Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 8, 11.12.1999 saakka.

Saisiko jutut joskus paperilla ?

Sivujanne jo pidempään seurattuani minun on jopa hieman syrjäänvetäytyvänäkin luonteena laitettava teille palautetta. Ja minkälaista? Ylistävää. Useimmat jutut ja kysymys/vastaus osiot ovat asiasisällöltään rautaa ja sisältävät valtavasti niin teknistä kuin historiallistakin tietoa. Mutta silti ne ovat kirjoitettu höystettynä huomattavan lahjakkaalla huumorilla, sanoisinko että Teillä lienee aina tietty pilke silmäkulmassa. Jopa juttuja jotka eivät minua suoranaisesti kiinnosta tippaakaan tulee luettua, koska ne ovat niin hyvin kirjoitettuja! Ja tietoa tuntuu riittävän kuin pienkylän kirjastossa. Mm. Suomi-konepistoolin kehitysvaiheet olivat TODELLA hyvin esilteltyinä. Mukana ripaus kirjoittajan mielipiteitä jne. jne.. Loistavaa työtä. Jos nämä sivut tulisivat painettuna lehtenä kotiini en epäröisi ottaa kestotilausta. Mutta ilmaiseksi... Kiitos.

Terv. Sami, tuore ylioppilas.


  js kommentti: SUOMI-KP:n historiaa oli aikomuksenamme koota kirjaksi asti, vieläpä kaksikielisenä: Suomeksi/In English. Materiaalin kokoaminen koviin kansiin kuului "telegraafi-operaattorimme" toimenkuvaan, koska hänellä on käytettävissään tarvittava tekninen kalusto. Hän myös vastaa loisteliaaksi kiitetystä kuvituksesta, eli on tehnyt asian eteen töitä jopa yli 50% urakasta. Vaikeutena on ollut tekstisisällön "eläminen" sen mukaan, millekä kustantamolle materiaalia on kulloinkin tarjottu. Esimerkiksi APALI vaatisi todennäköisesti melko "sovinnaisen" sanankäytön, kun taas vaikkapa REVONTULI saattaisi hyväksyä rikkaammankin sananviljelyn, ja käsikirjoitus pitäisi taas "terävöittää" ennalleen...

Muiden pienkustantamojen mielipiteitä ei ole vielä tiedusteltu. Isommat firmat ovat yleensä kytköksissä aikakauslehtien julkaisutoimintaan, ja NIISSÄ rapparipiireissähän on ehdolla olevan teoksen päätekijän nimi kirosanan asemassa. Puuttuu tietenkin myös rohkeutta ja resursseja tunkeutua englanninkielisille markkinoille, vaikka menestys olisikin taattu. Tuskin ketkään tietävät paremmin kuin minä, kuinka laaja on esimerkiksi Pohjois-Amerikan mantereella virinnyt mielenkiinto Suomen sotahistoriaa kohtaan, sielläpäin jokseenkin tuntemattomat vuoden 1918 tapahtumat mukaanlukien.

(On olemassa analogia niiden, ja eskaloitumassa olevan USA:n aseenomistajien "vapaustaistelun" välillä, "punakaartin", eli aseiden yksityisomistuksen vastustajien ryömittyä esiin koloistaan USA:ssa, Englannissa ja Australiassa saamiensa "erävoittojen" rohkaisemina. Ne ovat nyt nostaneet päänsä esiin poteroistaan, aivan kuin sotamies Hauhia "Tuntemattomassa Sotilaassa". Nähtäväksi jää, ovatko "snaipperit" valppaina. Erityisesti pitäisi ottaa oppia vuoden 1918 kapinan "jälkihoidon" laiminlyönneistä ja erehdyksistä, joiden seuraamuksista kansamme on kärsinyt pian 82 vuoden ajan. Suomessakin ovat ase-vastaiset voimat järjestäytymässä, mutta esimerkiksi Ulkoministeriön tiloissa pidetystä järjestäytymiskokouksesta ei ole ihmeemmin uutisoitu. Tilaisuus oli ollut "luonteeltaan salainen".

Näinköhän mekin LOPULTA saamme..? Kuin Jämsän seudulla vuonna 1918..! Nooh, annetaan jenkkien näyttää esimerkkiä reippaasta toiminnasta, jos porukasta enää rohkeutta löytyy ! Sieltähän on opittu lammasmainen nöyristelykin ja pienten, mutta äänekkäiden pipertäjä-ryhmien saneluvalta yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön. Nyt on aseenomistajien vieteri Jenkkilässä ehkä jo venynyt joustavan muodonmuutoksen rajalle asti. Onhan sen kestävyyttä testattu jo kohta 66 vuoden ajan, jos jonkinlaisella simputuksella, ja joka tuutin kautta tulvivalla aseiden yksityisomistusta vastustavalla "tiltumaisella" propagandalla, josta on lennellyt pärskeitä Suomeenkin saakka. Meillähän on ikioma "Uros-Tiltumme", muuan radiopakinoitsija, entinen YLE:n johtaja.

60 vuoden takainen historia kiinnostaa toki myös, ja siihen saumaanhan sopisi KP-kirjakin kuin suutarin sormi sian...kröhöm !...korvaan, mutta suomalainen kirjankustannustoiminta on sisäänlämpiävää pienten, "gylddyrellien" piirien puuhastelua: Pitäisi asua Helsingissä. Tuntea Sopivia Henkilöitä. Eikä lompakossa olevassa jäsenkortissa saisi olla Lapuan vaakuna ja lyhenne IKL. Aina tuijotetaan vain sitä, mitenkä kirja kävisi kaupaksi Suomessa - ja huonosti se kai menisikin, koska Suomen aseharrastajat eivät saisi tietoa sen olemassaolosta:

Yksikään ase-alan lehti ei taatusti mainitse sitä sanallakaan. Aikoinaan, 80-luvulla, oli ollut vaikeuksia saada lehdissä julki edes maksettuja ilmoituksia "ARMA FENNICA"-kirjan 2. osasta. Vasta kun AF-kustantamo suistui aiotulta linjaltaan, julkaisemalla puukkokirjan (eikä "SUURTA PATRUUNAKIRJAa") ja sittemmin sovinnaisia eräkirjallisuus-bibliografioita, jousimetsästysoppaita ja eräkasku-kirjoja, alkoi boikotointi lientyä. Kääntymykseen lienee ohjailtu ennalta luvatulla Valtion Tiedonjulkistamispalkinnolla, kuten jo aiemmin oli erä's lehtikustantamo pantu "ruotuun" porkkanaa (J.V. Snellman-palkintoa) tarjoamalla. Julkaisujohtajalle se sitten myönnettiinkin.

Pienkustantamoita on Suomessa kai toista sataa, mutta jos suurillakin "kirjataloilla" on vaikeuksia järjestää kustanteiden markkinointi Rapakon takana, niin pienille se on täysin ylivoimaista. Netti on tietenkin yksi markkinointikanava, mutta ainakin minulla alkaa olla kauhistava aavistus, ettei "G.O.W:n" suomenkielisen sivun visitoreja ole enempää kuin 50 - 100 surffaria. Yhteislukumäärä on toki suuri, mutta levikkialue onkin koko maailma. Projektille "KONEPISTOOLIKIRJA" veisattaneen siis virsi N:o 262: "Ah, autuasta!/ Näin hän lähti varhain/ Kuin kuihtuu hento/ kukka kevättarhain..." (Vuoden 1938 virsikirjan mukainen sanoitus. Txt: J.O. Wallin, 1779 - 1839).

Ehdottamasi lehti-muotoisen (= painetun) viestimen kustannukset olisivat täysin ylivoimaiset. Kuinka ne katettaisiin ilman mainostuloja ? Emme ole lottomiljonäärejä. Itse sinnittelen toimeentulotuen varassa vuoteen 2013, jolloin alkaa juosta niukka kansaneläke, jos henki enää pihisee. Lehti ei siis voisi olla ilmainen, eikä järin halpakaan: Irtonumeron hinta olisi 35:- mk, eli yhtä kuin G.O.W:n "vuosimaksu" (jota juuri kukaan ei todennäköisesti maksa, koska eivät USKO, mitä ovat menettämässä - ehkä piankin). Omien juttujeni copyrightin omistajanahan olen oikeutettu KÄSKEMÄÄN poistaa kaiken materiaalini Netistä, kun joskus kyllästyn näihin hommiin peruuttamattomasti. "Grand Total Delete" lienee toteutettavissa muutaman minuutin näppäilyllä..! "Selective Delete of All PTK-material" hoitunee sekin vajaan tunnin askartelulla näppiksen kimpussa, kun käsky käy...

Tämmöisten paineiden ja uhkien alla (kun ei ole enää MITÄÄN menetettävää, joskohta ei mitään voitettavaakaan) hersyy herkästi se korni hirsipuuhuumori, jota tosikot kauhistelevat tietysti "tunteettomana kyynisyytenä". Vastaavalla elämänasenteella säilyttivät useimmat sotien veteraanit järkensä pahoissakin paikoissa. Monet tosikot taas kannettiin "lepositeissä" houruinhuoneeseen, jotkut loppuiäkseen. Niitä sotainvaliideja ei juuri juhlapuheissa mainita. Lukumääränsäkin on tuntematon.

Itsenäisyyspäivänä 1999; Pete


Kun on anamneesi, löytyy diagnoosikin !

Näin jutun jossa perättiin tehoa .44 Mag:iin, mutta tiedot aseesta ja käyttötarkoituksesta estivät toimittajaa antamasta kunnon vastausta. Tässä on aseeni tietoja: RUGER SRH, 9.5" piippu. Käytettävät ruudit N 110 / H 110 nallit Fed. no 155, luodit Speer TMJ 240 gr tai Sierra 300 gr JSP, käyttötarkoitus on siluetti ja vara-ase jahdissa. Lisäksi kiinnostaa miten niitä panssariluoteja tehdään ?

"Revolverisankari"


  ja kommentit: Varsinaista kysymystä en viestistä löydä, paitsi panssarinmurtoluotien osalta, mutta "anamneesi" on jo siinä määrin tyydyttävä, että "diagnoosi" on mahdollista tehdä, tai oikeastaan "prognoosi" saatavilla olevasta suorituskyvystä. Nämä kauheat sivistyssanat ovat lääkäri-slangia, mikä kreikasta, mikä latinasta periytyvää. ANAMNESIS tarkoittaa esitietoja, DIAGNOSIS niitä johtopäätöksiä, jotka tietojen pohjalta on tehtävissä (yleensä häiriötoiminta-tapauksissa) ja PROGNOSIS on tässä tapauksessa ennuste saatavilla olevasta suorituskyvystä.

Tavallisimmin esitetään ennuste siitä, onko jokin häiriö tai vika jollain keinoin korjattavissa, vai saako esim. ränsistynyt ase tylyn tuomion: "Heitä se Pielisjoen syväriin, ennenkuin saat siitä ruuperän otsaasi !". (Tällaista tuomiota ei tosin yleensä anneta "potilasta" itse näkemättä. Pielisjoki on meitä lähin vesistö, jossa on syväreitä. TÄYSIN korjauskelvottoman aseen voi tietysti lahjoittaa myös poliisilaitoksen riesaksi, jos se "toinen armovuosi" joskus alkaa).

Taulukkotietojen mukaan on Vihtavuoren N 110-ruudilla saatavissa 1.30 gramman starttiannoksella Super Redhawkin 24-senttisestä piipusta lähemmäs 440 m/s lähtönopeus Speerin (= oikeastaan Rainierin) ylt-ympäriinsä galvaanisesti kuparoidulle luodille, joka painaa 15.6 grammaa, ja enimmäisannoksella 1.45 grammaa N 110:tä päästään lähelle 480 m/s nopeutta. (Tämä on tosin niinsanottu "entiijjän paikka", myöhemmin selitettävistä syistä).

Sierran 19.44-grammaisella pehmokärkisellä gilding-vaippaisella peuransurmalla voi latailut aloittaa 1.10 grammasta, mutta nopeudet voivat vielä hiukan vaihdella. Kivääritkin ovat kaikki yksilöitä, mutta revolverissa on tavallisimmin peräti kuusi hieman yksilöllisesti nopeuksia kehittävää patruunapesää. Lähtönopeuksien erot ovat tosin hädintuskin mitattavissa eri pesien välillä, etenkin täysteholatauksia ammuttaessa. 1.15 gramman starttiannoksella ruutia N 110 on odotettavissa 370 m/s nopeuksia ja enimmäisannoksilla 1.25 grammaa ehkä jopa 410 m/s.

Taulukkonopeudet on mitattu 175 mm:n pituisella testipiipulla, joka lienee "vented", eli varustettu revolverin rullansauman kaasuvuotoa simuloivalla "falskausreiällä". (Tämä on ainakin kansainvälinen käytäntö. Vihtavuoren systeemejä en tunne. Siellä ei ole enää yhtään ystävää, jolta asiaa voisi kysyä). Nopeuslukemia on siksi häädytty ekstrapoloimaan. On täysin arvailujen varassa, millaisen nopeuden oikea ase kehittää. N 110 on kivääriruuti, joka tuuppaa luodille lisävauhtia pitkässäkin piipussa, rullavuodosta huolimatta. Näin siis teoriassa. Käytännössä ainakin kesyimmät (yleensä lataustaulukoiden ulkopuoliset) sisäratalatingit kehittävät pitkässä piipussa alempia nopeuksia, kuin vaikkapa nelituumaisessa:

Luoti alkaa jo hidastua piippukitkan vaikutuksesta 242 mm:n pituisen rännin suupuolella. Sisäratalatauksissa tosin käytetään useimmiten liukkaiksi vahattuja lyijy(seos)luoteja, mutta ilmiö voidaan havaita kuparoituja lyijyluoteja "kuiviltaan" ammuttaessa. Vaippaluodeilla näitä miedoimpia nassahduksia tuskin kukaan lataa. Uhkana ovat suuret lähtönopeusvaihtelut ja jopa luodin takertuminen piippuun, jota ampuja ei välttämättä huomaa, vaan ampuu tukkoisella piipulla ehkä useitakin laukauksia lisää. Kuudenkin luodin "letkoja" on tavattu piipuista, mutta jos onni on ollut myötä, on luotien töisevän pois-poraamisen jälkeen havaittu piippu jopa täysin vahingoittumattomaksi. Useimmiten se kuitenkin laajenee, ehkä useammastakin kohdasta, tai jopa repeää heikoimmasta kohdastaan.

Ruudilla H 110 ja 240 grainin luodilla saadaan 7" testipiipusta 1.50 gramman aloitusannoksella nopeus 430 m/s (Redhawkistasi ehkä 440 m/s) ja 1.56 gramman enimmäislatauksella 472 m/s 7" piipusta (9½ tuuman piipusta kai 480 m/s). Pienen ruutilisäyksen tuottama noin 10 %:n mitattu nopeuslisä selittyy ruudin "kituliaalla" syttymisellä, jos hylsy jää vajaaksi. Seitsentuumainen piippu on liian lyhyt, polttaakseen ruudin läheskään täydellisesti vajaalatauksilla. 2½ tuumaa lisää piipunpituutta voi muuttaa asetelmat toisenlaisiksi, mutta lienee viisainta olla lupailematta liikoja näissä ekstrapolaatioissa.

Eräässä toisessa lähteessä mainitaan todellisella revolverilla (DAN WESSON 10" piipulla) 240 grainin luodille 1.58 gramman enimmäisannoksella H 110:tä nopeudeksi vain 428 m/s. Testiaseen piippukitka lienee ollut ylisuuri. (Dan Wessonithan markkinoitiin "moni on kakku päältä kaunis"-periaatteella, hukaten erittäin järkevä vaihtopiippu-konstruktio). Juuri revolverilatausten taulukkotiedoista puuttuu yleensä "anamneesi" testipiipun suhteen: Umpiseinäinen piippu, vaiko vuoto-aukollinen ? Onko huomioitu revolverin rullan lisäpituus ? Oikeita revolvereja käytettäessä taas aiheuttaa pähkäilyjä ja taulukkotietojen luotettavuuteen kohdistuvia epäilyksiä aseiden yksilöllisyys. Jos "rutistamalla" ladattu maksimiannos kehittää aseessasi vain 430 m/s nopeuden 240 gr luodille, eikä "luvattua" 480 m/s nopeutta, on taulukkoteorian ja arkisen käytännön välinen ero selitettävissä testipiipan ja revolverin rakenteellisella erilaisuudella. Hodgdonin laboratorion 7" testipiippuun on asennettu pesäpaineen mittauslaite, eli "RODMANin Tulkki", joten se ei voi olla rullarivollin mallinen aparaatti.

300-grainisen vaippaluodin kera on H 110:n vähimmäisannos 1.17 grammaa ja testipiippunopeus 351 m/s 7" piipulla. Enimmäisannos 1.30 grammaa antaa taulukkonopeuden 397 m/s. Käytännön teho ei jää paljoa jälkeen BERDAN-kivääristä, jolla "waari warmuudella hirwen otti" ennen vuoden 1962 armottomia asetuksia. Aiemminhan ei mitään Joule-rajoituksia ollut, mutta kaliberiksi tarvittiin vähintään 8 mm. Käyttö "jahdin vara-aseena" on taas muuan entiijjän paikka: Laki sallii käsiaseen käytön "paikkolaukauksen" ammuntaan HETI kun varsinainen "riistalaukaus" on ammuttu pykälien mukaisella aseella ja patruunalla (vaikkapa tahallisesti ohi), koska metsästys päättyy "kaatolaukaukseen" (osuu tai ei) ja teurastus alkaa yleensä armonlaukauksella, myös hirvieläinten ja karhun jahdissa.

Armonlaukaus-aseen luodille ehdotettiin alkuaan jonkinmoista Joule-minimiä, mutta kun lakityöryhmän ainoa asiantuntija oli konsultoinut ulkopuolista ase-asiantuntijaa, päädyttiin jättämään lopetusaseen ominaisuudet metsästäjien oman harkinnan varaan. Työryhmä oli "in corpore" samaa mieltä, eikä tällaista "villiä svabodaa" kritikoitu miltään taholta myöskään eduskunnassa. Pieni, mutta äänekäs pipertäjä-porukka jarrutteli metsästysasetuksen voimaanastumista ainakin vuoden ajan karhunmetsästystä koskevaa keskustelua pitkittämällä. Myöskin vesilintujahdin lyijyhaulikielto oli pipertäjien aivoitus, eikä lakityöryhmän idea. Kielto jouduttaneen peruuttamaan, koska siitä koituva hyöty on teoreettinen, mutta havaitut haitat ovat erittäin konkreettisia ja käytännöllisiä.

Näihin tarkoituksiin ovat .44 Magnumin tehokkaimmat lataukset sopivia, mutta armonlaukauksiin lähes kosketusetäisyyksiltä jo pahoin ylitehokkaita. Tarkoitukseen sopivin olisi umpimessinkiluoti, läpimitta 10.90 mm, pituus 10 mm, muoto lieriömäinen, ja lataus taakse noin 0.5 grammaa jotain Vihtavuoren N 300-sarjan ruutia. Luoti painetaan hylsyyn 1 - 1,5 mm:n verran suun alapuolelle, että saadaan aikaan niippaus luodin etupuolelle, kuin revolverin tarkkuuspatruunaan Wadcutter-luodilla. Luolajahdin tai loukkupyynnin .44 Magnum-lopetuspatruuna voidaan ladata palloluodilla, ja aivan "hengettömällä" latingilla jotakin todella häijyä ruutia. "Kokalla kourin" odotamme NORMA R1:n saatavuutta Suomessakin, mutta esimerkiksi kahvimyllylla (kostutettuna) pölynhienoksi jauhettu pistooliruuti N 310 voisi olla myös käyttökelpoista, esikuvanaan 102 vuotta vanha alkuperäinen LAFLIN & RAND "BULLSEYE".

Yleensä on "loukutuspyssy" .22 LR-kaliberinen vakiopistooli, mutta aselupia tarkoitukseen on alettu myöntää myös 6,35 mm ja 7.65 mm taskuaseille joissakin poliisipiireissä, joiden aselupaviranomaisilla on asiantuntemusta terminaaliballistiikasta, sekä hoplofobiasta vapaa, terve järjenjuoksu. Sen PITÄISI olla jokaisen valtion viran- ja toimenhaltijan tärkein valintakriteeri, nutta syksyn 1944 jälkeisessä rähmä-Suomessa tästä vaatimuksesta on luovuttu kaikessa hiljaisuudessa, puoluepoliittisen tarkoitushakuisuuden tultua kaikkien virkanimitysten taustatekijäksi. Enää ei kysytä: "Onko JÄRKEÄ, vaiko ei ?", vaan puoluejäsenkirjan väriä, kun virkoja jaetaan puolueiden voimasuhteiden mukaisella kiintiö-periaatteella.

Panssariluodin voi tehdä hyvinkin vaikealla tavalla, kuten ne tehtaissa tehdään, tai sitten hieman helpommin: Sorvataan laatuisasta työkaluteräksestä ARCANE-mallinen, mutta hieman pidempi kartiokärkiluoti 60 asteen kärkikulmalla, lieriö-osan pituus 15 mm:n luokkaa ja sen läpimitta 0.2 mm:n verran pienempi, kuin on piipun PORAUSkaliberi. (Luoti liukuu väljästi piipun läpi). Teräväkärkinen ammus karkaistaan maksimaaliseen kovuuteensa, "sammuttaen" tarvittaessa vaikka alijäähdytettyyn kyllästettyyn suolaveteen, johon se pudotetaan kärki edellä. Pestään. Ei "päästetä" pehmeämmäksi. Tutkitaan, etteivät luodit ole käyristyneet jäähtyessään. Vähänkin kierot heitetään pois. (Hylättävien luotien kärjillä voidaan sentään kokeilla kovuutta esimerkiksi lasiin, johon riittävän kova luoti vetää naarmun).

Arkistokuva: Arcane-luoti. Katso tarkemmat tiedot Tokko tietoa on osasta 4.

Luodit "vaipoitetaan" kostealla liimapaperilla, jota kääritään kunkin luodin ympärille täysiä kierroksia, kaksi tai kolmekin tarvittaessa. Paperin ja liiman kuivuttua leikataan vaipasta irti luodin liereän osuuden etu- ja takapuolelle ulottuvat helmat. Etenkin takahelma on poistettava huolellisesti luodin perän tasalta. Symmetriavirhe huonontaa osumatarkkuutta. Revolverin panssariluodeilla tosin ei ammuta kovin pitkille etäisyyksille. (Yleensä kai lamataan luotiliiviin sonnustautunut tunkeilija osumalla kardio-vaskulaariselle alueelle, vaikka laukaus kasvoihin, nenänpäähän tähdäten, tuottaisi - jopa sisäratalatingilla - varmemman tuloksen: Koko kehon pysyväisen lamaantumisen noin sadasosa-sekunnissa).

Paperivaipoitus-ohjeet ovat sovellutettavissa myös yleisluontoisemmin, esimerkiksi helppotekoisella "tee-se-itse" -muotilla valettujen lyijyseosluotien vaipoittamiseen asekohtaisesti sopiviksi, käyttäen supistamattomia omalla aseyksilöllä ammuttuja hylsyjä lähes välineettömään jälleenlataamiseen pääasiallisesti kiväärinpatruunohin. Erinomaisia tuloksia on saavutettu mm. valetuista aihioista kylmämuovatuilla Berdan-kiväärin luodeilla.

Ps-luotien paperivaipat kyllästetään esimerkiksi naudanrasvalla tai kynttilävahalla. Revolveri on kuitenkin hankalin mahdollinen takaaladattava ase niiden ammuntaan, koska sen kaikki hylsyt eivät välttämättä mahdu supistamattomina kaikkiin pesiin. Hylsyt on siis supistettava, väljennettävä, ja suitakin levitettävä luotien istuttamiseksi hylsyihin paperivaippaa rikkomatta. Luoti painetaan hylsyyn niin syvään, että sen kärkikartiostakin menee niippauksen vaatima pituus hylsynsuun alapuolelle. Niippaushan on tarpeen mm. hylsynsuun levityksen ("flaring") poistamiseksi, ja koska revolverinpatruunan luodinasetusholkki tuottaa yleensä pyöristetyn reunakäännös-niipin ("roll crimp"), eikä luodissa ole niippaus-uraa, joudutaan niippi painamaan luodin kärkikartion ympärille.

Kaikkiaan on tämä yksinkertaisinkin ps-luoti töisevä valmistaa ja ladata nimenomaan revolverinpatruunaan. Koska haarniskoidun tunkeilijan voi eliminoida päähän ampuen, tai ps-automobiilin miehistön paistaa Molotovin Coctaililla, lienee .44 kaliberin panssariluodilla merkitystä vain tieteellisenä kuriositeettina, joka ei ole mahdoton valmistaa, mutta turhan vaikea. Erikoistuneimmassa alan kirjallisuudessa (mm. "POOR MAN's JAMES BOND" by KURT SAXON) opastetaan ps-luotien valmistukseen kärjestään ontoiksi poratuista lyijykärkisistä vaippaluodeista. Kova keerna, jonka voi hioa vaikka poranterän pätkästä, upotetaan "reikäpääonteloon" ja liimataan paikalleen, ettei laukausten rekyyli kisko keernoja irti rullassa olevien patruunain luodeista.

Haarniskoitua tunkeilijaa "rokottamaan" tarkoitetun keernan suositeltava läpimitta on enintään 6.0 mm ja pituus lähes luodin pituus, miinus luodinpohjan paksuus. Keernan kärki ei saa ulota luodinkärjestä. Reikäpääkanava porataan pohjaan asti ulottuvaksi, ensin metalliporalla ja sitten kanavan pohja tasaiseksi tasakärkisellä terällä. Lyijyn poraaminen on viheliäistä touhua, muodostuvien "hirttäjälastujen" takia. Poran syöttö on suositeltavaa suorittaa pätkitellen, että lastut aina välillä katkeavat. Paras poraustulos saavutetaan sorvissa, jossa luoti pyörii ja pora työntyy siihen käsisyötöllä. Kuuluisat "reikäpää-DumDumit" (.303 Ball Mark II*) porattiin Intiassa ilmeisesti jalalla poljettavilla "nappisorveilla". Aputyövoimahan oli siellä halpaa.

Kärkikartion suositeltava kulma on 45 - 50 astetta ja kärjenhuipun on oltava neulanterävä. Kartiota suositeltavampi olisi kärjen pyramidimainen muoto, kuten tavallisessa naulassa, tai kiilamainen kärki, kuten ruuvimeisselissä, tietenkin hiottuna veitsenteräväksi. Tällaisilla hentokärkisillä ammuksilla ei ymmärrettävästi kannata ryhtyä kivittämään panssariajoneuvoja, vaan niitä vastaan on varustauduttava 60 vuoden takaisen esikuvan mukaisin välinein: Polttopulloilla ja kasapanoksilla...

Itsepäisyyden päivänä 1999; Pete


Neuvoja Netistä

Hyvää 60-vuotispäivää (siis talvisodan syttymisen) P.T. Kiitoksia opastuksesta Winsu -95:n ja FN Auto-5:n suhteen. Onnistuin muuten saamaan käsiini kopiot Winsun alkuperäisistä esitemateriaaleista, joissa -95:n purkaminen ja kokoaminen on seikkaperäisesti selostettu. Ilmeisesti asetehtaat vuosisadan alussa luottivat enemmän asiakkaittensa kädentaitoihin kuin nykyään.

Seuraava pulma: Omistan Lee Loader -vasaralataussarjan 7,62 x 53R:lle ja kun nurkista löytyy savukeppiharrasteen myötä löytyy myös välineistö kal. .31 kuulien tuotantoa varten, heräsi kiinnostus sisäratapatruunoiden lataamiselle ko. pyssyyn. Reseptit ja tekniikat ovatkin jo sivuiltanne löytyneet, mutta teksteistänne löytyi myös maininta "ruutikuupan" oikean käyttötekniikan tähdellisyydestä (ruutivaaka on kyllä käytössä, mutta ei hallussa, joten ruudin mittaisin mieluiten tilavuusmitalla, toki annoksen vaa'alla tarkistamisen jälkeen). Joten: Miten tilavuusmitalla mitataan ruuti mahdollisimman tasalaatuisesti ja tarkasti ? Muistelen, että kirjoitit aiheesta jotain joskus ammoisessa Erä-lehdessä, mutta paljon on (hyödyllistäkin) tietoa vaipunut unholaan...

Erityiskiitokset vielä rahansäästövinkeistä asekemikaalien suhteen. Omat pyssyni ovat nyttemmin talvikäyttöä varten käsitelty Valvoline-irrotusöljyllä, lisäaineistettua MoS2:lla. Ei maksanut juuri mitään. Miten muuten muut "metallilisäaineistetut" voiteluaineet toimivat asekäytössä, itse olen käyttänyt Shellin Retinax-merkkistä litiumrasvaa nokikepin luotilappurasvana ja yleisaserasvana sangen hyvin tuloksin.

Terveisin, Jari H.


  Mittakauha on aikojen loppuun asti hinta-laatusuhteeltaan etevin ruudin annostusväline. Parhaimmillaanhan se on ilmainen: Käytetty hylsy (ehkä viilattuna sopivan korkuiseksi), pätkä metallilankaa tai liuska peltiä varreksi ja hiukan juotostinalankaa tai muutama tippa epoksiliimaa varren kiinnitykseen. Tinajuotto ja varsilangan pehmitys litteäksi taontaa varten hoituvat kynttilänliekillä kuumentamalla. Kuupan varret olen tehnyt "pamppukaapelista" puretusta 2 mm:n paksuisesta kuparilangasta.

Litteäksi taon kuuppahylsyn suun alapuolelta hylsyn ympäri kierrettävän "panta-osan", jonka juotan kiinni tinalangalla, jossa on juoksutteena hartsia. Yhteenjuotettavat pinnat kiillotan "karhunkielellä", joka on erittäin monipuolista asehuollon toimissa, mukaanlukien jopa haulikonpiipun reiän hoonaus loistokiiltoiseksi pituussuuntaisella "pumppauksella". (Huom. Kovakromattuun piipunseinämään ei karhunkieli pysty, mutta hankauslyijy ja -muovikin sillä irtoaa. Piipun supistusosaa ei saa kiillottaa pitkittäisin vedoin, ellei supistusvaikutusta haluta tuottamuksellisesti vähentää. Hieman karhea supistuskartio supistaa osumakuvion tehokkaimmin).

Valmiiden "kuuppasarjojen" suosio ei sekään ole vähentynyt, vaikka veivattavia annostimia on kaupan jos jonkinlaisia, ja erilaisissa "latausautomaateissa" saattaa olla omat annostajansa järjestelmään integroituina. Tunnetuimman LEE-sarjan kysyntä on jopa lisääntynyt järeiden patruunain lataajien keskuudessa, ja aiemmin 13-kauhainen sarja on nykyään jo 15-kauhainen. Pari lisäkuuppaa ovat tilavammasta päästä, 4.0 ja 4.3 kuutiosenttimetriä vetoisuudeltaan. Nykyisin on kuuppasarjan myötä saatavan "laskutikun" asteikossa jo Vihtavuorenkin ruutien annostaulukoita, joista oli aikoinaan pula Suomessa.

0man laskutikkuni pahvirungon takakannessa on lukuisia merkintöjä, kuten: "Vv N 310 = 7.7 gr/cc, ALCAN-120:n asteikko" tai: "Hgdon CLAYS = 6.94 gr/cc, NORMA 2010:n asteikko". Joitain tilavuuspainoja määritettiin "lennätinoperaattorimme" milligrammavaa'alla, vaikka kenttätöissä käytettiin pelkkää ruutien tilavuusannostelua. Ampumapaikalla ulkosalla olisi "ikiliikkujan" eli ruutivaa'an käyttö ollut mahdotonta tuulen ja punnitustyön hitauden takia. HODGDON-ruutien annostelu oli helpointa, koska annokset voitiin katsoa suoraan laskutikun asteikoilta. Taulukkoliuskan copyright on vuodelta 1982, joten siinä on vielä lukuisia jo ammoin tuotannosta pois jääneitä ruuteja, mutta joitain uutuusruuteja puuttuu, ja vihtavuorelaiset tietysti kaikki.

Taulukkoliuskojen asteikkoja päivitetään kuitenkin muutamien vuosien välein. Testiampujamme Markuksen taannoin hankkiman ja käteväksi havaitseman kuuppasarjan liuska on verrattain ajanmukainen. Tietenkin voidaan soveltaa jo olemassaolevia asteikoita, jos jonkin taulukoista puuttuvan ruudin tilavuuspaino on sama, ja puuttuvan ruudin jyväkoko ja -muoto ovat jotakuinkin samanlaiset kuin taulukoidun ruudinkin. Kahvimyllyllä hienonnetun "tee-se-itse" -kevytlatausruudin tilavuuspaino voi tosin olla niin alhainen, ettei taulukosta löydy vastaavaa miltään asteikolta, joten joudutaan laatimaan kerroin-taulukko, ja lähivuosina muotiin tulevan NORMA R1:n eli "Swedish Subson"-ruudin asteikko puuttuu myös, vaikka ruuti on ollut tuotannossa jo ainakin vuonna 1973, mutta nämä ovat pelkkiä järjestelykysymyksiä - kuin myöskin grammamääräisten asteikoiden laadinta.

Laatimani Hodgdon-ruutien gramma-asteikko julkaistiinkin aikoinaan URHEILUAMPUJA-lehdessä eräänlaiseksi esikuvaksi. Helpoin oli BALL-C (2):n asteikon taulukointi, koska tilavuuspaino on tasan 1 gramma/cc. Original CLAYS-ruuti oli tuohon aikaan vielä tuntematon tapaus. Sen tilavuuspaino mitattiin sittemmin Suomessa 0.1 milligramman tarkkuudella punniten, päätyen lukemaan 0.4501 grammaa/ kuutiosenttimetri tehdastuoretta ruutia.

Lähes uskomaton on se tarkkuus, jolla ruudin voi annostella kuupalla kauhoen. Kuutiosenttimetrin kauhalla mitatun "tiheän" BALL-C (2):n kymmenen punnitun annoksen painot vaihtelivat vain joitain milligramman kymmenyksiä. Suurimmat (lähes grammankymmenyksen) heitot tuotti särmikäsjyväinen WANO FF-mustaruuti, jonka keskimääräinen tilavuuspaino on 0.95 grammaa/cc (ja yleensähän se annostellaankin ruokalusikalla tai silmämäärin), sekä paukkupanosruuti N 312, joka ei ollut koskaan myynnissä kotilataajille. Senkin jyvät olivat joka suuntaan särmikkäitä. Koneellinen annostelu tuotti ilmeisesti niin suuria vaikeuksia, ettei N 312:ta valmistettu kuin muutama tuotantoerä 1980-luvun alkuvuosina.

Sen ominaisuuksiin kuului myös tehon heikkeneminen ajan mittaan. Latauskokemuksia kertyi .45 Long Colt-patruunain ja .308 Winchesterin "salonkipatruunain" lataamisesta. Jälkimmäiset ammuttiin heti lataamisen jälkeen. Ruudin annostelin hylsyihin silmämääräisesti (SIC !) ampumaradalla. Sitten hieman vaseliinia hylsynkaulan sisäpinnalle, ja suuhun peukalolla painaen 8.0 mm lyijyinen perkussiorevolverin palloluoti. Latingit olivat hämmästyttävän tarkkakäyntisiä 100 metriin saakka, jossa kasvavan pienen pajupensaan karsin ampumalla, ja patruunoita väliin lataillen, varttitunnin aikana oksattomaksi. (En tohtisi edes kertoa tapauksesta, ellei silminnäkijöitä olisi ollut lukuisia todistamassa tätä "risusavottaa"). Long Coltin patruunat muuttuivat joteskin voimattomiksi talven yli varastoituina. Niissä oli 250 grainin valuluodit ja 0.40 grammaa N 312:ta saatteena. Syksyn "länkkärilataus" oli keväällä lällärilataus: Upotus puuhun oli vähentynyt puoleen alkuperäisestä

Jari H. on siis kehittelemässä 7.62 x 53R Mosiniinsa erinomaisen tarkkaa salonkipatruunaa .31 kaliberin "herneksillään"..! Suosittelen täyttämään hylsynkaulan Shell Retinaxilla. Hylsyn tyhjätilaa ei tarvitse täyttää millään "fyllillä". Sopiva ruutiannos on n. 0.30 grammaa N 310:tä, eikä annosteluun tarvita milligramma-tarkkuuksia: Teelusikkakin riittäisi kuupaksi. Jos luodit ovat valuvirheettömiä ja valutapin katkaisutynkä on suunnattu eteenpäin, on suhteellisen tarkka kantama todellakin sataan metriin asti.! Itse käytin tehdastekoisia HÄNDLER & NATERMANNin puristelyijyluoteja, joita oli jäänyt vuoden 1981 kevättalven kevytlatauskokeilujen ylijäämiksi.

Kauhamittauksen tekniikka on yksinkertainen, eikä se vaadi "aivokirurgin kädenherkkyyttä", vaikka joku LEE-kuuppasarjaa moninverroin tyyriimpää annostinta tyrkyttävä kauppias voi niin väittääkin. (On hyvä opetella "myyntipuheiden" ja faktojen välinen vissi ero tarvikemyymälöissä asioitaessa). Aivan kauheassa "mandoliini-kankkusessa" ei lataushommiin pidä yleensäkään ryhtyä. Lievähkö kauhakäden vapina on pelkästään hyödyksi. On olemassa kaksi tekniikkaa: "Pikatekniikka" ja "tarkkuustekniikka". Lahjomaton laboratoriovaaka (mittaustarkkuus 0.1 milligrammaa eli gramman kymmenestuhannesosa) tosin kertoo, ettei annostustarkkuudessa ole mainittavaa eroa, jos ruudin kauhaisu on suoritettu "lege artis" (= taiteen sääntöjen mukaan). Ruutia pannaan tarkoituksenmukaiseen astiaan, esimerkiksi kahvikuppiin, viittä (millimetriä) vaille reunaan asti.

Kauha täytetään astiasta kertakaapaisulla kukkuroilleen, niin syvältä, että vain sen varren tyvi, ja ehkä hiukan kuuppa-osan ulkoreunaa näkyy ruudin pinnan yläpuolella. Kauha siis täytetään "Porvoon mitalla". Jos se täyttyy vain reunoja myöten, kipataan ruuti takaisin astiaan ja uudistetaan kaapaisu. Tätä vaihetta on harjoiteltava, kunnes se sujuu rutiinimaisesti eli "selkäytimellä", koska annostelutarkkuus (annosten yhdenmukaisuus SEKÄ Lee-mittasarjan annostelemien ruutimäärien oikeellisuus "laskutikun" asteikkoihin nähden) perustuu oikeanlaiseen kauhankuupan täyttötekniikkaan, ja vähemmässä määrin siihen menettelyyn, jolla ruutimäärä tasataan tarkoin kauhalliseksi.

"Pikatekniikkaa" käytettäessä pidellään kauhaa peukalolla ja keskisormella ruutia kaapaistaessa. Kauha nostetaan vaakatasoon ruutiastian ylle, ja ylimäärät karistellaan naputtelemalla keskisormella kauhanvarren sivua, kunnes ruuti on tarkoin kuupan reunojen tasalla. Jos kuuppa eli kauhanpesä vajautuu liikaa, ei sitä ryhdytä täydentämään, vaan heitetään ruuti takaisin astiaan ja uudistetaan kaapaisu sekä naputtelu, käyttäen vähempää voimaa. Kauhanvartta naputellaan etusormen kynnellä ja nimenomaan sen sivua, eikä ylä- tai alapintaa. Ruudin "hypittely" kauhassa aikaansaa annoksen tiivistymisen ja yliannostuksen, tai vaihtelevanpainoisen annoksen, eikä ruudin pinta jää kuupassa tasaiseksi kuin joskus vahingossa. Oikeanlaisella menettelyllä tasoittuu ruudin pinta kuin veden pinta laitaan asti täytetyssä astiassa.

"Tarkkuustekniikan" tarkkuushyöty on kyseenalainen edellämainittuun verrattuna. Kaapaisu kukkuroilleen suoritetaan edelläkuvattuun tapaan. Ylimääräruuti pyyhkäistään jollakin suorareunaisella esineellä (lähikaupan bonuskortilla, veitsenterällä tai kumilastalla) kuupanreunan tasalle. Kuminen ikkunanpesulasta osoittautui niin eteväksi pyyhkäisimeksi, että se omaksuttiin LEE:n veivi-annostimeenkin, kuutiosentti-jakoisen asteikon ohella, mm. Suomesta tulleiden aloitteiden neuvoja noudattaen. (Suomalaiset tuotantolaitoksethan halveksuvat tunnetusti suomalaisia ideoita: Muussa maailmassa niitä kyllä hyödynnetään). Jos jokunen ruutijyvä jää pinteeseen pyyhkäisimen ja kuupan reunan väliin, sitä ei pidä ryhtyä veistämään poikki, taikka kampeamaan yli kuupan laidan. Muutama ylimääräinen jyvänen ei vielä tuota ylilatinkia; siinä ja siinä, voidaanko sen läsnäolo tai poissaolo edes noteerata tavallisella 10 milligramman tai 6,5 milligramman asteikolla varustetulla ruutivaa'alla punniten.

Ammoisessa ERÄ-lehdessä neuvottu kuupan täyttö "liruttamalla" ruuti kauhaan suppilon kautta ei tuota tarkkuushyötyä, mutta kylläkin yliannostuksen, jos hyödynnetään tunnettuja tilavuus-painosuhteita, jotka on määritelty kaapaisumenetelmällä. Suppilolla täyttyy kuuppa liian tiiviisti. Kun aloitin itse patruunain todellisen "massalatauksen" testitarkoituksiin radalla, enkä enää vain kotosalla, kävin läpi ja hylkäsin aluksi kauhan suppilotäyttö & pyyhkäisy- metodin liian hitaana. Käytössä oli silloin jo Hodgdon-ruuteja, joiden annokset olisi voinut katsoa suoraan "laskutikun" asteikoilta, mutta putki- ja hiutaleruudeilla olivat annokset ylisuuria. Pallojyväisen BALL-C (2):n tapauksessa kauha täyttyi samalla 1.0 g/cc tilavuus-painosuhteella, valuttipa sen suppilon läpi, tahi kaapaisi kahvikupista. Kun sitten alkoivat kuuluisat luotien lentomelu-/lentonopeustestit (alkukesällä 1992), olin jo hylännyt pyyhkäisymenetelmänkin ja omaksunut kauhan poikittaisravistus-metodin, eli varren naputtelun, koska se antoi yhtä yhdenmukaiset annokset kuin "tarkkuusannostus-tekniikkakin".

Vaihtoehtoiset menetelmät soveltuvat myös omatekoisten ruutikauhojen käyttöön. Muutamia olen joutunut tekemään esimerkiksi .22 LR-hylsyistä, muunmuassa 7.65 mm taskuasepatruunain lataamiseen Hodgdon CLAYS-ruudilla valuluodin LEE 311-93-1R kera. Annos on 0.070 - 0.075 grammaa. Osumatarkkuus MAB Modéle C-pistoolissa oli erinomainen, ja aseen automatiikka pelasi vuorenvarmasti. Ruutimittaa piti viilata parin millin verran alkuperäistä lyhyemmäksi. Kiekkojyväruutien annosten väitetään vaihtelevan kauhalla annosteltaessa, mutta itse en havainnut kuin viiden milligramman vaihtelun piekkarinhylsykauhalla ruutia mittaillessani. Sekin vähä johtunee siitä että joka toinen Original "Kleissin" jyvä on reijitetty ja muut ehjiä laattoja. Menetelmänä oli kaapaisu ja ravistelu.

07121999; Pete


Vielä kerran 7.62 x 39 Subsonic.

1.Luoti on dia. .311" 180gr Sierra SPT. Ase taasen Sako 92 + BR TR 8. Ruutina haluaisin käyttää N 310:tä, enkä kaipaa automaatti-toimintaa. Annostus millä voisin aloittaa kokeilut ?

2.Ladattaessa vaimennin-paukkuja em.kaliperiin esim. S-405 luodilla, auttaisiko liekkireiän poraaminen suuremmaksi ja viisteiden poistaminen sisältä (Boxer - Lapua) lähtönopeuksien yhdenmukaistamisessa ? Ruutina N 310, lataus 0.30 g.

3.Berdan- vaiko Boxer-nallinen hylsy on parempi em. latauksiin tai kevytlatauksiin yleensäkin ?

T.L Savosta


  1. Ylinormaalista ammuspainosta johtuen niinkin alhaalta kuin pienoiskiväärin .22 LR-hylsyllisestä, mutta jos painemerkit sallivat ja osumatarkkuuden saavuttaminen sitä vaatii, voit kenties viritellä latauksesi vakio-annokseesi (?) 0.30 grammaan asti, mutta pienin askelin: 0.02 grammaa kerrallaan. Liikumme tuntemattomalla alueella ! NYT tarvittaisiin yhteistyötä vaikkapa ruutitehtaamme kanssa, mutta toivo on turha.! Komponenttivalmistajien näkemys "tuotevastuusta" rajoittuu vain Virallisen Valistuksen mukaisiin taulukkolatauksiin, joihin eivät tule milloinkaan kuulumaan Subsonicit. Jokainen kotilataaja joutuu olemaan oman onnensa (tai onnettomuutensa) seppä.!

2. Purseen eli "skraadin" poistaminen yhdenmukaistaa sytytystä, eli ei ole ainakaan pahennukseksi. Liekkireiän avartamisesta koituu hyötyä erittäin pienten ruutiannosten syttymisen varmistajana. USA:ssa on menettely havaittu hyödylliseksi ladattaessa Subsoniceja 5.56 x 45 mm patruunoihin, mutta saman tien on omaksuttu myös molybdeenisulfidi-pinnoitetut luodit, eli toistaiseksi puuttuu tieto siitä, kumpiko menettely on aiheuttanut lähtönopeusvaihteluiden merkittävän vähentymisen.

Pidemmissä ja tilavammissa hylsyissä (esim. .308 Win. ja .30-06) on nallin sytytysliekin levenemisestä koituva hyöty aivan ilmeinen, mutta luotien piippukitkan yhdenmukaistuminen on toki aina eduksi. Asehistoriasta muistuvat mieleen itävaltalaiset rautavaippaluodit, joita ei oltu kuparoitu tai niklattu, vaan ne oli rasvattu tai vahattu. Vaikka luodit olivat lievästi ylimittaisia saksalaisiin aseisiin, käytettiin niitä yleisesti I maailmansodan aikaan Saksan ilmavoimien taistelukoneiden kuularuiskuissa; myös räjähtäviä Ü 13-luoteja, joiden piippukitkan vaihtelut olisivat aiheuttaneet "putkiräjähdyksiä".

Menetelmää kannattaa siis kokeilla. Hieman suttuista puuhaa on luotivahalla (LEE Liquid Alox), litium-rasvalla (SHELL Retinax) tai MoS2-rasvalla (Molykote) voideltujen luotien käyttö, mutta siistiin kuivavahaukseen tarvittavan paraffiinivahan liuotinaineen (hiilitetrakloridin) saatavuus voi olla hiukan hankalaa, ellei paikkakunnan apteekkari lukeudu sukulaisiin tai ystäväpiiriin. Kaipa joku "hipihipi"-jengi on joskus käyttänyt sitä imppaus-aineena, koska myyntiä on rajoitettu. Karsinogeeniksi sitä epäillään myöskin. "Tetraan" liuotettu paraffiini tunnettiin pienoiskiväärinluotien kuivavahana jo 1930-luvulla, ja esimerkiksi VICKERS-PEDERSEN-kiväärien hylsyt kuivavahattiin samaisella liuoksella.

Etuliite "kuiva.." tarkoittaa sitä, että vahattuja patruunoita voidaan kantaa vaikka irrallaan taskussa. Tasku-nöyhtä ei takerru paraffiinilla pinnoitettuihin luoteihin tai patruunoihin. Rasvan tai vahan käytöllä pidetään piipunreikä jotakuinkin yhdenmukaisesti liukkaana, aikaansaamatta kuitenkaan tarkkuutta huonontavaa "rasvalaukaus-ilmiötä" eli luotien "liirtoa", koska voidekerros piipunputkessa jää ohueksi. Miksikö patruunatehtaissa ei tunneta/käytetä tätä menetelmää ? Niissä päättävät diploomi-insinöörit menetelmien omaksumisesta tai ideoiden mapittamisesta kuuluisaan "Mappi Ö:hön", joka sijaitsee työpöydän jalan vieressä lattialla. Ne pienet erikoisluotipajat, joissa aloitettiin molybdeenisulfidi-pinnoitettujen vaippaluotien valmistus, ovat "tavallisten kansanmiesten" perustamia ja omistamia.

3. 7.62 x 39 mm patruunassa, jonka hylsy on lyhyenläntä, ei nallityypillä ole havaittavaa merkitystä. 50 mm:n pituisissa tai pidemmissä hylsyissä on Berdan-nalli ainakin toistaiseksi etevämpi, koska sen sytytysliekki on leveämpi: Kaksi pistoliekkiä tavallaan hajottavat toisensa, täyttäen koko hylsytilan tulella ja palokaasuilla. Sama vaikutus saavutetaan kuitenkin myös Boxer-nallin keskellisen liekkireiän avartamisella. Ihanteellinen "sankkireikä" olisi ruutiin päin laajenevan kartion muotoinen, jolloin sen nallinpuoleinen läpimitta voi olla kooltaan tavanomainen. Vaikea toteuttaa joukkotuotannossa (näin ainakin väitetään; pitäneekö sitten paikkansa), mutta se on mahdollista näivertää askartelijan puhdetyönä. Yksileikkuinen, hylsynsuusta sisään sopiva "senkkausporan" terä 60 asteen kärkikulmalla on sopiva väline.

Säästölataus-idea on yleisesti vihattu "aate" tarvikevalmistajien keskuudessa, joten erikoisvalmisteiden (paitsi sika-hintaisten umpikangesta sorvattujen hylsyjen) kehittelylle on uhrattu paljon vähemmän henkisiä voimavaroja kuin idean leviämisen ehkäisypyrkimyksiin. Kun ne havaitaan joskus taisteluksi tuulimyllyjä vastaan, tai yritykseksi pysäyttää höyryjyrä luudanvarrella, havaitaan "uuteen" (tosiasiallisesti wanhaan, mutta välillä unohdettuun) "muoti-ilmiöön" liittyvät bisneksen mahdollisuudet. Toistaiseksi tyydytään kuitenkin vain kauhistelemaan "sekopäiden suomalaisten maailmalle levittämiä hullunhoureita". Vaimenninpatruunoitahan haluttaisiin ladattavan "vain virkakäyttöön". Tietysti vain tehtaissa.

Kiitokset muuten Savon miehelle osallistumisesta G.O.W:n toiminnan jatkumisen turvaamiseen! Olit jo kolmas "tikettinsä" lunastanut visitor !

Itsenäisyyspäivänä 1999; Pete


Customhirviaseet

Terve. Luin suurella mielenkiinnolla Adam Mykkäsen erinomaisen tarinan Kevyestä hirviaseesta. Nyt haluaisin kysyä seuraavaa. Olen jo jonkin aikaa etsinyt asetta hirvelle ja karhulle ja ihastuin uuteen Marlinin "Guide Gun:iin" kal.45/70. Kuitenkin tällainen konstruktio á la Mykkänen tuntuisi jotenkin paremmalta,mutta haluaisin mieluummin sellaisessa kalibeerissa johon saisi tehdaspaukkuja. Mikä olisi mielestäsi sopiva ja kuinka paljon tälläinen projekti tulisi maksamaan(noin hinta). Onko miten vaativa onnistuuko joka asesepältä?

Kiittäen ja kumartaen
Eero


    Kertalaukeavan hirviaseen rakentaminen on kustannuksiltaan hyvin kohtuullista, jos projektin perustaksi otetaan yksipiippuisen haulikon lukkorunko. Mukanahan tulee laukaisukoneisto (joka yleensä vaatii hieman virittelyä tähän käyttöön), perä ja etutukki. Haulikon painetaso on huomattavasti alhaisempi kuin kivääripuolella, joten mitään magnumkaliiperin patruunapesää on turha ruveta nakertelemaan. Patruunapesän seinämä kyllä vahvistuu moninkertaiseksi, mutta saranatappi joutuu kovemmalle. Omassa aseessani Baikal-perusteinen tappi ja lukitussysteemi on täysin uutta vastaavassa kunnossa yli sadan laukauksen jälkeen, vaikka lataukset ovat lyhyen piipun takia rajun puoleisia.

Tehdasvalmiteisista kaliipereista valitsisin joko 9,3x62 M:n, 9,3x74 R:n tai .45-70 Gov:n mainitussa järjestyksessä. 9,3x62:n urakantaisen hylsyn poisto saattaa aiheuttaa asesepälle päänvaivaa, muut ovat laippakantaisia. Ysikolmosten tehdaspatruunoiden saatavuus on Suomessa taattu, neljävitosta saa toisinaan etsiskellä.

Tehdasvalmisteisia patruunoita käytettäessä piipun pituus tulisi olla yli 50 cm, jolloin ruudin palaminen tapahtuu pääosin piipussa eikä vaimentimessa. Kokonaispainossa vähän menetetään, mutta pysyypä piippu ja vaimennin paremmin sovussa keskenään. Tällaisen projektiaseen rakentaminen ei vaadi ammattimaiselta asesepältä mitään erityisiä taitoja, joten suuremmat kustannukset tulevat lukkorungon ja piipun hankinnasta. Jos sinulla on ne valmiina, tonnin seutuvilta kirpaisee, jos hankit uutta ja kiiltävää, viisikin saa kulumaan.

24.11.99 Adam M


Dumdum

Hei voisitko kertoa millainen on ns. Dum-Dum luoti ja vähän teknistä tietoa asiasta ?

Nimimerkki "Utelias"


  "Skoro budjet", sanottiin Neuvosto-Venäjälläkin, kun jotain luvattiin. Eikä tietoa ole vähän, vaan paljon. Ehtisi vain piirtelemään muutamat puuttuvat kuvat. Kuvitus vaatii muutenkin aikaa loppuvuoden. Tekstin osalta on artikkeli "HAAG 1899" ollut valmis jo jonkin aikaa ja varmuuskopioita on toimitettu "jemmoihin" eri puolille maailmaa.

Aivan alkuperäinen DumDum-luoti oli englantilaisen 7.7 mm kiväärin kokovaippaluoti Mark II, jota oli lyhennetty kärjestään noin 1.5 mm:n verran, täytelyijyn paljastamiseksi ja luodin kärjen laajenemisen aikaansaamiseksi. Luoteja valmistettiin noin vuodesta 1896 alkaen Intiassa sijaitsevassa Dum-Dumin varikkolataamossa. Seuraavana vuonna omaksuttiin tuotantoon Intiassa reikäpää-DumDum, ja Englannissa alettiin kehitellä hieman kesytetympää versiota siirtomaalaisesta keksinnöstä vaihtelevalla menestyksellä; luodit Mk III, Mk IV - ja Mk V, joka osallistui syksyllä 1899 syttyneeseen Buurisotaan senkin jälkeen, kun luotityyppi oli kielletty Haagin I Rauhankonferenssin julistuksella 29. heinäkuuta 1899. Luotien valmistusta sotilaskäytön varalle jatkettiin Brittiläisen Imperiumin tehtaissa, viimeksi Englannissa, vuoteen 1929. Patruunoita niillä ladattiin noin sata miljoonaa kappaletta, eli luodit eivät olleet "ex tempore"-valmisteita, joita sotilaat viilailivat juoksuhaudoissa puhdetöinään yksin kappalein. (Näinhän meidän on annettu ymmärtää kirjallisuuslähteissä...)

Yleisnimityksenä tarkoittaa DumDum-luoti lyijykärkistä tai reikäpäistä vaippaluotia, tai luotia, jonka vaippa on heikennetty lyijyyn asti ulottuvilla, kärjen laajenemisen aiheuttavilla halkeamisurilla, Haagin julistuksen sanamuodon mukaan. Luodin kaupallinen siviilivariaatio TWEEEDIE-luoti on modernien "kärkipäästä täytettyjen" umpiperäisten osavaippa- ja reikäpääluotien perustyyppi. Täsmällisempiä teknisiä tietoja on luvassa tulevassa artikkelisarjassa. Siinä keskitytään lähinnä keinoihin, joilla DumDum-luotien käyttökieltoa sotatoimissa on kierretty sadan vuoden ajan. Saksalaiset olivatkin alkaneet suunnitella "kiertoluotia" jo ennen Haagin sopimuksen allekirjoittamista.

"HAAG 1899" -esittelyartikkelin jakelu voidaan kuitenkin rajoittaa vain e-mailin kautta tapahtuvaksi "G.O.W:n" lähestulkoon nimellisen 35 mk:n vuosimaksun suorittaneille visitoreille. Pitäisiköhän summaan lisätä nolla perään, ettei sitä enää pidettäisi jonkinlaisena vitsinä ? Nälkä ei ole vitsi, eikä ainakaan jano.

29111999; Pete


Ampukolvaus - miten ?

Hei taas Pete !  G.O.W. sen kun paranee, vaikka huolestuttavaa kehitystä on joidenkin "alan miesten" maailmankuvassa päässyt tapahtumaan kun ovat nyttemmin ryhtyneet vastustamaan alan erikoistietämyksen jakamista ns. Tavallisille Kansalaisille. Sitten asiaan: Joskus 80-luvulla oli monissa artikkeleissasi puhetta ampukolvauksesta, mutta tiedot on jääneet unhoon. Nyt pitäisi sitten tietää spesifisti miten voisi ampukolvata .338 Lapua Magnum- ja .308 Winchester -kaliberiset kiväärit. Eli hylsyt on Lapualaisia, nallit joko Federalia tai CCI:tä. Ruudin laatuun ja määrään tarvitsisi apua, kuin myös itse ammuttavaan heittokappaleeseen. Viimeisin kehitysvaihe lienee kiilloitetun aikauslehtipaperin käyttö "luotina". Miten asiassa tulisi edetä ? .338 Lapua Magnumin kohdalla kiinnostaa tietää myös se, miten suujarrun välttämätön poistaminen "paperiluoteja" ammuttaessa lisää rekyyliä. Ammuttava kappalehan on suht kevyt, mutta vauhtia on paljon, joten tuleeko kiikaritähtäin otsaan vai pelkäänkö turhaan ?

X.IO. (= H. Ju. vennääx).

Gunwritersin arkistokuva: Sako TRG41 .338 Lapua Magnum ja vaimennin T8M.


  Kukaan eikä mikään ei pysty muuttamaan näkemyksiäni tiedonjulkistamisen tarpeista, eikä omaksumastani sanankäytön tyylistä, joka oli hioutunut jo nuoren ystäväni syntymän aikoihin nykyiseen terävyyteensä. Jotkut yksilöt eivät yksinkertaisesti suostu suomettumaan ja yhtymään tasapäiseen, korruptoituneeseen laumaan, "kelta-mustankirjavaan, tunturin rinteessä valuvaan pilvenvarjoon, joka osoittautuu kiikarilla katsottuna monituhatpäiseksi SOPULIlaumaksi", luontokirjan eloisan kuvauksen mukaan. Yli 20 vuoden ajan on "käännytystä" yritetty - turhaan..!

Tämänkertainen teema, eli ampukolvaus, on monille uusi ja outo asia, joten joudun käsittelemään sen pitkästyttävän laajasti, ja menneitä aikoja muistellen. Yritä kestää ! Vuonna 1981, kokeillessani .308 Winchesterissä ns."venäläistä teloituspatruunaa", en havainnut oikeastaan lainkaan rekyyliä, ja laukaukset olivat lähes "paineettomia" nallin (silloinen KEMIRA N:o 28) pohjan tyssäytymättömyydestä päätellen. Ruuti oli N 320, lataus silmämääräinen - ehkä 0.7 gramman luokkaa, ammus wc-paperiluntti (ei mitenkään tiukka) ja kyllästeenä joissain latauksissa MUUTAMA TIPPA steariinia paperin pinnalle imeytettynä, ja muutamissa luotivahatulppa hylsyn kaulassa. Paineettomuudesta ja potkuttomuudesta huolimatta oli pamaus juhlallinen, suuliekki kuin ketunhäntä, ja läpäisy hieman kosketuslaukausta kauempaa (1 - 2 cm piipunsuusta) varmuudella 22 mm mäntylauta ja ainakin kerran 51 mm = kakkosnelonen. 7/8" laudan puhkaisi kuivakin paperitulppa.

Enempiä kokeiluja en tehnyt, koska vuoden 1981 pääsiäisen edellisviikolla en voinut aavistaa, että kokeilujen havainnot voisi joskus JULKAISTA Suomessa! "ERÄ"-lehden silloinen päätoimittaja sai "siirron projektitehtäviin lehtiyhtymässä" (= hyllytyksen) saman vuoden toukokuussa, kerrottuaan aikeistaan julkaista muutamia erikoislatausten reseptejä juuri ennen vuoden 1981 ampumaratakauden alkua. Julkaiseminen lykkäytyi vuoden 1982 syksyyn. (ERÄ 9/82, myyntiaika 4.11 - 2.12. -82, taulukot sivulla 37). Ampumaratakausi oli silloin juuri sopivasti päättynyt, ja "aikakauslehden vihkon/ kirjoituksen historia on sen myyntiajan pituinen"; tässä tapauksessa 28 päivää..

"PRAVDA-latinkeja" kokeilin muiden testiammuntojen päätteeksi, kenties putsatakseni valuluotiammunnoista piipunputkeen jääneet viimeiset lyijyntähteet. Enimmät oli jo kaavittu "ampu-raappauksella": Joka neljäs patruuna oli ladattu perä edellä ammuttavalla SPEER "PLINKER"-puolivaippaluodilla ja 0.40 gramman annoksella ruutia N 320, koska lyijyttymistä oli odotettavissa.Tuottoisa bisnes jollekin vanhan automaattisorvin omistajalle voisi olla .308 kaliberin ja 7.62 mm "raappa-luotien" tuotanto kuparista (joka putsaa jopa vaippametallikerrostumat) muutamissa läpimittaluokissa, 7.83 mm:stä 7.95 mm:iin. Luoti teräväreunainen, ehkä 12 mm:n pituinen sileäkylkinen lieriö, eli yhdentekevää, kumminko päin se asetetaan hylsyyn. Kupariluoti tuppaa jäämään aina hiukan naarmuiseksi sorvattaessa mittaansa 8 mm:n kangesta, eli soveltuu myös ampukolvaus-luodiksi "karkeishiontaan". Kiiltopaperitulpillahan suoritetaan viimeistelyhionta peilikiiltoa tavoitellen; ei varsinaista työstöä.


Muistelmia ampukolvauksen ensiesittelystä (huhti-toukokuu -82)

Kun aikoinaan tein ERÄ-lehteen "mökkipiekkaritestiä" silloisen VALMET Oy:n Tourula-Worksin 100 metrin kellariradalla, ampukolvasin testissä olleen VOERE 2107:n piipun hienolla hiomatahnalla voidelluilla, viilanhampaissa "manklatuilla" viidellä lyijyluodilla. (Pienoiskiväärinpatruunassa olevaa luotia painetaan peukalolla viilan kylkeä vasten, ja pyöritetään siten, että viilan hammastus pykälöi tai urittaa luodin kyljet. Luotia siis ei viilata, vaan se pyälletään kyljistään karheaksi). Samalla tuli hoonatuksi patruunapesäkin, koska tahnan ryvettämät hylsyt piti kopauttaa lukon avaamisen jälkeen ulos pesästä piipunsuun kautta sisääntyönnetyllä rassilla. Silminnäkijöitä oli, onneksi, ja osumakuviosta otettiin myös valokuva "evidenssiksi", sekä muistoksi ajoilta, jolloin testiaseilla viitsittiin jo/ vielä ampuakin, ja valikoida aseelle "maittavimmat" patruunat:

"Puhdistus- ja rasvauslaukausten" jälkeen (= pienoiskiväärissä PAKOLLISET vähintään kolme laukausta kunkin patruunalajin vaihdoksen jälkeen) menivät seitsemän ensimmäistä laukausta "putkeen": Reikä taulussa suureni vain hieman, muotoutuen kolmiomaiseksi. Kahdeksas patruuna (lippaan pahnanpohjimmainen) harhautui ylös kasasta. Vielä kaksi patruunaa lippaaseen: Yhdeksäs luoti osui taas kasaan, joskin muita ylemmäs; silti vielä yhtenäiseen reikään.

Tehdas-uuden aseen piippu taipuili lämmetessään ja taas jäähtyessään, mikä on yleinen ilmiö. Piipun "eläminen" asettuu, jos on asettuakseen, ensimmäisen käyttövuoden aikana. Jos piipunreikä on porattu hieman käyräksi, ja suoristettu piippukankea taivuttamalla, ei lämpötaipuisuus korjaudu milloinkaan ! Piipputeräs "muistaa" kuumentuessaan alkuperäisen muotonsa, eli seinämiensä kiderakenteen alkuperäisjärjestyksen. Jos aseen piipunreikä taas on selvästi käyrä, sitä EI ole "oikaistu" väkivalloin. Ase ampuu luotinsa loputtomiin samaan tähtäyspisteeseen. Laivan ruotelin näköinen kapistus, nimeltään "oikaisupuristin", pitäisikin takavarikoida kaikista asetehtaista. Niiden suositeltava tyyssija on tekniikan museo. Sijoituspaikaksi sopii ikiliikkuja-prototyyppien hyllystö, ja esitteeksi: "ERÄITÄ KEINO-OPIN PITKÄN HISTOORIAN EPÄ-ONNISTUNEIMPIA KEXINNÖITÄ".

Lippaan pohjimmaisen patruunan osuma hyppäsi taas, ennustettavasti, ylös ja sivuun kasasta. Kymmenen laukauksen hajontakuvio peittyi silti kokonaan tuon ajan kymmenpennisen alle. Kolikon reunaympyrä piirrettiinkin tauluun ennen valokuvaamista. Kuva on julkaistuna ERÄ-lehdessä 5/82 sivulla 46. Toimituksessa laadittu kuvateksti on harhaanjohtava, väärinkäsityksestä johtuen: Yhtenäisen 8 laukauksen kasan koko oli n. 10 x 12 mm - siis SATAAN metriin lipassyötöllä ampuen ! Kuva on painettu lehteen luonnolliseen kokoonsa.

Käsinsyötöllä olisi 10 laukauksen hajonta jäänyt alle 10 mm:iin. Kaksi "harhalaakia" olivat selvästikin lipassyntyisiä. Kaikki lipaspyssyt piti kuitenkin syöttää, kuten ne käytettäessäkin arveltiin syötettävän: Täyteen panostetusta lippaasta tai makasiinista. Etenkin lipppaasta syöttyvä ensimmäinen tai viimeinen laukaus, taikka sekä-että, karkaa erilleen osumakuviosta. Tämä lienee UUTTA tietoa monille piekkarin käynnin osatekijöistä kiinnostuneille visitoreille, joten sallittakoon pienet rönsyilyt pääasian ulkopuolelle. Kolvauskokeiluthan vasta saavat piekkarinomistajat testaamaan asetta kasa-ammuntatekniikalla "ennen" ja "jälkeen". Pumppupiekkarit eivät kuitenkaan käy tuelta ammuttaessa. Useita malleja on kokeiltu, monien muidenkin testaajien toimesta - aina samanlaisin havainnoin: Pumppupyssyt on testattava käsivaralta ampuen. Sama pätee ilmeisesti myös pumppuhaulikkoon täyteisluoteja ammuttaessa; "relata refero" (= kokeneempien kertoman mukaan). Ellei ERÄ-lehden silloinen päätoimittaja olisi ollut itse tähyämässä TV-monitorista ampumasuoritustani, hän olisi epäillyt, oman välittömän ilmoituksensa mukaan, tulosta "kynällä ammutuksi".

Vasta 1970-luvun lopulla alkoi yhteiselle kansalle valua tietoa siitä, mihin suorituskykyyn huokeampikin piekkari pystyy, ja että 65 mm hajonta/ 5 ls/ 50 m ei ole lainkaan "hyväksyttävä" pienoiskiväärin käynti, vaan roiskaisu; osoitus siitä, ettei patruunatyyppi sovellu laisinkaan kyseiseen aseyksilöön. Monet tietysti epäilivät sisärata-ammuntojeni tuloksia (4 - 6 mm/ 5 ls/ 25 metriä), koska: " Tekniikan Maailmassa on kirjoitettu toisin !

Toisena silminnäkijänä oli VALMET Oy:n silloinen kotimaanmarkkinoija. Varsinaisen järkytyksen heille tuotti testin ulkopuolinen "kuularuisku-näytös" minulle kovastikin tutulla REMINGTON NYLON 66- itselaturilla: 14 laukausta vajaassa viidessä sekunnissa. Jokainen laukaus olisi osunut hirven silmään: Osumakuvio noin 30 mm sataan metriin. HELPPOAHAN se on: Tuelta, automaatilla, jonka liipaisuvastus oli entuudesta tuttu vuosien ajalta.


Aseet ampuivat - ei peränpitäjä !

Arvata voinet, että ampumatuloksia epäiltiin ampujapiireissä, joissa ei vielä tajuttu faktaa, että tuelta ampuu ase, eikä mies, ja 20x suurentava kiikari on toisenlainen tähtäin kuin jo renesanssikaudella (1500-luvulla) keksitty diopteri. Peräänkuulutettiin esimerkiksi ampumatuloksiani 3 x 40 laukauksen pienoiskivääriKILPAILUISSA. Koska kaikenlainen URHEILU on minulle vierasta ja vastenmielistä jo kansakoulun alaluokkien vuosilta (1955 - 56), ymmärrettäköön kritiikkini "disipliini-ampumalajeja" kohtaan. Nyttemminhän ne ovat vieraantuneet aseenkäytön todellisuudesta entistäkin enemmän, mm. maalitaulujen muututtua entistäkin epärealistisemmiksi muodoiltaan ja pistejaoltaan.

MISSÄ on esimerkiksi "rättikaali-taulun" pää ? Ja sen pistemäärän kymmenkertaistava hengenpaikka (nenänpää), johon osuva luoti tuottaisi tositoimissa vainajan silmänräpäyksen 1/4:ssa ??! Todennäköisimmällä vastustajalla on pisteitä tuottavan maalitaulun kentän verhona yleensä luotiliivit. Jo yli sata vuotta sitten kritikoi taitava revolveriampuja WALTER WINANS käsiaseammunnan loitontuneisuutta todellisuudesta, eli eipä mitään uutta auringon alla..! (Jos aikataulusta löytyy joskus sopiva hengähdystauko, ja jos omakielisen G.O.W:n julkaisemisen jatku-minen alkaa muuttua taloudellisesti kannattavaksi työksi, suomennamme W. Winans:in räväkän kannanoton vuodelta 1896. Tässä ja nyt on pohdinnanalaisena jatkuminen tai lakkautuminen).

Tuommoisia olivat muistelukset ampu-kolvauksen ensiesiintymisestä härmänkielisessä julkisessa sanassa. Hommalla ei ollut vuoden 1982 toukokuussa vielä nimeäkään, paitsi: "PIKAKOLVAUS". Kerrotaan testituloksilla olleen vaikutusta jopa metsästyslainsäädännön uudistuspaineiden nostattajana. Aseet olivat todellakin saaneet puhua puolestaan, eikä pienoiskiväärimetsästyksen rajoitusten purkamista ollut lopulta vastustanut kukaan, kun metsästyslakityöryhmä aloitti työskentelynsä "Tiitus J. Nyppylän" fyysisen (mutta erityisesti henkisen) esikuvan vaivuttua vaineeseen.

Tahnaluoti ja vahattu luoti/"paperiluoti"

Luodilla suoritettavaan ampukolvaukseen on edelleenkin sovelias aine autotarvikeliikkeistä myytävä venttiilinhioma-tahna, karkeusaste "FINE". Kolvausluodiksi käy myös esimerkiksi valuluoti, jonka rasvauriin pannaan tahnaa luotivahan tilalle, ehkä puoleenkymmeneen patruunoihin aseteltuun luotiin ja kärjen ympärillekin tahnakerros. Toinen moinen määrä patruunoita ladataan normaalitapaan vahatuilla (tai nykyään kai jo yleisemmin kastovahatuilla) valuluodeilla. Patruunoita ammutaan vuorotellen: Ensin tahnaluoti, sitten vahattu luoti,..j.n.e.. piippua välillä puhdistamatta.

Vuorotellen tahnaluotien kanssa voidaan ampua tietenkin myös kuivia, melko löyhästi hylsyntäyttäviä wc-paperitulppia muutamien grammankymmenysten latingeilla säästölatausruutia. .338 LaMa-hylsyynkin riittää 0.5 grammaa ruutia. Myös kolvauspatruunat ladataan niin miedoiksi kuin tohditaan, jollain nopeapaloisella Vihtavuoren N 300-sarjan ruudilla tai HODGDONin Original CLAYSilla.


VÄLITIEDOITUS

Maahantuoja(t) HUOMIO ! Tarvitsemme Suomessa ruutia NORMA R1, ettei tarvitse etsiä esiin kahvimyllyjä ja purettuja ruuteja. Sellaiset tuontifirmat, joiden syntinä on hintojen "suolaaminen", älkööt kuitenkaan vaivautuko ! Tiedämme JA KERROMME, onko hinta käypä, vaiko ei.! "Pers'netolla" ei tarpeellista tavaraa tarvitse tietenkään jakaa, mutta markkinahäiriö tekee toki aina "gudaa" sisäänlämpiävällä alalla. Myös HODGDON-ruudit lienevät yhä vailla edustusta, mutta korkea dollarinkurssi huonontaa niiden kilpailuasemaa. Original-CLAYSin tuominen suoraan Australiasta lienee mahdollista..! NORMA R1:llä on kuitenkin erityisominaisuuksia, Pohjoista Ulottuvuutta ajatellen, joita ei kenties löydy kuumien maiden ruudeista. Tarkoitan lähinnä kylmänkestävyyttä.

Ampukolvattaessa pidetään ase pystyssä, suu ylöspäin (jos on turvallista) tai alaspäin (yleensä turvallisempaa, ellei piippu suuntaudu omaan jalkaan tai betonilattiaan). Pieni ruutimäärä syttyy yhtälaisella säännöllisyydellä patruunan ruutitilan päässä tai toisessa ollessaan. "Paperiluoti" ammutaan ylöspäin. Kovin korkealle se ei yleensä lennä, vaan leijuu ilmanvastuksen purkamana vaarattomana alas maahan. Paketiksi jääneen tulpankin putoamisnopeus on alhainen, keveydestä johtuen.

Joudun jättämään edelleenkin moniaita prosessin yksityiskohtia toimeen kenties tarttuvien ase-amatöörien oman harkinnan varaan, koska mahdollisuuteni kokeilutoimintaan ovat lähes olemattomat. Ensimmäinen "entiijjän" paikka on siinä, tarvitaanko luotikolvausta ylimalkaan, vai riittääkö pelkkä viimeistelykolvaus paperilunteilla. Uusissa paremman laatuluokan aseissa voi piipunputken puleeraus muutamalla paperiluodin "läpilaskulla" (LASKU = laukaus; eestinkieltä) riittää hyvinkin, ja toimenpiteen liioittelu saattaa koitua jopa pahennukseksi, tai olla ainakin hukkatyötä.

Jos piipunreiässä on selvästi havaittavia ahtaumia ja väljempiä kohtia, jotka tuntuvat "tulkattaessa" reikää siihen tiiviisti sopivalla lyijytapilla, -luodilla tai -kuulalla, on tarpeen suorittaa ampukolvaus metalliluodilla, tai kenties jopa käsinkolvaus, joka vaatii taitoa ja tekniikkaa. Olipa menetelmä mikä tahansa, tavoitteena on piipunreikä, joka "ahistuu" perästä suuhunpäin tasaisesti. Kartiokkuus on ehkä vain muutamien millimetrin tuhannesosien suuruusluokkaa koko rihlaosan pituudella, mutta "lyijytulkilla" tuntuu yhdenmukainen vastus perästä suuhunpäin. Kun mittasylinteriä vedetään tai työnnetään päinvastaiseen suuntaan, loppuu vastus pian, ja "tulkki" liukuu kevyesti läpi piipunputken, rihloissa tietystikin kiertyen.

Sanomattakin lie selvää, että tulkkaustapin on oltava rihlanpohjiin asti ulottuva; alkuläpimitta siis hieman suurempi kuin piipun urakaliberi. Muita hiovan työstön motiiveja ovat rihlanharjojen silminnähtävät poikittaiset koneistusnaarmut, "purse suppelossa" (= ahtauttava metallisärmä ylimenokartiossa), ja työstönaarmut suppelossa. Ne ovat erityisen silmäänpistäviä revolverissa esiintyessään. Revolverista näkee pikavilkaisulla, onko asetta valmistettaessa kiinnitetty päähuomio koreaan ulkonäköön, vaiko sellaisiin hassuihin wanhoillisiin ominaisuuksiin, kuten piipun suppelon tai patruunapesän luotitilojen lyijyttymistaipumuksen minimoimiseen:

Välkkyviksi puleeratuissa jenkki-pyssyissä voi suppelo muistuttaa vastakynnettyä perunamaata. Ulkonäöltään vaatimattomassa, "merkiltään maineettomassa" espanjalaisessa aseessa voivat suppelo sekä rullan pesät olla huolellisesti hoonattuja: Kiiltoa on siellä, missä kiiltoa kaivataan - mutta eihän se NÄY asekaupan hyllyssä tai vitriinissä välkkyvää asetta ihailevalle ostajakanditaatille ! Äärimmäisyksiin ei tällaista "ukotusta" voida kuitenkaan viedä seuraamuksitta:

Ainakin DAN WESSON-revolverien valmistaja sai kokea kantapään kautta ostajakunnan laatuvaatimuksien tiukentuneisuuden, vaikka sikäläisten(kin) asealan lehtien toimittajien sanastossa tarkoittaa termi "viimeistely" pelkkää pintakiiltoa. Todellisten asiantuntijain terminologiassa sana "finishing" merkitsee paineenalaisten kohtien sekä laukaisukoneiston laatutasoa. Mitä kautta lieneekin asiantuntijoiden näkemys päässyt leviämään Yhteisen Kansan keskuuteen Jenkkilässä ? En tiedä, mutta Internettiä on syytä epäillä. Siinähän julkaistaan tieto, ja painetussa sanassa tiedotteet.

Revolverit ampukolvataan tavallisimmin lyijyluodeilla, useinkin tehdaslatauspatruunoita ampuen. Rullanpesien luotitilojen seinämiin sivellään ohuelti hiomatahnaa. Pesiin patruunat, ja sitten ammutaan. Hylsyt poistetaan tarvittaessa rassilla autellen, jos ovat jumittuneet pesiin. Asetta puhdistamatta ladataan ja ammutaan vielä (ainakin) yksi täysi rullallinen patruunoita, tahnaamatta pesien luotitiloja. Tämän jälkeen tutkitaan, josko suppelossa on vielä poikittaisnaarmuja. Jos naarmut ovat olleet toimeen tartuttaessa kovin syviä, ei niitä kannata edes yrittää silittää täysin näkymättömiin. Veisataan vain katumusvirsi: "Voi, miksi pitikään ostaa mun/ tää loisto-revolveri..?"

(Vapaavalinnaisella nuotilla, koska uudesta virsikirjasta on sensuroitu tyystin pois aiemman N:o 440: "Jo Wääryys wallan saapi..." Se paljasti liian monta synkkää valtiosalaisuutta. Melodian tuntijat yllättyvät, sovittaessaan sanoja säveliin). Toivoa vain sopii, että yhden rullallisen ampukolvaus + yhden panostuksen verran puhdistuslaukauksia edes pyöristää työstönaarmujen reunoja sen verran, etteivät suppelo ja pesät lyijyty osumatarkkuuteen vaikuttavassa määrin. Paperitulppien käytöstä revolverien kolvausluoteina ei ole tietoa, eikä kokemuksia kenelläkään. Lastulevystä putkiporalla irti kairatut "lähipuolustusluodit" saattavat hyvinkin toimia tässä käytössä, ensimmäinen rullallinen tahnattuina, toinen "varvi" kuiviltaan. On kuitenkin ehkä syytä odotella NORMA R1:n tai "Subson"-ruudin tulemista kauppoihin, tai viimeksimainitun ajoaineen TURVALLISEN kotitarvetuotannon menetelmien kehittelyä.

Vaihtoehtoja ovat joko pölynhienoksi pulverisoitu ruuti, á la "pöly-Bullseye" sadan vuoden takaa (voitanee EHKÄ hienontaa kilohinnaltaan edullisesta kivääriruudista) tahi tehdastekoinen, huokoisen pallojyväruudin teknologialla tuotettu säästölatausten erikoisruuti. NORMA R1 vaikuttaa riittävän offensiiviselta sellaisenaankin m.m. revolverien kevytluotilatauksiin, eli valintakriteereitä ovat saatavuus ja hinta Suomessa. Vuosikymmeniä tuotannossa ollut ruutilaji, johon on olemassa painetestattuja latausreseptejä, on tietenkin aina varmin valinta, mutta köyhälle itäsuomalaiselle koituisi turhan tyyriiksi ostosretki esimerkiksi Uumajan tai Haaparannan erätarvikeputiikkeihin. VR korottaa taas matkalippujen hintoja, eikä autojen polttoaineen päivittäinen "hinnantarkistus" ole enää mikään uutinen.

Luodikonpiipun reiän viimeistelykolvaukseen kiiltopaperiluntteja ampuillen käy ajoaineeksi siis mikä tahansa N 300-sarjan ruuti, koska hylsyt ovat olakkeellisia; kaliberit .308 Winchester ja .338 LaMa. Koska kyseessä eivät ole paukku- tai teloituspatruunat, riittävät hyvinkin kohtuulliset ruutimäärät; alkaen jopa 0.20 grammasta ruutia N 310 tai N 320. Paperitulppahan pitelee ruudin hylsyn peräpäässä, nalliliekin nuoltavana.Kuten ruutiakin, annostellaan paperia kohtuullisesti: Hylsyn ruutitilan ei tarvitse tulla läheskään täyteen, vaikka paperipallosia ei juntata kovin tiiviiksi "etulatingiksi" ruutipanoksen päälle.

Ruutikaasun paine hoitaa tiivistämisen kohtuuttakin noudatettaessa, jolloin pesäpaineet rekisteröidään sadoissa eikä tuhansissa ilmakehissä. Ruutia tai paperia, taikka molempia, on annosteltu moninverroin liikaa, jos nallinpohjassa esiintyy edes paineen, saati YLIpaineen merkkejä, ja oikein laaditun kiiltokolvauslatingin rekyyli on tuskin tuntuva. En tiedä, onko suujarrun poistaminen aseesta ylimalkaan tarpeen. Paperilunttihan alkaa hajota vasta vapaaseen ilmakehään tultuaan, ilmanvastuksen kanssa painiskellessaan. Käytettävän kiiltopaperin on hyvä olla mahdollisimman ohutta, jolloin hylsy on helppo täyttää. Jonkinmoinen suuntaa-antava "resepti" on 1/3 hylsyn tilavuudesta ruutia ja 1/3 löyhähköksi tulpaksi tampattua paperia. Etummainen kolmannes hylsystä jätetään tyhjäksi.

Paineita ei pitäisi kehittymän tuhattakaan baria, edes hartiakkaassa .338 LaMa:n hylsyssä: Kyllästys- tai voiteluaineitahan ei kolvauspatruunaan laiteta lainkaan. Taannoin kuvailtu ylipainetapaus johtui ilmeisesti kovan kyllästysvahan täysin tolkuttomasta yliannostelusta. Huokoinen paperi imee esimerkiksi steariinia hämmästyttävän määrän, eikä näin muodostuva "komposiitti" jää jähmeydeltään hiukkaakaan pehmeiden muovien jälkeen kylmällä syksysäällä. Kohtuuden rajoissa pysyttely on viisasta myös kiiltokolvaus-laukausten lukumäärän suhteen. 5 - enintään 10 laukausta on todennäköisesti riittävä määrä.

Ellei riitä, niin silloin on luotikolvaus taikka käsinkolvaus ehkä tarpeen. Piipunreiän varsinaisia virheellisyyksiä ei kiiltokolvaus pysty korjaamaan. Sen vaikutus on pinnallinen, mutta toki usein hyödyllinen esimerkiksi lyijyn tai vaippametallin kerrostumisen ennaltaehkäisyn yhtenä keinona.

26111999; Pete


Villikissat ja "hali-mirrit"

Olen mielenkiinnolla seurannut "G.O.W." verkkolehteä ja haluaisin vähän lisätietoja patruunoista, mikäli se näin onnistuu. Kyseessä on PPC 6mm ja 6 mm Norma BR, vai onko jälkimmäinen oikea merkintä ? Joidenkin tietojen mukaan kyseessä olisi sama hylsy. Olen kuitenkin omien tutkimusten perusteella tullut tulokseen että näin ei ole.

Käsittääkseni PPC 6 mm:n hylsy on .220 Russian alkuperää kun taas toinen olisi 308 WIN hylsystä muokattu. Jos haluaa tehdä 308 WIN hylsystä 6 mm BR-paukun, kuinka iso kiväärinalli toimii, tuleeko vaikeuksia, kun näkyvät käyttävän em. patruunoissa pientä nallia. Joskus muistan lukeneeni, että eräät kasa-ampujat tekisivät 308 WIN hylsyt 7,62 x 53R:n hylsyistä paremman sisämuodon vuoksi, olisiko apua 6mm BR tapauksessa, edellyttäen että olen ymmärtänyt oikein mainittujen kaliberien hylsyjen lähtökohdat ?

Hyvää jatkoa toivotellen, nimim. KKK.


  6 mm PPC:n perushylsy on todellakin .220 Russian, kannan läpimitta peräisin 6.5 mm MANNLICHER-CARCANOn ("pitkän Ternin") patruunasta vuodelta 1891. Lyhyen rk-patruunan hylsyksi sen omaksui v. 1934 saksalainen firma GUSTAV GENSCHOW & Co. A.G. Tätä 7.75 x 39 mm patruunaa ampuvaksi suunniteltu VOLLMER Konekarabiini A 35 (variaatiot I - III) oli kuitenkin liian ylellinen ja kallis sotilasaseeksi, mutta ansaitsee maininnan ensimmäisenä saksalaisena rynnäkkökiväärinä. Venäjällä oli rk:n kaikki tunnusmerkit täyttäviä aseita valmistettu jo vuodesta 1916, eli ei mitään uutta auringon alla. Genschow-patruunoita oli joutunut jonkun Kominternin agentin välityksellä Neuvosto-Venäjälle ilmeisesti jo ennen vuotta 1938, koska siellä vuonna 1943 valmistunut GeCo-patruunan kopio 7.62 x 39 mm M-43 voitaisiin ampua saksalaisella konekarabiinilla malli 1935 ja GeCo-patruuna AK-47:llä.


.220 Russian perushylsynä

Rk:n patruunasta polveutuu sitten urheiluammuntaan ("Olympiahirvi", saksanhirvikuvioon) ja metsästykseen soveltuva mietorekyylinen, nopealuotinen .220 Russian, jonka nimi on annettu ehkäpä Suomessa, kun patruunaa alettiin ladata täällä. Venäjäksi kuuluu nimitys: "Ohotnitshij patron 5.6-millimjetr" (= 5.6 mm metsästyspatruuna). Koska pienoiskiväärinpatruuna oli: "Malokalibernyij 5.6-mm patron" (= pienikaliberinen), ja vaihtoehdot supistuivat tässä kaliberiluokassa näihin, ei sekaannuksiin ollut mahdollisuutta. Rihla-aseen huostassapitoonkin olivat oikeutettuja vain ammattimetsästäjät, Puolueen luottohenkilöt ja Ansioituneet Ampumaurheilun Mestarit. Rihla-aseen yksityisomistus oli lähes tuntematon käsite. (Tähän käytäntöön pyrkii n.s. kuminauhamoottori-väki koko EU:ssa, ja jopa YK-maissa, USA:sta alkaen. Salaliitto voi tosin tyssäytyä ikimuistoisin seurauksin... Sotahuutomme kuuluu jo: "No Survivors!").

SAKO Oy oli .220 Russian-patruunan ainoa tuottaja Rautaesiripun länsipuolella. Patruuna oli kehitetty pulttilukkoisiin aseisiin, kuten BARS-luodikkoon, joten sen käyttöpainetaso voitiin asettaa korkeammaksi kuin automaattiaseisiin jo alkuaan (v:sta 1934) tarkoitettuihin rk-patruunoihin. Hylsynkannan läpimitta on pienempi kuin tavanomaisen MAUSER-patruunan, ja esimerkiksi .308 WINCHESTER-patruunan kanta, joten sen lujittamiseksi oli omaksuttava tavanomaista pienikokoisempi nalli. Teoriassa olisi noin 5 mm:n nalli sopiva, mutta koska Boxer-nallit oli jo standardoitu, valittiin vakionalliksi Small Rifle Primer, 4.5 mm pikkunalli siis. Sen sytytysliekin tehoa "parannettiin" tekemällä liekkireikä ylenmäärin ahtaaksi, vaikka jopa parempaan sytytystehoon päästäisiin suurentamalla "sankkireikää" esimerkiksi 3.0 mm:n läpimittaan.


Taikauskoiset penkkituki-ampujat

Urheiluampujia, etenkään kasa-ampujia, taikauskoisempaa porukkaa tämä maapallo tuskin päällään kantaa: Jos joku ampuu jonkin onnenkantamoisen kautta poikkeuksellisen pienen ennätys-kasan, apinoivat kohta kaikki hänen "kikkaskonstejaan", vaatien myös ampumatarvikkeiden valmistajilta sellaisia tarvikkeita, joita ennätyskasan ampuja KERTOO käyttäneensä - vaikka edulliset tuuli- ja valaistusolosuhteet, ampujan henkisen vireyden huippuhetket, ja latinkien yhdenmukaisuus ovat, hyvän TUURIN täydentäminä, sattuneet kohdalleen samanaikaisesti.

On täysin turhaa jäkättää tunnettua faktaa, että jokainen ase on YKSILÖ: Kaikki tahtovat samanlaisia komponentteja, joita ennätysampujakin käytti, kuvitellen, että TUURIA voi ostaa rahalla..! (Asia on tasan päinvastoin: Täysin ilman tuuria syntynyt ihminen on tuomittu elinkautiseen köyhyyteen, vaikka hänessä olisivat yhtyneinä ALBERT EINSTEINin älykkyys ja THOMAS ALVA EDISONin kekseliäisyys. Kirjaimellisesti nälkään kuolleiden nimekkäidenkin keksijöiden luettelo on pitkä. Heidän joukossaan oli myös asesuunnittelijoita, esimerkiksi SAMUEL JEAN PAULY).

Apropos: Unohtuiko jotain? Vuosimaksu? Sieltä, minne köyhyys minut ehkä pian ajaa, ei ole netti-yhteyttä minnekään. Tämä ei muuten ole vitsi.

Latausvälineistön nallinpoistopiikkejä usein katkoneen, alimitoitetun liekkireiän omaksumisen syynä oli siis "yleisön pyyntö", eikä mikään sisäballistinen perustelu. Tuo "yleisö" lienevät olleet FERRIS PINDELL ja LOUIS PALMISANO, joiden PPC-patruunoissa alkuaan käytetyt, tunnetusti perin jäykkäsyttyiset pallojyväruudit kenties vaativatkin tavallista kapeamman ja terävämmän nallin pistoliekin, koska ne täyttävät hylsytilan melko tiiviisti. Esimerkiksi BALL-C (2):n tilavuuspaino on tasan 1.0 gramma/ kuutio-cm.

Nyttemmin on alettu kasa-ammuntaratruunoissa käyttää myös putkijyväruuteja ja taikauskon piiriin kuuluva käsitys, että "hylsy pitää täyttää rutistamalla" on jo ammoin todistettu erheelliseksi. (Omissa testeissäni v. 1981: Lähtönopeusvaihteluista noin 10 cm/s ei voida juuri panna paremmaksi. Ruutipanos täytti hieman yli puolet hylsyn lataustilasta. Ruuti VV N 320, luotina Lapua S374, lataus kauhalla mitattu, keskimäärin 1.10 grammaa .308 Win.-patruunaan. Ruudin ja luotien valmistajat kieltävät vieläkin testitulosten julkaisemisen painetussa sanassa ?!). Yksi tekninenkin perustelu toki löytyy hylsyntäyteiselle ja pikkutarkkalle ruudin annostelulle, mutta on olemassa keino, jolla päästään samaan lopputulokseen vähemmällä niuhotuksella: Luodin voi "liimata" hieman välykselliseenkin hylsynkaulaan pintavoitelu-aineella, vaikkapa paraffiinivahalla, jolla yleensä liukastetaan pienoiskiväärinluodit.

Ruudin voi siis annostella miltei kourasta kaatamalla: Luotien lähtönopeusvaihteluiden osatekijöistähän paljonkin vaikuttavammaksi on (VIHDOINKIN myös muiden toimesta) havaittu luotien vaippametallin läpikulkukitkan ja kovuuden vaihtelevuus. Kitkaa yritetään nyt yhdenmukaistaa molybdeenisulfidi-pinnoitteella, mutta kovuusvaihtelut vähenevät VAIN omaksumalla lähestulkoon kemiallisen puhtaat alkuaineet vaippamateriaaleiksi: Kupari tai rauta, taikka kuparilla silattu rauta, ellei sitten muovi, josta tehtyä vaippaa ei tarvitse rasvata tai kuivavoidella. Muovisia johtorenkaita on jo kauan käytetty tykinammuksissa, jopa noin 1500 m/s lähtönopeustasoilla.


Ei mitään uutta Länsirintamalla..!

Tieto vaippakitkan yhdenmukaistuksen keinoista ei ole mikään veret jähmettävä uutinen: Oikeassa Saksassa omaksuttiin jo vuonna 1942 FINOWER-vaimenninpatruunoihin kuparoidut rautavaippaluodit, kun ensin oli kokeiltu ja hylätty mitä merkillisimpiä lejeerinkejä - jalometalliseoksista alkaen. Kuparivaippoja oli myös suosittu tarkkuuspatruunoissa siitä alkaen, kun esimerkiksi 8.15 x 46R FROHN-patruunat alettiin varustaa vaippaluodeilla, satakunta vuotta sitten. Mutta "Natsi-tieto ei ole mikään tieto" niille ampumalajien ja -tarvikkeiden kehittelijöille, joita historia ei huvita, ja kielitaidossa lienee vajavaisuuksia, yleissivistyksen puutteista puhumattakaan. Kasa-ammunta on "jenkki-laji", ja tarvikevalinnatkin ovat sen mukaiset:

Ampumaharrastusten historia alkaa "penkkituki-ampujien" elämänkatsomuksen mukaan vuodesta 1974, jolloin PPC-patruunat kehiteltiin - eikä siis vaikkapa 1850-luvun lopulta (HUOM ! tuhatkahdeksansataa...), jolloin muutamat asesepät, kuten HORACE VARNER, rakensivat 40 x suurentavilla CLARK-tähtäinkiikareilla varustettuja kaksois-penkkituki-pyssyjä, joiden peränpitäjien tehtäväksi jäi suulatauksen ja nallituksen jälkeen vain liipaisimen painaminen ja aseen voimallisen, mutta pehmeän, rekyylin vastaanottaminen. (Kaliberi oli 16.9 mm, ja luodin pituus 50.8 mm). Alkukielinen termi "Bench-Rest shooting" periytyy jo ajalta ennen "Ameriikan Waltojen sisällistä sotaa".(Sitä ensimmäistä, vv. 1861 - 65. Toinenkin alkoi jo v. 1934, mutta aseelliseksi se eskaloituu vasta 2000-luvun puolella).


Bench Rest-hylsyt

Jos hylsyssä onkin kantaleima NORMA, se saattaa tarkoittaa perushylsyn valmistajaa. Hylsyn kaliberi on yleensä .308 Winchester, vaikka mikä tahansa hylsy MAUSER-kannalla, eli oikeastaan: "12 mm ura-kannalla ARMAND MIEGin järjestelmää, vuodelta 1888" soveltuu perushylsyksi, kunhan "BR-hylsyt" muunnetaan aina ja kaikki samankaliberisista ja mieluusti samanmerkkisistäkin perushylsyistä. Patruunatehtaat ovat tietenkin saattaneet jo unohtaa perushylsyjen alkuperäisen idean. Toivoa sopii, että kasa-ammuntakiväärejä valmistavat asesepät eivät kuluta patruunapesien kalvaimia pesien hylsynkaulojen kohdilta alimittaisiksi: Jos toleranssia ei ole, ja patruunaan sattuu ylimittainen luoti, uhkaa ampujaa jonkinasteinen tapaturma.


NIEDNERin periaate

"Mistä alkaisin.?" nyyhkitään vanhassa itkelmässä. "Kauneuden Aikakaudelta" tietenkin: Ajalta ennen 1. maailmansotaa, jolloin aseseppä A.O. NIEDNER ehdotteli mahdottomia kiväärien patruunapesien, patruunoiden hylsynkaulojen ja luotien läpimittojen valmistustoleranssien pienentämisestä ja yhteensovittamisesta siten, etteivät hylsyn läpimitat joutuisi laajenemaan ammuttaessa enempää kuin tuuman tuhannesosan verran (= 0.0254 mm eli noin 25 mikroonia). Jos aseet, patruunat ja luodit valmistettaisiin "Niednerin periaatteella", olisivat ne tietenkin kalliita ostettaessa, mutta sittemmin syntyisi säästöä, jälleenladattaessa hylsyjä - jopa ampumaradoilta noukittuja kierrätyshylsyjä: Jokainen niistä sopisi jokaiseen samankaliberiseen aseyksilöön.

Messingin joustavuus palauttaa hylsyn kaikki mitat ennalleen, jos tilapäinen muodonmuutos on vähäisempi kuin 30 - 40 mikroonia läpimitaten. Kierrätyshylsyjäkään ei tarvitsisi "normalisoida" eli täyssupistaa, tai supistaa hylsyjä ylimalkaan: Vaihdettaisiin vain nalli, annosteltaisiin ruuti ja painettaisiin luoti hylsynsuuhun yksinkertaisella ja halvalla ohjaimella. Niipattaisiin ehkä ohjuriin kuuluvalla niipparilla, jos tarvetta olisi - vaikkapa ladattaessa patruunoita putkimakasiinilliseen luodikkoon. Kertalaukeavan aseen hylsy oli Niednerin pitkällisten kokeilujen mukaan "EVERLASTING", ikuisesti kestävä, ellei sitä rääkätty ylilatingeilla, jolloin nallipesä laajeni vuotavaksi.


Tussari-ammuntaa hylsyt kestivät !

Jossain määrin oli Niednerin periaatetta kyettykin jo soveltamaan kertalaukausaseissa, joiden patruunat olivat pienipaineisia: Hylsyt pinnoitettiin esimerkiksi talilla, joka esti niiden laajenemisen tiukasti kiinni patruunapesän seinämiin, ja lyijyluodit käärittiin paperivaippoihin, joiden paperin paksuudella voitiin säädellä luotien sopivuutta hylsynsuihin. Periaate oli se, että luoti piti voida istuttaa hylsyyn peukalolla painaen, tarvitsematta ohjaintakaan. Pehmeähkö lyijyseosluoti sai olla suorastaan alimittainen aseen piipunreikään verrattuna, jos sen pituus oli 2.5 kertaa läpimitta tai enemmän. Luoti tyssäytyi tällöin tiiviisti piipunputken täyttäväksi, mitä metallivaippainen luoti tekee perin harvoissa tapauksissa.

Vahattu paperivaippa ensisijaisesti "wähensi luodin kihnutusta, sen kiitäessä pitkin piipunputkea", ja piipun lyijyttymistaipumusta. Paperivaipoitetuilla luodeilla saavutettiin sittemmin jopa 750 m/s lähtönopeuksia, joskus 1970-luvulla, mutta muutamat alkuperäiset ideat oli jo unohdettu (mm. välineetön jälleenlataus, ja luodin piipunputkeen tiiviiksi tyssäävän, äkkiä syttyvän ruudin käyttö ajopanoksissa), joten aiottu paperivaippojen renesanssi jäi toteutumatta joukkomitassa. Menetelmän kehittelijöiden tavoitteenakaan ei ollut säästöjen syntyminen esimerkiksi kalustopuolella, vaan pikemminkin hankintatarpeiden "uudesta luominen", joka on etenkin USA:ssa aselehti-toimittajien elämän ja tiedonjulkistustyön itsetarkoitus. ("Ja meidän nilkit painavat perässä", Tuntemattoman Sotilaan alikersantti YRJÖ LAHTISEN kuolemattoman repliikin mukaisesti).

Niednerin periaatteen toteutumista olivat lähestyneet jo ylimuistoisina aikoina monet "villikissa-patruunoiden" kehittelijät. Tuo nimitys tarkoittaa yleisessä kielenkäytössä tehdaspatruunain valikoimasta poikkeavaa patruunaa ja aseen pesitystä (ikäänkuin olemassaolevien lukumäärä ei olisi tarpeeseen nähden jo monikymmenkertainen), mutta jonkinmoisen "puoli-villikissan" voi värkätä niinkin arkipäiväiseen kaliberiin kuin .308 Winchester. Perushylsyiksi hankitaan vaikkapa .30-06:n hylsyjä, jotka supistetaan .308:n holkilla (riittävästi voideltuina) ja katkotaan pituuteen 50.8 mm.


Kasa-ammuntahylsyjä teloituslatingeilla

Oman aseyksilön patruunapesän mittoihin ne ammutaan "venäläisillä teloituslatingeilla" = 9 mm Parabellum-hylsyllinen = 1 kuutio-cm = puoli grammaa ruutia N 310, tai hieman runsaammin jotain muuta Vihtavuoren N 300-sarjan ruutia ja "luodiksi" sullotaan huokoista wc-paperia kiinteäksi (vaan ei kovaksi) "etulatingiksi", joka ulottuu hylsynkaulan tyveen asti. Paperiluntin etupää kyllästetään jollakin öljyllä, rasvalla tai vaikka sulatetulla kynttilävahalla (jota on annosteltava harkiten; pisaroittain kuin "Pärekorin tippoja", koska uhkana on ylikorkea paine ja hylsyn turmelus). Kenties paras kylläste on sula naudanrasva "KOKKI" tai "KULTAMUNKKI"; saatavana ruokakaupan margariinihyllystä.

Kun hylsyt on "ampu-muovattu" tarkoin oman aseyksilön patruunapesän mittoihin, on hylsynkaulan seinämävahvuudessa vähintään riittävä työstövara eli ylipaksuus. Tarkoin keskittäen kalvetaan tai sorvataan hylsynkaulan sisäläpimitta nyt luodinmentäväksi siten, että luodit menevät peukalolla painaen hylsyihin, mutta eivät ole liian väljästikään sopivia. (Hylsynkaulan seinämävahvuus on ampumuovauksen jälkeen niin paljon ylipaksu, ettei edes 7 mm luoti mahdollisesti mahdu "fire-formattuun" .308:n hylsyyn). Lopullisia patruunoita ladattaessa joudutaan, etenkin hylsyjen jälleenlatauskertojen lisäännyttyä, eli hylsyn "vanhentuessa" (= kaulan seinämävahvuuden ohennuttua laukaisupaineen taonnan seuraamuksena), valikoimaan luodeista kaikkein paksuimmat suistaan eniten väljentyneihin hylsyihin.

Niednerin periaatteen soveltamisesta kasa-ampujien patruunoissa aiheutui hylsyntäyteisten latausten ja pallojyväruutien taannoinen suosiminen: Ruutipanos oli peräänantamaton este, joka ehkäisi luodin työntymisen liian syvälle patruunaan. Lopullinen "rutistus" tapahtui aseen pulttilukon tapin alaspainannalla. Luoti takertui aseen rihloihin niin tiukasti, että se oli poistettavissa "ilman hikeä" vain ampumalla. Se voitiin toki (harvinaisissa poikkeustapauksissa) poistaa myös tipauttamalla painava umpiteräksinen rassi pystyynnostetun aseen suusta piipunputkeen. Ase oli pakko nostaa luotisuoraan ja suu ylöspäin ampumatta jätettävää patruunaa poistettaessa, koska lukkoa avattaessa tuli takakautta ulos vain ruudin täyttämä hylsy - ja eräs ampumaurheilun (itsesensuroitu)..tumaisimpia tehtäviä on hylsystä karisseen ruudin siivoaminen lippaattomankin aseen lukonkehyksen santsi-koloista, puhumattakaan MAXIMin laatikosta.   (Arvata jo voi, miksi laiskanpulskean P.T.K:n lempi-mekanismi on REMINGTON ROLLING-BLOCK ACTION..! Latojan huomautus).


Tosi-Suomessa tunnettu - Rähmä-Suomessa unohdettu...

Niednerin periaate soveltu siis vain verkkaisaan rata-ammuntaan. Sitä ei tarkoitettu kai alkuaankaan kenttäkäyttöön, edes metsästysaseisiin - puhumattakaan sotilasaseista. Suomessa tuo periaate tehtiin tunnetuksi maisteri VELI NIEMISEN "AMPUJAN KÄSIKIRJAssa" 1920-luvun keskivaiheilla. Liki piti, ettei tuosta teoksesta otettu uusintapainosta 60 vuotta julkaisemisensa jälkeen. (Esteeksi muodostui sanan "ryssä" toistuminen ohuessa kirjasessa yli 130 kertaa: Rähmä-Suomessa se oli poliittisesti epäkorrektia v. 1985.! V.Nieminen toimi Suomen Ampujainliiton sihteerinä. Suomen rähmääntyessä v. -44 oli SAL:n lakkautus-uhka ehkä hyvinkin konkreettinen, vaikka Nieminen oli kuollut jo v. 1935. Vanha fobia kahlitsi SAL:n julkaisutoimintaa vielä 70-luvun lopulla, ja muutamat jäsenliitot olivat uusvasemmiston soluttamia, jopa sihteeritasolla, ainakin Turun seudulla). Nyt voitaisiin teos julkaista ainakin Netissä esteettömästi, jos se saataisiin jostain lyhytaikaiseenkin lainaan.

"BR"-patruunain lähtökohta oli rynnäkkökiväärin patruunaksi USA:lle ja NATO:lle alkuaan kehitelty "villikissa" .308 x 1.5" BARNES vuodelta 1961. Lienen unohtanut mainita, ettei täyspitkä .308 Win.-patruuna ole, käsitteen missään merkityksessä, rk:n patruuna, ja sitä ampuva yksilöasekin on automaattikivääri, eikä rynnäri. FRANK C. BARNES ehdotti menettelyä, joka oli toteutettu Saksassa jo vuonna 1938 POLTE-teollisuuskonsernin toimesta: Vakiopatruunan hylsyn lyhentämistä ja vakiomittaisen luodin omaksumista. Metrisin mitoin on Barnes-patruuna 7.62 x 38 mm. USA ja NATO lähtivät kuitenkin kaliberin pienennyksen ja lähtönopeuden lisäyksen linjalle, jota oli ehdoteltu jo vuodesta 1892 alkaen Sveitsissä ja 1920-luvulla Neuvosto-Venäjälläkin.

Barnes-patruuna on yhä "villikissan" asemassa, eli ainakaan omalla nimellään sitä ei tehdasladata. Jokin erikoispatruuna-lataamo voi tietysti tuottaa 7.62 x 38:aa "custom-ladattuna". Jotkut kasa-ampujat olivat supistelleet hylsyjen suita, ampumuovanneet hylsyjä asekohtaisesti sopiviksi ja ohentaneet hylsynkaulan seinämävahvuuksia Niednerin periaatteella aseyksilöihinsä käyviksi, mikäli käytettävissä oli läpimitaltaan yhdenmukaisia luoteja (vaihtelutoleranssi plusmiinus 7 mikroonin luokkaa). Hylsynpituus 38 - 39 mm todettiin jokseenkin ihanteelliseksi kasa-ammuntapatruunoihin, ja tarkkamittaisia luotejakin alkoi olla saatavilla pientuottajien valmistamina tai irrallaan myytävinä rakenneosina, joista ampuja itse pystyi muovaamaan mieleisiään ja aseyksilöönsä just' eikä melkein sopivia luoteja. Lähinnä vaippa-aihion seinämävahvuuden yhdenmukaisuus tekee luodista tarkkuusluodin. Tämän synkän salaisuuden keksijä oli suomalainen majuri Volter Asplund, jolle keksintö maksoi hengen, koska KOMINTERN oli myös kiinnostunut salaisuudesta: Neuvosto-Venäjäkin oli aloittanut oman patruuna-uudistuksensa...

Hylsyhävikkiä aiheutti ilmeisesti ampu-muovaus, koska esimerkiksi 5.7 mm kaliberiin supistetun 7.62 x 38 mm hylsyn kaulan seinämävahvuus edellytti melko korkeaa muovauslaukauksen pesäpainetta, joka saattoi aiheuttaa jo hylsynkannan muodonmuutoksen; lähinnä nallipesän laajenemisen. PPC-patruunoiden lujitettu hylsynkanta oli havaittu hyväksi ratkaisuksi, joten myöskin REMINGTON-yhtiö omaksui 4.5 mm nallipesän .308 Win. BR-hylsyihinsä, joista useimmat lienee pätkitty ja muovattu sekä työstetty lyhyemmiksi 5.7 mm, 6.16 mm ja 7 mm BR-patruunoiksi. Viimeksimainittu tunnetaan metsästys- ja siluettipistoolin kaliberina (pelkkänä patruunapesän mitoituksena), joka omaksuttiin pulttilukkoiseen REMINGTON XP-100 -pistooliin vuonna 1980, eli aikana, jolloin arvovaltaisimmat metsästysase-asiantuntijat Suomessa juuri kauhistelivat ajatustakin, että PISTOOLIA voisi käyttää METSÄSTYSaseena Suomessa: "Tokihan muutamat edesvastuuttomimmat amerikkalaiset ovat JOSKUS metsästäneet revolverilla, mutta eihän USA:ssa ole ERÄLLISTÄ KORKEA-KULTTUURIA..!"

Erityisiä täsmätoimisia BR-nallejakin alettiin valmistaa BLOUNT CCI-yhtymän toimesta kumpaankin nallikoko-luokkaan. Iso nalli on tyyppi BR-2 ja pikkunalli BR-4. Kuten todettu, ei nallin koolla ole vaikutusta patruunan ballistisiin ominaisuuksiin, koska kaikkien tekijöiden yhteissumma "rikeeraa" huipputarkkuutta tavoiteltaessa. 4.5 mm nallipesän omaksumisella voidaan kuitenkin jatkaa hylsyjen käyttöikää silloinkin, kun patruunan käyttöpainetaso on huomattavastikin korkeampi kuin lähinnä vastaavien tehdaslatauspatruunain SAAMI- tai CIP-normien rajoittama paine, tai kun omatoimisesti patruunapesään sovitetun hylsyn käyttöikää jälleenlatauskertoina halutaan pidentää.

Ylisuurten paineiden suosimisella tosin ei saavuteta tarkkuus-hyötyä, joten lähinnä tavoiteltaneen mahdollisimman pitkää ikää hylsyille. Nähtäväksi jää, päästäneenkö milloinkaan vuosisadan takaisten messinkikangesta sorvattujen "IKIKESTO"-hylsyjen ennätyksiin: Keskimäärin 20 TUHATTA jälleenlatausta ja laukausta samasta hylsystä, jota ei supistettu, tai pahoinpidelty muutenkaan yhtään kertaa sen aktiivipalvelun aikana. Nallipesä oli "EVERLASTING-hylsynkin" akilleenkantapää. Patruunain pienipaineiset mustaruutilataukset (tai mustaruudilla tehostetut savuttomat latingit) eivät tosin yleensä väljentäneet nallipesää horoksi, vaan turmeluksen tuotti toistuvista nallinpoistoista ja uudelleennallituksista aiheutunut mekaaninen kuluminen. Nallien palojäänteet sisälsivät usein lasijauhoakin.

NORMA BR-hylsyjen idea lienee sama kuin .308 Remington BR-hylsyjenkin tapauksessa aikoinaan: Perushylsy, josta aletaan muovata ja trimmata asekohtaisesti sopivan patruunan hylsyä. Voitaisiin tietenkin myös muovata esimerkiksi 6.16 x 38 mm hylsy, jonka kaulan seinämävahvuuteen jätetään riittävä työstövara. Loppukäyttäjän tehtäväksi jää tällöin ampumuovaus ja hylsynkaulan sisämitan täsmääminen asekohtaisesti (tai luotikohtaisesti) sopivaksi - ellei aseiden patruunapesiä ole jo vihdoinkin opittu mitoittamaan Niednerin periaatteen mukaisesti, eli "sipin" ja "saamin" normien vastaisiksi.

Nehän vaativat pesiltä "horoutta"; mikä enemmän, mikä vähemmän, riippuen siitä, mikä oli valmistustarkkuuden taso vuonna 1914, jolloin C.I.P - normit laadittiin, tai sittemmin, S.A.A.M.I - normeja pähkäiltäessä. Hupaisaa kyllä: A.O. Niednerin Periaate lienee jo ennen kumpaakin normitussysteemiä syntynyt. Toivottavasti se myös niiden jälkeen eloon jää, eli joukkotuotannonkin teknologia mahdollistaa toleranssit plus-miinus 5 millimetrin tuhannesosaa.

.308 Win.-hylsyjä sorvaillaan 7.62 mm Mosin-hylsyistä ilmeisesti Mosin-hylsyjen suuremman sisätilavuuden hyödyntämiseksi. Sorvatun hylsyn seinämävahvuuden ohentumisesta ei koidu haittaa asekohtaisiksi muovatuissa hylsyissä, ja ampumuovaukseen voi käyttää tavallista miedompia latauksia. Joissain tapauksissa on Mosin-hylsystä sorvatun .308 Win.-hylsyn kanta normaalia vahvempi, ja muutamien kasa-ampujien uskomuksen mukaan on Mosin-hylsyjen Berdan-nalli täsmätoimisempi kuin Boxer-nalli. Uskomus lukeutunee n.s. "taikauskon asioihin", joskin Berdan-nalliin saa mahtumaan enemmän sytytysmassaa kuin samankokoiseen Boxer-nalliin, jonka irto-alasin vaatii oman tilansa.

02121999; Pete


Mäntti (nahka) voi ruostuttaa Nagaanin !

TERVEHDYS, MITEN ON KÄSIASEEN OIKEAOPPISEN SÄILYTYKSEN LAITA? KYSEESSÄ ON VANHA NAGANT (LÄHES UUTTA VASTAAVA TOSIN), JOTA SÄILYTÄN ALKUPERÄISESSÄ NAHKAKOTELOSSA KUIVASSA ASUINTILASSA. MENETTELENKÖ VÄÄRIN, ELI SISÄLTÄÄKÖ NAHKA JOITAIN HAITALLISIA AINEOSIA ?

MIKA


  Jos nahka tuoksuu palaneelta koivuntuohelta (tuohitervalta eli "tökötiltä"), se on parkittu luonnonmateriaaleilla venäläisen "juhti-nahan" parkitusmenetelmällä. Juhtinahkainen revolverintuppi on kuivissa säilytysolosuhteissa haitaton aseen suojus. Vaaleampi kromisuola-parkittu (tervanhajuton) nahkatuppi voi aiheuttaa pintaruostumista kohdissa, joissa asemetalli on kiinni tuppinahassa. Periaatteessa ei edes krominahka vahingoita metallin pinnoitetta, jos se on kunnolla pestyä ennen leikkuuta ja ompelua tupeksi. (Aseen nahkasuojus on TUPPI; puinen KOTELO on esimerkiksi UKKO-MAUSERissa, ja muovikuituista tai purjekankaista suojusta saanee kutsua ehkä jopa HOLSTERiksi ilman kovin karkeaa tyylirikkoa).

Ankeina aikoina valmistettu tuppinahka jäi kuitenkin usein parkkihappo- tai dikromaattipitoiseksi, ja nuo parkkijäänteet ovat syöneet monet aseet vähempiarvoisiksi keräilymarkkinoilla, jos asetta on säilytetty tupessaan jossain kosteahkossa "jemmassa". Usein on aseen (ainakin rivollipyssyä litteämmän pistoolin) vasemmanpuoleinen kylki syöpyneempi kuin "paraatipuoli", koska anturanahkainen tupen "lesta" (= jäykempi vasen sivu) on voitu parkita syvälle ulottuvalla ja nopeatoimisella mäntti- eli valkoparkituksella (alunalla ja ruokasuolalla), ja paraatipuolen ohuempi päällisnahka juhtiparkituksella. Paksusta lesta-nahasta voi kosteissa olosuhteissa kihota suoloja, vaikka tuppi olisi ikääntyneempikin. Tupessa pidettävä ase on siis suositeltavaa kääriä muovikalvoon, tai ainakin rasvata se hyvin esimerkiksi valkovaseliinilla.

Arvokkaimpien aseiden tavanomainen peite, keltainen säämiskänahka, on rasvaparkittua peuran talilla, hylkeen traanilla tai kalanmaksaöljyllä. Se ei sisällä metalleille tuhoisia aineksia. Esimerkiksi toisiinsa adheesiolla yhteentakertuvat tarkkuushiotut mittapalat pyyhitään tartuntapinnoiltaan puhtaiksi säämiskällä, ennen niiden hiertämistä kiinni toisiinsa, jolloin ne milteipä kylmähitsautuvat yhteen peilikiltoisista pinnoistaan.

25111999; Pete

Lisää >>

Osa 8 >>   Osa 7 >>   Osa 6 >>   Osa 5 >>   Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle