Osa 2 >>    Linkkisivu      Gunwritersin etusivu

31.12.1999:

Mestarien mietteitä tarkkuuspiippujen tuotannosta
Osa 1

Teksti ja piirrokset: P. T. Kekkonen

Artikkeli on julkaistu painettuna ASE & ERÄ-lehdessä 3/86. Lehdessä julkaistuna meni tietämys tavallaan hukkaan, koska "Oikeita Metsästäjiä" taitanee kiinnostaa enemmän se, "kuka myy SAKOa Sotkamossa" kuin tarkkojen luodikonpiippujen valmistusteknologia. "G.O.W:n" visitoreista ovat monet kiinnostuneita teknis-luonteisista aiheista, joten näitä helmiä en enää joudu kylvämään sikolättien kaukaloihin. Artikkelin loppuosuus on joutunut valitettavasti kadoksiin, mutta oleellinen tulee toivottavasti kerrotuksi tallella olevassa pakinassa.

Joulun 1985 alla poikkesin Vammalan Stormissa jututtamassa aseseppä Erkki Mäkistä, jonka erikoisalana ovat tilaustyönä tehdyt luodikonpiiput. Tarinoimme tuntien ajan tarkkuuspiippujen poraus- ja rihlausprosessin onnistumisen edellytyksistä, ollen yhtä mieltä kaikesta, mikä asiaan liittyy. Oma "kirjoituspöytä-teoreettinen" asiantuntemukseni ja arvostetun ammattimiehen kokemusperäiset havainnot olivat ihmeteltävässä sopusoinnussa: Tarkkuuspiippujen valmistuksen suurin salaisuus onkin se, että ei ole mitään salaisuuksia, eikä ole ollut yli sataan vuoteen.


Seuraavat tekstilainaukset ovat kahdelta USA:n kuuluisimmalta kasa-ammuntakiväärien erikoispiippujen tuottajalta, nimittäin Mr. CLYDE HARTILTA ja ED SHILENILTÄ, joiden nimet panevat "hopeakellon moikumaan" jokaisen harrastukseensa hiukankin syvällisemmin perehtyneen kasa-ampujan pääkopan ontelossa: Sekä Shilen että Hart ovat tuotemerkkeinä muodostuneet käsitteiksi. Lausunnot on ylöskirjoitettu jo 1970-luvun alkuvuosina, mutta kyseessä on tuotannon ala, jonka taitotieto ei vanhene milloinkaan. Jokunen uusi kone, laite tai menetelmän parannus voidaan omaksua aika-ajoin, mutta periaatteet ovat säilyneet ennallaan... oikeastaan jo yli sadan vuoden ajan.

1800-luvun piippusepät pyrkivät antamaan työstään harhakuvan, että siihen liittyy jonkinlaista "mustaa magiaa", alkemiaa, noituutta ja synkeitä salaisuuksia. Tällä tavoin he kai yrittivät pitää kilpailijoikseen aikovat yrittäjät "bisneksen ulko-puolella". 1880-luvun lopulla alettiin nimittäin markkinoida teollisesti valmistettuja syväporaus- ja rihlanhöyläyskoneita kenelle tahansa, joka latoi riittävän suuren nipun dollareita tiskille. Pian kuitenkin nähtiin, ettei pelkällä kone-runsaudella synny todella tarkkakäyntisiä aseenpiippuja.


Legendaarinen Dipl.Ins.(M.I.T.) HARRY M. POPE julisti jo vuonna 1899 julki sen että "hyväkäyntisen piipun tuotannossa tarvitaan ainoastaan huolellisuutta, ja malttia tehdä kaikki suurinta tarkkuutta vaativat viimeistelyvaiheet käsityönä - ilman pyrkimystä työn jouduttamiseen vippaskonsteilla - sekä ennen kaikkea järkeä ja oivallusta koko homman perustaksi.!" Jo Pope korosti mm. sitä, että piipunreiän porausvaiheessa ei pidä "ahnehtia", eli syöttää piippuporaa liian nopeasti. Jos näin yritetään voittaa aikaa muutaman minuutin verran, voidaan heIposti kärsiä 45 - 60 minuutin tappio konetyö-ajassa: Piippuaihio on pian "petojen sukua = susi jo syntyessään".

Jos poranreiästä tulee kovin käyrä, on piippuaihio syytä heittää roskikseen, tai käyttää sitä toisarvoisten valmisteiden ainesputkena. Vain "luonnonsuoraa" tai erittäin lievästi käyräreikäistä piippuaihiota kannattaa ryhtyä kalvamaan ja rihlaamaan. Oli yllättävää todeta, että suomalainen E. MÄKINEN käytti vuonna 1985 täsmälleen samoja sanoja kuin maailmankuulu edeltäjänsä H.M. Pope vuonna 1899, kertoessaan tarkkuuden perusedellytyksistä piippumestarin näkökulmasta asiaa tarkastellen.


CLYDE HART...

.kertoi vuonna 1972 itse asiasta kuultuna seuraavaa: "Kiväärinpiipun valmistus ei ole mikään valikoidun pienryhmän keskeinen synkkä salaisuus, vaan melko yksinkertaisen konepajatekninenen suoritus. Tavoiteltuna lopputuloksena on valmiste, jonka reikä on yhdenkokoinen viimeistellyn piipun päästä päähän. Piippumetallissa ei saa olla sisäisiä vikoja eikä reiässä pahoja työstönaarmuja. Poraus- ja urakaliberin tulee olla kyseiselle kaliberille sallittujen toleranssien alueella. Tämä toleranssialue vaihtelee eri valmistajilla, ja se riippuu myös piipun käyttötarkoituksesta.

Tarkkuuspiippujen valmistajilla saattaa olla ja tuleekin olla pienemmät toleranssialueet, kuin mitä ne ovat massatuotantopiipuilla varustettujen metsästys- ja virkistysammunta-aseiden tuottajilla. Joukkotuotanto-aseiden osumien hajonnaksihan voidaan hyväksyä 28 mm tai jopa 56 mm 100 metriin. Tarkkuusaseen käyntivaatimus on nykyään huomattavasti tiukempi kuin vielä 25 vuotta sitten. Tämä johtuu teknisestä kehityksestä, aiempaa paremmista piippujen raaka-aineista ja erityisesti ampujien suorituskyvyn keskimääräisestä parantumisesta.

Ryhdyttäessä valmistamaan todella tarkkaa piippua, on huomio kiinnitettävä ensiksikin teräksen laatuun: Sen tulee olla fysikaalisilta ominaisuuksiltaan kyllin hyvää kestämään ammuntaa nykyisillä korkeapainepatruunoilla. Lastuttavuus on myös erittäin tärkeä ominaisuus: Ellei teräkseen saada silo-seinämäistä reikää, on täysin turhaa toivoa, että tuleva piippu olisi vapaa työstönaarmuista tai muista pintavirheistä - ponnisteltakoon niiden estämiseksi kuinka tahansa. En väitä, että reiältään hieman naarmuinen tai pintaviallinen piippu on välttämättä epätarkka, mutta virheetön piippu ampuu rikkeellistä paremmin, jos kaikki muu ominaisuudet ja olosuhteet ovat verrannollisia.

Teräksen tulee olla myös yhdenmukaista (= kovuudeltaan, lastuttavuudeltaan ja joustavuudeltaan vaihtelematonta) piippukangen päästä, päähän kaikissa koneistusvaiheissa, mutta erityisesti ulkopinnan sorvauksessa. Vaikka useimpien piippukankien oletetaan olevan normalisoituja eli jännityksenpoisto-kuumennettuja jo terästehtaassa, on kokemus osoittanut useinkin, etteivät vakuuttelut pidä paikkaansa. Tämän takia me normalisoimme jokaisen piippuaihion kahdesti (teräsvalssaamolla ehkä jo suoritetun lämpökäsittelyn lisäksi), nimittäin ennen poraustyöhön yhtymistä, sekä rihlanvedon jälkeen.

Mielestäni on samantekevää, millä menetelmällä piippu rihlataan: Höyläämällä, aventamalla, nappivedolla (= tuurnauksella) vaiko kylmätaonnalla. Jos lopputulos täyttää äskenmainitut vaatimukset piipunreiän pinnan virheettömyyden ja teräksen yhdenmukaisuuden suhteen, ovat eri menetelmillä rihlatut piiput täsmälleen yhtä tarkkoja ammunnaltaan. Kukin valmistaja voi siis päättää itse, millä menetelmällä hän saa, tuotantovälineistönsä puitteissa, syntymään hinta-laatusuhteeltaan kilpailukykyisiä piippuja.

Eräät valmistajat pystyvät (tai ainakin väittävät pystyvänsä) viimeistelemään piipunreiän mitoiltaan yhdenmukaiseksi ja sileäpintaiseksi ilman lyijytappi-kolvausta. Me emme siihen kykene, vaan on Hart-piippuaihion viimeistelyvaiheena aina e.m. kolvaus. Jotkut tietämättömät väittävät tämän menettelyn lyhentävän piipun käyttöikää, mutta vertailutestit eivät ole osoittaneet väitettä paikkaansapitäväksi. Piipunreikään jätetään porattaessa ja rihlattaessa vähäinen hiomavara. Kun reikä sitten kolvataan (= mikro-hiotaan lyijytapilla ja hiomatahnalla), sen poraus- ja uraläpimitat väljenevät toleranssialueen rajojen sisäpuolelle, sen sallimien vähimmäismittojen tuntumaan, ellei piipun loppukäyttäjä toivo muuta".

(Useinhan oli kasa-ampujilla käytössään erikoisvalmisteisia, kenties itsetehtyjä luoteja, joilla saavutettiin paras ampumatulos hieman minimi-mittaa avarammilla piipuilla. Luonnollinen kuluminen olisi toki avartanut reiän luodille otolliseen läpimittaan, mutta aseen "sisäänajo" olisi vaatinut ehkä yhden tai pari ulkoratakautta aikaa ja esimerkiksi 10 000 laukauksen tarvikekustannukset. Kolvaamalla päästään samaan lopputulokseen kenties vain kymmenen minuutin miestyöajan kustannuksella, laukaustakaan ampumatta, ellei asetta ampu-kolvata kymmenkunnalla tai muutamalla kymmenellä laukauksella. Lisäkommentti 1999).


Piipunreiät on viimeistelty lyijytappi-kolvauksella rihlojen keksimisestä alkaen, noin vuodesta 1600. Kuvassa A on piipunputkeen työnnetyn rassin päähän valettu tina-lyijyseoksinen tappi, käyttäen "muottina" esilämmitettyä piippua. "Lyijykolvin" päätä työnnetään hieman ulos reiästä, ja voidellaan vernissalla tai risiiniöljyllä. Tämän jälkeen ripotellaan kolvin pinnalle tasainen kerros hiomajauhetta esim. tavallisesta pippurisirottimesta.

Kolvaus suoritetaan vetäen ja työntäen lyijytappia piipunputkessa, kunnes sen läpikulkuvastus on yhtenäinen reiän joka kohdassa, tai piipun suupuoli on hieman peräpuolta ahtaampi. Kolvaamalla voidaan myös kiillottaa piipunreiän seinämät äärimmäisen sileiksi. Piipussa kenties liian ohueksi hankautunutta lyijytappia voidaan paksuntaa takomalla sen etupäätä aseen suupuolelta piipunputkeen työnnetyn tasakärkisen teräsrassin päätä vasten, tai kiertämällä kolvirassin varresta ulkonevaa kartiokierteistä ruuvia syvemmälle lyijytappiin.

Rihlaamattomia musketteja ja haulikoita kolvattiin ("läpättiin" eli "vetoporattiin") asetehtaissa usein myös kuparilieriöillä, erityisissä kolvauskoneissa, joissa oli höyrykoneen kampiakselia ja kiertokankea muistuttava sovitelma kiertoliikkeen muuttamiseen edestakaiseksi "pumppaukseksi". SAKO Oy:n kolvauskone on muunnos vanhanaikaisesta rihlahöylästä: Kolvin kiertoliike on siinä pakko-ohjattu rihlannousun mukaiseksi. TIKKAKOSKELLA ja TAMPEREEN ASEPAJALLA oli kolvaus käsityötä. VALMETIN TOURULAN TEHTAALLA ei piippujen viimeistelyä katsottu tarvittavan lainkaan.! (Tästä näkemyksestä johtuu osittain luotipiippujen vaipoittuminen, ja haulikonpiippujen taipumus lyijyttyä tai kerätä reikänsä seinämiin paksuja välitulppamuovin kerrostumia).


Piippu turmeltuu palamalla

Aseenpiippuja koskevia, oikaisua vaativia harhakäsityksiä on yhä vieläkin viljalti liikkeellä. Valitettavan yleinen on mm. se käsitys, että piippu KULUU käyttökelvottomaksi. Tosiasiassa se PALAA pilalle. Siksi siis tietyt teräslaadut mahdollistavat suurempien laukausmäärien ampumisen, muunlaisista teräksistä tehtyjen piippujen käyttöiän loppuessa aiemmassa vaiheessa. (Käyttöikää ei lasketa vuosina, vaan ammuttujen laukausten lukumääränä. P.T.K:n muistutus.) Tämä tosiasia on syynä lastuttavien ruostumattomien terästen suosion lisääntymiseen tarkkuusaseiden piippumateriaalina. Kromipitoinen ruostumaton teräs on vastustuskykyistä juuri palamista kohtaan. Mekaanista hankausta se saattaa kestää jopa huonommin kuin niukemmin kromia sisältävä normaali (= sinistettävissä oleva) piipputeräs.

Käyttökelpoinen elinikä riippuu myös tulinopeudesta, sekä kerralla ammuttavan ruutipanoksen määrästä ja laadustakin: Mitä tilavampi hylsy ja suurempi ruutimäärä, sitä pitkäkestoisempi on korkean paineen ja kuumuuden vaihe, joka kantaa veronsa piipun käyttöiästä tarkkuuspiippuna. Piipun ylimenokartioon ja rihlatun osan peräpäähän kohdistuva kuumuus aikaansaa piipputeräksen nitrautumisen: Teräksen pinta karaistuu syvemmällä olevia kerroksia kovemmaksi. Tämä kovuusasteiden ero saa aikaan vähäistä pinnan säröilyä, joka lisääntyy aseen käytön myötä.

Niin kauan kuin teräksen pinta (säröjen välissä) pysyy ehyenä, ei ampumatarkkuuteen kohdistuvia haittavaikutuksia voida havaita, mutta kun säröily jatkuessaan ohittaa lopulta vaiheen, jossa piipunreiän seinämä alkaa lohkeilla erityisesti rihlanpalkkien särmistä, alkaa laukausten hajonta kasvaa havaittavasti.Tässä vaiheessa voin luopua lausuntojeni varovaisesta ympäripyöreydestä, ja kertoa ainakin yhden vuorenvarman asian: Mitä suurempia ruutimääriä poltat kerralla, sitä lyhyempi on aseesi piipun ennakoitavissa oleva käyttöikä !

Toinen tavanomainen harhakäsitys on se, että tietyntyyppisestä teräksestä valmistettu piippu on toisenlaatuisesta teräksestä tehtyä piippua tarkkakäyntisempi myötäsyntyisesti. Tätä väittämää en suostu allekirjoittamaan! Jos kaikki tekijät ovat yhdenvertaisia, ei esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä tehty piippu ole hiukkaakaan tarkempi kuin seostamaton hiiliteräspiippu, tai päinvastoin. Seosainepitoisemman teräksen käytöllä voidaan tietenkin jatkaa piipun käyttöikää, mutta osumatarkkuutta tavoiteltaessa on koneistus- ja viimeistelytyön laatu kaikki kaikessa.


Näin tehdään tarkkuuspiippu

Piipunvalmistajilta vaaditaan usein takuuta tietystä tarkkuusasteesta, johon piipun pitäisi yltää. (Käynti esimerkiksi puoli tai neljännes kulmaminuuttia. 1 min. = noin 28 mm:n osumakuvio 100 metrin etäisyydellä.) Takuiden antaminen on täysin mahdotonta, koska kiväärin tarkkuusominaisuuksien osatekijöitä on monia: Laatuisimmankin piipun tarkkuus voidaan tärvellä sovittamalla piippu huolimattomamsti lukkouurnaan, petaamalla teräsosat puihin hutiloimalla, vahingoittamalla patruunapesän ylimenokartiota tai koneistamalla epäkelpo viiste piipunsuun sisäreunaan. Piippuaihion valmistaja on näihin mokauksiin täysin viaton, jos ne ovat muiden kätten töitä.

Hart-piippujen tuotantovaiheet ovat seuraavat: Ensin hankitaan piippukanget teräsvalssaamolta. Niiden kovuus mitataan useista kohdista, ja valitettavan usein havaitaankin epäyhtenäisyyttä. Jatkojalostukseen hyväksytyt kanget normalisoidaan, eli kuumennetaan ja jäähdytetään hitaasti valssausjännitysten poistamiseksi. Haluttua kovuusastetta voidaan tavoitella säätelemällä prosessin lämpötilaa ja/tai normalisoinnin kestoaikaa.

Seuraava vaihe on kanuunaporaus eli syväporaus eri kalibereihin, jättäen reiät kuitenkin 0,18 - 0,23 mm:in verran alimittaisiksi, koska lopulliseen "porauskaliberiin" päästään vasta kolvaamisen jälkeen, ja ennen rihlausta piipunseinämät siloitetaan kalvaimella. Tässä vaiheessa piiput tarkastetaan, ja kalvaimenterä vaihdetaan, mikäli piipunreiän läpimitta tai seinämän pinnanlaatu antavat siihen aihetta. Kalvantavaiheessa ei ole vara lintsata hiukkaakaan.!

Hart-piiput rihlataan nappiveto-menetelmällä eli kylmämuovaamalla (= tuurnauksella). Rihlauksen jälkeen piippuaihiot normalisoidaan toistamiseen. Tämän jälkeen piiput välivarastoidaan siiheksi, kunnes saadaan tilaus kyseisenkaliberisesta piipusta, jolloin aihion ulkopinta sorvataan asiakkaan tilauksen mukaiseen muotoon. Tämän jäIkeen piipunreikä kolvataan lopulliseen palkki- ja urakaliberiinsa. Lopputulos tarkastetaan äärimmäisellä huolella, hyläten piiput, joissa on jokin pintavirhe tai koneistusnaarmuja reiän seinämissä. Lopputarkastukseen kuuluu paineilmatulkkaus, jolla voidaan tuhannesosamillin tarkkuudella mitata piipunreiän kaliberimitat sekä rihlaurien syvyydet piipunreiän jokaisesta kohdasta. Mittaustulokset merkitään tehtaan rekisteriin, ja tarkastus-pöytäkirjan ote lähetetään tilatun piipun mukana myös tilaajalle.

Kerrattakoon vielä suhteellisen helppotajuiset laadukkaan piipun ominaisuudet: Palkki- ja urakaliberien tulee olla mahdollisimman yhdenmukaiset. Reiässä ei saa olla ahtaita ja väljiä kohtia. Reiän seinämissä ei saa olla koneistusnaarmuja, tai muita rosoisuuksia. Kaliberien tulee olla jokaisen piipun joka kohdassa toleranssialueella, joka Hart-piippujen tapauksessa on 1,27 sadasosa-millimetriä minimistä maksimiin.

Esim. 7,62 mm:n piipun urakaliberin minimi on 7,818 mm ja maksimi 7,8307 mm. Huokeimmissa massatuotantopiipuissa voi maksimi olla jopa 7,85 mm ja isokaliberi saattaa vaihdella samassa piippu-yksilössäkin minimiä ja maksimia sivuten. Näkemyksemme ja kokemuksemme mukaan on merkityksetöntä, onko piipussa neljä, kuusi tahi kahdeksan rihlauraa.

Perinteisen menettelyn korvannee Suomessa vuoden 1981 aikoihin (vahingossa) keksitty ns. "ampukolvaus". Kuvan B mukaisen yksilöllisesti valetun lyijytapin asemasta siinä käytetään lyijy- tai vaippaluoteja, jotka pinnoitetaan hioma-aineella ja kirjaimellisesti ammutaan piipunreiän läpi. (Jälkikäteis-havainto: Joihinkin erikoistarkoituksiin, kuten tylsän patruunapesäkalvaimen pesän "suppelon" etuosaan tekemän "skraadin"/ purseen/ jäysteen poistamiseen, auttaa kuitenkin vain "wanha konsti", ainakin pienoiskiväärinpatruunaa ampuvan aseen tapauksessa.

Viimeksi kokeilin omaa käsinkolvaus-taitoani piekkariin, jonka "suppelossa oli kummitellut purse" vuodesta 1961 lähtien. Riivaaja ei ollut väistynyt ahkerastikaan ampumalla lähes 38 vuoden kuluessa. Kolvaamalla se "manattiin" pois alle puolessa tunnissa: Osumien hajonta väheni noin 1/3:aan siitä, mikä se oli ollut ennen "eksorkismia".


Jokainen ase on yksilö !

Näkemyksemme ja kokemuksemme mukaan on jokaiseen valmiiksi asti koottuun kivääriin etsittävä yksilöllinen latausyhdistelmä, joka antaa parhaan tarkkuuden, koska patruunapesän koko, ylimenokartion pituus, hylsyn tilavuus ja jopa ruudin valmistueräkohtainen vaihtelevuus aiheuttavat vaihteluita eri ase-yksilöiden suorituskykyyn; erityisesti käyntitarkkuuteen. Latauksen sopivuuden tai epäsopivuuden ja aseyksilön tarkkuus-potentiaalin tutkimiseen on vain yksi menetelmä: Taitavan kasa-ampujan suorittama koeammunta.!"


Pete:n marginaalihuomautus

Seurattaessa runsaan vuosikymmenen (vv. 1973 - 85) ajan kasa-ammuntakilpailujen tuloskehitystä, on havaintona ollut se, että Hart-piipuilla varustetut asiansa osaavien erikois-aseseppien valmistamat kiväärit ovat lähes säännöllisesti sijoittuneet kärkitiloille, tai ainakin terävimmän huipun tuntumaan, kaikissa Vapaan Maailman maissa. Testiammunta-telineestä eli "konetuelta" ammuttaessa on testattavan aseen käyntitarkkuus todellakin lähes säännönmukaisesti huonompi (= laukausten hajonta suurempi) kuin osaavan ampujan ampuessa kasa-ammuntatuelta, laadukasta kiikaritähtäintä apunaan käyttäen.


ED SHILEN...

on tarkkuuspiippujen tuottajana kenties varteenotettavin haastaja. Shilen-piiput ovat tavallisimmin ruostumattomasta teräksestä vaImistettuja, ja kuuluisia pitkästä käyttöiästään. Piipunteon salaisuuksista ja piippujen ominaisuuksista kertoili mestari itse vuonna 1973 seuraavaa:

"Piipputeräksen vetomurtolujuuden tulee olla riittävä kestämään modernien patruunoiden kehittämät korkeat paineet. Metallin tulee myös kestää kulutusta ja lämpöeroosion vaikutuksia, jos halutaan piipulle pitkä käyttöikä, mutta metallin on samalla oltava helposti lastuttavaa, että rihlauksen, pesän porauksen ja suun sisäviisteityksen koneistusjälki olisi mahdollisimman sileä. Valitettavasti ovat kulumista ja eroosiota kestävimmät teräslaadut myöskin kaikkein vaikeimmin lastuttavia.

Eroosionkeston ja lastuttavuuden suhteen joudutaan aina tekemään kompromisseja. Lastuavan työstön lopputuloksen suhteen ei voida tinkiä kovinkaan pitkälle, ja väärä on se luulo, että esimerkiksi rihlaus muovaavalla ns. nappivedolla tai kylmätaonnalla jotenkin siloittaisi piipunporauksen jättämät työstönaarmut. Tästä väittämästä on totta vain puolet: Tuurnaus tai takorihlaus siloittaa vain vähäisimmät koneistusnaarmut. Usein luullaan myös, eftä pahatkin työstönaarmut voidaan poistaa helposti lyijytappi-kolvauksella. Tosiasiassa voidaan vain kaikkein vähäisimmät epätasaisuudet siloitella mikro-hionnalla.

Jos halutaan täydellisyyttä lähentelevä piippu, tulee sen reiän olla äärimmäisen sileä ja läpimitaltaan yhdenmukainen, päästä päähän, jo ennen rihlausvaihetta. Yleisimmin käytetyt piipputeräkset ovat nykyään kromi-molybdeeniteräs n:o 4140 ja ruostumaton teräs n:o 416. Piippupajojen vakuutteluissa, että valmisteet ovat terästä n:o 4140 tai n:o 416:tta, on kuitenkin usein totta vain toinen puoli, eivätkä koko totuutta tiedä läheskään kaikki piipuntuottajat:

Näiden teräslajien laadulliset ominaisuudet voivat vaihdella paljonkin eri valmistuserien kesken. Niinpä huippuluokan piippukoneistamot maksavatkin mielellään erikoishinnan niin ruostumattomasta, kuin myös kromi-molybdeeniteräksestä, saadakseen juuri tiettyihin laadukkaimpiin valmistuseriin kuuluvia piippukankia. Laatuisa teräs on osaavasti lämpökäsiteltyä, kauttaaltaan tasa-kovuista ja mahdollisimman vapaata sisäisistä jännityksistä.

Kuva C esittää ns. paineilma-tulkkia, jolla voidaan mitata piipun poraus- tai urakaliberit tuhannesosamillin tarkkuudella. Menetelmä perustuu piippuun työnnetyn ilmasuuttimen ja piipunseinämän välisen raon kautta vuotavan ilmavirran virtausvastuksen mittaamiseen. Hankaluutena on pieni mittausalue: Yleensä 0,1 mm minimin ja maksimin välillä, jolloin porausmitan tarkistukseen tarvitaan uramitta-tulkkia pienempi ilmasuutin.


Tavoitteena "luonnonsuora" reikä!

Uskon varauksettomasti ruostumattoman teräksen etevämmyyteen piippumetallina kromimolybdeeni-teräkseen verrattuna. Eittämättä "rosteri" tuottaa tiettyjä ongelmia: On kalliimpaa hankkia, vaikeaa sinistää ja vastuksellisempaa työstää. Kuitenkin sen pidempi käyttöikä korvaa kalliimman hankintahinnan.

Monille Shilen-piippujen ostajillekin lienee yllättävä tämä tieto, että vain tuiki-harvoin on piipun reikä absoluuttisen suora. Monistakin tekijöistä johtuen pyrkii kanuunaporan terä ohjautumaan pois piippukangen keskiöstä. Niinpä ns. "luonnonsuoran" reiän aikaansaaminen on onnekas sattuma. Joudutaankin asettamaan kysymys: Kuinka suora tulee piipunreiän olla, että piippu ampuisi absoluuttisen tarkasti ?

Shilenin tehtaalla ei milloinkaan olla pystytty havaitsemaan, että lievästi käyrä piipunreikä sinänsä heikentäisi ampumatarkkuutta, mutta jos käyryys ylittää tietyn asteen, käy mahdottomaksi rihlata, kolvata ja pesittää piippu tyydyttävällä tavalla. Piippuaihio joudutaan siinä tapauksessa hylkäämään, koska siitä ei tule enää "käyntinsä pitävää" tarkkuuspiippua, emmekä ryhdy kaupitsemaan sekunda-luokan valmisteita. Se on meille sananmukaisesti kunniakysymys..!

Porauksen luonnonsuoruus on toki tavoitteemme, mutta toive toteutuu harvoin. Eräs piipunvalmistajan arvostelukyvyn kriteeri onkin se, kuinka käyräreikäisen piippuaihion hän hyväksyy jatkojalostukseen, tai heittää romukoppaan. Monet valmistajat (= lähes kaikki massatuotanto-piippujen tuottajat) katsovat reiän vähäisimmänkin käyryyden jonkinlaiseksi vajaalaatuisuudeksi.! Niinpä he vääntävät piippukangen kitkaruuvi-puristimella väkivalloin mutkalle, saadakseen piipun reiän suoraksi.! Mutka suoristetaan sitten sorvaamalla piipun ulkopinta muotoonsa ja lopulliseen läpimittaansa.

Tämä on mielestäni anteeksiantamaton mokaus, jos kyseessä on tarkkuusaseen piippu.!! Kun tällä tavoin pahoinpidelty piippu ammuttaessa kuumenee, alkaa sen seinämiin aikaansaatu jännitystila laueta. Metalli palautuu kohti alkuperäistä muotoaan, minkä seurauksena osumapiste maalissa siirtyilee jatkuvasti. Tätä sangen tavanomaista ilmiötä kutsutaan 'kasan vaeltamiseksi'. Jäähtyessään piippu suoristuu, koska metallin kiderakenne palautuu siihen järjestykseen, johon se on saatettu kylmiltään taivuttamalla.

Metallin struktuuri tavallaan MUISTAA sen järjestyksen, mihin se kuuluu missäkin lämpötilassa, ja piippu hakee aina uuden muodon sen mukaisesti. Sanomattakin on selvä, ettei tällaisella struktuurivirheellisellä piipulla osu samaan tähtäyspisteeseen kuin muutama peräkkäin ammuttu laukaus. Metallin sisäistä jännitystä voidaan yrittää poistaa lämpökäsittelyllä, mutta tarvittaisiin niin ankara kuumennus, että uhkana on piipputeräksen pehmeneminen eli meltoutuminen ja sen kulumisen sietokyvyn huononeminen, eikä lopputulos ole siltikään aina taattu."


Peräkaneetti; 1999:

Alkuperäisteksti päättyy tähän. Jatkui kai ASE & ERÄn numerossa 4/86, mutta kyseinen lehden vihko on jo ammoin joutunut kadoksiin. Tätä tekstiversiota on siksi hieman täydennetty. Metallien "muisti-ilmiöstä" joutunemme laatimaan itsenäisen, uuteen tutkimustietoon perustuvan, ensi kertaa julkaistavan artikkelin, vaikka itse ilmiö oli jo wanhastaan tuttu muunmuassa Harry M. Pope:lle. Hänkään ei suostunut taivuttelemaan edes .22 Short-patruunalle pesitettävää piippukankea, jos sen reikä oli porautunut niin pahoin kieroksi, että se näytti piipun päästä läpi katsoen amerikkalaiselta jalkapallolta: Hän nakkasi kangen säälimättä romukoppaan.

Lievemmin virheelliset piippuaihiot pystyttiin kalvamaan, rihlaamaan ja kolvaamaan eli "läppäämään" 1890-luvun välineillä ja menetelmillä. Taivuttelemaan niitä siis ei ryhdytty reiän suoristamisen aikomuksessa, koska seuraukset olivat ennakoitavissa. H.M. Pope:n asepajassa ei ollut laisinkaan korkealle telineelle asetetun laivan ruoteli-rattaan näköistä vekotinta, nimeltään "oikaisupuristin", koska Pope ei omien sanojensa mukaan valmistanut vesijäähdytteisten MAXIM-kuularuiskujen piippuja, "eikä minkään ilmajäähdytettävän aseen piipunseinämien kiderakennetta pidä ryhtyä turmelemaan, jos haluaa käynnin pysyvän kohdallaan".

Viattomien lasten päivänä 1999; Pete


ETYMOLOGIAA:

Sana "kolvaus" on peräisin saksankielestä: "Kolbung" tai "verkolbung" = "männällä hiominen". Suomessa harvinaisempi, joskin konepaja-slangissa tunnetumpi termi "läppäys" johtuu englanninkielen sanasta "lapping" = kirjaimellisesti "syleily", konepajaterminä = "hiertäminen". Tavallisimmin hierrettiin liereiden esineiden, esimerkiksi höyrykoneiden mäntien ulkokehiä, mutta myös tasopintoja, mm. hörykoneiden luisteja.

Englannissa käytti haulikkotehtailija WILLIAM GREENER Senior menetelmästä vielä nimitystä "draw-boring" tai "lead polishing", (= "vetoporaus" tai "lyijykiillotus"), mutta hioma-aineena jo Naxos-saaren smirgeliä. W.W. Greener Jr. oli jo omaksunut termin "lapping" (kaiketi raskaamman teollisuuden puolelta) ja haulikoiden läppäysmenetelmän 650 kierrosta minuutissa rautarassin päässä pyörivällä lyijylieriöllä, jota vedeltiin ja työnneltiin verkalleen piipunreiässä, kunnes vähäisimmätkin työstönaarmut reiän seinämistä olivat hioutuneet pois, ja reikä oli pesästä supistuskartioon saakka läpimitaltaan yhdenmukainen. "Vetoporaus" tuotti ampumaominaisuuksiltaan paremman piipun, mutta menetelmä oli hidas ja kallis "kiertoläppäykseen" verrattuna, ainakin käsityönä tehtynä.


Jatkuu osassa 2 >>

 Osa 2 >>    Linkkisivu      Gunwritersin etusivu      

Gunwriters on the Web  tarkkuuspiipujen tuotannosta,osa 1: http://guns.connect.fi/gow/tarkpiip.html