<< Uusimmat  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 12, päivitetty 26.02.2000

Girardoni M/1778 -paineilmakivääri

Moro! Löytyykö tietoa Girardoni M/1778 -paineilmakivääristä? Rakenne, tehokas ampumamatka yms...?

T: JamS

  Jotakin ehkä tietäisin, mutta havaintokuva-puoli on ikuinen ongelma. Ei löydy (riittävän havainnollisia) omasta kirjahyllystä tähän lähtöön, vaikka tarpeen olisi nytkin. Tiedot aseen käyttöönottovuodesta vaihtelevat eri lähteissä, kuin myös suunnittelijan nimen kirjoitustapa, ym. ym. Kenties luotettavimman lähteen mukaan kehitteli Ampezzossa, Italiassa vaikuttanut konstruktööri BARTHOLOMEO GIRARDONI (erään toisen lähteen mukaan C.G. GIRANDONI) 1770-luvun lopulla piilukkoista makasiinikivääriä Itävallan armeijan tarpeisiin. Esittelyammunnoissa kävi, kuten hylsyttömien makasiinipyssyjen kanssa usein kävi: Irtoruuti-säiliö pyssyn perän sisällä "kukkui" ja aseen suunnittelija menetti oikeanpuoleisen kätensä.

Keksijä suuntasi mielenkiintonsa ilmapyssyihin, omaksuen aiemmasta kehitelmästään latausluistin ja putkimaisen luotimakasiinin piipun oikeanpuoleisella sivulla. Paineilmakivääri oli keksitty jo 1500-luvulla, ja sen rakennetta paranneltu tuohon aikaan tultaessa 200 vuoden ajan. Keski-Euroopassa, "perinteisen metsästysgylddyyrin syntysijoilla", ei ilmapyssyn käyttö ollut 1700-luvun keskivaiheilla metsäkauriin tai edes saksanhirven kaadannassa mitenkään epätavallista. Yksittäistuotantona valmistetut ilmakiväärit olivat tietenkin harvinaisia, mutta harvalukuinenhan oli myös se korskeiden ylimysten joukko, jonka etuoikeuksiin kuului "Jus Primae Noctis" -säännön tapaan myös hirvieläinten metsästysoikeus läänityksillään.

Ilma-hirvikivääreissä oli 1700-luvun jälkipuoliskolla jo aseesta irtiruuvattavat paineilmasäiliöt; joko pallomainen, käsitukenakin toimiva säiliö etutukin alla, liipaisinkaaren edessä, tai venytetyn pisaran muotoinen, aseen peränä toimiva "ilmapullo" sulkuventtiileineen. Venttiilissä oli lähes säännönmukaisesti jousilangasta tehty "kieruvieteri" jousenaan, huolella peilikiiltäväksi hiottu tiivistekartio-syvennys, ja varsinaisen venttiilikaran tiiviste - yhtä kuolellisesti tinatuhkalla kiillotettua sarveisainetta; tavallisimmin hirvensarvea.

Venttiilin piti olla kyllin tiivis pitämään säiliössä yli 200 ilmakehänkin paine, mutta kyllin kevyt avautumaan ehkä vajaan sadasosasekunnin ajaksi, jolloin "säiliöstä pääsi vissi ilmamäärä työntämään luoti lentoon", kuten wanha Tietosanakirja asian mainitsee "ilmapyssyistä" kertoessaan. (Jousi-mäntätoimisia "luftareita" ei edes mainita, vaikka nekin oli jo keksitty, alkaen avaimella viritettävistä 1600-luvun "palje-pyssyistä"). Käsityönä valmistetut ilmakiväärit ja niiden säiliöt olivat ymmärrettävästi kalliita kerska-aseita, joihin oli varaa vain ylhäisellä aatelistolla.

Venttiilikoneiston sovitushionta vastasi tarkkuusvaatimukseltaan kaukoputken tai mikroskoopin linssien hiontaa käsityönä, ja ilmasäiliöitä oli kuhunkin aseeseen vähintään kaksi. Toinen oli kiinni aseessa. Toista paineisti ylimyksen aseenkantaja käsipumpulla, yrittäen olla sekoamatta laskelmissaan: Männäniskujen lukumäärä oli yleensä viisisataa. Täytöksellä voitiin ampua parikymmentä täystehoista laukausta, joista kymmenen ensimmäistä vastasi teholtaan kohtuudella ladatun ruutiaseen laukauksia. Jos kaliberi oli 12 - 14 mm, kaatui ilmapyssyllä saksanhirvikin. Kaurispyssyn sangen tavanomainen väljyys oli 9 - 10 mm:n tienoilla.

Kaurispyssyyn ladattiin kuula yleensä suusta sisään pudottaen. Se oli rihlaamaton ja kuula hieman alamittainen. Piipun perillä oli kavannus, johon lyijykuula takertui. Piippu saattoi olla jopa puuta, tosin varustettu ohuella messinkisellä sisäputkella. Rihlattuun pyssyyn painettiin tiukkasovitteisempi kuula latasinpuikolla, kuten aikalaiseen luodikkoon kuunaan, mutta 1700-luvun jälkipuoliskolla alkoivat erilaiset takalatausjärjestelmät olla sääntönä ja suulataus poikkeuksena uusissa aseissa. Takalataus oli helppo toteuttaa ilmapyssyyn, koska käyttöpaine oli pienehkö (käsinpumppauksella tuskin edes 50 ilmakehää), eikä mekanismia jumittanutta ruutitahmaa muodostunut.

Vuonna 1905 toimeenpantiin Neumannswaldin koeammuntalaitoksella Saksassa sarja testiammuntoja hyväkuntoisena museossa säilyneellä sileäreikäisellä 9.5 mm kaurispyssyllä. Varusteisiin kuuluvalla muotilla valetut luodit olivat alimittaisia, joten osa niistä käärittiin ohueen paperiin ennen aseeseen lataamista, kunnes älyttiin, että väljäsovitteisuus oli suunnitelmallista: Tinkimällä osumatarkkuudesta oli helpotettu aseen suulatausta. Kaurisjahdin ampumamatkathat ovat lyhyet: Ruotsissa oli vielä melko äskettäin suurin sallittu haulien läpimitta kauriin haulikkometsästyksessä 3½ mm, mutta on nyttemmin tiemmä lisätty 4.0 mm:iin, pitkien Magnum-patruunain yleistyttyä.

Koska Neumannswaldissa testatulla aseella oli kulttuuri-arvoa, tyydyttiin sen ilmasäiliö paineistamaan vain sadalla pumppumännän työ-iskulla, vaikka perimätiedon mukaan oli normaalitäytös ollut 500 pumppausta, ja säiliöt sekä venttiilit oli koestettu tuhannella pumpun työ-iskulla noin 150 vuotta aiemmin, ennenkuin ase luovutettiin tilaajalleen. Mitättömällä viidennestäytölläkin paineistettu säiliö antoi 9.3 mm lyijykuulalle ensimmäisillä laukauksilla 200 m/s lähtönopeuden ja yli puolen kilometrin kantaman. 35 metrin etäisyydeltä puhkaisivat ensimmäiset viisi luotia tunteettomasti 30 mm:n paksuisen havupuulaudan, eli SOTILASaseen "tappo-kriteeri" ylittyi reilusti, säiliön vajaatäytöstä huolimatta.

Kymmenen ensimmäisen luodin arvioitiin tappavan metsäkauriin 80 askeleen etäisyydelle (= n. 55 metriin). Sadalla pumppauksella eli 1/5 normaalitäytöksellä voitiin ampua 20 laukausta, ymmärrettävästi laukaus laukaukselta heikkenevällä lähtöenergialla, mutta "loppuhenkäyskin", joka tyhjensi viimeiset paine-rippeet säiliöstä, jaksoi sylkäistä alimittaisen kuulan läheiseen kiviaitaan, johon se litistyi pienen kolikon kokoiseksi laataksi. Testattu ilmapyssy oli valmistettu lähes 30 vuotta ennen Girardoni-kiväärien käyttöönomaksumista. Teknologia oli siis olemassa jo ennen sotilas-ilmakiväärin syntymää.

Girardonin tekemät parannukset olivat ilmeisesti valmistusteknisiä, joukkotuotannon mahdollistavia. Poikittaissuuntaan liukuva latausluisti sekä kuulamakasiini lienevät Girardonin innovaatioita; kokeiltuja jo räjähtäneessä piilukkokiväärissä, joka lienee ollut variaatio LORENZONI-suvun jo 1600-luvulla kehittelemistä makasiiniaseista. Niidenkin ominaisuuksiin kuului perään tai pistoolin kahvaan sijoitetun ruutisäiliön räjähdys, kun aseen syöttörumpu oli kulunut väljäsovitteiseksi runkoon - tai jo ensimmäistä laukausta ammuttaessa makasiinisyötöllä. Myös Lorenzoni-aseissa oli kuulamakasiini piipun alla, etutukin sisällä, mistä Girardoni siirsi sen piipun sivulle, voidakseen varustaa aseensa vähemmän aikaavievällä "käsitempulla" liukuvalla, jousella valmiusasemaansa palautuvalla syöttöluistilla.

Vanhimmat Lorenzoni-aseet ladattiin kiertämällä syöttörummun kampea täysi kierros, ja keikuttamalla piipunsuuta vuoroin ylös- vuoroin alaspäin, kuulan tipauttamiseksi painovoimalla piipun alaisesta makasiiniputkesta syöttörumpuun ja ruudin valuttamiseksi, myös painollaan, perässä tai kahvassa sijaitsevasta säiliöstä, syöttörumpuun porattuun panospesään. Sittemmin yksinkertaistettiin lataamista, sijoittamalla myös kuulamakasiini aseen peräpäähän, jolloin "käsitempuiksi" riittivät aseen pitely suu alaspäin ja latausveivin täysi kierros, sekä aseen kääntäminen oikealle kyljelleen, jolloin suurehkosta sankkireiästä valui hieman ruutia aseen sankkipannuun. Sitten vedettiin hana "täysveteeseen" ja pamautettiin - laususkellen hiljaa "Ave Marian" viime säettä ("... myös kuolemamme hetkellä"), koska aseen tiedettiin räjähtävän - ennemmin tai myöhemmin.

Girardoni-ilmakivääri M/ 1778 voitiin ladata "ajatuksennopeasti" kuin vipulukko-Winchester: Piippu nostettiin yläviistoon, koska kuulat tulivat painollaan taaksepäin makasiiniputkesta. (Jos makasiini olisi varustettu "kieruvieterillä, ynnä erillisen päähkön kera", olisi ampumanopeus päihittänyt jopa pumppulatausaseen). Aseen hana viritettiin oikean käden peukalolla, ja vasemman käden peukalon tyvellä tai ranteella painettiin latausluistin ulkonevaa päätä sisäänpäin ääriasentoonsa oikealle, jolloin taaimmainen kuula työntyi luistin kuulapesään. Erillinen luistinpalautinjousi työnsi luistin lähtöasemaansa, jolloin kuulapesä sijoittui piipunreiän kohdalle. Sitten riitti liipaisimen puristus: "Kone huolehti lopusta", kuten KODAKin laatikkokamera mainos-sloganin mukaan.

Hanasta ulottui lukkokilpeen työstetyn kaarevan raon kautta poikittainen "peukalorauta", joka löi aseen peränkaulan suuntaisen iskutapin välityksellä ilmasäiliön venttiilin raolleen, ehkä vain muutaman millisekunnin ajaksi. Hana oli ns. "rebounding hammer", kuten laadukkaimmissa hanallisissa ja useimmissa sisähanaisissa ("hanattomissa") haulikoissa: Iskunsa jälkeen se siis peräytyi jousivoimalla puolivire-asemaansa. Ilmasäiliön venttiilin jousi työnsi iskutapin etuasemaansa. Yhteen laukaukseen tarvittava ilmamäärä suhahti venttiilin ja ilmakanavan kautta piipun peräpäähän, työntäen latausluistin luotipesässä olevan luodin piippuun ja läpi 12 kiertyvällä "mikrorihlalla" kuurnitetun piipunputken.

Tavanomainen piipunpituus oli 830 mm ja kuulan vakio-läpimitta 10 mm. Joissain "upseerikarabiineissa" oli lyhyempi piippu ja kaliberi 12 mm. Karabiinien olemassaolosta johtuu eräiden lähdeteosten erheellinen maininta 12 mm vakiokaliberista ja mallimerkinnästä M/ 1780. Näin "ukottuneeksi" oli tullut mm. Siegfried F. Hübner, jonka kirjasessa "Silencers For Hand Firearms" myös esitellään "Giradoni-kiväärinä" (SIC !) piirroskuvassa sivulla 38 custom-työnä valmistettu 9.5 mm suulatausase, jonka ilmasäiliö sijaitsee piipun peräpään ympärillä. Perän sisällä on aseeseen integroituna yksityiskohtana ilmapumppu "takaiskuventtiileineen", joka kai on hämännyt kuvittajan erehtymään kuvanvalinnassa.

Girardonin ilmasäiliön venttiili sijaitsi hieman taaempana, ja aukeni päinvastaiseen suuntaan, mutta rakenne oli erehdyttävästi samankaltainen, kuin piirroksen esittämässä uniikissa kaurispyssyssä, jonka suorituskyvyn testaamisesta oli pakinaa aiemmin. Piirros-originaali lienee peräisin aikakauskirjasta "Das Schiesswesen", jota painettiin niteet 1. - 14. Neudammissa vv. 1895 - 1913, ja ilmeisesti vuodelta 1905 tai -06, jolloin kertomus Neumannswaldin ilmapyssytestistäkin julkaistiin. Mikään lähde ei kerro 12 mm karabiinien valmistusmäärää, joka ei kuitenkaan liene ollut suuri. "Das Schiesswesen" kuvailee vain 10 mm "jääkäri-ilmakiväärin" ominaisuuksia, mainiten Itävallan "sota-valtion" tilanneen vuonna 1780 tuhat mainitunlaista ilmapyssyä varustimineen.

Vaikka itävaltalaisten pyssyseppien ammattitaidon taso on aina ollut huippuluokkaa, vaati aseiden valmistus aikaa. Vuonna 1787 voitiin rajavartiostolle jakaa 200 ilmakivääriä ja 600 ilmasäiliötä. Seuraavana vuonna varustettiin 21 ampumataitoisinta miestä kussakin itävaltalaisessa fysiljeeripataljoonassa ilmapyssyillä. Sana "fusiliér" voidaan suomentaa jääkäriksi tai jopa tarkka-ampujaksi. Kullekin pataljoonalle voitiin jakaa myös raskaalla vauhtipyörällä varustettu, kahden miehen veivattava kompressori, jolla kiväärin ilmasäiliö täyttyi noin minuutissa nimelliseen 200 ilmakehän "ponteeseen". Käsipumpulla täyttö oli hitaampaa, mutta toki myös mahdollista.

Pumpun männän läpimitta ei voinut olla kovin suuri, joten täyttöön tarvittiin peräti 2000 männäntyöntöä, joista viimeiset olivat vastuksellisia ja vaarallisiakin. Ilmasäiliö ruuvattiin kiinni pumpun käsikahvojen väliin, sen sylinterin yläpäähän, sellaiselle korkeudelle pumppaajaan nähden, että säiliön räjähtäessä päätyi onnettomuuden uhri kirkkokuoroon sopraanojen osastolle, eikä parta enää kasvanut. Onnekkaammilta katkesi reisivaltimo, jolloin kärsimykset päättyivät muutaman minuutin kuluttua. Alkuperäiset valurautaiset ilmasäiliöt olivat peljättäviä "pommeja", koska liiallinen ilmanpaine sai aikaan niiden sirpaloitumisen.

Ennen Girardoni-kiväärien yleisempää jakelua etsittiin ja löydettiinkin hieman turvallisempi säiliön materiaali: Paksuhko kuparilevy, josta säiliöt voitiin muovailla pakottamalla ja kenties painosorvaamalla. Räjähtävästä kuparisäiliöstä aukesi hopealla juotettu sauma, mutta sirpaleita ei enää sinkoillut. Pelkkä painekin tosin saattoi koitua hengenmenoksi, jos säiliö innostui "kukkumaan" miehen pään tai vatsan läheisyydessä. Jos säiliö oli täytetty kylmällä ilmalla, ja se tuotiin sisään lämpimään majoitustilaan, tai vaikka vain leirinuotion loisteeseen, käyttäytyi paineilma fysiikan lakeja noudattaen: Koska tilavuus ei kasvanut, ennenkuin "pannu räjähti", kohosi paine.

Ilmapyssymiehet oppivat päästämään liiat höngät säiliöistä, napauttamalla puukalikalla ilmaventtiilin päähän, ja voimaan tuli ankara ukaasi, jolla kiellettiin tuomasta ulkosalla täytettyjä säiliöitä lämpimiin sisätiloihin, tai altistamasta niitä muutenkaan täyttöpaikan olosuhteita korkeammille lämpötiloille, mutta moni kuoli tai invalidisoitui, ennenkuin ilman lämpölaajenemisen kujeet ja metkut opittiin tuntemaan. Ensimmäiset laukaukset "vihan vallassa" päästiin ampumaan Itävallan ja Turkin välisessä sodassa vv. 1788 - 89. Koska tuo sota oli "konventionaalinen", eli taisteltiin ohjesääntöjen mukaan avomaastossa, pyrkien ratkaisuun pistintaistelulla, eivät ilmapyssyjen erikoisominaisuudet päässeet esiin.

Niiden rakenteen herkkyys (vrt. esim. LAHTI/SALORANTA pk/-26) ja suoranainen kenttäkelvottomuus tuli todetuksi. Kesäkuun 21. päivänä 1789 laaditussa kaluston kuntoa koskevassa raportissa todettiin, että: "Kiikun-kaakun kolmasosa jaetuista ilmakivääreistä on enää käyttökunnossa". Aseita ei enää jaettu huolimattomille mosureille, edes valiojoukoksi uskotuille fysiljeereille, mutta jo pikkupojista saakka pyssy-krapojen kanssa touhunneille Tirolin Tarkk'-ampujakaartin sotureille niitä katsottiin sentään voitavan jakaa, ehkäpä osaavampiin käsiin, vuonna 1790. Tuo valiojoukko osallistui moniin kahakoihin Ranskan vallankumoussodan aikana vv. 1793 - 96.

Sota kai ulottui Itävallan maaperälle saakka, koskapa joissakin lähteissä kerrotaan tirolilaisten taistelleen vuorimaastoa ja kotikenttä-etua hyödyntäen, samanlaisella sissitaktiikalla kuin Pohjois-Amerikan siirtokuntien "metsäläiset" sotivat emansipaatio-sodassaan 1776 - 83 "Brittein huowi=kuntaa" vastaan, taikka suomalaiset myöhemmin Talvisodassa, hyödyntäen maastoa, viholliselle epäedullisia olosuhteita ja aseiden ylivoimaa. Amerikkalaiset taistelivat usein "epä-ritarillisella ammu ja livistä" -taktiikalla, koska rihlapyssyä ei ehditty ladata toistamiseen saman kahakan aikana: Vihollinen olisi ollut sutena kimpussa pistimineen, ja muinais-suomen sana "huovi" kertonee sen, että englantilaiset olivat ammattisotilaita; siirtokuntien miehistö enimmäkseen pikakoulutettuja siviilimiehiä.

Rihlakiväärin tarkka kantama oli kuitenkin kaksinkertainen britti-huovien musketteihin verrattuna, joten sissitaktiikalla pystyttiin kuluttamaan vihollisen elävää voimaa ajoittain tehokkaastikin. Ratkaisutaistelut taisteltiin kuitenkin musketeilla ja pistimillä, perinteiseen tyyliin. Viimeisessä Saratogan taistelussa eksytettiin vihollinen kuitenkin metsään, jossa se juoksutettiin näännyksiin. Lähes pelkästään aatelisnuorukaisista koostunut, koukkausta Kanadan kautta yrittänyt ratsuväen osasto olisi ollut "kova luu" amerikkalaisille muunmuassa tarkoituksenmukaisen aseistuksensa takia: Useimmilla väkipyssy ja kaksi pistoolia sekä sapeli.

Vihollinen oli alkanut oppia jotain metsätaisteluista, mutta "Britannian ylimystön kaunein kukkanen" lakastui mottiin joutuneena, ennenkuin ehti hyödyntää taitoaan ja tuli-ylivoimaansa. Myös George Washingtonin miesten musketit oli ladattu jo tavallisemmin hirvihauleilla kuin täyteisillä luodeilla tuossa loppukahinassa. Tirolin Tarkk'-ampujakaartin ilmapyssymiehillä oli myös julki-jumalaton "tulivoima" puolellaan, mutta myöskin aseiden paremmasta tarkkuudesta ja lähes synnynnäisestä ampumataidosta koituva etu, täydennettynä "vuoristolisällä" - ainakin kotikentällä taisteltaessa. Ranskalainen muskettisoturi pystyi ampumaan tasamaallakin korkeintaan kolme hätäisesti suunnattua laukausta minuutissa. Epämukavassa maastossa yhden; korkeintaan kaksi.

Girardoni-ilmapyssyllä voitiin ampua samassa ajassa makasiiniputkellinen, 20 luotia, ehtien jopa tähtäämään riittävällä tarkkuudella niille etäisyyksille, jotka olivat tuonaikaiselle sodankäynnille ominaisia. Rihlaamattoman musketin - myöskin varsin edistyksellisen ranskalaisen CHARLEVILLE M/1777:n - käytännöllinen ampumaetäisyys seisovaa, suojaamatonta ja liikkumatonta vastustajaa tulitettaessa oli noin 60 metriä. "Ilmapyssykyttä" ei kuitenkaan seisonut milloinkaan ampuessaan, koska hän pystyi ampumaan jopa makuulta, ja hän haki yleensä vähintäänkin näkösuojan, mutta yleensä kallionlohkareen tai puunrungon suojakseen luotejakin vastaan.

Pelkkä näkösuoja, kuten pensas tai korkea ruohikko, oli usein riittävä, koska ilmakivääri ei tuottanut nimeksikään "signatuureja" lauetessaan. Ei koirankopin kokoista savupilveä sankkipannusta, eikä venevajan suuruista tuprahdusta pääpanoksen lauetessa. Ei liekkiä ja kipinöitä pannusta tai tuliputkesta. Ei sankkiruudin suhahdusta ja sitä seuraavaa jyrähdystä. Vain venttiilin kilahdus ja shamppanjapullon varomatonta korkkausta muistuttava poksahdus, kun luoti lähti. Jos ilmasäiliö oli täysi ja hieman lämmennyt, saattoi kuulua yliäänisen luodin piiskansivallus, mutta musketöörien oman tulituksen jyrinän lukitsemat korvat tuskin sitäkään erottivat, ja luodin lentomelu tuntui kuuluvan epämääräisestä suunnasta.

Saattoi käydä niinkin, että taistelumaastona täysin ennenkokemattomassa metsässä tai vuoristossa kompuroivat ranskalaiset säikkyivät ammuskelemaan toisiaan, pelästyttyään ohi lentävän lyijypavun kimeää räsäystä, jota lähes aina seurasi tympeä läpsähdys, tömähdys tai kopsahdus - riippuen siitä, osuiko luoti jonkun sotatoverin vatsaan, rintakehään tahi päähän. Kun vatsaan ammuttu kaveri lisäksi ryhtyi parkumaan, alkoi paniikinomainen ammuskelu siihen suuntaan, josta luodin räiskähdys oli kuulunut, eli kohti "franc tireur:in" (= sala-ampujan) oletettua väijymäpaikkaa.

Luodin lentomelun perusteella suunnittu vastatulitus harhautui tietenkin kauas kohteestaan, jota eivät kavaltaneet myöskään perinteiset "laukaus-signatuurit": Liekki, savu, jyrähdys, pölyn/lumen tuprahdus tai ruohon/oksien heiluminen. Tällä välin oli ilmapyssyn säiliö jo sen verran vajautunut, että seuraavat laukaukset lähtivät matkaan vähin äänin jostain puskasta tai kahden kallion välistä. 20 laukausta ammuttuaan saattoi ilmapyssymies hiippailla, viholliselle näyttäytymistä visusti varoen, vara-asemaan täyttämään kuulamakasiinia. Säiliössä riitti painetta vielä toistakin täytöstä varten, jos kohta ampumamatkan piti olla aiempaa kohtuullisempi, mikäli ammunnassa oli yhä tappamisen meininki.

Girardoni-kiväärin painesäiliöiden venttiili oli "itsesäätävä" siten, että se raottui sitä vähemmän (tai lyhyemmäksi aikaa ?), mitä korkeampi ilmanpaine oli sisällä. Sama ilmiö on havaittu myös mm. SHERIDAN-paineilmakiväärissä. Vahinko, ettei sen esittelyjuttua julkaistu milloinkaan ERÄ-lehdessä, aseen maahantuojan, "Rantarosvo Juniorin", äidyttyä v..tuilemaan jutun kirjoittajalle sekä lehden ensimmäiselle päätoimittajalle. Tämä tapahtui jo 20 vuotta sitten, mutta YHÄ pyörii mielessä vanha iskulause "...und Juda den Tot !" tapahtumaa muistellessa... (Esittelyjutussa ei Sheridania suinkaan moitittu, vaan tuotiin esiin sen käyttömahdollisuuksien monipuolisuus). Kun Girardonin ensimmäinen makasiinillinen oli ammuttu ja toinen alkoi tyhjentyä, alkoi painesäiliö vajautua "degressiivisesti", eli luotien lähtönopeus alentui laukaus laukaukselta.

Kirjallisuuslähteiden mukaan oli siis 2 - 3 ensimmäistä laukausta "voimakkaita". Sitten luotinopeus vakiintui ehkä 20 laukauksen ajaksi suunnilleen lukemaan 300 m/s, ja oli niiden jälkeen tasaisesti vähenevä. Sama ilmiö voidaan havaita ruutiaseillakin ammuttaessa: Muutamat ensimmäiset "rasvalaukaukset" antavat poikkeuksellisia nopeuslukemia. Kun piipun ja luodin välinen kitka vakiintuu, asettuu lähtönopeuskin vakiotasolle, piipunreiän varastorasvojen hankauduttua pois. Girardoni-kivääri lakkasi "paukkumasta", kun luodin nopeus ei enää ylittänyt äänennopeutta.

Normaaliin painetasoon täytetyillä painesäiliöillä ammuttaessa ei tätä ääniefektiä yleensä syntynyt, eikä myöskään "kuivalla" piipulla ammuttaessa, mutta ylitäytetty säiliö plus rasvalaukaus nostivat lähtönopeuden jopa ylisooniselle tasolle, ja äskettäin huollettu ase saattoi jopa väläyttää pienen suuliekinkin, kun latausluistin voiteluöljy "syttyi dieselinä" paria ensimmäistä laukausta ammuttaessa. Myöskin voimakkaimmilla jousitoimisilla mäntä-ilmakivääreillä ammuttaessa on Diesel-ilmiö varsin yleinen. Hyödynnettykin, mutta männäntiivisteen nopean tuhoutumisen ollessa seuraamuksena, eikä suositeltavaa tavallisia, vyötäröstään helposti katkeavia Diabolo-luoteja ammuttaessa. Suositeltuja olivat vain 4.4 mm palloluodit, jotka luistelivat rihlanharjoja pitkin kuin Panssarikauhun raketit kiskoillaan tai "kissanaivastus-latinkien" alimittaiset palloluodit.

Muovivaippaiset Prometheus-luodit kestävät ja lähtevät sypäkästi. Viisi tippaa rypsi-öljyä ilmasylinterin reiästä sisään on suositus. Mikä ei pala, se voitelee.! Joskus ammoin käytettiin saksalaisissa BARRACUDA-ilmapyssyissä jopa etyylieetteriä "diesel-polttoaineena", mutta aseiden käyttöikä jäi varsin lyhyeksi, koska eetteriltä puuttuu männän voitelukyky ja se turmelee ainakin maaöljy-pohjaisten voiteluaineiden liukuominaisuudet. Vaikutusta molybdeenisulfidi-voiteisiin ei ole tiemmä tutkittu. Eetteriä ei saatane enää apteekista sinällään. Huoltamolta saa, mutta "pakkas-starttisumutteen" annostelu on hankalaa ja ponnekaasu syrjäyttää palamiseen tarvittavan ilman ilmasylinteristä.

Apteekin kamferitipoissa on eetteriä noin kolmannes; etanolikin "dieselöi" ja jopa kamferi voi toimia polttoaineena, jos läsnä on riittävästi ilmaa, eli annostus on ehkä vain kaksi tippaa. Sylinterin voiteluun käy autotarvike "CARLAKE MoS2 Kosteudenpoistöljy", jonka nimikkeessä on sana "öljy" hieman harhaanjohtava, koska kyseessä on kuivavoiteluaine, molybdeenisulfidi, joka toimii parhaiten haihtuvan liuottimen haihduttua voideltavalta pinnalta. Tököttiä on hyvä suhauttaa aerosolitölkistä myös aseen piipunreikään, jota se kuivavoitelee, lyijyttymistä estäen. En tohdi ennustaa pitkää ikää "lutkun" männäntiivisteelle Diesel-latinkeja ammuttaessa, mutta johonkin erikoistarkoitukseen voivat nekin olla joskus tarpeen "Fuomen Fofiavidemokvatifoituvaffa Kanfantafavavvaffa".

Girardoni-ilmakiväärien käyttöohjesäännön mukaan oli kymmenen ensimmäisen laukauksen vaikutus riittävä 150 askeleen (n. 105 metrin) ja kymmenen seuraavan laukauksen teho vielä kuolettava 125 askeleen (n. 88 metrin) etäisyydelle. Myöhempien arvioiden ja testitulosten mukaan lukemat eivät ole hiukkaakaan liioiteltuja, vaan pikemminkin alakanttiin arvioituja teoreemoja ajalta, jolloin yhtäkään asetta ei oltu vielä laukaistu "vihassa", tai edes testiammunnoissa. Yllätys oli esimerkiksi ilmasäiliön venttiilin kyky säädellä luodin lähtönopeus yhdenmukaiseksi ensimmäistä makasiiniputkellista tyhjennettäessä, vaikka säiliön paine alenikin joka laukauksella. Ilmiön selitys on yksinkertainen: Mitä korkeampi oli säiliön sisäinen paine, sitä suurempi oli venttiilin avautumisvastus, ja sitä pikemmin venttiilin sulki sen läpi kulkeva ilmavirtaus. Ohjesäännön mukaan piti ilmasäiliöt täyttää kahdellatuhannella käsipumpun männän "työ-iskulla", tai kompressorilla vastaavaan painetasoon, jolloin täytös riitti kahden makasiiniputkellisen eli 40 laukauksen ampumiseen ennen säiliön vaihtamista.

Ohjesäännön mukaan olivat viimeiset kymmenen laukausta tehokkaita vain aivan lyhyiltä ampumamatkoilta, mutta käytäntö osoitti toisen makasiiniputkellisen viimeisenkin laukauksen olleen täysin tehoavan esimerkiksi vatsaan osuessaan vielä "muskettihollin rajoille", eli noin 50 metriin, jolloin keskikokoista vastustajaa piti tähdätä jo päähineen kokardin korkeudelle tai "silimien välliin". Osuma ei tietenkään tappanut välittömästi, mutta vastustaja oli heti pois pelistä ja kuolikin aikanaan, minkä 1700-luvun taistelijat tiesivät hyvin.

Vielä vuonna 1904 - 05, Venäjän-Japanin sodan aikaan, haettiin vatsaan haavoittuneen soturin luokse ensin kenttäpastori ja vasta sitten välskäri. Suomen sotilaslääketieteen "guru", Richard Faltin, joutui usein toteamaan tilanteen toivottomuuden noissa tapauksissa. "Äänettömät tappajat" näiversivät vihollisen moraalia jo sinälläänkin, mutta erityisesti heidän pyrkimyksensä mahdollisimman tuskallisten osumien tuottamiseen (jota ei yleensä mainita niissä lähdeteoksissa, joissa Girardonin ilmakiväärit ylimalkaan mainitaan) närkästytti kenraali Napoleon Bonaparten julistamaan julki uhkauksensa ammuttaa tai hirtättää jokaisen elävänä vangiksi saadun ilmakiväärillä aseistetun "salamurhaajan" sen kummemmin käräjiä käymättä.

Yhtään Tirolin Tarkk'-ampujakaartin taistelijaa ei kuitenkaan tiettävästi jäänyt vangiksi elävänä, tai ainakaan raskauttavan todistusaineiston kera. Joitakin ilmapyssyjä joutui sentään ranskalaisten sotasaaliiksi (ilmeisesti kaatuneilta tirolilaisilta) vuonna 1793, mutta lukumäärä oli pieni ja aseet turmeltuivat pian käyttökelvottomiksi, koska käyttöohjeita ei oltu saatu sotasaaliiksi, eikä yhtään sotavankia, joka olisi voinut opastaa aseiden oikeelliseen käsittelyyn. Tarkk'-ampujakaartin miehistökään ei kyennyt pitämään likimain kenttäkelvottomia aseita käyttökunnossa. Girardoni-pyssy oli luotettu vuonna 1790 jokaiselle kaartilaiselle.

Kuusi vuotta myöhemmin oli jäljellä enää 141 ilmakivääriä, jotka kerättiin pois, ja annettiin tilalle tavanomaisemmat ruutikäyttöiset rihlakiväärit. Vain kaartin aliupseereiden sallittiin pitää käytössään ilmakiväärit (mahdollisesti 12 mm karabiinit M/ 1780), mutta vuonna 1801 joutuivat hekin vaihtamaan ilmapyssynsä tavanomaisiin piilukkokivääreihin. Käyttökelpoiset Girardoni-kiväärit myytiin mahdollisesti Venäjälle, missä ilmapyssyjä oli tositoimissa joidenkin tarkka-ampujien käytössä vielä vuonna 1813. Heidän aseensa saattoivat tosin olla paikallisiakin valmisteita, eivätkä tuontitavaraa. Ilmakiväärihän ei ollut aivan tuntematon asetyyppi metsästys- tai urheilukäytössä Venäjälläkään. Tulan seppämestarit olivat valmistaneet niitä jo 1600-luvulla, eikä laatu jäänyt jälkeen keski-eurooppalaisista kerska-aseista missään suhteessa.

Eräs maailman tunnetuimmista yksityistuotetuista ilmapyssyistä on Kentuckyn luodikkoa muodoltaan muistuttava, mutta piipun alla roikkuvalla pallomaisella ilmasäiliöllä varustettu ase, jota käytettiin tuoreen lihan hankintaan Lewisin ja Clarkin kartoitusretkikunnan eväiksi USA:ssa
Ilmakiväärillä kaadettiin muunmuassa valkohäntäpeuroja, joiden jahtiin ei Suomessa katsottu "wanhan lain aikaan" riittävän tehokkaaksi edes .30-30 Win.- tai .243 Win.-kaliberin luodikoita, eikä järeimpiäkään kotiladattuja patruunoita. Uusikaan metsästyslainsäädäntömme ei kelpuuta minkääntehoista ilmakivääriä edes pienriistan pyydykseksi, eikä kai edes rastaiden surmaksi. Nooh, "pumagi pumaga, a praktika jest praktika".!

Ilma-hirvikiväärien tulemista uudelleen tuotantoon nyt, kun pieni sähkökäyttöinen kompressori päräyttää kolmesataa ilmakehääkin kestävän painesäiliön täyteen muutamassa sekunnissa, odottelemme kokalla kourin, vaikkapa "sikapyssyiksi", tai muihin lahtitouhuihin käytettäviksi. Ilmassa on yhä ideaa...

26022000 Pete



"Venyy ja paukkuu"

Latailin tässä hiljattain 7,62 x 39 patruunoita ja huomasin ilmiön, joka herätti muutamia kysymyksiä. Hylsyt olivat peräisin PV:n radalta, "INTin tuliaisia". Ne olivat todennäköisesti vain kerran ammuttuja päätellen laatikon kannen iskemästä lommosta (vain 1 kpl) ja kantaan jääneestä ulosvetäjän kynnen (?) jättämästä painaumasta. Jouduin hylkäämään yllättävän suuren osan hylsyistä, johtuen kannan vahvikkeen kohdalla olevasta venymästä. Mikä sen aiheuttaa ? Liian pitkä sulkuväli, patruunapesän liian väljä mitoitus ? Joissakin hylsyissä oli havaittavissa kannan vahvikkeen kohdalla hylsyn ulkopinnalla selkeä hankautumisjälki, pinnasta oli raapiutunut messinkiä kohti hylsyn kantaa selkeästi havaittavaksi "skraadiksi".
Ei tule äkkiä mieleen, mikä sen on raapinut (jälki ei ollut mikään naarmu, joka olisi voinut tulla patruunapesässä olevasta purseesta.)

Omassa M92:ssa ammutuista hylsyistä en ole havainnut vastaavaa ilmiötä. Onko INTin käytössä olevien rynkkyjen patruunapesät mitoitettu erityisen väljäksi toimintavarmuuden kasvattamiseksi? Väljässä pesässä hylsy pääsisi paisumaan ja siis aiheuttaisi hylsyn pituussuuntaisen venymän supistuksen yhteydessä. Ilmiöhän on tuttu monta kertaa ladatuissa, tai kovapaineisten patruunoiden ammutuissa hylsyissä, mutta kyseessähän on vain kerran ammutut hylsyt ?!

T: Marko

  Merkit viittaavat hylsyjen venymään pituussuunnassa. Patruunat ovat todellakin vain kerran ammuttuja: Hylsynkantaan lyöttyneiden iskemäjälkien lukumäärähän kertoo latausten ja laukausten luvun. Pykälän lyö hylsyn ulosheitin, eikä siis ulosvetokynsi, joka jättää korkeintaan pari pientä naarmua hylsynkannan syrjään. Kaikki INTin käyttämät 7.62 x 39 mm aseet eivät ole kotimaisia: Ent. DDR:stä ja Kiinasta on ostettu kalustoa paljonkin, ja AK-47 sekä RPD tunnetaan meillä käyttöönottovuotensa mukaan "malleina -54". Ammuntaan käytetty ase on ollut ilmeisesti ulkomaalainen ja mahdollisesti rynnäriä pitkäpiippuisempi, eli kevyt konekivääri - Kalashnikovin järjestelmää kuitenkin. Tämä voisi selittää normaalia rajumman hylsyn irtoamisen patruunapesästä:

Piipunsisäinen jäännöspaine on vielä ollut vaikuttamassa, eli laajentamassa hylsyn pehmohehkutettua ("glöijattua") kaulaa ja hartiaa pesän seinämiin, työntäen samanaikaisesti hylsyn pohjaa taaksepäin. Näin voidaan saada aikaan hylsyn venymä täysin normienmukaisella patruunapesän mitoituksella. Glöijattu hylsy voi myös työntyä pesään ylisyvyyteen, jos syöttö on kovin raju: Liikkuvia osia on tällöin vauhditettu liikkeelle eteenpäin jousi- tai kumipuskurilla ("bufferilla").

Patruuna menee pesään niin suurella vauhdilla, että sen hartia siirtyy taaksepäin, ja syntyy välyksellinen sulkuväli normaalimittaisessakin pesässä. Patruunan etenemisen pysäyttää lopulta hylsynkantaan takertuva ulosvetimen kynsi, jonka alinen rako on leveämpi kuin suomalaisissa rynnäreissä, koska teräshylsyjen mitoituksessa on enemmän vaihtelutoleranssia kuparoinnista tai lakeerauksesta väistämättömästi syntyvien mitta-epätarkkuuksien takia.

Hylsynkannan ja lukon iskupohjan väliin jää jopa muutaman millinkymmenyksen levyinen rako. Hylsynkaula ja -hartia voivat jumiutua mekaanisestikin patruunapesään, mutta ne takertuvat pesään ainakin hylsynsisäisen paineen laajentamina. Samainen paine työntää hylsynpohjaa taaksepäin, ja hylsy venyy välyksen leveyden verran, kunnes sen kanta alkaa nojata lukon iskupohjaan. Aseessa sinänsä ei siis tarvitse olla "viturallaan" yksikään mitta: Kalashnikov-mekanismi on alkuaan suunniteltu ampuvaksi TERÄShylsyisiä patruunoita, ja mittanormien toleranssit ovat sen mukaiset: "Shiroka strana; krupnyij dopuskij" (= "laajan maan karkeat toleranssit"), totesi jo J.V. Stalin, selittäessään venäläisen metalliteollisuuden tuotteiden sovitteiden suurpiirteisyyttä jollekin kauppavaltuuskunnalle.

Suomalaisissa Kalashnikov-klooneissa ovat jotkin sallitut välykset puoltakin pienemmät alkuperäisaseisiin (venäläisiin, itäblokin tuotteisiin ja kiinalaisiin Kalashnikov-variaatioihin) verrattuina, niissä sovitteissa, joiden suurempi tiukkuus ei vaaranna toimivuutta tai kenttäkelpoisuutta. Suomalaiskloonit on suunniteltu alkuaankin ampumaan MESSINKIhylsyisiä patruunoita, jotka on tarvittaessa voitava jälleenladata ainakin kertaalleen vähintään paukkupatruunakäyttöön. Teräshylsyt on suunniteltu kertakäyttötavaraksi, joka kierrätetään vain uudelleensulatuksen kautta, mutta yleensä ei lainkaan.

VPT:n (Lapua, ym). messinkihylsyjen suupuolen "glöijauksen" tarkoituksena on ehkäistä hylsynsuiden ja -hartioiden "väsymismurtumien" syntyminen tai messingin alttius "varastomurtumiin", joita aiheuttavat tietyt kemikaalit, kuten savuttoman ruudin ja sen pinnoitemateriaalien itsehajaantumisen kautta syntyneet huurut. Hylsyt voidaan jälleenladata useitakin kertoja, mutta jos niistä havaitaan venymiä - seuraamuksena ammunnasta teräshylsykäyttöön tarkoitetulla aseella - on hylsy viisainta hylätä, vaikka se ehkä kestäisikin vielä kertakäytön puolipaineiseksi (?) "supu-latingin koterona".

***** MAINOSKATKO ******

(Latauksena on 8-grammainen vakioluoti ja 0.25 grammaa ruutia N 310. Tästä yhdistelmästä on kehkeytynyt eräänlainen vaimenninrynnärien peruslataus takavuosien saatossa, ja "Supu Load" on tulossa tunnetuksi myös englanninkielisille visitooreille, lystillä eestinkielisellä nimellään. Listattuna on kymmenen ruutilajia, joita voidaan käyttää neljän grainin annoksin, ja yhdestoistakin kuuleman mukaan tulossa, HODGDONilta. Eivät nimenneet "SUBSONiksi"; on jokin "TITE-WAD", mutta palo-ominaisuudet kevytlatinkeihin ovat ehkä NORMA R1:n luokkaa: Syttymisherkkyys ja palonopeus paremmat kuin original-CLAYSin. Tite-Wadia myydään haulikkoruudiksi 24 gramman Skeet-patruunoihin, joissa nykyiset öyheet uhkaavat olla liian hidaspaloisia. Latausreseptejä luotipatruunoille ei ole "jakelussa", joten löytämisen ilo jää säästölatinkien laatijoille. Eräs julkituotu tarve on kuitenkin tyydyttymässä: Jääräpäinen vaativaisuus kannattaa..!).

**************************

Takaisin aiheeseen: Kiillottunut tai väriltään muutoin perus-messingistä poikkeava "venymärengas" kannan etupuolella hylsyn pinnalla on varsin yleinen havainto venähtäneissä hylsyissä. Sisäpuolinen venymä-uurre on voinut ohentaa hylsynseinämää niin pahoin, että heikentynyt kohta on hiertynyt patruunapesän seinämiin hylsyn lähtiessä perääntymään pesästä, mutta värinmuutoksen voi aiheuttaa myös pelkkä hylsymessingin kiderakenteen muutos, joka säännönmukaisesti heikentää hylsyn käyttökelvottomaksi.! Kaikenlaiset venytysrasitteet heikentävät metalleja, kun taas puristusrasitteet voivat tiettyyn rajaan saakka lujittaa ainakin kupariseoksia. (Babyloniassa valmistettiin jo ammoin kuparisia kylmätaottuja ja hiottuja partaveitsiä sekä kirurginveitsiä, joiden materiaali mainitaan mm. Hammurabin Lain tekstissä, useammissakin kohdissa).

Tuon rajan ylityksen jälkeen lisääntyy kovuus, mutta elastisuus (joustokyky) vähenee, eli metalli haurastuu ja on altista murtumaan muodonmuutosten tai kemiallisen kontaminaation kohteeksi jouduttuaan. Entisaikaisten räjähdyselohopea-nallien palojäänteenä muodostunut elohopeahöyry haurastutti hylsymessingin varsin pian. Piipputeräkselle se oli vaaratonta, mutta elohopeanallien yleensä sisältämän kaliumkloraatin palojäänteet saivat piipunputket punastelemaan, ja elohopeakin saattoi kiihdyttää prosessia, muuttuneena elohopea(II)kloridiksi. Aseita bruneerattaessa ja jaloruoste-sinistettäessä käytetyissä ruostutusnesteissä oli varsin usein "tehotippoina" merkurikloridia eli sublimaattia.

Nykyään sitä on likimain mahdotonta saada myrkyllisyytensä takia. Valmistetaan liuottamalla metalli-elohopeaa kuningasveteen tai elohopea-oksidia suolahappoon. Kuningasveden perusaineetkin (suolahappo ja typpihappo, erillään toisistaan) ovat käyttökelpoisia, suoritettaessa ns. Pilkington-bruneeraus eli sumuruostutus, joka ilmeisesti keksittiin vahingon kautta Suomessa jo kauan ennenkuin amerikkalainen aseseppä Pilkington esitteli menetelmän julkisuudessa 1970-luvun jälkipuoliskolla. Keksijöiksi mainitaan aseseppä-veljekset Hallikainen Lappeenrannasta.

Teräshylsyisissä patruunoissa, joita ammutaan piipunreiältään kovakromatuilla aseilla, voidaan käyttää yhä kloraattipitoisia elohopeanalleja. Jos on olemassa vähäinenkin epäilys, että joissakin halpatuontipatruunoissa on korrosiivinallit, on aseen piipunreikä pestävä kuumalla, hieman astianpesuainetta sisältävällä vedellä ennen tavanomaisia puhdistusrituaaleja. Pesumenettely ei ole pahasta yleensäkään, vaikka nallit olisivat taatusti "Non-Corrosive".

Rynnäristä tai "sportterista" tiskataan saman tien myös kaasusylinteri ja lukkokoppa, joihin ajautuu kaikenlaisia palamisjäänteitä ja luotien voiteluaineiden roiskeita. Näin taas sorruttiin kemian puolelle, mutta "repetitio est mater studiorum", koska pois-opittavana on sentään vuosikymmenien indoktrinaatio, jonka Herra S.A. INT on varusmies-ikäluokille pakkosyöttänyt. Itse alan toki myös lievää törkeämmän, mutta faktapohjaisen pakkoruokinnan patruunan 7.62 x 39 mm nimikkeen uudistamiseksi: Jos hylsy on kuparoitua tai lakeerattua terästä ja luodissa kuparoitu rautavaippa, sekä yleensä rautakeerna täytteenään, on nimitys M-43 Russian (tai 7.62 mm Jelisarov & Sjemin) paikallaan.

Jos hylsy taas on messinkiä, luoti lyijytäytteinen ja sen vaippa kupariseosta (ei tartu magneettiin), on patruunan historiallisesti oikeellinen nimike 7.62 mm GeCo, vuosimalli 1934..! Nimitys 7.62 mm Kalashnikov on täysin erheellinen. Jos itäpatruuna nimettäisiin sen asetyypin mukaan, johon se ensiksi omaksuttiin, olisi tyyppimerkintä 7.62 mm Simonov, mutta messinkihylsyisen patruunan tapauksessa 7.75 mm Vollmer M/-34. (Luodin mitoitus on sama, mutta aseiden porauskaliberi erilainen).

2002 MM; Pete


Halpaa huvia jatkossakin

Kysäisen vaan, notta onkos maksu edelleen 35 rahaa näin vuoden 2000 puolellakin? Että osaapi laittaa oikeen määrän mynttiä kannustusrahastoonne.

Sami.

  Perusmaksu on ennallaan, samoin tilin numero LEONIA 800028 - 6450 515. Tilisiirtolomakkeeseen merkinnet tunnisteeksi lyhenteen GOW. Summa pyritään pitämään nykyisellään v:n 2000 syyskuun lopulle, jolloin voitaneen jo purkaa korotuspaineet mainosrahoitteisuuden kautta. Levikkimme havaittanee kiipivän painetun sanan rinnalle, jahka sadantuhannen visitoorin raja ylittyy (ei ole kaukana !), ja kun päivittäisten käyntien frekvenssi kirjataan nelinumeroisella luvulla jopa arkisin, eikä vain "kihu-pyhinä". (Tämäkin virstantolppa on jo näköpiirissä). Levikkimme voi tarkistaa jokainen sivun alareunassa olevasta laskurista, reaali-ajassa, kun taas joidenkin painettujen joukkoviestimien lukijamäärästä ei ole otettu selvää kertaakaan koko niiden historian aikana vuodesta 1984 tähän päivään saakka.

Kiitämme niitä ase-aktivisteja, jotka ovat saattaneet kaveripiirinsä tietoon GOW:n olemassaolon, ja senkin, että "vaikka pakanat pauhaavat", on YKSI media sentään vielä asediggarinkin puolella: "Muuthan ne aina vain kurista mäkättävät, ja meitä rähmällemme käskevät". Yhä useampi viesti on alkanut viime aikoina lauseella: "Löysin GOW-sivut aivan äskettäin..." Nousukierre siis jatkuu, vaikka jotkut kannanottojemme järkyttämät tovaristshit ennustelivatkin syöksykierteen tai vapaan putoamisliikkeen alkavan. Toimintaamme voi siis tukea monin tavoin.

1802 MM; Pete


.444 MARLINin "Supu & Pupu"-latingit

Parahin PTK: Olen metsämies Tampereelta ja minulta puuttuu tietoa erään kiväärini latausmahdollisuuksista. Metsastys.net-palstalta en ole apua saanut, mutta löysin sieltä Teidän meiliosoitteenne, joten ajattelin tiedustella asiaa tällä keinoin. Kiväärini on Marlin 1895S, kaliiperia .444 Marlin ja olisin kiinnostunut lataamaan siihen mietoja harjoittelu-/ pienriistapatruunoita. Osaisitteko antaa joitain reseptejä, tai kertoa mistä löytäisin tietoa aiheesta ?

Lataustaulukoista löytyy ohjeita vain täysteholatauksille, enkä minä tiedä, missä määrin latausta voi niistä pienentää esim. N120 tai N130- ruutia käytettäessä. Luoteina olen käyttänyt Hornadyn 17,2-grammaisia ja satunnaisia 15,6-grammaisia. Lyijyluodit eivät mikrorihlatussa piipussani ilmeisesti käy, vai voivatko käydä ? .44-kaliiperisia pistoolinluotejakaan ei enää joka kaupasta tunnu löytyvän. Mistähän kannattaisi tiedustella esim. kokovaippaisia tai Barnesin X:iä tai ylipäätään huokeimpia ? Olisin valaisevista tiedoista sangen kiitollinen, sikäli että en ole vielä löytänyt pulmaani minkäänlaista neuvoa miltään taholta.

Terveisin; JH

  Tämän aihepiirin tietous on GOW:n "monopoli".! .444 Marlin on tutkimaton tapaus, mutta sen säästölatinkien laadinnassa pätevät samat luonnonlait kuin hieman järeämmän .45-70 Government-kaliberisen MARLIN 1895S:n latailussa, josta puolestaan on kokemuksia jo lähes 20 vuoden takaa, mukaanlukien kevytlataukset. Nelivitosia vaimenninpatruunoita eli "supu-latinkeja" tuli joskus 80-luvun alussa ladatuksi useampia satoja, milteipä puoli-ammattimaisesti, käyttöön senaikaisen VAIME Oy:n näytösammunnoissa, aseena tavallisimmin replika SPRINGFIELD Model 1873- karabiinista, jonka "trapdoor" -sulku ei ole läheskään niin vahva kuin Marlinin HEPBURN- lukkomekanismi.

Replika-karabiinista sanoi YYA-sopimuksensa irti hylsynkiskuri jo ensimmäistä tehdaspatruunarasiaa tyhjennettäessä, mikä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus Model 1873:n tapauksessa. Kenraali G.A. CUSTERin porukkakin lahdattiin helposti Little Big Hornin tappelussa aseiden hylsynpoistohäiriöiden seuraamuksena, eli kyseessä oli suunnitteluvirhe (jollainen ilmeni myös BERDAN -kiväärin alkuperäismallissa). Hylsyt piti kammeta irti ruuvimeisselillä, paitsi "supu-patruunain" ammunnan jälkeen: Niiden hylsyt tippuivat pesästä omalla painollaan, kun ampuja käänsi lukon auki, nosti piipun kohti taivasta ja läpsäytti kämmenellä aseen perään.

Vaihtoehtoinen menettely oli vaimentimen suuhun puhaltaminen, kun kääntösulku oli avattu. Voitaneen todeta, ettei vaimenninpatruunan pesäpaine ollut kovin korkea. Hylsyjen supistaminen oli tarpeen ehkä joka viidennellä jälleenlatauskerralla, jos asian oikein muistan. Ruutina oli haulikkoruuti N 320, annos 0.55 grammaa, luoti 300 grains SIERRA HP. "Punaisesta Kansiostani" löytyy testiammunta-protokolla kokeilusta holkitetuilla Winchester-hylsyillä, joihin oli ahdettu muoviletkun pätkät täytekappaleiksi. Holkin sisäläpimitta oli 7.5 mm ja pituus 40 mm. Keskimääräinen luotinopeus oli 258.8 m/s kolmen metrin etäisyydellä piipunsuusta, melko vähäisin vaihteluin, latauksilla 0.50 grammaa, jotka punnittinkin.

Holkittamattomiin "urakalla ladattujen" patruunain hylsyihin tuli hieman suurempi ruutimäärä tilavuusannostelulla, todennäköisesti 0.55 grammaa N 320:tä. Kymmenen laukauksen testi-erän pienin luotinopeus oli 279 m/s ja suurin V3 oli 296 m/s (muistaakseni voidellulla luodilla). Keskinopeus oli 289.3 m/s, eli turvallisesti aliääninen, joten hylsyjen holkitus katsottiin tarpeettomaksi toimenpiteeksi, koska näytösammunnat eivät olleet mitään kasa-ammuntakilpailuja. Pakollinen riekkumatemppu oli ensimmäisen laukauksen ampuminen yhdellä kädellä, pistoolityyliin, koska yleisö arkaili patruunan suurta kokoa: Oli näytettävä, että ase ei potkaise pahemmin kuin 9 x 19 mm isopistooli.

Huomautettakoon, että muistelusten kohde-aseen kaliberi oli .45-70 Government ja ammuspaino 19.44 grammaa. Luoti vaipallinen ja reikäpäinen Sierra JHP. Myöskin .444 Marlin-kaliberin kevytlatausten lähtöannoksena voidaan käyttää kohtuullisenpainoisten luotien saatteena puolen gramman latinkia N 300-sarjan ruuteja, joista nyky-tiedon mukaan on monipuolisinta N 310 näihin erikoistarkoituksiin. Alkuaanhan se oli kivääriruuti (N 14/ PaPP), jolla ladattiin paukku-, matalapaine- ja puolipanospatruunoita pääsääntöisesti 7.62 x 53R- kaliberiin, mutta sitten keksittiin sen monikäyttöisyys mm. monien pistoolin- ja revolverinpatruunain tehdas- ja kotilatausten ajoaineena, ja se on soveliasta myös haulikkoruudiksi, kun esimerkiksi Skeet-latausten haulimäärää vähennettiin 24 grammaan kaliiperissa 12.

Huomautettakoon tässä yhteydessä, kun GOW alkaa olla jo vuoden ikäinen, että viljelemme kirjoitustapaa "kaliberi", kun aseen tai patruunan mittaluku ilmaistaan pituusmittoina (millimetri tai tuuman desimaalit), mutta jos aseen väljyyslukema perustuu painoyksiköihin (tykki-puolella ammuspainoon nauloina, ja muskettien tai haulikoiden tapauksessa Englannin naulan - pound tai lb - käänteislukuun, esim. 12 piipunputkeen tarkoin sopivaa palloluotia naulasta lyijyä), on mittaluvun kirjoitustapa "kaliiperi". Lontoonkielessä ovat erot vieläkin selkeämmät: Kaliberi = CALIBER ja kaliiperi = GAUGE (tai muinais-lontooksi BORE). Tyydyttäköön kuitenkin tuohon pieneen eroon, kunnes sana "GEITSI" voidaan alkaa kirjoittaa ilman lainausmerkkejä, kuten vaikkapa ROSTERI tai RÄKKI jo kirjoitetaan, nostaen kädet ylös tai heilutellen valkoista antautumislippua kaupallisuuden ja kaupallistuvan kielenkäytön edessä.

Tapaukseen .444 Marlin lopulta tullaksemme, tai oikeastaan Marlin 1895S -luodikoita ylimalkaan koskevia myyttejä kumotaksemme teemme täten tiettäväksi, ettei aseiden piipunputkien "mikrorihlaus" ole suinkaan este eli negaatio lyijyseos-luotien käytölle niiden patruunoissa. Jos joku töppö on joskus ladannut .45-70 patruunat alimittaisilla .45 Long Coltin lyijyluodeilla ja KIVÄÄRIruudilla, joka ei kykene tyssäämään luotia reiäntäyteiseksi edes yhtä tehokkaasti, kuin muinaisten esi-isien oravaniuhojen mustaruutilatingit laajensivat niiden kuivaherneen kokoiset lyijykuulat, niin eipä pitäisi ryhtyä yleistämään huonoa kokemustaan ainakaan painetun sanan palstoilla...

Oikeanlaisella ruudilla ladattujen patruunain lyijyseosluodit leviävät kyllä rihlanpohjiin saakka ulottuviksi, ja ne saavat mikrorihloistakin "wakawan pyörinnön". Ja jos ruuti on liian hitaasti syttyvää, voi lievästi alimittaisen lyijyluodin kietoa paperivaippaan. Amerikkalainen matalakuurnainen rihlaus (7.62/ 7.83 mm) omaksuttiinkin vuoden 1880 tienoilla käyttöön juuri paperivaippaluotien käyttöön optimoituna, kun taas esimerkiksi puoli tusinaa vuotta myöhemmin Ranskassa omaksuttujen, vaippaluoteja ampuviksi alkuaankin suunniteltujen LEBEL M'le 1886-kiväärien rihlojen urasyvyys on melko tarkoin kaksinkertainen "jenkkirihlaukseen" verrattuna, ja nelinkertainen Marlinien mikrorihloihin verraten.

Koskaan ei ole voitu toteennäyttää vähäisintäkään tarkkuushyötyä, joka koituisi rihlojen lukumäärän enentämisestä ja niiden urasyvyyden madaltamisesta. Useinkin on sensijaan osoitettu, että kiväärinpiippuun riittää jopa vain kaksi rihlakuurnaa, jos piippu on seinämiltään "terve", eli kutakuinkin luonnonsuoraksi porattu, eikä taivuteltu äkkimutkille, ja sen reikä on kolvattu rihlaamisen jälkeen sileäksi. Marlinien piippujen rihlanharjojen pinnoilla on lähes säännönmukaisesti silminnähtäviä poikittaisia koneistusnaarmuja, eikä aseenomistajan toimesta suoritettavaa jälkikäteis-kolvaustakaan varten ole riittävää työstövaraa, vaikka melkein ukko kuin ukko osaa suorittaa viimeistään vuoteen 2010 mennessä vähintäänkin piipun ampukolvauksen.

Rihlaus voi tosin olla vaikkapa tuhat-kuurnainen: Jos karkealla hioma-aineella pinnoitettua tiukkaa kolvauslieriötä vedellään edestakaisin piipunreiässä, pakottaen se kiertoliikkeeseen rihlauskoneen karan tasa-nousuisella (tai vielä mieluummin progressiivi-nousuisella) kierrolla, saadaan aikaan ammuksen pyörintö, vaikka piipunreikä näyttääkin täysin rihlattomalta. Tämä menettely edustaa kuitenkin kaukaista tulevaisuutta, ja se voi osoittautua tarpeettomaksi, mikäli massa- tai muotovakautuvat luodit (ARMAND MIEG'in unohdettu innovaatio vuodelta 1886 ja ILMARI LIIKKASEN idea 1960-luvulta) korvaavat monissa suhteissa epäkäytännöllisen luotien kiertovakautuksen.

Kiertoliikkeellähän saadaan aikaan ammuksen optimaalinen, "keihäsmäinen", lento vain tietyllä rihlannousun ja ammuksen suhteellisen pituuden yhdistelmällä, eikä kiväärikaliberinen kiertovakautuva ammus voi olla juurikaan enempää kuin viisi kertaa läpimittansa pituinen, ja sen lähtönopeuden käytännöllinen yläraja on noin 1200 m/s, kun sen PITÄISI olla kiväärikaliberisten sotilasaseiden ammuksille 1600 - 1700 m/s, että saavutettaisiin riittävä - välittömästi lamauttava - osumateho, rikkomatta kansainvälisten sopimusten (Pietari 1867; Haag 1899 ja 1907) vaatimuksia ammusten koossapysymisestä ja niiden kärkien läpimitan säilymisestä ennallaan niiden kahlatessa pehmytkudokssa.

Marlin-yhtiön päätä ei voida kääntää pois mikrorihlauksen kannalta, vaikka "Taivaan Engel-Kööri laulaisi Kultap\[[ua latinankielellä", koska rihlausprosessi "nappivedolla" eli tuurnauksella helpottuu, eikä piippu vaadi huolellista esi- tai jälkikäsittelyä kulunkeja lisäävänä käsityönä. Tarkkuuspiippujen valmistajia tällainen mentaliteetti tietenkin kauhistuttaa, mutta Marlin haluaakin tuottaa kohtalaisia aseita kohtuuhintaan, eikä huippulaadukkaita aseita laatutasoa vastaavilla kustannuksilla. Mikrorihlauksen kanssa on siis opeteltava elämään rauhanomaisessa rinnakkaiselossa. Suomessa kokeili aikoinaan SAKO Oy mikrorihlausta, mutta luopui menetelmästä pian.

Ruudeilla N 120 ja N 130 ei päästä annosta pienentämällä kovinkaan tasalaatuisiin kevytlatauksiin. N 120 on joskus ollut hyvinkin arvaamatonta, tuottaen sekunninkin kestäneitä sytytysviipymiä ja muita lähestyvän katastrofin ennusmerkkejä vajaalatinkeja käytettäessä. Kokemusta ruudin metkuista on paljonkin ampumahiihdon veteraaneilla, aikakaudelta, jolloin aseet olivat vielä keskisytytteisiä korkeapainekiväärejä, joihin patruunat ladattiin useinkin itse: Sponsorointihan oli harvinaista.! Kun kuvauksia N 120:en oikutteluista kuuntelen, nousee mieleen aatos, että: "Jos pisteeksi i:n päälle olisi sattunut nalli-vika, niin olisivatkin kaikki alilatausdetonaation osatekijät olleet läsnä !"

Ja kun Marlinin tunnetusti heikohkon ja usein hieman nallin keskiöstä sivuun osuvan sytytysiskun muistan (ainakin .45-70 kaliberin Model 1895S:issä), osaan varoitella sen tuottamista riskeistä. Kovakuorisimmat nallit voivat tuoda "suutarin kammariin", mutta vajavainen sytytys ja vajaa annos kivääriruutia saattavat olla jopa kutsukortti mustalle, nahkasiipiselle Kuolon Enkelille. Detonaatiopainetta ei kestä Hepburn-sulkukaan.


ARKISTOKUVA: HEPBURN & MARLIN-SULKU: Marlin-luodikoiden sulkumekanismin rasitetut osat ovat jykevän teräskopan kanavassa edestakaisin liikkuva lukko (L) ja sulkukiila (S) jonka avaa ja sulkee liipaisinkaaren koukkumainen uloke (K). Hylsynkannasta (H) lukon iskupohjaan suuntautuva rasitus saadaan jakautumaan lukkokopan kanavan "kattoon" ja ilmeisesti myös sivuseinämiin kitkan välityksellä, pitämällä lukko ja lukkokopan kanava puhtaana öljystä tai rasvasta. Sulkukiilaan kohdistuvaa rasitusta voidaan vähentää tällä menettelyllä. Järjestelmässä on yhteisiä ominaisuuksia WINCHESTER Model 1886:n sulkurakenteen kanssa, mutta se oli kyllin omaperäinen saamaan patentin. Tuotantoon se omaksuttiin v. 1894.


Vaippaluotien käyttö "supu- ja pupulatinkeihin" kuulostaa synnilliseltä tuhlaavaisuudelta, koskapa valu- ja puristelyijyluoteja on saatavana - jopa kotimaisia valmisteita - myös kaliberiluokassa .44". Lyijy(seos)luotien läpimitta on SAAMI-normin mukaan max. 10.973 mm ja minimi 10.821 mm. Marliniin suositeltavia ovat suhteellisen kovasta seoksesta valetut ja mahdollisimman lähelle max.-läpimittaa kalibroidut luodit, mutta myös puristelyijyiset ja kuparoidut luodit (RAINIER tai SUOMEN LUOTI Oy) ovat kokeilemisen arvoisia. Ruudiksi on suositus siis Vihtavuoren N 310, jonka kehittämä terhakka paine-isku pystyy tyssäämään lievästi alimittaisen luodin piipuntäyttäväksi, "staattisemman" paine-osion kiihdyttäessä luodin nopeuden kuitenkin vain tavoitellulle kohtuulliselle tasolle.

Kuparoitukin luoti on suositeltavaa voidella jollakin rasvalla hylsyyn asetuksen jälkeen, kuin myös vahatut valuseosluodit. Tällä konstilla, sekä lähtönopeuden säännöstelyllä alhaiselle tasolle, ehkäistään piipunreiän lyijyttymistä, jota luotien kuparointikaan ei pysty täysin eliminoimaan. Luodikossahan on pidempi piippu kuin revolverissa, joita varten luodit on alkuaan tarkoitettu, ja Marlinissa lisäksi yleensä poikittaisia työstönaarmuja rihlanharjanteiden pinnalla. Harkinnanalainen toimenpide on jopa samanlaisen "talitulpan" asettaminen luodin alle hylsyyn, kuin oli BERDAN-kiväärin patruunoissa. Lähes suorahylsyiseen .444 Marlin-patruunaan onnistuisikin vahatulpan asetus helposti.

Nimitys "supu-latinki" on omaksuttu eestinkielestä, tarkoittamaan luotinopeudeltaan aliäänistä (VO max. noin 300 m/s) latausta, jonka laukausääni on varsin vaisu vakiovarusteisella aseellakin ammuttaessa, ja vaimentimen kera hento kuiskaus. (Modernisoituvan eestinkielen sana "suputin" suomentuu aseen äänenvaimentimeksi). Latauskokeilujen annossuositus 0.50 grammaa ruutia N 310 "alkajaisiksi" on laskennallinen, mutta ilmeisen yleispätevä ammuspainoille 13 - 17.3 grammaa. Alilatinki se ei ole, mutta virittelyn varaa ylöspäin on jokaiselle ammuspaino-luokalle.

Ruudin N 310 ominaisuuksiin kuuluu latausmäärän joustavuus siten, että absoluuttinen minimilataus voi olla - nimenomaan lyijyluoteja ammuttaessa - vain kolmannes maksimi-latingista. Latausta voidaan joutua voimistamaan mm. tarkkuutta etsittäessä. Kaikkien historiasta huvittuneiden visitoorien muistissa lienee yhä 7.62 x 53R- matalapainepatruunain tapaus vuodelta 1936 ?! Pyrkimyksenä oli pienoiskiväärin patruunaa vastaavan harjoituslatauksen kehittely suojeluskuntalaisten sotilaskivääreihin 6 gramman painoisilla kovalyijyluodeilla ladattuina. Luodit jouduttiin kuitenkin puristelemaan 7.65 mm Parabellumin luotien muovaustyökaluilla, joten niistä tuli alimittaisia useimpien suojeluskuntalaisten "venäläisrihlattuihin" kivääreihin.

Patruunain ensimmäisessä valmistuserässä, joka valmistui ulkoratakaudelle 1936, oli latauksena 0.30 grammaa "VRT Paukkupanosruutia N 14" (= nykyinen N 310), eli todellinen "supu-latinki", mutta osumatarkkuus oli tyydyttävä 50 metriin astikin vain niillä aseilla ammuttaessa, joihin oli asennettu "jenkki-rihlatut" piiput 0.308 tuuman läpimittaisten luotien käyttöä ajatellen. Luotien SAKO 110 A LYIJYÄ läpimitta oli enintään 7.85 mm, kun sen olisi pitänyt olla - tarkkuuden saavuttamiseksi "horoiksi" väljentyneissäkin MOSIN-NAGANT M/1891 kiväärien piipuista ammuttaessa - jotakuinkin luokkaa 8.00 mm. Ongelmaksi olisi ilmennyt piankin kierrätyshylsyjen kaulan seinämävahvuuden vaihtelevaisuus, eli luotipiirustukset laatinutta Niilo Talvenheimoa soimattiin aiheettomasti "ampuja-kaveripiirinsä suosinnasta". Totuus kun oli perin proosallinen ja armoton.

Matalapainepatruuna-rasioiden etiketissä oli teksti "HYLSY: JO USEITA KERTOJA UUDELLEEN LADATTU", ja uhkana oli, että joihinkin 1920-luvun alkupuolen S.A.T.-hylsyihin ladatut matalapainepatruunat eivät olisi mahtuneet kaikkein ahtaimpiin kiväärien patruunapesiin, joita suojeluskuntien "edustusampujat" olivat teettäneet aseisiinsa, menestyäkseen ampumakilpailuissa pikku kieroilulla. Joidenkin hylsynkaulojen seinämävahvuus saattoi olla mitoitettu venäläisten L-1908 -luotien käyttöä varten (läpimitta 7.80 mm), joten 8.00 mm luoti olisi vaatinut hylsynkaulan seinämien ohennusta kalvamalla tai sorvaamalla, ehkä asekohtaisesti. Sorminäppärä kotilataaja olisi voinut myös paperivaipoittaa kilotavarana ostamansa luodit... MUTTA...

"Sakokratian" ensimmäisenä ennusmerkkinä oli tehty periaatepäätös, ettei matalapainepatruunan luoteja myydä irtotavarana, vaan pelkästään patruunoihin istutettuina, ja tämä ankara ukaasi on pysynyt rikkumattomana jo - lähes päivälleen - 64 vuoden ajan.! Nykyisen kuuleman mukaan "mp-patruunain olemassaolosta kertominenkin lähentelee maanpetosta", joten ase-alan lehdissä näitä tietoja esiintyy tuskin milloinkaan. Myös tilastotiedot mp-patruunain tuotantomääristä päättyvät Talvisodan alkamisen aikoihin: "Virallisen Valistuksen" mukaan ei moisia kummajaisia ole ollut koskaan olemassakaan. Raportit tilauksista ja toimituksista vv. 1936 - 39 kertovat kuitenkin MILJOONIEN patruunain lataamisesta SAKO:lla. Mihinkähän pitäisi uskoa ?! Itsekin olen joskus ampunut 7.62 x 53R-lyijyluotipatruunoita, joita "ei ole ladattu milloinkaan"..!

Salaisuuksiin vihkiytyneet visitoorit tietävätkin jo sen, kuinka alimittaisista luodeista aiheutuneet ongelmat ratkaistiin: Patruunain ruutimäärä kaksinkertaistettiin 0.60 grammaan ruutia "VRT PaPP N 14", jolloin pesäpaine tyssäsi lyijyluodin lyhyemmäksi ja levitti sen peräpään horoimpaankin "rotanhäntä-kiväärin" piipunputkeen tiiviisti sopivaksi. 50 metrin harjoitusammuntoihin alkuaan suunnitellulla luodilla voitiin nyt ampua jopa 150 metrin radalla, kilpaillen joskus hyvälläkin menestyksellä vaippaluodeilla ladattujen (1930-luvun lopulla jo varsin laadukkaiden) täystehopatruunain kanssa samoissa sarjoissa. Yksi ominaisuus jouduttiin uhraamaan, korotettaessa latausmäärät 0.50 - 0.60 grammaan N 14 PaPP-ruutia: Patruunat eivät lauenneet enää lähes äänettömästi, vaan lentävä luoti räikkyi yhtä "kovaa ja korkealta" kuin täysitehoisen taistelupatruunankin ammus.

Lyijyseosluodin tyssäytymistä voidaan siis hyödyntää tiettyyn rajaan saakka .444 Marlin-kaliberisen, Marlin Model 1895S:n kaltaisen ongelma-aseen tapauksessa, mutta jossakin vaiheessa tulee raja eteen; todennäköisesti ei aseräjähdyksen, vaan piipun pikaisen kuumenemisen ja nopean lyijyttymisen muodossa. Hylsyjen ulosvedon vaikeutuminen alkaa olla jo varoitusmerkki latausmäärän ylenpalttisuudesta. On vaikeaa ennustaa, joko piipun rihlankuurnatkin ovat tässä vaiheessa tukkeutuneet hankauslyijystä, mutta aikakin rihlanharjoja peittänee jo lyijykerrostuma, joka liuotetaan irralleen valopetroolilla tai tärpätillä tahi niiden seoksella, taikka CRC-puhdistusöljyllä, ja voidaan sitten kuurata irti 000-karkeusasteisella teräsvillalla, "Karhunkieli"-tukolla, tai ampumalla muutama vaipallinen lyijykärkiluoti peräpää edellä läpi piipunputken 0.70 - 1.00 gramman latingilla ruutia N 310.

Kokovaippaluoteja ei läpimittaluokassa 10.97 mm/ 0.432" olekaan yleisessä tuotannossa, ja myöskin LAPUA Oy lopetti umpikuparisen TERA-luodin valmistuksen, kun metsästäjille alkoi valjeta, että se oli LAILLINEN ammustyyppi mm. hirvenkaatoon Suomessa, ja kenties ihanteellinen ammus kyseiseen käyttötarkoitukseen kooltaan, painoltaan, muodoltaan ja materiaaliltaan. Järkevämpi ratkaisu olisi ollut .444 Marlin-patruunan tuotannon aloittaminen, mutta muistaako kukaan yhtäkään järkevää Rähmä-Suomen aikakaudella tehtyä ratkaisua ?! Minä en muista yhtään tuollaista ihmettä, mutta ihmeitähän tapahtuukin vain roomalais-katolisissa maissa...

Mitä raskaampi luoti, sitä pienempi lataus, koska raappauspatruunat ladataan "flusheiksi", eli luoti kokonaan hylsyn sisään, sen perä hylsynsuun tasalle, mistä johtuu lontoonkielinen nimi. Pitkä luoti vähentää hylsyn "palotilaa", kohottaen paineita. "Flushiksi" istutettua luotia ei voida rasvata, mutta piipunreiän seinämiin voi levitellä öljyä tai rasvaa harjalla taikka puhdistustukolla. Lyijyttymiseltä vältytään lataamalla "supu- ja pupulatingit" korvakuulolla, eli alkaen 0.5 grammasta ruutia N 310 ja kuulostelemalla pienten ruudinlisäysten (0.03 - 0.05 grammaa/ lisäys) jälkeen laukausääntä, milloinka sen seasta alkaa erottua kimeää luodin lentoräikinää merkiksi siitä, että äänennopeus on ylitetty.

Käyntiä etsittäessä voidaan joutua liikkumaan koko ajan yliääni-alueella, koska JOKAISEN laukauksen on voitava tyssätä luoti piipuntäyteiseksi rihlanpohjia myöten, jos luodit ovat hiukankin alimittaisia. Sopivan = riittävän vaan ei liiallisen ruutiannoksen etsiminen voi teettää töitä muutaman viikonvaihteen ajan. Tämän pidemmälle en voi opastaa suhteellisen harvinaisen, vaikkakin Suomen olosuhteisiin miltei ihanteellisen hirvipatruunan lataamiseen "supu & pupu"-tehoiseksi, mutta jopa tuiki tuttavan .308 Win-patruunan tapauksessa pätee sääntö: Jokainen joutuu kehittelemään aseellensa mieluisimmat latingit. Ulkopuolinen voi vastata vain kysymykseen: "Mistä alkaisin ?!"

Ihmeellinenpä kirkonkylä on Tampere, jos ei esim. SUOMEN LUODIN valmisteita löydy ! Joensuun kokoisessakin pikku hökkelirykelmässä (asukkaita rippuset yli 50 000 sielua) niitä on tarjolla hyllytavarana useammassakin putiikissa, ja ellei ole, niin mielellään tilaavat.! Täkäläisellä sisäampuma-radalla (Torikatu 33; sisäänkäynti takapihalta) on mahdollista jopa ladata omat patruunansa ja käydä polttamassa ne saman katon alla - omalla aseella tai vuokrapyssyllä - eivätkä maalitaulutkaan ole päättömiä...

2002 MM; Pete


Aiheena ampukolvaus

Parahin P... tuota...loppua en sitten tiedäkään...  Olin tuolla Vesan luona vierailulla, siis virtuaali-kylässä ja siellä tuli puheeksi kiväärinpiipun (tässä tapauksessa .22 LR) kiilloittaminen. Antoivat vinkkinä tämän sinun sähköpostiosoitteen sitä varten että voin lähettää sinulle tämän viestin, jossa rohkenen pyytää neuvoja kiilloitukseen... Sisäiseen.

Puhe oli ampukolvauksesta ja karkeat ohjeet tuolla Vesan sivulla tulikin, mutta jos niitä yksityiskohtaisempiakin olisi ?? Eli mikä vaha (.22 LR Lapuan panosten oma luotivaha kuulemma on hyvä) ja mikä hionta-aine (esitettiin Turtle-Wax:ia siis millä vahataan autoja vai sammakoitako) ? Mitä muuta tulee ottaa huomioon ? Miten muuten voi kiillottaa (no se on epäoleellista jos tuo "ampu" on kerran hyvä konsti).

Jos siis katson että olen saanut riittävästi ja riittävän hyviä ohjeita, alan suorittamaan em. toimenpidettä ja se ei sitten rajoitu pelkästään .22 LR:n piippuun (tässä Sako P94) vaan jatkan sitä sitten isommissakin mittakaavoissa eli 6,5 Tikassa. Ånkå Ruåtsin Mauserissa åtettava jåtakin huåmiåån ? Kiitos vastauksesta ja jos et viitsi vastata niin hukkaan meni hyvä kiitos.

Koo Pee.

ps. Olen noviisi tuolla GOW-sivuilla, juuri löysin ne ja sieltä ei näin hitailla yhteyksillä kerkiä mitään haluttua löytämään, kunhan selailee. Ja olen niin törkeä että loisin siellä ihan ilmaiseksi, mutta lupaan maksaa heti oman vuosikertani kun vain tiedän että miten... K.P.

  Kun viestisi tuli (korppu-välityksellä, kuten posti kulkee pinellä viiveellä, sijainniltaan minulle tuntemattomaan lähetyspaikkaan), lähtivät samassa postinvaihdossa ohjeet ainakin .22 LR-piippujen ampukolvaukseen kutakin tarve-tasoa varten, sementtijauhe-karkeiskiillotuksesta peilikiillotukseen hammaspuhdisteella, ja jopa jokunen vinkki käsinkolvaukseen, jolla voi poistaa piipuista melko pahoja valmistusvirheitäkin, kuten patruunapesä-kalvaimen kyntämiä "skraadeja", jotka moninkertaistavat pienoiskiväärin osumakuvioiden koon, eivätkä lähde yleensä edes ampukolvauksella.

Ruåtsin Mauserin vaippaluådit åvat yleensä påistaneet måiset valmistusvirheet patruunapesän "suppelåsta" ja piipunsuusta. Jås piipunputken silåitustarvetta havaitaan, våidaan ampukålvaus tåteuttaa rasvaamalla muutaman patruunan luåtien kyljet jållakin våide-aineella ja siråttelemalla jåtain hiåvaa jauhetta våidelluille pinnåille, ynnä ampumalla jauhåtetut luådit vuåråtellen tavallisten kåvapanosten luåtien kanssa, vaikkapa viisi kålvausluåtia ja viisi jauhåttamatånta luåtia. Kålvausjauhåksi ån såpivaa kaåliini (Bolus Alba) ja rasvaksi vaseliini tai åhkåinen kerros risiiniöljyä luådin ympäri hylsynsuun etupuålelle. Jauhån voi myös puhaltaa mehupillillä piipunputkeen, ja ampua niitä patruunåita, jåita ammut tavallisestikin. Kymmenen laukausta riittää yleensä kålvaukseen.

Jos 6.5 mm Tikka on Originaali-Tikka (valmistettu ennen vuotta 1984 = ennen SaTikka-pakkofuusiota), ei kiillotustarvetta ole: Tikkakoskella kolvattiin piipunputket perinteisellä huolellisuudella jo tehtaassa.! Mainitsemasi TURTLE WAX:in erityisominaisuuksista en paljon tiedä, kun en kuulu automobiilia omistavaan yhteiskuntaluokkaan. Nimestä päätellen on vahalla ehkä joskus kiillotettu kilpikonnien panssareita (eikä siis sammakoita; muutoinhan nimi olisi "FROG WAX"), ja kun hyrysysyt eli automobiilit keksittiin, huomattiin vaha sopivaksi myös niiden peltien puleeraukseen. Hiomapulverin liimaamiseen vaippaluodin pinnalle soveltuu kyllä melkein rasva kuin rasva.

Risiiniöljy on myös sopivaa tarkoitukseen, tahmeutensa ansiosta ja Lapuan piekkarinluotien "tahma-vaha" on tosiaan vallan verratonta. Kuivavahattujenkin luotien pinnoitteeseen hiomajauheet tarttuvat, kun patruunoiden luotipäätä on hieman lämmitetty vaikkapa "röökistendarin" liekillä. Kuivavaha on ohut kerros paraffiinivahaa, joka on liuotettu hiili-tetrakloridiin, ja patruunoiden luotipäät on kastettu liuokseen. Kun liuotin on haihtunut, jää jäljelle ohut vahakalvo. (Jos luodit kastettaisiin sulaan paraffiiniin, niihin tarttuisi paksu vaha-klöntti).

GOW:n vuosimaksun (leffalipun hinta/vuosi) voi edelleen suorittaa LEONIAn tilille 800028-6450 515. Vuoden 2000 perusmaksu on ennallaan: 35 mk. Pankkisiirrot ovat tulleet perille sujuvasti. Kovin pitkät terveiset eivät kuitenkaan mahdu siirtolomakkeeseen/ ainakaan tiliotteeseen. Tärkeää on muistaa nimilyhenne GOW, koska saman tilin kautta kulkee muutakin rahaliikennettä. Perusmaksu pidetään aivan v\$$uilumielessä erään asekeräilijäin "kulttilehden" YHDEN IRTONUMERON hinnan suuruisena, vaikka toimituksellista tekstiä tuotetaan jo pelkästään Luumäen kielellä vuosittain vähintään sama määrä kuin verrokki-lehdessä, plus GOW:n lontoonkielisen rinnakkaispainoksen jutut kaupanpäällisiksi. Verrokin vuositilaus "bungaa" FIM 215:- ja kestotilauksena 195 rahaa "per annum". On siinä kai vissi ero..?!

2102 MM; Pete


"Linkkusportteri"

Oliskohan tietoa Valmetin tekemästä puoliautomaattikivääristä M76 (peltirunko) kaliiberissa .223 ? Erikoisuutena taittoperä. Esim. valmistusmäärät ja vientimäärät (ilmeisesti viety myös USA:n).? Muuten aseita näkee silloin tällöin myytävän mutta ei taittoperäisenä. Aseen käypä arvokin kiinnostaisi. Niin ja jos jostain saisi vielä edullisesti lippaita (30 ptr), niin yhteystiedot olisi mukavaa saada.

PRKP.

  M76:n tuotanto kai vielä jatkui, kun VALMET/ Tourula Works joutui vihollisen omistukseen. Tietoja valmistusmääristä lienee turhaa ryhtyä kyselemään. "Tyhjän saa pyytämättäki; kowan onnen ostamattaki", sanoo Isonvihan aikaan muistiinmerkitty sananlasku. Käytettävä kirjallisuuslähde mainitsee vain, että sarjanumerointi alkoi n:osta 155 000 vuonna 1976. Perärakenteita olivat normaali putkiperä, puuperä, muoviperä ja taittoperä. Peltirunko on hieman kapeampi kuin 7.62 mm GeCo-patruunaa ampuvassa vakiorynnärissä, koska hylsyn läpimitta on 9.6 mm, ollen vakiopatruunassa max. 11.35 mm ja teräshylsyisessä Jelisarov & Sjemin-variaatiossa kai jopa 11.40 mm. (Messinkihylsyinen 7.62 x 39 mm patruuna on alkuaan saksalainen; teräshylsypatruuna venäläinen M-43).

Viehkoin variaatio oli .222 Rem.-kaliberinen vientimalli johonkin maahan, jossa sotilaspatruunaa (.223) ampuvan aseen myynti oli tyystin kiellettyä, mutta siviilikaliberinen luodikko oli, harsun muistikuvani mukaan, lupavapaa - riippumatta toimintaperiaatteesta. Itselataava asehan ei tapa elollista kohdettaan hiukkaakaan kuolleemmaksi kuin suustaladattava piilukkokivääri, jollaisia vientimaassa oli yhä päivittäiskäytössäkin, eikä pelkkinä harrastusvälineinä ja keräilyesineinä. Kaliberirajoituksella ehkäistiin patruunahävikkiä armeijan tai virkakunnan varikoista, joiden henkilökunta oli taipuvainen "tekemään bisnestä" omaan piikkiinsä valtion omaisuudella.

Kotimaassa myydyt / myytäviksi aiotut taittoperäiset versiot piti muuttaa kiintoperäisiksi 1. 11. 1986 voimaanastuneen, vainohulluudessaan ylittämättömän "Lex Silleenin" (= asetus ampuma-aseiden vähimmäispituuksista ja aseisiin tehdyistä muista muutoksista sekä "aserikosten" rangaistusasteikkojen korottamisesta) seuraamuksena. Asetuksella oli tarkoitus kriminalisoida esimerkiksi varkaus-teitse hankittujen haulikoiden piippujen sahailu, mutta yllättäen sen havaittiinkin koskevan myös (ja enimmäkseen) tehdasvalmisteisia, asianmukaisella luvalla hankittavia/ hankittuja sekä hallussapidettävia, millään tavoin muuntamattomia ampuma-aseita. Protektionismi ja "markkinaohjailu" kummittelivat tietenkin taustalla, kuten aina...

Asetus olisi ollut helppo tyrmätä mm. sillä perusteella, että se oli luonteeltaan taannehtiva - eli länsimaisen oikeuskäsityksen vastainen. Tuumittiin kuitenkin, että : "Pannaanpas katsoen, mitä tuosta seuraa..!" Seuraamuksena oli, kuten arvata saattaa, katkaistujen haulikoiden tuleminen "muotiin" rikosvälineinä. Valitettavasti ei lehdistösensuuri sallinut julkaista seuraavan vuoden ajalta koottuja rikostilastoja rikosvälineinä käytettyjen aseiden osalta, verrattuna muutamaan "Lex Silleeniä" edeltäneeseen vuoteen. Jutut olisivat kuuleman mukaan olleet "vahingoniloista räkätystä ja lain sekä lainsäätäjien halveksuntaa". (Itsepä he itsensä naurunalaisiksi saattoivat leuhkivilla TV-lausunnoillaan, saatuaan tahtonsa, ja kaupallisten toimeksiantajiensa tahdon, runnotuksi lainvoimaiseksi).

Edellisvuosina oli katkaistu haulikko ollut poikkeuksellinen apuväline mm. aseellisia ryöstöjä tehtäessä, mutta vuonna 1987 jo lähes päivittäiskäytössä, lainlaatijoiden mainostettua asetyypin tehokkuutta ehkä jopa liioitellen, ja tietenkin unohtaen pätkähaulikon kuljetuksen sekä sen käytön epämukavuuden. Elokuvissahan ei käsihaulikko esimerkiksi potkaise juuri lainkaan, mutta tositoimissa ei ammuta paukkupatruunoita. Muutamat lainlaatijat suorastaan kerskailivat asiantuntemattomuudellaan, tehdäkseen tykö "rauhanmyönteisyyttään", eli soveltuvuuttaan Suomen Sos-Dem. Kansantasavallan kaikkivaltiaiksi byrokraateiksi.

Hoplofoobisuus tulee 2000-luvulla olemaan enentyvässä määrin avu ja ansio valtionhallinnon virkoihin pyrittäessä - kunnes yhteisen kansan "kärsivällisyyden vieterin" venyvyys ylittää materiaalinsa joustavan muodonmuutoksen rajan. Sitä seuraavan prosessin (vertaa: Vuoden 1918 Emansipaatio) jälkeen riittää taas sorakumpuja kukitettaviksi - jos punaruusujen istuttajia jää ylimalkaan jäljelle. Kaipa historia on kansallemme edes jotain opettanut ?!

Varsinaisiin kysymyksiin jää vastaus siis valitettavasti saamatta. Ehkäpä jollakin visitoorilla on parempi tieto. Nakkaan pallon eteenpäin myös lippaita koskevan tiedustelusi osalta. Sana on vapaa niille, joilla on myytävänä ylimääräisiä lippaita. "Kaupallis-luonteisia" aiheita varten joutunemmekin kai avaamaan erillisen, vuorovaikutteisen markkinapalstan, voidaksemme itse vapautua käymään asetekniikan ja -historian (+ relevantin yleishistorian) sekä sisä- ja terminaaliballistiikan teemojen kimppuun. Niistähän on meillä yleensä se kuuluisa "Parempi Tieto", ja muista aiheista muilla.

2102 MM; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 11 >>   Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>   Osa 7 >>   Osa 6 >>   Osa 5 >>   Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle