<< Uusimmat   Osa 30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 31, päivitetty 05.05.2001

    - Gunwriters - Se, mistä halutaan kerrottavan, on myyntipuhetta. Se, mistä ei haluta, on tiedonvälitystä!

Hiljainen kettupyssy

Mukava huomata, että sanasi säilä ei ole tylsynyt. Olisin kysellyt eräästä vaimenninkivääriprojektista, jota olen funtsinut pitkään. Pitäisi saada pulttilukkoinen vaimenninkivääri lyhyille matkoille ketun-jäniksen kokoiselle riistalle. Haaskalta metsästys olisi yleisin käyttötarkoitus + ympäristöä häiritsemätön tarkkuusammunta.

Riittävän tappotehon, ei-risuherkkyyden sekä helpon vaimennettavuuden mahdollistaisi isompien pistooli/revolverikaliiperien käyttö. Koska tällaiset lukkoaktiot ovat harvinaisia, ainoaksi valmiiksi vaihtoehdoksi jäänee Ruger 77/44-karbiini. Espanjalainen Destroyer-karbiini 9 mm Parana kävisi myös, mutta niitä ei liene maassamme.

Mikä olisi paras vaimennin moiseen projektiin? Taitavat olla siellä Joensuussa etevimmät valmistajat? Olisiko niitä refleksityyppisiä vaimentimia, mitkä eivät sanottavasti pidennä piipun pituutta? Entäpä Rugerin 1/20" rihlannousu, vakauttaisiko se yli 300 grainin luoteja?

Jos mieleesi tulee muita sopivia lukkoaktioita, ehdota. Kaliiperit voisivat olla 9 mm, .357 Mag/Max, .44 Mag sekä .45 ACP. Tietysti joku vanha IJ-18 Baikal uudelleenpiiputettuna olisi helppo ratkaisu, mutta tykkäisin pulttilukosta.


  Jos kertalaukaus-ase piisaa, ja miksipä ei, niin kannattaa ehkä selata kotisivua www.asetekno.fi . Tuotevalikoimasta löytyy MOSIN-NAGANT:in rautoihin rakennettu, SUOMI-kp:n piipulla varustettu 9 x 19 mm karabiini, josta voi alkaa rakennella haluamasi kaltaista vaimenninpyssyä. 9 mm vaimenninpatruunoita ladataan teollisestikin ja on kaupan hyllytavarana myös Suomessa. Seuraava aliääninen vaihtoehto olisi .45 ACP, mutta "eksoottisten" kaliberien suositteleminen tökkii periaatteitamme vastaan. Kaikenlaiset Magnumit ovat "streng verboten" vaimentimellisiin aseisiin, ellet lataa patruunoitasi itse.

AINA pitäisi muistaa mainita, kun kysymys koskee vaimenninaseita, onko kysyjä kotilaturi vaiko yksinomaan tehdaspatruunoiden niukan tarjonnan varassa. Toistaiseksi vain pienoiskiväärin patruunat ovat lähes yksinomaan tehdaslatinkeja, mutta muutoksen tuulia tuntuu länneltä päin niidenkin suhteen: USA:ssa on jo tiedostettu se karu tosiasia, että jokainen ase on yksilö, johon on voitava kehitellä yksilökohtainen lataus, jos halutaan välttyä epämieluisilta yllätyksiltä, eli äänennopeuden ylityksiltä. Kotilataajille on siis myynnissä nallitettuja piekkarinhylsyjä ja luoteja irtotavarana. Toivonpa voivani piankin siteerata kupletööri J. Alfred Tannerin viisun "Niin Ameriikassa" kertosäettä: "Niinkuin näkyy, heill'/ on toisenlaist' kuin meill',/ mutt' menossahan mekin ollaan/ kehityksen teill'... "

Sovelias vaimennin syntyy tosiaan täällä Joensuussa, vaikkapa "räätälintyönä", hieman totutusta poikkeavaankin aseeseen. Vaimenninyksikkö voidaan mitoittaa siten, että DeLISLE-vaimenninkarabiinia muistuttavasta aseesta saadaan laillisen pituinen. Voidaan jopa porailla piipunseinämiin joitain ruutikaasun poistoaukkoja, jolloin luotinopeus alenee, ja käyttökelpoisten patruunoiden valikoima lisääntyy. Vaimentimen pitäminen paikallaan ammuttaessa tämäntyyppisellä aseella on jotakuinkin pakollista, jolloin se katsotaan aseeseen olennaisesti kuuluvaksi osaksi ja mukaanluetaan piipunpituuteen, joka muutoin jää alimittaiseksi: Aseen hankintaan/ hallussapitoon tarvittaisiin ERVA-aselupa.


Kuva: Marko Ruotsalaisen vaimenninkarabiini


Toistakymmentä senttimetriä "vajaaksi" jäävä piipunpituus siis jatketaan aseeseen integroidun vaimentimen vaipalla, jonka etupään sisään mahtuu kymmenkunta haittakappaletta, tai ehkä täysi tusinakin. Näin saadaan myös aseen tasapaino kohdalleen, ja laukausääni on "tosj-hilijanen": Piipunseinämien läpi poratut vuotoaukot päästävät ruutikaasua refleksivaimentimen paisuntakammioon. Periaate on sama kuin yleisimmin tunnetuissa DeLISLE-karabiinin, STEN Mk II S-konepistoolin ja "Suhina-SUOMI"- kp:n vaimenninyksiköissä.

Arkistokuva: Suhina-Suomen vaimenninyksikön halkileikkaus

Vaihtoehtoinen vaimenninkonstruktio olisi myöskin teleskooppimallinen (piipun ympäri ulottuva) MaSi-vaimennin, jonka etupään konstruktio on omaperäinen ja ilmeisesti hyvin toimiva. Vaimentimen käyttöohjeissa kuitenkin suositellaan välttämään ruudilla N110 ladattujen patruunoiden käyttöä MaSi-vaimentimella varustetuissa aseissa. Ilmeisesti se alumiiniseos, josta vaimentimen koneistetut osat työstetään, on "allergista" huokoisruutien palamistuloksena syntyvälle kaliumkarbonaatille, joka on emäksistä suolaa ja todellakin joitain alumiiniseoksia syövyttävää. Kaikki kotimaiset huokoisruudit (poislukien kenties N330) sisältävät kaliumnitraattia, joka muodostaa typpidioksiidinsa luovutettuaan ja häkäkaasuun yhdyttyään kaliumkarbonaattia eli potaskaa. Myöskin ruuti N110 sisältää salpietaria.

Koska 9 x 19 mm patruunat ladataan pääsääntöisesti huokoisruudeilla (ainakin Suomessa), on teräsrakenteinen vaimennin suositeltavin. Joitain alumiiniseoksia, joiden immuunisuus potaskan syövyttävälle vaikutukselle on tunnettu, voidaan käyttää vaimentimien valettuina tai pursotettuina rakenneosina (esim. vaippaputkina). MaSi-vaimennin on kuitenkin tarkoitettu käytettäväksi kivääriruudeilla (tehdas)ladattujen täystehoisten patruunoiden kehittämän suupamauksen ja rekyylin eliminointiin. Ei kevyt-, supu-, tai muiden erikoislatausten laukausmelun tukahduttamiseen, koska niiden ajoaine on lähes säännönmukaisesti huokoisruutia.

Vaimentimet Made in Joensuu ovat teräsrakenteisia; poikkeuksina jotkin käsiase- ja pienoiskiväärivaimentimet, joiden kevytmetallirakenteet eivät ole syöpymisalttiita. Ilmeisesti vain muutamat lastuamalla työstettävät alumiinilejeeringit ovat taipuvaisia syöpymiseen, jos ne puhdistetaan alkaalisilla pesuaineilla tai jos ne altistuvat vaikka vain lievästi emäksiselle potaskallekin kosteuden läsnäollessa: MaSi-vaimentimen huolto-ohjeen varoitus lienee hyvinkin aiheellinen.

MaSi-teleskooppivaimennin on kehitelty kiväärien täystehopatruunoiden ammuntaan. Patenttipiirroksen esittämä rakenne on todettu toimivaksi ja tehokkaaksi suositeltuihin käyttötarkoituksiinsa. Kevytmetallista työstetyt rakenneosat voivat kuitenkin syöpyä kevytlatauspatruunoissa käytettävien ruutien palojäänteistä. Huolto-ohjeissa kehotetaan karttamaan "alilatauksia" (mm. aliäänipatruunoita) ja "voimakkaasti emäksisiä puhdistusaineita". Korroosioriski poistaa aseen ruokalistalta alisooniset ja puolipanoslataukset, ynnä ratahirvilatingit, joita ammuttaessa tähdätään hirvikuvion sieraimeen, eli kympin keskelle 1.1 metrin ennakolla.

Vanhasta, piipultaan silti yhä hyväkuntoisesta MOSIN-NAGANT:ista saisi hyvinkin helposti DeLisle-karabiinin mallisen vaimenninaseen: Piippu poikki lailliseen pituuteen. Etutukki poikki taaemman siderenkaan kohdalta, ellei heti hahlonjalan etuouolelta. Suuhun kiinnityskierre sorvaamalla, keskittäen piipunreiästä. (Reikä on usein hieman sivussa piippukangen keskiöstä). Teleskooppivaimentimen paisuntakammion voi mitoittaa ulottumaan etutukin katkaisukohtaan. Piipunsuun etupuolelle voi vaimenninvaippa ulottua vajaat 10 cm, jolloin haittakappaleita voi olla kahdeksan, eli riittävästi. Tähtäinjyvä voidaan hitsata kiinni vaimenninvaipan etupäähän, sen yläpinnalle, ja käyttää pystyyn nostettua alkuperäistä kehystähtäintä hahlona, jos joku enää avotähtäimiin tyytyy. Koro-pykäliä jouduttaneen viilailemaan lisää hahlon kehykseen.

Vaipan alapinnalle voi hitsata kiinni kantohihnan kiinnityslenkin, ja ehkä etutukin sekä bipod-ampumatuen kiinnikkeet. (Meltoteräs-vaipan eräs etu on hitsattavuus ilman turmeltumisriskiä). Mahdollista on myös kiikaritähtäimen kiinnityskiskon hitsaaminen vaimenninvaipan yläpinnalle. Kiikariksi on tällöin suositeltava pistoolikiikari, jonka silmäetäisyys (engl. "eye relief") on riittävän pitkä. Muita tähtäinvaihtoehtoja ovat kollimaattoritähtäin ("punapiste") tai vaikkapa hologrammitähtäin, jos omistat rahnaa "turhhuuvveen asti" tuhlattavaksi .

En ole keksinyt minkäänlaista käytännöllistä eroavuutta "kollin" ja "holon" välillä. Hintaero vain on suorastaan järkyttävä! Kollimaattoreitahan saa ykkös-satasilla. Holo-tähtäin sijoittuukin Maailman Turhimpien Keksintöjen listalle kärjen tuntumaan. LED-valaistu tai luonnonvalolla toimiva kollimaattori on sitävastoin erittäin käytännöllinen. (Kokemuksia jo wanhasta Weaver Qwick-Pointista neljännes-vuosisadan takaa...).

Vaimenninpatruunansa joutuu 7.62 x 53R-kaliberisen aseen omistaja lataamaan tietenkin itse, mutta huomattava etuisuus 9 mm vaimenninkarabiiniin verrattuna on se, että alkuperäismittaisia patruunoita ampuva ase on ns. "aitta=kiwäri" eli "repeeteri": Patruunat voidaan syötellä makasiinista, ja tyhjentynyt makasiini panostaa patruunasiteestä eli "kammasta". Kertalaukeavaan 9 x 19 mm karabiiniin joudutaan patruunat syöttelemään käsin, papu kerrallaan. Ja kun haavakoksi ammuttu kettu on karkaamassa haaskalta, tuntuu siltä kuin käsissä olisi kymmenen peukaloa, eikä näppärämpiä sormia laisinkaan.

Alkuperäis-kaliberisen aseen muita etuja ovat ainakin luodin suorempi lentorata alisoonisella nopeudella matkaansaatettuna, verrattuna muihin mainitsemiisi vaihtoehtoihin, ja riittävän jyrkkänousuinen rihlaus jopa 13-grammaisen luodin vakautukseen. Tosin 10 - 11 gramman painoinenkin luoti riittää käyttötarkoituksiisi; valuluoti, lyijykärkiluoti, tai kärjestään hieman viistoksi viilattu kokovaippaluoti kettu- tai jänisjahtiin. Tarkkuusammuntaan piisaa alle 10-grammainen ammus, alkaen vaikkapa 8-grammaisesta rynnärinluodista. Piipunseinämien läpi porattuja kaasunvuodatusreikiä ei tarvita, koska patruunan ruutimäärä voidaan järjestellä asekohtaisesti sopivaksi.

Miksikö tällaisia aseita ei löydy kaupan hyllystä? Se tavallinen tarina: Kaupallisissa etupiireissä soi vieläkin hurjana sotahuuto: "Aliäänisten 7.62 x 53R-patruunoiden KOTIlatailu on MAHDOTONTA, VAARALLISTA tai MAHDOTTOMAN VAARALLISTA!" Tuota liturgiaa on veisattu 20 vuotta, ja sitä messutaan ilmeisesti vielä toiset pari vuosikymmentä, vaikka se hugaksi tiedetäänkin. Oikeastaan tuo disinformaatio alkoi jo vuonna 1936, jolloin Suojeluskuntain Yliesikunta tms. instanssi kielsi 7.62 mm luodin SAKO 110A LYIJYINEN myynnin irtotavarana kotilataajille. Kieltoa noudatetaan yhä, vaikka Sk.Y. lakkautui vuonna 1944..!

Yhtälailla kiellettyä oli myös tehdasladattujen matalapainepatruunoiden myynti tai muunlainen luovuttaminen muille kuin ampumaharjoitusten tai -kilpailuiden osanottajille - ampumaradalla. Olivatpa todella vaarallista tavaraa..! Muinaisia vainoharhaisia kieltoja ei vaivauduttu perustelemaan aikanaan, eikä nyttemminkään: Eipähän mitään kieltoa ole edes yritetty perustella milloinkaan..! Kiellot ovat dogmeja = Ylimaallisia Julistuksia; saatuja ehkä jonkinlaisessa hurmos-tilassa, eli "loveen langenneina", viesteinä henkimaailmasta?!


2104 MMI; PT



Sähkötykit ja liekinheittimet

1. Voisitko tehdä jutun ns. raidetykeistä (engl. "railgun" tai "coilgun"), niiden ominaisuuksista ja historiasta ja tulevaisuudennäkymistä? Onko ko. aseita kenties koskaan käytetty tositoimissa, edes testimielessä, onko idea kenties vanhakin ja kuka on sen takana? Minkälaisia ongelmia, ja vaaroja (kun kerta voimakkaan sähkön kanssa ollaan tekemisissä) kyseisen aseen käyttöön liittyy?

Selvennys: En siis tarkoita nyt tykkejä, joita liikutellaan junaraiteita pitkin, tai muunlaisia raidetykkejä, vaan sähkömagneettisen induktion avulla ammuksen liikkeelle sysääviä aseita. Raidetykin piippuhan on periaatteessa vain iso, ERITTÄIN tehokas ja pitkähkö "solenoidi", jonka sisällä on kiskoihin kiinnitetty, piippuun nähden "vastakkaissuuntaisesti magnetoitu" ammus, yleensä kai jonkinlainen nuolimainen projektiili. Muistan lukeneeni jostain, että USA:n armeijan tutkijoiden mukaan ammukselle saadaan lähtönopeudeksi jopa 4 Km/s (!), eli taitavat perinteistä "kruutia" käyttävät tykit jäädä kakkoseksi, kun elektronit puhuvat? Pientä vertailua; olisivatko esim. saksalaisten rakentamat, Englannin kanaalin tienoilla sijainneet "isot tykit" jääneet kakkoseksi lähtönopeudessa/kantomatkassa? Entäs Saddam H:n kuuluisa supertykkiprojekti, jos olisi koskaan valmistunut?

Tykin toimintaperiaate kun tuntuu niin naurettavan yksinkertaiselta, että sähköstä jotain ymmärtävän koti-askartelijankin luulisi helposti voivan rakentaa pienimuotoisen raidetykin.

2. Liekinheittimistä: Miten "isoveli" suhtautuu erilaisiin liekinheittimiin, luokitellaanko kunnon kärvistimet lain mukaan tuliaseiksi (heh - miksikäs sitten?), vai onko ne kielletty kokonaan, vai saako niitä esim. tilata vapaasti ulkomailta? Olisiko vinkkejä/linkkejä, mistä saisi hyviä piirustuksia tai rakennusohjeita. Myös hyvät varoitukset "lieskarien" parissa puuhastelevalle Pelle Pelottomalle ovat erittäin tervetulleita. Mitä sotilaskäytössä olevat liekinheittimet käyttävät/käyttivät polttoaineena? Löytyykö flame-throwereita muuten Suomen Armeijan varastoista, vai onko ne luokiteltu liian vaarallisiksi käyttäjälle tahi liian "epäinhimillisiksi" viholliselle? Löytyiskö tietoa kyseisen "aselajin" historiasta yleisemminkin?

Kiitos erittäin asiallisesta ja tuhdista lukupaketista, jonka parissa on tullut vietettyä ilta jos toinenkin. Jatkakaa samaan malliin!

Terveisin T.T.

  1. Tietoni solenoiditykistä ovat hajanaisia ja ilmeisesti vanhentuneitakin, mutta jotain sentään löytyy muistilokeroista. Saksalaisilla oli solenoiditykki eräänä vaihtoehtona Lontoon "kivitykseen" nuoliammuksilla, jollaisia matkaansaatettiin V-3 -tykkipatterilla. Liittoutuneilla oli vakoilutietoja suunnitelmasta: Eräs ensimmäisiä mummonmökin kokoisen "sähköaivon" (tietokoneen) suorittamia laskutehtäviä oli sen selvittäminen, josko solenoiditykin kantama riittäisi ammuntaan Englannin Kanaalin taakse. S-aivo kertoi, että tehtävä on mahdoton aikalaisilla sähkövirran lähteillä ja johtimilla. Saksalaisetkin päätyivät samaan arvioon "laskutikkutyönä", jatkaen V-3:n kehittelyä, jonka lopetti liittoutuneiden ilmapommitus. Solenoiditykin valmistusta ei edes aloitettu, poislukien ehkä jokin 20 mm nuoliammuksia sinkoava pienoismalli. (Myös V-3:n ensimmäinen prototyyppi ampui 20 mm "tikkoja" jopa 2 Km/ s lähtönopeudella).


"Hochdruckpumpe" (korkeapainepunppu) oli supertykin koodinimi saksalaisissa asiakirjoissa, mutta sitä nimitettiin myös "Tuhatjalkaiseksi" ja "Ahkera-Liisaksi"sekä sodan jälkeen V3:ksi. Kummankin edellisen nimen ymmärtää tämän Hillerslebenissä sijainneen tykin koekappaleen valokuvan perusteella: Putken molemmin puolin sivulle törröttävät 24 paria ruutikammioita ladattiin ja nallitettiin käsin, jokainen erikseen. Tarkasti ajoitettu liukuva sytytys tapahtui sähköisesti. Lopullisessa versiossa olivat sivukammiot taaksepäin viistot, jolloin niiden lukumäärä voitiin puolittaa 12 pariksi.


Joskus 1970-luvulla oli suunnitelmissa pysyvän tukikohdan perustaminen Kuuhun. Jos sieltä löydettäisiin joitain arvokkaita mineraaleja, pohdittiin jo keinoja kaivannoista kuokittujen malmikivien rahtaamiseen Kuusta Telluksen pinnalle. Harkinnan alaisena oli "raidetykin" käyttö kapseloitujen mineraalipitoisten kuukivien lähettämiseen Kuun painovoimakentän ulottumattomiin. (Juuri tämän, toistaiseksi toteutumattoman, hankkeen yhteydessä tuli termi "rail gun" yleiseen tietoisuuteen, alkuaan peitenimenä. Nimi "solenoidilinko" olisi kertonut sivistyneelle kuulijalleen enemmittä selityksittä sen, millaisesta laitteesta on kysymys. Yleisesti viljelty termi oli myös "lineaarinen sähkömoottori"). Kuu olisi sovelias sijaintipaikka solenoiditykille: Painovoima noin 1/6 maan vetovoimasta, eikä ilmanvastusta riesana lainkaan. Maan pinnallahan on juuri ilmanvastus asediggarin pahin vihollinen: Ei "tottele lyijyäkään", kuten jonkin IANSA:n tai HCI:n hihhuli-henkiset hoplofoobikot..!

Uudenkuun aikaan on lämpötila varsin lähellä nollaa Kelviniä eli absoluuttista nollapistettä, jolloin piuhojen ja solenoidien kelojen materiaali muuttuu supra-johtavaksi, eli on käytännöllisesti katsoen vastukseton. Suuriakin wattimääriä voidaan johtaa solenoidien ohuita piuhoja pitkin, aikaansaaden magneettikentän tiheys, jollaisesta Telluksen pinnan olosuhteissa voidaan vain uneksia - ellei solenoideja ja kaapeleita jäähdytetä nestemäisellä heliumilla suprajohtaviksi.

Nyttemmin lienee jo keksitty johdinseoksia, jotka ovat suprajohtavia neste-heliumia huokeamman nestemäisen typen kiehumispisteessä, miinus 195.7 Celsiuksessa. Näin ovat uhonneet ainakin "kapitalistiset tiedemiehet". Suomi on, sivumennen sanoen, kylmäteknologian tutkimuksen eturivin maita..! Solenoideja ("coils") olisi ollut useita (satoja? tuhatkin?) peräkkäin, ja nopeatoiminen virranjakaja tarjoilemassa niille kiihtyvällä vauhdilla tahditetut virtasysäykset. Todennäköisesti sulkisi järjestyksessä seuraavan johdinkelan virtapiirin edelliseen solenoidiin työntynyt "ammuksen" kärki, viiveettömästi.

Edellisestä kelasta olisi virta jo katkennut tehtävänsä tehtyään, kuten muistakin kapselia ympäröivistä solenoidikeloista. Mekaanisen virranjakajan käyttö tulisi tuskin kysymykseen "liukuvan magneettikentän" aikaansaamiseen. Tai oikeastaan kahden magneettisen vyöhykkeen tuottamiseen: Kapselihan olisi itsekin magneettinen, joten etummainen magneettivyöhyke toimisi sen kärkeä vetäen ja taaempi solenoidikela kapselia takaapäin työntäen, kun sen peräpää olisi juuri poistunut kyseisen kelan sisältä. Tämäntapaisen selonteon muistelen joskus lukeneeni, kun aihe oli ajankohtainen - noin 30 vuotta sitten.

Täydenkuun aikaan olisi Kuussa auringonvaloa riittämiin akkujen latailuun aurinkopaneeleilla. Jotkut tiedemiehet uhosivat, että lineaarimoottorilla maapalloa kohti ammuttavan "Kuun kullalla" lastatun teräskapselin (teoreettisen) lähtönopeuden yläraja lähentelisi valon nopeutta, mutta vähempikin toki riittäisi, koska pitäisihän kapselin nopeus pystyä jarruttamaan tavalla tai toisella ennen sen päätymistä Maan ilmakehän alimpiin kerroksiin. Täydellä vauhdilla ilmakehään syöksyvä "rahtikapseli" muuttuisi muussa tapauksessa meteoriksi tai meteoriitiksi, koostaan ja nopeudestaan riippuen. (METEORI palaa höyryksi jo ilmakehässä. METEORIITTI jytkähtää maankamaraan tai loiskahtaa mereen, kuten taannoin avaruudesta alas tipautettu "MIRri-vainaa").

Mielenkiinto kuuperän mineraaleja kohtaan hiipui sittemmin. Tukikohta ja kaivokset jäivät toistaiseksi haaveiden asteelle; samoin solenoiditykki. Kaikki nuo huikeat ideat ovat kuitenkin toteutettavissa, jos toteuttamisen tarvetta joskus ilmenee. Solenoiditykki on vain yksi ratkaisumalli sähkövirran hyödyntämiseksi ammuksien matkaansaattamiseen. On kehiteltynä mm. valokaaritykki tai -raketinheitin, josta voidaan oikeutetusti käyttää raidetykin nimitystä: Ammus singotaan todellakin matkaan kahden raiteen välistä. Raiteita pitkin voidaan johtaa vähävolttinen mutta runsas-ampeerinen virtasysäys ammuksen rakettimoottoria muistuttavaan "polttokammioon", jossa on jotain kuumennettaessa runsaasti kaasua kehittävää materiaalia. Suosittuja ovat boraani eli boorihydriidi tai litiumhydriidi, joista purkautuu vetykaasua. Varsinaista palamisilmiötä ei "polttokammiossa" tapahdu, vaan pelkkä ajoaineen hajaantuminen ja höyrystyminen.

Sen sekaan ei siis tarvita tilaavievää hapetinta tai jonkin halogeenikaasun lähdettä, kuten rakettiin tai ohjukseen. Matkaansaattamiseen tarvittava energia kulkee höyrystyskammioon kiskoja pitkin sähkövirran muodossa. Virtasysäys ei aiheuta pelkkää laihaa kipinää, kuten entisaikaisissa sähkönalleissa, vaan leveän ja "helvetinkuuman" valokaaren, joka hajottaa ajoaineen lähtöaineikseen; yleensä vetykaasuksi ja boori- tai litiumhöyryksi. Raidetykillä ampuminen ei ole äänetöntä eikä liekitöntä touhua: Ilmakehään päästyään syttyy kuuma ja korkeapaineinen vety, palaen kirkkaalla, sideaineensa värittämällä liekillä, ja pamaus on yhtä juhlallinen kuin tykinlaukaus konsanaan. Nyt lienee herännyt kysymys: "Miksikä vetyä ei polteta höyrystyskammiossa hapettimen kera vesihöyryksi asti?"

Vastaus siihen: On edullista päästää vety ulos ammuksesta sellaisenaan! Se on kevyttä, herkästi paisuvaa ja suuren ulostulonopeuden saavaa kaasua. Vesihöyry kehittäisi (vaikkapa tulistettuna lähes 3000 Celsiuksen lämpötilaan) huomattavasti heikomman "työnnin" kuin vetykaasu. Hapettava ainesosa vaatisi myös jopa enemmän tilaa kuin vetyä tuottavat yhdisteet. Jo 110 vuotta sitten tuli tunnetuksi ns. MENDELEJEVin periaate, kehiteltäessä savutonta kivääriruutia seostamattomasta nitroselluloosasta. Kerrataanpa se taaskin:

Periaate on se, että mitä pienempi on ruutikaasuseoksen ominaispaino grammoina per litra, huoneenlämmössä ja ilmakehän paineessa, sitä suuremman liike-energian se antaa ammukselle Jouleina per gramma ruutia. Tunnettu vaihtoehto oli jo aiemmin kaasun ohentaminen ruudin palamislämpötilaa korottamalla, mutta koska tarkoitukseen käytetyt lisäaineet (pääasiallisesti nitroglyserooli) aikaansaavat ruudin heikkenemisen pakkassäällä, ei niiden omaksumisesta kannattanut edes unelmoida Venäjän kaltaisessa maassa, jossa lämpötila voi olla talvisin miinus 40 - 50 Celsiusta aroilla tai Siperiassa: Manner-ilmasto..!

Vetykaasu on ihanteellista valokaaritykissä. Heliumillakin olisi puolensa, kuten liekittömyys, mutta se ei muodosta kiinteitä yhdisteitä, ja on kallistakin: Maanpäällisiä heliumlähteitä tunnetaan vain muutamia koko maailmassa. Vetyä piisaa niin kauan kuin merissä ja järvissä riittää dihydromonoksiidia eli vettä. Raidetykki toimii kuin jenkkien Bazooka tai saksalaisten Panssarikauhu: Ammus on rakettimainen, mutta sen ajoaine on mitoitettu palamaan/höyrystymään loppuun hieman ennen kuin ammus on poistunut aseen putkesta/raiteiden välistä. (Kiskoja pitkin liukui Panssarikauhunkin kranaatti, edes hipaisematta tuliputken seinämiin). Eroavuutena on se, että Kauhun ajopanoksessa oli energia sidottu kemiallisesti ruutiin, kun se taas tuodaan raidetykin ammukseen ulkopuolelta.

Virtalähteenä toimii erikoislaatuinen generaattori, jonka akseli saatetaan vinhaan pyörimisliikkeeseen. "Roottorina" on pyöreä kuparilaatta. Tavanomaisen dynamon ankkuri hajoaisi ja sen käämit purkautuisivat keskipakoisvoimasta, tai ne sulaisivat, kun virta päästetään kulkemaan piuhojen läpi. Tykkiä laukaistaessa aktivoidaan voimakkaan sähkömagneetin navat pyörivän kuparikiekon kehän sisäpuolella sekunnin murto-osan ajaksi. Magneettikentässä pyörivään kiekkoon indusoituu voimallinen FOUCAULT-virta, eli pyörrevirta, joka johdetaan paksuja (ilmeisesti neste-typellä jäähdytettyjä) kaapeleita pitkin tykin raiteisiin. Selonteko perustuu vuosia sitten pikaisesti luettuun, melko pintapuoliseen lehtiartikkeliin, ja on täysin muistinvarainen. Näin olen kuitenkin dynamon toiminnan ymmärtänyt.

Pyörrevirrat ovat wanha keksintö; sovellettu mm. sähkön kulutusmittareissa sekä ruutivaa'oissa, saattamassa mittarin roottorin pyörimään tai vaimentamassa vaa'an puomin keinuntaa. Auton nopeusmittari on myös yleinen sovellutus. Pyörrevirtojen hyödyntäminen solenoiditykin tai valokaaritykin voimavirran tuottamiseen lienee keksitty niihin aikoihin, jolloin "Kuun kultaa" oli tarkoitus ryhtyä kaivamaan. Pyörrevirtadynamon sotilaalliset käyttömahdollisuudet ovat varsin vähäiset, koska laitteisto on arvatenkin kookas ja komplisoitu.

Rannikkotykistön kalustoon voisivat nämä ase-kummajaiset ehkä kuulua, mutta ainakin toistaiseksi turvataan ohjuksiin, joita voidaan suuntailla lennon aikana, tai antaa itse ammuksen hakeutua maaliin, kurssiaan tarvittaessa korjaillen. Tiedossani ei ole se, pitääkö väittämä 4000 m/s lähtönopeudesta paikkansa maanpäällisissä olosuhteissa. Kuussa tai avaruudessa ei olisi ongelmia. Vertailuja myöskään SADDAM:in "Allahin Nyrkkiin" on mahdotonta tehdä, koska supertykki ei valmistunut milloinkaan, ja sen suunnittelija BUELL, joka jotakin ehkä tietäisi, ei ole enää leuhkimassa ideoistaan: Likvidoitiin "varmuuden vuoksi", vaikka tykki-projektin onnistumisesta ei ollut takeita.


2. "Lieskari" ei kuulu ainakaan ampuma-aselainsäädännön piiriin, eli sen käyttötapauksissa sovellettanee teräaselakia, kuten tarkkuus-stritsojen tapauksessa, kun niitä alettiin tuoda Suomeen. Juridinen ongelma on vakavanlaatuinen, koska kaikki palavaa materiaalia (etenkin maaleja tai lakkoja) sumuttavat aerosolipakkaukset jouduttaisiin julistamaan osto- ja hallussapitolupien varaisiksi. Liekinheitin on ylimuistoinen keksintö: Syyriankreikkalainen arkkitehti/insinööri KALLINIKOS kehitteli jo entuudesta Kiinassa tunnettuun lieskariin 600-luvulla anno Domini räyhäkästi palavan nesteen nimeltä "kreikkalainen tuli", joka syttyi itsestään kosketuksesta veteen, hikeen, vereen tms. vesipitoiseen nesteeseen.

Erityisen käyttökelpoista tämä vuoriöljyn, rikin, hartsin ja sammuttamattoman kalkin siirappimainen seos oli meritaisteluissa. Kalkin ja veden reaktio aikaansai sytytyksen. Pieni lisäys salpietaria tuotti seoksen, joka paloi veden allakin: Sammutusyritykset olivat turhia. Etenkin Bysantin laivasto käytti kreikkalaista tulta vuosisatojen ajan, ruiskutettuna "sifonilla" tai heitettynä käsin tahi katapultilla hauraisiin saviruukkuihin pullotettuna vastustajan aluksiin. Jos tuliruukku (uuslatinaksi: "Ampulla") heitettiin vaikkapa rakennukseen, sen kaula katkaistiin, kreikkalaisen tulen pinnalle sylkäistiin, ja kun neste alkoi savuta, nakattiin ampulla viipymättä kohteeseensa. Sammutusyritys vedellä tuotti kahta kauheamman roihun.

"Molotovin Coctailia" ei siis keksinyt nerokas neuvosto-tiedemies nimeltä Molotov (vaikka jossain jenkkiläisessä C-luokan toimintaleffassa niin mainittiinkin). Idea lienee ollut eräs Kallinikoksen aivoituksista, joka keksittiin uudelleen 1930-luvulla, ensiksi Etiopian sodassa Italiaa vastaan, sittemmin Espanjan sisällissodassa ja teollisena valmisteena Suomen Talvisotaan, varustettuna jo varsin luotettavalla sytytysjärjestelmällä: Kahdella ns. häkäpytty-tulitikulla, jotka raapaistiin palamaan ennen coctailin tarjoilua. Lempinimen keksi joku länsimaalainen lehtimies, kuultuaan polttopulloja täytettävän Oy ALKOHOLILIIKE AB:n Rajamäen tehtaalla: Täyteaine oli enimmäkseen väkiviinaa, seassaan hiukan bensiiniä sekä tervaa.

Kreikkalaista tulta suitsevia sifoneita käytettiin viimeisiä kertoja Konstantinopolin piirittäjiä vastaan vuonna 1453. Kaupungin puolustajilta loppui kuitenkin seokseen tarvittava vuoriöljy. Korvikkeeksi sopiva oliiviöljy oli loppunut jo aiemmin. Kaupunki joutui islaminuskoisten turkkilaisten haltuun, ja Itä- Rooman keisarikunta (Bysantti) lakkasi pian olemasta, menetettyään pääkaupunkinsa "musulmaaneille". Ampuma-aseet alkoivat yleistyä: Kreikkalainen tuli ja liekinheittimet sekä ampullat vaipuivat pian unohduksiin lähes puolen vuosituhannen ajaksi. Esimerkiksi sifoneista on tallella vain hajanaisia tietoja.

Pienempi sifoni oli injektio- tai klystiiriruiskun mallinen, mutta kookas; kymmenenkin litran vetoinen. Sen suuntasi kaksi miestä, ja kolmas painoi mäntää. Neljäs sytytti soihdulla sifonin suuttimesta lentävän nesteen hieman ennenkuin se loppui ruiskun säiliöstä. Silloin vastustajat olivat kastuneet sopivasti. Jos neste oli kalkkipitoista, se saattoi syttyä itsestään maataisteluissakin, kosketuksesta vastustajien tai heidän hevostensa hikeen, muihin eritteisiin, tai aamukasteiseen ruohikkoon. Polttotaisteluainetta silmiinsä saaneet vastustajat tervehtivät elävältä palamistakin armokuolemana. Meritaisteluissa ei tarvittu soihtumiestä, koska kalkkipitoinen neste syttyi kontaktista laivan tai veneen pilssiveteen. Maataistelunesteessä ei ollut läheskään aina kalkkia, joten se piti sytyttää liekillä ruiskutuksen jossakin vaiheessa.

Sifonin kantama oli lyhyt, joten sen käyttäjät päätyivät lähes aina sankarivainajien kalmistoihin, vaikka vastustajat olisivat aseistautuneet vain teräaseilla tai astaloilla. Linnoituksissa ja laivoissa käytetyn suuremman sifonin suihku saattoi ulottua kymmenenkin metrin etäisyyteen. Laite muistutti pumpattavaa paloruiskua. Säiliön vetoisuus saattoi olla 20 - 30 litraa. (Näiden laitteiden ominaisuuksista löytyy selostus myös kaunokirjallisuudesta: MIKA WALTARIn teoksesta "Johannes Angelos". Kirjailija on ottanut varsin tarkan selon Konstantinopolin piirityksen aikaisesta taisteluvälineistöstä. Moni maineikas historioitsija on yrittänyt löytää asiavirheitä Waltarin teoksista, mutta vetänyt aina vesiperän: Myöskin eturivin egyptologit "Sinuhen" sivuja plärätessään).

Liekinheittimen renesanssi alkoi ensimmäisen maailmansodan aikaan. Perusrakenne vakiintui: Polttotaisteluneste on pakattu suhteellisen vahvaseinämäiseen terässäiliöön. Se ruiskutetaan metallivahvisteisen letkun suuttimen kautta kapeana suihkuna korkeapaineisen ponnekaasun paineella. Tavallisin ponnekaasu on typpi. Paine kohdistetaan polttonesteen pintaan. Neste johdetaan ulos säiliön pohjasta. Nestesuihku ulottuu useiden kymmenien metrien etäisyydelle. Itsestään syttyviä (esim. fosforipitoisia) nesteitä ei yleensä käytetä, vaan suihkusuuttimen alapuolella tai sivuilla on jonkinmoinen sytytysmekanismi.

Alkeellisimmillaan se oli kouru, johon kaadettu sytytysneste (tavallisimmin lähes värittömällä ja näkymättömällä liekillä palava sprii) sytytettiin tulitikulla tai "juoksuhauta-tuluksilla", jotka toimivat savukkeensytyttimen kivellä eli cerium-rautaseoksesta koostuvalla puikolla, pyöräyttäen peukalolla siihen hankautuvaa karhennettua karkaistua teräs-trissaa. Sodan vanhetessa havaittiin kuitenkin epäedulliseksi järjestelmä, joka sytytti polttotaistelunesteen heti suihkun lähtiessä suuttimesta. Lisäksi saattoi sytytysneste palaa loppuun ja sammua, ennenkuin liekinheitintä päästiin käyttämään.

Alettiin kehitellä sytytysjärjestelmiä, jotka mahdollistivat vastustajan pesäkkeen kastelemisen polttotaistelunesteellä, kuin myös suihkun antamisen vastustajille ja heidän sokaisemisensa nesteellä. Vasta tämän jälkeen sytytettiin seuraava "truiskaisu" palamaan. Tähän vaiheeseen tultaessa oltiin kehitelty maaöljytisleiden tilalle ominaispainoltaan raskaampi ja niitä kauemmin sekä savuisemmin palava ynnä varsin huokea liekinheitinneste: Kivihiiliterva, joka oli notkistettu hiilisulfiidilla eli rikkihiilellä. Terva on sinällään vaikeasti syttyvää, mutta rikkihiili erittäin tulenarkaa, herkästi haihtuvaa nestettä: Vähäinen staattisen sähkön kipinäkin saa sen lehahtamaan liekkiin. Napalm omaksuttiin liekinheittimiin melko pian keksimisensä jälkeen, runsaat 50 vuotta sitten, jolloin käytiin jo Korean sotaa. Lieskari-napalm on notkeampaa kuin lentokoneista pudotettava hyytelöbensiini.

Sähkösytytystäkin on sovellettu liekinheittimiin, mutta vakiomenetelmä lienee nallisytytys tai erityisten sytytyspatruunoiden käyttö. Ne ovat yleensä pistoolin tai revolverin paukkupatruunoita, ladattuina miedolla mustaruutilatingilla, johon on sekoitettu kipinöintiä tai liekkiä tehostavaa lisäainetta. Joissain järjestelmissä on viisi sytytyspatruunaa, eli liekinheittimestä voidaan matkaansaattaa kymmenkuntakin truiskausta. Ensimmäinen "kylmiltään", seuraava palavana. Liekinheitin saa välillä sammuakin, kun odotellaan seuraavaa käyttötilaisuutta. Sitten taas kylmä suihku ja perään liekehtivä truiskaus; jne.

Nykyaikaisessa sodankäynnissä on liekinheittimen kaltaisen lyhytkantama-aseen merkitys varsin vähäinen. Sen ovat korvanneet fosforikäsikranaatit ja -kiväärikranaatit. "Lieskarin" käyttäjä on helposti tunnistettava maalitaulu, joka vetää vihollisen tulituksen puoleensa. "Tee-se-itse"-liekinheittimeksi on joskus ideoitu pienellä polttomoottorilla toimiva puutarharuisku, jonka suutinta on käsitelty siten, että se ei levitä polttotaistelunestettä aerosooliksi, vaan kapeaksi, kauemmas kantavaksi suihkuksi. Taisteluagenssiksi on kaavailtu jäteöljyn ja bensiinin seosta tilavuussuhteessa 3 : 1. Sytyttimenä pitkähkö nestekaasutäytteinen, pietzosähkötoiminen "takkasytytin". Kehitelmää ei liene kuitenkaan kokeiltu käytännössä. Kyseessä on yksityisen siviilihenkilön aivoitus yli kymmenen vuoden takaa.

Painepesurikin voisi olla toimiva lieskari kodinturvakäytössä, jolloin saatavilla on yleensä sähkövirtaa. Tosin sen 100 ilmakehän paineella lähtevä suihku tehoaa silmiin osuessaan, vaikka nesteenä olisi esimerkiksi K-kauppojen PIRKKA "PUTKENAVAAJA"- viemärinpuhdistusnestettä, vedellä runsaastikin laimennettuna. Sen lipeäpitoisuus oli ainakin takavuosina 2.5 -kertainen, verrattuna TV:ssa suurella rahalla mainostettuun JOHNSON'S "Kodin Putkimieheen". Litrahinta jokseenkin sama molemmilla. Myöskin monet konetiskausaineet sisältävät enimmäkseen natriumhydroksiidia (mistä vaietaan häveliäästi niiden tuoteselosteissa. Karmean totuuden kertoo lahjomaton pH-mittari).

Pesuri sietää vahvastikin alkaalisia liuoksia, kun taas polttotaisteluaineiden kestokykyä en käy takaamaan. Sadan barin paineinen vesisuihku KÄRCHERistä lienee tosin tehokas oikeudettoman tunkeilijan tervehtimiseen, kasvoihin suunnattuna, ilman lisäaineita. Aivan läheltä ruiskutettuna se voinee tunkeutua ihonkin läpi, tuottaen kovaa kipua. (Aiheesta lienee tutkittua tietoa, jota ei kuitenkaan ole huudeltu tai edes kuiskittu julkisuuteen. Ainakin Suomessa olisi uhkana mattopesureiden joutuminen teräaselain alaisiksi, vieläpä ERVA-luokkaan: Osto- ja hallussapitolupa jouduttaisiin anomaan alamaisesti lääninhallitukselta).

Suomen puolustusvoimien mahdollisesta lieskarikalustosta ei ole tietoa. Itäblokin konkurssipesistä olisi liekinheittimiä saatu ilmeisesti halvalla, mutta kysymykseen "onko ostettu?" pystyy vastaamaan vain joku pioneeri-aselajissa taannoin palvellut aseveli, taikka kantahenkilöstön edustaja.

2004 MMI; PT



- Gunwriters - säväyttää kuin hiustenkuivaajan putoaminen kylpyammeeseen



Hämmästyttävä hylsyleima

Mitä tarkoittaa hylsyn kannassa kirjaimet VPT? Entä onko sen alapuolella olevat numerot vuosiluku jolloin patruuna on valmistettu? Muistan lukeneeni jostain jotain tuollaista... Itselläni on VPT 75 kiväärin hylsyjä sekä yksi VPT 43(!) 9 mm pistoolin hylsy.. Tarkoittaako se että ko. pistoolin hylsy on tehty vuonna 1943?! Minkä maalainen on VPT?

Nim. "Aseharrastelun aloittelija"

  Pistoolinhylsyn leima on lyhenne sanoista "Valtion Patruunatehtaat". (Niitä oli silloin kaksi, toinen Lapualla, toinen Vaajakosken Kanavuoren luolastossa. Lisäksi oli luotitehdas Ähtärissä, mutta se ei ladannut patruunoita). Numerot tarkoittavat vuosilukua. VPT oli suomalainen valtion omistama tehdasrypäs. Pistoolinpatruunoita myöskin ladannut SAKO oli puolestaan Suojeluskunnan omaisuutta vuoden 1944 lopulle saakka, jolloin se siirtyi Suomen Punaisen Ristin (SIC!) haltuun. Kalkun vuoreen Tampereen lähistölle louhittu maanalainen tehdas jäikin SPR:n omistukseen: Toimii nykyään varastotilana katastroofi-apuna jaettaville tarvikkeille. Kalkun luolastoa ei jouduttu omaksumaan lataamokäyttöön tai asetuotantoon, koska Riihimäen tuotantolaitokset varjeltuivat pommituksilta. Evakuointiin ja maanalaiseen työskentelyyn oli toki jatkuva valmius koko jatkosodan ajan.

Kiväärinpatruunan leima VPT tarkoittaa "Valtion Patruunatehdas"; yksikkömuodossa, koska toiminta on keskitetty Lapualle. (Uhkana on jopa tuotannon "ulos-liputus": YT-neuvottelut ovat ehkä jo alkaneet, kun tämä teksti ennättää hieman viivästyneenä nettiin). 75 on vuosileima. Leimoilla eritellään toisistaan sotilas- ja siviilikäyttöön ladatut patruunat. Sotilaspatruunoissa on vuosileima, siviilipatruunoissa yleensä kaliberimerkintä. Tehtaanmerkki on sotapatruunoissa siis "VPT", tai Sakon patruunoissa "S" tahi "SO". Siviilipatruunoissa on kantaleima "LAPUA" tai "SAKO" selväkielisenä. Tosi-wanhoista hylsyistä voi tavata jopa logon "SAT" ja kakkosella alkavan vuosileiman.

Riihimäellä toimi 1920-luvulla huono-onninen SUOMEN AMPUMATARVETEHDAS, jonka ajauduttua konkurssiin muutti Sako Oy Helsingistä Riihimäelle, SAT:n teollisuustiloihin. Niissä se toimii yhä. Konkurssipesän koneet jaettiin Sakon ja Lapuan kesken. Viimeksimainittu peri kiväärinhylsyjen tuotantovälineistön, joka todettiin huonokuntoiseksi ja vanhentuneeksi. Ihmetystä herätti se, että SAT ylimalkaan pystyi valmistamaan patruunoita moisella kalustolla. Tuotanto takkusi alusta alkaen kohtalokkaalla tavalla, antaen aiheen VPT:n perustamiseen kotimaisen patruunahuollon turvaamiseksi sellaiseen maakuntaan, jossa ei todennäköisesti olisi KOMINTERNin sabotöörejä soluttautumassa tehtaan työväkeen tekemään tihutöitään.

Siitä tehtiin päätös jo vuonna 1923, kun SAT:n toimitusvalmiuksista oli kertynyt katkeria kokemuksia runsaan vuoden ajan. Ainoa "puhtaan valkoinen" maakunta oli Pohjanmaa! Lapua oli myös riittävän kaukana itärajasta; lentopommitusten ulottumattomissa. Tiedettiin, eikä vain ounasteltu, että Neuvosto-Venäjän hyökkäys Suomeen olisi vain ajan kysymys. Maaperää "pehmittävä" radiopropaganda alkoi mainittuna vuonna 1923, jolloin suomenkieltä voitiin kuulla pääsääntöisesti vain Moskovan ja Petrozavodskin voimakkaiden lähettimien aallonpituuksilta, kotitekoisilla kidekoneillakin, Suomen itä- ja koillisrajan seuduilla.

Agitaatio-ohjelmien ja uutislähetysten uhoava ja uhkaileva aatteellinen sisältö on helppo arvata. Vahinko, että niitä ei pystytty vielä taltioimaan jälkipolville. Suomalaisten harrastelijoiden lähettimet olivat heikkotehoisia ja ohjelmatoiminta lähinnä grammofoonilevyjen soittelua. Järjestelmällinen yleisradiotoiminta alkoi Suomessa vuonna 1926, ilman omia lähetysasemia, kunnes sellainen perustettiin Lahteen vuonna 1927. Laadukkaisiin vastaanottimiin ulottui "Radio Lahti-Suomen" kuuluvuus Petsamoon saakka, missä super-vastaanottimia oli tosin vain yksi; Petsamon luostarin "sähkömunkki" Parmenin omatekoinen aparaatti.

Viime sotien jälkeen fuusioitiin valtion omistamat teollisuuslaitokset ryppääksi nimeltä VALMET, johon sulautui joksikin aikaa myös VPT. Siviilipatruunoihin leimattiin logo VALMET ja kaliberilukema, mutta sotilaspatruunoihin edelleen vuosileima ja logo VPT. (Sana LAPUA oli noina vaikeina aikoina poliittisesti epäkorrekti Suomen uusien valtiaitten mielestä). Fuusio purettiin kuitenkin melko pian. VALMETiksi jäivät Valtion Kivääritehdas sekä Valtion Tykkitehdas, joka konvertoitiin*) valmistamaan paperikoneita Jyväskylän Rautpohjassa.

Entinen VTT toimii yhä. VKT:n (Tourulan tehtaan) myöhemmistä vaiheista ei ole kertomusta. Asetuotanto hiipui 1990-luvun vaihteen jälkeen. "Ruttokellot" moikuivat Tourulan tehtaalle vuoden 1987 lopulla, jolloin se fuusioitiin pahimpaan kilpailijaansa. Tikkakosken tehdas oli jo eliminoitu "kuoliaaksi syleilemällä", ja Tampereen Asepaja diskriminoitiin kilpailusta Keskusrikospoliisin yleisesti tunnetulla myötävaikutuksella.

Näin käytiin läpi parin hylsyn leimojen kautta katkelma Suomen metalliteollisuuden vähemmän tunnettua historiaakin, niiltä osin kuin se aseharrastajaa kenties kiinnostaa.

*) KONVERSIO = tässä tapauksessa: Teollisuuslaitoksen tuotantosuunnan äkillinen, yleensä ulkopuolelta saneltu muutos ennenkokemattomalle toimialalle. (Lähes poikkeuksetta puolustusväline-teollisuuden yrityksen muuttaminen tuottamaan siviilipuolen kulutushyödykkeitä). Valmet/Rautpohjan eli Tykkitehtaan tapauksessa konversio onnistui, ihme kyllä, mutta lähes kaikissa muissa tunnetuissa tapauksissa se on epäonnistunut: Ollut vain välivaihe - askel lopulliseen alas-ajoon. Monia surullisia tarinoita epäonnistumisista tunnetaan etenkin Venäjällä.

2104 MMI; PT



- Gunwriters - leviää kuin virus



KP-latingit ja vaimentimen toimivuus

kyselisin lataus ohjeita nimen omaan konepistooli latingeille jotka olisivat ärhäkänpiä kuin tavalliset tehtaqan lataukset..... sekä subsonic latauksia kone pistooleille..... toinen kumusus kuinka toimiva on br-tuot... tms vaimennin glock pitoolissa vaikuttaako normaaliiin käyntiin?

zamuli

Kuva: Eräs Worx - jousivaimentimen prototyypeistä 9 mm Vector SP9 -pistoolissa. Vaimentimen takaosassa sijaitsee piipun vapaan perääntymisen ja "keikahduksen" salliva jousimekanismi. Etuosa on normaali vaimennin.

  Ärhäkimmät kp-lataukset saat aikaan VihtaVuoren ruudilla 3N37, joka alkuaan kehiteltiin piekkarin High Speed-patruunoihin, mutta osoittautui toimivaksi myös käsiasepatruunoissa. Lapuan latauskäsikirjaa ei ole ulottuvillani. VihtaVuoren manuaalin mukaan voidaan Remingtonin (SIC!) hylsyihin kauhoa yllämainittua ruutia 7.5-grammaisen Hornady HP/XTP -luodin taakse enimmäisannos 0.45 grammaa, jolloin 100 mm:n pituisesta CIP-testipiipusta saadaan nopeus 405 metriä sekunnissa. Latauspituus 29.0 mm. HUOM! Luoti on ns. "ERVA": Voi olla vaikeasti saatava kaupoista, ellei ostaja ole tuttu kanta-asiakas.

Kotimaisia latauskomponentteja käyttäen suoritettujen testien tuloksia ei siis ole ulottuvillani, eikä myöskään lähtönopeuksien mittaustuloksia tavanomaisilla konepistoolin piipunpituuksilla (= yleensä noin 200 mm, Suomi-kp:ssa 314 mm; sveitsiläisissä "konekarabiineissa" noin puoli metriä). Unohdit mainita kp:si merkin tai piipunpituuden.

8-grammaiselle Hornady FMJ/FP-luodille (HUOM! kärkimuoto kuin alkuperäisimmässä 9 mm Parabellum-luodissa) on ruudin 3N37 enimmäisannos 0.43 grammaa, ladattaessa Remington-hylsyyn. 100 mm CIP-testipiipusta lähtee luoti 382 m/s nopeudella. Suomi-kp:sta ilmeisesti rippuset yli 400 m/s vauhdilla, toteuttaen AIMO J. LAHDEN yli 70 vuoden takaisen unelman. Latauspituus 29.0 mm. Ylläolevat lataukset on tarkoitettu VAIN konepistooliin! Käsiasetta ne voivat rasittaa tarpeettomasti. Muunmerkkisissä hylsyissä voi olla pienempi sisätilavuus, jolloin ruutimäärää on vähennettävä niiden palotilan mukaisesti.

Alisoonisten latausten laadintaan löytyy ohjeita melko taannoisista Markuksen "evankeliumeista". Latauskäsikirjoista niitä on turha etsiskellä. "Entiijjän paikan" tuottaa taaskin piipunpituuden tuntemattomuus. Ruudiksi ilmeisesti N310 tai N320, ja luodiksi jokin raskaan sarjan valuluoti, painoluokka 9.5+ grammaa. Aseen automatiikan toimivuutta en ryhdy vannomaan sen merkkiä ja mallia tietämättä.


Kuva: Minirefleksivaimennin MG 12 ja 10 mm Glock, jonka piipun päässä näkyy kiinnityskierre. Asennus suoritetaan joko ylipitkään piippuun tai piipun päähän kiinnitetään jatko-osa, kuten tämän aseen kanssa on tehty.


Vakiorakenteiseen GLOCK-pistooliin ei vaimentimen asennus perinteisin konstein onnistu. Tarvitaan luistiin nähden ylipitkä piippu tai piipun päähän kovajuotettu jenkajatko. Glock on itselatauksen toimivuuden kannalta niin arka kaikelle lisämassalle, kuten kompille tai vaimentimelle piipun päässä, että vaimentimen on oltava joko erittäin kevyt tai ns. jousiperä. Lisäksi Glockin rekyyli- ja iskurijousia on lyhennettävä, mikä on varsin tarkka operaatio. Pieni  moderaattoriluokan Glockin MG12 -vaimennin käy tyydyttävästi normaaliin kuulonsuojaukseen ja ampumaratamelun vähentämiseen, mutta ei ole minikoostaan johtuen kovin hiljainen.

Jousiperä Worx -refleksivaimennin taas toimii siten, että vaimentimen kiinnitysmutteri on rakennettu eriliseksi jousitetuksi yksiköksi vaimentien perään. Näin se sallii piipun perääntyä tarpeellisen matkan ilman, että vaimentimen massa sitä jarruttaa. Tällöin voidaan käyttää suurempaa ja tehokkaampaa vaimenninta. Haittana on mutkikkaampi rakenne ja reilu tuplahinta tavalliseen vaimentimeen verattuna. Worx on varsin uusi malli jota BR-Tuote toimittaa ainoastaan tilauksesta.


1404 MMI; PT



Adapterin rakenne, tarve ja tulevaisuus

Kerrohan hieman kaliberin muutosadaptereista. Eniten kiinnostaa .22 LR-paukkua ampuvat. Haulikkohommissa tuo lienee aika yksiselitteistä, mutta miten on kiväärin kanssa, onnistuuko esim .223 Rem kiväärillä käyttämään piipun omia rihloja? Miten turvallista ylipäätään on .22 LR-adapterien käyttö muissa .22- alkuisissa kiväärikalibereissa, eli onko luodeilla mitoituseroja liikaa, tai ollenkaan? Millainen tarkkuus on mahdollista saavuttaa?

Nimim. "Yksi ase - monta käyttöä"

  .22-alkuisia keskisytytteisten aseiden kaliberiluokkia on oikeastaan kolme: .22 Vierling-piiput ja alkuperäisimmät .22 Hornet-luodikoiden piiput olivat tiukkareikäisiä, joten .22 LR- patruunoilla on saatavissa jopa erinomainen tarkkuus, kuten tiukkareikäisillä piekkareillakin. Suorituskyky riippuu tietenkin adapterin rakenteesta; sijaitseeko LR-patruuna sen peräpäässä vai ulkoneeko luoti adapterista aseen rihloihin asti ilman mainittavampaa "vapaahyppyä", jolloin tarkkuus voi olla parhaimmillaan laadukkaan pienoiskiväärin tasoinen. Merkitystä on myös .22 LR-patruunan ominaistarkkuudella, kuten piekkarillakin ammuttaessa: Joillakin osuu säännöllisesti kymmenpenniseen 100 metriin tyynellä säällä tai sisäradalla; toisilla merkeillä ei aina edes tulitikkurasiaan 25 metrin etäisyydeltä.

Tavanomaisimpien 5.7 mm aseiden (mukaanlukien .223 Remington) piipunreiän mitoitus on samaa luokkaa kuin nykyisissä piekkareissa. Joissain tapauksissa voi rihlannousu olla liian jyrkkä .22 LR-luodeille, jotka voivat riistäytyä rihloista, iskeydyttyään niihin pitkän vapaahypyn jälkeen suurehkolla nopeudella. Parhaat ampumatulokset ovat odotettavissa hidasluotisilla patruunoilla; todellisilla tai niinsanotuilla "Subsoniceilla". Jyrkkiä rihlauksia esiintyy erityisesti .223 Rem-kaliberisissa aseissa.

Kun ensimmäiset tiedot Aguila:n .22 SSS-patruunoista kantautuivat korviini, otaksuin patruunan olevan kehitelty käytettäväksi pääsääntöisesti 5.56 x 45 mm (.223 Rem) ryntökivääreiden massasulkuisissa harjoitusammunta-adaptereissa, joskin mexikolaiset markkinoivat myös erikoisjyrkällä rihlauksella varustettuja pulttilukkopiekkareita .22 SSS:n ammuntaa varten. Yleinen olettamus oli, ettei .22 SSS:ia myytäisi milloinkaan siviilimarkkinoilla, mikä piti USA:ssa paikkansa noin vuoden ajan patruunan "introamisesta": "RÄKÄMÄLLI" CLINTON:in hallinto yritti julistaa .22 SSS:n sotilaspatruunaksi, jollaisia saa tuoda USA:an "vain virkakäyttöön", jos siihenkään. Adapterin (myös pulttilukko-aseen "pesäholkin") kera ammuttaessa voi .22 SSS olla hyvinkin käyttökelpoinen nimenomaan .223 Rem-luodikossa, jonka rihlannousu on 10 tuumaa tai usein jyrkempikin.

Länsi-Saksassa olivat adapterit suuressa suosiossa aina 1960-luvulle asti, koska kiväärinpatruunoiden kotilataus oli lähes tuntematon harrastus ja sen taitotietokin unohduksissa. Toisen maailmansodan voittajat olivat kieltäneet ruudin myynnin yksityishenkilöille. Kielto lientyi asteittain: Ensin sallittiin haulikko- ja käsiaseruutien myynti, ja sittemmin myös kivääriruutien tarjonta. Pistooliruudeilla yritettiin välivaiheessa tietenkin ladata kiväärinpatruunoita, mutta kun soveliaista annoksista ei ollut tietoa, eikä kotilatausreseptejä saanut julkistaa, sattui tapaturmia ajoittain. Kevytlatausharrastelu tyssäytyi alkuunsa, kun taas adapteritehtailu kukoisti. Keski-Euroopan maissa on metsästys lisäksi tunnetusti öky-rikkaan ylimystön harrastus, eikähän oikea aristokraatti harrasta kotilatauksen kaltaista askartelua, jossa kädet likaantuvat ja niillä joutuu tekemään hieman työtäkin.

Vuonna 1964 kehiteltiin 5.6 x 57 mm RWS- patruuna, ajatellen erityisesti adapterin käyttöä kyseistä patruunaa ampuvissa aseissa. Hylsyn kaula mitoitettiin ylipaksuksi, jolloin myös adapterin suuosan seinämävahvuus saatiin riittäväksi kestämään jopa 5.6 mm Vierling- eli .22 Hornet-patruunan käyttö adapteripatruunana. Kotilataajat kiroilivat sittemmin asehankintaansa, koska paksu hylsynkaula oli vastuksellinen supistaa vanhanmallisilla puristimilla, joiden vipuvoima oli riittämätön. Usein myös hylsynkannat repeilivät, kun vajavaisesti voideltua hylsyä kiskottiin esiin supistusholkista.

Latausharrastushan lähti alkuun "nollapisteestä": Valistuksen aika koitti vasta vuonna 1974, jolloin K.D. MEYER:in eeppinen teos "Handbuch für den Viederlader" julkaistiin. Lehdissä sitä aiemmin olleet artikkelit eivät tavoittaneet läheskään kaikkia asianosaisia. Mainittu K.D. Meyer villitsi minutkin kevytlatausten kehittelyyn runsaat 20 vuotta sitten. Omassa maassaan hän ei tohtinut elvyttää moniin aseräjähdyksiin johtanutta toimintaa, vaikka tietoa ja kokemusta häneltä ei puuttunut: Meyer oli ollut eräs 7.9 mm Nahpatrone:n tuotekehittelijöistä Finowin erikois- ja kilpailupatruuna-lataamolla v.v. 1942 - 43.

.22 LR:n käyttö adapteripatruunana on kyseenalaista vasta kolmannessa kakskakkosten kaliberiluokassa, johon kuuluvat ainakin .22 Savage High-Power (5.6 x 52R, alkuaan .22 Newton Imp vuodelta 1912) ja 5.6 x 61 mm Von dem Hofe Super Express, sekä 5.6 x 61R (edellämainitun laippahylsyinen variaatio). Näissä patruunoissa on poikkeuksellinen luodin läpimitta .228" eli 5.79 mm, ja aseissa isokaliberi luokkaa 5.80 mm. Siis millinkymmenyksen verran horo, ajatellen .22 LR:n lyijyluotien ammuntaa. Tämän kaliberiluokan aseet alkavat onneksi kuulua historiankirjojen kellastuville lehdille ja seinänkoristeiksi.


Reunasytytteisen .22 LR:n käyttö adapteripatruunana keskisytytteisissä luodikoissa vaatii erikoisjärjestelyitä, joiden takia ei voida kerskata ainakaan tulivoimalla, ellei käytettävinä ole lukuisia panostettuja adaptereja. Iskurin lyöntipiste joudutaan siirtämään 2.9 mm:n verran sivuun hylsynpohjan keskiöstä.Tavallisin järjestely on liereä, hieman yli 7 mm:n läpimittainen irto-iskupohja, jonka etupäädyssä on adapteripatruunan hylsynkannan reunaan nojaava iskurinkärkenä toimiva kohouma. Iskupohjan takapäädyn keskiössä on yleensä iskupohjan materiaalia hieman pehmeämpi metalli- tai muovi-upote ehkäisemässä siihen lyövää aseen iskurinkärkeä tyssääntymästä tai murtumasta.

Kuvassa ylempänä adapteri .22 LR-patruunalle ja alempana .22 WMR-patruunalle. Huomaa iskupohjan kiinnitys kumisella O-renkaalla, joka ei pahemmin jarruta iskupohjan liikettä, mutta estää sen putoamisen adapterista. (Kuva H. OWEN:in esitteestä).


Iskupohja ja hylsy poistetaan rassilla laukauksen jälkeen. Adapterin käytön suurimpia ongelmia on iskupohjan katoamisriski: Pientä metallilieriötä on vaikeaa löytää sammalikosta, ruohikosta tai lumihangesta, jos se on pudonnut varomattoman hylsynpoiston seuraamuksena maastoon. Panostettu adapteri kannetaan yleensä taskussa erikoistarpeiden varalta. Vaihtoehtoinen mieleen tuleva käyttötarkoitus on kiireetön ampumaharjoittelu paikoissa, joissa melua joudutaan välttämään naapurisovun säilyttämiseksi.


RWS-lataamo kehitteli samanaikaisesti patruunan 5.6 x 57 mm RWS ja lukuisia adaptereita sitä ampuviin aseisiin vuonna 1964, alkaen .22 Shortilla panostettavista variaatioista. Adapterit olivat luxus-laatua, erillisellä iskuripiikillä. Kuvassamme ylempänä adapteri .22 Hornet-patruunalle, alempana "vähennysholkki" .22 Winchester Magnum Rimfire-patruunalle. Huomaa iskuripiikin sivuunlyönnin rakenneratkaisu. Kumpikin adapteri on mitoitettu patruunapesänsä osalta taiteen sääntöjen mukaan: Luoti ulkonee aseen rihlauksen ylimenokartioon asti, eikä hyppää vapaasti kovinkaan pitkää matkaa. Adapteripatruunan hylsynkaulakin mahtui adapterin kaulaosan sisään. Aseen oman patruunan hylsynkaulan seinämät jouduttiin kuitenkin mitoittamaan tolkuttoman paksuiksi, mikä vaikeutti hylsyjen jälleenlatausta ja aiheutti tiivistysvaikeuksia hiemankin täystehopatruunaa matalapaineisempia latauksia ammuttaessa. (Kuva: RWS:n esite).


Kevytlataus-taitotiedon yleistyminen on tekemässä adapterit tarpeettomiksi jopa Suomessa, kunhan .224 kaliberin/ 5.7 mm valuluotien valikoima meillä vielä lisääntyy nykyistä kevyempään suuntaan. 45-grainisia flatpointeja on odotettavissa lähitulevaisuudessa yleiseen myyntiin. .223 Remingtoniin käyviä pidempiä valuluoteja on jo saatavina, liekkikilvellä taikka ilman. Kevytlatinkeja on tutkimusten alaisina jopa .22-250:een. Tämänhetkisessä tilanteessa voidaan kuitenkin tutkimustulokset julkaista ehkä vain englanninkielisellä sivullamme: Helsingin rappari-sikojen vastaisku on alkanut! Adaptereille on toki edelleenkin "saumaa" niiden pyssymiesten keskuudessa, jotka eivät näe kotilatausvälineistön ja -taidon hankintaa tarpeelliseksi vain muutaman vuosittaisen vähä-äänisen laukauksen takia.

Tosi-hiljaisten .22 LR-patruunoiden valikoimankin ounastellaan lisääntyvän, kunhan USA:n etevimmät patruunasuunnittelijat voivat taas nostaa profiiliaan, ja hyödyntää Rio Granden takana karttunutta tietämystä kotimaassaankin. Adapterin käytön ensisijainen motiivi lienee sentään ampumamelun välttäminen; vai onko jollakin esitettävinä muunlaisia teorioita?

1504 MMI; PT



    - Gunwriters - irvistyttää nielaisemattakin



Perimmäisten kysymysten äärellä

Olen nyt ymmällä! Vähän aikaa sitten osuin näille sivuille ja lähetin piankin kysymyksen minua askarruttavista asioista. Vastauksessa, joka ilmestyi sivuille 8.4.2001, minua muistutettiin jäsenmaksusta. Sen suuruudeksi ilmoitettiin kuitenkin "Sibelius + Väinö Linna". Mistä tämä maksu tarkkaan ottaen koostuu? Postilaatikon yläpuolella mainitaan vain 40 mk vuosimaksu, mutta onko lisäosa jonkinlainen liittymismaksu? Käsittääkseni ennen vuosimaksu oli pienempi; miksi sitä on nostettu? Kohonnut maksu ei ainakaan huokuttele lisää maksavia visitooreja.

En muuten purnaisi näistä seikoista, mutta sattuneesta syystä elämäntilanteeni on sellainen, ettei rahaa riitä jaeltavaksi kovin moneen suuntaan. Jos en saa todella pätevää selvitystä asiasta, uhkaan täten jatkaa salamatkustusta makoisilla sivuillanne hamaan tulevaisuuteen saakka! Mitäs siihen sanotte? Vähintääkin saatte odottaa rahojanne ensi kesään, jolloin finanssitilanteessa on odotettavissa kohentumista.

Eipä paljon kannata uhota suomenkielisten sivujen lopettamisella, sillä minulta luontuu kyllä engelskakin tarvittaessa. Viihde ja tietämys on siis taattu!

Kunnioittavasti, T-65

  Matematiikan alkeita: Vuosimaksu on VUOSImaksu, ja KOLMAS toimintavuotemme on jo menossa. Kaikki materiaali löytyy vielä sivuiltamme, nimenomaan odottamassa uusia visitoorejamme. 2 x 2 Väinö Linnan kuvaa ovat nähdäkseni kohtuullinen hinta vuosien 1999 ja 2000 tiedonjulkistamisesta & viihteestä. (Vrt. jonkin alan lehden kahden vuosikerran tilaushintaan! Irtonumerot tulevat sitäkin kalliimmiksi. MISTÄ lehdestä olisit saanut yhtä tyhjentävät vastaukset kysymyksiisi?). Kolmas 2 x Linna on alkaneen vuoden "förskotti", joka pitää TYÖMOTIVAATIOTANI yllä! 20 mk x 6 = (EFRAIM ELO:n laskuopin mukaan) FIM 120:- (100:- + 20:-), eli vuosimaksua ei ole korotettu. (Jos aritmetiikan taitoni alkaisi hiipua, lentelisi ampumaradoilla pian irtopäitä ja -raajoja).

Vähittäinkin saa kunniavelkansa maksaa; vaikka Linnan kuvan kerrallaan, kuukausittain tai parin kuukauden välein, maksukyvyn mukaan. Jos JOKAINEN visitoorimme tajuaisi sen, että sopulikin tarvitsee rehua & (erityisesti) palanpainiketta, voisimme jopa puolittaa vuosimaksumme, jota tosin sen nykyisenkin määrän nimellisyyden takia luullaan ehkä vieläkin jonkinlaiseksi vitsiksi? Muutakaan selitystä en keksi ilmiölle, että etuoikeutettujen visitoorien lukumäärä on noin 0.5 % kokonaismäärästä - jo pelkästään Suomessa. Visiittien päivittäinen frekvenssi lähentelee jo tuhatta. Lähes puolet niistä tulee Suomesta - siis päivittäin..!

35 markasta kihahti "huvivero" vitosella, koska 10 mk:n ja 5 mk:n setelien painatus oli loppunut, ja kolikoiden postittaminen lokeroomme kirjekuoressa johtaisi ehkä niiden hävikkiin. Pankkisiirtojen perilletulo on ilmeisesti "luojassaan", koska emme voi lähetellä esitäytettyjä laskuja visitooreillemme.

Tyhjän postilokeron pohjaa useimpina arki-aamuina kynsivältä sopulilta ovat vitsit vähissä: Mieleen nousevat väkisinkin ajatukset työrukkasten lyömisestä naulaan ja pensselien työntämisestä santaan (johon on sekoitettu myös vettä ja sementtiä). Kuukauden pituista lakkoa on jo harkittu, mutta Titarin kertoman mukaan on pimennetyn saitin palauttaminen nettiin niin töisevä prosessi, ettei siihen kannata ryhtyä: Se on siis kerrasta poikki - ainiaaksi! GOW on kuin terveys tai aisti, jota arvostetaan vasta sen peruuttamattoman menetyksen jälkeen: Siis liian myöhään..!

Ja kuinkas sitten suu pannaan, jos lontoonkielinenkin GOW pimenee? Sehän on vieläkin vähätuottoisempi kuin GOW/Finnish. Enpä ryhdy takaamaan viihteen ja tietämyksen jatkuvuutta, jos purnailua alkaa ilmetä enemmälti, "vapaamatkailun" jatkuessa entiseen tahtiin. Minä sentään päätän asiasta! Vain suomenkielinen GOW pystytään (teoriassa) lakkauttamaan virkavallan painostuksesta, joka on "force majeure", eli ylivoimainen este toiminnan jatkamiselle. Täys-pimennys on puolestaan omaehtoinen valinta, johon toki alkaa olla kasvava houkutus tuntipalkan kalkyloinninn jälkeen: Ei täyttä markkaakaan..! Painoin liian pitkää päivää..?

Yksi vaihtoehto on tietenkin profiilin madaltaminen; vaikkapa vain luopuminen tulleiden -> nettiin lähtevien tekstien kieli- ja kirjoitusasun korjailusta eli editoinnista: Joiltakin keskustelusivuilta voit nähdä kauhistavia esimerkkejä modernista viestinnästä, josta on jo pieni näyte tässä postituksessa. Eikä sitten puhettakaan esim. teknisten tekstien kuvittamisesta tai muista tähänastisista "herkuista"! Kysymys-/vastauspalstojen vakiovastauksiksi voin omaksua fraasit: "Emme tiedä! Enpä nyt satu muistamaan, eikä kirjoista ole enää apua: Antikvariaatti maksoi niistä peräti satasen per hyllymetri. Siellä ne nyt ovat, ellei ole jo myyty edelleen". Omaa työtaakkaanihan vain kevennän, jos nöyrryn tinkimään sivujemme laadusta..!

OLAUS PETRI kirjoitti lakikirjan johdantosivuille sananparren: "Suurin oikeus on usein suurin wääryys". Valittakoonpa ylläkuvatuista vaihtoehdoista mikä tahansa, se on vääryys harvalukuisia etuoikeutettuja visitoorejamme kohtaan; myönnetään! Mutta se on oikeus ja kohtuus salakatselijoille, joita on enemmistö. Ja DEMOKRATIAAHAN se on, että ENEMMISTÖN sääntöjen mukaan pelataan! Toistuviin vetoomuksiimme lienee jo kyllästytty, koska ne ovat viime aikoina kaikuneet kuuroille korville: Lopullisten johtopäätösten aika ei ole enää kaukana...

Muutama tehtävä on kuitenkin vielä tekemättä, eli työ jatkuu: Esimerkiksi televisiomainonnan tehoa näivertävä informaatiokampanjamme tuotteiden ja palveluiden hintavertailuineen on vielä aloittamatta..! (Mainosrahoitteiset TV-kanavathan on havaittu hoplofoobisen propagandan valtaväyliksi jo ennen kuluvan vuoden helmikuun 2. päivää). Eräitä muitakin projekteja on vielä esityslistalla, tai ainakin kesken: Aivan vielä ei "Herra jätä palvelijaansa rauhaan, menemään sanansa mukaan..!"

Pitkäperjantaina MMI; PT



    - Gunwriters - kohta ahistaa



Etuoikeutettujen "klubiin"

Kyselisin jäsenyydestä ja siihen liittyvistä asiosta. Ajattelin liittyä jäseneksenne GOW:iin.

Terveisin T.

  Varsinaisia jäseniä meillä ei ole, vaikka uudet visitoorit toivotetaankin joskus "tervetulleiksi klubiin". On kaksimiehinen toimituskunta Pohjois-Karjalassa, yksi aktiivinen kirjoittaja Helsingissä (suorittaa myös testiammunnat ja ballistiset laskelmat, ym.), sekä uutena kumppanina karikatyyripiirtäjä, joka asuu jossain Kymenlaakson suunnalla.

Ajoittain kirjoittavia avustajia GOW:llä on toki Suomessa ja ulkomailla, Kaliforniasta Moskovaan saakka. Siinä varsinainen jäsenkunta. Visitoorit jakautuvat "etuoikeutettuun" vähemmistöön (noin 0.5 %), ja pääluokkaan nimeltä "salakatselijat". Etuoikeutetut ovat suorittaneet "huviveroksi" kutsutut, summaltaan lähinnä nimelliset vuosimaksut: Elokuvalippukin lienee jo hintavampi. Tarkoittanet jäsenyydellä pääsyä tähän erikoisluokkaan?

Tästäpä tulikin mieleeni: Tietoturva-syistä ei luetteloa PV-luokan visitooreista enää ylläpidetä, joten kukin kunniavelkansa suorittanut visitoori, jolla on jotain kysyttävää asiantuntijoiltamme, joutuu merkitsemään nimensä tai s-postiosoitteensa jälkeen sulkuihin lyhenteen (PV) = Privileged Visitor. Lukumäärä on niin pieni, että s-postiosoitteet on helppo muistaa ulkoakin ja tarkistaa etuoikeutetun aseman paikkansapitävyys.

Etuoikeuksiin kuuluu mm. henkilökohtaisen vastauksen saaminen normaalia lyhyemmällä viiveellä, ja jos jotain kysymystä & vastausta ei haluta julkaistavan GOW-sivuilla, lähtee etuoikeutetulle visitoorille menevä viesti yksityispostituksena hänen ilmoittamaansa s-postiosoitteeseen. Kun sen perillemeno on varmistunut, häivytetään vastaanottajan yhteystiedot ja viestikin koneidemme muisteista. Tämä on ollut käytäntömme jo kauan.

Etuoikeudet ostetaan suorittamalla vuosimaksu(t), mieluiten kirjeitse, jolloin perilletulo on varminta. Postilokeromme numero tulee kirjoittaa huolellisesti: Jossain kirjeessä on ollut väärä lokeronumero, mutta onneksi sentään vastaanottajan nimilyhenne G.O.W., joten oikeaan luukkuun tuli sekin lähetys.
Klubiin" pääsy ei ole vaikeaa, eikä kovin kallistakaan lystiä.

Huomaa erityisesti seuraava tiedoksianto: PV:n etuoikeudet säilyvät, vaikka GOW/Suomeksi- sivu lakkautettaisiin virkakunnan (= Helsingin rappari-sikojen) painostuksen takia tai kannattamattomana; kiusaksi salakatselijoille, "ohranoille", ja kaupallisten TV-kanavien uutistoimituksille.


1404 MMI; PT



    - Gunwriters - jos ahistaa, niin ei helepota



T/C Contenderin liipaisinmekanismi

Erittäin asiapitoisilta sivuiltanne löytyy maininta T/C Contender-pistoolin liipasinmekanismin sisältämästä "itsevirittyvästä snellarikoneistosta". Olisiko tästä tarkempaa tietoa, kenties säätöohjeita tai jopa räjäytyskuvaa?

Toisena mieltä askarruttava asiana olisi uuden piipun "sisäänajo", kuinka toimia ettei tulisi ammuttua piippua heti pilalle? Jostain muistan lukeneeni sellaisen neuvon, että alussa joka laukauksen jälkeen puhdistetaan piippu, tasaisesti kertoja harventaen. Liekö neuvossa perää? Olisi itsellä edessä rosterisen .223 Rem piipun "korkkaus", toki erot myös perinteisempään piippumateriaaliin kiinnostavat.

T. nimimerkki "Tiedonjanoinen"

  Räjäytyskuva löytyi, mutta koneiston osat ovat siinä niin levällään, ettei snellarin toiminta "avaudu" siitä kuin asiaan vihkiytyneelle tutkijalle. Käyttöohjevihkoon tai aseen esitevihkoseen tutustumisesta on kulunut aikaa pian 20 vuotta. Muistikuvani mukaan virittyy liipaisinkaaren uloketta painettaessa erityinen iskuvasara (kulmikas osanen nimeltä "striker" liipaisinkaaren sisällä). Se jää liipaisimen varaan, jousensa alapuoleltaan työntämänä. Aseen hana "wedetään täyteen weteeseen erillisellä käsitempulla" eli viritetään peukalolla. Hana jää taakse viretuen ("sear") varaan. Perinteisistä (erikseen viritettävistä) snellarimekanismeista poiketen liipaisimen ja viretuen välillä ei ole mekaanista yhteyttä ennen liipaisuvaihetta: Jokainen laukaus lähtee herkistettynä.

Kun liipaisinta painetaan, vapautuu sen pitelemä iskuvasara melko kevyellä puristuksella. Vasara iskee jousensa voimalla viretukeen, irrottaen hanan vireestä. Liipaisimen ja vasaran välinen kitka on vähäinen ja liipaisimen liike lyhyt, joten laukaisu on herkkä ja venymätön. Kaukaisen muistikuvani mukaan on liipaisimen "jälkivedon" pituus säädettävissä ruuvilla. Koneiston rakenteeseen on voitu tehdä muutoksia kuluneiden noin 20 vuoden aikana, joten suosittelen perehtymistä aseen myötä saatuihin käyttöohjeisiin. Kirja, josta räjäytyskuva löytyi, on samaa ikäluokkaa kuin muistikuvatkin; julkaistu vuonna 1982.


Purkukuva vahingossa: Valokuvaajan onnenkantamoisessa T/C on juuri purkautumassa rekyylin voimasta ampujan käsiin. Etutukki pyörii ilmassa juuri vasemman käden päällä. Normaalilatauksilla T/C pysyy yleensä koossa, tässä tilanteessa olivat kyseessä 45-70 Government -kaliiperin erikoistämäkät raskasluotiset latinkit.


T/C Contenderin kaltaisen aseen piipun "pilalleputsaaminen" on todennäköisempää kuin sen turmeleminen ampumalla, joten etenkin rosteripiipun tapauksessa on mainitsemasi menettely pikemminkin haitaksi kuin hyödyllinen. Mikäli piipunseinämissä on havaittavissa poikittaisia työstönaarmuja, tulee harkinnanalaiseksi pikemminkin kolvausmenettely; kenties ampukolvaus. Tarkoitukseen soveliaita .224 kaliberin valuluoteja on nykyään saatavana Suomessakin, Tussari/Villikarju Oy:ltä ja Riistamaa Oy:ltä. (Ks. saitti-osoitteet aloitussivulta). Luodit ovat kotimaisia, vaikka valmistaja on nimeltään Gunhill Bullets. Laatutaso nyt jo erittäin tyydyttävä.

Kolvaustoimiin on ryhdyttävä visun tarveharkinnan jälkeen, eli jos piipunputki osoittaa huomiotaherättävää taipumusta vaipoittumiseen vielä noin sadan täystehopatruunan ampumisen jälkeenkin. Ensimmäisten 20 - 25 laukauksen ammunnan jälkeen on piipun "sisäänajovaiheessa" suositeltavaa poistaa vaippa-ainekerrostuma. Niin myös jatkossa aina 25 laukauksen välein, kunnes on ammuttu sata laukausta, mutta piipun nuohous jokaisen jysäyksen jälkeen on tarpeetonta. Nykyisiä kemikaaleja käytettäessä ei vaippamateriaalin poistamiseenkaan tarvita kovakouraista jynssäystä.

Rosteripiipun materiaali on hieman pehmeämpää kuin "musta" piipputeräs, mutta käytön myötä sen reiän seinämät karkaistuvat kulutusta kestäviksi, ja lämpö-eroosiotahan ruostumaton teräs sietää paljonkin suurempia laukausmääriä, verrattuna mustattuihin teräslaatuihin. Ja juuri tuo lämpöeroosio tuottaa turmion aseenpiipuille, kuten usein aiemminkin on tullut mainituksi.

0904 MMI; PT



    - Gunwriters - unohdetun kansan suolesta



Automaattimaksu ei onnistu

Terve! Yritin maksaa 40 mk kannatusmaksun, mutta Kultaraha- pankkipalvelu urputti väärää tilinumeroa.

Olisiko mahdollista tilata mistään vanhoja SUULIEKKI-lehtiä? Nettisivut ovat hyvät, mutta paperilta lukeminen on vanhoille silmille parempaa ja puhelinfirmojen elättäminen ei kiinnosta. Olisiko lehden paikka?

T. Elja

  Ainoat toimivat maksutavat ovat suoritus pankin konttorin tiskin yli (kallista lystiä, etenkin pankkienvälisenä siirtona) tai suositeltavimmin setelirahana kirjekuoressa postilokeroomme: Perille tulee, eikä aiheuta kohtuuttomia kuluja, vaikka kirjepostimerkin hinta taannoin "kihahtikin" peräti kymmenellä pennillä. Erinimisillä pankeilla on omat automaattinsa, ja ent. Postisäästöpankki lienee taaskin vaihtamassa nimeään. Tilinumero lienee ilmoitettu oikein, mutta pankkiryhmittymien väliset siirrot eivät onnistune "automaattisesti". (Maksuautomaatit ovat tosin sen lajin elektroniikka-härveleitä, joista en tiedä mitään: Kierrän ne kaukaa). Joku on joskus tiemmä onnistunut hoitamaan kunniavelkansa elektroonisella tilisiirrollakin, mutta hänelläkin on tili SAMPO-LEONIAssa, jonka automaattia hän on käyttänyt menestyksellisesti. Käteinen on kuitenkin AINA kätevintä PIENTEN pääomavirtojen ohjailussa.

Pikku vinkki kuitenkin tilinumeron näppäilyyn: Kaikki merkit yhteen pötköön, siis 800028-6450515.

ASE & ERÄn liitelehti SUULIEKKIä saat tuskin enää mistään täydellistä sarjaa. (Ehkä sentään satumaisella tuurilla jostakin kuolinpesästä). Joidenkin A & E:n vuosikertojen vihkoja on vaikeaa löytää edes antikvariaateista, ja jos löytyy, on lehti ostettu alkuaan kioskista. (Liitteellisen lehden sai vain tilaamalla. Viimeisenä Suuliekin ilmestymisvuotena se oli "fuusioitu" emolehteen, mutta sisältö ei enää erottunut kaupallistuneesta emolehdestä. "Eriytetyn journalistisen linjan" haave ei tosin toteutunut alkuaankaan). Itsellänikään ei ole täyttä sarjaa edes vuosien 1985 - 86 Suuliekkejä, ja sillä täydennetyt A & E:n vihkot ovat enimmäkseen vinttikomerossa, parimetrisen rojukuorman alla. Joitain ylijäämä-vihkoja oli julkaisija tiemmä myynyt liitteineen irrallisinakin, mutta aikaa siitä on kulunut jo toistakymmentä vuotta. Esihistoria ulottuu paljon kauemmas:

Lehtiprojekti "Suuliekki" piti käynnistää jo vuoden 1982 alusta alkaen ERÄ-lehden ent. päätoimittaja EERO I. NURMIKON kipparoimana, mutta hanke kariutettiin joidenkin pääoma-piirien juonitteluilla. Tiedettiin nimittäin, että original-"Suuliekin" journalistinen linja olisi se, mitä GOW:n linja on nykyisin, pari vuosikymmentä myöhemmin. Vuoden 1981 alkupuolen ERÄ-lehdistä saa paikoitellen kalpean aavistuksen siitä, mitä oli juonessa, eikä tuohon aikaan ollut nykyisenlaista tarjontaa painetun joukkoviestinnän alalla. Etsikko-aika meni kuitenkin ohi...

Gunwriters - lehden ainoa yhtenäinen linja on, että kukin siihen kirjoittaa mitä lystää.

Enää milloinkaan ei ole "lehden paikkaa"! Vaatii liian kalliit koneistot julkaisemiseen, markkinointiin ja jakeluun. Kymmenisen vuotta sitten vireillä ollut projekti "DUM-DUM"-lehti meni kesken ennen ensimmäisenkään vihkon syntymää. "SOTA"-lehti kuoli varsin nuorena, ja "ASEMAAILMA" sitäkin nuorempana. Lehden julkaiseminenhan vaatii taakseen vakavaraisen rahoittajan, joka ryhtyy pian sanelemaan sen, mitä/kuka saa kirjoittaa taikka mitä/kuka ei, vaatien sponsoroimaltaan lehdeltä "sovinnaisuutta ja salonkikelpoisuutta". Äskenmainitut ominaisuudet eivät tosin ole ENÄÄ erityisemmin vahva kilpailuvaltti: Uusin tulokas, äärimmäisen sovinnainen ja salonkikelpoinen "ASETÄRPPI", lienee vaipumassa "kumpujen yöhön". Tulevaisuutta on vain "vakiintuneilla" aikakauslehdillä, järjestölehdillä (joiden sisällöllä ei ole hyttysen lirunkaan vertaa merkitystä levikin kannalta), ja erityisesti nettiviestinnällä, kunhan sen toiminnan rahoitus saadaan jotenkin järjestymään.


Omilla huonontuvilla silmilläni näen tekstin ruudulta paremmin kuin paperilta; etenkin kirjoituskoneen screenin keltavihreinä hehkuvat merkit tummalla taustalla. Lukukoneeni näytössä ovat merkit puolestaan säädettyinä maksimaaliseen kokoonsa.


0804 MMI; PT



    - Gunwriters - hysteriaa rapparilooshiin



MINI-GUN

Tervehdys! Tuli tässä työkaverin kanssa juttua Minigun -konekivääristä. Mikä on kyseessä olevan vehkeen tulinopeus, aseen kaliiberi ja patruunan kokonaispaino?

L.V

  GENERAL ELECTRIC-konsernin kehittelemän alkuperäisen kuusipiippuisen MINI-GUN kk:n syklinen sarjatulinopeus eli kadenssi on 28 voltin/ 130 ampeerin tasavirralla 6000 ls/min ja lentokoneiden (ainakin DC-3:n eli "Lohikäärmelaivan") 24 voltin virralla n. 5700 ls/min. "Dragonship:issä" eli "Puff:issa" oli kolme MINI-GUNia, joten alentuneella kadenssilla ei ollut merkitystä. Kukin ase ampui 4000 patruunan vyökasetillisen.

Aseen piiput kestivät juuri ja juuri sen määrän yhtämittaista tulitustakin, mutta yleensä ne vaihdettiin joka lennon päätyttyä, jos tuli oli päästy avaamaan tunnistettua tai oletettua vihollista kohti. Tunnistetut viholliset, jotka erehtyivät vastaamaan panssaroimattoman ja hitaasti lentävän "Puff:in" tuleen Kalashnikoveillaan muuttuivat usein tunnistamattomiksi jauheliha-mytyiksi. Fiksummat luikkivat piilopoteroihinsa moottorien pärinän kuullessaan. Paatuneet Viet-Nam Kong San:in ateistitkin mumisivat poteroissaan "Pater Nosteria"..!

Patruunan T-65 alias 7.62 mm NATO, a.k.a. .308 Winchester kokonaispaino vakioluodilla Ball M59 on 25.47 grammaa, eli pelkkien patruunoiden paino per ase on 101.88 kilogrammaa, joista luotien osuus on lähes 39 kg. Mini-Gun on nimensä mukaan "pienoistykki", eli variaatio 20 mm GAU-4 "VULCAN"-revolveritykistä, jonka General Electric oli kehitellyt lähinnä hävittäjä-lentokoneiden aseeksi. Varsinaisen asetyypin keksijä oli kuitenkin lääketiet. tri. RICHARD JORDAN GATLING, joka varusti veivattavan kuularuiskunsa sähkömoottorilla jo vuonna 1893, pian savuttomalla ruudilla ladatun .30-40 Krag-patruunan omaksumisen jälkeen. Vulcan-tykkiin tehdyt parannukset kohdistuivat lähinnä patruunoiden syöttösysteemiin ja sulkumekanismiin. Lyhenne "GAU" tulee tiemmä sanoista: "Gatling Arms Unit", eli alkuperäisen keksijänkin "isyys" myönnetään. Mini-Gun:ista kehiteltiin sittemmin kevennettyjä kolmipiippuisia versioita helikopteriaseiksi, ynnä kevyempää 5.56 x 45 mm alias .223 Remington-patruunaa ampuvia variaatioita.

PS. Kolmella Mini-Gun:illa aseistetun DOUGLAS DC-3:n ilmakuljetusversion lempinimelle "Puff" löytyy kaksikin selitysmallia:

1) Hippie-aikakaudella suosittu iskelmä "Puff, The Magic Dragon" = "Puff on lohikäärme/ niin iloinen..." Koneen vähintään puolivirallinen nimi oli "Dragon Ship", joka etenkin selväkielisessä radioliikenteessä lyheni muotoon "Dragon". (Elokuvassa "Vihreät baretit" oli repliikki: "Lohikäärme on langalla", viestinä omille joukoille taivaalta luvassa olevasta tulituesta). Kun monimielinen, mm. kannabis-tuotteita piilomainostava laulu "maagisesta lohikäärmeestä" tuli muoti-iskelmäksi, lyheni pikatulta syöksevän kaksimoottorisen potkurikoneen nimitys pelkäksi "Puff:iksi". Konetyypin eräs valintaperuste oli sen hitaus, eli alhainen sakkausnopeus: "Wanha kuormamuuli" kykeni lentämään hiljaa ja matalalla, toisin kuin ajanmukaisemmat suihkuhävittäjät.

2) Samanaikainen lyhyt kolmen Mini-Gun:in sarja ei muistuttanut tulituksen ääntä, vaan kauempaa kuultuna hönkäisyä: "PAAFF!" Yksittäisiä laukauksia ei erottunut ammuttaessa yli 17 tuhannen laukauksen minuuttikadenssilla. Myöskin GAU-4:n sarjatulen ääntä kuvailtiin värikkäästi: "Kuin jonkin rantapirun rääkäisy, joka ei kuulosta minkään totutun ampuma-aseen tuottamalta melulta". Konetykin kranaattien räjähdysäänetkin saattoivat sekoittua lähtölaukausten pärinään, tuottaen unohtumattoman sinfonian.


0804 MMI; PT



    - Gunwriters - ropakantaa iliman iteolokiaa



Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

 << Uusimmat   Osa 30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>