<< Uusimmat   Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 11, kysymyksiä ja Peten vastauksia 18.02.2000 asti.

VM-sinko - joka pojan pössykkä ?

Minkälainen ase vastamassasinko oikein on ? Olisiko mahdollista julkaista sellaisen rakennusohjeet ?

JaM.

  Ennen varsinaiseen teemaan tarttumista lienee syytä luoda pinnallinen yleissilmäys sinko-asetyypin historiaan. Että montako kymmentä sivua puisevaa jaarittelua - TAAS ? Vastaus: Monta !! Vastamassasinkoihinkin vielä päädytään, mutta muutama tiedonmurunen jo maistiaisiksi: Asetyypin nimi on tavallaan itseselittävä. VM-sinko on rekyylitön ampuma-ase, yksinkertaisimmillaan pelkkä putki, jonka keskikohdalla (tai ehkä hieman taaempana) on ruutipanoksen sytytysreikä. Omatekoisissa viritelmissä on turvallisin ajoaine mustaruuti, jonka sytytyskeinoksi riittää sankkireiän päälle teipatun tulitikun pää. Raapaistaan palamaan tikkurasian syrjällä, rukoillen, että: A, ase laukeaa, sekä B, että putki kestää koossa ja aloillaan, lentämättä eteenpäin tai taaksepäin. Ainakin koelaukaukset on viisainta ampua "pukista" eikä heti olalta, ja järjestää sytytys viiveelliseksi vaikkapa tulilangalla tai riviin järjestetyillä tulitikuilla, joiden myrkkypäät nojaavat toisiinsa. Palamaan raapaistaan kauimpana sankkireiästä olevan tikun pää, ja sitten väistytään suojaan.

Laukaisuviive on noin sekunti per tikku. (Samantyyppisellä sytytyksellä voidaan varustaa myös vaikkapa kotitekoinen käsikranaatin tapainen räjähdys-heite, kunhan pidetään vaari, ettei raapaista tuleen tikkurivin sitä päätä, jonka alla on sytytysreikä. Vajaassa sekunnissa ei pommia ehdi heittämään turvallisen etäisyyden päähän yksikään naisesta syntynyt inehmo)..!!

Vastamassasinko on ilmeisesti keksitty jo 1860-luvulla, jolloin systeemin ensimmäinen sovellutus oli rekyylitön, olalta laukaistava valaanpyytäjien harppuunatykki. Merellisessä ilmastossa oli "Harpoon Launcher" (patentti muistaakseni v:lta 1864 ?) kuitenkin riskaabeli: Jos harppuuna oli ruostunut kiinni putken suuhun, lähti koko ase lentoon kuin raketti, ja peräpaine sekä vastamassan roiskeet listivät ampujalta pään. Vastamassan materiaalista ei ole tallella tietoja, mutta varhaisissa kehitelmissä olivat tavanomaisia ainakin höyhenet tai metallisorvin lastut. Valastykki-fiaskon jälkeen joutui idea unohduksiin pitkäksi ajaksi.

Väistämätön epäkohta on huononlainen hyötysuhde: Ruudin kalorisesta energiasta muuttui ammuksen liike-energiaksi parhaimmillaankin n. 15 %, eli puolet umpiperäisen rekyyli-aseen vastaavasta lukemasta (hyötysuhde mustaruudilla n. 30 %), mutta joskus vajaat 10 prosenttia. Ruutia siis tuhlautuu rekyylin kompensointiin yhtä paljon kuin sitä hyödynnetään ammuksen lennättämiseen, ja perästä syöksyvä paineaalto, seassa vastamassan jäänteitä, on peljättävän meluisa sekä vaarallinen. Rekyylittömyydestä saatava hyöty katsottiin riittämättömäksi omaksumisen kriteeriksi haittapuoliin verrattuna.

1800-luvun lopulla kehittelivät rekyylittömästä tykistöstä haaveilleet innovatiivisimmat asesuunnittelijat enimmäkseen raketinheittimiä, joista muutamat ampuivat kiertovakautuvia raketteja (jo 1800-luvun alussa William Congreven kokeilemia ja hylkäämiä, mutta sittemmin mm. Halen parantelemia rakettiammuksia). Savuttoman ruudin keksiminen ajoaineeksi sai jopa Alfred Nobelin innostumaan raketinheittimestä, jonka ammusten taistelukärjissä voitiin käyttää täytteenä aikalaisia iskuherkkiä tehoräjähteitä. Nobel-yhtiö rahoitti insinööri Wilhelm Ungen "lentotorpeedo"-kehitelmää, joka perustui tykinammuksen tapaisen, kuparisella johtorenkaalla varustetun raketin vakauttamiseen kiertyvärihlaisessa putkessa saamallaan pyörinnöllä.

"Rihlat" olivat 3 - 4 putkenseinämiin (kenties niittaamalla) kiinnitettyä, kiertyvää kiskoa, joiden harjanteita pitkin raketti liukui. Putkelta ei vaadittu kovinkaan suurta mittatarkkuutta tai paineenkestoa (ainakaan tykinputkeen verraten), jäykkyyttä tai pituutta. Materiaaliksi kelpasi halpa "räkärauta" ja putki sai olla vaikkapa saumallinen taikka valurautainen. Heitin oli siis halpa ja kevyt tykkeihin verrattuna.

Aikalaisten tykkien kantama saavutettiin raketinheittimellä, jota yksiputkisen vakiomallin pystyi yksi mies vetämään perässään tasamaalla lyhyitä matkoja kuin maitokärryjä. Kaliberiltaan ja kantamaltaan vastaava perinteinen "hyppyheikki" tarvitsi neljän hevosen valjakon vetäjä-raidokseen. Unge-heittimen osumatarkkuuskin oli varsin tyydyttävä, ja ammusten räjähdysvoima vailla vertaa omassa kaliberiluokassaan. Alfred Nobel haaveili "aseesta, joka olisi niin hirmuinen tuhovoimaltaan hintaansa nähden, että se tekisi sodat mahdottomiksi, yleistyessään kaikkein köyhimpienkin maiden armeijoiden kalustona".

Toive toteutuisi nykyään täysimittaisen ydinsodan kautta, mutta seuraamuksena olisi se "esi-paratiisillinen olotila", jota Raamatun ensi rivit kuvailevat. Jos joissain luolastoissa asuisikin eloonjääneitä, he todennäköisesti kadehtisivat kunnian kentille kaatuneita lajitovereitaan. Alfred Nobelin luottamus lentotorpeedon ylivertaisuuteen pysyi ja paranikin, aina kalpeaan kuoloon saakka v. 1896. Kruppin tykkitehdas osti Wilhelm Ungen raketinheittimen tuotannon "privilegion". Aikomuksenakaan ei ollut valmistaa heittimiä, vaan ostaa tykkien uhkaava kilpailija "pois kuleksimasta", kassakaappi-innovaatioksi, jonka edelleenkehittelyyn tuli pitkä paussi - aina 1930-luvun lopulle saakka.

Saksassa syntyi tällöin ns. "Sumunheitin", jonka raketin rotaatio tosin aikaansaatiin viistoilla suihkusuuttimilla Hale-järjestelmän mukaan, ja Neuvosto-Venäjällä lukuisia "Stalinin Urkujen" proto-variaatioita, joista ainakin yhdessä modernissa (Suomenkin sotavoimien kalustoon kuuluvassa) heitinmallissa saa ammus pyörintönsä rihlaukseen rinnastettavalla mekanismilla jo putkessa. Heittimille on ominaista tulituksen massiivisuus, eli yksittäisen ammuksen osumatarkkuutta ei enää tavoitella, eikä raketinheitin enää ole tykistöä korvaava, vaan sitä täydentävä asetyyppi. Tykkien räjähde-ammusten täytteiden tehostuminen ja joustolavetin keksiminen jo ennen 1900-luvun vaihdetta pani punnukset tasan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan kehiteltiin USA:ssa olalta laukaistavaakin raketinheitintä, mutta sodan päättyminen keskeytti tutkimustoiminnan. Seuraavaan suursotaan valmistui aluksi amerikkalaisten pitkäputkinen "Bazooka" ja pian myös saksalaisten parantelema klooni "Panssarikauhu" eli "kamiinantorvi". Kummankin putki on pitkä, koska raketin ajopanoksen piti palaa loppuun putkivaiheen aikana. (Usein sen roiskeita kuitenkin pärskyi ampujan silmille ja ryntäille). Kumpikin heitinmalli oli päätoimeltaan panssarintorjunta-ase. Ammuksen lähtönopeus oli samaa luokkaa kuin keskiaikaisen jalkajousen vasamalla, mutta vaikutus perustuikin raketin ontelopanoksen keskitettyyn räjähdyssuihkuun.

88-millinen "Kauhun" raketti puhkaisi jokseenkin saman verran panssariterästä kuin 88 mm RMB-kanuunan ammus. Huomautettakoon (ties monennenko kerran), että Kauhu ja Bazooka ovat raketinheittimiä. Aselajin nimeltä SINKO toimintaperiaate on toisenlainen. Saksalaisten Panssarinyrkki puolestaan oli sinko, vieläpä alalaji: Kertasinko. (Suomessa tosin kehiteltiin konstit nyrkkien jälleenlataamiseksi harjoitusammuntoihin. Ha-Kr:i saattoi olla sorvattu puusta. Ajopanokseksi mustaruutia; tykinlaukauksen virikepanospussillinen tai sadan gramman pötkö Gyttorpin FFG:tä ja nalliksi 6.35 mm taskuaseen nallitettu hylsy; sekin kai täytettynä mustaruudilla. Köyhyys on kekseliäisyyden "muusa" - paitsi silloin, kun se on kyllin "ryysyrantainen" kaiken aloitteellisuuden masentamiseen. Itse olen jo vajonnut apatiaan, viitsimättä enää esim. piirrellä juttuihini kuvitusta, vaikka tarvetta olisikin usein)...

Ensimmäinen todellisiin sotatoimiin osallistunut sinko oli vastamassasinko; "Davis:in Kanuuna". Tiedossani ei ole, onko esimerkiksi ranskalainen, teknisenä kuriositeettina joissakin kirjoissa kuvailtu "Malaval:in Turbiinikanuuna" vanhempi vaiko uudempi keksintö kuin Davisin rekyylitön rihlatykki. Vuosilukujen muistaminen ei kuulu aseopin kirjojen tekijöiden toimenkuvaan. Davis-tykkiä käytettiin ensimmäisessä maailmansodassa jopa lentokoneiden aseena, eräänlaiseen valikoitujen maalien "tarkkuuspommitukseen", johon tehtävään kehiteltiin suursotien väliaikana syöksypommituskoneet; kuuluisin niistä tietenkin Junkers JU-87 "Stuka".

Davis-vastamassasingon kehittely alkoi kokeilusta, jossa tykinputken keskikohdalle ladattiin normaali annos ruutia. Latinki voitiin laukaista sähkönallilla, tarkoin putken keskikohtaan seinämän läpi poratun sankkireiän kautta. Putkeen työnnettiin molemmista päistä tarkoin samanpainoiset umpiteräs-ammukset, joiden johtorenkaissa oli esi-uurretut lovet rihlanharjojen kohdille. Tällaisia ammuksia käytettiin v:een 1929 saakka Englannin rannikkotykistön suulataus-tykeissä, ainakin kruunun siirtomaissa.

Näillä rantapyssyillä ammuttiin yläkulmilla, pyrkimyksenä lävistää vihollisen panssarilaivan kansi (7 mm:n "täkkilevyä"; pehmoterästä), miltei pystysuoraan putoavalla 8-tuumaisella ammuksella, eikä siis kylkien "panssarivyötä" (jopa 380 mm:n paksuinen; karkaistua nikkeliterästä). Yläkulmilla, jolloin putken koro on yli 45 astetta vaakatasosta, aivan kuin krh:lla ammuttaessa, saavutettiin suulatauksella suurempi tulinopeus kuin takalatauksella.

Kummankin 203 mm:n ammuksen perä sijoitettiin yhtä kauas sankkireiästä. Kun latinki laukaistiin niiden välissä, lähtivät ammukset kumpikin taholleen, kiitäen millilleen yhtä pitkän matkan rihlatussa putkessa ennen ulostuloaan. Isaac Newtonin laki aktion ja reaktion tasapainosta näytettiin taas kerran toteen: Rautalankoihin herkästi keinuvaksi ripustettu tykinputki ei hievahtanut laukauksen julmetusta jyrähdyksestä huolimatta millinkään vertaa, mihinkään suuntaan. Konstruktööri Davis korvasi kokeessa käytetyn taka-ammuksen lyhytkantamaisella, mutta silti ominaispainoltaan 75 mm kranaattia vastaavalla materiaalilla: Vaseliinin ja "lyijypölyn" seoksella (= "Unscreened/ Fine Dust"-kokoluokan lyijyhaulit; läpimitta max. 0.76 mm).

Tätä "pölyä", joka muutoin olisi sulatettu uudelleen, voitiin ostaa haulitehtailta harkkolyijyn tonnihinnalla mielin määrin. Harkkolyijyyn verrattuna on Fine Dust-lyijy epämieluisaa haulimateriaalia, koska se muodostaa sulatettaessa paljon kuonaa, joten haulitehtaat myyvät lyijypölynsä vaikkapa hienoisella "pers'netolla" muunmuassa purjevene-veistämöille kölien painolastiksi.

Davis-tykistä sinänsä on silmiini sattunut aivan mitätön määrä teknistä tietoutta. Sillä kuitenkin ammuttiin kolmetuumaisia tai 75 mm vakio-ammuksia; tavallisimmin sirpalekranaatteja. Asetta ei ilmeisesti olisi voitu laukaista olalta, koska ammuksen rihloista saaman rotaation reaktioliikettä ei oltu kompensoitu mitenkään. Putki olisi pyörähtänyt monta kierrosta ampujansa käsissä, vaikka varsinainen potku tai nykäys eteenpäin pystyttiinkin eliminoimaan vastamassalla.

Kun raskaanlaisia luoteja ampuvaan luodikkoonkin on asennettu tehokas suujarru tai "suputin" (= äänenvaimennin eestiksi), on luodin kiertoliikkeen reaktion olemassaolo alettu havaita aseen peränharjan lätkäisynä ampujan poskeen. Panssarinyrkistä alkaen ovat olaltalaukaistavat singot olleet rihlaamattomia, ja niiden ammukset siivekevakautuvia, vasta-rotaation eliminoimiseksi. Yhdyn ballistiikka-neron nimeltä Armand Mieg jo joskus vuonna 1886 esittämään mielipiteeseen, että:

"Ammuksen wakautus pyörinnöllä oli wäliaikainen hätätila-ratkaisu, josta kiwärinluotien nykyisen (v. 1886 !!!) walmistus-tarkkuuden kautta jo woitaisiin aiwan hywin luopua, wanhentuneena hyljättynä järjestelmänä, kun aseet owat kuitenki jo peräsuisia aittakiwärejä, ja patronat ladatuita metallisiin koteroihin". ("Aitta" = makasiini. Teksti on käännetty mukaillen K. Samuli Suomalaisen messevää muinais-suomea).

Nero oli kuitenkin "vain" nero. Päätöksiä tekivät älynlahjoiltaan enintään keskinkertaiset byrokraatit, joiden maailmankatsomuksen ja ennakkoluulojen perusteella tehdään aina kaikki rauhanaikaiset ratkaisut: 1880-luvun lopulla vallitsi Saksassa rauha. Vain sodat tai sodan uhka tuovat myötään kehitys-pyrähdyksiä. Tämä ei ole militarismia, vaan historiallinen fakta.! Siviilipuolen innovaatiot voivat edistyä muulloinkin (minkä osoittivat Thomas A. Edisonin luomistyön vaiheet), mutta todella merkittävät ase-alan keksinnöt syntyvät sotien siittäminä; usein tosin liian myöhään, vaikuttaakseen sodan lopputulokseen. Kauankin kestäneet sodat ovat tunnetusti päättyneet ennenaikaisesti asekeksintöjen kannalta katsoen.

Edes Davis-kanuunan latausmenettelystä ei ole tarkkaa tietoa, paitsi että rihlatun tuliputken ja samanpituisen "pakoputken" välissä oli jonkinmoinen sarana ja salpa. Ase oli siis taittoladattava (ainakin lentokoneissa käytetty variaatio). Ammus ja ilmeisesti myös ruutipanos työnnettiin tuliputkeen, ja vastamassasäiliö todennäköisesti pakoputkeen. Ammus ja vastamassa olivat samanpainoiset ja liikkuivat yhtä pitkän matkan, kumpikin taholleen. Jonkinlainen kevyt lavetti oli suorastaan pakollinen. Lentokoneisiin (kaksimoottorisiin pommareihin, kuten Handley-Pageen ja kenties työntöpotkurillisiin hävittäjiin) oli sinko asennettu etu-ampumon etureunaan, pystysuoraan.

Pommarin sinko ampui alaspäin maakohteisiin; "häätäjän" tykki saattoi ampua ylöspäin, vaikkapa ilmalaivan gondoolia kohti, taikka pommikoneen mahaan sen aseiden kuolleista kulmista. Alkuperäisin vastamassasinko oli epäkäytännöllinen maataisteluissa etenkin 1. maailmansodan rintamaolosuhteissa, ja lentokoneissakin, koskapa se ei niissä mainittavammin yleistynyt. On syytä olettaa, että etu-ampumosta voitiin singolla pamauttaa vain yksi laukaus, koska aseen lataaminen voimakkaassa ilmavirrassa oli lähestulkoon mahdoton tehtävä.

Myöhemmin havaittiin, että vastamassaa voidaan keventää huomattavasti alle ammuksen painon, ja "pakoputkeakin" lyhentää, hyötysuhteen kovin drastisesti huonontumatta, mutta rekyylittömän aseen kehittely hakeutui toisille urille, seuraamaan Malaval-turbiinikanuunan esikuvaa. Sillähän oli voitu ampua normaaleja patruunalaukauksia, ja kevyillä ammuksilla oli saavutettu 1500 m/s lähtönopeuksiakin melko ohutseinäisestä putkesta, joka voitiin sijoittaa kevyelle lavetille. Putken taantumisen hidastusmekanismia tai palautuskoneistoa ei tarvittu; lavetti oli kuin vanhoissa "hyppyheikeissä", mutta kevyempi, koska rekyyli oli eliminoitu lähes olemattomiin.

Toimintaa voidaan kuvailla suujarrulla varustetuksi tykiksi, jonka jarruun päästetään ruutikaasua heti panospesän edestä, eikä siis putken suusta, ja maksimipaineella virtaava ruutikaasu, jonka seassa on puoliksi palaneita ruudinkappaleitakin, ohjataan virtaamaan panospesän sivuitse, ylitse ja alitse suoraan taaksepäin. Panospesän suun muotoilu Venturi-suuttimen tai vaskipuhaltimen (trumpetin, pasuunan tms.) "ämyri-osan" mukaiseksi enentää ammuksen pohjaan puhaltavan ruutikaasusuihkun nopeuden maksimaaliseksi, yli 2500 m/s lukemiin, josta se ei juurikaan hidastunut, vuotaessaan ärjyen taaksepäin vapaaseen ulkoilmaan.

Nimitys "turbiinitykki" johtuu suuttimen muotoilusta ja toiminnasta: Sehän on kuin höyryturbiinin suutin, joka puhkuu painehöyryä turbiinipyörän siipiin, ammuksen pohjan vastatessa yksittäistä turbiininsiivekettä. Rekyylin kompensointi vastamassan "kuollutta painoa" käyttämättä on ns. optinen harha. Ruutikaasullakin on massa; tasan sama painomäärä kuin ruutipanoksella alkuaan, ja puoliksi palaneilla ruutikappaleilla konkreettisempikin massansa. Ruudin täydellinen palaminen on tietenkin hyötysuhteen kannalta edullisempaa kuin ruudin tuhlaus käytettäväksi kiinteänä vastamassana; pelkkä kaasukin kun tekee saman työn, huolimatta keveydestään, kunhan sen purkaus on riittävän nopea.

Taas pelataan liikemäärällä eli momentilla (= massa x nopeus). Jos kilogramma ruutia poltetaan kaasuksi, joka vuotaa singon peräsuuttimista taaksepäin nopeudella 2200 m/s, kehittyy momentti 2200 kgm/s. Pelkistetyssä esimerkissä olkoon ammuspainokin yksi kilogramma. "Murkulan" eteenpäin työntämiseen singonputken läpi kuluu puolet liikemäärästä ja rekyylin kompensointiin myös puolet, systeemin ollessa tasapainossa. Teoriassa saisi kiloinen ammus (liikemääräyhtälön mukaan) 1100 m/s nopeuden, mutta koska huomioon on otettava ampuma-aseen kaltaisen lämpövoimakoneen hyötysuhde, joka on "pers'-aukisen" singon tapauksessa nippa-nappa 10 % luokkaa (ollen umpiperäisessä tykissä jopa 33 %), on saatava nopeus kenties vain hieman yli sata metriä sekunnissa.

"Painoton" ruutikaasu voi siis vastata kilonpainoista vastamassaa, koska kilo ruutia painaa 1000 grammaa olomuodostaan riippumatta; myös kaasuuntuneena. (Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta tuskinpa ne varhaisnuoret, joita singonrakennus kiinnostaa, ovat vielä kovinkaan pitkällä "matikan" opinnoissaan: Tyvestä puuhun noustaan, eikä laskeuduta latvasta.!).

Ainetta muuttuu energiaksi (eli häviää punnittavissa olevia määriä) vain ydinreaktioissa, ja jos yksinkertaisen singon hyötysuhde kuulostaa huonolta, on se jonkin Hiroshima-luokan uraanilatingin tapauksessa vallan surkea: Ehkäpä alle 1 % uraanista U 235 hupeni, energiaksi muuttuneena, melko alkeellisen Hiroshiman pommin "kukkuessa". Suurin osa höyrystyi räjähdyksen kuumuudessa, jolloin ketjureaktio pysähtyi. Nagasakin plutoniumpommin hyötysuhde oli jo parempi, koska sen "kuori" ei ollut ketjureaktion alkamishetkellä pelkkä teräsputken pätkä, vaan räjähdyskaasusta "imploosion" kautta muodostettu, laadukkaintakin teräs-manttelia kestävämpi kaasuvaippa.

Malaval-tyyppisiä sinkoja olivat muutamat venäläiset "reaktiokanuunan" kehitelmät, joita näperreltiin noin vuodesta 1936 alkaen. Muutamia jäi sotasaaliiksi Talvisodassa. Amerikkalainen "Rekyylitön Rihlatykki KROMUSKIT" oli jo suoranainen esikuva suomalaiselle raskassingolle 95 S 58, mutta venäläisten reaktiotykkien piirteitä on tunnistettavissa Kromuskiitista, jota kehiteltäessä v. 1943 olivat USA ja Neuvosto-Venäjä aseveljet keskenään. (J.V. Stalin sai mm. "kunnia-intiaanin" sulkapäähineen ja arvonimen. Suomen lehdistö ehdotti hänelle intiaaninimeä:"Päällikkö Verikämmen"). Reaktiotykin periaate lienee kulkeutunut Suomesta Englannin kautta USA:an välirauhan aikana.?

Ominaista näille aseille on reijitetty patruunahylsy sekä ruutikaasun vuodattaminen hylsyn ja patruunapesän välitse, eikä siis enää panospesän ohitse, taaksepäin, ja ulos kiertyvään lukkoon työstettyjen purkaussuuttimien kautta. Englantilaisen Sir Denis Burneyn rekyylitön tykki oli lähempänä alkuperäistä Malavalin rakennetta, vaikka senkin hylsyjen seinämät olivat reijitetyt: Ruutikaasu ohjattiin neljän kartiomaisen suuttimen kautta ulos patruunapesää ympäröivästä paisuntakammiosta. Suuttimien asennon järjestelyllä voitiin kompensoida rihloissa pyörähtävän ammuksen reaktiovaikutus. Niinpä Burneyn singosta valmistettiin mm. olalta laukaistava 87.6 mm variaatio (= 25-naulainen, antiikkisen mittasysteemin mukaan) ja pyörälavetillinen 183-millinen "muurinmurtaja", jonka eniten käytetty ammustyyppi oli 63 kg:n painoinen, ohutkuorinen, muovailtavalla heksogeenilla täytetty tärykranaatti: "Squash-head Shell".

Umpiperäisen tykin ammuksessa ei olisi voitu käyttää niin iskuherkkää täytettä, eikä ammuskuorikaan olisi voinut olla niin ohutta "läkkipeltiä", kuin se oli singon tärykranaatissa. Sinko tuuppaa ammuksensa lentoon hellävaraisesti, jos sen sen ammuksen momentille vastakkainen momentti saadaan aikaan pelkän taaksevirtaavan ruutikaasun massan x nopeuden kautta. Tykinammuksen lähtökiihtyvyys on rajumpi - osapanoksellakin ammuttaessa - koska "kevytlatinkiin" tarvitaan herkkäsyttyinen, nopeapaloinen ruuti. Perussäännöt tykkien ja kiväärien latinkien laadintaan ovat kaikenkaikkiaan yhteiset: Lämpövoimakoneita kaikki tyynni. Tykit ovat vain suurempia.

Saksalaisten rekyylitön tykki suoritti ensi-esiintymisensä "vihan vallassa lauottuna" laskuvarjojoukkojen sotatoimessa Kreetalla jo vuonna 1941. Kaliberi oli 75 mm, ammukset kuin samankaliberisessa 1.5 tonnia painavassa kenttäkanuunassa, mutta konekiväärin lavettiin asennettuna painoi rekyylitön tykki vain 145 kg. Siinä toteutettiin vastamassasingonkin peri-ajatusta: Patruunan hylsynpohja oli muovia, ja se lepäsi ladatussa tykissä paljolti tyhjän päällä: Lukossa oli Venturi-suuttimen tapaan muotoiltu läpikulkeva kanava patruunan takana. Kun ammus lähti "kiitämään läpi piipunputken", puhkesi hylsynpohja. Siitä irronnut muovilätkä joutui ahtautumaan Venturi-suuttimen kavennuksen läpi, missä se musertui pieniksi murusiksi.

Tässä vaiheessa syntyi vähäinen rekyylivoima, mutta kohta ruutikaasun kulkuväylän auettua, tuuppasi sen taakse muodostunut pallomaisesti laajeneva shokki-aalto eli aaltovalli aseen piipunperää eteenpäin vähintäänkin rekyyliä vastaavalla voimalla. Peräkkäiset erisuuntaiset voimat kumosivat toisensa, ja aaltovalli oli päässyt "sanomaan viimeisen sanan": Kevytrakenteinen pikkutykki ei perääntynyt laukaistaessa, vaan se pikemminkin pyrki keikahtamaan "nenälleen", jos putki oli jo hieman suupuoleltaan syöpynyt, jarruttaen ammuksen lentoa. Lavetin hännälle pantiin tällöin painoksi kivi, tai vaikka kunnian kentällä kaatuneen soturin ruumis (kansallisuuteen katsomatta, mutta mieluusti ruoka-aikoina kotonaan ollut, tai soppajonossa santsia ronkunut, läpimitaltaan reilusti mitat täyttävä nuorukainen).

Ampujan ei passannut istahtaa lisäpainoksi lavetille, koska bakelliittilätkän sirut puhkaisivat tunteettomasti 13 mm:n paksuisen koivufaneerin 12 metrin etäisyydellä aseen takana, ja pelkkä peräpainekin olisi ollut murhaava. Aseita valmistettiin jakeluun vain valiojoukko-osastoille, joiden miehet tiesivät mitä tekivät. Myöhemmin toki jouduttiin jakamaan esimerkiksi panssarinyrkkejä jopa Kansanarmeijan koulupojille ja seniori-sotureille. Niiden peräpaine aiheutti erinäisiä satoja kohtalokkaita onnettomuuksia, seurauksina vahingonlaukauksista, tai aseita normaalistikin käytettäessä, jonkun lukutaidottoman tultua hortoilemaan tuliaseman taakse.

Nyrkin tuliputkeen oli selkeä maalattu varoitus: "ACHTUNG ! FEUERSTRAHL", mutta kaikille ei viesti mennyt perille. Yleisin moka lienee ollut ampuminen sisätiloista tai vaikka vain seinä selkäpuolella. (Ampuihan John Rambo tosin LAW-singolla helikopterin ohjaamostakin, säilyen ehjänä ja elävänä, mutta elokuvissa tapahtuu ihmeitä, joita ei koeta realistisessa elämässä).

Laskuvarjojääkäreiden 75 mm kanuunaan verrattuna oli Nyrkki äärimmäisen yksinkertainen ja hyötysuhteeltaan suorastaan surkea putkenpätkä, jossa laukaistiin ilmeisesti pelkkä pahvikuoreen pakattu mustaruutipanos (nykyään ERVA:ksi julistettuna kielletty ilotulite "Tykinlaukaus"/ "stygäri" - kuin vanhanaikainen tulitikkurasian raappu-syrjällä sytytettävä paukkukäsikranaatti; malli 1200-luvun Englannista, design Roger Bacon). Ajopanoksen energiasta koitui ammuksen liike-energiaksi noin 8 % , koska "pakoputkessa" ei ollut varsinaista erikoismuotoltua kavennusosaa, vaan pelkkä ohutseinämäinen vahvikeholkki.

Jotkut sporttiset soturit, kuten Tapio Rautavaara, olisivat kai voineet heittää Nyrkin ammuksen käsivoimin kauemmas kuin se lensi ajopanoksen voimanrippeillä (erään lähteen mukaan 23 m/s lähtönopeudella), mutta 12-vuotiaat Hitler-Jugendin sankarit eivät olisi moiseen pystyneet, eikä keihäsvirtuoosikaan olisi ehkä pystynyt nakkaamaan siipivakautettua onteloammusta matkaan edes sillä varsin vaatimattomalla tarkkuudella, jolla se putkestaan erkani. 15 - 25 metriin kantava ja panssarivaunun arkoihin kohtiin osuva ammus oli kuitenkin edistysaskel, verrattuna tarra- tai magneettimiinaan, joka piti käydä kiinnittämässä "vapauttajien puolustusvaunun" runkoon tai pohjaan.

Esi-murrosikäiset poikaset pystyivät tuhoamaan panssarinyrkeillä useita satoja panssariajoneuvoja panssarinyrkeillä, joiden laukaisukoneisto oli yksinkertaistettu "avaa varmistin ja purista liipaisinkahvaa"-tyyppiseksi, aiemmasta "erityisellä käsitempulla" viritettävästä, vahinkolaukauksia tai laukeamattomia aikaansaaneesta mekanismista. Eräs viimeksi kehitetyistä nyrkki-variaatioista oli jo varustettu vastamassalla tai lisäpanoksella, koskapa kantama kiinteään maaliin oli 150 metriä. Joukkotuotantoon tämä keksintö ei enää ehtinyt.

Viimeisimpien Nyrkkien "Nakke Nakuttaja"-tyyppinen iskurimekanismi esiintyy myös eräässä suomalaisen kevytsingon 55 S 55 varhaisimmista koekappaleista. Singon m/1955 kehittelyyn osallistui "jopa johtavana sieluna" tekn. tri. Ilmari Liikkanen (RAIKKA Oy), joka tietämäni mukaan suoritti singon peräpaineen purkautumista jarruttavan kartioseulan reikä-koon laskelmat. Seula on kriittinen rakenneosa: Vähäisinkin valmistusvirhe reikiä porattaessa, vaikkapa vain huolimattomuus reikien reunaviisteityksessä, aikaansaa melko kipakan potkaisun singolla ammuttaessa. Siksipä Ilmari Liikkanen alkoi kehitellä keksintöään edelleen yksinkertaisemmalla ja "idioottivarmemmalla" vastamassa-periaatteella.

Vastamassana hän kokeili lukuisia lyhytkantamaisia materiaaleja, kuten rautajauhoa ja hiekkaa, vedellä kasteltua hiekkaa ja lopulta pelkkää vettä, joka osoittautuikin parhaaksi. Rautajauhollahan on pirullinen säkenöintitaipumus ja hiekka kuluttaa melko pian "pakoputken" pilalle. Vesi sensijaan esimerkiksi sammuttaa singon peräliekin ja lyhentää vaara-aluetta tuliaseman takana. Kylmällä säällä se tietenkin on taipuvaista jäätymään, ja tussahduttaa melkoisen höyrypilven. Liikkasen RAIKKA Oy rakenteli vuosien mittaan lukuisia vastamassasingon mallikappaleita; muunmuassa olalta laukaistavan 81 mm mallin, jolla ammutaan kranaatinheittimen ammuksia, sekä pitkäputkisia lavetille tai ajoneuvoon (yleensä maastoautoon) asennettavia sinkoja, joista muuan on kaksiputkinen kuin rinnakkaispiippuinen haulikko.

Pitkiin sinkoihin Liikkanen kehitteli muoto-vakautuvan läpäisyammuksen, jonka lähtönopeus saattoi olla yli 1500 metriä sekunnissa. Kerrotaan ammuksen lävistäneen panssarivaunun T-34 tornin kokonaan, myös "suojanpuoleisen" seinämän. RAIKKA-singot ovat tunnetumpia maailmalla kuin kotimaassaan. Niiden valikoimaa on esitelty ainakin "JANE's INFANTRY WEAPONS"-vuosikirjoissa kai vielä vuosikymmen sitten. Asevientiä koskevien rajoitusten takia ei massatuotantoa päästy milloinkaan aloittamaan. Vielä viime aikoinakin on esimerkiksi Ruotsi tosin ilmaissut kiinnostusta kevyttä, rekyylitöntä asetta kohtaan, jonka panssarinmurto ei perustu ontelo- tai tärykranaatin räjähdysvaikutukseen, vaan nopeasti iskevän ammuksen raakaan läpäisytehoon. "Wanha konsti on parempi..." Jne...

Yksityiskohtaisia tietoja RAIKKA-singosta on vaikeaa saada. Kyseessä on eräänlainen "sotasalaisuus", johtuen kai siitä, että asetyyppi on äärimmäisen yksinkertainen valmistaa tavallisen askartelijankin käytössä olevin välinein ja helposti saatavista materiaaleista, jos kovin hirmuista tehoa ei tarvita. Saumaton kupariputkikin kestää repeämättä jopa yllättävän suuria mustaruutilatinkeja, ja lähipuolustus-singon ammukseksi sekä vastamassaksi käy todellakin jopa tyhjä olutpullo. "Sirpaleet tuottavat onnettomuutta" yhtä paljon ja kauaksi, tulkoot ne ulos putken päästä tai toisesta. Jos singossa ei ole tähtäintä, on täysin samantekevää, kumpiko putkenpää suunnataan kohteeseen.

Ideana on, että ammus ja vastamassa ovat samankokoiset ja samanpainoiset, ynnä helposti saatavissa; hinta FIM 0.50/ kpl, eli markka per jyräys. Huonot uutiset ovat mustanruudin (ja jopa sen raaka-aineen, kalisalpietarin) tunnetut saantivaikeudet ja korkea hinta. Jos tuliputki on terästä, saumaton ja seinämävahvuus 4 - 5 mm, voi latinkina olla pullonpohjien välissä ainakin 50 grammaa mustaaruutia. Tietenkin voidaan käyttää myös metalliammusta tai vaikkapa hirvihaulilatausta väli- ja etutulppineen putken etupäässä, sekä vastamassana vettä muovipussissa tai -purkissa pakoputken puolella. Ruutipanos sijoitetaan putken keskikohdalle.

Singon kaliberi on tietenkin vapaavalinnainen. Sir Dennis Burney aloitti omat kokeilunsa 8 kaliiperin hanhipyssyn putkella, porausmitta siis 21.2 mm. Saumattoman putken seinämävahvuuden on syytä olla ainakin kymmenesosa reiän läpimitasta teräsputkeakin käytettäessä. Myös kupariputkea voi käyttää, mutta pidettäköön tällöin mielessä kohtuus ruudin, hyötykuorman ja vastamassan määriä harkittaessa. Järkevä lataussuhde (painomäärin) on 1/4 (ehdottomasti mustaa) ruutia ammuspainosta/ vastamassan painosta. Kehittyvä paine on tällöin alhaisempi kuin optimaalisuhteilla ladatun mustaruuti-haulikon pesäpaine. Kotitekoisella vehkeellähän ei kuitenkaan ryhdytä tankintuhontaan, vaan tyydyttämään "akateemista mielenkiintoa".

Sianteurastukseen riittää myöskin melko kohtuullinen latinki, mutta siihen tehtävään on esimerkiksi pienoiskivääri vm-sinkoa huomattavasti soveliaampi väline, kunhan vain sen luoti tietää paikkansa. Sinko on tosin helpompi tehdä itse kuin piekkari.

Sinko-aseiden erästä epäkohtaa luultiin voittamattomaksi: Niiden "peräpaukku" ehkäisee sisätiloissa/ -tiloista ampumisen. Taannoisessa Länsi-Saksassa onnistuttiin kuitenkin rakentamaan todellinen anarkistin unelma: Vähämeluinen sinko "ARMBRUST". (Jopa sanaa "äänetön" voitiin käyttää mainostarkoituksiin, mutta ase napsahti lauetessaan jokseenkin 9 mm Parabellumin desibelilukemilla). Periaate on "Captive Piston Principle", eli ruutikaasujen "loukuttaminen" sulkumäntien avulla putkeen. Etumäntä tönäisee ammuksen lentoon, ja tarttuu putkensuun kavennukseen. Takamäntä työntää ulos postimerkin kokoisista muovikalvon kappaleista koostuvan vastamassan, ja takertuu putkenperän kapeikkoon. Kaasut jäävät kertakäyttö-singon poisheitettävään komposiittimuoviseen putkeen.

Kuva: Armbrust oli saksalainen captive-piston -tekniikalla vaimennettu vastamassasinko.

Armbrustilla voitaisiin ampua vaikkapa kaskikokoisen henkilöauton sisätiloista, tuuletusikkunan kautta. Muovisilppua olisi jalkatilassa nilkkoihin ulottuva kerros, eikä putkenperästä ulostyöntyvän vastamassan tiellä ole terveellistä oleskella laukaisuhetkellä, koska sen ulostumis-nopeus on vähintään yhtä suuri kuin ammuksen lähtönopeus, mutta useista nipuista koostuva vastamassa hajaantuu nopeasti syksyn lehtien tavoin ilmassa leijuviksi muovihiutaleiksi. Armbrustista puhuttaessa on kuitenkin käytettävä imperfekti-aikamuotoa: Se OLI ihastuttava keksintö! Singoille ei myönnetty vientilisenssejä, eikä Saksan omakaan Bundeswehr ollut kovin kiinnostunut innovaatiosta.

Jos on Suomen ja USA:n valtionhallinto hoplofoobikkojen soluttama, niin Saksassa (myös nykyisessä) on tilanne vieläkin pahempi: Jokainen viranhaltija ja politikoitsija on suorastaan velvollinen uhkumaan ase-vihamielisyyttä, ja häpeämään kansansa historiaa, jos hän mielii edetä urallaan tai menestyä "mahdollisuuksien taiteen" foorumilla. Kun jonkin keksinnön menestys on riippuvainen moisten selkärangattomien nilviäisten mielisuosiosta, ei tulevaisuuden visioita sille ole juurikaan olemassa. Armbrustin kohtalo oli samanlainen kuin Raikka-sinkojen osa on Rähmä-Suomessa: Tuotanto keskeytettiin "koska tuotteelle ei ole markkinoita kotimaassa, eikä niissä maissa, joihin asevienti on sallittua".

1402 MM; Pete


7.62 x 39 mm SAKO (CIP) aliäänilatingit

Kysymyksiä, joihin olisi kiva saada vastaus. Äkkiseltään en löytänyt GOWin sivuilta vastausta allaoleviin kysymyksiini. Oisko tiedossa 7.62x39 kaliiperiin äänenvaimenninlatauksia ? SAKO M92S:n ohjekirja sanoo, että: "HUOM ! Luodin painon pitää olla 8 g. Painoa ei saa ylittää! Kaliiperilla 7.62x39 Sako (CIP) on suurempi suurenkaliiperin mitta kuin 308:lla. Patruunatehtaat Suomessa valmistavat luotia tähän mitoitukseen kokovaippaisena ja lyijykärkisenä painot 8 g".

Yleensähän vaimenninpatruunoissa käytetään painavampia luoteja kuin "normaaleissa" latauksissa, jotta aseessa riittäisi "potkua" latausliikkeeseen. Mutta jos tosiaankin haluaa ampua (SAKO M92S:llä) "äänettömästi" niin silloinhan kaasuventtiilin avulla estetään latausliike eli luistin kolina. Ei ole väliä riittääkö "potku" lataamaan asetta. Tästä tietenkin seuraa se, että voisi tehdä niitä kevytlatauksia "normaalilla" 8 gramman luodilla? Vai olenko nyt ihan väärillä jäljillä?

Jos nyt kuitenkin haluaisin tehdä lentoääneltään "hiljaisempia" patruunoita mutta jotka kuitenkin myös lataisivat aseen niin mistäs sellaisia raskaampia 7.91 mm luoteja saa ? "Hyvinvarustetuista aseliikkeistä ?" Missä meillä esimerkiksi on sellainen ?? Koska minulle ei ole luodinnopeusmittaria, niin "takuuvarmasti" alisooniset lataustiedot olisivat tarpeen.


TOINEN KYSYMYSSARJA:

Miksi yleensäkin 7.62 x 53R & .308 käyttää ohuempaa (SAKOn esitteessä 7.85 mm) luotia? Onko tuohon 0.06 mm eroon joku järkevä selitys? "Asiantuntevasta" aseliikkeestä sanottiin, että kolmenollakasiin tarkoitettuja luoteja (7.83 - 7.85 mm) voi ampua rynkyllä mutta: Se ei ole niin tarkka luoti kuin 7.91 mm (rynkyssä) ja ruutikaasujen (suurempi) ohivirtaus syö piippua aavistuksen enemmän. Oliko kyseisessä aseliikkeessä asiantuntemusta?

Terveisin, Jussi

Kummastuttaa kaliberimerkintä: 7.62 x 39 mm SAKO (CIP). Tuskin mikään "villikissa" sentään.? Oman muistikuvani mukaan patruuna 7.62 x 39 mm kehiteltiin Saksassa GUSTAV GENSCHOW & Co:n labrassa vuonna 1934, siinä muodossaan, kuin sitä Suomessa ladataan (messinkihylsyyn, lyijytäytteisellä tombakkivaippaisella luodilla). Neuvosto-Venäjällä siitä tehtiin "karvahattuversio", suunnittelijoiden Jelisarov ja Sjemin johdolla, vuonna 1943. (Halpatuotanto-patruunassa on teräshylsy, kuparoitu rautavaippaluoti, sisällään hieman täytelyijyä ja rautainen keerna saksalaisen S.m.E.-luodin malliin). Näinkö pahaksi on dementia jo edennyt, etten viimeaikojen kotimaisia keksinnöitä muista, mutta muinaiset kyllä ?

Suomessakin kehiteltiin tuohon aikaan rk-patruunoita 9 x 35 mm VPT, 7.62 x 35 mm VPT ja 9 x 40 mm LILJA, tykkänään toisentyyppisiin perushylsyihin. Ehkäpä myös 7 x 33 mm SAKO-patruuna oli alkuaan aiottu johonkin rynnäriin tai karabiiniin ? Sen perushylsy on kantamitaltaan sama kuin 9 x 40 mm Lilja-patruunassa.

Ohjekirjan väite sidonnaisuudesta 8 gramman ammuspainoon on ainakin ns. "hugaa" (engl. "bullshit").! Kevyin tehdaslatauspatruunan(kin) ammuspaino on 3.7 grammaa, ja näitä Lapua ALS-luoteja saa myös irtotavarana. (Vieläkin köykäisemmillä luodeilla ladattuja lyhytkantamapatruunoita on tuotettu jopa Suomessa; mm. "Vampyyrintappaja" puutäytteisellä luodilla. "Onsi-luoti" oli kai sitäkin kevyempi; pelkkä luodin vaippa oikeastaan. On myös muoviluotisia patruunoita, joissa luoti ja hylsy on valettu yhtenäiseksi kappaleeksi, josta luotipää katkeaa irti ammuttaessa. Vain hylsynkanta on metallia; jotain alumiiniseosta). SAKO Oy:n lataamien vaimenninpatruunoiden torpeedoluoti painoi jotain 11.7 gramman pintaan; kärjen koodiväri oli sininen ja musta. Kas kummaa, kun ei tehtaan omiakaan tuotteita enää tunneta/ muisteta..!!

Lapuan vaimenninpatruunoissa oli 13 gramman painoinen, ehkäpä vanhasta D-166:sta uudelleenmuotoiltu torpeedoluoti. Luotejakin myytiin aikoinaan irtotavarana, mutta rihlannousun merkityksestä tietämättömät ihmiset latailivat niillä .308 Win.-patruunoita loivarihlaisiin aseisiin, joiden rihlankierto (esim. 12 tuumaa per varvi) ei riittänyt luodin vakauttamiseen lentämään kärki edellä. Kivääritauluun osuminen 50 metristä oli tällöin sattumankauppaa; enkä tarkoita taulun "mustaa", vaan sen koko pinta-alaa.! Meiltä olisi hajonnut kronograafi luoteja testattaessa, ellei sen suojakilpenä olisi ollut paksu akryylimuoviharkko. Luodit vedettiin hissunkissun pois myynnistä - ja pian patruunatkin. Luodin tunnisteena oli kolme niippaus-uraa kyljissä.

"Venäläisrihlauksessa" (rk:n ja Mosin-Nagantin; nousu 240 mm) luoti kyllä vakavoitui myös aliäänisillä nopeuksilla ammuttuna, ja sillä ladattiin 7.62 x 39 mm patruunoita, joilla ainakin yhden aseyksilön automatiikka pelasi, luotinopeustason kiikkuessa aliäänisyyden ja trasnssoonisuuden rajamailla: Kylmällä kelillä olisi äänivalli todennäköisesti rikkoutunut. Äänen nopeushan alenee ulkoilmassa tasatahtiin lämpömittarin elohopea-tolpan kanssa. Lataus oli luokkaa 0.9 grammaa kivääriruutia Hodgdon H322; eli NOBEL of Scotlandin nitroselluloosa-putkiruutia. (BRIGADIER 3032/ SCOT lienee samaa tavaraa; mutta USA:n kautta enää turhaan kierrättämättä myytävää. Ladataan IMR 3031:n resepteillä, joita löytyy kirjoista satoja, ellei tuhansia).

Kotimaisella N 133:lla voisi sama temppu onnistua, mutta ruudin annosta en tohdi ryhtyä veikkaamaan, ja mielenkiinto on yleensäkin jo akateemisella tasolla, luotien poistuttua tuotannosta ja kaupoista. Kaupallisuuden Ankaran Lain 1. # kuuluu: "Kaiken hyvän ja hyödyllisen pitää poistua myynnistä, ennenkuin kuluttaja saa tietää ne käyttötarkoitukset, joihin kyseinen kulutushyödyke parhaiten soveltuu.! Seuraava, edellisen korvaava hyödyke ei mene kaupaksi, jos se tiedetään tarpeettomaksi".!

USA:laisissa latauskäsikirjoissa ovat ammuspainoluokat n. 8 grammaa ja 150 grainia/ 9.72 grammaa jokseenkin tasavertaisia vakiopainoja. Joidenkin ruutifirmojen annostaulukoissa on sarake myös 7.13 gramman luodeille. Aliääniset latingit loistavat tietenkin poissaolollaan. Orjamielisimmän näkemyksen mukaanhan on aliäänipatruunain lataustietämyksen julkistaminen yllytystä Liittovaltion Ampuma-aseasetuksen (v:lta 1934) eli "Lex Morgenthaun" ankarien pykälien kiertämiseen, eli siis VERONkiertoon, koska mainittu asetus ei ollut varsinaisesti erikoisaseiden tai -varusteiden hallussapidon kieltävä ukaasi-kokoelma, vaan osa verotus-lainsäädäntöä. Sen kautta rahoitettiin "New Deal"-ohjalma, joka pelasti ehkäpä kymmeniä miljoonia "liberaali-demokraatteja" nälkäkuolemalta - oikeiden ihmisten kiusaksi.

30-luvun lama loppui aikanaan, mutta "Federal Firearms Act" ei jäänytkään väliaikaiseksi kriisikauden ilmiöksi. Jos historiasta joskus jotakin opitaan, niin sen tärkein opetus on, ettei täysimittainen sisällissotakaan ole ylimitoitettu vastaisku jonkin "tilapäisen verosäädöksen" torjumiseksi. Eihän mikään "tilapäinen erikoisvero" ole, missään, milloinkaan, jäänyt väliaikaiseksi, vaan iankaikkiseksi riesaksi, joka pysyy ja vieläpä pahenee: Nykyään ovat Jenkkilässä (= "Vapauden Maassa ja Urhoollisuuden Kodissa", khihihii..!) uhanalaisia mm. kokoontumisvapaus ja sananvapauskin. Ja "Vankileirien Saaristo" saa uutta, nöyrää ja ahkeraa orjatyövoimaa. (Stalinin valtakauden Neuvostomaan tavoite = 15 % kansasta jatkuvasti pakkotöissä - lienee saavutettavissa USA:ssa, ellei jo saavutettukin).

"Aserikoksista" tuomitut kansalaiset ovat kokonaan eri lajia kuin todelliset rikolliset, ja siksi kai haluttuja orjaleireille, jotka alkavat olla enentyvässä määrin tulosvastuullisia ja yksityistettyjä. Joidenkinhan on tehtävä töitäkin, että tuloksia syntyisi. Siksipä on esimerkiksi "KäsiaseValvonta-Yhtymän" kaltaiset hihhuli-porukat pantu liikekannalle, vaatimaan yhä uusia ja uusia kieltopykäliä. Nooh, onneksi Fucking Bunch of Idiots-organisaation toimivalta ei ulotu Suomeen, eikä se voi sammuttaa netti-surffareiden kuvaruutujakaan, vaikka pimityshalua ei varmaankaan puutu: Kyky vain on kuin kastraateilla...

Tosi pöljää olisi vaatia samanaikaisesti hyvää vaimennustehoa ja aseen automatiikan toimivuutta, koska lataussykli on paljonkin meluisampi kuin "suputtimen" kera ammuttu kelvollisen aliäänipatruunan laukaus. ("Suputin" = äänenvaimennin eestiksi. Käynee myös suomenkieleen, ainakin eufemismiksi). Kelvollinen, koettu "supu-latinki" varustetaan 8-grammaisella rynnärinluodilla, ja kuten olen jankuttomiseen saakka toistellut, joutuu jokainen virittelemään omaan aseyksilöönsä käyvän ruutimäärän. Koetuin ruuti on Vihtavuoren N 310, joskin myös paukkupatruunoista purettua N 305:ttä on tarkoitukseen käytetty.

(Omissa 1990-luvun alun lentomelu-ballistisissa testiammunnoissamme sitä, tai kenties edellämainittujen seosta, oli käytettävissä puoli ämpärillistä. Melko moni "puupää" oli menettänyt päänsä supupatruuna-ruutia talven ajan kerättäessä). Annostus aloitetaan 7.62 x 39 mm patruunaan tavallisimmin "varttigrammasta" eli 0.25 grammasta eli 250 milligrammasta eli noin neljästä grainista. Usein tämä lähtöannos on ollut sovelias "Per Primam Intentionem" (= latinaa: "ensi yrityksellä"). Suosikkilatauksen, "neljän grainin napsun" kehittelijä, muuan vanhempi lehtori, joka oli eräs ensimmäisiä Sako M92S:n vaimentimen käyttäjiä, kertoi raporttikirjelmässään aseen iskurinlyönnin olleen vallitseva "laukaussignatuuri". Luotinopeus on taannoin tehdyn teoreettisen laskelman mukaan 290 m/s, ja varmuudella sanoen alle 300 m/s. En tiedä, lieneekö kukaan mitannut. "Supu-latingithan" viritellään korvakuulolta kuin pelimannin viulu. Ruudinkin voi annostella näppituntumalla.

Luotien kimmokkeet parkuivat kuin neekerijatsi-orkesterin pasuunat, poukkoillessaan ampumaradan jäisestä taustavallista, ja penkan päällä kasvavien puiden jäisten runkojen välillä ping-pongia pelaten. Kimmokkeiden kiljunta sadan metrin etäisyydeltä oli siis kaikkein häiritsevin ampumamelun osio. Kyseessä ei ollut ylinopean luodin lentoräikinä, jonka korvat kyllä erottavat kimmokkeiden naukuvista vihellyksistä. "Supulatinkia" kehiteltäessä riittävätkin ampujan tai tähystäjän korvat luotinopeusmittariksi. Aseessa ei välttämättä tarvita vaimenninta, mutta luodin lentomelun toki erottaa selvimmin, kun suupamaus on "suputettu" ja ainakin mekanismin ääntely eliminoitu, kääntämällä kaasuventtiili "ohvi-asentoonsa".

Latausmäärää voidaan haarukoida muutaman sadasosagramman verran suuntaan tai toiseen. Jos muutamien laukausten luotinopeudet kuulostavat karanneen transsooniselle alueelle, eli ainakin ampumapaikan sivulle kuuluu lyhytkestoinen, piiskansiiman läjähdystä muistuttava pimaus, riittää parin sadasosagramman tai ehkä grainin kymmenyksien vähennys viimeksi käytetystä ruutiannoksesta alentamaan luotinopeuden takuu-varmasti aliääniseksi. Jonkin verranhan on oltava "marginaalia" muunmuassa luotien läpikulkukitkan vaihteluiden varalle, eikä äänennopeus ilmassa ole suinkaan vakio, vaan se lisääntyy tai alenee ilman lämpötilan mukaan vaihdellen.

Luotien läpikulkukitkaa voidaan yhdenmukaistaa pitämällä piipunreiän seinämien liukkaus suunnilleen yhdenmukaisena. Tavallisin menettelytapa lienee "supopatruunoiden" luotien voitelu jollakin liukasteella. Lyijyseoksisten valuluotien tapauksessa tämä toteutuu, koska luotien rasvaurissa oleva vaha muodostaa ohuen liukastekalvon piipunseinämiin. Luotien kärkipäätkin on hyödyksi kasto-voidella, kun ne on aseteltu ruuditettuihin patruunoihin. Ahkeralla testiampujallamme Markuksella on lähiajan projektina raahelaisen TUSSARI Oy:n tuottamien ja myymien 8.7-grammaisten valuluotien testaaminen, aluksi .308 Win. ja 7.62 x 53R- kaliberien patruunoissa.

Joitakin ennakkohavaintoja on jo havaittu; muunmuassa luotien lisä-vahauksesta koituva tarkkuushyöty, sekä luodin pienen muodonmuutoksen tarve. (Muutos voidaan toteuttaa muutamassa minuutissa, luotimuottiin tehtävällä koneistuksella tai hionnalla). Toimenpiteen seuraamuksena painuvat luodit kalibrointityökaluun tarkoin pituussuuntaaisesti. Nyt ne kalibroituvat enemmän tai vähemmän vinottain, jolloin luodin perä poikkeaa hieman kohtisuorasta asennosta. Yhden kulmaminuutinkin poikkeama kohtisuoruudesta, kuin myös luodin liekkikilven ("gas checkin") pohjan epätasaisuus, aiheuttavat yhdessä tai kumpikin yksinäänkin osumatarkkuuden huonontumisen.

Muotoilustaan päätellen on TUSSARIn luodit tarkoitettu rynnäkkökiväärin patruunoihin. Testiammuntojen yllättäväksi esteeksi on kaliberin 7.62 x 39 mm tapauksessa noussut Helsingin aselupaviranomaisen vanhemmiten entisestäänkin paheneva vainoharhaisuus, jonka takia lupa testiaseen hallussapitoon on hankittava valitus-teitse Helsingin Hallinto-oikeuden kautta. Valituksen käsittelyn viive on kuukausien pituinen, mutta sen kautta saadaan ensimmäinen lainvoimainen ennakkopäätös uuden ampuma-aselainsäädännön tulkinnoista - ja toivottavasti myös uudelleenjärjestelyitä aselain "tulkitsijaksi" ryhtyneen Metsästäjäin Keskusjärjestön hierarkian yläpäässä. Oikeusistuimien reviirille tunkeutuminen on vakava valtuuksien ylitys.

Myöskin aselupaviranomaisten mielenterveyden merkitykseen viranhoidossa kiinnitettäneen lopultakin huomiota, kunhan keskustelu aiheesta laajenee yleismaailmalliseksi: Onhan synti ja häpeä, että kautta maailman tunnettu ballistiikan tutkija, jonka testiraporttien analyyseihin perustuvat latausreseptit kulkeutuvat Webin välityksellä koko verkottuneeseen maailmaan, ei saa aselupaa - vain siksi, koska paikkakunnan aselupaviranomainen tahtoo vielä ennen eläköitymistään näyttää olevansa edelleenkin "Sikalan arvovaltaisin Mahtikarju". Viranomaisten ja individualististen aseharrastajien välinen kauna ja katkeruus ei tällaisesta mielivaltaisuudesta ainakaan vähene..!

TUSSARI Oy:n valuluotien latausreseptuuri on sama kuin 8 grammaa painavien luotien tapauksessa. Varttigrammalla ruutia N 310 siis aloitetaan kokeilut, etsiskellen "siunattua hiljaisuutta" sekä osumatarkkuutta. Koska lyijyseosluodin piippukitka on alhaisempi ja yhdenmukaisempi vaippaluotiin verraten, voidaan täysin turvallisesti pienentää latausmäärää 0.2 grammaan / 3 grainiin saakka, jolloin ruutimitaksi käy .22 LR-piekkarinpatruunan hylsy. (Paukkupatruunoista purettua ruutia annostellaankin alkaen piekkarinhylsyllisestä. Suurempi annos voisi antaa yliäänisen luotinopeuden ja piiskansivallusmaisen laukausäänen, joka kuulostaa yhtä häiritsevältä, olkoonpa aseessa "suputin", tai ilman vaimenninta ammuttaessa).

VASTAUSSARJA 2:

Aseliikkeessä kuulemasi kommentit ovat kohtalaisen asiantuntevia, poislukien maininta, että .308 tuuman luodit olisivat VAKIOmittaa 7.62 x 53R-kaliberin aseisiin.! Rynnäkkökiväärin ja Mosin-Nagantin piippujen mitoitus on samanlainen, "syväkuurnainen", uraläpimitta 7.92 mm:iin asti. 7.91 mm on norminmukainen minimi. Joissain konetuliaseissa voi piipun "isokaliberi" olla jopa 7.95 mm jo tehtaan jäljiltä, ennenkuin yhtään laukausta on laskettu läpi. Amerikkalaiset omaksuivat matalamman rihlauksen vuoden 1880 tienoilla, alkuaan paperivaippaisia lyijyluoteja ampuviin .30-30 WESSON -tarkkuuskivääreihin, eivätkä he syystä tai toisesta syventäneet rihlankuurnia vaippaluotikauteenkaan siirryttyään vuonna 1892.

Kärsivätpä aikansa vaipoittumisongelmista, ja niihin lopulta pyrjähtäneinä kehittelivät parempilaatuisen Lubaloy-vaippametalliseoksen, joka 2. maailmansodan aikaan "köyhdytettiin" nykyiseksi Gilding-vaippametalliksi, jättämällä siitä pois tina. Mitään menettämättä olisi voitu poistaa lejeeringistä myös sinkki: Kuparivaipalla saavutetaan tiettyjä etuja, kuten piippukitkan yhdenmukaisuus, eikä materiaalien hinnoillakaan ole eroa. Tuottaahan 5 % sinkkimäärän sekoittaminen vaippametalliin myöskin kulunkeja.

Englantilaisissa ja saksalaisissa 1880-luvun sotilaskivääreissä oli aluksi matala-urainen rihlaus, jonka uritusta jouduttiin pakosta syventämään myöhemmin. "Venäläisrihlauksen" alkuperämaa oli Belgia. Se oli monilta osin myös kiväärin m/1891 kotimaa. Belgialaisia Mauser-kiväärejä myytiin moniin Etelä- ja Keski-Amerikan maihin, sekä esimerkiksi Turkkiin. Mosin-Nagantien piiput porattiin ja rihlattiin kehittelyvaiheessa samoilla koneilla kuin esimerkiksi Belgiassa valmistettujen "Argentiinan Mauserien" piiput, ja kun Mosin-Naganteja alettiin valmistaa Venäjälläkin, hankittiin poraus- ja rihlaustyökalut ainakin alkuun Belgiasta.

Syvien rihlojen omaksumistarpeeseen oli useita syitä: Vaippametalli oli kuparin ja nikkelin seosta, ranskaksi "maillechort", josta vääntyi venäjänkielen sana "melkhjor" (lausutaan samaan tapaan molemmilla kielillä). Se oli suorastaan "tahmeaa", ja taipuvaista vaipoittamaan piipunputken, kunnes matalat rihlat menivät täysin tukkoon. Ruutikaasun "ohipuhallus" syvissä rihloissa vähensi tätä haittaa. Englantilaiset taas käyttivät aluksi kiväärinpatruunoissaan mustaa (tai oikeastaan tummanruskeaa) ruutia, jonka karsta "voiteli" piipunputkea ja suojeli sen metallia nallien syövyttävältä vaikutukselta. Savuttoman ruudin omaksumisen jälkeen alkoivat vaikeudet: Vaipoittuminen ja piippujen syöpymisalttius.

Aseet jouduttiin piiputtamaan uudelleen syvärihlaisemmilla piipuilla, mikä koitui hintavaksi. Myös saksalaiset kärsivät piippujen vaipoittumisesta, ja koska heidän kiväärinsä oli "komiteatyönä suunniteltu" m/1888 (eli jo syntyessään vanhentunut), vaihdettiin aluksi asemalli ja omaksuttiin myöhemmin syväkuurnaisempi rihlaus, vaikka käyttöön tulikin melkhjoria parempi luotivaippojen materiaali: Melto teräs (lähes puhdas rauta). Ranskalaiset olivat omaksuneet alusta alkaen (v. 1886) syväkuurnaisen rihlauksen makasiinikivääriinsä. Käytössä oli jo savuton ruuti, ja ranskalaiset osasivat ennakoida ne vaikeudet, jotka Saksassa ja Englannissa tulivat tunnetuiksi "Per Calcaneum" (= kantapään kautta) opittuina. Luotivaippa oli aluksi maillechortia, mutta v. 1898 omaksuttiin niukkaseoksisesta kuparista sorvatut soliidit Desaleux-luodit vakio-ammuksiksi.

Syväkuurnaisen rihlauksen omaksumisen eräänä motiivina oli myös tietoisuus automaattilataavan yksipiippuisen "Kuoleman Sorvin" olemassaolosta: Maximin kuularuisku oli tunnettu jo 1890-luvun vaihteessa. Mustanruudin aikaan se oli "tekninen kuriositeetti", jota voitiin käyttää sotatoimiin vain navakan sivutuulen puhaltaessa ruudinsavut pois tähtäyslinjalta, mutta Venäjälläkin - ja nimenomaan siellä - oli savuttoman ruudin kehittelyn alalla päästy varsin pitkälle. "Isojen poikien lelusta" oli kehkeytymässä sotakone, joka sittemmin pitkitti 1. maailmansodan suunnitellusta kolmen viikon kesäretkestä nelivuotiseksi tappelutalkooksi.

Vaikka Maximin piippua jäähdytettiinkin vesivaipalla, oli uhkana piipunreiän vaipoittuminen siinä määrin, että matalat rihlat olisivat pian täysin tukossa. Kiväärien ja kuularuiskujen piiput piti voida porata ja rihlata samoilla työkaluilla, joten kiväärinpiippujenkin rihlansyvyys määräytyi jo osittain uuden, vasta tulossa olevan asetyypin ehdoilla. 7.62 x 53R-kaliberin patruunoihin siis kuuluisi vähintään 7.90 mm:n läpimittainen luoti, kuten rynnärinpatruunaankin, mutta joistain "kaupallisista" (lausutaan: käsittämättömistä, terveen järjen ja kaikkien luonnonlakien vastaisista) syistä varustetaan patruunat Suomessa nykyään matalarihlaisiin, jenkki-tyyppisiin piippuihin tarkoitetuilla kolme-nolla-kasin luodeilla.

Rynnärinpatruunan varustaminen 7.83 - 7.85 mm luodilla ei aiheuta "supu-patruunoiden" tapauksessa minkäänlaista haittaa, johtuen pienestä ruutimäärästä ja alhaisesta pesäpaineesta. En voi mennä, pystymättä itse tutkimaan asiaa, esittämään arviota edes siitä, huonontuuko osumatarkkuuskaan luodin lievän alimittaisuuden takia. Selko saataneen, kunhan Helsingin Hallinto-oikeus on tehnyt - joskus ensi kesänä - päätöksen lupa-asiassa (ja kun "Keiler-Güstü" on eläkkeellä, tai ilmeisen tarpeellisessa kuntoutuksessa Niuvanniemen suljetulla osastolla. Lempinimi on saksaa; lausutaan siis "kailö").

Jos kaasuvuoto luodin ohi olisi - täysitehoisiakin patruunoita ammuttaessa - niin tuhoisaa, kuin yleensä luullaan, ei 7.62 x 53R-patruunaa ampuva kivääri olisi elänyt vanhaksi, eikä ainakaan Maxim 09/09:n piippu olisi kestänyt turmeltumatta 250 patruunan vyön tulitusta yhtenä sarjana. Venäläisen luodin malli 1908 läpimitta oli vain 7.80 mm, kun taas kiväärin piipun uraläpimitta saattoi olla 7.92 mm ja Maximin piipun isokaliberi jopa 7.95 mm - ennen käyttöönottoa. Erityisen osumatarkka ei luodilla m/-08 varustettu patruuna voinut olla, mutta se oli silti venäläisten pääasiallinen ammustyyppi, käyttöönotostaan alkaen, aina 2. maailmansodan loppuun saakka. Paksumpia torpeedoluoteja riitti jakeluun vain konekivääreihin ja tarkka-ampujille, vuodesta 1930.

"Piippu turmeltuu palamalla, eikä kulumalla" on eräs tärkeimmistä sisäballistiikan muistisäännöistä. Useimmat aseenpiiput lienee sentään "putsattu pilalle" ja monet ovat syöpyneet rappioon, ruosteen raiskaamina, huollon laiminlyönnin takia, mutta korkeiden käyttöpaineiden ja suurten ruutimäärien kerrallisen polttamisen aikaansaamat äkilliset piipunreiän seinämän lämpötilan vaihtelut tuottavat kuitenkin pahimman turmeluksen. Ruutikaasun ohivuodon aikaansaannokset ovat siihen verrattuna pieni kiusa, joka voidaan ehkäistä lähes olemattomiin esimerkiksi piipunseinämien kovakromauksella.

Suomessa ei kovakromaamisen oikeellisen suorituksen taitoa opita ehkä milloinkaan, koska pelkän varsinaisen kansakoulun käyneeltä yhteiskunnan pohjasakkaan kuuluvalta hylkiöltä saadut neuvot olivat arvottomia.! Diploomi-insinöörien tarjoilemista tiedoista kai jopa jotain maksettiinkin, mutta niiden pohjalta syntyi vain "sutta ja sekundaa". (Japanissa oli homma hanskassa kai jo 1910-luvulla ja Neuvosto-Venäjälläkin 1930-luvun lopulle tultaessa). Toinen vaihtoehto on tietenkin kromin sekoittaminen nikkelin kera itse piipputeräkseen niin suurina pitoisuuksina, että teräs on "rosteria", mutta ruostumaton teräs on varsin pirullista työstää lastuamalla.

"Supu-patruunain" lataaja ei häädy pohtimaan näitä ongelmia, jotka eivät koske häntä: Vaimenninlatauksen pesäpaineesta ei ole valitettavasti tietoa, mutta se saattaa olla vain puolet normaalin 7.62 x 39 mm täysteholatauksen paineesta (max. 3100 ilmakehää kuparilieriö-mittauksella/ 355 MPa C.I.P:in pietzosähkömittauksella, joka rekisteröi loivat osuudet myös dynaamisen paineen huipuista). Melko tavanomainen täysteholataus lienee 1.70 grammaa ruutia N 120, jonka kalorinen energia on 3700 Joulea per gramma. Käyttölataus tuottaa siis 6290 Joulen energian, josta luodin liike-energiaksi muuttuu 2190 Joulen osuus. Piipunseinämien kuumentamiseen tuhlautuu 23 % ruudin kalorisesta energiasta, noin 1447 Joulea.

Verrataanpa näitä lukemia "varttigramman" tai neljän grainin supu-napsaukseen samalla 8-grammaisella luodilla, käyttäen ruutia N 310, jonka kalorinen energia on 4200 Joulea per gramma: 0.25 grammaa ruutia kehittää 1050 Joulen nimellisenergian, josta saadaan aseen hyötysuhdetta (32 %) kertoimena käyttäen 336 Joulen lähtöenergia luodille. Lähtönopeus on vähäisin asekohtaisin vaihteluin 290 m/s, vastaten näkemystäni TODELLA aliäänisestä nopeudesta. Tämän näkemyksen on omaksunut myös Aguila .22 SSS-patruunain suunnittelijaryhmä, joka toiminee Remingtonin tuotekehityslaboratorion tiloissa - Mexikossa.! ("Liukkaan Villen" kipparoima USA alkaa jo muistuttaa Saksaa Weimarin Tasavallan rähmä-kaudella: Tuotekehittelyä jouduttiin silloinkin evakuoimaan ulkomaille; paljoudessa mm. Neuvosto-Venäjälle).

Piipunseinämiä hehkuttaa vain 241.5 Joulen lämpöenergia. Täysteholataukseen verrattuna kuumenevat piipunseinämät vain kuudesosalla lämpömäärästä, ja kun painekin on huomattavasti alhaisempi, alettaneen kai pikku-hiljaa ymmärtää, miksi kevytlatauksia kehutaan yleisesti myös "säästölatingeiksi". Ruudin hankintakustannuksistakin syntyy säästöä, mutta erityisesti aseen piippu säästyy eli varjeltuu turhalta rasitukselta, jota aiheuttaa juuri piipunseinämiin siirtyvän lämpöenergian ja piipunsisäisen paineen yhteisvaikutus.

"Supu-latinkeja" lussuteltaessa ei voida langeta edes kiusaukseen paahtaa piippu pikatulella hehkuvan kuumaksi, koska aseen automatiikka ei toimi, vaikka kaasuventtiili ei olisikaan suljettuna. Liioittelematta voidaan sanoa, että Arvo Ylpön ikään saa elää, ja ahkerasti ampua, jos ken mielii polttaa piipunputken pilalle elinaikanaan, vaikka lataisi patruunansa lievästi alimittaisilla luodeillakin. Jos aseena on Norinco:n Reserviläiskivääri kromatulla piipulla, on se käytännöllisesti katsoen ikuinen.

Kovakromatun piipunputken "pilalle puhdistamisen" riskikin on varsin vähäinen - jo yksin siitä syystä, että puhdistusvälit saavat venähtää pitkänpuoleisiksikin ilman pilalle ruostumisen vaaraa. Piipun eliniän jatkamiskeinoista eräs on lyijyseosluotien suosiminen. Kotimainen 7.62 x 39 mm patruunaan sovelias luoti on jo tuotannossa ja myynnissä. Muotoilussaan on hieman parantamisen varaa, mutta parannuskeino on toteutettavissa helposti, ja käytännöllisesti katsoen ilman lisäkustannuksia.

Kanssakäymiseni asealan liikkeisiin on nykyisin lähes olematonta, eikä aikaa esimerkiksi ase-alan lehtien selailuun yksinkertaisesti ole.! En siis pysty kertomaan, mistä löytyisi peräänkuuluttamasi "hyvinvarustettu aseliike". Firmat voisivat ehkä jo ryhtyä ilmoittelemaan erikoisvalmisteiden saatavuudesta G.O.W:n välityksellä. Tässä tapauksessa ovat peräänkuulutettuja .303 British- ja 7.65 mm Argentinian Mauser-patruunoihin käyvät luodit, painoluokka 220 grainiin saakka. Ilmoitushinnat pidetään kohtuullisina: "Hintahäiriköinti" on ilomme ja kutsumuksemme !

1102 MM; Pete


Teemana TORNADO/ Ensimmäinen raportti

H:ra Vottonen on harjoittanut asesepän ja asekauppiaan tointa Helsingissä kauan. Hän on entinen puolustuvoimien aseteknikko. Tornado on hänen kuuluisin kaupallinen tuotteensa. Hän on valmistanut myös esim. .338 Lapua Mag. -kivääreitä omaan lukkomalliinsa.

Tornadon resepti on yksinkertainen. Otetaan 2 x 2 ruskeaksi petsattu halko, istutetaan siihen päälle kolmenlinjankiväärin lukkopiippu niin, että piippu on tukista irrallaan, perään tökätään perälevyllä varustettu putki, pistoolikahva otetaan suomalaisesta rynnäristä. Piiput ovat olleet joitain sotilaskiväärien varapiippuja tai Lahti-Salorannan lyhyitä, uritettuja pk-piippuja, jotka ovat olleet hyvin suosittuja. Kivääri on varustettu sivukiinnitteisellä kiikarijalalla. Aseen näkee useimmiden tukijaloilla varustettuna, en muista, kuuluvatko ne toimitukseen.

Ase on hyvin krouvia työtä, mutta ampuu ymmärtääkseni hyvin ja miellyttänee meitä suomalaisia rasvanahkoja. Siinä on sitä jotakin, jota P.T. Kekkonen pari vuosikymmentä sitten piti ergonomisena, toisin kuin klassisen metsästysaseen muotoilua.

J.V.

ja kommentti: Ergonomisesti muotoillut aseet eivät usein, tai oikeastaan milloinkaan, ole "esteettisesti" muotoiltuja, mutta tekevätpä tehtävänsä. "Pönkkäpyssykään" (14 mm BOYS Rifle M 1937) ei ole jonkin De Luxe PURDEYn tai muun klassikon uhkaaja aseiden missi-kisoissa, ja todella kipeästi silmä sairastaa vaikkapa suo-kuokkaa muistuttavaa 14.5 mm panssaripyssy PTRD obr. 41:tä ensi kerran katsellessaan. Asetyyppi palveli kuitenkin kunniakkaasti läpi 2. maailmansodan: Oli massatuotetuista pst-kivääreistä läpäisykykyisin. Ergonomian ohella kiinnostavat aseiden osumatarkkuus ja toimivuus. Siviiliase-puolelta nousevat ensinnä mieleen itsetarkoituksellisen rumat ja sika-kalliit LJUTIC Space Guns-sarjan "rekyylittömät" aseet, jotka ilmeisesti kävivät kaupaksi (tai käyvät?) erikoisuuden tavoittelijoille sitä mukaa, kuin niitä ehdittiin valmistaa. (En tiedä, ovatko massavasara-iskurilliset, suoraveto-lukkoiset kertalaukausaseet enää tuotannossakaan).

Teknisesti ovat "avaruuspyssyt" varsin eteviä ja omaperäisiä. Muotoilu lienee tarkoitushakuista: Ljuticit tosiaan EROTTUVAT joukosta esimerkiksi "GUN DIGEST"-vuosikirjojen hakemistosivuilta kertasilmäyksellä. Jos ase on soma katsellakin, niin mikäpäs siinä, ellei koreus maksa lisähintaa. Työkaluksi asetta ostettaessa maksetaan tarkkuudesta, toimivuudesta, kestävyydestä ja käyttömukavuudesta. Tämä on ollut se 20 vuoden ajan julistamani filosofia. Eikä takinkääntöön asiassa ole ilmennyt tarvetta... Esteettisiäkin arvoja korostaen voi ja saa aseita hankkia. Ne ovat mm. hyviä sijoituskohteita, jos on sijoitettavaa: Raudassa ei ole raha hukassa.! (Paitfi kun TaTuPo:n ifkuvyhmät keväävät jonain päivänä kaikki vekiftevöidyt ampuma-afeet Imatvan Teväftehtaan vaaka-aineekfi. Nehän ovat viian vaavavvifia ykfityifomiftukfeen, joten omiftuf vajoittuu pian vavtioon: Vavtion Vautateiden vatakifkoikfi vavffattuna kievvätyfteväkfenä).

Otaksun Tornadonkin muotoilun eräänä tavoitteena olleen toistensa kaltaisten klassikko-aseiden massasta erottuvuuden, periaatteella "ruma joutsenenpoikanen sievien ankanpoikasten parvessa". Toimintavarmuuden suhteen on - "relata refero" - ilmennyt valituksen aihetta .308 Win. -patruunalle pesitettyjen Tornadojen hylsynpoiston vajavuuksista. Perusmekanismi (Mosin-Nagant) on alkuaan suunniteltu laippahylsyisille patruunoille.! Hoikemmalle Mauser-kantaiselle patruunalle modifiointi on epäkiitollinen tehtävä, mutta seppä tekee, mitä asiakas teettää, ja asiakkaat kai ovat tahtoneet aseensa kaliberissa .308 Win., "maksoi mitä maksoi, ja tuli mitä tuli". 7.62 x 53R -patruunaa ei välillä osattu arvostaa siten, kuin se arvon ansaitsee. Kaupallisten valistajien mielestähän: "Kaikki Jenkeissä syntynyt on hienoa, kun taas hapankaali-maassa on kaikki suunniteltu ryssiksi".

Moinen asenne ei ole meidän aikamme asejuttujen kirjoitteluun etuoikeutettujen "myömä-miesten" keksintöä, vaan peräisin jo 1920-luvulta. Hapankaalia syödään mielihalulla myös Belgiassa, missä 7.62 x 53R-patruunan kehittelystä tehtiin huomattava osuus. Kokonaan venäläinen oli 8 x 58R "komiteapatruuna", hylsynään suustasupistettu Berdanin hylsy; luodit hankittu kai Sveitsistä. Myös Berdan-kiväärit aiottiin piiputtaa tai sisäputkittaa näille 8 mm yhtenäispatruunoille. Dmitrij Mendelejevin parannettu kivääriruuti mahdollisti kuitenkin pienempitilavuisen hylsyn omaksumisen, ja piipunputken kaliberihan määräytyi belgialaisen - tai alkuaan englantilaismallisen - konekannan mukaiseksi. Hylsyjen valmistusteknologia oli peräisin Saksasta. "Venäläispatruuna" on siis varsin kansainvälinen.

Lahti/Salorannan piippu on pystyvä antamaan erinomaisen tarkkuuden, MUTTA: Luodin läpimitan on oltava riittävä.! Suomessa on jostain täysin käsittämättömästä syystä poistettu tuotannosta kaikki rynnärinluotia pidemmät ja raskaammat syvärihlaisiin 7.62 mm piippuihin käyvät luodit.! Vaikka 7.90 - 7.92 mm läpimittaiset ammukset tunnetaan meillä "venäläismittaisina", syntyi tämä läpimittaluokka siis alkuaan Belgiassa, mutta omaksuttiin myös Englantiin, ja sittemmin Japaniinkin. Maailmalla on siis kysyntää 7.7 mm eli .303 kaliberin luodeille, läpimitta tuumina .311 - jopa .312". On toki myös tarjontaa, mutta ei enää "Made in Finland"...

Venäjällä muuten omaksuttiin "venäläismittaiset" luodit tuotantoon vasta vuonna 1930 !! Siihenastiset vakioluodit malli 1891 ja 1908 olivat alimittaisia jopa .308 kaliberin piipunputkiin. Alkuperäinen pyörökärkiluoti tyssäytyi ammuttaessa reiäntäyteisiksi, ja luodin m/-08 peräpää oli tarkoitettu laajenevaksi kuin wanhan Minié-luodin perähelma. Käytännössä tämä luodinperän ekspansio ei toteutunut läheskään aina, kun tehtiin kaksi toimenpidettä samanaikaisesti: Omaksuttiin kovempi vaippamateriaali (meltoteräs), joka ehkäisi luodin laajenemisen, sekä aiempaa hitaammin pesäpainetta kohottava progressiivinen ruuti. Luodin ekspansio perustuu nopeaan, terävään paine-iskuun luodinperään, joten jompikumpi "uudistuksista" oli tarpeeton ja jopa haitallinen.

Lahti/Salorannan piipunreikä on konetuliaseiden (myös mm. Maximin ja Emman) mitoitustyylin mukaisesti poikkeuksellisen syvärihlainen. Porauskaliberi saattaa olla allekin 7.60 mm ja uraläpimitta 7.93 mm:n luokkaa jo tehdsuusissa piipuissa. Suuren mittaeron selitykseksi on usein tyrkytetty "pyrkimystä lisätä konetuliaseiden tulen hajontaa osumatodennäköisyyden parantamiseksi, yksittäislaukauksen tarkkuudesta tinkien", mutta tosiasiallisesti pyritään rihlanharjoista eli -palkeista tekemään niin korkeat, kuin on käytännössä mahdollista, että osumatarkkuus olisi saavutettavissa hehkuvankuumallakin piipulla ammuttaessa.

Porauskaliberin pienennyksellä on rajansa, jonka asettaa piipunputken vaipoittumisriskin lisäksi erikoisluotien ampumisen mahdollistaminen. Ajateltakoon vaikkapa panssariluoteja.! Kovin ahdasreikäinen piippu myös kuumenee pienemmillä laukausmäärillä vakioluotejakin tulitettaessa. Etenkin ilmajäähdytteisen konetuliaseen tapauksessa tämä on ongelma, jonka eräs ratkaisumalli on piipun pikavaihdettavuus. Näppärimmin se toteutettiin saksalaisissa konekivääreissä MG 34 (kalliilla tavalla) ja MG 42:ssa (kohtuuhintaisella ratkaisulla). "Kuumana käyvälläkin" aseella pitää siis voida osua, joten rihloihin pitää saada lisää "kulutuspintaa". Ainoa konsti on rihlankuurnien syventäminen miltei "horouteen" saakka - ainakin verrattuna kiväärien rihlaukseen.

Mitenkään epätarkka ei L/S-26:n piippu silti voi eikä se saa olla.! Esimerkiksi jokaisen piipunreiän piti olla porautunut luonnonsuoraksi, koska varapiipun oli ammuttava samaan kohtaan, mihin aseen oma piippukin ampui. Käyntitarkkuuden vaatimus oli jokseenkin samaa luokkaa kuin tarkka-ampujankiväärin tapauksessa. Monet pk-ampujat haikailivatkin L/S:an koneistokoppaan vaihtokantta, johon voitaisiin kiinnittää kiikaritähtäin. (Kerrotaan sellaisia valmistetunkin, mahdollisesti kenttä-asekorjaamoilla, mutta tuttavapiirissäni ei ole kukaan tuollaista erikoisuutta nähnyt. Ehdottoman hyödyllinen olisi optinen tähtäin ollut etenkin 3. Vapaussotamme asemasotavaiheessa tarkka-ammunnassa, jota silloin harrastettiin kiinteiden asemien välillä).

L/S:an piipulla varustettu kivääri (mallista ja merkistä riippumatta) vaatii kuitenkin, parhaan ampumatuloksen antaakseen, oikeankokoiset luodit. Niitä on viime aikoina jouduttu nyppimään sodanaikaisista ylijäämäpatruunoista, kun kotimainen teollisuus ei niitä enää tee ja tuontitavaran hintoja on paisuttanut ecu:n (lausutaan: "juro:n") arvon ylittänyt dollarinkurssi. Sopivankokoisilla luodeilla ladataan siis yleensä patruunoita 7.65 mm Argentinian Mauser ja .303 British eli 7.7 mm Enfield. Passelit ammuspainot ovat 170 - 200 grainia, mutta 220 grainiakaan ei ole liikaa, jos valikoimista löytyy.

Edelläoleva on taas yleisluontoista, eikä "Tornado-kohtaista" tietoa. Kiitämme saamastamme kommentista ja puhelimitse tulleesta lisätietoudesta. Tornado-kiväärien käyttäjäkunnalta tulleet kokemusperäiset havainnot ovat edelleenkin tervetulleita.

0902 MM; Pete


Rosterinen T/C Contender ja ampukolvaus

Olen aikeissa aloittaa ampumaharrastukseni pienoiskiväärin hankinnalla. Visuaalisesti kaunis vaihtoehto olisi rosterinen T/C Contender- karabiini, mutta kun en aseista mitään ymmärrä, niin kiinnostaisi tuon rosterin hyvät ja huonot puolet. Lähinnä lyijyluoteja käytettäessä, mutta miksei muitakin, niitähän (muita) löytynee myös kaliberissa .22 ?

Sitten tuo ampukolvaus kiinnostaisi, hiukan siitä juttua tosin olikin Peten kirjoituksessa, mutta askarruttaa vielä tuon suoritus, missä tapauksessa tuo on aiheellista ? Vai onko se aiheellista aina.. ?

T: Marko


  Ruostumattoman teräksen epäkohdista koituu haittaa vain aseen tai rosteripiipun valmistusvaiheessa. Se on aivan pirullista työstää lastuamalla, jos lastuamisnopeus on hiukankin yli tai alle ihanteellisen, ja kun lastua leikkaava terä tylsyy. "Oikeissa töissä" ollessani oli yksi pirullisimpia hommia "LACTA"-lypsykoneen tykyttimen venttiilien sorvaaminen rosterista ikivanhalla BROWN & WARD-automaattisorvilla: Teriä piti vaihtaa kymmenenkin kertaa 8-tuntisen työvuoron aikana, ja hylkykappaleita eli "susia" tuli silti ajoittain jopa 2/3 tuotetuista venttiileistä. Koneesta ei löytynyt tasan sopivaa kierrosnopeutta, vaihtoipa siihen minkä ratas-yhdistelmän tahansa.

Materiaalin epäkohdat ovat siis tuttuja "Per Calcaneum" (= kantapään kautta), mutta ne harmaannuttavat vain valmistajan hiuksia. Käyttäjälle on rosteri huoletonta materiaalia, nimenomaan aseissa ja erityisesti .22-kaliberisia lyijyluotisia reunasytytyspatruunoita ampuvissa aseissa. Niiden piipunreikäähän ei puhdisteta käytännöllisesti katsoen milloinkaan, ellei piippu ole lyijyttynyt. Lyijyttymistaipumusta vähennetään kolvauksella, jonka avulla reiän seinämät hiotaan kiiltäviksi kuin lasiputken sisäpinta. Tarvitaanko kolvausta ylimalkaan, ja mikä vaihtoehtoisista suoritustavoista otetaan käyttöön, riippuu siitä, kuinka "valmis" tai "keskeneräinen" piipunreikä on tehtaalta lähtiessään.

Pahimmissa tapauksissa joudutaan suorittamaan hidas ja esivalmisteluja vaativa käsinkolvaus. "Hitaus" on tietenkin suhteellista, jos hommasta on aiempaa kokemusta. Nuorena opitun taidon tallella-oloa viimeksi "inventoidessani" kulutin piekkarinpiipun kolvaamiseen melko tasan puoli tuntia. Poistettavana oli patruunapesän etupuolinen "purse" eli "jäyste", jota 38 vuotta jatkunut käyttö ei ollut hionut pois. Ei se olisi lähtenyt ampukolvauksellakaan, mutta piipunreikään 10 cm:n pituiseksi valetulla ja risiiniöljytyllä, sekä karborundum-jauheella (400 Mesh) sirotellulla lyijy-antimoni-tinaseospötköllä se lähti, ikäänkuin Franskantauti Töölööstä (Irtolais-lain voimaantulon ja Salvarsaani-pakkohoidon yhteisvaikutuksella vuonna 1936).

Aseen laukausten hajonta kutistui, patruunamerkistä riippuen, 1/3:aan tai jopa 1/4:aan siitä, "mikä se oli aina ollut"...! Lievempiin tapauksiin tehoaa kuitenkin ampukolvaus, jos sekään on tarpeen. Joidenkin aseyksilöiden piiput voivat meidänkin vaikeina aikoinamme olla reiältään valmiiksi asti viimeisteltyjä jo tehtaasta tullessaan. Hintavimpien kilpailuaseiden piiput ovat yleensä. Massavalmistetutkin piiput joskus. Ensimmäisen testivaiheen suorittamiseen tarvitaan 50 patruunaa, joiden nimellinen luotinopeus on suurehko; runsaat 400 m/s ja luodit joko ohuelti kuivavahattuja (eivät tahmeita) tai metallisilattuja - siis kuparin tai messingin värisiä.

Viisi ensimmäistä laukausta roiskitaan päin ampumaradan penkkaa, sen kummemmin tähtäilemättä. Ne ovat lontooksi "fouling shots" (= saastutuslaukaukset), joilla piipunreikä tavallaan totutetaan seuraavana ammuttavien luotien pinnoitteeseen. Yli 110 vuoden ajalta kertynyt kokemus on opettanut sukupolville sen, että "foulinkien" ampuminen on välttämätön toimenpide AINA ennen ryhtymistä jonkin uuden patruunalajin ammuntaan. Joku eerohämäläinen voisi heitellä herjoja "taikauskon asioista" tai "henkimaailman jutuista". (Minä en - koska tunnen jo melko tarkoin piekkarinpatruunan osumatarkkuuteen vaikuttavat luonnon lait. Suomessa tätä asiantuntemusta ei tietenkään noteerata, koska D.I:n diploomia ei ole, eikä tule.! Ulkomailla alan olla "guru", jonka sana painaa jo muutaman zolotnikin verran uutuustuotteita kehiteltäessäkin).

Kun piippu on tahmattu ja savustettu, ammutaan ensimmäinen viiden laukauksen testi-kasa, tuelta, huolellisesti tähdäten, mutta ilman kiirettä ja suorituspaineita. Kyseessä EI ole kilpailu. Kun sen muistat, onnistuu suoritus parhaiten. Ase panee parastaan, eikä ampuja. "High Speed"-patruunat eivät nekään ole mitään tarkkuuspatruunoita. Ampumamatkaksi riittää 25 metriä. Taulu otetaan talteen. Sitten tulitetaan 35 patruunaa ampumaradan taustavalliin tai sisäradan peräseinään - pikavauhdilla, taaskaan kummemmin tähtäilemättä.

Taittopiippuisella T/C C:lla ei tulinopeus ole tietenkään piippua hehkuttava, mutta testin tämäkään osio ei vie aikaa kuin muutaman minuutin. Piippu saa nyt jäähtyä suunnilleen siihen lämpötilaan, kuin se oli ensimmäistä kasaa ammuttaessa. Viimeiset viisi patruunaa ammutaan taas tuelta ja tähdäten, kasa-ammunnan tyyliin, niin pieneen tähtäyspilkkaan kuin on nähtävissä ampumaetäisyydelle silmällä/ kiikaritähtäimellä. (Kasa-ammunnassa eivät osumat saa tietenkään rikkoa tähtäyspilkan "geometriaa", vaan osumakuvion keskiön on sijoituttava esimerkiksi kymmenen senttimetrin tai "sadan mikro-virstan" etäisyydelle tähtäyspisteen keskiöstä. Yli taikka alle, se on yhdentekevää, kunhan kaikki osumat vain ovat taulussa).

Jos ensiksi ja viimeksi ammutun "kasataulun" osumakuviot ovat jotakuinkin samankokoiset, ei kolvaustarvetta ole lainkaan. Piippu ei ole lyijyttynyt: Se on ollut käyttövalmis jo tehtaalta lähtiessään. Ammuttaessa havaitun tähtäys- tai liipaisuvirheen tuottama "kärpänen", eli osumakuviosta poikkeava iskemä, jätetään tietenkin huomioimatta, koska se on ampujasyntyinen. T/C-karabiinissakin lienee, pistoolien tapaan, liipaisinmekanismin sisään rakennettu itsevirittyvä snellarikoneisto, joka sallii laukaisun säädön hipaisuherkäksi, vireessä pysymisen silti vaarantumatta. Laukaisun herkkyys voi yllättää tottumattoman, tuottaen harhalaukauksia tutustumisvaiheessa

Muistelen erään kolleegan tehneen tusinan verran esittely-artikkeleita T/C CONTENDER-pistoolista, mainitsematta yhdessäkään niistä tätä liipaisinkoneiston ominaisuutta - puhumattakaan sen toiminnot havainnollistavan piirroskuvasarjan laadinnasta. Tällainen pintapuolinen menettely on luonnollisesti lähtöisin amerikkalaisesta aselehti-journalismista, jota pidetään "hienona" ja "esikuvallisena". Jenkki-tuttavat puolestaan ihailivat ja kadehtivat suomalaista aselehtien toimitustapaa niinä poikkeusaikoina, jolloin se oli laatuisaa, eikä apinoitua heidän omista kiiltokuva-lehdistään, joissa jo alkoi ilmetä ensi merkkejä ATK-manipuloiduista (valheellisista) valokuvista eli "sovereista", ynnä muusta silmänpalvonnasta, tiedonjulkistamisen ambitioiden hiipuessa vähitellen lähes olemattomiin.

Asetta ei pidä tuomita "hehtaaripyssyksi", vaikka se roiskaisisi kymmensenttisenkin viiden laukauksen kasan 50 metriin jo ensimmäisellä testiammuntasarjalla. Kaikki patruunamerkit eivät käy kaikkiin aseyksilöihin, ja nopealuotiset patruunat eivät ole edes tarkoitettuja kilpailukäyttöön, vaan virkistysammuntaan ja metsästykseen. Niitä ampuen voidaan nopeimmin selvittää, josko piipunputki on taipuvainen lyijyttymään. 35 nopeasti tulitettua laukausta viiden "saastutuslaukauksen" ja viiden verrokkikasa-laukauksen jälkeen riittää yleensä paljastamaan tämän taipumuksen.

Jos ensiksi ammuttu kasa ja rasiallisen viimeisillä viidellä patruunalla ammuttu kasa ovat jokseenkin samankokoiset ja samannäköiset (pyöreät tai tavallisimmin hieman pitkulaiset muodoltaan), ei kolvaustarvetta todennäköisesti ole. Usein on viimeksi ammuttu osumakuvio jopa pienempi ja pyöreämpi kuin verrokkikasa laukauksilla N:o 6 - 10. Laukaukset N:o 1 - 5 eivät ole vielä aivan riittäneet piipun "saastutukseen", eikä äsken käyttöönotettu piippu pane yleensäkään vielä parastaan, vaikka olisikin täysin virheetön. Aseen sulkumekanismikin vaatii ehkä vielä "sisäänajoa". Taittopiippumekanismi erityisesti...

Jos laukauksilla N:o 46 - 50 syntynyt kasa on senttikaupalla suurempi kuin verrokkikasa, ja sitä ehkä pitkänomaisempi, on syytä epäillä lyijyttyneisyyttä. Messinkiharjalla taikka pesurilla ja hienolla teräsvillalla piippua jynssättäessä voi sen reiästä irrota jopa ohuita, pikkuisia lyijysuomuja. Kolvaustarve on tällöin ilmeinen ja "entiijjän paikka" se, riittääkö ampukolvaus, vai tarvitaanko lyijytappikolvaus, ja monellako eri karkeusasteen hioma-ainetta käyttäen.

(Venttiilinhioma-tahnan sisältämä "abrasiivinen materiaali" on tavallisimmin itsesäätyvää rae-suuruudeltaan, eli se jauhautuu kolvitapin ja piipunseinämän välissä hienommaksi; lopulta aivan tomuksi, joka kiillottaa piipunreiän peilimäiseksi, oltuaan työtä aloitettaessa suhteellisen "krouvia" ja purevaa vaikka purkinkannessa lukeekin "FINE". Kaikki kun on suhteellista. Lyijytappikolvauksenkin päättäjäisiksi ammutaan mustaksi lietteeksi muuttuneet tahnanjäänteet pois piipunputkesta muutamalla lyijyluoti-laukauksella, jos työtilassa ammuskelu on ylimalkaan mahdollista. Harvassa lienevät tosin ne paikat, joissa piekkarilla ei voisi ampua jonkinlaisella vaimennussysteemillä varustettuun "luotiloukkuun").

Eräänlaisena pikakolvausmenetelmänä olen joskus kiillottanut tehdasuusien piipunreikien seinämiä ennen piekkareiden testiammuntoja, ERÄ-lehden hommissa ollessani 70-luvun loppuvuosina, muunmuassa tiukasti piippuunsopivalla tukolla ruskeaksi ruostunutta teräsvillaa, ja jo noina aikoina kauppoihin ilmaantuneella "Karhunkielellä" eli abrasiivi-hiukkasia sisältävällä muovikuidulla. Menetelmät vastaavat muutaman tuhannen laukauksen aikaansaamaa luonnollista kulumista, eli "piipun sisäänajoa". Kun työtahtina oli asetesti per viikko, kaikkine testiammuntoineen, kuva-luonnosten piirtämisineen ja tekstin kirjoituksineen mekaanisella koneella, ei aikaa piippujen sisäänajoon ollut. Prosessia piti jouduttaa jotenkin.

Jopa ruoste voi toimia hioma-aineena. Teräsvillajynssäyksen jälkeen ammuttiin ruostepölyt tietenkin pois piipunputkesta muutamalla laukauksella "tahma-vahapintaisin" luodein (Lapua tai Vostok Sport & Hunting), joita sittemmin suosittiin, kun ampukolvaus oli sattumalta keksitty ja tehty tunnetuksi, piittaamatta "huippu-asiantuntijoina" noina aikoina esiintyneiden asekauppiaiden kauhunsekaisesta kritiikistä. Suositeltiinhan hioma-aineeksi muunmuassa sideharsokankaan läpi seulottua sementtipölyä alkukiillotukseen ja apteekista myytävää valkosavea eli kaoliinia viimeistelyyn. Kaoliini on apteekkinimeltään Bolus Alba. Vielä 1930-luvulla sitä käytettiin vesilietteenä "High Eneman", eli umpisuoleen saakka ulottuvan paksusuolen huuhtelun teho-aineena henkeä uhkaavissa ripulitapauksissa.

Bolus Alba, liitu- tai kipsijauhe, talkki (="vauvanpuuteri") taikka pii-maa toimivat hellävaraisempina viimeistelykiillotuksen abrasiiveina. Talkkia ja kenties Bolusta sisältää kiiltopainopaperi, josta tehtyjä "luntteja" ammutaan nykyisin pienillä pistooliruutilatingeilla luodikonpiippujen läpi, kuten aikoinaan "venäläisten teloituspatruunain" paperiluoteja. Kiiltopaperin laatu testataan polttokokeella: Se ei muutu karisevaksi tuhkaksi, vaan jää alkuperäisen paperipalan muotoiseksi, hieman käpertyneeksi "kekäleeksi". Hioma-aineita voi paperi sisältää melkein puolet painostaan. Ruudin ja paperin annostelussa on vielä kerran kehotettava noudattamaan kohtuutta.

Piekkaria ampukolvattaessa lämmitetään patruunassa olevaa tahmapintaista luotia (hieman) vaikkapa kynttilän tai savukkeensytyttimen liekin yllä, ja upotetaan patruunan luotipää hiomapulveriin, jollaiseksi käy sementtikin, kunhan se ei sisällä kokkareita. Luodin pinnalle takertuu ohut, tasainen jauhekerros. Näin käsitellään esimerkiksi viisi patruunaa, joiden lisäksi varataan ulottuville 5 - 10 "puuteroimatonta" patruunaa. Hiontapatruuna työnnetään pesään kaikkinaisella varovaisuudella, että "puuteria" ei hankautuisi kovinkaan paljon patruunapesän seinämiin. Vaikka taittoladattava ase onkin eräs helpoimpia tapauksia, voidaan pesän "jauhottumista" ja ammutun hylsyn takertumista sen seinämiin tuskin välttää.

Siispä ennen aseen aukitaittamista työnnetään sen piippuun puhdistusrassi, jolla naputellaan tai työnnetään hylsynpohjaa, kun asetta avataan. Tämä varotoimi on ehkä tarpeen myös seuraavan, puuteroimattoman, patruunan ampumisen jälkeen. Voidaan ampua vielä kolmaskin laukaus tavanomaisella patruunalla, ennen toisen ampukolvauspatruunan laukaisemista. Jos hylsyt tuntuvat "jumivan" hiukankin, on ne autettava ulos pesästä rassilla. Vaivannäön palkka on patruunapesä, josta hylsyt luiskahtavat ulos sujuvasti, olkoot ne vaikka rautaa tai kuparia. Joskus tulevaisuudessa ei myöskään metallikantainen muovihylsy liene mikään maankaato-ihme esimerkiksi lyhytkantamapatruunoissa (kehitelmä työnimeltään ".22 RF Last Warning Cartridge").

Sillä tohditaan ampua kohtikin hätävarjelutilanteessa, tuottamatta vakavaa ruumiinvammaa, osumalla vartaloon tai raajoihin, mutta oikeudettoman hyökkääjän tuskanparkunasta saadaan nauttia kuin ooppera-aariasta konsanaan, jos ihonalais-kudokseen sentin syvyyteen uponneen luodin kärkiontelossa on vaikkapa turkinpippurin oleo-resiiniä. Eräiden rynnärin lyhytkantamapatruunain mallin mukaan voi muoviluoti katketa irti hylsynsuusta. Samalla periaatteella voidaan tuottaa myös haulikapselipatruunoita, joiden käyttö tulee kyseeseen myös T/C-karabiinissa. Näitä ideoita ei tietenkään voida toteuttaa Suomessa.! Venäjällä, Klimovskissa ehkä tai Kiinassa, jossakin Pekingin liepeillä, missä sijaitsevat Norincon piekkarinpatruuna-lataamot, voitaneen joskus tuottaa tällaisiakin erikoisvalmisteita.

Ampukolvaamalla ensisijaisesti kiillotetaan piipunreiän seinämiä, mutta menetelmällä voidaan myös yhdenmukaistaa reiän läpimitta, väljentämällä siitä kenties löytyvät ahtaat kohdat. Taidolla suoritetun käsinkolvauksen tapaan avartaa ampukolvaus usein piipunreikää peräpuolelta enemmän kuin suupuolelta, ehkä vain tuhannesosamillin verran, mutta reiän vähäinenkin kartiokkuus parantaa osumatarkkuutta, kun se on oikeansuuntainen, suuta kohti "ahistuva". Kovin syviä työstönaarmuja ei ampukolvauksella, tai kolvauksella ylimalkaan, kannata ryhtyä silittelemään, koska myytävinä jo olevien aseiden piipunputkissa ei ole ehkä lainkaan "työvaraa".

SAAMI- ja CIP-normien mukaiset piiput tuppaavat olemaan pikemminkin "horoja jo syntyessään". Se aikakausi, jolloin piekkarin porauskaliberi saattoi olla jopa 5.30 mm ja uramitta 5.60 mm, siirtyi historiaan monissa Euroopan maissa jo vuonna 1914, kun horoutta vaativa CIP-järjestö perustettiin. Nykyään on tavanomaisin porauskaliberi 5.50 mm ja "mikrorihlatuissa" piipuissa suurempikin. Ampumaturvallisuuden kannalta katsoen voisivat mitat olla vaikkapa 5.00 / 5.30 mm, koska piekkarilla ei ammuta panssariluoteja. Tällä mitoituksella olisivat rihlat 1½ kertaa syvemmät kuin normaalimitoituksella.

Rihlanpalkkien korkeus on itävaltalaisten VOERE-piekkareiden tarkkuuden salaisuus, ja niiden noin tuplaten normaali leveys se kikka, jolla TOZ:it on saatu käymään huipputarkasti, ellei patruunapesää ole kalvettu tylsällä terällä, eikä piipunsuussa ole epäsymmetriaa tai tylsän "kruunausporan" pursottamaa skraadia. Tällaiset virheellisyydet eivät korjaudu piekkarista "luonnollisen kulumisen" kautta, eivätkä todennäköisesti ampukolvaamallakaan. Suun epäsymmetria on helppo korjata jopa Mora-puukolla vuollen tai pallomaisella tahi kartiomaisella pienois-hiomalaikalla ja veivattavalla käsiporakoneella. Yksi- tai kolmileikkuinen vajotusporanterä on myös sovelias "kruunauksen" (= piipunsuun sisäviisteen) epäsymmetrian tai purseellisuuden korjaustyökalu.

"Suppelon" eli ylimenokartion virhe korjautuu ehkä vain käsikolvauksella, pitkähköllä piippuunvaletulla lyijytapilla, jolla "skraadin" olemassaolo yleensä havaitaankin jyrkkärajaisena ahtaumana. Usein on tylsä patruunapesäkalvain myös kyntänyt rihlankuurnat osittain tukkoon peräpäistään. Tämäkin virhe havaitaan "lyijytulkin" läpimenovastuksen lisääntymisenä, kun se on työnnetty piipun rihlatun osuuden takapäähän asti. Lyijytulkkina voidaan käyttää patruunasta irrotettua lyijyluotiakin, joka naputellaan jollain kevyellä astalolla piipunsuusta sisään ja rassilla syvemmälle, ehkäpä piipun keskivaiheille asti, missä se tyssätään piipunsuusta ja peräpäästä sisään työnnettyjen tasakärkisten metallitankojen (läpimitta 5.0 mm) päiden välissä reikään tiiviisti sopivaksi.

Tällainen lyhyt lyijylieriö löytää piipunreiästä mahdolliset ahtaumat ja lyhyetkin väljät kohdat, tyrkittynä rassilla reiän päästä päähän, ja välillä, jos tarvis vaatii, takoen sitä piipunputkeen tiukemmin käyväksi. Piipunreikään valettua tulkkitappia voidaan puolestaan käyttää sinällään käsinkolvauksen työkaluna, ilman siihen kiinni valettua varttakin. Sitähän voidaan tyrkkiä edestakaisin piipunreiässä, vuoroin suu- ja vuoroin peräpäästä piippuun työnnetyllä rassilla, sekä myöskin tyssätä tiukkasovitteisemmaksi rassinpäiden välissä takoen. "Kolviksikin" soveltuvan tulkkitapin pituus on 100 - 150 mm. Noin puolet sen pituudesta työnnetään kolvaustyön alkajaisiksi esiin piipunsuusta, voidellaan ja sirotellaan hiomajauhe pinnalleen, ellei käytetä valmiiksisekoitettua hiomatahnaa.

Tahnalla voidellaan piipusta esiinpistävä kolvitapin pää, tai sitä voidaan pursottaa muutama tippa itse piipunreikään siitä päästä, mistä on havaittu poistettavia ahtaumia, taikka piipun peräpäästä, jonka toivotaan yleensä hioutuvan suupuolen reikää avarammaksi. Jotkut piipuntekijät käyttävät kolvaukseen jopa timanttipölyä sisältävää hiomatahnaa, kolmeakin eri karkeusastetta, Mesh-lukeman enentyessä (tahnan sisältämän hiomajauheen rae-suuruuden pienentyessä) työn edistymisen myötä. Toisille riittää arkipäiväinen venttiilinhionta-tahna, koska eihän piipputeräs ole lähimainkaan lasinkovaa, edes ammuttaessa karaistuneiden reiänseinämien pinnoilta.

Venttiilitahna myöskin muuttuu "fiinimmäksi" työn edistyessä, sisältämänsä hiomajauheen rakeiden musertuessa. Lopputuloksista ei voida havaita eroa eri materiaaleilla suoritettujen kolvausten välillä, mutta hiomatahnojen hankintahinnoilla on huomattava ero. "Timanttiläppäystä" tarvitsevia pintoja ei varsinaisista ampuma-aseista löytyne mistään. Aseita jotenkin sivuava metalliseos, johon timanttia pehmeämmät hioma-aineet purevat vain vaivoin, on joidenkin latausvälinesarjojen hylsynsupistusholkkien kovametallinen suurengas, jota käyttäjäkunta tosin joutuu tahkoamaan tai kiillottamaankaan tuskin milloinkaan.

T/C-karabiinin rosteriteräs-piippu on, etenkin .22 LR-kaliberisessa aseessa, siinä määrin pehmoista materiaalia, että uskon ampukolvauksen viidellä "puuteroidulla" patruunalla riittävän reiän viimeistelyyn. Onko toimenpide tarpeen, vaiko ei; sitä on mahdotonta sanoa piippua omakohtaisesti tutkimatta ja tulkkaamatta. "Kaiken varalta"-toimenpiteenä suoritettava ampukolvaus ei kuitenkaan huononna aseen suorituskykyä, kun käytetään jotain hellävaraista hioma-ainetta, kuten "vauvanpuuteria", kipsijauhetta, liitujauhoa, pii-maata tai punamultaa (= wanhojen savolaisten pyssyseppien suosikkia), tahma-vahatun luodin pinnalla, taikka suoraan patruunapesän luotitilaan vanupuikolla siveltävää valmistetta, joita saa päivittäistavarakaupoista "Kosmetiikka ja Kemikalio"-hyllyltä.

Hyviksi havaittuja sivelyvalmisteita ovat ainakin ruostumattoman teräksen kiillotusaine (JOHNSON's, tms.) sekä DENIVIT-hammaspuhdiste. Sen hioma-ainekoostumus on jokseenkin sama kuin takavuosina analysoidussa GOLD MEDALLION-piipunpuhdistusnesteessä, jonka "tee-se-itse"-tuotannon neuvominen oli nostattanut jotkin kaupalliset piirit hirmuiseen raivoon. Kuten usein on todettu, eivät asehuoltokemikaalit ja melko arkiset kotitaloustarvikkeet useinkaan poikkea toisistaan tehoavien ainesosien pitoisuuksiltaan tai koostumuksiltaan. Vain litrahintojen ero on useita kertaluokkia. Hinta-laatusuhteeltaan edullisia asehuolto-aineita löytyy myös autohuoltamoilta, minkä seikan ovat monet visitoorimme jo omatoimisestikin havainneet.

1302 MM; Pete


Raskas Koopee ja Liljan kukka

Voisitko ihan lyhyesti kertoa hieman noista AL-43 ja LILJA Karabiini-aseista? Ikinä en ole kuullut minkäänlaista mainintaa niistä - tosin en ole (vielä) niin paljoa aseasioita seurannutkaan. Kaliiberit, käyttötarkoitus ja -ryhmä jne.

Pidä härmänkielinen GOW pystyssä - sillä on potentiaalia!

T: Jussi & G17

  Jotain pakinaa on näistä aseista ollut lontoonkielisellä saitilla. Tietoni jäivät valitettavan niukoiksi, koska laajassa Tourulan "asehuoneessa" ei ehditty kunnolla tutustua yhteenkään aseyksilöön. AL-43 oli tosiaan "raskas konepistooli", jonka lukkokoneisto lienee variaatio Villar-Perosa:sta 1915 (puolilukittuva kiertosulku/ hidastettu massasulku, kehitelty v. 1911 FIAT-konekivääriin). Patruuna oli aluksi 9 x 35 mm, mutta lopulta 7.62 x 35 mm, joka osoittautui vertailuissa paremmaksi. Hylsyt olivat otaksuttavasti pätkittyjä ja "alas nekattuja" (= olastettuja) 6.5 x 55 mm Ruotsin Mauserin hylsyistä, joille VPT/Lapualla oli jo välirauhan ajoista tuotantovälineistö, vieläpä sopivasti sisäänajettuna:

Jatkosodan alkaessa oli Ruotsin valtion tilaus (66 miljoonaa patruunaa) jäänyt vain sataatuhatta kappaletta, eli muutaman päivän tuotantoa vajaaksi, kun 19. 06. 1941 kävi sotatalouspäälliköltä käsky keskittymisestä 7.62 x 53R:n lataamiseen. (Sotatoimi Barbarossan aikataulu oli ollut jo kauemman aikaa suomalaisten tiedossa, mutta ruotsalaisia ei haluttu saattaa paniikkiin ennenaikaisesti: Patruunatuotannon keskeytyksestä olisi osattu pian tehdä johtopäätökset Ruotsin lehdistössä, joten päätöstä lykättiin viime hetkiin saakka).

AL-43:n prototyypit eivät olleet joukkotuotanto-kelpoisia taisteluvälineitä, eivätkä enää teknisesti ajanmukaisia. Suomalaisilla oli jo tietoa saksalaisten rk-prototyyppien ja niiden patruunain olemuksesta, ja ehkä juonessa rynnäreiden täydellisen tuotantolinjan ostaminen Saksasta taikka Ruotsista, jos tarvetta yleensä ilmenisi. Osattiinhan omassa maassakin kehitellä "peltipyssyjen" massatuotantolinjoja jopa muillekin malliksi, tunnetuimpana esimerkkinä KP/-44:n eli "Peltiheikin" valmistuslinja Tikkakoskella, joka joutui vuosisataisen vihollisemme omistukseen lähes käyttövalmiina. Vain joitain koneita oli enää asentamatta paikalleen, tai matkalla Saksasta Suomeen.

Lopullisen rk:n rakenteesta ei ole tietoa. Voidaan kuitenkin olettaa Tikkakoski Oy:n omistajalla, Willi Daugsilla, olleen vähintään puolitekoiset piirustukset mikrofilmeillään, kun hän joutui pakenemaan Suomesta, ennenkuin miehittäjät tai vihollisten suomalaiskätyrit (suunniteltu VALPOn seuraaja: TATUPO = Tasavallan Turva-Poliisi) estäisivät maastalähdön. Ase olisi ollut ehkä Sturmgewehr 44:n klooni ? Vielä vuonna 1947, kun Suomelle saneltiin tulitauon ehdot Pariisissa, kiellettiin suomalaisia erityisellä artiklalla hankkimasta "saksalaista alkuperää olevaa taisteluvälineistöä" asevoimiemme käyttöön. Tuon kummallisen artiklan vainoharhainen sanamuoto saisi tätä kautta loogisen selityksen.

Aimo J. Lahti ei todennäköisesti olisi osallistunut rk:n suunnitteluun kuin ehkä konsultin ominaisuudessa. Hän hallitsi kuitenkin patruunatesteissä ja -vertailuissa tarvittavien, perinteisillä työstömenetelmillä valmistettavien prototyyppi-aseiden suunnittelun. AL-43:n mallikappaleet muistuttavat kasvuhormoonien yliannoksilla "doupattua" SUOMI-kp /31:tä. Ne oli valmistanut SUOMI-kp/ 31:n piippujen ja Maxim-kk:n lukkojen "säätöprikkoja" tuottaneen Partaterä Oy:n työkaluosasto, koska varsinaisilta asetehtailta ei löytynyt tuotantokapasiteettia.

Ilman lipastakin on AL-43:n paino (muistikuvani mukaan) ehkä kuusi kiloa ja pituutta metrin verran. Hallussani olevista kirjoista ei löydy tietoja aseen teknisistä ominaisuuksista, vaikka esim. "ARMA FENNICA 1:n ja 2:n" kokoajalla olisi ollut käytettävissään VALMET/Tourulan tutkiuskokoelman koko esineistö; mukaanlukien se AL-43:n prototyyppi, jota olen itsekin usein käsissäni kannatellut. Proto-pyssy, jota ei uskallettu edes purkaa, ei kiinnostanut raadollisen kaupallista tiedonjulkistajaa.

Vertailussa olleista patruunoista osoittautui 7.62 x 35 mm ballistisesti etevämmäksi. Ominaisuudet eivät juurikaan poikkea nykyisestä 7.62 x 39 mm patruunasta: Hylsy on hiukan lyhyempi, mutta ruutitilavuus on vähintään sama, koska hylsyn läpimitta on suurempi. Kokeilut 9 x 35 mm versiolla päättyivät ehkä jo vuonna 1943. 7.62 x 35 mm patruunoilla suoritettiin koeammuntoja vielä v. 1945. Patruunoita on yllättävän monien keräilijöiden kokoelmissa yksin kappalein. Edesmenneellä Jali Timarilla niitä oli kourallinen kumpaakin kaliberikokoa, vuonna 1977. Vahinko, että en älynnyt "ronkua" yhtä kappaletta molempia, enkä vilkaista hylsyjen kantaleimojakaan.

Luotien otaksun olleen vakio-kamaa, eli 9-millisessä 7.5 gramman (tai 8 g) painoinen kokovaippa, ja 7.62 mm patruunassa 9.65- grammainen S-luoti. "Arma Fennica"-sarjan "Suureen Patruunakirjaan" olisi todennäköisesti tullut tietoa kaikista KOLMESTA suomalaisesta esi-rynnärinpatruunasta, mutta kyseistä kirjaa ei julkaistu milloinkaan joistain salaus-syistä. Tourulan tutkimuskokoelmissa oli joka lajia näitä patruunoita, kolmantena kaliberina 9 x 40 mm Lilja. Se on ladattu ylipitkäksi venytettyyn 9 x 19 mm hylsyyn, josta saisi olastamalla hylsyn venäläiseen 5.45 x 40 mm patruunaan. Arvata voi, ettei sitä saada uudelleentuotantoon milloinkaan, vaikka kysyntää olisi/ koska kysyntää on...!

Kannan läpimitta on tasan sama kuin AK-74:n patruunassa (10 mm, urakanta), ja jos .357 Maximum-hylsyyn sorvaisi urakannan laippakannan tilalle, sekä istuttaisi siihen 9 mm Parabellumin luodin, niin eipä sitä äkkinäinen silmämäärin erottaisi Lilja-patruunasta. (Tosin taitavat kaikki .357 Maximumin hylsyt olla niklattuja, kun taas Liljan hylsyt ovat messinkiä). Hylsy on lähestulkoon suora, ja se paikoittuu pesään suustaan, kuten 9 mm Parabellum-patruuna. Lilja-karabiinin mekanismi on omaperäinen. (Kaikki Valmetinkaan miehet eivät sen "sielunelämää" ymmärtäneet). Aseessa on vaipan sisällä ees-taas jousivoimaa vastaan perääntyvä piippu, joka pystyy taantumaan muistikuvani mukaan n. 15 mm:n matkan.

Massasulku on kuin konepistoolissa, mutta laukaisukoneistossa on lineaarinen taikka vasara-iskuri: Liikkuvat osat jäävät latausliikkeen jälkeen etuasemaan. Liipaisinta painettaessa kuuluu naksahdus, jos iskumekanismi on vireessä. Piippu ei ole kytketty millään tavoin lukkoon eikä aseen runkoon jäykkäyhteyteen, etuasemassaan ollessaan. Kun ammutaan patruunan kera, juuttuu pitkä hylsy korkeapaineen ajaksi pesänseinämiin. Massalukko alkaa perääntyä. Jos piippu olisi - kp:n piipun tapaan - kiinni karabiinin rungossa, katkeaisi hylsy patruunapesään ensi laakilla, tai viimeistään varastorasvojen hankauduttua pois patruunapesän seinämistä.

Lilja-pyssyn piippu kuitenkin perääntyy lukkoa seuraten, kunnes paineet haihtuvat hylsyn sisältä. Hylsymessingin joustavuus kutistaa hylsyn irralleen pesän seinämistä. Kun piippu pysähtyy taka-asentoonsa, ei sen reiässä ole enää ylipainetta lainkaan, ja hylsykin on jo alkanut kiskoutua ulos pesästä ulosvedinkoukun vetämänä, lukon jatkaessa taantumistaan taimmaiseen asemaansa saakka. Hylsy poistuu tavanomaisella järjestelyllä. Etenevä lukko työntää lippaasta tyrkyllä olevan patruunan pesään. Iskurikoneisto jää vireeseen, joko uudella liipaisulla vapautettavaksi (kertatulella), tai latausvarmistimen vapauttamana (sarjatulella) jos liipaisin on painettuna taakse.

Ainoa "en-tiijjän" yksityiskohta tässä aseessa on se, jääkö piippu taka-asemaansa, kunnes lataussykli on täydellinen, vai pääseekö se liikkeelle heti perääntymisvaiheensa päätyttyä, palautusjousensa voimalla. Olisinkin vienyt aseen kotiini tarkemmin tutkittavaksi 28. 02. 1988, Tourulan tehtaalla käydessäni. (Lyhytaikaisesta lainaamisesta oli sovittu jo melkein vuotta aiemmin). Vierailusta tuli kuitenkin hieman murheellinen jäähyväisretki: Tourula tutkimuskokoelmineen oli joutunut äkkiä yhtä häijyn vastustajan haltuun kuin Tikkakoski Oy meni vuonna 1944.

Onneksemme oli viikonvaihde ja vapaapäivä. Ilmoitustaululle oli naulittuna ankara, kaikenlaiset tehdasvierailut kieltävä ukaasi. "Sakokratian" aikakausi oli alkanut Jyväskylässäkin: Enää milloinkaan eivät esimerkiksi koulujen luokkaretkeläiset päässeet tutustumaan tutkimuskokoelman aartehistoon. Onni oli myötä siinä suhteessa, että kaikki oppainamme olleet Tourulan toimihenkilöt olivat jo sanoutuneet irti "talosta": Potkuja ei enää tarvinnut pelätä, vaikka miehet uhmasivatkin röyhkeästi vieraiden sisäänpäästö-kieltoa. Jokaisella oli jo tiedossaan uusi työnantaja, eikä vähäisintäkään hinkua jäädä takavuosien verisimmän kilpailijan käskyvallan alaisuuteen. Veistelimme vitsejä siitä, millaisia etuisuuksia irtisanomisajan lyhenemisestä mahtaisikaan koitua; ehkä jopa "Kultainen Kädenpuristus", mutta irtisanomisajan palkka ainakin..!

"Eväinä" meillä oli iso muovipussillinen 9 x 19 mm patruunoita, joten tehtaan sisäradalla järjestettiin kp-ampumakilpailu, ja harvinaisella VKT/44-pistoolillakin onnistuimme ampumaan sarjatulta. (Tuelta ammuttaessa temppu onnistuu monillakin itselataavilla pistooleilla, jos osaa oikeanlaisen kahdenkäden otteen, minkä me löysimme sattumalta. Pähkäilimme kymmenen vuoden ajan: "Mitä oikein tapahtui?" Sitten ryhdyimme kokeilemaan, josko tuon ilmiön voisi toistaa tuottamuksellisesti: Voihan sen..!).

Karabiinin toimintasyklin viime vaihe jää siis ainaiseksi arvoitukseksi. Aseen nykyinen sijaintipaikkakin on tuntematon, mutta olkoon se mikä tahansa, on kyseinen ainutlaatuinen ase-harvinaisuus TAATUSTI jonkun tai jonkin vainoojan(i) hallussa! Jotenkin johdonmukaista (sujuvan lipassyötön kannalta katsoen) on piipun lukittuminen aseen lukkouurnaan taaimmaiseen asemaansa, syöttövaiheen ajaksi. Kun patruuna on mennyt pesään lukon työntämänä, voidaan piippukin vapauttaa syöksymään oman jousensa plus lukon "juohennusjousen" (= rekyylijousen) yhteistyönnöllä eteenpäin.

Jos aseen tulenvaihdin on käännetty sarjatulelle, olisi eduksi, jos iskumekanismi "tappaisi nallin" ennen liikkuvien osien tärskähdystä etuasemaansa: Toteutuisi ns. kelluvan tulen periaate, kuten jo pikakivääreissä malli MADSEN, LAHTI/SALORANTA tai FÜRRER, joissa jäykkä-yhteyteen kytkeytyneiden liikkuvien osien eteneminen vaihtui rekyyliperääntymiseen ennen äkkipysäystä etuasemaan. Kaikkien näiden aseiden rekyyliä kiitetään pehmeäksi; jopa Madsenin, jonka liikkuvien osien tärskyä taantumisen jälkeen ei ole erityisemmin puskuroitu, mutta koko liikkuvien osien yhdistelmä taantuu patruunan latauspituutta pidemmän matkan, eli ase perustuu pitkärekyyli-systeemiin.

(Madsenin lukko ei peräänny yksinään lainkaan, vaan se kääntyilee peräpäästään luistiin akseloituna ala- ja yläviistoon. Hylsyt poistuvat lukon alapuolitse ja erityinen syöttökäpälä työntää patruunan pesään lukon yläpuolitse, kuin kiväärimiehen peukalo MARTINI-HENRY -kivääriä ladattaessa. Keski-asennossaan on lukon etupää patruunan lauetessa. Madsenin lukitussysteemin periaate on toteutettu jo ROPER & SPENCER-pumppuhaulikossa, jonka pesään patruunat tosin syöttyvät piipunalaisesta putkimakasiinista lukon iskupohjan alitse. Hylsy perääntyy pesästä, nyt alas kääntyneen lukon "selässä" olevaan kuurnaan, josta ylöspäin heilahtava lukko heittää sen tiehensä).

Piipun taakselukitus latausvaiheen ajaksi on helppo kytkeä latausvarmistimen toimintaan. Kyseinen rakenne-osa, eli "automaattilaukaisin", on pakollinen aseissa, jotka ampuvat "suljetulla lukolla" ja ovat varustettuja erityisellä iskurimekanismilla. Lilja-karabiini kuuluu tähän kategoriaan, joten nimitys "konepistooli" on perin-juurin erheellinen, ja ase lukeutuu rynnäkkökiväärien pääluokkaan. Patruunan hylsynpituus ylittää sentään noin 7 mm:n verran USA:ssa vaihtoehtona olleen U.S. .351 Carbine-patruunan 33 mm:n hylsypituuden. Ehdolla oli Jenkeissä jopa .401 Carbine-patruuna, mutta sodan uhatessa jouduttiin vuonna 1940 omaksumaan kaliberi .30 U.S. M1 Carbine.

Se oli tuohon aikaan pisimmälle kehitelty, ja karabiini-vaihtoehtojen joukossa oli vielä lukuisia massasulkuisiakin aseita, joiden lukkomassa olisi enentänyt pistoolia korvaavaksi aiotun aseen kokonaispainon reilusti yli sallitun enimmäispainon rajan. Jopa .30 Carbine-patruunaa ampuvat massalukkoiset karabiini-prototyypit olivat "ylipainoisia", ja ne putosivat siksi kilpailusta jo karsintavaiheessa, teknisestä etevyydestään huolimatta. Mikäli David Williamsin USA:n "Vankileiri-saariston" parakissa ideoima kaasumäntätoiminen konstruktio olisi omaksuttu jahkailematta, olisi patruunaksi tullut .351 Carbine eli 8.8 x 33 mm, aseen painon pysyessä vielä enimmäisrajan alapuolella.

Luodin iskuvoima olisi yksinäänkin vastannut .45 ACP:n ammuksen "stopping poweria", jonka tavoittamiseen tarvittiin 3 - 5 nopeasti ammutun .30 kaliberin karabiinin luodin vartalo-osumien yhteisvaikutus. On täysin mahdollista, että Valtion Kivääritehtaan (VKT:n, sittemmin Valmet/Tourulan tehtaan) tuotetarkastaja Erkki Liljalla oli tietoa USA:n karabiinipatruunain vaihtoehdoista joskus Jatkosodan keskivaiheilla, kun hän alkoi oman "raskaan konepistoolinsa" rakenneratkaisuiden pohdinnan. Aseen prototyypin hän valmisti ilmeisesti itse "firaabelityönä", koska aikaa kului kuin Iisakin Kirkon rakentamiseen; lähes vuosikymmen (ehkä vuodesta 1943 vuoteen 1952 ?).

9 mm Lilja-patruunalla oli ollut tunnettuja, joskin lyhythylsyisempiä ja muutenkin "kesympiä" esikuvia USA:ssa jo vuodesta 1905 alkaen. Massasulkuiseen itselataavaan luodikkoon WINCHESTER M/-05 ladattu .35 Win. Self-Loading oli varsinainen lälläri; eräänlainen puolilaippa-hylsyinen versio .38 Special-revolverin patruunasta tai pidennetty variaatio .38 Colt Automatic malli 1900-patruunasta, kuinka päin vain. Jonkin verran tyrnävämpi oli (tai on; ladataan tiemmä yhä) 8.8 x 35 mm eli .351 Win. S-L. Sekin massalukkoisen siviililuodikon patruuna 11.7 grammaa painavalla luodilla, nimellinen lähtönopeus 564 m/s.

"Marginaalisesti riittävä peurankaatoon", jos luotetaan vain yhden osuman tehoon, mutta eihän siihen pane mikään pakko luottamaan, koska näppäräsorminen ampuja pystyy "lasettamaan" kolmekin laukausta sekunnissa pehmeärekyylisellä itselataavalla Winchester M/-07:llä. Jokseenkin kaikki patruuna-asiantuntijat, muutkin kuin Suomen "kaupalliset ballistikot" tuijottavat, sokkoina kuin lepakot aurinkoa, YHDEN luodin vajavaista nimellisenergiaa, tajuamatta sitä peruuttamatonta faktaa, että itselataavia aseita on ollut olemassa jo 1890-luvun alkuvuosista alkaen.

Jos savukerasiaan mahtuvan 6.35 mm taskuaseen täysi lippaallinen tyhjennetään oikeudettoman hyökkääjän "outokumpuun", tai Laukon peuran kylkeen lauotaan samalla sihdillä kolme "nootsev'n selfloudö:n" lyijykärkiluotia, on osumien YHTEISvaikutus hyvinkin "magnumillinen". Ei tarvita sotilaslääketieteen asiantuntemusta asian ymmärtämiseen, jos se HALUTAAN ymmärtää! Kokemukset haulikkometsästyksestä riittävät, ja niitähän on lehtikirjoitteluun etuoikeutetuilla metsästysballistikoillakin kerskailtavaksi asti. (Siis kokemukset lyijyhaulien aikakaudelta, jolloin riistaakin vielä saatiin. Korvikehauleilla ammutuista linnuistahan jää "trofeiksi" vain joitain irronneita pyrstösulkia ja ilmassa leijuvia höyheniä, mutta kanalintu- ja jänis- tai kettujahtiin eivät haitallisuusasteeltaan Variola-viruksiin rinnastettavat Vihertaesis Pipertiis -alkueläimet ole vielä päässeet vaikuttamaan, lyijyhauli-kieltoja aiheuttaen).

Vaikka 9 mm Lilja-patruunan lähin tunnettu esikuva .351 Win. S-L tunnetaan kotimaassaan pelkästään siviilipatruunana, se limittyy myös 1. maailmansodan historiaan. Ranskalaiset ostivat Winchester Model 1907-kiväärejä ja pienemmissä määrin .401 Win. S-L -kaliberisia Model 1910-kiväärejäkin koekäyttöön juoksuhautasodaksi jumiutuneissa taisteluissa, sekä tiedustelulentokoneiden ja tulenjohto-ilmapallojen tähystäjien aseiksi. Aseiden käytön laajuudesta ja menestyksekkyydestä eivät suuripiirteiset historiankirjat kerro, mutta Bourges'n tehdas latasi kokovaippaluodillisia itselataavien kiväärien sotilaspatruunoita, kumpaakin kaliberia, vuodesta 1915 sodan loppuun asti v. 1918. Patruunain tunniste on kantaleima ART W ja vuosileima 15...18.

Sotilaskäyttöön Suomen korpimailla, missä ampumaetäisyydet eivät kovinkaan usein ylitä sataa metriä, olisi Lilja-karabiinin lainen ase täysin kelvollinen. Onhan 9 x 19 mm konepistoolikin. Yli tuplaten pidempään hylsyyn mahtuisi kaksinkertainen annos ruutia ja siis tuplaten suurempi luodin liike-energia. Ilmanvastus kuitenkin söisi ainakin tavanomaisimman 7.5-grammaisen Parabellum-patruunan luodin lisäenergiasta melkoisen siivun, koska se lisääntyy logaritmisessa suhteessa nopeuden funktiona, eli jos nopeus tuplautuu, vastus nelinkertaistuu. (Lilja-patruunan luotinopeus ei sentään olisi kaksinkertaistunut 9 x 19 mm konepistoolinpatruunaan verraten, mutta 9 x 35 mm AL-43:n tapauksessa näin olisi voinut käydäkin).

Käyttöön olisi voitu omaksua raskaampi 12 - 13 gramman luoti, mutta taloudelliset (ja erityisesti sotataloudelliset) karut faktat puhuivat pienemmän kaliberin omaksumisen puolesta. Myöhempi kehitys maailmalla, huipentuen 5.56 x 45 mm patruunan omaksumiseen ensin USA:n ja lopulta NATO:n yksilöaseiden yhtenäispatruunaksi sekä 5.45 x 40 mm patruunan hyväksymiseen vihollispuolen käyttöön osoitti sen, että osuman räjähdysmäinen fysiologinen vaikutus eli "salaDumDum-efekti" on perinteisen käsityksen mukaista "pysäytysvaikutusta" tavoiteltavampi ominaisuus. Tämä ei ole enää aikoihin ollut mikään synkkä sotasalaisuus, vaan tunnettu jo yli sadan vuoden ajan. (Ks. artikkeli "HAAG 1899").

Itse Lilja-karabiinin periaatetta, eli massasulkua ja sen perässä taaksepäin perääntyvää, piippua on sovellettu, ehkäpä tuntematta keksinnön suomalaista alkuperää eli itsenäisen oivalluksen tuloksena, USA:ssa, kahvarunkonsa rakenteellisen heikkouden takia lyhytikäiseksi jääneissä Kimball-pistooleissa ja erittäin vähän tunnetussa, ilmeisesti .38 Special (Flush) Wadcutter-patruunaa ampuvassa Colt Gold Cup National Match-pistoolissa, jonka kaliberi on pääteltävissä lippaan "huulien" muotoilusta asetta esittävässä piirroskuvassa. Pikkuisen "piipun palautusjousen" läsnäolosta samaisessa piiroksessa vuodelta 1974 voidaan päätellä "liljamainen" toimintaperiaate. Colteille ominaista keikkapiippua ei tässä mallissa ole. Piippu perääntyy luistin myötä korkeintaan kolmen millimetrin matkan. Uudemmissa Gold Cup Nat'l Match-malleissa lienee tavanomainen keikkapiippu, ja kaliberinsa on .45 ACP.

Kimball-pistooleja valmistettiin vajaat 300 kappaletta vv. 1955 - 58 kalibereissa .30 US M1 Carbine ja .22 Hornet. Joitain ehjinä säilyneitä yksilöitä on tallella keräilyharvinaisuuksina niiden aseenomistajien kokoelmissa, jotka älysivät ampua aseillaan yksinomaan kevytlatauksia. Lähes jokainen ase, jolla ammuttiin muutama lippaallinenkin kivääriruudilla ladattuja tehdaspatruunoita, on hajonnut.

Lilja-karabiinilla ei liene koskaan ammuttu yhtäkään laukausta, vaikka patruunoita siihen on kyllä ladattu VPT/Lapuan toimesta ilmeisesti vuonna 1943. On todennäköistä, ettei aseen prototyyppejä ole valmistettu yhtä kappaletta enempää. Ballistisista ominaisuuksista ei siksi ole olemassa tietoja, eikä myöskään esimerkiksi sarjatulinopeudesta. Kun ase lopulta valmistui, se oli jo auttamattomasti vanhentunut sotilasaseena. Metsästyskäytössä se voisi olla hyvinkin näppärä peli, vaikkapa jänisjahdissa tai ketunpyynnissä. Teknisiä ominaisuuksia ovat:

Aseen kokopituus    925 mm
Piipun pituus            415 mm
Paino ilman lipasta    4 kg
Lipas    20 patruunaa; suora, kaksirivinen

Proto-aseessa on 3/4-pituinen loimukoivutukki, pistoolikahva, samaa materiaalia, ja liereä, fosfatoitu (SIC !) vaippa piipun ympärillä, lävistettynä sivuiltaan kymmenellä pyöreällä jäähdytysreiällä.

0702 MM; Pete


"Yläkaupungin alamaailma ?"

Monissakin amerikkalaisissa elokuvissa vievät poliisit konnan "downtown", kuulusteltavaksi/ pieksettäväksi/ pidätetyksi/ vangituksi "kyttikselle". Mistä sanonta johtuu ? Koulusanakirja tuntee vain suomennokset: "Kantakaupunki" tai "keskikaupunki".

"Dauntaun"

USA:n "vanhat kaupungit" oli rakennettu meren äärelle tai joen tahi järven rantaan, koska kuljetukset hoidettiin ennen rautateiden rakentamista vesitse, jos suinkin mahdollista. Keski- eli kantakaupunki sijaitsi siis "alhaalla" ja laitakaupunki sekä lähiöt, joissa pikkurikokset viihtyvät, rakennettiin ylemmäksi rantapenkereille ja niiden päällisille kukkuloille tai harjuille. Suuret rötökset jäävätkin rankaisematta säännönmukaisesti, koska niihin syyllistyvät isokenkäiset öky-rikkaat valturit, jotka eivät asu yläkaupunkien köyhälistökortteleissa. Kun vilkaistaan USA:n kaupunkien asemakaavoihin, todetaan "vanhojen kaupunkien" poliisi-konttorien sijainneen kantakaupungissa, kun taas "nakkivarkaat" asuivat laitakaupungilla ja lähiöissä.

Slangisana "downtown", jota virkakunta vanhoissa leffoissa viljelee, on pikkuhiljaa korvautumassa termillä: "The Piggery", joka on vähemmän ylimalkainen. Se tarkoittaa yksiselitteisesti poliisitaloa "putkistoineen". Suomennetaan jo nyt sanaksi "kyttis" tai "kyttälä", joka ei ole täysin sanatarkka tai kuvaavakaan, mutta kelvannee toistaiseksi, vaikkapa TV-sarjojen tunnetusti eufemistisiin (= itsesensuroituihin/ siistittyihin) käännösteksteihin.Toisinpuolisen eufemismin: "Suojeluskunnan aselupa" vastakohta on Suomessa ollut jo vuosien ajan "sikalan aselupa", eli moderni terminologia ei ole enää täysin vieras meilläkään. Lontoonkielen slangisanojen tuntemus on siis enentymässä aseharrastajien keskuudessa ilahduttavalla tavalla.

Runeberginpäivänä 2000; Pete


Jenkkien eväät

Onko sinulla Amerikan ruokatottumuksista tai -kulttuurista tietoa ? Jos on, pystytkö lähettämään minulle ? Tarvitsisin kouluaineessani.

Kaisu R.

Nykyiset ruokatottumukset eivät ihmeemmin poikkea kiireisten suomalaisperheiden menusta. Purkki-hernekeitto ei Jenkeissä taida olla erityisen tunnettua, mutta tölkitetyt, esikypsytetyt pavut tomaattikastikkeessa ovat ainakin köyhälistön lähes jokapäiväisen aterian perustana, täydennettynä ehkä keitetyllä irtojyvä-riisillä ja jauhelihalla tai pilkotulla säilykelihalla, joka on yleensä nautaa (Corned Beef). Kastike on yleensä chili-pitoista sinällään, jo tölkeissä, tai sekaan lirutellaan enemmän tai vähemmän "äykeää" pullotettua maustekastiketta. Tämä miljoonien perheiden perus-ateria on siis kaikkiaan mexikolaista Chili con Carnea.

Suosittuja ovat myös mikrossa kypsytettävät "TV-ateriat", jotka ovat useimmiten erilaisia italialaistyyppisiä pastaruokia. Vastaavanlaisia notkuvat hyllyt myöskin meillä Suomessa. Nehän ovat nykyajan "kotiruokaa". Texmex-ruokalajit ovat valloittaneet koko maan, itärannikkoa myöten, vaikka myöskin pizza ja lasagne ovat edelleen suosiossa, yleensä puhelimitse tilattuina pizzerioista, ellei käydä syömässä "ulkona" pizzeriassa, tai kirjaimellisesti ulkona, haukkaamassa hampurilainen tai pari "hodaria", ja ranskanperunat (kenties perinteitä noudattaen suolalla ja etikalla maustettuina, joskin ketsuppi on yleensä jo tullut niiden tilalle yleismausteeksi). Katuruokailun uusina ruokalajeina ovat yleistymässä karjalaisen sultshinan ja keitinpiiraan texmex-sukulaiset: Tacot, enchiladot ja burritot.

(Miedomman makusuunnan kannattaja löytävät toki aina varsinkin huoltamoiden kuppiloiden valikoimista juustosämpylän, jonka halkiossa on voita ja melko paksu viipale - erittäin usein suomalaista - Emmentaljuustoa. Ruokailijat maustavat annoksen makunsa mukaan: Ainakin rekkakuskit sivelevät "punaleiman" päälle paksulti sinappia, joka voi olla erittäinkin tyrnävää, vaikkapa Coleman's Mustard Powderista, siideri-etikasta ja hunajasta tai vaahterasiirapista sekoitettua "talon erikoista", jonka resepti on tietenkin SYNKKÄ Valmistussalaisuus - tiettyyn rajaan asti: 5 - 20 dollaria "extra tippiä" tarjoilijatytölle).

Karjalaisissa perinne-safkoissa on "tortilja" yleensä ruisjauhotaikinaa, sitko-aineena vehnää. Maissi ei näillä seuduilla ehdi kypsyä, vaikka NIKITA S. HRUSTSHJOV ounasteli aikoinaan sitä voitavan viljellä jopa Murmanskin oblastissa asti. Täytemateriaalit ovat viljatuotteita: Ohrarouheita tai riisiä, maidossa notkeahkoksi puuroksi keitettynä. Mexikolaisissa USA:an omaksutuissa, valmistustavaltoiltaan karjalaisten perinneruokien kanssa jopa yllättävän samankaltaisissa piiraissa on täytteinä erilaisia eläinkunnan tuotteita, eli lihaa, kanaa tai kalkkunaa, ja kovat mausteet - cayennenpippurin eli turkinpippurin palkojen (ital. "pepperoni") suikaleita enimmäkseen, tai niillä maustettuja eritehoisia kastikkeita, joita löytyy kaupanhyllyiltä Suomestakin runsaudenpulaksi asti, kuten myös taco-kuoria ja niitä kookkaampia tortiljoja.

Suosittelen oheislukemistoksi nimimerkin B. TRAVEN "viidakkosarjan" teoksia, joista löytyy paikoitellen erittäin kulinaristisia kuvauksia etenkin enchiladojen valmistuksesta erilaisin täyttein ja höystein, karjalaisten keitinpiiraiden kypsytystekniikalla, mutta mitä alkeellisimmissa eteläisen Mexikon torikauppa-olosuhteissa. Kolesteroli-kauhuisillekin on kirjoissa esiteltynä joitain frijoles-pavuista syntyvien arkiruokien reseptejä. Soveltuvat myös vegaanien ruokalistalle. Jälkiruoaksi citrus-hedelmiä, ettei keripukki pääse yllättämään. (Se ei ole nimestään huolimatta himokas "hirmu-jernijä", vaan yksipuolisesta ravinnosta aiheutuva C-vitamiinin puutostauti).

Varsinaisista perinneruokalajeista osavaltioittain riittäisi tarinaa paljonkin. Perinteinen "Tex-ruoka" lienee yhä vähintään 1½ " paksuinen t-luupihvi, paino naulan verran, pinnalta paahdettu, sisältä punainen. Louisianan seuduilla taas näkyy rannikon läheisyys ja väestön ranskalainen alkuperä, niinkuin yleensäkin "syvässä Etelässä", ruokakulttuurissakin. Aikaa näille pakinoille pitäisi olla kuukauden verran, keskitettynä pelkästään tähän aiheeseen, ja unohtui kertoa, että G.O.W. on ensisijaisesti pyssy-harrastajien website. Toivotaan, että ylläolevasta USA:n nykyisen ruokakulttuurin kuvauksesta on jotakin apua "esseen" laadintaan.

01022000; Pete


"Hirmumyrsky kierteellä"

Olen hankkimassa kivääriä, ja kysyisin AseTeknon valmistamasta Tornado kivääristä 7,62 x 53 R: Onko ollut koskaan koeammunnassa ? Ja vielä aseen suunnittelija J. Vottonen, omaako kyseinen henkilö mitään statusta hyvillä aseilla, vai onko tuntematon suuruus ?

Juha

  Pallo on pakko heittää eteenpäin jollekin aseenomistajalle, senkin uhalla, että informaatio menee piilo-mainonnan puolelle. Itse olen nähnyt Tornadon vain lehtimainosten kuvista. Ei ole ainakaan koreudella pilattu, mutta eipä ollut myöskään englantilaisten "Pönkä-Pyssy" (Stanchion Rifle) kovin kaunis. Makuuammunnan ergonomia on kuitenkin esimerkillinen. Mainitun 14 mm pst-kiväärin lopullisesti v. 1937 virallistettu nimi on BOYS RIFLE, kehittelynsä viime vaiheessa kuolleen suunnittelijansa, kapteeni Boys:in muiston säilyttämiseksi. Nimitys aiheutti tietenkin hauskoja sekaannuksia, koska "Boy's Rifle", genetiiviä ilmaisevan heittomerkin kera, tarkoitti kevyttä salonkikivääriä, jonka perä on mitoitettu esi-murrosikäisen ampujan (10 - 12 v.) käyttömukavuutta ajatellen, jo tehtaassa.

Vastakohta, "Adult's Rifle", on yhä yleinen ainakin ilmakiväärien lajinimikkeenä. Kun Englannista saatiin Talvisodan aikaan "myötätunnoksi" sata sotatoimiinkin mukaan ehtinyttä Boys:ia, ihmeteltiin pakkauslaatikoiden merkintöjä tutkittaessa, että: "Salonkikivääreilläkös engelsmanni luulee meidän höökivaunuja kivittävän ?" Aseiden luonne paljastui toki, kun laatikot avattiin, mutta aiottuun tarkoitukseensa alkoi "14.00 pst kiv 37 englantilainen" olla jo uhkaavasti vanhentumassa. Patruunain (kantaleima yleensä "K-39 W" = KYNOCH panssarikeerna-luodilla) kordiittiruuti "laiskistui" pakkassäällä, ja lähtönopeus oli alkuaankin surkeat 762 m/s huoneenlämmössä. "Postivaunun" tornin kyljen luoti sentään puhkaisi, ja pyöri pitkin tornin sisäseiniä, aiheuttaen paniikkia vaunun miehistölle.

Varsinaisena teemana olevan AseTeknon Tornado-kiväärin muotoilu tuo näkömuistin mukaan jotenkin mieleen "pönkä-pyssyn", mutta "livenä" en ole asetta koskaan nähnyt, saati käsissäni pidellyt, ampumisesta puhumattakaan. Kokemusperäisiä tietoja siis kaivataan: Sana on vapaa aseenomistajille, mutta liian kritiikitön esittely tulkitaan herkästi "myyntipuheiksi"! Pohjois-Kurjalastakin löytyy arvostelukykyisiä asekonstruktöörejä.

Ainakin kaliberi-valinta vaikuttaa onnistuneelta. Wanhassa 7.62 mm "Moiskis"-patruunassa on erityisominaisuuksia, joita ei sellaisinaan löydy lähinnä vastaavista .308 Win.- ja .30-06 kaliberin patruunoista esimerkiksi tarkka-ammuntakäytössä: Verrokkien parhaat ballistiset ominaisuudet tavallaan yhtyvät 7.62 mm Mosin-patruunassa. Tornadon piippu lienee mitoitettu .308" luotien ammuntaa varten, koska "venäläisrihlaukseen" tarkoin sopivien luotien valikoima on rajallisempi. Toivoa sopii, ettei rihlausta ole ryhdytty loiventamaan laji-tyypillisestä 240 mm:stä/ kierros, joka vakauttaa lennossa pisimmätkin kaliberiluokan .308" ja 7.62 mm luodit, joita on yleisesti kaupan...

Aseen suunnittelijaa en tunne henkilökohtaisesti, mutta kyseessä on jo kauemman aikaa alalla toiminut yrittäjä, jolla on vakiintunut asiakaskuntansa pääkaupunkiseudulla, mutta nykyisin myös oman kinkeripiirinsä ulkopuolella, ehkäpä juuri Tornadon ansiosta.

2501 MM;  Pete


Lisää >>

<< Uusimmat   Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>   Osa 7 >>   Osa 6 >>   Osa 5 >>   Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle