<< Uusimmat Osa 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 28, päivitetty 06.02.2001
- Gunwriters - juuri kun kaikki näytti jo
rauhalliselta
Virka-asehistoriaa
Kysymys koskee Rugerin .357 revolveria, onko käytetty Suomessa virkapislarina, suuressa
maailmassahan ase on ollut virkaihmisten käytössä kovastikin.
Juha
Revolverikaudella, joka oli takavarikko-pistoolien (kaliberi yleensä 7.65 x 17 mm)
aikakauden ja nykyisen GLOCK-kauden välivaihe, hankittiin virkakäyttöön .38
Special-kaliberisia SMITH & WESSONeja. Pyrkimyksenä oli kaluston yhdenmukaistaminen,
ja eräässä vaiheessa jopa yhtenäispatruunan omaksuminen virka-aseisiin. Tuonaikainen
poliisiasevarikon päällikkö ehdotti BROWNING-vipulukkoluodikon omaksumista
"pitkäksi aseeksi". Kaliberi olisi ollut .357 Magnum, mutta .38
Special-patruunankin ampuminen on mahdollista. Luodikot olisivat korvanneet sekä SUOMI-kp/ 31:n että haulikot, joita alettiin myös omaksua
virkakäyttöön. Patruunahuolto olisi yksinkertaistunut.
Idealle "Villin Lännen pyssyjen" hankinnasta lähinnä naureskeltiin
sisäministeriössä, jonka poliisiosaston senaikaiset pomot suorastaan kerskuivat
ase-asiantuntemuksensa puutteellisuudella, korostaen sillä tavoin
"rauhantahtoaan". (Uraputkessa etenemisen edellytyksenä oli vasemmistolaisten
ministerien ja muiden esihenkilöiden "nuoleskeleminen". Tuona aikana oli
sisäministereinä hoplofoobikko toisensa jälkeen, mm. "Kyy-Kaisa" de jure eli
Erkki Raatikainen de facto). "Sheriffipyssyt" tosin ovat Made in Japan;
huippulaatua! Hanke tyssäytyi lopullisesti asevarikon päällikön, Niilo Uuskallion,
ennenaikaiseen kuolemaan. RUGER-revolveria, kaliberi .357 Magnum, ei liene hankittu kuin
muutamia kappaleita näytteiksi ja kokeiltaviksi, mutta ei varsinaiseen jakeluun.
Lienevät nykyään joko varikon tai KRP:n tutkimuskokoelmissa.
Revolverikaudesta siirryttiin sittemmin GLOCK-kauteen, joka mahdollisti yhtenäiskaliberin
9 x 19 mm omaksumisen pistooleihin, konepistooleihin ja pistoolikarabiineihin.
SUOMI-konepistooleista alettiin vähitellen luopua, omaksuen viime aikoina riitaa,
rettelöitä ja käräjöintiä aiheuttaneet HECKLER & KOCH MP-5:t. Aseen
valintaperuste oli erinomainen osumatarkkuus kertatulta ammuttaessa, johtuen erillisen
laukaisumekanismin olemassaolosta: MP-5 ampuu "suljetulta lukolta".
Mekanismiaika on lyhyt, eikä ase hievahda normaalirakenteisen konepistoolin tavoin
liipaisun ja laukauksen välillä kokemattomankaan ampujan käsissä. Sarjatuli-optio on
oikeastaan tarpeeton.
Aseesta on olemassa myös siviiliversio, jonka luvansaantioikeudesta käräjöiminen toi
esiin huomattavan vajavuuden ampuma-aselainsäädännössämme: Aseiden pääluokka
nimeltä "pistoolikarabiini" puuttuu nimikkeistöstä tykkänään, vaikka
itselataavat pistoolikarabiinit ovat olleet tunnettuja jo yli sadan vuoden ajan. Saksan
keisari WILHELM II käytti kyseisenlaista asetta metsästysvälineenä, ja alle
teini-ikäinen JORMA GALLEN-KALLELA naksutteli pienriistaa Afrikassa MANNLICHER
M/96-mallisella pistoolikarabiinilla 1910-luvulla. Aseesta on valokuvakin AKSELI
GALLEN-KALLELAn "Afrikka"-kirjassa. Karabiiniversioita on valmistettu myös
MAUSER-, PARABELLUM- ja BERGMANN-pistooleista, pääsääntöisesti metsästysaseiksi.
Asetyypin olemassaolo tulisi huomioida metsästyslainsäädäntöäkin täsmennettäessä.
Lakipykälään rinnastettava Korkeimman Hallinto-oikeuden ennakkopäätös tuo aikanaan
myötään täydennyksen tähän oppisanaston vajavuuteen. Varsinaisen kysymyksen aihe,
eli RUGER-revolverin virkakäyttö, jää pakostakin osittain avoimeksi. Muutamat
viranhaltijat voivat nimittäin kantaa yksitysvaroilla hankkimaansa asetta
virkatehtävissäänkin; jos vaikkapa joutuisi lopettamaan kolarihirven tai
pysäyttämään rosmojoukkion pako-auton käsiaseellaan. Kolmeviisseiskassa on
ratkaisevasti enemmän "poweria" näihin tarkoituksiin kuin 9 x 19 mm
patruunassa, eivätkä kaikki aseenkäyttäjät opi hallitsemaan GLOCKin liipaisua.
Revolverin käsittely on heille kenties helpompaa. Haulikoista oltaneen luopumassa
ehkäpä kokonaan, korvaten ne MP-5:llä.
0802 MMI; PT
Ideat ja innovaatiot
TiN- pinnoitteet lastuaviin työkaluihin
Minulle jäi sellainen mielikuvan tynkä, että olisit joskus kysellyt
titaaninitridi-pinnoitteista. Löysin suomalaisen firman www-sivun, katsopa sitä: <http://www.dlc.fi/~finn-cvd/> . Luulenpa että
tuo firma voisi tarjota ainakin jotain tietotaitoa.
"Nipo"
Kiitokset informaatiostasi! Itse en pysty kyseisellä sivulla käväisemääm, koska 1 - 2
metriä piuhaa puuttuu, ja jää ainiaaksi puuttumaan, tietureiden ja puhelin-pistorasian
väliltä, mutta tulkoon tieto välitetyksi heille, joita asia kiinnostaa; enimmäkseen
kai asesepille, mutta ehkä suuremmillekin manufaktuureille, joissa käytetään
poranteriä ja kalvaimia, ynnä muita lastuavia työkaluja, joiden käyttöikää halutaan
pidentää.
0702 MMI; PT
Rottakartessin kuoria löytyi
Etolasta löytyi muovista putkitulppaa 6mm sisähalkaisijalla ja 9,5 mm ulkohalkaisijalla.
Hinta 0,25 mk, ei ole hinnankiroissa. Eiköhän näistä jotain joskus synny. Etola on
kauppa joka myy mainoksensa mukaan kaikkea kumista ja muovista. Myös kumipuun oksia.
Feliks Ksesinski
9.5 mm
ulkoläpimittainen "kartessinkuori" vaikuttaa hiukkasen ylipaksulta 9 mm
hylsyyn, mutta polyeteenitulpan voi ehkä kalibroida pienemmäksi ahtamalla sen sopivasti
lämmitetyn "resizing die:n" läpi.
0602 MMI; PT
- Gunwriters - intoa, järkeä ja ruoansulatushäiriöitä
Törnin koopee ja puuperärynkyt
Taas tuli juttua kavareiden kanssa Lauri Törnin aseesta. Mikä ase oli Törnillä mukana
kun hän lähti taistelemaan Laosiin / Vietnamiin? Väitän ettei se ollut Suomi-Kp. Oliko
hänellä Carl Gustav Kp?
Ja lisäksi valmistettiinko Valmet Oy Tourulan tehtaalla rynnäkkökivääriä 7,62 rk 60
puuperäisenä puolustusvoimille, vai oliko ns. juhlamalli ko. aseesta ainut puuperäinen
malli?
Pikaisiin kuulumisiin! Masa
Voitit
mahdollisen vedonlyönnin! Lauri A. Törnin CARL GUSTAV KP/-45 oli mukana hänen
viimeiselläkin retkellään. Jopa aseyksilö onnistuttiin tunnistamaan, vaikka sen
sarjanumero oli (tavan mukaan) tahkottu näkymättömiin aseen alkuperän
"häivyttämiseksi". Stanssattu numerosarja oli ilmeisesti saatu esille aseen
metallin kiderakenteesta, eli pelkkä hiominen ei ole lähimainkaan varma konsti aseen
"sterilointiin".
RK-teema: Puolustusvoimille valmistetuissa RK 60:issä oli vanhempimallinen putkiperä ja
malleissa RK 62 joko uusimallisempi putkiperä tai taittoperä. Puuperäiset aseet olivat
useimmiten Sporter-mallisia, pelkkää kertatulta ampuvia siviilimalleja, mutta muistelen
erään tuotantosarjan olleen varustettu puuperillä, vaikka aseet olivatkin
"ryntökiväärejä", eli kykeneviä ampumaan myös sarjatulta. Kaliberikin oli
poikkeuksellinen .222 Remington. (Siis ei tavanomaisempi .223 Rem.). Aseet menivät
vientiin johonkin "lämpimään maahan". Juhlamallilla tarkoittanet
satiinikromattua Quatarin emiraatin vientimallia, joita vietiin 50 kappaletta emiraatin
paraatijoukkojen kerska-aseiksi, joilla tokko lienee ammuttu yhtään laukausta
vieläkään. Aseiden mallivalikoima on huomattavastikin yllämainittua laajempi,
erilaisin variaatioin.
Periä valmistettiin myös muovista. Tähtäinten rakenteet vaihtelivat: Kokeiltiin mm.
KALASHNIKOV-tyyppisiä tähtäimiä, joissa oli avohahlo ja korotettu jyvä piipunsuussa,
ym. ym. Erikoisin oli tietenkin BULLPUP-variaatio, jonka menestys oli vaatimaton ja
tuotantopyrähdys jäi lyhytkestoiseksi. Kuten Kalashnikovin tapauksessa, valmistettiin
aseita tarkkuusvaletuista aihioista jyrsityllä rungolla, sekä teräslevystä
prässätyllä rungolla, saamatta koskaan täsmällistä selkoa siitä, "kumpi ompi
parempi?". Oman näkemykseni mukaan etevin aseprototyyppi valmistui vuonna 1962
VAMMASKOSKEN tehtaalla. Siinä ei ollut "iankaikkista riesaa", eli lonksuvaa
kansipeltiä, vaan kahdella yhteenkytketyllä sokalla lukkouurnan peräpäähän
kiinnittyvä peräkappale á la HECKLER & KOCH, tai oikeastaan jo HUGO SCHMEISSERin
konekarabiinista malli MKb 42 (H) omaksuttu rakenneratkaisu.
Esimerkiksi optisten tähtäinten kiinnitys Kalashnikov-malliseen aseeseen on perin
hankalaa, kun taas VAMMAS-prototyypin tapaiseen aseeseen voitaisiin kiinnittää
jykevähkökin erikoistähtäin vankkumattomasti. (Kuvat säälittävään kuntoon
testiammutusta VAMMAS M 1962:n prototyypistä löytyvät kirjasta "ARMA FENNICA 2;
SOTILASASEET" sivulta 383. Tekijänoikeus-syistä emme saa julkaista kyseisiä kuvia
GOW-sivuillamme).
0802 MMI; PT
- Gunwriters - valistuksen komeettapommi
Perintöaseista
Mietin vain, että jos perheessä oleva henkilö kuolee jolla on aseita, niin miten ne
siirtyvät eteenpäin. Siis otetaan esimerkki, perheen isä kuolee ja ainut perijä ois 16
vuotias poika, miten aseiden kanssa toimitaan?
*Kiinnostunut*
Jos
perillisellä on edellytyksiä aseluvan saantiin, hän voi - huolellisen harkinnan
jälkeen - "anoa alamaisesti" lupaa. Muussa tapauksessa, tai jos paikkakunnan
lupaviranomainen tiedetään "sikamaiseksi niuhottajaksi", aseet puhdistetaan
huolellisesti, voidellaan paksulti suojarasvalla ja sijoitetaan ns. JEMMAAN odottamaan
parempia aikoja tai mahdollista ostajaa.
Perintöaseiden poisluovuttaminen ilmaiseksi on joteskin uskonnonvastaista. Niitä kyllä
tullaan jossain vaiheessa kysymään, joten on syytä keksiä jokin uskottavan tuntuinen
selitys niiden yllättävälle katoamiselle, esim: "Tuntiessaan lopun lähestyvän ja
synnin tuntoon tultuaan vainaja upotti ne järveen, kertomatta kenellekään, mihinkä
syvänteeseen".
Ennen mahdollista myyntiä "tuntemattomalle mustapartaiselle miehelle" on
viisasta tuhota aseista sarjanumerot. Menetelmät neuvotaan jossain vaiheessa, tai
taisivatpa tulla jo neuvotuiksikin vastauksessa kysymykseen LAURI A. TÖRNIn
konepistoolista. Tavallisin (ja varmin) numeroiden häivytyskeino on
"ylihakkaaminen". Hiomalla poistetut numerot saadaan monissa tapauksissa
näkyviin metallin kiderakenteesta, hyvinkin syvältä, joten tahkoaminen on kensti
menetelmä vain erikoistapauksissa.
Jos "mustapartainen mies" tekee aseella ilkitöitä, syyllistyen myöskin
rikokseen (= kiinni jäämiseen), tai jos ase joutuu muista syistä virkavallan
tutkittavaksi, on sen aiemman omistajan perikunta kulmakarvojaan myöten lirussa, mikäli
aseen sarjanumero pystytään saamaan selville. Tiedän tapauksen, jolloin yli 25 vuotta
aiemmin kuolleen henkilön perillisiltä tultiin tiedustelemaan, että: "Onko
edesmenneen sukulaisenne omistama taskuase ehkä jonkun perillisen hallussa ilman
asianmukaista lupaa?" (Ei ollut. Enää!). Joviaali vallesmanni tyytyi vastaukseen:
"Eipä tuota oo nähty". Niuhottajia ei moinen vastaus todennäköisesti
tyydyttäisi. Uusi aselaki oli tullut taannoin voimaan ja nimismiespiireissä jouduttiin
läpikäymään aseluparekisterit, peräänkuuluttaen perikunnille jääneitä aseita.
Arvata voi, että kortistoista löytyi ihmeellisiä tapauksia.
Kuolleista sieluista vanhimmat "aseenomistajat" olivat jopa Talvisodan
sankarivainajia joissain nimismiespiireissä. Aselupakortistot tarkistettiin vuoden 1998
kuluessa. Itse tosin omistin "de jure" kaksi pistoolia vielä seuraavan
vuoden syksylläkin, vaikka aseet oli "de facto" myyty pois jo
1980-luvun keskivaiheilla, vaihtaen ostoluvan puoliskot asianmukaisella tavalla. Kukaan
asianosainen ei kuitenkaan tiennyt, kenelle kuuluu ilmoitusvelvollisuus aseiden
omistussuhteen muutoksesta.
Vastaavia tapauksia tunnetaan tuhansittain, ja kai vieläkin on suomalaisten hallussa
"kummitusaseita", jotka ovat vaihtaneet omistajaa jo lukuisia kertoja
poismyynnin jälkeenkin. Syyt siihen vaatimukseeni, että ampuma-asepolitiikka Suomessa
pitää palauttaa esi-bobrikoviaanisen mallin mukaiseksi, mihin hintaan tahansa,
ovat siis käytännönläheisempiä kuin kukaan osaa edes aavistaa. Ne, jotka väittävät
ampuma-aseiden luvanvaraisuudella voitavan ennaltaehkäistä rikoksia, eivät ilmeisesti
tunne "ruohonjuuritason raadollista todellisuutta" alkuunkaan..?
0602 MMI; PT
- Gunwriters - kaikki se tietää eikä ymmärrä olla hiljaa
Piekkarin valinta
Aattelin kysyä Teiltä aseasiantuntija P. T. Kekkonen, mitä näistä asetta
"suosittelette" piekkariharrastusta aloittelevalle. Kotomaan SAko p54...p94 ja
varmint 2000-3000mk, Ancu Achiever n 2500mk,Voeret 2108 ym, huokeammat Cz Varmint n
2000mk,Tozit.Tarkoitus olisi siis saada TARKKA peli kasa-ammunnan harjoitteluun ja ehkä
metsästykseenkin. Tarkkuusvaatimus on mieluummin useilla pateilla alle 12mm/5 lk/50m.
Taitanee kaikilla em. merkeillä siihen pystyä. Mutta myös luotettavuus ym näkökohdat
ovat tärkeitä. Onko Teitillä "omakohtaista kokemusta" mistään näistä
merkeistä. Kiinnoistaisi etenkin Cz sen hintalaatusuhteen takia, mutta liekö parempi
luottaa kalliimpaan sakoon?
nimim. Asehullullu jolle vain paras kelpaa
Ehta
itävaltalainen VOERE on tunnetusti tarkkakäyntinen, ja epätarkat TOZit ovat
harvinaisia. Yhden yksilön olen tavannut. Senkin onnistuin parantamaan tarkkakäyntiseksi
kolvaamalla pois piipun ja patruunapesän välisen purseen. Puolen tunnin homma...
Omistuksessani on ollut vuosien mittaan kaikkiaan kolme TOZia; kaikki hyväkäyntisiä.
CZ:sta ei ole käyttökokemuksia (paitsi itselataavasta yksilöstä, joka oli tarkka).
Moitteita Varmint-mallistakaan ei ole kuulunut. Jos sen piipunreikä on mitoitettu wanhan
hywän ajan tyyliin, eli porauskaliberi on 5.3 - 5.4 mm:n luokkaa (kuten oli
itselataavassa yksilössä), on odotettavissa erinomainen tarkkuus ainakin ampukolvauksen
jälkeen.
Muista mainitsemistasi malleista minulla ei ole käyttökokemuksia, eikä niinmuodoin
käsitystä niiden suorituskyvystä. "ANCU ACHIEVER" on tuntematon merkkinäkin.
(Olisiko Anschütz?) Testikokemuksieni mukaan on sellainen piekkari tarkkakäyntinen,
jonka piipunreikä on mahdollisimman tiukasti luotia puristava. Toteustapoja on kaksi:
Reilusti alimittainen porauskaliberi (VOERE; CZ?) tai ylileveät rihlanpalkit (TOZit,
joissa .22 LR:n luoti myöskin keskittyy rihloihin jo lukkoa suljettaessa). Tarkan
piekkarin ei siis välttämättä tarvitse olla hinnankiroissa, mutta huokeissa aseissa on
piippu useimmiten pelkkä aihio, josta saa toki tarkan vähällä vaivalla, yleensä
ampukolvauksella.
Jos aseen piippu on "hororeikäinen" jo tehtaan jäljiltä, ei asia ole
autettavissa millään poppakonstilla. On tyytyminen parhaimmillaankin vain
keskinkertaiseen tarkkuuteen. 12 mm:n kasa viidellä laukauksella 50 metriin aseeseen
parhaiten "maistuvilla" patruunoilla on kohtuullinen vaatimus: Ei toteudu
kaikilla patruunamerkeillä. Aseiden mieltymykset ovat yksilöllisiä. Kymmenpennisen alle
kokonaan peittyvä 10 laukauksen kasa 100 metriin (sisäradalla, tanakalta tuelta,
patruunoiden käsinsyötöllä pesään) osoittaa jo poikkeuksellista tarkkuutta
jokamies-luokan aseelta. VOEREllä ja useimmilla TOZeilla onnistuu yleensä, ellei niiden
piipunreikiä ole viime aikoina alettu mitoittaa aiempaa avarammiksi "saamien"
tai "sippien" mahtikäskyillä. Havaintoni piippujen mitoituksista ovat
nimittäin parin vuosikymmenen takaisia.
1002 MMI; PT
Latausreseptejä sisäpiippupatruunaan
Terve taas! tarkoituksena olisi pistää baikal IJ18 haulikkoon lahti-salorannan piippu ja
pesittää se 32 H&R magnum paukulle, käykö kalvaimeksi 8.50 mm kalvain ( ainakin
32S&M Long on kannasta 8.5 ja luodin kohdalta 8.45) latauksiavaippaluodeille ALS,
G4776,5g hp ja 8g FMJ(rynkky) ja32S&W Long lapua hylsyille, saatavissa helpommin kuin
H&R Magnum (ohjeet myös näille) olen myös aikeissa ostaa valupihdit 32 SWC luodille
(cal 314 98gr) SWAS latauksiin 7.62RK ja 7.62KIV, lyijynä akkulyijy, pyöränpainolyijy
tai ilma-aseiden luotilyijy,mitä suosittelet,(seokset?) vahana juustonkuorivaha.
jussi
Joskus
esittämäni uhkauksen mukaisesti on tämä kysymys julkaistu sen tekstiin pilkunkaan
vartaa kajoamatta, eli suorittamatta ns. "revideeriä" tai editointia. Useinhan
joudun korjailemaan kysymysten kieliasua kauemmin kuin kirjoittamaan vastauksia, ja
erityisesti lontoonkielisten kysymysten kirjoitus-asu on vallan kamalaa, jos kysyjän
äidinkieli on engelska, kun taas erään itävaltalaisen kemian opiskelijan ja erään
venäläisen evp-everstin teksteihin ei tarvittu yhdenkään näppäyksen vertaa
korjauksia. Opittu kieli on täsmällisempää kuin lapsuudessa omaksuttu kieli, ja ATK on
ilmeisesti syöksemässä ihmiskunnan takaisin kivikauteen, jolloin kirjoitustaidon
korvasivat graffitit eli luolamaalaukset. Mutta asiaan:
Koska patruuna .32 Harrington & Richardson Magnum on mitä ilmeisimmin
tuomittu "käypäläiskaliberien" kategoriaan, eli sen hylsyjen saatavuus alkaa
lähestyä loppuaan, on viisainta pesittää aseesi sisäpiippu .32 Smith & Wesson
Long-patruunoille, joita tuotetaan Suomessakin niin kauan kuin ns. disipliiniammuntaa
(ISU/UIT-isopistooliammuntaa) meillä ja maailmalla harrastetaan. Tavanomaisia pidempien/
raskaampien luotien käyttöä ajetellen on suositeltavaa kalvaa patruunapesän ja
rihlauksen ylimenokartion välille samanlainen suora osuus kuin on revolverinkin
patruunapesässä, ja ylimenokartio myös hieman tavanomaista loivemmaksi. L/S:n
piipunputkihan on hieman ahtaampi kuin revolverissa.
Hylsyn mitat ovat tykkänään eri asia kuin pesän mitat. SAAMI- standardien mukaan ovat
patruunapesän vähimmäismitat kaliberille .32 Smith & Wesson Long, alias .32 Colt
New Police, seuraavanlaiset, nimittäin: Läpimitat = Hylsyn kantatila 9.63 + 0.30 mm.
Pesä 5 mm:n etäisyydeltä iskupohjasta eteenpäin 8.66 mm ja 17.8 mm tästä
mittauskohdasta eteenpäin 8.62 mm. "Friiporaus" 7.98 mm (käytännössä 8.0
mm).
Pituusmitat = Hylsyn kantatila min. 1.42 mm, max. 1.78 mm. (Tämä on laippakantahylsyn
ns. sulkuväli). Iskupohjasta "friiporaukseen" 25.362 mm (käytännössä 25.5
mm). Iskupohjasta ylimenokartioon 32.5 mm. Ylimenokartion pituutta tai sen kartiokulmaa ei
ole standardoitu. Oma suositukseni on kartiokkuus 1:50.
Ensiksi siis kalvetaan piipunreikä 8.0 mm:n kalvaimella, jonka kärjen lastuavan osan
kartiokkuus on 1:20 - 1:50, siten, että reikä on liereä 32.5 mm:n syvyyteen asti.
Kalvauksen tulee olla tietenkin samankeskeinen ja -akselinen piipunreikään nähden.
Tämän jälkeen kalvetaan (mieluusti samalla kiinnityksellä sorvin pakkaan) varsinainen
patruunapesä kartiokalvaimella, mutta homma onnistuu myös 8.60 mm läpimittaisella
suoralla kalvaimella, jos liereä osuus ulottuu 23.5 mm:n syvyyteen saakka piipun
perästä. Patruunapesän "päästö" voidaan nimittäin aikaansaada myös
hiomalla, jolloin voidaan käyttää huokeaa liereää kalvainta.
Edesmennyt oppimestarini, Rajavartioston Onttolan varuskunnan asemestari MARTTI MAJANIEMI,
muisti aina mainita, että "suorahylsyistenkin patruunoiden pesiin riittää muutaman
mikroonin verran päästöä, joka on helppo hioa puutikun ympärille kierretyllä
savipaperilla (= Carborundum-vesihiomapaperi 600 - 800 Mesh), jos pesä ei ole kovin horo
hylsyn läpimittaan verrattuna, vaan mieluusti standardien minimien tuntunassa tai
ahtaampikin". Ja toden totta: Joistakin hyvin onnistuneista pesistä tipahtaa
tyhjäksi ammuttu hylsy ulos omalla painollaan, kun ase on taitettu auki ja piipunsuu
nostettu ylöspäin. Eikä hylsyjä tarvitse supistaa niitä uudelleen ladattaessa, koska
ne eivät laajene ammuttaessa messingin myötörajan yli. Tämä "Niednerin
periaate" on toteutettavissa viimeistelemällä patruunapesä käsityönä hieman
standardimittoja ahtaammaksi. Tehtaissa joudutaan noudattamaan normeja, eli tekemään
pesät "horommiksi".
Latausresepteihin palaamme, kunhan ase on valmis. Kuuluvat Markuksen toimenkuvaan.
Esitiedoiksi tarvitaan ainakin piipunpituus. Mainitsemasi lyijyseokset ovat
käyttökelpoisia matalapaineisiin latinkeihin, mutta pieni tinapitoisuus niiden sekaan on
hyödyksi muottiontelon saamiseksi täyttymään nurkkiaan myöten. Jos luodin peräpään
reuna muotoutuu epäsymmetriseksi, on osumatarkkuus huono tai aivan olematon. Tarvitsemme
täsmällisen tiedon myös luotimuotin valmistajasta ja sen tuotenumerosta. Pelkkä
ammuspainon nimellinen grainimäärä ei kerro vielä mitään. Mainittakoon, että
sisäpiippupatruunasi voidaan ladata 180 - jopa 200 grainin valuluodilla (LEE), jonka
kärki on hiukan hoikempi kuin piipun poraus-läpimitta, mahtuen siis sovulla rihlaukseen
asti, joten latauspituus saa olla huomattavasti pidempi kuin revolverinpatruunassa. Tämä
on taittoladattavan aseen merkittävin etu. Ainakin 180-graininen luoti vakautuu
takuuvarmasti L/S-piipun jyrkässä rihlauksessa.
1002 MMI; PT
Palautetta päätoimittajalle
Vuosimaksu 2001
Tervehdys täältä etelärannikolta. Lähetinpä tovi sitten elekronista rahaa Leoniaan
tilillenne. En ollut aivan varma, suuriko vuosimaksu nykyään on, joten laitoin
arviokaupalla 50 mk.
Markku
Vastaus: Suorituksesi tuli perille, suureen tarpeeseen. Kauneimmat kiitoksemme!
Toimitussihteerimme MIMMIn kisunmuona + päätoimittajan jokapäiväinen annos 2 dl
America's Corn Tradition- juomauutetta olisi jäänyt muussa tapauksessa hankkimatta, ja
ainakin viisi sivua tekstiä (mm. nitroglyserolin TURVALLISET valmistusreseptit
GOW/Universal-sivulle) kirjoittamatta. Vuosimaksu on edelleen 40 mk, mutta monet
visitoorit ovat panneet sen kympin lisää "piiskarahaksi". Toimitussihteerimme
saa sillä kolme pussia kissanruokaa, johon Mimmi-tyttö on kovin mielistynyt, ynnä
joskus vihreitä, suolattuja ja maitohappo-säilöttyjä oliivisuikaleita, jotka maittavat
yhtä hyvin toimitussihteerille kuin päätoimittajallekin. PT särpii partaiseen
naamaansa useimmiten oliivien maitohappoiset liemet aamu-tuimaansa, haistattaen hugat
projekti-tohtoreiden saarnoille, joiden mukaan vuonna 1948 syntyneen suomalaisen pitäisi
elää vähintään satavuotiaaksi, ja olla vielä 75-vuotiaana "työmarkkinoiden
käytettävissä", eli priima-tavaraa orjamarkkinoilla.
0602 MMI; PT
- Gunwriters - voi potkaista
Kuka maksaa, hän myös saa!
Mitäpä tuo jäsenmaksu tuo tullessaan, en oo näiltä sivuilta sitä saanut selville?
Toki maksan kunhan tiedän mistä maksan.
Yx tuntematon.
Se tuo
tullessaan vähintäänkin yhden ase-alan lehden vuosikerran sisällön verran tietoa ja
viihdykettä yhden lehden irtonumeron hinnalla, hieman ylöspäin pyöristäen,
käytännöllisistä syistä, koska 35 markan seteleitä ei paineta ja moni haluaa hoitaa
kunniavelkansa käteisellä postilokeromme kautta, intimiteetti-syistä, joskus edes
mainitsematta nimeään tai osoitettaan ja E-mail addressia, jota kaikilla ei edes ole.
Joidenkin laskelmien mukaan olemme tuottaneet kahden vuoden juoksussa teksti- ja
kuvamateriaalia tietosanakirjan niteen sisällön verran, pysytellen pääsääntöisesti
reviirillämme, "rönsyilemättä" pilkkionginnan tai vetouistelun puolelle.
Muutamat kevennysjutut, vaikkapa wanhojen kuplettien sanojen julkaiseminen, lienee suotu
meille anteeksi, koskapa kukaan ei ole noita "syrjähyppyjä" kritikoinut. Ilman
löyhkäävää itse-kehua voin muistuttaa siitä, että GOW on Suomen AINOA
media, joka on tasapuolisesti kaikkien aseharrastajaryhmien puolella - tai ainakin
aseharrastuksen vastustajien leppymätön vainooja.
Tämä asetelma on pantu merkille Helsingin vapaamuurari-loosheissa ja eduskunnassa
saakka, eli maamme YLIMPIEN vallanhaltijoiden keskuudessa - pelolla ja järkytyksellä.
Kaikki aktiviteettimme eivät näy julkisuudessa: Monetkin toimintaamme tukeneet
"etuoikeutetut visitoorit" ovat myös jo havainneet, että heitä palvellaan
henkilökohtaisesti - milloin aikaa liikenee. Moniin aseita, latauksia tai vaikkapa
lainopillisia ongelmia koskeviin kysymyksiin olemme vastanneet "privaatisti",
jos kysyjä on sitä halunnut.
Tämä toiminta jatkuu vielä silloinkin, kun GOW:n ruutu mahdollisesti pimenee
valtiovallan ja/ tai kaupallisten etupiirien painostuksesta: E-mailin kulkua kun ei voida
estää! "Etuoikeutettujen" joukkoon kannattaa siis liittyä myös tästä
syystä. Asiantuntemuksemme on yhä käytettävissä, vaikka siitä nauttivien piiri
pienenisikin. HUOM! Hanki itsellesi sähköpostiosoite, mieluusti piakkoin, jos mielit
päästä etuoikeutettujen katselijoiden joukkoon! Osoitteen voi tiemmä saada
ilmaiseksikin, tarvitsematta antaa yhteystietoja.
0602 MM; PT
- Gunwriters - sauvakävelijä aselupapolitiikan
miinakentällä
Vaiettu viulu
1. Kiikaritähtäinten historiasta, lähinnä military-käytöstä, mutta en ylenkatso
tietoja tarkkuusammunnan kiikarihistoriastakaan. Esim. milloin tulivat käyttöön
ensimmäiset säädettäväsuurennoksiset kiikarit?
2. Vaiettu aihe monin paikoin... JATIMATIC-konepislari. Siitä ei tahdo löytää sitten
niin mitään tietoja. Mikä on toimintaperiaate ym. kikat? Olen kuullut puhuttavan
jonkinlaisesta rekyylinhallintamekanismista, millainen se on?
nimim. Suosi suomalaista
Tunnetusti luotettava tietolähde, teos "ELDHANDVAPEN", osa 2 av Josef Alm
(ulos-annettu Tukholmassa v. 1934) tietää mainita kiikaritähtäimen keksijäksi
jesuiitta-isä FRANZESCO LANA:n, joka keksi myöskin ilmalaivan periaatteen, mutta ei sen
toteutustapaa. (Lanan lentolaite olisi ollut melkein kuin vitsien "lead
balloon"; kuorimateriaalina kuparipelti, periaatteena ilman pumppaaminen pois kuoren
sisältä).
Alkuun olivat tähtäimet "tähtäysputkia", vailla linssejä, takapäädyssä
diopterireikä, etupäässä ehkä jouhista tehty ristikko tai vain yksi näkökentän
halkaiseva hevosenjouhi, jonka keskikohdalla oli solmu "helmijyvänä". Vuonna
1684 valmistui F. Lanan toimesta ensimmäinen todellinen suurentava tähtäinkaukoputki,
jossa oli objektiivi, kuvankääntölinssistö ja okulaari, sekä retikkeli eli ristikko
objektiivilinssin polttopisteessä; tavallisimmin musta hiuskarva, jonka keskikohdalle oli
tehty solmu.
Ennen 1600-luvun loppua keksittiin myös lasiretikkeli, eli laatta, jonka keskelle oli
hiottu piste tai rengas, joka täytettiin mustalla värillä. Ilmeisesti myös
"hiusristikko-retikkeli" omaksuttiin jo 1600-luvulla, aluksi
maanmittauslaitteisiin, sittemmin asekiikareihin. Ristikko oli useimmiten kirjaimellisesti
kaksi hiuskarvaa ristissä, mutta se saattoi olla myös kiekkomaiseen lasilaattaan
tahkottu. Kiikaritähtäimiä valmistettiin yksittäistuotantona, joten ne olivat vain
vallasväen ulottuvilla. Saksassa ne alkoivat tulla tietoisuuteen 1700-luvun alkupuolella.
Siellä oli Jenan seudulla kvartsihiekka-esiintymä, josta syntyi poikkeuksellisen
laadukasta värivirheetöntä ja kuplatonta optista lasia. Ensimmäinen historiallinen
tapaus, jolloin kiikarilla varustettua rihlapyssyä käytettiin sotatoimeen, sattui vuonna
1713: Kreivi von LEININGEN-HARTENBERG puolusti linnaansa ranskalaisia vastaan
kiikaroidulla metsästysluodikollaan.
FREDRIK SUURI kirjoitti isälleen 28. maaliskuuta 1737: "MIROWin prinssi käwi
täällä wisitillä eilen, ja ampuili kanssamme pilkka=tauluun tussarillaan. Hän näkee
kowin huonosti, ja ampuu niin=muodoin aina teleskopin kera". 1700-luvulla kokeiltiin
kiikaritähtäintä jo tykeissäkin ja 1790-luvulla asennettiin kiikareita
kokeilumielessä Britanniassa muutamiin sotilaskivääreihin. Englanti elätti toiveita
Pohjois-Amerikan siirtokuntien takaisinvaltauksesta jonkin "ihme-aseen" avulla,
kokeillen mm. takaaladattavia kiväärejä, joita niitäkään ei tosin valmistettu
ratkaisevassa määrin. USA:n Militia (= periaatteessa koko kansa) torjui helposti
englantilaisten hyökkäykset, joista mainittavin tapahtui vuonna 1812.
Puolustajat saivat ilmeisesti sotasaaliiksi joitain kiikarikiväärejä. 1800-luvun
alkupuolella alkoi kiikaritähtäin saada suosiota USA:ssa. Tähtitieteellisten
instrumenttien suunnittelija ALVAN CLARK paranteli kiikarien optisia ominaisuuksia ja
kehitti niiden jalustarakenteita siten, että tarkka koro- ja sivusäätö mahdollistui.
Kiikarien sisäpuolinen säädettävyys, aluksi yleensä pelkkä korosäätö, on
suhteellisen nuori keksintö. Sen yleistymiseen saakka olivat kiikarit kiintoristikkoisia,
eli niiden "optinen akseli" kulki putken keskilinjaa pitkin ja retikkeli
sijaitsi optisen akselin keskiössä.
Optista akselia käännettiin kääntämällä koko kiikaria peräpäästään ylöspäin,
kun haluttiin lisätä "koroa" kauemmaksi ammuttaessa. Kiikarin etupää oli
laakeroitu piipun keskivaiheille tai lähelle piipunsuuta. Useinhan kiikari oli aseen
piippua pidempi. Systeemi on siis sama kuin avo- tai diopteritähtäintä käytettäessä:
Hahloa korotettaessa siirtyy osuma maalissa ylemmäksi. Esimerkiksi LYMANin tehdas
valmisti kiintoristikkoisia, jalustalla säädettäviä kiikareita vielä vuonna 1978,
vaikka oli kehitellyt sisäpuoliset koro- ja sivusäädöt jo v. 1937.
Amerikan Valtojen välisessä sodassa olivat kiikarikiväärit jo suhteellisen yleisiä
kummankin osapuolen tarkk'ampujilla. Unionin tähtäimet olivat amerikkalaista tuotantoa.
Konfederaatti hankki kiikarinsa Euroopasta tai sotasaaliina. Saksassa aloitettiin
tähtäinkaukoputkien joukkotuotanto ilmeisesti juuri Konfederaatin tilausten
tyydyttämiseksi. Unionin tiukka merisaarto vaikeutti kuitenkin aseiden ja tarvikkeiden
toimituksia käyttäjilleen. Monet saarronmurtaja-alukset jäivät "jenkkien
haaviin" lasteineen, joten esimerkiksi braunschweigilaisen
"optikeri-toiminimi" VOIGTLÄNDER & SOHN:in valmisteita saattoi löytyä
myös jenkki-puolen snaipperien paksupiippuisten tarkkuuskiväärien piipun päältä tai
sen sivulta.
Saksassa valmistetut kiikarit olivat amerikkalaista mallia, pitkiä (34 - 80 cm) ja
hoikkia. Valovoima oli heikko, koska objektiivilinssin tavanomainen läpimitta oli 19 mm
ja suurennusaste liiallinen. Linssipinnoitteista ei osattu haaveillakaan, mutta ainakin
valokuvauskoneita valmistanut Voigtländer & Sohn osasi jo jotenkuten korjata
linssi-syntyiset kuvan vääristymät ja häiritsevimmät värivirheet, käyttämällä
yhteenliimattuja eri lasilaaduista hiottuja yhdistelmälinssejä. Kyseinen firma alkoi
kehitellä aiempaa valovoimaisempia ja pienikokoisempia kiikaritähtäimiä kokemuksella,
joka oli hankittu kameroita miniatyrisoitaessa. Valovoimaa voitiin enentää vain
suurentamalla kiikarin etulinssi varsinaisen putken paksuutta kookkaammaksi.
Suurennusasteetkin muutettiin kohtuullisemmiksi ja kiikaritähtäimen pituutta alettiin
lyhentää käytännöllisempään kokoon.
Nykyisenlaisen tähtäinkaukoputken kehittely tapahtui aikavälillä noin v. 1865 - 1890
pääasiallisesti Saksassa, mutta yleensä Euroopassa. Kaikkien keksintöjen ajankohdista
ei löydy tietoja käytettävissäni olevista lähdeteoksista, ja hyllyköstäni puuttuu
tyystin tarkk'ammunnan historiaa valottava kirjallisuus, lukuunottamatta "Valkoista
Kuolemaa", jonka sankari SIMO HÄYHÄ ampui
avotähtäimiä käyttäen. TA-historiikit alkavat yleensä Amerikan Valtioiden
välisestä sodasta. Eräs kiinnostava ajanjakso oli 1910-luku, jolloin etenkin USA:ssa
kokeiltiin prismakiikareiden periaatteen sovellutusta kiikaritähtäimiin. Kivääreihin
eivät prismatähtäimet soveltuneet. Konekivääreihin jo paremmin.
Suomessakin valmistettiin PHYSICA-tähtäintä alkuperäisenä aikomuksena käyttöönotto
kuularuiskuihin, mutta kiikaripulan vuoksi jouduttiin epäkäytännöllisen muotoisia ja
kokoisia prismatähtäimiä asentamaan enimmäkseen kivääreihin. Putkimainen VÄISÄLÄ
& OTERMA-kiikari saatiin tuotantoon vasta vuonna 1944. Sittemmin kehiteltiin
VKT-kiikari, jonka suunnitteli ILMARI PIMIÄ. Kiikarin rekyylinsieto oli varsin
vaatimaton. Väisälä-kiikari oli korkealaatuinen variaatio saksalaisesta AJACKista. Sen
optiikan oli kehitellyt tähtitieteilijä ja matemaatikko LIISI OTERMA Helsingin
pommitusten aikoihin, kevättalvella 1944, tehden monia optisia laskelmia pommisuojassa -
perunakellarissa.
Teknisistä parannuksista mainittakoon havainto kiikarin sisäpuolisen korosäädön
esiintymisestä HOLLAND & HOLLANDin tuoteluettelossa vuodelta 1910. Säätöruuvin
kantaan oli kaiverrettu matka-asteikko, kuten avotähtäimen hahloon. Säädettävän
suurennusasteen keksijä on tiedossa: CARL ZEISS-yhtiö Jenassa, Saksassa. Keksinnön
ajankohta ei ole tiedossani, mutta Zeissin variaabeli kiikaritähtäin oli tunnettu jo
vuonna 1934, jolloin se mainittiin ohimennen ALMin kirjassa jonkinmoisena teknisenä
kuriositeettina. Variaabelien kiikareiden kestävyyteen ja vesitiiviyteen on alettu
luottaa vasta melko äskettäin.
Teema JATIMATIC
Aseen keksijä JALI TIMARI vertasi lukon liikettä "mäkilavetilla perääntyvään
tykkiin". Mäkilavetti tukeutuu maahan, kun taas konepistooli ampujan käteen tai
käsiin, painaen niitä alaspäin likimain samalla voimalla kuin rekyyli pyrkii nostamaan
asetta. Piipunsuuntainen rekyyli (= suupaineen reaktiovaikutus) suuntautuu kohti
laukaisukäden peukalohankaa, joten "hyppymomentti" on vähäinen ja
eliminoitavissa lukon perääntymisellä yläviistosti piippulinjaan nähden. Kun lukko
pysähtyy taka-asemaansa, se ei väännä asetta taaksepäin eikä nosta sen etupäätä
ylöspäin, kuten tekisi piippulinjan suuntaisesti perääntyvä lukko. Muistikuvani
mukaan pyrkii aseen suupuoli jopa painumaan alaspäin sarjatulta ammuttaessa, mutta
ampumakokemuksista on kulunut aikaa jo pitkästi yli vuosikymmenen verran.
Kuva: Rekyylinhallinnan mekanismi ei todennäköisesti
"avaudu" pelkän sanallisen selostuksen kautta, joten kaivoin arkistostani Jali
Timarilta itseltään aikoinaan saamani halkileikkauspiirroksen lisäselvitykseksi. Kuvan
ase on JATIMATIC 2., jonka prototyyppiäkään ei liene ehditty valmistaa. Kannen muotoa
on muutettu "vaistomaisen" ammunnan helpottamiseksi ja liipaisinkoneisto
edelleenkehitelty ampumaan kerta- ja sarjatulen lisäksi kolmen laukauksen tuliryöppyjä.
Perusrakenne on säilynyt ennallaan.
Aseella voi ampua yhdellä kädellä kuin pistoolilla
konsanaan. (Temppu onnistuu toki myös "Pelti-Heikillä", KP/-44, johtuen sen
lukon liikepituudesta ja rekyylijousen "pehmeydestä", ynnä piippulinjan ja
ampumakäden peukalohangan vähäisestä korkeuserosta). JATIMATICin sarjatulinopeus on
alhaisempi kuin lukon perääntymismatkasta voitaisiin päätellä yksinkertaisilla
laskelmilla. "Mäkilavetin" ja lukon välinen kitka jarruttaa lukon
perääntymisnopeutta erityisesti taantumisen alkuvaiheessa. Aseen kokonaispituus on voitu
pitää täten kohtuullisena, ja jousivoimakin on hyvässä tasapainossa lukkomassaan
nähden.
Epäkohtia ovat runkomateriaalin ohkoisuus ja jäykiste-urien puute rungon sivuilta. (Ne
eivät ole pelkkiä koristeita esimerkiksi UZI:ssa). Monitoimi-etukahva (toimii myös
virevetimenä ja varmistimena) on hentoisen tuntuinen ja heiluu valtoimenaan, ellei asetta
pidellä molemmin käsin. Vanhimpien tuotantomallien yhdistetty hihnalenkki &
purkusalpa on epäluotettavan tuntuinen. Käyttökokemukseni vähäisyyden vuoksi en voi
tosin käydä väittelyihin sen rakenneratkaisun onnistuneisuudesta. Piipun
pikavaihdettavuus, kuumaan piippuun käsin koskematta, on myönteinen ominaisuus.
Jos olisin valitsemassa itselleni omistus-konepistoolia, ja vaihtoehtoina olisivat KP/-44
tai JATIMATIC, valitsisin empimättä "Pelti-Heikin". Mieltymykseni voi johtua
runsaammasta ampumakokemuksesta sillä. Tulitus on kontrollissa vieläkin, myös
"vaistolla" ammuttaessa. Todettu hieman ennen vuodenvaihdetta. Lipasvalikoimakin
on monipuolisempi, joskin JATIMATICin lipas on erittäin onnistunut. Eräissä tilanteissa
voisi 70 patruunan "Koskis-rumpu" olla hyödyksi.
0302 MMI; PT
- Gunwriters - päivitykset aina joko ajassa tai ojassa
"Kunniavelka"
Jälleen on aika antaa kiitoksia mahtavasta lukupaketista. Tiedustelenkin vain että mikä
on vuosimaksu vuodelle 2001? Ja Leonian tilillekö maksetaan?
J.G.
Maksu
on edelleen kaksi "rykmentin kk-komppanian likanaamaisimman ja rääväsuisimman
alikersantti" (myöh. kirjailija) VÄINÖ LINNAn kuvaa, vaikka korotuspaineita
olisikin: Useimmat visitoorit ovat sentään yhä "jänis-matkustajia" eli
salakatselijoita, eikä kätevää/huokeaa pikkusummien tilisiirtojärjestelmää
ulkomailta ole löydetty vieläkään. Leonian tili on
edelleen käytettävissä, mutta käteinen on kätevää! Ent.
"Postisäästöpankin" nimikin on taas vaihtumassa, mutta lokero-osoite pysyy
ennallaan ainakin kesäkuun vaihteeseen asti.
2501 MMI; PT
- Gunwriters - Nokian jälkeen nopeimmat kurssiheilahtelut
Törnin pyssy
Terve PT. Olisitko ystävällinen ja kertoisit mikä oli Lauri Törnin konepistooli kun
hän lähti "maailmalle sissitöihin". Oliko se Carl Gustav KP, tai jokin muu?
M.S.
LAURI
A. TÖRNI lähti sissitöihin aluksi Saksaan, missä hän sai aseekseen todennäköisimmin
MP 40:en. SS-joukoille jaettiin kuitenkin myös muunmerkkisiä konepistooleja, SUOMI KP/
31 mukaanlukien, eli aseen mallia en voi ryhtyä vannomaan. Viimeiselle reissulleen
lähtiessään Törnillä oli aseenaan 9 mm Carl Gustav Kulsprutapistol M/-45, josta oli
tavan mukaan hiottu pois sarjanumerot niiden loppukäyttäjien salaamiseksi.
Ruotsalaisillahan olivat pikkutarkat tilastot siitä, mihin maahan mikin ase-yksilö oli
myyty, ja kenelle. Pois hiotut sarjanumerot saatiin kuitenkin ilmeisesti esiin
kemiallisella menettelyllä, eli Törnin maallisten jäännösten likeltä löytynyt ase
oli mahdollista tunnistaa hänen huostaansa uskotuksi taisteluvälineeksi, ja siten
vahvistaa, ettei Törni ollut "M.I.A." (kadonnut taistelussa), vaan
"K.I.A." (kuollut sotatoimissa).
Tästäpä muistui mieleeni, ettei aseen sarjanumeron tahkoaminen ehkäise läheskään
kaikissa tapauksissa aseen muuttumista "steriiliksi" eli tunnistamattomaksi. Jos
sarjanumero on leimattu aseen "pehmeisiin" osiin, ne on "ylihakattava"
vaikkapa pistepuikon kärjellä tunnistamattomiksi. Jos taas sarjanumero on leimattu tai
kaiverrettu koviksi karkaistuihin osiin ennen karkaisua, riittää niiden tahkoaminen
pois. Pehmeistä osista saadaan poishiottukin sarjanumero esiin kemiallisin keinoin, koska
se ulottuu hyvinkin syvälle metallin kiderakenteeseen. Jos numerosarja on leimattu tai
kaiverrettu aseen teräsosiin ennen niiden karkaisua, ja osat on sittemmin karkaistu
koviksi, riittää näkyvien merkintöjen hiominen näkymättömiksi. Karkaisuhan
"sotkee" teräksen kiderakenteen täydellisesti, häivyttäen pintaa syvemmälle
ulottuvat "rakennehäiriöt"..
Tämän opetti minulle pistooli BERETTA Modelo 1935 (jonka kahvarunko on pehmeää
terästä, mutta luisti karkaistu kovaksi) jo vuonna 1977. Ase oli TIETENKIN
omistuksessani "Suojeluskunnan luvalla". Olen katunut sen poismyyntiä jo 22
vuoden ajan! Sitä parempia tutkiamiani pistoolimalleja ovat olleet vain Pistoljet
MAKAROVa (9.25 mm PM) ja Heckler & Koch PSP/ P7.
0502 MMI; PT
- Gunwriters - reikäpäät kertovat ruudinkeksijöistä
Supuja kolmesatoseen
Ideoita miten .300 Win. Mag. kaliberiin saataisiin subsooninen lataus? Sotakirveeseen se
oli helppoa, onnistuisiko isompaa (rajumpaan) kaliberiin? Vakautuivat ja osuivat 150
metriin pienempään läjään kuin 35 mm. Sotakirves = 7.62 x 53R, latingit N310-ruudilla
9 grainia/ 0,583 grammaa ja 13 g D166 noin 300 m/s. "Tapparana" oli Lahti/Saloranta-piiputettu
Tornado-kivääri.
Jari
Enemmän ruutia, ja käyttöön muutkin kikkaskonstit, kuten "sankkireikien"
avartaminen. Magnum-nallien käyttöön oton tarpeesta on "kahellaista ilimoo",
samoin hylsyjen dacrontäkkäyksestä, koska ruuti N310 on ilmeisesti kyllin
herkkäsyttyistä tähän tarkoitukseen: Taitaapa perhana päihittää jopa kuuluisan
NORMA R1:n! Täsmälliset annostusohjeet aloituslatinkeihin joudut kyselemään Herrn BRÖMELin ballistiikkaohjelmalta, joka on
ballistiikkaspesialistimme Markuksen huostassa, ja lopulliset virittelyt joudut
suorittamaan tietenkin omatoimisesti.
Tiedot .300 Win. Mag. kaliberin aseen ominaisuuksista tarvitaan
"sisäänsyötettäviksi" ballistiikkaohjelmaan; piipunpituus ainakin, ja
rihlannousu (jos on tiedossa). Luoti D166 vakautuu L/S- piipussa, mutta ei ole kirkossa
kuulutettu, vakautuuko 13-grammainen "torpeedo" loivanousuisemmissa rihloissa
subsonic-nopeuksilla ammuttuina. 11-grammainen D-luoti olisi varma tapaus, koska .300
WiMa:n tavanomainen rihlannousu on 254 mm/ varvi, ja luotien läpimittakin on
"jenkkirihlaukseen" suhteutettu.
Kolmesatanen WiMa voi kuulostaa isolta ja "rajultakin", mutta ruudille N310
löytyy annostusohjeita supu-latinkeihin jopa 20 x 138 mm "norsupyssyyn" malli
L-39, ainoana hankaluutena alhainen tulinopeus: Jokainen patruuna kun on veivattava
pesään latauskampea vääntäen. Automatiikka ei toimi puolet taistelupatruunan
pesäpaineesta kehittävällä vaimenninpatruuna-latingilla, 8.0 grammaa ruutia N310;
ammuspaino 120 grammaa.
0202 MMI; PT
- Gunwriters - puhuu täyttä soopaa, ja joskus
valehteleekin
Lallin patsas, "Moiskun" varmistus ja
guttaperkka-luodit
Edelleen tuosta kansallissankari-aiheesta: Miten olisi juttu Lallista; Suomen
ensimmäisestä toisinajattelijasta? Mielestäni perinteinen kirkon hyväksymä legenda ei
taida kertoa koko totuutta. "Rankka jätkä oli Lalli. Ota Lallista malli, järjestä
piispalle kirvesralli." No perskeles! Nyt se runosuolen rengasmainen sulkijalihas
petti taas. Lallille pitäisi silti saada ainakin kunnon patsas.
Toistakin jutunaihetta tyrkyttäisin: Kolmenlinjan kiväärit eli Mosin-Nagant ja
suomalaiset versiot. Tästäkin aiheesta on aselehdistössä kirjoitettu lähinnä
tyyliin: Mallinumero ja tuotantovuodet. Eipä ole käytännön tietoa tämä! Tarpeen
olisi siis esittely joka pureutuisi syvälle teknisiin ratkaisuihin, historiaan, ym.
Tämä tuli mieleeni eilen kun ihmettelin M-39:n(kin) lukon runkokappaleessa olevaa
pientä jyrsittyä syvennystä, jolle en keksinyt mitään funktiota..."I must master
my rifle"..!
Teflonluodista: Mitä mieltä olisit teflonista sorvatusta teräskeernaluodista,
kaliberissa 9 x 19? Keerna olisi halkaisijaltaan noin 5 mm. Luoti olisi ainakin kevyt ja
liukas, joten lähtönopeutta ja panssarinläpäisyä sille saisi melkoisesti.
Feliks Ksesinski
eli
kommentteja:
Lalli-teema: Näkemykseni mukaan eivät Suomen nykyiset piispat ole
antaneet aihetta kirves-töihin ryhtymiseen. Se engelsmanni, Henrikki-vainaa, sai toki
mitä kerjäsikin! Suomen muinainen uskonto oli sentään paljon inhimillisempi kuin
Henrikin pakkosyöttämä room. kat. ja sen tilalle Ruotsista tuotu ev. lut.
alkuperäis-muodossaan. Eihän täällä mitään pakanoita oltu, ja lähetyssaarnaajien
perässä tulivat Suomeen verovoudit, sotaväen pakkovärvärit ja alati paisuva
byrokratia. Lalli kyllä totisesti ansaitsisi patsaansa.!!
"Moisku"-teema: Tarkastelin taannoin originaalin
"Moiskis-Nagantin" lukkoa, löytämättä siitä yhtään turhaa pykälää.
Jyrsitty syvennys on varmistuskolo. Ase varmistetaan vetämällä iskurin peräpäätä
hieman taaksepäin ja kääntämällä vasemmalle. Varmistus poistetaan vetämällä
iskurin peränuppia taakse ja kääntämällä oikealle. Hieman epäkäytännöllinen
systeemi, mutta halpa valmistaa: Ei turhia osia.
Käytännössä "varmistetaan" Moiskiksen variaatiot nostamalla lukon tappi
ylöspäin ja laskemalla se kädellä jarrutellen, toisen käden etusormella liipaisinta
painaen, takaisin vaakasuoraan. Iskuri poistuu tällöin vireestä. Iskurinkärki jää
nojaamaan nalliin, jos pesässä on patruuna. Asetta ei pidä kolhia, heitellä tai
pudotella. Voi jopa pamahtaa! "Varmistus poistetaan" eli ase viritetään
tulivalmiiksi nostamalla lukon tappi ylös ja painamalla se takaisin vaakasuoraan. (Lukkoa
ei tietenkään vedetä taaksepäin, eikä liipaisinta paineta).
Iskurin voi virittää myös sen päätynuppia taaksepäin vetämällä, mutta ainakin
sodankäyneiden miesten kertoman mukaan oli virittäminen lukon tappia kääntämällä
nopeampi, "vaistonvarainen", menetelmä. (Nupista vedettäessä voi varmistus
myös mennä "päälle" vahingossa). Yllättävän moni veteraani on kertonut,
ettei hän räplännyt tositoimissa varmistimen kanssa milloinkaan. Ellei tilanne vaatinut
pikaista tulivalmiutta, poistettiin aseen pesästä patruuna hitaasti
"hiivittäen", ettei lentänyt metsään. Sitten patruuna työnnettiin
makasiiniin sen verran ylisyvyyteen, ettei lukko työntänyt sitä takaisin pesään
sulkeutuessaan.
Joidenkin aseyksilöiden makasiiniin mahtui vain neljä patruunaa tällä kikkaskonstilla,
joten poistettu viides paukku pantiin taskuun odottamaan taiston tuoksinaa. Sieltä se
kaivettiin tarvittaessa esiin (jos ehdittiin/ muistettiin) ja painettiin makasiiniin
ylimmäiseksi. Ei siis suoraan pesään, jonne olisi lukkoa suljettaessa pyrkimässä jo
seuraavakin patruuna makasiinista. Mosin-Nagantin mekanismin taitavaan käsittelyyn
liittyy siis monia vähän tunnettuja kikkas-konsteja, joista painetussa sanassa ei ole
kerrottu. "Siellä Jossakin" aikoinaan olleille miehille, jotka onnistuivat
pois-oppimaan esimerkiksi komentoa "LATAA JA VARMISTA!" seuranneet toimenpiteet,
ne ovat olleet arkirutiinia. Kuten ylläolevasta huomannet, kehkeytyisi "Moiskusta
& rintaperillisistä" helposti kirja. Kahta vain puuttuu: 1) Aikaa
kirjoittamiseen, ja 2) Teemasta kiinnostunut kustantaja. Kirjan käsikirjoitus-muotoon jo
saatettu SUOMI-kp:n historiikki olisi valmis painettavaksi. (Muuan kustannusalalle tulossa
oleva yrittäjä on osoittanut kiinnostusta projektiin. Pullonkaulana on teoksen
markkinointi ja distribuutio eli jakelu. Me itse kun emme ole kauppamiehiä).
Teema: "Kuttaperkkaluodit" Teflonin tilalle 9 x 19 mm luotiin
suosittelen Polymer 66:tta, kauppanimi Nylon. Sillä on piipunsisäisissä olosuhteissa
jopa paremmat liukuominaisuudet kuin Teflonilla, johtuen sisältämistään
vesimolekyyleistä. Keernan minimi-läpimitaksi on suositus 6.5 mm, jos mielit keernan ja
muovivaipan kulkevan yhdessä piipunputken läpi - riippumatta siitä, onko vaippa avoin
kärkipäästään tai peräpäästään. Läpimitaltaan pienemmällä keernalla on ilkeä
taipumus karkaamiseen vaipasta. Arvannet, että kokeiltu on läheisessä
ystäväpiirissä. Keernat olivat tosin erikoisvalmistetta, materiaali wolframkarbiidin ja
koboltin sintrattua seosta eli WIDIA-tyyppistä kovametallia; ominaispaino noin 15
grammaa/ kuutiosenttimetri. (Lyijyn o.p. = 11.3 g/ cc). Keernat oli purettu 7.62 mm RK:n
moderneista rautavaippaisista panssariluodeista. (Tunnisteet: Kartiomainen terävä
luodinkärjen huippu, joka naarmuttaa lasia. Värikoodina musta kärki. Alkuperämaa
ilmeisesti silloinen Neuvosto-Venäjä).
"Väärinkäyttöä" yritettiin muistini mukaan .357 Magnum-revolverissa.
Sorvatusta muovivaipasta keerna "luiskahti läpi länkien", eli vaipan pohja
puhkesi ja vaippa lensi ulos piipusta huomattavasti nopeammin kuin keerna. Syynä moiseem
on tietenkin materiaalien ominaispainojen ja luodin osien painojen huomattava eroavuus,
eli massanhitauksien erilaisuus. Olalleni istahtanut pikkulintu liversi paremminkuulevaan
korvaani, ettei 7.62 mm RK:n panssariluodissa kestä edes tombakkivaippa, vaan vaipat
joudutaan valmistamaan (Suomessakin) kuparoidusta raudasta. Huomattakoon sekin, että
luodin ja keernan läpimittojen ero on vähäisempi RK:n luodissa kuin .357 kaliberin ja 9
mm luodissa.
Projektiasi uhkaa siis epäonnistuminen, ellet mitoita keernaa riittävän kookkaaksi ja
suhteellisen lyhyeksi. Karkaistu 7 mm:n läpimittainen teräskuula, upotettuna muovista
sorvatun 11 - 12 mm:n pituisen luodin kärkeen, lienee lähellä ihannetta. Ainakin
lähtönopeutta saa piiskatuksi riittävästi moniin tarkoituksiin. Tämäntyyppinen ammus
on jo vuosikymmenien ajan käytössä ollut keksintö, introttu muistaakseni Ruotsissa
konepistoolin lyhytkantamapatruunoihin. Alkuun yritettiin luodit valmistaa pelkästä
muovista, mutta törmättiin vakautumisongelmiin. Tarkka kantama oli liiankin lyhyt. Kun
muoviluodit painotettiin teräskuulalla, niin "jopas alkoi Lyyti kirjoittaa".
SKF:n laakeritehtaalta hankitut, lievästi mitta- tai muotovirheelliset kuulat kelpasivat
tähän käyttöön hyvin, eivätkä olleet pahoissa hinnankiroissa,
"hylkytavaraa" kun olivat.
0202 MMI; PT
- Gunwriters - lääkettä siihen ei ole keksitty
Salpietari, raketit, ym...
Kaliumnitraattia myy mm. Bang & Bonsomer, teknillinen laatu n. 4.50 mk kilo!! Ostin
itse sata kiloa, tarkoitus tehdä rakettien polttoainetta. B & B myy muutakin
ruudinkeksijän tavaraa, kannattaa kysellä. Asiasta toiseen, oliskos saatavissa mittoja Panzerschreckin
rakettiin, polttoaineet on, mutta tarttis alkuperäisiä mittoja. Nyt kannattaa jättää
vastamassasingot sikseen ja alkaa kehittelemään panssarintorjuntaohjuksia.
Rakettipolttoainetta saa, kun sekoittaa 65% kaliumnitraattia, ja 35% sorbitolia, jota saa
pienemmissä erissä (50 - 100 kg) esim. Lihell Oy:stä. Puolenkilon latingilla lentää
n. 2,5 kg:n raketti yli kilometrin. Asiasta kiinnostuneet voi katella sopivalla
hakukoneella esim. Googlella: Richard Nakka, experimental rocketry.
Salpietari ja sorbitoli sulatetaan uunissa n.140 astetta C, siitä tulee kuin siirappia,
ja se valetaan sopivaan törppöön, jossa on laitettu sisään tappi, joka aineen
jähmettyessä poistetaan. Niin syntyy sopiva palotila kuin ilotulitusraketissa.Voin
kertoa, että on voimaa, edellä mainitulla puolenkilon latingilla saa n. 150 kg:n
työntövoiman vajaan sekunnin ajaksi! Meinasin kehitellä Nebelwerferin ensi
uudeksi vuodeksi, vai ammutaanko Joensuusta isompi latinki itärajaa kohti, eikös se
Mainila ollut jossain siellä päin..? Niin, sorbitoli siksi, kun sokerikin käy, mutta
sokerin sulamispiste on 185 astetta, ja sorbitolilla n. 100 astetta. Sorbitolin kilohinta
on n. 15 mk.
Nimim: "Ohjukset irralleen"
Ainoa
"livenä" näkemäni panssarikauhun ammus oli Parolan Panssarimuseossa
lasiseinän takana. Mittoja en päässyt ottamaan, eikä edes valokuvaaminen olisi
onnistunut. Nimellinen kaliberi on 88 mm. Sorbitoliruuti ei ole ilmeisestikään sopiva
ajoaine "kauhun" raketin tavoin muotoiltuun ammukseen, jonka ajopanos sijaitsee
pyrstöputkessa. Sen ruutitilavuus on pienenpuoleinen. Latinkina oli savutonta putkimaista
tykkiruutia, muistaakseni seitsemän suunnilleen vaaksanpituista putkea tiiviinä nippuna
rakettimoottorin sisällä. Panoksen etu- ja takapuolella oli virikepanoksina mustaaruutia
pusseihin pakattuna. Ammus oli lyhyt-työntinen raketti, joka lensi pikaisen kiihdytyksen
tuottamalla vauhdilla ikäänkuin jalkajousen vasama.
"Kauhun" ideana oli ajopanoksen polttaminen ammuksen putkivaiheessa, tai
oikeastaan jo raketin ehtiessä pitkän "kamiinantorven" puoliväliin. Siltikin
joutui ampuja suojaamaan kasvonsa kaasunaamarilla, tai kehittyneemmissä kauhu-malleissa
lasilaatalla varustetulla kilvellä. Raketista tuli usein "roiskeita" vielä
putkivaiheen jälkeen. Laukausääni ei ollut sähähdys, vaan melkein tykkimäinen
jysäys. Ammus ei nojaillut putkenseinämiin, vaan liukui 3 - 4:n pitkinpuolisen kapean
"raiteen" tukemana ja suuntaamana. Nebelwerferissä oli periaate sama,
perintönä ruotsalaisen WILHELM UNGE:n "lentotorpeedosta" 1890-luvulta.
Unge-raketinheittimen putkenseinämiin kiinnitetyt ohjauskiskot vieläpä kiertyivät
tykinputken rihlojen tapaan, ja raketissa oli kuparinen johtorengas, eli vakautus oli
toteutettu kiertoliikkeellä. Nebelwerferin raketin kiertovakautus toteutettiin vinoon
asetetuilla suuttimilla, jotka purkivat ajopanoksen palokaasut ulos raketin
keskivaiheilta. Systeemiä olivat kokeilleet jo 1800-luvun alussa WILLIAM CONGREVE, joka
palasi kuitenkin pian "keppivakautukseen" ja konstruktööri HALE joskus
Amerikan sisällisen sodan aikoihin. Näissä kehitelmissä olivat suihkusuuttimet
kuitenkin raketin peräpäässä, joten saavutettu osumatarkkuus oli huonompi kuin
keppi-vakautuksella.
Ungen järjestelmällä päästiin kohtalaiseen tarkkuuteen, mutta sen kehittely jäi
kesken, kun keksijän "mesenaatti" ALFRED NOBEL kuoli v. 1896. Tykkitehdas KRUPP
osti keksinnön käyttöoikeudet, sulkien ne kassakaappiin. Unge-heitin katsottiin siis
perinteisen tykistön vaaralliseksi kilpailijaksi, jonka ei haluttu yleistyvän.
Eräässä venäläisessä Stalinin Urkujen variaatiossa, joka kuuluu yhä Suomenkin
tykistön kalustoon, saatetaan "tikka" eli raketti myös kiertoliikkeeseen sen
lähtiessä heittimestä. Nebelwerferin osumatarkkuus oli jopa yllättävän hyvä,
johtuen suuttimien sijainnista ammuksen keskivaiheilla, eikä sen peräpäädyssä.
(Käsiase-puolella taas toistettiin mokaus vielä M.B.A. GYROJET-rakettiammuksen
suunnittelussa, aikaansaaden varsin vaatimaton osumatarkkuus lähietäisyyksillekin).
Nebelwerferin ammuksen "kukkupään" sijainnilla saatiin aikaan tehostettu
sirpalevaikutus. Räjähdyspanos sijaitsi raketin perässä, eikä sen kärjessä, jolloin
sirpaleita ei joutunut hukkaan tunkeutumalla maahan iskemäkohdassa. Tällaisenkin
järjestelyn mahdollisti reaktiosuuttimien poikkeuksellinen sijoituskohta. Tavalliselle
raketti-askartelijalle lienevät perinteisemmät ratkaisut suositeltavampia eli helpommin
toteutettavissa.
Tieto salpietarin saantipaikasta on mielenkiintoinen, tosin kai enimmäkseen niille
kotikemisteille, jotka suunnittelevat omatekoisen mustanruudin tuotantoon ryhtymistä.
Sorbitolilla maustetun ruudin käyttökelpoisuudesta "pyssy-kruutina" en osaa
olla toistaiseksi mitään mielipuolta, mutta joissain alan historiaa valottavissa
teoksissa mainitaan kyllä "walko-kruuti", joka koostui salpietarista ja
sokerista. Epäkohtana oli sokerin harvinaisuus ja hintavuus. Seos on nimittäin keksitty
jo joskus 1500-luvulla, eikä tarkkaa sekoitussuhdetta ole mainittu missään lähteissä,
kuten ei myöskään rikin mahdollista läsnäoloa.
Sokerin ja kaliumkloraatin seoksen erityisominaisuuksista on mainintoja monissakin
teoksissa; nimenomaan sen taipumuksesta innostua "kukkumaan", tai ainakin
syttymisalttiudesta, joutuessaan kosketuksiin rikkihapon kanssa. Käyttöaloja mainitaan
kirjallisuudessa, tulitikuista meri- ja maamiinojen sytyttimiin saakka, murhapoltto- ja
sabotaasilaitteet erityisesti korostettuina. Maamiinojakin käytettiin jo 1850-luvulla
Krimin sodassa, pääsääntöisesti ratsuväen hyökkäysten häirintään.
Unohdit mainita kemikaalien saantipaikkojen yhteystiedot! Joku muukin voi olla
kiinnostunut. Apteekkihintaa huokeamman rikkijauheen saatavuudesta myös..!
PS. Joensuusta Mainilaan on sen verran matkaa, että tarvittaisiin ehkä jo nestemäistä
propellanttia polttava ohjus. Eikä niin hintavaa tikkaa varmasti tuhlattaisi
"perspektiivittömän" (aution) pikkukylän kivitykseen. Sihti olisi SOSNOVYI
BOR:in jonkin reaktorin kattorakennelmaa kohti. Tuulen suunta pitäisi toki huomioida
ennen tikanheittoa, etteivät atoomi-höyryt leijailisi Suomen puolelle rajaa, vaan
mieluusti kohti "Kohtalon Kaupunkiamme", St. Petersburgia.
02 02 MMI; PT
- Gunwriters - kahjot kansanvallan kahvassa
Teema: 14. 5 mm VJ-RÄPSY
Kiitos Herra Kekkonen arvokkaista ja mielenkiintoisista tiedoista. Vaikutus
keramiikkapanssariin täytynee vain testata.
Parhain terveisin Pasi.
ja
kommentti: Tuo "herroittelu" on sallittua vain Eugen Schaumanin harjoittamana! Työaikaa
kuluu hukkaan myös "Dear Sir"-puhutteluiden painamiseen DELETEiksi maailmalta
tulleista viesteistä. Aseveljet ovat tasa-arvoisia ja "sinuja" keskenään:
Sinutellaanhan Jumalaakin kaikenlaisissa liturgioissa..! VIHOLLISIA herroitellaan,
rouvitellaan, neiditellään, ja teititellään..! Tämäpä tästä tapakulttuurista
tällä erää! Nyt itse asiaan:
14. 5 mm VJ-RÄPSY:n läpäisytehosta ajoneuvojen keraami-panssariin ei ole tietoa, mutta
lienee vaatimaton. Keraami-päällystettyyn luotiliiviin puettu "eläwä
wiholliswoima" sensijaan ilmeisesti katkeaa keskeltä poikki kuin porkkana, ja jos
punaliekkisen vj-massan koostumus on se, minkä sen uskon olevan, eli dinitro-tolueenilla
sidottua "bengaalituli-pulveria", niin vj-kapseli jatkaa palamistaan vielä
elävään kohteeseen upottuaankin. Seos oli kehitelty jo vuoden 1915 tienoilla,
senaikaisena tavoitteena 7. 62 mm luodin sytytysvaikutus. Ilmeisesti juuri kyseisenlainen
luoti, eikä siis uudempi räjähtävä "ZaRa",
aiheutti Talvisodan tarkk'ampuja SIMO HÄYHÄ:n haavoittumisen:
Mikä tahansa "vakioluoti" olisi vienyt hengen, osuneena edestäpäin kohtaan,
johon osuva 6. 35 mm taskuaseen luotikin olisi lähes säännönmukaisesti tappava.
Mieleeni muistui jälkikäteen Vietnamin jenkki-lentäjien antama nimi 14. 5 mm BZT:lle:
"Palava Golf-pallo". Kuvaa ilmeisesti vj-liekin kokoa ja sen muotoa. Melkein
pingis-pallon kokoiselta näytti myös 7. 62 mm Z-1915/16-luodin peräliekki takaapäin
nähtynä, omakohtaisen havaintoni mukaan. Sehän syttyi jo piipussa, eikä vasta
kiiluvaisen kytöpanoksen loppuunpalamisen jälkeen. Suuliekitkin olivat Ankean Aatteen
värisiä strontiumin värjääminä, eivätkä keltavihreitä kuten aikalaisia
vakiopatruunoita ammuttaessa.
1801 MMI; PT
- Gunwriters - tyttökaveri odottakoon, GOW päivitti juuri!
Saisko romppua vielä?
Olkaat hyvät ja myykäät minulle CD romppunne eli kooste GOW jutuista, postiennakko?
Sekä antakaatten neuvo parhaasta "jäsenmaksun" suoritustavasta, EIKU,
sisällytetäänkö molempien hinnat samaan ennakkolappuun?
Uptoyou.
Romppujen tuotanto loppui Sylvesterinpäivänä v. 2000 klo 23: 59: 59, mutta jokunen
ylijäämä-lätkä pyöri vielä hetken aikaa "titarin" nurkissa ennenkuin
nekin vietiin. Romppumaksut ja vuosi-/kannatus-/jäsenmaksut oli eriytetty tarkoin
toisistaan, verotuksellisista syistä. KÄYTÄNNÖLLISIMMÄKSI maksutavaksi on
osoittautunut setelirahaa kuoressa postilokeroomme. Tällöin voi kumpaisenkin maksun
suorittaa saman tien, samassa kuoressa. Tilisiirron hankaluutena oli se, että
"jäsenmaksut" ja romppumaksut piti ohjata eri tileille. Yllättävää, ettei
sekoiluja tapahtunut.
LEONIA-pankin tili <800028-6450515> on yhä käytettävissä jäsenmaksujen (vain
niiden!) suoritukseen. Niin: KOLMAS toimintavuotemme on alkamassa..! Ylijäämä-romput
loppuunmyytiin jo. Kaikki loppuu aikanaan. Sen jälkeen lähteekin romppujen keräilyarvo
nousuun. Nopeimmat tilaajat olivat onnekkaita: Saivat signeeratun kiekon, kuten luvattu
oli.
HUOM! Seuraava EI OLE myynti-ilmoitus, vaan tiedustelu: Paljonkohan FIM:oja tai ECU:ja
joku bibliofiilisten harvinaisuuksien keräilijä suostuisi tarjoamaan teoksen "ARMA
FENNICA 2. SOTILASASEET" niteestä, jonka piirroskuvissa (drawn by PTK) on piirtäjän omakätiset signeeraukset?
Niteitä on olemassa tasan yksi kappale koko maailmassa! Se siis EI OLE toistaiseksi
kaupan, koska tarvitaan hakuteoksena muunmuassa GOW-juttuja tehtäessä.
1801 MMI; PT
Kaksikaliberinen pössykkä
Tarkoituksena olisi rakentaa ase kalibereille 22-250 ja 22 PPC, mikä olisi minimi
piipunmitta, jotta lähöt pysyis suht korkeella ja ruuti palais piipussa, eikä sen
ulkopuolella? Milläs ruudeilla olis hyvä latailla noita kalibereita? Luotina ajattelin
käyttää 3,2g Hornadyn spizeriä. Jos kalibereille on hyviä reseptejä puolipateille
niin kerro ihmeessä. Muutkin vinkit kalibereiden suhteen on tervetulleita.
Kiitokset etukäteen. SH.
Kaksoisluodikkoako meinaat, vaiko vaihtopiippuista asetta? Suositukseni on tyytyä yhteen
kaliberiin, ja koska .22-250:llä voi tehdä kaiken minkä .22 PPC:llä, mutta toisin
päin ei onnistu suurnopeuksien tavoittelu (jopa 1200 m/s +), niin suosittelen
ensinmainittua. Piippuaihioita saanee 24" pituuteen (61 cm) saakka, eli siinä se
suositus. Pidemmät aihiot maksavat lisähinnan, eikä lisäpituus tuota vastaavassa
määrin parempaa suorituskykyä. VV:n ruutien N135 - N150 enimmäisannokset antavat
ainakin 3.2-grammaiselle Speer Spitzerille lähestulkoon samat lähtönopeudet, mutta
N135:ttä tarvitaan muita pienempi annos Virallisen Valistuksen mukaan. 24-tuumaisella
piipulla ei lähtönopeus 1100 m/s liene yli-optimistinen tavoite; etenkään, jos satsaat
ruostumattomasta teräksestä valmistettuun piippuun.
Maksaahan se tietysti enemmän kuin "musta" piippu, mutta kestää myös
kauemmin (= suurempia laukausmääriä) ja kehittää säännönmukaisesti suurempia
lähtönopeuksia samoilla latauksia kuin täysin identtinen kromimolybdeeni-teräksinen
piippu. Ruostumaton piippu on myöskin vähemmän altis vaipoittumaan, tai ainakin
helpompi ja "huolettomampi" puhdistaa vaippa-ainekerrostumista. Kaikki
etuisuudet huomioiden: Investointi "rosteripiippuun" kannattaa, jos aiot ampua
enemmälti täysteho-latingeilla. Toki löytyy latausreseptejä myös puolipanos-luokan
latingeille ja jopa supulatauksille, joihin tosin olisivat suositeltavimpia
lyijyseosluodit. Puolipanoksiin (lähtönopeus 480 - 500 m/s) voi käyttää
vaippakovuudeltaan yhdenmukaisia "mantteliluotejakin", kiihdytettyinä ruudilla
N310. Laukausääni ei ole "supu", mutta ei vielä kovin häiritsevä: Samaa
luokkaa kuin pienoiskiväärin pamaus, ammuttaessa jotain .22 LR High Speed-patruunaa.
Kaikkiaan on .22-250 kaliberiluokassaan eräs monipuolisimmista patruunoista, kun taas .22
PPC on kehitelty VAIN ja AINOASTAAN kasa-ammuntaan täysteho-latingeilla.
Kasa-ammunnassakin oli .22-250 aikoinaan suosikki, mutta kun patruunan lataamisen
monipuolisuus välillä unohdettiin, tulivat muotiin Pindell & Palmisano-kehitelmät
ja "rutistetut" latingit. Kunhan aseprojektisi alkaa olla lähellä
valmistumistaan, voimme palata asiaan yksityiskohtaisempien latausreseptien kera.
Tutkittua ja testattua tietoakin on silloin jo todennäköisesti kertynyt viljalti.
1601 MMI; PT
- Gunwriters - yskittää vaikka mitä tekis
Tokkopa tietoa -kysymyksiä:
Mustaruudin teko-ohjeesta olisin kiitollinen, ihan arkistointi- mielessä. Hieno 12 kal.
karkopanos-juttu oli joskus Ase & Erässä. Olisiko päivitettynä uusimmilla juonilla
(materiaalivalinnoilla)? Haulin valintavinkkejä ynnä latausohjeita .410 cal. pistooliin.
Piipunpituus 310 mm. Patruunapesä 2". Pahvihylsyjä ja 9,3 x 74R kiväärinhylsyjä
löytyy. Miten käsittelen niitä parhaiten pistooliini sopiviksi? Miten 45 LC:n hylsystä
onnistuu? Tuhkahaulien teko-ohje? Siinäpä jutunjuurta!
Diggari-67.
Mustaruuti on pölynhienoiksi jauhettujen lähtöaineiden, kaliumnitraatin eli
kalisalpietarin (KNO3), rikin (S) ja pehmeästä lehtipuusta miilutetun hiilen (C)
mekaaninen seos. Rikki ja hiili voidaan sekoittaa keskenään vaaratta, mutta seoksen
pitäisi olla mahdollisimman tasa-aineista. Ns. "metsästysruudin" seossuhteet
ovat kilogramman satsia kohti 150 grammaa hiilipulveria, 100 grammaa rikkijauhetta ja 750
grammaa salpietaria (elintarvike- tai apteekkilaatua). Jos kaliumnitraatti on
kukkalannoite-laatua, painaa "kilon ruutisatsi" 1050 grammaa, koska hieman
epäpuhdasta salpietaria tarvitaan tasan 800 grammaa. 50 grammaa lannoitesalpietarista/
ruutisatsi on yleensä natriumkloridia, eli ruokasuolaa, joka on varsin tehokasta ainetta
piipunputkien syövytykseen. Se pitäisi poistaa piipunseinämistä pian ammunnan jälkeen
kuumalla, hieman saippuaa tai tiskausliuosta sisältävällä vedellä pesemällä.
"Sota-kruudeissa" oli usein 80% tai hiukan ylikin kohtalaisen puhdasta
salpietaria ja niukemmalti rikkiä. Sen valmistuksessa vaadittiin kuitenkin melko
järeää kalustoa.
Aivan alkuperäisin mustaruuti oli lähtöaine-jauheiden seosta, jota nykyään
käytetään vain ilotulitteissa tai Bickford-tulilangan ruutisuonena, palonopeus
likimain "sentti/ sekunti". Ruuti sekoitettiin lähtöaineistaan mieluiten juuri
ennen käyttöä. Sittemmin opittiin valmistamaan jyvitettyä ruutia, kostuttamalla
huolellisesti sekoitettu ruutijauhe vedellä tai suunnilleen Leijona-viinan vahvuisella
viinisprii-liuoksella. Syntynyt "taikina" pursotettiin jouhiseulan silmien läpi
ja kuivattiin. Kun ruuti seulottiin toistamiseen kuiviltaan, se muodostui kuutiomaisista
jyvistä, jotka tosin murenivat herkästi pienemmiksi muruiksi ja pölyksikin.
Ominaispaino oli suhteellisen alhainen, mutta ruuti oli herkkää syttymään lunttu- ja
"kipinälukkoisten" aseiden sankkipannuissa. Tällaista
"maalaisruutia" saattoivat valmistaa esimerkiksi metsästäjät itse vielä
viime vuosisadalla Suomessakin.
"Sota-kruudilta" vaadittiin parempaa kuljetuksen kestävyyttä, joten sitä
alettiin valmistaa manufaktuureissa, järeällä kalustolla, jolla kävi päinsä ruudin
tihentäminen. Aluksi se suoritettiin tamppimyllyllä, mutta sittemmin (v. 1804
Skotlannissa, Curtis & Harvey-manufaktuurissa) omaksuttiin jyrämylly, jonka
pedille lapioitiin pelkällä vedellä kasteltua ruutimassaa. (Paloviina saattoi kuulua
pikemminkin ruutimestarien "proviantti-ransuuniin" kuin tuotantoprosessiin.
Mitenkään välttämätöntä se ei ollut maalaisruudinkaan kostukkeessa). Myllyssä oli
kaksi pystyakselista ulkonevien poikittaisakseleiden ympäri pyörivää jyrää, jotka
puristivat ja hiersivät pedillä olevaa kosteaa ruutimassaa. Kumpikin jyrä saattoi
painaa 3000 - 4000 kg.
Peti ja kivisien jyrien ulkokehät olivat rautaa. Jos ruutimassa pääsi kuivumaan liikaa,
tapahtui sähähdys; joskus jopa "remahdus". Myllärin piti olla nopsajalkainen
pakoonjuoksija ja myllyä ympäröivä rakennus oli kyhätty puolen tuuman paksuisista
laudoista mahdollisimman huteroksi, etteivät parrunpätkät lentelisi. Joskus jouduttiin
"myllykota" jälleenrakentamaan kolmekin kertaa vuodessa, remahduksien jälkeen.
Joissakin manufaktuureissa oli kota päällystetty villahuovalla; kehyksinä muutama
hoikka riuku. Tihennystä edelleen täydentävä menetelmä oli ruutikakkujen puristaminen
hydraulisella prässillä, niiden kuivaaminen ja rouhiminen särmikkäiksi jyviksi
nasta-puimakoneen tapaisella masiinalla, jonka keksijäksi mainitaan raketti-insinööri William
Congreve. Sitten jyvät lajiteltiin seuloilla eri karkeusasteisiin, karkeimmasta
Cannon Gradesta hienoimpaan FFFF-Gradeen, jota käytettiin piilukkopyssyjen sankkiruutina,
mutta myös pienireikäisimmissä taskupistooleissa ja -revolvereissa.
Parhaiden "jahti-kruutien" ja sota-kruutienkin jyväset kiillotettiin niitä
keskiakselinsa ympäritse pyörivässä, nahalla vuoratussa tynnyrissä rummuttamalla, ja
heittelemällä prosessin loppuvaiheessa jyvien sekaan "mustalyijyä" eli
grafiittijauhetta. Perinteinen maalaisruuti olisi tavallisen askartelijan ulottuvilla,
mutta ongelmaksi muodostuu kalisalpietarin ilmeinen epäsaatavuus alle 20 000 kg:n
"pien-erinä". Aine on elintarvike-laatua, eli hinta sen mukainen.
Apteekkitavarana ostettu rikkijauhekin on varsin hintavaa. Hiiltä voisi miiluttaa itse,
mutta sen jauhamiseen tarvitaan erikoisvälineistöä. Grilli-hiilikin voisi olla
toimivaa.
Karkopatruuna-kehitelmiä ei ole tullut tietooni A & E:n jutun julkaisemisen jälkeen.
Kiinanpommienkin myynti kiellettiin jo muutamia vuosia sitten. "Kiinarista" sai
eräänlaisen lyhytkantama-karkopaukun 12/70 messinkihylsyyn, ajopanoksena puoli
teelusikallista mustaruutia Wano PPP ja pommin ympärille melko löyhä "kaulus"
WC-paperia. Tulilanka ruutiinpäin. Yksikään kokeiltu latinki ei jäänyt suutariksi tai
paukahtanut piipussa.
.410/ 2" patruunoihin ei löydy latausreseptejä mistään, eli se perinteinen
yleissääntö pätee: 1/3 tilavuudesta hauleja, 1/3 väli- ja etutulppia, sekä 1/3
mustaa ruutia. Haulit N:o 9 eli 2 mm lienevät soveliaimpia, mutta myös 1½ mm
tuhkahauleja saa nykyään Suomestakin (Asekauppa E. Lähdeniemi). "Tuhkat" eli
tupruhaulit ovat normaalin haulituotannon sivutuotteita. Veteen valettaessahan syntyy
monenkokoista tavaraa, joka lajitellaan seulomalla kokoluokkiin. Yleensä seulotaan
talteen 2 mm ja sitä suuremmat haulit. Hienommat "tuhkat" menevät
uudelleensulatukseen. Espanjassa ovat tupruhaulit kuitenkin kauppatavaraa kotimaassaan,
tai vientitavaraa naapurimaihin, missä pikkulinnutkin ovat "syötävää
riistaa"; jopa herkkupaloja.
Noin 5 mm:stä ylöspäin valetaan haulit muottiin susi-, peura- ja hirvihauleiksi.
Viimeksimainittuja ovat 8.0 mm ja sitä karkeammat "Los kartetshit",
vaikka länsimaissa kutsutaan 9.1 mm haulejakin peurahauleiksi. Kokoluokan nimitys on
venäjänkieltä: Los = hirvi, kartetsh = karkea hauli (läpimitta yli 5.0 mm). Pienemmät
veteen valetut haulit ovat Venäjällä "drob:eja" eli
"pisaroita". Nimitys johtuu tuotantomenetelmästä, eli sulan lyijyseoksen
pisaroiden tiputtamisesta haulitornissa tai pystykuilussa useamman kymmenen metrin
korkeudesta laajaan vesisammioon. Pisarat muotoutuvat pallomaisiksi ja jähmettyvät
ilmassa jo pudotessaan. Vesi on tarpeen haulien ruhjoutumisen ehkäisijänä, mutta se
myös "karkaisee" seostetut lyijyhaulit koviksi.
Ylenpalttinen kovuuskaan ei ole eduksi, joten tavallisesti on veden pinnalla kerros
öljyä ehkäisemässä haulien ylitehokkaan äkkijäähtymisen. Liian kovien ja siksi
hauraiden haulien haitoista on kertynyt kokemuksia viime vuosina Suomessakin, kun
vesilintujahdissa jouduttiin omaksumaan käyttöön korvikehaulit: Rautahauli ei halkea
tai murene piipussa, mutta materiaalin ominaispaino ei kestä kehumisia. Vismutti- tai
tinahaulit särkyvät usein, ja ne ovat kalliitakin. Kas kummaa, kun yksikään firma ei
ole vielä alkanut valmistaa URAANIhauleja. Materiaalin etuja olisivat lyijyäkin suurempi
ominaispaino ja ilmeisen hyvä mekaaninen kestävyys. Köyhdytetty uraani ei edes
säteile enempää kuin joidenkin rapakivi-alueiden hiekka. Myrkyllistäkö?
Myönnetään! Mutta myrkyllisyyden vuoksihan lyijyhaulitkin kiellettiin Suomen
eduskunnassa, suostuen nöyrästi viherpipertäjien ja muutamien muiden
asiantuntemattomien "hihhuleiden" vaatimuksiin. Silloin jo kolmen vuoden ajan
viivytetty metsästyslain uudistus saatiin muutamien myönnytysten hinnalla nuijituksi
lopulta käsittelyiden läpi ennen metsästysvuoden vaihtumista.
Tähänastinen näyttö riittänee jo osoittamaan korvikehauli-pakon epäonnistuneisuuden
ja kaikinpuolisen haitallisuuden. Haitoista vähäisin ei liene vesilintujen
haavoittumisfrekvenssi: Saaliiksi saadaan usein vain sorsien pyrstösulkia ja ilmassa
leijuvia höyheniä, jotka ovat osuman merkki. Lintu jatkaa usein lentoaan, koska
korvikehaulien tai niiden sirpaleiden osuma on ollut tehoton: Ei tappava, mutta
haavoittava kyllä. Tämänlaisesta eläinrääkkäyksestä voidaan tehdä loppu jo ennen
tulevan metsästysvuoden alkamista 01. 08. 2001. Korvikehaulien käyttöpakko ja muutamat
muut metsästysasetuksen selvät epäkohdat voidaan kumota asetuksen
säätämisjärjestyksessä, kuulematta enää "pipertäjien" vastaväitteitä.
Suosittelen sanamuotoa: "Muusta materiaalista kuin lyijystä tai lyijyseoksesta
valmistettujen haulien käyttö metsästykseen on kiellettyä". Asia tulee täten
laakista selväksi, eikä mitään siirtymävaihetta kaivata kun haulikoita aletaan
ruokkia niiden luontaisella rehulla. Tässäpä haulitietoutta. Seuraava kysymyksesi sai
panemaan peukalon suuhun:
Tietämättömänä pistoolisi patruunapesän mitoista en osaa neuvoa kestohylsyjen
muokkaamisessa 9.3 x 74R-hylsyistä, kuin myöskään .45 Long Colt- hylsyistä. Onko
pistooli tehdas- vaiko omatekoinen? Sattuuko merkki olemaan Harrington &
Richardson Handy Gun? Eurooppalaisiakin metsästyspistooleja .410/ 2"
patruunalle on valmistettu runsas valikoima, mutta joidenkin mallien soveltuvuus
savuttomien latinkien ammuntaan on lievästi sanoen kysymysmerkillinen. Lyhytpiippuisempi
ase voisi olla jopa kaasupistooli, jollaisen kaliberina .410/ 2" oli aikoinaan
yleinen, mutta tämä lienee käsihaulikko. "Harrikkaa" pesitettiin jopa 20
kaliiperin savuttomille patruunoille, joten sen sulun kestävyyteen voi kyllä luottaa.
Merkiltään, laadultaan tai kunnoltaan tuntemattomiin aseisiin en jakele mielelläni
latausreseptejä.
PS. Ruudista vielä: Kenpä tietäisi sen, saatiinko Seinäjoen wanha kruuti-manufaktuuri
museoiduksi? Valmisti aikoinaan Venäjän keisarikunnan tasalaatuisimman sotaruudin.
Joitakin vuosia sitten mainittiin radiossa ruutimuseo-hanke: Manufaktuurin
tuotantovälineet olivat silloin vielä enimmäkseen tallella. Mustanruudin valmistukseen
palannemme vielä artikkelin laajuisessa jutussa. Lähdekirjallisuudesta on suoranainen
runsauden pula, teokset julkaistu aikavälillä 1884 - 1910; suomenkielisiä niistä jopa
kolme.
1901 MMI; PT
- Gunwriters - meillä ei diplomi-insinöörit miljoonia
tienaa
Supu- ja kevytlatausarvoja
Lapua D46 12g FMJBT (7.83 mm) ja H&N kuparoitu puristelyijyluoti 180grs (11.7 g)
(7.92mm). Kalibereissä 762 RK ja 762 KIV. Aseina Sako M92S (762RK) ja pulttilukkoinen 55
cm piipulla (isokal. 7,95mm), Mosin-Nagant M91/30 sekä "customoitu" Tokarev,
joka on muutettu suoravetolukkoiseksi ja piippu (pit. 50 cm isokal.7,92 mm) otettu
Lahti-Saloranta pikakivääristä. Nämä viimeksi mainitut ampuvat tietenkin pitkää
kiväärin patruunaa (762 KIV).
Kevyemmille luodeille on löytynytkin hyvin latausohjeita ja niksejä. Entä .32 S&W
Long vaippaluodeilla, ALS ja 6,5 g HP leikkuriluoti haulikon patruuna-adapterissa pit. 10
cm. Entä jos piippu on 40 cm?
Miten Leen 35-vuotis lataussarja soveltuu aloittelijalle? Hintaa sillä näyttää olevan
800 mk. Mielipiteesi Lee Loader -vasarasarjasta 7,62x53R (radalla lataukseen yms. kulkee
mukana) Todella hyvät sivut oikean aatteen puolesta!
SJ
762RK
kaliberissa raskailla luodeilla voi käyttää N310 ja N320 ruuteja, vaikka yleensä
suosittelenkin pysymistä N310:ssä. Sopiva annos on haettava asekohtaisesti, mutta
tässä hieman aloituslatauksia. 0,44 g N320 ja 13 g luoti Lapuan D166. PITÄISI antaa
aliääniset nopeudet, paineiltaan se on joka tapauksessa turvallinen lataus. Samaa
ohjetta voi käyttää myös 12 g luodeilla, ja ruutiannosta tulee vähentää
tarvittaessa, mikäli tavoitteena on aliäänipatruunat.
6,3 grs/ 0,41 g N310 ja Lapuan 12 gramman D46 -luoti (7,83 mm) antaa noin 300 m/s
nopeuden, tarkkuuden ollessa erinomainen. Käytä, jos mahdollista hylsyjä, joden
liekkireikä on porattu 3,5 mm:sksi ja nalleksi suosittelen CCI:n 200:aa. Voit käyttää
samoja ohjeita myös H&N-luodeille, joskin niitä käytettäessä kastovahaus on
suositeltava. Ohjeet löydät vanhemmista GOW:n jutuista. Tällä hetkellä kokeilut
raskaiden luotien käytöstä 762 RK -patruunassa ovat meneillään. Talvi tosin haittaa
pahasti niitä, eikä niistä siksi ole luvassa artikkelia kuin vasta keväällä.
762 KIV-patruunaan on jo sanottu useasti yleislatausohje: lisää 10 % .308 Win.-kaliberin
aloituslataukseen ja aloita kokeilut sillä. Voit käyttää kumpaakin mainitsemaansi
luotia kaikissa kolmessa kiväärissäsi. N310:llä voit aloittaa 0,60 grammasta
lyhytpiippuisilla kivääreillä ja pidempi piipuiseilla 0,65 grammasta/ 10 grs. Vähennä
ruutia kunnes saavutat todella aliäänisen nopeuden (nopeus ka. alle 305 m/s).
Kysymyksesi haulikon adapterista on sen verran epämääräinen, että pyydän
tarkentamaan sitä. Kuitenkin todettakoon, että .32 S&W Long ja .32 H&R Mag
patruunoissa on mahdollista käyttää Lapuan 3,7 grammaista ALS-luotia ynnä muita alle 8
g (sic!) vaippaluoteja. Ruutina tietenkin N310!
Itse käytän juuri LEEn O-runkoista latauspuristinta kiväärin patruunoita ladatessani.
Toimii hyvin ja oli edullinen. Muutenkin LEE tekee "jokamies"-hintaluokassa
hyviä tuotteita. Juhlasarjassa on paljon tarpeetontakin, vaikka muutoin se on hyvä
aloituspaketti jälleenlataukseen. Tässä omia huomioitani juhlasarjasta sekä
suosituksia:
Nallitin: Mallia "heitä menemään"! Hajosi noin 3000 hylsyn nallituksen
jälkeen. Tarvitsee erikoishylsynpitimet, hankala saatavuus esim. 762 KIV patuunaan. Ostin
RCBS:n käsinallittimen LEEn hajottua. RCBS:ään olen ollut tyytyväinen ja mikä
parasta, siinä käytetään tavallisia hylsynpitimiä. Hintaa RCBS:llä oli hieman yli
200 mk. Ruutivaaka: Toimii hyvin ja on täysin riittävä normaaleihin latauksiin.
Ruutiannostelija: toimii, joskin itse olen mieltynyt enemmän ruutikauhan käyttöön (mm.
turvallisuussyistä: On melko mahdotonta laittaa tupla-lataus hylsyyn kun käyttää
ruutikauhaa).
Lee Loader on muuten toimiva, ja erityisesti sopiva radalla lataamiseen, mutta siinä
oleva nallitin saa noin joka 50:en nallin "kukkumaan", eli sillä ei tee joskus
mitään. (Ylisyvyyteen asetetut nallit ovat yleensäkin turvallisuusriski, tavanomainen
"nallivikojen", kuten sytytysviipymien ja jopa alilataus-detonaatioiden lähde.
Toisaalta ne nallittimet, jotka lyövät nallin liian syvälle pesäänsä, ovat suht'
harvinaisia "maanantaikappaleita". Toimituksen huomautus). Käytä nallitukseen
käsinallitinta, ja ruuditukseen tietenkin erikseen hankittavaa tai omatekoista
ruutisuppiloa, eikä ko. latausholkissa olevaa "ruutisuppilon tapaista
vehjettä".
Pikavastaukset ja viipyilevät vastaukset
Vielä yksi asia: Kun lähetätte kysymyksiä, niin pelkät lataustietokyselyt allekirjoittaneelle. Jos ne
kierrätetään minulle PTK:n kautta, voi vastauksen saaminen viivästyä jopa 2 - 3
viikkoa. Jos ette halua käyttää omaan nimeänne, niin ottakaa netistä ilmainen
s-postiosoite. Voitte silloinkin käyttää pelkkää nimimerkkiä, ja vastauksen saatte
huomattavasti nopeammin s-postitse kuin GOW:n sivujen kautta. Yleiskiinnostavat kysymykset
kulkevat tietenkin yhä myös GOW:n toimitukseen, missä niistä seulotaan laajempaan
jakeluun tarkoitettu aineisto.
MPP (markuspnk@hotmail.com) 1701MMI
Päätoimittajan lisäys: Moniin kysymyksiin löytyy jo valmis vastaus
kertaalleen, tai toistamiseen (kenties useinkin) GOW-saitilla julkaistuista
latausresepteistä. Ne kannattaa käydä läpi, milloin tiedonjano pääsee
yllättämään. Onnekkaita ovat he, jotka lontoon- eli engelskankieltä osaavat:
Esimerkiksi pakinasarjan "ARCANE" osat täydentävät suomenkielisen GOW:n
tietämystä.
Mutta, kuten Markus yllä mainitsi, pikavastaukset saatte hänen
sähköpostiosoitteestaan, ja GOW/Finnish-saitilla julkaistavat vastaukset kulkevat
kauttani. Jos katson aiheen olevan yleiskiinnostavan, on vastausviive todellakin 2 - 3
viikkoa: Kieliasua on tällöin muokattu, eli suoritettu editointia, tai ainakin revideeri
(= oikoluku ja tarvittavat korjaukset), ynnä useinkin täydennetty tekstiä
tieteellisillä tai historiallisilla yksityiskohdilla, jotka liittyvät teemaan milloin
enemmän, milloin vähemmän, mutta jotenkuten kuitenkin. Tällaiseen rationalisointiin on
pannut pakko, koska GOW:n suosio on ylittänyt optimistisimmatkin odotukset: Joinain
päivinä nelinumeroinenkin lukumäärä "visiittejä". Vuorokaudessa on silti
yhä vieläkin vain 24 tuntia ja viikossa yhä vain seitsemän työpäivää. Sivujamme
toimittaa pääsääntöisesti vain 2 miestä, 1 poika ja 1 kissa.
2201 MMI; PT
- Gunwriters - Pahkasika me emme ole, Krokodiliksi me emme
tule, siis tilausmaksujakaan emme saa.
Muutama kysymys latausongelmiin
1: Omistan Sakon kiväärin kaliiberi 30-06 ja haluaisin tietoja aliäänilatauksista.
Olen kuullut huhuja, että kyseessä olevan kaliiberin suurta hylsytilavuutta voi
pienentää käyttämällä ruudin sekaan mannaryynejä ehkäisemään
alilatausdetonaatiota.Ajattelin luodiksi 10,1 g puolivaippa ja 12 g puolivaippa. Minkä
verran ruutia/minkälaista. Entä ryynien määrä grammoissa (jos voi käyttää.)
Seuraavaksi haulikkoasiaa!
2: Haluaisin tietoja 10-kaliberisen latausohjeista. Minkälaista ruutia käytetään
Federalin patruunassa 64 g latauksessa, koska haluaisin ladata itse mahdollisimman
samantehoisia patruunoita samalla haulimäärällä. Niin kysyisin mistä vastaavaa ruutia
voisi saada ja mikä on kotimainen vastine, vai onko sitä?
J.I.
1:
"Sakon kivääri" ei vielä ole riittävä tieto aseen piipunpituudesta tai sen
rihlannoususta. Täsmällinen mallimerkintäkin olisi tarpeen, että ballistikkomme Markus voisi syötellä riittävästi esitietoja Brömel QuickLOAD- ohjelmoituun tieturiinsa, saadakseen esiin
täsmälliset luotikohtaiset ohjeet latauksiin ilman minkäänlaisia ryynejä tai
hiutaleita. Mannaryynejä käytettiin lähinnä muovattaessa hylsyjä joihinkin
jyrkkäolkaisempiin tai suurisuisempiin kalibereihin; ei siis nopeapaloisen ruudin seassa,
vaan muovauslatingin päällä. Nykyään ryynit on korvattu jollakin liukasteella
kyllästetyllä paperitulpalla. "Mainosroska-paperista" juntattu tulppa
(sisältävä jopa 45 paino-% talkkia tai posliinisavea) ei tarvitse minkäänlaista
liukastettakaan, ja se kolvaa piipunputken peilinsileäksi joskus jo jo kymmenkunnalla
laukauksella.
Mainittakoon muille visitooreille, että "puolivaippaluodit" kaliberissa
.30/.308 ovat kalliin dollarin aikaan suht' harvinaisia ja hintavia. Kumpikin tuntemani
malli painaa 6.48 grammaa eli 100 grainia. Merkit: SPEER "PLINKER" ja HORNADY
"SHORT JACKET" N:o 3005. Raskaammat (kotimaisetkin) luodit ovat joko
lyijykärkisiä tahi osavaippaluoteja. "Plinkereissä" on vaipan pituus tasan
puolet luodin kokonaispituudesta; Hornadyssä ilmeisesti hiukan lyhyempi.
QuickLOAD-ohjelmaan tarvitaan täsmällinen tieto luodin mallista ja sen merkistä, ynnä
aseen ominaisuuksista (vähintään piipunpituudesta), jos mielitään saada ulos
täsmä-tietoja aliäänisistä latauksista, joiden laadinta kyllä onnistuu 10.1 - 12
gramman painoisilla luodeilla. Sovelias ruuti on VihtaVuoren N310. Täytemateriaaleja ei
tarvita, mutta nallipesän poraaminen 3.5 mm:n läpimittaan ja luotien liukastaminen on
suositeltavaa.
2: Ainoa käytettävissäni oleva latausohjeisto 10 kaliiperin patruunoille suosittelee
1/6 haulien painomäärää kruutia CURTIS & HARVEY Diamond N:o 6; siis 10.7 grammaa
mustaa kruutia. Eikö löydy kaupoista?! Eikö mahdu hylsyyn, jos haulienkin pitäisi
mahtua? Tietolähteeni on 91 vuotta wanha. Montako kertaa pitää jankuttaa, ettei
haulikonpatruunoiden onnistunut jälleenlataus muihin, paitsi 12/70 kaliiperin
messinkihylsyihin mustalla ruudilla, kuulu kokemuspiiriini?!
Haulikonpatruunain jälleenlataus ylimalkaan on teema, jonka jätän aiheesta
kiinnostuneempien kolleegoiden pohdittavaksi, toki muistuttaen, että savuttomilla
ruudeilla lataaminen on ilmeisen tiukasti komponentti-sidonnaista askartelua.
2401 MMI: PT.
- Gunwriters - nämä eivät ole huulia, sanoi lepratautinen
Terveiset Tampereelta!
Olenpa lueskellut mielenkiinnolla Gunwritersin juttuja aliäänilatauksista
ja muista. Mieleeni tuli muutama asia: Intissä harjoiteltiin metsätaistelua rynkyt
kätösissä. Yksinkertainen totuus on, että rynnäkkökiväärillä ammuskeleva sotilas
näkyy ja kuuluu. Sepä ei ole mitenkään häiveideologian mukaista. Varsinkin pimeässä
suuliekki sokaisee ampujan itsensä ja oman aseen papatus lyö korvat lukkoon.
Tositilanteessa luodit kyllä lentäisivät lujaa ja tappavasti, kunhan ensin osuvat. On
nimittäin hankalaa tähtääminen sokaistuneilla silmillä. Harmi vain, että myös
vihollinen näkee ja kuulee erittäin selvästi, mistä niitä luoteja tulee.
Vuosia myöhemmin menimme kavereiden kanssa metsään leikkimään sotaa splättisaseilla.
Huomasimme selvästi, mikä ero on värikuulapyssyn ja rynkyn välillä. Ei tulta, ei
savua, eikä kauheaa pauketta. Oli suorastaan helppoa napsia vastapuolen heppuja pensaikon
suojasta, kun vain tajusi vaaniskella piilossa, liikkua mahdollisimman vähän ja kun
päällä oli asialliset maastoon sulautuvat varusteet.
Ajattelinkin että todellisessa metsäsissin aseessa olisi yhdistettynä seuraavat asiat:
- Lyhyt bullpup-rakenne, eli aseen lukko olkapäätä vasten
- Lyhyt piippu, rihlaukseltaan aliäänilatauksille soveltuva
- Vaimennin huomioitu etukäteen suunnitteluvaiheessa
- Jokin suhteellisen äänetön lukko, kuten vipulukko, pumppu tms, joka ei
rouskuta metelöiden, mutta on silti tarvittaessa nopea käyttää
- Tähtäimeksi jokin yksinkertainen ja toimintavarma, mielellään myös
hämäräammuntaan soveltuva malli
- Lippaaseen hitaita pateja
- Mahdollisuus käyttää myös nopeita patruunoita tarvittaessa
- Patruunaksi kelvannee yleinen 7.62 x 39.
Kevyiden latausten käyttäminen vähentää myös ampujan paljastavan ruutisavun
määrää. Savun määrä on suorassa suhteessa ruudin määrään. Tosin hämärässä
savulla ei ole niin suurta merkitystä kuin päivällä. Taistelussa on paljolti kyse
taloudellisuudesta: Mihin omat voimavarat riittävät? Mihin niitä käytetään? Mihin
niitä on pakko käyttää? Mitä sillä saadaan aikaan?
Sotilas, joka kylvää luoteja silmittömästi suunnilleen vihollista päin, ei ole
tehokas. Hän kantaa mukanaan kilokaupalla patruunoita, joiden kantamiseen hän käyttää
omia voimiaan. Silti hän ei osu. Näin tehdessään hän lisäksi paljastaa itsensä.
Voipa olla että hänen kaverinsa joutuu kantamaan hänet haavoittuneena pois
taistelukentältä.
Panin merkille myös Hitlerin supertykin eli V3:n. Siinähän
käytettiin pitkiä nuoliammuksia, jotka lähtivät rihlattomasta piipusta. Siis vähän
niin kuin sylinteripiippuinen haulikko ilman supistusholkkeja. Voisihan haulikon
muovihylsyyn sovittaa lyhyehkön nuolen, jossa olisi teräksinen kärkiosa pituudeltaan
noin 2/5 nuolen pituudesta ja alumiininen pyrstöosa, jossa olisi 4-6 vakauttajaevää,
pituudeltaan 3/5 nuolen pituudesta. Kärki ja pyrstö liitettäisiin toisiinsa
kierteillä. Uskoakseni tällainen nuoli olisi vakaa sekä piipussa mennessään, kuin
myös piipusta lähdettyään. Ruutikaasut tuuppaisivat nuolen liikkeelle tulpan
välityksellä. Tällaisen nuoliammuksen käyttäminen sallisi myös äänenvaimentimen,
mikä taas ei tulisi kuuloonkaan tavallisten haulien kanssa.
Jotta nuolen takana tuleva tulppa ei juuttuisi vaimentimeen, vaimentimessa pitäisi olla
pätkä haulikon piippua, jossa olisi porattuna tiheään hunajakennomuodostelmaan
reikiä, jotta ruutikaasut niiden kautta poistuisivat vaimenninkammioihin. Tulppa ei
mitenkään päin mahdu reikien kautta tukkimaan vaimenninta, vaan poistuu asiallisesti
piipun suusta.
N. O.
Onnittelut! Hyvin ajateltuun kokonaisuuteen on enää paha lisätä mitään.
Piristävää havaita, että omilla aivoillaan ajattelevia ennakkoluulottomia löytyy
edelleen joukostamme. Kokonaan toinen asia on, milloin kyseeseen tuleva suuri käyttäjä
eli puolustusvoimat on valmis omaksumaan uudet
ajatukset - aloitteen läpimeno isossa organisaatiossa saattaa helposti kestää
sukupolven verran. Mikään ei kuitenkaan estä tekemästä ajattelutapaa tunnetuksi
hieman helpommasta päästä aloittaen, eli maanpuolustushenkisille reserviläisille.
Kielitaitoiset lukijamme voivat täydentää kirjoittajan ajatuksia aihepiirin ympäriltä
perehtymällä GOW Internationalin puolella juuri
julkaistavaan alan huippuammattilaisen, Pavel Makarovin
artikkeliin.
- titari -
- Gunwriters - lehden ainoa yhtenäinen linja on, että kukin
siihen kirjoittaa mitä lystää
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>