<< Uusimmat   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 9, kysymykset ja vastaukset 22.12.1999 asti.

Kevytlataajan kokemuksia

Latasin ruudilla N 310 harjoitusammuntaan patruunoita .308 Winchester- ja .375 Holland & Holland Magnum- kaliberisiin SAKO-luodikoihin, joihin kumpaankin oli asennettu vaimennin. Pienempireikäisessä aseessa oli luotina 10.1-grammainen Sakon lyijykärkiluoti ja järeämmässä 19 ½-grammainen Nosler Partition, jota olen käyttänyt hirvijahtiin keskimääräistä pidemmillekin ampumaetäisyyksille. Lentorata on suhteellisen laaka, jos verrataan muun porukan "kärpäslätkiin" tai .45-70 kaliberin haupitseihin. Haupitsikin on kaarituliase, mutta .375 H & H kuin suorasuuntaustykki.

Arkistokuva: Ylipaineen jäljet, tässä tapauksessa .308:ksi muutetussa Ruotsin Mauserissa. Patruunan kannan halkeamisen syynä oli käsinlatausvirhe: tupla-annos ruutia hylsyyn. Ampuja selvisi ruutikaasun lievästi tatuoimilla kasvoilla. Korvat soivat, joten jonkinasteinen kuulovauriokin lienee jysäyksestä jäänyt.

Latausmääräksi .308:aan e.m. luodin kera suositteli vaimenninpajan neuvoma asiantuntija aloittamaan kokeilut 0.55 grammasta, ja jos luoti metelöi, niin hiukan vähemmän ruutia, kunnes kimeä laukaus lakkaa kuulumasta lentoradan suunnasta. Toisella latauserällä, annos 0.50 grammaa ruutia N 310 (HUOM ! Vihtavuoren kiukkuisin taskupistooliruuti !) oli laukaus vain rukkaskäsien yhteen lyömistä muistuttava läpsy, joka tuntui tulevan korviin enemmän luodikon puuperän kuin ilman kautta. Tämä onkin aihe kysymykseen No. 1:

Miksi vaimentimella varustettu luodikko täräyttää ampujan poskeen kovemmin kuin vaimentamaton ase ? Tämän huomaa varsikin hirvitehoisia tehdaspatruunoita ampuessa, mutta pienemmässä määrin myös vaimenninpatruunan käyttäjä. Paneeko vaimentimen sisäkalusto ruutikaasut jotenkin pyörimään piipun akselin ympäri ? Kun sopiva ruutimäärä oli löytynyt, latasin rasiallisen patruunoita .308:aan, ja sitten kokeilemaan, löytyykö käyntiä, ja osuvatko luodit pitkin vaiko poikin tauluun 100 metristä. Asiantuntijan kertoman mukaan: "10 gramman luoti alkaa olla siitä painavammasta päästä, jota uskaltaa suositella .308 Win. vaimenninpatruunaan vakautumissyistä. 13-grammaisella olisivat kerran hajonneet nopeusmittarista komponentit, kun luoti iski poikittain mittarin näytön kohdalle. Onneksi oli kuuden tuuman akryylilasiharkko kilpenä.

Muut osumat levisivät neliömetrin alalle. Muutamat menivät armeijan kivääritaulun ohikin, vaikka matkaa oli vain 50 metriä. Sakon 10.1-grammainen Dum-Dum on kuitenkin suhteellisen lyhyt, joten anna palaa..!" Ensimmäinen laukaus teki pyöreän reiän. Toinen myös. Osui kolmen sentin verran sivuun ensimmäisestä. Kolme seuraavaa menivätkin yhteen putkeen. Neljä osumaa viidestä muodostivat yhtenäisen risaisen reiän tauluun. Luodit vakautuivat hyvin ja tarkkuus oli vähintään tyydyttävä puolen gramman latauksilla.

Kaksi muutakin viiden laukauksen osuntakuviota peittyivät melkein kokonaan 10 mk:n kolikon alle (läpimitta 27.2 mm), ollen kolmen cm:n luokkaa reunasta reunaan. Viisi patruunaa säästin läpäisykokeiluihin tuulenkaataman kuusen runkoon, jonka ympäryksen mittasin vyöllä ja kotona vyöhön tehdyt merkinnät rullamitalla. Vähän alle tai yli 70 cm, eli paksuus 22 - 23 cm. Jokainen luoti meni läpi tuoreesta kuusipuusta, rungon keskustan kohdalta. Uppoaisi varmaan riittävän syvälle "eläväänkin".?

.375 H & H:iin arvelin sopivaksi ruutimääräksi tuplamäärän ruutia, tasan gramma. Ruuti edelleen N 310. Toinen laukaus jätti luodin piippuun, kuitenkin aivan sen suuhun. Ruutia näytti olevan vara lisätä reilusti. Tämän kokeilun suoritin turvautumatta vieraaseen apuun. Muutamat varoituksen sanat olisivat voineet olla tarpeen. Rohkenin ampua seuraavan koelaukauksen ruutimäärällä 1.40 grammaa. Luoti kyllä lähti, mutta lukko piti aukaista halolla takoen. Sako TRG:stä meni ulosvetäjä remonttiin, mutta muuten ase kyllä kesti rääkin. Hylsynsuu oli monista kohti halki pituussuuntaan. Alilatausdetonaatiosta ei varmaankaan ollut kysymys, koska ase olisi kaiketi silloin hajonnut perusteellisemmin ?

Kysymys No. 2: Löytyykö tapahtuneelle selitystä, ja voiko turvallisia vaimenninpatruunoita ladata .375:een kevyemmällä tai muunrakenteisella luodilla, käyttäen edelleen ruutia N 310 ? Ladataanhan sillä Amerikassa pienimpiä tykkipatruunoitakin.

Nimim. Ällikällä lyöty.


ja analyysi, kysymys No. 1: Vaimennin toimii oman toimen ohella myös tehokkaana suujarruna, joka vähentää aseen taaksesuuntautuvaa rekyyliä parhaillaan jopa 40 %:n verran. Suorituskyky on vähintään tyydyttävä, koska esim. panssarikiväärin 20 mm L-39 (kuin myös Solothurn 18/1000:n ja Boys/Inglis-panssaripyssyn) huuliharpun mallinen suujarru eliminoi 45 % rekyylienergiasta. Tehokkaampi jarrurakenne kuurouttaisi ampujan.

Kun tuskallisin takapotku on eliminoitu, alkaa luodin rihloista saaman kiertoliikkeen aiheuttama reaktiovaikutus tuntua korostetusti. Oikeakätisessä rihlauksessa pyörähtävän luodin reaktio kiertää asetta vasemmallepäin, jolloin sen perä läpsäyttää oikealta puolelta ampuvaa peränpitäjää poskeen - tosin melko kevyesti. Tämän "korvapuustin" eliminoimiseksi varustettiin sotilaskiväärit muutamissa maissa vasemmalle kiertyvillä rihloilla jo kauan ennen vaimentimien tai suujarrujen keksimistä.
Vain harvat ja harvinaiset vaimentimet aikaansaavat ruutikaasun kierron pituusakselinsa ympäri.

Esimerkkejä: Maxim M 1909 tyyppi I, joita valmistettiin vain muutama koekappale; Fiala M 1919, jota käytettiin enimmäkseen konekiväärin liekinsammuttimena, sekä saksalainen Wender-vaimennin, jonka prototyypit tehostivat "korvatillikan" todella tuntuvaksi. Joukkotuotantomallissa olisi jääkairaa muistuttavan kierrediffuusorin kiertosuunta voitu vaihtaa vasenkätiseksi, jolloin kaasun ja luodin kiertoliikkeiden reaktiovoimat olisivat kumonneet toisensa. Kävi kuitenkin vanhanaikaisesti, niinkuin keksinnöille usein käy: 2. maailmansota loppui ennen joukkotuotannon alkamista.

Eniten tuotetuissa WerBell/Sionics-vaimentimissa olivat kahdessa peräkkäisessä spiraalissa erisuuntaiset kierteet. Englantilaisten DeLisle- ja Patchett-karabiinien pistoolinpatruunain kaasunpaine on spiraalidiffuusorin kohdalla niin alhainen, että aseen kiertovaikutusta ei synny havaittavassa määrin.

Kysymys No. 2: Jo luodin piippuuntarttuminen aiheutui ylilatauksesta, kun huomioidaan luodin paino ja erityisesti sen rakenne, sekä ruutikaasun paineen äkillinen kehittyminen. Nosler Partition-luodin perä on avoin, ja keskikohdalla on ylimenovastusta enentävä väliseinämä. Juuri kun se on työntymässä rihlauksen ylimenokartion läpi, iskeytyy kaasunpaine luodin perään kuin moukarivasara, "niitaten" luodinperän täytelyijyn ja suhteellisen hentoisen vaipan tiukasti ylimenokartioon.

Voi myöskin tapahtua ns. "Gaspolster-effekt" (saksankieliselle termille ei löydy sujuvaa suomenkielistä vastinetta), eli ruutikaasun tunkeutuminen vaipan ja lyijysydämen väliin, joka moninkertaistaa vaipan läpikulkukitkan. Entisaikaiset suulatausaseiden ekspansio- ja kompressioluodit (mallit Minié ja Lorenz) laajenivat piipuntäyteisiksi samalla mekanismilla. Löytyi tuhannes-ensimmäinen syy jatkaa ainaista räksytystä: "Kevytlatausten kera on käytettävä kevyehköjä tai keskiraskaita luoteja kussakin kaliberiluokassa". Ruuti N 310 ei ole suinkaan sopimaton valinta .375 H & H:iin !

Lymanin latauskäsikirjasta löytyy annosteluohje ominaisuuksiltaan lähinnä vastaavalle jenkkiruudille Red Dot, tosin lyijyseoksisen 16.14-grammaisen valuluodin kera: Aloitusannos 0.68 grammaa, lähtönopeus 350.5 metriä sekunnissa (ei siis pahastikaan yliääninen) ja maksimiannos 0.97 grammaa, nopeus 433 m/s. Luoti (Lyman No.375 248) on paljasperäinen, vailla "liekkikilven" kiinnitysmahdollisuutta, joten paine jää enimmäisannoksellakin kauas Magnum-tasosta. Muutenhan luodinperä sulaisi.

Suositeltava ammuspaino on siis luokkaa 250 grainia/16.2 grammaa, vaippamateriaali mieluusti puhdas kupari ja luodin perän tulee olla umpinainen, jos kohta edellä selostetun haaverin aiheuttivat luodin ylipaino ja julki-jumalaton ylilatinki: Teoriassa suunnilleen tupla-annos.! Käytännössähän ei 300 grainin vaippaluodin ja ruudin N 310 minkäänlaista yhdistelmää voida suositella kokeiltavaksi.

Lyijyseosluoti olisi tässäkin tapauksessa ihanteellinen ammus vaimenninpatruunaan, mutta kiväärikaliberiset puriste- tai valuluodit loistavat tunnetusti poissaolollaan kauppojen hyllyillä. Vaimenninpatruunaan ei voida harkita edes minkäänlaista helppotekoista paperivaippa-viritelmää olemassaolevista revolverien lyijyluodeista, kuten 9.3 mm aseisiin voitaisiin, jos kohta ei niidenkään vaimenninlatauksiin.

15081999; Pete


Sepityksiä

Koska minäkään en ollut seppä syntyessäni kysyisin ahjohitsauksesta. Onko juoksutteen käyttö välttämätöntä (ennenhän käytettiin kvartsihiekkaa)? Vai riittääkö pelkkä vasaralla pieksentä saattamaan osat "yheksi rauaksi" ? Mikä olisi nykypäivänä edullisin ja paras juoksute ? Entäpä otollisin lämpötila ko. prosessissa ?

Onko tietoosi tullut uusia sinistyskikkoja sitten taannoisten, ERÄ-lehdessä ammoin julkaistujen sinistys- ja bruneeraus-artikkelien ? Legendaarinen Super Sini on tehnyt uuden tulemisen markkinoille. Itse olen sen verran nuorta tekoa ettei minulla ole aineesta käyttökokemuksia. Onko hintansa (140 mk / 50 ml) väärtiä ?

Tiedoksi kaikille liekkireikien kartioijille : Itse olen käyttänyt pientä sorvin keskiöporaa. Made in USSR, hinta taisi olla 5 mk, saatavilla mm."pulttiautoista". Helppo liittää esim. liimaamalla sopivaan putkeen, kuten katkaistuun kuulakärkikynään.

Nimim: "Ruutipeukalo"


Ahjohitsaus eli "rauvan keittäminen" oli aikoinaan sepintätyö, jota kaikki sepätkään eivät oppineet suorittamaan elinikänään. Valmistavia toimenpiteitä oli ainakin ahjon puhdistus tuhkista ja rautakuonasta. Jos polttoaineena oli käytetty kivihiiltä, saattoi ahjo olla "lopullisesti noiduttu", eli siinä ei tahtonut rautojen yhteenkeittäminen onnistua kuin joskus vahingossa. Lieneekö savuhormista tai kuupasta karissut joitain "maahiilen" sisältämiä epäpuhtauksia hitsisaumaan tai sysihiillokseen.

Selitys kuulostaa uskottavalta. Savukuupan puhdistus ja hormin nuohoaminen aivan ensimmäisinä toimenpiteinä olisivat ehkä tällöin mananneet pois "ahjon pillauksen". Koksi oli hieman turvallisempaa kuin kivihiili, mutta sitäkin käytettiin vain karkeammissa "rostoi-töissä", eli raudan muotoiluun kuumana isohkolla lekalla, eikä siis teräksen kuumamuovaukseen. Esimerkiksi viikatteen terästä tuppasi tulemaan "raikas" (= helposti särkyvä) tai liian "melto" (= pehmeä, terävyytensä pian menettävä), jos se oli kuumennettu koksi-valkealla ennen muotoon taontaa, kallitsemista ja karkaisua: Kuuma pelkistävä liekki saattoi aiheuttaa hiilikatoa teräksestä, tai hiilloksesta voi imeytyä lisää hiiltä, jolloin teräs olisi ollut sopivaa partaveitsen tai metalliviilan materiaaliksi, mutta viikatteeksi se oli liian raikasta.

Koksi on sekin kivihiiltä, josta on kuivatislattu pois terva ja kaasuna haihtuvat aineosat, mutta puhdasta alkuainetta, kemiallinen kaava C, ei sekään ole. Hivenaineetonta hiiltä ovat timantti ja grafiitti - molemmat varsin vaikeasti syttyviä polttoaineita ja kovempi kidemuoto on hieman hintavaa. Koksi sisältää usein vielä rikkiä, joka aiheuttaa rautaan yhdyttyään "kuumaraikkauden" eli takomalämpöisen raudan tai teräksen säröilytaipumuksen, tai fosforisuoloja, jotka muuttavat teräksen "kylmänraikkaaksi", joka on etenkin teräkalujen "kallitsemisvaiheessa" säröilyä aiheuttava ominaisuus. Näiden hivenaineiden joutuminen ahjohitsaussaumaan tuotti epäonnistumisia, mutta valuraudan "keittämisessä" olivat fosfaattisuolat jopa hyödyksi, etenkin kalsiumfosfaatti eli jauhettu luu-tuhka.

Myöskin yhteenkeitettävien rautojen pitää olla mieluiten rautaa, eli meltoa hiiliterästä, joka sisältää hiiltä enintään 0.2 % pitoisuuden. Teräkseksi kutsuivat wanhan kansan sepät (mm. äidinisäni, 1896 - 1973) vähintään 0.6 % hiiltä sisältävää rautaa, jonka ominaisuuksiin kuuluu karaistuvuus hehkuvana veteen tai öljyyn "sammutettaessa". Olisipa ukki-vainajaa naurattanut makeasti jenkkiperäinen nimitys "teräshaulit", ja pian olisi kuultu kertomus Suojärven pojista, jotka latailivat haulikonpatruunoita polkupyörän laakerinkuulilla, saaden aikaan aseen supistusasteen vaihtumisen jokaisella laukauksella, ja viimein korvikehaulien lentelyn piipunseinämän läpikin.

Rautaa ja terästä joutuivat sepät keittämään yhteen usein vielä 1900-luvun puolella, koska "rauta oli halpaa, mutta teräs enemmän tyyristä", joten esimerkiksi kirveenterän hamarapuoli silmineen taottiin raudasta, ja vain suhteellisen ohut, kaita siivu tahkottavalla puolella oli karaistavaa "sandviikkia" tai "buuforssia", numeroa 8 pilkontakirveissä, mutta jopa N:o 12:ta etenkin huonekaluntekijöiden veistokirveissä, joiden piti purra kovia lämpimien maiden puulajeja ilman päivittäisen tahkoamisen tarvetta. Hiiliteräksien numerointisysteemi perustui hiilipitoisuuden %-luvun kymmenkertaisuuteen. Pehmeimpiä olivat, karkaistuinakin, numerot 6 - 8 (= 0.6 - 0.8 % hiiltä).

Partaveitsen ja metalliviilan hammastustaltan terät olivat terästä N:o 14 - 15; viilat ja rautaporat sekä metallisorvin terät hiiliterästä N:o 13, johon jo 1900-luvun vaihteessa oli opittu lisäämään pikku rippunen mangaania, ettei karkaisutyö olisi käynyt aivan mahdottoman vaativaksi, ja paljon "susia" tuottavaksi. Useimmissa pajoissa ja tehtaissakin jouduttiin luottamaan teräksen hehkulämpötilan silmämääräiseen arviointiin työkappaleen värisävyn perusteella, ja määritteitä olivat mm. "vähän syyskuiseen porkkanaan vivahtavan tunkio-lieron väri". Erilaisista sammutusneste-resepteistä saisi jo pelkän muistitiedon pohjalta aikaan kirjan, ja varsinkin hienomekaanikot taitavat käydä yhä jo keskiajalla alkanutta oppiriitaa siitä, onko elohopea, vaiko alijäähdytetty suolavesi, "purevamman" karkenemisen aikaansaava jäähdytysneste.

Pintakovuusmittarienkaan keksiminen ei ole tuonut ratkaisua kiistaan, koska jopa tarkin ja herkin Vickers-mittari näyttää tasan samoja lukemia molemmilla vaihtoehtoisilla tavoilla sammutetuille hiiliteräksille. Joku koiranleuka sai kerran aikaan saman tuloksen laskemalla "lirut" lieronväriseksi kuumennetun hiiliteräskappaleen päälle. Pajaan tulvahtanut tuoksu oli karkoittanut eri menetelmien paremmuudesta riidelleet seppämestarit parahiksi ennen kaksintaistelun alkamista. Sirppejä ja vasaroita oli jo hamuiltu seiniltä ja pöydiltä, eli EINO LEINOn runon toteutuminen kohdasta: "Täällä rauta riidat ratkaisee," oli ollut vähää vailla. Ja ratkaisihan se - tavallaan...

Aiheeseen, eli ahjohitsaukseen, tullaksemme: Puhdistettu ahjo ladattiin puuhiilillä, eli sysillä, joiden sytykkeinä käytettiin koivusta höylättyjä lastuja. Ei tavanomaista tuohta, tai tervaksia. Pikku plörö "sipriitä" sytytysnesteeksi oli sallittu. No, eihän sitä tietenkään sysille juotettu, vaan sepälle työpäivän tai -viikon päätteeksi, koska myös valopetrooli oli sysiä turmelematon sytytysneste, mutta pitäjän apteekkeri ei tuota tiennyt, eikä kukaan sitä hänelle kertonut. Seppää kohtaan oli koko kyläkunta solidaarinen. Muiden ammattikuntien edustajien edesottamuksista oli vara vaikkapa heittää hieman herjaakin, mutta "raution" kanssa oli viisainta pysyä kaverina agraari-yhteisössä, jossa sepintäpalveluita tarvittiin ajoittain - ja melkein aina hätätilanteessa. Eihän mitään maatalouden kalustoa yleensä huollatettu, ennenkuin pakko pani - aina tiettyjen vuodenkierron sesonkien edellä, jolloin seppä saattoi valehtelematta sanoa, että: "Kiireitä on kyllä pitänyt.. !"

Wanha "Keksintöjen Kirja", osa I vuodelta 1907, kertoo yhteenkeittämisestä eli hitsauksesta tiivistetysti seuraavaa: "Ylipäänsä keittäytyvät sellaiset metallit hyvin yhteen, joiden sulamislämpömäärä on hyvin korkealla, ja jotka ennen sulamistaan käyvät pehmeiksi ja taikinamaisiksi. Tähän nähden ovatkin takomarauta ja teräs tärkeimmät. Takomarauta keittäytyy yhteen paremmin kuin teräs, koska edellinen on puhtaampaa metallia kuin jälkimmäinen. Metallia kuumennettaessa oksideerautuu sen pinta helposti ja tämä seikka vaikuttaa hyvin haitallisesti yhteenkeitettäessä. Meltoraudassa esiintyvä kuona vaikuttaa tässä tapauksessa edullisesti, se kun tällaista rautaa edelleen muokattaessa jää sen pinnalle ja poistaa siihen muodostuvan oksiidin.

Yhteentaottaessa tihkuu tämä kuonakerros helmeillen pois. Valurautaa yhteenkeitettäessä täytyy sopivan lisäaineen, tavallisesti kvartsihiekan, avulla sakeuttaa oksideerausta suojeleva kuonakerros. Tämä kuonamuodostus saadaan jälleen fosforinpitoisen kalkin avulla helposti juoksevaksi; näin on meneteltävä olletikin hiilirikkaitten rautalajien yhteenkeittämisessä, ne kun eivät siedä kovaa hehkutusta. Teräksen yhteenkeittämisessä käytetään apuaineena boraksia, verisuolaa, salmiakkia tai keittosuolaa. Jotta yhteenkeittäminen onnistuisi hyvin, on sepän pidettävä huolta, paitsi että yhdistettävät metallipinnat pysyvät oksiideista mahdollisimman puhtaina, myöskin oikeasta lämpömäärästä, joka eri takomarauta- ja teräslaaduille on erilainen ja voidaan vain kokemuksen perusteella tarkemmin määritellä. Liitos luonnollisesti tulee sitä lujempi, kuta enemmän yhteenliitettävät metallikappaleet muodostavat toisiinsa käypiä syvennyksiä ja vastaavia kohonteita.

Metallikappaleitten yhteenliittymiseksi tarpeellinen mekaaninen puristus saadaan aikaan joko käsin takomalla tai suuremmissa työkappaleissa höyryvasaroilla, hydraulisilla takomapuristimilla, j.n.e. Tehdasteollisuudessa on yhteenkeittäminen usein tarpeen esimerkiksi työkaluja 'terästettäessä'; niinpä kirveissä enimmäkseen vain terä on terästä, muu osa rautaa. Tällaisen työn kaunis suoritus vaatii sepältä suurta taitavuutta sentakia, että teräksen yhteenkeittämislämpömäärä on paljoa alempi kuin takomaraudan."

Nättiä ja helppotajuista oli 93 vuoden takainen populaaritekninen suomenkieli, eikös vain.?! Muutamat ilmaukset poikkeavat kuitenkin seppien suullisen perimätiedon sanastosta, tai vaativat täsmennystä: "Oksideerausta suojeleva kuonakerros" suojelee metallipintoja hapettumiselta, joka pahimmillaan estäisi hitsautumisen tai jättäisi sauman hauraaksi. Kuona tekisi saman ilkityön, mutta se juoksee pois hitsisaumasta, vieden myötään hapettumakerroksenkin, joka on ehkä jo ehtinyt alkaa muodostumaan. Esimerkiksi aseiden sinistys on hapettumakerros, joka voi istua hyvinkin tiukasti teräksen pinnassa. Wanhan textin mainitsemat "apuaineet" ovat juoksutteita, jotka liuottavat kuonan herkemmin juoksevaan ja saumasta "helmeilevään" neste-muotoon.

Perinteinen kvartsihiekka tekee kuonasta sakeampaa kuin mitä se ehkä sinällään olisi. Varsinaisella juoksutteella kuonaseos sitten ohennetaan herkästi poisjuoksevaksi. Kuona on peräisin raudan tai teräksen sisältämistä epäpuhtauksista tai ylimääräisestä hiilestä, josta raakarauta tai valurauta "köyhtyy". Kovin pahoin ylihiilinen raakarauta ei ole hitsautuvaa, ellei sen pintoja köyhdytetä hiilestä. Kirjassa on meltoraudan synonyymina "takomarauta", vastakohtanaan "valannerauta", jonka hiilipitoisuus voi olla jopa 5 %:in saakka. Raakarauta sisältää hiiltä sitäkin runsaammin, ynnä runsaat pitoisuudet epäpuhtauksia, joten raakaraudalla ei sinällään ollut teknistä käyttöarvoa.

(Yksi poikkeus tunnetaan Ruotsista 1800-luvun alkupuolelta: Korvike-haulien valmistus kaikkein köyhimpien "ryysyrantojen" pajoissa, seuduilla, joiden väestöllä ei ollut varaa lyijyn ostamiseen kuin rihlapyssyn luotien materiaaliksi, mutta vanhoja musketteja oli saatu hankittua halvalla käytettäviksi haulikon tapaan. Rautaa oli noiden seutujen maaperässä runsaasti, ja melkein joka torpalla oli oma masuuni raakaraudan tuotantoon. Haulit muotoutuivat, kun upokkaallinen sulaa rautaa kipattiin sepänpajan maalattialle. Jäähtyneet rautapisarat lajiteltiin lopuksi silmämääräisesti eri kokoluokkiin.

"Teräshaulit" ovat siis jo vanha keksintö, eikä niitä aikoinaankaan käytetty vapaaehtoisesti, vaan pulan ja kurjuuden pakottamana. Tuohon aikaan ei vielä ollut "pipertäjiä" vaatimassa ja laatimassa järjenvastaisia lakeja, eikä sorsaranta-stalinisteja, eli "Vapaaehtoisia Erävalvojia", kyttäämässä määräysten noudattamista. Varallensa olisi sopivainen rohto-seos: Pikku nippu pätkittyjen ruosteisten rautanaulojen kärkiä, keskitettynä haulikonpatruunaan astianpesukoneissa käytettävällä pesupulverilla, joka on lähes puhdasta lipeää. Tehdasladatuissa haulikon monivasama-patruunoissa on "fleshetit" useinkin keskitetty hylsyyn pölynhienoksi jauhetulla ruokasoodalla, eli tämä idea EI ole oma keksintöni).

Kuonasta eli "pajahilseestä" on suurin pitoisuus rautaoksidia, jonka juoksute liuottaa sikäli kuin sitä muodostuu. Juoksuteaine on siis jotakuinkin välttämätöntä takohitsaussaumassa. Suo- tai järvimalmista omassa masuunissa tehdyn raudan yhteenkeittämiseen riitti juoksutteeksi todellakin jokirannasta kaivettu vaalea hiekka, joka oli usein sekoitettu luuhiilellä, mutta vaativaan teräksen ahjohitsaukseen oli suositeltavaa "buuraksi", joka vielä maailmansotien välisenä aikana ostettiin tavallisimmin apteekista, mutta nykyinen hintataso huomioiden on booraksijuoksutin taloudellisinta hankkia rautakaupoista tai muista hitsaustarvikkeita myyvistä puodeista. Kovajuotoksiin käytettävät juoksutejauheet soveltuvat yleensä myös ahjohitsauksen juoksuttimiksi.

Pakkauksen tuoteselosteessa voidaan jopa mainita, onko aine erityisesti suositeltavaa kupariseoksille vaiko rautametalleille. Jälkimmäisessä tapauksessa on hitsisauman ja sen ympäristön ruostumisriski jotakuinkin olematon, eli juoksute ei sisällä esimerkiksi sinkkikloridia, salmiakkia tai keittosuolaa.

Otollisimman lämpötilan neuvominen on vaikeaa ulkopuolisena, käytettävänä olevaa metallia tuntemattomana henkilönä. Yleissuositus on lämpötila, jossa metalli on hiukan piparkakkutaikinaa pehmeämpää ja kipinöitsee ahjosta otettuna. Ahjohitsarin on edelleenkin luotettava omaan arvostelukykyynsä ja kokemukseensa, kuten sata vuotta sitten - ja kokemusta saa vain tekemällä paljon harjoitusliitoksia, ennenkuin taitotieto riittää esimerkiksi mustaruutihaulikon lankapiipun taontaan - jopa ampumista kestäväksi, eikä pelkästään seinänkoristepyssyyn.

Harjoitustöiden tuotteiksi ovat suositeltavia vaikkapa puukkojen damaskoidut terät. Kun nätin ja käyttöäkin kestävän puukonterän saa "kaulittua ja käännettyä" lehtitaikinan tapaan, kalkuttelemalla damaskoteräkseksi vaikkapa loppuunkuluneen viilanterän, puolet sen painosta rautalankaa ja hieman vanhan sähkölieden levyjen alta purettua vastuslankaa, alkaa taito olla riittävä jopa lankapiippuhommaan. Muistikuvani mukaan piipuntakojien opintoaika oppipojasta kisälliksi kesti seitsemän vuotta ja kisällistä mestariksi vähintään toisen mokoman - pitkiä työpäiviä kuusi viikossa, ja vuosilomaa korkeintaan viikon päivät...

Uusia (= wanhoja, unohduksesta kaivettuja) sinistys- tai mustausreseptejä tulee vastaan ajoittain. Muutamat niistä ovat mahdottomia kokeilla kotioloissa - kerrostalohuoneiston keittiössä, keskellä tiuhaan rakennettua lähiötaajamaa. Nykyisistä asepajoista puuttuu yleensä ahjo, jonka hehkussa tai hiilloksessa muutamat prosessit suoritettiin, eikä ympäristön asujaimisto saisi hälyttää palokuntaa, vaikka työhuoneesta tussahtaisivat joskus mitä muikeimmat sauhut ja epämääräiset käryt. Omassa pihapiirissämme on jo totuttu siihen, että A-talon B-portaan viiksekäs äijä saapastelee kotiin MAXIM 09:n varsinainen olallaan, tai joku satunnainen vieras hinaa kylään tullessaan 20 mm MADSEN-konetykkiä autostaan rappukäytävään, mutta erilaiset kemialliset kokeilut ovat poissuljettuja harrasteita; räjähde- ja myrkkykaasu-kemian asiantuntemukseni kun on tiedossa lähiössämme: "Jos se joskus jotakin keittää, ei se ole pontikkaa. Saattaisi olla vaikkapa sinappikaasua..." (Todellisuudessa on 2-kloori-2-etyylisulfidin valmistus visusti suljetulla prosessilla suoritettava synteesi. Perinteinen suolakurkkujen maitohappokypsytys tuottaa paljonkin viehkeämmän haisun. Niitä fermentoin pikku satsin aina syksyisin, avomaan kurkkujen sadonkorjuun aikaan).

Eräs käryisimpiä mustausprosesseja on "glaseeraus" rikkipalsamilla. Entisaikaan tällä menettelyllä pinnoitettiin pallomaisia rautaisia tykinkuulia ja -pommeja, mutta myös monenlaisia taidetaonta-tuotteita (mm. portinsaranoita ja ulko-ovien raudoitteita) kiiltomustiksi ja säänkestäviksi, joko polttamalla niiden pintaan pellavansiemen-öljyä useiksi kerroksiksi, tahi suorittamalla kuuman esineen kerta-kastaminen pellavaöljy-pohjaiseen rikkipalsamiin, joka saattoi olla "terästettyä" ja ohennettua tärpätillä. Toinen, rikkipalsamina myös tunnettu, aine koostuukin tärpätistä ja siihen liuotetusta rikkijauheesta. Se tuottaa ilmeisesti ohuemman, sinertävänsävyisemmän pinnan, vaikuttaen rautaan kemiallisesti.

Todellinen glaseeraus on lähinnä polttolakkausta vastaava menetelmä, kemiallisen "pohjustuksen" kera, tai pelkällä pellavaöljyllä. Jälkimmäistä tapaa suosivat sepät, jotka eivät joutuneet "työskentelemään stahonovilaiseen iskuri-tempoon", kuten urakka- tai työnormipalkatut tehdastyöläiset. Kiire-pakon alaisina kuorrutetutkin tykinkuulat ovat voineet (kirjaimellisesti) pitää pintansa, ainakin osittain, jopa maattuaan jonkin uponneen laivan ruumassa merenpohjassa yli 200 vuoden ajan ! On pystytty analysoimaan "kuorrutuksen" koostumus ja havaitsemaan henkäyksenohut rautasulfidikerros "emaljin" ja takoraudan välissä. Mahtanevatko etevimmätkään meri-arkeologit tietää tuon rikkirauta-kalvon syvät alkusynnyt ?! Nooh, meille riittää se, että "hard core -asediggarit" konstin oppivat..!

Termi "glaseeraus" on tuhannesti kirottua pakko-ruotsia, tarkoittaen joko posliinin tai fajanssin lasitusta, taikka sokerikuorrutusta (leivonnaisen tahi lääketabletin pinnalla), verbinä "glacera". Pakkoruotsiin on sana tullut ranskankielen sanan "glacure" kautta; merkityksenään "silaus; lasitus", ja jos tuo Tvång-Svenska jotakuta tympii, hän saa käyttää termiä "glasyyri" tai "laseeraus", tulematta tuomituksi "Neanderthalin Ihmisten jälkeläiseksi". (Nuo muka-sivistyneet bastardit ovat aseharrasteiden ja -harrastajien vihollisia, nyt jopa YK:n YLIMMÄN Johdon tasolla. Noin 60 000 vuotta sitten toimeenpantu "etninen puhdistus" jäi keskeneräiseksi.! Toivottavasti sen viimeistelijät ovat perinpohjaisempia). Todellisen sivistyskielen, latinan, kantasana "glacialis" tarkoittaa jäätä tai jäätikköä, ja pellavaöljyllä kuumana pinnoitettu rautaesine on todellakin kuin mustan jään peittämä.

Tykinkuulat ja -putketkin glaseerattiin kastamalla (hämärässä työhuoneessakin vaivoin havaittavaan) tummaan punahehkuun kuumennettu esine pellavaöljyllä puolilleen täytettyyn saaviin tai kaukaloon kolme eri kertaa, kuten kastetoimituksessa, nostaen se kunkin upotuksen jälkeen öljyn pinnan yläpuolelle. Paavillisen uskon aikaan voitiin lausua jopa ääneen kastekaavan sanat: 1. "In noominii Paadree".. 2. "Et Fiilii"... 3. "Et Spiirituum Sanctii.." Öljy liekehti aikansa raudan pinnalla vielä "Pyhän Hengenkin" nimen verkkaisan lausumisen jälkeen, mutta se sai palaa loppuun asti, ja takoma- tai valutuote jäähtyä omaa tahtiaan, käsinkosketeltavaksi. Saavissa tai kaukalossa oleva öljy saattoi sekin syttyä palamaan, mutta se sammutettiin astian päälle nostetulla tarkoitukseen varatulla nahkavällyllä taikka kostealla huovalla. Vettä ei saanut joutua tippaakaan öljyyn, vaan tuli tukahdutettiin. (Tietäisivätpä munkkeja tai lihapiirakoita kypsyttävät koti-kokitkin sen, mikä jo 1500-luvulla tiedettiin..! Yliopistollisten keskussairaaloiden palovamma-osastoilla olisi ehkä hieman nykyistä vähäisempi ruuhka...)

Niinsanottu ""uskonpuhdistus"" toi myötään sotia, ja sota-ajan kiireitä sotatarviketuotantoon. Ilmeisesti jo ennen vuotta 1600 omaksuttiin ammusten glasyyri kerta-kastamisella, ilman taikauskoista loitsujen lukemista, ja rikkipalsami "kastevedeksi". Sulotuoksuista "rippi-wettä" ei "Oleum Lini Sulphuratum" ole, "waan sen löyhkä on wähintäinki öcklöttäwä" jo ennen punahehkuisen tykinkuulan tai pommin kastamista punaruskeaan liemeen, joka valmistetaan kuumentamalla 8 paino-osaa pellavansiemenöljyä noin 120 Celsius-asteen lämpöiseksi, ja hämmentämällä sen sekaan 1 paino-osa rouhittua tai jauhettua rikkiä. Siirappimaista palsamia voidaan ohentaa tärpätillä. (HUOM ! Ei MINERAALItärpätillä, jonka nimi on erheellinen, vaan kitkeränhajuisella pihkaöljy-tuotteella, PINEENI-tärpätillä). Näin häädytään tekemään, jos rikkiä on annosteltu hieman liian reilusti, jolloin sitä on jäänyt liukenematta pellavaöljyyn.

Pienempikokoisia esineitä voidaan mustata, tummaan punahehkuun kuumennettuina, sivelemällä niiden pintaan esimerkiksi trasselitukolla vaikkapa pelkkää pellavaöljyä. Kokeilematta en voi ryhtyä vannomaan, saisiko pellavaöljyisellä rikkipalsamilla aikaan "kuloheinän" väriä tummemman pinnan johonkin seosteräksiseen esineeseen, joka ei ehkä siedä riittävää kuumennusta helposti kontrolloitavassa pulla-uunin lämpötilassa. Pelkkä pellavaöljy muodosti esimerkiksi WALTHER M IV - pistoolin runkoon ja luistiin vain ruskean, tahmaisen kalvon sähkö-leivinuunissa, jonka säätönuppi on kierretty tappiin asti, +360 C, ja kuumennettiin muistini mukaan parin tunnin ajan.

Muutamista "räkä-rautaisista" kiikarinjalustan telineistä tuli samoissa olosuhteissa kiiltävänmustia, todellakin kuin emaljoituja, ja väri on pysynyt ennallaan - vain hankautuneimmista kohdistaan vähän vaalenneena - lähes neljännes-vuosisadan ajan. "Ahjottuna" olisi Waltherin luistikin voinut mustua kunnolla, mutta kun ahjoa ei ollut, niin mitenpä olisi ahjottu ?! Toinen ikuinen arvoitus on, mitenkä onneton mustaus-yritys olisi onnistunut rikkipalsamilla ? Mokomaa löyhkäävää lientä ei voisi testata leivinuunissa, jossa on tarkoitus valmistaa leivonnaisia, leipää ja uuniruokia enää milloinkaan. Lähinaapuritkin    epäilisivät, että "jokin pirullinen sinappikaasu-keitos on aivan varmasti kypsymässä"...

Toinen erityisen kiinnostava, vielä 60 vuotta sitten tunnettu, mutta sittemmin (muualla kuin ehkäpä LAURONA-haulikoita valmistavalla tehtaalla Espanjassa) unohdettu raudan kromimustauksen menetelmä vaatii myös ahjokuumennuksen, eikä kirjallisessa lähteessä mainita, tarvitaanko + 200 vaiko + 1200 Celsius-asteen lämpötila. Galvaanisella kromipinnoituksella on yritetty saada aikaan tummia, mieluusti mustia, korroosionkestäviä pinnoitteita, mutta toistaiseksi vain Laurona-haulikoiden piiput on saatu esimerkiksi meriveden pärskeitä kestäviksi, tekemättä niitä hopeanvärisistä ruostumattomista teräksistä, tai pinnoittamatta niitä hopeansävyisillä silauksilla: Galvaanisella kromauksella, "Electroless Nickelillä" tai muilla poppas-konsteilla, laivaston ja merijalkaväen, sekä merentakaisten kauppakomppanioiden asevoimien muskettien kuuma-tinaamisesta alkaen. Järkevin pinnoite, sinkitys, ei ole päässyt suosioon.

"Maailman Parhaiden" VALMET-haulikoiden pinnoite oli merilinnustuskäytössä absoluuttisesti Maailman Huonoin, mikä salaisuus voitaneen jo nykyään lopultakin paljastaa, koska eivät haulikoiden valmistajatkaan niiden vajavuutta koskaan kiistäneet. Jos aseita ei olisi yritettykään mustata, olisi ruostumistaipumus ollut ehkäpä vähäisempi.? Fosfatointi ja paksu polttolakeeraus olisi tehnyt aseista melko hyvin korroosionkestäviä, mutta moinen pinnoitus olisi ollut "Erällisen Korkeakulttuurin Vaatimusten" röyhkeää uhmaamista, johon ei uskallettu ryhtyä. Aiheesta kyllä keskusteltiin usein ja paljon, ennen vuoden 1988 alkua (= Tourula Works:in joutumista vihollisen haltuun), mutta oli pakko alistua tosiasioiden edessä: Vientimaiden kalkkivaarit määräävät itsevaltaisesti sen, mitenkä aseet saa pintakäsitellä, ja mikä ei ole "gylddyrelliä"...

Piilisiköhän mustan kromauksen salaisuus kenties seuraavassa "electroless-reseptissä" - vuodelta 1940 ? (Oli peräti suomenkielinen): "Rautaan saadaan MUSTA RUOSTEENSUOJAKERROS sivellen punaisella kaliumbikromaattiliuoksella. Kuivuneita esineitä kuumennetaan uunissa tai hiilivalkealla, kunnes kromi on pelkistynyt, jolloin esine huuhdottaessa ei enää värjää vettä. Jos vesi vielä värjäytyy, on menettely toistettava". Siinäpä kaikki: Ei arvioita lämpötilasta, jossa kromi pelkistyy. Ei mainintaa siitä, tarttuuko musta kromaus seostettujen piipputerästenkin pintaan, vaiko vain takorautaan ? Ei ole tietoa myöskään siitä, kuinka monta grammaa kalium-dikromaattia per desilitra vettä tarvitaan "punaisen liuoksen" aikaansaamiseen. Vanhan "KODIN TAITOSANAKIRJAN" monet muutkin reseptit ovat sukua keittokirjojen ohjeille: "Mausteita maun mukaan..."

Kalium-bikromaatti ja -dikromaatti ovat saman aineen vaihtoehtoisia nimityksiä. Apteekkitavaraa. Todennäköisesti tarvitaan niin ankara kuumennus, että kromi ja rauta "keittyvät" kiinni toisiinsa, eli aseiden uudelleenmustaus ei onnistu tällä konstilla. Seppien perinnetietouteen ei kuvailtu menetelmä kuulu. Kaliumdikromaatti ei sinänsä ollut tuntematon tai harvinainenkaan kemikaali toisen ammattikunnan, nahka-peittureiden, käytössä. Ainetta käytetään nahan kromi-parkitukseen.

Uutta "SUPER-SINI"-liuosta en ole ehtinyt kokeilemaan, mutta tuskinpa koostumusta on tohdittu paljoakaan muuttaa - tai oikestaan lainkaan. Näiden pika-kylmämustaus-liuosten vaikuttava ainesosa on yleensä seleenihappo. Vanha "Super-Sini" oli niistä eräs parhaita, vaikka yhteisnimi onkin "pullotetut petokset", koska pikavärjäys ei pysty olemaan perinteisen bruneeraussinistyksen tai edes hapettavan alkaali-mustauksen luokkaa pysyvyydeltään. Muutenhan elämä olisikin aivan liian helppoa - myös erilaisten väärennösten ja huijausten harjoittajille. Seleenihapon vinkeästä hajusta tosin huomaa (kuka sen tuntee), että esimerkiksi myytävänä olevaa asetta on hieman "ehostettu". Ainetta kannattaa ostaa pullollinen, että oppisi tunnistamaan sen tuoksun, ja välttyisi myöhemmiltä pettymyksiltä "uudenveroisia" käytettyjä aseita ostaessaan.

"Paikkoliuoksilla" on toki teknistäkin käyttöä mm. tähtäinten mustaukseen, ja vaikkapa valurautaisten tai teräksisten luotimuotin kokillien ("leukojen") valu-onteloiden pikakäsittelyyn, tuottamaan siistejä luoteja ilman pitkällisen "sisäänajon" tarvetta. Aseiden sinistettyihin pintoihin tulleet naarmut voidaan myös mustata paikkosinistys-nesteellä, mutta jos alkuperäinen sinistys on kulunut pois joistain särmistä todellakin kulumalla, niin pikasinistys tuo vain hetkellisen avun. Mekaanista hankausta se sietää ehkä vain sadas-osan siitä, minkä kestää vaikkapa F.N./BROWNING M/1900-pistoolin taiteen sääntöjen mukaan suoritettu bruneeraus-sinistys.

"Super-Sini" oli välillä poissa myynnistä, ja sittemmin "myrkkyluvan" varaisena, kun joku elämään Rähmä-Suomessa kyllästynyt kansalainen oli hörpännyt sitä pullollisen, ja ehkä päässytkin "to the Better Land, I know". Seleenihappomyrkytys on kylläkin siinä määrin tuskallinen ja hidas tapa siirtyä seuraavaan inkarnaatioon, että myyntikiellon/luvanvaraistamisen asemasta olisi ollut järkevämpää kuvailla julkisessa sanassa vainajoitumisen viimeiset vaiheet - ynnä se kauhistuttava mahdollisuus, että yritys saattaa jopa epäonnistua..! Toisin siis kuitenkin toimittiin, koska AINAHAN oli nimenomaan aseharrastajien elämää vaikeutettava - milloin suinkin mahdollista - syyskuun 19. päivänä 1944 syntyneessä Rähmä-Suomessa. Myyntikiellon ja -rajoituksen raukeaminen oli eräs pikku edistysaskel... (Normalisoitumiseen on tosin vielä pitkä matka. Normaali-Suomen olosuhteet vallitsivat vuoden 1918 jälkipuoliskolta, 26 vuoden ajan).

Liuoksen korkealla litrahinnalla lienee pyritty ehkäisemään sen väärinkäyttöä edelläkuvattuun tarkoitukseen, mutta aina on syytä epäillä, että vähittäismyyjien katteen osuus hinnanmuodostuksessa on ainakin yksi "seemiläinen prosentti" (= 100 x "arjalainen prosentti"). Joskus on käväissyt mielessä liuoksen analysointi ja sen reseptin saattaminen yleiseen tietoon, mutta apteekkihinnoilla ostetuista lähtöaineista valmistetun liemen kotitarvetuotannolla ei säästöä kenties juurikaan synny: Suomessa termi "kemikaalikauppa" tarkoittaa tehdasvalmisteisten kosmetiikkatuotteiden vähittäismyymälää, eli on yhtä valheellinen kuin ameriikankielen nimike: "Drug Store".

Jenkeissä voi "kemikaaliossa" poiketa hörppäämässä mukillisen kahvia, mutta jos sielu tuntuu vaativan parikymmentä grainia "ruohoa", joudutaan turvautumaan jonkun katukauppiaan tarjontaan. Sama homma Suomessa, jos johonkin seokseen tarvitaan vaikka 750 grammaa kalisalpietaria: Kemikaalikaupassa "ei oo", mutta jostain kirjolohi-savustamosta saattaisi löytyä huomattavasti apteekkihintaa huokeammalla, ja ilman tarvetta käyttötarkoituksen sepittelyyn. Itse tosin tohdin kertoa apteekissakin, että: "Savuruutia pitäisi taas yrittää kyhätä"...

Tästäpä nousi mieleen vanha tositarina sotien edelliseltä Suojärveltä, jossa oli erittäin joviaalinen apteekkari. Päivänä muutamana oli apteekissa käynyt jo pari hiukan yli kymmenvuotiasta poikaa, ostamassa 25 ja 30 grammaa "kurkkusuolaa", selityksenään, että: "Äiti-muorilla on angiina, eikä itse päässyt". Apteekkari kyseli lääkäriltä, että onko paikkakunnalla kenties liikkeellä kurkkutautia, että voisi tilata varastoon Prontosiiliä (= jo vuonna 1936 tunnettua sulfa-lääkettä). Lääkäri ilmoitti, että: "Eipä ole ollut havaintoa streptokokki-epidemiasta". Kohta tuli apteekkiin kolmaskin poika, tahtoen 50 grammaa kurkkusuolaa ja 75 grammaa "tulikukkajauhoa". Vakio-selityksen täydennyksenä lisäselitys rikkipulverin tarpeeseen: "Siskolle tuli käsiin syyhy , kun se oli taas lätrännyt sammakonkudulla!"

Apteekkari ymmärsi nyt yskän. Hän punnitsi ja pussitti kurkkusuolan ja Pulv. Sulphur. Praecipitatumin, löi kassakoneeseen pikku-kolikoista koostuneen ostoksen hinnan, luovutti pussit asiakkaalle, ja mainitsi toteavasti: "Pojilla näyttää olevan tulossa manööverit !" Kurkkusuolalla ei ole mitään tekemistä suolakurkkujen kanssa, vaan se oli karkea-kiteistä "raakaa" (epämääräisen väristä) kaliumkloraattia, jota todellakin käytettiin 1930-luvulla kuumaan veteen liuotettuna kipeytyneen nielun kurlaushoitoon. (Teho perustui pikemminkin taikauskoon, kuin aineen varsin heikkoon hapettavaan tai desinfioivaan vaikutukseen, mutta lääke oli huokeaa ja kotihoitoon sopivaa, ainakin piikin muodossa tarjoiltuun "Prontosil Rubrumiin" verrattuna).

Amorfisen rikkijauheen kera käytettiin kaliumkloraattia muunmuassa iskuherkkänä nallimassana, mutta apteekkari kai jo tunsi "pappenheimilaisensa" sen verran kokeneiksi aloiteräjähteiden käsittelijöiksi, että he eivät hienontaisi kurkkusuolaa tulikukkapulveriin jo sekoitettuna, vaan sinällään. "Manööveri" oli jokakeväinen paukuttelutapahtuma, jota oli turha edes yrittää estää kemikaalien saatavuutta pihtailemalla. Yhtenä keväänä oli yritetty - seuraamuksella, että muuan teini-ikäinen kaveri menetti useita sormiaan ja 80 % näöstään, kun ainakin kaksi jostain louhintatyömaalta kähvellettyä n:o 8-vahvuista sähkösytytteistä dynamiittinallia paukahti käsissä. Kaikki on suhteellista: Myöskin riskit ! Suojärven edesmennyt apteekkari muisti muinais-latinalaisen sanonnan: "Pueri puerili sunt" (= "pojat ovat poikia")...

Kiitokset vihjeestäsi keskiöporien sovellutuksesta "sankkireikien" kartioimiseen! Joskus pitänee ehtiä laatimaan kuvallinen esitys siitä, kuinka homma suoritetaan "taiteen sääntöjen jälkeen" hylsynsuusta sisään työnnetyllä, mieluusti yksileikkuisella terällä. Tarkoituksenmukainen työkone on ruuvipenkkiin kiinnitetty veivattava käsiporakone. Sähkökone tuppaa "haukkaamaan" liian ahnaasti, ja kartiointi-näiverryshän suoritetaan silmämääräisellä tarkkailulla: Kun porankärki alkaa avartaa hylsyn liekkireiän reunaa nallipesän puolelta, on kartiointi valmis. Porankärjen suositeltava kartiokkuuskulma on max. 60 astetta, mutta keskiökuoppa-porassa tämä kulma lieneekin tavanomainen.

20121999; Pete


Jatkuuko "G.O.W." vuodenvaihteen jälkeen ?

Löysinpäs tuon sivunne ja siellä oli TODELLA mielenkiintoista tekstiä !) Esimerkiksi Bergmannin muskettijuttu sieppasi tälläisen rynkky-faninkin mukaansa - en todellakaan tiennyt olevani kiinnostunut myös noista "ikivanhoista" aseista :-) mutta kauhukseni löysin myös "ruutiset" osastolta vihjailevia tekstinpätkiä sivujen mahdollista lopettamisesta ! Älkää hyvät miehet antako periksi !

Mikäli ette ole lopettamassa G.O.W.:n "julkaisua" netissä, niin olen henkilökohtaisesti omalta osaltani valmis maksamaan sen 35;- (mikä kyllä kieltämättä kuulostaa vitsiltä ja 135;- tuntuis noin äkkiseltään oikeammalta summalta näistä tiedoista mitä sivuiltanne löytyy/pystyy kysymään). Ehkä sivuillenne löytyisi enemmän "maksullisia" käyttäjiä, jos ilmaiseksi voisi katsoa vaan vanhoja - puoli vuotta ? - tekstejä ja maksaneet saisivat lukea kaikki jutut tuoreeltaan + jotain extraa :-) Eli mikäs on tilanne tällä hetkellä G.O.W.:n tulevaisuuden kanssa?

Ystävällisin Terveisin, Jussi


ja kommentit: Kun "jäsenmaksun" summa jätettiin alkuun avoimeksi, SITÄ pidettiin lähinnä vitsinä. Asian otti vakavasti tasan kaksi (2) visitoria, joille on nyt luvassa tilaisuus muutamien juttujen "ennakko-lukuun". Juttujahan on monissa valmistumisvaiheissa, muutamat tekstinkin osalta keskeneräisinä, täysin vailla kuvitusta (ja sellaisiksi jäänevätkin; kuvittaminen on jutun teon "pullonkaula"), ja toiset tekstin osalta valmiita, osin jo kuvitettujakin, kuviakin lähtövalmiina skannattaviksi, mutta kuvatekstit pitäisi ehtiä laatimaan. Vuorokaudessa pitäisi olla 42 tuntia, eikä 24.

Kun viikon posti on käsitelty, päädyn useimmiten toteamaan, että niin se taas viikko vilahti, eikä yksikään "Iisakinkirkko"- projekti edistynyt taaskaan. Valikoiduille kannattajillemme voi ilmaantua e-mailina vaikkapa kirjanpituinen, päätekstin osalta jo marraskuun alusta valmiina ollut artikkelisarja "HAAG 1899", joka on joitakin katkelmia oman tieturini näytöstä nähneiden naapureiden mukaan "kyynisyydeltään ylittämätöntä tekstiä" tai "sika-hienoa kamaa", jotka kumpaisenkin kritiikin katson kehuiksi enkä moitteiksi ja jutun, vielä keskeneräisenäkin, kelvolliseksi julkaistavaksi hartaimmille aseharrastajille. (Mainittujen kriitikoiden iät vaihtelevat, kuten arvosteluiden kieliasustakin voidaan päätellä, välillä 13 - 74 v.).

Oman harkintani ja "esilukijoilta" saatavan palautteen varaan jää se, täydennetäänkö kuvitus ja kuvatekstitys, vai painetaanko näppäimiä F1, F3 (10 sekunnin ajan) ja F6, jolla teksti katoaa TEKO Original-ohjelman mukaan ainiaaksi oman tieturini kovalevyltä. (Lähes 13 vuoden ikäinen tieturi voi tosin tehdä lopullisen "TILTin" klo. 00.00.00 v. 2000, kun runo "HYMYILEVÄ APOLLO" on lausuttu ja Suurkirkon kello läpännyt 12 kertaa, jolloin se tekee päätöksen puolestani. Seikkailut "Tietoyhteiskunnassa" päättyvät siinä tapauksessa paluuseen kirjallisuuden maailmaan - tosin kuluttajan, eikä enää tuottajan ominaisuudessa. Nykyäänhän en ehdi lukemaan edes sanomalehtiä).

Sivut jatkavat kyllä olemassaoloaan vuosituhannen vaihteen jälkeenkin. Muistelen palstatilaa lunastetun viisinkertaisesti lähtötilanteeseen verraten ainakin vuodeksi eteenpäin lokakuun alusta alkaen. Jo olemassaolevat jutut eivät siis häviä mihinkään, ja omatkin "päivittelyni" täydentyvät Sylvesterinpäivän päättymiseen asti. Katsotaan sitten Millenniumin vaihteessa, pimeneekö tieturini, vaiko peräti räjähtää, vai onnistuuko "kellonrukkaus-kikka" tämän ikäisen aparaatin tapauksessa. (Kirjoituskaluston uusimiseen ei ole varaa, enkähän oppisi uudenaikaisempaa kompuutteria edes käyttämään. Tiukkaa teki tämänkin kanssa).

TÄRKEÄ TIEDONANTO "G.O.W:n KANTA-ASIAKKAILLE" = vuoden 1999 maksun suorittaneille visitoreille: Ilmoittakaa sähköpostiosoitteenne G.O.W:n ryhmäkirjeen lähetysosoitteeseen <gunwriters@uha.inet.fi>, voidaksenne varmistua etuoikeudestanne materiaalin saantiin. Itseltäni puuttuvat rekisteröintivalmiudet. Jos haluatte ryhmäkirjeen tietosuojan pysyvän mahdollisimman hyvänä, laittakaa mieluiten kakkososoitteenne, jos sellainen on. Omaa tieturiani osaan käyttää VAIN kirjoituskoneena, ja kaikki siihen taltioitu aineisto saattaa häipyä kovalevyltä vuosituhannen vaihtuessa.

17121999; Pete


Korvaus jo saadusta tiedosta !

Kannatan näitä sivuja kovasti, ja olen valmis maksamaan jäsenmaksua. Mutta miten voin olla varma että jäsenmaksu ei mene "Mopen perseeseen", kuten Asemaailma-lehden kestotilausmaksu. Olet muuten paras ja asiallisin asekirjoittaja mitä tiedän. Oisko sulla muuten mitään mielenkiintoisia projekteja, mulla olisi muutama työstökeskus?

Sorvari


Äärimmilleen "valmiiksitingitty" vuosimaksu (vrt. elokuvalipun hinta, kirjoista puhumattakaan) kannetaan, esimerkiksi lehden tilausmaksusta tai teatterin pääsymaksusta poiketen, jälkikäteen. "G.O.W." oli ollut Netissä jo puolen vuoden ajan, ja materiaalia oli tuotettu vähintäänkin yhden harrastelehden vuosikerran verran, ennenkuin arkinen realismi tärskähti kuin leka otsaan: "Jumatsuka; elääkin pitäisi..!"

Lienen joskus kertonut tapaus "Asemaailman" tiedossa olevat taustat ? Omat saatavani lehtiprojektin pyörittäjältä liikkuvat kymppitonnien tasolla + viivästyskorot lähes vuosikymmenen ajalta, mutta saamatta jäävät.! Sakkonsakin on velalliseni yleensä suorittanut muuntorangaistuksina, kiven sisässä, eikä hänen rikosrekisterinsä enää mahdu yhdelle A4-arkille...

Tuorein tuomio rapsahti taannoin "HUSTLER"-pornolehteä vastaan käydyssä käräjöinnissä, josta roiskui rapninkia laajemmaltikin koko viestinnän kentälle. Jopa matemaattis-luonnontieteellis-teknis-historiallisten pakinoidemme kuvituksen suhteen jouduimme omaksumaan pidättyväisen linjan, kun tietoon tuli ennakkotapaus journalismin toiselta äärilaidalta: Käräjiä käytiin jonkin "manipuloidun" valokuvan luvattomasta julkaisemisesta. Kun uutinen oikeuden päätöksestä luettiin radiossa, osui korvaan tuttu nimi menneiltä vuosilta ja maininta tuomitusta korvauksesta. Uutinen vahvisti tähänastista näkemystäni edesmenneen ASEMAAILMAn "primus motorista"...

Painetun joukkoviestinnän alalla liikkuu kaikenkarvaisia hiippareita ja helppojen pikavoittojen saalistajia. Itse pyrimme pitämään "kilven kirkkaana" ja ahneuden hengen loitolla: Toimimmehan ainakin Suomessa Internet-tiedonjulkistamisen uudisraivaajina. "G.O.W:n" myötä seisoo tai kaatuu enemmän, kuin moni hoksaa edes aavistaa: Muunmuassa luottamus uudenaikaisinta joukkoviestintämuotoa kohtaan.

Ettäkö TV on uusin ? Johan vuoden 1936 Berliinin Olympia-kisat televisioitiin, ja BBC:n näköradiolähetyksiä katseltiin Suomessa ennen sotia kotitekoisilla vastaanottimilla, peläten koko ajan vinhaan pyörivän NIPKOFF-kiekon hajoavan keskipakovoimasta. Tuonaikainen TV-räjähdys ei yleensä aiheuttanut tulipaloa, mutta melkoisen terässirpaleiden ryöpyn - onneksi sivusuuntiin.

Mainintasi sorvaus-valmiuksista oli kiinnostava. Itse olen joskus syötellyt vanhemmanmallisia automaattisorveja ja edennyt "pitkää linjaa" valvomaan sorvaustuotteiden laatua, ynnä siitäkin vaativampiin tehtäviin, "kypsyen" kuitenkin ns. oikeisiin töihin jo 22 vuotta sitten. Uuteen työstöteknologiaan en ehtinyt perehtyä. Joitakin yksinkertaisia massavalmisteita käy aina ideoina mielessä; luoteja enimmäkseen. Monimutkaisempien piirustusten laadintaan ei ole aikaa, eikä ajanmukaista välineistöäkään. Samoin puuttuu edellytyksiä valmisteiden testaamiseen: Kenttätyöt jätän nuorempien tehtäviksi, toki autellen testitulosten analysoinnissa, johon vaaditaan "hoksottimia" ja kokemusta. Tutkimus-arttelissamme tekee jokainen sen vaiheen, joka on kullakin parhaiten hanskassa. Tällä tavoin syntyy hyviksi kehuttuja juttuja.

Joskus olen maininnut muutamia erikoisvalmisteita, vaikkapa ns. "raappausluodit", ja taannoin tuli ilmi uusin tarve: .338 kaliberin kevytluodit etenkin hirvijahdin armonlaukauspatruunoihin, sorvattuina vaikkapa messingistä Ms 358 tai kuparista. Voivat olla aivan yksinkertaisia lieriöitä, mutta .338:aa voisi harkita myös monitoimiseksi; kevyeksi harjoitusluodiksi o.t.o. Kärki katkokartiomainen, ettei kimpoile liikaa, muoto ja mittasuhteet kuin alkuperäisimmässä 9 mm Parabellum-luodissa. Mietin paremmalla ajalla jotain muutakin tuotetta, ja ainahan uusia tarpeita tulee esiin postinkin myötä.


HUOM ! HUOM ! HUOM !

TIEDOKSI etuoikeutetuille visitoreille: Jotkut vuoden 1999 vuosimaksunsa suorittaneet visitorit ovat jo saaneet aineistoa, jota "vapaamatkustajat" jäävät vaille kenties ainiaaksi. Ikivanha tieturini pyyhkiytyy ilmeisesti täydelliseksi dementikoksi vuosituhannen vaihtuessa. En pysty laatimaan luetteloa visitoreista, koska tekstinkäsittelyohjelmani mahdollistaa tieturin käytön vain kirjoituskoneena. Tuleva ja lähtevä e-mail kulkevat toisen koneen kautta välillisesti. Ilmoittanette oikeudestanne erikoispostituksesta osoitteeseen <gunwriters@uha.inet.fi>, päästäksenne postituslistalle. Ryhmäkirjeenä lähtevästä artikkelista pystyy osaava vastaanottaja näkemään postituslistan, joten voit käyttää myös ilmaista "hotmeili-iimeiliä" nimimerkillä tai vastaavaa, jos et halua ykkösosoitteesi näkyvän muille.

"G.O.W."-sivujen julkaiseminen jatkuu näillä näkymin ainakin syyskuun 2000 loppuun. Omat päivitykseni jatkuvat niin kauan kuin kompuutterini toimii, mutta laajojakin artikkeleita on tekstien osalta lähtövalmiina ja varmuuskopioituina, muunmuassa kolmiosainen artikkeli "HAAG 1899", joka postitetaan e-mail-osoitteensa ilmoittaneille visitoreille tekstivalmiina ja ehkä jo osittain kuvitettunakin vielä päättyvän vuoden aikana.

17121999; Pete


.338 WiMa:n armonlaukauspatruuna

Olisin kiinnostunut lopetuspatruunasta hirviaseeseeni .338 Win Mag. Pyyntilatauksina olen käyttänyt hitaaksi ladattuja raskaita laatuluoteja ja tunnustan tyytyväisyyteni. Lopetuslaukaukseen ei tarvita mitään erikoisen tehokasta taikka edes erityisen tarkkaa latinkia. Pistoolia en viitsi hirvenpyynnissä raahata painolastina (koiramies kun olen). Olisiko mahdollista ladata lopetuspatruuna (teholuokkaan isopistooli) taikka sitten hankkia patruunapesäadapteri pienemmälle kaliberille. ? Mikä olisi sopiva cal. (.22 Hornet vaiko 7 x 33 mm) ja onko pesäadaptereita ylipäätään saatavilla.

Etukäteen jo tiedosta kiittäen ja rauhaisaa joulunaikaa toivottaen: Jari


Aseesi kaliberi on hiukan "uusteedi", koska luotivalikoimaan ei kuulu kevyitä käsiaseluoteja, kuten vaikkapa .308/ 7.62 mm tai .357" aseiden tapauksissa. Myöskin 8.2 mm aseisiin on olemassa suhteellisen kevyitä, säästölatauksiin otollisia ammuksia. Ovat vain pahimmoilleen liian hoikkia .338:aan. Latausohjeetkin on pakko säveltää Ex Tempore, koska käytettävänä olevasta lähdekirjallisuudessa joko ei ole lainkaan reseptejä valuluodeille, tahi ne ovat lähes täysitehoisia norsulatinkeja kivääriruudeilla ja jykevillä luodeilla. Omakohtainen latauskokemus tästä kaliberista puuttuu tykkänään, koska erikoislatauksista ei ole tätä ennen ollut kiinnostunut kukaan, ja vakiolatinkien reseptit löytyvät ns. "Virallisesta Valistuksestakin".

Vallitsevissa olosuhteissa en tohdi ryhtyä suosittelemaan - ilman omakohtaisia kokeiluja - mitään erikoisempia virityksiä,kooltaan tavanomaisemmilla ammuksilla (esimerkiksi liimapaperiin käärityillä 8.2 mm luodeilla), vaan kyseeseen tulee lähinnä kevyin tämän kaliberiluokan vakioluoti, paino 200 grainia/ 13 grammaa. SPEER SPITZER lienee tarkoitukseen sopiva. Kärjestä on suositeltavaa katkaista pois ulkoneva lyijy, mutta luoti on kuitenkin terveellisintä ladata patruunaan oikeinpäin, vaikka esimerkiksi "Perinteisen suomalaisen <SIC !> Erällisen Korkeakulttuurin kotimaassa" SAKSASSA <SIC !> käytettiin takavuosina erityisessä "Fangschuss-Patrone:ssa" - kaliberi .38 Special - lieriömäistä umpikupariluotia. Lähinnä sitä vastaisi tasainen umpiperä edellä ammuttu, vaimenninpatruunalatauksella vauhditettu .338 WiMa:n lyijykärkiluoti.

Onkin unohtunut luetella luomani uus'-aikaiset kaliberilyhenteet Magnumien tapauksissa: Winchester Magnum = WiMa, Weatherby Magnum = WeMa, Remington Magnum = ReMa, Holland & Holland Magmum = HolMa ja Lapua Magnum = LaMa saman logiikan mukaan. Syytön olen siihen, ettei LaMa-patruunaa alkuaan nimetty Lapua Expressiksi, vaikka sen hylsy ei ole vyökantainen. Lyhenteellä "LaMa" ei lisäksi ole ulkomaankielissä meikäläistä, pula-aikaan viittaavaa merkitystä. Ase-alan sanasto kehittyy jatkuvasti, ja lyhenteet muuttuvat sujuvammiksi muun evoluution myötä.

(Apropos: Poliittisten puolueiden nimilyhenne-ehdotuksista on jäänyt eloon vain KePu. Ehdotuksiani helposti lausuttaviksi lyhenteiksi en ole saanut lanseerattua julki, vaikka esimerkiksi nykyinen lyhenne "Vihr" on kielenvastainen ja mahdoton lausua. Päivälehtien lukijanpalstoilta on sensuroitu mm: KaKo = Kansallinen Kokoomus, Rupu = Ruotsalainen <Kansan>puolue, ViLi = Vihreä Liitto, ViPu = Vihreä Puolue ja VasiLi = Vasemmistoliitto. En tunne itseäni yhtään loukatuksi, vaikka joku minut Mustaksi IIKOLLIksi mainitsee, mutta ryhmittymä, joka tuskin koskaan ylenee puolueen asemaan, kai pyrjähtäisi, jos joku suomentaisi sen latinankielisen vaakunalauseen: "OVIS NIGRA - SED OVIS !" Edesmennyt LAURI "TAHKO" PIHKALA kantoi jopa suorastaan ylpeänä nimityksensä:"ARKKI-LAHTARI", pahastumatta lainkaan.! Huumorintaju onkin tunnetusti henkevyyden puntari).

Koska et käyttäne vaimenninta .338:ssasi, voit täyttää hylsyn tyhjäksi jäävän tilan Dacron-kuidulla, aseenpuhdistus-sillalla tai huokoisella talous- tahi wc-paperilla. Olkoon täyte mitä tahansa, sen on oltava "ilmava" tai "kuohkea", tai mitenkä lontoonkielen sana "fluffy" suomennettaneenkin. Siis EI tiukkaan juntattu. Dacron tosin pörhistyy kuohkeaksi, jos sen annostelu on ollut tarkoituksenmukainen. Tuo tarkoitus on niukan ruutihyppysellisen pitäminen nalliliekin ulottuvilla hylsyn peräpäässä. Vaimentimellisenkin aseen säästöpatruunassa voidaan käyttää kohtuullista Dacron-täytettä.

(Oo, Svatyij Boha = sinä Sallimus: Salli meidän saada ruutia NORMA R1, eli "Swedish SUBSONia", jokaisen Suomen kylän jokaiseen osuuskauppaan, jossa ruutia myydään, ettei alilatausdetonaation riskiä enää olisi, eikä täkkäyksiä hylsyihin enää tarvittaisi..!!).

Sopiva VihtaVuoren N 300-sarjan ruutien annostus on 10 grainia eli 0.75 grammaa kuohkean täkkäyksen kera. NORMA R1:tä piisaisi 0.60 grammaa, eikä hylsyyn tarvittaisi "fylliä" . Luotina siis lyijykärjettömäksi typistetty, alkuaan 13-grammainen eli 200-graininen vaippaluoti; mieluusti vielä voideltu vaikkapa Mansikki-vainaan ihralla. ("KOKKI" tai "KULTAMUNKKI", riippuen ruokakaupan margariinihyllyn valikoimasta. Tavara on samaa, ja suositeltavaa vain teknisiin tarkoituksiin... Nooh, eihän kalliita kouluja käyneiden Lääketiet. ja Kirurg. T:rienkaan varoituksia uskota - ennen kolmatta infarktia ja toista ohitusta).

KLÖVERin valkovaseliini (nimi kirjoitetaan skandinaavisella "ööllä", johon masiinastani ei löydy merkkiä, vaikka tarvitsisin päivittän korvaamaan sanaa "läpimitta" tai "halkaisija") on myös hyvää luotirasvaksi kerran tai pari syksyssä ammuttavan hirvijahdin päätöslaukauksen ammukseen, imeytettynä luodin ja hylsynsuun saumaan. Herneenkokoisen klöntin vaseliinia saa tipauttaa myös hylsyn tyhjätilan täytteeksi sökötetyn "etulatindin" päälle. Tuskinpa se ruutiin asti imeytyy, saatikka nallin sytytytysmassaan, jonka se turmelisi täysin "suutariksi", tai vajaasytyttäväksi, joka on täydellistä laukeamattomuutta paljonkin turmiollisempi, detonaatio-riskin tuottava ilmiö.

Patruunapesäadapteri olisi helppo suunnitella, eikä vaikea sorvatakaan 5.7 mm piipun pätkästä, mutta probleemaksi nousee patruunan epäsaatavuus. .22 Hornet ei pelaa oikein kunnolla .338 WiMa-patruunan pituisessa "piipussa", koska se on luodikonpatruuna: Ruuti palaa enimmäkseen adapterin etupuolella .338-kaliberisen piipun reiässä Hornet-luodin ympärillä ja sen etupuolellakin. Voihan Hornet-patruunan tosin kevytladata vaikka pienoiskiväärinpatruunan tehotasoon, mutta samalla vaivalla pystyy lataamaan .338 WiMa -patruunankin.

Velodog -patruuna kuvassa äärimmäisenä oikealla, vasemmalla puolellaan .22 lr, .22 long, .22 short ja Lefaucheux -haulipatruuna. Kuva GOW:n arkistosta.

Adapteri- ja sisäpiippupatruunaksi ihanteellinen 5.75 mm VELODOG on vaikeasti saatava tapaus Suomessa, ja todennäköisesti perin hintava, koska kyseisen kaliberin tehdaslataajia ei ole maailmassa monta. Patruunaa ampuvia revolvereja olisi kai muutamia miljoonia, useimmat laadukkaita ja vielä hyväkuntoisia (monet jopa käyttämättömiä), mutta tietämäni mukaan vain GIULIO FIOCCHI on jatkanut patruunan tuotantoa 2. maailmansodan jälkeen. Monopoli-asemassa oleva valmistaja voi hinnoitella tuotteensa mielin määrin, joten sen intressi on kysynnän pitäminen rajoitettuna, ettei kilpailua syntyisi. Muutamia alhaisempien tuotantokustannusten maiden tehtaita olen joskus houkutellut omaksumaan Velo-Dogin tuotantolinjalleen kahtenakin versiona:

Toinen normaali revolverilataus, toinen olisi vahvemmin ladattu Velo-Dog "Flush", adapteri- ja sisäpiippupatruunaksi; nimitys johtuu luodin sijainnista kokonaan hylsynsuun sisällä, merkiksi siitä, että patruuna on jollain tavoin erikoisempi, ja kenties turhan tuhtia "väkirehua" revolverivanhukselle. Aloitteita ei ole kuitenkaan ilmeisesti otettu käsittelyyn. Tuotevastuu pelottaa ? Kotitekoisten "tussareiden" rakentelijoillehan 5.75 mm Velo-Dog olisi mitä oivallisin kaliberivaihtoehto, koska huterompikin mekanismi kestäisi mietojen revolverilatinkien ammuntaa.

Pienoiskiväärinpiipun pätkä on helppo löytää vaikkapa EU-direktiivien raivokkaasti paheksuman "kynäpistoolin" piipuksi. (Niin, kuinkas kuuluikaan REINO HELISMAAn kupletti ?: "Mikä KIELLETÄÄN/ se ihmisissä HIMON aikaan saa..!" Ennen Suomen aselakiuudistusta oli perin epäkäytännöllinen täytekynäpyssy lähes tuntematon aselaji. Nykyään "ronkuu" yksi jos toinenkin sorvin omistaja työpiirustuksia - nyt, kun niiden piirtelyyn ei ole enää juurikaan aikaa, eikä entisenlaista käden herkkyyttä).

Adapteri-idea jouduttaneen hautaamaan hiljaisuudessa, ja tyytymään täyskaliberiseen kevytlatauspatruunaan, tarjolla olevista komponenteista kooten. Aikaa homman opetteluun on sentään lähes vuosi ennen lupahirvi-kauden alkua. Jossakin pohjoisessa tunnetaan myös "viikko jälkeen juhannuksen" alkava sesonki, johon on aikaa runsaat puoli vuotta, mutta noiden seutujen erämiehille ei "lantalainen" häädy opettamaan käytännön ballistiikkaa, vaan Lannan Mies kuuntelee hissuksiin kokeneempien jahtimiesten käytännönläheisiä neuvoja. Niin minäkin...

Kysymyksesi toi ilmi ainakin yhden erityistarpeen, jonka tyydyttäminen jopa kotimaisin voimin saattaa tulla kyseeseen, kunhan kaliberi .338 jatkaa yleistymistaan. Hahmollaan mielessäni on jo "soliidi kevyt universaaliluoti", esimerkiksi messingistä sorvattu lyhytkantamainen harjoitusammus, jolla voidaan ladata myös lopetuspatruunat ja käyttää samaa projektiilia jopa piipunputken ampukolvaus- tai raappuausluotina. Erikoisvalmisteella voisi olla jopa vientimahdollisuuksia, joten sitä ei voida suunnitella Ex Tempore ja markkinoida testaamattomana.

14121999; Pete


Rynnärinpatruuna ja juttujen "zippaus"

Terveee.! Oletko koskaan ihmetellyt miksi 762 x 39 sattuu niin mukavasti olemaan 762 x 25 Tok. ja 762 x 53R:n välissä.? Hylsyn pituus, kannan halkaisija, ruutitilan pituus ja patruunan pituus. Ei voine olla mahdollista, että olisi suoraan skaalaamalla tehty .30 patruuna joka olisi noilta mitoiltaan juuri kyseisten ja vanhempien patruunoiden välissä.? Noo, onhan noissa mitoissa muutama rosentti heittoa pahimmillaan, mutta kuitenkin....

Joo, kannatan maksullisten Zip-pakettien "osto" mahdollisuutta. Ehdottomasti toiminnan on jatkuttava, mutta herkut tulisi pistää sähköpostilla lähetettäviksi ja maksullisiksi. Jos artikkeleita saa hmtl-muodossa zipattuna, niin ne saisi mukavasti talteen kovalevylle. Milloinkas ensimmäinen Gunwriters zipattu lehti julkaistaan ?

- Jukka


  ja kommentit: En ihmettele mitään, koska sattumoisin tiedän koko "histoorian": Tehokas vakoilutoiminta korjasi satoa 7.62 x 39 mm patruunan tapauksessa, vaikka onhan ballistiikka tosin ylikansallinen tiede - ja samat luonnonlait pätevät ideologioista riippumatta. Lontoonkielisessä G.O.W:ssä onkin jo kerrottu itäisen rynnärinpatruunan tarina, mutta kerrottakoon vielä härmäksikin: Jo vuonna 1934 (SIC !) alkoi sen esikuvan kehittely Saksassa GUSTAV GENSCHOW & Co. A.G:n prototyyppipajalla tirehtööri WINTERin johdolla, perushylsynä 39.5 mm:n pituinen italialainen MANNLICHER-CARCANOn eli "pitkän TERNIn" hylsyn pätkä. Patruunaa ampuvaksi suunnitteli konstruktööri HEINRICH VOLLMER kolmekin toinen toistaan kalliimpaa "Konekarabiinia" eli rynnäkkökivääriä, mutta valitettavasti vain valiojoukko-osastojen erikoisaseiksi, eikä massatuotantoon kelvollisiksi:

Kokoelmataulu 7,62 x 39 -patruunoita. Gunwritersin arkistokuva.

Aseiden osat olivat työstettyjä taotuista aihioista (prototyypeissä umpiteräksestä), eikä niiden piippua ympäröivä rengasmainen kaasumäntä ollut lainkaan kenttäkelpoinen. WALTHER "A 115"-rynnärinkin taival katkesi vuonna 1942 rengasmännän tuottamiin häiriöihin. Waltherin iskuvasarallinen laukaisukoneisto omaksuttiin - valitettavasti - HUGO SCHMEISSERin kehittelemään MKb-42 HAENEL-rynnäkkökivääriin, jonka idea hukattiin: Aseenhan piti olla pk:n ja kp:n välimuoto. Menetettiin aseen hallittavuus sarjatulta ammuttaessa, jonka Schmeisser oli kehitellyt täydelliseksi jo vuodesta 1917 ja MP 18-konepistoolista aloitetulla puurtamisellaan.

Joukkotuotettunakin olisi Vollmerin MKb 35 ollut turhan tyyris jaeltavaksi edes erikoisjoukoille (kappalehinta jopa 4000 Reichsmarkkaa, silloin kun Mauser 98 k "bungasi" alle 100 RM), ja tuskastuttavan hidas valmistaa. Saksan sotavoimien asevirasto Heereswaffenamt (tämä oli konttoorin täydellinen nimi, vaikka lyhenne oli Wa.A) antoi lopullisen hylky-tuomion VOLLMERin Maschinenkarabiner MKb 35/III:lle 30. elokuuta 1938, ja koko rynnäkkökivääri-idea joutui jäihin vuosikausiksi. H. Vollmer jatkoi "leipälajiaan" eli konepistoolien suunnittelua jossa hän saavuttikin hyvin tunnetun menestyksen, erityisesti vuonna 1940. MP 38 oli vielä turhan "korea", mutta konstruktioltaan yleisesti katsoen varsin hyvin onnistunut.

Keskipitkän sotilaspatruunan idea on tosi-wanha: Sveitsiläinen ballistikko-professori F.B. HEBLER ja böömiläinen asesuunnittelija KAREL KRNKA (lausutaan: "krinka", eikä ole näppäilyvirhe) olivat kehitelleet 2/3-pituista patruunaa ja kevyttä sotilaskivääriä jo vuonna 1892, mutta arvata voi, etteivät kapitulantti-piirit olleet kiinnostuneita. (Innovatiiviset luutnantithan jäävät eläkkeelle enintään majureina: Kenraalikuntaan ylenevät älyllisesti tasan keskinkertaiset kapiaiset. Ammoin oli poikkeuksia, kuten AXEL F. AIRO, mutta poikkeukset vain vahvistavat säännön). Joidenkin "Miniatyyrikiväärin" prototyyppien kaliberi oli vain 5 mm (SIC !). Hebler ja Krnka kehittelivät yhteistyössä lukuisia keksintöjä, muunmuassa 8 kilometriin asti kantavan putkiluodin jo toistasataa vuotta sitten, mutta heidän huikeimpia ideoitaan ei ole toteutettu laajemmalti vieläkään.

Venäläinen VLADIMIR G. FJODOROV (nimi on kirjoitettu kuten se lausutaan) ennakoi 1920-luvulla kirjoituksissaan jo toisen sukupolven rynnärinpatruunan tulemista: "Tulevaisen Avtomatin patrona voi olla viidenneksen verran nykyistä avtomatin patronaa lyhyempi, kalibjeriltansa nykyisenlainen, tai ehkäpä pienempikin". Fjodorovin tarkoittama "avtomaatti" tarkoittaa vennäänkielessä yhä rynnäkkökivääriä. (Konepistoolia PPS-43 esittelevissä opetustauluissa tosin mainitaan senkin tyypiksi "Avtomat" ja sulkumerkeissä "Pistoljet Pulemjot", mutta mokaus jäi ainutkertaiseksi). Venäjällä oli samaisen V.G. Fjodorovin suunnittelemaa, KAIKKI rynnäkkökiväärin tunnusmerkit täyttävää asetta sarjavalmistettu jo vuodesta 1916 alkaen.

Tunnusmerkit ovat: Automaattilataus lippaasta, kerta- ja sarjatulivaihdin, sekä yleisesti käytettävää jalkaväkipatruunaa pienikokoisempi/ lyhyempihylsyinen/ miedommin ladattu patruuna, ja ehkä pienempi kaliberi. Fjodorov "ABTOMAT obr. 1916-g:n" patruuna oli japanilainen 6.5 x 50 mm puolilaippahylsyinen ARISAKA-patruuna, ladattuna hieman tavanomaista pienemmällä ruutimäärällä, ettei sarjatulen rekyyli nostaisi liian luodikkomaisesti muotoillun aseen piippua "na njebom", eli taivaita kohti. Jappi-patruuna omaksuttiin, koska 7.62 mm MOSIN-patruunan hylsylaippa tuppasi takertelemaan syötössä 25 patruunan lippaasta, ja ainoa tuolloin käytetty vakioluoti (9.65-grammainen "Ljohkaja Pulja obr. 1908 g.") oli toivottoman huonokäyntinen; kerrassa kelvoton tarkka-ampujan aseeseen, joksi Fjodorov ABTOMATinsa aikoi.

Rynnäreitä jaettiinkin valio-yksiköille, kuten "Proletaari- Snaiper-Divisioonan Moskovan Rykmentille", joka vastasi neuvostohallituksen turvallisuudesta, kun Moskovasta tuli maan pääkaupunki. Avtomateja jaeltiin myös suomalaisista punikeista koostuville hiihtojoukoille Itä-Karjalan separatisteja ja heitä auttaneita suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja vastaan taisteltaessa. (Huomioitakoon, ettei nimitys "punikki" ole pilkkanimi, vaan vuoden 1918 suomalaisten punapakolaisten itselleen antama KUNNIAnimitys, jota käytettiin mm. suomenkielisissä kirjoissa ja lehdissä aina neuvostokauden dramaattiseen loppuun saakka, ja sittemminkin Venäjällä - eikä milloinkaan halvuksuvassa merkityksessä).

Arisakankin hylsyssä oli senttimetrin verran liikaa pituutta, ja Heblerin & Krnkan yli 30 vuoden takaiset kehitelmät hyvin tuntevana tohti Fjodorov ehdottaa kaliberin pienentämistä ehkä jopa millimetrin verran alkuperäisestä 6.5 mm:stä - jo 1920-luvun lopulla, mikä merkille pantakoon ! Nykyisen 5.45 x 40 mm M 74-patruunan siemenet pantiin itämään siis 70 vuotta sitten ! Käytännölliset syyt pakottivat kuitenkin 7.62 x 39 mm patruunan suunnittelijat, JELISAROVin ja SJEMINin, pysyttelemään totutulla linjalla joka suhteessa: Neuvostojen Maassa tarkoitti "totuttu linja" ulkomaalaisten keksintöjen kopioimista ja pysyttäytymistä jo olemassaolevissa ratkaisuissa, jos mahdollista.

Etenkään sota-aikana ei ollut suotavaa astua kehityksen tielle yrityksen ja erehdyksen periaatteella, koska STALINin valtakunnassa pieninkin hairahdus katsottiin "sabotaashiksi", joka maksoi hengen. (Rähmä-Suomessa on puolestaan oikeassa oleminen rangaistava teko, josta langetettu nappituomio on pantava täytäntöön itsepalvelu-systeemillä. Emme siis olisi oikeutettuja arvostelemaan sanallakaan Kolmatta Valtakuntaa, Stalinin Venäjää, tai vuoden 1973 Kirkastuspäivän jälkeistä Chileä, koska oma "pahoinvointivaltiomme" on PALJONKIN sadistisempi syntyperäisiä alamaisiaan kohtaan. Empatia kohdistuu muukalaisiin, eikä tuota rajallista luonnonvaraa riitä "arjalaisille").

Rynnäkkökiväärin idea oli siis omaperäinen, mutta 7.62 mm patruuna oli teollisuusvakoilun saalista, ja keksintönä vanhempi kuin yleensä tiedetään. Saksassa se oli jo "vanhentuneena hylätty" tuotantopoliittisista syistä. Tuskin koskaan tulee julki sen hurjanrohkean KOMINTERNin agentin henkilöys, joka toimitti GeCo:n 7.75 x 39.5 mm kokeilupatruunoita ja niitä koskevia tietoja Neuvostojen Maan patruunasuunnittelijoiden tutkittaviksi ja kopioitaviksi. Salakuljetus oli tapahtunut ennen vuoden 1938 päättymistä, koska venäläisen "KALASHNIKOV-patruunan" kokonaispituus on samat 55 millimetriä kuin alkuperäisimmän M -34/35 GeCo-patruunankin. Yhtäläisyydet ovat liian moninaiset, ollakseen pelkästään yhteensattumien satoa...

Asehistorioitsija HANS-DIETER GÖTZin mukaan voitaisiin GeCo:n patruunoita ampua M-43 venäläispatruunoille pesitetyillä aseilla ja Kalashnikovin patruunoita Vollmer MKb 35:n prototyypeillä, koska patruunain kaikki mitat ovat tasan samanlaiset - mukaanlukien luodin läpimitta 7.90 mm plusmiinus 0.02 mm. 7.75 mm oli MKb 35:n piipun porauskaliberi. Heinrich Vollmer otaksui venäläisrihlausta matalamman kuurnituksen riittävän kevytluotista rynnärinpatruunaa ammuttaessa. Piippujen rihlaukseen kokeiltiin "tuurnausta" (= ns. "nappirihlaus") sekä APPEL-menetelmää (= kylmätaonta), joilla arveltiin saatavan aikaan vain matalia rihloja. Kokemus osoitti kuitenkin myös syviä rihloja syntyvän noilla massatuotantomenetelmillä.

Patruunan ammuspaino oli 9 grammaa ja luodin nimellinen lähtönopeus hieman yli 700 m/s (V25 = 695 m/s). Luoti oli vielä lyijytäytteinen. Vuoden 1938 lopulla pidennettiin GeCo-patruuna 58 mm:n mittaan, mutta kilpailu suuren POLTE-konsernin kanssa oli jo hävitty. Lopullisen saksalaisen rk-patruunan suunnittelivat Polten Magdeburgin tehtaan konstruktöörit. 7.9 x 33 mm patruuna oli niin käytännönläheinen, kuin lyhyt erikoispatruuna voi suinkin olla: Hylsy oli lyhennetty 7.9 x 57 mm patruunan M 1888 hylsystä, eli se oli kannan ja ulosvetimen uran osalta "standardi-kamaa". Jokseenkin jokaisella patruunalataamolla ja hylsyntuottajalla oli valmis kalusto, ja ehkä jopa puolen vuosisadan kokemus "komissiohylsyn" valmistuksesta.

Myöskin luotien ja piipunreikien läpimitat olivat totuttua kokoa, eli investointitarpeet jäivät vähäisiksi rk:n luotien ja piippujen tuotannon käynnistyessä pätkittäin aikavälillä 1941 - 43. Nimityksen "rynnäkkökivääri" (Sturmgewehr) keksi itse Der Führer, joka oli tuottelias uudissanojen seppä: Jokainen hänen lähin alaisensa sai lempinimen, joista hauskin oli JOSEF GOEBBELSin kutsumanimi "Kurttu-Germaani". Poliittisesti kenties epäkorrekti on venäläisten köllinimi "Räme-Elukat" (Sumpftieren). Führerillä olisi ollut taipumuksia mainonta-alalle, mutta politiikka tuhosi monipuolisesti lahjakkaan sotaveteraanin. Niinhän käy useinkin: Valta turmelee valturin..! (Führer oli, sivumennen sanoen, tunnetun historian ainoa merkittävä valtionpäämies, joka oli lähtöisin Yhteisestä Kansasta, eikä yläluokasta. Tämä fakta selittänee vallan "nousemisen päähän..?").

GeCo-patruunan hylsyn aihiona oli siis käytetty "pitkän TERNIn" eli MANNLICHER-CARCANO-kiväärin noin 0.6 mm:n verran Mauserin patruunaa hoikempaa hylsyä. Gustav Genschow & Co. A.G. oli kaupallinen patruunalataamo, jolla oli tietysti kaupallisiakin taka-ajatuksia hylsyn mitoituksessa; olihan firmalla tuotantolinjat monillekin Mannlicher-urakantaisille hylsyille. Otaksutaan jopa 7.35 mm "TERNI"-patruunan tuotekehittelyn tapahtuneen yhteistyönä BOMBRINI, PARODI & DELFINOn ja GeCo:n välillä. Ounasteluille ei ole löytynyt vahvistusta, mutta ei kumoustakaan. Suomalaisille tulivat "Terni-karabiinit" ja niiden patruunat sittemmin hyvinkin tutuiksi, Italian myytyä tai lahjoitettua aseet riesaksemme, havaittuaan 7.35 mm:n patruunan sekoittavan pahoin jo muutenkin kaoottista patruunahuoltoa. Aseetkaan eivät olleet järin onnistuneita 600 metriin säädettyine kiintotähtäimineen. Suomen metsätaistelu-etäisyyksille ammuttaessa piti pystyssä olevaa vastustajaa tähdätä polven korkeudelle. Maihin lyöneeseen vainolaiseen osuminen oli kovastikin vaikeaa.

Asevelvollisuus-aikanani vuonna 1967 herättivät ihmetystä rk:n räkäpää-paukkupatruunarasioiden italiankieliset etiketit, ja 1940-luvun alkuvuosien merkinnät sekä leimat. Patruunat oli muovattu TERNI-karabiinin purettujen ylijäämäpatruunain hylsyistä, jotka sitten ladattiin PaPP-ruudilla ja suut suljettiin "piirakka-rypytyksellä", sekä sinetöitiin paraffiinivahalla, joka on sitä "räkäpään räkää". Kontiorannan korpivaruskunnan jääkärien aseina olivat AK 47-rynnäkkökiväärit, ja kevyt konekivääri oli kouluammunnoissa RPD; INTin nomenklatuuran mukaan tietenkin "KVKK malli 54" ja "RK malli 54".

RPD:iin ihastuin ikihyviksi, ammuttuani sillä KarJP:n saapumiserän I/67 parhaan tuloksen osumakuvion koon suhteen (Nortti-topan alalle 150 metriin; 10 patruunaa ohjeidenvastaisesti yhtenä sarjana tulittaen). Kuntoisuusloman asemasta uhkailtiin putkalla, kuten tavallista: Olisi pitänyt ampua 2 - 3 laukauksen sarjoja. Eikä valistaa ryhmänjohtajaa, että: "Tämä ase on RUTSNOI PULEMJOT DEKTARJOVA, ja valmistettukin jo vuonna 1952, mikä on leimattu itse aseeseen; luki-luki..!". Ennätyskasa osui renkaisiin 2 - 3, klo. 7:n suuntaan. Tähtäimiä ei tietenkään sallittu kohdistaa omalle silmälle/ampumaotteelle sopiviksi, koska koko joukkue ampui samalla aseyksilöllä - useimmat muutkin alas vasemmalle; jotkut jopa ohi taulun.

"Räkäri-patruunat" olivat kotimaisia puupää-patruunoita mieluisampia ampua, koska aseiden lukkokopat eivät olleet niiden käytön jälkeen puolillaan sinisiksi petsattuja puutikkuja. Venäläisten aseiden kolmireikäinen sysäyksenvahvistin oli suunniteltu vain luodittomien paukkupatruunain käyttöä varten, mutta mistäpä korpi-varuskunnan kouluttajat olisivat sen tienneet..? Kotimaista rynnäriä saimme katsella oppitunnilla 50 minuutin ajan, periaatteella: "Katsoa saa, mutta koskea ei !".. Ainoa yksilö koko pataljoonassa! Kotimaista KVKK:ia ei esitelty/käsitelty, tai edes nähty lainkaan. Ryhmäaseina olivat "EMMAt"... (Ai perhana, taas piti sortua kertomaan Kaartin Muistoja: "Se merkki alkawan on wanhuuden...", runoili jo EINO LEINO).

Lopulliseen patruunaansa M-43 kopioivat Jelisarov ja Sjemin saksalaisen StG:n rautakeernallisen säästöluodin, S.m.E:n, idean. Rautaahan saivat saksalaiset rajattomasti Ruotsista ja venäläiset Uralin rinteistä, mutta lyijy oli "strateegista materiaalia" eli "Sparstoffia", jota piti/ pitää käyttää kitsastellen. Mainittakoon 7,62 x 39 mm patruunasta vielä, että vaikka se usein mainitaan Kalashnikov-patruunaksi, ei MIHAIL TIMOFEJEVITSH KALASHNIKOVilla ole osaa eikä arpaa sen suunnitteluun, ja BORIS SJEMIN sekä konstruktööri JELISAROV (jonka nimi kirjoitetaan säännönmukaisesti väärin: "Elisaroviksi") saivat edelleenkehiteltävikseen jo valmiin keksinnön joskus vuosien 1935 - 38 välillä.

Kalashnikov suunnitteli kyllä koko joukon erinomaisia aseita GeCo A.G:n tirehtööri WINTERin ideoiman patruunan "polttolaitteiksi". Uudemman 5.45 x 40 mm patruunan idea on sensijaan lähtöisin Venäjältä, "wanhan gurun", V.G. Fjodorovin aivoituksista. Valitettavasti ei tiedetä (= kerrota), josko sen nerokas salaDumDum -luotikin oli lähtöisin "Ukko-Volodjan" piirustuspöydältä ? Menestyksekkäille keksinnöillehän on tyrkyllä aina lukuisia isä-kanditaatteja. Vain "suunnittelu-sudet" ovat lehtolapsia, joiden alkuunpanijoiksi ei tunnustaudu mielellään kukaan...Ja varsinaisesti UUSIA keksintöjä on keksitty 1900-luvun jälkipuoliskolla vähänlaisesti ase-alalla. Ne harvatkin tuppaavat kokemaan "kätkytkuoleman" tai kuihtumaan "kuin hento kukka kevät-tarhain", virsirunoilija WALLINin sanoituksen mukaan. Elinkelpoisten ideoiden alkuperä löytyy POIKKEUKSITTA historiankirjoista, jotka ovatkin innovaatioiden ehtymätön lähde.

Kalashnikov AK 47:stäkin on helppo tunnistaa ulkomaisista esikuvista poimittuja yksityiskohtia. Itselataavan metsästysluodikon REMINGTON Model 8 varmistinvipu, BROWNING AUTO-5 -haulikon laukaisukoneisto (tosin omaperäisenä muunnoksena) ja kiertyvä sulku US M1-karabiinista niin uskollisesti kopioituna, ettei esimerkiksi valokuvasta voida tunnistaa, kumpiko lukko kuuluu kumpaan aseeseen. Vaikka usein voi kuulla tai lukea "Miihkalin" kopioineen saksalaisen rynnärin, on Sturmgewehr 44:stä peräisin oikeastaan vain kaasumännän sijoitus loogisimpaan paikkaan, piipun yläpuolelle, joka voi olla omaperäinenkin oivallus. Sulkusysteemi ja viritys-/varmistinjärjestelyt sekä valmistusteknologia ovat StG 44:ssä ja AK 47:ssä täysin erilaiset.


Seuraava vastaus-osio kuuluu "tele-operaattorimme" reviiriin, mutta yritän heittää sekaan muutaman kommentin, vaikka moderni tietotekniikka jääkin oman asiantuntemukseni ulkopuoliseksi aihepiiriksi: Ehdotettu juttujen zippausmenettely on harkinnan arvoinen, mutta siinä on ainakin yksi epäkohta: Suomenkielisen "G.O.W:n" käyttäjäkunnan lukumäärää ei saada sillä konstilla koskaan selville! Vuosimaksu-systeemihän ei ole LOPULLINEN rahoituskeino, mutta ilmoitusasiakkaita ei voida lähestyä, ellei ole aavistustakaan siitä, tavoittaako mainonta 10 vaiko 10 000 suomenkielistä visitoria.

Pyydän etukäteen anteeksi "farisealaisuuttani", mutta tietyt tosiasiat on mielestäni saatettava yleisesti tunnetuiksi: Emme mielellämme bluffaa ilmoitusasiakkaita joidenkin lehtien menettelyllä: Levikkiä ei tarkasteta milloinkaan, vaan ilmoitetaan, että "painos on xxxxx lehdenvihkoa" (toistakymmentä tuhatta), vaikka irtonumeroiden myyntikauden päätyttyä jää jopa 90 % lehdenvihkoista myymättä, koska SAMAT jutut ja kuvat on jo ehditty julkaista 2:ssa - 3:ssa "kilpailevassa" lehdessä. Jos lehtien nettolevikin tarkastus (edes vuosittain) olisi lakisääteisesti pakollista, kuten se on sivistyneessä maailmassa, katoaisi kuvioista ainakin kaksi ase-alan aikakautista julkaisua, elleivät kohottaisi profiiliaan; pian - ja drastisesti.

Voisimmehan mekin kerskata, että "POTENTIAALISIA lukijoita on joitakin kymmeniä miljoonia, ell'ei pian miljardikin", tarvitsematta edes valehdella. 50 tuhannen visitorin raja rikkoutuikin juuri taannoin, vaikka homma on pyörinyt vajaan vuoden, mutta useimmat ovat todennäköisesti lontoonkielisen sivumme selaajia. Härmänkielisiä ihmisiähän on vajaa promille Telluksen tallaajista... Oman näkemykseni mukaan on parempi "ylimenokauden" järjestely se, että jokainen visitori suorittaa KOHTUULLISEN vuosimaksun, kuin että kymmenkunta kiinnostuneinta aktivistia lunastaa artikkelin kerrallaan. Lopullisena pyrkimyksenämme on "G.O.W:n" maksuttomuus visitoreille, mutta elää pitäisi..!

On myös kohtuutonta, että esimerkiksi testiammuntoihin käytetyt tarvikkeet joutuu aseiden / latausten testaaja hankkimaan omilla viikkorahoillaan, saamatta nimellistäkään "kulukorvausta" hankinnoistaan ja osallistumisestaan monasti uraa-uurtavaan toimintaan - sellaisen tietouden hankintaan, jota ei TAATUSTI ole saatavana mistään muualta - koko avarassa maailmassa: Ei ole - eikä tule! Hallussamme on muutamien erikois-osaamisen alueiden "globaalinen valistus-monopoli". Herää jopa kysymys, kuinka monien ruutitehtaiden kuinkakin kallispalkkaisten diploomi-insinöörien työt teemme me, kolmen miehen iskuryhmänä, harrastustyönä - tai ainakin melkein !

Mutta kaikesta huolimatta: "RAUTAISET RATTAAT..!" (venättä: "rádi sta ratsa" = "ahkeruus on ilomme !").

09121999; Pete


Tervehdys!

Toivottavasti voit auttaa minua koska tietoa jota kaipaan ei tunnu löytyvän mistään. Kyseessä on kivääri joka kulkee nimellä Vaime SSR-1. Kyseisestä kivääristä kyllä löytyy tietoa kirjoitetussa muodossa mutta kuvaa ei löydy! Kiinnostaisi tietää lähemminkin: Missä tehty?, kuinka paljon? yms.. Jos voit auttaa niin olis hienoa. Kiitos mielenkiintoisesta palstasta netissä!

T : Juha K.


  (tai oikeammin "apologia", eli "seli-seli" siitä, miksi kysymys jää varsinaista vastausta vaille): VAIME Oy:n toiminta alkoi hiipua, kun firman alkuperäiset perustajat TUOMO SUOMINEN ja JOUKO MATILAINEN joutuivat - kuka mistäkin syystä - vetäytymään pois sen kuvioista. Kahdenmiehen yrityksen alkuperäinen nimi oli "SUOMET Oy", ja se toimi Nurmijärvellä. "VAIMENNINMETALLI Oy:ksi" nimensä muuttaneena se muutti Helsinkiin.

Nimilyhenne oli VAIMET Oy, mutta koska syntyi monia hassuja sekaannuksia, kun VALMET Oy:n pääkonttoriin tulevaa postia eksyi vaimenninpajalle, ja päinvastoin, eliminoitiin nimestä T-kirjain. Tuotantolaitos myöskin muutti Sulan teollisuusalueelle Hyrylään. VAIMElla alkoi pyyhkiä hyvin, mutta sitten sattui erinäisiä ikävyyksiä (omistajien siviilielämässä; ei liiketoimissa.! Matilainen ei muistaakseni enää ollutkaan mukana Hyrylään muuton jälkeen).

Firman myöhemmät vetäjät eivät olleet yhteydessä suuntaani, koska olin "viettämässä sapattivuotta" lehtimiestyöstä, eli Mustalla Listalla. VAIME Oy vaihtoi nimensä joksikin "LAXMIT METAL Oy:ksi", joka oli todellinen tupla-mokaus: Tuotemerkki "VAIME" oli juuri tullut tunnetuksi maailmalla, ja "LAXMIT" muistuttaa äänne-asultaan lontoonkielen sanaa "blacksmith", joka tarkoittaa maaseppää, kyläseppää tai karkeis-seppää.

"Blacksmith-made silencer" tarkoitti jo 1920-luvulla maasepän valmistamaa vaimenninta, joka yleensä nakkeli lävitseen ammutut luodit suristen lentävinä kalikoina maalin ylimalkaiseen suuntaan, ja jos vaimennin oli tehdastekoinen tarkkuus-instrumenttikin, niin se saatiin tuottamaan edellämainitun kaltainen luotien hajonta "blacksmith fitting"- asennuksella, eli tekemällä kiinnityskierre aseenpiippuun "pakalla jenkaamalla", jolloin vaimennin asettui useinkin vinoon aseen piipunreikään nähden. Luotien hajonta oli tällöin jopa kolmatta metriä 25 metrin etäisyydelle ammuttaessa, ja ne osuivat joskus kylki tai peräpää edellä, mutta harvemmin kärki edellä, edes lähimatkoille ammuttuina.

"Blacksmith fitted"-vaimentimet, ja joidenkin roska-romaanien asiantuntemattomat tekstikohdat, saivat aikaan harhakäsityksen vaimentimen haitallisesta vaikutuksesta aseiden osumatarkkuuteen. Neljännesvuosisadan ajan olen joutunut saarnaamaan, lähes päivittäin, että jos "sordiino" on valmistettu ja asennettu taiteen sääntöjen mukaan, on sen vaikutus ampumatarkkuuteen joko olematon tahi suotuisa - siis käyntitarkkuutta parantava. "Maaseppävaimentimia" surkeampia rakenneratkaisujakin on ollut olemassa. Käytän niistä nimitystä "kapitulanttivaimentimet", koska ne on yleensä suunniteltu sotilasaseisiin, virkatyönä, vailla alkeellisintakaan asiantuntemusta "väliballistiikan" alalta, ja joutuen tyytymään olemassaoleviin välineisiin sekä tarvikkeisiin.

VAIME SSR-1 oli huteron muistikuvani mukaan .308 WIN-kaliberinen kiintovaimentimellinen ase. Yhtään valmista yksilöä en ole nähnyt, enkä kuviakaan siitä, tai edes esittelytekstejä, vaikka olin mukana ideoimassa vaimenninyksikön rakennetta. Lyhenne tulee kai sanoista "Silenced Sniping Rifle-1"; runkona TIKKA M-55 SPORTER-luodikko. Pääkonstruktöörinä VAIMElla oli japanilainen MITSUO TAGUCHI, ja firman tuotantotilat jakoi itsenäisenä kollaboraattorina aseseppä KLAUS GÖTZ, joten proto-ase saattoi olla valmistettu VAIME:n omalla tuotenimellä; sepällähän oli ja on aseiden valmistuslupa, ynnä laajalti kiitelty ammattitaito mm. erikoisase- ja prototyyppituotannon alalla.

ALAN C. PAULSON:in teoksessa "SILENCER HISTORY AND PERFORMANCE Vol.I" mainitaan ohimennen, kahdella sivulla, kivääri "VAIME SSR-2", joka kai vastasi paremmin esittämiäni ideoita .308 Win.-kaliberisia alisoonisia patruunoita ampuvasta aseesta. Olin lataillut monta sataa .308- ja .45 - 70 kaliberin vaimenninpatruunaa VAIME Oy:n "demonstraatio-ammuntoja" varten, jo vuoden 1981 kesästä alkaen, mutta kun .308 WIN.-vaimenninpatruunain lataustoiminta siirtyi teolliseksi/kaupalliseksi toiminnaksi, hukattiin monet ideat diploomi-insinöörien toimesta. 8-grammaisen S-luodin tilalle omaksuttiin raskaat "torpeedot", joiden vakautuminen aseiden rihlannousulla on AINA enemmän tai vähemmän kysymysmerkillistä. Teknillisissä korkeakouluissa ei opeteta terminaaliballistista sotilaslääketiedettä: Luotien Joule-määrät ja lentoradat tietyille ampumaetäisyyksille ovat kaikki, minkä Dipl. Inssi ymmärtää...

Enempää (enkä täydellä varmuudella tätäkään) tiedä kyseisestä aseesta, koska yhteyteni valmistajaan perustui henkilösuhteisiin. Ne katkesivat, itsestäni riippumattomista syistä, kun viimeinenkin vanha tuttuni joutui lähtemään VAIME:lta onnettoman sattumuksen takia. Tuolloin leikattiin nälkävuosi 1983: ERÄ-lehdestä oli tullut taas kerran "kenkää" ja ASE & ERÄ perustettiin vasta marraskuun lopulla 1983.

12121999; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat   Osa 8 >>   Osa 7 >>   Osa 6 >>   Osa 5 >>   Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle