<< Uusimmat Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English Linkkisivulle
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen
Osa 15, päivitetty 15.04.2000
"Vallankumoukselliset uutuudet"
Onko niin, että ase-alalla kaikki keksinnöt on
tehty jo noin sata vuotta sitten? Vai onko jotakin mullistavaa vielä keksimättä? Onko
niin että jos aikoo keksiä vielä paremman aseen, kuin mitä AK-47 on, niin täytyy
kasata samaan aseeseen vielä etevämpi kokoelma n. sata vuotta vanhoja tai vanhempia
keksintöjä?
Kysymys tuli mieleeni kun luin juttua Lilja-karabiinista
(kuva vieressä) ja sen
sulkujärjestelmästä. Olen nimittäin mietiskellyt ja koettanut keksiä sellaista
sulkusysteemiä jota ei ole tai en tiedä olevan käytössä. Pohdinnoissani päädyin ko.
mukaiseen rekyylipiippusysteemiin ilman kiinteää yhteyttä sulkulaitteena olevaan
lukkoon. En nimittäin tiennyt sitä olevan missään aseessa käytössä. Oletan homman
toimivan esim. 9 mm pistoolissa. Asiahan olisi helppo testata vaikka poistamalla
kiinalaisesta "Leijonasta" kytkentäolakkeet. (Olisi ainakin edullisin tapa
suorittaa kokeilu olemassaolevalla aseella). Taitaisi ko. ase pelata
"normaalilatauksilla" muutoksen jälkeenkin. Mitä mieltä olet, onko näin?
Nimimerkki: Popins.
"Leijona"-pistoolin
(9 x 19 mm Norinco NZ:n eli "Reserviläispistoolin") muutostyön
onnistumismahdollisuuksiin en valitettavasti pysty ottamaan kantaa, koska en voi hahmottaa
mielessäni, pitäisikö piipusta poistaa kytkentäolakkeet, vaiko jyrsiskellä luistia.
Piipun lastuaminen voisi heikentää sitä kohtalokkaalla tavalla. Joutuisithan ohentamaan
myös patruunapesän yläpuolista seinämää. Luistin keventäminen voisi taas aiheuttaa
sen liian nopean perääntymisliikkeen. Lilja-karabiini on periaatteessa massasulkuinen
ase. Pistooli-sommitelmasikin sulussa on oltava massaa, jopa enemmän kuin
alkuperäisessä Leijonassa. Syöttöhäiriöt ovat mahdollisia, jos aseen piippu ei ole
alaviistoon "keikannut", ottamaan vastaan lippaasta pesään työntyvää
patruunaa, pysyen tuossa asennossa koko syöttövaiheen ajan.
Jos aikomuksena on rakentaa prototyyppi-ase jossa sovelletaan hylsykitkan taaksepäin
vetävä, luistia seuraava piippu, joka ei keiku tai pyörähdä pituusakselinsa ympäri,
on askartelu ilmeisesti aloitettava jotakuinkin alusta. Tarkastaja Erkki Liljan
tasoiselta asiantuntijalta vieri lähes vuosikymmen karabiinin prototyypin viimeistelyyn,
eikä kenelläkään ole varmaa tietoa siitä, toimiiko mallikappale kuinkakin
luotettavasti, ja toimiiko se ylimalkaan tämänhetkisessä kunnossaan. Mainittakoon,
ettei pistooli-variaatio ole Liljan alkuperäinen idea. Eräässä John D. Pedersenin
suunnitteleman momenttisulkuisen Remington Model 51-pistoolin rakenteita esittävässä
piirroskuvassa on yksityiskohtana piipun kiinnitystapa, joka nähtävästi sallii piipun
perääntymisen kahvarungossa ehkä parin millimetrin matkan.
Tämä "optio" lienee käväissyt Pedersenin mielessä joskus aseen kehittelyn
alkuvaiheessa. Lopullisissa variaatioissa oli kahvarunkoon kiinteäksi asennettu piippu;
mukaanlukien .45 ACP-kaliberinen Remington Model 1917, jonka USA oli jo omaksumassa
uudeksi sotilaspistoolikseen Colt Model 1911:n tilalle. Maan liittyminen 1. maailmansotaan
kariutti pistoolinvaihdos-hankkeen. Jo olemassaolevan Colt M/-11:n tuotantoa kiihdytettiin
ja Remington M/-17 unohdettiin täysin. Perääntyvä piippu olisi voitu toteuttaa
helposti, jyrsimällä piipun kiinnityssokan reikä hieman pitkänomaiseksi raoksi.
Perääntymismatkaksi olisi riittänyt runsas millimetri.
Erityistä piipun palautusjousta olisi tuskin tarvittu, mutta tuskin myöskään
liukupiippua. Tarpeita tai tarpeettomuuksia ei päästy kokeilemaan milloinkaan.
Sulkusysteemiä sovellettiin kiinteän piipun kera taskuaseissa, todeten se toimivaksi,
mutta turhaksi ja ylen kalliiksi. Taskupistoolihan toimii yksinkertaisella
massasulullakin. 9 x 19 mm patruunaa ampuvana olisi Remington M 51 ollut toimiva ja
turvallinen, eikä juurikaan olemassaolleita malleja kookkaampi tai raskaampi, mutta
vuonna 1918 ei "Magnum-hulluus" vielä raivonnut USA:ssa. Keveän aseen raju
rekyyli ja kova pamaus olisi pelästyttänyt maksukykyisimmän ostajakunnan. Remington M
51 ei ollut köyhälistön ase: Proletariaatti hankki yleensä turvakseen huokeita
revolvereja.
Patruuna 9 x 19 mm oli jo alustavasti tunnettu, sodan ansiosta, mutta sotilaspatruunana,
eikä soveliaana taskupistooliin, jollaisten tyrnävimpänä mahdollisena kaliberina
pidettiin 9 x 17 mm Browningia eli .380 ACP:ia. Nykyisen käsityksen mukaan .380 on
"mietotehoisin itse-suojeluun soveltuva pistoolinpatruuna". Lieneekö jenkkien
ampumataito huonontunut, vaiko unohtunut vain anatomian tuntemus? Aseiden järeytymisestä
huolimatta on hätävarjelutilanteissa käsiaseilla nirhattujen rikollisten kuolleisuus
alentunut alle 10 prosenttiin oikeutetuista ampumatapauksista. 6.35 mm ja 7.65 mm
Browningin valtakaudella oli lukema myös 10 % tai vähän alle - tarkoittaen tosin
eloonjäämisen todennäköisyyttä vastaavissa tilanteissa käsiaseita käytettäessä.
Monissakin ampuma-aseiden rakenne- ja patenttipiirroksissa havaitaan yksityiskohtia, joita
ei esiinny lopullisissa tuotteissa, koska ne todetaan lopulta tarpeettomiksi. Tunnettu
esimerkki on Andrea Schwartzlosen pistoolin M/1898 lukon kiihdytin: Sen
tehtävän teki patruunan jäännöspaine. Kaksivartista vipua ei siis tarvittu
lopullisessa pistoolissa. Aimo J. Lahti omaksui vastaavan yksityiskohdan (omana
keksintönään) pikakivääriin L/S -26 ja sittemmin myös pistooliin L-35, jossa se
osoittautui "Akilleen kantapääksi": Aseen luisti alkaa murtua useimmiten
kiihdytinvivun akselin kohdalta, jos ammutaan enemmälti konepistoolin patruunoita.
A propos: Konepistoolin massa-liikesulku on eräs harvoista todella uusista asealan
peruskeksinnöistä, jotka syntyivät viime vuosisadalla. Moni muukin oivallinen keksintö
toteutettiin toki käytännössä vasta silloin, mutta oli jonkinlaisella
"idulla" tai ehkä jo "taimella" 1800-luvun puolella. Uutuuksina
esiteltyjen ratkaisuiden uutuus-arvo voidaan lähes poikkeuksitta kyseenalaistaa, mutta
sovellutuksia on toki mahdollista yhä vieläkin jopa patentoida, koska niiden
epä-keksinnöllisyys jää useimmiten huomaamatta.
Patentti- ja rekisteröintivirastojen arkistot ovat tunnetusti puutteellisia, nimenomaan
"Keksintöjen Vuosisadan" eli 1800-luvun patenttien osalta, eikä vanhoista
piirroksista ja selostuksista satu läheskään aina patenttivirkailijan silmään juuri
se yksityiskohta, jota uutuutena esitellään. Alkuperäinen keksijä ei ole huomannut
korostaa tai edes mainita sen merkitystä, ja keksintöjen keksinnöllisyyden tutkijan
työ on kuin nuotanpaikkaajan hommaa: "Etsii, hakee, vaan ei soisi
löytävänsä!"
1104 MM; Pete
Tokko tietoa on...
C.Z. pistoolista 9 mm Short? Valmistusvuosi ehkä 1923 - 1926. Onko ko. aseella käyttöä
vielä tänä päivänä; "muovipistoolien" aikakautena?
Etukäteen kiittäen: MS.
Tokihan jotain tietoa on kyseisen ikäluokan kalustosta. Uudemmista
"guttaperkka-pyssyistä" sitä onkin niukemmin: Uusi tieto maksaa sileitä
seteleitä, joiden väärentäminen on vaikeaa, ja riittävä saanto laillisin keinoin
täysin mahdotonta. Kyseeseen tulee kaksi hieman toisistaan poikkeavaa pistoolimallia: Vzor
1922 tai CZ vzor 1924. Suunnittelija oli Josef Nickl, jonka
sukunimi viittaa itävaltalaiseen, ehkäpä böömiläiseen, syntyperään. Tshekkialainen
asehistorioitsija Jaroslav Lugs kirjoittaa nimen muodossa "Nickel" ja mainitsee
miehen toimineen Mauser Werken vanhempana työnjohtajana.
E. Ezell vahvistaa myös tiedon toiminnasta Mauserin tehtaalla 1. maailmansodan
ajan: "Nicklin sallittiin pyöriskellä tehtaalla kehittelemässä omia projektejaan,
koska hänellä oli poliittista vaikutusvaltaa." Ylemmän työnjohtajan (Oberwerkmeister)
arvo Mauser Werkellä ei näytä olleen Ezellin tiedossa - eikä myöskään
Nicklin osuus ns. Akka-Mauserin tuotekehittelyssä. Mikään
"seurustelu-upseeri" ei Nickl suinkaan ollut Mauserilla, koska
Oberwerkmeistereita ei tehtaalla suinkaan vilissyt, eikä tuohon arvoon noina aikoina
ylennytty "jäsenkirjakertoimella", ilman ansioita: Piti olla vähintäänkin
opisto-inssin paperit, jotka Nicklillä oli jo taloon tullessaan.
"Yli-työnjohtaja" oli myös Fidel Feederle, joka kahden veljensä
kanssa suunnitteli kuuluisan "Kaupallinen Malli 1896"-pistoolin; Ukko-Mauserin.
Ezell tietää Nicklin osallistuneen 1930-luvun sarjatulta ampuvien Ukko-Mauserien
kehittelyyn "jopa johtavana sieluna", ja kuolleen 26. maaliskuuta 1946.
Omituinen hyppely tiedon, tietämättömyyden ja ounasteluiden välillä on ominaista
länsimaiselle historiankirjoitukselle, eli lähdeaineiston saatavuuden satunnaisuus on
ollut rikkaiden ja etuoikeutettujenkin historioitsijain riesana.
Arkistokuva: Ukko-Mauser C96
Josef Nicklin "eskon puumerkin" arvellaan olevan havaittavissa jo
prototyyppiasteelle jääneessä mallissa 1906/08, jossa oli jossain määrin
Degtarjov-pikakiväärin sulkua muistuttavat sivuille kääntyvät kytkinkappaleet
(akseloituina tosin luistiin, eivätkä lukkoon). Ase oli suunniteltu pistooliksi, eikä
koteloperän kera käytettäväksi pistooli-karabiiniksi. Irrotettavia lippaita oli
prototyypeissä kymmenen tai 20 patruunan kapasiteetilla ja kaliberi jopa 9 x 25 mm Export
Mauser. Samanlainen sulkumekanismi sovellutettiin myös 7.9 x 57 mm JS-kaliberisiin
itselataaviin sotilaskiväärin mallikappaleisiin, eli rakenne oli kestävä.
Kivääreissä kokeiltiin lyhyen piippurekyylin ohella myöskin inertiasulkua, mutta sen
toimivuus oli liikaa riippuvainen mm. ampujan painosta tai ampumatyylistä. Jos sulku
avautui liian nopeasti, katkesi hylsy patruunapesään. "Quod liced Jovi, non
licet bovi": Konekivääreissä yleisesti hyväksyttyä patruunan tai
patruunapesän öljyvoitelua tahi muuta liukastusta ei jostain syystä suvaittu
kiväärinpatruunoissa. Inertiasulku "Emmamaisin" sulkukappalein oli
Akka-Mauserin tapaan muotoilluissa 9 x 19 mm pistooleissakin (Brasilian vientimalli
1912/14), joita valmistettiin vähintään 150 kappaleen sarja, osa myös Venäjän
siviilimarkkinoille, kunnes 1. maailmansota toi myötään priorisoituja kiireitä.
Alkuperäinen malli 1912 oli myös suurennettu variaatio Akka-Mauserista, mutta
tavanomaisella massasululla, eli kovapotkuinen, ja altis särkymään vähäisenkin rungon
tai luistin piilevän ainevian sattuessa johonkin aseyksilöön.
Kuten muistettaneen, oli vuonna 1909 patentoitu konstruoitu 9 x 19 mm
erikoispatruunalle, joka olisi ladattu sekaannusten välttämiseksi pyörökärkisellä
luodilla (malli 9 mm Browning Long?), mutta lopulta tyydyttiin olemassaoleviin pienempiin
Browning-patruunoihin ja pienikokoisempiin aseisiin. Täysitehoinen 9 x 19 mm patruuna oli
liian tyrnävä massasulkuiseen pistooliin. Välillä oli unohdettu patruunapesän
erikoisrakenteet (reikä kyljessä tai kyljissä; poikittais-uritus tai muu karhennus),
joilla hylsyn kitkaa olisi pystytty enentämään tai pitkittämään. Tällaiset konstit
olivat tunnettuja mm. Bergmann-pistooleissa vuodesta 1894 alkaen ja Silverman &
Maxim-pistoolissa malli 1896.
"Akka-Mauser" 1909 GOW:n arkistokuvassa.
Lopullinen naula 9 x 19 mm erikoispatruunaa ampuvan massasulkupistoolin peri-ajatuksen
kirstuun oli pyörökärkisen luodin omaksuminen täystehopatruunoihinkin vuonna 1917.
Alkuperäinen täystehopatruunan luoti oli katkokartiokärkinen. Kevyt- ja täysladattujen
patruunoiden sekaantumisriski oli liian suuri asteittain toteutetun
"luoti-uudistuksen" jälkeen. Asiantuntija erottaa toki pikavilkaisulla
toisistaan ogivaalikärjen ja puolipallomaisen luodinkärjen, mutta olisikohan
huoltopuolella osattu? Sekaannuksia sattui jopa 7.65 x 17 mm ja 9 x 19 mm patruunoiden
välillä, kun luodinkärjen muoto ei enää toiminut pettämättömänä tunnisteena.
Mauser-Werken ohella myös ainakin Waltherin ja Dreysen
massasulkupistoolien kehittelyprojektit keskeytyivät. Tässäpä tiivistelty vastaus
pähkäilyihin: Mitä olivat sota-ajan kehitelmät, joiden kimpussa Josef Nickl askarteli
Mauserin tehtailla, "saamatta aikaan mitään näkyvää tai mainitsemisen
arvoista?" Harvempi engelsmanni tai jenkki on koskaan Nicklistä kuullutkaan, kun
taas monista anglo-amerikkalaisista "yhden keksinnön miehistä" on kirjoitettu
elämänkerta-kirjojakin. Yksittäinen keksintö voi toki olla sen arvoinen: Muistettakoon
Alexander Flemingin homeiset eväs-voileivät ja saastuneet bakteeriviljelmät,
jotka johtivat oikealle tielle antibiootteja etsittäessä.
Yli-työnjohtaja Nicklin riesaksi koitui suursodan ennenaikainen alkaminen ja sen
päättyminenkin liian varhain. Tuskin veikkaan paljoa vikaan, ounastellessani etenkin
pistooliprojektien perustuneen hänen ideoihinsa alkaen mallista 1909, johon perustuvat
myös C.Z.-pistoolien mallit 1922 ja -24. Tuttuja yksityiskohtia löytyy vielä
massatuotetusta pistoolista C.Z. vzor 1927. Kun jo vuonna 1916 oli käynyt ilmi, ettei
massasulkuisella Akka-Mauserin 9 x 19 mm variaatiolla ollut näköpiirissä
"kunniakasta sotilasuraa", alkoi Nickl etsiskellä toteutuskelpoisempaa
sovellutusta erilaisista lyhyeen piippurekyyliin perustuvista konstruktioista.
Mielessä lienee käväissyt jopa Searle/Savage -pistoolin erikoislaatuinen järjestelmä,
jossa piippu ei peräänny lainkaan luistin mukana. Pyörähtää vain muutaman
kaari-asteen verran pituusakselinsa ympäri, jarruttaen luistin taantumista korkean
pesäpaineen vaiheessa. Teoriassa ei piipun ja luistin välillä ole varsinaista
jäykkää yhteyttä, mutta käytännössäpä on, hylsyn kitkan ansiosta. Tuo kitka on
maallikoiden ja jopa ase-/patruunatehtaiden dipl. tai opisto-insinöörien mielestä
"niin vähäpätöinen tekijä, ettei sitä yleensä huomioida laskelmissa".
Ranskalaisen Manufacture d'Armes Automatiques de Bayonnen (MAB, jonka
kotiseudulla oli jo aiemmin keksitty "pajunetti", eli muskettiin kiinnittyvä
pistin) insinöörit huomioivat hylsykitkankin. Samoin oli tehnyt Elbert Hamilton Searle
jo vuonna 1907.
Searle/Savagen kiertyväpiippuiseen puolilukittuvaan järjestelmään perustuva 9 x 19 mm
pistooli MAB P-15 edustaa yhä kaliberiluokkansa aseiden parhaimmistoa - "and nobody
can deny": Monien mielestä se on paras, muunmuassa luistin perääntymisnopeuden
itse-säätyvyyden ansiosta, kestävyydeltään ja syöttövarmuudeltaan. Se on muun
hyvän lisäksi tarkkakäyntinenkin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisia
isonappi-kapitulantteja ei olisi ehkä kuitenkaan voitu taivutella lämpenemään perin
eksoottisen sulkumekanismin omaksumiselle: "TahTOO lyhyen piippurekyylin!" Noin
he kai ilmaisivat mielipiteensä, kuin uhma-ikäiset pikkulapset lähikaupan karkki-hyllyn
luona.
Sovellutettava esikuva löytyi lähimmästä liittolaismaasta, Itävalta-Unkarin
kaksoismonarkiasta: Epäystävällisen näköinen, käteenkäyvyytensä puutteista monien
moittima, kiinteän makasiininsa ja kampa-latauksensa takia "vanhentuneena
syntyneeksi" usein mainittu Steyr "Hahn" Modell 1911.
Suunnittelijaksi epäillään böömiläistä Karel Krnkaa. Aseen luistin
kiinnitys kahvarunkoon poikittaiskiilalla oli jo ikiwanha keksintö (U.S. Pat. No. 580
924, myönnetty John M. Browningille 20.04. 1897, rauennut 20.04. 1910).
Steyr 1911:ssa oli aikansa tehokkain ysimilli. Patruunan teho
vastasi myöhempää meikäläistä konepistoolipatruunaa.
Luistin lukitus kiertyvän ja perääntyvän piipun korokkeilla oli sekin patentoitu
Browningin nimiin U.S.-patentilla No. 580 925, mutta patentti raukesi vuonna 1910, eikä
sen suojaamien ideoiden mukaisia pistooleja oltu edes valmistettu muutamaa mallikappaletta
enempää. Steyr-pistoolin sulun rakenne ja mekanismi ylimalkaan oli kyllin omaperäinen
patentoitavaksi Englannissa vuosina 1911 ja -12. Melko taannoin, kun Coltin tehdas nimesi
melko lyhytikäiseksi ja epäsuosituksi osoittautuneen mallinsa
"All-American:iksi", ounastelin jo, että valheella ovat lyhyet jäljet, eikä
ylimuistoisesti tunnettujen ratkaisujen yhdistelmä käy kaupaksi vain vetoamisella
jenkkien isänmaallisuuteen.
Tuotemerkillä "All-Bohemian" olisi eksoottisuus voinut olla jonkinmoinen
myyntivaltti? Mallimerkintä olisi ainakin ollut totuudenmukainen. Mekanismi oli kopioitu
böömiläisen K. Krnkan kiertopiippu-sulusta ja "double-action only" -tyyppinen
liipaisinmekanismi toisen böömiläisen, Alois Tomishka:n "Little Tom"
-pistoolin laukaisukoneistosta, muutamien muidenkin "boheemien" viimeistelemien
D.A.O.-mekanismien välityksellä; tulkoot heistä mainituiksi veljekset Frantishek ja
Josef Koucky (laus: "kauski"), joiden kuuluisin luomus oli 9 x 19 mm pistooli
C.Z. vzor 1975.
Sodan luhistamasta Itävalta-Unkarista lohkesivat erilleen Unkarin lisäksi myös Böömi
ja Määri (= Bohemia ja Moravia), yhtyen "synteettiseksi" Tshekkoslovakian
tasavallaksi. Tällaisten taannoin itsenäistyneiden valtioiden armeijoiden riesana oli
aseistuksen monenkirjavuus. Aseita oli jäänyt "muistoksi" entisestä
emämaasta, ja maailmansodan voittajavaltiot jakelivat avokätisesti itselleen tarpeetonta
sotasaaliskalustoa kummilahjoiksi vastasyntyneille "demokratioille". Böömi ja
Määri (erikseen mainiten Brnon seutukunta) olivat vanhastaan asetuotannon ja
-suunnittelun tyyssijoja. Itsenäistyneen Tshekkoslovakian sotavoimien käytössä oli
kahdeksan (8) erilaista virallisesti omaksuttua käsiasemallia, plus epälukuinen
valikoima "pistooleja sekalainen."
Kotimaisen, malliltaan yhdenmukaisen käsiaseen omaksumiseen oli vahvoja paineita.
Asetyyppejä ja -valmistajia tietenkin kilpailutettiin: Vaclav Holekin
kehittelemää "karvahattu-kopiota" F.N. M/-10:stä, kaliberi 7.65 x 17 mm,
tyrkytti Praga Zbrojovka. (Merkki ei viittaa Tshekkian pääkaupungin nimeen,
joka on bööminkielellä Praze. Prahassa sijaitsi sittemmin eräs CZ-konsernin
asetehtaista, jonka valmisteiden laatutaso oli moitteeton). 5000 Praga-pistoolia tilattiin
kesällä 1920. Niistä vastaanotettiin 4600 asetta. Hankintaerän valmistus kesti runsaan
vuoden, ja koitui yllättävän kalliiksi, etenkin aseiden laatutasoon verraten.
Takuukorjaukset tosin rasittivat myös valmistajan taloudenhoitoa. Ennen tuotannon
keskeytymistä palautui 400 asetta valmistajalle käyttökelvottomiksi havaittuina, ja
toinen mokoma takuukorjattaviksi valmistajan kustannuksella. Aseiden siviilimyynti
mahdollisti Praga Zbrojovkan sinnittelyn aina vuoteen 1926 asti. Sitten tuli eteen
väistämätön bankrotti.
Praga oli rinnastettavissa suomalaisen FN M/-10:n piraattikopion, Ahlberg-pistoolin,
maaseppämäiseen viimeistelyyn. "Aalbärit" sentään yleensä toimivat, kun
taas Pragat tuottivat joka lajin "siuvatteja", eli ne olivat alttiita
kaikenlaiseen lakkoiluun ja häiriköintiin, laukeamattomista aina sarjatulen
pärähdyksiin, kun ensimmäinen patruuna syötettiin pesään "käsitempulla".
Melko pian kiellettiin Praga-pistoolien merkitseminen armeijan kirjanpitoon ja niillä
ampuminen "muulloin kuin äärimmäisessä hengenhädässä". Vaclav Holekin
konstruktiossa sinänsä ei ollut vikaa, mutta tuotantoteknologiaa ei saatu koskaan
"hanskaan": Toleranssi-oppia, tietämystä metallien lämpökäsittelyistä, tai
muitakaan joutavanpäiväisiä triviaalitietoja, jotka ammattitaitoinen kyläseppäkin
olisi hallinnut, jos joku olisi alentunut kysymään. Mutta neuvojahan kysytään AINA
ylimystöltä (esim. kallispalkkaisilta konsulteilta), eikä niiltä, "jotka ovat
pakostakin tyhmiä, koskapa ovat köyhiä..."
Praga Zbrojovkan tiedusteluun täydennys- ja jatkotilauksista tuli Tshekkoslovakian
Kansallisen Puolustuksen Ministeriön alaiselta Jalkaväen Aseistuksen ja Varustimien
Pysyväiseltä Kokeilukomissiolta lakooninen vastaus: "Kiitti! Riitti!"
Pilzeniläisen Skoda:n tykki- ja automobiilitehtaan konstruktöörinä v. 1920
toimineen Alois Tomishkan 9 x 17 mm massasulkupistoolin "double-action
only"-laukaisukoneistoa vierastettiin. Vuonna 1938 se viimein omaksuttiin CZ vz.
38-pistooliin, jonka rakenneratkaisuille länsimaiset asiantuntijat hirnuivat ja
hohottivat selkäkeikassa, kunnes - nyttemmin - ovat pilkkaajat joutuneet häpeään, ja
myöntämään vz. 38:n olleen puolisataa vuotta aikansa edellä.
"D.A.O."-laukaisukoneiston arvostelijoista tuskin yksikään oli edes kerran
painanut CZ vz. 38:n liipaisinta, puhumattakaan ampumakokemuksen keräämisestä.
Huomaamatta on jäänyt myös aseen muotoilu kahdenkäden ampuma-otetta silmälläpitäen.
Nooh, länsimaissahan olivat arvostetuimpia ase-asiantuntijoita eläkkeelle jääneet
kapitulantit, joiden innovatiivisyyden taso tunnetaan: Jopa diploomi-insinöörit
kohtaavat heissä voittajansa, kilpailtaessa vanhoillisuuden ja kehitys-vihamielisyyden
areenoilla! Suureen joukkoon mahtuu toki poikkeuksiakin; Julian Hatcher ja T.F.
Swearengen, esimerkinomaisesti mainittuina - myönteisessä mielessä.
CZ vz. 38 purkautuu puolessa sekunnissa yhdellä kädellä.
Kokoamiseen tarvitaan toinen sekunnin puolikas.
Vuonna 1920 ei Tomishka-pistoolilla ollut kuitenkaan jakoa. Myöskin Skoda oli
kiinnostuneempi moottorikulkuneuvojen tuotannosta kuin kymmenentuhannen 7.65 x 17 mm
pistoolin tilauksesta, jota puolustusministeriö tarjosi. Pikkupyssyjen tuotantolinjan
perustamiskustannukset eivät olisi kuoleutuneet, koska jatkotilauksia ei oltu luvattu ja
Tomishka-pistooli oli liian futuristinen, menestyäkseen kaupallisillakaan markkinoilla.
Taannoisen sodan aikana Skoda oli valmistanut tykkejä. Käsiase-tuotanto olisi jouduttu
opettelemaan aakkosista alkaen. Zbrojovka Brno:n "vieraileva tähti" Josef Nickl
heitti pokeripöytään valttikortin: 9 x 19 mm aseprototyypin, joka oli valmistunut
Mauser-Werken prototyyppipajalla vuonna 1917 tai -18.
Se perustui joiltain osin Mauserin alkuperäiseen konseptiin vuodelta 1909, mutta oli
Akka- ja Neiti-Mausereista poiketen umpiluistillinen. Toimintaperiaate oli lyhyt
piippurekyyli, kuten Steyr Modell 1911:ssa, joka oli "battle-proven" (=
taistoissa testattu) maailmansodan ajan. Piippu perääntyi luistiin jäykkäyhteyteen
kytkeytyneenä 8 mm:n matkan, samalla kiertyen, kunnes Colt M/ 1911:n sulkukorokkeita
muistuttavat kaariulkonemat pyörivät sivuun luistin katon kytkentä-uurteista. Raskas
luisti jatkoi perääntymistään saamallaan alkuvauhdilla. Luoti oli tässä vaiheessa jo
kaukana ja piipunsisäinen paine haihtunut jokseenkin olemattomiin.
Josef Nicklin sovellutuksessa sijaitsevat sulkukorokkeet symmetrisesti piipun sivuilla.
Molemmilla puolilla on nelikulmion muotoinen koroke. Systeemi tuo mieleen
pulttilukkokiväärin sulun. Steyr M/-11:ssä ovat kaariulkonemat peräkkäin, eli
kytkentä on epäsymmetrinen. Yhteistä konstruktioille on piipun alapinnasta ulkoneva,
aseen kahvarunkoon nojaava loivan ruuvikierteen kaltainen kisko, joka saa aikaan runkoon
nähden perääntyvän piipun kiertoliikkeen. Ainakin Steyr M/-12:ssa (joka mainitaan
yleensä erillisenä vuosimallina) näitä spiraalikiskoja on kaksi. Niitä vastaavat
uurteet on työstetty välittömästi kahvarungon materiaaliin.
Nicklin variaatiossa on yksi spiraalikisko, ja sitä vastaava ura on koneistettu
kahvarunkoon erikseen kiinnittyvään "satulaan". Piippu kiertyy 22
kulma-astetta, jonka jälkeen sen jäykkäyhteys katkeaa ja luisti perääntyy, alkaen
nyhtää hylsyä patruunapesästä. Hylsy on paineeton ja kutistunut irti pesän
seinämistä. Myöhemmistä tshekkiläisistä aseista myös ainakin vzor 1927:ssä
vastaavanlainen "satula", jonka uurteisiin käyvät piipun kolme kiinnityskaarta
eli hammassektoria. Vastaava satulajärjestelmä esiintyy myös Bertel Flinck/Linkomiehen
suunnittelemassa 9.00 mm VKT/ 44 -pistoolissa, täydennettynä puskurilla, joka jarruttaa
taka-asemaansa pysähtyvän luistin iskeytymisnopeutta. Puskurin sisärakenne on
tuntematon. (Emme onnistuneet purkamaan pikaisesti tutkimaamme Valmet/Tourulan
tutkimuskokoelman pistoolia N:o 0013.
Nyttemmin ovat VKT/ 44:n yksilöt vihollisteni hallussa: N:o 0013 teillä
tietymättömillä, N:o 0014 Sotamuseon vintillä tai kellarissa; jne). Puskurin ansiosta
voitiin aseella ampua jopa konepistoolinpatruunoita, vaikka luisti on prässätty
teräslevystä. Lastuten on työstetty sentään luistista irrotettavissa oleva iskupohja,
jonka malli on selvästikin katsottu Praga-pistoolista. Mainittakoon, että
ultra-modernissa Heckler & Koch P7:ssä toimii "käänteinen
kaasumäntä" vain kaasupuskurina, pehmittämässä luistin tärskyä taka-asemaansa.
Luistin liikkeellelähtöä hidastavat patruunapesän uurteiden takareunat, jotka
tarraavat ruutikaasun paineesta uurteisiin puristuneen hylsyn seinämiin korkeimman
paineen ajaksi. Alkuhidastus sekä loppujarrutus ovat itse-säätyviä, ruutikaasun
paineen funktiona. Miedoimmilla napsauksilla P7 (PSP) toimii massasulkupistoolin
periaatteella, säästäen hylsytkin jälleenlatauskelpoisiksi.
VKT/ 44:ssä oli puskurivaikutus ilmeisesti yhdenmukaisen tehokas. Miedoiksi ladatuilla
patruunoilla onnistuimme ampumaan sarjatulta, koska puskurin vastus lienee säädetty
konepistoolinpatruunan käyttöä varten. Sarjatulituksen osatekijänä oli tietenkin
ampuminen tuelta pöydän päältä ja asiamukaisesti puristamalla suoritettu liipaisu.
Lähinnä olisi kiinnostanut, onko aseessa jousipuskuri, vaiko kumi-bufferi (kuten 20 mm
pst kiv L-39:ssä). Aseyksilöt ovat kuitenkin poissa ulottuviltani.
Josef Nicklin tshekeille esittelemä pistooliprototyyppi ei enää ollut pelkkä toimiva
mallikappale viilanjälkineen ja hitsauspalkoineen, vaan jo esituotanto-sarjaa (vai
sopisikohan sana "esittelytuotanto" paremmin). Ase oli valmiiksi asti kehitelty
ja erittäin hienosti viimeistelty sisältä ja pinnaltaan. Tshekkien omista asemalleista
etenkin Praga oli sen rinnalla kuin juopon kyläsepän tai ammattikoulun ekaluokkalaisen
firaabelihomminaan viilailema tussarikyhäelmä. Mauserin kiertyväpiippuisten 9 x 19 mm
aseiden yhteismäärää ei tiedä itse Rumahenkikään. Yksilön N:o 22 otaksutaan
valmistuneen vuonna 1916. Jo se on siististi viimeistelty.
Tshekkoslovakian valtion aseteollisuuskonserni Brnossa valmisti kokeilumielessä
Mauserilta lunastamallaan lisenssillä 2700 kappaletta 9 x 19 mm pistooleja, jotka
tunnetaan nimellä Nickl-Brno, mallikappaleena Mauserin prototyyppi N:o 29, toteamuksella,
että "meilläkin osataan!" Aikoinaan W.W. Greener ihaili Böömin aseseppiä,
jotka pystyvät valmistamaan varsin alkeellisin välinein kopioita mitä laadukkaimmista
aseista, kunhan esikuvana vain on vastaavanlainen kerska-ase. Nykyään löytyy
tämänkaltainen ammattitaito Darran seutukunnan asesepiltä Khyber-solasta,
Afganistanista. 40 kommunistivallan vuotta tuhosi vuosisataisen perinteen Bööminmaassa.
(Rähmä-Suomessa palkitaan asesepäntaidon harjoittelija 2 vuoden vankeustuomiolla, mutta
mehän elämmekin marxilais-leniniläis-bernsteinilaisen sosialismin ulkomuseossa, mikä
on jo usein - vastaansanomattomasti - todettu).
Yksilössä N:o 29 ovat luistin kuusi sivu-uraa, joihin tartutaan manuaalista
latausliikettä eli "käsitemppua" suoritettaessa, etuviistoon kaltevat, kuten
myöskin myöhemmissä pistooleissa Vzor 22 ja CZ vzor 24. Aseet ovat tunnistettavissa
niistä pikavilkaisulla. Mallissa CZ vzor 27 ovat viritysurat taas pystysuorat ja
alaspäin kapenevat. Lukumäärä on vähentynyt neljäksi.Mainittakoon mallien AP vz. 22
ja CZ vz. 24 ulkopuoliset tunnusmerkit, joiden avulla variaatiot voi erottaa toisistaan:
Vz 22:n piipunsuu ulkonee luistin etuhelasta korkeintaan parin millin verran,
hylsynpoistoaukon takareuna on suora, laukaisumekanismin kansilaatta kahvarungon
vasemmalla sivulla on tasainen ja tehtaan logo: "9 mm N. Cs. st. zbrojovka,
Brno" (= 9 mm Nickl. Tshekkoslovakian valtion pajasto, Brünn) on kaiverrettu siihen.
Liipaisimen ja kahvan välissä on peittämätön rako.
CZ vz. 24:n piipunsuu ulkonee n. 6.5 mm:n verran laakeriholkistaan. Hylsynheittoaukon
takareuna on kaareva. Laukaisukoneiston kansilaatan alareunuksessa on ulkoneva
pituussuuntaisen kisko, ja laattaan on kaiverrettu aseen sarjanumero. Sen yläpuolella
luistissa on valmistusvuosi-leima esim. "cIz 26". (Kirjainten c ja z välissä
on oikeastaan väkäpäinen sulitettu nuoli, kärki ylöspäin). Tehtaan logo, esim.
"Ceska Zbrojovka A.S. v Praze" (Prahassa valmistetuissa aseissa), on kaiverrettu
luistin yläpintaan. Liipaisinkaari on varustettu suojalaatoilla, joiden välistä
liipaisin ulkonee.
Patruuna 9 mm N oli mitoitukseltaan kuin 9 x 17 mm Browning eli .380 Auto/ ACP, mutta
latausta oli hieman voimistettu. Patruuna kehiteltiin Saksassa nimikkeellä 9 mm
Pistolenpatrone M -22, mutta varsin pian alkoi niiden lataaminen myös Sellier &
Bellot'n tehtailla Tshekkoslovakiassa; olihan pyrkimyksenä itseriittoisuus. Luoti oli
hiukan kevyempi kuin tyypillisissä taskuase-patruunoissa, nimittäin 5.95-grammainen
(vakiopaino aikalaisissa Browning-patruunoissa 6.15 grammaa), mutta lähtönopeus oli
korotettu tasan 300 m/s lukemiin, kun se oli .380 Auto-patruunoissa yleensä 270 m/s tai
vähemmän. Luodin vaippa oli kiiltonikkelöityä rautaa. (Hopeankiiltoinen Watt-niklaus
oli tunnusomaista S & B- patruunoiden luodeille viime aikoihin asti). Latausmäärä
oli 0.25 - 0.26 grammaa hienojyväistä hopeanväristä valtion ruutitehtaan
pistooliruutia. Pienimmät jyvät ovat kuin pölyhiukkasia. Jyvämuoto litteä ja
epäsäännöllinen.
Ruuti oli ranskalaisen Poudre S:n reseptillä valmistettua hiutalejyväistä
vähäsavuista (barium- ja kaliumnitraateilla höystettyä) nitroselluloosaruutia,
jollaisella ainakin vielä takavuosina ladattiin Sellier & Bellot'n 9 mm
Makarov-patruunat. Tshekkian taas yhden kerran vapauduttua on ruutia alettu viedä USA:an.
Sikäläinen kauppanimi on "Accurate Arms No. 2". Soveltuu erittäin hyvin
luodikonpatruunain miedoimpiin kevytlatinkeihin. Myös venäläisen SOKOL-ruudin esikuvana
on ollut Poudre S, joka omaksuttiin tuotantoon Ranskassa jo v. 1892. Reseptin kirjoitti
kuuluisa ruudinkeksijä Paul Vieille. Accurate Arms No. 2 on suosittu niiden
revolverinpatruunain lataajien keskuudessa, jotka ovat varjeltuneet
"Magnum-hulluuden" tartunnalta.
Ensimmäinen 19 000 kappaleen erä "Armádni Pistole vzor 22:ia" tilattiin Brnon
tehtaalta 20. huhtikuuta 1922. Alkuperäisestä Nicklin konseptista alettiin loitontua,
mutta aseiden valmistuslisenssi oli lunastettu Mauser-Werkeltä, jolta oltiin ostamassa
oikeuksia myös Mauser 98/22 -kiväärin lisenssituotantoon Brnossa. Kohta jouduttiin
etsiskelemään muita valmistajia, koska Brnon tehtaat alkoivat olla ylityöllistettyjä
kiväärituotannon käynnistyessä. Yksityisomistettu Etelä-Böömin Asetehdas, Jihoceska
Zbrojovka s.s.r.o. Strakonicessa oli laajentamassa tilojaan ja konekantaansa.
Tuotantokapasiteetti riittäisi piankin 20 000 pistoolin AP vzor 22 vuotuiseen
valmistukseen, eli akuutisti tarvittavat satatuhatta asetta voitaisiin toimittaa viiden
vuoden juoksussa.
Vuoden 1923 lopulla oli Jihoceska Zbrojovka hankkinut omistukseensa tuotantotilaa
Etelä-Böömin ulkopuoleltakin, joten sen nimestä tiputettiin pois sana Jiho ( =
eteläinen). Näin muotoutui maailmankuulu Ceska Zbrojovka ( = böömiläinen tehdas),
jonka nimilyhenne on tuttu CZ. Pistoolin vz 22 konstruktio joutui uudelleenharkintaan,
koska ajanmukainen konekanta mahdollisti tuotannon nopeuttamisen, edellytyksinä kuitenkin
muutamien rakenteiden vähäiset muutokset. Perusratkaisuihin ei häädytty kajoamaan.
Nickl/Mauserin prototyyppiin nähden oli jo tehty eräitä muutoksia, kuten patruunapesän
lyhennys ja erikoislaatuisen laukaisumekanismin omaksuminen.
Se on sekamuoto hanallisesta ja piilohanallisesta koneistosta. Iskuvasaraa ei siis voida
virittää ja päästää vireestä peukalolla (ainakaan helposti), vaan
latausliikkeellä. Hana toimii lähinnä vire-ilmaisimena (o.t.o.), mutta se on myös
suojassa kolhuilta, eikä takerru taskun tai tupen reunoihin tai kasvillisuuteen maastossa
liikuttaessa. Hanallisten aseiden ajalta olivat muistissa onnettomuudet, joita luistin
ulkopuolinen iskuri oli aiheuttanut virityttyään tahattomasti lähelle "täyttä
pänniä", mutta ei aivan täyteen veteeseen asti. Viritetyn hanan ja aseen
nallipiikin väliin kiilautunut risu tai heinätukko oli myös koitunut monen soturin
surmaksi, estäessään aseen laukeamisen: Vainolainen ampui ensin, tai listi kaalin
sapelillaan.
Varsinainen liipaisinmekanismi on alkuperäinen Nicklin konstruktio, mukaanlukien
painonappivarmistin, joka periytyi jo Akka-Mauserin alkuperäisestä konseptista.
Varmistinta on sekä kehuttu että moitittu avautumisensa nopeuden ja helppouden takia. Se
ei viivästytä tulenavausta käytännöllisesti katsoen lainkaan, mutta voi aueta
tahattomasti etenkin taskussa kannetussa aseessa. Viranomais- ja sotilaskäyttöön
tarkoitettua pistoolia tosin kannetaan yleensä tupessa, eikä esimerkiksi paljaaltaan
suolivyön alle tungettuna. (Itse olen syyllistynyt viimeksimainittuun syntiin, mutta
huolehtinut toki siitä, ettei pesässä ole patruunaa! Manuaalisen latausliikkeen
rautainen helskähdys kertoo opponentille, että ase ei ole muovilelu: Sitä ei tarvitse
edes ojentaa uhittelijaa kohti. Kokemus puhuu.!).
Aseen edelleenkehittely "tuotanto-ystävällisemmäksi" uudistetulle
konekannalle alkoi Brnossa vuoden 1924 vaihteessa ja se jatkui Strakonicessa, jonka
tuotantovälineistöä ajatellen työ jouduttiin tosiasiallisesti tekemäänkin.
Modifikaatioita jouduttiin pähkäilemään vuoden päivät. Edelleenkehittelyprojektin
johdossa toimi konstruktööri Frantishek Myshka. Ensimmäiset 200 kappaletta CZ:n
valmistamia pistooleja vzor 1924 alistettiin Pysyväisen Komission hyväksymistesteihin
elokuussa vuonna 1925. Brnossa ei tiettävästi valmistettu yhtäkään täydellistä
asetta vzor 24, vaan pelkästään pähkinäpuisia kahvoja CZ:n tuottamiin aseisiin.
Frantishek Myshka suunnitteli jo vz 24:n kehittelyn kestäessä 7.65 x 17 mm
Browning-patruunaa ampuvan massasulkuisen variaation, jota valmistettiin pienehkö
tuotantoeräkin jakeluun mm. poliisivoimille. CZ vzor 1927:n siemenet alkoivat itää.
Erityisesti Myshka tiesi tekevänsä hukkahommia, kehitellessään varsin komplisoitua
lyhytrekyylitoimista asetta patruunalle, jota olisi voitu ampua massasulkuisellakin
pistoolilla, huolimatta 9 mm Nickl-patruunan eli "cs. pistolvy naboj 9 mm vz.
22:n" hieman normaalia suuremmasta lähtöenergiasta. 9 x 19 mm patruunaa ammuttaessa
olisi lyhytrekyyli-systeemi ollut paikallaan, mutta taskuasepatruunalle olisi riittänyt
taskuaseen mekanismikin.
Myshka osoitti väittämänsä todeksi ampumalla 9 mm patruunoita "naboj vz. 22"
jokseenkin kaikilla käsiinsä saamillaan .380 Auto-kaliberisilla aseilla jopa paljonkin,
saamatta yhdestäkään "ruuperää otsaansa". 1930-luvun lopulla, kun
meriittiä ja arvovaltaa asesuunnittelun alalla oli jo kertynyt, saattoi Myshka toteuttaa
ideansa, suunnittelemalla massasulkuisen pistoolin vzor 1938 spesifisesti 9 x 17 mm N
-patruunalle, mutta aseella voi tietenkin ampua myös tavanomaisia .380 Auto -patruunoita.
Itse testasin aseen muistaakseni lapualaisilla, mutta testiraportille ei ollut enää
julkaisukanavaa, joten se jäi tekemättä. Osumatarkkuus oli se, mihin pystyn ylimalkaan
pistoolilla. Ei ainakaan huonompi, kun laukaisun venyvyyteen tottui.
Oikeassa elementissään oli pistooli vzor 1924 pesitettynä 9 x 19 mm patruunoille.
Tällaisia variaatioita valmistettiin määrältään tuntemattomaksi jäänyt vientierä
Turkin armeijan tilauksesta, lisävarusteenaan koteloperä tai perälauta. Perusmallin vz.
24 valmistus päättyi Tshekkoslovakian sulautumiseen Suur-Saksan valtakuntaan
Böömi-Määrin protektoraatiksi vuonna 1938. Pistoolin vz. 38 tuotanto ei ehtinyt
kunnolla edes käynnistyä, vaikka monet maallikot luulevat sen olevan yleisemmän kuin
ovat mallit vz. 22 ja 24. Eniten tuotettiin toki CZ vz. 27:ää, jota valmistettiin
tauottomasti vuoteen 1946 saakka.
Harvinaisimpia lienevät 9 x 19 mm Nickl-Brno -pistoolit, joita valmistettiin lokakuuhun
1921 mennessä 2700 kappaletta, jakeluun "militialle", eli suojeluskunnalle,
joka ehkäisi pelkällä olemassaolollaan ne äärivasemmiston salahankkeet, jollaiset
lopulta onnistuivat Tshekkoslovakiassa vuonna 1948. Valpasta vastavoimaa ei enää ollut,
koska sitä ei kuviteltu tarvittavan.
Aseiden kokonaistuotannon lukumäärät ovat:
Praga (1920 - n. 25) n. 10 000 kpl.
Nickl-Brono (1920 - 21) 2700 kpl.
Vz. 22 (1922 - 25) 18 000 kpl.
CZ vz. 24 (1925 - 38) n. 172 000 kpl.
CZ vz. 27 (1927 - 39) n. 183 000 kpl.
CZ vz. 27 (1940 - 45) n. 475 000 kpl.
CZ vz. 27 (1945 - 46) n. 45 000 kpl.
CZ vz. 38 (1938 - 39) n. 12 000 kpl.
Unohtuikin korostaa sitä, ettei yksikään pistooli vzor 22 ole merkkiä CZ. Niiden
lukumäärästä on olemassa täsmällinen tieto; muiden tuotantomääristä löytyy vain
pyöristettyjä arvioita, joten "Save Errors and Omissions." Huomattakoon myös
pistoolien CZ vz. 1927 tuotantotilaston kolmijako 1. tasavallan kaudelle, limittyen
protektoraattikauteen, ja 2. tasavallan kaudelle.
Pistoolin Vzor 22 teknisiä ominaisuuksia ovat: Kokonaispituus 152 mm,
piipunpituus 87.4 mm ja nettopaino 620 grammaa. (Tyhjän lippaan kera). Pistooli CZ vzor
24 on 159 mm:n pituinen; piipunpituus on 90 mm ja nettopaino 660 grammaa.
1104 MM; Pete
Piekkarin piipunpituudesta
Lainaan vastaustasi eräälle hylsynpituuksia kysyneelle: "Käyttöaseiden
piipunpituus Suomessa on usein vain 1/3 patruunatehtaan testipiipun pituudesta, koska
piipunpituuden vähimmäisvaatimus ei koske piekkareita, ja vaimentimen asennus on
pikemminkin sääntönä kuin poikkeuksena. Aseen kokonaispituuden vähimmäisvaatimus on
sama kuin haulikoille ja luodikoillekin."
Onko näin, että piekkarin piippu saa olla lyhyempi, kuin kiväärin 400 mm? Nyt lainaan
voimassaolevan aselain 6 2 ja 3 momenttia:
2) Kiväärillä tarkoitetaan... ampuma-asetta, jonka kokonaispituus on vähintään 840
millimetriä ja piipun tai putken pituus vähintään 400 mm...
3) Pienoiskiväärillä kivääriä, jossa käytetään .22 kaliperista reunasytytteistä
patruunaa.."
Eli kun olen lukenut lakikirjaa kuin piru raamattua, olen tulkinnut sen niin, että
pienoiskivääriä koskee nämä kiväärin mitat. Jos on toisin, tervehdin ilolla
uutista, koska olen pitkään himoinnut vanhan Brno-piekkarini piipun lyhentämistä ja
vaimentimella varustamista tehdäkseni siitä kätevän ja huomiota herättämättömän
vahinkolintupyssyn datshalle eli maaseutuasumukselle.
Nimimerkki "Epätietoinen Espoosta"
Koska
pienoiskivääri mainitaan erillisenä asetyyppinä, on kokopituuden minimi ainoa, minkä
"laki ja profeetat" vaativat. Tietämäni mukaan oli eriyttämisen syynä
ainakin liikkuvan maalin ammuntaan käytettävien piekkareiden erikoisrakenteen
mahdollistaminen. Muunmuassa villikarju-ammunnan (urheilulajin) aseessa koituu piipun
rihlatun osuuden liikapituudesta pelkkää haittaa, koska luodin piippuaika pitenee, mutta
luodin lähtönopeus ei sanottavammin lisäänny. Lyhyimmissä karjupyssyn piipuissa
saattaa olla rihlatun osuuden pituus 150 mm:nkin luokkaa, vaikka aseen kokopituus on
toista metriä. Piipun etupää on vaikkapa vesijohtoputkea. Sama homma pelaa myös
ampumahiihtopiekkarin tapauksessa: Piippuajan lyhentämisestä koituu hyötyä, vaikka
maalitaulut ovatkin kiinteät.
Kun on hiihtänyt itsensä hikeen, palkeet puhkuvat sukkelaan, ja pulssi on kuin Nasmythin
höyryvasaran jytkytystä, ei tähtäyksen kovin pitkällinen "jälkipito" tahdo
oikein onnistua. Vanhastaan on tunnettua, ettei .22 LR-patruunaa ampuvan aseen
käyntitarkkuus huonone piipun rihla-osuutta lyhennettäessä, ennenkuin mennään alle
150 mm:n tai joissain tapauksissa 127 mm:n pituuden, mutta piipunseinämissä
mahdollisesti esiintyvät epätasaiset metallin jännitystilat vaikuttavat sitä enemmän
osumapistettä siirtävästi, metallin lämpötilan muuttuessa, mitä pidempi on rihlattu
osuus.
"Jatkoputken" sisäläpimitta on yleensä niin avara (jopa 20 mm), ettei luoti
missään olosuhteissa kosketa sen seinämää, joten sen mahdollinen
"eläminen" lämpötilan vaihteluiden seuraamuksena ei vaikuta aseen
osumatarkkuuteen. Esimerkiksi aseen vaimentimissa (cal. .22) on varsin tavanomainen luodin
läpikulkuaukkojen läpimitta kammioiden väliseinämissä 7.5 mm; joskus vain 7 mm ja
harvemmin yli 8 mm. Asianmukaisesti asennetun "suputtimen" läpikulkuaukkojen
reunoihin ei luoti hipaisekaan. Muussa tapauksessa ei osumatarkkuutta saavutettaisi.
Vaimenninkin voisi turmeltua luodin kosketuksesta sisärakenteisiin, ja sen
harhautumisesta pahastikin sivuun aiotusta lentoradastaan.
Nämä faktat lienevät olleet tiedossa, kun pienoiskivääri eriytettiin omaksi
"aselajikseen". Ja jos tutkitaan pirullisen raamatuntulkinnan periaatteella
kivääriäkin koskevia vähimmäispituuden vaatimuksia, kiinnittyy huomio samamuotoon:
"... piipun tai putken pituus vähintään 400 millimetriä." Jos
tarkoitettaisiin piipun rihlatun reiän pituutta, olisi sanamuoto todennäköisesti
täsmällisempi. Ja tokkopa kaikki kiväärit ovat muutaman vuosikymmenen kuluttua edes
rihlattuja? Johan vuonna 1887 oli vahvasti ehdolla sileäreikäinen,
"keihäsluoteja" ampuva sotilaskivääri ainakin Saksassa. Jo silloin todettiin,
että nuoliammusten valmistusteknologia on "jo kyllin kehittynyt uudistuksen
toteuttamiseksi", mutta lyijyä raskaampien metallien harvinaisuus ja hinta, sekä
työstövaikeudet, nousivat esteeksi.
Tuonaikaiset ampumaetäisyyksien vaatimukset olivat, kuten aseiden tähtäinhahlojen
asteikkojen lukemista havaitaan, lievästi sanoen yli-optimistisia. Niiden
täyttämiseksi, sivutuulellakin ammuttaessa, olisi "keihäsluodin"
kärkimateriaalin ominaispainon pitänyt olla lähellä 20 grammaa/ ccm. Kohtuullisemmille
etäisyyksille olisi riittänyt lyijyseoksinen kärki, mutta vasta maailmansotien myötä
alkoi hahmottua "kohtuuden" käsite. Joillakin
"antimateriaali-kivääreillä" ammutaan JO NYT nuoliammuksia rihlaamattomasta
reiästä, mutta etevimmillään on pyrstövakautuva ammus alisoonisilla
lähtönopeuksilla laukaistuna.
Laki ei myöskään nähdäkseni vaadi piipulta ja putkelta rakenteen
"monoliittisyyttä", vaan jatkoputken kiinnittäminen kivääriin on
mahdollista, kunhan piipun ja putken yhteispituus on sanotut 400 millimetriä, eikä
kokonaispituuden muodostava osa ole pikakiinnittyvä (irrotettavissa tai
kiinnitettävissä ilman työkaluja?). Käsitykseni mukaan ovat voimassa samat säännöt
kuin aseen perän kiinnityksessä. Eihän perääkään vaadita koplattavaksi
lukkopiippuun hitsaamalla, kovajuotoksella, liimaamalla tai muulla aseen myöhempää
huoltopurkamista vaikeuttavalla pysyväisliitoksella. Siksi on kohtuutonta vaatia vaikkapa
vaimentimen liimaamista kiinnityskierteisiinsä.
Jos laintulkinnoissa esitetään vaatimus vaimentimen irrotettavuudesta VAIN työkalua
käyttäen, niin JO VAIN se SOPII! Useampikin jo 1970-luvulla kehittelemäni kitkakiinnike
vaati avuksi työkalun (viidenpennin kolikon): Irtoaa sekunnissa; kiinnittyy kahdessa!
Pysyy kuin syntymä-saasta, ellei käytetä työkalua. Aseen "väärinkäytön"
(khihihii! ÄLYTÖN termi!) ehkäisemisen kannalta lienee kokopituus-minimillä suurempi
merkitys kuin piipun tai putken pituudella. Tavoitteena on nähtävästi aseen
kätkettävyyden vaikeuttaminen? 840 mm:n pituista pössykkää on tosiaan hieman hankalaa
kantaa huomaamatta "henkilöön kätkettynä", mutta esimerkiksi reippaan
urheilijanuorukaisen varusteisiin kuuluva maila-pussi voi sisältää pidemmänkin aseen.
Vieläköhän kerran pitäisi tehdä selkoa ampuma-aseiden pituutta sääntelevien normien
esihistoriasta?! Vielä!: Ilmiö on kotoisin pulakauden USA:sta. Normeilla ei ollut
MITÄÄN tekemistä "Yleisen Järjestyksen ja Turvallisuuden" kanssa! Jokainen
niistä VÄHENSI yksityisten kansalaisten turvallisuutta: Mahdollisuutta katurikollisten
oikeudettomien hyökkäysten välittömään torjuntaan, tai esimerkiksi koteihin
tunkeutuneiden murtovarkaiden välittömään ja pysyvään rankaisemiseen, vaikkapa
kasvoihin osuneella .410-kaliberisen "käsihaulikon" tupruhauli-laukauksella,
joka ei tappanut, mutta joka aiheutti elinikäisen kyvyttömyyden rikosten tekemiseen:
Suuristakaan nyrkeistä ei ole hyötyä, jos nyrkkipukarin silmien tilalla ovat
näkökyvyttömät lasiproteesit.
Liittovaltion Asetus Ampuma-aseista vuodelta 1934 oli tilapäiseksi aiottu (mutta
pysyväiseksi jäänyt) kokoelma säännöksiä, joiden nojalla kerättiin
"mätkyveroja" lamantorjunta-ohjelman, "New Dealin" rahoitukseen - ja
tietenkin työvoimaa orjaleireihin, joiden asukkailla teetettiin ruokapalkalla monet
"yleiset työt" - lähinnä USA:n valtatie-verkoston rakentaminen.
Kukaan ei ole edes yrittänyt osoittaa tätä ilmeistä faktaa vilkkaan mielikuvituksen
tuotteeksi, ja vaikeaahan sen dementoiminen olisikin, koska yleisesti tiedetään, että
Jenkeissä valvoo aselainsäädännön erityismääräysten noudattamista sikäläisen
Valtiovarainministeriön alainen B.A.T.F.-virasto, eikä siis mikään
Sisäasiainministeriön (= poliisiministeriön) alainen laitos. "Fucking Bunch of
Idiots" -organisaatiolta (F.B.I.) rongutaan joskus tarvittaessa virka-apua.
Mainittakoon vähemmän tunnettuna triviaalitietona, että kuuluisa "Lahjomaton
Nessinen" (Elliot Ness) toimi Valtiovarainministeriön tehtävissä, eikä
hän siis ollut missään vaiheessa varsinainen poliisiviranomainen.
Siksipä hänen valtuutensa olivatkin VÄHINTÄÄN yhtä rajattomat kuin
Neuvosto-Venäjän TsheKa:n/ GPU:n tai Saksan GeStaPo:n
virkailijoilla aikoinaan, ja menettelytavatkin samat kuin virkaveljillään. TsheKa:n
perustaja Felix Dzerzhinski ja USA:n Valtiovarainministeriön virkailija (F.D.
Rooseveltin neuvonantaja; myöhemmin Vv-ministeri) Henry Morgenthau
olivat kosmopoliittien vähemmistöryhmän edustajia. Heidän hillitön himonsa
valtaväestön "kyykyttämiseen" saattoi siis olla geneettistä perimää
satojen vuosien ajalta. Suomessa vallitseva niuhotus aseiden pituuksista perustuu
yksinomaan USA:n systeemiin: Jostakin oli katsottava malli hallinto-alamaisten
alistamiselle. Muutenhan he pian lakkaisivat olemasta orjamielisiä alamaisia.
Jenkeissä tai Suomessa ei ole voitu toteennäyttää yhtäkään tapausta, jolloin
aseiden piipunpituus- tai kokonaispituus-säännökset olisivat estäneet ennalta rikosta,
jonka teko- tai apuvälineenä on käytetty ampuma-asetta. Kun Suomessa astui voimaan
katkaistun haulikon hallussapidon kriminalisoiva asetuksen muutos 1. päivänä
marraskuuta 1986, moninkertaistui kyseisen asetyypin käyttö esimerkiksi aseistettujen
ryöstöjen välineenä edellisvuosiin verrattuna. Tätä käännettä ei ole sallittua
tehdä vieläkään tiettäväksi painetun sanan välityksellä, vaikka julkaistaisiin
pelkät kylmät tilastonumerot, pidättäytyen vahingonilon ilmaisuista, taikka
"enkös tuota jo etukäteen ennustanut?" -tyylisistä kommenteista.
Jos aihe jotakuta tutkijaa kiinnostaa, suosittelen perehtymään esimerkiksi
iltapäivälehtien arkistokappaleisiin, vaikka vain aikavälillä 01. 11. 1986 - 01. 11.
1991. "Lex Silleenin" seuraamukset ovat helposti nähtävissä, alkuun etusivun
otsikoista ja myöhemmin sisäsivujen pikku-uutisista, kun katkaistua haulikkoa
heristellen tehdyt ryöstöt muuttuivat arkipäiväisiksi tapahtumiksi. Lopulta ne eivät
enää ylittäneet uutiskynnystä. Vaikka "Lex Silleen" oli voimassa kaikessa
ankaruudessaan edellämainitusta päivästä alkaen ampuma-aselainsäädännön
uudistuksen ykkösvaiheeseen asti, ja erinäisten satojen tai tuhansienkin
pienoiskiväärien piiput oli ehditty lyhentää "laittomaan pituuteen"
vaimentimia asenneltaessa vähintään viiden vuoden juoksussa, ei tiedossani ole yhtään
tapausta, jolloin:
- "varispiekkariin" olisi asennutettu pidempi piippu,
- vaimenninasennuksen yhteydessä lyhennetyn aseen hallussapitoon olisi "anottu mitä
alamaisimmin" poikkeuslupaa, taikka
- kyseisenkaltaisen aseen hallussapito olisi sinänsä johtanut syytteen nostamiseen tai
rangaistusseuraamukseen. Poikkeuksia muodostavat tapaukset, jolloin ase on ollut johonkin
OIKEAAN RIKOKSEEN syyllistyneen henkilön hallussa. Tokkopa edes kenttätyötä tekevistä
poliisihenkilöistä useampi kuin joka kolmas mieltää pelkät hallussapito-tapaukset
todellisiksi rikoksiksi: Kaikki eivät ole "sikoja" tai "hopfoja",
mutta sikamaisia ja hoplofoobisia lakeja heidän pitää noudattaa vastoin
vakaumustaankin, jos mielivät pysyä uraputkessaan.
Onhan tietysti myöskin TAANNEHTIVAN lainsäädännön laadinta vastoin yleistä
oikeudentajua ja käytäntöä, mutta moisista pikkuseikoista ei paljoja piitattu:
Lieneekö taustalla piillyt sen saman "isonveljen" antama direktiivi, jollaisen
nojalla säädettiin mm. "laki sotaansyyllisyydestä"?! Arkistot eivät
toistaiseksi kerro, mutta eipä niitä ole vielä pengottukaan perimmäisiä lokeroitaan
myöten.
Monet poliisitoimen suoritusportaan henkilöt luovuttaisivat jo lähes sietämättömäksi
taakaksi osoittautuneen aselupa-hallinnon jonkin muun viraston rasitukseksi, enkä
valehtele ehkä lainkaan väittäessäni, että jopa 50 % poliisihenkilöistä ei vaipuisi
masennukseen, vaikka Suomessa palattaisiin esi-bobrikoviaaniseen (vuotta 1903
edeltäneeseen) menettelyyn, jolloin ei ollut "asepolitiikkaa" - mutta ei
myöskään "ase-ongelmia". Enintään kolmannes tai ehkä vain 25 %
poliisihenkilöistä olisi valmis aseistariisumaan yhteisen kansan - ajattelematta
pidemmälle toimenpiteen seuraamuksia: Aseiden massiivista salakuljetusta Suomeen
kaikkalta, missä on käsiaseiden ylituotantoa (jota on kaikkialla), tai salaista
kotimaista asetuotantoa. Aina on muistettava, että kellaripajassa, autokorjaamossa tai
ammattioppilaitoksen metallityö-verstaassa syntyy helpommin konepistooli kuin laadultaan
keskinkertainenkaan ilmakivääri.
Kiväärejä koskevan säännöksen sanamuoto "piippu tai putki" on melko
yksiselitteistä tekstiä: Yli 20 mm kaliberisissa aseissa on putki, koska siirrytään
kiväärikalibereista tykkikaliberien puolelle. Tuossa kiväärin piipunpituuteen
mukaanluettavassa jatkoputkessa saa, aselainsäädännön sanallakaan estämättä, olla
erilaisia täytekappaleita tai muita rakenne-osia, jotka tekevät putkesta
liekinsammuttimen, suujarrun tai vaimentimen. Ainakaan pienoiskiväärin tapauksessa ei
epäselvyyttä ole, koska se mainitaan erillisenä asetyyppinä, vaatien vain 84 cm:n
kokopituutta. Kun pienoiskiväärin muiden osien yhteispituus miinustetaan tuosta
lukemasta, on perin vaikeaa kuvitella asetta, jonka piipun + jatkoputken yhteispituus on
lyhyempi kuin 400 mm.
Mainitsemani putkella jatketut urheiluaseet ovat yleensä jopa perinteisiä
kilpailupiekkareita pidempiä, tasapainon, vakauden ja riittävän tähtäinvälin
aikaansaamiseksi niiden urheilulajien välineisiin, joissa optisen tähtäimen käyttö on
sääntöjen kieltämä. Kaikki "disipliini-lajit" ovat kiikarikiellon alaisia.
Samoin ampumahiihto. Lajisäännöt, eivätkä siis aselainsäädännön normit, asettavat
rajat "kilpailupiekkareiden" ja "harrastuspiekkareiden" välille. Jos
keinotekoisia raja-aitoja aletaan pystyttää, niin ainahan on mahdollista kehitellä
uusia ampumalajeja, joiden sääntöjä ei räätälöidä Keski-Euroopan asetehtaiden
kaupallisten intressien turvaamiseksi.
Erilaisten pika-ammuntalajien sekä "sniping"-taitoja kartuttavien lajien
kehittely on ollut retuperällä. Niin myöskin vaistonvaraisen ammunnan taitoa vaativa
"instinct"-piekkariammunta, jonka säännöt kieltäisivät muunlaisen
tähtäimen, paitsi suoraselkäisen kiskon tai tasapaksun piipun tahi piippuvaipan
yläpinnan käytön aseen suuntaamiseen. Viimeksimainittu laji palauttaisikin
ampumaurheilun lähelle alkujuuriaan, oikeastaan ruudin keksimistä edeltävälle
kaudelle: Jalkajousiinhan kuului harvemmin tähtäin, poislukien erikoisjouset, joilla
ammuttiin kiviä, kuulia tai kranaatteja.
1004 MM; Pete
Isin "keviri"
Ase on FN (Fabrique Nationale des Armes, Herstal, Belgique lukee kyljessä),
kaliiberi 7.62 x 53R, mutta olisikohan se joskus ollut joku muu, vaikka 7 x 57, (esim.
ulosvetäjää on viilattu väljemmäksi). Vuosiluku -42 on muistaakseni löytynyt jostain
aseen sisältä. Kivääri on Mauser-lukkoinen, eli K 98:n klooni (tukki on vain puoleen
väliin piippua). Aseessa on diopteritähtäimet (edessä rengastähtäin) ja Me Opta 3x
kiikaritähtäin. Sarjanumero on 286xxx. Mikähän lienee ollut aseen historiikki suuren
kansainvälisen sodan melskeissä?
Pikku Pete ja Iso Pat
Tiedot
jälkikäteen asennetusta tähtäinvarustuksesta ovat toisarvoisia! Enemmän kiinnostaisi
makasiinin rakenne: Asettuvatko patruunat yhteen vaiko kahteen riviin ja ulkoneeko
makasiini aseen tukista kuin Mosin-Nagantissa? Jos ulkonee, on ase
"sporterisoitu" belgialainen sotilaskivääri M/ 1889, joka oli varsin
yksinkertainen pesittää 7.62 x 53R:lle, koska piipun mitoitus oli sinällään sopiva.
Pesää piti vain avartaa hieman ja tahkota hylsynkiskuria suurempikantaisen laipallisen
hylsyn käyttöä varten. Lukko ei ole Mauser M/ 98 k:n klooni, vaan lähes vuosikymmenen
verran aiempi keksintö, josta katsottiin mallia 98:n lukon kehittelyyn.
Piipun mitoitus taas oli esikuvana, kun Belgiassa rakennettiin Mosin-Nagant M/ 1891:n
prototyyppejä. Belgian Mauserin patruuna 7.65 x 53 mm tunnetaan nykyisin enimmäkseen
"Argentiinan Mauserin" patruunana, vaikka kyseisen kaliberin aseita myytiin
moniin maihin, muunmuassa Turkkiin satatuhatta kappaletta enemmän kuin Argentiinaan.
Turkin Mauserit M/ 1890 oli tosin valmistettu enimmäkseen Saksassa.
FN valmisti myöskin metsästysaseita, eli kaikki puolitukilliset aseet eivät olleet
sporterisoituja entisiä sotapyssyjä, vaan jo alkuaan siviilikäyttöön rakennettuja.
Koska vaihtoehtoja on paljon, ei tyhjentävää vastausta voida antaa. Sarjanumerostakaan
ei voida päätellä mitään, koska belgialaiset asetehtaat tuhosivat tilaus- ja
toimitusrekisterinsä 2. maailmansodan aikana. Niiden joutuminen saksalais-miehittäjien
haltuun olisi voinut johdattaa Gestapon aseenomistajien kimppuun, suorittamaan
kotietsintöjä ja takavarikointeja.
Matoisessa ja sotaisassa maailmassa on vaikeaa nimetä järjettömämpiä käytäntöjä,
kuin ovat ampuma-aseiden luvanvaraisuus ja niiden rekisteröiminen. Sotilasaseiden
tapauksessa on jotenkuten ymmärrettävää esimerkiksi aseiden varustaminen
sarjanumeroilla - kirjanpidollisista syistä - mutta siviiliaseiden tapauksessa on
numeroinnista koituva ainoa hyöty se, että omistaja saa EHKÄ halutessaan selkoa siitä,
milloinka hänen keräilyaseensa on valmistettu. Asia olisi voitu hoitaa leimaamalla
aseisiin valmistumis-päivämäärä. Juoksevan sarjanumeron perusteella on
valmistusajankohdan selvittäminen vaikeaa tai mahdotonta, jos asetehtaan kirjanpito on
jouduttu tuhoamaan vihollisen tunkeutuessa maahan.
Ja kun jokin maa valloitetaan tai miehitetään, on eräs maahantunkeutujien
ensimmäisistä toimenpiteistä kautta aikojen ollut yksityisomistettujen
ampuma-aseiden/niiden omistajien rekisteriluetteloiden haltuunottaminen. Siksipä ei
"pimeiden" aseiden hallussapito ole yleisen oikeustajun mukaan rikos tai edes
moitittava teko, vaan olennainen osa omaehtoista maanpuolustustoimintaa "pahimman
vaihtoehdon varalta". Pitäähän valloittajien olo tehdä jollakin tavoin tukalaksi,
ja siinä touhussa on kyettävä toimimaan omin voimavaroin - "turvautumatta
vieraaseen apuun", jota Suomen kaltainen Euroopan Syrjäkylä ei kuitenkaan saa
mistään, kun sitä kipeimmin tarvittaisiin: Nähtiinhän tuo Talvisodan aikaan.
"Keskus-aserekisterin" puolestapuhujille voitaisiin esittää parikin
kiusallista kysymystä: Minkä vieraan vallan tai vihamielisen ideologian toimeksiannosta
te olette maanpetollista puuhasteluanne harrastaneet? Ja minkä vieraan vallan tai
ideologian edustajille on rekisteritietoja kenties jo vuodatettu??
Pete
Hirveä hirvilatinki
Kun kokemus jälleenlataamisesta on vielä toistaiseksi melko niukkaa, ja budjetti ei
salli luodinnopeusmittarin hankintaa, on latausten kehittely toisinaan hiukan vaikeaa.
Voisitko käydä kertauksen omaisesti läpi esim. paineen päättelemistä eri merkeistä
kuten esim. nallin "liiskaantumisesta" ym. huomioiden muut mahdolliset asiaan
vaikuttavat seikat kuten sulkuväli ym.
Kehittelin taannoin hirvijahtia varten seuraavanlaista patruunaa: Kaliperi .30-06, hylsy
Sako, nalli Winchester LR, luoti 12 g Mega, latauksia kokeilin N560:lla 3,8:lla grammalla
suurimman määrän ollessa 4,0 g. Testasin latauksen: Karmea liekinheitin, joka sokaisee
silmät jopa päivänvalossa. Aseena oli Valmet 412 tuplapiipuilla. Kun mietittiin syytä
kavereiden kanssa, tuli mieleen kaksi vaihtoehtoa (nopeusmittaria ei siis ollut
saatavilla): Ruuti ei ennätä palaa piipussa, ts. liian lyhyt piippu suhteessa ruudin
palonopeuteen, tai sitten epätodennäköisempänä vaihtoehtona liian alhainen lataus ts.
ruuti palaa epätasaisesti ja siten myös piipun ulkopuolella.
Miten piipunpituus vaikuttaa lähtönopeuteen kiväärikalipereissa ja miten paljon ruudin
palonopeudella on merkitystä? Ko. aseessa on melko lyhyet piiput, muistaakseni luokkaa
22" tai 23". Onko aseeen rakenteellisessa kestävyydessä (tuplaluodikko)
jotakin, joka voisi vaatia tavallista pulttilukkoista alhaisempia paineita?
Kantavana ideana oli kehittää "napakka" lataus, eli käyttää tuoreessa
kysy/vastaa- palstallakin esiintyneessä jutussa mainittua .30-06:n tehoreserviä
hyväksi. Latausta ei luonnollisestikaan ole tarkoitus viedä aivan äärirajalle,
tarkoitus olisi saada lisää tehoa, turvallisuuskin huomioiden.
(Ostaisin kyllä sen 9.3 x 62:n jos varat sen sallisivat...) Juuri tässä kohdassa
törmään ongelmaan: Ei mitään käsitystä paineesta/nopeudesta! Ajattelin kehittää
ensi syksyksi sopivan latauksen Norman 13 g:n Oryxille em. periaatteita noudattaen.
Olisiko vinkkejä?
T: Marko
Koska
latauksesti on ns. Virallisen Valistuksen "siunaama", eikä siis
"supu"-, kevyt-, tai säästölataus, voinee komponenttien valmistajiltakin
kysellä tietoa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä epänormaalin (?) suuren
ja häikäisevän suuliekin muodostuksen vähentämiseksi. Luodin valmistaja (Lapua Oy)
tai ruudin tuottaja (VihtaVuori Oy) ovat lähinnä velvollisia jakamaan neuvoja
tuotteittensa käytöstä, etenkin kun lataukset ovat julkaistun
"ohjesäännön" mukaisia; ehkä sentään hiukan alakanttiin. Ruudin lisäys ei
tosin korvaa sitä, mitä piipunpituudesta puuttuu, eli johtopäätöksesi on oikea,
joskin mainintasi piipunpituuksista on epämääräinen: Yksikkö nimeltä MILLIMETRI on
yli 200 vuotta vanha, ja mittanauha on sitäkin vanhempi keksintö.
Jos tuntisin ruudin N560 koostumuksen, nimenomaan lisäaineiden suhteen, edes niin hyvin
kuin vaikkapa Hodgdon H870:n/ Olin-Mathiesson WC 870:n analyysitiedot, niin osaisin
todennäköisesti neuvoa toimenpiteet ja laatia ennusteen senkin suhteen, voidaanko
epäkohta eliminoida ylimalkaan, vai pitääkö ruutilajia vaihtaa. H870 kehittää sekin
aikamoisen lieskan piipun tai putken suulle, ja on taatusti liian hidaspaloista
lyhytpiippuiseen .30-06 kaliberin luodikkoon 12-grammaisen luodin saatteeksi. Etenkin
Gatling-tyyppisellä konetykillä GAU-4 tulittaminen hämärässä valaistuksessa tuo
mieleen liekinheittimen "alku-suhaukset" sytytysvaiheessa; liekki vain on
kirkkaampi. On olemassa tiettyjä yhtäläisyyksiä N560:n ja H870:n välillä, vaikka
jyvämuoto on erilainen valmistusteknologioista johtuen.
Alkuaan ovat molemmat ruudit nitroselluloosaruuteja, jotka jälkikäsitellään
imeyttämällä ruutijyvien pintakerrokseen nitroglyserolia; H870:een vesi-emulsiosta,
N560:een ehkä spriiliuoksesta. N560:en perustana on vuosikymmenten ajan valmistettu
putkijyväruuti N160. Tiedossa ei ole, sekoitetaanko salainen "piipunsuoja-aine"
jo taikinamaiseen ruutimassaan ennen sen pursottamista putkeksi makarooniprässistä
kehitetyllä aparaatilla. H870:een lisätään tinadioksiidia sakeahkoa oksalakkaa
muistuttavaan liuokseen, josta pallomaiset ruutijyväset muotoutuvat, uidessaan kuumassa
suolavedessä, jossa nitroselluloosan liuotin tislautuu pois ruutiliuos-pisaroista.
Veden suolapitoisuus on säädetty siten, että pisarat eivät kunnolla kellu, eivätkä
ne uppoa liian nopeasti ennen kovettumistaan. Suola on kemiallisesti tehotonta. Sen avulla
säädellään vain "uimaveden" ominaispainoa. Liuotettu ruutimassa on hiukan
sitä kevyempää, ja kovettuneet jyvät hieman suolaliuosta raskaampia. Pisarat ovat
aluksi kuin sammakonkutua, sitten kuin muikunmätiä, kovettuen prosessin edistyessä
kumimaisiksi ja lopulta muovimaisiksi pikku helmiksi. Ilmeisesti kumpainenkin ruutilaji
sisältää 12.5 % verran typpidioksidiksi sitoutunutta typpeä, joka on kohtalaisen hyvin
liukenevaa liuottimeen, kuten Suomessa käytettävään eetteri-alkoholiseokseen, jonka
kansanomainen nimi on "Hokmannin tipat".
(Pohjoisimman Suomen apteekeista myytiin aikoinaan "Gutt. Hoffmannii"
paikallisille viinamäen miehille eräänlaiseksi terveysjuomaksi, joka aiheutti pikaisen,
mutta lyhytkestoisen "sammumisen". Lumihankeen nukahtanut sahtimieskään ei
ehtinyt jäätyä tönköksi ennen heräämistään. Pelkän alkoholin aiheuttamasta
narkoosista ei hankeen sammunut tipoittelija olisi herännyt ehkä milloinkaan, tai olisi
ainakin saanut paleltumia. Apteekkarit tunsivat yleensä kanta-asiakkaidensa sietokyvyn,
säännöstellen kerralla myytävän annoksen sen mukaiseksi. Reseptivapaasti edelleen
saatavien kamferitippojen liuottimena on Hoffmanin tippoja. Muutamien kamferia
sisältävien ruutilajien liuottimen koostumus vastaa jokseenkin vanhoja
"laakitippoja". Kamferilisäyksellä saadaan ruuti plastiseksi ja
sitkeäjyväiseksi).
Suurempaan typpidioksidi-pitoisuuteen nitrattu selluloosa on räyhäkämmin palavaa, mutta
vaikeammin liukenevaa. Noin 13 % typpeä sisältävä nitroselluloosa muistuttaa
pikemminkin huopaa kuin muovia ja jos typpipitoisuus on maksimaalinen, 13.3 % luokkaa,
jäävät nitroselluloosan kuidut irralleen, kun liuotin on haihdutettu pois. Näin
korkeaan nitrautumisasteeseen ei päästä tavanomaisella typpi- ja rikkihappojen
seoksella, vaan kaasumaisilla typen ja hapen yhdisteillä, eikä siihen edes pyritä
ruutituotannossa. Liukoinen, liukenematta jääneitä kuituja niukalti sisältävä
"pyroxyliini" on helppo pursottaa putkiksi tai langoiksi.
Jos typpipitoisuus on 12.5 % luokkaa, kaasuuntuu ruuti palaessaan yhtä
epätäydellisesti, kuin pilkkeet sodan aikaisessa auton häkäpöntössä, palaessaan
vajavaisella happimäärällä, joka riitti ylläpitämään vain kituliaan kytemisen.
Ruutikaasu sisältää palamiskykyisiä ainesosia, kuten vetykaasua, häkää ja metaania,
sekä tietenkin typpikaasua. Riittävällä happimäärällä palava ruuti muodostaa typen
lisäksi hiilidioksidia ja vesihöyryä, mutta täydellinen palaminen kehittää myös
jopa tuhatkunta astetta korkeamman lämpötilan kuin "häkäpytty-palaminen".
Patruunoissa, joiden ruutimäärä on piipunreiän tilavuuteen verrattuna suhteellisen
suuri, ei ole edullista poltella korkean kuumuuden kehittäviä ruuteja.
Piipunputki turmeltuu "palamalla" (nopeiden, rajujen lämpötilanvaihteluiden
aiheuttaman eroosion seurauksena; kuten murenevat saunan kiuaskivet), eikä niinkään
kulumalla, vaikka usein toisin väitetään, kun tarkoituksena on vaikkapa ehkäistä
rautavaippaluodillisten patruunoiden maihinnousu Suomemme rannoille ja tuleminen
"markkinahäiriöiksi", eli hintavertailujen perustaksi. Erittäinkin hintavissa
ja maineikkaissa metsästyspatruunoissa saattaa tosin olla rautavaippaluoti:
"Nikkelivaipan" nikkelikerros on vain pintasilaus. Magneetti paljastaa sen alta
löytyvän metallin todellisen lajin. Kolmas piipunreiän turmeltumisen muoto on
korroosio, eli ruostuminen tai syöpyminen. Sen aiheuttamisesta syytetään
"laadultaan epämääräisiä halpatuontipatruunoita, joiden nalleissa on mitä-lie
rotanmyrkkyä", mutta aseensa ruostuttanut pyssymies löytää todellisen vikapään
peiliin vilkaisemalla.
Nitroglyserolin imeyttämisellä ruutijyvien pintaan saadaan aikaan kompromissi-ruuti,
joka palaa syttymisen jälkeen kuumalla liekillä, mutta jatkaa palamistaan
"Mendelejevin Periaatteen" mukaisesti - eli häkäpytty-palamisena, kehittäen
palamiskykyisiä kaasuja ja ehkä jopa hiilipölyä. Piipunsuusta ulkoilmaan päästyään
ja ilman happeen yhtyessään vety, metaani, häkä ja mahdollinen hiilitomu leiskahtavat
ilmiliekillä. Suuliekin kirkkautta lisäävät ruutimassaan kenties lisätyt
epäorgaaniset hivenaineet, kuten piipunsuoja-aineeksi lisätty tinadioksiidi, joka
välillä pelkistyy höyrystyneeksi metallitinaksi, mutta palaa taas ilmassa oksiidiksi
eli "tinatuhkaksi".
Joitain hivenaineita voidaan lisätä myös suuliekin estoaineeksi, mutta niitä tarvitaan
lähinnä tykkiruudeissa. Nitroglyserolia käytetään ruutijyvien pinnan kyllästeenä,
koska se enentää ruudin syttymisherkkyyttä, sisältää kemiallisesti sidottua
lämpöenergiaa enemmän kuin nitroselluloosa, palaen siis kuumalla liekillä, ja se
sisältää myös pienen ylimäärän happea, jota "pyroxyliini-nitroselluloosa"
on vailla. Kun nitroselluloosaruuti on kunnolla lämmitetty kuumalla alkupalamisella, se
jatkaa palamistaan niukemmallakin lämmöllä suhteellisen puhtaasti ja säännöllisesti.
Pyroxyliiniruutien tavanomaisia epäkohtia, joidenkin ruutijyvien jäämistä syttymättä
ja muutamien jyvien "sammumista" alkupalamisen jälkeen, ei ainakaan pitäisi
esiintyä. Aina taattu syttyminen voi tosin olla myyntipuhettakin.
Ruutijyväthän on "kuorrutettu" syttymisherkkyyttä vähentävällä
uretaanijohdannaisella, sentraliitilla, ettei aseen pesäpaine kohoaisi liian nopeasti
kovin korkeaksi. Sentraliitin kaltaista "hillitintä" on sekoitettu myös
ruutimassaan. Sen avulla kontrolloidaan ruudin palamisnopeutta, ja se toimii myös ruudin
stabilisaattorina. Nitroselluloosahan ei ole luonnostaan pysyväinen yhdiste, vaan se
hajaantuu verkalleen itsestään selluloosaksi, ja kaasumaisiksi typen oksiideiksi. Tämä
ominaisuus on tuottanut turmelusta mm. suomalaiselle kulttuurihistorialle:
"Salawiinan Polttajat" muuttuivat ruosteenruskeaksi jauheeksi. Anarkkisen
riemastuttava "Peski ja Lappa" pätkis-sarja on myös tuhoutunut sukupuuttoon:
Yhtään kelaa ei liene jäljellä?!
Entisaikojen elokuvafilmien materiaali oli nauhaksi valssattua gelatinoitua,
kamferilisäyksellä notkistettua nitroselluloosaa, joka hajaantui itsekseen muutaman
vuosikymmenen juoksussa pölymäiseen olomuotoon. Filmiltä vaadittiin lasimaista
kirkkautta, joten nitraattifilmin selluloidiin ei voitu lisätä stabilointiaineita, joita
kyllä tunnettiin jo 1800-luvulla. Ruutikemisti Munroen keksimästä
"Indurite"-rannikkotykkiruudista muottiinvaletut, vuodesta 1913 vuoteen 1926
tuotetut Edison-Bell "Blue Amberol"-soittolieriöt ovat säilyneet
kirkasäänisinä meidän päiviimme asti (ellei grammofooni-kauteen siirtyneen perheen
nuoriso käyttänyt niitä ilotulitusrakettien "moottoreina").
Niin myös Edisonin studioiden tuottamat "Diamond Disc"-äänilevyt, vaikka
niitä on joskus soiteltu hakaneulan ja tulitikkurasian avullakin, kun alkuperäisen
soittimen timanttineula oli katkennut, eikä uusia saanut enää mistään. Etenkin
ruutilieriöt kestivät "toiston uskollisuuden wähenemättä" jopa 20 000
soittokertaa. Taannoiset vinyyli-LP:t, EP:t ja sinkut alkavat hukata herkimpiä
nyanssejaan jo noin sadan soittokerran jälkeen. Pintakovan ja kemiallisesti vakaan
Induriitin keksijä Munroe tunnetaan alallamme myös ontelopanoksen periaatteen
keksijänä.
"Munroen Efektiä" alettiin soveltaa käytäntöön vasta runsaat puolisataa
vuotta sen havaitsemisen jälkeen. Suomessa kuitenkin jo aiemmin, ehkä 1920-luvulla,
ratakiskon katkaisupanoksen muodossa. Nykyisistä "ex tempore"-sovellutuksista
raflaavimpia on kilometrin(kin) pituinen viuhkamiina, joka ladataan tienvieren
"sillankaideprofiilin" pinta, ojan puolella, muovailtavalla heksogeenilla.
Kaidemiina toimii kuin pitkäteräinen viikate. "Ruohona" on vihollisen
marssikolonna, joka houkutellaan jalkautumaan kaiteen kohdalle jollakin motituskonstilla.
Jyrähdyksen jälkeen käydään kysymässä, että: "Onkos täällä ehkäpä
tapeltu?! Tie on täys miehenpuolikkaita."
Nämäpä taas soitannon alalta, yms. huvituksista. Tupla-Valmettisi latingin tarkistin
VihtaVuoren uudesta manuaalista. Spesifinen resepti löytyi 12-grammaiselle Scenarille.
Annos on "kultaisella keskitiellä" minimin ja Max. Loadin välillä.
Testipiippu on ollut 62 cm:n pituinen, eli ruuti N560 on yksinkertaisesti liian
hidaspaloista karabiinipituiseen piippuun. N150 tai N550 voisi antaa jopa suuremman
nopeuden. Magnum-luokan lataus vaatii, palaakseen tehokkaasti loppuun saakka, myöskin
Magnum-luokan piipunpituuden. Kiinteää palavaa ruutia N560 voi olla vielä suuliekin
seassa, ja jos "piipun suoja-aine" on tinadioksiidia, korostaa ulkoilmaan
vapautunut tinahöyry, happeen uudelleen yhtyessään, liekin häikäisevyyttä.
Nitroglyserolilla pinnoitetun ruudin palonopeuden omatoimiseen lisäämiseen ei ole
olemassa helppoa, turvallista kotikonstia! N100-sarjan ruuteja tohtii vielä härnätä
pienillä virikepanoksilla N300-sarjan ruutia, jos tietää, mitä on tekemässä. Tykkien
laukauksissa on ruutivirikkeen käyttö pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta
tykkiruutien ominaisuuksia ei pyritäkään salailemaan niiltä, jotka latinkeja laativat.
Hirmuinen suuliekki voi syntyä ruudin stabilointiaineestakin.Stabilisaattoria tarvitaan
sitomaan itseensä ruudin hajaantuessa muodostuvat typpioksidit, jolloin ne eivät karkaa
ruudista. Hajaantumisprosessi olisi muutoin itse itseään kiihdyttävä ja lämpöä
synnyttävä - aina ruudin itsesyttymiseen saakka. Lievemmissä tapauksissa ruuti
heikkenee ajan myötä, koska nimenomaan typpi antaa ruutikaasulle "poweria"
sekä paisuntakykyä, ja happi on välttämätöntä ruudin palamiselle. Ruutijyvistä
karkuun haihtunut typpioksidi koostuu näistä kaasuista. Stabilisaattori vangitsee
karkulaiset. Stabiloiva aine voi olla epäorgaanista, lievästi alkaalista suolaa.
Alkuperäisessä Ball-C (1)-ruudissa oli tässä tarkoituksessa liitujauhoa, jolla
stabiloitu ruuti on ikuisesti pysyvää.
Vietnamin sodan aikaan käyttöönotetun kiväärien Stoner-sulkumekanismin
"kaasupilli" meni kuitenkin usein tukkoon liitujauhosta, joten piti omaksua
orgaaninen stabilisaattori. Ball-C (2)-ruudissa se on ruutimassaan sekoitettua
etyyli-sentraliittia. Stoner-mekanismi on rynnäkkökivääreissä AR-15 ja M16, sekä sen
variaatioissa. Liitujauholla stabiloitu ruuti kehitti kirkkaan suuliekin, hehkuvien
liitupartikkelien toimiessa Tilley-lampun "hehkusukan" tai
Drummont-"kalkkivalaisimen" hehkukappaleen tavoin.
Sukallinen voimalyhty eli Petromax on yhä yleisesti käytössä. Drummont-valon käyttö
rajoittui valonheittimiin ja "taikalyhtyihin" sekä elokuvaprojektoreihin
maaseudulla, jota ei oltu sähköistetty. Petroolilyhdyn liekin kuumentama liidunpala ( =
engl. "chalk"; termi "kalkkivalo" on käännöskukkanen) hehkui
kirkasta, sinertävää valoa, jäämättä paljoakaan jälkeen hiilikaarilampun
valovoimasta. Liituun oli imeytetty pieni määrä torium- ja cerium-suoloja, kuten myös
Tilley-sukan kudokseen. Pelkkä liitukin valaisee toki esim. hitsausliekillä
kuumennettuna.
Nykyisin on Drummont-valaisin unohdettu keksintö, kuten myös Jablokovin ja Jacobin
"kynttilät", joissa valon synnytti sähkövalokaarella kuumennettu liitu tai
vastaava materiaali. Ensimmäiset, jo vuonna 1832 keksityt vaihtovirta-generaattorit
syöttivät virtaa katuvalaistukseen käytettyihin "kynttilöihin", jotka olivat
vanhin käytännössä toteutettu sähkövalaistuksen menetelmä. Itsesäätyvä
hiilikaarivalaisin syrjäytti ne käytöstä varsin pian 1850-luvulla ja
sisävalaistukseen keksittiin hehkulamppu v. 1879, kuten jokainen muistanee. Sen
kehittelyyn osallistui muuan Hiram S. Maxim niinkin "johtavana sieluna", että
Thomas A. Edison lahjoi hänet siirtymään pois sähkö-alalta, ja Edison myös yllytti
Maximia kehittelemään "kuolemansorviaan".
Ruuti N560 saattaa olla sopivaa 200-grainisten Oryxien saatteeksi, eli pidä se
toistaiseksi tallessa. Aseesi piippuparin pituuden vajavuudelle ei mahda mitään!
Kaksoisluodikkoon ei voi asentaa edes jatkoputkea, kuten vaikkapa pulttilukkoiseen pyssyyn
voisi. Täytyy toimia "annetuilla ehdoilla"! Kaksoisluodikon kestävyydessä ei
ole ratkaisevaa eroa pulttilukkoiseen verrattuna, tai riippuu siitä, mihin vertaa:
Arisakan ja Ruotsin Mauserin lujuuksilla on sota-asepuolella vissi ero, puhumattakaan
niistä Springfield M 1903:n yksilöistä, vuosikerta 1917, joiden valmistusvirheiden
takia joudutaan .30-06 kaliberin patruunat yhä vieläkin lataamaan SAAMI-normien mukaan
melko kesyiksi.
TÄRKEÄ HUOMAUTUS: VihtaVuoren nykyiset reseptit on kirjoitettu
C.I.P.-normien mukaiseen maksimipaineeseen, eli kovimmilla mälleillä on
"tehoreservi" käytetty turvalliseen ylärajaansa asti. Painetta lisättäessä
alkaa kylsyjen käyttöikä lyhentyä, ja sitten myöskin aseen elinkaari. Valmetilla
(viimeisillä malleilla, joissa on lisäsulku-koroke piippuparin peräpäästä alaspäin
ulottuvana) on edullista ampua kovimmat kaatolatingit alapiipulla. Yläpiipulla ampuminen
rasittaa liukusulkua "taittomomentin" kautta. Alapiipun rekyylin ja piippuparin
massanhitauden yhteisvaikutuksesta syntyvä rasitus kohdistuu lähinnä lisäsulkuun,
koska se on pääsääntöisesti pituussuuntainen.
Winchester LR-nallia voi käyttää jonkinlaisena paine-anturina, vaikka sen tasoittumisen
asteesta eri painetasoilla ei ole tehty yhtä tarkkoja havaintoja kuin vanhoista
VihtaVuoren nalleista n:o 28 (joiden valmistus lopetettiin yllättäen, kun niitä
alettiin käyttää jo yleisemminkin paine-indikaattoreina). Kun enimmäispaineen raja 405
Mega-Pascalia (n. 4000 ilmakehää pietzosähköisesti mitattua painetta) alkaa
lähestyä, on Winchester LR-nallin reunapyöristyksen ja nallipesän sauma vielä
jotenkuten havaittavissa. Jos nalli ja hylsynkanta ovat kuin samaa ainetta, eli nalli
levinnyt pesän täyttäväksi, ja reunapyöristys muuttunut teräväksi, aletaan olla
ylipaineiden alueella.
Tupla-Valmet voi, muistaakseni yläpiipulla ammuttaessa, petkuttaa lataajaa,
näyttämällä ylipaineen merkit täysin normaaleillakin paineilla. Kyseessä oli ns.
"leipurinhattu-ilmiö", eli lievästi ylisuuren sulkuvälin aiheuttama nallin
perääntyminen ulkonemaan hylsystä, hieman ennenkuin hylsynkanta iskeytyy baskyylin
iskupohjaan. Omalle kohdalleni sattui ilmiö testattaessa 9.3 x 74R-patruunan
säästölatauksia ruudilla N340. (Turhempaa julkaistua lehtijuttua en muista
kirjoittaneeni milloinkaan, kuin oli tämän "herrasväen patruunan"
jälleenladattavuuden tutkimusraportti. Eihän ylimystö harrasta kotilatailua.!!).
Tutkimatta jäi, oliko kyseisten hylsyjen kantalaippa kenties liian ohut.
Mauser-tyyppiseen pulttilukkokivääriin suunniteltua .30-06 kaliberin patruunaa
kaksoisluodikossa käytettäessä ovat sulkuväli-ongelmat mahdollisia ja
todennäköisiäkin, koska aseessa on kaksi (aina hieman erikokoista) patruunapesää, ja
hylsyn hartiat ovat loivakulmaiset. Valmetin ulosvedinkonstruktio voi ehkä estää
laukeamattoman, vaikka sulkuvälin välys on liiallinen, mutta hylsykiskuri rikkoutuu
herkästi, jos luodikkoa taitetaan kiinni, kun pesässä on jostain kohdastaan
lievästikin ylimittainen urahylsyinen patruuna, joista juuri .30-06 työllisti ehkäpä
eniten Valmetin takuu-korjaajia.
Jos käyttämäsi ruuti-/ luotiyhdistelmä haluttaisiin antavaksi täysi liike-energian
tuotto ja hyöty, pitäisi hylsyn hartiakulman olla lähempämä 30 kulma-astetta, kuten
on Parker Otto Ackleyn jo noin 60 vuotta sitten ideoimissa .30-06 Improved-hylsyissä,
jollaiseksi tehdaspatruunan hylsy muovautuu laukaistuna "parannetussa"
patruunapesässä. Mainittu parannus olisi toteutettavissa muutamia sekunteja
kestävällä patruunapesän lastuavalla työstöllä, joka siis muuttaa vain pesän
olkakartion nykyisestä 17 asteen 30 minuutin luisevuudestaan jyrkemmäksi,
ehkäisemättä tavanomaisiin hylsyihin ladattujen tai tehdasladattujenkaan patruunain
ampumista. Sulkuväli ei muutu, jos sen ei haluta muuttuvan, mutta kaksoisluodikon pesien
sulkuvälit voidaan yhdenmukaistaa "improveerauksen" yhteydessä, jos työn
tekijä osaa hommansa.
Ampu-muovautuneisiin jyrkkähartiaisiin hylsyihin ladatut patruunat parantavat nimenomaan
hitaasti palavien ruutien hyötysuhdetta aseissa, joiden piipunpituus ei ole riittävä
täyden tehopotentiaalin saamiseen pidempään piippuun kehitetyllä
latausyhdistelmällä. Ruutimääriä ei häädytä edes lisäämään Virallisen
Valistuksen siunaamista Magnum-tehon rajaa hipovista enimmäisannoksista, vaikka hylsyn
hieman kasvanut tilavuus sen sallisikin. (Kaliberiluokassa .30/.308/ 7.62 mm tuo
"magnumillisuuden raja" on 4.0 grammaa ruutia - jos ruutipanoksesta pystytään
muuttamaan luodin liike-energiaksi vaikka vain 1000 Joulea kustakin grammasta, eli
yhteensä 4000 Joulea. Hyötysuhteen vaatimus ei ole mitenkään kohtuuton: Alle 30 %).
Nimenomaan .30-06 -kaliberiset, suhteellisen lyhytpiippuiset aseeet pitäisi jokainen
muuttaa .30-06 "Improved"-pesäisiksi, mutta löytyneekö Suomesta pesityksen
korjaajia - yhtäkään?
Patruuna .30-06 on sinällään vihonviimeinen vaihtoehto kaksoisluodikkoon, johon
vanhoillisen (mutta pragmaattisen) näkemykseni mukaan kuuluu laippakantahylsy. 7.62 x 53R
lähentelee ihannetta yleiskäyttöaseessa maassamme, jossa norsun, sarvikuonon tai Kapin
puhvelin kanssa joutuu harvemmin silmätysten: Meikäläiset sarvikuonot eli änkyrät
talttuvat muutamalla .22 Colibrin terävällä nokkaisullakin. Sinun lienee pakko tulla
jotenkuten toimeen jo olemassaolevalla kalustolla! Suosittelen seuraavanlaista
käytäntöä: Kun tyhjentelet hylsyjä (kiireettömästi; ampumaradalla) tee metalliin
tarttuvalla tussikynällä merkki yläpiipulla ammutun hylsyn kantaan, ja jätä alapiipun
hylsy merkitsemättä.
Näin voit ladata erikseen patruunat kumpaankin pesään. Hylsyjä supistettaessa on
tällöin jopa mahdollista minimoida sulkuvälin välys piippukohtaisesti, suorittamalla
vain hylsyn kaulaosan supistaminen: Hylsyjen täyssupistus-holkkia ("resizing
die") ei tällöin kierretä latausprässin ylä-orteen niin syvälle, että holkin
suu nojaa ylimmässä kohdassaan olevaan hylsynpitimeen, vaan holkin ja hylsynpitimen
väliin jätetään esimerkiksi 1.2 mm:n rako (jonka leveyden voi "tulkata"
kielonkukka-kymmenpennisellä). Osittaissupistetut hylsyt ovat piippukohtaisia, joten ne
on suositeltavaa merkitä jollain nopealla silmäykselläkin erottuvavalla tavalla.
Jommankumman piipun hylsyn niklaus ja toisen piipun hylsyn kemiallinen mustaus olisivat
selkeimmin erottuvat merkintätavat, mutta sitten on muistettava "selkäytimellä ja
tilanteessakin", kumpaanko piippuun kuuluu tumma hylsy ja kumpaanko hopeanvärinen.
Meille vieraan siirtomaa-nostalgian (ja jonkun Valmetin "rakutaattorin" )
aikaansaama kaksoisluodikko-villitys alkaa onneksi olla ohi Suomessa: Allahille/
Hospodille/ Ukko Ylijumalalle/ Jehovalle kiitos ja Korkia Weisu! Kyseessä on
pääsääntöisesti tehdaspatruunoita polttelevien "safari-erämiesten" suosima
asetyyppi, jonka patruunain jälleenlataamisessa on jos jonkinlaista kommervenkkiä ja
ylimääräistä muistettavaa. Tämä tulkoon mainituksi niille, jotka ovat parhaillaan
harkitsemassa asehankintaansa tulevalle ulkorata- ja jahtikaudelle.
0904 MM; Pete
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 14 >> Osa 13 >>
Osa 12 >> Osa 11
>> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >>
Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >>
Osa 4 >> Osa 3
>> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters
Kickback - Q&A in English Linkkisivulle