<< Uusimmat Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Ensimmäiset, osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English Linkkisivulle
TOKKO TIETOA ON ?
"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen
Osa 10, päivitetty 26.01.2000
Suujarrusyntyiset "siuvatit"
Ostin taannoin Beretta 1201 F-haulikon, tarkoituksena virittää siitä "lelu"
riistapolkukäyttöön. Aseseppä sitten lisäsi piipun päähän suujarrun ja
ulkopuoliset käsinvaihdettavat supistinholkit ja päälle valopistetähtäimen. MUTTA
...ennen ko. toimenpiteitä ase toimi aivan hyvin kevyillä kiekkolatauksillakin, nyt
sitten seppä lyhensi noitten "viritystoimenpiteitten" ohella rekyylijousta
"useilla senteillä" mutta silti eivät kevyet 24 grammaiset lataa
automaattisesti.
Ilmeisesti täytynee katkaista vielä hieman lisää, mutta... kysymys kuuluu että miksi
näin? Aiheuttaako suujarru vai kenties painon lisäys tuon??
Kyselee: SS
Hitto, kun
en tunne uutta asemallistoa.! Olen puuhastellut historian parissa viime vuodet, enkä ole
paljon ehtinyt edes alan lehtiä vilkuilemaan melkein vuoteen. Otaksun aseen olevan
tavalla tai toisella rekyylitoiminen. Myös ns. SJÖGREN-järjestelmä eli inertia-sulku
vaatii toimiakseen kipakan potkaisun, noin 5 mm:n pituisen koko aseen
perääntymisliikkeen, joka puristaa kokoon jäykän "kieruvieterin" lukon
rungon ja iskupohjan välissä. "Resoori" tuuppaa sitten, aseen perääntymisen
päätyttyä, lukkorungon liikkeelle taaksepäin, avaa sulun, ja tekee lataussyklin.
Siis tekee, jos tekee: Jos aseen rekyyli on liian lievä, ei lataussykliin tarvittavaa
energiaa varastoidu aukiheittojouseen. Jonkinlaiseksi hätäratkaisuksi voit kokeilla
pehmustetumman, vaikkapa irrallisen kumiperälaatan ("tossun" eli
"kortsun") käyttöä aseessa 24 gramman latinkeja ammuttaessa, mutta
todennäköisimmin joudut luopumaan suujarrusta, joka on toimimattomuuden alkusyy.
Ampumatyylin vaihtamistakin voit kokeilla ennen muita toimenpiteitä tai
varustehankintoja: Perä hieman irralleen olasta, kuten SUOMI-kp:lla taiteen sääntöjen
mukaan ammuttaessa.
Automatiikka voi alkaa toimiakin, mutta samalla opit virheellisen ampumatavan, jos ammut
enemmälti tällä menetelmällä, joten taas on suositeltavinta suujarrun muuttaminen
toimimattomaksi ainakin 24 g:n patruunain ammunnan ajaksi. Jarrun paino tuskin vaikuttaa
toimivuuteen, vaan sen jarrutusteho. Etenkin inertiasulkuun on 24 g:n patruuna
"hyötykuormansa" keveyden takia marginaalinen, vaikka haulien lähtönopeutta
olisi lisätty. Suujarrun "hyötysuhteen" ei tarvitse olla mitenkään
häikäisevä, kun aseen toimivuus näitä "EKO-latinkeja" ammuttaessa jo
vaarantuu. Jos haulimäärä on vaikkapa metsästyspatruunalle ominainen, eli 32 - 36
grammaa, eli ei välttämättä edes mini-Magnumin luokkaa, toteutuu automaattilataus,
vaikka ajoaineena olisi mustaruuti ja haulien lähtönopeus rippuset yli 300 metriä
sekunnissa.
Inertiasulku on keksintönä melkein satavuotias. CARL AXEL THEODOR SJÖGRENin
ensimmäiset patentit haettiin ulkomuistin mukaan vuonna 1901; ensimmäiset itselataavalle
8 x 57 mm kiväärille (joka tosin ei pelannut kunnolla makuulta ammuttaessa ja vaati
öljytyt patruunat), mutta myöhemmät 16-kaliiperiselle haulikolle, jossa systeemi toimi
moitteettomasti, vaikka patruunat oli ladattu useimmiten mustalla, puolisavuisella tai
Bulk-ruudilla.Jos aseesi on rekyylitoiminen (piippu perääntyy ammuttaessa tai suusta
painettaessa lukkokopan sisään sentin tai jopa 10 cm verran), on toimimattomuuteen
vikapää taaskin suujarru. Rekyylitoiminta vaatii rekyyliä eli potkaisua, eikä terävä
ja nopea tärsky riitä, vaikka kipeältä tuntuisikin, vaan mieluummin hieman vitkaisampi
tuuppaus.
Se saadaan aikaan riittävänpainoisella hyötykuormalla, jonka lähtönopeuden ei
tarvitse taaskaan olla paljoa yli 300 m/s, jos hauleja on vaikkapa 32 gramman lasti.
Jonkinmoinen nyrkkisääntö rekyylivoimalla pelaavan haulikon toimivuuden rajanvetoon on,
että latingin liikemäärän eli momentin pitää oleman vähintään kymmenen
kilogrammametriä sekunnissa eli 10 000 gm/s, kun aseen kaliiperilukema on 12. Jos hauleja
siis on 32 grammaa, riittää 312.5 m/s nopeus. (32 g x 312.5 m/s = 10 000 gm/s).
Käytännössä kehkeytyy momentti hieman suuremmaksikin, koska piipunsuusta lähtee
haulien lisäksi myös välitulppa, mahdollinen etulappu ja ruutikaasu, joka painaa tasan
yhtä paljon kuin kiinteä ruutipanoskin, vaikka sen olomuoto onkin muuttunut enämpi
utumaiseksi.
Mustanruudin aikakaudella olivat ruutimäärät nykyisiä suurempia, esimerkkilatauksessa
lähelle viittä grammaa, mutta osa ruudista jäi karstan muodossa piipunseinämiin.
Seuraavaa laukausta ammuttaessa se sitten nuohoutui hyötykuorman mukaan. Vastoin yleistä
harhakäsitystä (ja "olkatuntumaa") on mustaruutipatruunan rekyylienergia
suurempi kuin vastaavan lähtönopeuden samanpainoiselle lataukselle kehittävän
savuttoman patruunan rekyylienergia; mitattavissakin olevin määrin. Rekyylituntemus voi
olla pehmeämpi mustaruutilatauksella, koska pikapaloinen savuton ruuti voi kehittää
täyden lähtönopeuden reilusti alle puolen metrin piipunpituudella, kun taas lataus
karkeaa mustaaruutia kiihdyttää hyötykuorman nopeutta lähes metrisenkin piipun koko
pituudella.
"Wanhat systeemit", kuten inertiasulku ja sen ikätoveri pitkärekyylisulku,
olivat kehiteltyjä aikakaudella, jolloin mustaruutipatruunat olivat savuttomia
patruunoita moninverroin yleisempiä kaikkialla maailmassa. Kevyin 12 kaliiperin patruunan
hauliannos jota arveltiin ammuttavan oli "unssin napsaus" eli 28.35 grammaa,
lähtönopeudella 366 m/s (1200 jalkaa/sek). Kymmenen kgm/s:n säännön mukaan tarvitsisi
alipainoinen 24 gramman haulipanos 416.7 m/s lähtönopeuden, johon haulit lieneekin
helppo kiihdyttää savuttomalla ruudilla, mutta rekyylin luonne on erilainen kuin
vaikkapa metsästyspatruunoita ammuttaessa: Terävämpi ja nopeampi.
Jos rekyylitoimisen tai inertialukkoisen aseen suujarru poistaa potkaisusta vaikkapa vain
25 %, ei automatiikan "siuvatteja" häädytä hämmästelemään. Ihme olisi
pikemminkin tapahtunut, jos ase toimisi. "Ekopatruunathan" on tarkoitettu
ensisijaisesti päällekkäispiippuisiin ratahaulikoihin. Niidenkin
rekyyliheiluri-mekanismiin perustuvat kaksoislaukauksen estomekanismit tai piipunvaihtimet
"sassaroivat" joskus, kai useinkin, kun rekyylin voimakkuus ja sen luonne
poikkeavat potkaisusta, jollaista ajatellen aseet on suunniteltu "Anno Dazumal".
Esimerkiksi viimeisimpien VALMET-mallien yksiliipaisinkoneisto on modifikaatio, ja ehkä
kopioitukin, W.W. GREENER - systeemistä vuodelta 1897. Toimivimmat asekeksinnöthän
löytyvät historiankirjoista.
Jos aseessasi on pitkä tai lyhyt piippurekyyli (perääntyvä piippu), ovat toimivuuden
parannuskonstit päinvastaiset kuin inertialukon tapauksessa: Aseen perä on painettava
tiukasti olkaa vasten. Jousto-perälaatan tilalle on asennettava joustamaton.
Ampumatekniikkaa on korjattava siten, että ase estyy perääntymästä ammuttaessa.
Nämä ovat ns. poppakonsteja, jotka toimivat joskus, ja toisinaan taas eivät. Ainoa
varma keino on suujarrusta luopuminen, tai vaikkapa sen rakennemuutos sellaiseksi, että
jarruvaikutuksen voi eliminoida, ryhdyttäessä ampumaan 24 gramman patruunoita. Eikö 28
gramman patruunoita löydy enää kaupoista ? Vai onko niiden käytölle muodollisia
esteitä (kilpailusäännöt, tms.) ?
Inertiasulun tapauksessa on olemassa niinkin kauhistuttava mahdollisuus, ettei aseseppä
ole tuntenut mekanismin toimintaa ja asetekniikan sanastoa, eli on lyhentänyt asetta
"viritellessään" lukkorungon aukiheitto-jousta (lontooksi: "accumulator
spring"), jota tosin on vaikeaa lyhentää kovin monta senttimetriä, koska se ei ole
alkuaankaan kovin monen sentin pituinen. Rekyylijousen, eli B. FLINCKin
uudissanaston (v:lta 1925) mukaan "juohennusjousen", enempi
lyhentäminen tuskin parantaa toimivuutta, olkoonpa aseen toimintaperiaate mikä tahansa.
Kaasumäntärakennetta siinä tuskin onkaan, koska mäntäsysteemin toimivuuteen ei
suujarrun asennus vaikuta kuin ehkä lataussykliä vauhdittavana sysäyksenvahvistajana,
"siuvatteja" estäen.
Syyllistän olemassaolevien tietojen perusteella suujarrun, mutta toki myös patruunoiden
"köykäiseksi havaitun" haulimäärän yhteisvaikutuksen, automatiikan
toimimattomuuden aiheuttajaksi. 24 gramman "ekopatruunaa" ei ole
yksinkertaisesti suunniteltu käytettäväksi itselataavissa aseissa, joiden mekanismi on
alkuaan tarkoitettu keskimäärin 10 grammaa raskaampien hyötykuormien heittelyyn. Jos
alkuperäisvarusteinen ase ekopaukuilla toimiikin, voi suujarrun kaltainen lisävaruste
aikaansaada parantumattoman lakkoilutaipumuksen, jota Raahen suunnalla kutsutaan
"siuvatti"-syndroomaksi. Lieneekö jokin paikallinen kirosana ?!
Hauskansointinen kuitenkin, ja omaksuttu nyt pysyvästi asealan perussanastoon...
2301 MM; Pete
Lisää aseenrakennustietoa !
Luin juttusi tarkkuuspiippujen valmistuksesta, joka oli
todella mielenkiintoinen, ja olisi hienoa jos perinpohjaisesti asetekniikka käsitteleviä
kirjoituksia tulisi lisää. Innostukseni ampumiseen on vähitellen hiipumassa, kun taas
mielenkiinto asetekniikkaan ja aseiden rakenteisiin/rakenteluun senkun kasvaa. Tietoa
tuntuu teiltä löytyvän ja sen panttaaminen ei tunnu kuuluvan tapoihinne. Siksi
toivoisinkin yksityiskohtaista "tarinaa" eri aseiden lukkorakenteista,
materiaaleista, lämpökäsittelyistä, toimintatavoista, valmistustekniikoista jne...
Nojoo, aiheita olisi varmaan vaikka kuinka, mutta aihepiiri kiinnostaa varmaan monia
muitakin kuin minua.
Juha P.
ja
kommentit: Ainakin tarkkuuspiippujen tuotantoa käsittelevään juttuun on luvassa
täydennystä pikapuoliin: Löytyi aikoinaan ASE & ERÄ-lehdessä julkaistun jutun
kakkos-osakin, ynnä kuvitus. Liitetään todennäköisesti entisen jatkoksi, jolloin
kokonaisuus eheytyy, poiketen lehdessä julkaistusta "jatkoromaanista". Oli kai
pulaa paperista tai painomusteesta, kun ei tuommoinen keskipitkä juttu mahtunut yhteen
vihkoon ?! Nooh, vinoilut sikseen, ja asiaan: Jos ampuma-aseiden yksityisomistus vaikeutuu
siten, että aselupia myönnetään vain harvoille etuoikeutetuille luvanhakijoille, alkaa
ns. "tussarituotanto", jolla täydennetään aseiden kenties vilkastuvaa
salakuljetusta Suomeen...
Vilpitön anteeksipyyntöni, jos joltakin visitoorilta meni juuri iltakahvi tai kova tee
väärään kurkkuun - mutta jollakulla on väistämättömästi ns. Parempi Tieto
erinäisistä salahankkeista, kuin on vaikkapa "Hesarin" lukijalla ja TV:n
uutistarjonnan varassa elävällä arki-suomalaisella. Eivät salahankkeet olisikaan
salaisia, jos niitä juoniteltaessa olisivat läsnä vaikkapa vain taatusti
ase-vihamielisimmät "sopulit", ja TV-kamerat kuvaamassa läsnäolijoiden
tuttuja naamoja.
HUOM ! Tärkeä väliaikatieto:
Tarkistettujen tietojen mukaan ei YK ole sentään koko arvovallallaan aseriisuntahankkeen
takana. YK:n Wienin kokouksessa, jonka julkilausuma valmistunee tammikuun loppuun
mennessä, ei Suomea tai pohjoismaita yleensä katsota "kriisialueeksi", jonka
aselainsäädäntöä pitäisi tiukentaa ulkopuolisella väliintulolla uhaten. Tästä
esimerkistä nähdään, millainen huhumylly käynnistyy salailun seuraamuksena, ja kuinka
vaarallista on salakähmäinen vehkeily jonkin hämäräperäisen organisaation kanssa.
Jokin hoplofoobikoiden kuppikunta oli väärinkäyttänyt jopa itsensä YK:n
arvovaltaa ! Kaikenlainen kieroilu ja vehkeily kuuluu tunnetusti asevastustajien
taktiikkaan, mutta ase-aktivisteilta on aina oltu vaatimassa "maltillisuutta" ja
"herrasmiesmäisiä menettelytapoja". Palaamme nyt kuitenkin pääaiheeseen:
***********
Sana "tussari" tarkoitti alkuaan poikkeuksellisen tarkkaa rihlattua kivääriä,
jollaisia luotettiin poikkeuksellisen hyvän ampumataidon perusteella valikoiduille
tarkka-ampujille, joita yleensä nimitettiin "jääkäreiksi". ("Jäger"
= "metsästäjä" mm. saksankielessä). Ampumataito oli yleensä hankittu
erämetsissä jo ennen värväytymista armeijan rulliin tai palvelukseenastumista
kutsuntojen kautta. Tarkka-ampujakokelaita kutsuttiin "metsästäjiksi" = "ohotnik"
Puna-armeijassa Suuren Isänmaallisen Sodan alkuvaiheessa, mutta ohotnikien erätaidot
lienevät olleet kyseenalaisia. Ampumataitoa oli treenattu lähinnä pioneerileireillä
tai maanpuolustusjärjestöjen (DOSAAF ja OSOAVIAHIM)
koulutustilaisuuksissa. Ohotnikeista valikoituivat varsinaiset "snaipperit"
yleensä siten, että tehtävään sopimattomat kokelaat haudattiin kentälle jääneinä.
Sittemmin omaksuttiin nimitys "tussari" tarkoittamaan salonkikivääriä
suurireikäisempää ja metsästysluodikosta tai sotilaskivääristä rakenteiltaan
poikkeavaa, urheiluammuntaan käytettävää pitkää asetta. Vapaakivääri-disipliinejä
kutsuttiin "tussariammunnoiksi" ainakin vielä 1920-luvulla, ja tussari oli
aivan arkipäiväinen vapaakiväärin nimitys mm. Veli Niemisen "Ampujan
Käsikirjassa" vuodelta 1926.
Kotitekoisen, säännönmukaisesti "ilman asianmukaista julkisen vallan lupaa"
valmistetun, tavallisimmin pistoolin kaltaisen ampuma-aseen nimitykseksi alkoi
"tussari" vakiintua jo Suomen suvereenin itsenäisyyden kaudella 1918 - 44,
mutta kenties aiemminkin. Tussari saattoi olla tehokaskin ase, esimerkiksi entisajan
suulatauspistoolin kokoluokkaan suu- ja peräpuoleltaan katkaistu sotilaskivääri
(yleensä Mosin-Nagant M/-91), joita saattoi noukkia vuoden 1918 kapinallisten viimeisten
pakoreittien varsilta kuin marjoja mättäiltä, ja "revanssin" mahdollisuuden
varalle jemmattuina niitä löytyy vanhojen purkutalojen tai ulkorakennusten ullakoilta
yli 80 vuotta myöhemminkin.
Oma, ja aikoinaan erittäin yleinen aselajinsa oli "sankkitussari", jollaisia
rakenteli varhaisnuoriso vielä 1960-luvulla; niin kauan kuin toimivuuden kannalta lähes
välttämätöntä mustaa ruutia oli hankittavissa tavalla tai toisella. Useimmiten sillä
toisella, eli kähveltämällä haulikonpatruunoita lataavien tai ladanneiden
metsästäjien varastoista. Sankkitussarin nimitys johtuu pistooli-mallisen suulatausaseen
piipun peräpäähän viilatusta (tai joskus jopa poratusta) sankkireiästä, jonka
kohdalle kiinnitettiin sytyttimenä yleensä käytetyn tulitikun massapää, ns.
"myrkkypää". (Nimitys on reliikki ajalta, jolloin tulitikunmyrkky vielä
sisälsi myrkyllistä valkofosforia. Niiden kaupitsemisen ja tuotannon kieltävä vanha
säädös sisältää asiavirheenä termin "Walkin-tikku", vieläpä väärin
kirjoitettuna: WALKER-tulitikut olivat jo myrkyttömiä "varmuustikkuja").
Tulitikunmyrkkyä voitiin käyttää myös korvikeruutina, mutta "askista
raapaistavien" varmuustikkujen kloraattiseoksen teho on varsin heikko ja syttyvyyskin
epävarmaa mustaanruutiin verrattuna. Tavallisimmassa tussarikonstruktiossa ei ollut,
eikä siinä tarvittu, yhtään liikkuvaa osaa. Ase ladattiin suun kautta mustalla
ruudilla. Latingin päälle voitiin työntää ja juntata latasimella tiiviiksi paperinen
välitulppa eli "luntti". Luoti oli tavallisimmin piippuun väljästi sopiva,
vasaralla ja linjapihdeillä esimuotoiltu ja kahden tasapintaisen esineen (vaikkapa
faneerilevyjen) välissä suurin piirtein pallonmuotoon "manklattu"
lyijypalanen.
Kuulan päälle työnnettiin tavallisimmin toinen luntti estämään ammuksen putoaminen
piipusta asetta suu alaspäin kannettaessa. Itse kanniskelin jo varsin nuorena ladattua
sankkipyssyä paljaaltaan vyössä, kuten JESSE JAMES
"sissi-kaudellaan" murrosikäisenä, kuuluisassa valokuvassa poseeratessaan. (En
edes muista, mitenkä nuorena karu elämä opetti sen ikitotuuden, että ihmis-yksilön
AINOA turva on ampuma-ase, jos mielii yksilöllisyytensä säilyttää. Laumaan kuuluminen
on vaihtoehto sekin, mutta jengiin liityttäessä on alistuttava noudattamaan jengin
sääntöjä, tykkäsipä niistä tai ei. Sääntö on yleispätevä). ZANE GREYn
kirjan "Betty Zane" jo varsin nuorella iällä lukeneena osasin
käyttää kankaista luodin tiivistetilkkua ja kyllästää sen rasvalla. Aiempina aikoina
olivat kuivat sanomalehtipaperiset luntit sytyttäneet kulopaloja
"kevätmanööverien" aikaan.
Tussari laukaistiin raapaisemalla tulitikkurasian "raappusyrjällä"
sankkireiän tukkeena oleva tulitikun myrkkypää palamaan. Aikaa hätäiseen
tähtäämiseen, tai lähinnä vain aseen suuntaamiseen kohti maalia, oli sekunnin verran.
Sitten löi liekki tulitikun massan viime rippeistä sankkireiän läpi ajopanokseen, tai
sankkikanavassa olevaan ruutiin. Jos tussarin piipun seinämävahvuus oli useampia
millimetrejä, kuten oli esimerkiksi "poratussareissa" (joiden nimitys johtui
piipun valmistuksesta umpikankeen poraamalla), piti sankkikanava täyttää
hienojyväisellä ruudilla tai korvikeruudilla.
Entisaikaista puolisavutonta jyväruutiakin voitiin perimätiedon mukaan käyttää
tussareissa, mutta sankkikanavassa tarvittiin liekkipanos mustasta ruudista, ja ehkä
myös virikepanoksena mustaaruutia, vaikkapa jyväruutiin sekoitettuna. Mainittu
jyväruuti oli ilmeisesti haulikonpatruunoihin ladattavaa "bulk powderia". Vanha
(nykyään jo edesmennyt) kansa muisteli merkkejä "Tupunti" (= Du Pont;
USA), "Eesee" (= Explosive Company; Englanti ja USA) ja "vihreä
Kuupalli" (= Coopall; Belgia. Tuotenimi "Emerald") jotenkuten
kelvollisina tussariruuteina. Varsinaiset savuttomat ruudit eivät syttyneet kunnolla -
onneksi.!
Tietenkin vain poratussarit, joiden piippuja porailivat sorvissa
"firaabelitöinä" seppien tai konepajojen oppipojat myytäviksi asti, kestivät
ammuntaa jyväruudilla. Karmeinta oli "kurkkusuolan" (kaliumkloraatin) ja
kimröökin (hienojakoisen noen eli hiilen) tai hienon sokerin seos, jota käytettiin
enimmäkseen erilaisten pommien täytteenä, mutta jotkut uskalikot kokeilivat
kurkkusuolaruutia myös tussareissa. Älysivät onneksi yleensä suorittaa koestusammunnan
kaukolaukaisulla, sytyttimenä tavallinen tulilanka. Seos pystyi räjäyttämään
vakiokokoisesta vuoriporan teräkangesta useita rautasahanteriä tylsyttäen katkaistun ja
peräpäästään umpeen ahjohitsatun tussarinpiipun ylt'ympäriinsä viuhuviksi
pikkusirpaleiksi.
Kuusikulmaisen porakangen "avainväli" oli runsaat 25 mm, ja sen läpi kulkevan
ilmareiän läpimitta keskimäärin 6.35 mm. Ilmakanava oli yleensä hieman soikea.
Kankiteräs oli miltei lasikovaa, kenties muovauskarkenemisen takia, ja sen vuoksi
haurasta. Vuoden 1935 tienoilla Suojärvellä sattunut koestettavan piipun räjähdys
särki piipun suupuoleltaan. Porkkananvärissä hehkuvana umpeenlitistetty peräpää oli
tyytynyt vain aukeamaan. Luonnonväärästä koivunoksasta tehdyn pistooliperän etutukki
oli tietenkin kadonnut jonnekin, kuten myös piipun ja perän toisiinsa yhdistävän
rautalankakääreen etuosa, mutta perän kahvaosa oli säilynyt lähes
vahingoittumattomana.
Auenneen piipun umpiperän kautta ulos syöksynyt räjähdyskaasu oli tietysti repäissyt
syvän kulkuväylän puuhun, mutta piipunjämä oli yhä muutamilla rautalankalenkeillä
kiinni perässä, ja perä kiinni puunrungossa, johon se oli koestusammuntaa varten
kahvastaan sidottu. Ase ei siis ollut potkaissut lainkaan, vaikka ammuksena oli sentään
ollut melko tiiviisti piippuun sopiva parin sentin pituinen lyijypötkö. Kiinnostavinta
tässä aseenrakennusprojektissa oli sankkireiän porausmenetelmä. Asetta rakennellut
nuorukainen oli käynyt "ronkumassa" kiramon (= höyrykoneella käyvän tukkien
nostolaitoksen) konemestarilta lainaan "millin rilliä" (1.0 mm:n läpimittaista
poranterää), ynnä lupaa tai avunantoa pylväsporakoneen käyttöön sankkireiän
teossa.
Kun konemestari (= edesmennyt äidinisäni) havaitsi porattavana materiaalina olevan
porateräksen, ei hän katsonut voivansa luovuttaa ohutta, tuohon aikaan hopioita
maksanutta tukki-firman omistamaa "millin rilliä" maanpuolustuksen tarpeisiin,
koska tiesi kokemuksistaan Pönttövuoren tunnelityömaalta, että kovan kangen
poraus-yritys olisi toivoton. Sinänsä ei mestari pyrkinyt estelemään poikien
tussariharrastuksia, koska tiesi (aiemmista tapauksista), että kielto tulkitaan lähinnä
yllytykseksi vieläkin vaarallisempiin puuhasteluihin mm. dynamiitinnallien parissa: Yksi
poika oli jo melkein sokeutunut ja menettänyt monta sormea molemmista käsistään
niissä touhuissa...
Hänen verstaansa olikin ollut paikallinen tussareiden "tyyppikatsastus-laitos",
josta ei huudeltu juttuja nuorten askartelijoiden vanhemmille, mutta heikkolaatuisiksi
arvioidut asekyhäelmät saivat välittömän deaktivointi-tuomion, jonka tohelo
aseenrakentaja joutui toimeenpanemaan itse, kiramon pajan "Naismitti-vasaralla"
(= NASMYTH-höyryvasara), jolla pystyi rikkomaan keitetyn kananmunan kuoren, sen
sisällön jäädessä täysin ehyeksi, mutta kun höyrynjako-luistin
"regulaattorin" asetusta muutettiin, pystyi vasara yhdellä työ-iskullaan
litistämään pullean nikkelikuorisen taskukellon grammofoonilevyn paksuiseksi ja
läpimittaiseksi laataksi. Porakangesta tehty tussari todennäköisesti kestäisi
väkevätkin mustaruutilataukset, eikä peränkään kiinnitysmetodista löytynyt
huomautettavaa.
Kaliberi oli sentään vain varttituuma. Rautaa reiän ympärillä näytti olevan
riittämiin, eikä se ollut mitään "patarautaa". Kurkkusuolaruudin
käyttöaikomuksensa poika unohti mainita, ja konemestari kysyä ajoaineen laatua. (Olisi
muutoin pitänyt räjähde-opillisen esitelmän. Tokihan hän oli Pönttövuoren
työmaalla tullut tuttavaksi louhinta-aineidenkin kanssa). Sankkireiän teko vain tuotti
tenkkapoon. Aseenrakentajan työ oli kuitenkin jo niin pitkälle edistynyt, että kesken
ei jätettäisi: Poika nouti kotoaan keskikokoisen parsinneulan. Sitten piippuaihion pää
kenttä-ahjoon, ja poika polkemaan lietsointa. Oranssinvärisenä hehkuvan ja kipinöivän
porakangen reikään tipautettiin hieman "puuraksia". Kohta jympsähti 12
ilmakehän ponteeseen nostatetun höyryn kohottama, ja sylinteriin patoutuneen
ilmanpaineen kiihdyttämä "Naismittin heijari" alasimeensa, litistäen piipun
peräpään umpeen. Jäännöshöyry vain sihahti pakoputkestaan, lauhdevettä räkien...
Sitten kuumennettiin piipunperä taas, aiempaakin säkenöivämmäksi, ja asetettiin
alasimelle. "Aseseppä" sai itse arvioida kohdan, johon sankkireikä piti
punkteerata. Suolaveteen kastetun, pikkupihdeillä pidellyn parsinneulan kärki
suunnattiin kohti piipunreiän peräpäätä. Pari kevyttä iskua pienellä vasaralla:
Neula upposi hehkuvaan teräkseen kuin jääkaappimargariiniin, ja meni läpi
piipunseinämästä, mutta äkkiä se piti myös nykäistä pienellä kiertoliikkeellä
pois vastasyntyneestä sankkireiästä, johon se olisi pian hitsautunut kiinni
pysyväiseksi esteeksi.
Perinteisten sepäntaitojen näyte tuhoutui sitten edelläkuvatussa koeammunnassa, mutta
tokko lie viikkoakaan vierinyt, kun pojalla oli jo uusi tussari, edellisen malliin
rakennettuna, mutta piippu nyt kauttaaltaan "nuorrutettuna" pehmeämmäksi, ja
riittävä varasto mustaa ruutia - siiheksi, kunnes ikä piisasi Suojeluskuntaan
liittymiseen, jolloin valtio antoi kunnon pelit ja pensselit. Bergmann-kp:n, ellen aivan
vikaan muista...
Siinäpä yksi tarina kenties miljoonasta.! Tussarien aikakausi päättyi
kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun mustanruudin helppo saanti loppui
"tehtaanpatruunain aikakauden" alettua. Jos aseharrastuksille Suomessa käy,
kuten niille näyttää maailmanlaajuisesti - Suomesta alkaen - käyvän, on eräs
ensimmäsistä tarpeellisista kostotoimista (VASTAtoimenpiteethän ovat silloin jo
myöhäisiä) mustan ruudin massiivisen salakuljetuksen aloittaminen Suomeen, kaikkialta,
mistä tavaraa vielä saa.
Perinteisen tussarin alkeellinen laukaisusysteemi on jopa yllättävän luotettava, ja
sovellettavissa esimerkiksi vastamassasinkoon. Sen ammus voidaan kiihdyttää vähintään
yhtä suureen iskunopeuteen kuin 1500-luvun "nikhaka"-piiskatykin
sorsanmunan kokoinen lyijykuula, mutta tuo ammus voi olla muotoiltu modernin tietämyksen
tarkimmin varjeltujen, synkimpien sotasalaisuuksien mukaiseksi. Sen eteen eksynyttä
vainoojaa suojelee kymmenentuhannen dollarin hintainenkin keraami-laatoitettu luotiliivi
yhtä tehokkaasti kuin katajakimpinen sahtituoppi varjeli moskoviittiruhtinas Bibikoffia
Joutselän edustalla vuonna 1555, kun öykkärimäinen pajari kohotti ennenaikaisen
voitonmaljan ja suomalainen piiskatykkimies pamautti nikhakallaan 500 askeleen
etäisyydeltä: Ruhtinaan kylkiluiden pätkiä ja pari irronnutta selkänikamaa oli
sironnut kymmenien kyynäröiden etäisyydelle paikasta, johon ruhtinas oli kuollut -
kirjaimellisesti seisaalleen...
Jos lukijakunta siihen suostuu, aloitamme ase-askarteluohjeiden julkaisemisen sellaisista
konstruktioista, joita milteipä kuka tahansa pystyy toteuttamaan alkeellisissakin
olosuhteissa ja niillä välineillä, jotka todennäköisesti jäävät omistajilleen
pahimmissakin tapauksissa, myös silloin, kun on takavarikoitu yksityisomistetut
ampuma-aseet ja työstökoneet ("power tools" tarkoittanee sähkökäyttöisiä
sorveja ja jyrsinkoneita), joilla ampuma-aseita pystyttäisiin laittomasti valmistamaan...
Jos vaikkapa vastamassasinkoon löytyy sisäpinnaltaan riittävän sileä,
vahvaseinämäinen, saumaton teräsputki, riittää ainoaksi työstötoimenpiteeksi
sankkireiän poraaminen putkenseinämän läpi putken keskikohdalle. 1.5 mm:n sankki on
sopivankokoinen.
Jos ammuksina käytetään karkeita hauleja, lyijyhaketta, lasinsirpaleita (+
konetiskipulveria) tai vieläkin sekalaisempaa romulatinkia, ei putkenseinämien
sileydelläkään ole kovin suurta väliä. Pitää vain ampua lähempää, eikä
panssariajoneuvoja kannata ryhtyä pommittamaan. Niitä vastaan varustaudutaan miinoilla,
kasapanoksilla ja sokaisupulloilla, kuten isät ja vaarit aikoinaan. Ajankohta
huomioonottaen aloimme puuhun kiipeämisen latvasta (= tarkkuuspiipuista, joita kovinkaan
moni tuskin ryhtyy tehtailemaan), emmekä tyvestä (= yksinkertaisimmista ampu-vehkeistä
joita jokaisen mieskuntoisen suomalaisen pitäisi pystyä valmistamaan), mutta pyrimme
korjaamaan valitettavan erheemme...
2201 MM; Pete
Kuonokoppa P.T.K:lle !!!
"Ystävän lyönnit ovat luotettavat" sanotaan Sanassakin. Soitin kalliin
kännykkäpuhelun tässä yksi aamu P.T.K:lle, ja kehoitin häntä siivoamaan G.O.W:n
sivuilta viittaukset niinkutsuttujen vihollisten fyysisestä eliminoimisesta. En tullut
otetuksi huomioon, toivottavasti tulin kuitenkin ymmärretyksi. Olen levittänyt viestiä
nettilehtenne olemassaolosta melko laajalle. Faksasin tuossa yks ehtoo Ukko-Pekan
kuvalla ryyditetyn vaalimainoksen Mauri Aholle
Veteliin. Mahdollisesti Maurilla herää mielenkiinto tutustua tarkemmin sivuihinne; onhan
kuitenkin kysymyksessä hänen veljeään koskeva mainos. Samaisen mainoksen olen myös
antanut (ääri)demarityökaverilleni, joka lupasi toimittaa sen ties minne.
P.T.K:n teksteistä on ennenkin löytynyt suoranaista laittomuuksiin yllyttämistä.
Huomioikaa nyt hyvät ystävät, että kiihottaminen jotakin kansanryhmää vastaan on
laitonta, jos mikä! Tähän maahan tarvitaan vain tervettä järkeä asepuolen asioiden
hoitoon, eikä uusia ruumiskasoja."Marttyyrit ovat kirkon siemen",olen kuullut
mainittavan. Marttyyrit, ja esi-isien kokemat vääryydet, ovat myöskin
sosialidemokratian siemen! Minäkin olen tuon joutunut tuon myöntämään, vaikka olenkin
Suomen Keskustan jäsen.
Parasta, mitä voitte asealan eteen tehdä,on totuuksien kertominen. Paljastakaa
salahankkeet, aseharrastuksille vihamieliset virkamiehet ja järjestöt jne. Seuraavaksi
lähetän kirjeessä tulostamani vaalimainoksen maaherra Ahti Pekkalalle, ja voi
teitä, jos uhkauskirjoituksia ei ole ennen hänen nettisurffaustuokiotaan poistettu!
Kiitokset mielenkiintoisesta lehdestä. Osallistun mielelläni kustannuksiin, kunhan ensin
herkiän köyhtymästä, ja rupian rikastumaan.
Revonlahden taistelutantereilla, keskiyön hetkenä 14/15.1.2000.
O.K.
"NON
POSSUMUS !", ilmoittaa Pete, eikä tarkoita varmaankaan sianlihan
syöntikieltoa, vaan sitä, että jos sensuuritoimet aloitetaan, ne on myös vietävä
loppuun saakka, eli koko "miinakenttä" laukaistava: Jokainen Peten juttu
mahdollisine kuvituksineen katoaa verkosta, ja siitähän eivät monet muut surffarit ole
mielissään. Parempi on, että entiset maaherrat ym. poliitikot pidetään autuaan
tietämättöminä "G.O.W:n" olemassaolosta, heidän mielenrauhansa vuoksi.
Heilläkin on vain yksi ääni, ja ehdokas varmasti jo tiedossaan, jos varsinkin on oma
velipoika. Myöskään ääri-demareiden käännyttäminen ei taatusti onnistu. Turha
heitellä päärlyjä siko-ruuheen.
Nukkuvien puolueen jäsenet ne pitää herättää, kertomalla niistä uhkista, jotka jo
ovat alustavasti tiedossa, ja alkavat toteutua mahdollisen tappion seuraamuksena:
Hävinneille työnnetään luu kurkkuun ja ripotellaan jauhot suuhun, kuten aina ennenkin.
"Kiihottaminen kansanryhmää vastaan" tarkoittaa mielten nostatusta tarkoin
yksilöityä ihmisryhmää vastaan. Aseharrastusten vapauden rajoittamiseen ja
yleismaailmalliseen ampuma-aseiden yksityisomistuksen oikeuden lakkauttamiseen pyrkivät
olennot, joista Pete käyttää vaihtelevasti nimityksiä "Neanderthalin
alkuihmisten jälkeläiset" tai "geenivammaiset hoplofoobikot",
jakaantuvat tasapuolisesti eri kansanryhmiin. Nuo olennot eivät noudata MITÄÄN
pelisääntöjä, vastustaessaan ihmisten ikimuistoisia oikeuksia, kuten oikeutta
turvallisuuteen, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, ja kotirauhan loukkaamattomuuteen.
Noita perusoikeuksia on jokaisen voitava ja saatava puolustaa jopa aseellisin
voimakeinoin, heti uhkan ilmaantuessa. Nykyinen käytäntö, että hälyytetään apuun
viranomaiset, joille on myönnetty enemmän tai vähemmän laajat valtuudet
uhkatilanteiden selvittämiseen, on osoittautunut kaikkialla maailmassa liian
hidasvaikutteiseksi: Hälytyksen ja "ratsuväen apuuntulon" välinen viive
vaihtelee 15 minuutin ja kahden tunnin välillä, kun kriittisimmissä hätätilanteissa
voi muutaman sekunninkin jahkailu koitua kohtalokkaaksi. Savumerkeilläkö poliisi
paikalle kutsutaan, jos käytettävissä ei ole puhelinta tai kännykkää ? Köyhillä ei
ole, mutta haulikko voi olla. Asevarainen turva on köyhän ainoa turva: Virkavalta ja
oikeuslaitokset ovat olleet, ja ne ovat nykyisin kaikkialla, avoimemmin kuin koskaan
ennen, äveriään ylhäisön suojelijoita ja palvelijoita.
Ne, jotka haluavat riistää ihmisiltä asevaraisen turvan, eivät totisesti ole mitään
ihmisiä, vaan joitain varhais-kivikautista nyrkkivaltaa ihannoivia Neanderthalereita -
riippumatta siitä, mihin sosiaaliryhmään tai poliittiseen kuppikuntaan ne kuuluvat.
Tiettyihin puolueisiin ne tosin kasautuvat, "omiensa tykö" ja vaikutusvaltaa
kahmiakseen. Tiettyjen puolueiden jäsenet pääsevät määräysvaltaisiin virkoihin
helpommin kuin sitoutumattomat henkilöt, tai muiden ryhmien jäsenet. Tiettyyn pieneen
kuppikuntaan kuulumalla saa ainakin suhteettoman paljon vaikutusvaltaa. Demokratia (=
kansan enemmistön määräysvalta) ei tunnu toimivan, kun alle 10 %:n kannatusta
nauttivan vähemmistöryhmän vähemmistö pystyy sabotoimaan moniakin elinkeinoja, joilla
Suomen maaseutu yritetään pitää asuttuna.
Näennäis-demokraattisen valtiomme järjestysvalta sekä oikeuslaitos keskittyy
suosimaan, eikä suinkaan estämään, terroristien valtiontuella rahoitettavia
operaatioita. Kun uhattuna on nyt myös urheilu- ja metsästysaseiden yksityinen
omistusoikeus, eli käytännössä harrastevapauskin, jo menetetyn elinkeinovapauden
lisäksi, on jonkun velvollisuus saattaa tietoon se ainoa keino, jolla uhkat enää
voidaan torjua - kun on aina vain peräännytty, liian kauan - liian kauas, ja
parlamentarismin tie on kuljettu loppuun, hakaten nyt päitä umpikujan perällä
kohoavaan punatiilimuuriin. Rohkeutta tuon velvollisuuden täyttäminen tietysti vaatii -
ja rohkeushan on ollut Suomessa rikos yli 56 vuoden ajan.
Joku voi tietenkin ymmärtää ainoasta jäljellä olevasta menettelytavasta kertomisen
"laittomuuksiin yllyttämiseksi". Jos jollain on tiedossa "lempeämpi
vaihtoehto", kertokoon siitä meillekin. Mahtaneekohan asiassa auttaa suomalaisiin
politiikan veteraaneihin vetoaminen, jos vastassa on jonakin päivänä asevihaajien koko
vaikutusvalta ? Itse otaksumme, että vain tietoisuus siitä, mikä olisi aseriisunnan
hinta esimerkiksi USA:ssa, voi vielä pysäyttää salahankkeen. Joskus Kolmannen
Vapaussotamme aikaan oli kersantti Viljam Pylkäs opettanut "ratekijaa"
jollekin arkailevalle alaiselleen: "Jos sie lähet juoksemaan vihollista karkuun,
sie saat juosta vaikka Pohjanlahelle asti. Kyll' hää tulloo peräss'..!"
Yhteenottoa ei varmaankaan aloiteta eikä ratkaista pienessä Suomessa, jonka väkiluku on
vajaa tuhannesosa tunnetun maailman väestöstä, mutta niin meillä kuin muuallakin
alkavat olla käsillä viimeiset hetket tuon "ratekijan" oivaltamiseen. Me,
suomalaiset, olemme jo näyttäneet esimerkin siitä, miten jonkun diktaattorin sanelemiin
aseiden omistusoikeuden rajoituksiin kuuluu suhtautua, ja millä tavoin rajoituspykälien
laatijat on palkittava: Aikavälillä 1903 - 04 ei "anottu alamaisesti"
montakaan aselupaa läänien kuvernööreiltä, jotka puolestaan eivät lupa-anomuksia
erityisen aktiivisesti vaatineet alamaisiltaan. Nikolai
Ivanovitsh Bobrikovin kävi kuten kävi kesäkuussa 1904.
("Bobbanilla" olivat tosiaankin diktaattorinvaltuudet toimenpiteisiinsä
niskuroivan Suomen kansan "kesyttämiseksi"). Tämä tarina on kerrottu koko
verkottuneelle maailmalle G.O.W:n englanninkielisillä sivuilla. Pitäisiköhän sekin
poistaa verkosta "laittomia tekoja ihannoivana yllytyksenä" ? Tekstit taitavat
tosin olla tallella jo liian monina varmuuskopioina, kadotakseen keskiaikaiseen pimeyteen.
Sivistyssanakirjan mukaan lause "NON POSSUMUS" tarkoittaa: "EMME VOI
!" Niihin on pakko yhtyä monistakin käytännöllisistä syistä. Kun Pete nuo sanat
virkkaa vastauksena sensurointivaatimukseen, on hyvät syyt ounastella käskykielen
vaihtuvan pian latinasta englanniksi, ja seuraavan komennon kuuluvan: "GRAND TOTAL
DELETE !" Armoton koneisto täyttää sen jälkeen käskyn kolmen + yhden näppäimen
hipaisun jälkeen, muutaman sekunnin viiveellä: Lähes vuoden ajan viritelty
"miinakenttä" laukeaa koko laajuudessaan, eikä uutta aineistoa saada enää
milloinkaan. Liian monet ihmiset Suomessa ja maailmalla tuntevat tällöin itsensä
petetyiksi. Uusi joukkoviestinnän muotokin kokee pahan takaiskun.
Menetys on kokonaisuudessaan liian suuri, joten emme todellakaan voi toteuttaa esitettyä
toivomusta. Teknisestä henkilöstöstämme ei kukaan kykene erottelemaan toisistaan
sallittua ja kiellettyä tekstisisältöä, eli vaihtoehdot ovat "kaikki" tai
"ei mitään". Päätöksen tekee sivuillamme vierailijoiden enemmistö.
Tyytymättömiä on ollut vähän. Websaiteista löytyy valinnanvaraa joka makuun,
kaikkien aatteiden kannattajille. Internet ei ole 60-luvun Repovisio, josta tungettiin
suomalaisille vastenmielistä propagandaa kahden kanavan kautta. Enää ei OFF-näppäimen
painaminen ole ainoa vaihtoehto, niinkuin 30 vuotta sitten, kun tarjonta alkoi tympiä.
"G.O.W:n" tarkoituksena ei ole miellyttää kaikkia. Meille riittää se, että
juttumme miellyttävät monia...
Emme myöskään voi olla yleispoliittisten tekstien julkaisukanava. Meitä kiinnostavat
aiheet, jotka limittyvät asetekniikkaan ja -historiaan, ballistiikkaan, sekä ihmisten
oikeuteen omistusaseiden hallussapitoon. Viimeksimainittu teema sivuaa politiikkaa, koska
se on valitettavasti politisoitu jo vuosikymmeniä sitten ase-vastustajien toimesta.
Kannanotot ovat "välttämätön paha"; eivät itsetarkoitus.
Unohtui mainita, että P.T.K. ei itse pysty edes lukemaan, verkkoliitännän puuttumisen
ja laitteistonsa vanhentuneisuuden takia, omia tekstejään Webistä, puhumattakaan
korjailuista tai poistoista, joihin hänellä, itse asiassa kuultuna, "ei ole
ilmennyt ihmeemmin tarvetta. Joskus pitäisi pikemminkin täydentää joitain juttuja,
koska uutta tietoa kertyy päivittäin, etenkin nykyisin, ANTE BELLUM",
mikä tarkoittaa kai jotakin, että: "Isommanpuoleisen Tappeluksen Edellä".
G.O.W. / Pete
"Si vis pacem, para bellum !"
Vaali-illan tunnelmissa: "Vajavainen laintuntemukseni johtuu täydellisestä
piittaamattomuudesta EU-diktaateista. Älyttömistä kielloista koituu toki hyötyäkin:
Erinomainen ennakkotapaus oli Kieltolaki vv. 1919 - 32, ja koska uusi
a-aselainsäädäntömme on paljolti ulkomailta meille saneltua tekstiä, opittaneen se
ajan myötä ottamaan sitäkin löysemmin rantein, kunhan ensi-järkytys menee ohi".
(Peten tekstiä).
Miten oletkin oikealla asialla? Minustakin tuntuu, että meissä jokaisessa asuu pieni
anarkisti. Jatka samaa rataa vaan. EU on perseestä, ja tulee hajoamaan kuin entinen NL !
Vahinko vaan että taas näyttää tulevan punanahka presidentiksi.
"Ivan Stoj"
/ kommentti:
Katsotaan ensin, kuinka p-vaaleissa käy, ja sekin, alkaako "rytinä"
esimerkiksi Jenkkilässä. Ase-aktivistien yleinen kysymys on kaikkialla maailmassa sama
kuin Joel Lehtosen romaanihenkilö Juutas Käkriäisen repliikki:
"Minkä takia ei ihmisen anneta OLLA RAUHASSA ?!" Vastaus löytyy vanhasta
lentävästä lauseesta: "Si vis pacem, para bellum! = Jos tahdot elää
rauhassa, sonnustaudu sotaan!" Tekniset valmiudet riittävät asevihaajia vastaan,
mutta nuo pedot ja perskelekset tietävät, että "HENKINEN VALMIUS" puuttuu -
ja sen myötä KAIKKI...
Tuo "sotaan sonnustautuminen" ei siis ENÄÄ tarkoita kaluston lukumäärän
lisäämistä, vaan henkisen valmiuden kohentamista nykyisestä NOLLAtasostaan.
2001 MM; Pete
Emme ole kaikki hoplofoobikoita !
Kovasti olen arvostanut perisuomalaista (eläköön I.K.Inha ja muut
kielenhuoltajat) kirjoitustyyliäsi, tietopohjastasi puhumattakaan. Mutta nyt sattui
sisimpään. Ymmärrän hyvin antipatiasi järjenpuutteesta kärsiviä virastosetiä ja
tätejä kohtaan. Samoin ääristallarit 70-luvulta ansaitsevat potkun persiilleen, mutta
ei ihmisen puoluekanta ole takuuvarma idiotismin mittari.
Sallinet pienen, vasemmistohenkisen johdannon. Vaarivainaa (1899-1988), vannoutunut
työväenliikkeen mies, oli koko ikänsä sitä mieltä että "ampuhommat ovat nii
hauskoi ettei niitä piä jättää vain porvareihen huviksi". Punakaartin
satunnaisena lähettipoikana vaari selvisi kapinan loppuselvittelyistä lähinnä
pienellä pieksennällä, kunnes lähetettiin jo vankien kokoamispaikalta kotiin. Vaarin
isä teki koko reissun Suomenlinnaan asti, mutta pidettynä osuusliikkeen hoitajana
pääsi jo puolen vuoden sisällä takaisin kotikyläänsä. Kylän isäntien
pyynnöstä...
Vaari harrasteli ammuntaa, ensin hyötymielessä metsällä ja myöhemmin kilpailuissa
heti kun sai kansalaisoikeutensa takaisin 20-luvun lopulla (Tannerin hallituksen aikana)
ja luvat pyssyihin. Kävi sitten vapaaehtoisena käyttämässä taitojaan - ilmeisen hyvin
tuloksin, prenikkapinosta päätellen - sekä vuosina 39-40 että 41-42. Siitä huolimatta
ettei ollut taustansa takia kelvannut Valkoisen Suomen asevelvolliseksi ennen kuin vasta
yli-ikäisenä, punatähtikoneiden jo lennellessä pääkaupungin yllä.
Vaari sitten 60-70-lukujen vaihteesta lähtien opasti minuakin ammunnan hauskuuksien
pariin, juuri edellämainitulla motolla. Waltherin Olympia tuli tutuksi, samoin Skohan
Champion. Jos jotain muuta, sitä henkistä puolta, samalla vuosien mittaan opin, niin
ainakin sen ettei tuolle "solisaliratille" tuottanut vaikeuksia olla sekä
isänmaallinen että ampuma-henkinen suomalainen.
Joten siksi kirpaisi ikävästi, kun osoitit meille työväenaatteen ihmisille (armeijan
käyneille ja ampumataitoisille) sopivaksi osoitteeksi lähintä turvesuota...
Toivottavasti kyse oli hirtehisestä huumoristasi - siitä olen tekstiesi kautta saanut
vuosien mittaan paljon iloa. Ystävällisin terveisin, työn iloa toivottaen
P. K. Helsinki
/ kommentti:
Lienee jo käynyt ilmi, että täsmennetyn antipatiani kohteita ovat työväenpuolueisiin
kertyneet ase-vihailijat, eli "hoplofoobikot" tai "Neanderthalin
puoli-ihmisten jälkeläiset". Niitä on toki soluttautunut JOKAISEEN poliittiseen
ryhmittymään, mutta työväenliikkeeseen selvästi enemmän kuin muihin. Ne eivät
yleensä ole varsinaisia duunareita, vaan "maisterisosialisteja", jollaisten
kyltymättömästä vallanhimosta maksoivat kalliin ja katkeran hinnan esimerkiksi
itsenäisen Suomen lyhyen historian alkuvuosina sellaisetkin - ja nimenomaan sellaiset -
työväenaatteen (enemmän tai vähemmän lojaalit) kannattajat, jotka osallistuivat
vuoden 1918 kapinaan lähinnä "palkkasotureina", muiden ansiomahdollisuuksien
puuttuessa, kun keisarillisen Venäjän kustantamat linnoitustyöt loppuivat yllättäen.
Yleinen sanonta kuului, että : "Valkokaartiin mentiin, mutta punakaartiin
jouduttiin".
Tuonaikaiset "maisterisosialistit" luikkivat hyvän sään aikana karkuun
Venäjälle, ollen sieltä käsin ainaisena uhkana Suomelle. Ja uhkaan tietenkin
vastattiin tiukalla valvonnalla. Tuosta asiaintilasta on muistona ainakin ampuma-aseiden
hallussapidon luvanvaraisuus, jonka noudattamista alettiin tosimielessä valvoa, ja aseita
rekisteröidä, vasta vuoden 1918 loppusyksyllä. Nikolai Bobrikovin ukaasille vuodelta
1903 tyydyttiin enimmäkseen haukottelemaan. Muutamien läänien kuvernöörit, joiden
velvollisuuksiin olisi kuulunut aseiden rekisteröinti ja niiden luvanvaraisuuden
valvonta, sekä "armollisesti myönnettyjen lupatodistusten" allekirjoittaminen
ja leimaaminen, käyttivät kai käskykirjettä jopa pyyhepaperina puu-C:ssä, tai
vesiklosetissa, jos moinen ylellisyys jo oli kuvernöörin virka-puustellissa.
Aseita ei nähty ennen vuotta 1918 uhkaksi kenellekään, mutta kapinan jälkeen kyllä
jo, ja siitä alkaen aina.! Tilanne ei muuttunut ainakaan helpommaksi vuonna 1944, kun
valtasuhteet Suomessa keikahtivat päälaelleen. Lienet kai kuullut tai lukenut Vaaran
Vuosista ja Leinon kaudesta ? SDP:n ylivalta Suomessa alkoi vuoden 1966 vaalivoitosta.
Ryhdyttiinkö toimenpiteisiin Bobrikovin ukaasien kumoamiseen LOPULTAKIN ?! Ei suinkaan,
ja kohtahan kuuluikin mm. lausumia: "Aseet ovat liian vaarallisia
yksityishenkilöiden hallussapidettäviksi. Niiden omistuksen on rajoituttava
valtioon", tai vaatimuksia aseiden säilyttämisestä poliisilaitosten suojissa,
mistä omistaja voi käydä "lainaamassa" aseensa kuittausta vastaan metsällä
tai ampumaradalla käynnin ajaksi. Jossain SDP:n vanhassa puolueohjelmassa mainittiin jopa
metsästysoikeuden irrottaminen maanomistus-sidonnaisuudesta "valtion
ammattimetsästäjien yksinoikeudeksi".
Kaikki demarit eivät tietenkään ole hoplofoobikkoja, eivätkä kaikki hoplofoobikot
demareita: Niitä löytyy jokaisesta puolueesta - KaKo:stakin (= Kansallinen Kokoomus,
nykytyyliin lyhennettynä), mutta SDP:ssä ne pystyvät nousemaan valtaan ja
uudelleenjärjestelemään lainsäädäntöä kerta kerran jälkeen tiukemmaksi, sekä
ohjailemaan ns. yleistä mielipidettä ase-vastaiseksi, kontrolloimalla koko julkista
sanaa. Se ryhmittymä, joka hallitsee TV:n ohjelmistotarjontaa, kontrolloi koko
yhteiskuntaa.! "Järjestyksen kourissa" on myöskin Suomen valtalehdistö.
Tämä ei liene enää mikään uutinen kenellekään, eikä taatusti
"riisto-porvarillista propagandaa"..!
Porvariston aatemaailmahan on minulle ehkä jopa vieraampi kuin vasemmistolainen hapatus.
Suhtaudun syvällä epäluulolla jokaiseen ryhmittymään, joka hamuaa itselleen VALTAA,
ja katson yhmis-yksilöiden vihollisiksi ne koplakunnat, jotka suosivat minkäänlajista
MIELIVALTAA. Ja vanhan "Taistelijan Kirjan" kuolemattoman lauseen mukaan:
"Taistelun lopullinen tavoite on vihollisen TUHOAMINEN". Ei siis moitiskelu,
tukkapölly, turpiin mätkiminen, taikka putkaan telkeäminen.
Asepolitiikan alalla eivät "punikit" eivätkä "lahtarit" ole
viattomia: Kumpaistenkin hegemonian kaudella on pidetty voimassa Bobrikovin Ukaasi
vuodelta 1903, sallimatta sen ajatuksen esiintuomista, että aseiden luvanvaraistaminen
oli alkuaan vierasmaalaisen Suomen diktaattorin julistus, ja siksi vailla lainvoimaa - jo
Venäjän tsaarinvallan kukistumisesta alkaen. (Käytännössä se olikin "kuollut
kirjain" jo Bobrikovin ja viimeistään prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen
edesmenosta lähtien. Heidän seuraajansa eivät ehkä uskaltaneet ryhtyä painostamaan
alaisiaan lääninkuvernöörejä valvomaan ukaasin noudattamista, koska tiesivät, että
aktivisteilla oli vielä Browningeja ja Ruotsin Mausereita jemmoissaan, ja laivat olivat
tuoneet enemmältikin Vetterli-kiväärejä maihin. "John Graftonin"
lasti ei ollut lähimainkaan ainoa: Se oli ainoa, joka "kärysi").
Ylitselyövä "lahtarihegemonia" oli jo lopuillaan silloin, kun vuoden 1918
asetus ampuma-aseista astui voimaan. Senkin lainvoimaisuus oli kiikun-kaakun, koska myös
se oli saneltu yksipuolisesti, mutta se ei sentään ollut enää tuontitavaraa. Nykyinen
aselainsäädäntömme puolestaan on sitä moniltakin osiltaan. Tässä ja nyt elämme
"punikkihegemonian" aikaa, vaikka hallituksissa onkin aina nöyrämielisiä
apupuolueiden jäseniä, ikäänkuin "joo-miehinä" heränneiden seuroissa.
Tiedoitusvälineitä kontrolloi SDP, ja pirullinen ase-vastainen piilopropaganda tulvii
joka tuutista, päivittäin. (Jonkun radio-pakinoitsija Raatikaisen kannanotot ovat
vähemmän vaarallisia "tiltumaisuutensa" takia, koska ne on helppo tunnistaa
propagandaksi). Koska olen opiskellut "rivinvälikirjoittelun" jalon taidon jo
1970-luvun keskivaiheilla, osaan myös lukea ja tunnistaa rivinväleihin ja puhuttujen
sanojen sivulauseisiin kätkeytyvän, piilotajuntaan porautuvan propagandan.
Kuten Englannissa ja Australiassa taannoin, pehmitetään maaperää kieltomentaliteetille
otolliseksi. Kun sitten tapahtuu jotakin "järisyttävää", voidaan
yksityisomistetut aseet takavarikoida "niin vääriltä kuin vanhurskailtakin"
ja sulattaa ne harkkoraudaksi. Masuuneihin joutuu oikeastaan vain
"vanhurskaiden" omaisuus. Vähemmän lainkuuliaisten yksilöiden rautatavara
lienee kätköpaikoissa nimeltä "jemma"... Kauan jatkuneen
propagandamuokkauksen pehmittämä "yleinen mielipide" hyväksyi Englannissa ja
Australiassa toimeenpannut rosvoukset, ilman keskustelua ja vastaväitteitä -
vastarinnasta puhumattakaan.
Vihollinen toimi nopeasti: Asetakavarikko-lait lienevät olleet jo valmiiksi
kirjoitettuina, vain odottamassa päivää, jolloin sattuu jokin mieliä kuohuttava
tapahtuma. Silloin nuo lait voidaan vahvistaa viipymättä, ilman keskustelua; ilman
edelläkäyviä varoituksia. Samanlaisia "kassakaappilakeja" on varmasti
valmisteltu jokaisessa maassa, jossa on niskan päällä jonkin sortin sosialistihallitus.
USA:ssa on sentään jo otettu oppia aussien ja brittien vahingoista. Siellä
keskustellaan avoimesti Toisesta Sisällissodasta, kenties ainoana mahdollisuutena uhkan
torjumiseksi.
Siellä ovat hoplofoobikot ryömineet esiin koloistaan ulkomailla saamiensa riemuvoittojen
rohkaisemina, joten ne on helppo "poimia", aiheuttamatta paljonkaan tappioita
syyttömille sivullisille. Suomessa on laiminlyöty vihollis-yksilöiden rekisteröinti,
joten sellaiset ryhmittymät, joissa on hoplofoobikkoja poikkeuksellisen runsaasti,
asemissa, joissa ne pystyvät edistämään ja nopeuttamaan "kassakaappilain"
voimaansaattamista, joutuvat kärsimään kollektiivisesti vasta- tai
kostotoimenpiteistä, aivan kuten vuoden 1918 sodan aikana ja sen jälkeen. Englannissa ja
Australiassa sai vihollinen voiton, koska se toimi nopeasti. Jos muissa maissa halutaan
saada torjuntavoitto, joudutaan toimimaan vihollistakin nopeammin.
Pahoin pelkään, ettei aikaa "vuohien" ja "lampaiden" erottelemiseen
toisistaan ole, koska etukäteis-lajittelu on yleensä kaikkialla laiminlyöty; USA:ssakin
vasta aivan alkuvaiheessa, eli vain järjestäytyneet ase-vastaiset kiivailijat ovat
tiedossa. Aikaa torjuntavoiton saamiseen on enintään muutamia päiviä, ja kun
vuosikymmeniä kestäneitä ainaisia pelkoja, nöyryytyksiä, uhkia ja simputusta
päästään lopultakin kostamaan, eivät paineet purkaudu "vihan päivinä"
verkalleen suhisten, vaan ukkosen äänellä jyristen. On arvioitu, että EU:n
rauhanturvajoukkojen interventio Suomeen alkaisi toisena tai kolmantena päivänä: Urakka
on siis kireä...
Hoplofoobikko-uhkan rauhanomaisen torjunnan keinot ovat tietenkin jatkuvasti
"haussa", mutta kun kukaan niistä ei osaa tai halua tehdä selkoa edes
ase-vihamielisyytensä alkusyitä sen syvällisemmin, kuin että "Siegmund Freudin
kirjoja tuli opiskeluaikoina luetuksi" tai että "kun emme voineet kostaa
Vietnamin kansan kokemia kärsimyksiä jenkki-imperialismin palkkatappajille, panemme
samanhenkiset Suomen ase-aktivistit nukkumaan huonosti", niin tuskinpa
minkäänlaista vuoropuhelua enää viriää verbaalitasolla.
Meikäläiset eivät muuta vaadi, kuin saada harrastaa harrasteitaan RAUHASSA, ilman
simputusta aselupa-viranomaisten taholta, mieluiten jopa ilman tarvetta avata
poliisilaitoksen kanslian ovea muissa kuin passi-, henkkari- ja ajokortti-asioissa, eli
paluuta "esi-bobrikoviaaniseen" vapauteen
harrastusvälineiden hankinnassa. Onhan punakapinastakin aikaa jo pian 82 vuotta, eikä
sen uusiutuminen enää uhkaa, kun pyllähti nurin neuvostovaltakin, eivätkä
potentiaaliset kapinalliset vissisti nouse vallassa jo olevaa
"kansanvaltuuskuntaa" (eli omiansa) vastaan.
Jos rauhaa ei saada, tulkoon sitten sota ! Tällaiselle "kruununraakille" on
yhdentekevää, kumpiko olotila vallitsee, kunhan epämääräisen "välitilan"
aika vihdoinkin päättyy! Pidettäköön kuitenkin mielessä eräs kielellisesti hiukan
ontuva sanonta: "Aina roiskuu, kun rapataan..!"
2301 MM; Pete
Valistusta vuodeksi leffalipun hinnalla ?!
Onkos jäsenmaksu pysynyt ennallaan korotuspaineista huolimatta ? Ajattelin sen maksaa
tässä ja nyt mutta kun en ollutkaan enää varma onko summa vielä 35;- vaiko eikö ?
Ilmoittanet asiasta "pikapuoliin".
Terveisin, Jussi & G17
JK. Onko SAKO M92S rynnäkkökivääristä ollut GOWissa jotain
juttuja? Entä muista Suomen armeijan rynkyistä? Entä mallista M82 eli
"bullpuppi"? Hyvää jatkoa !!!
JK 2. Karseata luettavaa tuo YK:n "kevyistä aseista riisumissuunnitelma".
Toivotaan ettei toteudu vielä ainakaan tuhanteen vuoteen..!
Korotuspaineita ei olisi, ellei olisi "salalukijoita", vai lieneekö
ymmärrettävissä, että visiitooreista enemmistö on ulkomaalaisia ? Saattaapi olla
niinkin.! Toivoaksemme pystymme jo lähitulevaisuudessa rekisteröimään ainakin sen,
käydäänkö lontoon- vaiko luumäen-kielisellä sivulla vilkkaammin. Mielellämme
lähettäisimme kaikki jutut viiveettä Webiin, ilman "apartheidia"
jäsenkunnan ja muiden visitoorien välillä, mutta jotenkin on saatava selko G.O.W:n
suomenkielisen sivun "levikistä", ennenkuin päästämme ilmoitusronkujat
ahdistelemaan alan firmoja kohtuullisestikaan hinnoitelluilla tarjouksilla mainontatilan
vuokraamisesta uudessa ja oudossa mediassa, jossa juttuaiheitakin voidaan käsitellä:
"Anteeksi, Että Olemme Olemassa - journalismista" poikkeavalla tavalla, jota
painetussa sanassa ei VIELÄ ole rohjettu alkaa matkimaan. (Sekin aika toki koittaa,
emmekä tuosta mieltämme pahoita: Jäljittelyhän on imartelun korkein aste.!).
Monet "kerhon" jäsenet ovat suorittaneet jäsenmaksunsa jopa vuosiksi
etukäteen. Perussumma sinänsä on yhä ennallaan: Valtameretkin koostuvat pisaroista...!
Tilinumero pysyy näillä näkymillä ennallaan (LEONIA 800028 -
6450 515/ GOW), ainakin syyskuun lopulle saakka, ellei pankki irtisano tiliä
yksipuolisesti. (Mieluusti heittäisivät "kirkonrotta"-tulotason asiakkaat
takaisin oravannahka-kauteen, mutta pankkilaki ei taida sitä vielä toistaiseksi sallia
?!). "Klubin" jäsenille on luvassa jatkossakin joitain bonuksia, eli pienikin
panostus voi tuottaa hyötyä (ja ainakin viihdykettä). Mihinkään "Päävoittona
Hyrysysy"- tyylisiin arpajaisiin ei pörssimme noteeraa kai milloinkaan:
Panssarivaunut ovat kalliinpuoleisia ajoneuvoja, ja "kantoluvan" saaminen
laulukuntoiselle tornikanuunalle voisi tuottaa byrokratia-syntyisiä ongelmia onnekkaalle
voittajalle...
JK 1: Ei TOISTAISEKSI yhdestäkään mainitsemastasi varusesineestä
suomeksi. GOW in English löytyy Robie Kulokiven M95-tarina.
Toivokaamme, että sana "toistaiseksi" on enteellinen, eli että joskus
tulevaisuudessa... Mieskohtaisesti olen vailla laillista oikeutta ampuma-aseiden
tilapäiseenkään hallussapitoon, koska P-K:n Lääninhallituksen
"pysyväislupa" v:lta 1985 raukesi läänin lakkautuksen ja
EU-aselainsäädännön voimaanastumisen myötä, mutta esittelyjutun tekemisenhän voi
delegoida jollekin aseenomistajalle ainakin M/92 S:n tapauksessa. (Laskeskelin
mahdollisten kirjoittajien lukumäärää. Sormet eivät riittäneet: Sukat piti riisua
molemmista jaloista, ja jatkaa varpailla).
Eräs pätevä kirjoittaja olisi saamassa M/92 S:n omistukseensa, mutta lupa heltiää
vasta lääninoikeuden päätöksellä, josta kehkeytyy ensimmäinen uuden aselain sekavia
pykäliä selventävä ennakkopäätös. Joskus 80-luvun alussa jouduin kirjoittamaan
pahennusta herättäneen julkilausuman: "Helsinki on Helsinki, ja siellä ovat
voimassa (aselupa-asioissa) iki-omat laittomat lakinsa..." Vantaanjoessa on noista
ajoista virrannut monta tuopillista vettä, mutta tilanne ei ole muuttunut. Myönteinen
lääninoikeuden päätös edistää ratkaisevalla tavalla myös 7.62 x 39 mm Jelisarov
& Sjemin-patruunan erikoislatausten tutkimustoimintaa, erityisesti aliäänisien
kotilatausten osalta. Tutkimustyössä on omistusase jokseenkin välttämätön, eikä
harvinaisehkoa M/92 Sporteria ole saatavana "Suojeluskunnan luvilla".
(Mosin-Nagant M/-91:iä löytyisi helposti, vaikka sylillinen, koska sen tuotantomäärät
olivat tykkänään eri kertaluokkaa).
TODELLA mielenkiintoiset suomalaiset rynnärit, AL-43 ja LILJA-karabiini,
päätyivät valitettavasti vihollisen(i) omaisuudeksi ent. VALMET Oy:n Tourulan Tehtaan
tutkimuskokoelmasta jo 12 vuotta sitten, ennenkuin ehdin tutustumaan niiden
rakenneratkaisuihin kaikessa rauhassa, koti-oloissa, mittausvälineiden & puntareiden
kera. Koko sivistynyt (luumäen-kielinen and English-speaking) aseharrastajakunta jää
näinollen ainiaaksi vaille tietämystä noiden aseharvinaisuuksien rakenteesta ja
toiminnoista. "Shit happens - usually without advance information!". Ja
toisin sanoin, mutta samoin ajatuksin, vennääksi: "Finljandija besSAKO -
bespetshnaja Finljandija !").
JK 2: Mikäpä estää tekemästä suuria suunnitelmia, mutta niiden
toteuttaminen voisi kohdata odottamattomia vaikeuksia: Rekisteröidyt (takavarikoitavat
eli tuhottavat) aseet olisivat yllättäen "kadonneet jonnekin", tai niiden
noutajille voisi tulla noutaja itselleen, tyyliin "Kahdeksan Surmanluotia" -
etenkin kuumaveristen Välimeren maiden asukkaiden kotiseuduilla ...
"Aseistariisunnan" onnistumismahdollisuuksista löytyy esimerkki Suomenlahden
takaa: Vaikka Eestin kansan luultiin olevan lepsua ja orjamielistä, löytyi maan
vapautuksen jälkeen mm. kirkkojen kiviaitojen asekätköistä riittävästi hieman
vanhentunutta, mutta täysin käyttökelpoista, kalustoa suojeluskunnan ydinjoukon
aseistamiseksi jo ennenkuin Orjalan Kaluilla koristeltu punalippu vaihtui Eesti
Vabariikin väreihin. Pressanvaalien 2. kierroksen edellä haluan muistuttaa mieliin,
että Suomen Ulkoministeriö touhuili "jopa johtavana sieluna" YK:n jäsenmaiden
kansojen (ei siis armeijoiden tai järjestysvaltojen) aseriisunta-kokouksen
järjestelyissä. Salaiseen kokoukseen ei julkiselle sanalle oltu lähetelty
kutsukortteja, ja "kuokkavieraat" käännytettin portilta. Duoda duoda;
muistaako joku ulkoministerin nimen ja puoluesidonnaisuuden..?!
17012000; Pete
Lisää snaipperihistoriaa!
Tervehdys! Luin mielenkiinnolla "Valkoisen Kuoleman"
arviointisi; Taidan sittenkin lukea kirjan, kavereiden kielteisestä ensikommenteista
huolimatta. Arvioinnin kappaleesta "osattiin sitä ennenkin " tuli mieleeni
että voitaisiko tätä aihepiiriä jatkaa ja syventää? Tietääkseni ensimmäinen
suomalainen alan oppikirja ilmestyi juuri vuodenvaihteessa, mutta TA-toiminnan
kiinnostavsta historiasta ja kehityksestä nykypäivään ei liene suomeksi juuri
mitään. Voitaisiko ajatella tämä kehityskaaren valottamista sopivien kirja-arviointien
avulla?
Hankin ensimmäiseksi Adrian Gilbertin kirjan "Sniper",
tiiviin ja yleismaailmallisen tarkka-ammunnan historiikin 1700-luvulta tähän päivään.
Kaverini hankki samalla John Plasterin oppikirjan "Ultimate Sniper".
Gilbertin hyvien lähdeviitteiden pohjalta on jo tulossa Herbert McBriden "Rifleman
Went To War", jota pidetään parhaana kuvauksena I maailmasodan
(amerikkalaisesta) tarkka-ammunnasta tuon ajan sotilaskivääreillä. Näistäkin sattaisi
jo raapustaa jotain, mutta mielestani kannattaisi (jos kronolgista esitystä tavoittelee)
aloittaa Amerikan sisällissodasta, joka ensimmaisenä konfliktina sisälsi kaikki
myöhemmänkin tarkka-ammunnan elementit.
Em. teokset ovat kaikki englanninkielisiä, mutta löytyneekö käypäisiä suomekilisiä
lainkaan ? Kuvaavaa asiaintilalle on hiljattain julkaistun amerikkalaisen "Rifles
of the White Death" kirjan yllättävä maininta toisesta yli 400 kaadon
talvisodan tarkka-ampujasta Sulo Kolkasta (ei siis siitä urheilutoimittajasta ja
sotakirjeenvaihtajasta, vaan kaimastaan), joka näyttää vieläpä pitävän paikkansa:
Amerikkalaiset siis opettavat suomalaiseille lähihistoriaansa! Em. aiheesta on
keskusteltu Espoo-Kauniaisten paikallisosaston kotisivulla. (Ko. seura tuntuu olevan
nyky-Suomen aktiivisin ja määrätietoisin TA- toiminnan kouluttaja).
Miltä kuulostaa? Liekö yleisöllä mielenkiintoa tällaisille "sniping &
rifles" lukupiirin julkilausumille?
PS. Gilbertin mukaan etelävaltioiden tarkka-ampujille annettiin aseeksi yleensä
brittituotantoa oleva Kerr tai Withworth kivääri, joista
viimemainittua käyttäjät pitivät hieman tarkempana. Useat em. kivääreistä oli
kiikaroituja. Berdanin tarkka-ampujien virallisena aseena oli takaaladattava,
rautatähtäiminen Sharps M/ 1859, mutta erityisesti vastatarkka-ampujatehtäviä
ym. erikoistilanteita varten Berdanin miehet saivat kuljettaa varustevankkureissa
henkilökohtaisia aseitaan jotka olivat usein suustaladattavia, kiikaroituja rata- tai
metsästysaseita.
Niinikään Gilbertin mukaan Billy Singh oli aussi, koti-Queenslandissa
menestynyt kilpa-ampuja, joka harvensi Gallipolin niemimaalla turkkilaisten
rivejä (jotka olivat tunnetusti saaneet ko. rintamalle hyvän valmennuksen
saksalaisilta). Erityisesti Singh muistetaan vakituisesta tähystäjän käytöstä, joka
tuolloin oli epätavallista.
Menestystä, t. Marko
Aihe
kiinnostaisi itseänikin, jostain käsittämättömästä syystä nimenomaan Ameriikan
Waltojen Sisällinen Sota (kuten virallinen nimitys kuuluu toistasataa vuotta
vanhoissa härmänkielisissä kirjoissa), mutta ongelmia ovat pulat ja puutteet:
Pohjoiskorealaisen kolhoosi-viljelijän tulotasoa vastaavat "tienat" estävät
kirjahankinnat (lainaan saisin toki joitain luettelemiasi teoksia; muutamia olen tainnut
lukaistakin, mutta en Gilbertiä), ja nyt on riesana ajanpuute. Mainintani, ettei
talouteemme ole yli vuoteen tilattu sanomalehtiä ja paikallisesta ilmaisjakelulehdestä
("Karjalan Heili"; jakelu keskiviikkoisin ja lauantaisin) ennätän vilkaista
hätäisesti vain kiinnostavimmat yleisönosasto-kirjoitukset, ei ollut vitsi, vaan fakta.
Joitain aiheita on hiljainen pakko jättää muiden käsiteltäviksi, koska en mielelläni
ryhdy madaltamaan omien textieni laatutasoa ("syvällistä" paneutumista
teemoihin, jotka parhaiten hallitsen - mukaanlukien historialliset ja poliittisetkin
viitekehykset. Mikäänhän ei ole lystimpää puuhaa kuin
"semiittisympaattisen" historiankirjoituksen ilmiselvien epätotuuksien ja
puolitotuuksien osoitteleminen ja oikoileminen parempiin, tai ainakin monipuolisempiin,
tietolähteisiin nojaten). Yhteistyö ja avunanto "G.O.W:n" laatutason
ylläpitämiseksi ja monipuolistamiseksi on aina tervetullutta. Luin rivinväleistäsi,
että sitä olisi tarjolla. Tulkitsinko oikein ?
Mainitsemasi vääpeli Sulo Kolkka on todellakin "unohdettu"
kotimaisessa alan kirjallisuudessa. Hän alkoi pitää kirjaa "varmoista
kaadoistaan" heti Talvisodan alettua, jolloin maalit olivat vielä enimmäkseen
"helppoja", ja yhdellä laukauksella suljetussa rivistössä marssivaan
vainolaislaumaan saattoi lävistää kolmekin vihollisyksilöä. Simo Häyhä aloitti oman
kirjanpitonsa kai vasta, kun oli kuullut tarinoita Kolkan saavutuksista.
Kolkka ylläpiti "matalaa profiilia" Talvisodan jälkeen (jos selvisi sodasta
elävänä. En tiedä hänen henkilöhistoriastaan mitään, joka seikka tulkoon
tunnustetuksi säkkiin & tuhkaan pukeutuen). Välirauhan aikahan oli Suomessa
levotonta, eikä tarkka-ampujien yleiseen luonnekuvaan kuulu
"saalismäärillään" rehentely. Alan veteraaneista olen tavannut Toivo
Maukosen (useita kertoja) ja ilmeisesti Kalle Hakoahonkin joskus, mutta
keskustelun aiheena on aina ollut asetekniikka. Vasta myöhemmin on käynyt ilmi, että
keskustelukumppanit ovat olleet snaipperi-veteraaneja. Esimerkiksi T. Maukonen esitelmöi
meille mustaruutiammunnan pikku "jipoista", mukaanlukien piilukkoaseiden
tuliraudan terästäminen laminointimenetelmällä.
Kovin leuhkamieliset muutaman kaadon miehet päätyivätkin useimmiten sankarihautoihin,
kun vihollisen vastasnaipperi-toiminta alkoi kehittyä jo Talvisodan aikana vakavasti
otettavalle tasolle, viimeistään siperialaisten tultua Leningradin oblastin rintamalle,
joukossaan muutamia Japanin vastaisen kahakoinnin veteraaneja. Neuvosto-Venäjän ja
Japanin välisestä sotatilasta "de facto" ei esiinny historiankirjoissa
juurikaan mainintoja, minkä nyt venäläisten tuulettelua Holhin-Gol:in
"murskavoitosta". Kuinka monta rökäle-tappiota kärsittiin sitä ennen ja sen
jälkeen ? Tuost' ei ole kertomusta.
Ei myöskään siitä, milloin kahinointi itärintamalla alkoi. Silloin se oli kuitenkin
jo päättynyt, kun vakooja Richard Sorge toimitti STAVKA:lle tiedon, että
talvisodankäyntiin tottuneet Puna-Armeijan divisioonat voitaisiin vetää pois idästä,
koska Japanilla ei ollut suunnitelmissaan eteneminen länteenpäin. Tämän reservin
vapautuminen "dejouristaan" idässä ratkaisi Stalingradin taistelun
lopputuloksen.
Itse en siis ehdi perehtymään riittävän syvällisesti snaipperitoiminnan historiaan,
mutta aihe kiinnostaa varmasti monia. Jonkinlaista sala-ammuntatyyppistä snaippailua
harjoitettiin jo 30-vuotisen sodan aikaan rihlapyssyillä, ja jalkajousimies Wilhelm
Tellin urotyöt jo aiemmin Sveitsissä lienevät kaikille tuttuja, mutta tiedonsaanti
noista ajoista voisi olla vaikeaa, joten jos joku toimeen tarttuu, hän voi alkaa
1700-luvulta lähtien, mistä alkavat kirjallisten lähteidenkin tiedot.
Kirjoitustaitoista porukkaa tiedän asuvan Espoon-Kauniaisten tienoilla, ja voisihan
historiikin laatia jonkinmoisena ryhmätyönä: Kun joku väsyy tai kyllästyy, voi
seuraavana työvuorossa oleva jatkaa. Kieli- ja kirjoitusasulla ei ole niin väliä,
kunhan asiatiedot vain tulevat oikein, vaikkapa suoraan lähdeteoksista suomentaen.
Tosi-harvinaisia ovat ne e-mailitekstit, joita en olisi joutunut korjailemaan ja
editoimaan, eli homma on tuttu ja sujuu nopeasti. (Syntyperäisesti lontoonkielisten
visitoorien juttujen kieliasu on kaikkein kamalinta, kun taas muunkielisten, opiskelemalla
engelskantaitonsa hankkineiden kaverien viestit ovat siistejä ja huoliteltuja. Muutaman
ranskalaispojan kielenkäyttöä ei tarvinnut editoida pilkunkaan vertaa. Kaverin esi-isä
oli ollut kenraali Desaleux; siis modernin torpeedoluodin keksijä). Voin osallistua
jutuntekoon myös muutamilla hajatiedoilla 30-vuotisesta sodasta, sekä Napoleonin sotien
aikaisella kertomuksella Tirolin tarkka-ampujaosaston toiminnasta.
Heillähän oli kalustonaan sarjavalmisteiset Girardoni M/1778 -paineilmakiväärit,
joiden "tulivoima" oli aivan hirmuinen muskettiin verraten. (Muut aikalaiset
ilmakiväärit olivat yksittäistuotettuja artesaanien taidonnäytteitä. Tavallisemmin
peura-väljiä kuin leikkikaluja...). "Nappe Punaparta" kauhisteli
ilmapyssymiesten aiheuttamia miestappioita, uhaten kutsua jokaisen ilmakko-snaipperin
Suureen Solmiojuhlaan. Heitä ei liene kuitenkaan saatu vangituiksi elävinä yhtäkään,
koska he operoivat kotikentällään vuoristossa, kun taas aikalaisen doktriinin mukaan
tappelut tapeltiin avomaastossa; "tasaisella". Suomen Talvisodalla ja Suomi
KP/31:n käyttötaktiikalla on siis ollut varhainen esikuva, josta esiintyy vain muutama
maininta asehistorian kirjoissa.
Tarttukaapa siis toimeen. Kuvitusehdotuksista on syytä neuvotella
"tele-operaattorin" kanssa <gunwriters@uha.inet.fi>. Omalla kalustollani
pystyn tuottamaan pelkkää tekstiä, ja piirustustaitokin on paksussa punaruskeassa
ruosteessa harjoituksen puutteen takia. Yksipuolinen näppis-työskentely tuppaa
rappeuttamaan aiempia taitoja, kuten virheettömän textin takomisen mekaanisella
kirjoituskoneella, ja jopa urkujen soittotaidon havaitsin taannoin, kauhukseni,
lähestulkoon pois-oppineeni.
PS. Kyllä suomalaisetkin ovat joutuneet opettamaan amerikkalaisille heidän omaa
lähihistoriaansa; esimerkiksi "Lex Morgenthau:n", eli 66
vuoden takaisen Federal Firearms Act:in syntyjä syviä, eikähän sekään ollut
ensimmäinen ase-vastainen säännös Jenkeissä, joskin ensimmäinen laatuaan
liittovaltion tasolla. New York Cityssä säädettiin käsiasekielto "Lex
Sullivan" jo vuonna 1912. Kaupungin pormestari Tim Sullivan pelkäsi tulevansa
ammutuksi (v\$tumaisen, kaupungin työntekijöitä mielivaltaisesti poispotkineen
edeltäjänsä tavoin), ja laati yhä voimassaolevan käsiasekiellon henkilökohtaiseksi
turvakseen, muuttaen johtamansa kaupungin erääksi länsimaailman turvattomimmista
"Anus Mundeista".
Eräs reportaasi-valokuvauksen historian nautittavimmista "onnenlaukauksista" on
kuva Sullivanin edeltäjästä sillä hetkellä, jolloin hän kuolee seisoville
jaloilleen. Aseena oli .32 Short Rimfire-kaliberinen huokeimman hintaluokan revolveri,
mutta teho riitti ilman "stopping poweriakin", joka oli aivan mitätön.
Asetyyppi sai nimityksensä "Lauantai-illan Erikoinen" tuosta tapauksesta,
jolloin aiheetta kenkää saanut kaupunginpuutarhuri pani oikeuden toteutumaan
kertaliipaisulla.
Itse en kävelisi askeltakaan NYK:in kaduilla ilman löysässä hihnassa kupeella
roikkuvaa tulivalmista KP/-31:tä, palttoontaskut täynnä panostettuja lippaita M/-55.
Aseen "käyttökynnys" olisi yhtä korkea, kuin on parkettilattialle pudonnut
Gilletten partahöylän yksikköterä. Onneksi ei ole pakkoa eikä motiivia edes
pistäytyä moisessa kusiaispesässä.
08012000; Pete
"Kivääri on turvamme/ ja luonto leijonan..."
Kiinnostus reserviläisammuntoihin syttyi vuosi sitten. Olen hankkinut itselleni pistoolin
ja ½-automaattikiväärin ja kohtalaista kehitystäkin on tapahtunut. Suurin kiinnostus
on kuitenkin mahdollisimman tarkkaan ammuntaan. Haluaisin siis tarkka - ampujakiväärin.
Nuoren perheenisän budjetti on sen verran pieni (=maks. 4000 mk ilman kiikaria), että
täysiveriseen sniper-malliin ei vielä ole varaa. Sellainen pitäisi saada siis aikaan
jollain tavalla, mutta miten? Kannattaisiko ostaa mahdollisimman edullinen uusi kivääri
ja varustaa se kiikarilla ja etujaloilla? Vaiko käytetty ja vaihtaa siihen esim. uusi
piippu jne.? Ja mitä tuohon jne:hen pitäisi sisällyttää? Sen ymmärrän että
piipulla on olennainen merkitys aseen tarkkuuden suhteen. Miten suuri merkitys sitten on
aseen muilla osilla ?
Jos ottaisi aihioksi käytetyn aseen niin minkälaista asetta ja mitä toimenpiteitä
suosittelisitte saadakseni välineen jolla voisi osallistua tarkka - ampujakilpailuihin ja
antaa tulosten olla kiinni vain siitä mitä tukin takana tapahtuu. Saisiko esim. Mosin-Nagantista,
joita sangen edullisesti saa, sopivan aihion ? Vai onko rahamääräni yksinkertaisesti
liian pieni riittävän tarkan aseen hankintaan ? Parempiakin nettisivuja saattaa olla. Ei
vain ole vielä löytynyt.
Tommi
Mainitsemasi Mosin-Nagant:in järjestelmä on yhä, noin 110 vuotta kehittelynsä
jälkeen, täysin kensti eli kelvollinen snaipperipyssyn aihioksi, vaikka se on haukuttu
pystyyn alan kirjallisuudessa Suomessa jo 1. Vapaussodasta alkaen, hyvinkin värikkäin
sanankääntein. Suomen Ampujainliiton pitkäaikainen sihteeri VELI NIEMINEN lienee
mustamaalaus-kampanjan voittamaton Suomen Mestari. Hän suositteli kaikissa mahdollisissa
esiintymistilaisuuksissaan ja kirjoituksissaan koko 1920-luvun ajan kaliberin 7 x 57 mm
Mauser omaksumista Suomen armeijan ja suojeluskuntien aseisiin, ja sotilaskivääreiksikin
eräänlaisia "sala-vapaakiväärejä" diopteritähtäimillä.
Onneksemme eivät ampuma-urheilulliset pyrkimykset voittaneet käytännönläheisempiä
maanpuolustuksellisia näkökohtia, joista tärkein oli se, että aseiden kaliberin on
hyödyllistä olla sama kuin iki-aikaisen ja ainoan todennäköisen rajojemme ulkopuolisen
vihollisen kiväärikaliberisissa aseissa. Jo Talvisodan aikaan olisi jouduttu
säveltämään, sanoittamaan ja levyttämään omatoimisesti jenkka "Kusessa
Ollaan", jos suomalaisten aseet olisivat olleet 7 x 57-millisiä, eikä
hyökkääjiltä sotasaaliiksi saatuja 7.62 mm Mosin-patruunoita olisi voitu omaksua
käyttöön välittömästi, joskus elintärkeänä osana a-tarvikehuoltoa.
Myöskin sotasaalisaseet olisi jouduttu piiputtamaan uudelleen 7 x 57 mm patruunoille,
eikä niiden toimivuus olisi ollut läheskään aina taattua hylsyn muotoilun
erilaisuudesta johtuen. 7 mm patruunan tarkkuuden etevämmyys 7.62 Mosin-patruunaan
verrattuna johtui osittain aseenpiippujen valmistustoleransseista (venäläisissä aseissa
suuret, 7 mm aseissa pienet sallitut mittavaihtelut) ja erityisesti 7.62 mm
Mosin-patruunan luotien rakenteesta sekä mitoituksesta aikavälillä 1908 - 30:
Venäläisissä sotasaalispatruunoissa, joita käytettiin 20-luvun lopulle saakka, oli
alimittaiset luodit malli 1908 ja 08/10. Ne olivat miltei "pelkkää kärkeä",
eivätkä siis erityisen tarkkakäyntisiä aseissa, joiden urakaliberi oli jopa 7.93 mm.
Tutkimistani sadoista venäläisistä S-luodeista en ole tavannut milloinkaan yli 7.80
mm:n läpimittaa. Aseiden "suppelot" eli ylimenokartiot olivat lisäksi
mitoitetut vanhanmallisille pyörökärkiluodeille malli 1891, koska niillä piti voida
ampua myös vanhanmallisia luoteja, sekä erikoisluoteja, joita olivat jo keisarivallan
aikaan panssariluodit sekä valojuova-sytytysluodit ja (harvinaisehkot) räjähdeluodit
malli 1915/16. Vakioluoti hypähti ilman minkäänlaista ohjausta suppelon läpi, kunnes
se takertui rihloihin ja lähti pyörimään niissä. 7 x 57 mm luodit puolestaan olivat
likimain aseiden urakaliberin mittaisia ja ne alkoivat työntyä rihloihin ilman
varsinaista "vapaahyppyä".
Kun luodin kanta oli irti hylsynsuusta, oli luoti jo pitkällä rihloissa. Maaliinsa
saakka se lensi "venkoilematta", ja oli siis erinomaisen tarkkakäyntinen.
Siksipä pahvinpuhkojat suosivat sitä, ja suosittelivat 7 mm patruunaa asevoimiemme
käyttöön, koska urheiluammunnan mitalit olivat tärkeämpiä kuin kansakunnan elämä
tai sen tuhoutuminen. (Urheilu-saavutusten asettaminen kaikkien inhimillisten pyrkimysten
etusijalle ei ole suinkaan meidän päiviemme kirous, vaan se alkoi Suomessa jo HANNES
KOLEHMAISEN menestyksestä Tukholman "Olumppialaisissa Kisoissa" vuonna 1912.
Ihmisten ja kansojen sivistystaso on realistisen näkemyksen mukaan mitattavissa sen
mukaan, kuinka syvällisesti ja vilpittömästi kukin urheilu-hulluutta halveksuu.
Itse keikun tämän kriteerion mukaan "siwillisyyden" tikkaiden ylimmällä
pienalla, koska yksikään ihminen ei VOI suhtautua suuremmalla vastenmielisyydellä joka
tuutista pakkosyötettyyn kailotukseen senteistä, sekunneista, maaleista ja torjunnoista.
Ammunta muodostaa ainoan poikkeuksen, koska se on harjoittautumista ihmiskunnan vieläkin
suurempien ongelmien - ylikansoituksen, ja sosialismin ynnä muun rikollisuuden -
ratkaisemiseen, vaikkakin suhteellisen heikkotehoisin menetelmin ja välinein).
Kelvollisilla luodeilla varustetut 7.62 mm patruunat pystyivät "nokittamaan" jo
1930-luvulle tultaessa monet ulkomaalaiset sotilaspatruunat tarkkuuden alalla, ja vuonna
1937 vissisti jo kaikki. Huomattakoon, että kehitys oli kehittynyt Suomessa.! Osansa sen
hedelmistä onnistui pöllimään myös Neuvosto-Venäjä vakoilutoimintansa kautta.
Lapuan Patruunatehtaan johtaja V. Asplundin murhan motiivit lienevät niin yleisesti
tunnetut, ettei niitä tarvitse enää kerrata. Punaisen Hämärän Maassa alkoi myös
patruuna-uudistus v. 1930, tuottaen muunmuassa tarkka-ammuntaan kelvollisen
D-luotipatruunan. 7.62 mm Mosin-tarkkuuspatruunoista olikin ollut pulaa jo 1.
maailmansodan aikana.
Jos siirrytään nykypäivään, joudutaan toteamaan, että 7.62 mm Mosin on YHÄ täysin
kilpailukykyinen vaihtoehto omassa kaliberiluokassaan.! Suomessa on sen spesifisien
luotien kehitys pysähtynyt, ja jopa taantunut: Läpimitaltaan soveliaita luoteja
tuotetaan vain käytettäviksi rynnäkkökiväärissä, mutta esimerkiksi Venäjällä on
viime vuosikymmeninäkin kehitelty nimenomaan snaipperitoimintaa ajatellen aiempaakin
parempia patruunoita ja luoteja. Eikä puhettakaan siitä, että kaliberi 7.62 mm Mosin
siellä "vanhentuneena hylättäisiin" ainakaan lähitulevaisuudessa. Mosin
& Nagant-kivääri, tai sen suomalainen variaatio (vaikkapa Pystykorva m 28/30) on
siis suositeltava snaipperipyssyn aihioksi.
Jos piippu on hyväkäyntinen nykyisellään, joudut etsiskelemään
tarkkuuspatruunoittesi luodit laadukkaiksi tunnettujen tuontiluotien valikoimasta. .311 -
.312 tuuman läpimittaisia luoteja valmistetaan ulkomailla käytettäviksi 7.62 mm Mosinin
lisäksi myös .303 British-, 7.65 mm Argentiinan Mauser- ja 7.7 mm Arisaka-patruunoissa.
Valinnanvaraa siis löytyy. Jos taas päädyt aseen uudelleenpiiputuksen linjalle, voit
hankkia nykyistä raskaamman piipun, urakaliberiltaan 7.82 - 7.83 mm:m luokkaa (.308
tuumaa) jolloin tehdaslatauspatruunatkin ovat sopivia, ja kotimaistenkin luotien valikoima
riittävä joka lähtöön, "hiirestä hirvee", rata-ammunnat pitkillekin
matkoille mukaanlukien. 600 metriä lienee pisin Suomessa ammuttava kilpailumatka
snaipperikilpailuissa ? Lähinnä vastaavanlaisten .308 Win. ja .30-06
snaipperikiväärien ulottuvuus on 800 metrin luokkaa, mutta 7.62 mm Mosinilla 900 - jopa
1000 metriä tarkka-ammuntatoimintaan kehitetyillä erikoislatauksilla (Venäjä) tai
onnistuneilla kotilatauksilla.
Toki myös lukkopiipun petauksella tukkiin on hyvinkin ratkaiseva merkitys potentiaaliseen
tarkkuuteen ulottumisen kannalta. En pysty äkiksestään sanomaan, josko
"petaussysteemin malli TORO" soveltaminen saa projektisi vielä pysymään
budjettisi raameissa. Tätä järjestelmää käytetään armeijan pulttilukkoisissa
snaipperikivääreissä 762 tak m 1985. Kysäise kustannusarviota asemestari Erkki
Torolta <puh. 013 893 362>, jolla on oma aseita korjaava ja custom-aseita
valmistava toiminimi. Tietoa löytyy myös piippuaihioiden ja tukkien saantipaikoista.
Kenties pahin Mosin-Nagant -konstruktion epäkohta on kiikaritähtäimen asennuksen
hankaluus, mutta senkin ongelmat on ratkaistu Suomessa (venäläisiä
"kiikarinkiinnitys-telineitä" onnistuneemmin) jo vuosikymmeniä sitten.
Käy kuitenkin kiertelemässä kauppoja ja selaile alan lehtien myyntipalstat, jos vaikka
jokin "onnenkantamoinen" sattuisi tulemaan vastaan. Merkkeihin TIKKA M 55 tai M
65 kannattaa kiinnittää huomio, etenkin jos alkuperäinen piippu on kulumaton ja
1980-luvun alkuvuosien tai sitä aiempaa tuotantoa. (Alkuperäinen kaapimalla rihlattu ja
käsinkolvattu TIKKA-piippu). Todellinen "bingo" olisi 6.5 x 55 mm kaliberinen,
modernilla lukkomekanismilla varustettu ase. 6.5 mm Ruotsin Mauser-patruunahan on
erinomainen. Alkuperäisen aseen (oletetuista tai tosiasiallisistakin) heikkouksista
johtuen sen tehdaslataukset joudutaan virittelemään melko kesyiksi, mutta
käsinlatauksella saadaan yllättävän paljon lisää "poweria" ja
ulottuvuutta.
10012000; Pete
Ruutitietoutta Ad Nauseam !
Vaikka kuulunkin ehkä eniten vinoilusi kohteena olevaan ihmisryhmään (DI ja nykyään
vielä kaupunkilainenkin), niin koita silti suhtautua ihmisenä! Älkääkä piru vie
poistako mitään juttuja netistä, ennen kuin ehdin ne kaikki lukea! Kysyttäväähän on
tietty äärettömästi, mutta tällä hetkellä askarruttaa kaliiperi .264 WiMa...
sellainen kaliiperi pitäisi luultavasti vasuri Lakelanderiin pesittää kevätpuolella.
Sattuneesta syystä on hylsyjä jemmassa, ja Mäkisen Erkillä uusi kalvain. 6,5 millin
kuula kiehtoo, Suomesta kun ei hirveä suurempaa elukkaa löydy, ja pääasiallinen
käyttö on kuitenkin paljon pienemmät elukat ja kaukaiset taulut. Mutta, mutta:
Kaliiperihan on lievästi sanoen ylikireä, ja kirjallisuus varoittelee piipun nopeasta
kulumisesta. Konstit on tietysti monet, harjoituspaukut Ruottin Mauserin tasolle,
moly-pinnoitetut kuulat, moly-tahna piippuun, piipun kolvaus (?) jne, mutta
täysitehoisten latausten ruutivalinta askarruttaa: Mikä ruutilaatu olisi piipulle
helpoin ? Onko palo-lämpötiloissa merkittäviä eroja, N 500-sarjanhan pitäisi olla
viileämmin palava ? Mikä itse asiassa aiheuttaa eniten piipun eroosiota, luodin nopeus,
luodin hankauspinnan pituus, ruudin määrä, ruudin laatu, paine vai mikä ?
Kiitos vielä sivuista, ihan nuoruus palasi mieleen!
Hessu
Kaveri- ja jopa ystäväpiiriini kuuluu dipl. insinöörejä. (Tele-operaattorimme noutaa
omaa diploomiaan juuri tätä juttua alettaessa, talvipäivänseisauksen aattona).
Ystävällismielisiä asekauppiaitakin tunnen, ja olen itse asunut kaupungin keskustassa
sekä taajaan asutussa lähiössä (Joensuun Rantakylä; väkeä enemmän kuin monessa
kaupungissa) runsaat 35 vuotta, urbanisoituen täydelleen. Mikään mainitsemasi ryhmä ei
siis ole "in corpore" pilkkakirveeni hamarapuolen kipeän iskun kohteena, mutta
ylimys-mieliset yksilöt saavat joskus osakseen vinoiluakin. Yleislinjani on kuin ERNEST
HENTUSELLA: "Ole ihmisille ihminen, mutta sioille ole sika !" Tähän lisäisin
vielä oman peräkaneetin: "...se pahnueen kaikkein toraisin karju !"
Esimerkiksi kaikki "kalkkivaarit" eivät ole keppiin nojaten horjuvia vanhuksia,
joiden kiukuttelut pitäisi sietää ja antaa anteeksi loputtomiin. Aikoinaan jopa muuan
16-vuotias erämiehen alku kritikoi ilkein sanankääntein ehdotuksiani
metsästyslainsäädännön uudistuksiksi. Ja huomioitakoon, että hän asui maaseudulla;
naapuripitäjässä. Nyt tuo poikanen on toisen mokoman ikääntyneempi: Toivottavasti
myöskin viisastunut samassa suhteessa.
Metsästyslainsäädäntö uudistui tässä välissä muutaman askeleen verran oikeaan
suuntaan. Ei tietenkään aivan vuoden 1898 metsästysasetuksen vapauden tasolle (sana
"pyssy" mainitaan sen tekstissä vain kerran, eikä mittayksikköä "Joule"
edes tunneta, vaan pyyntikeinot jäivät erämiesten oman harkinnan varaan), mutta kaikki
ajallaan: Ensin on hoideltava "na pod sloju" kaikenkarvaiset pipertäjät ja
muut stalinistit - koko maapallolta, eikä vain Suomesta. Prosessi käynnistynee USA:ssa,
kuten monet muutkin lähihistorian ilmiöt; poislukien englantilaissyntyinen feminismi.
(Myös Kommunistinen Manifesti kirjoitettiin British Museumin työtiloissa ja
KARL MARXin vaatimaton hauta sijaitsee Englannissa eikä Kremlin Muurissa, kuten monet
luulevat).
Riistapolkujen veteraaneista oli ja on vain pieni vähemmistö kaavoihinsa kangistuneita
kalkkiksia. Vaikka tiedotusvälinesensuuri ehkäisikin kertomasta selkokielellä, kuinka
vähäisellä ja yksipuolisella terminaaliballistiikan tuntemuksella 1960-luvun
"pyssypykäliä" oli laadittu, ja kuinka visvainen korruptio tai
"ukotus" erilaisten kieltopykälien taustalla oli vaikuttanut, osasivat
fiksuimmat "vaaritkin" lukea rivinväleistä sen, mitä riveille ei oltu
tohdittu painaa. Nooh, kuulemani mukaan tohditaan nykyään painaa riveille vieläkin
vähemmän. Itse en ehdi lukea kuin kahdesti viikossa Joensuun työvoimapiirissä
ilmestyvän ilmaisjakelulehden yleisönosaston kiinnostavimmat kirjoitukset, joten
kyvytön olen arvostelemaan aselehti-journalismin tasoa, mutta eipähän koidu sielulle
vahinkoa...
Otsikko "ruutitietoutta ad nauseam" (= kuvotukseen saakka) tarkoittaa sitä,
että kertailen taas savuttoman ruudin kehittelyn ja käytön historiaa, jonka jotkut
muistavat entuudestaan, suunnilleen ulkoa, luettuaan samat lorut jo kymmeniä kertoja,
mutta joillekin "G.O.W:n" olemassaolon vasta taannoin keksineille visitoreille
voivat jotkin yksityiskohdat olla uutta tietoa. Vahinko, että "Arma Fennica"-
sarjan kolmas teos ei ollutkaan hartaasti kaivattu "Suuri Patruunakirja", jossa
olisi tehty tarkka selko mm. VihtaVuoren vuonna 1988 tuotannossa olleiden ja aiempien
ruutien historiasta ja ominaisuuksista (teoksen kokoajan, Timo Hyytisen, värväydyttyä
VihtaVuoren palvelukseen, tietojen lähteille), vaan "Suuri Puukkokirja".
Käykäämme viimein itse asiaan: Ruutien palolämpötiloissa on yli tuhannen
Celsius-asteen eroja. Nitroglyseroliruudit palavat kuumimmalla liekillä, etenkin ne,
joiden jyvät ovat läpeensä seostettuja "sopalla", kuten ovat kordiitti tai
ballistiitti. Kyseisenlaisia ruuteja ovat nykyään enimmäkseen hiutalemaiset tai
aikoinaan jopa pölymäiset haulikko- ja pistooliruudit, joiden paloaika on erittäin
lyhyt ja latausmäärät varsin vähäiset, joten ne eivät ehdi ylikuumentaa
piippumetallia mitenkään kohtuuttomasti.
Pahamaineisin englantilainen kivääri-kordiitti sisälsi "soppaa" 58 paino-%,
mutta senkin piippua kuluttavan vaikutuksen havaittiin johtuvan korroosiosta, eikä
eroosiosta: Piippuja ei turmellut niinkään ruutiliekin kuumuus tai kaasujen höyläävä
vaikutus, eikä myöskään nikkelikuparisten (ransk. Maillechort, venäj. Mjelkhjor)
luotivaippojen kihnutus piipunputkessa, vaan enimmäkseen kemiallinen korroosio,
jollaiseen ei runsaat 110 vuotta sitten osattu varautua: Patruunoiden ruudin vaihtuessa
savuttomaksi ei aluksi älytty kiinnittää huomiota nallien sytytysmassan koostumukseen.
Runsaasti kaliumkloraattia sisältävätkään nallit eivät olleet syövyttäneet
suulatauskiväärien, SNIDER-kiväärin tai MARTINI-HENRYn piippua, koska alkaalisen
kaliumsulfidin (mustanruudin palojätteen) ja eläinrasva-mehiläisvahaseoksen
(lyijyluotien voiteluaineen) muodostama tahma suojeli piipunputkea. Kerrostuma
puhdistettiin reiästä lähes-kiehuvalla vedellä, jonka sekaan pyssymiehetkin saattoivat
heittää omansa. (Tämä ei ole vitsi, vaan muunmuassa Ruotsi-Suomen armeijan
ohjesäännön kertomaa muskettien ja muskettisotureiden aikakaudelta, joka onneksi
päättyi Suomen osalta vuonna 1809).
Metallivaippaluoteja alettiin ampua kuiviltaan, savuttomalla ruudilla, joka muodosti
kaasumaisia typpihappoisia palojäänteitä, jotka jäivät piileksimään teräksen
kiderakenteen rakoihin. Koska entisenlaista karstaa tai tahmaa ei enää syntynyt,
katsottiin piippujen vesipesusta voitavan luopua, ja tyydyttiin opettamaan pelkkä
"kuiva jynssäys", sekä öljyvoitelu, kun piipunputki oli puhdistettu
"ryhmänjohtajan tarkastusta varten." (TAAS tulvivat mieleen Kaartin Muistot:
Järjetön simputusmentaliteetti = MoniSATAvuotisen perimätiedon unohdus - vain siksi,
että: "Suomen Armeija EI saa olla lepokoti..!" Mitään ei saa tehdä INTissä
tieteellisellä, helpolla tavalla = Järjellä).
Englannissa vähennettiin kordiitti-ruudin nitroglyserolimäärää hätäpäissä 30
%:iin, vaikka älyttiin piankin, ettei korroosio ole yhtä kuin eroosio, vaan lähtöisin
useimmiten nallimassasta, jonka jäänteet muodostivat, ruudin kaasumaisiin
palamistuloksiin ja ilman kosteuteen yhtyneinä, pahimmissa tapauksissa jopa ns.
"kuningasvettä", joka pystyy syövyttämään kaikille muille hapoille
immuuneja jalometallejakin, puhumattakaan piipputeräksistä...
Ruostuttamattomien ja syövyttämättömien nallimassojen kehittyminen jo 1900-luvun ensi
vuosina, aseiden puhdistusmenetelmien ja -kemikaalien parantuminen, sekä jo aiemmin
toteutettu rihlauksen syventäminen, vähensivät piippujen turmeltumistaipumusta,
hälventäen savutonta ruutia kohtaan Englannissa tunnettuja ennakkoluuloja. Ranskassa ei
ongelmia ilmaantunutkaan, koska siellä oli uudistettu kiväärit samanaikaisesti
savuttoman ruudin ja vaippaluotien omaksumisen kanssa, ja ruutikin oli vaikutuksiltaan
lievempää yksikomponenttista nitroselluloosaruutia. Samat opit omaksuttiin mm. Belgiassa
ja Venäjällä, onnistuen välttämään eräissä muissa maissa tehdyt, myöhempiin
uudelleenpiiputus-tarpeisiin johtaneet erheet.
Nitroglyserolilla sekoitettujen ruutien korkeasta palamislämpötilasta koituu
konkreettinen eroosioriski aseissa, joiden ruutimäärä on suhteellisen suuri, verrattuna
piipun metallimassan painoon, ja kun NG-ruuti poltetaan "korkealla
intensiteetillä" eli korkean paineen kehittävillä latauksilla esimerkiksi
kanuunoiden täyspanoksissa, tai vaikkapa luodikoiden Magnum-patruunoissa, joiden hylsyn
tilavuus on suuri, verrattuna piipunreiän poikkipinta-alaan (= piipunputken tilavuuteen).
Tällaisia yhdistelmiä löytyy toki myös ei-Magnumeista (mm. .22-250 tai .243 Win.),
mutta Magnum-kalibereista vastavuoroisesti hylsytilavuuden ja piipunreiän volyymin
suhteen hyvinkin "maltillisia" tapauksia, kuten .458 WiMa. Nyt puheenalainen
.264 WiMa kuuluu pahamaineisiin "piipunpolttajiin", joiden täyspanokset
läpikotaisin nitroglyserolilla sekoitetuilla ruudilla voivat todellakin lyhentää piipun
käyttöikää. Toisaalta ovat NG-ruudit käyttökelpoisia tykkien osapanoksissa, herkän
syttyvyytensä ansiosta, ja toki tietenkin myös kiväärien kevytlatauksissa, kunhan
ruutityyppi vain on herkkäsyttyisempää, kuin mitä ovat kiväärien täyspanoksissa
käytettävät ruudit.
"Quod licet Jovi, non licet bovi": Tykkien osapanosten käyttö on
ollut itsestäänselvyys yli sadan vuoden ajan, mutta kiväärinpatruunain
osapanoslatauksien laadinnan mahdollisuus - sepä onkin yllättäen "TABU" -
eikä pelkästään Suomessa ! Ja "Tabun" röyhkeä rikkominen on aikaansaanut
vaikeuksia tiedonhankinnassa muunmuassa ruutien lisä- ja apuainepitoisuuksista, vaikka
esimerkiksi NG-ruudin "soppapitoisuuden" tuntemus voi joskus olla
kirjaimellisesti elintärkeää Pohjoisen Ulottuvuuden maissa (kuten Suomessa), joissa
voidaan joutua käyttämään ampuma-aseita jopa pakkassäällä. NG-ruudin syttyvyys
vähenee ja sen voima heikkenee kylmällä kelillä: Kesähelteellä kehitelty lataus voi
pakkasella käyttäytyä arvaamattomalla tavalla. Peljättävän detonaationkaan riski ei
ole ehkä kaukana.
Alkuperäinen ranskalainen "vahva vähäsavuinen ruuti" oli keksitty jo ennen
englantilaista kordiittia. Sen seuraajat ovat nekin nitroselluloosaruuteja, joiden
palamislämpötila on alhaisempi kuin NG-ruutien kehittämä, ja kylmänarkuus on myöskin
vähäisempi. Kivääriruudit ovat yleensä "tikkuruutia" (= pätkittyä
liereää lankaa) tai putkiruutia, mutta Suomessakin on valmistettu
nitroselluloosa-massasta lehtiruutia, jonka jyvät olivat litteitä ja nelikulmion
muotoisia.
N-ruutien eli nitroselluloosaruutien jyvät on pinnoitettu alkupalamista rauhoittavalla
kemikaalilla, jos ruutia on tarkoitus polttaa suuremmissa määrin kiväärinpatruunoissa.
Ja mitä "magnumimpi" patruuna ja raskaampi luoti - omassa kaliberiluokassaan -
sitä enemmän syttymistä hidastavaa pinnoitetta (yleensä vahamaista, joskin
"pirtulla" ohennettua virtsa-aineyhdistettä koodinimeltään
"sentraliitti") hierotaan jyvien pinnalle.
Haulikko- ja pistooliruutien syttyvyyttä on taas usein edistetty jyvien pintakarheuden (=
sytytysliekille alttiin pinta-alan) lisäämisellä, sekoittamalla ruutimassaan jotain
vesiliukoista suolaa - yleensä kalisalpietaria - ja pesemällä langaksi, nauhaksi tai
ohueksi putkeksi pursotettu ja jyväsiksi tai kiekoiksi leikattu kovettunut ruuti kuumalla
vedellä, joka liuottaa suolan pois jyvien pinnalta, jättäen ne ikäänkuin
rokonarpisiksi. Jos liukoinen suola on kemiallisesti aktiivista (hapettavaa, kuten on
kalium- tai bariumnitraatti), toimii se lisähapettimena, kuten NG-ruudin nitroglyseroli,
mutta salpietarit pikemminkin parantavat kuin huonontavat ruudin kylmänkestävyyttä.
Eräänlaisia "siltä-väliltä-ruuteja" ovat pallojyväruudit (Suomessa Hodgdon
Spherical-sarja) ja VihtaVuoren N 500-sarja, joita voi kutsua HEN-ruudeiksi (High
Energy Nitrocellulose powders). Vaikka N 500-sarjasta on jo vuosikaudet kerrottu
topeliaanisia tarinoita tyyliin: "Mullistava uutuus" ja "Uusi
sveitsiläinen keksintö", on perus-idea toistasataa vuotta vanha ja HEN-ruutikin
keksitty jo vuonna 1930. "JUDSON POWDER"-nimistä louhintaräjähdettä
käytettiin junalasteittain USA:n rautatieverkostoa rakennettaessa, tarvittaessa
kiviruutia häjympää mutta dynamiittia miedompaa ainetta, joka syttyi Bickfordin
tulilangan liekistä, kaipaamatta nallin apua. Perusmateriaalina oli mustaruuti, jonka
karkeat jyvät oli imeytetty nitroglyserolilla. Keksintö oli amerikkalainen, kuin myös
FRED OLSENin ideoima pallojyväisen ruudin pintakerroksen käsittely veteen emulgoidulla
nitroglyserolilla. (Kenen nimissä lieneekään "UUSI SVEITSILÄINEN patentti" ?
Tuost' ei ole kertomusta..!).
Oli jokseenkin luonnollista, ettei näiden menetelmien historiasta kertovaa artikkelia
julkaistu päättyneen vuosikymmenen keskivaiheilla lehdessä, jonka päätoimittaja
tunnetaan nimellä Ryökkynä Johanna, muinaissuomalaisessa sekä nykyruotsalaisessa
merkityksessään. Oli paljon tärkeämpiäkin aiheita, kuten moniosainen artikkelisarja
siitä, kuinka muuan metsästysseura rakensi riistakartanon reviirinsä reunalle:
"Oikeita Metsästäjiähän" eivät mitkään räjähde-historiat kiinnosta,
mikä yleisesti tiedetään. Uffaffaa; piste ja loppu. Taas yksi käsikirjoitusnippu
korvaamattomine tietoineen peruuttamattomasti "Mappi Ö:ssä".!
HEN-ruutien periaate on, kuin 1870-luvun Judson Powder:inkin, energinen alkupalaminen, ja
helvetillisen kuumuuden muodostus, kunnes varmistutaan, että "MENDJELJEJEVin
Periaatteella" palavat ruutijyvien sisäosat syttyvät varmuudella, ja palavat
loppuun asti, ennenkuin luoti on kiitänyt läpi piipunputken. Venäläisen Dimitri I.
Mendelejevin (1834 - 1907; nimi kirjoitettu nyt ei-foneettisella tavalla) tutkimusten
mukaan tuottaa nitroselluloosaruuti ihanteellisen paine-/ energiasuhteen palaessaan
epätäydellisesti, kuin pilkkeet sota-aikaisessa "imukaasugeneraattorissa" eli
hyrysysyn/automobiilin häkäpöntössä, eikä siis täydelliseen palamiseen
tarvittavalla happimäärällä, jolloin ruudin hiilivetyseoksen vety muuttuu
vesihöyryksi ja hiili yhtyy happeen hiilidioksidiksi. Tulistettukin höyry on raskasta,
eikä pontevaa, ja hiilidioksidi on myös "paksua ja painavaa".
Jo vuonna 1890 (SIC !) onnistui D. Mendeljejev kehittämään nitroselluloosaruudin, joka
sisälsi dioksidimuotoon kemiallisesti sidottua typpeä ihannemäärän 12.6 % . Pienempi
typpidioksidimäärä olisi tuottanut edullisemman pitoisuuden vapaata vetyä ja häkää,
ja noin 12 % typpipitoisuuden sisältävä nitroselluloosa olisi ollut täysin liukenevaa
ruutimassan huokeimpana liuottimena käytettäviin "Hoffmanin Tippoihin", eli
eetterin ja alkoholin liuokseen, mutta ruudin syttyvyys olisi ollut epävarmaa ja
melkoinen määrä ruutijyvistä olisi palanut vain osittain - jopa kiväärin malli MOSIN
& NAGANT 1891 piipussa, vaikka sen pituus onkin täydet 80 cm.
Mendelejevin "Piroksilin"-kivääriruuti oli kompromissien kompromissi: Osa
nitroselluloosan kuiduista oli vain mikroskoopilla erottuvina liukenemattomina karvoina
muovimaisen massan seassa, ja ruutikaasussa oli jo huomattava määrä vesihöyryä sekä
hiilidioksidia, mutta ei läheskään niin suurta pitoisuutta kuin englantilaisessa
kordiitissa, jonka teho puolestaan perustuu "sakeiden ja painavien" kaasujen
ohentamiseen, kuumentamalla ne jopa 1000 Celsius-asteen verran korkeampaan lämpötilaan.
Kompromissien kompromissien kompromissi on siis Fred Olsenin pallojyväruuti,
jonka palamisen alkuvaiheessa on lämpötila kuin kordiitin tai ballistiitin palaessa,
mutta sen loppuvaiheessa kuin lähes 110 vuoden takaista "Piroksilin Porohaa"
poltettaessa, ja samat sanat N 500-ruudin tapauksessa. Sehän poikkeaa 70 vuotta sitten
kehitetyistä Olsenin OLIN-ruudeista vain putkimaisen jyvämuotonsa suhteen. Sikäli kuin
tiedossa on, imeytetään "soppa" N 500-ruudin jyvien pinnalle spriiliuoksesta,
kun taas palloruuteihin se imeytyy vesi-emulsiosta.
Palloruudin koko tuotantoprosessi, lukuunottamatta nitroselluloosan liuottamista hieman
oksalakkaa tai pulituuria sakeammaksi plöröksi, tapahtuu veden sisällä, suljetussa
kierrossa. Loppuhuuhteluun ja nitroglyserolin lisäämiseen saakka kelluvat jyviksi
vähitellen kovettuvat pisarat suolavedessä, joten prosessi on sukua takavuosien ns.
puistokemistien keinoon, jolla pulituurin sisältämä shellakka tai oksalakan
nitroselluloosa saostettiin kiinteäksi möykyksi pullon pohjalle, minkä jälkeen liuotin
otettiin talteen nautintoaineeksi. Palloruudin valmistusprosessissa höyrystyvä liuotin
tiivistetään jäähdyttämällä, käytettäväksi uudelleen nitroselluloosan
"gelatinointiin".
Prosessi kehiteltiin alkuaan I maailmansodan aikaisen ylijäämäruudin turvalliseksi
kierrätyskeinoksi. Nitroselluloosa oli useinkin vasaramyllyllä tai
"hollanterilla" hienonnettua tykkiruutia; runsaalla vedellä ohennettua
lietettä. Vähemmän kostutetun ylijäämäruudin pulverisoiminen olisi ollut
hengenvaarallista puuhastelua, koska materiaali oli useinkin jo pitkälle kehittyneessä
itsehajaantumisen tilassa. "Neitseellistä" puuvillaruutia lisättiin
tarvittaessa, milloin ylijäämäruuti oli jo sen verran tekeytynyttä, että sen
typpioksidipitoisuus oli alentunut haihtumalla.
Nykyisin jouduttaneen käyttämään pääsääntöisesti tuoretta nitroselluloosaa.
Kierrätysruuti on useimmiten oman pajan tuotetta, lähinnä ruutijyvien
seulontajätettä, eli kooltaan mihinkään luokkkaan sopimattomia jyviä. Tietäisin
oivallisen käyttötarkoituksen kaikkein hienojakoisimmalle "pölylle":
Voitaisiin purkittaa, ja liimata tölkin kylkeen korea etiketti, tekstillä: "SUBSON
SPECIAL POWDER". Näinhän toimittiin sata vuotta sitten LAFLIN & RAND
"INFALLIBLE"-haulikkoruudin tuotannossa syntyneen seulontajätteen tapauksessa:
Se pakattiin ja myytiin tuotenimellä "L & R BULLSEYE".
Ruuti-tukkuri Hodgdonille on ajatuskin moisen kansanperinteen elvytyksestä "aivan
kauhistuttava" ja varsinaisen ruutitehtaan e-mail -osoitteita en ole saanut tietooni.
Tehtaallahan voitaisiin kiinnostua "eräistä pähkähulluista ideoista",
jolloin lataustutkijat joutuisivat kenties jopa ansaitsemaan kuukausipalkkansa
TYÖNteolla, eivätkä vain olemisella pelkkinä niminä firmojen palkkalistalla...
Hupaisaa kyllä, yksikään kanssani kirjeenvaihdossa ollut USA: lainen asiantuntija ei
tuntenut tätä tarinaa, mutta saksalainen K.D. MEYER mainitsee menettelytavan eeppisessä
"Jälleenlataajan Käsikirjassaankin", ynnä kirjeenvaihdossamme. Muutama
korkkaamaton kanisterillinen "pöly-Bullseye:ta" oli ollut tallella
POLTE-konsernin Magdeburgin Tutkimuskokoelman ruutikellarissa vielä 2. maailmansodan
lopulla, joten ne jäivät Rautaesiripun väärälle puolelle. "Räme-elukat"
lienevät sosialisoineet ne. Satakunta vuotta vanha ruuti saattaisi olla yhä
käyttökelpoista. Nitroselluloosaruudeista poiketen ovat NG-ruudit hyvinkin stabiileja,
ellei valmistusvaiheessa ole jotenkin tuppuroitu, eikä ruutia säilytetty liian
lämpimässä tilassa.
Ruutijyvien pintakerroksen imeyttäminen nitroglyserolilla suojelee ilmeisesti
ydinkerroksia muunmuassa kosteudelta, jolle yksikomponenttinen nitroselluloosaruuti on
arkaa, saattaen alkaa jopa hajaantua. Kivääriruutien alkupalamista hidastava
sentraliittipinnoite on vahamaista ja vettähylkivää, mutta se on ilmeisesti yhä
hierottu mekaanisesti jyvien pinnalle, eikä yllä esimerkiksi putkiruudin kanavaan, josta
pääsee kosteutta ruudin kimppuun. Kastamalla voitaneen putkiruutikin saada kauttaaltaan
vettähylkiväksi. N 500-sarjan ruutien "soppapitoisuudeksi" mainitaan 10 - 15
%, mikä on melko maltillinen nitroglyserolilisäys, verrattuna alkuperäiseen kordiittiin
Mk I (58 % NG) ja jopa MD-kordiittiin (30 % NG), joten piipunpolttovaikutus on varsin
vähäinen.
Epämääräisen "uudentyyppinen pinnoite"-tyylisen maininnan tilalle kuuluisi
esittelyvihkoseen pelkkä kemiallinen kaava. (Jos joku tahtoo selvittää pinnoitteen
koostumuksen, hän pystyy analysoimaan sen nykytekniikalla sekunnin murto-osan kuluesa)...
Sentraliitit omaksuttiin käyttöön jo vuoden 1905 tienoilla, kun saksalaiseen 7.9 x 57
mm JS-patruunaan alettiin luoti-uudistuksen (ks. sarja "HAAG 1899")
jälkeen haikailla aiempaa progressiivisempaa ruutia lähtönopeuden virittämiseksi
tavoitellulle tasolle. Teollisuus- ja sotilasvakoilijoille aiheutti vuosikausiksi
pähkäilyä ja päänsärkyä pinnoitemateriaalin kumma peitenimi, joka on alan
historiassa kekseliäisyyden huipputapauksia. Venäjällä selvitettiin salaisuus viiden
ja USA:ssa 9 vuoden viiveellä, kun kvalitatiivisen analyysin menetelmiä oli paranneltu
alkukantaiselta lähtötasoltaan.
Analyyseistä vedettiin aluksi jopa johtopäätös, että joku kelmi on laskenut
"lirut" ruudin sekaan ja kuivannut jyvät, ennenkuin myi näyte-erän kovaan
hintaan ostohalukkaalle vieraan valtion agentille. Hämmennystä lisäsi vakoilutieto,
että oli kehitelty jopa kaksi isomeeriä: Etyyli- ja metyylisentraliitti. Kesti kauan,
ennenkuin jonkun päähän pälkähti, että Saksan keisarikunnassa toimi Berliinin
Uudella Baabelinvuorella tutkimuslaitos "Zentralstelle für
wissenschaftlich-technische Untersuchungen", mikä nimi-hirvitys lyhennetään
yleensä pelkäksi Neu Babelsbergiksi jopa tieteellis-historiallisessa kirjallisuudessa.
Piruilun ja salailun aikomuksessa kirjoitettiin aineiden nimet muotoon "Centralit".
Kemiakaali-nimikkeistön tutkiskelu oli ollut turhaa ponnistusta, koska aineet olikin
nimetty keksimispaikkansa mukaan. Tarkemmat analyysit osoittivat, ettei ruutinäytteen
sekaan oltu liritty, vaan salaperäiset pinnoitteet olivat hyvinkin arkipäiväisiä ja
huokeahintaisia yhdisteitä. Sentraliitit ovat yleisen vaahtomuovin raaka-aineen,
uretaanin, johdannaisia. Uretaani oli tunnettu vuosisadan vaihteessa miedohkona
unilääkkeenä, sekä pediatriassa, mm. kuume-kramppien ja "ylivilkkauden"
(MBD:n) lääkkeenä.
Myös MBD-tapauksille tarjoiltiin lääkeliuos alateitse, vaikka uretaani on hajutonta,
mautonta ja vesiliukoista, eli se olisi voitu juottaa huomaamattomasti maidossa tai
mehussa. Terapia oli käytäntönä 2. maailmansotaan asti, jonka jälkeen
"hyperaktiivisuutta" pidettiin vain lapsen terveyden merkkinä. Nykyään sitä
on taas alettu torjua "homeopaattisilla annoksilla" ns. hööki-pulveria, joka
annostellaan sentään suun kautta, eikä se siis aiheuta ylimääräistä housupyykkiä.
(MBD:n amfetamiini-terapia perustunee taikauskoon, kuten homeopatia ylimalkaan).
Uretaanin polymerisaatio ja vaahdotus mm. kiväärintukkien materiaaliksi on verraten uusi
keksintö. Ainakin vielä vuonna 1947 tunnettiin vain farmakologinen käyttö. 1980-luvun
alussa alettiin Tampereen Asepajan yhteydessä toimineessa Muovi &
Muotti/ Ikaplast Oy:ssä tuottaa kovasta PU-vaahdosta valettuja aseentukkeja, joiden
arveltiin syrjäyttävän puuperät vähitellen kokonaan. Edesmenneen Jali Timarin
kuningasajatus ei ole toteutunut ainakaan toistaiseksi, vaikka hän pystyi ratkaisemaan
jopa yllättävän visaiseksi osoittautuneen materiaalin läpivärjäyksen probleeman.
Sentraliitteja ja niiden sukulaisainetta akardiittia on vaikeaa päihittää ruudin
pinnoite-käytössä. Niitä sekoitetaan myös varsinaiseen ruutimassaan
stabilointiaineiksi ainakin amerikkalaisiin pallojyväruuteihin. Suomensin HODGDON-ruutien
maahantuonnin alkaessa ns. "ruutikortteihin" tarvittavat tiedot, saaden samalla
selkoa ruutien koostumuksesta, "hivenaineet" mukaanlukien. Palloruutien
valmistusteknologia tuli tutuksi esihistoriasta alkaen. Tietenkään ei Hodgdonilla, kuin
myöskään Suomessa, uskota tätä kertomustani todeksi, eikä taannoinen maahantuoja kai
kelpaa enää "takuumieheksi". (VihtaVuoren ja Hodgdonin ruutien aineksista ja
ominaisuuksista saan nykyisin tietoja varsin tasapuolisesti: En mitään -
kummaltakaan...).
Eräs kiinnostava hivenaine on N 500-sarjan ruutien "piipunsuoja-aine", joka on
esitteen mukaan sekoitettu pintakäsittelyaineeseen. Kyseeseen voi tulla esimerkiksi
molybdeenisulfidi tavanomaisen, sata vuotta käytetyn grafiitin tilalla. Nooh, emme ryhdy
arvailemaan, ettemme häpeään joutuisi. HODGDON-ruudeista on pallojyväisessä H870:ssä
itse ruutimassaan sekoitettuna tinaoksidia, joka pelkistyy ruudin
"mendelejeviläisessä" palamisvaiheessa (= jyvien ydinosien palaessa
happi-alijäämässä) metalliseksi tinaksi. Tinahöyryä hyytyy piipunseinämiin ohueksi
terästä suojelevaksi kalvoksi, joka myös yhdenmukaistaa seuraavana ammuttavan luodin
piippukitkaa.
Kun Hodgdon-ruuteja alettiin tuoda Suomeen (ja jo ennenkuin niillä oli ehditty ampua
meillä käsinlataajien toimesta yhtäkään laukausta), liikkui ampujapiireissä
mörköjuttuja "jenkkiruudista, joka polttaa kiväärinpiipun tummalle karrelle
yhdellä laukauksella: Monia aseita on jo mennyt pilalle..!" Tuo tumma, himmeähkö
kalvo, jonka muodostus tiedettiin jo ennakoida, on piipulle täysin vaaratonta tinaa.
Suojakerroksen voi puleetata kiiltäväksi vaikkapa teräsvillalla, mutta sen värillä ei
ole väliä suojaavan vaikutuksen kannalta: Himmeäkin kalvo suojelee piipputerästä
kuten tinaus läkkipeltiä.
Tinan käyttö ruudin lisäaineena ei ole aivan takavuosien keksintö: Maailmansotien
väliaikana, kun kiväärinluotien vaipat vielä usein olivat melkhjoria ja piipunputkien
vaipoittuminen oli ongelma, koettiin vitsausta vähentää sekoittamalla ruutimassaan
hienoa tinapulveria. Nikkeli ja tina hylkivät toisiaan. Täten käsiteltyjä ruuteja
olivat ainakin DuPONT IMR 15½ ja IMR 17½, joita tuotiin aikoinaan myös Suomeen.
Esimerkiksi Veli Niemisen "Ampujan Käsikirja" mainitsee jommankumman näistä
ruudeista, jonka ammunnan jälkeen oli piipunputki ikävän himmeä, eikä lähtenyt
"puhtaaksi" millään.
Tuohon aikaan oli tarkkuuskiväärin piipunreikä "auttamattomasti pilalla",
ellei se kiiltänyt puhdistuksen jälkeen: Taikausko kilpaili vielä vuonna 1926
Lutheruksen opin kanssa siitä, kumpiko pystyy tuottamaan sieluille suuremman vahingon, ja
vanhat ennakkoluulot voitiin etsiä esiin vielä 1990-luvulle tultaessa, ryhdyttäessä
torjumaan peljättävää "markkinahäiriötä". Tuo merkantilistiseen
kauppapolitiikkaan viittaava termi on kai käsitteen "Vapaa Kilpailu" synonyymi
jopa lainsäädännön tasolla vielä 2000-luvulle tultaessakin ?!
Hankautuuhan tinakalvo tietysti ajan myötä pois, ammuttaessa tavanomaisilla ruudeilla,
mutta ampujapiirit eivät koskaan oppineet tajuamaan sen hyödyllisyyttä ja
vaarattomuutta. Tinaruutien valmistus loppui 1930-luvun keskivaiheilla, kun yleiseen
käyttöön olivat tulleet nikkelittömät vaippametallit, erityisesti "Lubaloy"-lejeerinki,
joka sisälsi 2 - 3 % tinaa kuparin ja sinkin ohella. Tykistöaseissa on tinan tai
tina-lyijyseoksen käyttö ammusten johtorenkaista piipunseinämiin hankautuneen kuparin
poistoaineena ollut tunnettu lähes yhtä kauan kuin kuparin käyttö
johtorengas-materiaalina, eli 110 vuotta ja risat.
Tinarengas voidaan sijoittaa ammukseen kuparirenkaan eteen tai taakse, mutta esimerkiksi
irtopanoslaukauksia ammuttaessa voidaan vaikkapa ammusta lähimmän ruutipussin suu kuroa
umpeen tinalyijylangalla tai -nauhalla. Kanuunoiden patruunalaukauksissa on
kuparinpoistoaineen läsnäolo merkitty patruunan hylsyyn. Jokaisessa
täyspanoslaukauksessakaan ei nimittäin tarvita kuparia poistavaa lisäainetta, vaikka
siitä ei haittaakaan koidu. Hodgdon H870 on USA:n asevoimien nomenklatuurassa nimellä WC
870 tunnettua konetykkiruutia, jota käytetään muunmuassa 20 mm
"pika-ampumarevolvereisssa", eli Gatling-periaatteella toimivissa
moniputkisissa revolveritykeissä, joiden 101.4 grammaa painavat rä/sy-ammukset
lähtevät matkaan 1030 m/s keskinopeudella, jopa yli 4150 teknisen ilmakehän
pesäpaineella jos patruuna laukaistaan sähkönallilla.
Tästä ruutilajista siis tiedetään, mitä sen piipunsuoja-aine on, ja että sen
käytöstä on tykistöpuolella runsaan sadan ja kiväärikäytössäkin 80 vuoden
kokemus. (Tieto tinalisäyksestä saatiin onnenkantamoisena, eikä kysymällä, mutta sen
julkistamisella pystyttiin hälventämään tummuneiden piipunreikien synnyttämät,
ruutiin kohdistuvat epäluulot parahiksi jo ennakolta. Noiden ennakkoluulojen tahallinen
lietsontakin pysähtyi, kun odotettua vaikutusta ei saavutettu: Tieto oli ainakin sillä
kertaa voittanut luulon. "Imperiumin vastaisku" oli luonnollisesti
lehdistösensuurin tiukkeneminen).
H870:llä on mahdotonta yliladata .264 WiMa-patruunaa, mutta hylsyn ruutitila on myöskin
ahdettava täyteen, ja "taloudellinen palaminen" alkaa vasta ammuspainon ollessa
9 grammaa tai enemmän. Vain 10.7 gramman luotien kera ladattaessa tavataan
vähimmäisannos-suositus. Lähes kaikissa ammuspainoluokissa löytyy jokin suuremman
lähtönopeuden kehittävä ruutilaji, mutta luodin lähtönopeus ja piipunreiän elinikä
laukausmäärinä ovat kääntäen verrannollisia: Saksalaisten ja puolalaisten 7.9 mm
panssaripyssyjen tarkkuus ja luodin lähtönopeuskin alkoivat vähentyä havaittavasti jo
50 ripeään tahtiin ammutun laukauksen matkaansaattamisen jälkeen.
Ruudille H870 löytyy latausreseptejä 5-grammaisesta luodista alkaen, mutta taitavatpa
useimpien ruutijyvien ydinosat palaa piipunsuun etupuolella 5.2 grammaa lähentelevästä
latingista, jota ei passaa ryhtyä vähentämään ainakaan viittä grammaa pienemmäksi.
VihtaVuoren latausoppaasta löytyy ruudille N 560 resepti vain 9.1 grammaa/ 140 grainia
painavalle SIERRAn reikäpäätorpeedo-luodille, vähimmäis- ja maksimiannos-suosituksin.
Mutta kun ruudin N 560 piipunsuoja-aineesta ei ole aavistustakaan, on vaikeaa ryhtyä
arvailemaan, kuinka tehokkaasti tuo toistaiseksi tuntematon hivenaine ehkäisee
piipunputkea turmeltumasta tai vaipoittumasta. Milloinkahan opitaan Suomessa
"glasnost", eli avoimmuus ? Tietojen pihtailu kostautuu AINA ennemmin tai
myöhemmin; onneksi useimmiten vinoilujen kohteeksi joutumisena, mutta pahimmissa
tapauksissa jollekin jälleenlataajalle sattuneen tapaturman muodossa, eli kohdistuen
syyttömään "kolmanteen osapuoleen".
Oppisivatpa ruudintuottajat edes pari perusasiaa: 1) Onnettomuuksia ei ole koskaan
aiheuttanut TIETO, vaan TIETÄMÄTTÖMYYS.! 2) "Sairaalloinen uteliaisuus ruutien
synkkiä valmistussalaisuuksia kohtaan" ei johdu halukkuudesta ryhtyä kaupitsemaan
know-how:ta ulkovaltojen ruudintuottajille. (Taitotieto käy huonosti kaupaksi, koska
menetelmät tunnetaan jo kaikkialla. Homma toisi mieleen sanonnan: "Viedä pirtua
Viroon"). Esimerkiksi Venäjällä ja Kiinassakin on savuttomien ruutien
tuotantoteknologia paljon edistyneempää kuin Suomessa tai USA:ssa, ja
erikoisvalmisteiden kehittelyyn löytyvät poikkeuksitta vihjeet VANHOISTA KIRJOISTA,
eivätkä teollisuusvakoilun kautta !
Tietämys esimerkiksi ruutien lisä- ja apuaineista voi kuitenkin hyödyttää (jopa
elintärkeällä tavalla) niiden käyttäjäkuntaa, etenkin vaihtelevissa
käyttöolosuhteissa. Jaettavan tiedon on oltava ehdottomasti REHELLISTÄ, eikä
"myyntipuhetta", kuten jorinoita "mullistavista uutuuksista", koska
käsinlataukseen myytävien ruutien alalla ei ole keksitty, EIKÄ VOIDA KEKSIÄ, mitään
TODELLA uutta sitten 2. maailmansodan vuosien.
Muutamat noiden aikojen hienoimmat ideat, kuten NIPOLIT-suurtehoruuti ja pakkaselle
immuunit DiDi-ruudit ovat yhä omaksumatta siviilikäyttöön, koska ne ovat
"natsi-keksintöjä" ja tuotantokustannuksiltaan niin huokeita (SIC !), että ne
muodostaisivat vakavan uhkan nykyiselle kartellisoituneelle ruutiteollisuudelle.
Kartelliin kuulumattomissa ruutien tuottajamaissa, kuten Venäjällä ja Kiinassa, on
luotiaseiden patruunain käsinlataus lähes tuntematon harrastus. Siviiliaseiden valikoima
on ollut rajoitettu ja niiden kaliberit jokseenkin outoja ruutien potentiaaliselle,
länsimaiselle, ostajakunnalle:
Erikoisruutien tuotantomenetelmien ohella häädyttäisiin kehittelemään myös
latausyhdistelmät ainakin pariinkymmeneen tavallisimpaan kaliberiin kenties jopa parilla
tusinalla erilaisella luodilla, ja kaikkein rankin urakka olisi taatusti "Imperiumin
(= ruutikartellin) Vastaiskun" eli valhekampanjan torjuminen. On siis
todennäköistä, ettei NP- ja DD-ruuteja saada kaupanhyllyille milloinkaan. Yksikään
ruutikartellin jäsenfirma ei tohdi ryhtyä polkemaan hintoja, ja ulkopuolisten tuottajien
on perin vaikeaa tunkeutua markkinoille - ainakaan kovin eksoottisilla valmisteilla, joita
suurteho-ruuti tai pakkas-immuuni ruuti olisivat.
Jälkimmäistä valmistettaneen myös Suomessa, mutta vain tykistöaseisiin. NP-ruudin
olemassaolon ja koostumuksen tuntevat vain kaikkein erikoistuneimmat saksankieliset alan
teokset. Lontoonkieliset lähteet tietävät tällä erikoisruudilla ladatun
kiväärikaliberisia Luftwaffen lentokone-aseiden supertehopatruunoita, ja että
saksalaiset tarkka-ampujat "uhmasivat kohtaloaan, käyttämällä kiellonvastaisesti
lentokone-kk:n patruunoita myös kivääreissä". Kieltoperuste ei kuitenkaan ollut
aseiden ylenpalttinen rasittuminen tai piippujen turmeltuminen, vaan
"parannettujen" patruunain kehittämä raju rekyyli, jota kiikaritähtäimet ja
niiden jalustat eivät tahtoneet sietää.
Tuiki-tuttua venäläistä "SOKOL POROHAA" ei ole saatu maailmanlaajuiseen
jakeluun. Edes Eestissä sitä ei enää myydä satunnaisille matkailijoille, vaikka
näillä olisi esitettävinä ruudin osto-oikeuden näytöksi virsikirjan paksuinen nippu
aselupakortteja. Eestissä ei ole tapahtunut sattumuksia, jotka olisivat uskottava selitys
ruudin myyntipolitiikan tiukennukselle. Mistähän lienee käynyt käsky ruudin
myymisestä vain eestiläisen aseluvan esittäville asiakkaille ?! Lainsäädännön
muutoksista Eestissä ei ole raportoitu, ja erityismääräys koskee ilmeisesti vain
Sokol-ruutia, jonka turistit joutuvat nyt hankkimaan trokareiden välityksellä, kuten
eräitä muitakin ilmatiiviissä pakkauksissa myytäviä tarvikkeita ostetaan.
Varsinaisiin kysymyksiin .264 WiMa:n latauksista siis vielä kertauksen vuoksi vastaukset:
Täyspanoksiin on H870 ominaisuuksiltaan ja latausresepteiltään tunnettu yleisruuti
kaikille tavanomaisille ammuspainoluokille, mutta alle 10-grammaisten luotien saatteena se
on enemmän tai vähemmän epätaloudellista. Piipunreiälle se on kuitenkin
"kiltimpää" kuin mikään muu tuntemani ruutilaji. VihtaVuori N 560:en
ominaisuuksista annetut tiedot eivät ole riittäviä: Puuttuu tietoa erityisesti piipun
suoja-aineen koostumuksesta. (Analyysi pitäisi teettää jossain laboratoriossa, joka on
TÄYSIN riippumaton ruutikartellista).
Jos löydöksenä on noin 1 % tai hiukan enemmänkin "tinatuhkaa" ("Cinis
Stanni", kassiteriittia; kemiallinen kaava SnO2), voidaan piippua suojelevan
hivenaineen tehoa pitää toteennäytettynä - runsaan sadan vuoden käyttökokemuksesta
tykki-puolella.! Koska taloudelliset mahdollisuutemme puolueettoman analyysin hankintaan
ovat olemattomat, jää asia tavallaan roikkumaan ilmaan. VihtaVuoren latausoppaan
maininta N 500-sarjan ruutien suuremmasta tilavuuspainosta vastaaviin N 100-sarjan
ruuteihin verrattuna antaa tosin aiheen toiveisiin jonkin metallioksidin läsnäolosta
itse ruutimassassa, eikä siis vain pinnoitteessa. "Raa'an tina-dioksidin" eli
"tinatuhkan" ominaispainohan on luokkaa 7 grammaa/ccm, jos se sisältää
pelkistynyttäkin metalli-tinaa, josta on tässä käyttötarkoituksessa pelkkää
hyötyä.
Päivittäiskäyttöön (ampumaradalla) voidaan .264 WiMa-patruunat todellakin ladata 6.5
x 55 mm Svenski-Mauserin tehotasoon, ja joillain herkimmin syttyvillä ruudeilla
ladattaessa jopa alkaa latinkien virittely 6.5 mm Mauserin enimmäisannoksista samoilla
luotityypeillä, alkuun ehkä kevyen hylsytäkkäyksen kera (= pöyheä Dacron-kuitutukko
ruudin päällä). En pidä mahdottomana tehtävänä edes alisoonisten latauksien
laadintaa .264 WiMa:iin, mutta tarkoitukseen sopivia lyijylejeerinkisiä valuluoteja on
paljon vaikeampaa löytää valmiiksi valettuina, kuin oli EUGEN SCHAUMANin elinaikana.
Valupihtien valikoimakin on suppea ja hinnaltaan kalliimmasta päästä: LEE-muotteja ei
siis löydy 6.5 mm kaliberiluokan ammuksille...
Mikä on mahdollista, ei tietenkään ole yleensä tarpeellista, saati sitten
välttämätöntä. Kevytlatausharrastuksiin kaliberiltaan soveliaampia aseitahan
löytynee .264 WiMa-luodikon omistajan kaapista useampiakin. Jos 1900-luvun alusta
alkanut, mutta lähinnä 1. maailmansodan keskeyttämä latausteho-valikoiman
runsastuminen olisi saanut jatkua, ei nykyisenlainen kaliberikirjavuus kenties olisi
päässytkään rönsyilemään tunnettuihin mittasuhteisiinsa. Etenkin Magnum-kaliberien
luokassa on tuotekehittely muistuttanut pikkulapsien kisailua hiekkalaatikolla: Jos
kauppoihin ilmestyi vaikkapa jokin WiMa, niin kohta oli odotettavissa samaa luotityyppiä
ampuva ReMa ja WeMa, vaikka ominaisuuksiltaan muita jopa parempi HolMa olisi ollut
olemassa jo vuosikymmenien ajan. Itsetarkoituksena oli firman nimen toistuminen
kaliberiluettelossa, eikä aseenkäyttäjien ilmaiseman todellisen tarpeen tyydyttäminen.
Tuommoisia sivuseikkoja kuin ballistinen tarkoituksenmukaisuus, tai luotivalikoiman
soveltuvuus eri käyttötarkoituksiin, puhumattakaan patruunan turvallisesta
jälleenladattavuudesta eri tarkoituksiin soveltuville lähtönopeustasoille, ei ehditty
juurikaan pohtimaan, kun piti kiiruhtaa pysymään niskaan läähättävän kilpailijan
edellä. Todella onnistuneet ja elinkelpoiset patruunat eivät yleensä ole syntyneet
moisen "rottarallin" väkisin päkistettyinä jätöksinä, vaan joko
sotilaspatruunain tuotekehittelyn hedelminä, tai alkuaan "villikissoina", eli
patruunatehtaiden dipl. insinöörejä huomattavastikin asiantuntevampien alan
harrastajien yksityiskehitelminä, joista yleensä vain parhaat kelpuutetaan
"virallistetuiksi tehdaspatruunakalibereiksi", yleensä vuosikausien tarkkailun
jälkeen.
Kaliberi .264 WiMa kuuluu (niin karmean äkkijyrkältä kuin tämä arvioni näyttääkin)
noihin "pihtisynnytettyihin työsuhdekeksintöihin", joita runsaat 40 vuotta
sitten luotiin itsetarkoituksellisesti, että USA:n vaurastuneelle metsästäjäkunnalle
olisi kaupassa tarjolla jotakin uutta, jolla voisi rehennellä kavereille jahtikauden
alkaessa, että: "Toisilla on ja toisilla ei..!" Tietenkin runsas varasto .264
WiMa-hylsyjä on riittävä motiivi aseen pesityttämiselle kyseiseen kaliberiin; onhan se
historiallinen kuriositeetti, mutta käytännön toimissa tekisi lujalukkoiseen
LAKELANDERiin itseladattu 6.5 x 55 mm Ruotsin Mauser-patruuna samat työt lähes yhtä
hyvin, tai joskus paremminkin, pienemmillä ruutimäärillä ja siis vähäisemmällä
piipun eroosioriskillä.
6.5 x 55 mm patruuna on niitä onnettomia tapauksia, joiden tehdaslatinkien painetason
määrää antiikkisten sotilasaseiden, eikä esimerkiksi hylsynkantojen, kestokyky.
Esimerkiksi 7 x 57 mm ja .30-06 kaliberin patruunat joudutaan alilataamaan tehtaissa, jos
ne on aiottu vientiin SAAMI-normisysteemin maihin, ja tietenkin myös Ruotsissa
käytettäviksi tarkoitetut 6.5 x 55 mm patruunat. Modernilla sulkusysteemillä
varustettuihin aseisiin voidaan ladata patruunat likelle vyökantaisten
Magnum-patruunoiden painetasoa, ja jos hylsyjä ei enää oteta talteen
jälleenladattaviksi, voidaan painetaso viritellä noin 4000 tekniseen ilmakehään
saakka.
Yleensä ei painetason korotuksella saavuteta läheskään halutunsuuruista
lähtönopeuden lisää, mutta 6.5 mm tehdaspatruunan paineen sallittu maksimilukema on
3100 baria perinteisillä kivääriruudeilla. Kun se voidaan ylittää runsaat 20 % ja
käyttää modernia HEN-ruutia, päästään 6.5 x 55 mm patruunoillakin lähelle .264
WiMa:n energiatasoa (jonka saavuttamiseen tarvitaan 640 mm piipunpituus .264
WiMa-luodikolle), ja päihitetään helposti uudemman ja epäonnistuneemman 6.5 mm ReMa:n
tehotaso. Jälkimmäiselle pesitetyistä luodikoista todettiinkin, että: "Ääntä
kyllä lähtee, mutta mihinkäs unohtui se poweri ?!"
Täyspaineisiksi ladattujen wanhojen sotapatruunoiden joskus jopa yllättävien
tehonlisäysten salaisuutena on ruudin palamisen "intensiteetti", jota voidaan
(lievästi liioitellen) verrata polttomoottoreiden puristussuhteiden vaikutuksiin ennen ja
nyt. LENOIR-valokaasumoottori poltti kaasuseosta, jota ei esipuristettu sylinterissä
lainkaan. Huippupaineet olivat höyrykoneen luokkaa. (Moottoreita voitiin tosin myös
käyttää, lähes yhtäjaksoisesti ympäri vuorokauden, lyhyehköt huoltojaksot
poislukien jopa 40 vuoden ajan, pyörittämässä tehdaslaitosten valta-akseleita tai
sähkögeneraattoreita).
Nestemäisten polttoaineiden omaksumisen myötä astuivat kuvioihin puristussuhteet,
joiden myötä parani moottorien hyötysuhdekin. Alkuperäisenkin DIESEL-moottorin
puristuspaine saattoi olla kymmenkertainen Lenoir-moottorin sylinterin huippupaineeseen
verrattuna, ja hieman yli 100 vuoden takaisen Diesel-koneen hyötysuhde oli lähes
aikalaisensa sotilaskiväärin tasoa. Kiväärin tavanomainen käyttöpaine oli noihin
aikoihin noin 3000 ilmakehää. Nykyiset keskiverto-paineet ovat 3500 - 3600 barin
luokkaa.
Nykyiset pinnoitetut kivääriruudit ovat "räätälöityjä" antamaan parhaan
saatavilla olevan hyötysuhteen 3500 - 4000 barin huippupaineessa palaessaan, joten
grammasta ruutia ei saada ehkä läheskään täyttä Joule-määrää (= n. 1/3 ruudin
kalorimetrisestä energiasta), jos se poltetaan vanhanaikaisen aseen kestokyvyn mukaan
säädetyllä n. 3000 barin huippupaineella. Voihan ruudista osa jäädä syttymättäkin,
tai palaa vajavaisesti, jättäen jyväsiä piipunputkeen ja hylsyynkin. Piipunsuun
etupuolella, vapaassa ilmassa, palava ruuti ei anna luodille sanottavammin lisävauhtia.
Jos aseet siis kestävät, kannattaa vetää latauksen kehittämän huippupaineen raja
hylsynkannan ja nallinkuoren kestävyyden mukaiseksi, milloin tehoa kaivataan, mutta jos
hylsyjä ja asetta halutaan säästää, tulee painetaso "viritellä" paljonkin
alhaisemmaksi, ja kiinnittää suurempi huomio ruudin syttymisvarmuuteen. Tuon aiemmin
mainitun "konetykkiruudin" WC/ H870 hyötysuhde on parhaimmillaan 4000 barin
paineella laukaistuna. Ruudin N 160 tapauksessa on ideaalipaine 3600 - 3800 baria. (Ruudin
N 560 tästäkin ominaisuudesta puuttuu tieto, emmekä saane sitä milloinkaan).
Kevytlatausruudin N 310 täysi teho saadaan irti ehkä jo wanhan BERDAN-kiväärin
käyttöpainetasolla, noin 1500 ilmakehää.
Tässäpä vanhan kertausta ja ehkä muutama uudempikin tiedonmurunen alati kiinnostavasta
ruuti-teemasta; tällä kertaa keskittyen "Virallisen Valistuksenkin" paremmin
hyväksymiin latausyhdistelmiin.
29121999: Pete
Jatkoa teemaan "Gunwriters myös
paperilla"
Arvoisa Kirjoittaja, havaitsin ilokseni aiemman palautteeni julkaistun uusimmassa Gun
Writersin päivityksessä. Tahtoisin kuitenkin ehdottamasti oikaista erään
väärinkäsityksen, jonka kirjoituksestani saa. Tarkoitukseni ei suinkaat ollut ehdottaa
Teille lehden tuottamista ilmaiseksi! Lauseeni "Mutta ilmaiseksi... Kiitos" oli
kömpelösti muotoiltu ja tulkitsitte sen luonnollisestikin siten, että tahtoisin
hengentuotteenne paperille ja vieläpä ilman korvausta kuluista, työstä puhumattakaan.
Käsittelitte asian silti hienotunteisesti, itse olisin pitänyt moista ehdotusta
rankemman luokan loukkauksena työpanostani kohtaan.
Mitäkö sitten yritin kertoa tuolla lopun lausahduksellani? No sitä, että me
(visitoorit) olemme saaneet nauttia työstäsi käytännössä lähes ilmaiseksi, josta
tahdoin kiittää. Eli siitä tuli tämä "Mutta ilmaiseksi.. Kiitos". Ilmaisin
vain asiani täysin virheellisesti. Asia ei maksane erillistä sivujen päivitysvaivaa,
mutta henkilökohtaisella tasolla minun oli mielenrauhani vuoksi oikaistava asia.
Pahoittelen aiheuttamaani v-käyrän nousua, jota mokani varmasti Teillekin
aiheutti....että paperille pitäisi saada ja vielä ilmaiseksi! Kohtuus kaikessa! Kannan
oman pienen korteni kekoon ja maksan vuoden -99 maksuni heti huomenna pankissa
asioidessani, 35 mk kun on naurettavan alhainen hinta sivujen tasoon verrattuna. Toivon
että uusi vuosituhat toisi mukanaan reippaamman alun tähän jäsenmaksujen
toimittamiseenkin.
Hauskaa joulua ja kosteaa uuttavuotta toivoo lukijasi *Sami*
ja
kommentti: Painettuja ilmaisjakelulehtiä on ollut olemassa jo edesmenneen URPO LAHTISEN
perustamasta "TAMPERELAISESTA" alkaen, eli v-käyräni ei lausahduksestasi
mitenkään kohonnut. Kyseisten julkaisujen periaate on kuitenkin mainos-rahoitteisuus, ja
ehkä jonkinlaiset valtion tuki(aiset). Ilmaisjakelulehtien levikkialue on myöskin
yleensä maantieteellisesti rajallinen. Valtakunnallisesti levitettävän julkaisun
jakelukustannukset koituisivat painatuskulujakin suuremmiksi, ja joutuisimme pestaamaan
kuukausipalkkaista henkilökuntaa sekä jakelupuolelle, että, ja erityisesti, ilmoitusten
hankkijoiksi. Se maksaa, ja tuottaa pirusti paperisotaa byrokratian takia..! (Ihme, että
Suomessa on kukaan yleensä ryhtynyt yrittäjäksi/työnantajaksi rähmä-aikakaudella ja
etenkin 1960-luvun lopun jälkeen)...
Jakelu voitaisiin tosin hoitaa ystävällismielisten asemyymälöiden välityksellä (jos
sellaisia olisi). Lehden saatavuus voisi houkutella asiakkaita käymään myymälässä
muulloinkin, kuin metsästyskauden edellä. Periaate siis sama kuin apteekkien jakaman
ilmaislehden tapauksessa. Kuten huomaat, on mainitsemasi vaihtoehto jo ollut harkinnan
alaisena, mutta idea on toistaiseksi jäissä: Mittailemme markkinaraon leveyttä...
Asealan yritykset eivät tule tyrkyttämään meille ilmoituksia, vaan jonkun niitä
pitäisi käydä "ronkumassa", eikä se joku varmaankaan tekisi työtään
KUTSUMUKSESTA, eli jonkinlaisesta sisäisestä pakosta, joka panee meidät "niskurit
ja hullut miehet" julkistamaan mahdollisimman oikeellista tietoa erilaisista
pyssyistä ja niiden "ladingeista", vastapainoksi sille kaupallisesti
tarkoitushakuiselle valistukselle, jota yleensä tarjoillaan koreiden kiiltopaperi-kansien
välissä lehtikioskien hyllyillä.
"Ilmoitusronkuja" tahtoisi tariffien mukaisen palkkansa, jonka hän totisesti
olisi ansainnut, koska jokainen saatu ilmoitussopimus olisi työvoitto. Asealan
yrityksethän eivät ole vieläkään tottuneet ajatukseen epäsovinnaisen kirjoittelun
mahdollisuudesta, kun ase-alan lehdistö on kilpaillut lähinnä
"salonkikelpoisuudellaan"; ihailtuina esikuvinaan suurilevikkiset,
hyvätuottoiset kalastus-luontoretkeilylehdet. Ne menestyvät, koska virkistyskalastajia
on Suomessa runsaat 2 miljoonaa. Harrastuksessaan todella hartaita asediggareita on tuskin
sataakaan tuhatta; monet meistä lisäksi "erakkoluonteisia", harraste-alaansa
kohdistuneen suoranaisen vainon ja halveksunnan takia. Alemmuudentuntoihin olisi tosin
enemmän aihetta vainoojilla kuin on vainotuilla..! Ja vielä tulee sellainenkin aika,
jolloin osat vaihtuvat!
Ilmaisjaeltava aseharrastelehti on siis teoriassa mahdollinen, mutta käytännössä sen
julkaiseminen vaatisi kustannusten kattamiseksi KAIKEN sen rahan, jonka KAIKKI kotimaiset
asealan yritykset nykyään satsaavat mainontaansa painetuissa joukkoviestimissä; myös
laajalevikkisissä järjestöjulkaisuissa. Käytännön ongelmiin törmäisi
ensimmäiseksi kai ilmoitushankkija, tehdessään totuudenmukaisesti selkoa lehden
toimituksellisen linjan täydellisestä riippumattomuudesta ja sitoutumattomuudesta: Vain
lukijakunnan toiveet ja tarpeet huomioidaan. Vain aseharrastajien etuja valvotaan,
periaatteella: "FIAT IVSTITIA, PEREAT MVNDVS.!"
Käsite "aseharrastajat" ymmärretään laajemmin, kuin pelkäksi HERRAsmiesten
(= bruttotulot vähintään ½ milj. mk/ vuosi ja vähintään 100 aseen kokoelma)
sisäänlämpiäväksi Keskinäisen Kehumisen Kerhoksi, jonka jäsenyyden vahvistaa
Sica... eiku ... Sisäministeriö. ("Etuoikeutettujen Klubin" jäsenkiintiöksi
on kaavailtu aluksi 700 ja enimmilläänkin 1000 HERRAsmiestä).
Jokainen aseista kiinnostunut kansalainen on näkemyksemme mukaan aseharrastaja; istukoon
vaikkapa Kakolan grundissa, tai olkoon alle kymmenvuotias, koulu-terroristeihin
kyrsiintynyt tussarinrakentaja: Kukaan ei saa jäädä TIETOA vaille ikänsä tai
yhteiskunnallisen "statuksensa" vajavuuden takia.! Nooh, moinen avoimmuus jää
tietenkin pelkäksi haaveeksi, koska painettua sanaa kahlitsee yli 80 vuoden takainen
painolaki, eivätkä sen ehdotetut uudistuksetkaan enennä sananvapautta Suomessa.
(Erästä toisensuuntaistakaan täydennystä ei tosin ole luvassa; nimittäin momenttia,
jonka mukaan: "Aikakautisen painokirjoituksen päätoimittajan on oltava ainakin
auttavasti lukutaitoinen").
Voidaksemme pysytellä omaksumallamme linjalla, on meidän turvallisinta pysyä
nykyisenlaisessa "hämähäkinseitissä" eli "nuotassa" (niinhän
suomentuu: "on the Web") valistamassa ja viihdyttämässä vähälukuista, mutta
sitäkin valikoituneempaa ja valistuneempaa härmänkielistä visitoori-joukkoa.
HERRAsmiesten herkille sieluille voisivatkin juttumme tuottaa vahingon. Onneksi ne eivät
olemassaolostamme ilmeisesti mitään tiedä...
35 mk ei ole "huitaistu lonkalta" vuosimaksun summaksi, vaan on ajateltu
nuorimmaisten visitooriemme maksukykyä. Vertailukohtana oli 72-sivuisen aseharrastelehden
irtonumeron hinta. (Ko. lehden sivumäärästä vievät osansa saman kustantajan
julkaisemien kirjojen toistuvais-mainokset, ja esimerkiksi kunniamerkkien historian
esittelyt. Nooh, voihan mitalia tai rintatähteä tietenkin käyttää ASEena
lähipuolustukseen, kun sen kyllin ripeästi heittää vaikkapa oikeudettoman
hyökkääjän silmään). Toinen tavanomainen vertailukohde on elokuvalipun hinta.
Lähes muodollisella maksulla pyrimme saamaan myöskin jonkinlaisen käsityksen
suomenkielisten visitoorien lukumäärästä, mutta "levikintarkastukseen"
joutunemme pohtimaan vielä jonkin muun menettelytavan: Pankissa jonottaminen on todella
pitkästyttävää ja suivaisaa "ajanvietettä", palveluiden ripeyden taannuttua
jopa alle Neuvosto-Venäjän takavuosien tai Suomen sotavuosien tason.
Itsekritikoimassasi maininnassa oli siis sinänsä järkeä enemmän, kuin osasit
aavistakaan, mutta ymmärtänet kai, että se osapuoli, joka viulut maksaa, tahtoo myös
määrätä sen, josko jouhi-orkesteri soittaa "Horst Wesseliä", vaiko
"Internaalia". Nykyisten painettujen joukkoviestimien ensisijainen rahoittaja on
liike-elämä, jonka nuottikirjasta ovat peräisin säveletkin. Jos rahoitus perustuisi
tilausmaksuihin, otettaisiin lukijakunnan toiveet ja tarpeet paremmin (tai ylimalkaan)
huomioon. Irtonumeromyynin tuotoilla ei pitkälle pötkitä, ellei levikki ole todella
suuri: "Potin" käärii liiviinsä jakeluketju. Julkaisija lakaisee kokoon
lattialle tippuneet murut, ja yrittää tulla toimeen niillä. Jotkut tosin pärjäävät
- loisteliaastikin...
Jäämme nyt tarkkailemaan, montako aseharrastelehteä selviää elossa yli kevään
kriisikauden, ja harkitsemme sitten uudelleen aloitettasi, jota emme suinkaan tyrmänneet
oikopäätä. Alussa mainitsemalleni Urpo Lahtisen "Tamperelaisellekin"
naureskeltiin alkuun, että "jopa on pähkähullu hanke", mutta tuon lehden
vanavedessä syntyi lehti-konserni, jonka perustajan jättisuuresta omaisuudesta
käydään käräjiä vieläkin.
29121999; Pete
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Ensimmäiset, osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English Linkkisivulle