<< Uusimmat Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English Linkkisivulle
TOKKO TIETOA ON ?
"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen
Osa 14, päivitetty 08.04.2000
Patruuna kadoksissa!
Sain Ruottin maalta puhelimitse viestin, että jostain roskakorista oli löytynyt
seuraavanlainen tuonen tuoja: Ammuksen halkaisija n. 20 mm. Hylsyn pituus n. 115 mm.
Kokopituus n. 185 mm. Hylsy urakantainen, hartiallinen. Hylsyn kannassa numerosarjat:
06675002 ja 06673004. Ammuksessa punaisella seuraavat litaniat: ÖHK 71, 75, SLSGR, M/71,
06675001. Ammus sinikärkinen, tasapäinen, ympäri keltainen teippi. Mistä kyse?
Josko saisi listaa hyvistä tietoteoksista asehistorian ja -tekniikan alalta ? Kaunista
kevättä tv. KJA
20 mm
patruunoita, tätä patruunanpituus- ja hylsynpituusluokkaa, on jopa yllättävän suuri
valikoima. Kaipaan lisätietoa hylsynkannan läpimitasta. Monissa hakemistoissa on
patruunat luetteloitu kantamitta-järjestyksessä. Näyttääkö siltä, että ammuksessa
on erillinen sytytin, vai onko se selvästi umpikärkinen ? Jos kranu on varustettu
kärki-iskusytyttimellä (joka on yleensä ei-rautametallista sorvattu, eikä siis tartu
magneettiin, kuten ammuksen runko-osa), erottuu sen kärjen tasopinnassa jonkinlainen
kansilaatta; messinkiä tai alumiiniseosta. Tällainen rakenne on lähes vallitseva
herkissä iskusytyttimissä 20 mm kaliberiluokassa.
Räjähtävälläkin ammuksella varustettu patruuna on käsittelyvarma, koska sytytin
virittyy vain ammuksen rihloista saaman kiertoliikkeen keskipakoisvoimasta. Muulla tavoin
putki- ja lähivarmistettuja sytyttimiä on vaikeaa rakentaa 20 mm kokoluokkaan, jos
halutaan herkkyyttä, eli mahdollisimman lyhyttä viivettä osuman ja räjähdyksen
välillä. (Yleistietona mainittakoon, että HERKKÄ sytytin aikaansaa
"kukunnan", vaikka ammus ei osuttuaan hidastuisi lainkaan iskunopeudestaan.
JÄYKÄN sytyttimen toiminta perustuu ammuksen nopeuden alenemiseen. Kiväärikaliberin
räjähdeluodeissa on sytytin yleensä jäykkää perustyyppiä, vaikka kukunta tapahtuisi
jo ruohikossa, kaislikossa tai olkikatossa, luodin siis osumatta varsinaiseen kiinteään
kohteeseen. Kiväärinluodin nopeushan alenee varsin vähäisestä vastuksesta).
Tikkakoski Ti 15/18-sytytinten "hipaisuherkällä" variaatiolla varustettuja
Norsupyssyn tai Vekottimen patruunoita ei suositeltu ammuttaviksi vesi- tai
räntäsateella. Ne oli tarkoitettu toimimaan mm. tähystys-ilmapallon kangaskuoreen tai
puiden oksiin osuessaan. Pst kiv L-39:n fosforikranaateillahan sytyteltiin metsäpaloja
vihollisen etulinjan takana kesähelteillä, ja puiden oksistoon viritetty latvapalo oli
hankalampaa sammuttaa kuin aluskasvillisuuteen levinnyt kulo.
Jos tylppäkärkinen ammus on "monoliittinen", eli kärki ja runko samaa rautaa
- nimenomaan rautaa, eikä karkaistua kovaksi - on kyseessä harjoitusammunta-patruuna.
Panssariammukset ovat yleensä kärkevämpiä ja karkaistuja niin koviksi, että
kärjellä voi vetää viirun lasiin. Jos ammus olisi suomalainen, tarkoittaisi sininen
väri - ainakin sota-ajan tuotteessa - juuri panssarinmurto-ominaisuutta, ja valkoinen
nauha valojuovakkuutta, mutta merkinnät viittaavat johonkin Skandinavian maahan,
todennäköisesti Ruotsiin, koska norjalainen ja tanskalainen kirjain Ö ovat
toisenmalliset (= O ja vinoviiva päällä). Ruotsin Örebrossa on kai jonkinlaista
lataamotoimintaa, vaikka monen muunkin kirkonkylän nimi alkaa Ö-kirjaimella. Otaksumat
värikoodista ovat: Valojuovallinen harjoitusammus. Keltainen juova siis valojuovaisuuden
tunnus. Samoin kirjaimet "LS" litaniassa. (Ljus-Spår = ruots:
Valo-Juova). Nämä ovat VAIN arvailuja!
Madsen-konetykki
pyörälavetilla.
Käytettävissäni olevassa kirjallisuudessa on vain kiväärikaliberien
värikoodi-luetteloita: Joissakin on suurin kaliberi 12.7 x 99 mm, muutamissa 14.5 x 114
mm, mutta järeämpiä ei yhdessäkään. Lehtimies-urani päätyttyä
(peruuttamattomasti) elokuun 15. päivänä 1996, lahjoittelin lukuisia itselleni
tarpeettomiksi otaksumiani kirjoja, mm. "Jane's Infantry Weapons:in",
kavereilleni, joilla oli niille enemmän käyttöä.
Patruunan kaliberi on 99 % todennäköisyydellä 20 x 120 mm Madsen: Konetykin, mutta
myös panssarintorjuntakiväärien ryhmään lukeutuvan jalkaväen automaattitykin
patruuna. Konetykkejä käyttivät monien maiden (mm. Suomen) laivastot kevyenä
kaksois-ilmatorjuntakanuunana. Jalkaväen automaattitykki on hieman raskaanlainen
pst-kivääriksi. Massaa lisäsi jopa 30 patruunan vetoinen rumpulipas, joka painoi
täytettynä lähes 15 kg. (Joissain lähteissä mainitaan myös 15 patruunan rumpulipas).
Varsinainen ase painoi 53 kg; "kevyellä" haaralavetilla 60 kg. Kuljetusväline
ainakin pidemmillä marsseilla oli moottoripyörän sivuvaunu, joka voitiin irrottaa
prätkästä aseen pyörälavetiksi. Pyörätkin voitiin ottaa irralleen, jolloin aseen
alle jäi matala kolmijalkainen haaralavetti.
20 mm Madsennin patruunan halkileikkaus.
20 x 120 mm Madsen-patruunan ps-laukauksen ominaisuuksia ovat: Patruunan paino 301
grammaa. Hylsyn oikaistu pituus 119.5 mm (niipattuna lyhyempi). Kannan läpimitta 36.0 mm.
Latauspituus 185 mm. Ammuspaino 160 grammaa (täyskaliberinen johtorenkaallinen soliidi
teräsluoti; mahdollisesti valojuovalla, mutta ilman räjähde- tai sytytystäytettä).
Nimellinen lähtönopeus 730 m/s. Upotus kohtisuoralla osumalla oli 42 mm/ 100 metriin, 37
mm/ 300 m ja 32 mm/ 500 metriin jousi-kovaksi läpikarkaistuun nikkeliteräksiseen
panssarilevyyn, joka painoi 150 kg/ neliömetri.
Läpäisy oli vastaavanlaatuiseen panssariin kohtisuoralla osumalla: 45 mm levy/ 100 m, 40
mm levy/ 250 m ja 35 mm levy/ 500 m siten, että ammuksen ja panssarin kappaleista ainakin
yhdellä oli tappava jäännösenergia panssarin takana. Käytännössä se oli
tuonentuova useillakin painavimmilla sirpaleilla, ja verraten ehyeksi jäänyt ammus
kahlasi kuin haulikon täyteisluoti.
Panssari puhkeaa ! (Huom. Kuvatun ammuksen ISKUnopeus on noin 850
m/s, eli 120 m/s suurempi kuin Madsenin ammuksen LÄHTÖnopeus). Pintakarkaistussa
panssarilevyssä voisi 20 x 120 mm ammuskin toki käyttäytyä kuvatulla tavalla.
"Tappokriteeri" oli ilmeisesti 30 mm:n paksuisen havupuu-laudan läpäisy.
Upotustestit suoritti aseen valmistaja, Dansk Industri (ent. Rekyl-Riffel) Syndikat A/S.
Läpäisykokeet toimeenpantiin Saksassa, missä omaksuttiin 20 x 120 mm Madsenit Tanskan
miehityksen jälkeen käyttöön sotasaaliina. Panssariammusten ohella ladattiin
patruunoita mitä moninaisimmilla "onsi-kuulilla". 20 mm Madsen-ammusten
herkkiä iskusytyttimiä on kehitelty lukuisia, monissa eri maissa tuotettuihin
kranaatteihin; siis räjähtäviin tai sytytysammuksiin.
Erilaiset räjähdetäytteet vaativat teholtaan tarkoituksenmukaiset sytyttimet:
Pentriittitäyte "kukkuu" paljonkin pienemmällä aloitepanoksella kuin
trotyylilatinki, kun taas fosforitäytteisen ammuksen virikepanoksen pitää pystyä
rikkomaan ammuskuorikin, eli tarvittiin "Duplex-detonaattori". Sytyttimen
herkkyys piti myös järjestellä asianmukaiseksi. "Hipaisuherkkyys" vaadittiin
vain erikoistarkoituksiin. Muussa käytössä se olisi yksinomaan haitallinen ominaisuus
muunmuassa sade-arkuutensa takia.
Vuonna 1940 alkoi "sivuvaunu-Madsen" olla jo pikaisesti vanhentumassa
pst-käytössä. Se ei tullut milloinkaan erityisen suosituksi Saksan maavoimien
keskuudessa, vaikka Madsen-aseiden tekninen laatutaso on lähes ylittämätön, eikä
toimivuudessakaan ole moitteen sijaa, erikoislaatuisesta lukkokonstruktiosta huolimatta.
Patruunain valmistustarkkuuden ja kunnon suhteen mekanismi on kuitenkin kranttu, joten
Madsenit soveltuvat paremmin laivaston kuin maavoimien kalustoksi.
Tietoteosten listaaminen on toivoton urakka.!
Useimmat hyvistä teoksista on mahdollista tavoittaa vain moukantuurilla kuolinpesien
tyhjennysmyynneistä tai antikvariaateista. Uudet kirjat, tai vanhojen klassikoiden
uusintapainokset, tuppaavat olemaan hintavia. (Suhteellisuudentajuni on tosin kadonnut jo
vuosia sitten välineiden, tarvikkeiden ja palveluiden hintojen suhteen: Kolmisen kymppiä
maksava aikakauslehden vihkokin ylittää oman ostokykyni rajan). Asuinlähiössämme ei
ole kirjakauppaa, jossa voisi käydä vilkaisemassa myyntiin tulleita uutuusnimikkeitä.
Kaupungin keskustassa hoidan vain välttämättömät asiat, poikkeilematta
"shoppailemaan", koskaan, mihinkään.
Hän, ken ei ole ikänään köyhyydessä elänyt, kutsuu tällaista pidättyväisyyttä
tietenkin laiskuudeksi/ syrjäytyneisyydeksi/ velttoiluksi. Tekstien tuotanto-puolelle
palattuani ovat visiitit lainakirjastoissakin harventuneet, eikä kyläkirjastossamme
kovin suurta valikoimaa ase-alan kirjallisuutta olekaan. Kuten havaitaan, joudun
valitettavasti "delegoimaan" alan tietokirjallisuuden listaamisen jonkun muun
asianharrastajan tehtäväksi, eikä kaupanhyllyltä varmaankaan löydy esim.
suomenkielisiä klassikoita: "Kruuti ja Ampuma-aseet/Kellot" tai:
"Lyhyt Oppikirja Topografiiassa/Luentoja Aseopista" tms. Itsellänikin
nuo 1880-luvun helmet ovat valokopioina, monistettuina vain aseteknisiltä osiltaan.
0204 MM; Pete
Hei!
Ja kiitos tänäkin vuonna mahtavasta lukupamauksesta mitä olette aikaan saaneet! Olen
tällä päivämäärällä suorittanut vuosimaksun, mutta huomasin että
"lisätietoja"- sarakkeeseen laittamani sähköpostiosoitteeni @-merkkiä ei
pankin maksuohjelma tunnistanut.
Juha
ja kommentti: Kiitämme
suorituksesta! G.O.W. saataisiin itsekannattavaksi, jos ulkomailtakin tulevat vuosimaksut
saisi tulemaan perille asti jollain konstilla, mutku ei niin ei! En yksinkertaisesti osaa
neuvoa systeemiä, jolla ulkomaisilta pankki- tai luottokorteilta höylätyt vuosimaksut
saadaan kulkemaan tilillemme.
"Eurogiro"- ja "SWIFT"-systeemit taitavat olla eräänlainen
"Bermudan Kolmio", johon katoaa kaikki, mitä on ehkä matkaan lähetetty..?!
Keskiaikana, kun Temppeliherrain veljeskunta hoiteli yksinoikeudella kansainvälisen
maksuliikenteen, hommat toimivat! Kuluneet 600 - 700 vuotta ovat olleet pelkkää
takapakkia: Adolf Hitler yritti saada aikaan maailmaan edes jonkinlaisen JÄRJESTYKSEN,
mutta kaaoksen ja huijauksen kannattajat voittivat, liittoutuneina
"räme-elukoiden" kanssa.
Kotimaisten visitoorien vuosimaksuista osakseni koituvat tulot miinustetaan pennin
tarkkuudella toimeentulotuesta (1733 mk/kk; enempää ei ole oikeus hankkia MILLOINKAAN),
eli työmme on kirjaimellisesti palkatonta talkoohommaa. (Sanalennätin-operaattorille
koituu pers'nettoakin). Täytyy nyt vielä katsoa, josko saataisiin pyörimään
jonkinlainen mainosrahoitus, tms. järjestely. Hankaluus on siinä, että G.O.W. on
täysin uudenlainen media. Sitä pyörittävät omilla erikoisaloillaan etevät
tekniikkamiehet. Meiltä puuttuu ns. "bisnes-ajattelun" oppi, kuten tieto
siitä, keneltä neuvoja voisi kysyä mm. ulkomailta tulevan maksuliikenteen
järjestelyistä.
Ja vaikka itse neuvoja saisinkin, niin tokkopa niitä ymmärtäisin. Sama tilanne, kuin
jos jonkin pankin valuuttaosaston täti-ihminen talutettaisiin konepajaan sorvin &
jyrsinkoneen ääreen, lyötäisiin pöydälle pari leiviskää teräsputkia ja -kankia,
plootua, jousilankaa, sekä pähkinäpuulankku, ja vaikkapa Bergmann MP 18-I:n
piirustukset, kehoituksella, että: Tuommoinen soittopeli pitäisi rakentaa. Jos
tarvikkeet loppuvat kesken, saa varastosta lisää!
YLEISEMPÄÄNKIN HUOMIOON TÄSSÄ VÄLISSÄ:
Suoritetuista vuosimaksuista on viestitettävä tiedonanto osoitteeseen <gunwriters@uha.inet.fi>. Tilisiirron
"lisätietoja"-sarakkeeseen ei tarvita merkintöjä. Lyhenne GOW tilinomistajan
nimen perässä ilmaisee suorituksen aiheen. Rekisteriä GOW:n hengissäpitoon
osallistuneista visitooreista pidetään toimituksessa - "seitsemän lukon
takana".
Maailma on muuttunut liian monimutkaiseksi, eikä asialle mahdettane mitään, koska
vahingot sattuivat ja virhe-arvioinnit tapahtuivat ennen meidän syntymäämme. Vaan nyt:
Töihin, sanoi Lapatossu. Joku näyttää haikailevan tietoja 9.3 x 57 mm patruunan
historiasta. NE hommat ovat kyllä hanskassa...!
Terveisin 0204 MM; Pete
.44 MAKNUMI JA PUUKUULAT ?
Onko ajatuksia, miten saisi halvalla mahdollisimman vähärekyylisen katrässin .44
Redhaukkiin 25:n metrin tarkkuusammuntaan (koulutaulu, napakympissä olisi pysyttävä
patruunan puolesta). Iso reikä on oltava, mutta miedompi pati olisi helpompi ampua!
Omistan 200:n grainin Lee-valupihdit (tasapainolyijyllä punnittu n. 207 gr), mutta
löysäksi ladattuna N 320 ruudilla on osumakuviot seitsemän saakelin sentin luokkaa,
vähintään! Annoksia en enää muista, mutta oli kait pienimmillään alle Vihtahousujen
ilmoittaman (.44 SPL) minimin ja patruunan pituus SPL-kokoa... Nopeus oli muistaakseni
jossaa kahen ja puolen sadan paikkeilla ja nopeusvaihtelu muutaman kymmenen metriä.
Palamatonta ruutiakin jäi roukuttimen piippuun ja rullaan. Ja rekyyli oli silti vähän
turhan kova, minkä kyllä olin jo arvannutkin ! Eihän raskas kuula potkimatta lähde ja
ruutiakin vähintään tuplaten verrattuna .38 SPL WC-nasaukseen!
N110:llä ladatut karseet laakit kyllä pysyvät kympissä N320:lläkin kun nopeus oli
kovempi! Mustaaruutia en ole tarkemmin kokeillut, koska sitä ei kehtaa kisoissa
käyttää! Olisi kyllä paljon pehmosempi! Kokeilematta on myöskin luodin painaminen
(etu- tai takaperin) kokonaan hylsyn sisäpuolelle pitemmän vapaalennon takia. Saisihan
sillä kait ruudin palamaan puhtaammin vielä paljon pienemmilläkin annoksilla...
Eli:
-Nopeutta tarvitaan, min. 300-350 ?
-Kuula oltava keveämpi, <- 10 g. Palloluotikohan ?
-Muoviluoti ?
-Puuluoti ?!
-ALS, kuka valmistaa, Lapuako?
-Cutter-tyyppinen kärsä ei olisi ollenkaan paha, saattaapa antaa lisäpisteenkin joskus
!
-Omavalu, johon porattu persiisee (luvaton kärsänporaaja saa kuulemma linnatuomion )
esim. 7 x 7 mm reikä (tai miksei syvempikin) ? Painoa jäisi äkkiä kuvitellen alle 10
grammaa, mikä voisi auttaa... On vaan homma vähän vaivalloista, vaikkakin halpaa...!
-Omavalu valettuna jostain paljon keveämmästä metalliseoksesta. Mistä?
-Joku muu?
TERVEISIN: Juke
PS.Taipaluksen viime syksyn luettelossa näkyi olevan 7,62 mm H & N:n valmistamia
kuparoituja lyijyluoteja muistaakseni 3:a erilaista 130 ja 160 gr painoisina,josta
jälkimmäistä myös pyörökärkisenä! -Hinta vaan taisi olla jotain 40 - 50 p / kpl!!
PS.2. H322 ruudilla antoi FG-merkkinen Kalasnikov varman latausliikkeen ja alisoonisen
nopeuden 16 grainin annoksella ja 12 g:n D47:lla. Vihje löytyi aikoinaan A&E:stä,
muistaakseni.
PS.3. Moniko on maksanut tähän mennessä vuosimaksun ?
PS.4. Miksi suomalaiset vaihtoivat venäläisten lahjoittamiin M30-kivääreihin
etutähtäimeksi ysiykkösen jyvän korokepalan kera ?
PS.5. Paljonko pitää pulittaa STG-58:n BR-suputtimesta
nykyään, vai valmistavatko edes ?
PS.6. Nesteluotivahan käyttäjät HUOMIJOO !!: Autotarvikeliikkeissä on vastaavaa
kotelonsuoja-ainetta nimeltään joku ES-TOP tai sinnepäin. Muodostaa vahamaisen kalvon,
näyttää samalta ja haisee kuten LEE LIQUID ALOX ! Sinivalkoisella etiketillä
varustettu 5 LITRAN kannu on n. 150 mk ja 0,4 l:n spraypullon saa halvemmalla kuin mitä
yhden unssin LEEstä riistävät aseliikkeessä !! Ja se on, ken sitä arvostaa,
kotimaistakin!
Juke.
ja
kommentit: Magnum-ongelmaan on ensimmäinen mieleen tuleva ratkaisu sähäkämmin
syttyvän/palavan ruudin omaksuminen latingiksi. Vanhasta "Haulikkometsästäjän
Valmet-kehukirjasta" (= "Metsästäjän Asekäsikirja"; 1986) löytyi
resepti jopa .44 Magnumille ruudilla N310, Max.-latinki 0.55 grammaa Norman 236-grainisen
tasakärsä-vaippaluodin takana. (Samalle luotityypille oli N320:n enimmäisannos 0.68
grammaa, eli 1.23-kertainen. Vähimmäis-annossuosituksia ei silloin
"kivikaudella" vielä listailtu Virallisessa Valistuksessa). N310:tä joudut
kuitenkin hankkimaan, ryhtyessäsi suputtelemaan STG 58:lla. Melko mietoäänisiä lussuja
voi ampua ilman vaimennintakin, jos kohta STG:n luotisi ovat enämpi raskasta sarjaa
kaliberiluokassaan.
"Ahnehdin" itsekin nuorna miesnä (v. 1978) käyttööni 180 grainin .309 cal.
pihdit, mutta mieluisin ammuspainoluokka oli sittemmin 93 grainia. Taskuasepatruunoitakin
saattoi ladata samoilla luodeilla. (6-grammainen luotiko liian raskas
"Bobrikoffibrouningin" patruunaan ?! Se on Virallisen Valistuksen
"ropakantaa". Eivät tosin Lymanin luotipihti-pajallakaan uskoneet, että
heidän 7.7 gramman tosi-painoisella luodillaan 311 316 voi ladata .32 ACP:ia, kunnes
kokeilivat. LEE 311-93-1R on kuitenkin kärkimuodoltaan sopivampi kaikenlaisiin
pistooleihin. Tylppäkärkinen Lyman-luoti voisi tuottaa syöttöjumin joissain malleissa.
F.N. Mod. 1900:n ja 1910:een sekä Ahlbergin piraattikopioon patruunat kulkivat; Beretta M
1935:ssä tuottivat muutaman häiriön).
Nelineloseen palaten: Luotisi lienee LEE 429-200-RF ? Keventäminen poraamalla käy kyllä
päinsä, mutta jos näiverrät 7 mm peräaukon, on syytä pysytellä kohtuullisissa
painelukemissa. Onnistuu paremmin ruudilla N310 kuin N320, jos aiot puhdasta vaatia;
palamista, meinaan. "ERVAaminen" eli kärsänporaus olisi suositeltavampi
vaihtoehto; reikä ehkä pienempi, mutta voi olla syvempi. Kiusallisen huomion
välttämiseksi (yleisillä ampuradoilla) voi kärsäreiän peittää mapitettavien
papereiden lävistimellä alumiinifoliosta leikatulla "paljetilla" eli pienellä
pyöreällä kiekolla, joka liimataan 4.5 mm reiän tukoksi. Reiän voi myös tulpittaa
jollain sopivalla materiaalilla ja sipaista naamioinniksi alumiinipronssi-maalia, jonka
väri muistuttaa kivasti muottiinvalettua tasapainolyijyä..
Järjestelykysymyksiähän nämä vain..! Lopullinen ratkaisu on toki tietysti "Dies
Irae", jonka jälkeen planeetallamme ei ole enää "hophoja"
(lausutaan: "hofo"), estämässä aselainsäädännön uudelleenjärjestelyitä,
joilla kumotaan kaikki ylimääräistä työtä, huolta, murhetta, turhaa käräjöintiä
ja ihmisten kyykyttämistä aiheuttavat paragraafit, joita on tuotu Suomeen aikoinaan
Ryssistä (Bobrikov; 1903) ja nyttemmin Bryssistä (EU-diktaatit, joihin perustuu
mm. käsite "ERVA-ampumatarvike"). Puu- tai muoviluodit ovat
lähitorjunta-ammuksia. Eivät yleensä tarkkoja 25 metriin asti, paitsi ehkä metallilla
painotetut muoviluodit tai muovivaippaiset metalliluodit. Metalli vaikkapa sinkkivalua.
Ilmapyssymiehiä hemmotellaankin jo, valmistamalla heille sinkkiseoksesta (ilmeisesti
Zamakista) painevalettuja luoteja, joissa on muovinen leveä johtorengas, tai kutsuisiko
sitä jo puolivaipaksi. Samalla tekniikalla syntyisi ruutiaseidenkin lyhytkantamaluoteja.
Sinkkiluoteja voisi valaa itsekin, mutta alumiinimuotti olisi ehkä lyhytikäinen niiden
tuotannossa. Valurautakokillit kestävät kauemmin, mutta ovat hintavia. Teräsmuotin voi
tehdä näppärä askartelija itsekin. Sen ei tarvitse olla pihti-mallinen, koska
sinkkiluotiin ei tarvita rasvauria, eikä oikeastaan lyijyseosluotiinkaan, jos
käytetään kastovahaustekniikkaa, tai yli-syvää luodin istutusta plus rasvausta
luodinkärjen ympärillä, tai normaalia luodin asetusta ja vahatulppaa luodin takana,
kuten oli Berdanin luodeissa.
Suorissa revolverinhylsyissä on "värkkäysvaraa", mutta kaupalliset
valumuottien valmistajat salaavat visusti tällaiset vaihtoehdot, koska kohtahan
tehtäisiin "kuulaformuja" missä tahansa autokorjaamossa, missä vain on
penkkiporakone ja 11 millin poranterä, sekä romuraudan kappaleita, joihin voi porata
syvennyksen muottionteloksi.
PS 3: En ole tilastoinut. Jotkut kyllä, mutta tulot eivät koskaan ole ylittäneet
toimeentulotukea 1733 mk/kk, koskapa esim. huhtikuun alussa sain TTT:ea reilut
sataviiskymppiä. Sillä on tultava toimeen koko "Kuukausista Julmin". Jokainen
maailmalta kokoonkaavittu penni miinustetaan TTT:sta.
PS 4: Suomalaiset ampuivat ilman pistintä, jolloin ase vie melkolailla yli
tähtäyspisteen, koska "piippupaino" puuttuu. Olisi voitu kompensoida myös
hahloa madaltamalla, mutta koska sivusuunnan erhettäkin piti korjata ja varajyviä oli
kertynyt jo vuoden 1918 emansipaatiosodasta alkaen runsaastikin, suoritettiin
jyvänkorotus niitä käyttäen. Köyhässä maassa ei heitetty hukkaan tarpeellista
tavaraa. Monelle aseenkäyttäjälle oli kiväärin M/-91 kiilamainen jyvä tullut
91/30:en lankatolppaa tutummaksi. Jos kohta tolppajyvä on etevämpi tauluun ammuttaessa,
pystyy kiilajyvän kärjen suuntaamaan tarkemmin elävään maaliin vanhalla kokemuksella:
Metsästysluodikoissa, joiden tähtäinkuvio oli monille tutuin, oli kiilamainen jyvän
muoto tavanomaisin.
PS 5: Kustannusarvio on 770 mk. Spesifinen kiinnike lienee jo valmiiksi kehiteltynä,
koska BR:n kaveri pystyi katsomaan tiedon hinnastosta. Jos
jokin erikoinen "viritys" olisi tarpeen, voisi uniikki-kappaleen hinta helposti
kihahtaa nelinumeroiseksi, tai asennus vaatisi muutoksen aseen piipunsuuhun.
PS 6: Alox- seoksien suurin epäkohta on haju sekä käry. Ulkoratakäytössä ne vielä
menettelevät. Mitä lieneekin kyseinen lisäaine ? En ole saanut selkoa. Tökötin
aromiin tutustuin ensi kerran syyskuun 1. päivänä 1955, kun kansakoulun
ekaluokkalaisille jaettiin paketti Porvoon vaha-väriliituja per lärvi. Haisivat
Aloxilta, vaikkakin miedommin. Negatiiviset ajatus-assosiaatiot ovat siis wanhaa perua.
Ihminen on sikäli petojen sukua, että haju-muistikuvat pysyvät mielessä ikuisesti, tai
niin kauan kuin vainu pelaa.
0504 MM; Pete
Hirwi=wäljä
Sain käsiini aseen jota himoitsin, Mauserin 98:sta joskus kultaisella -50 luvulla
sporteerattu "hirvikivääri". Ase on porattu kaliberiin 9,3 x 57. Kaliberi
(patruuna) kiinnostaa: Milloin kehitetty? Kuinka yleinen oli?
Nim. "Kukapa se alamittaisella?"
Täsmällistä tietoa 9.3 x 57 mm patruunan kehittelyn ajankohdasta ei löydy
käytettävissä olevista lähteistä, mutta yleisesti otaksutaan kaliberin olevan Titus Joachim Knullbergin (150299 + 666Ö) ikäluokkaa, eli
vuodelta 1899. Noihin aikoihin kehiteltiin myös patruunan M/1888 perushylsyyn ladattu 9 x
57 mm Mauser, joka oli ysikolmosta paljonkin suositumpi, ja 9.3 mm kaliberiluokassa alkoi
vuodesta 1905 puolestaan olla kukkona tunkiolla berliiniläisen aseseppä Otto Bockin
aloitteesta syntynyt 9.3 x 62 mm Mauser. (Bockin nimi on jäänyt saksankielen
asesanastoon ikiajoiksi päällekkäispiippuisten kaksoisaseiden tyyppinimityksinä:
"Bockbüchse" ja "Bockflinte". Johtuuko
päällekkäisluodikon ja -haulikon nimitys sepän nimestä ? Ei tiedetä. Asetyypit
sinänsä ovat vuosisatojen verran ennen Bockia syntyneitä keksintöjä).
9.3 x 57 mm ei ole kovinkaan yleinen kaliberi, ei meillä eikä muualla. A. Viitasen
asepajalla, Kauhajoella Suomessa taisivat syntyä viimeiset 9.3 mm anakronismit, Lapista
löytyneistä "lumikinos-Mausereista", joiden piiput olivat usein syöpyneet
kelvottomiksi, mutta patruunapesä oli käyttökelpoinen, pinnaltaan lakeeratun patruunan
tai hylsyn unohduttua pesään. Sinänsähän oli 8.2 mm ase laillinen kaikkeen
metsästykseen Suomessa, mutta kovin kuppainen piipunputki oli pelastettavissa vain
poraamalla se seuraavaan kaliberikokoon: 9.3 mm. Ensimmäiset 9.3 mm Mauserit syntyivät
Saksassa, ehkä joskus Buurisodan aatto- tai alkupäivinä alkuaankin ysikolmosiksi,
eivätkä peruskorjaustöinä.
Saksa oli juuri tehostamassa merentakaisten siirtomaidensa kansoitusta
saksalaisväestöllä - etenkin Afrikassa. Ainakin Namibiassa on yhä tiivis
saksalais-yhteisö. Se lienee ainoa maa, jonka kirjakaupoissa on myyty alkukielistä
"Mein Kampfia" tauottomasti teoksen julkaisemisesta meidän päiviimme asti.
Saksassa lienee tuon ikävystyttävän kirjan hallussapitokin rangaistava, tai ainakin
moitittava teko.?! (Tshekkiassa nousi jokunen päivä sitten hirmuinen
"älämölöö", kun bööminkielinen laitos ilmestyi myyntiin, mistä
yllämainittu triviaalitietokin muistui mieleen).
Namibiassa sai aikoinaan moni neekeripoika lähihistoriallisista syistä etunimen
Athisari, joten Lasse Lehtisen erään humoristisen teoksen henkilöllä on kaimoja, ehkä
paljonkin. Namibian Ambo-maa on ollut myös suomalaisen pakanalähetys-työn kohdealueena
pitkästi yli sadan vuoden ajan. Suomenkielistä virrenveisuuta voi kuulla paikallisissa
kirkoissa, ellei uusi hallinto ole suistanut maata takaisin pakanuuteen.
Saksalais-siirtokunnissa olivat järeähköt suurriista-aseet suosittuja, mutta ne eivät
olleet keskimäärin samanlaisia "jyskäreitä" kuin englantilaisilla
hupitappajilla (= ns. "urheilumetsästäjillä").
Englantilaisten aseet olivat yleensä rinnakkaispiippuisia kaksoisluodikoita, ja
turistimetsästäjällä oli yleensä taustatukenaan safari-opas ja/tai aseenkantaja.
Saksalaissyntyinen siirtolainen saattoi joutua tyytymään vain yhteen aseeseen, jolta
vaadittiin siksi monikäyttöisyyttä. Ennenkuin uudisraivion pellot alkoivat tuottaa
satoa ja karja lisääntyä, oltiin useinkin paljolti riistaravinnon varassa. Ja kun
puhvelinlihasta kuivattu "biltong" alkoi tympiä jokapäiväisenä
eineenä, käväistiin poimimassa jotain pienikokoisempaa riistaa tuoreemmaksi
vaihteluksi. 9.3 mm havaittiin käyttökelpoiseksi "kaiken viljan pyssyn"
kaliberiksi, mutta toki myös 9 mm kalibereilla oli kannattajansa.
Saksalaisten suosiossa olivat Afrikassakin pulttilukkoaseet. Mauser 1898:n lukkomekanismi
oli tervetullut uutuus. Tuotannon alusta alkaen sitä sovellutettiin myös
metsästyskivääreihin, eli kaikki Mauser 98:t eivät ole "ruunitettuja
sotaratsuja". Tulkoon mainituksi, että vuosikymmentä aiempi Saksan
sotilaskiväärimalli Gewehr M/1888 ei ollut Mauser-kivääri, vaan
asesuunnittelu-komitean moninaisten kompromissien lopputulos, johon oli poimittu teknisiä
yksityiskohtia useiltakin suunnittelijoilta: Lukkosysteemi lienee Mauserilta. Patruunain
"pakettilipastus" oli Ferdinand Ritter von Mannlicherin idea, jne...
Armand Mieg niputti eri tahoilta tulleet ehdotelmat jotenkuten toimivaksi yhdistelmäksi,
myöntäen itsekin, että kivääri M/88 on seisaaltaan siitetty tilapäisratkaisu, ja
monilta osin jo syntyessään vanhentunut, mutta patruuna M/1888 on kehityskelpoinen,
vaikka se jouduttiinkin "toistaiseksi" varustamaan rihloilla
kiertovakautettavalla vaippaluodilla, koska pyrstövakautuvan nuoliammuksen kärkipääksi
tarvittava wolfram oli harvinaista ja hintavaa, kuten muutkin lyijyä raskaammat metallit.
Uraania olisi löytynyt Böömistä, mutta sen pelkistäminen oli kai hiukan vaikeaa ja
luodeiksi työstäminen ainakin suivaisaa, koska uraanipöly ja -lastut lehahtivat usein
palamaan. Säteileväisyyttä ja karsinogeenisyyttä ei tiedetty vielä kavahtaa.
Teknisesti hyödytön uraani sai siis jäädä Joachimsthalin kaivantojen rakka-kiviin
odottamaan käyttötarpeita, joita ei tosin vielä 1880-luvulla uskottu löydettävän
milloinkaan. Patruunaa M/-88 ei myöskään vielä kutsuttu Mauser-patruunaksi, vaan vasta
sen pieni- tai suurikaliberisempia variaatioita, olipa ne tarkoitettu sotilas- tai
siviilikäyttöön. Saksalaisissa sotilasaseissa muuttui 7.9 x 57 mm J-patruuna malli 1888
"Mauser-patruunaksi" alkaen vuodesta 1903, jolloin omaksuttiin
teräväkärkiset, hieman aiempia paksummat S-luodit, ja syvennettiin uusimallisten
kiväärien rihlausta. "Virallisen Nomenklatuuran" mukaan on kaliberinimike
kuitenkin 7.9 x 57 mm JS.
Tuo "J" on oikeastaan kapiteeli-"I", sanasta "Infanterie"=
jalkaväki. Vanhassa "wirsikiria=präntissä" menivät i:t ja j:t usein
sekaisin, minkä vaikkapa alkuperäisiä Mikael Agricolan painettuja tekstejä
lukiessaan huomaa: "ABC-kiria" alkaa värssyllä": Oppe nyt wanha, ia
noori...". Saksan kaunokirjoitustekstissä oli menettely päinvastainen, jos
sana alkoi i:llä, eikä se ollut aivan tuntematon Suomessakaan joitain vuosisatoja
sitten, kun sulkakynä-tekstin lause alkoi isolla I:llä.
Hylsyyn M/-88 perustuvista patruunoista oli 9.3 x 57 mm kenties jonkinlainen
kokeiluvariaatio. Jo 9 x 57 mm patruunaa kehiteltäessä oli pelätty hylsyn ja sen kaulan
mitta-eron jäävän liian pieneksi, koska sulkuväli muodostuu hylsynkannan ja
olkakartion väliin, mutta minkäänlaisia ongelmia ei aiheutunut. Siksipä kokeiltiin
paksumpaa luotia. Mauser M/98-lukkoiset kiväärit toimivat, koska niiden hylsynkiskurin
kynsi ehkäisee vauhdikkaastikin syötetyn patruunan työntymisen liian syvälle
patruunapesään. Jos iskurinkärki työntyy kyllin pitkälti ulos reiästään, voi se
laukaista patruunan, vaikka sulkuväli olisi millitolkulla välyksellinen. Hylsynvetimen
leveä kynsi pitelee patruunaa paikallaan, kun iskuri "tappaa nallia".
Sulkuväli muodostuukin tällöin kiskurin kynnen ja lukon iskupohjan väliin.
Muutamia muunrakenteisia aseita käytettäessä saattoi sattua, että nopeasti (usein
hengenhädässä, kiperässä suurriistan metsästystilanteessa) pesään survaistu
patruuna työntyi liian pitkälle, hylsyn olkakartion siirtyessä taaksepäin kuin
lataustyökalusarjan supistusholkissa konsanaan; eroavuutena se, että kitkaa syntyi vain
hylsyn olkakartion ja patruunapesän kavennusosan välille. Liikasyvyyteen työntynyt
patruuna oli iskurinkärjen ulottumattomissa, eikä hylsykiskurikaan saanut otetta, vaan
se saattoi tunkea patruunaa vieläkin syvemmälle pesään, ampujan työntäessä
epätoivoisesti aseen lukkoa kiinni.
Joidenkin leijonan raatelemien tai puhvelin puhkipuskemien erämies-vainajien aseita
tutkittaessa voitiin havaita 9.3 x 57 mm patruunan tämä epäkohta, jonka alkusyy lienee
ollut hylsyn seinämän ohkoisuus ja pehmeys (liiallinen hehkutus ?) olkakartion kohdalta.
Afrikasta kulkeutuneet suru-viestit inspiroivat Otto Bockin kehittelemään 9.3 x 62 mm
patruunan (jonka nimen peräkaneetiksi ei kuulu sana "Mauser", koska hylsy on
hiukan paksumpi kuin patruunassa M/1888. Hylsyjä on tosin ampu-muovattu .30-06 kaliberin
hylsyistäkin, joiden 12 mm:n kantamitta on lähtöisin patruunasta M/-88). Ensimmäiset
9.3 x 62 mm aseet ja patruunat laivattiin Namibiaan ja Saksan Itä-Afrikkaan vuoden 1905
puolella. Ne vastaanotettiin tyytyväisyydellä.
Eräs 9.3 x 57 mm aseiden menekin hiipumisen syy oli samankaltaisten, mutta aseeseen
epäsopivien patruunain ilmaantuminen aiheuttamaan sekaannuksia: Pahin tapaus oli 9.5 x 57
mm Mannlicher, mutta myöskin 9 x 57 mm tuotti yllätyksiä. Silmämäärin näitä
patruunoita on vaikea erottaa 9.3 mm Mauser-patruunasta, ja 9 x 57 mm patruunan saattoi
jopa ampua 9.3 mm aseella, mutta luodin alimittaisuuden takia jäi kantama lyhyeksi, eikä
tarkkuudesta puhettakaan.! Pakkotilassa voitiin luoti sentään tiivistää piippuun,
käärimällä sen ympärille liimapaperia, jolloin tehokas kantama piteni kymmenkuntaan
metriin. Tällä kikalla olen joskus kauhistuttanut rahvasta, ampuen 7.9 x 57 mm
Brno-Mauserilla 7 x 57 mm tehdaspatruunoita, joiden luodit oli sovitettu
piipuntäyteisiksi ikkunaliimapaperilla. Tarkkuus jäi valitettavasti testaamatta. Rekyyli
oli mieto ja hylsyt nokisia.
Tavanomaisemmalla paperivaipoitus-tekniikalla olen sovittanut lyijyisiä .357 kaliberin
158 grainin revolverinluoteja 9.3 x 74 R- patruunoihin, saavuttaen kohtalaisen
osumatarkkuuden jopa sataan metriin. Paperivaippa ei ollut nyt liimattuna kiinni, vaan se
rullautui irti luodista heti piippuvaiheen jälkeen. Puuhun osunut lyijyluoti käyttäytyi
erittäin ERVAmaisesti: Nopeutta sentään 600 m/s ja risat.! (Ruudilla N340 en tohtinut
ladata pitkään hylsyyn miedompia annoksia. Jälkikäteen ihmetyttää, etteivät luodit
räjähdelleet lennossa keskipakoisvoimasta. Luodinreiät taulussa olivat 12-millisiä.!).
En pysty edes arvailemaan niiden tarinoiden paikkansapitävyyttä, joiden mukaan monetkin
Saksan Itä-Afrikan ja Namibian siirtolaiset riensivät pesityttämään 9.3 x 57 mm
Mauser-kiväärinsä 9.3 mm Bock-patruunoille, mutta kun 9.3 x 62 mm patruunain kysyntä
ylitti ajoittain tarjonnan, oli ammuttava pois 9.3 x 57 mm patruunain ylijäämiä
pidempipesäisillä aseilla, odoteltaessa laivaa, joka oli lastattu oikeankokoisilla
patruunoilla.
Ainakin folkloren mukaan onnistui ampuminen Mauser-kiväärillä vaikeuksitta; luodin ja
hylsynkannan läpimitta kun on molemmissa patruunoissa sama, eivätkä hylsytkään
repeilleet tai katkeilleet kovin usein, koska ne olivat vielä sitkeää Ms 72:ta ja
suupuoleltaan "räkä-pehmeiksi glöijättyjä". Sulkuvälin välys oli
tietenkin 8 mm:n luokkaa, mutta Mauser-mekanismin kynsi piteli hylsyä kun iskuri työntyi
nalliin. Tarinoiden mukaan oli osumatarkkuuskin täysin tyydyttävä. (HUOM ! Jos joku
mielii kokeilla Mauser-kiväärin tämän ominaisuuden toimivuutta, on suositeltavaa
käyttää PELKÄLLÄ NALLILLA varustettua hylsyä, vaikkapa 7.9 mm Mauser-hylsyä 9.3 x
62 mm aseessa. Jotkin legendat voivat tosin olla pelkkää legendaa, ja melkein sata
vuotta on kyllin pitkä aika "kullitsemaan muistelot").
9.3 x 57 mm ei ollut suinkaan KAIKKEIN huikein hylsyyn M/-88 ladattu
komponenttiyhdistelmä. Viime vuosisadan vaihteessa tai 1800-luvun lopulla latailivat
wieniläinen T:mi Georg Roth ja saksalainen RWS 10.75 x 57 mm patruunaa, mahdollisesti
kiväärin M 1888 siviiliversioihin ja ehkä Mauser M/-98:n sporter-malleihin.
Epäilynalainen on tietenkin myös suoraveto-lukkoinen Mannlicher M 1895. Aseet ovat
huippu-harvinaisia kaliberissa 10.75 x 57 mm. Jos sellaiseen kompastuu, on syytä
epäillä väärennökseksi. "Jullikka" on voitu toteuttaa holkittamalla 10.75 x
63 mm Mauserin tai 10.75 x 68 mm aseen patruunapesä. Viimeksimainittu kaliberi onkin
"nuorukainen"; 1920-luvulta.
12 mm kantamittainen 10.75 x 57 mm patruunan hylsy on melkein suoraseinämäinen, eli
loivasti kartiokas. Varsinaista olkakartiota on vaikeaa erottaa, jos kohta hylsyssä onkin
kartiokkaampi ruutitila ja suorempi kaulaosa. Sulkuväli muodostui mitä ilmeisimmin
(kuten 9 x 19 mm patruunassa) hylsyn kannan ja sen suun väliin. Ei voida uneksiakaan,
että se olisi rajoittunut jokseenkin olemattomaan hylsyn "hartiaan". Luoti oli
"nikkelivaippainen" ja lyijykärkinen, paino 22.7 grammaa, nimellinen
lähtönopeus 595 m/s. Aseita ja patruunoita ei markkinoitu mitenkään aktiivisesti, eli
niiden tuotanto lienee ollut kokeiluluontoinen projekti.
Pidempihylsyiset patruunat ja niitä ampuvat aseet olivat yleisempiä. Vielä 2.
maailmansodan jälkeenkin valmistivat mm. Dumoulin ja Browning (F.N. ?) 10.75 x 68 mm
aseita. Patruunoita latasi myös englantilainen Kynoch, ja tietenkin RWS, jonka
valikoimaan patruuna kuului vielä taannoin. Vientiponnistusten kohde oli USA, mutta
siellä alkoivat yleistyä erilaiset "paikalliset" Magnum- kaliberit, ja
Kunnianarvoisaa Veteraania .45-70 opittiin kotilataamaan varsin tyrnävään tehoon. 9.3 x
57 mm patruunoita tehdaslataavat yhä RWS ja Norma. Latausreseptejä on Virallisen
Valistuksen jakelussa Suomessa vain yksi - ajalta, jolloin ei tunnettu käsitettä
"vähimmäis-annossuositus", ei muita ruuteja kuin N140, eikä muita luoteja
kuin 16.5-grammainen Sakon lyijykärkinen.
3103 MM; Pete
Mielenkiintoa SAKO 145A luotia kohtaan
"Vaskihaarniskainen haastaja. Kokovaippainen, paino 8.0 grammaa, läpimitta 7.85 mm
(- 0.03 mm), mutta narrattavissa laajenemaan myös 7.62 x 39 mm ja 7.62 mm Mosin-Nagantin
piipunputkeen nopealla ruutikaasun paineiskulla." Maininta herätti muutamia
kysymyksiä:
Tuon luodin lataaminen aliääniseksi ja tarkaksi M92 S:ssä ei onnistune ? Vai tapahtuuko
tuo luodin vaatima "nopea ruutikaasun paineisku" myös supulatingeilla ? Tämän
luotityypin tekemä reikä näkyisi varmaan tuonne 150 metriin tavallisella kiikarillakin,
vaan kuinka on luodin saatavuuden ja hinnan kanssa ? Mistä löytyy ja mihin hintaan ?
Puhelinta osaan kyllä käyttää itsekin, eli jos vaan joku firma löytyis mistä noita
luoteja voipi tilata niin se ois kiva.
Mistä löytyy tuota "MoSkaa" eli pölymäisestä MoS2-kuivaliukastetta ? Se
vois olla Kokki-rasvaa parempi luikaste.
Terveisin, Jussi
Supulatingista tulee hyvä ja toimiva, vaikka luoti olisi hiukan alimittainen aseen
"isokaliberiin" verraten. Olihan venäläisten tehdasladattujen
partisaanipatruunoiden rautavaippainen 9.65-grammainen S-luotikin (eli L-luoti
sikäläisessä nomenklatuurassa) ohut. Aliäänisiä tehdaslatinkeja ehdittiin tuottaa
vähän, eikä kai jaeltu Saksan valtaamille alueille lainkaan. Ne oli tarkoitettu
ammuttaviksi S-40 -vaimentimen kera, mutta jonkin ryssimisen takia tulivatkin jakeluun
matalapainepatruunat mustatuilla hylsyillä ja ylenpalttisella luotinopeudella.
"VPT:n tshuhnat" kiiruhtivat tietenkin katsomaan niistä mallia omaan
piraattikopioonsa "762 A0230 kiv ½-panospatruunaan".
Voidaan otaksua, että reilusti yli 400 m/s nopeutta antava latinki oli tarkoitettu
levittämään luodin peräsyvennys piipun rihlanpohjia myöten, mitä aliääni-patruunan
lataus ei tehnyt, mutta eipä myöskään taistelupatruunan kivääriruutilatinki. Kun
sitten Suuren Isänmaallisen Sodan loppupuolella tuotettiin taas jakeluun tehdasladattuja
supupatruunoita, oli niissä reilunpaksuinen luoti (8.0 mm), eikä vaimenninta tarvittu
pitkissä kivääreissä. S-40:tä tai 43:a ei voitu kiinnittää karabiiniin M/-44, mutta
eivätpä olleet tarpeenkaan. (Nämä pakinat ovat kai jo vanhan kertausta).
Supupatruunan luodin mitoituksen suhteen oli 1980-luvulla olemassa "kahellaesta
ilimoo", mutta ei varsinaista oppiriitaa sentään: Ameriikan N.R.A:n tutkija
C.E.Harris oli tykästynyt Sierra Bulletsin .307" dia. luoteihin, jotka oli
tarkoitettu .30-30 Win.-luodikoihin, mutta antoivat tasaisia lähtönopeuksia myös .308
Win.-supupatruunoille. Mainittakoon, että venäläisen 7.62-mm Ljohkaja Pulja 1908 g:n
läpimitta oli myös samaiset 0.307 tuumaa. Harrisin mukaan on alimittaisen luodin kitkan
vähäisyys erinomaisen osumatarkkuuden tärkeä tekijä, eikä ruutikaasun ohivuodosta
tarvitse ottaa turhia murheita pieniä ruutimääriä poltettaessa.
Sierra-luotien vaippametallin kovuuden ja kitkan tunnettu yhdenmukaisuus oli myös yksi
hyvän suorituskyvyn osatekijä. Tässä suhteessa on SAKO voinut panna paremmaksi,
omaksumalla käytännöllisesti katsoen puhtaan alkuaineen vaippamateriaalikseen. Sierran
käyttämässä Gilding-Metallissa on sentään seassa 5 % sinkkiä. Itse olin
piipuntäyteisten luotien kannalla, ja taisinpa mainita luotien liukastuksen
läpikulkukitkan alentamisen ja yhdenmukaistamisen konstina. Joissakin
testi-muistiinpanoissa vuodelta 1981 esiintyy mm. maininta: "Höyryvoitelu,
paraffiini" (= kynttilästä raaputettua materiaalia ruudin seassa. Lienee ollut
enimmäkseen steariinia).
Kysymykseesi "riittääkö supu-latingin ruutikaasun paine-isku laajentamaan luodin
perän piipuntäyttäväksi ?" joudun toistaiseksi tekemään rastin ruutuun:
"Ei osaa sanoa". Epäilysi, ettei luodilla SAKO 145A saada aikaan aliäänistä
ja kohtalaisen tarkkaa supulatinkia, on ilmeisesti aiheeton, vaikka luoti ei rihlakuurnan
pohjiin saakka leviäisikään. Kun latauskokeilut aloitetaan vartti-grammalla ruutia N310
(tai Sinullahan taisi olla HP-38:n rääppeitä purkin pohjalla ? Aloitusannos on
silläkin samaiset 4 grainia), ei ruutikaasun ohivuodosta tarvitse paljoja piitata. Se on
lähinnä tykkimiesten murheita, tai ehkä täysitehoisten Magnum-luodikonpatruunoiden
polttajien päänsärkyä.
Testiampujamme Markus oli joutunut bungaamaan luodeista 145A kolmekymppiä sadalta, eli
eivät ole hinnan kirossa ! "Halpoina harjoitusluoteina" niitä on esitelty jo
painetussa sanassakin. Joensuun Sisäampumaradalla ei luotityyppiä vielä ollut
saatavana, mutta koska SA:n kaverit ovat maailmankuuluja supupyssy-diggareita (Marko
Ruotsalainen oli mannekiinina mm. monissa "SHAP"- kulttikirjan valokuvissa),
löytynee luoteja pikapuoliin myös omilta koti-savikoiltani. Toistakymmentä vuotta onkin
jo ollut tiedossani, että likimain puhdas kupari ei ole hiukkaakaan hintavampi
vaippa-aine, kuin on tombakki (Ms 90). Oli ainakin välillä jopa halvempaa pelliksi
valssattuna.
Tarvittaneen kyllin arvovaltainen/ "luotettava" asiantuntija, joka voisi kertoa
tuon Synkän Salaisuuden Lapuallekin ? Vaadittaneen dipl. insinöörin "muodollista
pätevyyttä" ? (Yksi sikäläinen kaveri pokkasi onneksi diploominsa aprillipäivän
aattona, ja uudistus-vihamielisin "dynamiittimaisteri" on poissa talon
palkkalistoilta, kipparoimassa omaa firmaansa). Itse lienen Lapualla lähinnä kylähullun
kirjoissa. Pianpa tuo nähdään, mitkä ovat "Körtti-kansan" ja "Suomen
Pahamaineisimman Anarkin" maailmankatsomusten eroavuuksien taloudelliset
seuraamukset.
Periaatteessa jokainen Sako-patruunoiden ja luotien jälleenmyyjä voi hankkia luoteja
145A. Alustava, toistaiseksi ainoa hintatieto on peräisin Kirkkonummen Erävarusteelta,
josta Markus hankkii useimmat a-tarvikkeensa. Luotityyppi on todellinen uutuus, josta
monet jälleenmyyjät eivät liene vielä kuulleetkaan, mutta ennen ulkorata-kauden
alkamista lienee jo hyllytavarana (ellei koko tuotanto mene vientiin. Sellainenkin uhka on
konkreettinen, kunhan tieto 145A:n erityis-ominaisuuksista leviää vaikkapa vain
Jenkkilään. EQU:n kurssi USD:iin verrattuna on eräs tämänhetkinen houkutin).
Riistamaalta, Espoosta, voi liukasteita tilata
puhelimitse: 09- 411 012 90 tai sähköpostitse <heikki.tanni@riistamaa.fi>. Pikainen
tarkistussoitto tuotti saaliiksi tiedon, että moly-liukastetta löytyy hyllystä,
jauheena luotien ja liuottimeen sekoitettuna piipunputkien kitkakertoimen
säännöstelyyn. Löytyipä Suomestakin siis edes yksi firma, jossa supulatailun
yleistyminen on ennakoitu jo nyt, eikä veisata liturgiaa: "Mahdotonta/ vaarallista/
mahdottoman vaarallista." Luoti-alan viimeaikaisesta kehityksestä vedän
johtopäätöksen, että luodit 145A aletaan melko pian "puuteroida" MoS2:lla jo
tehtaassa. Prosessi kihahduttaa kappalehintaa ehkä viiden pennin verran; korkeintaan 8
mk/ 100 kpl.
Jotakuinkin yhtä liukas kuparisulfiidipinta saadaan luoteihin liuottamalla litraan vettä
25 grammaa "rikkimaksaa" (= kalium-natrium-polysulfidia: Haisee hiukan hugalle,
mutta ei pahasti. Vanhemmissa apteekeissa se tunnetaan yhä nimikkeellä
"rikkimaksa") ja 5 grammaa ammoniakkia. Huonelämpöiseen liuokseen upotetaan
satakunta luotia - vaikkapa spagettisiivilässä. Luoteja pyöritellään ja
hämmennellään muovikauhalla liemessä, kunnes jokainen on saanut pinnalleen tasaisen
sysimustan värin. Siivilä nostetaan liemikulhosta, johon ylijäämät saavat valua.
Löyhkäävä liuos huuhdellaan luotien pinnalta kuumalla vedellä, luoteja varovasti
hämmennellen, ja ne levitetään kuivumaan vaikkapa pöydälle muovikelmun päälle
yhdeksi kerrokseksi, tai uuniin pullapellille + 75 Celsiuksen mietoon lämpöön noin
parin tunnin ajaksi.
Kuparisulfiidi-pinnoite hankautuu helposti hieman viirukkaaksi, mutta se ei vähennä
liukasteen toimivuutta varsinaisessa tehtävässään. (Menetelmän "kaupalliselle
sovellettavuudelle" se on tietenkin Ylivoimainen Este). Kestävämpi
kuparioksiidi-pinnoite on toistaiseksi Winchesterin patentin suojaama - eikähän sillä
saada aikaan mainittavampaa piippukitkan vähenemistäkään, vaan pelkkä kiiltomusta
väri Gilding-metallisen vaipan pinnalle. Patentti ei ole este menetelmän
kotitarve-käytölle. Tulkoon siis lystin vuoksi mainituksi oksidiimustauksenkin liuoksen
koostumus: 100 paino-osaa kyllästettyä kuparinitraatin vesiliuosta ja 1 paino-osa
"Helfwetin Kiweä" eli hopeanitraattia.
Luodit kastetaan liuokseen, ja valutetaan liiat liemet pois, minkä jälkeen luoteja
kuumennetaan, lämpötilaa vähitellen lisäten. Väri vaihtuu tummuvan vihreän kautta
kiiltomustaksi, kun luodit vähitellen kuivuvat. "Patentti-systeemi" on ollut
julkaistuna monissakin kotikemistien reseptikirjoissa jo vuodesta 1920. Yhdessäkään
reseptissä ei kerrota, kuinka monta grammaa kuparinitraattia liukenee esim. desilitraan
huonelämpöistä vettä siten, että muutama jyvänen jää liukenematta, ja paljonko
painaa desilitra kyllästettyä liuosta. Tieto olisi tarpeen arvioitaessa
"helwetinkiwen" menekkiä. Kas kummaa, etteivät annosmäärät ole
"jälkiruoka-lusikallisia" ja "veitsenkärjellisiä", kuten tätäkin
vanhemmissa ruokaresepteissä.
Markuksen suosima lehmänrasva-liukastus on sikäli etevä, ettei kalliin oloisia
apteekkikemikaaleja tarvita, vaan aineet löytyvät osuuskaupan margariinihyllystä, ja
liukastetuksi tulee aseen piipunputki, eikä vain ampumavuorossa oleva luoti. Kuparivaipan
"lubrikatsiooni" on ilmeisesti jopa tarpeellisempi toimenpide kuin
tombakkivaipan rasvaaminen, koska kupari ei ole laakerimetallia. Ainakin supupatruunoiden
luodeille on voitelu tarpeen. Jos joku VIELÄKIN epäilee menettelyn hyödyllisyyttä, ja
jos hänen tuttavapiiriinsä kuuluu joku (huumorintajuinen) yleis- tai
sisätautilääkäri, voi "epäilevä Tuomas" hankkia pers'-kohtaisenkin
kokemuksen kitkakertoimen merkityksestä:
Lääkärituttavaa pyydetään suorittamaan luonnonkumi-käsine kädessä "rectumin
tusheeraus" ensin liukastamattomalla sormella, ja sitten sama toimenpide tavanomaista
liukastetta käyttäen: Kitkakertoimien ero kiväärinpiipussakin on yhtä tuntuva.! On
helposti ymmärrettävää, jos lääkäri kieltäytyy suorittamasta testivaihetta N:o 1
"Hippokrateen Valaan" vedoten. Ainakin hän on oikeutettu vaatimaan
lisävarusteikseen korvatulpat tai kuulosuojaimet, ellei "epäilevän Tuomaan"
suuta ole suljettu esimerkiksi leveällä pakkaus-teipillä kitkakertoimien vertailun
ajaksi: Mitä isompi mies, sitä pahempi parku.!
Fiksummille visitooreille riittänevät vähemmänkin kornit vertaukset, esimerkiksi
moottoreiden liukulaakereiden käyttäytymisestä kuiviltaan taikka voideltuina. Otaksun
jokaisen muistavan edes kone- ja moottori-opin alkeistiedot. Itseltäni jäi autokoulu
käymättä, mutta (höyry)konemestarin tutkintoon vaaditun oppimateriaalin pänttäsin
päähäni jo 8-vuotiaana, vieläpä huvikseni. Paljon on aineistosta jo unohtunut, mutta
"lubrikaation" tärkeys niin veturien, kuin myös pienten
"donkki-masiinien" ja laivakoneiden liukuvissa osissa jäi mieleen, kuten
"VALVOLIN Silinderi-Öljyn" käyttökin mäntien voitelussa.
Tässäpä tämänkertaiset ja jatkoa ehkä aikanaan testiraportissa. Kaipa luotien
valmistajakin vielä joskus avaa Salaiset Kansionsa ja päästää julkisuuteen
supulatinki-reseptejä. Onhan niitä olemassa jo 65 vuoden ajalta, ja varmaan myös jo
luodille 145A.
05 04 MM; Pete
ALS patruunat ja ruutimäärä
Piti kokeilla ALS paukkujen tekoa ja meinasi leuka loksahtaa ruutimäärän kohdalla 3,24
g... Hylsy tuli niin täyteen että en enään uskaltanut siihen luotia laittaa siis 7,62
x 53R. Missä meni pieleen? Laitoin sitten 3,05 g, toivottavasti ei liian vähän, onhan
luoti kevyt.
Kyseli: JP
Ainakin Sakon ja Lapuan hylsyihin mahtuu 3,24 g
N133:ta helposti (+ luoti). Hylsyn pitää tullakin tupaten täyteen ko. ruutia. Vaikka
hylsy on täynnä, niin paineita on korkeintaan saman verran kuin tehdaspatruunoissa,
keveän luodin takia. Joissakin ulkomaisissa käsikirjoissa on jokin pieni merkki (+)
maksimi-ruutimäärän perässä ja taulukon alla maininta: "+ Designates a
compressed powder charge = Kokoonpuristunut lataus". Esimerkki
Lyman-käsikirjasta. Testilaukausten paine ei useinkaan ole "rutistetuilla
latauksilla" edes lähellä sallittua patruunakohtaista maksimipainetta.
Hylsyn tilavuus siis tavallaan loppuu kesken. Ruutia voisi annostella paljonkin
runsaammin, mutta rutistamallakaan ei mahdu lisää. Hylsyn voi täyttää tiiviimmin mm.
valuttamalla ruuti puoli metriäkin pitkän putken kautta sen sisään. Muutamiin ruudin
annostelulaitteisiin saa lisävarusteeksi pidennetyn pudotusputken. Esim. Lapuan
latauskäsikirjan mukaan N133:ta voi laittaa maksimissaan 3,29 grammaa kahdeksangrammaisen
S-luodin taakse. ALS:n paino on alle puolet ko. luodin painosta. Tämä siis kaliberissa
7,62 x 53 R. Pallojyväiset ruudit eivät rutistu paljoa, mutta tikku- ja putkiruuteja voi
tiivistää ahtaampaan tilaan. Sota-aikaan peräännytettiin konepistoolinkin patruunan
luodit syvemmälle hylsyihin, että ne mahtuivat ruotsalaisen Husqvarna 07-pistoolin
lippaaseen, vaikka 9 mm kp:n patruuna oli ladattu jo tehtaassa hylsyntäyttävällä
ruutimäärällä.
Kovin pienillä annoksilla "jäykkäsytytteistä" ruutia on alilatausdetonaation
vaara, mutta ko. 3,05 g:n annos on ilmeisimmin vielä turvallinen, koska hylsy täyttyy.
Hylsyissä on kyllä huomattaviakin tilavuuseroja: Sotilaskäyttöön ladataan patruunat
usein siviililatauksia paksuseinäisempiin hylsyihin. Detonaation riskiin tunnetaan
muitakin osatekijöitä. Eräässä saksalaisessa koeampumalaitoksessa 1970-luvun
vaihteessa saatiin aikaan kaksikin tuhoisaa alilatausdetonaatiota. Annoksena oli normaali
aloitusannos (Max. lataus miinus 15 %) jäykkäsytytteistä kivääriruutia, mutta luoti
oli hiukan kevyempi kuin mille ko. lataus oli suunniteltu. Kaliberina oli .243 Win.
Kyseinen kaliberi ei sovellu, tai ei ole ainakaan suositeltava kevytlatauksiin, suuren
alilatausdetonaation riskin takia, joka johtuu ehkä hylsyn muodosta tai hylsyn tilavuuden
epäedullisesta suhteesta piipunreiän tilavuuteen.
Koeampumalaitoksen silloinen johtaja kuvailee tapausta kirjoittamassaan
"Jälleenlataajan Käsikirjassa", mutta myös Hornadyn "Käsikirjassa
Patruunoiden Jälleenlataajille" (kolmas laitos, sivu 108) varoitetaan .243
Winchesterin taipumuksesta detonaatioihin, ladattaessa vajailla annoksilla hitaimmin
palavia ja jäykimmin syttyviä ruuteja. Hornady Handbookin mukaan detonaatioita on
sattunut useinkin, mutta aseiden vauriot ovat jääneet vähäisemmiksi kuin Saksan
tapauksissa, joista jälkimmäinen oli aiheutettu tuottamuksellisesti, kun ei oltu
uskottu, että korkeitakin paineita sietävä painetesti-piippu voidaan räjäyttää vain
lievästi virheellisellä latausyhdistelmällä. Oli käytetty liian kevyttä 80 grainin
luotia 90-grainisen asemasta.
Hornadyn kirjassa seuraavana esitelty 6 mm Remington-patruuna on hylsynmitoiltaan lähes
samanlainen kuin .243 Win. Erona vain hiukan suurempi hylsytilavuus ja jyrkempi
olkakartio: Kulma 26 astetta, kun se .243 Win.-hylsyssä on 20 astetta. Mahdollisesti tuo
hartiakulman ero aiheuttaa sen, ettei 6 mm Rem. ole niin altis detonoimaan, että siitä
pitäisi erikseen varoittaa. Rutistamalla ruuditetut patruunat eivät siis ole niinkään
vaarallisia kuin vääränlaisella ruudilla vajaasti täytetyt. Ainakin yhden
saksalaisperäisen patruunan ja sitä ampuvien aseiden tuotanto oli ollut pakko lopettaa
alkuunsa, koska patruuna oli erityisen altis detonaatioille. Länsi-saksalaiset olivat
patruunan myyntiin tullessa juuri saaneet miehitysvaltioilta luvan aloittaa
kivääriruutien ja latausvälineiden myynti urheiluampujille ja metsästäjille, mutta
tietoa puuttui.
Joillakin 12.7 x 99 mm patruunoihin kehitetyillä kotimaisilla erikoisruudeilla
ladattaessa mitataan hylsy ensin kukkuroilleen, ja puristetaan ruuti hylsyyn lievää
väkivaltaa käyttäen. Sitten lisätään ruutia hylsyn suun tasalle ja istutetaan luoti
lievää törkeämmin voimakeinoin. Kotilataajille näitä lataamisen erikoistekniikkaa
vaativia konetykin ruuteja ei yleensä myydä, mutta myös muutamien yleisesti myytävien
ruutien täysin turvalliset latausyhdistelmät voivat olla niin hylsyntäyttäviä, että
luoti on pakko niipata tiukasti kiinni hylsynsuuhun. Tiiviiksi puristettu ruutipanos voisi
muussa tapauksessa työntää luodin liian pitkälle ulos hylsystä.
Markus 2532000
Mistä karvahattu-Heckuja?
Sattuisitko tietämään internet-osoitetta tai faxi-nro:a Eurooppaan mistä saisi esim.
pakistanilaisia tai turkkilaisia MP 5 A 3 klooneja. Suomessa kun hinnat on aika
tähtitieteelliset. J.F.Y. olisi yksi paikka mutta jos esim. MKE tms. olisi edulllisempi
vaihtoehto kuin J.F.Y:n Heckleri ?
Kiitollisena vastauksesta. Samuli
Kommentti: Taas kerran jällehen joudumme testaamaan GOW:n
"interaktiivisuutta" (= vastavuoroisuutta) tietolähteenä. Omaan
toimialueeseeni eivät "mistä saa ja mitä maksaa"-aiheet kuulu. Jopa
kotimaisten alan firmojen olemassaolon ja tavaroiden tai palveluiden tämänhetkisen
tarjonnan suhteen olen alkanut huomata olevani pahasti tietämätön. Kukaan ei voi
tietää kaikkea kaikesta: Jokaisen on haettava oma sektorinsa tai reviirinsä
tiedonjulkistamisen alalla, ja koska kaupalliset viestimet eivät palveluksiani kaipaa, ei
velvollisuuksiini myöskään kuulu kaupallisen informaation kokoaminen, taltiointi ja
jakelu.
Poikkeuksia muodostavat välineet, tarvikkeet ja palvelut, jotka sivuavat tavalla tai
toisella sitä erikoistietämyksen aluetta, joka lienee tullut tunnetuksi kuluneen vuoden
aikana. Tuo "alue" tarkoittaa aiheita, joista ei julkaista lukukappaleita
kirjoissa, eikä artikkeleita alan lehdissä, ainakaan Suomessa. Tarjonnan olemassaoloa
koskevan tietämyksen suhteen olen tosin ollut pahasti "motissa" tai
"umpiossa", koska uuden mediamme olemassaolo on vasta aivan viime aikoina alettu
huomioida: Sadantuhannen (100 000) "visiitin" virstanpylväs lähestyy!
On havaittu, ettei GOW ole sittenkään vain pahaa painajais-unta.
Varsinaiseen kysymykseesi joudun vastaamaan, että en satu tietämään, mutta otaksun,
että joku tietää. Sana on vapaa jokaiselle: "Kaveria ei jätetä", eli jos
jollakin on tietoa kyseisistä web-, E-mail- tai fax-osoitteista, pyydämme häntä
jakamaan tietonsa muillekin. Yleensä alamme karsia tältä palstalta edelläolevan
tyyppiset kysymykset, siirtäen ne "ilmoitustaululle". Sehän onkin varsinainen
inter-aktiivinen kolumnimme, mutta "väärään kyökkiin" tullut viesti
otettiin käsittelyyn esimerkkinä siitä, mitkä aiheet kuuluvat mihinkin lokeroon.
0404 MM; Pete
Jemman aarteet
Löysin vintiltä kaksi asetta. Voitko kertoa minkälaisista aseista on kyse.?
Kiväärissä on seuraavat merkinnät: D \T/ (=kolmion sisällä
T-kirjain) 62383 F 1932. Minkähän hintaluokan aseesta muuten on kyse? Onko noille
löytöaseille vaikea saada hallussapitolupaa ? Toisessa aseessa, haulikossa, ei lue
mitään, mutta näyttää vanhalta, koristeellisuudesta päätellen.
Kiitos; Nina
Taustatiedot ovat kovin vajavaiset. Piipun valmistaja on kuitenkin Tikkakoski Oy
(T-kirjain kolmiossa). Kiväärin puuosiakin valmistettiin ja kunnostettiin Tikkakoskella,
mutta varsinaiset runkorakenteet ovat venäläismallisista kivääreistä malli 1891.
Aseita jäi sotasaaliiksi Emansipaatiosodassa 1918, mutta niitä oli myös ostettu tai
vaihettu Saksasta ja Puolasta. (Tuo Emansipaatiosota tarkoittaa Vapaussotaa. Ensinhän
piti vapautua venäläisistä, mutta sitten myös kapinallisista. Koska yksimielisyyteen
tapahtumasarjan nimestä ei ole päästy vieläkään, niin turvaudutaan taas kerran
sivistyssanakirjaan).
Sarjanumerosta ja siihen täsmäävästä vuosileimasta päätellen ase on
jalkaväenkivääri Malli 1927 eli "Pystykorva", jota valmistettiin 60 000 kpl.
Poikkeuksellista keräilyarvoa ei ole, mutta jos joku keräilee "ehyttä" sarjaa
Suomessa käytetyistä sotilaskivääreistä, niin kokoelmaan kuuluu myös M 27 JV.
Ratsuväkimalli (27 RV) olisi halutumpi, koska tuotantomäärä oli pienenlainen, noin
2500 asetta. RV-mallin valmistus alkoi vasta vuonna 1933 ja sarjanumerot 72 800:sta. Hinta
riippuu kunnosta. Likimääräistäkään arviota en voi esittää asetta näkemättä.
Todelliset harvinaisuudet ovat asia erikseen, mutta M 27 jalkaväkimalli ei lukeudu
niihin. Kolminumeroisissa markkamäärissä liikutaan.
Hallussapitoluvan saaminen on varsin epätodennäköistä. Jos virkakunta saa tietää
aseen olemassaolosta, saa sen nykyiseksi omistajaksi todettu henkilö haasteen käräjiin.
Rangaistus ensikertalaiselle on yleensä sakkoa; ehkä tuhansiakin markkoja. Riippuu
ansiotuloista. Ase tuomitaan menetetyksi valtiolle, ja se sulatetaan muun romuraudan
seassa. Epäoikeudenmukaista..?! Tiedetään..! Parannus saadaan ehkä joskus aikaan
yleismaailmallisen aseellisen konfliktin kautta. Sen tulemisen odotusajaksi on viisainta
viedä ase takaisin kätköönsä, eikä hiiskua kenellekään sen olemassaolosta.
Haulikosta en voi sanoa oikeastaan mitään, koska merkintöjä ei ole, eikä tietoa edes
siitä, onko ase suusta- vai takaaladattava. Takaaladattavan taittuvan haulikon piipun tai
piippuparin alapinnalla on yleensä tarkastusleimoja ja muitakin merkintöjä. Jos ase on
suustaladattava, saa sen pitää hallussaan ilman lupaa. Samoin on lupavapaa ennen vuotta
1890 valmistettu ase, olkoon se vaikkapa veivattava kuularuisku. Näin sanovat "laki
ja profeetat". Koristeellisuus ei vielä kerro mitään aseen iästä taikka arvosta.
Merkintöjen puuttumisesta päätellen ei erityisempää keräilyarvoa ole, ellei ase ole
jonkun maasepän tekemä yksittäistuote. Sellaiset kiinnostavat joitain keräilijöitä,
mutta aseen omistuksen ja hankinnan "esihistoria" on pystyttävä
selvittämään milteipä tekovaiheesta alkaen, mikä lienee mahdotonta.
3103 MM; Pete
Sauerin
"mutka"
Haluaisin tietoja taskuaseesta Sauer & Sohn 7.65 mm.
Kiittäen MaSa.
7.65 x
17 mm Browning-kaliberisia S & S-pistooleja on valmistettu vuodesta 1913 alkaen
lukuisia malleja ja variaatioita. Vanhin, M 1913 on "suorakahvainen", eli kahva
kuin FN M/-10:ssä. Variaatiossa M 1930 eli Sauer Behörden-Modellissa (=
"viranomais-malli) on kahvan muotoilu käteenkäyvämpi: Pyöristetty taemmasta
alakulmastaan ja etummaisessa kahvan alanurkassa on taivutettu "nikara" tukena
pikkusormelle. (Beretta M 1934:n kahvan muotoilussa on tiettyä samankaltaisuutta, mutta
Sauer M 30:ssä ei ole lippaasta ulkonevaa pikkusormitukea). M 13:ssa on eboniitti- tai
sarveis-kahvankuoriin puristettu tehtaan monogrammi "S & S" soikealle
pohjalle laatan yläreunaan. Behördenmodellissa on monogrammi "SS" pyöreällä
pohjalla kahvakuoren alareunassa ja ainakin vasemmalla sivulla peukalontuen alla
vaakasuorassa kentässä kaliberimerkintä "Cal. 7.65".
Nämä aseet ovat teknisesti katsoen saman mallin variaatioita. Varhaisempaan Roth &
Krnkan kehitelmään tuskin kompastuu Suomessa. Jäi harvinaiseksi. (Ase olisi lupavapaa,
koska siihen oli kehitelty 7.65 mm erikoispatruuna, joita ei ole ollut saatavana
miesmuistiin. Browning-patruuna ei tähän malliin käy, ja se olisikin ylitehokas).
Malleissa 13 ja 30 on iskurirakenne FN 1910:n sukua, mutta liipaisinmekanismi
omaperäinen. Parannettuun malliin 13 (joissain lähteissä mainittu Malli 14:ksi) ja
Behörden-malliin omaksuttiin samanlainen liipaisimensalpa-tyyppinen varmistin, kuin on
moderneissa Glock-pistooleissa: Liipaisimeen jyrsitystä raosta esiinpistävän
teräslevy-kielekkeen painaminen liipaisinsormella takaisin rakoon mahdollistaa
liipaisimen liikkeen. Vanhimmat aseet saattoivat laueta vahingossa täräyksestäkin.
Liipaisinsalvan esiinnousu raostaan ilmaisee myös, että iskuri on viritettynä.
Omaperäinen on myös Sauer 13:n ja 30:n luistin ja iskupohjan rakenne. Luisti on
putkimainen, mutta sen sivuille ulkonevat kahvarungossa liukuvat johteet. Iskupohja
kiinnittyy luistin peräpäähän kierteillä. "Ruuperä" muistuttaa Suomi
KP/-31:n perätulppaa ruutu-pyällyksineen. Asetta purettaessa vedetään luisti taakse,
painetaan luistin peräpäästä löytyvä salpa sisäänpäin ja pyöritetään iskupohja
irti aivan kuin KP/-31:n perätulppa. Luistin voi nyt irrottaa eteenpäin. Piippu jää
kiinni kahvarunkoon. Sitä ei irroteta milloinkaan, paitsi jos loppuunpalanut tai pilalle
syöpynyt piippu joudutaan uusimaan.
Varaosapiippuja saa tuskin enää mistään, mutta kohtalaisenkin ammattitaitoinen
koneistaja tai aseseppä pystyy sorvaamaan ja pesittämään vaihtopiipun .308 kaliberin
tai 7.62 mm kiväärinpiipun pätkästä. Muotiin lienevätkin tulossa tuuman verran
ylipitkät vaihtopiiput - jos vielä toivun apatiatilastani, eli viitsin laatia
kitka-kiinnitteisten vaimentimen kiinnike-osien piirustuksia. (Kiinnitysmenetelmien
julkaiseminen on ollut "rästityönä" kolmattakymmentä vuotta: Niitä
kehiteltiin ja testailtiin 70- ja 80-lukujen vaihteen puolin ja toisin, alkaen ehkä v.
1976. Kitkakiinnike voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta valmistus vaatii
huolellisuutta - ja sorvin: Ei onnistu kotitalouksien vakiovälineistöllä).
Sauer-mallien rekyylijousi on piipun ympäri kierretty, kuten FN 1910:ssä ja monissa
muissakin tutuissa taskuaseissa. 7.65 mm Sauer-pistoolin malli 1938 löytyminen Suomesta
on sangen epätodennäköistä. Behörden-mallikaan ei ole erityisen yleinen.
Malli 1913 on puolestaan suhteellisen yleinen kokoelmissa, ja yksilöitä on liikkunut
aikoinaan vapailla markkinoillakin, mutta hinta-/kuntosuhde ei houkutellut ostoksiin
silloinkaan kun likviditeettiä vielä oli. Mainittu malli 38 oli tasavertainen kilpailija
Walther PP:n/ PPK:n luokassa. Jotkut asiantuntijat arvioivat sen jopa Walthereita
etevämmäksi, mutta "de gustibus non est disputandum".
Tämän mallin täydellinen nimitys on Sauer Modell 38 H. Peräkaneetti tulee sanasta
"Hahn" (= hana; vasara-iskuri). Toiminnot ovat kuin Walther PP:ssä, eli ase on
laukaistavissa "kaksitoimisesti" (= liipaisinvirityksellä), mutta tämän
"paniikkilaukaisun" tai manuaalisen latausliikkeen jälkeen jää iskuvasara
vireeseen. Vasara on kokonaan piilossa aseen sisällä, eli sitä ei voida virittää
peukalolla Waltherin hanan tapaan - mutta eipä vasaran ja luistin väliin myöskään
pääse taskunöyhtää tai muuta törkyä, joka voi pahimmillaan ehkäistä aseen
laukeamisen. Hana voidaan vapauttaa vire-tilasta painamalla alaspäin aseen vasemmalla
sivulla sijaitsevaa vipua, ja sen jälkeen liipaisinta, jonka jälkeen vipu lasketaan
peukalolla jarrutellen nousemaan ylä-asemaansa.
Piilohana voidaan myös virittää "täyteen veteeseen" sivuvipua alaspäin
kääntämällä. Vastaavanlainen viritys-/vireenpoistojärjestelmä on mm.
venäläisessä IJ 18-haulikossa; käyttövipu tosin sijaitsee liipaisinkaaren takana ja
sen liikesuunnat ovat päinvastaiset, koska vipua "manipuloidaan" keskisormella.
Ääriasennossaan IJ:n virevedin avaa aseen taittosulun. Sauer M 38 H:ssa on myös
luistiin asennettu varmistin samalla kohtaa kuin Walther PP-malleissakin. Aseen
huoltopurkamisen "käsitemput" ovat kuin Walther PP-malleissa tai Pistoljet
Makarovassa. Liipaisinkaari on tosin kiinteä, mutta liipaisimen edessä sijaitsee
purkusalpa, joka vedetään esiin aseen kahvarungosta, alaspäin.
Sitten vedetään luisti taakse, kammeten sen peräpäätä ylöspäin, kunnes se nousee
irti kahvarungon johteista, sekä liu'utetaan tässä asennossa eteenpäin, jarrutellen.
Ase kootaan käänteisessä järjestyksessä, ja napsautetaan lopuksi purkusalpa koloonsa.
Kaikkiaan: Fiksu vekotin! Kaupallinen menestys olisi ollut taattu, mutta kun Sauer M 38
H:n tuotanto oli käynnistynyt, alkoi "Marssi Itään". (Ynnä pian muihinkin
kompassisuuntiin, koska Englannin, Ranskan ja USA:n johtomiehet olivat laiminlyöneet
suhteellisen pitkäveteisen teoksen "Mein Kampf" sisältöön tutustumisen edes
pintapuolisesti. Käsittämätön, typerä tietämättömyys maksoi Inarinjärvellisen
viatonta verta; suomalaistakin). Koko Sauerin pistoolien M 38 H tuotanto ostettiin Saksan
asevoimien käyttöön.
Behörden-mallien tuotanto oli päättynyt M 38 H:n tuotannon alkaessa. Pienehkö määrä
malleja 1913 viimeisteltiin ja koottiin sentään ylijäämä-osista siviilimyyntiin.
Ettäkö MIHIN..? "Natsi-Saksassa"..! SIVIILImyyntiin, kuten sanottu: Kaikki
totalitaariset valtiot eivät ole hoplofoobisia valtioita. Saksan täysivaltaisten
kansalaisten oikeus ampuma-aseiden yksityisomistukseen pysyi koskemattomana keisarikunnan,
Weimarin Tasavallan ja Kolmannen Valtakunnan vaiheiden yli. Vasta vieraat valloittajat
sanelivat vuodesta 1945 alkaen tiukennuksia säännöksiin. Välillä niitä jo hieman
liennytettiin; sitten taas tiukennettiin, kun uus-vasemmistolaiset alkoivat riehuntansa.
Lainsäädännön tiukentuminen kohdistui, ilman poikkeuksia, viattomiin sivullisiin:
Tragi-koomisin esimerkki oli "Baader & Meinhof"-kommunistikoplan
aktiviteetin ajanjakso. Porukkahan hankki kalustonsa varastamalla Bundeswehrin ja NATOn
varikoilta, mutta kuinka reagoikaan Liittotasavallan hallitus ? Edestäladattavien
replika-mustaruutirevolverien rullat velvoitettiin deaktivoimaan siten, että vain
yhdellä panospesällä pystyy ampumaan ! Aiemmin olivat mustaruutiaseet ja niiden
toimivat jäljitelmät olleet lupavapaita, ostajan 18 vuoden alaikä-rajoituksella.
(Lupavapaus sekä vapaus rekisteröintivelvollisuudesta perustuu EU-asedirektiiviin. Se
VOISI siis olla käytäntönä Suomessakin !!). Sanomattakin lienee selvää, että
replika-revolverien käyttörullien tai yksipesäisten "näyttörullien" kauppa
kävi: Käyttörullia tilailtiin mm. Italiasta ja USA:sta.
Saksan "punakaartin" ei tietenkään voitu edes uneksia varustautuvan
epäkäytännöllisillä Amerikan Etelävaltioiden Emansipaatio-sodan aikaisten
savuruuti-revollien jäljitelmillä, vaan enimmäkseen konetuliaseilla ja mm.
kylkimiinoilla (= mediaslangilla uutisoituna: "kauko-ohjatuilla
tienvarsipommeilla"), mutta lainsäätäjien niuhotuksen tarkoituksena olikin
nostattaa koko kansan viha baader-meinhofilaisia vastaan. Kun porukka sitten saatiin
häkkiin ja teloitettiin siististi, ei yksikään kunnon saksalainen vuodattanut kaihon
kyyneliä: Shamppanja virtasi sitäkin vuolaammin kapakoissa, kun uutinen oli kuultu..!
Samanlainen juhlinta alkoi Tukholmassakin, kun Olof Palme tuli matkansa
päähän, vaikka joukkoviestimet uutisoivat vain "maansurusta". Itse sain
tiedon puhelimitse Ruotsista puolilta öin. Taustalla ei veisattu itkuvirttä, vaan:
"Hakkapeliitta-marssia", joka tunnetaan kautta maailman. Kun Santiago de
Chilen lukuisat radio-asemat vallattiin 11. 09. 1973, ilmoitettiin
"tiskijukan" vaihdoksesta kulloisellakin asemalla panemalla soimaan kasetilta:
"Cabalhero-Marchia Finlandese". Ensin oli luettu säätiedotus:
"Santiagossa ja Vatikaanissa sataa!" Näitä tarinoita ei kerrota Suomen
joukkoviestimissä, mutta muuan tapahtumasta kertova elokuva on nimeltään:
"Santiagossa sataa". (TV:ssäkin nähty leffa on, kuten arvata saattaa,
kommari-sympaattinen. Toimintakohtausten katselunautinto ei siitä suinkaan vähene).
Tiedossa ei ole, joko kuudestilaukeavien replika-aseiden lupavapaus on palautettu
ennalleen Saksassa. Onhan sen peruuttamisen syy poistunut jo ammoin. Sodan edellisessä
Saksassa oli muunmuassa metsästäjillä suorastaan velvollisuus - eikä vain oikeus -
kantaa mukanaan lopetuslaukauksen ammuntaan soveliasta pistoolia tai revolveria.
Erityistä ostolupaa käsiaseelle ei tarvittu, eikä tarvita vieläkään. Voimassaolevan
metsästyskortin esittäminen riitti/ riittää. Metsästyslainsäädäntöä lienee
"harmonisoitu" joiltain osin mm. Bernin Diktaattien mukaisiksi, mutta aseiden
hallussapito-oikeuteen metsästysvälineistön osalta ei ole tehty drastisia muutoksia kai
ainakaan sataan vuoteen, olkoonpa vallankahvaa pidellyt kuka tahansa.
Sauer-pistooleista on listattavissa seuraavia teknisiä tietoja,
nimittäin:
7.65 mm "Old Model 1913": Pituus 145 mm, korkeus 100 mm, piipunpituus 75 mm,
nettopaino 570 grammaa, lipas 7 patruunalle. Sota-ajan tehdaskoodi "ce"
pikkukirjaimin. Hieman "yliherkkä" laukaisukoneisto: Viritetty ase voi laueta
pudotettaessa tai kolhaistaessa.! 2. maailmansodan aikaan koottiin ylijäämä-osista
vielä tätäkin variaatiota siviilimyyntiin.
7.65 mm "New Model 1913" tai "M 1914": Mitat kuten "vanhan
mallin". Liipaisimessa on varmistussalpa ehkäisemässä tahattomat laukaukset.
Salpalevy toimii myös vire-ilmaisimena. Useimmat Suomeen tuodut aseet ovat
tämäntyyppisiä, mutta kokoelmissa on (ja "Suojeluskunnan luvilla"
kaupiteltiin 20 - 30 vuotta sitten) yleisesti myös vanhaa mallia. Koottiin
ylijäämäosista vielä 2. maailmansodan alkuvuosina. Tehdaskoodi "ce".
7.65 mm "Behörden-Modell 1930": Nettopaino 620 grammaa, piipunpituus 77 mm,
lipas 7 patruunalle. Valmistettiin vv. 1930 - 37.
7.65 mm "Modell 1938 H": Nettopaino 720 grammaa, piipunpituus 83 mm, lipas 8
patruunalle. Sodanaikainen tehdaskoodi "ce". Valmistettiin v:n 1939 alusta v:n
1945 vaihteeseen. Tehdaskoodatut aseet myytiin yksinomaan asevoimille. Suosittu
upseeriaseena. Siviilimyynnissä vain n. puolen vuoden ajan. Tehdaskoodia ja WaA-leimaa
vailla olevat aseet ovat harvinaisia.
2703 MM; Pete
"Mikä kelpasi Simo Häyhälle, maistuu
meillekin?"
Onko 7,62 x 53R hyvä patruuna vai onko sen käyttö Suomessa perustunut vain kustannusten
säästöön ? Kyllähän sillä varmasti on aikanaan saavutettu menestystä niin tauluun
kuin eläväänkin maaliin. Mutta jos ko. aseet ja patruunat olisi synnytetty ja käytetty
esim. USA:ssa, niin olisiko meillä niitä käytössä paljoakaan? Suomessa on vielä
armeijalla tarkka-ammuntakalustona 7,62 Kivääri 85 (=vanhan kaluston
modernisointia rahanpuutteessa ?) ja idässä on vastaavassa käytössä Dragunov.
Vaan miten 7,62 x 53R pärjää vertailussa muiden 7,62 kaliberien kanssa ?
Jos on selkeitä eroja (edellisen kysymyksen loppuosa) saman reikäkoon patruunoiden
ominaisuuksilla niin mihin ne perustuvat? Itse näen vain erilaisia hylsyjä. Eri
pituuksia ja eri muotoja. Jos hylsyllä on suurempi tilavuus niin ruutia mahtuu enemmän.
Tämä taas mahdollistaa suuremman lähtönopeuden. Suuremmalla lähtönopeudella saadaan
suurempi kantomatka ja parempi osumamahdollisuus kaukana oleviin maaleihin. Tältä se
näyttää minun päässäni, mutta onko asia edes sinne päin? Miksi esim. .308 on
suosittu tarkka-ammuntakaliiberi sotilaskäytössä (tosin muualla kuin meillä) ja .30 -
06 taas ei ?
Itse innostuin myös tarkka-ammunnasta ja hankin harrastusvälineeksi mallin 7,62
Kivääri 28-30 pohjalle rakennetun aseen kaliberia 7,62 x 53R. Yhtenä syynä oli
minullakin kustannusten säästö. Ase vaikuttaa tarkalta ja hyvin tehdyltä. Piippu on E.
Mäkisen tekemä ja tukin kiinnitys rautoihin on muutettu samanlaiseksi holkiksi kuin
edellämainitussa 7,62 Kivääri 85:ssä. Rihlannousu on 11 tuumaa. Tiedän mitä se
tarkoittaa, mutta en tiedä miten siihen pitäisi suhtautua patruunoita ladatessa.
Tavoitteeni olisi osallistua tarkk'-ammuntakilpailuihin. Tarvitsisin kuitenkin
latausreseptejä osumien saamiselle 300 - 800 metrin etäisyydelle. Onnistuuko se ko.
kaliberilla ? Patruunat lataan halvalla vasarasarjalla...myös kustannussyistä.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: Miten ase puhdistetaan käytön jälkeen
oikeaoppisesti ?
Terveisin: Tommi
7.62 mm Mosin-Nagant -patruunan kehityshistoria on jo aiemmin selostettu, mutta vanhat
tekstit tuppaavat hukkumaan aineiston runsauteen. Itseltäni puuttuvat ATK-valmiudet
aihekohtaisen sisällysluettelon laadintaan, ja siivoan myös yleensä
"asiakirjat" tieturin muistista sitä mukaa kuin kuulen niiden ilmaantuneen
G.O.W.-sivuille tai "personal only"-sanomien vastaanottajille, taikka joidenkin
artikkelin kaltaisten pakinoiden etukäteislukijoille. Tästä muistuukin mieleen tärkeä
tiedonanto: Ilmoitukset vuosimaksun suorittamisesta on "sähkötettävä"
G.O.W:n toimitukselle, jonka maantieteellistä sijaintipaikkaakaan en tiedä.
Merkinnät tilillepanokorttien viestisarakkeisiin tulevat tiliotteisiin printattuina
perille kuukaudenkin verran viivästyneinä ja usein ilmeisesti epätäydellisinä.
Ennakkolukuun oikeutetuista visitooreista ylläpitää postituslistaa
"sanalennätin-operaattori", jonka toimenkuvaan kuuluvat tekstien kuvittaminen,
kuvatekstien ymppääminen oikeisiin asiayhteyksiinsä ja kuvituksen sijoittelu
suurinpiirtein relevantteihin päätekstin kohtiin, sekä koko komeuden sinkoaminen
Nettiin, tai joissain tapauksissa E-mailin välityksellä ennakkolukijoille, joskus
kuvituksen osalta keskentekoisena, ja tekstiltäänkin "siistimättömänä".
Lopullinen oikoluku on tosin yleensä näppäysvirheiden korjailua, ja sanamuotojen
täsmentelyä selkokielisemmiksi, eikä niinkään itsesensurointia. Joskus voin joutua
täydentelemään tietojakin, kun jostain kirjasta löytyy yllättäen jotain relevanttia
tekstiä, ja saattaapa jollain visitoorillakin joskus olla parempi tieto (= monipuolisempi
kirjallisuus). Lisä-informaatio otetaan ilomielin vastaan tekstien täydennykseksi, kun
sen oikeellisuus on tarkistettu tai ainakin arvioitu.
7.62 x 53R-patruunan pitkän iän salaisuus on erittäin todennäköisesti sen ballistinen
onnistuneisuus. Etenkin bolshevikkivallan aikaisella Venäjällä pyöritettiin koko
kansantaloutta "dlja Svataja Vojna" - sotateollisuuden ehdoilla, lopullisena
tavoitteena maailmanvallankumous, jonka jälkeen neuvostokansan uhraukset toki
korvattaisiin runsaiden korkojen kera. Jos kiväärinpatruunan uudistaminen olisi nähty
tarpeelliseksi, se olisi alkuunpantu ainakin J.V. Stalinin valtakaudella yhdellä
nimikirjoituksella ukaasin alle. Joskus 1910- ja 20-luvuilla, kun kiväärien
automatisointi alkoi olla kaukonäköisimpien asiantuntijain (etenkin V.G. Fjodorovin)
mielestä "vain ajan kysymys", kiinnitettiin huomiota 7.62 M-N:in hylsyn
laipalliseen muotoon, joka tuotti vaikeuksia lippaiden suunnittelijoille.
Kaliberin pienentämistäkin harkittiin. Japanilainen 6.5 x 50 mm oli todettu hyväksi jo
Fjodorov "ABTOMAT"-rynnäkkökiväärissä malli 1916, ja sen myöhemmissä
konekivääriversioissa. Käytännöllisesti katsoen kantalaipaton hylsy ja luodin
myötäsyntyinen tarkkuus (verrattuna 7.62 mm luotiin, joka oli "pelkkää
kärkeä" ja pahoin alimittainen), sekä Venäjällä ladattujen 6.5 mm patruunain
mieto rekyyli viehättivät. Rynnärilatingissa oli hieman vajautettu ruutipanos, koska
"Fjodorovskogo Avtomatilla" piti voida ampua jotenkuten kontrolloitavaa
sarjatultakin, vaikka muotoilu oli vielä melkolailla luodikkomainen: Ase oli siis
taipuvainen hyppelemään täystehoisia Arisaka-patruunoita sarjatulella ammuttaessa.
Lopulta kuitenkin päädyttiin uudistamaan 7.62 x 53R-patruuna, monipuolistamalla sen
luotivalikoimaa ja pidentämällä tarkkaa kantamaa. Uudistus alkoi 1920-luvun lopulla.
Vuonna 1930 tulivat tuotantoon ensimmäiset ajanmukaiset patruunat, tai oikeastaan luodit,
kuten pitkänmatkan torpeedoluoti "D-30 pulja", joka oli kelvollinen myös
tarkka-ammuntaan. Myöskin paranneltua kiväärimallia M -91/30 alettiin valmistaa.
Kaliberin pienennyksen tielle ei lähdetty, koska muutamat "juonessa" olleet
erikoisluoti-kehitelmät edellyttivät luodilta suurehkoa tilavuutta. Esikuvina olivat
saksalaiset 8.2 mm erikoisammukset. Rakenteiden "miniatyrisointi" 6.5 mm:iin
olisi tuottanut vaikeuksia.
Tarkkuusluoti-uudistukseen katsottiin mallia Suomesta. Täällähän oltiin 7.62 mm M-N:in
kehittelyn alalla 70 vuotta sitten jo ainakin lähestymässä yleismaailmallista
huipputasoa, kun urheiluampujapiirien "höperehtiminen" 7 x 57 mm patruunan
omaksumisesta oli asetettu omaan arvoonsa. Kominternin agentit eivät kaihtaneet mitään
keinoja vakoilutietojen saamiseksi Suomesta. Esimerkiksi Lapuan Patruunatehtaan johtaja
myrkytettiin, ja hänen kotoaan pöllittiin kai useampikin mapillinen tarkkuusluotien
valmistusteknologiaan liittyvää tutkimusmateriaalia. Venäläisten apuna häärivät
myös saksalaiset "spetsialistit", jotka joutuivat tekemään omia
tuotekehittelytöitään "evakossa" muunmuassa Sveitsissä ja
Neuvosto-Venäjällä.
Saksassa ei sotilaallinen tuotekehittely käynyt päinsä Weimarin Tasavallan kaudella
Versailles'n "rauhanehtoja" rikkomatta. Adolf Hitler mitätöi sittemmin nuo
diktaatit, mutta ennen kuin hänen aikakautensa alkoi, olivat saksalaiset ehtineet opettaa
venäläisille mm. teräshylsyjen tuotantomenetelmät. Heidän "Eskon
puumerkkinsä" on tunnistettavissa myös monista venäläisistä erikoisluodeista,
vuosimallit 1930 - 34. Jotkin konstruktiot olivat olleet sovellutettuja jo 1.
maailmansodan aikaan etenkin Saksan ilmavoimien ampumatarvike-valikoimassa. (Nykyään on
ainakin USA:laisen Remingtonin tuotekehittely, ja jopa muutamien erikoisempien
pienoiskiväärinpatruunain (SIC !) tuotanto, jouduttu "evakuoimaan" Mexikoon,
vaikka USA ei ole vihollisen valvontakomission tarkkailun alla. Vihollisen nimitys on
"Hopho", ja sen tyyssija Washington District Columbian Valkoinen Talo).
Mitä tulee 7.62 x 53R:n ballistisiin ominaisuuksiin, lienen jo ainakin kertaalleen
maininnut, että ne osuvat sopivaan rakoon mainitsemiesi .308:n ja .30-06:n väliin.
Amerikkalaisilla oli jo 7.62 x 53R:n lapsuusvuosista lähtien sotilaspatruunana miltei
vastaavanlainen laippahylsyinen .30-40 Krag, joka kuitenkin jouduttiin lataamaan melko
miedoksi, koska sitä ampuvien kiväärien sulkulaite oli vielä vanhan Berdanin mallia.
Kun sitten omaksuttiin Mauser-tyyppinen symmetrinen sulkulaite kivääriin M/-03,
kehiteltiin urahylsyinen patruuna, koska Mauserista M/-98 oltiin omaksuttu myös
makasiinirakenne, jonka syöttö olisi "takkuillut" laippahylsypatruunoita
käytettäessä.
Patruuna oli tyyppiä .30-03, hylsynmitoiltaan jo lähellä lopullista, mutta varustettu
.30-40 Kragin vanhanmallisella raskaalla pyörökärkiluodilla. Saksassa oltiin
aloittelemassa kevyen, kärkevän S-luodin tuotanto. Amerikkalaiset ostivat kärkiluodin
valmistuslisenssin sen suunnittelijalta, Arthur Gleinichilta, joka oli "sitoutumaton
konstruktööri", ja pidättänyt itselleen oikeuden ideansa markkinointiin
ulkomaillekin - tosin vain ystävällismielisiin valtioihin, mutta tokkopa kukaan osasi
aavistaa, että Saksa ja USA olisivat 12 vuoden kuluttua sotatilassa toisiaan vastaan.
(Gleinichin perikunta joutui karhuamaan oikeusteitsekin rästiin jääneitä
royalty-maksuja maailmansodan ajalta: USA tuomittiin maksamaan velkansa).
150 grainin kärkiluodilla varustettu patruuna on tuttu .30-06, eli omaksuttiin
käyttöön vuonna 1906. Sitäkään ei voitu ladata tehtaissa täyteen potentiaaliinsa,
kun vuonna 1917 oli valmistettu heikkolaatuisia kiväärejä, joita päätyi jakeluunkin.
Tuo "täysi potentiaali", johon Eurooppaan myytävät tehdaspatruunat sekä
kotilatingit voidaan ladata, ei jää paljoakaan vaille eräiden .30 kaliberin
Magnum-patruunain suorituskyvystä. Sotilaskiväärissä kehkeytyisi rekyyli
keskiverto-taistelijan sietokyvyn ylittäväksi. Tämä seikka unohtuu yleensä, kun
aseita ja patruunoita vertaillaan "erämiesten kokemuspiiriin" kuuluvilla
kriteereillä.
Mosin-Nagant M/91 -kivääri on sinällään himpun verran liian kevyt patruunan
ballistiikkaan nähden, mutta sen arvostelijoilta unohtuu säännönmukaisesti eräs
wanhoista walokuwista ja välmehtivistä uutisfilmin pätkistä havaittava yksityiskohta:
Aseen pistin on AINA kiinnitettynä.! "Rotanhännän" paino + aseen oma paino
tuottavat yhteenlaskien rekyyliltään siedettävän kiväärin, ja Mosin-Nagant on
alkuaankin suunniteltu käytettäväksi pistimen kera: Piipun värähtelyn taajuus ja
amplitudi muuttuvat, jos ammutaan ilman "rotanhäntää suussa". Tähtäimetkin
on kohdistettu "aivan poskelleen" tehtaan jäljiltä tai armeijan varikoilla:
Ase ampuu pahasti yli. Sivusuuntaakin joutuu korjaamaan. Ja se hajonta: "Ah ja voi !
Ryssä tekee kaiken ryssiksi ! Russkij vintovka, hudoj vintovka !" Näinhän
urputettiin kai jo Viaporin kapinasta alkaen, kun kivääreillä yritettiin ampua ilman
välttämätöntä piippupainoa, vaikka se oli suunniteltu käytettäväksi
kokonaisuutena, ja niinhän venäläiset sitä käyttivätkin. Palaten patruunaan .30-06
ja normaalilatauksiin, voidaan todeta suurimmaksi epäkohdaksi hylsyn/patruunan pituus.
Etenkin kun aseita ryhdyttiin automatisoimaan, havaittiin patruuna turhan pitkäksi.
Itselataavan sotilaskiväärin kehittely alkoi USA:ssa pian 1. maailmansodan päätyttyä,
mutta aseprototyypeistä kehkeytyi pikemminkin pikakiväärin kuin sotilaskiväärin
tapaisia 5 - 6 kilon painoisia kantamuksia. Aseen lukon pituudenhan tulee olla
vähintään patruunan pituus ja sen taantumismatka lukkokopassa tai -uurnassa on
vieläkin pidempi. Lukon pituudeksi kehkeytyy helposti 90 mm ja sen perääntymismatkaksi
10 cm. Yhteensä runsas vaaksanmitta. Lisäksi lukkokopan etuseinämän vahvuus. Koska
piipun kiinnityskierteen pituuden tulee olla ehkä tuuman luokkaa, määräytyy
etuseinämän paksuus sen mukaan, eikä takaseinämäkään saa olla aivan hentoa
läkkipeltiä.
Kun ainoa kyseeseen tuleva materiaali oli tietenkin lastuamalla ja hiomalla työstetty
teräs, kertyi sekä massaa että hintaa.! John Garand onnistui viimein kehittelemään
toimivan ja painoltaan siedettävän kaasutoimisen itselataavan kiväärin. Muitakin
toteutuskelpoisia ratkaisuja oli syntynyt, esimerkiksi Pedersen-kivääri
puolilukittuvalla polvinivelsululla, mutta koska se vaati toimiakseen kuivavahatut
patruunahylsyt, oli aseen omaksuminen "ajatuksenakin kauhistuttava" ja
todelliseksi "hullunhoureeksi" tuomitsi päätäntävallan silloinen haltija,
kenraali Douglas MacArthur ("Potero-Doug") .276 Pedersen-patruunan
omaksumista koskevat aloitteet vuonna 1932.
Rynnäkkökiväärin patruunan tunnusmerkit kaikilta muilta osiltaan, paitsi
hylsynpituudeltaan (51.3 mm; raja vedetään 50.0 mm:iin), täyttävä 7 mm patruuna sai
hylkytuomion. Patruuna oli futuristinen mm. hylsyn läpimitan suhteen: 11.45 mm, vain
hieman suurempi kuin 7.75 mm GeCo-patruunassa pari vuotta myöhemmin. Kenraali MacArthur
lienee unohtanut Kuuban, Filippiinien ja Mexikon sotaretkien kokemukset, kun hän
vähätteli 7 mm luotien fysiologista vaikutusta jokseenkin samoin sanoin kuin Aimo J.
Lahti: "Seitsenmilliset ovat inhimillisyys-aseita, joilla ei saa miestä
tapetuksi"..!
4.7 mm Heckler-Kochin patruuna Löffelspitz-luodilla
vedettiin pois tuotannosta täsmälleen päinvastaisesta syystä, kun tieto sen
kehittelystä lirui Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle 1970-luvulla. 7 x 51 mm
eli .276 Pedersen-patruunan omaksumisen esteenä oli jo sinällään sen hylsyn
kuivavahauksen tarve. "Potero-Dougin" kaltaiselle kalkkivaarille oli täysin
turhaa demonstroida patruunain pinnoitteen kenttäkelpoisuutta, joka oli testattu
kuljettamalla patruunoita irrallaan taskussa parin viikon ajan nöyhdän ja sätkätupakan
murenien seassa, tai kuukauden päivät leipälaukussa, sekä ryvetellen niitä hiekassa,
joka irtosi hylsyjen pinnalta kevyesti puhaltelemalla.
Vahinko, että italialainen industrialisti Giovanni Agnelli oli kai jo unohtanut
parin vuosikymmenen takaisen keksintönsä, patruunapesän pitkittäis-urituksen, eli
hylsyjen "kaasuvoitelun", jonka Italian armeijan kalkkis-kapitulantit olivat
hylänneet jo ennen 1. maailmansotaa. Kuurnitettu pesä olisi mahdollistanut
liukastamattomien patruunoiden ampumisen Pedersen-kiväärillä. Hyljeksitty .276
Pedersen-patruuna on tavallaan syntynyt uudelleen vuonna 1980, jolloin Remington alkoi
markkinoida lataamiaan 7 mm-08 kaliberin patruunoita.
Alkuperäiseen .276-patruunaan verrattuna on erona hylsynkannan suurempi läpimitta (max.
12.01 mm), eli Remington-patruuna on lievästi kaulastaan kutistettu variaatio .308
Winchester-patruunasta, minkä osoittaa kaliberimerkinnän jälkiosa "-08". Se
ei siis tarkoita käyttöön omaksumisen vuotta, kuten on laita .30-03 ja .30-06 kaliberin
patruunain tapauksissa; muutenhan olisi merkintä 7 mm-80. Palaten jälleen tapaukseen
.30-06: Sen epäsuosio tarkka-ammuntapatruunana .308:aan verrattuna lienee syynä
tehdasladattujen patruunain suhteellisen heikko teho, verrattuna patruunan kokoon ja
"kuolleeseen painoon" sekä niiden liialliseksi katsottuun pituuteen.
Osumatarkkuuksissa ei ole ratkaisevaa eroavuutta mainittujen patruunain välillä, mutta
kun patruuna T-65 omaksuttiin viimein virkakäyttöönkin joskus 1950-luvun keskivaiheilla
(oltuaan siviilipatruunana nimellä .308 Winchester jo vuodesta 1952), voitiin havaita sen
tarkan kantaman olevan samaa luokkaa kuin oli .30-06:nkin ulottuvuus. T-65:t ladattiin
"intensiivisellä" pallojyväruudilla, kun taas .30-06:et laiskemmalla
putkiruudilla, normienmukaiseen eli alhaisempaan painetasoon. Samantyyppisten ja
-painoisten luotien lähtönopeuksilla ei ollut kovinkaan suurta eroa, ruutien
erilaisuudesta johtuen, mutta patruunain pituus oli erilainen. Samoin niitä ampuvien
kiväärien ja erityisesti automaattikiväärien lukkouurnien pituusero.
T-65:n kokonaispituus on hieman runsaat 71 mm, kun taas .30-06 kaliberin patruunan pituus
vähäistä vaille 85 mm. Noin 14 mm tuntuu vähältä, mutta kerrottuna kahdella se on jo
28 mm lisää pituutta ja vastaavasti painoa kiväärin lukkouurnaan. Ylimuistoisen
venäläisen (ehkä yleismaailmallisen) sananparren mukaan "ylimääräinen
silmäneulakin sotilaan repussa on taakka". Niin myös jokainen tarpeeton gramma
messinkiä patruunan hylsyssä tai kiväärin mekanismissa. Kenraalit eivät raahaa
näitä turhia kuormia, vaan sotamiehet. Kenraalit eivät kustanna tuota ylimääräistä
messinkiä, vaan veronmaksajat. "Potero-Doug" potkittiin Korean sodan
taistelujoukkojen ylipäällikön virasta, kun kyllin moni mieliala-raportteja Valkoiseen
Taloon saakka välittänyt upseeri oli kertonut alaistensa suhtautumisesta herrra kenraali
MacArthuriin.
Keskimääräinen asennoituminen voitaneen kiteyttää Tuntemattoman Sotilaan repliikkiin:
"Tuo ukko jos linjoilla näyttäytyy, niin se kuolee! Jos ei edestä osu, niin takaa
sattuu!!" Tähän voitanee lisätä peräkaneetti: "Nirtsataan Bazookalla ja
haudataan kentälle jääneenä, Roosevelt-postimerkillä verhotussa
tulitikkurasiassa!" Katkera uhkaus viittaa kenraalin ripeään urakehitykseen USA:n
edellisen presidentin valtakaudella. Erottamisen "virallinen selitys" oli
MacArthurin pyrkimys laajentaa Korean sota aina Mantshuriaan saakka, vaikka tiedettiin,
etteivät muut YK:n jäsenmaat suostuisi osallistumaan ristiretkeen: USA olisi tapellut
yksin koko kommunistista maailmaa vastaan - vieläpä ilman muutamien vuosien takaista
ydinase-monopoliaan.
Täyteen potentiaaliinsa ladattu .30-06 olisi voinut pidentää tarkka-ampujien tulen
ulottuvuuden yksilömaaleihinkin suotuisissa olosuhteissa 900 - 1000 metriin saakka,
etenkin kun kehiteltiin ilmanvastukseltaan alentuneet peräpainoiset torpeedoluodit
(erityisesti Sierra Bullets-yhtiön toimesta), mutta yli 800 yardin/metrin
"snaippaustehtäviä" varten tyrkytetään yleensä nykyisin .300 Winchester
Magnum-kaliberisia, tarkka-ammuntaan erityisesti kehiteltyjä aseita. Erikoisaseita on
tyrkyllä myös kaliberissa .308 Win., mutta .30-06 kaliberin snaipperipyssyt ovat vanhoja
tavanomaisia sotilaskiväärejä, kenties valikoituja ja optisilla tähtäimillä
varustettuja yksilöitä.
7.62 x 53R- ja .30-06 kaliberin patruunat ovat eräissä suhteissa samankaltaisia.
Esimerkiksi hylsyn hartiat ovat melkolailla loivakulmaiset. Eroavaisuuksia on
alkuperäisluotien läpimitoissa, ja tietenkin hylsynkannan läpimitassa, koska 7.62 mm
hylsy on laippakantainen. Sen kantalaipan etupuolinen läpimittakin on suurempi kuin
.30-06 kaliberin hylsyssä, ja koska nallipesän läpimitta alkaa moderneissa hylsyissä
olla sama, on 7.62 mm hylsyn kannan seinämävahvuus reilusti suurempi kuin .30-06
kaliberin hylsyissä. Hylsy siis kestää korkeampia pesäpaineita kuin .30-06:n hylsy.
Ruutitilavuus on hieman pienempi, mutta koska ruuti palaa korkeamman pesäpaineen alaisena
7.62 mm patruunassa, se antaa jopa suuremman lähtönopeuden samanlaiselle luodille kuin
suurempi annos samantyyppistä ruutia .30-06 kaliberin patruunassa. Mosin-Nagantin lukon
paineenkestokyky on "legendaarinen", vaikka wanhempi suomenkielinen kirjallisuus
onkin taipuvainen sitä väheksymään. (Löyhkäävintä "hugaa" on julkaistu
Veli Niemisen "Ampujan Käsikirjassa" 20-luvun puolivälissä, mutta sehän
olikin peittelemättömän kaupallinen pamfletti, tarkoituksenaan ukottaa Suomen armeija
omaksumaan keski-eurooppalaiset tuontiaseet ja -patruunat yleiseen käyttöön.
Kaliberi vieläpä 7 x 57 mm, joka oli harvinaistumassa muualla maailmassa mm.
erikoisluoti-valikoimansa niukkuuden takia, joten ostajakuntaa piti etsiä Suomen
kaltaisista kehitysmaista. Suomessa kuitenkin lähdettiin, jo aiemmin kuin
Neuvosto-Venäjällä, kehittelemään 7.62 x 53R-patruunaa (lähinnä luoteja), sekä
kiväärejä Mosin-Nagantin pohjalta. Osittain oli valinta taloudellisen pakonkin
sanelemaa, mutta paljolti pragmaattinenkin: Tiedettiin, mistä ilmansuunnasta tulevan
sodan vastustaja tulee, KUN se tulee. Oli hyödyllistä, että sama patruuna käy omiin ja
vihollisen aseisiin: Sotasaalis voitiin omaksua käyttöön välittömästi;
kiväärikaliberin aseet sekä patruunat.
Valinta osoittautui kaukoviisaudeksi etenkin Talvisodan päivinä. Patruunahuolto oli
usein paljoltikin sotasaaliin varassa tietyillä rintamaosuuksilla, ja "Emma"
oli mieluinen sotasaalis, kuin myöskin Tokarev-kivääri, kunhan se siivottiin
varastorasvoista ja opittiin säätämään kaasuportti käytettäville patruunoille
sopivaksi (tarvittaessa jopa poraamalla !). Kusessapa olisi oltu 7 x 57 mm aseiden ja
patruunain kanssa. Johan Vapaussodassa oli sekoiltu usein patruunahuollon vastuualueella,
kun käytössä oli kahta patruunain päätyyppiä: 7.62 x 53R ja 6.5 x 50 mm Arisaka,
sekä vähemmissä määrin 6.5 x 55 mm Ruotsin Mauserin ja jopa 10.75 mm Berdanin
patruunoita.
Tullaksemme vihdoin hankkeeseesi tarkka-ampujakisaan osallistumiseen: Unohdit TIETENKIN
mainita, onko aseesi piiputettu .308 kaliberin, vaiko 7.62 mm luodeille (läpimitta 0.311
tuumaa)! Koska piippu on "custom-tuotantoa" ja rihlannousukin poikkeuksellisen
loiva (11 tuumaa = n. 280 mm; Mosin-Nagantissa 240 mm), otaksun piipunreiän olevan
mitoitettu "jenkkiluodeille", joiden valikoima on huomattavan suuri. Pisin
ampumaetäisyys, 800 metriä, ei ole mitenkään mahdoton 7.62 x 53R:lle. Venäläiset
snaipperit tulittivat Jatkosodan aikaan "häirintää" jopa 1300 metriin,
suotuisissa sääolosuhteissa, mutta yleensä oli pisin ampumamatka 800 metriä.
"Luokat" ammuttiin 600 metriin niin Venäjällä (NL) kuin Suomessakin, ja
edullisissa sääolosuhteissa oli vaatimuksena osuminen kuviotaulun päähän -
kiikarikiväärillä tosin - mutta "Suuren Isänmaallisen Sodan" aikaisilla
ampumatarvikkeilla, eikä aseita oltu kovinkaan kummoisesti "viritelty"
vakiokalustoon verrattuna. Venäläisillä oli valikoidut -91/30:et (joillakin jopa
alkuperäiset "ysiykköset"; muutamat yksilöthän olivat tarkkakäyntisiä
ilman pistintäkin - jonkin "piipun ainevian" ansiosta) ja suomalaisilla
"Pystykorvat"; enimmäkseen kai -28/30:t, taikka sotasaalisaseet.
Modernin länsimaisen snaippauksen tarkkuusvaatimuksista on vain harsuja muistitietoja,
koska perehdyin alan kirjallisuuteen aikana, jolloin otaksuin tiedonjulkistajan urani
olevan peruuttamattomasti ohi. Lukema 800 on jäänyt mieleen jostakin, tarkoittaen
yardeja. Tekee 731.5 metriä ja on sekä .308 Winchesterin että .30-06:n
käytännöllinen kantama. Jos jälkimmäinen patruuna voitaisiin ladata täyteen
potentiaaliinsa modernilla ruudilla ja ajanmukaisella luodilla, ampuen se uudenaikaisella
snaipperikiväärillä, voitaisiin ulottua jopa tuhanteen metriin..?! "Mutku ei, niin
ei". Kilometriin asti ampuvien kiväärien kaliberi on nykyään .300 Win. Magnum.
Snaipperilataukseesi on luotisuositus (lähtien olettamuksesta, että piipun
"isokaliberi" on .308") joko GB422 (Lapua Scenar, paino 10.85 grammaa) tai
B476 (Lapua Lock Base HPS, paino 11 grammaa). Luodit eivät ole kaikkein soukimpia
sukkuloita, mutta huomioon on otettu aseesi loivennettu rihlaus. Lopullisen luodin
valinnan suorittaa ase, ampumalla jommallakummalla luodilla pienempiä kasoja. Lock Base:n
perässä oleva pikku "nyppylä", jonka keskeltä pilkottaa pieni ala
täytelyijyä, on suositeltavaa tasoittaa sorvaamalla, mikäli käytettävissä on sorvi.
Nyppylää ei varsinaisesti madalleta, mutta sen reunoja sekä lyijyä lastutaan juuri
riittävästi luodinperän täsmäämiseen tarkoin kohtisuoraksi luodin pituusakseliin
nähden ja symmetriseksi.
Luodinperiä sorvailleet kokeilijat väittävät sataan metriin ammuttujen kasojen
pienentyneen helpon toimenpiteen kautta jopa "sentin verran", eli 800 metriin
paranisi tarkkuus ainakin teoriassa 80 mm. Jonkinmoinen tieteellinen selityskin
täsmättyjen luotien käynnin paranemiselle on olemassa - tunnettu jo yli sadan vuoden
ajan - mutta täsmääminen on suoritettava asianmukaisin välinein ja menetelmin. Muussa
tapauksessa osumien hajonta lisääntyy ehkä montakin senttiä/ 100 metriin. Esimerkiksi
syvennyksen poraaminen täytelyijyyn voi pahimmillaan johtaa luodin torpeedoperän
epäsymmetriseen laajentumiseen, ja se puolestaan suoranaiseen hehtaarihajontaan.
Umpiperäisten Scenar-luotien tapauksessa ei kikkas-konsteja tarvita. Ainoa epäkohta on
kovanlainen hinta. Scenareja saa tiemmä jo valmiiksi molybdeenisulfiidilla
pinnoitettuinakin. Tohdinpa veikata, että MoS2- tai kuparisulfiidi-pinnoite tulee
muutaman vuoden juoksussa tarkkuusluotien yleismaailmalliseksi tunnusmerkiksi, ellei
hopeanhohtoista kadmium-sähköpinnoitusta "keksitä uudelleen" - taikka
niklattua puhdaskuparivaippaa, joka jo vuonna 1887 todettiin Spandaun arsenaalin suuressa
vaippametalli-vertailussa ihanteelliseksi luotien kuorrutukseksi. Saksassa oli kupari
kuitenkin "Sparstoffia" eli strategista materiaalia jo tuohon aikaan, joten oli
tyydyttävä huokeampiin vaihtoehtoihin; lopulta niukkaseoksiseen meltoteräkseen.
Ruuditusohjeet löytyvät Virallisesta Valistuksesta, joskin esimerkiksi VihtaVuori
Reloading Manualissa on kummallinen resepti uutuusruudin N550:lle: Aloitusannos melkein 4
grammaa ja Maximum Load 3.40 grammaa. On viisainta katsoa latingit grainimääräisinä ja
kertoa suhdeluvulla 0.0648, jolloin Starting Loadiksi tulee 3 grammaa N550:tä
10.9-grammaisen Scenar-luodin saatteeksi. Pitkänmatkan sniper-patruunan ruudeiksi ovat
suositeltavia ruudit N150 ja N550, joskin lievästi rutistettu 3.20 gramman latinki wanhaa
tuttua N140:tä voi olla jossain aseyksilössä kaikkein tarkkakäyntisin Scenar-luodin
takana.
11 gramman Lock Baselle ovat annokset jotakuinkin samat, onhan hylsynkannan
kestävyydessä marginaalia, ja Mosin-Nagantin sulku kestää sen, minkä hylsykin.
Aikoinaan oli kokeiltu ammuntaa aseella, jonka sulkukappaleesta oli hiottu pois
sulkukorokkeet: Lukon avaustapin "Berdaanimainen" tyvikisko riitti suluksi.
Eihän esimerkiksi Krag-Jörgensenissä ja Lee-Metfordissa sen kummempaa sulkukoroketta
ollutkaan, ja myös 7.62 x 53R:lle piiputettu tai sisäputkitettu Berdan-kivääri oli
täysin käyttökelpoinen ase, jonka käyttöönomaksumista harkittiinkin erääseen
maailmanaikaan. Tulinopeuden vajavuus oli ainoa estävä tekijä.
Piipun puhdistus on nykyään helppoa, kun käytössä ovat ruostuttamattomat
elohopeattomat nallit. (Elohopeajäämät eivät sinänsä vahingoittaneet piippua, vaan
haurastuttivat hylsymessingin. Elohopeafulminaatin tehosteena oli kuitenkin lähes
säännönmukaisesti kaliumkloraattia, joka sai piipunputket "punastumaan").
Lähinnä ylijäämä- ja tuontipatruunain käyttäjille tiedoksi päivitysluonteinen
havainto: Saippuoitua "PATA-PATA"-teräsvillaa on edelleen myynnissä
päivittäistavaramyymälöissä !! Koostumukseltaan epämääräiset
"nallinperskat" lähtevät sillä, ja neutraloituvat. Maaöljytuotteisiin ne
eivät liukene.
Ensin valutetaan piipun läpi kuumaa vettä, sitten suditaan piipunreikä pesurin ympäri
kierretyllä saippua-teräsvillatupollalla; sen verran tiukalla, että pesuri kiertyy
rihloissa, eikä ole työnnettävissä "raakana läpi". Lopuksi piipunputki
huuhdellaan taas kuumalla vedellä, ja kuivataan tappuralla, sillalla tai flanellilla.
Viimeinen voitelu suoritetaan aseöljyllä (vain hieman öljykosteaksi; ei
"hölväten"), tai harjaten ohuelti vaikkapa vedetöntä valkovaseliinia
piipunseinämiin. Paksu varastorasva on tarpeen vain jos ase aiotaan sijoittaa pidemmäksi
aikaa "kätköpaikkaan nimeltä Jemma" odottamaan "Päiwää
Kauhistawaa", joka vuonna 1200 runoillun virren mukaan: "Sydän=juuret
wääristää".
Kovanpuoleiset snaipperikisa-latingit voivat ryvettää huolella kolvatunkin piipunreiän
"tumbaq-vaippametallilla" (Ms 90). Sen poistamiseen on uusi kikkas-konsti
kuparivaippaluotien ampuminen täysteholatauksilla. Luoti SAKO
A145 (8 grammaa), ladattuna kuiviltaan (ilman liukastetta), ruutimäärin 2.90 - 3.00
grammaa ruutia N130 - 135. Ruudin N140 annostuksen määrää hylsyn tilavuus.
("Virallisia" latausreseptejä tälle luodille ei ole vielä jakelussa).
Puolikymmentä laukausta riittänee paksuimman vaipoittuman poistoon. Loput liuotetaan
irti K2R-uuninpuhdistussuihkeella, joka saa vaikuttaa noin vuorokauden (24 h) ajan.
Spesifisempi Forrest-vaahto on nopeatoimisempaa, mutta myöskin hintavampaa per litra.
Gold Medallion lienee jo jäämässä pois muodista, koska se toimii mekaanisesti ja sen
tähden epätäydellisesti, jättäen piipunseinämiin vaippametalliviiruja, ellei piippua
jynssätä sillä todella perinpohjaisesti.
2903 MM; Pete
7.62 x 39 mm ja ALS
Ostin 3.7-grammaisia ALS-luoteja ja Vihtavuoren ruutia N110. Koska Vihtavuoren oppaassa
(2-99) on ohjeet vain 855 - 952 m/s nopeuksille (1.31 - 1.60g N110:ä) niin löytyiskö
G.O.W.in kautta ohjeita hieman hitaamille mutta silti turvallisille latauksille tälle
luodille? Ruuteja minulla on kotosalla Hodgdonin HP-38 ja Vihtavuoren N110 & N120.
T: Harrastaja
Pakko
vastata kuin ent. Neuvosto-Venäjällä, että "skoro budjet"
("heti-pian "/ "tulossa on"), ainakin toivottavasti. Testiampujamme
aselupahakemus on jo käsittelyssä Helsingin Hallinto-oikeudessa. Joitain lausuntoja on
HHO vielä vailla, mahdollisesti Metsästäjäin Haitt... korjaan: Keskusjärjestöltä,
jonka kannanotto SAKO M92 Sporterin "soveltumattomuudesta metsästysaseeksi" on
voinut olla pelkästään suusanallinen, eikä siis millään tavoin juridisesti pätevä.
Kannanoton ristiriitaisuus metsästyslakiin ja -asetukseen nähden onkin jo tullut
mainituksi, kuin myös oikeudenpäätöksen luonne tärkeänä ennakkotapauksena.
ALS-luoti on siinä määrin poikkeuksellinen ampumatarvike, että sille suorastaan
hirvittää ryhtyä jakelemaan latausreseptejä totuttuihin kaavoihin perustuvien
laskelmien pohjalta. Testiammunnat ovat välttämättömiä, mutta vaikeapa niitä on
suorittaa, kun ampuja on vailla testiasetta jonkin "Kalkkivaarien Keskinäisen
Kehumisen Kerhon" harhaanjohtavan mielipiteenilmauksen takia. Aseluvan evännyttä
"Keiler-Güstüa" ei ole nähtykään enää viikk'kausiin lätissään, mutta
tapausta ei unohdeta koskaan, eikä takuulla anneta anteeksi - milloinkaan:
Häijyydessään ennennäkemätön on pakina, jolla tapausten kulku saatetaan aikanaan
yleismaailmalliseen jakeluun, mutta syystä kyllä: Tuhansien kotilataajien
turvallisuushan vaarantuu kaikkialla maailmassa, koska joku kalkkis "ei voi
hyväksyä itselataavan luodikon erällistä ja urheilullista käyttöä !" Ehkäpä
piankin peräänkuulutetaan Suomessa myös yleistä tehdaspatruunain käyttöpakkoa
kaikenlaisissa ampumaharrasteissa. Eihän ole kulunut montakaan vuotta, kun moinen
eriskummaisuus oli lainvoimaisena hirvieläinten sekä karhun metsästystä koskevissa
asetuksissa.
Ellei alkanutta taantumusta saada pysäytetyksi alkuunsa, ollaan pian samassa tilanteessa
kuin "Tiitus J. Nyppylän pykälien" aikakaudella, tai ehkäpä pahemmassakin.!
Monet vaikutusvaltaiset kaupalliset etupiirit muistelevat kaihoten "wanhoja hywiä
aikoja". Kehityskulku niihin paluuseen on jo käynnistynyt: Metsästys- ja ase-alan
lehdistö on palautettu "ruotuun"... (Tämä tiedoksi heille, jotka eivät ole
vielä havainneet verkkaisasti tapahtunutta "journalistisen yleislinjan"
muutosta. Monet toki ovat, kommenteistaan päätellen: Läheskään kaikkia herjoja ei ole
viitsitty panna levitykseen, mutta luettu ne on).
Julkinen sana käynnisti, alkaen v:sta 1980, metsästyslainsäädännön
uudistusprosessin. Se voi alkuunsaattaa myöskin "imperiumin vastaiskun".
Ennusmerkkinä on alituinen ase- ja metsästyskurista "mäkättäminen", sekä
rajoittamattoman palstatilan tarjoaminen erilaisten "fiskaalien"
käytettäväksi ja täytettäväksi kielto- ja rajoitushankkeita selittävillä ja
puolustelevilla kirjoituksilla. Itse en onneksi ehdi juurikaan lehtiä lueskelemaan:
Vältynpähän siten saamasta sielulleni vahinkoa.
Varsinaisesta aiheesta on niukanlaisesti neuvottavaa nyky-tietämyksellä, paitsi sen
verran, ettei supu-latinkia synny ALS-luodilla. Keskimääräisen lähtönopeuden pitänee
olla luokkaa 500 m/s, ennenkuin nopeudenvaihtelut kutistuvat siedettävälle tasolle, ja
saavutetaan jotenkuten tyydyttävä osumatarkkuus. Tämä on siis pelkkä arvio:
Testiammunnat joko vahvistavat tahi kumoavat sen aikanaan. Ruuti N120 lienee liian
"laiskaa" ja epäsäännöllisesti syttyvää ALS:in saatteeksi. VihtaVuoren
uudessa "Reloading Manualissakin" on resepti vain N110:lle. Voidaan olettaa
N120:n palavan hylsyntäyteiselläkin latingilla ammuttaessa niin epäpuhtaasti, että
Kalashnikov-kloonit syljeskelevät ruutijyviä ampujan silmille kansipellin salvan
reiästä.
Ylilataaminen N120:llä on mahdotonta ALS:in kera, joten siinä suhteessa on kyseessä
"turvallisuuslatinki", vaikkakin siivoton ja epätaloudellinen. Ruutia mahtuu
hieman runsaat 1.70 grammaa. Hylsyn ruutitilaa ei ole hyväksi jättää hiukkaakaan
vajaaksi. Yleensäkin on N120 ruutia, jolla ei kehitellä kevytlatauksia. Jotkut
ampumahiihtäjä-veteraanit kuvailivat sekuntienkin pituisia sytytysviipymiä, kun aseena
vielä käytettiin korkeapainekivääriä, johon yritettiin kehitellä mietorekyylisiä
patruunia. Kaliberi oli useimmiten .308 Winchester. Joskus 7.62 x 53R.
Tuohon aikaan oli N300-sarjan ruutien monikäyttöisyys välillä unohduksissa, joten
latailtiin pääsääntöisesti ruudilla N19 (= N110), tai jopa N21:llä (= N120),
edelläkuvatuin seuraamuksin, milloin haluttiin vähentää aseen takapotkua. N19:llä
saatiin kohtalaisen tasalaatuiset patruunat. N21:n joissain valmistuserissä oli
ilmeisesti ollut hieman liikaakin palohidaste-aineita ruutimassan seassa tai jyvien
pinnalla. N19 on ollut varsin tasalaatuista ainakin aikavälillä 1929 - 80, eikä se
sanottavammin heikenny pakkaskelilläkään, salpietaripitoisuudestaan johtuen. Useimmat
ampumahiihtäjät käyttivät tosin täystehopatruunoita; äveriäimmät jopa
tehdasladattuja, ainakin kilpailuissa.
Ruuti HP-38 on käyttökelpoista ALS-luodin kera. Vähimmäisannos on suurempi kuin 8
gramman luoteja käytettäessä. Jollakin 0.40 grammalla voitaneen aloittaa, kokematta
kovin järkyttäviä yllätyksiä. Luodin peräpään "kaasusulun" rakennetta en
ole tutkinut, enkä niinmuodoin tiedä, onko olemassa "ilmapatja-efektin" vaaraa
kokovaipparakenteesta ja eksoottisesta täytemateriaalista johtuen. Tämä efekti
tarkoittaa ruutikaasun työntymistä luodin sydämen ja vaipan väliin. Saksalaiset
yrittivät 2. maailmansodan aikaan hyödyntääkin tätä ilmiötä, kehitellen neljä
erilaista patentoitua ja koko joukon patentoimattomia "Gaspolster"-luoteja.
Tavoitteena oli täysin lyijytön rautasydäminen rautavaippaluoti, joka olisi hieman
alimittainen piippuun, ja mittatarkkuuden vaatimuksista voitaisiin muutenkin tinkiä,
jolloin tuotanto nopeutuisi. Luodin vaippa käyttäytyisi kuin wanhanaikaisen Minié-
luodin tiiviste-helma, jonka ruutikaasu laajensi millimetrinkin verran luodin läpimittaa
avarampaan piipunputkeen. Sodanaikaisessa Saksassa oli lyijy "arvometallia" (Sparstoff),
jota piti säästää. Rautaa riitti, ja Ruotsista saatiin lisää mielin määrin.
Metallia tai malmia vaihdettiin metalliin - kultaan, jonka kaivoksien nimiä olivat Riga,
Auschwitz, Treblinka, ym. ym. Jalometallia ei kaivettu hakulla, eikä huuhdottu
joki-sorasta vaskoolilla, vaan sitä noukittiin pikku pihdeillä.
Metalli oli sinänsä melko puhdasta; vähintään 18-karaattista. Epäpuhtauksina oli
useimmiten hopeaa, joskus platinaa, jotka oli helppoa ottaa talteen erikseen. Kokeilut Gaspolster-luodeilla
keskeytyivät niiden suorittajista riippumattomista syistä v. 1945. Luotien tavoiteltu
ekspansio oli saavutettu, mutta ongelmaksi osoittautui niiden tiivistymisen ylitehokkuus;
piippukitkan moninkertaistuminen. Usein voitiin mitata 6000 ilmakehänkin pesäpaineita
7.9 x 57 mm JS-patruunoiden latauksilla, jotka kehittivät tavanomaisilla
lyijylaakeroiduilla rautakeernoilla varustettuja rautavaippaluoteja (S.m.E.) ammuttaessa
enintään 3100 ilmakehän painetason.
Sittemmin jatkoivat kokeiluja venäläiset, jotka myöskin pyrkivät minimoimaan tai
mieluiten eliminoimaan lyijyn käyttötarpeen, mutta eivät hekään ole onnistuneet kuin
minimointipyrkimyksessä. Sabjelnikovin, Jelisarovin ja Sjeminin
luotikehitelmissä toteutuu Gaspolster-Effekt kontrolloidusti, mutta lyijyseosta tarvitaan
yhä perätiivisteenä sekä toppauksena rautakeernan ja vaipan välissä. ALS-luodin
alumiini on toki rautaa pehmeämpää, mutta vaatii erityisen tehokkaan luodin
perätiivistyksen Gaspolsterin muodostumisen ehkäisyksi, käytettäköönpä luotien
matkaansaattamiseen kuinka nopeapaloista ruutia tahansa.
Tai eihän ruudin laadulla ole merkitystä, vaan sen määrällä, kun kehitellään
säästölatauksia asianmukaisilla ajoaineilla. Yksikään tähän mennessä testatuista
ruutilajeista ei ole ollut LIIAN nopeasti palavaa tai LIIAN herkästi syttyvää.
Ylimääräistä kalsaripyykkiä aiheuttaneet yllätykset ovat olleet aina tavalla tai
toisella luoti-syntyisiä, ja niitä kokeneet kotilaturit ovat poikkeuksitta noudattaneet
liiankin orjallisesti wanhaa eloonjäämis-sääntöä: "Ammu ensin ! Kysele vasta
sitten !" Latauskokeiluihin ryhdyttäessä tämä laitakaupunkien kapakoiden ja
rännikujien katuviisaus ei ole viisautta..!
Ongelmana on tietenkin se tunnettu tosiasia, että vaikka ampumatarvikkeen valmistajan
velvollisuuksiin PITÄISI kuuluman latausohjeiden jakelu kotilataajille (= tiedot
odotettavissa olevasta luotinopeudesta ja paineesta, kun lataaja erittelee käyttämänsä
ruudin lajin ja määrän, sekä nallin ja hylsyn tyypin/ valmistajan), ei tätä
velvollisuutta taatusti muisteta, jos kyseessä on säästölataus, eikä käytettävä
ruutikaan kuulu Nordisk Explo Industries -konsortion tuotevalikoimaan.
Kaupalliset kytkennäthän ovat tiedonsaannin pahin este. Aina. Kaikessa.
Muistanet luotien voitelun ? Siitähän on ollut paljonkin pakinaa viime aikoina.
Raportteja menettelyn hyödyllisyydestä on tihkunut tietoon lähes päivittäin. Luodin
vaippamateriaali, tombakki eli Ms 90, on eräänlainen laakerimetalli-seos, eikähän
koneidenkaan liukulaakereissa pyöri teräksinen akseli kauaa kuiviltaan: Kitkakerroin
alkaa kasvaa, ja lopulta laakeri "leikkaa kiinni". Nämä itsestäänselvyydet
alkavat vähitellen "valjeta" jopa luotitehtailijoille, päätellen
"moly-pinnoituksen" yleistymisestä. Niippi-urallisen luodin voi liukastaa
kastorasvauksella ulkopinnaltaan hyvinkin siistiksi, trimmaamalla hylsyt hieman
suositeltua "trim-to" -pituutta lyhyemmiksi (7.62 x 39 mm GeCo-hylsy 38.3
mm:seksi), ja lataamalla patruunat normaaliin latauspituuteensa. (7.62 mm GeCo: 56.00 mm).
Luoditustyökalu säädetään siten, että niippautumista ei tapahdu.
Niippiura jää nyt osittain näkyviin hylsynsuusta. Kun patruunat kasto-liukastetaan,
imeytyy niippausura täyteen liukastetta, jonka ylijäämät pyyhitään pois
luodinkärjen pinnalta kärjestä kantaan päin. (Kenties vajavaisesti täyttyneeseen
niippiuraan pyyhkiytyy näin menetellen lisää liukastetta). Nyt säädetään
luoditusholkki siten, että se suorittaa niippauksen, ellei käytettävänä ole
erillistä niippityökalua. Luodin niippausuraan patoutuneesta liukasteesta pursuu osa
sinne, minne se varsinaisesti kuuluukin, eli luodin peräpään ja hylsynkaulan väliseen
saumaan.
Luoti saa tässä vaiheessa perääntyä pienen matkaa taaksepäin hylsyyn, mikäli
niippi-uraa on ollut näkyvillä kovin leveälti. ALS:in kaltaista lyhytkantamaluotia
käytettäessä ei haittaa, vaikka patruunan latauspituus jää parin millimetrin
kymmenysosan verran vajaaksi. Niippausta ei tietenkään suoriteta kuin pakon sanelemana
toimenpiteenä, milloin aseen mekanismi tai ampumatapa sitä vaativat. Täysitehoisten
ALS-luodilla ladattujen patruunain tapauksessa, automaattisyötöllä ammuttaessa, tuo
toimenpide lienee pakollinen. Säästölatauksia ammuttaessa ei.
Patruunat saa toki syöttää lippaasta, mutta mieluusti "hiivittäen", eli
samanlaisilla "käsitempuilla" kuin tehdään latausliike suoraveto-lukkoiseen
kivääriin, herkkäkorvaista riistaeläintä tai vihollista väijyttäessä: Ei siis
räväyttäen liikkuvat osat eteen rekyylijousen koko voimalla, vaan pidätellen, mutta
jossain vaiheessa tarpeen mukaan autellenkin. Kuten ylenpalttinen hylsynsuiden plastinen
laajentaminen, on myöskin niiden supistaminen niippaamalla hylsyjen jälleenlatauskertoja
vähentävä, niiden käyttöikää lyhentävä toimenpide. Jos se voidaan välttää,
sitä on vältettävä.!
Patruunain käsinlataajan tiedon ja taidon taso voidaan punnita, paitsi vertailemalla
radalla ammuttujen kasojen kokoja, myöskin sillä perusteella, kuinka monta
jälleenlatauskertaa hänen käyttämänsä hylsyt kestävät säröilemättä, suistaan
rispaantumatta, tai nallipesän väljenemättä niin horoksi, ettei nalli pysy siinä kuin
Araldiitilla liimattuna tai hieman soikeaksi kyljistään litistettynä. Jos patruunoita
ei häädytä niippaamaan, voidaan hylsyt trimmata suositus-pituuteen, tai käyttää
sinälläänkin, elleivät ne ole ylipitkiä. Luodit istutetaan ensimmäisessä vaiheessa
siten, että niippausura jää koko leveydeltään (tai ainakin melkein kokonaan) esiin
hylsynsuusta. Suoritetaan kastoliukastus ja pyyhitään rasvan tai vahan ylijäämät taas
patruunan kärkipäästä kantaan päin.
Sitten kierretään luoditustyökalun asetuskara sen verran syvemmälle, että luotien
niippi-urat painuvat kokonaan piiloon hylsynkaulan sisään - lyhyimmässäkin latauserän
hylsyssä. Nyt ovat patruunat taas hieman suositeltua latauspituutta lyhyempiä, mutta ne
voidaan pyyhkiä täysin kuiviksi pinnalleen jääneestä (kenties hyvinkin
tympeänhajuisesta) vahaseoksesta tai niljakkaasta lehmänrasvasta. Visitoorimme Juke on
löytänyt autotarvikeliikkeestä kotimaisen Lee Liquid Aloxin kaltaisen valmisteen, jonka
litrahinta on hyvinkin kohtuullinen, ja testiampujamme Markus on jo kauemman aikaa
liukastanut luotinsa Mansikki-vainajan rasvalla (KOKKI), erinomaisella menestyksellä.
Kuparivaippaisten SAKO A145-luotienkin aiempi pystyhajonta muuttui liukastuksen kautta
tasaisen pyöreiksi osumakuvioiksi, ja kasojen koko kutistui alle puoleen, ensimmäisten
(kuiviltaan ammuttujen) luotien hajontaan verraten, vaikka parhaan käynnin antavaa
ruutiannosta ei ole vielä ehdittykään "haarukoida" järjestelmällisesti.
Luotien tuottajalta ei ole odotettavissa tähän etsintään virka-apua, vaikka
testiasekin on SAKO Oy:n malli Varmint, koska ruuti on VihtaVuori N310: Lataus, johon
haetaan optimaalista asekohtaista ruutiannosta, kuuluu "waarallisten ja angarasti
kiellettyin säästö=ladingein" kategoriaan.
2603 MM; Pete
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English Linkkisivulle