<< Uusimmat Osa 16 >> Osa 15 >> Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English guns.connect.fi Linkkisivulle
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen
Osa 17, päivitetty 10.06.2000
Nagantista taasen.
Make: Kyselin joku aika sitten Nagantin sinistyksestä ja vastasit siihen ansiokkaalla
kirjoituksella, kiitos siitä. Sen verran jäi vaivaamaan se kun kerroit, että
piipustakin pitäisi löytyä numeroita jotka mahdollisesti vastaisivat aseen rungon
numeroa. Kuitenkaan aseen piipusta ei löydy numeroita vaan ainoastaan T-kirjainta
muistuttava symbooli joka esiintyy tosin melkein kaikissa osissa, symbooli voi olla tosin
vasaran kuvakin? Piipussa on puolipyöreä jyvä.
Otsikkokuvassa on kummallinen Nagan, josta tutkittaessa paljastuu
pitkän piipun lisäksi pari muuta erikoisuutta: Säädettävä takatähtäin ja kaliiperi
.22. Ase holkittamalla muutettu pienoiskiväärin patruunoille. Tarinan mukaan kyseinen
revolveri on löytynyt sota-aikana rintamalta suolta. Löytöpaikka antaa vihjeen sen
mahdollisesta tarinasta. Pahimman ase- ja varustepuutteen aikaan Leningradista kerättiin
kaikki mahdollinen asekalusto rintamalle lähtevien mukaan. Neuvostoliiton vapaaehtoinen
maanpuolustusjärjestö oli teettänyt ampumaharjoitteluun mm. 22-kaliiperisia versioita,
joita lienee paremman puutteessa laitettu joku kappale vapaaehtoisten täydennysmiesten
mukana. Tämän kantaja lienee samalla reissulla myös tavannut kohtalonsa.
Valmistusleimassa on Siestarjoen nuoli tähden sisällä, vuosi 1931. Tämä ei ole sama
ase jota lukijan kysymys koskee.
Pete:
T-kirjain tarkoittaa valmistajaa (Keisarillinen Tulan Asetehdas). Tarkkaan katsoen on
T-symbooli todellakin vasaran kuva - jo silloin kun työkalu-aiheet eivät vielä olleet
yleisemmin muodissa lipuissa tai vaakunoissa. Melko pian maaliskuun vallankumouksen
jälkeen poistui leimasta sana "Imperatorskij" (alkaa N-kirjaimen
peilikuvalla; ylin, kaarevaksi leimattu sana). Kokoonpanonumeron puuttuminen piipusta
lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Alkuperäisin jyvämuoto oli ympyränsektori
(neljännes), mutta koska jyvä takerteli revolveri-tuppien pehmeähköön lihapuolen
nahkaan, muutettiin se kai jo 1800-luvun puolella puoli-ympyriäiseksi.
Kuvassa vasemmanpuoleinen Naganin leima ylhäällä on Tsaari
Nikolain keisarillinen kaksipäinen kotka. Sen alla on Tuulan Keisarillisen
Asetehtaan leima vuodelta 1917. Oikeanpuoleinen leima P.C.<osuuspankin
merkki>.C.P. tarkoittaa meikäläisillä puukstaaveilla R.S.F.S.R., joka on vain
vähän aikaa olemassa olleen Venäjän Sosialistisen Federatiivisen
Neuvostotasavallan leima vuodelta 1921. Pian nimi vaihtuikin Neuvostoliitoksi.
Oikeassa alakuvassa on tuttu Tuulan vasara, poikkeuksellisen helposti
tunnistettavana. Pienempänä leimana se erehdyttävästi muistuttaa T-kirjainta.
Make: Rullasta löytyy merkinnät rullan etupuolelta (siltä
puolen mikä tukeutuu piippuun) T ja K. Reikien välistä 29845, onkohan se numerosarja
rullan numero? Jos näin niin vain kaksi viimeistä numeroa täsmää rungon numeron
kanssa. Rungon vasemmalla puolen on venäläisin kirjaimin tekstiä sekä kyseinen
vuosiluku 1917.
Pete: Rullan numeron pitäisi täsmätä kokonaisuudessaan rungon numeron kanssa, eli
rulla on vaihdettu, tai ase koottu kiireessä, vilkaisten vain, että kaksi viimeistä
numeroa täsmää rungon numeroon. Herää tosin epäilys, että rulla on eri tehtaan
tekemä kuin runko, koska numero on lähes 30 tuhatta. Ainakin Tulassa valmistetuissa
Naganteissa aloitettiin sarjanumerointi alusta aina vuodenvaihteessa. Siksi oli vuosileima
tärkeä. Runkonumero luetaan esim. "6125/1907", mainiten AINA myös vuosiluku.
Arvata voi, että numeroinneissa on päällekkäisyyksiä. Jos sarjanumero on lähes tai
yli 10 000/1917, on ase tuotettu tsaarinvallan jo kaaduttua. Vuotuinen revolverituotanto
Tulassa ylitti harvemmin 20 000 asetta ainakaan ennen 1. maailmansotaa.
Make: Rungon oikealla puolen on Romanovin kaksipäinen kotka
jolla on kruunu pään yläpuolella ja tyylitelty n-kirjain jalkojen alla, (voisi olle
myös II, joka tarkoittaisi Nikolai tai Aleksanteri toista?).
Pete: Leiman kirjain on H (venäläinen N), tarkoittaen Nikolaita. Eikö
kotipiiristäsi löydy ketään, joka osaisi edes venäjänkielen aakkoset? Kannattamatta
minkään kielen pakko-opetusta (paitsi ehkä "lontoon", joka kuuluu
perussivistykseen) olen kuitenkin sitä mieltä, että "kyrillitsa"- aakkosten
tuntemus kuuluu yleissivistykseen. Niin myös taito transkriboida aseiden merkinnät edes
"vähän sinnepäin" länsimaiseen aapistoon. Varsinaisesta käännöksestä
huolehdimme kyllä me. Jos siihen hommaan ryhtyy joku maallikko, voi lopputulos olla
hyvinkin hupaisa, kuten tunnettu käännöskukkanen : "Sorvaa tuoppi vähän ennen
tikanheittoa!", kun krh:n murkulan sytyttimen käyttöohje pitäisi suomentaa:
"Vedä kärkisuojus irti ennen ammuntaa!".
Make: Erään arvion mukaan ase saattaisi olla niinsanottu
varikkokorjattu ase, joskus mahdollisesti II maailmansodan ajoilta, jolloinka niitä
saatiin myös sotasaaliina. Samaisen arvioijan mukaan kyseisen varikkokorjauksen aikana
aseita muutettiin myös yksitoimisista kaksitoimisiksi. Mitä mieltä olet kyseisestä
asiasta ja mitenkähän sen pystyisi näkemään onko ase muutettu miehistömallista
upseerimalliksi??
Pete: Muutostyö upseerimalliksi tapahtui yksinkertaisesti vaihtamalla aseeseen hana,
jossa on erityinen liipaisinviritys-kieleke. Muut laukaisukoneiston osat ovat yhteisiä
mallien välillä. Miehistömallin hanaan ei nähdäkseni voida asentaa virityskielekettä
jälkikäteen - ainakaan ilman hikeä ja hitsailua. Muutostyön tekemistä jälkikäteen
ei pysty havaitsemaan mitenkään, ellei miehistömallin hanaan ole lisätty metallia
hitsaamalla, mihin toimenpiteeseen ei Venäjällä ryhdytty edes pahimmassa hätätilassa
2. maailmansodan aikana.
Varikkokorjattuihin aseisiin löytyi upseeri-mallien hanoja riittämiin, ainakin
"Vuosisataisen Vihollisemme" korjaamoilla. Kaksitoimiseksi muuttamisen
mielekkyys on perin kyseenalaista, kaksitoimi-liipaisun jäyhyyden takia. Parin sekunnin
"etutikki" tulenavauksessa on turha, jos laukaus menee ohi tai se tuottaa
osuman, joka ei ole välittömästi lamauttava. Nagantin muotoilun ansiosta sujuu
peukaloviritys, eli "erityinen käsitemppu", viiveettä ja lähestulkoon
vaistomaisesti, kuten itselataavista pistooleista ainakin Beretta M 1934/35:ssä.
(Päinvastaisia tapauksia ovat mm. FN GP-35 - ja erityisesti Ukko-Mauser).
Vaivannäöstäsi ja tiedoista kiittäen. Terv. Make.
Pete: Eipä kestä liikoja kiitellä! Nagant on pahimmoilleen juuri se asemalli, jota en
ole koskaan omistanut, ja kirjallisuudenkin tietous on kovin pintapuolista. Joitain
yksilöitä on joskus kauan sitten tullut purettua, lähinnä laukaisuvastuksen
kevennystapin asettamiseksi "valtavieterin" alahaaran ja kahvarungon väliin (oheiskuvassa mutteri). Liereän tapin sopiva läpimitta on 8 mm.
(Pituuttaan en enää muista). Kikka neuvotaan Jurjevin teoksessa
"Urheiluammunta", jota ei tietenkään ole käytettävissä tähän tarpeeseen.
Liipaisinmekanismeja ei pidä, eikä tarvitsekaan, ryhtyä esim. hiomaan. Jousen alahaaraa
voi hieman ohentaa, mutta kohtuudella, laukaisuvastuksen kevennyslieriön etupuolelle
ulottuvalta latvaosaltaan. Maallikko-askartelijan tehtäväksi en suosittele muita
toimenpiteitä kuin tapinpätkän asentamisen jousenhaaran alle.
2305 MM; Pete
Miffä ovat Pvefiventivvifet Juviftukfet?
1) Onko itsesensuurivirus iskenyt, kun Presidentilliset Ukaasit loistavat poissaolollaan
GOW-sivulta?
2) Myöskään kalkkivaari Tiitus J. Nyppylän kähinöitä ei ole kuultu aikoihin. Ei kai
hän ole jo siirtynyt autuaammille metsästysmaille?
Nimim. "Politiikan kirkkoslaavia ja kähinöitä kaipaava"
Ukaaseja ei julkaista ilman aihetta, eikä aihetta ole ilmaantunut, toistaiseksi.
"Muumi-Mamman käsilaukku"- tyyliset aiheet jätämme bulevardilehtien
ruodittaviksi: Eivät koske aseharrasteita tai -harrastajia. Ulkoministeriön kotisivuilla
kannattaa kuuleman mukaan pistäytyä. Siellä riehuu ("relata refero") joukko
hoplofoobikko-virkamiehiä, joiden nimiä ja lausuntoja on suositeltavaa alkaa poimia
muistiin "tulevan PÄIVÄn" varalle - todistusaineistoksi.
Eivät he tietenkään voi/saa esittää mielipiteitä ilman Valtion Ylimmän Johdon
lupaa, eivätkä poiketa Virallisesta Politiikasta, koskien harrastevapautta.
Yksityishenkilöinä heillä olisi mielipiteenvapaus, mutta koska sivu on Ulkoministeriön
sivu, katsotaan sen kautta kulkeva informaatio virallis-luonteiseksi, tulevaa vapauksien
vähenemistä enteileväksi uhoamiseksi. Vahinko, että en itse pysty selailemaan ko.
sivua nettiliitännän (ja sen käyttötaidonkin) puuttumisen takia: "Suutarin lapset
kulkevat avojaloin!"
Hoplofoobisen sanoman löytäisin kyllä, vaikka se olisi kätkettyäkin, tarkoituksena
juntata ase-vihamielisyys ihmisten alitajuntaan jo päiväkodista alkaen. Kaikki
joukkoviestimet Suomessa(kin) on valjastettu tuohon mielipiteiden muokkaukseen! Aivopesu
kohdistuu ns. yhteiseen kansaan. Aseharrastajat ovat parantumattomia tapauksia, eli
täysin immuuneja jopa "subliminaaliselle" ase-vastaiselle propagandalle esim.
elokuvissa tai TV-lähetyksissä. Menetelmä on piilovaikuttamista pirullisimmassa
muodossaan, jos vastaanottaja on vaikutteille altis, eikä siis immuuni eli
"penseä" piilopropagoinnille.
Sitä on harjoitettu länsimaissa kai jo 1970-luvulta alkaen. Piilomainonnassa aiemminkin,
kunnes TV-yhtiöt hoksasivat tarkistaa mainosfilmit ja -videot kuva kuvalta, vaatien
poistamaan "glimpsit". Silmä ei ehdi muuttaa yksittäistä 1/24 sekunnin tai
TV:n 1/25 sek. välähdystä hahmotetuksi kuvaksi, mutta se viestittyy kuitenkin
alitajuntaan. Subliminaalisen menetelmän kehittelivät tähänastisen tiedon mukaan
fysiologi Ivan P. Pavlov ja elokuvaohjaaja Sergei M. Eisenstein
Neuvosto-Venäjällä. Kenellä parempi tieto, hän oikaiskoon!.
Ase-vastainen indoktrinaatio kaikkien joukkoviestimien yhteisvaikutuksella ei ole meidän
päiviemme ilmiö, vaan se alkoi 1960-luvulla, ellei peräti jo hugaisimmat pohjalietteet
pintaan nostaneen yhteiskunnallisen järistyksen seuraamuksena v:n 1944 syksyllä. Näin
siis Suomessa. Aivopesu perustuu "lysenkolaiseen teoriaan", että mm. kasvien
(kuin myös ihmisten) geneettistä perimää pystytään peukaloimaan alkionkehityksen
jälkeenkin. Hoplofoobiksi kuitenkin todennäköisemmin synnytään kuin opitaan:
"Kannettu vesi ei kauaa kaivossa pysy", eli opetukset on helppo pois-oppia,
ellei fobia ole periytynyt atavistinen mielenvika, joka muistuttaa vaikkapa simpanssin
synnynnäistä käärmeenpelkoa: "Zimppi" pelkää muovisia lelukäärmeitäkin,
ja jopa köydenpätkiä, vaikka ei olisi milloinkaan edes nähnyt oikeaa kärmestä.
Monikin julkisuuden henkilö tai virkahenkilö joutuu näyttelemään (urallaan
edetäkseen) ase-vihaajan roolia, vaikka hän ei "tosi-hofo" olisikaan
yksityishenkilönä. Ilmiötä ei siis voi oikopäätä kytkeä tiettyihin henkilöihin,
mutta tietyt henkilöt on helppo kytkeä ilmiöön: Muistan mm. tämänhetkisen
ulkoministerin lausumia jo niiltä ajoilta, jolloin Repo-Visio pakkosyötti talk-showta
nimeltä "Vedenjakajalla". En muistele niitä erityisemmällä lämmöllä...
2) Kyllä Kalkkivaari ajoittain käy kolkuttelemassa ryhmysauvallaan OiOnLvkuOsatsOn ovea,
mutta kalusto- ym. hankinnat "bungasivat" firman lähelle selvitystilaa, eikä
vaarin kaipaamaan kompassinesteeseen voitu budjetoida määrärahoja. Muuttuipa Tiitus J.
silloin kovin huonomuistiseksi mm. Viron ja Aunuksen sotaretkiensä suhteen. Merkit tosin
viittaavat vain tilapäiseen dementiaan: "Kunhan rattaat saavat rasvaa, voipi masiina
vielä käynnistyäkin", vihjailee viekas ja aina janoinen vaari.
Toimituksessa tarjotun teen hän hörppii, Earl Grey:n laatua sinänsä moittimatta,
toteamuksella, että: "Maistuipas taas tee vähän pehmeältä! Vai onkohan vaarin
makuaistikin alkanut iän myötä heikentyä?" (Bergamotti-aromin
terävöittämiseksi teehen sekoitettu Eau de Gologne N:o 4711:kin piti
annostella tipoittain, mutta sekin loppui jo viime vuosituhannella).
Tokihan me hienovaraisen vihjeen ymmärrämme, mutta oli priorisoituja hankintoja.
Viimeksi kirjeposti-boxin vuokraaminen! Elämme kuitenkin
toivossa, että voimme joskus vielä liukastaa vaarin sanaisen arkun salvan ja saranat,
eli rasvata muistimekanismin hammaspyörät nykyistä kovemmalla teellä. Riippuu siitä,
alkaako maailmalta tippua edes ykkös-taaloja. Mieluummin Unionin kuin Konfederaatin,
vaikka "Dix Dollareilla" alkaa olla jo keräilyarvoa. (Nimitys "Dixieland"
johtui aikoinaan Louisianan 10 dollarin setelin ranskankielisestä arvomerkinnästä. Me
elämme saman logiikan mukaan "Tjugoslaviassa": Pannaanpa taas muistiin
uudissana! Ja jos aihetta ilmenee, on varastossa jo toinenkin perki-häjy nimitys:
"She-Slobo").
0106 MM; Pete
7,62 x 39 mm "Subsonics" - keskustelu
jatkuu
Oviräppänästä kolahti eteiseen Kaliberi-lehti, sisältäen mm. esittelyartikkelin SAKO
75:n lukkosysteemiin customoidusta 7,62 x 39 mm, tai oikeastaan .308 x 39 mm luodikosta,
jossa oli huononpuoleisella menestyksellä kokeiltu myös vaimenninlatauksia. GOW:in
testiampujat ovat askarrelleet saman aiheen parissa pitkin kevättä, kooten ainakin
ballistisilta ominaisuuksiltaan hyvin onnistuneita supu-latauksia, osa niistä
painemittaustenkin kera, ja tarkkuus vaikuttaa riittävältä metsästystarkoituksiin
järkeville ampumaetäisyyksille, ilman kiikariakin. Heränneitä kysymyksiä on kaksi,
jotka yritän tiivistää lyhyen kaavan mukaisiksi, koska vastaukset voivat olla
"tyhjentäviä".
1: Mielipiteitä ruudin N125 käytöstä "puolipanoksissa"?
2: Mielipiteitä luotivalintojen selityksestä: "Kuka keveitä tarvitsee, kun
piekkari on keksitty?"
Nimim: "TiiPii"
/ Pete.
(Kenttätöiden tekijätkin voivat ottaa myöhemmin kantaa heille tuttuun ja läheiseen
aiheeseen).
1: Vaimenninpatruunoihin käytetty ruuti oli aluksi valikoitu ilmeisen
tarkoitushakuisesti! Painetussa sanassahan on ankarasti kiellettyä julkaisemasta
käyttökelpoisia latausohjeita supupatruunoihin tai säästölatinkeihin ylimalkaan.
Ruutia N125 ei myydä yksityishenkilöille, joten annosteluohjeita on lupa julkaistakin.
Joku tietysti voi yrittää ladata raskasluotisia "subsoniceja" vaikkapa
patruunoista purkamallaan N125:llä, mutta puuhasteluun liittyy riskejä:
Ruutia ei ole vakioitu, eikä siitä ole ylimalkaan saatavissa muita tietoja, kuin että
latausten aloitusannokset ovat (yleensä) samaa luokkaa kuin ruudin N120. Kokeiluja oli
tehty myös sillä, joten ruudit voidaan käsitellä kuin kyseessä olisi sama laji.
Eroavaisuudet ovat pieniä ja valmistuserä-kohtaisia, muuttujana ehkä vain
tilavuuspaino. Tarkoitushakuisuuden logiikalla voitiin latauksien jatkotutkimuksia
suorittaa N120:lläkin, joka ei sovellu ehkä lainkaan 12-grammaisia kevyempien luotien
saatteeksi kaliberiin 7.62 x 39 mm.
Vaikka purkkiruuti N120 on pyritty vakioimaan palonopeudeltaan ja energiasisällöltään,
voi sen syttymisherkkyys kevytlatauksissa olla vaihtelevainen. Itse olen pidättäytynyt
jakelemasta säästölatausreseptejä N120:llekin, koska käyttökelpoisempia ajoaineita
löytyy jopa hidaspaloisemmista, mutta erityisesti nopeapaloisemmista VV-ruudeista.
Säännöllisesti syttyäkseen ja palaakseen vaatii N120 lähes 3000 ilmakehän
painehuipun, mikä vastaa melkeinpä 7.62 x 39 mm tehdaslatauksen keskivertopainetta.
Hieman runsaan 1000 ilmakehän paineilla operointi "hylsyntäyttävien latinkien
ruudilla" on Tuonettaren kosiskelua.
Kaliberi-lehden artikkelin kirjoittaja on jo kerran kokenut ilmiön nimeltä S.E.E. (=
alilataus-detonaation) omakohtaisesti. Vuoden 1984 pääsiäisen aikoihin olivat vaarassa
silmät. Näissä leikeissä olisi mennyt ehkä henki, jos kohdalle olisi sattunut
nallivika tai muu sytytyshäiriö. Ruutilatinki sentään nelinkertainen ja hylsyn
tilavuus pienempi kuin aiemmassa tapauksessa. SIERRA 168 gr International/
Matchking-luodilla ja 0.68 grammalla vakioidumpaa ruutia N120 oli saatu aikaan
aliäänilataus, mutta lähtönopeuksien vaihtelu oli melkomoinen ja suurin osumakuvio
todellakin roiskaisu.
SIERRAn vaippa-aineen kovuus ja kitka ovat tunnetusti yhdenmukaisimmat, mitä
kupariseoksesta on inhimillisesti katsoen mahdollista saada aikaan, joten hajonnan syynä
on ollut epäyhdenmukainen ruudin syttyminen ja/tai palaminen. Ruutia N110 käytettäessä
olisi annos 0.68 g ehkä sopiva, tai ehkä hieman liiallinen, tuottaen yli-äänisen
patruunan. Itse en viitsisi haarukoida supu-latinkia millään kivääriruudilla, vaan
haeskelisin ajoaineen N300-ruutien valikoimasta: Löytyy! Moniakin! Luodin D166 takana oli
N120 jo täsmätoimisempaa, ja antoi yhden pienenpuoleisen "sattumakasankin",
mutta enpä ryhtyisi leikittelemään kyseisellä riski-ruudilla, koska Tuonetar voisi
joskus vastata kosintaan hiljaa: "JUU", kuten suutarin tytär Reino Helismaan
iskelmäsanoitteessa. 13-grammaisen "tappurin luodin" saatavuuskin on ollut
sattumanvaraista viime aikoina.
Kaliberi-lehden artikkelin kirjoittaja antaa tekstissään sentään ymmärtää, että
tutkimukset jatkuvat nopeapaloisemmilla ruudeilla, tavoitteena tarkkakäyntinen
vaimenninlataus. Ajatus on kannatettava! Suosittelen vilkaisemaan nettisivumme
testiartikkeleita: Emme pane pahaksemme julkaisemiemme reseptien hyödyntämistä, koska
nehän on tarkoitettukin mahdollisimman laajaan julkisuuteen: "Uskovaisten tavarat
ovat yhteisiä!" Tietoja lainattaessa on toki hyvä tapa ilmoittaa niiden lähde,
vaikka olemassa onkin "tiettyjä paineita" GOW:n olemassaolon pitämiseksi
visusti salassa lehtien lukijakunnalta.
2: Mistähän löytyy se piekkari, joka ampuu 6.0 - 9.73 gramman painoisia luoteja
lähtönopeudella 300 m/s, + 5 m/s miinus 10 m/s vaihtelutoleranssilla?!
Latausvoimakkuuden pitäisi olla aseenkäyttäjän itsensä säädeltävissä. Kevyinkin
yleisesti käytettävä 7.62 mm ammus, lyijyseoksinen palloluoti, painaa 3.0 grammaa tai
vähän alle, mutta kuitenkin enemmän kuin .22 LR:n vakioluoti. Ja voisiko joku viisas
kertoa, mistä saisi TODELLA aliäänisiä .22 LR-patruunoita? (Subsoonisia säällä kuin
säällä ja kaikenlaisissa aseissa). Itse tiedän vain sen, miten niitä
voitaisiin/pitäisi ladata, jos irtokomponentteja myytäisiin. Nooh, vielä tulee
sellainenkin aika.! Toivottavasti jokin valmistaja tuottaa silloin myös 12.7 mm pituisia
"välipitkiä" hylsyjä. Kokopitkä kun on liian pitkä ja Short liian pätkä.
Aguila .22 Short Subsonicia voi ampua Long Rifle-pesitetyillä aseilla, mutta
loivarihlaisimmissa piipuissa ei ylipitkä luoti saa vakautumiseen riittävää
kierrosnopeutta. "Kalikkana" lentävän luodin osumatarkkuus voi olla
tyydyttävä jonnekin 25 - 30 metriin, mutta ampumaetäisyyden pidetessä alkaa ainakin
pystyhajonta kasvaa, koska ilmanvastus riippuu siitä, kuinka pitkät huikoset luoti
lentää kärki, kylki tai peräpää edellä.
Lausuman: "Kuka keveitä tarvitsee, kun piekkari on keksitty?" voisi kuitata
löysänä huulenheittona, ellei tietäisi, että 7.62 mm raskas torpeedoluoti kantaa jopa
2 ½ kilometriin tappavan vaarallisena, ammuttuna vain 300 m/s lähtönopeudella.
12-grammaisen luodin D-47 alastulonopeus kärki edellä on luokkaa 150 m/s. Se kahlaa
kesäpukuiseen ihmisvartaloon yllättävänkin syvälle, eikä tyydy kolhaisemaan
päähän osuessaan pelkkää kipeää kuhmua. Se poraa reiän, upoten pahimmissa
tapauksissa jopa kaikkein jaloimpiin ihmisestä löytyviin ruumiinosiin: Aivorunkoon tai
selkäydinjatkeeseen. D-166 putoaa hieman nopeammin ja kahlaa vieläkin syvemmälle...
Eräitä terminaaliballistiikan sääntöjä löytyi muistin lokeroista: Wanhan Normin
mukaan riittää pelkkään lannevaatteeseen puetun ihmisen (= täysikasvuisen
alkuasukkaan?) vakavaan haavoittamiseen 10 Joulen liike-energia, ja univormuun puetun
ihmisen tappamiseen 1 Joule per 1 kg elopainoa, eli keskimäärin 75 Joulea, tai hieman
enemmän. Edellytyksenä on tietenkin osuma jaloimpiin ruumiinosiin eli
"vitaali-orgaaneihin", joita löytyy pääkopan, rintakehän ja vatsaontelon
sisältä, sekä kaulasta, mutta joitain suuria valtimosuonia myöskin raajoista.
Muistisäännöt ovat ajalta ennen antibioottien ja tetanus-profylaksian keksimistä
(jolloin hevostallin lantakuurnassa haudutetut 25 mm puukuulat olivat suosittuja tykistön
kartessilaukausten "tytärammuksia"), mutta osuma vaikkapa päähän on usein
kohtalokas vieläkin. Koeampujamme Markuksen näppäilemä Brömel QuickTARGET-ohjelma
tulosti seuraavat supu-latinkien HENGENvaaralliset kantamat seuraaville 7.62 mm luodeille:
Lyijy-palloluoti 3.0 grammaa, iskunopeus 200 m/s: 260 m.
Taskuaseen luoti 4.8 grammaa, iskunopeus 175 m/s: 486 m.
Parabellum-luoti 6.0 grammaa, iskunopeus 165 m/s: 610 m.
Karabiinin luoti 110 grainia, iskunopeus 155 m/s: 803 m.
Rk:n vakioluoti 8.0 grammaa, iskunopeus 155 m/s: 1260 m.
Rk tarkkuusluoti 150 grainia, iskunopeus 150 m/s: 2270 m.
Sierra HPBT 168 grainia, iskunopeus 145 m/s: 1969 m.
Lapua B406 195 grainia, iskunopeus 140 m/s: 2450 m. *)
Lapua D166 200 grainia, iskunopeus 140 m/s: 2458 m.
*) Laskennallinen arvio! Luoti B406 on vedetty pois tuotannosta ja poistettu myös
päivitetystä Q.L/T:n tiedostosta. Sillä oli kuitenkin ladattu testipatruunoita Vesa
Toivosen koeammuntoihin KALIBERI-lehden artikkelia varten.
"Rk:n tarkkuusluodiksi" valitsin oma-aloitteisesti kärki edellä ammutun Lapuan
9.7 g Lock Base:n. Peräpää edellä lentäessään sekin voi olla miehentappava 2500
metrin etäisyydelle saakka, koska "pisaramuoto" on edullinen ilmanvastuksen
voittamiseksi aliäänisillä lentonopeuksilla. (Markuksen täsmennykset).
Tämä oli eräs QuickLOAD-ohjelman ulkoballistisen QuickTARGET- osion
testivaihe, jolla havainnollistetaan ohjelman monipuolisuutta. Kunkin luodin
lähtönopeus: 300 m/s tasan. PROBLEEMA: Kuinka kauas luoti on lentänyt kärki edellä
silloin, kun sen iskunopeus alentuu listattuun lukemaan? Kun joku laskee luotien
Joule-määrät annetuilla iskunopeuksilla, voi ensi-reaktio olla räkäinen röhönauru,
jota kenties seuraa kolminkertainen "HUGAA!"-huuto: Kesä-univormuun puettu
soturiko muuttuu SANKARIKSI osumasta, joka metsästysasetuksen mukaan riittää
hädintuskin jänisjahtiin?! Ja supu-latinkiko voi tappaa ihmisen melkein
"nelejänneksen" (= 2.5 km:n = 0.1 "poronkuseman") etäisyydelle
raskaalla torpeedoluodilla??!!
Tappavien iskunopeuksien likiarvo pitää paikkansa, jos ampuma-tapaturman kohdehenkilö
on kevyesti puettu ja mahdollisesti vielä hieman keskenkasvuinen eikä päässä ole
teräskypärää, jos luoti osuu päähän. Suikka tai "verikauha" ei luotia
hidasta, mutta paksusti vuorattu turkislakki voi pelastaa hengen. Arviot on kaiveltu eri
lähteistä; vanhimmat niistä jo Ameriikan Waltojen Sisällisen Sodan ajalta. Jonkin .31
cal. Percussion Colt "Wells Fargo" Modelin 8 mm palloluodin lähtönopeuskaan ei
ollut paljoa yli 200 m/s, mutta vainajia noilla aseilla tehtiin kyllä. Jesh; vain 60
Joulea! Mutta 6-kertainen lukema "nirhaus-kriteeriin" verrattuna!
Ampumaetäisyyskin oli usein vain korttipeli-pöydän toiselle puolelle... 7.65 mm
Browning-pistoolin tappavan tehokkaaksi kantamaksi (osumalla "jaloimpiin
ruumiinosiin") on tiedetty puoli kilometriä - jo sadan vuoden ajan: QuickTARGET
vahvistaa tuon perimätiedon likimäärin oikeelliseksi. 7.65 mm Parabellumin luodin
tappavaksi kantamaksi tiedetään jopa 800 metriä, mutta lähtönopeus oli 360 m/s tai
enemmänkin.
Kun "Mustan Enkelin" nahkasiipi läpsäyttää, eikä vain sipaise, eli kun
luoti osuu herkkään hengenpaikkaan, voi erityisesti yli 12 grammaa painava 7.62 mm
torpeedoluoti koitua kohtalokkaaksi listattua iskunopeutta alhaisemmallakin vauhdilla
osuessaan, tai vastaavasti kauemmaksi 140 m/s iskunopeudella: Ballistiikkaohjelman tekijä
Brömel varoittaa virhe-marginaalin kasvavan yli 2000 metrin ampumaetäisyyksillä.
Muistettakoon sekin, että ilmanvastus alenee suorastaan äkkijyrkästi, kun luotinopeus
vähenee äänennopeuden tasolta todella aliääniselle tasolle (< 300 m/s) ja
torpeedoperäisen luodin peräpään muotoilustakin alkaa koitua todellista hyötyä
ilmanvastuksen voittamisen kannalta. Kiinteiden tai nestemäisten väliaineiden vastus
vähenee "vain" logaritmisessa suhteessa. Toki merkittävästi sekin.
Kun luodin pituus läpimittaan verrattuna on yli kolminkertainen (ammus on suhteellisesti
pidempi kuin Kruppin Standardi-Luoti), alkaa sen läpäisy saada "nuolimaisia",
eikä pelkästään luotimaisia ominaispiirteitä. Selkeimmin ne ilmenevät
torpeedoluoteja ammuttaessa. Ranskalainen kenraali Desaleux kiinnitti niihin erityisen
huomion, ja hänen havaintoihinsa perustui v. 1898 käyttöön omaksuttu pitkä,
virtaviivainen torpeedoluoti "Balle Desaleux". Jämeän taljajousen nuolen
iskunopeus on vain joitakin kymmeniä metrejä sekunnissa, mutta jos sen kärki on
osaavasti valittu, se voi lävistää norsun (paksuimmasta kohdastaan!), tai hiekalla
täytetyn 10 litran muoviämpärin, johon tavanomaisten kiväärikaliberien tavanomaiset
metsästysluodit useimmiten pysähtyvät.
Harjoitus- ja metsästysammunnan turvallisuusnäkökohtiin kiinnittävät latausfirmojen
kanssa yhteistyötä tekevät asetoimittajat harvoin huomiota. Lataamot lataavat
supupatruunoita mieluimmin "Vain Virkakäyttöön": Koti- ja vientimaiden
armeijoille, militioille ja cioille, ainoina kriteereinä maksimaalinen iskuenergia
(teoriassa) tietylle etäisyydelle ja lentoradan minimaalinen kaarevuus. Väliä hällä,
vakautuuko luoti käytettävien aseiden rihlannousun antamalla kierrosnopeudella, ja onko
luodin nopeus eri ase-yksilöissä todellakin alisooninen, ehkä trans-sooninen, vaiko
peräti yliääninen tavanomaisimmissa vallitsevissa ilmasto-olosuhteissa. Ohi tai läpi
ammuttujen luotien tuottamista riskeistä piitataan virkakäytössä vieläkin vähemmän:
"Shit just happends sometimes.!"
Vaimenninlatausten siviilikäyttöä, tai ainakaan niiden kotilatauksen mahdollisuutta
"ei ole olemassa" painetun valistuksen mukaan, joten ampuma-turvallisuuskin
voidaan unohtaa hyvällä omallatunnolla: Satunnaisesti julkaistavat latausreseptit saavat
perustua sellaisten ruutien käyttöön, joilla sattuu alilatausdetonaatioita ennemmin tai
myöhemmin. Luoditkin ovat harvinaisia, kalliita, tai jo pois tuotannosta. Ihan kaikkeen
painettuun sanaan ei ole viisasta luottaa: Voi mennä henkikin!!
Onneksi on Internet ja GOW-sivu! Ilman kovinkaan huganhajuista oma-kehua tohdimme tehdä
tiettäväksi, että meillä on ainakin toistaiseksi maailmanlaajuinen monopoli
erikoislataus-reseptien jakelun alalla.
Puheenalainen "piekkari-lausahdus" joutuu ehkä uuden arvion kohteeksi, kunhan
.22 LR:n irtokomponentteja aletaan myydä Suomessakin käsinlataajille, tai kun TODELLA
aliäänisiä .22 LR-patruunoita on jokaisen asepuodin hyllyillä, kohtuuhintaisina
tuontivalmisteina, ehkä Venäjältä, Kiinasta tai Brasiliasta. (Kohtuu-hintaisuuden
vaatimus poissulkee Lapua/Schönebeckin kilpailusta, ja dollarin kurssin nykyinen taso
toistaiseksi myös Remington/Aguilan). Tässä ja nyt voidaan lausuma sivuuttaa joko
puujalkavitsinä tai harkitsemattomana möläyksenä - ellei peräti myyntipuheena. Olenpa
joskus ennenkin lukenut, ja jopa omin korvin kuullut erämiesten tupa-illassa
"Liturgian Kevytlataus-villitystä Vastaan":
Tilaisuus oli paikallisen urheilu- ja erätarvikemyymälän järjestämä (Joensuussa
vuoden 1984 kevättalvella), ja kansanvalistus tietenkin sen mukaista. Luennoitsija
VV:lta; joku paikallisen riistanhoito-yhdistyksen vastaava aktiivi joo-miehenä. Kun
useampikin yleisön edustaja korosti vaimenninlatinkien ja vaimentimien hyötyä
ampumaharjoittelun apuvälineinä ja harjoitteluaktiivisuuden lisääjinä, oli ainainen
argumentti: "Harjoitusaseeksi voi OSTAA pienoiskiväärin. Myös ILMAKIVÄÄRI on
oivallinen harjoitusväline: Kannattaa OSTAA!" Melko niljakkaita sammakoita, koska
valistustilaisuuden teemaksi oli mainostettu "patruunoiden kotilataus".
Paljastui villakoiran ydin: Kaikki pitää aina OSTAA. Mitään ei pidä/voi/saa TEHDÄ
ITSE!
Tarvikkeiden tarjonta on siis "luojassaan". Lisäksi on piekkarin laillinen
käyttöala yhä varsin rajallinen esimerkiksi metsästyksessä, eikä ilmakivääriä
SAISI käyttää riettalintujen tuhontaankaan. Nooh "pumagi jest pumaga, a praktika
praktika", ja pumaagalle eli paperillehan säädöskokoelmat painetaan!
Metsästäjät tosin unohtavat lähes säännönmuksisesti toisen
sananparren: "Kenellä on AIVOT, saa käyttää niitä! MUITA varten ovat
ohjesäännöt!". Ukotus ja aivopesu on kantanut kaunista hedelmää, ja se jatkuu
YHÄ mm. metsästäjäntutkinnon valmennuskursseilla, joille on osallistunut moni
"nuori tiedustelija".
Juuri aseen monikäyttöisyys viehättää 7.62 x 39 mm pulttilukkoluodikon tapauksessa,
kun mahdollisten latinkien koko skaala - hiirinapsauksista laillisiin hirvijysäreihin -
on ladattavissa painoltaan kulloinkin tarkoituksenmukaisilla, eli ei tarpeettoman
raskailla, luodeilla. Pahvihirveen saa poratuksi reiän vaikka 3 gramman painoisella
lyijypallerolla. Vakiopainoiset rk-luodit, painoluokka 8 grammaa, tai
pulttilukkoluodikoihin 150 grainia, tuottavat varsin tasapainoiset lataukset; olkootpa
täystehoisia tai vaikka aliäänisiä.
Vakautumisvaikeuksia ei ole odotettavissa supu-lataustenkaan tapauksessa ja luotien
vaarallinen kantama on suhteellisen alhaisen ballistisen kertoimen takia lyhyehkö.
Raskasluotiset vaimenninpatruunat on kehitelty "Vain Virkakäyttöön" (= toisin
ajattelevien ihmisten ja oikeidenkin rikollisten tai vihollisten TAPPAMISEEN - puhuttaessa
asioista vihdoinkin niiden oikeilla nimillä, sortumatta enää viljelemään
"fyysisen eliminoinnin" kaltaisia eufemismejä). Harjoitusammunnoissa tai
pienriistan pyynnissä riittää alhaisempikin ammuspaino. Käytännöllisen tehon suhteen
ei menetetä mitään, mutta "Debet"-sarakkeelle voidaan kirjata
ampumaturvallisuuden enentyminen ja lataustarvikkeiden yleinen saatavuus, parempi
osumatarkkuus, sekä laukausten huokeampi hinta:
30 - 40 pennin vakioluotien ja runsaan markankin/ kpl maksavien erikoisluotien
hankintahinnan erolla on merkitystä, jos vuotuinen harjoituslaukausten lukumäärä
aletaan kirjata viisinumeroisilla lukemilla. Se vasta potuttaa, jos tyyriit erikoisluodit
tuottavat tauluun kämmenenkokoisia roiskaisuja ja luodinreiät ovat soikeita, eivätkä
ballististen ohjelmien lentorata-ennakoinnit pidä paikkaansa "kylkimyyryssä"
lentävien, presessiossa hoippuvien luotien lisääntyvän ilmanvastuksen takia. Ei niin
pahaa, ettei jotain hyvääkin: "Hoippaava" luoti kaatuu pian lentämään
epävakaana kalikkana, jolloin sen vaarallinen kantama lyhenee ja ampumaturvallisuus
paranee sitä kautta. Aina tärkein tavoite, osumatarkkuus, jää kuitenkin saavuttamatta.
Vertailussa: "Piekkari, vaiko 7.62 x 39 mm luodikko" on viimeksimainitun aseen
valintakriteereistä tärkein siis mahdollisuus säädellä itse, omatoimisesti, patruunan
latausvoimakkuutta ja luodin tehokasta/vaarallista kantamaa, sekä asekohtaista
osumatarkkuutta, tarkoituksenmukaisimman ruudin ja luotityypin valinnalla. Vaikkapa
3-grammaisen lyijykuulan, joka matkaansaatetaan pelkän nallin voimalla. Nykyisillä
polttonesteiden hinnoilla ei "hodzit" ajella ehkä peninkulmien päähän
ampumaradalle, jos harjoitusammunnat voi ampua omalla takapihallakin, häiritsemättä
v..tumaisenkaan naapurin kohmelorauhaa.
"Kissanaivastuksethan" eivät juurikaan ääntä päästä, ja melko
yksinkertainen suputin eliminoi sen vähäisimmänkin napsahduksen. Naapurisopua tuskin
järkyttää aseen kylmälaukauksen melua hiljaisempi (SIC!) laukausääni, jonka
nallinpohjaan lyövä iskuri saa aikaan. Omistin itse vuosia sitten 12 ga haulikkoon
sovitetun .308 x 39 mm sisäpiipun, jolla ammutut laukaukset eivät häirinneet edes
samassa huoneistossa asuvan äiti-muorini iltapäivänokosia. Ampumapaviljonkina toimineen
työhuoneeni mitat ovat 4 x 4 metriä. Haulikon piipunpituus oli 500 mm, sisäpiipun
pituus 320 mm ja työhuoneen sekä äidin makuuhuoneen välisten kahden oven paksuus on 40
mm.
Vaimenninta ei asejärjestelmässä ollut: Sitä ei tarvittu! Pääasiallinen ammustyyppi
oli 8.0 mm/ 3.0-grammainen puristelyijy-pallonen (.31" percussion revolver),
valmistaja Händler & Natermann. Ruuditettujenkin patruunoiden paine oli niin pieni,
että ammuttu hylsy putosi omalla painollaan patruunapesästä. Pelkällä nallilla
ammuttaessa oli tekniikkana yleensä "kartussilataus", eli lyijykuulan pudotus
irrallaan pesään ja lataaminen nallitetulla hylsyllä (= purettu, ruudista tyhjennetty
paukkupatruuna). Luotien voiteluksi havaitsin riittävän niiden pinnalla jo olevan
grafitoinnin, ynnä Dri-Slide -irrotusöljyn sipaisun piipunputkeen ennen ammuntaa ja
muutaman laukauksen välein.
Kyseinen liukaste sisältää "orgaanista molybdeenisulfiidia", eikä siis
MoS2:ta suspensiona, kuten Carlake-kosteudenpoisto-öljy. Dri-Slide on täysin kirkasta,
kypsän skotti-whiskyn väristä liuosta. Silloinen maahantuoja, nyt jo manoille mennyt
firma Finnhunter Oy (Eduard Kettnerin Suomen filiaali) neuvoi aineen käytön
piipunliukasteena. Tuo käyttötarkoitus lienee keksitty Saksassa hetikohta kun
"Slaidia" alkoi olla saatavana siellä. Kotilataajien konstit ovat siis monet,
mutta niiden julkaisukanavat "hakusassa", vaikka kuulopuheet kertovat taas uuden
ase-alan aikakauslehden syntymästä Suomessa, tekijöinään loikkareita ASE-lehdestä,
"relata refero".
Piekkarinpatruunat ovat tehdasladattuja tehtaiden mieltymysten jälkeen, eivätkä
käyttäjän aseen yksilöllisten ominaisuuksien mukaisiksi hienosäädettyjä, kuten 7.62
x 39 mm kotilatingit. Jos piekkarinpatruuna puretaan (ruudin vähentämiseksi tai sen
vaihtamiseksi), turmeltuu luodin perä muotopuoleksi. Tarkkuudelle saa heittää hellät
jäähyväiset! Ruudin sytytyskin häiriintyy, koska hylsyn avattu niippaus ei enää
tuota mitenkään yhdenmukaista luodin irtoamisvastusta.
7.62 x 39 mm patruuna on ladattavissa lähes "penniläistehosta" käytännössä
riittävään hirvenkaato-tehoon, jotakuinkin aukottomasti, omaksuen vuoroin aiempaa
hidaspaloisempi ruuti ja vuoroin aiempaa raskaampi luoti, 3-grammaisesta 13-grammaiseen
saakka; joskus lyijyseosluoti, useimmiten kuitenkin vaippaluoti. Huomattakoon sentään,
että latauksen muutoksia ei pidä tehdä useampia kuin yksi kerrallaan, ja kaikista
komponenttiyhdistelmistä on tehtävä pikkutarkat muistiinpanot. Esimerkillisiä ovat
Markuksen ja KJA:n testiraportit, mutta niitäpä ei olekaan tarkoitettu yhden
lehdenvihkon yhden artikkelin tarpeisiin, vaan yleismaailmalliseen jakeluun - muutamin
poikkeuksin.
Käytetyt ruudit on valikoitu siten, että niitä on yleisesti saatavina, eivätkä
yleiseen jakeluun tarkoitetut reseptit saa tuottaa detonaatioiden tai muiden yllätysten
riskiä. Joidenkin testattujen ruutilajien hankinta ei ehkä ole mahdollista ulkomailla,
ja Suomessakin joudutaan turvautumaan (krö-hömm) "tiettyihin
erikoisjärjestelyihin" esim. paukkupanosruuti N305:n hankinnassa. Laadultaan
tuntemattomiakin ruuteja on testattu, mutta reseptejä ei voida julkaista, ennemkuin laji
ja saatavuus on selvitetty. Italialaisten B & P 12 ga Skeet-haulikonpatruunain
purkuruuti on esimerkiksi mitä parhainta 9 x 19 mm "paviljonkipatruunoihin",
joissa jopa N305 on liian hidaspaloista (SIC!), mutta sitä tuskin myytänee
purkkitavarana kotilataajille tässä Magnum-hulluuden riivaamassa maailmassa.
Myös luotien on oltava jatkuvasti saatavaa eikä mitään ylijäämätavaraa, jonka
tuotanto on jo historiaa. Suosimme sellaisia luotityyppejä, joille voidaan ennakoida
valoisaa tulevaisuutta kotimaassa ja maailmalla. Kuparivaippainen Sako 145A lukeutuu
niihin. Samoin Lapua S374, samassa kaliberi- ja painoluokassa. Siihenhän itsekin ihastuin
jo lähes 20 vuotta sitten, jos kohta varsinainen suosikkini on valuluoti LEE 311-93-1R;
todellinen monikäyttö-ammus "taskumutkista Magnum-luodikoihin". Ylimalkaan ei
ole järkevää julkaista latausreseptejä ruudille, merkki: "EI OO!" ja
luodille, merkki: "VALMISTUS PÄÄTTYNYT!", vaan saatua tietoa on muidenkin
voitava hyödyntää.
Aivan kesyt 7.62 x 39 mm "Kissan aivastukset" ja "Paviljonkipatruunat"
ovat vielä testaamatta, koska GOW:in koeampujien aseet ovat olleet Kalashnikovin
heimokantaa, eli hankalia ruokittavia käsin, papu kerrallaan, suoraan patruunapesään.
Jonkinlaiset latauspinsetit tai lipassolaan kiinnittyvä syöttöränni on mahdollista
askarrella? Näiden matalapaineisimpien latausten laadinnassa voidaan soveltaa samoja
yleisohjeita kuin .308 Winchesterin tai 7.62 x 53R- kaliberien tapauksissa. Pienempi
hylsyntilavuus tekee 7.62 x 39 mm patruunoista erityisen sopivia sisäratakäyttöön
lyijykuulilla (nykyisin 7.65 mm hirvihauleilla), vaikkapa pelkillä nalleilla ampuen, ja
hylsykin on helppo holkittaa erityiseksi "kissanaivastus-hylsyksi".
Jos ja kun 7.62 x 39 mm pulttilukkokiväärien valikoima alkaa runsastua, täytetään
varmaan tuokin pikku aukko tiedoissa. Mikään uutuus ei 7.62 mm GeCo-patruunaa ampuva
pulttilukkoase ole sinänsä Suomessa: Jo 1980-luvulla niitä rakenteli Lahden Invalidien
Työkeskus, rautoina Mosin-Nagant M1891:n lukkouurna, mutta tuohon aikaan ei vielä
noussut erityisempää kysyntäboomia. Asetuotanto keskeytyi kai asetarkastus-byrokratian
yhtenä seuraamuksena.
Unohtuipa mainita toinen "sammakko", johon moni on kiinnittänyt huomionsa:
"...hirvestykseen laillisia, muttei toki suositeltavia, patruunoita Sakon 156 gr/
10,1 g:n 225A Super Hammerhead - luodilla, panoksena 1,80 g N130:a." Heräävä
kysymys: "Miksi ei lataus ole suositeltava hirvestykseen?" Onhan se laillinen ja
riittävän tarkkakäyntinenkin tarkoitukseen. Käyttökelpoisuus on kiinni
peränpitäjän taidosta ja mielenmaltista, hirven anatomian tuntemuksesta, sekä
hirvestysreviirin olosuhteista: Joudutaanko yleensä ampumaan yli 100 metriin, vai
ammutaanko tavallisimmia haulikkohollille, taikka lähemmäksikin.
Osumaenergioiltaan "laittomillakin" aseilla (Berdanilla, täyteishaulikolla,
sotilaspistooleilla ja jopa pienoiskiväärillä) on vuosikymmenien juoksussa hirvestetty
hyvällä menestyksellä - kautta maailman, missä vain esiintyy hirvilajia Alces Alces.
Iskuenergian Joule-lukemia tärkeämpää on tunnetusti tieto siitä, mihinkä kohtaan
surmanluoti on tähdättävä. Luodilla 225A on ehkä jonkin verran
"dumdum-ominaisuuksia", mutta esimerkiksi taitoa vaativilla
kaularanka-/kaulavaltimo-osumilla ne ovat hirvestyskelpoisempia (= vähemmän
sirpaloituvia) luoteja vaikuttavampia. Yleisesti tunnettuahan on, että .300 Winchester
Magnumissa täysin kelvoton suurriistaluoti voi olla erinomainen .30-30 Winchesterissä,
ja päinvastoin. Myös hirvestykseen...
0506 MM; Pete
"Mä lehden luin..."
Selailin ASE-lehteä nro 2/2000, jonka ostin heräteostona, kun siinä oli tarinaa
omatekoisista luodinvalumuoteista. Ko. artikkelista en löytänyt kritiikin aihetta. Sorvi
on jo rasvattu käyttövalmiiksi ja muotoporia hiottavana firmassa, jolla on asianmukaiset
vehkeet. Käsivaralta ei taida onnistua?
1) Onko GOWiin joskus tulossa tarinaa samantyyppisten luotimuottien valmistuksesta? Satun
tietämään, että Titari on niitä joskus tehnyt, ja Pete ollut ammattityössäkin
metallialalla.
2) Artikkeli Argentiinan Colt M 1911-kopiosta DGFM M1927 kiinnosti jonkin verran, vaikka
tekniikka-asiaa oli hintsusti. Huomio kiinnittyi käännökseen omistusleimasta
"AERONAUTICA ARGENTINA". Oliko Argentiinan Laivastolla omat ilmavoimat?
Operoivatko ne vesitasoilla, vaiko tukialuksilta käsin, jo vuonna 1927?
3) Sitten tullaan aiheeseen "Saksalaisten panssariluodit 1939 - 1945". Paljonko
sen aineistosta on plagioitu GOWin ensimmäisen maailmansodan paukkuherneiden ja
yhdistelmäluotien esittelyartikkelista? Vai ovatko käytetyt tietolähteet vain olleet
samoja?
4) Onko ASE-lehden toimitukseen s-postiyhteyttä ja mikä on osoite? Julkaiseeko lehti
oikaisuja, jos niihin on aihetta?
Nimim. Laatua vaativa lehdenlukija "TeePee"
Muotoporien
käsivarais-hionta on vaativa suoritus, joka on viisainta teettää ammattihenkilöillä,
elleivät kustannukset koidu täysin kohtuuttomiksi. Yrittänyttä ei tietenkään koskaan
laiteta, ja esimerkiksi sorvimessinkiin saa aikaan syvennyksen jollain malliltaan
yksinkertaisella kauhaporalla.
1) Monoliittisten pumppu-luotimuottien valmistuksesta voidaan joskus jotain
kirjoitellakin, kunhan kuvituspuoleen saadaan ulkopuolista apua. ASE-lehden juttu oli
kyllä lähestulkoon tyhjentävä, juuri kuvituksensa ansiosta. (Monoliittinen on
luotimuotti, joka ei aukea pihtimäisten valumuottien tavoin). Esimerkiksi
Minié-tyyppisten luotien tai haulikon "slaksien" valamisessa se on pihtimuottia
käytännöllisempi. Myös paperivaipoitettavan luodin perään on edullista valaa
syvennys, johon paperivaipan reunus käännetään. Alkuperäisissä Berdanin luodeissakin
oli tällainen perämonttu.
Kun ammoin kehittelin Berdanin paperivaippaluotien tuotantokaluston, valettiin
monoliittimuotilla vain liereä luotiaihio, joka sitten kylmämuovattiin ns.
Billinghurst-upukassa (= heijarissa, lontooksi "swage") kumi- tai muovivasaralla
takoen lopulliseen muotoonsa ja mittaansa sekä tiiviiksi. Tuotantoerä oli muistaakseni
neljä heijarisarjaa kaikin varustein. Ensimmäinen haulikontäyteis-muottini oli myös
monoliittinen. Malli oli katsottu Ameriikan Valtojen sisällisen sodan aikaisesta
Pritchett-muotista. Jyrsityssä urassa liukuva valupyrstön leikkuri oli kuitenkin oma
idea, vailla esikuvaa. Muistelen muotin valmistuneen v. 1972. 12 kaliiperin luodin
läpimitta oli 17.0 mm.
Muuan hurjimus ampui "slakseja" 16 kaliiperin haulikolla. Kehui tarkoiksi. Aseen
16.8 mm piipunreikään ei "slaksi" ollut kovinkaan pahasti tiukka, mutta
täyssuppean piipun suuläpimitta oli 15.8 mm. Tuonaikaisissa Vihtavuoren patruunoissa oli
välitulppa muistini mukaan jo/vielä kuin Berdanin luotien taakse sijoitettu vahaproppu
paraffiinivahaa, ja paksuhko pahvilaatta molemmissa päädyissä. Se liukasti piipunputken
tehokkaasti. Täysin joustamaton "purkka-proppu" aiheutti kuitenkin niin häjyn
rekyylin, että se jouduttiin pian korvaamaan muovisella joustotulpalla. Vahaproppuja
jäivät kaipaamaan erityisesti mustaruutipatruunoiden käyttäjät, joiden asehuoltoa oli
piipunreiän seinämiin hankautunut vahakalvo helpottanut huomattavasti.
ASE-lehden jutussa kuvatut pötköluotimuotit poikkeavat edukseen useimmista kaupallisista
valupihdeistä mm. siinä suhteessa, että lyijy kaadetaan sisään luodin valuontelon
kärkipäästä. Valetun luodin lyijyn kuplat eli huokoset tulevat luodin kärkeen ja
lähelle sen pituusakselia, missä niiden vaikutus ampumatarkkuuteen on vähäisin. Luodin
perästä tulee tiivis ja muototarkka, jos muotti on esilämmitetty riittävästi, eikä
valuseoksessa ole lyijyä "hylkiviä" ainesosia, kuten arseenia tai sinkkiä.
Aikoinaan suosi Harry M. Pope kärkitäyttöisiä muotteja, ja nyttemmin jenkkiläinen
muottipaja Hoch. "Pumppumuotteja" valmisti teollisesti latausvälinetehdas Ideal
jo 1800-luvun lopulla paperivaipoitettavien luotien tuotantoon. Luodin pituus oli
säädettävissä portaattomasti, kulloisenkin tarpeen ja aseen mieltymyksen mukaiseksi.
Ei siis mitään uutta auringon alla...
Kuten Pentti Katajan artikkelissa mainitaan, eivät rasvaurat ole mitenkään
välttämättömiä, vaikka luotien liukastus onkin pakollista, ellei piipunputkea rasvata
ennen joka laukausta, mikä on tai oli sangen tavallinen käytäntö suulatausammunnassa,
periytyen Karjalan korpimaiden ammattimetsästäjien taktiikasta ylimuistoisilta ajoilta.
Luodin rasvakuurniin pumpatuista voiteista menee suurin osa hukkaan. Ampumaradan penkasta
kaivettujen luotien rasvakuurnat saattavat olla vielä melkein täynnä liukastetta, jonka
kilohinta on hirmuinen, jos se tuodaan kalliin dollarin maasta asti.
Eipä ihmettä siis, että korvaavia materiaaleja etsitään innokkaasti, ja on jo
löydettykin. Vertailuita on myös jo tehty. Ainoa huomautuksen paikka muotissa
"model Kataja" on luotien valupyrstön leikkurin ylikomplisoitu (joskin
tyylinmukainen) muotoilu. Jyrsityssä lohenpyrstö-urassa liukuva katkaisulaatta on
helpommin toteutettavissa, jos käytettävissä on jyrsinkone. Eräin kikkas-konstein voi
sorviakin käyttää yksinkertaisiin jyrsintöihin, kuten pyrstöleikkurin uran
työstämiseen.
2) Argentiinan laivasto ja ilmavoimat ovat kumpikin itsenäinen aselaji. Artikkelin
kirjoittajaa lienee hämännyt sana: "AERONAUTICA", joka tarkoittaa
"ilmapurjehdusta" esim. ilmapallolla tai
zeppeliinillä eli dirigiibelillä (= motorisoidulla ilmalaivalla). Sittemmin siirtyi sana
tarkoittamaan myös siivinlentoa, koska termi oli jo ehtinyt vakiintua espanjankieleen.
Argentiinan ilmavoimien perustamisen aikoihin oli ilmalaiva vielä täysin ajanmukainen
sotakone. Tietoa siitä, kuuluiko zeppeliinejä maan ilmavoimien alkuperäiseen kalustoon,
ei ole käytettävissä.
3) Panssariluoti-historiikin tekijöillä lienee ollut käytettävissään ainakin Daniel
W. Kentin teos Saksan 7.9 mm patruunoista. Lehtien toimituksissa voivat käsikirjoitukset
lojua vuosienkin ajan ennen julkaisemistaan, mikä muistettakoon. Omasta
räjähdeluoti-artikkelistani ei ole noukittu mitään, eikä sitä lie luettukaan,
koskapa ASE-lehden artikkelista löytyy pikaisellakin läpiluvulla muutamia
epätäsmällisyyksiä - ettenkö sanoisi suoranaisia asiavirheitä:
Alkuperäisen S.m.K.-luodin teräskeernan seos-aineena oli metallinen wolfram, eikä siis
wolframkarbiidi (Lyhenne: WC ei tarkoita näissä yhteyksissä "helpotuksen
huonetta". Lontooksi on wolframin nimi "tungsten", joka alkuaan tarkoitti
wolfram-malmia, mutta lyhenne silti WC, koska se on karbiidin kemiallinen kaava).
Wolfram-metalli tosin muuttui ainakin osittain karbiidi-yhdisteeksi, anastamalla hiiltä
1.1 % hiilipitoisesta raudasta. Mangaanilisäyksellä vähennettiin wolframteräksen
haurautta. Seos oli kehitetty alkuaan työkaluteräkseksi mm. metallisorvin teriin ja
poranterien materiaaliksi. Tunnettu nimellä "pikateräs", koska se kestää
suuriakin lastuamisnopeuksia.
Mainintaa vaille on jäänyt pulakorvike-keernojen valmistus pintahiiletetystä eli
"setseeratusta"/sementoidusta raudasta, kun wolfram-malmin saatavuus
Portugalista loppui ensimmäisen kerran jo 1. maailmansodan aikana merisaarron takia.
Taisi olla vuosi 1917. Länsimaisissa painetuissa lähdeteoksissa tätä vaihetta ei
yleensä tunneta. Rautakeernojen pintakarkaisu suoritettiin verisuola-hiiletyksen jälkeen
"maasepän konstilla", joko kylmään elohopeaan tai jää-hyyhmäiseen
suolaveteen sammuttaen. Wolframteräksisten ja pintakarkaistujen rautakeernojen
läpäisykyvyssä ei ollut ratkaisevaa eroavaisuutta. Ainakaan luotien käyttäjät tai
puhki ammuttujen panssari-ajoneuvojen "Pater Nosteria" hokevat miehistöt eivät
huomanneet eroa.
Ensimmäisten "tankkien" niitit irtoilivat tosin nurinpäin ammuttujen S-luotien
osumistakin. Kohtisuora osuma saattoi tuottaa jopa läpäisyn, koska panssarilevyjen
karkaisukovuus oli epäyhtenäinen: Levyt hiiletettiin nokeavalla kaasuliekillä ja
jäähdytettiin vesisuihkulla. Sitten ne niitattiin kiinni panssarivaunun
runkorakenteisiin. Panssarilaattojen välissä saattoi olla useamman mm:n levyisiä
rakoja, joista pärskyi sisään luotien täytelyijyä. Vaunujen miehistö oppi pian
suojaamaan kasvonsa ja erityisesti silmänsä teräsverkkonaamarilla ja suojalaseilla.
Ensi-säikähdyksen jälkeen ei tankkeja enää pahemmin pelätty, kun niiden heikkoudet
tultiin tuntemaan.
Panssarihyökkäysten kalustotappiot kohosivat pian yli 50 % lukemien. Menetyksistä noin
puolet aiheutti torjunta ja toisen puolen vaunujen voimansiirron heikkoudet,
telaketjurikot, ym. häiriöt. Kun voimansiirtoa ja ohjattavuutta parannettiin, oli
saksalainen pst kiv T-18 jo saatu jakeluun taistelujoukoille, jolloin torjunnan tuottamat
tappiot enentyivät: Usein ei rynnäkköön lähteneistä tankeista palannut yksikään
omiensa tykö. Soitellen sotaan tulleilla amerikkalaisilla oli erityisiä vaikeuksia
houkutella miehistöä panssarivoimiinsa, kun oli havaittu, että ensimmäinen hyökkäys
jäi lähes säännönmukaisesti viimeiseksi taistoksi vuoden 1918 syyskaudella.
Hylsyleima K67 ei tarkoita luodin ominaisuuksia, vaan hylsymessingin kuparipitoisuutta 67
% Cu. K67-messinkinen hylsy on maksimaalisen joustavaa, mutta 33 % sinkkipitoisuuden takia
se oli kertakäyttöinen; sovelias vain paukkupatruunaksi lataamiseen -kertaalleen.
Aiemmasta K72-messingistä valmistetut hylsyt voitiin jälleenladata
kovapanospatruunoiksikin, ynnä paukkupatruunoiksi kahteen kertaan. Panssarikiväärin
Mauser T-18 hylsyt oli pakko valmistaa K-67:stä, koska kuparipitoisempaa hylsyä ei olisi
saatu käsivoimin irti aseen patruunapesästä laukauksen jälkeen. Myös
konekivääreissä tuottivat K67-hylsyleimatut patruunat vähemmän ulosvetohäiriöitä
kuin K72-hylsyiset patruunat.
Taannoin mainittua sintrattua wolfrankarbiidia olivat S.m.K.(H) -luotien
panssarinmurto-keernat, jotka kuitenkin esitellään "wolfram-luoteina".
Ohimennen sentään mainitaan, että keerna valmistettiin metallijauheesta puristamalla.
Wolframkarbiidin seassa oli juuri sen verran jauhennettua kobolttimetallia, että
WC-pulveri voitiin puristaa luotikeernan muotoon kylmiltään. Puriste vastasi
kovuudeltaan suunnilleen liitua. Lopullinen "Widia"-kovuus aikaansaatiin
kuumentamalla keernat lähelle koboltin sulamispistettä, jolloin koboltti hitsaa
WC-jauhehiukkaset kiinni toisiinsa.
Tällä menettelyllä sintrattua keernaa ei voi enää muotoilla muilla keinoilla kuin
timanttilaikalla tahkoamalla. Kauppanimi Widia johtuu sanoista "wie Diamant" (=
timantin kaltainen). Se on tuttu jo 1930-luvun viime vuosilta mm. sorvin teräpalojen ja
vuoriporan terien kärkikiilojen kauppanimikkeenä. Ensimmäinen havainto
kirjallisuudesta, koskien sintrattua wolframkarbiidia, löytyy kuitenkin viihteen
puolelta: Jo 1920-luvun alkupuolella valmistettiin "ikuisesti kestäwäisiä
grammofoonin neuloja" tarkoin salatulla prosessilla, erittäin todennäköisesti
wolframkarbiidi-sintteristä.
Kovametallineula oli hiuksenohut lanka tavanomaisen paksuisen onton teräsneulan
kärkipään sisällä; kuin lyijykynän grafiittipuikko puisessa kynässä. Kestoneula
oli kenties pahanlaatuinen "levynhävittäjä", koska se ei ollut kauaa
myynnissä. Myöhemmät kestoneulat olivat kokonaan kovametallisia, ja niiden
valmistustapa sekä -materiaali oli jo yleisesti tunnettu. Tiettävästi ensimmäinen maa,
jossa omaksuttiin wolframkarbiidi kiväärikaliberisten luotien keernamateriaaliksi, oli
Puola. Siellä oli jo vuonna 1935 kehitelty 7.9 mm Maroszek-panssaripyssy, jonka läpäisy
perustui luodin suureen iskunopeuteen.
Jossakin vaiheessa ennen Saksan sotaretken alkamista oli pst-kivääreihin valmistettu
patruunoita, joiden luodeissa oli WC:ia joko täytelyijyyn sekoitettuna tai
kylmäpuristettuna, täytelyijyn ympäröimänä liidunkovuisena puikkona.
Wolframkarbiidin tehtävänä ei siis ollut toiminta panssarikeernan tavoin, vaan luodin
täytteen ominaispainon lisääminen. Suomalaiset saivat Talvisodan aikaan lahjoituksena
saksalaisten sotasaaliiksi jääneitä Maroszek-kiväärejä, nimellisesti Benito
Mussolinin mutta tosiasiallisesti Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin
henkilökohtaisena lahjana.
("Virallinen Saksa" oli Neuvosto-Venäjän liittolainen, joten aseiden
lahjoittaminen piti suorittaa diskreetisti, välikäsien kautta. Historiamme
"valkoisiin läikkiin" kuuluu veret seisauttava tieto, että Hermann Göring on
ollut todennäköisesti pyyteettömin ulkomaalainen Suomen ystävä tunnetun historian
juoksussa. Hyväksi kakkoseksi tulee Venäjän keisarinna Jekaterina/Katariina, ja Herbert
Hoover vasta pronssitilalle). Juuri suomalaiset alkoivat hämmästellä sitä ballistiikan
lakeja uhmaavaa seikkaa, että Maroszekin luodit puhkaisivat 22 mm paksuisen panssarilevyn
kohtisuoralla osumalla kuin märän pahvinpalan, tehden peukalonmentävän reiän, vaikka
"luotien täytteenä on tavallista lyijyä" (Jatkosodan alkuvaiheessa julkaistun
opasvihkosen kertoman mukaan). Läpäisykyvyn selitykseksi mainittiin luodin suuri
iskunopeus; VO = 1220 m/s.
Jos täytelyijyn ominaispaino olisi mitattu, olisi se ehkä havaittu hyvinkin
epätavalliseksi. On mahdollista, että luotien idea perustui muistumiin nurinpäin
ammutuista 7.9 mm S-luodeista 1. maailmansodan ajalta. Kun saksalaiset alkoivat itse
ladata Maroszek-patruunoita, ne varustettiin panssaripyssyjen PzB 38 ja 39 patruunan 7.9
mm Patr. 318:n luodeilla, joissa oli kovaksi sintrattu keerna, valojuovakapseli, ja
täysin hyödytön kyynelkaasutäyte keernan peräontelossa. Upotus huonontui hiemankin
viistolla osumalla alle 20 mm:ksi. Vahvemmin ladatulla Patr. 318:llakin puhkesi
läpikarkaistu 25 mm panssarilevy vain joskus vahingossa, luodin osuttua levyn johonkin
tavallista pehmeämpään kohtaan.
Toistettakoon, ettei GOW:ssa julkaistua aineistoa ole plagioitu panssariluotijuttuun,
lukuunottamatta termiä "keerna", joka tosin alkaa olla alan käyttösanastoa,
ja sellaiseksi tarkoitettukin. En pane h-kohtaisesti millään tavoin pahakseni teknisten
tietojenkaan poimintaa artikkeleistani: "Uskovaisten tavarat ovat yhteisiä", ja
samoista lähteistähän tietämys on yleensä peräisin, poislukien muutamat
herkku-detaljit, joita kertyi muistiini mm. kirjeenvaihdosta K.D. Meyerin ja muutamien
muiden ballistikkojen kanssa aikana, jolloin nuorimmat asetoimittajat eivät olleet edes
syntyneet, tai he olivat pikkuisia vielä. Alan teknisen sanaston oikeellisuuteen pitäisi
kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota:
Esimerkiksi ASE-lehden ps-luotijutussa esiintyy termi "eloksointi" parikin
kertaa väärässä yhteydessä. ALUMIINIseokset eloksoidaan eli "anodisoidaan"
sähkövirran avulla. Menetelmän alkuperäisin nimitys oli "ELOXAL" (=
ELectrical OXidation of ALuminium). KUPARIseokset (messinki; tombakki) tai kupari
mustataan kemiallisesti, eli ne PEITATAAN kastamalla peittausliuokseen ja kuivaamalla,
joskus huoneenlämmössä, toisinaan jopa lievästi kuumentaen, kunnes väri muuttuu
mustaksi. Väri voi olla oksiidia (+ pelkistynyttä mustaa hopeaa erään reseptin
mukaisesta liuoksesta) tai kuparisulfiidia. Peittausta on tosin myös esimerkiksi
tummuneen messingin keltapoltto kiiltäväksi jollakin kemikaalilla (hapolla, tms.), kuten
hylsyjen kiillotus etikalla, tai sitruunahappo- tahi viinihappoliuoksella.
4) Sähköpostiosoite <aselehti@aselehti.fi> esiintyy otsikoiden
"Tilaajapalvelu" ja "Ilmoitusmyynti" alla, mutta viestit kulkenevat
s-postin välityksellä toimituksellekin. Satunnaisilta lukijoilta tulleiden oikaisujen
julkaiseminen ei kuulu lehden imagoon: "Erehtymättömyyden" illuusioon perustuu
Vatikaaninkin arvovalta! Päätoimittaja on tosin (taas kerran) vaihtunut, mutta lehtien
peruslinjan sanelevat viime kädessä niiden omistajat. Lukijakunta on vakiintunutta,
joten äkilliset linjanmuutokset kostautuisivat piankin; erityisesti poikkeaminen
"paavillisesta periaatteesta
2205 MM; Pete
Nagantin sinistyksestä
Kysyisin epätietoisena sellaista asiaa, että löytyiskö tietoa siitä miksi
omistamassani vuoden 1917 tsaarinajan Nagant-revolverissa on piipussa ja rullassa
erilainen sinistys kun rungossa. Piippu ja rulla on sinistykseltään mustempi ja
kiiltävä, kun taas runko on matta. Onko ase ollut sellainen tehtaalta ulos tullessa, ja
näin ollen alkuperäinen. Vai onko siihen joskus vaihdettu piippu ja rulla?
Nimimerkki Epätietoinen keräilijä.
Vuonna
1917, Nagantisi syntymän aikoihin. Ase lienee valmistettu Väliaikaisen Hallituksen
(maaliskuu - marraskuu 1917) tai kenties bolshevikkien valtakaudella (marraskuu 1917 -
elokuu 1991), eikä se siis ole tsaarinajan tuotantoa. Vuonna 1919 valmistettujen
Nagantien viimeistely on pahimmillaan vieläkin hutiloidumpi, kun asetehtaiden
"laatu-niuhot pikkupomot" oli eliminoitu fyysisesti, kärrätty esimerkiksi
Solovjetskin luostarin "Leiri N:o 1":een, tai he olivat lähteneet maanpakoon,
mikä oli mahdollista vielä bolshevikkivallan ensi vuosina.
Surkeimmat Nagant-yksilöt ovat tosin peräisin 2. maailmansodan ajalta, jolloin asetyyppi
oli ollut "vanhentuneena hylätty" jo yli vuosikymmenen ajan, mutta koska sen
tuotantolinja oli evakuoitu Uralin itäpuolelle ja toinen tallella Tulan asetehtaalla,
voitiin aseiden valmistusta jatkaa (laatutasosta tietysti tinkien) Suuren Isänmaallisen
Sodan päättymiseen asti, tosin vähenevissä määrin. Otaksuttiin jopa, että viimeiset
yksilöt valmistettiin vuonna 1944, mutta joitain Naganteja on koottu vielä vuoden -45
puolellakin. 1917 vuosikerran aseessa ovat liereät tai pyöreät osat, kuten rulla ja
piippu, kai kiillotetut "rättilaikalla", kun taas muodoltaan vaikeampi runko on
voitu jo jättää jopa takomapintaiseksi; minkä nyt harjattu enimmät
"pajahilseet" irti metallilankaharjalla.
Runko-osa oli myös erilaista terästä kuin paineenalaiset osat, joten vaikka runko,
rulla ja piippu olisi mustattu samassa liemessä (mikä temppu oli tehtävä, kun aseita
tarvittiin paljon ja äkkiä), tuli osiin yksilöllinen värisävynsä. Runsaammin
nikkeliä tai piitä sisältävä teräs värittyy violetin sävyiseksi ruskeaksi
(jousiteräkset, kuten Nagantin latausluukun jousi, tai useimpien Lahti L-35 -pistoolien
hylsyn ulosvedin, ja Beretta Modelo 34:n ja 35:n pinnaltaan lasinkovaksi karkaistu
luisti). Raakaan taottuun pintaan jättää mustausliuos myös ehkä ohuemman ja
vaaleamman värin, kuin huolellisemmin esikäsiteltyyn, eli kiiltävämpään
teräsesineen pintaan.
Runko on tosin voitu myös sinistää perinteisellä "jaloruostutuksella", mutta
piippu ja rulla, kiiltäväksi puleerauksen jälkeen vaikkapa uunissa kuumentaen, tai
salpietari-sulatteessa. Jaloruostutus tuottaa erilaisia pikasinistyksiä kestävämmän
pinnan, joka on öljyämättömänä vain puolikiiltävä, koska sitä tehtäessä rauta
tai teräs todellakin ruostutetaan kemiallisesti, ja ruostekerros muutetaan
tummansiniseksi rautaoksiduuliksi höyryttämällä. Himmeyden aiheuttaa pinnan
mikroskooppinen epätasaisuus. Ruostutusliuoksethan syövyttävät teräksen
"rokonarpiseksi". Aito sinistys (jaloruostutuksella) erottuu mustauksesta
mikroskoopilla tai jo 25 x suurentavalla luupilla katsottuna. Suurennettuna "kamalan
näköinen", poiketen mustauksesta: Kiiltomusta pinta on tavallisimmin keitetty
lipeän ja hapettavan suolan liuoksella. Kiiltävä, sininen, ohuehko pinta voi olla
terästä kuumentamalla aikaansaatua "päästöväriä".
Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen, "svabodan" ja sitä seuranneen
"smutnaja vremja:n" kestäessä (vuoteen 1923 saakka) valmistetuissa
Nagant-revolvereissa, kuten myös vuodesta 1941 alkaen leimatuissa aseissa ovat piipun ja
rullan viimeistelyn eritasoisuus runkoon verrattuna pikemminkin sääntö kuin poikkeus
säännöstä. Aseesi osat ovat siis todennäköisesti alkuperäisiä. Jos piippuun ja
rullaan on leimattu 2 - 3 numeroa, jotka vastaavat aseen sarjanumeron 2 - 3 viimeistä
numeroa, on ase "numerotarkka", eli osat ovat jo tehtaalta lähtien samaan
yksilöön kuuluneita. Sekalais-osista koottuihin teoksiin on likimain mahdotonta
löytää edes kahdella täsmäävällä numerolla leimattua piippua ja rullaa, eikä
vuosikertaan 1917 kuuluvaan Nagantiin kannata ryhtyä tekemään väärennös-osiakaan.
Sitä, onko tällaista kokoonpano-numerointia harrastettu Nagantien tuotannossa kaikkina
aikoina, en osaa sanoa.
1105 MM; Pete.
********
Säähavainto Joensuussa klo 21:25: "Nyt on Suomen suloin aika/ Nyt sen luonto
kukoistaa/ Nyt sen..." Ohhoh; väärä raita kasetilla. (30 sekuntia pikakelausta!):
"Sataa vettä/ Sataa lunta/ Sataa pieniä rakeita.!" Nyt meni oikein! Tiedotteen
vokalistit: Harald Björkman & Iivari Kainulainen ensimmäisessä ja Iivari
Kainulainen yksin toisessa näytteessä. Viime vuosisadan ensi vuosien levytyksistä voisi
koota täydellisen "sääkartaston". Myrskyvaroitus annettaisiin 30. 09. 1901
kaiverretulta kiekolta, kuuluen: "Metsän puita tuuli tuudittaa...", esitt.
(Pietarin) Suomalainen Laulu Seura, Mooses Putro's Johdoll.
1105 MM; Pete.
*********
"Rauhaton Status Quo, ante..."
Mainitsit taannoisissa päivittelyissä (17.1.) ainoana Suomen ja Venäjän välisenä
rajantarkistuksena Siestarjoen asetehtaan alueen vaihdon Petsamoon 1864. Itse asiassa
siitäkään asiasta ei milloinkaan saatu sopimusta aikaiseksi. Suomalaiset toki halusivat
kalastusmahdollisuuden alueella, joten Oulun silloisen kuvernöörin ja J.V. Snellmanin
aloitteesta senaatti päätti 14.12.1863, että Jaakopinjoen ja Petsamovuonon välinen n.
20 - 30 virstan alue erotetaan tätä tarkoitusta varten. Tämä ehdotus ei kuitenkaan
koskaan edennyt tsaarille asti.
Siestarjoen alueen tultua ajankohtaiseksi jo aiemmin Snellman oli ehdottanut jo 20.7.1863
että korvaukseksi saataisiin alue Jäämeren rannalta. Tätä ehdotusta taasen ei ikinä
käsitelty Suomen senaatissa. Sen sijaan tsaari päätti 4.2.1864 että korvaukseksi
annetaan "joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä
Stolbovanlahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikoiksi suomalaisille Lappalaisille
kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen,
rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllämainitussa (=Pietarin)
kuvernementissä."
Suomi sai siis vain lupauksen Jäämeren rannikosta, mutta aluetta ei tarkemmin
määritelty ja lisäksi se oli vain toinen kahdesta vaihtoehdosta. Tähän lupaukseen
suomalaiset sitten useaan otteeseen vetosivat, kunnes Venäjän sisäministeriöstä tuli
täysin kielteinen lausunto v. 1885, jonka mukaan tsaari oli jo 1881 päättänyt, että
korvaus annetaan Pietarin kuvernementistä. Sittemmin koko asia hukkui jonnekin Venäjän
byrokratiaan ja asia unohtui Suomessa 1890-luvun kuluessa. (Lähde: Turjanmeren maa,
Petsamon historia 1920 - 1944). Ei siis sopimusta silloinkaan!
Pidä edelleen kynäsi terävänä! (Kuulostaapa hölmöltä näin näppäimistöjen
aikana). Terveisin, Jari H.
P.S. Törmäsin netissä jenkkifirmaan, joka tuntuu
sisäistäneen tietosi puhtaan kuparin kelpoisuudesta vaippamateriaalina. Tekevät
puolivaippaluoteja pehmeiksi hehkutetuilla kuparivaipoilla ja puhdaslyijytäytteillä.
Vaippoja löytyy jopa kuutena eri paksuutena (0,25 - 0,65 tuumaa) ja kaliberivalikoimaa on
6,5 mm:stä .577 tuumaan. Valitettavasti .311-tuumaisia luoteja on vain 180 ja 215
grainisina (.303 Br) ja .308:kin alkavat vasta 130 grainisista. Firma on Hawk Inc, jos jotakuta kiinnostaa. Vielä kun tuo
dollarin kurssi... Jari H.
Pitäisi
pystyä omakustantamaan kirja (jonka myynti, enimmäkseen yleisille lainakirjastoille,
tuottaisi kirjoittajalle/kustantajalle kymmenien tuhansien markkojen pers'neton), joka
sisältäisi kokonaisvaltaisen selonteon Petsamon luovutus-lupauksesta Suomelle. Se
unohtui todellakin 56 vuoden ajaksi, mutta se kaivettiin aikakirjoista Tarton
rauhansopimuksen aikaan vuonna 1920. Pietarin Kuvernementistä oli ilmeisesti jo lohkottu
"Siestarjoen Pyssy-Pajaston" alueiden vastineeksi Repolan ja Porajärven kunnat,
joiden vastineeksi saatiin Tartossa huomattavasti 20 - 30 virstan leveyttä laajempi alue
Petsamosta, kaikkine mineraali-aarteineen.
Sen arvoa ei kumpikaan "korkea sopimus-osapuoli" vielä tuntenut vuonna 1920.
Suomessa oli puhjeta "valko-kapina" Repolan ja Porajärven poisluovutuksen
takia: Siellä oli tukkimetsiä! Petsamo puolestaan "krateerattiin" pelkäksi
arvottomaksi autiomaaksi. Sataman hyödyllisyyttä sentään älysivät tykötehdä
eduskunnassa vasemmiston (SIC!) edustajat, joiden junttauksella saatiin suomalaiset
suostumaan tunnetun historiamme ainoaan rauhansopimukseen, tasavertaisena osapuolena eikä
saneluiden nöyränä kuuntelijana, kuten sittemmin.
Geologeilla ja kullankaivajilla oli jo aavistus siitä, mitä saattoi kätkeytyä
tuntureihin, joiden laella kompassin neula pyöri laakeritapissaan täysin holtittomasti,
kun taas aika seisahtui taskukelloissa, joiden liipottimien teräsjouset tekivät
"siuvatit" malmion magneettikentässä: Magneettivuo oli niin vahva, ettei
kelloja enää koskaan saatu käymään tarkasti, ja kompassien tai bussoolien
magneettineulatkin saattoivat turmeltua, kun Petsamotunturilla oli vaelleltu päivän
ajan. Haluttua kultaa löytyi perin niukasti, ja nikkelin arvo oli tullut tunnetuksi
oikeastaan vasta 1. maailmansodan myötä aseteräksien ja panssarikilpien seosaineena,
sekä luotivaippojen pinnoitteena.
Suomalaisten omat resurssit eivät riittäneet malmion hyödyntämiseen, joten
kaivostoiminnan lisenssin haltijaksi päätyi brittiläis-kanadalainen MOND. Loppu onkin
jo yleisesti tunnettua historiaa, aina "Petsamon palauttamiseen" saakka. (HUOM.
sanamuoto!). Nykyisin alkavat olla mineraalit jo otettuina talteen. Kokonaiset tunturit
ovat siirtyneet toisille karttaruuduille, Ukko-Kolin kokoisiksikin sivukivikasoiksi.
Alueella ei ole enää arvoa turistikohteena, kuten oli 1930-luvulla. Ympäri vuoden sula
Jäämeren satama voisi tasapainottaa jossakin määrin Suomen elinkeinotoimintaa, jos
satamien sijainnilla on yleensä enää entisenlaista merkitystä. Kaikenlaisen tuottavan
elinkeinotoiminnan keskittämisestä Vaasa-Kotka linjan eteläpuolelle lienee jo
"Socintern" eli EU-Komissio päättänyt Suomen puolesta: Maaseutuamme tarvitaan
enää suurpetojen luonnontilaiseksi laidunmaaksi.
Suomen ja Venäjän välinen rauhattomuuden tila on totaalinen ja absoluuttinen;
kirjaimellisesti Status Quo. Rauhansopimuksen muodollisen solmiamisen tarpeeseen en ryhdy
ottamaan kantaa, muistaen venäläisen sanonnan: "Pumagi jest pumaga, a praktika
praktika!". Sopimukset ovat olleet vahvemman osapuolen mielestä "pelkkiä
paperilappusia" riippumatta siitä, kuka naapurissa on kulloinkin vallan päällä.
Äskeinen sanonta on yleensä sovitettu J.V. Stalinin suuhun, mutta käytäntö on ollut
käytäntöä jo ainakin Pähkinäsaaren ristinnuoleskelu-rituaaleista alkaen, 12. 08.
1323 länsimaista ajanlaskua.
Entisinä aikoina tosin taisivat sotaansyylliset löytyä useammin Tukholmasta kuin
Novgorodista, Moskovasta tai Pietarista. Toisten housuillahan on helppo istahtaa nuotion
hiillokseenkin... Suomi-Ruotsin historian aikakaudelta ei äkiksestään muistu mieleen
yhtäkään täysijärkistä kuningasta. Nykyisen Bernadottein hallitsijasuvun noustessa
valtaistuimelle oli Suomi jo saanut suuriruhtinaskunnan aseman Venäjältä, ja suuremmat
valtuudet päättää sisäisistä asioistaan, kuin mitä meillä on tässä ja nyt. Eräs
syy hätiköityyn Euroopan Unioniin liittymiseen oli uhka, että Venäjä alkaa muistella
historiaa ja maantiedettä: "Missäs se luoteisraja kulkikaan ennen Nikolai Viimeisen
vallastaluopumista? Pohjanlahti... Tornionjoki.!"
EU-liittymisen houkuttimet ovat osoittautuneet katteettomiksi lupauksiksi: Keskivahva olut
maksaa yhä pari kymppiä per litra ja halvimmat paperossit reilun kympin per
"sippitoppa"; hinnasta verojen osuus kai runsaat 80 % Suomen kansan
"kusettamisen" historia on ollut pitkä: Se alkoi "ristiretkiksi"
kutsutuista rosvoretkistä, ja on todennäköistä, että lupauksilla sekä uhkakuvilla
voidaan uunottaa eli ukottaa sinisilmäistä kansaamme aikojen loppuun asti. Uunottajat ja
ukottajathan ovat usein myös hoplofoobikoita.
PS. Puhtaan lyijyn ja puhdaskuparin hyödylliset ominaisuudet on tunnettu USA:ssa jo kauan
ennen meidän päiviämme. Sanooko tuotemerkki "Bitterroot" mitään?! Bill
Steigersin julkaisemat "Bulletiinit" olivat hauskaa ja opettavaista luettavaa
1980-luvun keskivaiheilla. Suomessa valmisti ainakin yksi kaveri lejeerattuja luoteja
kotitarpeiksi aikana, jolloin hirvipatruunat piti vielä latauttaa Sakolla
tehdaspatruuna-pakon takia. Ilmeisesti jo silloin alettiin kiinnittää alustavasti
huomiota puhdaskuparin erikoisominaisuuksiin vaippa-aineena. Tosin lienevät Sakolla
olleet muistissa myös Lorenzin "pantsari-luodit", joiden yli sai ajaa raskaalla
junalla, täytteiden irtoamatta vaipasta.
1505 MM; Pete
Vajaitako latinkeja Firman patruunoissa?
Etusivulla on linkki rk:n sivuille,
jossa kerrotaan "Firman" käyttämän patruunan lataukseksi 1,7 g N125 -ruutia.
Toin aikanaan "tuliaisina" panoksia ja päätin kerran purkaa yhden: Lataus oli
1,63g jotakin ruutia (N125?). Mikä on totuus? Vai onko latauksia ja ruuteja vaihdettu
välillä? Onko tietoa, mitä ruutia/latausta Sako/Lapua käyttävät siviilimarkkinoille
ladatuissa rynkynpaukuissaan? Ja vielä lopuksi, onko täyttä hugaa, että alamittaiset
.308" luodit kuluttavat piippua ohipuhalluksella (tai rautavaippaluodit) rk:n läpi
laskettuna? Ei liene totta ainakaan supu-latingeilla?
"Epäilevä Tuomas".
1.7
grammaa ruutia N125 on nimellinen latausmäärä, joka ei lähimainkaan aina pidä
paikkaansa milligrammalleen. Ruutia ei liene vaihdettu, mutta latausmäärä
"uudelleenharkitaan" jokaisen ruutierän käyttöönoton yhteydessä.
Patruunatehtaille tynnyritavarana myytävä ruuti ei ole vakioitua, kuten kotilataajille
myytävä purkkiruuti, koska lataamoilla on pelit ja vehkeet patruunoiden testaamiseen ja
annoksen säätelyyn, antamaan luodeille tietty keskimääräinen lähtönopeus tietyllä
toleranssilla (vähintään ja enintään), tietyllä patruunapesän huippupaineen
tasolla. Suomalaiset ruudit valmistetaan tuotantoerinä, joiden ominaisuudet ovat aina
hiukan yksilöllisiä. Maailmallakin lienevät vain pallojyväiset Ball-C (2) ja WC/
Hodgdon H870 ruuteja, joita on tuotettu jo vuosikymmenten ajan jatkuneella prosessilla,
joutuen toki hienosäätämään - montakin kertaa päivittäin - ruutiin sekoitettavien
lisäaineiden pitoisuuksia.
Säätötarpeet saadaan selville muutaman tunnin välein suoritettavilla analyyseillä,
kalorimetrisillä tutkimuksilla, ja testiammunnoilla. Näin siis "Ameriikan
ihmemaassa". Tosin myös ainakin Venäjällä ja Saksassa on valmistettu noin 110
vuoden ajan perki-savuttomia tai vähäsavuisia ruuteja, joiden latausten painomäärä
patruunoissa on vakio. Suomessa on ilmeisesti ruutien tilavuusmäärä vakio, ainakin
N125:n tapauksessa, koska 7.62 x 39 mm patruunan ruutitila 8-grammaisen vakioluodin kera
täyttyy varsin tiiviisti vakiolatauksesta. Paksuseinämäisimpiin hylsyihin joutuu N120:n
max.-latingin rutistamaan, tai (suotavammin) vähentämään sen painomäärää. Ruudin
N125 tilavuuspainosta tai energisyydestä ei löydy julkaistuja tietoja. (Quick Load-
ballistiikkaohjelmassa voi ollakin? Kirjoissa ei). Purkamasi patruunan ruuti kuuluu
ilmeisesti johonkin lämpöenergialtaan hieman keskimääräistä tyrnävämpään
valmistuserään.
Ruutia on tarvittu 0.07 gramman verran keskivertolatinkia pienempi määrä antamaan
vaadittu keskimääräinen luotinopeus, nostamatta painetta patruunapesässä ja kaasun
ulosottoaukon kohdalla yli sallitun enimmäismäärän. Alle 0.10 gramman vaihtelu
miinus-suuntaan voi johtua myös ruudin kyseisen valmistuserän keskimääräistä
pienemmästä tilavuuspainosta. Patruunoita koneellisesti ladattaessa, jopa sata papua
minuutissa, on ruudin tilavuusannostelu ainoa käyttökelpoinen menettelytapa. Ladatut
patruunat kuitenkin punnitaan, ja tuotantolinjalla väijyvä automaattivaaka heittää
ylipainoiset tai köykäisiksi havaitut patruunat yli laidan. Hylsyjen ja luotien
tuotantolinjoillakin lienee vastaavanlaiset "inhimillisistä tekijöistä"
vapaat lajitteluautomaatit. 0.07 gramman painovajaus tuskin saa vielä aikaan edes
patruunan luokittelua "vaja-laatuiseksi", saati sen hylkäystä.
Luodille Sako 117A saadaan 415 mm testipiipulla keskimäärin 740 m/s lähtönopeus
maksimipaineisella latauksella tölkkiruutia N120, annos 1.72 grammaa. (Ruuti N125
poikkeaa kotilataajille myytävän ruudin ominaisuuksista ehkä vain siinä suhteessa,
että se on vakioimatonta, koska sitä myydään vain patruunalataamoille). 8-grammainen
kokovaippaluoti saa siis lähtiessään 2190.4 Joulen liike-energian testipiipusta. 1.72
grammaa ruutia N120 sisältää keskimäärin 6364 Joulea kemiallisesti sidottua energiaa.
Kun se kerrotaan hyötysuhde-lukemalla 0.32, saadaan lievästi pyöristäen lukema 2036.5
Joulea. (Hyötysuhde 32 % on joskus ammoin laskettu rynnäkkökiväärille M 62. Se, ja
hukkaenergian osioiden erittely, on julkaistu vuonna 1970 "Yleisessa Aseopissa".
Vuoden 1998 "Yleisestä Ase- ja Asejärjestelmäopista/ Luonnos" tietoa ei
löytynyt, eli vanhaa kirjaa ei pidä koskaan hukata, vaikka uusiakin julkaistaan
ajoittain).
Testipiipussa ei tietenkään ole kaasumäntämekanismia, joka vähentää hyötysuhdetta
noin 0.5 %-yksikön verran. Jos se, ja kaasusylinterin "vuotohävikki",
huomioidaan, päädytään toteamukseen, että ruutien N125 ja N120 eroavaisuus on
jokseenkin olematon ballistisesti, mutta kilohintojen ero on tietenkin huomattava.
Patruunalataamot ostavat ruutia junalasteittain ja kotilataaja ehkä kilon tölkin
kerrallaan. En tahdo tuottaa katkeruutta, jonka nostattaisi kotilatureille ja tehtaille
myytävien ruutien hintojen eron mainitseminen kertaluokkina.
Mieleen tosin muistuu erään Saksassa asuvan ASE & ERÄ-lehden kirjeenvaihtajan
artikkeli "Oi kallis kotimaa!", julkaistu kai v. 1985. Lehteä kustansi vielä
silloin Sopuli-Kustannus Oy. Syyskuun 9. jälkeen (1985) ei juttua olisi enää painettu,
kustantajan vaihduttua. Pakinassa hämmästeltiin VihtaVuoren ruutien huokeutta Saksassa
ja kalleutta Suomessa. Kummassakin maassa myytävä tavara oli vakioitua
"kanisteriruutia". Vähittäismyyntihintojen huikealle erolle ei löytynyt
selitystä.
Kolminkertainen "hugaa"-huuto sadunkertojille!
Lievästi alimittaisten luotien ohipuhalluksen, sekä rautavaippaisten luotien
piippuaturmeleva vaikutus on todellakin täyttä hugaa eli "myyntipuhetta",
ainakin supulatinkien tapauksessa. Piipunreiän turmelevat tehokkaimmin suuren
ruutimäärän tuottama kuumuus ja korkea paine. Supulatinkien painetaso on yleensä jopa
liian alhainen koska parhaita supu-ruuteja saa vain puretuista "Firman" eli
SA-INTin manöövereiltä kähvelletyistä paukkupatruunoista, kunnes Sokol Porohan tai
Norma R1:n tuonti vakinaistuu. (R1:n ruutivakioita laskeskeltiin taannoin Kiteen
aseseppäkurssin sisäballistiikan oppitunneilla "ahaa"-elämyksin: Sen
ominaisuudet kiväärien vaimenninpatruunoihin ovat mitä parhaat).
Myöskin varsin kelvokkaaksi supuruudiksi osoittautuneen N310:n annos 8-grammaisen luodin
takana on varttigrammasta alkaen, eikä juurikaan yli 0.30 grammaa. Latingin
lämpöenergia on 0.30 gramman annoksella 1260 Joulea. Vertaa Virallisen Valistuksen
"siunaaman" N120:n enimmäisannoksen 6364 Jouleen: Melko tasan viidesosa. Tuo
suhdeluku säilyy vakiona, vaikka ruudin N310 lämpöenergian Joule-määrä vaihtelisikin
hiukan suuntaan tai toiseen taulukoidusta keskiarvosta 4200 J/g,
valmistuserä-kohtaisesti.
(Tarkempia lukemia saataneen Quick Load- ballistiikkaohjelmasta, josta on jo tekeillä
esittely GOW:iin. HUOM. Tähän päivitykseen on editoitu ballistiikkatutkija KJA:n laaja
tutkimus 7.62 x 39 mm supulatingeista. Laaja valikoima ruuteja ja luoteja. Testilaukaukset
on painetestattu).
Jos luodin rautavaippaisuus ja huomattavakaan alimittaisuus vaikuttaisivat esimerkiksi
konetuliaseiden piippuihin niin turmelevasti, kuin myyntipuhujat antavat ymmärtää,
eivät monet huomattavat "sotavaltiot" (mm. Saksa, Itävalta-Unkari, Venäjä ja
Kiina) olisi milloinkaan omaksuneet rautaa vaippa-aineeksi. Sveitsiläinen professori
Hebler, joka havaitsi raudan kenstiksi materiaaliksi vuonna 1885, oli maailmankuulu
huippuballistikko, jonka muutamat ideat odottavat yhä herätystä yli satavuotisesta
"Prinsessa Ruususen unestaan". Jokainen rautavaipan omaksunut maa suoritti
lisäksi omat soveltuvuustestinsä, joista Spandaun varikon vertailut v. 1887 lienevät
tunnetuimpia saksankielen taitajille.
Jos ruutikaasun ohivuoto polttaisi piipun "mörköjutuissa" kuvaillulla tavalla,
olisivat venäläiset mitoittaneet ainakin Maxim M/-09:n isokaliberin läpimittaan 7.80 mm
tai vähän allekin, eli luodin M/ 1908 mittojen mukaiseksi. Tuo luoti oli jo hyväksytty
yleiseen ja lähes yksinomaiseen käyttöön Venäjällä. Kk:n piipun isokaliberi on
kuitenkin reilusti yli 7.9 mm. Kovin tiukan luodin kitka(lämpö) tuottaisi piipunputkelle
pikaisemman turmeluksen kuin kaasun ohivuoto täystehoisen 7.62 x 53R- patruunan
paineella, jopa rihlankuurnien koko leveydeltä.
Piipunreiän kovakromauksen arvellaan olevan selityksenä sille oudolle ilmiölle, että
venäläisten ja kiinalaisten Kalashnikovien ja niiden kloonien piiput kestävät
"teräsvaippaluoteja". Mutta kestiväthän kromaamattomat piiput jo
1880-luvulla, jolloin ne olivat vielä hiiliterästä; korkeintaan hieman nikkelillä
seostettuja, eikä modernista kromilla ja molybdeenilla lejeeratusta piipputeräksestä
osattu uneksiakaan. Rautavaippaluoteja parjaaville myyntipuhujille saa siis esittää
(kolminkertaisen "hugaa"-huudon kohottamisen jälkeen) ilkimielisen epäilyksen,
että "taitaapa olla esitelmöijällä aukkoja tiedoissa asehistorian, sekä
metallurgian ja sisäballistiikan alalla? Ai-ai, hyh-hyh-hyy: Epäpätevä valistaja
tuottaa häpeän ensisijaisesti työnantajalleen!" (Mörkötarinoita kerrotaan toki
useimmiten vastoin omaa parempaa tietoa, ja alkaneepa tietämyksen taso olla parempi
niiden kuulijakunnankin keskuudessa).
Vihjeenä saa vielä mainita, että: "Jotenkuten tyydyttävän tiedontason
saavuttaminen vaatii aikansa, joten palataanpa asiaan esimerkiksi vuonna 2040!".
Kovakromauksen taitokin lienee silloin opittu - jopa Suomessa. Uusien aseiden piipunputket
lienevät kuitenkin silloin "palliseerattuja" jollakin keraamisella
materiaalilla. Teknologia on jo olemassa - odottamassa sotaa tai sodan uhkaa, jota
tarvitaan nähtävästi aina vauhdittamaan kehitystä, tai vähintäänkin
aseidenvastaisen myrkynkylvön harjoittajien vaikutusvallan heikentämistä tavalla tai
(krö-hömm) toisella.
1005 MM; Pete
Unohdettu asenero
Saiskos "pitkän ja uuvuttavan" historiikin asenero Andrew Burgess:sta ja hänen
innovaatioistaan?
Kiitos! KJA
Andrew
Burgess on kirjaimellisesti Unohdettu Asesuunnittelija, josta löytyy tässä ja nyt
käytettävissäni olevasta kirjallisuudesta vain muutama lyhyt maininta. Burgessin
konstruktioiden mukaisia aseita valmistivat useammatkin suuret asetehtaat, kuten Colt
Patent Firearms Mfg. Co. vähäisen määrän vipulukkoluodikoita Colt-Burgess,
mutta runsaammin revolverinpatruunoita ampuvia pumppuluodikoita ja -piekkareita malli Colt
Lightning. Burgess osallistui myös Winchester-vipulukkoluodikoiden
kehittelyyn, mahdollisesti jo mallista 1866 alkaen, ja markkinoi patentoimiaan
asekonstruktioiden parannuksia myös Whitneyn ja J.M. Marlinin
tehtaille.
Burgess oli J.M. Browningin tavoin "freelancer-konstruktööri", joka ei
sitoutunut minkään firman palvelukseen: Luovuus olisi nahistunut liekaan kammitsoituna,
"ruukin renkinä" oltaessa. (Aimo J. Lahdelle tarjottiin USA:ssa vastaavanlaista
asemaa koko aseteollisuuden, eikä minkään yksittäisen firman taholta:
Työsuhde-keksijöiden aikaansaannoksiin oli alettu "kypsyä"). Patentteja oli
Burgessin nimissä noin 600. Muutamat niistä kattoivat vain jonkin pikkuparannuksen,
mutta jotkin täydellisen asekonstruktion. Burgessin "Eskon puumerkki" löytyy
monien asemallien yksityiskohdista, mutta nimeltään tunnettuja Burgess-asekokonaisuuksia
ei ole montakaan.
Tunnetuin lienee "linkkuun taitettava" taisteluhaulikko, jota voitiin kantaa
vyökotelossa sortuukin (= päällystakin) helman alla jokseenkin huomaamattomasti,
vetää se esiin, ja oikaista tulivalmiuteen parissa sekunnissa, ynnä tyhjentää
patruunamakasiini, myös parin tai muutaman sekunnin aikana. Aseen pumppumekanismi oli
ilmeisen etevä: Pumppausliike suoritettiin laukaisukädellä. Aseen pistooliperä liukui
ees-taas tukinkaulaa pitkin. On hämmästyttävää, ettei tämä rakenne ole sittemmin
yleistynyt, vaikka sen omaksumisella voitaisiin ehkä saada aikaan ratkaisu etutukista
pumpattavien aseiden (myös piekkareiden) yleisesti tunnettuun epäkohtaan: Tavanomaisen
pumppupyssyn tarkkuudesta ei saa selkoa tuelta ammuttaessa! Usein ovat käsivaralta
ammutut kasat pienempiä kuin tuelta tähdätyt.
Burgessin "poliisihaulikko" lienee ollut ainoa hänen omalla nimellään
markkinoitu ase, ja se tunnetaan vain taisteluhaulikoihin erikoistuneessa
kirjallisuudessa. Colt Lightning-luodikon Burgess lienee suunnitellut kokonaan itse, kuin
myös Colt-Burgess -vipulukkoluodikon, josta alan kirjallisuus mainitsee vain
tuotantomäärän: 6064 asetta. Mallin valmistus lopetettiin Coltin ja Winchesterin
välisellä herrasmies-sopimuksella: Vastineeksi lopetti Winchester revolveriensa
tuotannon, joka tosin ei ollut ehtinyt edes käynnistyä kunnolla. Eräässä
revolverimallissa, jonka suunnitteluun osallistui myös saksalainen Hugo Borchardt, oli jo
moderneille revolvereille ominainen sivulle kääntyvä rulla, joka voitiin omaksua
USA:ssa vasta 13 vuotta voimassa olleen patentin rauettua.(Ei ole tosin varmuutta siitä,
tokko tuota yksityiskohtaa viitsittiin edes patentoida).
Keksintö oli jo silloin ehditty omaksua ainakin ranskalaiseen 8 mm Lebel-revolveriin.
Arvellaan Borchardtin myyneen ideansa Ranskan asesuunnittelukomissiolle, kun hän itse
ryhtyi suunnittelemaan vanhemmista Winchestereistä ja Maxim-kk:sta tuttuun
polvinivel-lukitukseen perustuvaa itselataavaa pistoolia. Mutta takaisin varsinaiseen
aiheeseen, eli henkilöhistoriaan: Andrew Burgessin isoisä oli tullut Amerikkaan maan
vapaussodan aikaan, englantilaisten värväämänä palkkasoturina Hessenin
ruhtinaskunnasta, mistä britit pestasivat "jääkäreiksi" kutsumiaan
tarkka-ampujia, pystymättä kuitenkaan johtamaan heitä tehokkaan vasta-sissisoden
taktiikalla, tai varustamaan heitä "Kentuckylaisen riffelin" veroisilla
tarkkuusaseilla.
Tosin jääkärienkin ampumataito saattoi perustua värvätyn omaan ilmoitukseen. Pestaus
suoritettiin yleensä kapakassa, missä miehet vakuuttelivat muutaman pitkän huurteisen
jälkeen "ampuvansa kärpäseltä etuhampaat suusta sadan askeleen
etäisyydelle". Kun pestirahat oli ryypätty, toi ankea aamu tullessaan muistuman:
"Donnerwetter! Eihän kärpäsellä ole hampaita!" Värväri taas muistutti,
että puumerkki pestaussopimuksen alamarginaalissa velvoitti lähtemään sotapolulle:
"You're in the Army now!" Isoisä, sukunimeltään Burgus, jäi keinolla tai
toisella Ameriikan maahan, pestinsä ja sodankin päätyttyä.
Monet Hessenin jääkärit karkasivat jo aiemmin Yrjö-kuninkaan ruoduista siirtokuntien
väen puolelle, kun tapasivat siellä maanmiehiään. Ja usein tapasivatkin: Kenraali
Washingtonin armeijan saksankielen taitoiset propagandistit toimivat menestyksekkäämmin
kuin "tiltut ja äikiät" Suomen viime sotien aikana. Muutamilla
hesseniläisillä oli tosin alkuperäisenäkin "Suunnitelmana A" matkustaminen
siirtolaiseksi Suureen Länteen ja hintavan Atlantin ylityksen kustannusten tökkääminen
äveriääksi tunnetun Britannian Kruunun piikkiin. Oli miten oli, jääkäri Burgus jäi
itsenäistyneen Amerikan Unionin asukkaaksi, omaksuen uuden sukunimen Burgess, joka lienee
merkitty jo jääkärien rulliin. Perki-englantilaiseltahan se kuulostaakin.
Pojanpoika Andrew syntyi tammikuun 16. päivänä 1837 enimmäkseen saksalaisperäisten
siirtolaisten asuttamassa kaupungissa nimeltä Dresden. Isästä eivät kirjat paljoja
pakise. Hän (tai vaari) oli kiinnostunut uudesta taiteenlajista, valokuvauksesta, ja
opetti Andrewille sen uusimmat konstit sikäli kuin niitä tuli tietoon. Andrew toimikin
ennen asealalle siirtymistään valokuvaajana, muunmuassa kuuluisan Matthew Bradyn
ateliér:ssa, ja sisällissodan aikaan Bradyn assistenttina, kun tämä näppäili
rintamakuviaan. Väitetään tosin, että ikimuistoisimmat niistä olivatkin itse asiassa
Burgessin otoksia.
Andrew ainakin kehitti ja vedosti kuvat, koska Bradyn näkö alkoi heikentyä, eikä hän
kyennyt enää sodan aikana työskentelemään hevoskärryillä kulkevassa
pimeähuoneessa. Tuona aikana herkistettiin lasiset negatiivit juuri ennen
kuvaustapahtumaa, eikä lasilevyä peittävä kollodium (selluloosanitraatti-kalvo) saanut
ehtiä kuivumaan ennen kehitysprosessia. Kuivat levyt keksittiin Englannissa vuonna 1864,
mutta ne tuskin ehtivät Burgessin ja Bradyn käyttöön ennen sodan päättymistä
huhtikuussa 1865.
Näppäsipä ne kumpi tahansa, on kuvien tekninen ja taiteellinen taso edelleen
voittamaton mustavalkoisten rintama-valokuvien sarjassa, ellei häädytä vangitsemaan
nopeaa "äksonia". Otosten valotusajat olivat sekunteja, eivätkä sen
murto-osia, tai silmänräpäyksiä. Suurikokoisen "kollodium-märkälevyn"
kuvaustarkkuutta eivät uudemmat keksinnöt yleensä voita. Erottelukykyisempi olisi vain
antiikkinen hopeoidulle metallilevylle taltioitu daguerrotypia, mutta sen valotusaika
mitattiin tiimalasilla: Kymmeniä minuuttejakin.
Tietoa siitä, milloin ja miksi Andrew Burgess lopetti valokuvaus-hommelit, ryhtyen
itsenäiseksi asesuunnittelijaksi, ei löydy vielä tähän lähtöön. Kirja
"Maailman Taisteluhaulikot" on taas kerran poissa hyllystäni (ollut nytkin jo
useamman vuoden ajan), mutta palautunee lähiaikoina. Jos joskus kerron
yksityiskohtaisemmin linkkuuntaittuvasta poliisihaulikosta, täydennän myös sen
suunnittelijan henkilöhistoriaa, jota muistelen ko. lähdeteoksesta löytyvän.
Tämänkertainen "The End" oli unohtua: Andrew Burgess kuoli New Yorkissa vuonna
1908.
1605 MM; Pete
"Ukko-Pekan" kotilatinki
Olen lueskellut hieman juttujasi ja kiinnostuin lataamaan itse patruunoita M 39
kivääriin, kun kaverilla on pelit ja vehkeet. Ajattelin kysyä ehdotusta
oikeansuuntaiseksi lataukseksi, kun olen varannut tarvikkeiksi seuraavat komponentit.
Luoti: Lapua S405 8 g. Ruuti: Vihtavuori N135. Nalli: Lapua Boxer. Hylsy: Kerran ammuttu
Lapua Trainer.
En ole vielä tarkemmin katsonut latausohjeita opuksista, mutta kysyisin, että miten
hyvin mielestäsi tämä rynnäkkökiväärin luoti S405 sopii näihin
reserviläiskivääreihin? M 39 vissiin myös tykkää vähän paksummasta luodista.
Sopiiko mielestäsi tämä 8 g luoti sekä 100 m, että 300 m ammuntaan vai onko 8 g liian
kevyt tuohon 300 metriin?
Haluaisin käyttää vain yhtä samaa latausta kummallekin matkalle. Eli avotähtäimillä
100 m ja 1-4 x kiikarilla 300 m. Aikaisemmin olen ampunut Lapuan Trainer 8 g panoksilla ja
mielestäni kasa on pienempi kuin esim. 12 g Sako Range:lla ammuttaessa. Tästä
päättelin, että tuo 8 g olisi parempi, ja onhan se huomattavasti halvempi sen luotikin
(0.40 mk). Ja miten tuo N135 ruuti passaa tähän tarkoitukseen? Onko sopivaa? Kiitoksia
etukäteen vastauksesta ja jatkakaa samaan malliin.
Terveisin, Ville
Nykyinen Reserviläiskivääri on Norinco:n itselataava "sportteri", kaliberi
7.62 x 39 mm. Luoti S405 käy siihen kuin suutarin sormi sian...(krö-hömm). Siis: Käy
sopivasti.! Kivääriin M 39 (tarkoittanet "Ukko-Pekkaa"?) käy luoti S405 myös
erinomaisen hyvin, vaikka jotkut myyntipuhujat väittävät sen "tuottavan
hehtaari-hajonnan, koska niin kevyt luoti ylivakautuu". Ylipitkien luotien
alivakautumisesta on kokemuksia, mutta ylivakautuminen saa nähdäkseni aikaan vain hiukan
normaalia suuremman "derivaation" eli kiertopoikkeaman rihlojen
pyörimissuuntaan, eli yleensä oikealle. Se taas voidaan kompensoida kiikaritähtäimen
sivusäätö-ruuvin muutamalla napsauksella, koska se on vakiosuuruinen
vakio-etäisyyksille.
Ruudin N135 aloitusannokseksi käy 3.00 gramma tasan; haarukointiväli tarkkuutta
etsittäessä on 3.30 grammaan asti. Raja vedetään hylsyn tilavuuden mukaisesti.
"Salliainen" sallisi max. ladingin 3.37 grammaa, mutta ruutia voisi joutua jo
rutistamaan, tai liruttamaan sen hylsyyn metrisen putken lävitse. Paras käyntikin
löytyy "haarukan piikkien välistä". Latausyhdistelmästä saadaan 7.62 x 53R-
patruunalle hyvinkin tasapainoinen, koska saatiinhan hieman hidaspaloisemmalla N140
(N16)-ruudillakin varsin tarkkoja latinkeja 8-grammaisen luodin kera.
Luoti asetetaan tarkkuuspatruunaan hylsynsuun huulille, eli melko matalaan
asetussyvyyteen. Ukko-Pekan rihlauksen "koonillinen suppelo" eli ylimenokartio
on pitkänpuoleinen, kuten jo alkuperäisessä Mosin-Nagant M/-91:ssä. Oli ympäri käyty
ja yhteen tultu monien kokeilujen jälkeen toteamuksella, että: "Wanhassa wara
parempi!" Luodin vapaahypyn pituus "suppelossa" on tietenkin pyrittävä
minimoimaan, vaarantamatta kuitenkaan luodin pysyvyyttä hylsyssä. Ainakin 2 mm:n pituus
luodin liereää ohjauspintaa pitäisi olla hylsynkaulan tiukassa otteessa, jos
makasiinisyöttöä "pruukatahan". Patruunan lopullisen latauspituuden joudut
selvittämään itse aseyksilö-kohtaisesti.
Juuri tuo luodin vapaahyppy on kai synnyttänyt myytin "hirmuisen hehtaarihajonnan
tuottavasta kevyiden luotien ylivakautumisesta". Jos suppelon läpi (ohjauksetta)
kulkeva luoti kääntyy matkallaan vinoon asentoon ennen työntymistään rihloihin,
kulkee se vinossa myös rihlauksen läpi, ja sen perä ei ole kohtisuorassa asennossa
piipunsuuhun nähden myöskään "väliballistisessa vaiheessa" piipunsuun
edessä, jolloin ruutikaasun paine vielä työntää luotia, mutta ilmanvastus alkaa jo
jarruttaa sen lentoa.
Jos luotiin vaikuttaa symmetrinen (pituusakselin suuntainen) tuuppaus takaapäin, niin
"kaikk' on Ool Räit". Jos taas luoti on saanut lähtökulma-virheen jo
ennenkuin se alkaa kiitää pitkin piipunputkea, vaikuttaa tuo virhe hajontaa
lisäävästi silloin, kun luoti lentää jo toistamiseen vailla piipunputken ohjausta,
aseen suupaineen ollessa moukarina ja ilmanvastuksen toimiessa alasimena. Paljoakaan
viiston ei "moukarin iskun" tarvitse olla, kun syntyy luodin verkkainen
"hyrrähuojunta", prekessio/presessio, joka lisää hajontaa! Luodin
kärkipään epäsymmetria tuottaa vain nutaation, jonka heilahtelutaajuus vastaa luodin
rihloista saamaa kierrosnopeutta. Nutaation laajuus on sitä pienempi, mitä jyrkempi on
rihlannousu, joten "ylivakautumis-teoria" on harmajaa teoriaa, kun taas
"alivakautumis-käytäntö" on erittäin raadollista käytäntöä.
Uutta ja veretseisauttavan ihmeellistä tietoako?! Toisille on, toisille ei: Nämä asiat
on tunnettu ja tykö tehty jo 1800-luvun lopulle tultaessa. Muunmuassa vuonna 1908
julkaistu Wihtori Peltosen "Keksintöjen Kirja, III osa" mainitsee asiasta
muutaman lauseen:
"Ameriikassa on Stevens-Ideal maaliinammuntakivääriä ladattu suun kautta ja on
tällä menettelytavalla saavutettu aivan hämmästyttävän hyviä tuloksia. Syynä on
se, että perästäladattavassa kuulassa muodostuu kuulan perään rihlojen kohdalle
jonkun verran metallisärmiä taaksepäin, jolloin ruudin paine, kuulan tultua pyssyn
suuhun, ei vaikuta aivan tasaisesti. Kun kuula painetaan suun kautta sisään, pysyy
kuulan perä aivan säännöllisenä. Ruutipanos pannaan pyssyn perästä patruunassa.
Epäkäytännöllisyytensä vuoksi ei tapa luonnollisesti voi tulla kysymykseen muualla
kuin maaliinampumisessa."
Piippuseppä, dipl. ins. Harry M. Pope, asensi tarkkuuspiippuja toki muihinkin
maaliinammunta-tussareihin kuin Stevens Idealiin. Varusteisiin kuuluivat piipun
luodinkeskitys-suuhisen lisäksi myös luodinvalumuotti, luotien rasvauslaite ja muutama
kestohylsy ("kestäwäisyys taattu: 20 000 laukausta"), sekä lisähintaan
vaikkapa ruudinannostin, joka tiputti hylsyyn pienen virikepanoksen mustaa ruutia ja
pääpanoksen, perki-savutonta, tai päinvastoin, taikka tarvittaessa jopa
kolmoislatauksen: Alle virikeruutia, sitten pääpanos ja luodin alle virikeruutia (aivan
kuin Bazookan tai Panssarikauhun raketissa).
Kaikki, mikä järkyttää mm. VihtaVuoren myyntipuhujat infarktin partaille, oli
päivittäistä rutiinia Tiitus J. Nyppylän syntymän aikoina, vuonna 1899, kun Harry M.
Pope:n mainosbroshyyri painettiin. Ainakaan ballistiikan lait eivät ole "uuviftuneet
Kanfanvavvan fuuntaan" runsaan vuosisadan juoksussa. Kansa (= nupo ja aivoton
vaalikarja) kun pitäisi vaihtaa joihinkin ulkoavaruuden omituisiin otuksiin, jotka
hengittävät puhdasta vetykaasua, ja vaihtaa myös ilmakehän koostumus kertalaakilla. Oi
onnea, ah autuutta: Äänen nopeus vetykehässä olisi kai jotakin 1500 m/s luokkaa!
(Wanhassa kirjallisuudessa tosin väitetään, ettei ääni kulje lainkaan vetykaasussa).
Hyvästi iäksi lentomelukartiot! Tervetuloa alisoonisten kiväärinluotien 10 kilometrin
kantamat!
Jos luoti saadaan keskitetyksi piipunreikään ja sen pituusakseli reiän keskiakselin
suuntaiseksi, yltää luodilla hyvin 300 metriin saakka. Ennenwanhaan oli hyvinkin
suosittu ampumalaji 200 metrin (40 Imperial rod:in) "tussariammunta"
pysty-asennosta. Suotuisalla säällä saattoi joku osallistua kisaan
pienoiskiväärilläkin, päästen palkinnoille. Suulataus-/takalatausmenettely oli varsin
tavanomainen. Suosikkikaliberi lienee ollut .32, mutta Harry M. Popen suosittamalla
.25:llä pärjäsi hyvin, koska mieto rekyyli ei rasittanut ampujaa. Lyijyluotien
lähtönopeustaso oli noin puolet siitä, mihin 8-grammainen vaippaluoti voidaan
kiihdyttää.
Aseyksilön ominaisuuksia tarkemmin tuntematta en tohdi ryhtyä veikkaamaan, mitenkä
ammunta 300 metriin saakka onnistuu, mutta matka on sentään kiinteä, eli sitä ei
häädytä erikseen arvioimaan, kuten erämetsissä. Suurehkon lähtönopeuden ansiosta on
myös tuulen vaikutus luotiin kontrolloitavissa helpommin kuin tussariampujien
aikakaudella. Kannattaa siis ainakin yrittää.
17 05 MM; Pete
TahTOO työpiirustuksia!
Julkaiskaa erilaisten aseiden valmistusohjeita piirustuksineen "The Poor Man's James
Bond"- tyyliin. Lukijakuntanne tuplaantuisi tällä konstilla.
Nimim. Vuosimaksun maksanut lukija
Kommentteja:
Mielellämme...mutta! Piirustusten tekeminen on sähköaivo-askartelun pullonkaula. Omat
ATK-valmiuteni ja kalustoni rajoittuvat pelkän tekstin tuottamiseen ikivanhalla
ohjelmalla, ja arvannet, kuka on se "rapa-juoppo OionlukuOsaTso", joka yrittää
saattaa matkan aikana sekaisin menneet taulukot ja listaukset jotenkuten
ymmärrettävään muotoon (yrittäen aluksi saada niistä itse jotenkuten tolkkua).
Sähköposti on pahimmillaan melkomoinen "scrambler", ja jotain tapahtuu joskus
myös "käännettäessä" korpulta koneeseen taltioitavaa tekstiä TEKO
Original- ohjelmalle, editoitavaan muotoon. Eikä ainakaan latausresepteissä SAA olla
virheitä! Muutoin alkaa ampumaradoilla lennellä irtopäitä, tai vähintään sormia,
kautta maailman.
Käsittelyn jälkeen tapahtuu vielä toisensuuntainen "tulkkaaminen" jollekin
muulle ohjelmointikielelle, koottaessa lähtevää postia Titarin korpulle, singottavaksi
vastaanottajilleen, tai yleisempään jakeluun, joko postituslistalle ilmoittautuneille
visitooreille, tahi kaikelle maailmalle GOW-sivujen kautta. Osa lähtevästä postista on
Personal Only: "Morsetetaan" vain tiettyyn osoitteeseen. Postituslistan
henkilöiden ennakkoluettavista jutuista eivät kaikki tule välttämättä GOW-sivuille,
ainakaan alkuperäismuodossaan. Kolmen eri julkisuus-tason jutut on pidettävä
erillään. Moisissa askareissa kuluu aika rattoisasti: Piirustusten laadintaan
aataminaikuisella kynä & paperi- tekniikalla aikaa ei enää paljoa liikene. Taitokin
on päässyt rappeutumaan.
Aikoinaan piirtelin HUVIKSENI mm. teollisen mittakaavan pontikkatehtaan laitteiston
"riitingit" sepäntöissä etevälle kaverille, jolle tuli sittemmin yllättäen
tilaus laillisen paloviina-tislaamon kalustosta. Seppä etsi esiin valmiit piirustukset ja
hitsaili kokoon tislaamolaitoksen: Toimii, eikä ole räjähtänyt, paitsi silloin, kun
"ylitehokkaan" urku-lauhduttimen tilalle oli asennettu koemielessä
(piirustuksista täysin poikkeava) spiraali-lauhdutin "Malli Tippavaara".
Alkosta laillisesti myytävä punkaharjulainen (SIC!) valmiste "KITEEN KIRKAS"
on siis soitellut syntyessään urkujakin, eli muuten "kultturellia kamaa",
mutta liian laimennettua: Kolmasti Kirkastetun kuuluisi olla vähintään 6-asteista
Faggotin Skaalan mukaan, eli vähintään 50 p-% vahvuista.
Nimi "pontikka" on myös privilegioitu VAIN omin luvin valmistetulle tuotteelle!
Laillisesti tislattu aine on paloviinaa: "Spiritus Tenuis Frumenti", viljasta
jalostettuna, 6-asteisena Jacob Faggotin 12-jakoisella asteikolla. Pontikan lähtöaine
voi olla melkein mitä tahansa käymiskykyistä luonnontuotetta. Useimmiten se lienee
sokeri, jolloin jaloste on kypsyttämätöntä rommia! Valmistuksen laittomuus, eikä
mäskin/ rankin koostumus, tekee pontikasta pontikan. Tuotenimike Alkon myymien
yksityistislaamoiden vilja-paloviinojen tapauksessa on siis erheellinen. Kas kummaa, ettei
EU ole puuttunut asiaan.
Nykyisellä piirustustaidollani tehtynä on jopa patruunan tai luodin mittapiirros niin
törkyisen näköinen, ettei sitä ilmeisesti oteta vakavasti minkään patruunatehtaan
suunnittelukonttorissa. Niinpä ovat aloitteet itselataavissa aseissa toimivasta, taatusti
aliäänisestä .22 rimfire-patruunasta, sekä 5.75 mm Velodog-patruunan
"karvahattu-versiosta" jääneet vaille huomiota. Viimeksimainittua
tarvittaisiin keskisytytteiseksi sisäpiippu- ja adapteri-patruunaksi, sekä omatekoisten
tussarien ravinnoksi. Velodog-patruuna olisi myös jälleenladattavissa.
Jonkinlaisia ase-piirustuksiakin voisi syntyä, mutta tänka på tulee eteen mm. osien
mitoituksessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, minkälaatuisia materiaaleja
"tuotantopuolella" on käytettävissään, ja millainen on taitotiedon taso
esimerkiksi teräksien lämpökäsittelystä. Joskus on hahmoteltu mm. omaperäistä
asetta nimeltä "Suur-Suomi", toimiva 7.62 x 39 mm kevytlatauspatruunoilla,
syöttö kiinalaisesta Kalashnikovin rumpulippaasta (75 patr.), rakenneratkaisut kuin
KP/-31:ssä, massasulku mukaanlukien. Ulkonäkö myös kuin pidennetyn KP/-31:n tai
AL-43:n olemus. Tuotemerkki: Suomen kartta, jossa itäraja kulkee Murmansk-Pietari
-rautatien (Kirovin Radan) linjaa pitkin.
Jokaisella lienee mielessä jonkinmoisia "uniikki-projekteja", jotka yleensä
jäävät toteuttamatta. Niin tämäkin ja moni muu. Nykyään eivät ideat edisty edes
piirustusten asteelle: Vuorokaudessa on valitettavasti VAIN 24 tuntia. (Tämä on
yleispätevä vastine niille, joiden mielessä käväisi äsken suomalainen sanonta:
"Laiska töitään luettelee!"). Jonkinlainen yksilöinti työpiirustusten
tarpeista olisi tarpeen: "Poor Man's James Bond"- kirjojen (osat 1. ja 2.)
asepiirustuksien valikoima on lavea, hawaijilaisesta harppuunalingosta radio-ohjattuun
panssarintorjuntaohjukseen.
Lienee kuitenkin viisainta pysytellä toteutuskelpoisten projektien tasolla eli
"tussarilinjalla" - konstruktioissa, jotka ovat takuu-varmasti toimivia, koska
resurssit prototyyppien rakenteluun/teettämiseen ovat nykyisin melko olemattomat.
PS. Lukijakunta tuplautunee tuota pikaa, kun saimme helpommin näppäiltävän, jopa ulkoa
muistettavan osoitteen. Veikkaukseni: Vuoden 2000 loppuun mennessä vartti-miljoona
visiittiä. Riippuu siitä, kuinka tiuhaan ehditään päivittelemään lontoonkielistä
sivua. (Kiinnostus suomenkielen opiskeluun on tosin jo lisääntymässä maailmalla). Suma
seisoo toistaiseksi kotimaisten kiireiden takia. Muutamina päivinä kuukaudessa kevään
mittaan ne ovat olleet peräti työkiireitä 22 vuoden luppo-kauden
jälkeen.Tiedonjulkistaminen, ellei perimmäisenä tavoitteena ole tavaroiden tai
palveluiden myynnin edistäminen, ei ole evankelis-luterilaisen dogmatiikan mukaan työtä
lainkaan, vaan harrastustoimintaa - ja pahimmillaan ilkimielistä häiriköintiä. Nooh,
häiriköidäänpä sitten!
1705 MM; Pete
Sähkötystä Nahkurin Orsien ääreltä
Tervehdys PTK! Pitkästä aikaa tapasin sinut täältä. Eipä ole kirjoituksiasi tullut
luettua vuosikausiin, ihan niitä on ikävä ollut. Kalastusalan johtavaa julkaisua luen
vielä joskus. "Ase ja Erä" vai mikä sen nimi oli, meni aika laaduttomaksi. No
seuraanpa sitten tätä uutta mediaa...
Terv. Nahkuri Kemijärveltä.
Hauska
tappa vanha tuttu! Tämä on sitä viestinnän nykypäivää! Painetun sanan riivajaisena
kun on sensuuri, ja tiedän Sinun tietävän, mitä mieltä "kauphiat ja muut
rosvot" (eivät kaikki, mutta monet) ovat aselehti-journalismista: Myyntipuheita
täytyisi sanantoimittajien myötäillä, vaikka niillehän voidaan kohottaa
kolminkertainen "HUGAA!"-huuto, kuten wanhassa indiaani-witsissä.
Kalastuspuolen johtavan julkaisun käyn selaamassa kirjaston lehti-lukusalissa. Asejutut
on läpikäyty viidessä minuutissa: Myyntipuheiden toistoa ovat enimmäkseen.
Sellaista journalismiahan minultakin suorastaan vaadittiin, vaikka ambiitioni
suuntautuivat muualle. Metsästyslainsäädännön uudistus käynnistyi ko. lehden
aloitteesta, kuin myös kotilatausballistiikan monipuolistuminen, mutta ei moisia
reformeja juurikaan huomioitu Eero I. Nurmikon päätoimittajakauden jälkeen. (Kutsun
aikakautisten painokirjoitusten nykyistä yleislinjaa
"sutenööri-journalismiksi": Parittajan tavoin pyritään saattamaan ostajat ja
myyjät kanssakäymisiin keskenään). Juttujen pitää olla "kaupallisessa mielessä
kiinnostavia" ja kirjoittajan profiilin on oltava matala. Lukijan tajuntaan pitää
jäädä, että: "Se oli XXX-lehden artikkeli; enpäs nyt muista, kenen
kirjoittama", eikä niin päin, että: "Se oli YYY:n kirjoittama juttu; enpäs
nyt muista, missä lehdessä".
Vuoden alussa olisi myös pitänyt listata, mitä kukin aikoo vuoden mittaan kirjoitella.
(Khihihii.! En tiedä vieläkään aamulla herätessäni, mitä artikkelia olen illalla
työstämässä). Olisi kai pitänyt selata läpi edellisvuoden jenkkiläiset aselehdet ja
katsoa niistä, mitä "mullistavia uutuuksia" on tulossa kauppoihin, sekä sopia
maahantuojien kanssa kehu-artikkelien tekemisen aikataulusta, kunhan jokin väline tai
tarvike on kaupanhyllyllä Suomessakin. Tällaisen käsityksen sain v. 1987 maaliskuussa,
kun olin viimeisen kerran yhteydessä päätoimittajaan, hämmästellen, että:
"Missäs on nimikko-kolumnini? Materiaalia on toimituksessa, ja koska aiheet ovat
luonteeltaan ajankohtaisia, ne ovat vanhenemassa!"
Kolumni oli lakkautettu v:n -87 alusta, mutta lakkautuksesta ei oltu ilmoitettu kaikille
asianosaisille, eikä varsinkaan lukijakunnalle. Metsästyslainsäädännön uudistaminen
oli juuri käynnistymässä, joten ajankohtaista kerrottavaa olisi ollut paljonkin, koska
minulla oli suora kontakti uudistuksen valmistelutyöryhmään. Kun uudistus oli sitten
toteutunut, ei noteerattu sanallakaan lehden ratkaisevaa osuutta prosessin
käynnistymiseen, vaikka aihetta tuuletteluun olisi ollut. Toista vastaavanlaista
"infokratian riemuvoittoa" ei muistu mieleeni Suomen journalismin
lähihistoriasta. Tokkopa "uudistuneen lehden uudistunut lukijakunta" olisi
ollut kiinnostunutkaan aiheesta?
"Aseterää" en ole saanut käsiini kohta 1½ vuoteen. Enää ei ole
vapaakappale-oikeutta, jonka sentään PITI olla elinkautinen. Lehti ei ilmesty enää
kyläkirjastoonkaan. Lukematta on siis jäänyt, eikähän painettuun sanaan syventymiseen
liikene enää aikaakaan. Ystäväpiirin yksimielinen kommentti kuuluu: "Etpä ole
paljoa menettänyt! Lehti alkaa muistuttaa jotakin Suomen Kennel-Liiton
äänenkannattajaa". (Kommentti on kohteliaimmasta päästä: Jotkut huomaavat
analogiaa myös Luonto-Liiton propagandaan).
Muutaman vuoden siirtymäkauden jälkeen keskittynee koko ase-viestintä
"nuottaan", joksi suomennan lontoonkielen sanan: "Web". Ensimmäisen
toimintavuotemme aikana oli suurena hankaluutena 1½ rivin pituinen osoite, mutta nykyisen
pystyn muistamaan jo ulkoa. Toivotan täten uuden visitoorin (= vanhan ystävän ja
kolleegan) tervetulleeksi nykyaikaan.
1505 MM; Pete
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 16 >> Osa 15 >> Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English guns.connect.fi Linkkisivulle