<< Uusimmat  Osa 15 >>  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English   guns.connect.fi   Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 16, päivitetty 14.05.2000

Kirjeenkantajan rivolli

Kyläreissulla sain käpisteltäväksi kämmeneen sopivan (pituus n. 11 cm) niklatun revolverin, kaliiperi ehkä jotain 7.65 mm tms. Aseen piipussa oli nimi BELGIAN BULLDOG, rullaan mahtuu 6 patruunaa sivusta syöttäen. Alunperin ase on ollut postiljoonin vakiovarusteita Kemissä vuosisadan alussa, muutama alkuperäinen patruunakin oli vielä jäljellä. Haluaisin tietää enemmän ko. aseesta.

Hyvästä asejulkaisusta kiittäen: MS

Vastaus: "Bulldog" oli jokseenkin itsenäinen asetyyppinsä, jonka variaatioiden valikoima on laaja. Kaliberit 12.2 mm:stä alaspäin 5 mm:iin saakka. Erityiseksi alaryhmäkseen erottuvat 5.75 mm Velo-Dog -patruunaa ampuvat aseet. A.B. Zhukin mainiossa kuvakirjassa: "ASE-ATLAS - Maailman Käsiaseet" (suomenkielinen painos ilmestyi v. 1997) on 19 kookasta, tiuhaan kuvitettua sivua pelkästään Bulldog-revolvereja ja kuusi sivua piirroskuvia Velo-Dogeista (alakuvassa oikealla). Spesifinen kuva Belgian Bulldogista löytyy sivulta 169, piirros n:o 24-14. Edellisellä sivulla kuvattu The American Bulldog (n:o 24-9) ja Belgian Bulldogin vierellä oleva British Bulldog (n:o 24-15) ovat sama ase, vain erilaisin leimoin.

Valmistusmaa on kaikissa tapauksissa Belgia. Valmistaja on jokin tuntematon massatuotanto-paja. Nimikuulut belgialaiset(kin) tehtaat, kuten Ronge & Fils, Francotte, HDH, Clement ja useiden pikkupajojen rypäs Manufacture Liegeoise d'Armes a Feu tohtivat leimata valmisteisiinsa tehtaanmerkkinsäkin. Belgian Bulldogin kaliberi on .320 Revolver eli .320 Webley, jota alettiin ladata Englannissa ehkä jo vuonna 1868, pian Boxer-tyyppisen keskisytytyksen omaksumisen jälkeen. Luoti painaa 80 grainia eli 5.18 grammaa. Sen perässä on syvennys (muutamat tutkitut luotiyksilöt ovat takaa onttoja ehkä puolen pituutensa verran), ja perä on kavennettu kuten pienoiskiväärin luodissa.

Hylsyn ja luodin läpimitta on melko tasan 8.0 mm. Monissa halvoissa belgialaisissa ja espanjalaisissa aseissa oli porauskaliberikin 8 mm, vaikka piippu on rihlattu. Luodin peräsyvennyksen helma oli varsin ohut, joten luoti laajeni rihloihin riittävästi, saadakseen kierroksia rihloista. Rihlaus ei sinänsä ollut välttämätön, koska luoti oli kykenevä massavakautumaan heikkotehoisen revolverin käytännöllisen ampumaetäisyyden päähän, haulikon Foster-täyteisluodin tavoin. Rihlattu ase oli tosiasiallisesti sileäreikäistä heikkotehoisempi, koska ruutikaasua vuoti rihlankuurnien kautta luodin ohitse. Tällä oli kuitenkin merkitystä ampujan turvallisuuden kannalta, koska huokeimmissa aseissa saattoi olla ainevikoja rullanseinämissä, ja etenkin rullanpesien väliseinämät olivat varsin ohuet.

Vaikka Bulldog-revolvereja tuotettiin enimmäkseen Belgiassa, oli niiden kotimaa Englanti ja kantamuoto Webley N:o 2, josta versoivat maailmankuulut Royal Irish Constabulary (R.I.C.)- ja Metropolitan Police- mallit. Viimeksimainittua alettiin kutsua patruunatyyppinsä takia Boxer-revolveriksi. Mielleyhtymä lyhytkuonoiseen koirarotuun syntyi Lontoon poliisilaitoksen virka-aseen piipun lyhykäisyydestä. Kookkaampi ja järeämpi Irlannin Kuninkaallisten Poliisivoimien RIC-malli sai saman johdonmukaisuuden mukaan lempinimen Bulldog, joka kohta yleistyi Webley N:o 2:n variaatioiden ja lisenssi- tai piraattikopioiden yleisnimitykseksi.

Bulldog-malliston "esiäiti": P. Webley & Sons -tehtaan Royal Irish Constabulary - revolveri. Ase suunniteltiin Irlannin poliisivoimien virkakäyttöön aikana, jolloin vieraille valloittajille nöyrä virkavalta rinnastettiin "verikoiriin". Tämä on eräs monista nimityksen "Bulldog" selityksistä. Nykyisessä EU-Suomessakin yleistyvä lempinimi "PIG" on syntynyt myöhemmin 1800-luvulla USA:ssa: New Yorkin poliisikunnan virkamanttelin vyön soljen valumuotin kaivertaja arveli, ettei haluttu vaakunalause: "Patience. Integrity. Guts" erottuisi soljesta. Siksi hän nakersi valumuottiin vain sanojen alkukirjaimet, koreilla goottilaisilla kapiteeleilla. Lempinimi muuttui köllinimeksi vasta 1960-luvun hippie-kaudella, jolloin P.I.G.-soljelliset vyöt oli jo ammoin poistettu käytöstä, mutta muotilla valettiin yhä solkia myytäviksi kuriositeettien keräilijöille.

R.I.C. -revolvereja valmistettiin lukuisina kahvamuodoiltaan hieman toisistaan poikkeavina variaatioina, enimmäkseen siviilimyyntiin ja myös vientiin. USA:ssa oli takaaladattavien revolverien valmistusmonopoli Smith & Wessonilla vuoteen 1869 kuuluisan Rollin White:n patentin ostamisen kautta, joten keskisytytyspatruunaa ampuvien revolverien tullessa käyttöön oli Amerikassa ostettava takaaladattava revolveri joko taittuvarunkoinen "Smitikka" tai tuontitavaraa. Umpirunkoiseen malliin R.I.C luotettiin enemmän kuin taittorunkoisiin aseisiin. Surullisenkuuluisalla kenraali G. A. Custerillakin oli kuve-aseenaan ostettu tai lahjuksena saatu Webley R.I.C. hänen kuuluisimmassa viimeisessä taistossaan Little Big Hornissa v. 1876.

Tuo historiallinen yksityiskohta ei ole ollut kai yhdenkään taistelusta kertovan elokuvan "Prop Masterin" tiedossa: Leffoissahan Custer niittää Peacemaker-Coltilla jopa 21 intiaania, edes ehtimättä rullaa täyttämään. Ensimmäinen takaaladattavaksi alkuaankin tarkoitettu Colt-revolveri Model 1873 Single-Action Army oli umpirunkoinen, mutta monissakin suhteissa taantumukselliseksi moitittu: Hidas ladata "papu kerrallaan", ja ennen tulenavausta piti tehdä "erityinen käsitemppu lyöjän saamiseksi täyteen veteeseen". Kestävyyden ja kenttäkelpoisuuden vaatimukset oli asetettu tulivoiman vaatimusten edelle ehkäpä Amerikan sisällissodan veteraanien kokemuksia kuunnellen. "Sotilaan on voitava luottaa erityisesti aseensa toimivuuteen", tähdensi myös Adolf Hitler; hänkin etulinjoilla taistellut veteraani.



Saksalaisessa Reichsrevolverissa M 1879 ei katsottu aseessa olevaa hylsynpoistopuikkoa ylimalkaan tarpeelliseksi, koska "sellainen käsikähmä-tilanne, jossa kuusi laukausta ei riitä, on täysin toivoton". Venäläiset "taantuivat" myös omaksumaan Nagantiin jokseenkin samanlaisen hylsynpoistopuikon, kuin on Bulldog-sukuisissa aseissa. Aiemmissa Venäjän Smith & Wessoneissa (kuva vieressä) oli kaikki hylsyt samanaikaisesti poistava ulostyöntimen rakenne. Tiedossa eivät ole syyt, miksi se hylättiin, mutta taittoladattavat revolverit on yleisesti "hylätty vanhentuneina", viimeksi Englannissa, viime vuosisadan keskivaiheilla.


Bulldog-suvun yhteinen ominaisuus on umpirunko Adams-revolverin mallin mukaan "piikkiinlyövistä" LeFaucheux- revolvereista tutun avorungon tilalla, keskisytytyspatruuna, ja hylsynpoisto oikealta sivulta poistopuikolla, joka sijaitsee rullan akselin sisällä, mistä ulosvedettynä se kääntyy erityisen nivelen varassa tyhjennettävän rullanpesän kohdalle aseen rungon sivulle. Poliisirevolvereissa olivat yleisiä kalibereja .45 Revolver, .44 Webley (alias .442 RIC), .44 Bull Dog, .455 Revolver Mk-1 ja jopa yli 12-millinen .476 Eley/Enfield. Myös pienikaliberisempia, siviilimyyntiin valmistettuja revolvereja kutsuttiin tyyppinimellä Bulldog, joskin mallinimityksestä alkoi erkaantua variaatioita, kun aseiden tuotanto laajeni Manner-Euroopan puolelle.

Pienikaliberinen ase oli Puppy (= koiranpentu) ja kahvamuodoltaan perusmallista poikkeava oli variaatio Cobold ("linnunpää"-mallinen kahva on vailla peukalonhankaan tukeutuvaa "nikaraa"). Nimi tarkoittaa "maahista", joka oli turmellut jätöksillään kaivoksista saatavan malmin. Cobold-vuorenpeikon "huga" on koboltti-metallia, jolla voisi saada maapallon esi-paratiisilliseen tilaan, laukomalla ilmakehässä muutamia pienehköjä kobolttikuorisia ydinlatauksia, hyräillen herttaisesti letkajenkkaa: "Minne tuuli roskan riepottaa.?" Kahvamuodoltaan omaa luokkaansa on myös malli Constabulary, jonka kahva päättyy "äkkijyrkästi", ja on lujitettu soikealla metallikilvellä, jonka keskelle on yleensä kiinnitetty rengas "pistooli-remmiä" tai nyöriä varten.

Berliinin poliisivoimia varten tuotettiin erikoismallia poikkeuksellisen hyvin käteen istuvalla kahvalla. Aseet valmistettiin enimmäkseen Saksassa, kun oli hankittu joitain mallikappaleita Belgiasta tai Englannista; kahvan mallihan on katsottu eräästä Webley RIC:n variaatiosta. Kaliberivalikoima laajeni myös manner-eurooppalaisiin sotilaspatruunoihin. Sveitsiläinen 7.5 mm Schmidt/ ruotsalainen 7.5 mm Nagant (erona vain luodin vaippamateriaali), ranskalainen 8 x 27 R Lebel ja jopa 7.62 mm Nagant tyyppi 1895 täydensivät "englantilaiskaliberien" valikoimaa.

Sekaannusmahdollisuuksiakin syntyi, kun aseessa saattoi olla ylimalkainen kaliberimerkintä "8 M/M", mutta väljyys oli tosiasiallisesti .320 Revolver. 7.62 mm Nagant M/-95:n omaksumiseen oli pätevät perusteet: Bulldog-revolverityyppi sukeutui suosituksi Venäjällä, ehkä jo 1870-luvulla. Nagant-revolverin malli 1895 rakenteista ja muotoilusta ei varmaankaan löydy täysin sattumalta yhtäläisyyksiä Bulldog-malliston monien edustajien kanssa: Kahvan muotoilu ja hylsynpoistopuikon rakenneratkaisu esimerkkeinä mainiten. Rullan kaasutiivistys on tietenkin ainutlaatuinen ominaispiirre - ei keksintönä, mutta toteutustavaltaan.

7.62 mm Nagant-patruunaa ampuvissa Bulldog-revolvereissa ei kaasutiivistys-systeemiä ole, mutta ilman sitäkin on 7.62 mm taskurevolveri "magnum-luokkaa", verrattuna .320 Revolver-kaliberisiin Puppy-variaatioihin, joiden luodin nimellinen lähtönopeus oli vajaa 168 m/s ja käytännöllinen kai jotain 150 m/s:n luokkaa. Nagant-patruunan tasalatvainen vaippaluoti on lähes kaksi grammaa painavampi, ja lähtönopeutta kehittynee kaasutiivistyksen puuttumisesta ja piipun lyhyydestä huolimatta helposti jopa sata metriä sekunnissa enemmän kuin .320-kaliberisen Bulldog-Puppyn luodille. Laukaisumekanismiltaan (= tulivalmiudeltaan) olivat Bulldogit kehittyneet jo alusta alkaen nykytasolle:

Useimmat aseet olivat "kolmetoimisia" (= liipaisinviritys tai valinnaisesti peukaloviritys "erityisellä käsitempulla"). Oli myöskin hanattomia "double-action only"-rakenteisia laukaisukoneistoja, jollaisia ei oltu voitu sovelluttaa LeFaucheux- patruunoita ampuviin aseisiin. Kolmitoimisuus ei ollut mitään uutta: Useimmat halvatkin piikkipatruuna-revolverit voitiin laukaista liipaisinta painaen, tai virittäen hana ensiksi. Joissakin niistä oli "nupotettu" (= sarveton) hana, eli vain liipaisinviritteinen laukaisu. Joissain Bulldog- ja Velodog-aseissa oli suojakaareton, eteenpäin kääntyvä liipaisin, kuten "piikkitynnyreissäkin" (ja jo Paterson-Coltissa). Erilaisia varmistinvipuja kokeiltiin poliisimalleissa. Siviilimalleissa ne eivät saaneet käyttäjien kannatusta milloinkaan.

Nagant R/ 95:stä tosin poistetaan yleensä hylsyt napauttamalla pesään tulevan patruunan hylsynkannalla irrotettavan hylsyn suuta. Joskus riittää pelkkä kevyt kopautus etusormen kynnellä poistamaan hylsyn. (Ohjeet ovat ajalta, jolloin Nagantien patruunapesät olivat sileiksi viimeisteltyjä, patruunatkin vielä "tuoreita" sekä kiiltäviä, ja messinki joustavaa. "Vaskenruosteinen" hylsy voi jumiutua syöpyneeseen pesään niin tiukkaan, että rassikin joudutaan kääntämään esiin kätköstään rullan akselin sisältä. Poistopuikon käyttö oli "v silu njeabhodimosti" = pakkokeino).

Bulldog-revolverien kulta-ajan lopetti ensimmäinen maailmansota. Sen päätyttyä alkoi yleinen siirtymä itselataavien pistoolien käyttöön, ja revolveritkin kehittyivät nopeammin jälleenladattaviksi sivuunkääntyvän rullan yleisen omaksumisen kautta. Siinä yhtyivät taittoladattavan revolverin samanaikainen hylsynpoisto, sekä kiinteärunkoisen revolverin mekaaninen lujuus. Eräs ensimmäisistä uudenaikaisista revolvereista oli merkkiä Winchester, suunnittelijanaan saksalainen Hugo Borchardt, yhteistyössä Stephen Woodin kanssa, noin vuonna 1880.

Tuotantoa ei päästy aloittamaan, koska oli rönsyilty vieraalle reviirille. Totena kerrotun tarinan mukaan (jota kukaan ei ole voinut legendaksikaan osoittaa) tekivät revolveritehdas Colt Patent Firearms Mfg. ja Winchester Repeating Arms Co. herrasmiessopimuksen toistensa reviirien rauhoittamisesta. Colt lopetti Colt-Burgess -vipulukkoluodikoiden ja sittemmin myös pumppuluodikon malli Lightning tuotannon. Winchester keskeytti kolmen revolverimallinsa valmistuksen "ylösajon". Ainakin Borchardt katkeroitui oikeutetusti, siirtyen lopuiksi kisällivuosikseen kivääritehdas Sharpsin palvelukseen, ja palaten riittävästi tuotantoteknologiaa opittuaan Eurooppaan, kaiketikin vannoen Kamalaa Kostoa revolveriteollisuudelle.

Kosto kouri vuonna 1893, kun ensimmäiset teknisesti onnistuneet itselataavat pistoolit ilmaantuivat myyntiin. Täysin ne eivät ole tietenkään revolveria syrjäyttäneet, mutta Bulldog-mallisto joutui huokeiden massasulkupistoolien tulvan uhriksi runsaat 20 vuotta myöhemmin. Revolveri oli kehittynyt tekniseen täydellisyyteensä tuona aikana. Ranskassa vuonna 1892 virallisestikin käyttöön omaksutun sivuunkääntyvän rullan lisäksi tarvittiin enää pieniä parannuksia liipaisinmekanismiin aseiden kantoturvallisuuden enentämiseksi. Ohi kuluneen 1900-luvun aikana ei revolveri enää kehittynyt miltään keskeiseltä ominaisuudeltaan. Postiljoonin pyssy, vaikka edustaneekin halvinta laatuluokkaa, on olennainen osa tekniikan historiaa.

Valmistusajankohtaa on mahdotonta ryhtyä veikkaamaan. Niinkin nimekkäiden belgialaisten asefirmojen kuin Aug. Francotte:n kirjanpito "katosi" jommankumman tai kummankin maailmansodan aikana. Belgian/American/British Bulldog on valmistettu jossakin Belgiassa, jonakin aikana, vuosien 1870 ja 1914 välillä.

0805 MM; Pete


Pahvihirven kimppuun GeCo-patruunalla

Tarvitsisin latausohjeita 7,62 x 39 patruunalle, luodiksi suunnittelin Sakon pyöreäpäistä 6-grammaista. Ase on Tikka M-55 pesitettynä em. patruunalle. Olisiko mahdollista saada em. patruunan lataustietoja näkyville tänne sivuille? Kiinnostus kaliberia kohtaan on noussut nyt kun sitä on alettu käyttää ratahirveen. Tarvittais latinkeja tähän tarkoitukseen 6 g:n, 6,5 g:n ja 8 g:n luodeille.

  Vakioluotia kevyemmille ammuksille on VV-ruudeista ehkäpä sopivinta N110, kun viritellään täysteholatauksia. Sierain-tähtäystä (ennakko 1.1 metriä) käytettäessä voisi kyseeseen tulla jokin Magnum-revolveriruuti, kuten N350, 3N37 tai N105. Latausohjeiden tarjonta Virallisessa Valistuksessa on todella niukkaa, ja testattua 415 mm piipunpituudella. Jos 8 gramman vakioluodista lähdetään liikkeelle, ja piippu on luodikkopituutta (560 mm tai yli), voisi jopa ruudin N130 käyttö olla paikallaan. Hiukan rutistamalla sitä voi mahtua jopa 1.8 grammaa. (Saatavaa lähtönopeutta ja tarvittavaa tähtäysennakkoa en valitettavasti pysty ennustamaan. Tuntemattomia tekijöitä on liikaa: Luotityyppi, piipunpituus, pesän tiukkuus, ym.).

Itselataaviin aseisiin ei tällainen latausyhdistelmä ole suositeltava, ellei kaasuväylässä ole säätöventtiiliä, tyyppiä Sako M 92/ 92 S. Piipunpituus, 400 mm ja rapiat, voi siviili-sporttereissakin olla liian lyhyt polttamaan normaalia suurempia annoksia normaalia hidaspaloisempaa ruutia, mutta kaasumäntään vaikuttava "porttipaine" voi olla pahasti ylikorkea. Tikka M-55:een voi tarjota tällaistakin poikkeuslatinkia, koska sulkumekanismi on luja ja piippu ilmeisesti luodikkopituutta.

Piipunpituus puuttui taustatiedoista! Niin myös informaatio piipunreiän mitoituksesta: RK-luodille vaiko .308:n monipuolisemmalle luotivalikoimalle? Alan pian käsitellä taustatiedoiltaan puutteellisia kysymyksiä TEKO Original-ohjelman näppäilyillä F1, F2 tai pidemmät F3. Sitten kohtalokas F6, ja F8. F6:n näppäämisen jälkeen on kysymys poissa muistista sekä mielestä - iankaikkisesti. Tämä on "wiimeinen waroitus ja angara ukaasi".

Ruuti N110 on energisempää kuin vakiolatinkien N120, suhteessa 3950 Joulea/gramma (N110) versus 3700 J/g (N120), ja siinä määrin vakioruutia karkeajyväisempää, ettei sitä ilmeisesti mahdu ylisuurta annosta ainakaan 6 gramman luodin taakse, jos latausta ei rutisteta kovin tiukalle hylsyyn. Tämä on perustietoutta, jonka soveltaminen käytäntöön kuuluu varsinaisten lataustutkijoidemme toimenkuvaan. Eräs mielenkiintoinen testiraportti on jo julkaisuvalmiina, ja lähteekin sähköpostijakeluun postituslistalla oleville visitooreille. GOW:iin se ilmestyy (jos ilmestyy), kunhan Helsingin Hallinto-oikeus on käsitellyt erään aselupa-päätöstä koskevan valituksen.

Tutkimustulosten analysoinnissa pystyn kyllä auttamaan, vaikka minulla ei ole "uudistetun" ampuma-aselainsäädännön ahtaimman tulkinnan mukaan oikeutta edes aseiden käsittelyyn, eikä ampuma- tai lataustarvikkeiden hallussapitoon. Latausten testaamiseen käytettäneen pääsääntöisesti Sako M 92 S-luodikkoa. Tässä vaiheessa herää taas, ties monennenko kerran, kysymys: "Eikö latauskomponenttien valmistajilla ole Suomessa MINKÄÄNLAISTA neuvontapalvelua?!" Etenkin ruudin tuottajalla on nähdäkseni velvollisuus opastaa tuotteensa käyttäjäkuntaa oikeanlaisen ruutilajin ja -annoksen valintaan kulloiseenkin käyttötarkoitukseen.

VihtaVuorellahan on pelit ja pensselit tutkimustoimintaa varten, ynnä kallispalkkaista korkeasti oppinutta henkilökuntaa, mutta jostakin käsittämättömästä syystä joudutaan kehittely ja erityisesti valistustoiminta hoitamaan talkootyönä, periaatteella "Ars Gratia Artis", toimien monissakin tapauksissa pelkkien arvailujen ja päätelmien varassa. Toistaiseksi se on toki hoitunut näinkin, Virallisen Valistuksen vastahakoisuudesta, sekä dementoinnin ja sensuroinnin pyrkimyksistä huolimatta. Dementointi (= vääräksi osoittaminen) epäonnistui surkeasti. Sensuuri toimii täydellisesti: Yksikään asealan painotuote ei enää milloinkaan julkaise tiettyjen kirjoittajien tekstejä.

Ajoittain härskikin tekstimainonta, jolla kotimaisen lataustarviketeollisuuden tuotteita on tehty tunnetuiksi kotimaassa ja nyttemmin maailmallakin, on siis palkittu eriskummaisella tavalla. Uhkaksi nähtäneen, että meidän nykyisiä talkootöitämme joutuvat jonakin päivänä tekemään Nexplon ja Nammon kuukausipalkkalaiset jokapäiväisen (leveänpuoleisen) leipänsä edestä. VihtaVuori ei ole enää Suomen Valtion Ruutitehdas, vaan tulosvastuullinen kansainvälisen konsernin tytäryhtiö. Ja raa'an kapitalismin tarjoamat vaihtoehdot ovat: "TULOS, tai ULOS!" Ulkona tosin syntyy tuloksiakin, jos luotinopeusmittarille riittää valoa, eikä pakkanen hyydytä sen virtapiirejä...

Ennen fuusiota oli virallisten valistajien elämä mukavaa: Töisevät latausyhdistelmät oli helpompi julistaa "mahdottomiksi" tai "vaarallisiksi", kuin ryhtyä ottamaan selkoa käyttöpainetasosta ja luodin lähtönopeudesta, sekä nopeuden vaihteluista erilaisilla piipunpituuksilla, ja lentovakautuvuudesta erilaisilla rihlannousuilla, ym. ym. "vaikeista" yksityiskohdista, joita vakiolatauksia taulukoitaessa ei häädytty miettimään. Ajat ja tavat muuttunevat, kunhan konsernin ylimpään johtoon on oltu yhteyksissä myös kuluttajakunnan taholta. Yli-esikunnan päämaja ei enää sijaitse Suomessa - "blagodarju Gospodinam!" (= venäj. "Jumalalle kiitos!"), eikä hoplofoobinen Rähmä-Suomen valtio ole enää firmojen pää-osakkaana.

Tässä tapauksessa lukeutuvat useimmat kysytyt latausyhdistelmät vakiolatauksien luokkaan, eli Virallisen(kin) Valistuksen tutkimus- ja tiedonjulkistamis-velvollisuuden piiriin. Tuosta velvollisuudesta muistuttaminen joudutaan kuitenkin kierrättämään "Päämajan kautta", joten GOW:n omat tutkijat voivat ehkä ehtiä Virallisen Valistuksen edelle. Häpeällistähän olisikin sille häviäminen!

0605 MM; Pete


Omavaraisuus kunniaan!

Mustanruudin valmistukseen tarvitaan hiiltä, salpietaria ja rikkiä. Kahden ensinmainitun saamiseen en tarvitse kauppaa tai apteekkia, mutta viimeksimainittu tuottaa ongelmia. Esiintyykö rikkiä Suomen luonnossa helposti havaittavassa ja kerättävässä muodossa, jos ei niin mistä maaseutujen ruudintekijät rikkinsä saivat joskus 1600-luvulla, koska siihen aikaan ei apteekkeja ollut joka nurkan takana.

Nim: "Ruutiukko"

  Rikkiä on yhdisteinä kaikkialla luonnossa. Mädäntyneen munan tai lahoavan ruumiin/raadon löyhkä aiheutuu rikkivedyn erittymisestä organismin hajoamistuotteista. Helposti kerättävässä muodossa esiintyy rikki kuitenkin vain alueilta, missä on tai on joskus ollut vulkaanista toimintaa. Suomessa on "ainoa tunnettu tulivuoren kraateri", Lappajärvi, osoittautunut pienehkön asteroidin iskemäkuopaksi.

Tunnetuimpia rikkiesiintymiä on Sisiliassa jopa maan pinnalla kipsiin tai marmoriin sekaantuneena. Ylimuistoisista ajoista asti sitä on "miilutettu" kivistä kuin tervaa, tai sittemmin tislattu rautaisilla, alkeellisimmilla pontikko-viinan tuotantolaitoksen kaltaisilla laitteilla. Miilutus oli ympäröivälle luonnolle tuhoisa prosessi, koska osa rikistä (n. 30 %) toimi miilun polttoaineena.

Poltossa kehittynyt rikkidioksiidi kuuluu taistelukaasuihin. Taivaalta se tulee alas "happosateena"; enimmäkseen rikkihapokkeena mutta osittain jopa rikkihappona, veteen yhdyttyään. Rikin tislausmenettely omaksuttiin käytäntöön ehkä jo 1300-luvulla, pian paloviinan tislaustaidon keksimisen jälkeen. Ympäristön kannalta suurin edistysaskel oli tislauspannun kuumentaminen puuta tai hiiltä, eikä siis rikkiä, polttamalla. Tislattu rikki oli myös puhdasta ja neutraalia, verrattuna miilutettuun tuotteeseen, jossa oli seassa rapautunutta "rakkakiveä" ja poltetun rikin happamia palojäänteitä.

Miilutetun rikin käyttöala rajoittuikin desinfioivan "rikkisavun" tuotantoon ja tulentekoon tuluksilla, joiden kipinöillä saatiin taula vain kytemään. Ilmiliekki viritettiin kuivilla heinillä tai koivuntuohen "silsalla", taulan hehkuun puhallellen tai "heinä-wihkoa heilutellen", mutta erinäisiä satoja vuosia sitten alkoi Suomessakin yleistyä tuluksien kapineistossa tulikiwi-kuppi ja kotitalouksissa valmistettiin rikki-tikkuja, kastamalla kuivan mäntypuutikun kumpikin pää sulaan rikkiin, jota imeytyi puuhun ja jäi tikun päähän keltaiseksi nupiksi, kuin nykyisen tulitikun myrkkypääksi konsanaan. Kytevään taulaan tai kotilieden tuhkasta esiinkaivettuun hehkuvaan hiileen kosketettaessa syttyi etenkin tervaspuinen tikku palamaan sen kummemmin lietsomatta.

"Tulikiwi" oli Suomessa vakiintunutta tuontitavaraa jo ennen ruudin kotitarvetuotannon alkamista. Sisilia tyydytti ilmeisesti koko tuonaikaisen maailman rikin tarpeen. Pieniä löydöksiä kiviaineksiin sekoittunutta, miilutuksella tai tislauksella kerättävää rikkiä tavattiin Espanjasta ja Kreikasta, missä sitä lienee kerätty paikallisiin tarpeisiin. Pääsääntöisesti ei alle 10 % alkuaine-rikkiä sisältänyttä mineraalia katsottu kannattavaksi ryhtyä käsittelemään, vaikka rikki olisikin ollut saatavissa talteen pelkällä kuumennuksella yli sulamispisteen, noin + 120 C:een, ja valuttamalla nesteeksi sulanut rikki kostutettuihin puisiin muotteihin harkoiksi tai pötköiksi. Osa rikistä myös höyrystyi ja höyry tiivistyi hienoksi rikkihärmeeksi eli "tulikukaksi" tislauspannun kanteen ja seinämiin.

Huokeahintaisen romanialaisen mustanruudin hiomattomien jyvien kitkerä haju aiheutui tuon rikkihärmeen sisältämästä dioksiidista. Yleensä käytetään ruudintuotantoon vain hajutonta ja mautonta, kemiallisesti neutraalia kankirikkiä. Romanialainenkaan ruuti ei syövyttänyt aseita pilalle, vaikka eräässä tussarissa saattoi olla latinki piipussa vuodenkin ajan. (Omatekoisen aseen piippu oli tosin jotain seosterästä, johon ei saatu väriä keitto-mustaamalla eikä Super-Sinillä). Ruudin ominaisuuksiin kuului poikkeuksellisen herkkä syttyvyys. Suomeen sitä ei liene tuotu enää 30 vuoteen. Aikoinaan omistamani satsin useimmissa pakkauksissa oli leimattuna valmistusvuosi 1958.

Uudella Mantereella löydettiin hyvinkin puhdasta vapaata rikkiä Mexicosta, Texasista ja erityisesti Louisianasta, missä rikkikerrostumat olivat 150 - 300 m:n syvyydellä maan alla. Niiden paksuus oli jopa 40 metriä, ja kerrostuman keskellä on rikkipitoisuus jopa 90 % luokkaa. Maaperä on liian pehmeää kaivoskuilujen seinämiksi, joten rikkiä alettiin kerätä Frankin menetelmällä, puhaltamalla maakerroksen läpi porattuun reikään työnnettyä putkea pitkin korkeapaineista vesihöyryä (+ 165 C), joka sulatti rikin maan alla, emulgoiden sen lauhdeveteensä.

Höyryputken sisällä oli paineilmaputki, ja sen sisällä nousuputki, jota pitkin kuuma rikkivelli nousi paineilman työntämänä maan pinnalle suuriin puusäiliöihin, joissa vesi sai kiehua pois kiinteytyvän rikin seasta. Louisianan rikkilöydös tyydytti maailman alkuaine-rikin tarpeen, joten epäpuhtaamman Sisilian rikin kysyntä romahti vuosikymmeniksi. Kaivostoimintaa siellä elvyteltiin 2. maailmansodan aikaan, vielä miilutuksellakin, mutta alkuaine-rikin kysyntä on vähäistä ja sen louhinta 10 - 30 % rikkipitoisesta kalkkikivestä ei ole todennäköisesti enää kannattavaa.

Valtaosa kemianteollisuuden käyttämästä rikistä otetaan talteen dioksiidin muodossa, eli kaasuna, josta saadaan rikkihappoa. Lähteinä ovat sulfiidimalmit eli kiisut, joissa rikki on sidottuna metalliin. Kuparikiisu lienee tavallisin rikkidioksiidin lähde. Rikin ja raudan yhdistettä, rautapyriittiä eli rikkikiisua ei yleensä ryhdytä jalostamaan, ellei se sisällä epäpuhtautena jotakin "strateegisesti tärkeää hivenainetta", koska niin rautaa kuin myös rikkidioksiidia saadaan muista mineraaleista edullisemmin ja riittämiin. Jonkin suomalaisen mineraalirikastamon vierellä kerrotaan olevan suoranaisen "rikkivuoren", jostakin halutummasta mineraalista poistettua alkuainerikkiä, jolle on turhaan yritetty löytää käyttötarkoitusta, mutta tuon "Taikavuoren" sijaintipaikkakunta ei ole muistissa/tiedossa. (Olisikohan se peräti pahamaineinen Harjavalta?! )

Tasan eivät käy onnen lahjat, jos tarinat rikkivuoresta pitävät paikkansa: Toiset tarvitsevat sileitä seteleitä, ostaessaan apteekista ruutitarpeita. Toisille riittää ämpäri ja lapio, sekä tietenkin piikkilankasakset, koska tokihan tulikivi-kukkula on aidattu. Tulitikut tai "stendari" on syytä unohtaa kotiin, jos aikoo kaivausretkille. Palavan rikin tuottama sauhu lukeutuu todellakin tukahduttaviin taistelukaasuihin.

Luontaisia vapaan rikin esiintymiä ei Suomessa siis ole, mutta kemiallisesti sitoutunutta rikkiä on kallioperässämme runsaasti. Mikäli se otetaan ylimalkaan talteen, korjataan "saalis" kiisun pasutuslaitoksissa kaasumaisessa olomuodossa, happiyhdisteenä. Jos "Legenda Ihmeellisestä Vuoresta" ei ole vain legendaa, on rikki esimerkiksi kuparikiisun vaahdotuksen tai kuparin elektrolyyttisen puhdistusprosessin jäte-lietettä, joka sisältää koko joukon hyvinkin epäterveellisiä lisäaineita!

Lienee siis viisainta keskittyä kehittelemään täysin rikittömiä mustanruudin variaatioita, joita niitäkin on (ollut) olemassa.Ruuti-monopolin murtaminen on tietenkin AINA ajankohtainen tavoite. Kohtuuhintaisen mustanruudin saatavuudesta esimerkiksi Venäjältä on liikkeellä kulkupuheita, joiden paikkansapitävyyttä tarkistetaan mahdollisuuksien mukaan.

0305 MM; Pete


"Tikin-takin/ Tikka (?) hakkaa!"

Kiinnostukseni kohteena olisi Tikan 412 ja 512 SD ja S. Mikä niiden tärkein ero ja soveltuvuus suurriistalle luotipiippu-parilla? Mikä olisi sopivin kaliberi (esim. 9.3 x 62?). Hintahaarukka (arvio) käytettynä? Kaikki muukin tieto kiinnostaa tästä aseesta. Kiitoksia tiedosta ja hyvistä sivuista. JJ.

  Kyseessä on sama asejärjestelmä, perintöä fuusiosta köllinimeltä "SakoValTikka", jonka toteutumisen aikoihin Tikka tosin oli enää pelkkä tavaramerkki. Tikkakoski Oy oli "syleilty kuoliaaksi" jo vuosia aiemmin ja sen asemalliston tuotanto siirtynyt Riihimäelle. Muistan päivän, jolloin kävin jäähyväisvisiitillä Tourulan tehtaalla, mm. hyvästelemässä sen tutkimuskokoelmat: Se oli helmikuun 28. 1988. Sako-Valmet -fuusio oli ainakin tiedossa jo vuoden 1987 lopulla. Vierailupäivänä olivat oppainamme toimineet Tourulan toimihenkilöt jo sanoutuneet ylös talosta, ja uskalsivat siksi uhmata tehtaan uuden omistajan ankaraa ukaasia, jolla kiellettiin tutustumisvierailut tehtaalle ja tutkimuskokoelmiin.

Yhä vieläkin joudun neuvomaan käytettyjen Tikka-luodikoiden ostajille ne tunnusmerkit, joista näkee, josko piippu on rihlattu alkuperäisellä höyläysmenetelmällä, vaiko kylmätaontaprosessilla, jolloin ase on Sakon valmistama tai uudelleenpiiputettu takorihlatulla piipulla. Fuusioiden tarkoituskaan ei ollut tuotantolaitosten hankinta, vaan tuotemerkkien haltuun saaminen. "TIKKA"-brändi on käytössä yhä. Valmetista omaksuttiin vain tunnetuksi tullut asejärjestelmän mallimerkintä "412". Sitä on käytetty ilmaisemaan, että järjestelmän ase on valmistettu pääosiltaan Suomessa.

Mallimerkintä "512 S" kertoo, että ase on enimmäkseen tai kokonaan Made in Italy. "S" on Sakon perinteinen lyhenne. "SD" tarkoittaa baskyylin "poskien" koristeellisuutta (= "decorated")? Näin olen antanut itselleni kertoa. Koristekuviot lienee valettu, "jyrätty" tai etsattu, koska aito kaiverrus mainittaisiin varmasti esittelysivuilla. Asetta en ole nähnyt koskaan "livenä". Esitteen valokuvissa erottuu nelijalkaisen, hännällisen eläimen kuva baskyylin sivussa, mutta kuvion tekotapa selviäisi vain omin silmin ja suurennuslasilla: Italialaistyylinen "bulino"- kaiverrus pystytään jäljittelemään esimerkiksi syövyttämällä niin aidontuntuisesti, että vain asiantuntija huomaa, ovatko metalliin tehdyt karhennukset terävän taltan vaiko purevan etsaus-liuoksen aikaansaannoksia.

Erinäisistä kilpailijoiden "myyntipuheista" huolimatta ei Italiassa valmistettujen aseiden laatutaso ole hiukkaakaan huonompi kuin Suomessa koottujen ja leimattujen yksilöiden laatu. Onhan Italiassa vuosisatojen verran pidemmät perinteet asetuotannon alalla kuin Suomessa. (Muistelenpa jo Valmetin tuoneen alihankintana teetettyjä 412:n rakenne-osia Italiasta; jopa baskyylirungon tarkkuusvalettuja aihioita). Uusimman, joskin jo monen vuoden ajan "hautuneen" Sako-Beretta -fuusion tulevia seuraamuksia on mahdotonta ryhtyä povaamaan.

Informaatiokatkos Sakon suunnalta on ollut "Total Black-out", kai jo vuodesta 1985, eikä salaisuuksia paljastettaisi kai ystävällisissäkään väleissä oleville ulkopuolisille henkilöille; varsinkaan, jos uutiset ovat ns. "Jobin postia"; avainsanoina "rationalisointi" tai "saneeraus", tahi "oman malliston priorisointi". Pulttilukko-luodikoiden tuotantolaitosta ei Beretta sentään ryhtyne saneeraamaan, koska se on melko taannoin ajanmukaistettu.

512 S, Tikka 412 ja alkuperäinen Valmet 412-asesarja ovat käytännöllisesti katsoen identtiset. Esimerkiksi piippuparit ovat periaatteessa vaihtokelpoisia kaikkien kolmen mallin välillä. Mikä sitten on "periaate" ja mikä on "praktiikka"; sen tietänevät parhaiten asesepät, joita kannattaa jututtaa ennen lopullista aseen valintaa, jos ystäväpiiriin lukeutuu sellaisia aseseppiä, joilla ei ole motiivia/taipumusta "myyntipuheisiin" jonkin asemallin puolesta, taikka sen hankintaa vastaan.

Henkilökohtainen viileähkö suhtautumiseni kaksoisluodikoihin perustuu lähinnä patruunain jälleenlataajan näkövinkkeliin. Joskus unohtuu se fakta, että pelkkien tehtaanpatruunain polttajiakin on paljon - ehkäpä enemmistö Suomen metsästäjistä. Kun on veljeillyt kolmattakymmentä vuotta lähes pelkästään kotilatureiden kanssa, ja kohdannut joskus suoranaista vihamieltä tai ainakin ilkuntaa niiden "muiden" taholta, kaventuu näkökulma pakostakin. Taittopiippu-aseiden tapauksessa on yksi näkemykseni kuitenkin järkähtämätön: Patruunan on oltava laippahylsyinen! Ura- ja vyökantapatruunat kuuluvat makasiini- tai lipassyöttöisiin aseisiin, joihin ne on suunniteltu.

512 S-valikoimasta löytyy vajaan vuoden ikäisen SAKO-kuvaston mukaan kaksoisluodikoita R-kantapatruunoille 7.62 x 53R ja 9.3 x 74R. Ensinmainitun etuna ovat kohtuuhintaiset patruunat. "Entiijjän paikka" on kuitenkin piipun mitoitus; ovatko rihlakuurnat syvät euro-tyyliin, vai onko piipuissa "jenkkirihlaus" isokaliberilla .308 tuumaa. Uudet metsästyskäyttöön ladatut tehdaspatruunat varustetaan CIP-normien mukaan .308" luodeilla, kun taas huokeissa harjoituspatruunoissa on .311" luodit, vaippamateriaalinaan tavallisimmin kuparilla silattu rauta. Varsinaista haittaa tai vaaraa ei ylipaksujen luotien ampumisesta koidu.

Ase voi tosin sulkeutua jäykästi ja piippu kuumentua kiusallista lämpöväreilyä aiheuttavalla tavalla, vaikka tulinopeus ei kovin suuri voikaan olla edes ejektorilla varustetun aseen tapauksessa, jos tähdätäkin aiotaan. Aikoinaan arvioitiin voitavan kaksipiippuisella ejektoripyssyllä tulittaa 30 laukausta minuutissa, mutta ampumakoe keskeytettiin 26 laukauksen jälkeen, kun testiampuja poltti näppinsä piipunseinämissä. Koe toimeenpantiin 1800-luvulla, Roper & Spencer-pumppuhaulikon tullessa kilpailijaksi W.W. Greenerin reviirille Englantiin.

Suurriistajahdissa 7.62 mm kaksoisluodikolla on tavanomainen menettely ampua (jos "sihti" on varma) molemmat piiput tyhjiksi samalla tähtäyksellä; alapiippu ensimmäisenä. Nykyiset yksiliipaisinmekanismit eivät salli perinteisintä kaksoislaukausta, molemmat piiput (lähes) samanaikaisesti, mutta vaikka osumien väliaika on muutama sekunninkymmenys, saavutetaan osatekijöidensä summaa suurempi shokkivaikutus.

Jos osumat tulevat useamman sekunnin välein, alkavat päteä aritmetiikan säännöt, eli 1 + 1 = vain 2. Tilanteissa, jolloin toinen laukaus ammutaan paniikissa ja uudella tähtäyksellä, sijoittuu paikko-osuma yleensä huonommin kuin ensimmäinen, joten 1 + 1 = < 2. Kaksiliipaisin-koneisto on saatavana asejärjestelmään erikoistilauksella.

9.3 x 74R on suurriistajahtiin spesifisempi kaliberi kuin 7.62 mm, mutta vitsauksenaan on patruunoiden hintavuus, ja valikoimakin on huomattavan suppea. Ammunnan harjoittelu jää usein vähäiseksi, ja harjoituksen puute kostautuu aikanaan hirvipassissa. Tämä on johdonmukainen selitys ilmeiselle faktalle, että ysikolmosta käyttävät julki-metsästäjät tuottavat enemmän haavakkohirviä kuin pienoiskiväärillä operoivat salametsästäjät.Vika ei ole aseessa tai patruunassa! 9.3 mm sattuu olemaan eräs "nurkuen passiin" patistettujen edustus-metsästäjien tavanomaisia (asekauppiaiden "ukotuksen" eikä oman asiantuntemuksen perusteella tehtäviä) kaliberivalintoja. Sitä omaa asiantuntemusta kun ei ole yleensä lainkaan, vaikka metsästäjäntutkinto ja hirvikoe on saatu jotenkuten suoritetuiksi.

Aseen käyttöön harjaantumattomat "edustusmetsästäjät" voisivat tehdä paljonkin parempaa tulosta esimerkiksi 6.5 x 55 mm Ruotsin Mauserilla, mutta yhä vieläkin on voimassa erheellinen käsitys, että Jouleillahan korvataan se, mikä taidosta on jäänyt puuttumaan, harjoittelun laiminlyönnin takia. Tuota uskomusta alettiin indoktrinoida Suomessa lainsäädännöllisin pakkokeinoinkin vuodesta 1962 alkaen. Säädösten laatija ei ehkä ollut yksinsyyllinen käsitystapojen kieroutumiseen, vaan vikapäitä ja syntisiä olivat hänen metsästysballistiikan neuvonantajansa.

1960-luvulla ei ollut vaikutusvaltaisissa asemissa yhtäkään metsästysase-asiantuntijaa, jolla EI olisi ollut "oma lehmä ojassa", eli joka EI olisi ollut "johonkin taloon päin kallellaan" neuvoja antaessaan. Vielä runsaat 30 vuotta myöhemmin katsotaan yhä "epäpäteväksi" sellainen asiantuntija, joka ei ole työsuhteessa johonkin "taloon", eli asealan firmaan myyntipuhujan tehtävissä, eikä käynyt (saati asunut) USA:ssa, tai messuilla ylimalkaan - viime vuosina edes kotimaassa.

Mainitsemaasi 9.3 x 62 mm kaliberivaihtoehtoa ei näy 512 SD:n piippuparivalikoimassa uudemmassakaan Sako-kuvastossa. Jos kaliberivalikoimaa on täydennetty 9.3 x 62 mm Bock-patruunalla, on kannanottoni myös siihen yhtä kategoorinen kuin taannoin .30-06:een taittoladattavissa aseissa: Huonosti soveltuva, koska se on tarkoitettu makasiinikivääreihin. Taittuvan aseen patruunan kaliberimerkintään pitää kuuluman jälkiliite R, eli sen hylsyyn laippakanta. Ballistiikaltaan ei lähiaikoina tasa-vuosia (100) täyttävä 9.3 x 74R Förster jää kovin paljon jälkeen nuoremmasta serkustaan: Ainakaan hirvet eivät huomaa Joule-lukemien eroavaisuutta.

Patruunan lienee kehitellyt firma D.W.M. (vuoteen 1896 Ludwig Löwe & Co.), mutta aloitteentekijä oli berliiniläinen (nykyään jokseenkin tuntematon) Försterin asepaja. DWM:n hylsyleimaluettelossa vuodelta 1904 mainitaan hylsyn N:o 474 kohdalla selite: "9.3 x 74R Förster, Berlin, Pirschbüchse". Viimeinen yhdyssana tarkoittaa "metsästyspyssyä", eikä siis berliiniläisten taksisuhareiden tai isvossikoiden käyttöön suunniteltua asetta. Nimi "Förster" on myös joskus ymmärretty, sanatarkasti kääntäen, "metsätalous-konsulentiksi", eikä tehtaanmerkiksi.

Käytettyjen aseiden hintahaarukasta ei ole käsitystä, koska niitä ei ole vielä tyrkyllä enemmälti.

2604 MM; Pete


Kiekkoilemaan ja rutkuttamaan!

Onko tietoa: Saako aseenkantoluvan ilman metsästyskorttia? Esim. pätevästä syystä, kuten savikiekkoammunnan harrastamisesta tai rutkujen vähentämisestä?

"Tiedoton, 16 v."

  Toteennäytetty urheiluammunnan harrastus on jo sinällään pätevä syy aseluvan myöntämiseen. Holhoojan suostumus tarvitaan, jos luvanhakija on "vajavaltainen" iältään. 18 vuotta täyttänyt on täysi-ikäinen ja täysivaltainen. Metsästyskortti tarvitaan, jos aseen ensisijaiseksi käyttötarkoitukseksi ilmoitetaan metsästys. Vaatimus ei perustu lakiin, mutta on käytäntö kai useimmissa poliisipiireissä. Aselupa-viranomainen voi myös pyytää lisäselvityksiä esimerkiksi metsästysoikeuden olemassaolosta jollekin maa-alueelle: Onko luvanhakijalla/perheellä riistamaita? Kuuluuko metsästysseuraan? Aikooko harrastaa metsästystä esim. Metsähallituksen mailla tai alueilla, joille on vuokrattu metsästysoikeus? "Vuokraisännän" kirjallinen todistus on näissä tapauksissa voimapaperi.

Metsästysseuran jäsenyys ei ole pakollinen, mutta on hyödyllinen. Harrastustodistuksen allekirjoittavat henkilöt, joilla on yhdistyksen nimen kirjoitusoikeus. (Yleensä puheenjohtaja ja sihteeri). Aselupaviranomaisella on lähes rajaton joustomahdollisuus. Jos vallesmanni ei ole hoplofoobikko tai muuten "latvabee", voi hän vaikkapa tiedustella puhelimitse joltain tuntemaltaan metsästysseuran rivijäseneltäkin, että: "Onkos sen niminen poika teidän seurassa jäsenenä tai jäsenkokelaana?" Jos vastaus on myönteinen, eikä aseluvan saamiselle ole muitakaan tiedossa olevia esteitä, hoituu asia yleensä sutjakkaasti.

Termi "rutku" liitetään ennenkuulemattomien uudissanojen luetteloon heti varista tarkoittavan "reppahousun" ja "rietan" jälkeen. Kyseessä lienee haaskalintu tai muu rauhoittamaton vahinkoeläin. Pääsääntöisesti myönnetään aselupia pelkkään vahinkoeläinten tuhontaan varsin nihkeästi, ellei kyseinen toiminta ole tarpeen esimerkiksi perheen elinkeinon harjoittamisen kannalta katsoen. Maaseutu-elinkeinojen, kuten viljelyksen, kotieläintalouden tai hyötyeläinten tarhaamisen harjoittaja tai hänen huonekuntaansa kuuluva (yleiset lupaehdot täyttävä) henkilö saa yleensä aseluvan "rutkutus"-tarkoitukseen.

Esimerkiksi marjanviljelijän tai turkistarhaajan taloudessa on lentoonammuntaan soveltuva riettalintujen tuhontaväline jokseenkin välttämätön perustyökalu. (Jos voisin asiasta päättää, kuuluisi haulikko verotuksessa vähennyskelpoisiin investointeihin näissä tapauksissa). Viher-pipertäjien "iskujen" torjuntaan on suositeltavin varusesine ilmakivääri, tai piekkari, kunhan Aguila .22 Long COLIBRIa tai vastaavia erikoismietoja patruunoita aletaan saada Suomeen. Luodin tulee olla kevyt, eikä lähtönopeutta saa olla paljoa yli 100 m/s. "Penniläinen" olisi ballistiikaltaan käyttökelpoinen, mutta se on hankala syöttää aseeseen torjuntatilanteessa, lyhykäisen latauspituutensa takia. Colibri-luokan patruunan teho riittää tunkelijoiden "merkkaamiseen", mutta alaraajoihin tähdättyjen laukausten ei voida pahimmallakaan tahdolla väittää olevan ammuttuja hengen riistämisen aikomuksessa.

Huomattakoon, että muutamat suuritehoisimmat ilmakiväärit ovat riittävän voimakkaita upottamaan luodin reisivaltimon syvyydelle asti, jolloin seuraamuksena on syyte vähintään kuolemantuottamuksesta. Suhteellisen pienitehoinen ja huokea ilmapyssy on merkkauskäyttöön suositeltavin. (Takavarikkoonhan se menee kuitenkin). Ilma- tai hiilidioksidipistoolikin riittää. 5.5 mm ilma-aseen tasakärkinen Diabolo-luoti kahlaa matalampaan, mutta tekee kipeämpää kuin 4.5 mm luoti. "Merkkaamisen" ohellahan on aseenkäytön motiivina terroristien välitön rankaiseminen.

Turkistarha-iskut ovat tietenkin poikkeustilanteita, ja ne todennäköisesti harvinaistuvat, kun ampuma-aseiden "käyttökynnys" saadaan niin matalaksi, että jokainen ekoterroristi on vaarassa joutua lentelevien esineiden, vaikkapa stritsalla ammuttujen 9.1 mm hirvihaulien tai parimetrisellä 17 mm puhallusputkella matkaan hönkäistyjen lasikuulien lentoradalle. Eksoottisimpien aseiden käyttö vaatii toki tietenkin enemmän harjoittelua kuin "konventionaalisten" ampumavälineiden käsittely, mutta etuja ovat suhteellinen vaarattomuus ja erityisesti lupavapaus. Sukkapuikosta ja muovihelmestä rakentuva "puhkupillin" nuoliammus voi tosin olla jopa tappava, jos osuu hengenpaikkaan tai on voideltu jollakin "agenssilla".

Haulikkoa on viisainta käyttää vain ja ainoastaan rutkujen taholta tulevan "ilmavaaran" torjuntaan, eli siihen tarkoitukseen, johon aselupa on haettu ja saatu. Tässä nimenomaisessa tapauksessa suosittelen korostamaan urheiluammuntaa aseluvan hakemisen motiivina. Ampumaseuran jäsenyys ei ole pakollista, mutta se on eduksi, kuten metsästysseuran jäsenyys metsästysaseen lupaa "ronguttaessa". Ampumaharrastuksesta on syytä olla jonkinlaista näyttöä, mieluusti kirjallisessa muodossa. Kuinkako ehdottomasti tuota toteennäyttöä harrastuksen hartaudesta vaaditaan? Se riippuu ratkaisevalla tavalla paikkakunnan aselupa-viranomaisen suhtautumisesta ampumaharrastuksiin.

Kansalaisten eriarvoisuutta lain edessä ei valitettavasti saatu poistettua ampuma-aselainsäädäntöä uudistettaessa: Uuden perustuslain 6 # 1 ja 2 momentit ovat siis yhtä kuolleita kirjaimia kuin nuolenpää-kirjoitusmerkit Hammurabin lakikokoelmassa. Useimmilla Suomen paikkakunnilla on aseluvan saanti haulikolle harjoitusammuntaa varten kuitenkin suhteellisen helppoa: Jos aselupaviranomainen harrastaa itsekin metsästystä, hän ymmärtää hyvin harjoittelun merkityksen, ja senkin, että mitä nuorempana harrastus aloitetaan, sitä helpommin kehitytään mestariksi, tai ainakin tyydyttävän taitavaksi ja huolelliseksi aseenkäyttäjäksi. Jos jokin toiminta haluttaisiin aivan välttämättä julistaa rikosluontoiseksi, olisi kieltolistalla ensi sijalla metsästyksen harrastaminen "kylmiltään", eli harjoittautumattomana työkalujen käsittelyyn.

"Bobrikovin diktaattiin" ja EU:n hoplofoobikoiden direktiiveihin perustuvat säännökset voitaisiin mitään menettämättä latoa säädöskokoelmassa ja lakikirjassa [tällaisiin hakasulkuihin]. Ovathan ne tärkeimmältä osaltaan uuden Perustuslain 6 #:n tarkoittaman yhdenvertaisuus-periaatteen vastaisia. Täsmennyksien hakeminen tähän kiistanalaiseen kohtaan on tosin jo alkanut tuomioistuinten ennakkopäätösten hankkimisella. Käräjöintitarpeesta oli tarkoitus päästä eroon, mutta toisin kävi, koska lainsäädännön uudistuksen valmistelu luotettiin taas kerran sica.. eiku: Sisäministeriön tehtäväksi. Nähtäväksi jää, hyväksytäänkö jonkun "rapparin" kannattama ikä-rasismi ampuma-aselainsäädännön tulkinnoissa edelleen, vai saadaanko lupamenettely harmonisoitua Perustuslain 6 # 2 momentin kanssa... Helsingissäkin.

Vapunpäivänä MM; Pete


Arvoituksellinen Bii Sii

Minua kiinnostaisi B.C:n alkuperä: Mistä se tulee, miten se lasketaan ja miten sillä lasketaan? Aseethan on kiinnostavia aina, mutta yleensä unohdetaan siitä lähtevä möykky (luodiksikin haukuttu). Meille "tavallisille" ihmisille B.C on vain "hyvyysluku", mutta eipä paljon muuta. Uskoisin kuitenkin että siitä saisi mielenkiintoisen, fysikkaa sisältävän artikkelin.

Räjähtävistä luodeista kertova artikkeli oli rautaa.

  Ballistic Coefficient (= lentorata-opillinen kerroin) on tutkimuksen alaisen "möykyn" ja muodoltaan sekä mitoitukseltaan vakion "perusmöykyn" ilmanvastuksien välinen suhdeluku. Möykky voi olla .17-kaliberinen luodikon luoti tai 800-millinen piiritysmörssärin umpiteräs-ammus, taikka mikä tahansa muodoltaan yhdenmukainen heittokappale joka lentää tavalla tai toisella vakautettuna, eikä siis "kalikkana". Pallomainen sileäpintainen ammus saa pyöriä mielivaltaiseenkin suuntaan.

"Perusmöykyn" muoto ja mittasuhteet määriteltiin jo vuonna 1850. Se tunnetaan nimellä "Kruppin standardiluoti". Ammus oli jonkin pienen piiskatykin kaliberia, muistelen että 30 mm, mutta koolla ja materiaalilla ei lie merkitystä. Tuohon aikaan oli Krupp-konserni juuri kehittelemässä takaaladattavaa tykkiä rihlatulla teräsputkella. Rautainen ammus oli valettu umpinaiseksi ja pinnaltaan uurteiseksi pitkin ja poikin kuin sittemmin munakäsikranaatit. Tyypiltään se oli vaipallinen panssariluoti. Vaipaksi valettiin antimonilla kovetettua lyijyä. (Sittemmin havaittiin, että kapea kuparinen johtorengas ammuksen peräpään lähelle sorvattuun uraan kiinni taottuna riitti välittämään rihloista saadun kiertoliikkeen jykevällekin ammukselle. Nykyisin voi isokaliberin läpimittainen johtorengas olla muoviakin).

Ilmanvastus vaihtelee säiden mukaan, mutta koeammuntojen aikana vallitseva paine on helppo "puntaroida" ja muuntaa laskelmissa vakioksi, 760 mm Hg, kertoimien avulla. Perusluodin mittasuhteet ovat tärkeitä. Peruslukema, joihin muita verrataan, on kaliberi; lyhenne C. Ammus on kolmen C:n pituinen; esim. 3 x 30 mm = 90 mm. Siitä on 1.7 C:n pituus liereää peräosaa eli ohjauspituutta; 30 mm piiskatykin ammuksessa siis 1.7 C = 51 mm, ja kärjen osuus 1.3 C = 39 mm. Kärki on terävään huippuun päättyvän holvikaaren muotoinen; pyöristyssäde 2 C = 60 mm. Kaliberi C voi olla vaikkapa yksi millimetri tai yksi metri, ellei enemmänkin.

Kun muistetaan mittasuhdeluvut L = 3 C, Lcyl = 1.7 C ja Rpt = 2 C, saadaan 150 vuotta vanhan normin mukaisia vakioluoteja mihin tahansa rihlattuun aseeseen, jonka rihlannousu on riittävän jyrkkä vakauttamaan ammuksen lennossa. Tarvittava nousu riippuu luodin materiaalin ominaispainosta. Lyijyluoti vakautuu, jos rihlannousu on 50 C (esim. 30 mm x 50 = 1500 mm eli 1 ½ metriä per kierros). Muoviluodille ei mahdollisesti riitä 30 C:n nousukaan. 30 C:n suuruusluokan nousu on tavanomainen "wanhoissa jalkawäki-kalibereissa", kuten 7.62 x 53R tai .30 - 06. Porauskaliberi 7.62 mm x 30 = 228.6 mm. Nousu "venäläisrihloissa" on 240 mm ja "jenkki-rihloissa" 254 mm.

Kruppin standardin mukaan mitoitettu alumiiniluoti vakautuu näillä nousuilla, koska sitä peittävä vaippa sijaitsee luodin kehällä, ja vaippatombakin ominaispaino on melko lähellä lukemaa 8 grammaa/ ccm. Lyhytkantamapatruunain muoviluodit ovat yleensä melko lyhyitä ja tylppäkärkisiä, osittain siksi, koska kantaman pitääkin olla lyhyt, mutta myös vakautumissyistä. Melko lyhyiksi mitoitettiin myös Suomessa valmistetut 7.62 mm matalapainepatruunain "onsiluodit", jotka olivat reikäpääluodin tavoin valmistettuja, mutta tyhjiä tombakkivaippoja.

Kysytty B.C. eli "ballistinen kerroin" saatiin ennenwanhaan selville vain kokeellisesti, eli mittaamalla testattavan ammuksen hidastuvuus ilmanvastuksen vaikutuksesta eri ampumaetäisyyksiltä. Milläkö mitattiin, kun ei ollut Chronyä? Ja sähkön keksi Thomas A. Edison vasta vuonna 1870: Sitä ennen toimivat televisiot valopetroolilla. Sellaisiakin väittämiä lienee joskus kuultu "lasten ja imewäisten suusta". Vitsit vitseinä: Vanhimman luotinopeuden mittaus-aparaatin, ballistisen heilurin, keksi Englannissa professori Benjamin Robins jo milleniumin neljännes + 1 dekaadi sitten; vuonna 1740.

Monilla "rättikaali-radoilla" lienee yhä ballistinen pendyyli eli "tärppästikkeli", joka näyttää välittömästi, kuuluuko ampujan ase luokkaan Major tai Minor, vai onko latinki peräti "lälläri". Heiluri mittaa punnukseensa osuneen luodin liikemäärän eli momentumin. Kun ammuspaino tunnetaan, voidaan iskunopeus saada selville yksinkertaisella jakolaskulla, mutta IPSC-kisojen latingit luokitellaan momentin mukaan, joten tärppästikkeliin voidaan asentaa asteikko ja viisari, joka jää näyttämään punnuksen heilahduskorkeuden kohokohdan. Asteikko jaetaan kolmeen sektoriin: Lälläri, Minor ja Major.

Nyttemmin luokiteltaneen IPSC-lataukset luotinopeuden mittauksen perusteella. Momentum joudutaan laskemaan kertomalla nopeuslukema luodin painolla. (Lähtöarvot tietenkin graineina ja jalkoina sekunnissa. En muista, mitä nimeä "momentista" käytetään, mutta fysiikan sanastoon se ei kuulu). Epärehellisellä ampujalla on tietenkin monia mahdollisuuksia bluffata kilpailun juryä, koska tieto ammuspainosta perustuu kai yleensä osanottajan ilmoitukseen, eikä punnitustulokseen. Kevennettyjä luoteja ampumalla saadaan rehvakoita nopeuslukemia ja päästään väärään luokkaan kyylänkonsteilla. Ballistista heiluria ei voi petkuttaa yhtä helposti! Se on myös helppo valmistaa ja kalibroida, ynnä erittäin kätevä käytössä, välittömän näyttönsä takia.

Ennen Robinsia olivat mm. Galileo Galilei ja Isaac Newton (vain muutamia mainitakseni) yrittäneet laskea muskettien ja tykkien ammusten nopeuksia, mutta tehtävä oli yllättävän kinkkinen. Ilmanvastuksen olemassaolo tiedettiin, mutta kun ammusnopeudet olivat olleet enimmäkseen alisoonisia, käyttäytyi ilmanvastus oudolla tavalla kun ruutipanosta lisättiin siten, että laukausääni sai piiskansiiman läiskähdystä muistuttavan nyanssin. Newton oli jo havainnut, että esimerkiksi nesteessä kahlaavan luodin kohtaama vastus enentyy logaritmisessa suhteessa kahluunopeuden kasvaessa, eli kun nopeus kaksinkertaistuu, väliaineen vastus nelinkertaistuu. Ilma ei kuitenkaan totellut tätä luonnonlakia.

Aiemmat tutkijat olivat aliarvioineet ilmanvastuksen merkityksen, arvellen sen olevan maan painovoimaa paljonkin vähemmän luodin lentoa hidastavan tekijän. Ammusten lähtönopeudet oli myös arvioitu todellista paljonkin alhaisemmiksi. Kun Robins osoitti mittaamalla, eikä enää helmitaululla laskien, .75 kaliberin Brown Bess- musketin luodin nopeuden olevan vakiolatingilla runsaat 426 metriä sekunnissa ja tuplalatauksella 515 m/s, pudistelivat kilpailevat ballistikot päitään. Oppiriita remahti täyteen raivoon, kun Robins kumosi väittämän ilmanvastuksen merkityksettömästä vaikutuksesta luodin lentoon.

Hän röyhkeni jopa väittää, että ilmanvastus on 85-kertaisesti pahempi luodin lennon hidaste, kuin on maan vetovoima. Siihen asti oli tutkijoita, jotka arvelivat ilmanvastuksen ja maan gravitaation vaikutusten "saattavan olla jopa yhtä suuret", jo moitittu tuulellakäyviksi kirjoituspöytä-teoreetikoiksi. Robinsin väittämien osoittaminen oikeellisiksi vei aikaa runsaat sata vuotta. Tuona aikana oli keksitty sähköisiäkin aparaatteja ammusnopeuksien rekisteröintiin, kuten v. 1851 sähkömagneettinen LeBoulénge:n laite (jota käytettiin Suomessakin kai vielä 1950-luvulla?), ja Bashfordin aparaatti, jolla pystyttiin mittaamaan saman ammuksen nopeus useista eri lentoradan kohdista, eli rekisteröimään sen hidastuvuus.

Vuonna 1857 keksityllä Bashford-kronograafilla alettiin päästä jyvälle luodin ilmanvastuksesta johtuvan negatiivisen kiihtyvyyden muutoksista lentoradan eri kohdissa, suhteessa äänen nopeuteen ilmassa. Luodin hidastuvuus kasvaa jyrkästi äänennopeuteen saakka, minkä jälkeen ilmanvastus ikäänkuin "notkahtaa". Luodin hidastuvuus alkaa sen jälkeen enentyä jokseenkin lineaarisesti. (Ilmanvastusta kuvaavan käyrän muotoon viitaten kutsutaan tuota ilmiötä "Marilyn Monroe-efektiksi"). Yliääninopeuksilla lentävien ilma-aluksien pienoismallien tutkimuksia tuulitunneleissa suoritettaessa on "uudelleenkeksitty" moniakin ilmiöitä, joihin jo Benjamin Robins oli kiinnittänyt huomionsa, mutta joihin hänen aikansa tiedemaailma suhtautui epäuskoisesti, koska ne menivät yli kaikkien muiden oppineiden hilseen.

Esimerkiksi käsitteet "trans-sooninen ammusnopeus" ja "todella alisooninen nopeus" hahmottuivat uudelleen - Suomessa tehtyjen tutkimusten hedelminä, niinkin äskettäin kuin vuonna 1992. "Hedelmiä" ovat toistaiseksi poimineet vain Remington-patruunatehtaan tuotekehittelijät, evakkopaikassaan - Mexikossa. Saksassa tosin tunnettiin nämä luonnonlait jo vuonna 1942, mutta ainoan oikean Saksan kuollessa 2 ½ vuotta myöhemmin hautautui runsaasti hyötytietoa raunioihin, tai tieto joutui "evakkoon" vuosikymmenien ajaksi. Noita aikoja ennen oli jo poltettu tonnikaupalla ruutia tutkimustyössä Saksassa 1880-luvulla, ja Ranskassa vuodesta 1873 vuoteen 1898 kestäneiden Gavré:n Komission tutkimusten aikana.

Kruppin standardiammuksen ilmanvastus-hidastumia oli mittailtu aina uskomattomalta kuulostaviin lähtönopeuslukemiin 1830 m/s saakka. (Gavrén Komissio pääsi tähän huippulukemaan testitykillä, jonka putki koostui monista peräkkäin liitetyistä laivatykin putkista, varustettuna rihlatulla sisäputkella). Näihin tutkimuksiin palattaneen jossain myöhemmässä vaiheessa. Varsinainen vastaus kysymykseen "mikä on B.C.?" kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: "Se on suhdeluku, joka saadaan jakamalla standardiammuksen ilmanvastus-hidastuvuus sen ammuksen ilmanvastus-hidastuvuudella, jonka ballistinen kerroin halutaan ilmoittaa tietyllä lähtönopeuden tasolla".

Käsitteen "B.C." omaksui käyttöön italialainen ballistikko Siacci noin vuonna 1880. Oudoksun hieman sitä, että luodin kuin luodin tapauksessa on ballistinen kerroin aina pienempi kuin 1.00. Ikääntyneessä kirjallisuudessani mainitaan huippulukemaksi kerroin 0.655 (Sierra Match King .308, 14.3-grammainen/ 220 grns reikäpää-torpeedoluoti, lähtönopeustasolla 853 m/s). Toistaiseksi olen päätellyt selitykseksi vain sen, että Kruppin vakio-ammus on tykkikaliberinen, vaikkakin muotoilultaan mallia 1850, eli kokolailla vanhanmallinen. Jos standardiammus on jossain vaiheessa vaihtunut muunlaiseksi, ei sitä ole ainakaan käytettävissäni olevassa kirjallisuudessa esitelty. (Kenellä on asiasta parempi tieto? Se vastaanotetaan kiitollisuudella).

B.C. on sinällään osoittautunut varsin hyödylliseksi kertoimeksi esimerkiksi luotien lentoratojen kaarevuuksia laskettaessa, kunhan huomioidaan lähtönopeuksien taso. Taulukot tai ATK:n ballistiikka-ohjelmat eivät tosin vielä läheskään aina ole huomioineet "supu-latausten" lähtönopeustasoa, joka on vasta taannoin määritelty, vuoden 1992 testiammuntatulosten perusteella, siten, että lähtönopeuden keskiarvo pitäisi järjestellä tasolle 300 m/s, vaihteluvälillä + 5 m/s, miinus 10 m/s.

(Hupaisaa kyllä: Vuoden 1942 lopulla päädyttiin Saksassa miltei 1 m/s tarkkuudella samoihin lukemiin, kun Finowin erikoispatruuna-lataamolla kehiteltiin 7.9 mm Mauser-kiväärin vaimenninpatruunaa! Luodin nimellinen lähtönopeus oli 300 m/s ja vaihtelun toleranssi oli enimmäkseen miinus-suuntainen. Tietyt aerodynamiikan lait säilyivät sentään ennallaan, vaikka maailma onkin muutoin suistunut täydelliseen kaaokseen kuluneiden 55 vuoden juoksussa).

B.C. on siis kiväärikaliberisten - ja tykkikaliberistenkin - ammusten "hyvyysarvo", johon vaikuttavat ammusten poikkipintakuormitus (ammuspaino; grammaa/ neliösenttimetri), sekä kärjen ja peräpään muoto (tasaperä tai torpeedoperä). Mitä suurempi on B.C., sitä paremmin ammus säilyttää nopeutensa, ja sitä pienempi on lentoradan kaarevuus - mikäli ammus lentää "nuolimaisesti", koko ajan kärki edellä, eli ei alivakautuneena "kalikkana", mutta ei myöskään ylivakautuneena, jolloin se putoaa tavallaan kylki edellä lentoratansa laskevalla osuudella. Silloin se myös menettää nopeuttaan enemmän, kuin se hidastuisi nuolimaisesti lentäessään. Kiväärikaliberisten aseiden normaalissa siviilikäytössä ei ylivakautumisesta koidu ongelmia, ellei ammuksen ylisuuri kiertonopeus aiheuta osumien liiallista hajontaa. Kasa-ampujapiireissä vallitsee konsensus siitä, että pienimpiä kasoja saadaan luodeilla, jotka vakautuvat marginaalisesti eli "kiikun-kaakun" tai "nippa-nappa".

Ballistinen kerroin ei ole vakio, vaan riippuvainen ammuksen lähtönopeustasosta. Kun se ilmoitetaan luotikohtaisesti, otetaan ilmeisesti huomioon kyseisen luodin todennäköisin lähtönopeustaso. Esimerkiksi 7.65 mm taskuaseen luotia ammutaan harvoin paljoa yli 300 m/s nopeudella (paitsi me, niskurit ja hullut miehet). 5.7 mm lintuluodikon kokovaippaluoti ilmeisesti otaksutaan ammuttavan likimain 900 m/s nopeudella, ja sen B.C. on ilmoitettu tuon nopeustason mukaisesti. Kun luoti ammutaankin supu-latingilla, suurenee sen B.C.-lukema, vaikka luodin muoto säilyy ennallaan, kuin myös sen paino ja poikkipintakuormitus. Joskus voi B.C. kuitenkin enentyä, kun supersooniselta alueelta siirrytään hypersooniseen nopeustasoon, jolloin luodin kärjen terävyys alkaa tuottaa todellista hyötyä.

Ilmanvastus vähenee drastisesti, kun ilman halki kiitävän ammuksen nopeus on riittävässä määrin äänennopeutta alhaisempi, todella alisooninen, eikä pelkästään trans-sooninen. Käyrät "Kruppin standardi-ammuksen ilmanvastus" ja "luodin lentomelu" ovat täsmälleen samanmuotoiset alisooniselta alueelta aina "äänivalliin" törmäämiseen saakka. Lentomelumittauksissa käytettiin toisena luotina .308-kaliberista 8-grammaista kokovaippaluotia, joka ei muodoltaan ja mittasuhteiltaan poikkea kovinkaan paljon Kruppin standardiammuksesta. Äänennopeuden ylityksen jälkeen lisääntyy Kruppin vakioluodin ilmanvastus lineaarisesti, eikä enää logaritmisessa suhteessa, kuten äänennopeutta lähestyttäessä tapahtui.

Luodin lentomelu lakkaa voimistumasta, kun "äänivalli on rikottu", aina 1200 m/s lähtönopeuteen saakka. Samaan nopeustasoon päättyy myös alkuperäinen Kruppin ilmanvastuskäyrä. Gavrén komission jatkotutkimuksissa ei havaittu mitään yllätyksiä nopeustasosta n. 1200 m/s nopeuteen 1830 m/s: Vastuskäyrä ei tuolla välillä ollut "käppyrä", vaan suora asteikolla yläviistoon nouseva viiva. Melukäyrä on myös suora viiva asteikolla 341 m/s - 1200 m/s, mutta se on käytännöllisesti katsoen vaakasuora. (Pientä "mutkittelua" siihen aiheutti vain luotityypin vaihtaminen. Hypersoonisiin nopeuksiin ladattiin patruunat alumiinisydämisillä reikäpääluodeilla, joiden ontto kärki "vislasi" hieman äänekkäämmin kuin kokovaippaluotien holvikaaren muotoinen umpikärki).

Muoviluodeilla olisi päästy suurempiinkin lähtönopeuksiin, mutta Chrony- nopeusmittarin asteikko loppuu 1200 m/s lukemaan, ja oli jo muutenkin alettu uskoa, että luodin lentomelun voimistuminen päättyy, kun Machin lukema 1.00 on tavoitettu, ja varsinaisen mielenkiinnon kohde oli trans-sooninen alue, 0.9 - 1.0 Machia (x 341 m/s mittausolosuhteissa). Kruppin "käppyrä" ja lentomelukäyrä ovat tuolla alueella jokseenkin tasan samanmuotoiset. Ikäeroa niillä on melko tarkalleen 110 vuotta! Intensiiviset tutkimukset 30 vuotta aiemmin määrittelemällään standardiammuksella Krupp aloitti vuonna 1881. Taas kerran eksyin historian alueelle, vaikka kuivaa fysiikkaa piti selostamani. Sen homman delegoin mielihyvin kolleegoille, joilla on käytössään ballistiikka-ohjelmia, ym. nykyajan hienouksia.

B.C. on periaatteessa yksinkertainen kerroin, mutta käytännössä hyvinkin monista osatekijöistä riippuva luodin "hyvyysluku". Kun se ilmaistaan jonkin luodin kohdalla, se on monien kompromissien kompromissi. Pikkutarkkuuksiin pyrittäessä pitäisi kullekin luodille ilmoittaa ballistinen kerroin ainakin kolmella lähtönopeusalueella. Joku kuitenkin ampuu joskus jossakin 7.65 mm taskuaseen luoteja 850 m/s lähtönopeudella tai 5.7 mm luoteja nopeudella 300 m/s + 5 miinus 10 m/s. "Niskureiden & hullujen miesten" lukumäärä maailmalla ylittänee piankin orjamielisten, selkärangattomien "oikeiden erämiesten" helposti ukotettavan lauman pääluvun.

0805 MM; Pete


Risiini-albumiinia vai mitä? Ja mistä?

Puhallusputki alkaa vihdoinkin totella minua ja viskoo nuolet jotakuinkin samaan nippuun. Nyt olisi enää ongelmana löytää tai valmistaa sopivaa tehoainetta rautakärkisiin nuoliin. Teho riittää kyllä läpäisemään esim. rotan nahan mutta hyvän nuolen menettäminen pitkällekin juoksevan rotan kanssa rassaa hermoja.Puhallusputki ei sinänsä häiritse hoblofoobisia naapureita sitäkään vähää kuin vaimennettu TOZ.

t:Antti

  Jos tarkoitat oikeaa rottaa (Rattus Norvegicus), joka kuuluu heimoon Muridae, voi "puhkupillillä" ampua pelkkään kineettiseen energiaankin perustuvia projektiileja hyvällä menestyksellä. Esimerkiksi askartelutarvike-putiikeista, lelukaupoista tai "rihkamamyymälöistä", mutta myös akku-tarvikkeisiin erikoistuneista liikkeistä, voi löytyä kohtalaisen muoto- ja mittatarkkoja lasikuulia (lontooksi: "marbles"), nimelliskaliberi .69", läpimitta max. 17.0 mm, jotka soveltuvat kooltaan ja materiaalinsa ominaispainolta puhkupillin ammuksiksi.

Vielä ruutiasekaudella käytettiin Keski-Euroopassakin sangen yleisesti puhallusputkea pienriistan metsästysaseena; enimmäkseen linnustukseen, mutta joidenkin kirjojen sivulauseet vihjaavat myös jänisjahdin suuntaan. Pallomaiset ammukset olivat poltettua savea tai lasikuulia: "Pienenlaisen kirsi-marjan tahi oliivin kokoisia", eli noin 17 mm luokkaa. Puhallusputki saattoi olla käyttäjänsä pituinen ja naamioitu vaikkapa alppisauvaksi tai ongenvavaksi. Metsästysase-kirjallisuus sivuuttaa puhallusputket pelkällä maininnalla, koska entisaikaan (ja vielä nykyisinkin) on painettu valistus kohdennettu äveriäälle ylimystölle, jolla on "erällisen korkeakulttuurin" maissa metsästysoikeus kadehdittuna etuoikeutenaan. Saatu perintönä tiluksien myötä aatelis-arvon kera, avioliiton kautta, tai suurella rahalla, joka on harvoin rehellisellä työllä tienattua.

Puhkupilli taas oli (on?) salametsästäjien instrumentti, jollaisten olemassaolosta ja käyttöarvosta vaietaan julki-metsästäjille kohdennetussa valistuskirjallisuudessa. Joidenkin Etelä-Amerikan intiaanien tai Tyynenmeren saarten (Borneon, Sumatran, ym.) ihmissyöjien ja pääkallonmetsästäjien nuolia ampuvia puhallusputkia saa sentään kuvailla, koska niiden teho perustuu paikallisista yrteistä keitettyihin nuolimyrkkyihin.

Ne ovat vaikeasti saatavia "sivistysmaissa", kuten myös Etelä-Afrikan bushmannien hyönteistoukista saatavat myrkyt, japanilaisen fugu-pallokalan sisäelimistä löytyvä sferoidiini, etelä-amerikkalaisen nuolimyrkky-sammakon eritteet (sukua meikäläisen rupikonnan "hielle", mutta satoja kertoja vahvempaa), Hokkaidon ja Pohjois-Kiinan vuoriston kalpeakukkaisen ukonhattulajikkeen juurakon mehu, tai muut luonnontuotteet. Suomessakin pihojen koristeena rehottavan sinikukkaisen aidon ukonhatun (Aconitum Napellus) juurakkoa on käytetty myrkkysyöteissä mm. petoeläinten tuhontaan, mutta nuolimyrkyksi sen mehu lienee liian mietoa ja hidastoimista. Mehun tehoaine, akonitiini, voidaan tosin puhdistaa tavanomaisilla alkaloidien eristämiskeinoilla.

Puhdistetulla akonitiini-alkaloidilla suoritettiin kokeiluja 2. maailmansodan aikana Saksassa sekä Venäjällä, käyttäen myrkkyä pistoolinluodeissa, mutta keskitysleirien vangeilla tehdyissä kokeiluissa oli päällimmäisenä havaintona alkaloidin hidastoimisuus. Risiini-albumiini vaikuttaa sitäkin hitaammin, eli mainitsemaasi käyttötarkoitukseen on kaikkiaan vaikeaa nimetä mitään riittävän nopeatoimista nuolimyrkkyä. Risiinin eristämismenetelmiä ei ole julkistettu, eikä täysin puhdasta albumiinia liene vieläkään saatu aikaan. Nykyisetkin valmisteet tosin päihittävät tehossa useimmat hermokaasut.

Strykniinin vesiliukoiset suolat jähmettävät rotan aikanaan liikkumattomaksi, mutta senkin kulkeutuminen osumakohdasta niihin hermokeskuksiin, joissa aine aiheuttaa "oikosulun", vaatii aikansa. Kuuluisin nuolimyrkky, curare, valmistetaan monimutkaisella prosessilla Strychnos Nux Vomica-yrtin sukulaiskasveista. Curaren vaikutus on kuitenkin hermoston lamaannuttava, eli tasan päinvastainen kuin doping-aineena ja ruokahalua lisäävänä lääkkeenä, sekä ketunmyrkkynäkin aikoinaan käytetyllä strykniinillä. Curaren tehoaineet, kurariinit, pystytään syntetisoimaan, ja niitä käytetään kai yhä lihasjännitystä lamauttavina lääkkeinä kirurgiassa.

Jos tiettyjen lihasryhmien jännitystila poistettaisiin pelkillä nukutusaineilla, pitäisi niitä annostella lähes tappavia määriä. Kivuntunnon eliminointiin riittävät huomattavasti pienemmätkin nukutusaine-annokset. Lihasjännitykset eliminoidaan kurariineilla, tai sukkinyyli-koliinilla, joka olisi varsin tehokasta nuolimyrkkynäkin ja täysin synteettistä. Ongelma on kuitenkin aina - käytettäköönpä mitä tehoainetta tahansa - nuolimyrkyn vaikutuksen hitaus. Elokuvissa tyrmää puhkupillin nuolen osuma ihmisenkin parissa sekunnissa, mutta kaatopaikkojen arkinen realismi on asia erikseen:

Rotta luikkii koloonsa tekemään kuolemaa, vieden nuolen mennessään. Nuolen tulisi olla niin läpäisykykyinen, että se kirjaimellisesti naulitsee rotan kiinni alustaansa (maahan, puulattiaan tms.), tai sillä pitäisi olla "stopping poweria"; vaikkapa tylppä kolkkakärki. Vastaavan vaikutuksen saa aikaan yksinkertaisemmallakin ammuksella; vaikkapa lasikuulalla. Unohdit mainita puhkupillisi kaliberin. Kaupalliset valmisteet, joita ainakin jenkkilehdissä mainostettiin takavuosina, olivat leluja. Väljyys kai jotain 0.38 tuuman luokkaa, eli 9.65 mm.

Teräksisen sukkapuikon päähän istutettu muovikuula tai -kartio olisi siis sopiva sisämitaltaan 10-milliseen alumiiniputkeen. Putkea sai romukaupasta hintaan FIM 1:00/ juoksumetri. Määrämittaan katkaisusta laskutettiin 3:00 mk/ sahaus Kuusakosken "romiksella" Joensuussa muutama vuosi sitten. 15 - 18 mm kaliberisilla putkilla (FIM 1:50 - 2:00/ m + sahaus 3:00 mk) saa jo aikaan kolkka-ammukselle tai kuulalle vahinkoeläinten tuhontaan tai pienriistan pyyntiin tarvittavan iskuvoiman, jos sopivankokoisia palloluoteja on saatavissa tai kolkka-ammuksia tehtävissä.

Kun viljelen termiä "kuula", tarkoitan poikkeuksitta palloluotia, ellei kyseessä ole muinaissuomen sana, yleensä yhdyssanan osa; esim. "kuularuisku", jonka synonyymin "tappuri" ehtivät kähveltää "Hollingworthin Tappureita" edustaneet puimakonekauppiaat jo ennenkuin Turkin Sodan kuvaukset tekivät "Gorloffin luotiruiskun" (= Gatling-kk:n) tunnetuksi. Puimuria ja kuularuiskua veivattiin noina aikoina useimmiten käsin. Puintia kutsuttiin mm. Raamatussa "riihen tappamiseksi", josta käsikammella tai hevoskierrolla toimivat nastapuimurit saivat jo noin sata vuotta sitten yleiskielestä murresanaksi väistyneen nimityksensä. Konekivääriä kutsui "tappuriksi" sanaseppo Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen jossain lehtipakinassaan.

Koska puhallusputken käyttöpaine on aivan mitätön ilmakivääriin tai jopa korkkipyssyyn verrattuna, on ammusmateriaalin valinnassa oltava harkitsevainen. Metallikuulalla olisi iskuvoimaa, mutta koska sille ei saada juurikaan lähtönopeutta, se ei ole suositeltava (paitsi jos on ontto). Alumiinikuula olisi ehkä käyttökelpoisuuden rajoilla, mutta niitä ei valmistane kukaan. Savi-, fajanssi- tai lasikuula on vuosisataisen kokemuksen mukaan ominaispainoltaan sopiva. Muovihelmi on kensti hoikan teräsnuolen pyrstöksi. Ihanteellinen lienee Jenkeissä kenties yhä myytävä eräästä kvartsi-kivilajista hiottu "aggie" (= "agate marble"), joka on geometrisesti virheetön (= pallomainen), ynnä riittävän täsmämittainen ja sileä käytettaväksi jopa happopumpun venttiilikuulana. Hintaa on tosin laatua vastaavasti.

Agaattikuulalla voidaan ladata jopa 12 kaliiperin haulikon täyteispatruuna kodinturvakäyttöön (ilmeisesti mustalla ruudilla), keskittäen kuula 20 kaliiperisilla pahvilapuilla pohjustettuun haulikuppiin muovirouheilla, höysteenä kenties rotanmyrkkyä. Ammusmateriaalin alhaisesta ominaispainosta johtuen ei vaarallinen kantama ole kohtuuton, mutta osumateho lähietäisyyksiltä on "riittävä"! Lasisiakin 17 mm "marbleja" käytetään samaan tarkoitukseen. Niiden etuna on kimmottomuus betoniseinistä tai kadun pinnasta ohilaukaus-tapauksissa: Lasikuula särkyy milteipä pölyksi kovaan kohteeseen osuessaan. Luissakin ehkä.

Puhkupillin kuulaan tuskin tarvitaan pyrstöä, joka vain jarruttaisi sen nopeutta. Sellaisena voisi toimia hyvinkin yksinkertainen viritys, kuten pikaliimalla keskikohdastaan kuulaan kiinnitetty kapea "kanttinauhan" pätkä; pituus suunnilleen sama kuin kuulan läpimitta. Talteen poimittaviin, uudelleen käytettäviin kuuliin voi liimata pidemmän, kirkasvärisen "purston", joka auttaa löytämään esimerkiksi ruohikkoon pudonneen ammuksen. Pyrstö myös ehkäisee kuulaa pyörimästä pois putkesta alaviistoon ammuttaessa.

Kuulien ampuminen puhkupillillä onkin kokonaan oma taiteenlajinsa, joka itse kunkin on opeteltava omatoimisesti. Sopivia harjoitusammuksia ovat .69-kaliberiset "maalipallopistoolin" värikuulat. Olen joskus hönkäissyt sellaisen 1.5 - metrisellä puhkupillillä noin viiden metrin päästä kohtisuoraan tiiliseinään. Väriä roiskui metrien päähän iskemän sivuille ja osuman ääni oli joteskin räjähdystä muistuttava! Lasikuulan lähtönopeus on tietenkin alhaisempi, mutta iskuvoima piisaa kai ainakin 10 metriin rotan tappavana. Värikuula olisi ehkä musertanut jyrsijältä kylkiluut pätkiksi osumalla 5 metriin!

Muljahtipa mieleen, että tuo hauras gelatiinipallo, täytettynä dikloori-dietyyli-sulfidiilla, olisi kai tehokas kookkaampienkin kohteiden tervehtimiseen. Diklor-dietyl-sulfidi tunnetaan koodinimellä "Lost", tai yleisimmin "sinappikaasun" nimellä. Ei ole kovin vaikeaa valmistaa yleisesti saatavista aineksista. Resepti on julkaistu aikoinaan mm. "Erkon pilalehdessä" eli Ilta=Sanomissa, ja löytyy monista orgaanisen kemian oppikirjoista. "Lost" imeytyy ehjänkin ihon läpi. Vaikutuksen viive on kuitenkin n. 24 tuntia. Kostotoimiin O.K. Hätävarjeluun sopimatonta.


"Operaatio Tulikärpänen"

Historiasta muistuu mieleen vihatuimman USA:ssa milloinkaan vaikuttaneen terroristijärjestön, syndikalisti-sosialistisen I.W.W:n (fingelskaksi: "tuplajuulaisten") epäonnistunut puhkupillihyökkäys, jonka kunnianhimoinen tavoite oli nälänhädän ja sitä seuraavan kapinan aikaansaaminen USA:an, muistini mukaan vuonna 1912. "Industrial Workers of World"-järjestön jäsenkunnasta oli suuri osa, kenties enemmistö, tilatonta ja muutenkin juuretonta väestöä; ns. "wobblies" (suomentuu kuvaavimmin muotoon: "lentojätkät"). Varsinainen "ruukkeihin sitoutunut" työväestö oli IWW:ssä jo vähemmistönä, koska päämäärätön, paljasta pahantekoa ihannoiva syndikalismi ei sitä enää viehättänyt.

Alituiset lakot ja tukilakot (vrt. vuoden 2000 kevään Suomi) olisivat nostaneet työläisperheen leipäorren pian käden ulottumattomiin. Työnantajien tuotantovälineisiin kohdistuva sabotaasi, jonka ainoa motiivi oli "työkansan riiston lopettaminen", johti joskus tavoitteeseensa: Työnantaja "postasi", eli naulasi tehtaansa porttiin kyltin, jossa luki: "Värstas Suletu! Äi kanata!" ja matkusti lännemmäksi tai etelävaltioihin, vapauttaen joskus kymmeniä, tai satoja, ja toisinaan tuhansiakin työläisiä orjuudesta kurjuuteen. Pahimman sabotaasi-uhkan alaiset tuotantolaitokset pidättäytyivät välttämättömimmistäkin investoinneista uusiin tuotantovälineisiin.

Vanhentuneet koneet aiheuttivat tietenkin tapaturmia, ja koska työ-ansiot olivat sidoksissa työn tuottavuuteen, kärsi pian jokainen asianosainen siitä, ettei konekantaa voitu ajanmukaistaa "Maailman Teollisuustyöläisten Liiton" taholta tulevan uhkan vuoksi: Uusien koneiden pronssiset liukulaakerit olisi "sisäänajettu" smirgelijauheella tai ferrikloridilla voideltuina viikossa elinkaarensa terminaalipäähän. Lastuavat terät olisi karkaistu liian pehmeiksi, tai stanssien hintavat "tyynyt" liian koviksi, jolloin ensimmäinen koe-työisku jäi myös viimeiseksi, meistityynyn hajotessa kukon nokittaviksi siruiksi; jne...

IWW:n levittämät sabotaasiohjeet ovat "kuumaa kamaa" vielä sata vuotta syntymänsä jälkeenkin. Niitä ovat ilmeisesti olleet laatimassa pitkälle koulutetut, lontoonkielisen tekstin pienistä vivahteista päätellen ranskalaiset asiantuntijat (koneinsinöörit ja kemistit). Ranskastahan oli peräisin myöskin syndikalistinen "työväenliike", joka tosin pian havaittiin kymmenteräiseksi linkkuveitseksi, jonka teristä vähintään kahdeksan upposi työväen omaan kämmeneen. Kun IWW:n "super-organisaattori ja hovirunoilija", ruotsalaissyntyinen Joel Emmanuel Hägglund (taiteilijanimeltään "Joe Hill") oli tuomittu ryöstömurhaan syyllistyneenä teloitettavaksi ampumalla Salt Lake Cityssä, Utahissa, vuonna 1916, hän kerskui, ettei "yksikään työväenluokkaan kuuluva amerikkalainen nosta asetta puolustajaansa kohti".

Kuuden ampujan teloitusryhmään ilmoittautui vapaaehtoisiksi lähes 20 tuhatta (SIC!) utahilaista; nuorimmat 12-vuotiaita, ja vähintään puolet ilmoittautuneista lukeutui työväenluokkaan... Murhatun pikkukauppiaan sukulaiset olivat tietenkin etuoikeutettuja teloittajiksi Utahin osavaltion yhä voimassaolevan lain mukaan, joten vain kaksi ampujaa jouduttiin valitsemaan arvannostolla. Toinen heistä oli jo kypsään ikään ehtinyt naishenkilö. Etuoikeutetuista ampujista nuorin (henkirikoksen uhrin poika) oli täyttänyt juuri 14 vuotta, kun tuomio pantiin täytäntöön vuoden 1917 alussa. Ilmeisesti juuri hänen luotinsa osui Hägglundin kasvoihin, eikä varmaankaan vahingossa...

Hägglundin teloitus nostatti tietenkin protestien aallon punikkipiireissä kautta maailman, mutta monituhat-kertainen oli niiden ihmisten joukko, joka ylisti Utahin lainsäädännön silloin vielä ainutlaatuista oikeudenmukaisuutta. Jo vuoden 1911 lakkoliikehdintä sai aikaan vastavoimien nousun: Koska Kansalliskaartinkaan voimat ja valtuudet eivät näyttäneet riittävän, perustivat työnantajat suurimmilla teollisuus- ja kaivospaikkakunnilla omia suojeluskuntiaan, joiden avulla mellakat saatiin talttumaan. IWW alkoi menettää jo silloin kannatustaan vakinaisesti asuinsijoilleen asettuneen teollisuustyöväestön keskuudessa siten, että nimitys "Maailman Teollisuustyöläiset" alkoi olla huononpuoleinen puujalkavitsi.

Vuoden 1911 lakko-aalto kohdistui jo lähinnä kaivoksiin. Muodollisena motiivina oli paineilmalla toimivien porakoneiden tuleminen aiempien lekalla lyötävien käsiporien tilalle. Kaivostyön koneellistumista ei kuitenkaan kyetty estämään, koska mellakointiin ja sabotaaseihin oli osattu varautua. Kaivosyhtiöillä oli tiedustelijoita jopa IWW:n päämajassa, joten enää niitä ei yllätetty housut kintuissa "spontaaneilla" korpilakoilla. Niitä murtamaan mobilisoitiin nopeasti "pyssyhurttien suojelema skääppi-armeija". (Scab = lakonmurtaja. Suomessakin mobilisoitiin ns. "Pihkalan Kaarti" turvaamaan ensisijaisesti puutavaran vientikauppaa, jota äärivasemmisto uhkasi satamissa puhjenneilla poliittisilla korpilakoilla. Mainittakoon, että Merimies-Unionin pitkäaikainen johtohahmo Niilo Wälläri oli hankkinut sabotöörintaitonsa IWW:n toimitsijana USA:ssa. Ei siis ollut varsinainen sosialisti, vaan jotain vieläkin tuhoisampaa...).

Profiiliaan nostaakseen aloitti IWW värväys- ja kiihotustoiminnan "lentojätkien" keskuudessa. Nämä olivat useinkin vasta maahanmuuttaneita, paikoilleen vielä juurtumattomia siirtolaisia, jotka reissasivat sekalaisien "pätkätöiden" etsinnässä kulloistenkin sesonkien mukaan, joskus hedelmänkorjuussa Kaliforniassa tai Floridassa, sitten vaikkapa tukkisavotassa pohjoisissa osavaltioissa, välillä "kaivanto-hommeleissa" Kuparisaarella tai Rätulaatissa (missä väki vaihtui tiuhaan) ja viljankorjuun aikoihin puintitöissä vaikkapa Dakotassa tai Utahissa.

(Hiski Salomaan laulelma "Lännen Lokari" kuvailee lentojätkän, eikä siis päätoimisen metsurin elämää, romantisoiden sitä, koska Hiskias Möttö oli kaupunkilainen, ammatiltaan räätäli, eikä hän liene koskaan kuljeskellut "wobblyna". Arthur Kylanderin "Lumber Jäkki" perustunee omiin kokemuksiin metsurina, kuin myös hänen wobbly-elämää kuvaileva "Hoobo-valssinsa", jonka hän itse levytti täyspitkänä versiona. Useammin radiossa soitetusta Kosti Tammisen levytyksestä puuttuu laskelmieni mukaan kolme säkeistöä. Möttö ja Kylander olivat kumpikin nuoruudessaan "tuplajuulaisia", mutta erkanivat aatteesta, kun vakiintuivat, ryhtyen yrittäjiksi: Möttö perusti herrainvaatehtimon, Kylander joulukuusi-farmin. Kumpikin kuoli kohtalaisen varakkaana miehenä; Möttö/Salomaa paluumuuttajana Suomessa).

Vuotuiset tuhansien mailien vaelluksensa leivän perässä suorittivat lentojätkät tavarajunissa "jäniksinä" matkustaen, halki metsien ja peltoaukeiden. Jollekin IWW:n "teknikolle" tuli mieleen oiva tuuma, jonka toteuttamiseen liittyivät myös puhkupillit: USA:n kansantalous piti raunioittaman, polttamalla radanvarsien metsät ja peltojen tuleentunut, kuiva vilja. Hankittiin siis yardin pituisia messinkiputkia ja niihin liukusovitteella käyviä lasisia ampullinkuoria, sekä ammustäytteeksi keltaista fosforia ja sen liuottimeksi hiilisulfiidia (rikkihiiltä; haihtuvaa nestettä, johon fosfori liukenee). Liuos oli vanhastaan tuttua irlantilaisille ammattikapinoitsijoille nimellä "Feeniläinen Tuli".

Feeniläisliitto oli alkuaan perustettu USA:ssa v. 1858, tavoitteena itsenäisen Irlannin tasavallan perustaminen. Brittein saarilla se aikaansai levottomuuksia 1860-luvulla, mutta ei pystynyt aikaansaamaan kansannousua. Feeniläiset yrittivät polttaa englantilaisten feodaaliherrojen "moisioita" whiskypulloihin pakatulla "feeniläisellä tulella". Moisiot olivat kuin linnoituksia: Ovet ja ikkunat suljettuja vahvoilla luukuilla. Vain savupiipun hormi oli avoin. "Molotovin coctailin" edeltäjä pudotettiin siis sisään savupiipusta. Ideana oli, että särkyvän pullon tahmea sisältö roiskuisi moision salin lattialle, ja kun hiilisulfiidi haihtui, syttyi fosfori palamaan raivokkaasti, pieninä roiskeina.

Polttopullo toimi sinänsä toivotulla tavalla, mutta koska fosforia oli annosteltu liikaa, levisi liuos vain takan tai lieden pohjalle, roiskumatta laajemmalti. Savupiipusta nousi paksu valkoinen savu (= fosforipentoksiidia) ja sen suusta saattoi leiskuta liekkejäkin, mutta siinä kaikki. Valkoinen savu valpastutti moision ympäristön asukkaat etsimään ja tuhoamaan lähistöllä piileskelleet itsenäisyys-aktivistit. Venäläiset käyttivät, Talvisodassa oppia saatuaan, feeniläistä tulta sisältäviä polttopulloja panssarintorjuntaan sodassaan v.v. 1941 - 45, sikäli kuin fosforia riitti, mutta suomalaisella reseptillä sekoitettu Molotovin coctail havaittiin tehokkaammaksi.

Fosforiliuos oli sillä kertaa liian laimeaa, leviten ohueksi kalvoksi panssariajoneuvon pinnalle. Palamaan sytyttyään se "lehahti" äkkiä, kärventäen maalit panssarin pinnalta, mutta nostamatta sisälämpötilaa ajoneuvossa monellakaan asteella. Sakeutettu bensiini sitävastoin höyrystyi ja palava höyry imeytyi ajoneuvon moottorin ilmanottoaukoista sisään, saaden usein aikaan tulipalon konehuoneessa.

30 vuotta aiemmin USA:ssa tuottivat junien "boksi-kaarojen" ovenraoista vehnä- ja maissipeltoihin tai radanvarsien metsiin puhkupilleillä ammutut, fosforilla täytetyt "tulikärpäset" myös pettymyksiä. Vain muutama metsäpalo saatiin syttymään, kun lasikapseli särkyi sattuman kautta kiveen, mutta ne sammutettiin pikaisesti. Kuivalla säällä olivat palovartijat valppaita juuri radanvarsilla, koska höyryveturien kipinät aiheuttivat normaalistikin kuloja. Vehnän- tai maissinkorsiin törmännyt kapseli ei särkynyt, eikä myöskään pehmeään peltoon osunut "tulikärpänen". Sadonkorjuun ja puinnin aikaan sattui joitain tapaturmia, joissa saivat palovammoja enimmäkseen sesonkityöläiset.

Ainaiseksi salaisuudeksi jää se, kuinka moni wobbly todellisuudessa käytti tuplajuulaisten lahjoittamaa "hernesputkea" aiottuun tarkoitukseensa. Hankaloittihan se esimerkiksi liikkuvaan junaan kapuamista. Fosfori-ampulleista oli hyötyäkin, kun piti saada aikaan nuotio kosteista puista. Tulitikkuja ei tarvittu. Riitti, kun "tulikärpäsen" rikkoi nuotiopuiden sekaan: Muutaman minuutin kuluttua lehahti valkoista savua kehittävä kuuma liekki pilkkeiden päälle ja väleihin. Sadonkorjuu-kauden päätyttyä morsetti kuitenkin lentojätkien puskaradio karua kertomaa:

"Jos joltain wobblylta tavataan hernes-putki tai tulikärpäsiä, katkeaa hänen matkansa seuraavan kohtalaisen korkean rautatiesillan sivuun!" Useimmat - kiivaatkin aatteenmiehet - olivat jo hoksanneet sabotaasisuunnitelman älyttömyyden. Metsätyöt ja viljankorjuu työllisti juurettomia "hooboja". Jos työtä ei ollut, ei taalojakaan tullut. Vehnäpelloissa piileskelevät suutareiksi jääneet "tulikärpäset" vaaransivat myös todennäköisemmin kausityöläisten terveyden kuin pellon omistavan "kulakin" hyvinvoinnin. Joskus on otaksuttu, että tulikärpäs-operaatio oli "jo alkuaan riistäjäkapitalistien provokaatiota, jolla IWW:n maine irrallisen väestön keskuudessa haluttiin mustata".

Työväenliikkeen Virallinen Historia on tyystin unohtanut kyseisen vaiheen, mutta unohtaahan se monta muutakin epäonnistunutta projektia. "Operaatio Tulikärpäsestä" löytyy muutamia mainintoja asehistoriallisista lähdeteoksista, ja kun perehtyy vaikkapa vain meikäläisen Luonto-Liiton osasto E.V.R:n "urotekoihin" viime vuosina, voi havaita raivokkaan kiihkomielen johtavan vajavaisesti harkittuihin, omaa kannattajakuntaa vastaan lopulta suuntautuviin toimintamuotoihin yhä vieläkin.

Tällaisiin muisteloihin johdatti meitä teema "puhkupilli", joka eestinkielessä tarkoittaa lähinnä torvisoittokunnan instrumenttia, mutta kelvannee asetekniikan uudissanaksi, ja täydentämään eestin riski-sanojen riemastuttavaa valikoimaa siinä, missä vaikkapa "viiner" ja "lasku". Jos tuhottavan eläinlajin nimi olisi ollut "sika", eikä rotta, olisin ehkä voinut antaa monipuolisempia neuvoja. Ja olkoonpa asetyyppi mikä tahansa, on POIKKEUKSITTA mainittava kaliberi ja piipunpituus, sekä mieluusti rihlannousu rihlatussa aseessa, jos on tiedossa. Puhkupillit ovat tosin yleensä sileäreikäisiä.

0705 MM; Pete


Husovaarnan vinkkelirauta

Minua kiinnostaa Husqvarna M1907 kaliiperissa 9 mm Browning Long edullisen hinnan ja ilmeisesti hyvän laadun takia. Jostain olen saanut käsityksen, että patruuna on sama kuin .38 ACP jolloin patruunahuolto olisi järjestettävissä tulevaisuudessakin. Kiitokset etukäteen.

Nim. "Raudan ääressä rakennettu".

Olipa kerran, kauan-kauan sitten, historian vaihe, jolloin 9 mm Browning Long (9 x 20 mm semi-rimmed) taisi olla jopa viidenneksi yleisin sotilasasekaliberi maailmalla. Husqvarna-pistooli M 1907 on "omaa sukua" F.N./ Browning M 1903, eli Grande Modéle ("iso malli") erotukseksi "pikkumallista" 7.65 mm M/ 1900. FN:än ja Husqvarnan lisäksi pesitettiin 9 mm Browning Longille ranskalaiset Le Francaise-pistoolit, jotka eivät tulleet erityisen suosituiksi "double-action only"-laukaisukoneistonsa takia. "Fransoosista" puuttui myös hylsyn ulosvedin: Hylsyn puhalsi lentoon ruutikaasun jäännöspaine, ja ampumatta tai suutariksi jääneen patruunan saattoi poimia pesästä pelkin sormin, tai pudottaa pois omalla painollaan.

Piipun peräpää kääntyi yläviistoon, kuten monissa nykyisissä Beretta- ja Taurus-pistooleissa. Muutamissa niidenkin variaatioissa on todettu hylsynkiskuri tarpeettomaksi rakenneosaksi. Viime vuosisadan alkupuolella ei aseiden ostajakuntaa saatu kuitenkaan vakuuttuneeksi systeemin toimivuudesta, vaikka muutamia "Fransooseja" kulutettiin kirjaimellisesti loppuu toimivuustesteissä, saamatta aikaan yhtään hylsynpoisto-siuvattia. Markkinajohtaja oli siis aluksi F.N. Ruotsalaisen lisenssikopion tuotantoon oli pakko ryhtyä 1. maailmansodan aikaan, kun Liégen kaupunki joutui sotatoimialueeksi ja vastapuolen haltuun.

Mallimerkintä M/-07 on hieman hämäävä. Tuotanto Ruotsissa käynnistyi vuonna 1917, mutta Ruotsin armeija omaksui FN Grande Modéle-pistoolin jo vuonna 1907, aloitettuaan valintatestit heti mallin tuotannon alettua v. 1903. FN:än omaksuivat sotilasaseekseen Belgia, Tshekkoslovakia (seitsemän muun mallin lisäksi), Hollanti, Ruotsi, Turkki ja Paraguay, sekä santarmiosastojen ja Moskovan poliisin kalustoksi Venäjän keisarikunta. Maailmansodan takia jäi mallin 1903 tuotantomäärä kuitenkin vähäiseksi. Vain 58 442 rekistereihin vietyä ja numeroitua asetta oli valmistettu, kun tuotanto Belgiassa päättyi vuoden 1927 tienoilla. Kehitteillä oli jo 9 x 19 mm FN Modéle "Grande Puissance" (= suuritehoinen). Sen vuosimalliksi tuli G.P. 1935.

Myöskin taskukokoinen malli 1910 ja hieman kookkaampi Modéle 1910/22 eli "Mihailovitsh-Browning" näiversivät M 1903:n menekkiä, koska ne olivat huokeampia, mutta tappoivat vainolaisen tasan yhtä kuolleeksi kuin hintava M 1903. Mallia -10/22 oli tuotettu 1960-luvun alkuun tultaessa runsaat 760 000 kpl, ja tuotanto on jatkunut "pyrähdyksittäin" viime aikoihin asti. Husqvarna M-07:ää valmistettiin vv. 1917 - 42 virallisen tiedon mukaan 94 731 kappaletta, joista asevoimille 88 586 kpl ja siviilimyyntiin 6 145 asetta - limittäin Husqvarna/Lahti-pistoolin L-40 tuotannon kanssa viimeisinä valmistusvuosinaan. Yhteenlaskettu tuotantomäärä oli siis 153 173 kappaletta, joista enimmät siis Husqvarnan valmistamia.

Tuntematon määrä Husqvarna M 1903:ia varustettiin 9 x 19 mm patruunalle pesitetyillä piipuilla. Patruuna lienee ollut hieman tavanomaista lyhyemmäksi ladattu, koska vaikka 9 x 20 mm patruunan hylsy onkin pidempi, on latauspituus lyhyempi kuin 9 mm Para-patruunassa. Viimeksimainitun hylsy on myös kantamitaltaan paksumpi ulosvetimen uran etupuolelta kuin Browning Longin hylsy, mikä osaltaan selittää Parabellum-patruunan "väärinkäyttö-mahdollisuuden" monissakin vakio-pesäisissä FN -03/ Husqvarna -07 -yksilöissä. Sulkuvälissä on noin millin välys, mutta 9 x 19 mm patruuna juuttuukin pesään kyljistään. Ulosvedinkoukku saattaa myös pitää patruunan kantauraan tarttuneena patruunaa aloillaan "nallia tapettaessa".

Mainittakoon, että 9 mm Browning Longin sulkuväli muodostuu luistin iskupohjan ja piipun peräpään välille, koska hylsy on "lievästi laipallinen", kun taas 9 mm Parabellumin tapauksessa tulee sulkuväli iskupohjan ja hylsynsuun välille. Para:n patruuna siis paikoittuu hylsynsuusta ja 9 x 20 mm "puolilaipan" etureunasta, joten patruunapesän hylsytila saisi olla reilusti ylipitkä ja vaikkapa kartiomainen. John Moses Browning suosi puolilaippahylsyä, koska sen paikoitustapa mahdollisti hylsynsuun niippauksen tiukasti kiinni luodin niippausuraan. 9 x 20 mm Br. L.-patruunoissa niippi on erityisen kireä, ainakin Norman latauksissa. Vasta vuonna 1912 alkoi Browning luottaa pelkän hylsynsuun kitkan kykyyn estää luodin lipuminen syvemmälle patruunaan tai ulos hylsystä. Ensimmäinen suustaan paikoittuva Browning-patruuna oli .380 Auto.

Sorminäppäryyttä vaativalla keplottelulla voi 9 x 20 mm pistooliin syöttää "papu kerrallaan" yllämainitun 9 x 17 mm Browning     -taskuasepatruunan ja ampua sen. Hylsyn ulosheitto tapahtuu useimmiten, mutta lipassyöttö jää haaveeksi. Joskus saattaa sellainenkin ihme tapahtua, mutta yleensä menee 9 x 17 mm (.380 Auto) -patruuna niin syvälle pesään, ettei iskurinkärki yllä nalliin asti. Tavanomainen 9 x 19 mm Parabellum-patruuna on yleensä liian pitkä, eikä mahdu lippaaseen. Lukuisien sotaveteraanien muisteluiden mukaan "asia oli autettavissa lyömällä luotia hiukan syvemmälle kirveenhamaralla taikka kamiinapilkkeellä". Konepistoolinkin patruunoita voitiin tällöin ampua.!

Jos vain yksi veteraani olisi tätä tarinaa kertonut, syntyisi epäilys sen todenperäisyydestä, mutta menettely oli ilmeisesti yleisempi kuin jälkimaailma uskaltaa edes kuvitella. Olen itsekin ampunut M -07:llä useampia lippaallisia kp-patruunoita. Lipasta oli kyseisessä yksilössä käsitelty siten, että patruunoita ei ollut tarvis lyhentää. Kokemuspiiriini kuuluu tietenkin myös .380 Auto-patruunoiden ampuminen aseella, johon oli asennettu suputin. Taskuasepatruunahan kehittää aliäänisen lähtönopeuden. 9 x 20 mm vakiopatruunan luotinopeus on ainakin kylmällä säällä trans- tai ylisooninen; nimellisesti 335 m/s.

Mainitsemasi .38 ACP- ja .38 Super Auto-patruuna on kokonais- ja hylsynpituudeltaan mahdoton käytettäväksi 9 x 20 mm aseessa. Hylsyn pituus on 22.85 mm ja patruunan latauspituus 32.5 mm (Browning Longissa hylsy 20.0 mm ja lat.pit. 27.5 mm). .38 ACP-kokoiset hylsyt ovat Husqvarna M 1907:n omistuksesta haaveililijalle arvokkaampia tyhjinä kuin patruunoiksi ladattuina. Niiden lyhentäminen 20 mm:n trimmipituuteen teettää tietenkin ylimääräistä työtä, mutta Browning Long-patruunain ajoittaisen epäsaatavuuden takia on jouduttu vaativampiinkin askartelutehtäviin, kuten sorvaamaan .38 tai .357 Magnum -kaliberin hylsyjen kantalaipat pienempään läpimittaan, sorvaten tietenkin hylsyihin myös ulosvetimen ura ja asianmukainen pituus.

.38 ACP- ja Super-hylsyn kantamitat ovat käytännöllisesti katsoen samat kuin 9 mm Browning Long -patruunoissakin. Lataamiseen voidaan käyttää .380 Auton luoteja ja aloittaa annostuskokeilutkin .380:en maksimilatingeista. Vakio-ammuspaino on 7.13 grammaa, ja latausmäärä hieman pienempi kuin 9 x 19 mm patruunan latauskokeilujen aloitusannos. Koska hylsyjen pätkiminen teettää lisätöitä, niitä ei tietenkään pidä rasittaa ylenmäärin, eikä hukata. Lataamisessa on noudatettava kohtuutta. Tällöin voi hylsyt jälleenladata useitakin kertoja.

Saisikos jostain tehdaspatruunoita ? Siinä on "tänka på !"... Joskus lataa ruotsalainen NORMA pienen satsin 9 x 20 mm patruunoita siviilimyyntiin. Nimenomaan PIENEN. Nimenomaan SATSIN.! Tuotantolinja ei siis enää pyöri jatkuvasti. Tällä konstilla pidetään hintataso tuottamuksellisesti korkeana. Muita tuottajia ei muistu mieleeni. Yksi mahdollinen voisi olla GIULIO FIOCCHI, Italiassa, mutta senkin erikoisvalmisteet ovat hinnaltaan "tönkkö-suolasija kum Pualasmuar riäpykset" (= muikut. Venäj: "rjapushka"). Ruotsin armeijan ylijäämiä onnistui muuan naapurini hankkimaan jostain Pohjanmaalta. Lataaja: Norma (kantaleimana numerokoodi on 27; ei tehtaan nimeä, eli patruunat on ladattu "virkakäyttöön"), vuosikerta 1971, CIP-hyväksymismerkintä kyljissä. Kunto on uudenveroinen.!

Pienin toimituserä oli 250 kpl. Kappalehinta noin FIM 1:25 (toistan: markka kaxkytviis !), toimituskuluineen. Myyjä haluaa ylläpitää matalan profiilin, ja tavarakin on ilmeisesti jo loppunut. Tutkituista patruunoista havaittu ainoa epäkohta oli Berdan-nallisuus, joka hankaloittaa jälleenlatausta. Hylsyt kestäisivät lukuisia uudelleenlatauksia, koska nalleissa on tuskin vuonna 1971 käytetty messinkiä haurastavaa räjähdyselohopeaa "kukunnan kirvoittajana". Elohopeanalleista oltiin vähitellen luopumassa Suomessakin jo viime sotien aikana.

Tällaiset "tärpit" ovat kuitenkin poikkeustapauksia. Uudempien latauserien Norma-patruunain hintataso on voinut liikuskella jopa 5 mk/ kpl tasolla kaliberin 9 x 20 mm Browning Longin tapauksessa. Tällainen hintojen tönkkö-suolaaminen on tietysti omiaan edistämään kotilataus-harrastusta, joten ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Jos siis vieläkin hekumoit Husqvarna M -07:n ostoaikeissa, varaudu omatoimisuuteen patruunahuollon suhteen, tai patruunain saatavuuskatkoihin ja ryöstöhintoihin.

2104 MM; Pete


UKKO-PEKAN PIIPUN PETAUS

Oppipoika-Einarilla on M39-kivääri. Hän osti aseen Vammalan varikolta viime vuonna. Se on valmistettu vuonna -42. Piippu oli hiukan väljä tukin etupäähän, mutta otti kiinni yläpuuhun. Noh, Einari vuoli vähän puuta pois ja piippu oli sitten hetken vapaasti värähtelevää mallia ja taisipa saada osumaankin aika hyvin, mutta nyt se on taas kiinni yläpuussa ja osumapiste vippaa..! Omassani M39:ssä ovat puut tiukasti piipun ympärillä, kuten mielestäni kuuluukin.

Eikös 28-30:nen ollut ainoa missä oli tarkoitettu olevan vapaasti värähtelevä piippu ? Kuitenkin muillakin kaikilla oli samanlaiset sovitukset kuin Einari-pojalla, ja niitä osti 15 muuta äijää samalla kertaa ! Miten piippu on tarkoitettu istuvaksi: Kiinni vai irti puista ? Suositeltavat toimenpiteet ? Onko se hyväksi, jos laittaa elastista liimamassaa etummaisen pannan alle piipun ja tukin väliin ??

T: Juke

Kiinni puissa, kuten Mosin-Nagantissa. Ukko-Pekkaa kehiteltäessä palattiin lähtöruutuun (= Mosin-Nagant M 1891:n perusrakenteisiin eli alkujuurille) monilta osin. Muunmuassa piipunreiän ja ylimenokartion mitoituksen erilaisia vaihtoehtoja oli kokeiltu "ad absurdum" 1920- ja 30-lukujen juoksussa, kunnes umpiluu-päihinkin paukahti armoton totuus: Sota on tulossa, ja sodassa on edullista voida omaksua sotasaalispaukut käyttöön välittömästi, eikä esimerkiksi vasta sitten kun 7.62 mm patruunoihin on vaihdettu .308 kaliberin luodit. (Vuosisataisen vihollisen vakio-patruunoissa tosin oli .307 kaliberin luodit, mutta kehiteltynä oli reiäntäyteisempääkin tavaraa, jonka lataaminen 9.1 mm pituisella ylimenolla varustettuun "tarkkuuspesään" olisi pakottanut ampujan hakemaan hamaraa tai halkoa).

Kiväärin M39 kehityshistoria muistuttaa jonkin TV:n saippuasarjan käsikirjoitusta: Jokainen juonitteli jokaista vastaan, pyrkien tekemään tykö omia "kuningasajatuksiaan" aseen rakenteen suhteen. Suojeluskuntain yliesikunta.! Puolustusministeriön taisteluvälineosasto.! Käväisipä kiehuvassa sopassa silloin-tällöin urheiluampuja-piirien lusikkakin. Kunkin kuppikunnan sisällä vallitseva "henkilökemia" muistutti eräissä tapauksissa jodi-kiteiden ja ammoniakin hipaisuherkkää coctailia. Yhtenäisen kiväärimallin kehittely pitkittyi kaksintaisteluiden partaille yltyneiden riitaisuuksien takia siten, että Talvisodan syttyessä oli valmiina hataran muistitietoni mukaan tasan kymmenen (10) kpl kiväärejä, jotka jotenkuten täyttivät M39:n tunnusmerkistön. (Olikin hitonmoinen vahinko, ettei kaksintaistelu-perinne ollut enää kunniassa upseeripiireissä 30-luvun Suomessa!).

Periaate "wanhassa wara parempi" ulotettiin M39:n piipun puihinkiinnitykseenkin. Raskaansorttista piippua ei tohdittu jättää irralleen puista, koska lukonkehys olisi jo voinut alkaa notkua. Piipun ominaisjäykkyys olisi sinänsä ollut riittävä, mutta lukkouurna oli mitoitettu kivääriin, jossa oli alkuaan puihin nojaava piippu - pakonkin sanelemana rakenneratkaisuna, koska M91 Mosin-Nagantin piippu oli pitkä ja hoikka. Ammuttaessa sen lisäpainona oli säännönmukaisesti pistin. Kiväärin M39 etutukki on siinä määrin tanakka, että piipun voi huoletta laskea lepäilemään sen varassa, ja kiristää ruuvilla tiukoitettavilla piipun heloilla puiden väliin. Tukkipuukin oli jo opittu valikoimaan ja käsittelemään mahdollisimman tunteettomaksi lämpötilan ja kosteuden vaihteluille.

Loimu- tai visakoivua käytettiin, jos mahdollista, ja etutukin kohdalla mahdollisimman suorasyistä puuta, jonka syyt olivat samansuuntaiset piippuun nähden. Puutukin valmistustaito oli osittain vanhaa pyssyseppä-perinnettä, mutta erilaisia "jippoja" oli harjoiteltu jo kiväärejä M28/30 valmistettaessa. Tiukimmin kuuluu piipun olla kiinni puissa ruuvilla kiristettävien siderenkaiden kohdalta. Tämä oli suunnittelijoiden periajatuksena. Muutamat aseyksilöt antoivat tietenkin parhaan käynnin, kun ammuttiin "ruuvit löysällä", ja näiden yksilöiden mieltymys tulkittiin kenties koko asemallin yleiseksi ominaisuudeksi jollakin korjauspajalla - jossakin historian vaiheessa.

Piiput on siis höylätty vapaasti väräjöiviksi jonkin "peruskorjauksen" yhteydessä. "Peruspilauksiksi" noita toimenpiteitä kutsutaankin monissa tapauksissa, kun yhden aseen mieltymykset yleistetään, kuvitellen ne yleispäteviksi parannuksiksi. Armeijat eivät tunne eivätkä hyväksy käsitettä "yksilöllisyys". Tämä koskee yhtälailla miehistön ja kaluston kohtelua.

Parempaakaan selitystä en pysty sepittämään, koska kirjalliset tietolähteeni ovat tunnetusti vajavaiset, ja sellaisiksi jäävät.! Tiukka kontakti puihin on O.K., jos puut ovat jäykkiä ja "elottomia". Vapaasti värähtelevä sovite on myös O.K., mutta kuvailemasi "siltä-väliltä"-sovite turmelee todellakin tarkkuuden, koska piipun värähtelyn taajuus ja laajuus vaihtelee sen mukaan, onko piippu milloinkin reilusti irrallaan "yläpuusta" (= kädensuojuksesta) tai jotenkuten kiinni puussa. Ehdottamasi ratkaisumalli, eli puiden ja piipun sauman tilkitseminen petausmassalla, yhdenmukaistaa nähdäkseni aseen käynnin ja käyttäytymisen.

Osumatarkkuus jää kenties hiukan vaille siitä, mitä se olisi vapaasti väräjöivällä piipulla, mutta koska ase on alkuaan suunniteltu puihin tiukatulla piipulla ampuvaksi, niin se lienee syytä palauttaa sellaiseksi; ennalleen. Vaikutuksiltaan tilapäisten puun veistelyiden tai muiden aseen rakennetta muuttavien poppakonstien asemasta voidaan kokeilla piipun värähdystaajuuden optimointia muunmuassa testaamalla eripainoisten luotien osuvuutta - ja jos ampuja lataa patruunansa itse, ovat mahdollisuudet lähes rajattomat. Muutamat Ukko-Pekat saadaan ampumaan huomattavasti tarkemmin niinkin yksinkertaisella konstilla, kuin puhdistusrassin poistamisella piipun alta ammunnan ajaksi.

Piipun värähtelytaajuuden ja -amplitudin säätäminen on toisinaan pienestä kiinni. Ukko-Pekka ei tietenkään muutu malliksi 28/30 yksinkertaisin kikkas-konstein, mutta niitä voi sentään kokeilla, koska aseen perusominaisuudet eivät niistä muutu pysyväisesti. Epäonnistuneiden radikaali-muutosten (puiden veistelyn, tms.) "peruuttaminen" on jo asteen verran vaikeampaa. Tässä tapauksessa on homman nimenä "puiden massapetaus", ja nähtävästi petaustarve ei rajoitu vain yläpuuhun, koskapa myöskin etutukin piippukuurnaa on peruspilattu. Osannet neuvoa homman suorituksen Einarille ja niille 15 muulle äijälle omatoimisestikin ?

Massa eristetään piipun pinnasta vaikkapa ohuella (ehyellä!) alumiinifoliolla, kuten suklaalevyn käärteellä, jonka saa jättää paikalleen pysyväisesti. Sulava tai hiiltyvä erkautusmateriaali (muovikalvo tai vahapaperi) joudutaan poistamaan petausmassan pinnalta ennen piippua kuumentavien laukausmäärien ammuntaa.

2104 MM; Pete


Laukausten hinta

Mistä mahtaa johtua kotimaisen rynkynpatruunoiden melko suolainen hinta ressuampujille ja muillekin alan harrastajille? 1,20 mk/ per kuti olisi kohdallaan! Lapuan sekä Sakon nuiva suhtautuminen asiaan ihmetyttää myös!

Terveisin: Kari.

Yleinen selitys on "korkea laatutaso", eli kohtuuttoman hintavien materiaalien käyttö ja laadunvalvonnan kustannukset. Työvoimakustannukset ovat Suomessa eittämättä suuret, johtuen jos jonkinlaisista kulungeista palkkakustannuksien lisäksi. (Pitäähän kansan tarpeisiin nähden noin nelinkertainen hallintovirkamiesten lauma ylläpitää verovaroilla, ynnä tietenkin jos jonkinlaiset ammyhds -aktiivit). Toisaalta on rk-patruunain tuotanto automatisoitu erittäin pitkälle, joten hinnoissa on melkoisesti "ilmaakin". Hintataso voidaan pitää korkeana muunmuassa kilpailua estämällä, sekä propagandan keinoilla:

Saatetaan huokeampien tuontipatruunoiden laatutaso ja käyttöturvallisuus epäilynalaiseksi vaikkapa "mörköjutuilla", joista lystikkäimpiä ovat seuraavanlaiset väittämät: "Yksikin lippaallinen TERÄSvaippaluodein varustettuja patruunoita turmelee kotimaisen rk:n piipun", ja "teräshylsyisten patruunoiden nallit syövyttävät piipun pilalle muutaman tunnin aikana, koska niissä voi olla piipputerästä turmelevaa elohopeaa ja kloraattia".

Argumentti N:o 1 kumottiin Saksassa jo vuonna 1887 perusteellisilla vertailutesteillä: RAUTAvaippaluotien koostumus oli jo silloin sama kuin nykyään, mutta piipputeräkset ovat meidän päivinämme huomattavasti tuonaikaisia kehittyneempiä. Argumentti N:o 2 voi pitää paikkansa joidenkin teräshylsy-patruunain nallimassan koostumuksen suhteen: Elohopeapitoisia nalleja voidaan käyttää teräshylsyisissä patruunoissa, koska elohopeafulminaatin palamisjätteet eivät turmele teräshylsyjä (joita ei tosin edes jälleenladata), mutta elohopeajäänteet eivät vaurioita myöskään piipputerästä. Ne haurastavat vain messingin tai muut kupariseokset.

Kloraatin jäänteet aiheuttavat piipun syöpymistä kosteissa säilytysolosuhteissa. Niissä maissa, joissa osataan kovakromata aseiden piiput, ne kromataan korroosionkestäviksi. Toimenpiteen tarkoituksena siis ei ole "kovettaa piipunseinämiä kestämään rautavaippaluotien ammuntaa", koska kromaamatonkin piipunputki kestää niitä yhtä hyvin kuin tombakkivaippaisia luoteja. Kestiväthän hiiliteräspiiputkin 1880-luvulla. Kloraattipitoisten nallien palojäänteet on helppo pestä pois piipunreiästä esimerkiksi kuumalla vedellä, jossa on pieni määrä jotain alkaalista pesuainetta tai tavallista saippuaa. Tuontipatruunoissakin alkavat nallit tosin olla jo pääsääntöisesti ruostuttamattomia ja syövyttämättömiä.

Jos valhekampanjoillakaan ei pystytä estämään "markkinahäiriöpatruunain" maihinnousua, usutetaan maahantuojan kimppuun "GeStaPo" (= KRP) ja verottaja. Protektionismin keinot ovat siis moninaiset. Kun kilpailu on eliminoitu, pystytään hintataso pitämään korkeana. Mainitsemasi nuiva suhtautuminen reserviläisiin johtunee osittain siitä, että res. ampumaharrastajat ovat, esim. metsästäjiin verrattuina, asiantuntevampia sekä syvällisemmin tietoisia hinta-/laatusuhteen käsitteestä. Porukka on myös yksimielisempää ja järjestäytyneempää kuin metsästäjäkunta, jossa on aseasioiden suhteen miltei yhtä monta mieltä kuin on miestäkin, mutta vastaanottavuutta propagandalle, jos se on peräisin "arvovaltaiselta taholta", eli joltain kauppamieheltä.

Kun perustietous ase- ja patruuna-asioista on niukanlainen, eikä sitä yleensä täydennetä omatoimisesti, uppoaa "Virallinen Valistus" kuin vanhaan lihaan. Älyttömimpienkään väittämien todenperäisyyttä ei ryhdytä epäilemään eikä vertailemaan muihin tietolähteisiin. (Vieraiden kielten taidon puute tosin vaikeuttaa vertailujen tekemistä. Liekö tarpeen mainita, että Suomessa on vallalla "mustalistaukseen" perustuva lehdistösensuuri: Omakielinen valistustoiminta on tiukasti yhdenmukaistettua !). Reserviläisammunnan harrastajilla on yleensä laajempi näkökulma ja tietopohja, sekä kyky ja halu omatoimiseen tiedonhankintaan.

Järjestäytyneisyydestä versovaa yhteistahtoa osoittivat reserviläiset jo kertaalleen ns. reserviläiskiväärin valintaa suorittaessaan: "Jäsenäänestyksellä" valittiin yhteishankintojen kohteeksi Norinco:n "sportteri", hinta-/laatusuhteen perusteella, ilman tunteiluita. Jos aseen laatutaso on "puolet" kotimaisen kilpailevan mallin kvaliteetista, mutta hinta vain noin kuudesosa, niin peruskoulun ala-asteen aritmetiikan alkeillakin voidaan laskea, kumpiko vaihtoehdoista oli edullisempi. Ja tuo äskeinen maininta "puolinaisesta laatutasosta" oli pelkistetty esimerkki. Asemalleja vertailtaessa tuottaa Norincolle lisäpisteitä erityisesti kovakromattu piipunreikä ja patruunapesä.

Saksankielessä on piipunputkelle annettu kuvaava nimitys "Laufseele" (= piipun sielu). Mitä vähemmän altis tuo "sielu" on kärsimään vahinkoa laiminlyödyn tahi taitamattoman asehuollon seuraamuksena, sitä kauemmin ase palvelee käyttäjäänsä, ja ehkäpä vielä hänen perillisiäänkin. Jotkin pintakoreuden vajavuudet on helppo antaa anteeksi, kun tietää, että toimivuuden ja kestävyyden kannalta tärkeät ominaisuudet ovat kohdallaan, vaikka ne eivät yleensä näy päällepäin. Eihän ihmisenkään sielu ole nähtävissä silmin, eikä edes röntgen-, ultraääni- tahi magneettikuvauksella. Liekö tuota olemassakaan ?! Piipunreikä on.!

Patruunatehtaiden "nuiva suhtautuminen" res-ampumaurheilijoihin ja muihinkin uudistusmielisiin aseharrastajiin saattaa aiheutua proosallisesta ja sinänsä ymmärrettävästä PELOSTA: Tietynlaisesta näköalattomuudesta, joka on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se siis rajoitu pelkästään Suomeen. Jos kuvaa terävöitetään pelkästään patruuna-alaan, voidaan todeta, että kilpailu on kiristymässä. (Tämä tieto ei lie uutinen kenellekään). Kotimaisia kuvioita on hämmentämässä res-ammunnan suosion kasvu, joka on mahdollisuus, mutta myöskin uhka: Reserviläiskiväärien yhteishankinta oli peljättävä ennakkotapaus.! Järjestäytyneet reserviläiset voivat ryhtyä hankkimaan myös ampumatarvikkeensa yhteishankintoina - ja: "Mikäpä sitten eteen, Pinneberg..?!"

Protektionismin keinot on jo nyt käytetty loppuun. Vastoin parempaa tietoa lonkalta lauottu "Virallinen Valistus" mörköjuttuineen ei enää tehoa: Teini-ikäiset pojatkin naureskelevat kuulemilleen "myyntipuheille", koska jo alle 15-vuotiailla nettisurffareilla alkaa olla monista asioista Parempi Tieto.! (Termin "myyntipuheet" kuulin ensi kertaa ahkeralta testiampujaltamme, joka oli sanonnan lanseeratessaan 15 vuoden ikäinen). Kamelin selän taittava höyhen saattaa olla Venäjän liittyminen CIP- systeemin maiden kerhoon, jolloin edes CIP- byrokratian keinoin ei voida estää "markkinahäiriöiden" syntymistä.

Kun pragmaattinen näkemys hinta-/laatusuhteen kaikkivoipaisuudesta voittaa atavistisen ryssävihan tai ideologisen ja uskonnollisen tunteilun, eli kun esimerkiksi kiinalaiset tai joissakin islamilaisissa "ähläm-vä-sähläm"-maissa tuotetut ampumatarvikkeet asetetaan samalle lähtöviivalle länsimaisten valmisteiden kanssa, voi 7.62 x 39 mm aseen laukauksen hinta jäädä alle markan tai 0.16 Equn/Juron lukemien. Jotakin EHKÄ tietäisin kiväärikaliberisten patruunain hinnoista maailmanmarkkinoilla, jotka alkavat olla "ostajan markkinat", etenkin jos ostaja hyödyntää tarjolla olevat paljousalennukset. (Jos pohjanoteeraukset ilmoittaisin, ei kukaan todennäköisesti uskoisi ?!).

Jokin yksityinen maahantuontifirma voidaan TOISTAISEKSI jyrätä maan tasalle ryöstöverotuksen taikka sika-terrorin keinoilla, mutta kunhan reserviläisjärjestöt voimistuvat, vaikkapa aluksi VAIN Suomen suvereenin itsenäisyyskauden (1918 - 44) suojeluskuntien miesvahvuuteen, ne voivat hoitaa yhteishankintansa omatoimisesti, oman visun harkintansa mukaan, sieltä, mistä laadultaan tyydyttävää tavaraa saa edullisimpaan hintaan. Tällaisia ovat mahdollisuudet, jotka toisaalla nähdään myös kauhu-visioina. Joudun surukseni käyttämään toistaiseksi monikkomuotoa "reserviläisjärjestöt", jossa se viimeinen t-kirjain on liika ja hankala.!

Jämien tai ruusukkeiden lukumäärä kauluslaatassa, tai niiden puuttuminen, ei kerro koko totuutta siitä, mitä reserviläinen voi tehdä maanpuolustuspyrintöjen hyväksi: Edes iällä tai sukupuolella ei saisi olla merkitystä.! Huonomminkin ovat asiat tosin olleet: Olipa kerran, eikä niin kovinkaan kauan sitten, aikakausi, jolloin Suomessa oli VAIN kahdenlaisia reserviläisiä: Upseereita, ja aliupseereita, kummatkin omissa kerhoissaan. Ampumakisoissa naksuteltiin reikiä rengastauluun lippaattomalla pulttilukko-piekkarilla.! Paljon on siis edistystä tapahtunut vähässä ajassa. Se edistys on ollut normalisoitumis-kehitystä; paluuta suvereenin Suomen perinteisiin. Poikkeustila on päättymässä: Jonakin päivänä voi kehityksen iso ratas pyörähtää jopa erään kierroksensa umpeen.

Suojeluskunta-järjestölläkin oli oma firma: SKOHA. Se toi maahan tarvikkeet, joita ei kyetty valmistamaan Suomessa kohtuullisin kustannuksin: Pienoiskiväärin patruunat, pistoolin sisäpiippupatruunat ja muutamat muut erikoistarvikkeet. Tragi-komiikkaa: Hinnaltaan kilpailukykyisiä piekkarinpatruunoita ei pystytä nykyisinkään lataamaan Suomessa, vaan Saksassa, mistä Skoha toi jo aikoinaan piekkarin GeCo-patruunat suojeluskuntien alkeisharjoitus- ja kilpailukäyttöön. Vuodesta 1936 alettiin piekkarinpatruunat korvata 7.62 mm sotilaskiväärien kierrätyshylsyihin ladatuilla matalapainepatruunoilla, joiden tuotanto oli Suomessakin kannattavaa toimintaa, koska ne ladattiin Suojeluskunta-järjestön omistamassa lataamossa.

Yksi jos toinenkin kotimaisen tuotannon ala on vähitellen hinnoittelemassa itsensä ulos kiristyvän kansainvälisen kilpailun kanveesilta tai tatamilta. Onneksi ei omaan toimenkuvaani kuulu niiden keinojen pohdiskelu, joilla turmiollinen kehitys olisi kenties vielä pysäytettävissä: Ne ovat "kenraalien murheita".

2104 MM; Pete


Isin FN-luodikko

Kysyisimme tietoa isämme kivääristä. Ase on pulttilukkoinen FN (Mauser-lukko), pesitetty 7.62 x 53R:lle. Aseessa on Meopta kiikaritähtähtäin (3x) ja kiikarijalassa diopter ja piipunsuussa suojattu rengastähtäin. Tukki on puoliväliin piippua, vuosiluku -42 on muistaakseni löytynyt jostakin aseen sisältä. Aseessa on selvästi joskus ollut avotähtäimet, koska tukin piipun yläpuolisessa osassa on puupaikkaus. Ulosvetäjää on viilattu, joten onko ase ollut alunperin jollekin muulle kaliberille pesitetty, esim. 8x57 tai 7x57 (piippu vaihdettu tai porattu) ? Lippaaseen mahtuu vain kolme patruunaa. Onko ase ns. "Belgian Mauser" ? Amerikkalaisessa gun chatissa kysyin asiaa ja vastaus oli "its a model 24". Mikähän lienee ase ja sen historia ?

Pikku Pete ja Iso Arska

Pakko nostaa kädet pystyyn, ja tunnustaa, että en tiedä! F.N. valmisti 2. maailmansodan edellä kiväärejä monille valtioille. Kun maa joutui saksalaismiehityksen alaiseksi, oli tilauksia vielä paljon toimittamatta. Suomeen on ase voinut tulla saksalaisten mukana, ehkä jo sodan aikaan "sporteroituna". Vaikka näkisinkin aseen "livenä", tai kuvan siitä, en voi mennä vannomaan, että pystyisin tunnistamaan sen mallin, että onko se Uruguayn, Surinamin, Costa Rican, Hondurasin tai jonkin muun banaanitasavallan tilauksen ylijäämiä, koska en omista kovinkaan spesifistä lähdekirjallisuutta pulttilukkokivääreistä, joissa ei ole joitakin erityisiä, todella käänteentekeviä ominaisuuksia.

Selatkaapa kirjasta "ASE-ATLAS" by A.B. Zhuk, suoment. Matti U.K. Virtanen, esiin sivu 529, kuva 3-4A ja sivu 530, kuvat 3-4 ja 3-5, jos löytyisi joitain tuttuja yksityiskohtia. "They're model 24s", Belgian Mausereita, porausmitta 7.65 mm. Tarvitsi vain uudelleenpesityksen ja lukon iskupohjan sekä ulosvetimen hionnan laippahylsylle. Originaalipatruuna tunnetaan yleisimmin nimellä "7.65 mm Argentiinan Mauser", ja se oli joiltain ominaisuuksiltaan 7.62 x 53R -patruunan esikuva. "Sporterisoidut" Mauser-kloonit ovat useinkin samannäköisiä, kun rakenne oli vakiintunut 1900-luvun alkuvuosina.

Kirjallisuuslähteitä "kammatessani" havaitsin tuntevani esimerkiksi Dreyse-kiväärin M 1841 huomattavastikin paremmin ja monipuolisemmin, kuin vaikkapa Springfield M 1903:n, josta ovat jääneet mieleen lähinnä surkeat tähtäimet ja ne mokaukset, joita vuonna 1917 tehtiin, kun aseiden tuotantoa piti muka "nopeuttaa", ja seuraavan suursodan aikainen rihlauksen yksinkertaistus, joka puolitti rihlauksen konetyö-ajan, huonontamatta aseiden keskimääräistä tarkkuutta laisinkaan, mutta parantamalla drastisesti myöhempien Remington "Accelerator"-alikaliberiluotien käyntitarkkuutta: Rihlakuurnien lukumäärä puolitettiin neljästä kahteen, jotka riittivät hyvin.

Dreyse-kivääri oli käänteentekevä innovaatio, joka vaikutti historian kulkuun vielä vanhentuneenakin. Springfield 03 oli pelkkä Mauser-klooni, jollaisia mahtui jo kolmetoista tusinaan. FN:än tuottamia klooneja tehtiin monille maille, joilla ei ollut resursseja kotoperäiseen asetuotantoon. Siksi on mallin täsmällinen tunnistaminen ylivoimainen tehtävä asetta itse näkemättä - ja ehkä jopa sitä käsissään pidellenkin.

1904 MM; Pete


Puhvelipyssyn supulatingit

Onko sinulla tietoa/kokemuksia .45-70 aliäänilatauksista?

Nim."Thunderless flash".

On, sekä-että! Aikoinaan suorastaan tehtailin niitä vaimenninesittely-patruunoihin Vaime Oy:lle. Vastakysymys: Minkä merkkiseen ja malliseen aseeseen lataustietoa tarvitaan? Merkitystä on mm. piipunpituudella ja rihlauksella (tavallinen vaiko mikrorihlaus? Kuinka jyrkkä nousu?).

1904 MM; Pete


Lisää >>

Osa 15 >>  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English   guns.connect.fi   Linkkisivulle