tiukempaan kuin vaippametallit tai lyijyttymät piipunputkiin.

Tarkoituskaan ei ole liuottaa vaippa-ainetta vaahdokkeeseen, vaan saada se irralleen teräksestä, poistettavaksi ilman rankkaa jynssäystä, eli flanelli-, tappura- tai sillatukolla tahi ohuella teräsvillalla, muutamalla kevyellä puhdistustukon vedolla läpi piipunputken. Sen verran tiukasti piipunputkeen käyvän pitää puhdistustilkun tai -tukon olla, että se joutuu kiertymään rihlannousun mukaan, painumatta "raakana läpi". Jos tarkoitus olisi vaippa-aineen liuottaminen, olisiva rohdot paljonkin väkevämpiä. Kyllä niitäkin tunnetaan lukuisia, vaan emme suosittele - esimerkiksi metalli-elohopeaa tai kromihappoa...!

Muuan tuttavantuttava on putsannut "K2R":llä niin pahoin vaipoittuneen kiväärinpiipun, että tombakkikerrostumat lohkeilivat sen seinämistä ohuina levyinä. Asetta oli käytetty vuosikymmenten ajan, edellisen omistajan ainoana huoltotoimenpiteenä nuohoaminen kuivilla tappuratukoilla ja voitelu jollakin tykkirasvalla metsästyskauden päätyttyä. Aseesta tämä oli luopunut, kun "se oli vanhemmiten muuttumut huonokäyntiseksi. Kulunut kai loppuun ja piippukin karhentunut." (Vaipoittumakerrosten alta löytyi täysin käyttökelpoinen piipunreikä. Osumatarkkuus osoittautui aseen ikä ja hintaluokka huomioiden tyydyttäväksi).

K2R:stä ei ilmeisesti jää "suojaavaa kalvoa" piipunputkeen, kuten Forrestista väitetään jäävän, mutta tuon kalvon voi saada aikaan helposti, harjaamalla piipunreikään ohuelti vaikkapa vedetöntä vaseliinia. Öljythän eivät ole suositeltavia varastorasvoja, koska ne valuvat sulkumekanismeihin, kun kiväärejä kuitenkin pidetään esimerkiksi asekaapissa suupuoli ylöspäin, ja kloraattinallien ajoilta lienee perintönä varastovoiteiden ylenpalttinen käyttö. Kuivissa tiloissa säilytettäviä aseita ei tarvitsisi voidella lainkaan. Puhdistuksen jälkeinen lievä öljykosteus, muutaman molekyylin paksuinen liukastekerros, suojelee aivan riittävästi. Pienoiskiväärin piippua ei ole tarvis puhdistaa milloinkaan, jos viimeksi on ammuttu vahattuja luoteja. Ase on tällöin aina käyttövalmis, ja ensimmäinen laukaus osuu samaan kohtaan mihin seuraavatkin, ellei patruunalajia ole välillä vaihdettu. Mekanismi on kuitenkin syytä pitää puhtaana etenkin syttymättä jääneistä ruutijyvistä.

Mainitsemasi "Pata-Pata" oli muistini mukaan karkeahkoa, valmiiksi saippuoitua teräsvillaa, joka oli mitä suositeltavin haulikonpiippujen puhdistusmateriaali, jos piipunputkeen oli kertynyt mustanruudin karstaa, haulilyijyä, välitulppamuovia, tai vahaa Vihtavuoren vanhempimallisista välitulpista. Ohuempi saippuoitu teräsvilla oli muistaakseni "Troll-Ull"; sekin erinomaista ja huokeaa päivittäistavarakaupoista saatavaa haulikonpuhdistusmateriaalia. Ennen haulikonpiipun puhdistusta kostutettiin villatukko kuumalla vedellä, jota liruteltiin myös piipunputk(i)en läpi ennen nuohousta, sekä sen jälkeen.

Tuo "Patapata-herja" tarkoitti kuitenkin ilmeisesti aiemmin julkaistuja ohjeita haulikonpiippujen reikien omatoimiseen, kolvauksen tapaiseen kiillotukseen "Scotch Brite/Karhunkieli"-kiilloituskuidulla. Juttuhan toi esiin Valmet-haulikoiden piipunreikien lyijyttymistaipumuksen ja tulppamuovin takertumisen mikro-karheisiin piipunseinämiin. Tuon karheuden alkusyy oli piippujen liioiteltu kylmätaonta, jota seurasi vielä niiden ulkopinnan sorvaaminen, joka sai piipunreiän seinämien kiderakenteen säröilemään, vaikka silmään näkyi piipunreikä peilinsileältä ja kiiltävältä. Mikroskooppi paljasti karmean näkymän.

Näitä epäkohtia ei olisi saanut tuoda julkisuuteen, ja kun niistä kerrottiin, piti Valmet-kaupitsijan edes jollakin tavoin saattaa kiillotusohjeiden tarve ja niiden laatijan asiantuntemus kyseenalaiseksi. Närää olivat herättäneet myös kannanotot haulikoiden huonosti pysyvään mustaukseen. Kantaa ei olisi saanut ottaa. Eräkansalta tulleita valituksia ei olisi saanut tuoda julki laisinkaan, edes ilman kommentteja. Aihe oli "TABU." Monissa muissakin tapauksissa olivat myömämiehen MYYNTIpuheet ja -kirjoitukset mitä jyrkimmässä ristiriidassa tosiasioihin perustuvaan, aseharrastajien etuja valvovaan informointiin verraten. Kaikenlainen säästöjä synnyttävä tiedonjulkistaminen saatiinkin viimein tukahdutetuksi kokonaan.

Yleensä voidaan todeta, että miltei mille tahansa asehuoltokemikaalille löytyy täysin tyydyttävästi toimiva ja käyttöturvallinen rinnakkaisvalmiste useitakin kertaluokkia huokeammalla kilo- tai litrahinnalla vaikkapa ruokakaupan hyllyltä tai autohuoltamoilta. (Ainoa mieleen nouseva poikkeus ovat kylmämustausnesteet sekä puunkäsittely-pinnoitteet). Aktiiviset eli tehoavat ainesosat ovat rinnakkaisvalmisteissa usein täysin samat. (Termiä "korvike" vältän siis viljelemästä). Tämä lienee todettu myös VTT:n analyyseillä "Kookaxärrä- uuniluudasta" ja piipunpuhdistusvaahdosta, jos aineskoostumusta on ylimalkaan edes tutkittu.

Kaipa analyysitulos olisi jotain kautta meidänkin tietoomme saatettu, jos se osoittaisi uuninpuhdistusvaahdon kelvottomaksi asehuoltoon väärinkäytettynä. Ainahan ovat "myyntipuheet" osoittautuneet täysin perättömiksi, tai vähintään pelkiksi puolitotuuksiksi.

2203 MM; Pete


Supu-laturin synnintunnustus

Tuli mieleen noista supu-latingeista: Olen käyttänyt N330 -ruutia 7,62 x 39 latauksissa. Kerjäänkö rk:n lukkoa silmääni...? Tällä tarkoitan sitä, että onko em. ruuti liian hidaspaloista. Esimerkki latauksista: Luoti 8g Lapua, nalli Winchester LR, lataukset N330:lla 0,33 - 0,38 g. Olen ajatellut testata myös esim. 9,7 g:n Lock Basella ja 12 g:n D-46:lla. Löytyisikö latausvinkkejä N330:lle ? Dacronin käytöstä, järkeilin dacronin tasoittavan paineita, joten testaamaan: Latasin dacronilla ja ilman. Kasat olivat hyviä (ei eroa). Paine lienee ollut kovempi dacronilla, koska ilman ladattujen patruunoiden hylsyt olivat tummuneita (=nokisia). Eli, herää kysymys, hyötyä vai ei ? Ja lopuksi: Meinasiko pää jäädä vetäjän käteen ?

Ongelma: Ensimmäinen supu-latinkini oli ladattu 0,33 g N330, 8 gramman Lapuan luodilla, hylsy Sako, nalli Winchester LR. 4 laukausta viidestä siistissä kasassa, paineenmerkit O.K. (Jo silloin aloin epäillä, että kyseessä on hyvin mieto lataus). Viimeinen laukaus oli pelkkä tupsahdus ilman luodin osumaääntä. Odottelin siinä hetkisen ja vedin "liikkuvat" taakse. Hylsy oli kunnossa, mutta luoti oli jäänyt kiinni rihloihin patruunapesän etupuolelle. Ase oli M92 Sako, ammuin laukaukset kaasuportti kiinni. Mistähän kautta paine purkautui ulos ? (Hylsy ei ollut savustunut). Oli hyvä, ettei tullut ammuttua lisää, katsomatta piippuun!

Lataukset olivat ehdottomasti mitoissaan, punnitsin jokaisen ruudit, luodit ja hylsyt erikseen, hylsyt oli trimmattu saman mittaisiksi. Ts. olin pyrkinyt rajaamaan kaikki mahdolliset muuttujat pois. Tämä tapahtui jo aikaa sitten, näistä sivuista en silloin tiennyt, eikä luotettavaa tietoa tuntunut löytyvän mistään. Syyllistyin kai siihen kuuluisaan suomalaiseen perisyntiin, ensin kokeillaan ja kun ei muu auta, etsitään käyttöohjeet...

"Yxi händlouderi Härmästä päin"


  "Wanha konepistooliruuti" N330 on harvemmin käytettyä supu-latinkeihin, eikä sillä ilmeisesti suoriteta latauskokeiluita tulevaisuudessakaan, koska on hiljainen pakko keskittyä mahdollisimman monikäyttöisiin ruutilajeihin ja mieluimmin mahdollisimman harvoihin - vieläpä sellaisiin, joita löytyy osuuskauppojen hyllyiltä mahdollisimman monissa verkottuneen maailman maissa. Koska Epävirallisen Valistuksemme kiitolliset kohdehenkilöt asuskelevat ympäri Tellus-planeettaa, hajallaan kuin nuottatytön huga rantakalliolla, ei "suosi suomalaista"- tyyliseen tunteiluun ole mahdollisuutta, ellei suomalaisessa tuotteessa tai valmisteessa ole jotakin erityis-ominaisuutta, joka kestäisi kehumisia koko muun maailman vastaavanlaisiin valmisteisiin verrattuna.

Kaikki ruudintuottajat ja -pakkaajat ovat samalla lähtöviivalla siinä suhteessa, että yksikään ei ole osoittanut yhteistyöhalukkuutta supu-latinkien tutkimustoiminnassa. Kuitenkin vain kotimainen valmistaja on riittävän vaikutusvaltainen estämään epävirallisen latausvalistuksen julkaisemisen painetun sanan välityksellä Suomessa, eivätkä senkään sensuuri-ambiitiot ulotu Internetiin: "Me teemme, niinkuin tahdomme", niinkuin alkuperäinen Lapuan Liike. Supu-ruutien alalla on yleisessä myynnissä kaksi kotimaista erityisen kiinnostavaa lajia: N310, koska sen käytön historia kiväärien supu-latauksiin ulottuu noin 65 vuotta meidän ajastamme taaksepäin ja N320, koska se muistuttaa riittävän monilta ominaisuuksiltaan saksalaista ruutia Nz. Pl. Patr. R.P. 1.5 x 1.5 x 0.75, jolla oli oma kunniakas "supu-historiansa" maineikkaiden 7.9 x 57 mm JS Finower-vaimenninkivääripatruunain polttoaineena.

"Esikuvaruudin" koostumus salpietari-lisäyksineen oli jokseenkin sama, kuin myös pintahuokoisuuden aste. Nimike antaa erheellisen kuvan ruutijyvän mitoista, jotka olivat: Pituus 1.0 mm x läpimitta 1.0 mm x putkiruutijyvän reiän läpimitta 0.6 mm.Nyt jo edesmennyt saksalainen kirjeenvaihtokumppanini, joka minut villitsi kevytlatauskehittelyyn, suositteli N320:tä saksalaisen paukkupanosruudin korvikkeeksi. Hän tunsi ruudit, muunmuassa muutamat 1800-luvun loppupuolen jenkkiruudit, joista jenkki-asiantuntijat eivät ole ikinä kuulleetkaan, ja hän oli ilmeisesti ollut mieskohtaisestikin mukana kehittelemässä Finowin vaimenninpatruunoita, "Finower Nahpatronen".

Suosikkiruutien valintaperusteet ovat siis historiallis-ballistiset. "Made in"-leima ruutikanisterin etiketissä ei merkitse meille mitään! Hinta, saatavuus ja suorituskyky supu-tarkoituksissa ovat kriteerit, joilla testikäyttöön omaksuttavat ruudit valitaan vastaisuudessakin, välittämättä vähääkään niiden valmistajien tai tukkumyyjien pahasta parkumisesta, koskien "ruutien rikosluontoiseen väärinkäyttöön opastamista, ja Asiallisen Latausvalistuksen saattamista naurunalaiseksi alituisilla 'HUGAA!' tai 'WAHOO!'-kommenteilla!" Lähes 20 vuotta kuunneltu narina on kuurouttanut wanhan maestron korvat: Niinhän kävi Ludwig van Beethovenillekin.

Nuorimmat supulatinki-ballistikot ovat paatuneita, tai muuten immuuneja "myyntipuheille eli hugalle" jo lapsuudestaan. METTÄKALAn muutaman vuosikerran lukeminen on tuottanut elinikäisen immuniteetin: Jotain hyötyä koituu siis kaupallisten lehtienkin selailusta! Ylistetty olkoon P. Louhisola, joka ansaitsee samanlaisen kunnioituksen kuin Edward Jenner, Louis Pasteur ja Jonas Salk, aktiivi-profylaksian kuuluisat pioneerit oman tieteenalansa historiassa. Tullaksemme ruutiin N330: Ei sitä suinkaan kannata viemäriin kaataa, tai kylvää perunapeltoon lannoitteeksi. Pois olkoon meistä kaikenlainen tuhlaus!

150 grainin Lock Base-luotien takana se voi olla 7.62 mm GeCo-patruunoihin hyvinkin kelvollista ajoainetta, eikä vaivalloista dacrontäkkäystä taatusti tarvita 39 mm:n pituisessa hylsyssä! Rynnärinpatruunaanhan on lähestulkoon pakko ladata 9.7 gramman Lock Baset väärinpäin, kärki nalliin päin, koska patruunan kokonaispituus voi ylittyä normaaliasetuksella. Patruunan ruutitila vähenee, mikä nostaa painetta, kuten myöskin luodin ylisuuri paino. N330 on "kesyä kamaa" muihin N300 -sarjan ruuteihin verrattuna: Lämpöenergia 4150 Joulea/gramma (muissa 4200 J/g). Silti tyrnävämpää meluisalla mainosrummutuksella ylistettyihin N500-sarjan kivääriruuteihin verratenkin! On viisainta aloittaa latauskokeilut jollakin 0.25 grammalla.

Siitä pienin askelin ylöspäin ruutia lisäillen (tarvittaessa; ei itsetarkoituksellisesti!), kunnes "stopin" sanovat joko paineenmerkit tai luodin lento-rääkäisy. Väärinpäin asetettu 9.7-grammainen Lock Base on supu-latinkien nopeustasolla matkaansaatettuna yhtä tarkkakäyntinen tai jopa tarkempi kuin ammuttuna kärkipää edellä, ja sen ilmanvastus on pienempi kuin oikeinpäin ammuttaessa. 12-grammaisten D-46:ien latauskokeilut suosittelen lykkäämään "tuota tuonnemmaksi", koska lataamiseen voidaan tarvita jo jokin varsinainen kivääriruuti. Sen hakeminen kuuluu kokeneempien ballistikkojemme toimenkuvaan!

G.O.W:n aktiivisimman testiampujan koeammunta-toimintaa tosin viivästyttää kuukausien ajan Sako M92:n hankintaluvan mielivaltainen epääminen, paikallisen aselupaviranomaisen saatua (oman ilmoituksensa mukaan) metsästäjäin pahamaineisimmalta HAITTAjärjestöltä (MKJ) lausunnon aseen sopimattomuudesta metsästyksen(kin) harrastajan yksityisomistukseen "hirrrvittävän tulivoimaisuutensa takia". Lupahakemus on paikallisen hallinto-oikeuden käsittelyssä: Latauskokeilujen tuloksia on odotettavissa aikaisintaan alkukesällä, joten voimme vain kehottaa kärsivällisyyteen.

13-grammaisen 7.62 x 39 mm supupatruunaan spesifisesti muotoillun luodin saatteena voitiin aikoinaan käyttää jopa ominaisuuksiltaan N133:a vastaavaa kivääriruutia, koska tavoitteena oli automatiikan toimivuus. Havaittiin odotetusti, että automaattilatauksesta koituu melua, joka kumosi "suputtimen" vaikutuksen, ja latauskin oli viriteltävä lähisooniselle nopeustasolle. Tarkoitus ei ollut kehitellä käyttölatinkia, vaan ladata testipatruunoita yleismaailmallisenkin huomion osakseen saaneisiin ampumamelu-tutkimuksiin. Yleistynyt 7.62 mm GeCo:n käyttölatausten ohje imperiaalisen mittasysteemin maihin on ollut lukusarja "123 + 4", tarkoittaen grainimääriä:

123 gr = 8 grammaa (ammuspaino) + neljä grainia (1/4 grammaa) kipakasti palavaa ruutia latauskokeilujen aloitusannokseksi. Lopullinen annos määräytyy AINA asekohtaisesti, mutta usein on "123 + 4" ollut sopiva kertaheitolla. Käyttökelpoisia ruuteja voin listata helposti tusinan verran jo pelkästään kotilataajille myytävistä "öyheistä", ja kolmanneksitoista on pyrkimässä Hodgdonin uutuus, TITEWAD - ehkäpä palonopeustaulukon kärkisijalle kaahaten.

Ruudin nimi osoittaa vähintäänkin huumorintajua: Slangisana "tightwad" tarkoittaa "visukinttua" tai "pihtaria" eli nuukailijaa/saituria, antaen (tietoisesti tai tahattomasti) vihjeen käyttökelpoisuudesta kiväärinpatruunain säästölatinkeihin. Hodgdonin "Virallinen Asennoituminen" on tietysti mitä jyrkimmin säästölataus-filosofian vastainen: Yksikään ruutikartellin firma ei ole tohtinut luistella ruodusta, ja kun asenne joskus aikanaan muuttuu, kääntää kartellin jokainen jäsenyritys todennäköisesti takkinsa samanaikaisesti. Sitä ennen ei sooloilua sallita: "Ryhmäkuri" on kaikkien kartellien ja mafioiden ohjesääntö ja elinehto.

Ruuti N330 ei kuulu edellämainittuun "pirun tusinaan". Vihtavuoren uuden latauskäsikirjan palonopeustaulukolla se sijoittuu tilalle 17., ja koska Titewad puuttuu taulukosta, putoaa N330 sijalle 18. Jos kotilataajille epäsaatavat paukkupanosruuditkin taulukoitaisiin, sijoittuisi sen edelle kymmenittäin tuotannossa olevia ruutinimikkeitä, muunmuassa Vihtavuoren N305 eli "Uusi PAPPi". Paljon on myös pistooli- ja haulikkoruuteja, joita myydään pelkästään patruunatehtaille, tai joiden olemassaolosta ollaan länsimaissa hissun-kissun. Venäläinen SOKOL Poroha on eräs pelätyimmistä "potentiaalisen markkinahäiriön aiheuttajista". Laadukasta ja huokeaa, tuotannon massiivisuudesta johtuen.

Tullaksemme tuohon kuvailemaasi "luoti piipussa"-tapaukseen voin todeta, että vastaavia on sattunut jokaiselle kevytlatinkien kanssa enemmälti touhunneelle kokeilijalle. Unohdit mainita 8-grammaisen Lapuan luodin tuotekoodin. Täysiläpimittainen rynnärinluoti on S405 (tunniste: yksi leveä niippausura) ja ohuempi luodikonluoti S374 (tunniste: niippiura sekä "rasvaura" sen edessä). Ongelman alkusyynä ei ollut pelkästään liian mieto latinki, vaan myös luotien vaippametallin korkeanlainen sinkkipitoisuus: 10 % - eli tuplaten jenkki-luotien Gilding Metaliin verrattuna.

Luotivaippojen kovuutta ja luoti-syntyistä piippukitkaa on vaikeaa pitää yhdenmukaisena, ja vaipaltaan ylikovasta luodista tulee usein myös alimittainen. Vuosikausi on nyt räksytetty Lapuan suunnalle, että ainakin siviili-luotien vaipat pitäisi muovata lähes puhtaasta kuparista, ellei sitten siirrytä "rautakauteen". Kuparipelti ei ole hiukkaakaan kalliimpaa kuin messinkiplootu, ja puhdas alkuaine on helpompi pitää tasalaatuisena kuin kahden metallin seos eli lejeerinki, joka joskus ammoin omaksuttiin armeijan vaatimuksesta vaippa-aineeksi. Elettiin 1920-lukua: Tuoreessa muistissa olivat "nikkelivaipat" (kuparin ja nikkelin seosta; "maillechortia"), jotka olivat vaipoittaneet piipunputket joskus jopa lähtemättömästi.

Kuparin ja sinkin seos, messinki, oli todettu vähemmän tahrivaksi. USA:ssa oltiin omaksumassa jopa kolmoisseos, kuparia, sinkkiä ja tinaa (Lubaloy) jota käytettäneen yhä mm. haulien ja pienoiskiväärinluotien galvaanisena silauksena. Vaippametallista eliminoitiin tina 2. maailmansodan vuosina, kun se tarvittiin muihin tarkoituksiin ja suurimmat tinakaivokset olivat joko vihollisen valvonnassa, tai tinalastissa olleet laivat joutuivat torpeedoinnin taikka jopa kaappauksen kohteiksi. Suomessa omaksuttiin sinkkipitoisempi messinki (Ms 90) sen kovuuden perusteella. Seosta kutsutaan "tombakiksi" tai kapiais-kielellä "tompakiksi". (Intiaanikielinen sana "tumbaq" tarkoitti kuparipitoista kultaa, josta Etelä-Amerikan inkat tai azteekit takoivat paistinpannuja ja patoja; materiaalia kun riitti ennen "löytöretkeläisten" maihinnousua).

Sotilaspatruunan luodilta vaadittiin hyvää upotusta muunmuassa jäätyneiden puunrunkojen läpi ampumiseen. Talvisiin metsätaisteluihin siis varustauduttiin jo varhain: Taannoinen punakapina oli alkanut keskitalvella; samoin rosvoretkeksi kuivunut Sallan "Läskikapina". Laajempi Puna-armeijan valloitusrynnäkkö alkaisi myös ennakko-odotusten mukaan alkutalvesta, jolloin routaantuneet suot jo kantaisivat panssarivaunun, mutta lunta ei vielä olisi haitaksi asti. 1920-luvulla oltiin yhtä tietoisia Venäjän pyrkimyksistä Skandinavian poikki Atlantin rannoille kuin 1720-luvulla, jolloin Pietari I Suuri oli velvoittanut testamentissaan siirtämään valtakunnan luoteisrajan "suuren suolaisen veden rantaan", eikä hän ilmeisesti tarkoittanut Pohjanlahtea, vaan isompaa lätäkköä.

200 vuotta myöhemmin olivat lisähoukuttimina Ruotsin rautamalmikentät - ja lisävelvoitteena Sosialistisen Maailmanvallankumouksen vientisatamien perustaminen Kronstadia ja Arhangelskia lännemmäksi. Kaukonäköisimmät suomalaiset sotilashenkilöt näkivät asiat politikoitsijoita realistisemmin. Poliitikot käyttivät puheissaan sanamuotoa: "Jos se tulee..." Sotilaat ilmaisivat asian muodossa: "KUN se tulee..." Melkoisten historiallisten käännekohtien odotus siis saneli osaltaan sen, kuinka monta prosenttia sinkkiä luotivaippojen kupariin sotketaan! Voidaan olettaa, ettei rynnäkkökiväärin luotien vaippamateriaalia muuteta milloinkaan nykyisistä seossuhteistaan, mutta siviililuodit ovat kokonaan oma tuoteryhmänsä. Muutos onkin jo alkanut sillä sektorilla.

Palatkaamme nyt kuvaamaasi tapaukseen: Luodin juuttumistapaus oli sikäli epätyypillinen, että luoti jumittui piipunputkeen pian patruunapesän etupuolelle. Jos hylsy olisi ollut nokinen, epäilisin kaikkein tyypillisintä sattumusta, eli ruudin unohtumista patruunasta. Pelkkä nallikin voi tyrkätä 7.62 x 39 mm patruunan luodin varsin syvälle piippuun. Kevyellä, pienikitkaisella lyijy(pallo)luodilla ladatut "kissanaivastukset", joiden ajopanoksena on pelkkä nalli, ovat riittävän tehokkaita tässä kaliberiluokassa muunmuassa räkättirastaiden likvidointiin herukkapuskista - sanokoonpa Luonto-Liitto asiasta mitä tahansa.

Toivotan aktivistit tervemenneiksi pyllistämään vaikkapa 50 metrin etäisyydelle mansikkapellolta: Jupina "aseen vajaatehoisuudesta" voi päättyä itkuun ja isoon parkuun. Federal No. 215 -nallien tuonti on alkamassa uudelleen, oltuaan jonkin aikaa keskeytyksissä, ja uusimpia ideoita on kenties No. 215:ttäkin tyrnävämmän haulikonnallin käyttö "kissanaivastusten" ajopanoksena, istutettuna 6.15 mm:n mittaiseksi läpiporattuun nallikanavaan. Koska otaksun, että viidennessä patruunassasi oli sama satsi ruutia kuin neljässä aiemmin ammutussakin, esitän onnitteluni: Suojelusenkelisi oli ollut hereillä ja selveys-tilassa, estäen IHMEEN kautta alilatausdetonaation tapahtumisen.

Jos luoti nimittäin jumittuu piipun peräpäähän, ovat hirmuisen jysärin kaikki edellytykset olemassa. Tavallisimmin luoti työntyy lähelle piipunsuuta. Kärki voi pilkistää piipunreiästä, kun vauhti loppuu. Tällöin on ruuti syttynyt ja palanut normaalilla tavalla, mutta piipunseinämien kitka on voittanut ruutikaasun työnnin. Jos hylsy on tiivistynyt patruunapesään, suhisee ruutikaasu verkalleen ulkoilmaan rihlankuurnien nurkkien kautta. Olen itsekin usein odottanut jopa varttitunnin ajan, että pihinä lakkaa kuulumasta, jolloin aseen lukon jo uskaltaa avata... Tiukastikaan piipunreikään sopiva, edes muutaman millinsadanneksen verran piipun uraläpimittaa paksumpi tombakkivaippaluoti ei täytä piipunputkea kaasutiiviisti.

Kuvan luoti melkein pääsi piipun läpi. Laukaus kuulosti hiljaiselta napsaukselta. Kun luodinnopeusmittariaan ei rekisteröinyt mitään, kurkattiin piippuun ja sitten ruuvattiin vaimennin irti. Yllätys: luoti odotteli piipun suulla kuin rimakauhun saanut uimahyppääjä pomppulaudan päässä.  Tämä tapaus sattui vaimenninhankkeen luotimelumittauksissa erikoishitaita .308 latauksia testattaessa.

Jos luotiyksilön vaippa-aihio on lisäksi stanssattu irti ylenpalttisen sinkkipitoisesta tombakkilevyn kohdasta, joka on kovaa ja joustavaa, jää rihlankuurnien nurkkien kohdille kissankynnen muotoiset raot, joista kaasu vuotaa luodin ohi luodin piippuvaiheen aikana. Vaippametalli ei siis taivu kyllin jyrkälle mutkalle rihlan uran terävään nurkkaan. Tässä suhteessa ei Ms 90:stä valmistetuilla tai pehmoteräksestä muovatuilla vaipoilla ole eroa, vaikka usein toisin väitetäänkin.

Sellaiset väitteet ovat juuri sitä "myyntipuhetta" eli "hugaa", jota lasketellaan vastoin parempaa tietoa. YKSIKÄÄN patruuna-alan ammattilainen ei VOI olla tietämätön 1900-luvun vaihteen puolin ja toisin tehdyistä vaippa-ainevertailuista Itävallassa, Saksassa ja Venäjällä. Mainittavaa eroa ei ole myöskään materiaalien kovuuksissa, ja rautavaippojen pintakovuus onkin jopa vähäisempi kuin tombakkivaippojen, koska rautavaipat on lähes säännönmukaisesti pinnoitettu kuparilla, tombakilla tai sinkillä. Aseenpiiput siis eivät "kulu" pilalle asianmukaisesti mitoitettuja rautavaippaluoteja ammuttaessa yhtään nopeammin kuin tombakkivaippaluodeista.

Galvaaninen sinkkisilaus on usein kelta-passivoitu dikromaattiliuoksella erehdyttävästi hylsymessinkiä muistuttavaksi. Luoteja tutkittaessa onkin magneettirauta täysin välttämätön analyysiväline. Esimerkiksi haulikonhylsyjen kantavahvike - lontooksi "brass" (= messinki) - on nykyään säännönmukaisesti sinkittyä ja keltapassivoitua rautaa. Ainoat tapaamani haulikonhylsyjen "peltikannat", jotka eivät ole tarttuneet magneettiin, olivat erään patruunakeräilijän kokoelmissa: LeFaucheux-tyyppisen antiikkihaulikon piikkisytytyspatruunain kantavahvikkeet.

Luodeista voidaan sanoa joltisellakin varmuudella, että vain puristelyijyiset tai lyijyseoksesta valetut, piipun uraläpimittaa hieman suuremmat ammukset pystyvät ehkäisemään ruutikaasun ohivuodon. Tiiviyden osatekijänä on tällöin myös luotien voitelu, joka on lyijyluoteja ruutiaseilla (tai jopa pelkillä nalleilla) ammuttaessa välttämätön toimenpide. Jopa entisaikojen "penniläispatruunain" luodit olivat vähintään grafitoituja mustanpuhuviksi. Tässä onkin aasinsilta jumiutuneen luodin ja kadonneen ruutikaasun mysteerin analysoinnin jatkamiselle. Tilanne oli kai jokseenkin tyypillinen: Piipunseinämät öljykosteat tai varastorasvaiset ampumaan ryhdyttäessä.

"Kolme tai neljä laukausta lähti aivan normaalilla tavalla. Sitten... ilman edelläkäyvää varoitusta: NapssBUMM!" Ne, jotka ovat kokeneet alilatausdetonaation ja jääneet eloon, pystyen muistamaan tapahtuneen, kertovat lähes sanatarkasti AINA saman tarinan. Niin kauan kuin piipunputken seinämät ovat liukkaat varastovoiteista, lähtevät älyttömänkin alilatingin laukaukset normaalilla tavalla. Kun öljyn tai rasvan tahi kuivavoiteluaineen viimeisetkin rippeet ovat hankautuneet, höyrystyneet tai palaneet piippumetallin pinnalta, jumiutuu luoti piippuun, ja jos ruudin sytytys on jostakin syystä epänormaali, onkin helvetinkone vireessä ja sen "hetkitys" muutamia sekunnin sadasosia.

Sinun kuvaamassasi tapauksessa oli onni myötä: Ruuti paloi normaalilla tavalla, ilmiliekillä: Kaasun osaset järjestäytyivät uudelleen tavanomaiseksi ruutikaasuksi, samaan tahtiin kuin niitä kehittyi ruutijyvistä. Toinen (ja onneksi tavanomainen) vaihtoehto on ruutijyvien sammuminen. Detonaatio syntyy, kun ruuti kytee palamiskykyisten ja hapettavien kaasujen seokseksi, jonka ainesosat sitten yhtyvät kaikki samanaikaisesti, samalla mekanismilla kuin liian matala-oktaanisen bensiinin ja ilman seos nakuttavan autonmoottorin sylinterissä: Puristuspaineesta, ennenkuin "kynttilä" ehtii iskeä kipinää. Moottorissakin palaa tällöin seos syttyen kauttaaltaan yhtä aikaa, kun taas kipinän sytyttämässä seoksessa etenee liekkirintama kynttilän kipinä-välistä alkaen - pallomaisesti edeten - hallitusti. (Viimeksi lukemani autotekniikan käsikirja on vuodelta 1914. Jotkin termit lienevät uudistuneet noista ajoista ?).

Ruutikaasut katosivat kuvailemassasi tapauksessa ulkoilmaan piipunsuun kautta, virrattuaan luodin ohi ainakin rihlakuurnien nurkkien kautta, mutta jos luoti oli S374, pääsi kaasu "falskaamaan" tietenkin kuurnien koko leveydeltä. Luodikonluoti on alimittainen Sako M92:n piippuun, ja vieläkin alimittaisempi, jos kyseisen luotiyksilön vaipan metalli on ollut poikkeuksellisen kovaa ja joustavaa. Jos luoti on vielä tallella, voisi sen vaippametallin koostumus kiinnostaa valmistajaakin. (Nammo Lapua Oy, PL 5, 62101 Lapua).

Jos vaippa-aineen sinkkipitoisuus on ollut pahoin ylenpalttinen, voi vaippametallin valmistajalle lähteä epäkohtelias reklamaatio, ja kenties jopa uhkaus, että: "Met rupeemma hetipian tekemähän siviilipuolen kuulihin manttelit puhtahasta vaskesta. Puhtahasihin alakuainehesihin pruukaa tänäpänä meirän kilipaalijakin luottamahan." Tosi onkin, että Sako Oy on ryhtynyt valmistamaan .308-kaliberisia 8-grammaisia kuparivaippaluoteja (A145), joiden täytelyijy on myös tavanomaista puhtaampaa eli pehmeämpää, ja "Schnitthaar"-kärkisen kokovaippaluodin peräpäässä on "Minié-syvennys".

("Schnitthaar" = "karvaleikkuri"; saksaa: Eräiden metsästysluotien kärkeä ympäröivä teräväreunainen uurre. Se lävistää helposti havaittavan, auki pysyvän menoaukon, jota saaliseläimen karvat eivät tuki. Myös maalitaulun pahviin Schnitthaar lävistää miltei luodin läpimittaisen reiän, joka erottuu maalitaulun "mustastakin" kiikarilla, jos taulun tausta on valaistu, tai vaaleaa hiekkaa ulkoradalla päivänvalolla ammuttaessa).

Alkuperäisestä alimittaisuudestaan huolimatta voi luoti olla osumatarkka myös "euro-rihlatuista" piipunputkista ammuttuna, koska vaippametallin ja täytelyijyn pehmeys mahdollistaa luodin kompression eli tyssäytymisen tiiviiksi 1½-kertaisesti "jenkki-rihlausta" syväkuurnaisempiinkin piippuihin. Luodin tiiviyttä tehostaa sen kartiomaisen peräsyvennyksen ekspansio, eli luodin "helmojen" laajeneminen kenties jopa kaasutiiviisti rihloihin, niiden nurkatkin tukkien. Tämä oli ainakin venäläisen S-luodin malli 1908 suunnittelijoiden tavoite, joka ei toteutunut käytännössä juuri milloinkaan, koska luotivaipan materiaaliksi vaihtui teräs "melkhjorin" (nikkelikuparin) tilalle ja käyttöön omaksuttiin palohidaste-pinnoitettu ruuti, joka kohotti pesäpainetta aiempaa hitaammin, tuottamatta riittävän kipakkaa paine-iskua. Oikea käsi ei ollut tiennyt, mitä vasen puuhasteli, eli ryssittiinpä taas yhden kerran.

Kahdesta samanaikaisesta, samaan lopputulokseen yksinkin johtavasta muutoksesta on aina jompikumpi liikaa. Kuparivaippaluodin tapauksessa saadaan ekspansio-tiivistys kyllä toimimaan, koska ei olla sidoksissa vain yhteen ruutilajiin. Luoteja on toistaiseksi myytävänä vain irtotavarana kotilataajille - ja aikaansa seuraava, "Viralliselle Valistukselle" vinosti hymyilevä kotilataaja tekee mitä tahtoo! Tehtaat tekevät sen, minkä C.I.P. ja Metsästäjäin Keskusjärjestö ehkä armollisesti sallivat. Kuparivaipan etu on, luodin "mukautuvuuden" lisäksi, vaippakovuuden yhdenmukaisuus. Kupari ei myöskään vaipoita piipunputkea niin pahoin kuin kupariseokset (etenkin muinainen nikkelikupari, joka on tuttu 10 ja 50 pennin kolikoiden materiaalina).

Kun Sako Oy valmisti jo aiemmin pienehkön erän kuparivaippaluoteja, havaittiin niiden jopa pystyvän "kuuraamaan" piipunseinämiin kerrostuneen messinkivaippa-materiaalin irti ja ulos piipusta. Kuparia on käytetty yli 120 vuoden ajan tykinammusten johtorenkaina; suurnopeus-ammuksissakin. Messinkiä ei tähän tarkoitukseen ole yleensä käytetty, paitsi tärykranaateissa, joihin johtorenkaat hitsataan tai kovajuotetaan kiinni ohueen ammuskuoreen ja sorvataan muotoonsa. (Kuoren seinämävahvuus ei riitä johtorenkaan kiinnitysuran sorvaamiseen). Täry-ammusten lähtönopeus on alhainen. Sintrattu rauta ja nyttemmin myös muovi on käyttökelpoista suurnopeus-ammustenkin johtorenkaisiin. Muovivaippaisille kiväärinluodeille voidaan ennustaa valoisaa tulevaisuutta, kunhan ruutikartelli taipuu kuluttajakunnan saneleman pakon edessä, ja lakkaa vastustamasta säästölatausten ideaa.

Toistaiseksi paras tunnettu epämetallinen vaippamateriaali on v. 1930 keksitty DuPont:in Polyamidi 66, kauppanimeltään Nylon. Sen molekyylirakenteen sisältämä vesi (joka vaikeutti polymeerin pursottamista ohueksi tekosilkkikuiduksi niin pahoin, että keksijä W. H. Carothers liittyi oman käden kautta enkel'kuoroon heti patenttihakemuksensa jätettyään) saa aikaan Nylonin itsevoitelevuuden. Toistaiseksi käytetään polymeeria vain revolverinluotien (Federal NYCLAD) vaippamateriaalina. Suomessa ovat patruunat "ERVA", koska niissä on reikäpääluodit. (Eivät siis vaippamateriaalinsa takia, kuten monet luulevat). Muovivaippaisen kiväärinluodin tuotannolle ei ole laillisia esteitä.

Sotilaallisen käytön hyväksyttävyydestä ei ole ennakkopäätöksiä, mutta esimerkiksi Haagin sopimusten 1899 ja 1907 allekirjoittamisesta pidättäytynyt USA voisi käyttää laajenemiskykyisiäkin luoteja Haagin julistuksen estämättä, ellei luoti ole varustettu räjähdyspanoksella. Todennäköisintä on muovivaippaluodin ampuminen enintään 300 m/s lähtönopeuksilla, jolloin sen kovalyijyinen täytemateriaali ei laajene Haagin "dumdum-kieltosopimuksen" tekstin tarkoittamalla tavalla. Tuo julistus ei kieltänyt esimerkiksi paperivaippaisten lyijyluotien käyttöä sotatoimissa.

Vuonna 1899 eivät paperivaippaluodilliset patruunat olleet mitenkään harvinaisia, koska siirtymä metallivaippaluoteihin ei ollut yht'äkkinen. Suomessakin jaettiin Berdan-kiväärejä vielä Talvisodan aikaan, ja 10.75 mm kiv patr venäl O-luodilla kuului armeijan a-tarvikenimikkeistöön 1950-luvulle asti. Muovimantteliluoti on rinnastettavissa lähinnä juuri paperivaippaluotiin. Historia ja lähitulevaisuus kättelevät toisiaan ehkä jo meidän päivinämme jossakin Ameriikan maan guttaperkka-valimossa; sijaintipaikka tiemmä "Kalifornian Kansantasavalta".

Puhtaalta (tai lähes puhtaalta) kuparilta ja raudalta puuttuu "laakerimetallin" ominaisuuksia, joita on metalliseoksilla. Haitta ei tee kiusaa, kun sen olemassaolon tietää. Aikoinaan käytettiin Itävallassa luotivaippojen materiaalina miltei kemiallisen puhdasta rautaa, koska sen kovuus on helposti kontrolloitavissa. Rauta tietenkin ruostuu helposti, joten luodit kasto-rasvattiin tai -vahattiin patruunoihin istuttamisen jälkeen. Ja... BINGO! Luotien lähtönopeusvaihtelut, jotka olivat johtamassa rautavaippojen hylkäämiseen ja piipunputkia tuhrivan nikkelikuparin omaksumiseen, vähenivät niin pieniin lukemiin, ettei niitä voitu rekisteröidä aikalaisilla Le Bouléngé:n sähkömagneettisilla luotinopeusmittareilla.

Leikattiin vuosi 1887. Patruunoissa oli vielä mustaruutilataus. Savuton ruuti omaksuttiin v. 1890. "Tykkirasvalla" voidellut rautavaippaluodit jäivät käyttöön vuosikymmenten ajaksi. Saksassa kokeiltiin rautavaipan pinnoitusta kuivausainetta sisältävällä pellavaöljy-vernissalla, mutta siltä puuttui toivotunlainen voitelu-ominaisuus. (Pellavaöljy on wanhastaan tunnettu polttomoottoreiden sabotointiaine: Vähäinen liraus "fernissaa" polttoainesäiliöön, ja kohta jumiutuvat männät sylintereihin kuin hitsattuina. Irti ne saa vain aarporaamalla. Konsti on tuottanut ylläreitä bensiinivarkaille, jotka ovat "löytäneet sattumalta" naapurin lukitsemattomasta autovajasta puolillaan olevan bensakanisterin). Piipunputket tahmaantuivat jopa luoteja jumiuttavalla tavalla. Siksi omaksuttiin rautavaippojen kupari- tai nikkelikupari-silaus "pläteeraamalla", eli kuumavalssaamalla kupari- tai mailhortti-levy rautalevyn pinnalle.

Kuparivaippa on monissa suhteissa pinnoittamattoman rautavaipan kaltainen, paitsi ettei se ole taipuvainen ruostumaan. Piippukitka on suurehko, mutta yhdenmukainen. Piipunreikään luoti tiivistyy varsin hyvin, myöskin tyssäytymällä, mitä ominaisuutta voidaan tehostaa lataamalla patruunat nopeapaloisella ruudilla, mutta tyssäysvaikutusta ei saa "ahnehtia" liikaa, ettei paine kohoaisi yllättäen korkeuksiin, lyhentäen hylsyjen ja lopulta aseenkin käyttöikää. Kuparivaippaluoteja ammuttaessa, etenkin kun tavoitellaan yhdenmukaista aliäänistä lähtönopeutta, on "bore condition:ista" (piipun läpikulkukitkan yhdenmukaisuudesta) huolehdittava aiempaakin tunnollisemmin.

Koska kuparivaippa pystyy nuohoamaan piipunseinämistä jopa vaippametallin kerrostumat, se "nuolee" piipunputkesta myöskin varastovoiteet tai muut liukasteet muutamalla läpilasketulla laukauksella. Jotkut kuparivaippaluoteja (A145) kokeilleet "supulataajat" ovat jo ehtineet kiinnittää huomiota ensimmäisten ampumiensa laukausten yllättävän suureen korkeushajontaan. Luodit oli ammuttu "kuiviltaan" eli voitelemattomina. Hajontaan löytyy johdonmukainen selitys: Piipunreiän kitkavastus muuttuu jatkuvasti. Ensin hankautuvat pois liukasteet (rasva tai öljy). Sitten alkaa vähentyä piipunreiän seinämissä todennäköisesti ollut vaippa-ainekerrostuma.

Tasapainotila saavutettaneen jossain vaiheessa. Silloin hinkkautuvat toisiinsa paljas piipputeräs ja lähes puhdas kupari. Toistaiseksi en tiedä, eikä vielä kukaan muukaan ole ottanut selkoa siitä, onko edullisempaa ampua kuivalla piipulla kuivia luoteja, vaiko pitää piippukitka yhdenmukaisena luotien voitelulla, vaikkapa "dippaamalla" patruunoista ulkonevat luotien kärkipäät Mansikki-vainajan ihrassa (= KOKKI- tai KULTAMUNKKI- paistorasvassa), tai radalla, juuri ennen laukausta, vaikkapa vaseliinissa. Risiiniöljyäkin käyttävät jotkut luotirasvana. Sen voiteluominaisuudet ovat erinomaiset, mutta öljytyt patruunat on syytä ampua välittömästi "dippauksen" eli kastovoitelun jälkeen. Hylsyn ja luodin välistä sisään imeytyvä öljy voi turmella ruudin.

Tieto "castor oilin" voitelukyvystä on peräisin ilmeisesti moottoriurheilu-radoilta, mutta koneellisilla kulkuneuvoillahan on yhteisiä ominaisuuksia pyssy-krapojen kanssa paljonkin, toimintaperiaatteesta alkaen: Lämpövoimakoneita kaikki, ja kuohuttavat pelkällä olemassaolollaan niiden tunteita, joiden mielestä ei edes tulta taikka pyörää olisi pitänyt keksiä milloinkaan ihmiskunnan vitsauksiksi.

Lopullinen ratkaisu saatetaan toteuttaa SAKO Oy:llä: Luotien pyörittäminen kiilloitusrummussa, heitellen niiden sekaan pölynhienoa "Moskaa" eli molybdeeni-disulfidia, jonka käyttö on yleistymään päin kaikkialla maailmassa. Vaihtoehto on kuparisulfidikerroksen muodostaminen luotien pinnalle kuumaan alkaali-polysulfidiliuokseen kastamalla. Kuparisulfiidin voiteluominaisuudet ovat lähes kuin "MoSkakkosen", mutta pinnoite hankautuu helposti pois. Ehyenä se on "komiata" ainakin ammoniakkipitoisella rikkimaksa-liuoksella muodostettuna: Kupari värittyy sinertävän mustaksi tai jopa mattamustaksi, käsittelyn kestoajasta riippuen.

Näiden kuivavoitelumenetelmien yhteinen epäkohta on voitelevan kerroksen vajavainen paksuus. Tietoa sulfidivoitelun hyödyllisyydestä "supu-latingeissa" ei ole jakelussa painetussa sanassa. Jotain kuviteltua tai ehkä havaittavissakin olevaa hyötyä koituu lehtiartikkelien mukaan MoS2-kuivavoitelusta kasa-ammunnassa, mutta koska "vaimenninasepatruunoita ei voida kotiladata ainakaan kivääreihin", ja niiden olemassaolo on painetun sanan doktriinin mukaan yleensäkin vain mielikuvituksen tuotetta, ei sulfidipinnoituksesta kenties koituvaa hyötyä ole tutkinut kukaan nopeusalueella keskimäärin 300 m/s + 5 m/s, miinus 10 m/s.

Jotkut asiantuntevimmat Etuoikeutetut Kirjoittajat toki sentään jopa uskovat, että supulatinkien tuottaminen kotioloissakin on mahdollista (ellei omaan kokemuspiiriin kuulu alilatausdetonaatio), mutta tutkimustyö olisi ajanhukkaa, koska tuloksia ei kuitenkaan julkaistaisi milloinkaan. Ja tekijänpalkkioitahan maksetaan vain julkaistusta materiaalista. Viisainta on siis kirjoitella juttuja urheilukaupan hyllyille aivan äskettäin ilmaantuneista 2000-luvun uutuustuotteista, kuten Margolin-pistoolista (...olisiko jokin italialainen ?) tai Thompson/Center Contenderista (...mutta eikös Thompson ole konepistooli ?).

Eräs omatoimisen luodin (= piipunreiän) voitelun kikka on jäänyt toistaiseksi opettamatta. Tehtäköön se täten tykö, kun käytäntöön tulevat luodit, joissa on peräsyvennys: Tuo perämonttu voidaan täyttää tarkoituksenmukaisella voiteluaineella, jonka valinnassa on oltava kuitenkin huolellinen. Esimerkiksi vaseliini sopii tarkoitukseen, jos ruuti ei pääse kosketuksiin sen kanssa. Eristeeksi siis pöyheä dacron-tukko hylsyn tyhjätilaan. Vaseliinin kaltaisia liukasteita ovat myös litiumrasva Retinax ja MoS2-pitoinen mustanharmaa tahna Molykote. Pötköinä myytävät luotivahat kuuluvat myös yleensä tähän luokkaan, mutta kun laskee kilohinnan, jää ostos yleensä tekemättä.

"Kuivemman kategorian" peräsyvennys-liukasteet eivät turmele ruutia kontaminaation kautta, eli dacron-tilke on tarpeeton. Eristeen tarpeettomuus jouduttaa huomattavasti lataustyötä. Yleensäkään ei pienitilavuisissa hylsyissä tarvita kuitutäytettä, jos ruuti on supu-latinkeihin sopivaa. (N330 on rajatapaus 7.62 x 39 mm patruunassa 8 gramman luodin takana. 9,7 gramman luodin kera, etenkin Lock Base-luoteja perä edellä ammuttaessa, se on hyvinkin käyttökelpoista. HUOM! Käännetyllä Lock Basella tulpitettuihin patruunoihin ei kuulu minkäänlainen hylsyntäyte! Helmeksi sulava dacron järkyttää luodin vakautumista "väliballistisella alueella").

Liukasteista kenties paras on juustonkuorivaha. Siitä muovataan pieni pallonen tai puikkilo, joka asetetaan luodin syvennykseen. Sitten luotia lämmitetään yli vahan sulamispisteen, jolloin syvennys täyttyy. Sulatetullakin vahalla sen voi täyttää. Luoteja lämmittämällä saadaan vaha tarttumaan lyijyyn. Jos mehiläisvahaa on saatavana sopuhintaan, voidaan siitä ja naudanrasvasta yhteensulattaa perusteellisesti hämmennetty seos, joka vastaa jähmetyttyään kovuudeltaan juustonkuorivahaa. (Seossuhde: Noin 2 - 3 osaa keltaista/ruskeaa mehiläisvahaa ja 1 osa naudanrasvaa, paino- tai tilavuussuhteissa). Jos liukaste uhkaa irtoilla perämontuista kovin kylmäksi jäähtyneenä, mikä testataan vaikkapa jääkaapissa, voi seosta käyttää tavanomaiseen kastovahaukseen.

Alkuperäisessä saksalaisessa reseptissä mainittua "salwu-pässin talia" lienee vaikeaa löytää osuuskaupan margariinihyllyltä, mutta melko tahmeaa tavaraa on KOKKI-rasvakin. Käynee korvikkeeksi. Mehiläisvahaa saa kynttilöiksi tai tuohuksiksi valettuna joistain erikoisputiikeista. Joensuussa on hankintapaikka ollut ortodoksisen (usk.) materiaalin myyntiin erikoistunut puoti, LAMPUKKA, (nimi viittaa koti-alttarin valaisimeen), jonka markkinoimat kynttilät on valettu Uuden Valamon luostarissa. Niitä on tiettävästi myytävinä kautta Suomen, ainakin paikkakunnilla, joissa on väkirikkaita ortodoksi-seurakuntia. Amerikkalaisiin, Aloxilla "parfymoituihin" pötkövahoihin verrattuna on Valamon kynttilöiden vahan kilohinta edullinen, eikä siitä kehkeydy karsinogeenisuuteen viittaavia hajuhaittoja sisäampumaradoillakaan.

Supu-latauksien nopeakestoinen paineisku ei ehdi höyrystää, eikä kunnolla kai sulattaakaan vahaa luodin peräsyvennyksessä, mutta rihloissa pyörimään lähtevän luodin keskipakoisvoima roiskii liukasteet kartiomaisesta syvennyksestä, luodin kiitäessä pitkin piipunputkea. Tarkoituksenakaan ei ole liukastaa ampumavuorossa olevaa luotia, vaan piipunseinämät seuraavaa laukausta varten. Tämä periaate toteutettiin tehokkaimmin pari vuosikymmentä ennen vaippaluotien keksimistä: Hylsyt (esim. 10.75 mm Berdan) muotoiltiin niin pitkäkaulaisiksi, että luodin taakse mahtui "talikuppi", tai oikeastaan liukastetulppa, jonka etu- ja takapäädyt oli peitetty pahvilapuilla, mutta sivuista hankautui "talvipatruunoista" talia tai "kesäpatruunoista" talin ja mehiläisvahan seosta piipunputken seinämiin.

Yhtä huolellisesti, kuin oli harkittu liukasteen laatu eri vuodenaikojen ulkolämpötilan mukaiseksi, oli annosteltu myös sen määrä: Lyhytpiippuisen karabiinin rosé-värisellä luodin paperivaipalla koodattuun patruunaan riitti ohuempikin talikerros pahvikiekkojen väliin. Kiväärien pidempi piippu vaati runsaammin liukastetta, tullakseen voidelluksi "patroonapesästä" aina tuliputken rihlatun osan suuhun saakka "edellisen ampuman tuottaman kruuti=lian liuoittamiseksi ja lyjyttymisen wälttämiseksi". Patruunain luodin vaippapaperi oli väriltään valkoinen. Pelkän paperivaipan kykyyn "wälttää lyjyttyminen" ei luotettu varauksitta, ja "kruuti=lian liuoittaminen" onnistui mitä mainioimmin liukastetulpan sulattamisella piipunseinämiin:

Yksi ainoa "pesutangon huosioimen ympäri käärretyn tiukan rohdin=tukon työntö piipunputken läwitse" riitti puleeraamaan nokikepin reiän kiiltäväksi, olipa aseella ammuttu yksi laukaus tai tulitettu Parolanmalmin manöövereillä tai Balkanin vuorilla koko pitkä päivä. "Kyyhkyn=sinisellä luodin paperikäärteellä" värikoodatut kuularuiskun patruunat oli latautettu pääsääntöisesti Englannissa. Kantaleima useimmiten GG (Gatling & Gardner). Luodintakainen tulppa oli huopaa, ja kyllästetty jollain synteettisellä, maaöljy-pohjaisella, pahanhajuisella liukasteella. Lieneekö Alox tunnettu jo 1870-luvulla ? Historiankirjat eivät tuota kerro, eivätkä valmistajatkaan paljasta tökötin koostumusta edes/ainakaan syöpäyhdistysten tohtoreille.

Kiinteän, hienoksi lastutun paraffiinivahan sekoittaminen ajopanosruutiin oli tutkimusteni alaisena vuonna 1981, kun joltain kaupallislta taholta tai sikalasta kävi alan lehdistölle käsky, että mistään säästölatauksiin viittaavasta toiminnasta ei saa julkaista riviäkään aselehdissä. Kokeilut keskeytin, koska niiden tulosten raportoinnille ei ollut näköpiirissä julkaisukanavaa. Ruutimassaan sekoitettuja liukasteita on ollut käytössä 1880-luvulta: Vaseliinia mm. kordiitissa ja axiitissa, tai tinajauhetta DuPont IMR 15½:ssa ja 17½:ssa ennen Lubaloy-vaippojen omaksumista. Tinaksi pelkistyvää "tinatuhkaa" on ainakin Hodgdon H870-pallojyväruudissa.

Paraffiinilastut ruutijyvien seassa, tai vaikkapa pölymäinen molybdeenisulfidi on mitattava kuhunkin patruunaan erikseen, eikä siis ruudin säilytysastiaan. Siltikin on uhkana ruutijyvien pintahuokosten tukkeutuminen ja ruudin syttymisen vaikeutuminen ylimalkaan. "Supu-latauksissa" on ruudin syttymisherkkyys kaikkein tärkein ominaisuus, joten niihin lienee kuvattu kuivavoitelukeino sopimaton. Viimeksi v. 1981 kokeilemissani .308 Winchesterin latauksissa oli melko tuhti 1.10 gramman annos ruutia N320 ja luoti 8-grammainen S374, sekä .22 LR:n hylsyllinen paraffiinilastua tai oikeastaan raapetta. Laukaisupaine vastasi suunnilleen tehdaspatruunaa.

"Lämmittelylaukauksen" jälkeen oli 5 - 6 peräkkäisen luodin nopeus tasan sama, 641 metriä sekunnissa, eli kovanlaisilla latingeilla "höyryvoitelu" ainakin toimi. Kokeilematta kuitenkin jäi ja jää, mitenkä paraffiiniraappeet ruutipanoksessa käyttäytyvät, jos patruunat ovat olleet heitteillä palttoontaskussa muutaman viikonkin ajan. Menetelmä kiinnostanee kasa-ampujia, joten tulkoon kuvatuksi hieman irrelevantissa yhteydessä. Alisoonisiin patruunoihin on nähdäkseni edelleen käyttökelpoisin ja vähätöisin konsti luotien kastovahaus tai -rasvaus, siiheksi, kunnes itsevoitelevat muovivaippaluodit tulevat myyntiin irtotavarana.

Aiheettomasti kärsit omantunnon tuskia latauskokeiluiden alkuvaiheen epäonnistumisesta! Mahdotontahan oli ottaa oppia "käyttöohjeista", koska sellaisia ei ole milloinkaan julkaistu missään päin maailmaa, millään kielellä spesifisesti 7.62 x 39 mm patruunoihin, "supulatinkeihin" kohdistuvan tiedotusvälinesensuurin takia silloin, kun G.O.W.-sivuja ei vielä ollut verkostoissa. Systemaattiset lataustutkimukset keskittyvät toistaiseksi kalibereihin .308 Winchester ja 7.62 x 53R, Tussari Oy:n valuluodeilla ja SAKO A145:llä. Teknisiä vaikeuksia on tuottanut esi-isiemme erheellinen käsitys, että ihminen voisi elää pohjoisella pallonpuoliskolla, Euroopaksi nimetyllä mantereella, Alppi-vuoriston pohjoispuolellakin.

Käsitteet "eläminen" ja "kituminen" tarkoittavat toisistaan täysin poikkeavia olemassaolon muotoja. Kituminen on mahdollista pohjoisemmassa Siperiassakin, tai jossain Murmanskin oblastissa. Jos siis luotinopeusmittarin valokennoille riittää luonnonvaloa, on lämpötila liian alhainen sen elektroniikalle, tai päinvastoin. Kesää kohti kuitenkin.

1603 MM; Pete


Hylsymittoja!

Olisiko mahdollista että julkaisisitte sivuillanne mittoja erilaisista hylsyistä, vaikka yleisimmistä .308 Winchester, 9mm Luger, .22 LR jne. jne. ? Tai voitko antaa vinkin mistä tälläisiä löytyisi, kun ei viitsisi sen takia ostaa mitään jälleenlataus-ohjelmaa.

Ilosta alkukevättä toivottaen: Ville

  Jotkut "nostalgikot" (= muinaisten aikojen ikävöijät) tonkivat tietoja vielä jopa lähteistä nimeltä KIRJA. Muistuuko tuollaisen alkukantaisen median olemassaolo mieleen ? Tietyissä olosuhteissa on KIRJA tätä kompjuuttoria käyttökelpoisempi tietolähde; kun esimerkiksi sähköenergian jakelulaitos kyllästyy lähettelemään karhu-kirjeitään, todettuaan, että: "Ex Nihilo Nihil Fit" (= "tyhjästä on paha nyhjästä"; virallisenkin Uuden Sivistyssanakirjan tunteman suomennoksen mukaan), ja lähettää kevlar-liiveihin sonnustautuneen monttöörin naksauttamaan tapsit poikki seinustalta. KIRJAa voi tutkiskella pihdissään lepattavan pärevalkeankin valossa.

Tieturin näyttöhän sammuu, kun galvaaninen yhteys säkenöivän voiman puhtaalle, sinervää Tsherenkovin säteilyä hohtavalle lähteelle on katkaistu. Niin uskomattomalta kuin uutinen saattaakin kuulostaa, rohkenen kertoa pikku salaisuuden: KIRJOJA julkaistaan YHÄ! Ja niistä löytyy hylsynmittoja, ainakin toiftaifekfi, kunnef kaikenvaifen fota-pvopaganvan juvkaifeminen Fuomeffa kievvetään Kanfantafavavvan jävjeftevmän vakiinnuttua.Toistaiseksi uusin hylsyjen ja patruunain enimmäismittoja sisältävä lähdeteos on julkaistu tammikuussa 2000: "Vihtavuori Reloading Manual", julkaisija Nammo Lapua Oy; PL 5. 62101 LAPUA, nettisivut <www.lapua.com>, lankapuhelin 06 43 10 111, fax 06 43 10 244. Lienee jo jakelussa myös kirjakaupoissa ja erätarvikemyymälöissä.

Teoksen koodinumero on ISBN 951-97156-1-4. Hinta ei ole vielä vakiintunut. G.O.W:n toimitukselle lahjoitti niteen eräs kirjan toimituskuntaan kuuluva aseveli. Samaisella työ-arttelilla on tekeillä myös Lapuan latauskäsikirjan perinpohjaisesti uudistettu laitos, josta on eliminoitu puujalkavitsit "teutoonisista erikoisuuksista" (koska lontoonkielistä teosta luetaan myöskin Saksassa) ja olutkapakka-folklore, esimerkiksi: "Lälläripatruuna 6.35 mm Browning, jonka luoti ei lävistä edes pyykkinarulle ripustettua lakanaa". Valmistuneessa Vihtavuoren manuaalissa on siinäkin jo havaittavissa aiheiden tieteellinen lähestymistapa.

Kirja on "kielinen", mutta numerothan ovat kansainvälisiä. Patruunain piirroskuvat ovat CIP-normien mukaiset, eli esimerkiksi pullonkaulaisten hylsyjen hartiakulmat on laskettava trigonometrisesti, mitä en itse viitsi tehdä: Katson SAAMI-normilehdistä, joita on paksu mapillinen aina käden ulottuvilla. Haulikonpatruunain ja reunasytytyspatruunoiden normisivut valitettavasti puuttuvat. Netti-yhteyttä (ja sen käyttötaitoa) vailla olevana "Lumpen-Proletariat:in nollaluokkalaisena" en valitettavasti osaa opastaa ketään etsiskelemään mittanormi-tietoja Netistä. Kokeile avainlyhenteitä: <saami> tai <ansi>!

Vihtavuori Reloading Mamualin piirroksista puuttuvat mittojen toleranssit tai vähimmäismitat, mutta kotilaturi tarvitsee niitä harvemmin. Kaivattuja hyötytietoja on taulukoitu erikseen, muunmuassa: Max. bullet diameter = luodin enimmäis-läpimitta (havainto yhdestä virheellisestä tiedosta, koskien patruunaa 7.62 x 53R. "Mokaansyyllinen" on CIP, eivätkä kirjan tekijät), Max. cartridge length = patruunan enimmäispituus, ja Max. shell length = hylsyn enimmäispituus, sekä samalla rivillä trim to = hylsyn lyhennyspituus-suositus.

Max. CIP pressure = enimmäispaine, mitattuna pietzosähköisellä menetelmällä, joka rekisteröi "staattisen paineen" lisäksi myös ainakin osan "dynaamisen paineen" nopeasti nousevasta ja alenevasta huipusta. Aiemmin käytetyt paineenmittausmenetelmät, jotka perustuivat testipiipun kaasumännän kokoonpuristaman kupari- tai lyijylieriön pituuden lyhenemiseen, ilmaisivat enimmäkseen puristuspaineen eli staattisen paineen huippulukemia. Sypäkästi iskevä "aaltovalli-paine" ei ehtinyt tyssätä mittasylinteriä. Nykyisin käytetään metallilieriön tilalla kvartsikidettä, joka kehittää puristettaessa sähköjännitteen. Tämä jännite-impulssi antaa totuudenmukaisemman käsityksen kaasumäntään vaikuttavasta patruunapesän sisäisestä painehuipusta. Aikoinaan oli esimerkiksi 7.62 x 53R:n sallittu paine max. 3100 ilmakehää. Nykyään on max. CIP pressure 390 MegaPascalia, eli jotain runsaat 3800 ilmakehää. (MPa-arvoja käytän niin harvoin, että suhdeluku ei ole jäänyt mieleeni. Bar ja ilmakehä tarkoittavat samaa).

Lataus- ja nopeuslukema-taulukot ovat erillisinä metrisille ja imperiaalisille mittayksiköille. Useimmissa resepteissä on myös Starting Load-sarake eli latauskehittelyn aloitusannokset. Poissaolollaan loistavat tietenkin sellaiset erikoislatingit, jotka kehitellään "by stepping down" eli aloittamalla starttiannoksesta ja vähentämällä ruutia pienin askelin, kunnes luodin lentomelu lakkaa räikymästä kiväärin (vaimentimen) suun ja maalitaulun välisellä lentoradalla. Tekeillä olevaan Lapuan omaan latauskäsikirjaankaan niitä ei ole vielä luvassa. (Ruutikartelli kieltää! Testitietoa olisi kyllä paksut mapilliset).

Erikoislatausten laadinnan opettaminen jäänee tulevaisuudessakin G.O.W:n "yleismaailmalliseksi monopoliksi". Miltei parempi niin, kun muistetaan, mitenkä karseita mokauksia Suomessakin on tehty tehdasladattuja aliäänipatruunoita kehiteltäessä. Oikeastaan koko idea "tehdasladattu vaimenninpatruuna" on mieltä ja järkeä vailla: Jokainen siviili-asehan on yksilö! Vain johonkin Mauser 1898 k-kivääriin pystyttiin lataamaan "supu-patruunoita" Finowin tehtaassa, oikeassa Saksassa, koska pesät ja piipunputket olivat CIP-normeja paljonkin tiukemmilla toleransseilla mitoitettuja.

.22 LR-patruunoiden nallitettuja hylsyjä (vaikkapa ilman kantaleimaa) ja luoteja kaivataan vielä myyntiin irtotavarana, koska nimenomaan pienoiskiväärit ovat yksilöllisiä yli kaiken! Käyttöaseiden piipunpituus Suomessa on usein vain 1/3 patruunatehtaan testipiipun pituudesta, koska piipunpituuden vähimmäisvaatimus ei koske piekkareita, ja vaimentimen asennus on pikemminkin sääntönä kuin poikkeuksena. Aseen kokonaispituuden vähimmäisvaatimus on sama kuin haulikoille ja luodikoillekin. Muutamat piekkarimallit tuottavat parhaan osumatarkkuuden piipulla, jonka rihlatun osan pituus on 150 mm:n luokkaa, tai hieman allekin..

Ruutitietoutta on "Vihtavuori Reloading Manualissa" jo varsin tyydyttävästi, muunmuassa purkkitavarana myytävien ruutien jyvien ulkomitat (puuttuen vain putkiruutien kanavien läpimittoja) ja peräänkuulutetut kalorimetriset "teholukemat" eli lämpöarvot (Joulea/gramma) ja tilavuuspainot - tosin mitattuina litran kolpakolla eikä 1.0 kuutiosenttimetrin kauhalla. Joidenkin ruutien tilavuuspainot kehkeytyvät tuopilla annostellen noin 10 % suuremmiksi, kuin mitä ne ovat pikkukauhalla koukittuina. Ruuti pakkautuu litranmittaan tiiviimmin kuin 1.0 CC:n kuuppaan.

Tokkopa esimerkiksi N310:tä annostellaan kolpakolla, edes järeimmän ulottuvillani olevan "pössykän" (T-34 panssarivaunun 85 mm tornikanuunan) hylsyihin, paukkulaukauksiinkaan. "Energy Content"- eli lämpöarvolukemat mahdollistavat jopa latauksilla saatavien luotinopeuksien ennakoinnin, jos käytettävissä on tieto oman ase-yksilön "hyötysuhteesta" tietyntyyppisiä luoteja ammuttaessa. Huokeallakin taskulaskimella pystyy näppäämään neliöjuuren, joka tarvitaan sen lähtönopeuden laskemiseen, jolla tietynpainoinen luoti antaa tietyn Joule-määräisen liike-energian. Neliöjuuren laskeminen "ketju-jakolaskulla" olikin kansakouluaikoinani eräs pirullisimmista aritmetiikan opinnoiden osioista.

Yhden tehtävän suorittamiseen ei 45 minuutin oppitunti aina piisannut, vaikka laskennossa & mittausopissa oli pyöreä kymppi useina viimeisinä kouluvuosinani. (Joukko-oppi ei, Allahille kiitos, kuulunut kansakoulujen opetusohjelmaan. Osaisiko joku selittää, mihinkä käyttöön kyseistä korkeamman ja käsittämättömän matematiikan osaamista ylimalkaan tarvitaan ? Ei ainakaan asesuunnitteluun, eikä latinkien kalkylointiin. Jokseenkin yleinen on käsitys, että joukko-opin "pakkopänttäämiselle" oli jokin salattu poliittinen motiivi. En ymmärrä, mikä se olisi voinut olla. Jonkin "rauhankasvatuksen" kaltaisen hoplofoobisen indoktrinaation turmiollisuuden hoksaan kyllä jo tuon ammoisen oppiaineen nimestäkin, joka nostatti oppilaisiin lähinnä "Kullervon mieltä ja lahtarihenkeä", vaikka tavoite oli kai päinvastainen).

Useimmissa latauskäsikirjoissa on patruunapiirroksia hylsyjen nimellismittoineen (yleensä maksimimitat, "kielisissä" kirjoissa tosin usein vain tuumaperusteisina, mutta kotimaisissa sekä/että, lontoonkielisyydestä huolimatta). Mainitsemani Vihtavuoren manuaali on tällä hetkellä ajantasaisin mm. kaliberivalikoiman suhteen. Lapualta on tulossa käsikirja, jossa on reseptejä myös tuontiruudeille. Hodgdon-ruutien tuonnin jatkuvuudestahan on virinnyt uusi toivo: Joudutaan tosin odottamaan "jälki-clintonilaista" aikaa, ennenkuin dollarin kurssi tulee asialliselle tasolle (n. 0:75 Equ), jolloin jenkkiruutien hintakin on taas kilpailukykyinen. Kummastuttaa tosin, miksikä australialainen ruuti (original CLAYS) täytyy kierrättää Jenkkilän kautta ? Jokainen välikäsihän nostaa hintaa...

Jonkinlaisen hylsymitta-taulukon laadinta G.O.W:iin ei olisi kummoinenkaan konsti, mutta keskitymme toistaiseksi sellaisiin aiheisiin, joista on vaikeaa saada tietoja muista lähteistä, muunmuassa koska lukuisat lähdeteokset ovat olleet jo ammoin loppuunmyytyjä. .22 LR-patruunan hylsymittoja ei latauskirjoista löydy. Vanhassa CIP-normitaulukossa on listattu seuraavat enimmäisdimensiot, nimittäin: Pituus 15.60 mm, suun läpimitta 5.72 mm, kannan läpimitta 7.06 mm, hylsyn läpimitta kannan edessä 5.74 mm ja luodin läpimitta 5.72 mm. Hylsymitat ovat samat myös .22 Long-patruunalle, joka on varustettu .22 Shortin luodilla. Sallitut maksimipaineet ovat .22 Longille 1200 ilmakehää ja .22 LR:lle 1800 ilmakehää (Bar) kvartsikidemittauksella. Hylsynkannan paksuutta ei ole, ihmeellistä kyllä, taulukoitu lainkaan!! Käytännössä se on melko tarkoin 1.0 mm patruunoista mitaten.

1303 MM; Pete


MINI-14 ja sen rehustus

Mistäköhän saisin käsiini Ruger Mini-14 (.223 Rem.) kiväärin ja siihen kuuluvan 10 tai 15 patruunan lippaan ? Ja entäs mistä saisi .223 Rem. patruunoita alle markan/kpl ? Olisin erittäin kiitollinen vastauksesta!

Terveisin: christoffer

ja kommentti: Tarkista tilamme esimerkiksi Asetalon E-mailista, osoite: <asetalo@sci.fi> Vuoden 1999 luettelossa Mini-14 oli tarjolla hyllytavarana. Nykytilanne ei ole tiedossani. Komensin tele-operaattorimme "linkkaamaan"/ lisäilemään myös muita tietämiään osoitteita, joita lieneekin jo julkaistu.? (Itselläni ei ole vieläkään pääsyä Webin näytön ääreen rauhallisissa koti-oloissa. Paradoksaalista kyllä, en ole vieläkään nähnyt, miltä jutut & kuvat näyttävät screenillä. Viihde-elektroniikan käyttö kun on niinsanottua "hebreaa"... korjaan..: Hebrea voisi olla helppotajuisempaa ! "Kielipäällä" kun olen kuulemma siunattu).

Onko mielessäsi käväissyt patruunain käsinlataus ? Säästöä syntyy, mutta töitä se teettää, eikä ole edes suositeltavaa aivan joka pojan harrastukseksi. Laturilta vaaditaan jonkinasteista perus-huolellisuutta ja systemaattisuutta, vaikka tuottaisi pelkkiä "kissanaivastuksia", ajopanoksena pelkkä nallimassa. Itselataavan aseen patruunain täyttelyssä on otettava lisäksi huomioon sellaisia seikkoja, joista pulttilukkoisen aseen patruunoiden kokenutkaan lataaja ei välttämättä edes tiedä.

0303 MM; Pete


Tornado tuli talouteemme!!

Ostin sitten tuon Tornadon ja kohdistusreissulla tuli havaittua että tarkkuuttakin löytyy kun vain ampuja hoitaa homman, Lapuan kaupallisia 8 g luodeilla varustettuja ammuksia tuli päästeltyä taulun suuntaan ja viiden laukauksen sarjoissa oli kolme laukausta samaa reikää, kaksi muuta oli selvästi ampujan vikaa, koska reijät olivat eri puolilla taulua. Nyt kaivattaisiin hyviä vinkkejä omiin latauksiin mitä luoteja kannattaisi käyttää.

JuP

  ja vinkkejä: Koska 8-grammainen luoti näyttää olevan "maullaan", niin ase on jo tehnyt valintansa jokapäiväisen ruokavalionsa suhteen. Luoti siis täyskaliberinen LAPUA S405, rynnärin arkirehuun alkuaan kehitelty, mutta moniin 7.62 x 53R aseyksilöihinkin soveltuva. Ruutivalikoima on monipuolinen jo pelkän "Virallisen Valistuksen" reseptuurin mukaan, ja jos kiinnostut naksuttelemaan vielä Supu-latinkeja, tai hieman suurempaan lähtönopeustasoon viriteltyjä säästölatauksia, voidaan puhua runsaudenpulasta, vaikka tuontiruutien (Hodgdon) saatavuus siirtyisikin historiaan.

Täysitehoisiin mälleihin ovat käyvimpiä Vihtavuoren N 130-sarjan ruudit. Tehtaanpatruunaa vastannee lähinnä 3.2 gramman satsi ruutia N 133, joka on sikäli mielenkiintoista kivääriruutia, että sille löytyy tavanomaisia kotilatauksen varotoimia noudattaen latausreseptejä monenkaliberisiin patruunoihin sivistyneen maailman kirjallisuudesta vissisti tuhatkunta. Voidaan soveltaa IMR 3031:n, Hodgdon H 322:n ja Scot's BRIGADIER 3032:n annostusohjeita - vain muutamia mainitakseni - koska kaikkien mainittujen ruutilajien koostumus on jokseenkin sama (valmistuserä-kohtaisin pienin vaihteluin), ja 7.62 x 53R -kaliberin patruunain tehdaslatausten mukaan asetettujen enimmäispaine-normien (3100 ilmakehää) ja nykyaikaisten hylsyjen sekä aseen (Mosin & Nagant) sulkumekanismin kestävyyden välillä on hyvinkin 1000 ilmakehän turvallisuusmarginaali.

Pois minusta yllytys pelleilyyn ylisuurilla painetasoilla: Ajatuskin hylsynrääkkäyksestä 4000 atmosfäärin paineilla on vastoin vakaumustani, että keskisytytteisen kiväärinhylsyn tulee kestää 10 - 20 jälleenlatauskertaa, älköönkä sitä raskautettako korkeilla staattisilla (muodonmuutoksia aiheuttavilla) paineilla - tai yhdelläkään muokkausvaiheella, joka ei ole ehdottoman välttämätön patruunan syöttövarmuuden ja luodin suoran hylsyynasettumisen aikaansaamiseksi. Jos esimerkiksi patruunain makasiini- tai lipassyöttö ei ole täysin välttämätön käyttötarkoitukseen (kilpailu tai metsästys), ja jos aseen rakenne sallii käsinsyötön "papu kerrallaan", suoraan pesään, on patruunan käsinlataus mahdollista hylsyjä pahoin muokkaamattakin.

Muutaman kymmenen tai sadankaan ilmakehän suuruiset huippupaineen eroavaisuudet - jos niitä ylimalkaan muodostuu - ladattaessa patruunoita vaikkapa ruudilla N 133 ruudin IMR 3031 resepteillä, eivät siis vaaranna kenenkään henkeä tai terveyttä, eivätkä edes hylsyjen elinikää, kunhan pysytellään "kultaisen keskitien" tuntumassa starttiannosten ja Max. Loadien välissä, parasta osumatarkkuutta etsien, eikä pyrkien "revittelemään" luotinopeuksia mahdollisimman suuriksi. Miksi tavoitella kilometri sekunnissa- vauhtia vaikkapa panssarikarjun suojavarustuksen (todennäköisesti epäonnistuvaan) lävistykseen ?!

Tarkalla laukauksella saadaan aina varma lopputulos jopa aliäänisellä laukauksella, edestä Cavum Nasin tai sivulta Auriculan läpäisevällä osumalla, vaikkapa vain 3-grammaisella lyijypallolla. Kaikenlaisessa metsästyksessähän on merkitystä osuman sijainnilla, eikä niinkään sen Joule-määrällä, jota ylikorostetaan lainsäädännönkin tasolla - pelkästään kaupallisin näkökohdin, edes yrittämättä perustella luotien energiavaatimuksia matemaattis-luonnontieteellisillä tosiasioilla. Nehän pyritäänkin yleensä salaamaan "tyhmältä rahvaalta". Tällä tavoin rahvas pidetään tietämättömänä. Mitä kauemmas loitonnutaan ajallisesti "wanhan kansan perimätiedoista", sitä vajavaisemmiksi käyvät erämiestaidot. Riippuvuus kaupallisesta valistustoiminnasta enentyy tietenkin vastaavassa määrin...

(Tähän saumaan ujuttaisin "puffin" Pohjois-Karjalan Asehistoriallinen Kilta r.y:n "ERÄPERINNE 2000"- näyttelystä, mutta ilmoitus siitä onkin jo tullut/tulossa "Ilmoitustaulu"-palstallemme. Täydennykseksi mainittakoon, että punatiilinen Karjalan Talo sijaitsee Pielisjoen Kaluvirran kosken Ilosaaressa, itärannan rautatieaseman ja länsirannan kantakaupungin välissä, vastapäätä entistä Suojeluskuntataloa. Ei siis ole vaikeaa löytää).

Historian kellastuvilta lehdiltäkin voi löytyä hyötytietoa: Eräs 7.62 Mosin-Nagantin perinteisistä latingeista 8 gramman luodin kera oli myös tasan 3 grammaa ruutia N 140, josta jäi joskus palamattomia jyviä piipunputkeen, mutta se oli turvalliseksi havaittu ja yleensä tarkkakäyntinenkin yhdistelmä miltei pyssyyn kuin pyssyyn. Sen valtakaudella olivat nalleina vielä "Berdanka-nallit N:o 2 - 4", mutta niiden sytytysteho saavutettaneen Boxer Large Rifle Magnum-nallilla, ehkäpä Winchesterin, mutta ainakin Federalin N:o 215:llä.

Latausyhdistelmät 8-grammaisia raskaammille luodeille löytyvätkin "Virallisesta Valistuksesta", ja esimerkiksi kotimaisille valuluodeille (Villikarju/Tussari Oy:n valmisteille) testiampujamme Markuksen "evankeliumeista" keväämmällä. 8.4-grammaiset Tussari-luodit ovat jo hyviksi havaittuja, läpimittaluokassa .311": Luoti muotoutuu kalibroitaessa täysin symmetriseksi.! Tuotannossa on myös raskaampi valuluoti, painoluokka 180 grainia/ 11.7 grammaa, ja itämässä ajatus noin 7-grammaisesta "Supuluodista", jolla oli kotimainen edeltäjä (SAKO 110 A Lyijyinen) massatuotannossa jo vuonna 1936 - silloin kuitenkin VAIN patruunoihin ladattuna, ja läpimitaltaan VAIN öky-rikkaan ylimystön kiväärien erikoistilauksesta tehtyihin piippuihin sopivana. Korjautumassa on siis mitä verisin kotilataajiin kohdistunut vääryys ("vaatimattoman" 64 VUODEN viiveen jälkeen !):

Irtotavarana ei luoteja voinut ostaa kukaan. Niillä tulpitettuja patruunoitakaan ei myyty: Tietty määrä jaettiin ampumaradalla ennen harjoituksia tai kilpailuita, ja ylijäämät kerättiin visusti pois käyttäjiltä. Hirrrmuinen "ERVA" oli siis 7.62 mm lyijyluoti 1930-luvulla. Pian voinee vastaavaa tavaraa kuitenkin hankkia kuka tahansa kotilataus-tarpeisiinsa, jopa hieman parannettuna painoksena ja aiempaa useammissa läpimittaluokissa, eli sopivana "jenkkirihlattuihin" sekä "eurorihlattuihin" piippuihin. Esikuvaluoti kävi vain jenkki-rihlatuissa aseissa alkuperäisellä, tosi-hiljaisella latauksellaan. Valmistuserä oli SAKO MPP I/36, luodin läpimitta max. 7.85 mm.

Euro-rihlaukseen se tyssättiin käymään kaksinkertaistamalla patruunan ruutimäärä. Temppu ei onnistuisi kivääriruudilla ladattaessa, mutta se sujui suit-sait, kun ruutina oli PaPP N14, vaikka kivääriruuti oli alkuaan sekin. (Nyky-nimeltään N 310). Nimitystä "euro-rihlaus" suosittelen termin "venäläisrihlaus" tilalle, koska alkuaanhan omaksuttiin syväkuurnaiset rihlat v. 1886 ranskalaiseen Lebel-kivääriin, ja belgialaiseen, moniinkin maihin omaksuttuun Mauser-kivääriin v. 1889. Portugalilaisessa Kropatshek-kiväärissä M 1886 oli rihlojen syvyys myös Lebelin tyyliin 0.20 mm:n luokkaa jo lähes viisi vuotta ennenkuin Mosin-Nagantin mallikappaleiden piippuihin alettiin höyläillä 0.15 mm:n syvyisiä kuurnia Belgiassa ja Ranskassa, missä "rotanhäntä-vintofkat" valmistettiinkin ennen Venäjän tehtaiden oman konekannan uusimista "kiihkeätä tulta ampuwaisten hieno-putkisten aitta-kiwäreitten paljoittais-walmistukseen."

Syväkuurnaiset rihlat ovat erinomaisen sopivia myös rasvauritettujen valuluotien ammuntaan. Matalakuurnaiset jenkkirihlathan optimoitiin v:n 1880 tienoilla paperivaippaisten lyijyluotien käyttöön rata-ammuntakivääreissä, kuten lienen jo aiemmin kertonut. Unohditpa tietenkin mainita, onko Tornadossasi kiväärikaliberinen piippu vaiko sitäkin syvärihlaisempi L/S:n piippu. Nooh, luodit ovat samoja molempiin, enkä tähän hätään edes tiedä, mistä niitä voisi ryhtyä kyselemään, ennenkuin dollarinkurssi normalisoituu jonnekin 0:75 Equ:n tienoille.

Merkkejä muistuu mieleen: SIERRA, HORNADY ja SPEER, läpimitta siis .311 tuumaa eli 7.90 mm:n pintaan. Vaipaltaan ohuehko ja pehmeähkö, pitkällä ohjauslieriöllä varustettu luoti (esim. 180 grains Sierra Spitzer) voi ehkä tiukoittua piipunreikään tyssäytymälläkin. Spesifistä latausreseptiä kotimaan ruudeilla ei löydy, mutta virittelyt voit aloittaa vaikkapa 2.70 grammalla "tuttua ja turvallista" N 140:tä. Kevytlatausreseptejä alkanee kertyä kevään ja kesän mittaan, lähinnä Tussarin ja rynnärin luodeilla, kunhan kelit ja valaistus alkavat sallia pakkasia ja kaamosta pelkääväisen luotinopeusmittarin käytön. Joitain alustavien kokeilujen havaintoja tulee jo tähänkin postitukseen.

0103 MM; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat   Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Osa 1 >>     Gunwriters     Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle