Gunwritersin Tokko tietoa on

gunwlogo.GIF (2155 bytes) << Uusimmat Osa 18 >> Osa 17 >> Osa 16 >> Osa 15 >> Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English guns.connect.fi Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 19, päivitetty 25.07.2000

Tere, Asennevamma!

BR-Tuote vaimentimet ovat kalliita, mutt korvia pitäisi suojella ja ogelmahan oli se Kova Pamaus. Eli vaimentimet syövät suupamahduksen, tämän kuuloa syövän ilkeyden ilonpito korviin on eliminoitu TARKASTI tehdyillä vekottimilla. Eli kalliilla.

Rata-ammunnassa ei kuitenkaan tarvitse välttää äänestä, sääntöjen mukaan siellä meluta saa. Korvat olisivat silti kiitollisia helpotuksesta. Joten voiko shokki-aallon suunnata pois, vähän niinkuin megafoni tekee? Ammus voidaan tähdätä helposti polttovoimalaitteella (Sako M 92 S), mutta ääni liihottelee vapaana terrorisoimaan myöskin minun korviani: Pamaus jotain 160 db ja kuulosuojaimet -30 db. Sitä tasoa kai useimmmat suojaimet ovat. Joten olisitko ystävällinen ja valaisisit miksi "äänensuuntaajia" ei ole tarjolla? (Veikkaisin jotain minulle tuntematonta luonnonlakia.)

Riku Rotten

Kuva: harvinainen DS39 kookkaine liekinvaimennintötteröineen pitää kunnioitettavaa meteliä ampujankin suuntaan. Valojuovaluoti on piirtänyt viivansa filmille.

"Megafooni-suuntainta" on kokeiltu jo 1600-luvulta alkaen, jolloin väkipyssyt alkoivat tulla käytäntöön. Ampujan korviin tulevaa melua ne eivät vaimentaneet laisinkaan, vaan päinvastoin: Pamaus vain paheni. Vahvistuksen mekanismi on sama kuin grammofoonin torvessa, tai torvessa ylimalkaan: Pitkän vetopasuunan soittaja kuulisi metelöintinsä vain kaikuina treenikämpän seinistä, jos äänensuuntaus-teoreema toimisi käytännössä. Ampuma-aseessa on vielä se ilkeä ominaispiirre, että shokkiaaltoa ei voida suunnata, kun se "ämyrin" suusta pölähtää ulkoilmaan, vaan se etenee pallonmuotoisena (helposti valokuvattavanakin) ilmakehän häiriönä joka suuntaan: Myös taaksepäin!

"Äänensuuntaajia" on 1800-luvun lopulta lähtien patentoitu kymmenittäin, mutta yksikään ei ole toiminut, yllämainitusta ilmiöstä johtuen. Muutama patenttisysteemi oli sentään kelvollinen edelleenkehittelyyn, tai kensti jo patenttiselosteen mukaan rakennettuna, ampuma-aseiden lisävarusteeksi nimeltä SUUJARRU. Erään patentin mukaisen laitteen ideana oli äänen suuntaaminen takaviistoon, "jolloin wihollinen ei kuule pyssyn taikka tykin pamahdusta". Patenttipiirroksen mukaista laitetta käytetään edelleenkin reaktiivisena suujarruna, pääsääntöisesti tykeissä. (Vielä v. 1920 I.K.Inhan "Tiede ja Elämä"-lehdessä julkaistussa artikkelissa "pyssyjen pamauksen tukahuttamisesta" julkituodaan teoreema äänen suuntausmahdollisuudesta. Artikkelin eräs oheiskuva esittää täysin toimivaa suujarru-rakennetta).

Akustikko-latojan huomautus: Torvimainen tötterö suulla todellakin suuntaa pamausta eteenpäin, mutta läytännössä valitettavasti vain korkeita ääniä. Tästä johtuu esimerkiksi Emman ja Lahti-Salorannan liekinvaimennintötterön ampujan suuntaan matalan miehekkääksi jyrähdykseksi muokkaama pamaus, mun taas aikalaisessa Tokarev-kiväärissä suujarru aiheutti korvia repivän terävän äänen. Ollakseen tehokas äänensuuntaaja myös matalilla äänillä torven olisi jatkuttava ainakin metrin piipunsuun eteen.

Tuo ljatoaja seon aaina ni iin ollaksen tuon noitten tieteilisten viisassteluietenssa knssa! - oikolukjuosatston huhuomatus.

Luonnonlakeja ei voida kiertää. Ainoa kensti konsti on shokkiaallon "purkittaminen" siiheksi, kunnes ruutikaasun paine ja lämpötila ovat alentuneet niin mataliksi, ettei shokkiaaltoa enää synny, kun tölkistä vapautuvat kaasut pääsevät ulkoilmaan. Toinen shokkiaallon ehkäisymenetelmä on tietenkin patruunan ruutimäärän vähentäminen, piipunputken tilavuuteen verrattuna, niin pieneksi, ettei ruutikaasun paine aseen suussa enää pysty muodostamaan "aaltovallia". Esimerkiksi vanha armeijan/suojeluskuntien harjoituspiekkari 6 mm pnkiv m/91 (piipunpituudella 825 mm), ampuu hissun-kissun kaikenmerkkisiä keskitehoisia .22 LR-patruunoita. Tosihiljaiset variaatiot näistä harvinais-aseista oli pesitetty .22 Short-patruunoille.

Vuonna 1936 kehiteltiin Sakolla lyijyluodillinen matalapainepatruuna 7.62 x 53R- aseisiin. Ensimmäisessä latauserässä oli 6-grammaisen luodin takana 0.30 grammaa PaPP-ruutia N14 (= nykyään N310). Ampujan ainainen huoli laukauksen jälkeen oli, että "laukesiko se, vaiko eikö?". Luoti (SAKO 110A, LYIJYINEN) oli kuitenkin mitoitettu liian pieneksi useimpiin aikalaisiin kivääreihin, joten ruutimäärä piti jo seuraaviin latauseriin (alkaen "erä 2/36:sta") kaksinkertaistaa, lyijyluodin tyssäämiseksi horoonkin piippuun tiiviisti sopivaksi. Tupla-latingilla 0.50 - 0.60 grammaa ei laukaus ollutkaan enää äänetön, kuten se oli 0.30 gramman annoksilla ruutia N14.

Jos joku mielii näitä historiallisia latinkeja kokeilla, on kerrottavanani huonoja ja hyviä uutisia: Huonot ovat ne, ettei Sako valmista, eikä aio koskaan valmistaa, luoteja 110A LYIJY. Hyvä uutinen on se, että em. luoti voidaan korvata valuluodilla LEE 311-93-1R. Kalibroimattomana, eli "as cast", se tiivistää horoimmankin 7.62 mm piipunputken. Ruudiksi siis N310. Annos 0.60 grammaa on käytännöllinen Max.Load, joska suuremmilla alkaa aseen piipunputki lyijyttyä. Paineet sinänsä ovat pienet; puolet taistelupatruunan paineesta, jos sitäkään.

Aiheeseen palatakseni: Mikään ääntäsuuntaava aparaatti ei pysty ehkäisemään shokkiaallon haittavaikutuksia ampujan suuntaan. Aaltovallin tilapäinen vangitseminen vaimenninpönttöön on ainoa toimiva keino, ellei latingeissa mennä "Kisuntirskujen" linjalle. Kaikkein pirullisin luonnonlaki on tietenkin luodin lentomelun muodostuminen. Sen ainoa ehkäisykeino on luotinopeuden alentaminen äänennopeutta pienemmäksi. Samalla miedontuu myös aseen suupamaus, jos lataukseen käytettävä ruuti on oikeanlaatuista.

PS. Käsitteet "kallis" ja "huokea" olisi jo aika korvata terminologialla "hinta-laatusuhteeltaan epäedullinen/ edullinen tuote". Epäedullisia mainostetaan TV:ssa - edullisia ei häädytä tykö-tekemään paljoakaan: Kyllä puskalennätin morsettaa, eli viidakon rummut puhuvat tuotteen puolesta.

PPS. "Asennevammastani" käytän itse nimitystä: "Tieteellinen suhtautumistapa". Adolf Hitler viljeli sanontaa: "Eis-kalt Vernunft" (= jääkylmä järki). Suomessa alkaa toki varsinainen sosiopatiakin yleistyä: "Kun kansa kurjistuu, se myöskin hurjistuu!". Kohtapuolin en siis enää edusta vähemmistöryhmää.

1507 MM; PT

Erikoiset patruunat

Terveesiä Nurmoosta PTK:lle. Toivottavasti jaksat jatkaa samahan mallihin. Poliittiset ym. mielipitehesi ovat välillä niin sairahia etten voi kuin toreta: "Justihin ku mun suustani!" On siinä puna-viherpiiperöösillä ihimettelemistä, jos NET (siis ei HET!) juttujasi löytäväät.

Mitäs ammunitsioonia oheeset ovat? Muoviinen on ampuma-raran penkalta, ja kovapanos varusmiehen haltuhun ottama parin vuosikymmenen takaa.

Terv. AKKJ.

Eipähän ole ollut tarvis takkia kääntää! Sama sinisen-musta IiKoLli olen ollut yli 40 vuoden ajan kuin nytkin, ja meitä on Suomessa ehkä enemmistö populasta: Toisilla meistä vain on vara (= ei MITÄÄN menetettävää!) julki-lausua se, mitä toiset vain mielessään mietiskelevät. Kuulun sattumalta etuoikeutettujen joukkoon: Muut joutuvat pitämään "mölyt mahassaan", kuka mistäkin syystä. Mutta aate on kaikilla yhteinen. Eikä se ole huumorintajuttoman apinalauman Ankea Aate!

Patruunoista toinen (9 x 19 mm valkoinen, polyeteenimuovinen, messinkikantainen, kantaleimalla VPT 60) on konepistoolin paukkupatruuna. Iskurinjäljen syvyydestä päätellen se on ammuttukin KP/-31:llä. Valmistusajankohdasta ei ole valitettavasti tietoa, koska kantaleiman "päälleleimaus" ilmaisee, että hylsynkanta on peräisin kierrätys-hylsystä. Patruunan valmistajakaan ei ole välttämättä VPT. Vuonna 1967 käytettiin ainakin korpi-varuskunnissa vielä kokomessinkisiä "räkäpää"-paukkupatruunoita, eli muovihylsyiset 9 mm PaPP:t lienevät nuorempi keksintö Suomessa. Ei niitä ainakaan Inttiä käydessäni nähty missään. Kertausharjoituksissa (v. 1973) ei kp ollut enää käytössä.

38.5 mm:n latauspituinen 7.65 x 21 mm kovapanos on "kevyen" singon 55 S 55 sisäpiippu-patruuna. Kantaleima: "LAPUA 7.65 MM PARAB". Luodinkärjestä olivat vuodet kuluttaneet pois koodivärin, mutta "totta Mooses" oli patruuna purettuna jo 15 minuutin kuluttua kirjeesi avaamisesta. Luoti osoittautui 28.5 mm:n pituiseksi ja 7.91 mm:n läpimittaiseksi rynkyn valojuovaluodiksi, Made in Lapua. Vaippa-aine on tombakki (MS 90), mutta magneetti tunsi lievää vetoa luodin peräpäätä kohti, joten vj-kapseli on rautaa. Patruuna on "uudempaa tyyppiä", umpipohjaisella nallilla.

Wanhemmassa tyypissä oli reikäpohjainen nalli. Sisäpiippuun asetettiin erityinen iskunalli, johon singon iskuri löi altapäin, eli sivusta. Suojeluskunnan "ruuti-säjärin" (= Seger = tasapainovaaka) kertoman mukaan on latinkina tasan 0.20 grammaa hienojyväistä grafitoitua huokoisruutia; todennäköisesti PaPP N14:ta. (Paloi melko sähäkästi parvekkeen kaiteella, pienellä polttolasilla sytytettynä). Luodin painoksi ilmoitti säjäri 8.05 grammaa, eikä se pahemmin valehtele, vaikka melko alkeellinen punnusvaaka onkin.

Kuten edelläkerrotusta ilmenee, tuli kirje patruunanäytteineen postilokeroomme. Sähköpostitsehan on hieman vaikeaa lähetellä muuta aineistoa kuin tekstiä ja ehkä kuvia. Huomautamme kuitenkin, ettei keräilyarvokasta materiaalia pidä lähettää postilokeroon: Esimerkiksi patruunat ovat tuota-pikaa alkutekijöissään (kuten nytkin), koska minulla ei ole laillista oikeutta ladattujen patruunoiden pitkäaikaiseen hallussapitoon, eikä mitään materiaalia palauteta lähettäjilleen, ellei palautuksesta ole sovittu erikseen ja etukäteen. Kolmetuumaista kookkaampi kranu ei lokeroon mahtuisikaan.

1907 MM; PT

Tarvitaanko tappuroita?

Kun suuritilavuuksisia hylsyjä ladataan esim. N310 -ruudilla, hylsy jää vajaaksi. Yleensäkin latausoppaissa varoitellaan jättämästä hylsyä kovin vajaaksi, olisi ennemmin vaihdettava ruutilaatua. Lisäksi on erilaisia vertailuja "ruuti nallinpuoleisessa päässä" -tyyliin. Ja tietty: Dacronista ym. ei puhuta mitään. Eli varsinainen kysymys: Mistä tietää, onko hylsy liian vajaa (eli onko käytettävä dacronia)? Osaatko heittää summittaista arviota muutamista kaliipereista? (Muistaakseni kerroit taannoin, että 7,62 x 39 ei ole liian suuri tilavuudeltaan, entä esim. .30-06?)

T: Pepe

Latausoppaiden laatijoiden (= heidän toimeksiantajiensa) intresseihin ei kuulu minkään lajin säästölatinkien laadintaan opastaminen: Tunnetut ballistiset ja historialliset faktatkin on pakko ""unohtaa"", tai tulee kenkää ahteriin. Faktoja alkaa tulla nyt: Hylsy saa olla hyvinkin vajaa, kunhan ruutilaji vain on asianmukainen! Dacron-täkkäyksistä luovuin itse jo vuonna 1981. Täkkäyskonsti oli neuvottu Hornady-latausmanuaalissa, muistaakseni 2. painoksessa, jossa oli listattuna puolipanoslatinkeja KIVÄÄRIruudeilla, eikä siis opastettu asianmukaisten ruutien käyttöön. 3. painoksesta oli dacron-täytteiset lataukset jätetty pois. Lyman-käsikirjan 46. laitoksessa niitä esiintyy vanhojen mustaruutipatruunain latausresepteissä valuluodeille. Oikeanlajiset ruudit syttyvät herkästi, ja ne palavat "sammumatta" hyvinkin alhaisissa paineissa mm. haulikoissa, joissa huippupaineetkin ovat 500 - 700 ilmakehän luokkaa, alentuen nopeasti jo ennen ruudin loppuunpalamista.

Jonkinlaiseksi "lempparilatingikseni" kehkeytyi .308 Win. -patruunaan 0.20 grammaa VV N320:tä ja 6-grammainen yltä-päältä liukastettu valuluoti LEE 311-93-1R. Ruutiannos peitti juuri ja juuri hylsyn pohjan, mutta se syttyi yhtä hyvin, olipa dacronia tahi ei. Siispä en sitä käyttänyt kuin muutamissa ensimmäisissä koepatruunoissa, vaan aloin näiverrellä nallipesän liekkireikiä avarammiksi. Jokseenkin samanlaisella 6-grammaisella lyijyluodilla latasi Sako Oy 7.62 x 53R-patruunoita, annoksena aluksi 0.30 grammaa ruutia N14/ N310, alkuvuotena 1936. Laukaus oli käytännöllisesti katsoen äänetön pitkässä kiväärissä M/-91.

HUOM! Ruutimäärällä 0.20 grammaa N320:tä JA VAIPPALUODILLA onnistui kaksikin uskalikkoa houkuttelemaan aseisiinsa alilatausdetonaation! Lyijyseos-luodeille on oma sisäballistiikkansa, ja vaippaluodeille omansa.

Pienten latausten problematiikka ( = suuret luotinopeuksien vaihtelut; luotien satunnaiset piippuunjuuttumiset; pahimmissa tapauksissa detonaatio) ei johdu niinkään lataustiheyden pienuudesta, vaan se on luoti-peräinen: Luotivaippojen kitka ja niiden metallin kovuus vaihtelee. Kumpaankin ongelmaan etsitään parhaillaan päät höyryten ratkaisuja, joita on jo löydettykin: Kotimaisista valmistajista Lapua Oy on omaksunut luotien liukastuksen moly-pinnoitteella (Silver Jacket), kiinnittämättä kuitenkaan huomiota vaippametallin kovuuden yhdenmukaisuuteen.

Sako Oy on tahollaan alkanut valmistaa puhdaskupari-vaippaisia luoteja, joiden vaippakovuus voidaan pitää jokseenkin yhdenmukaisena. Luotien liukastaminen jää toistaiseksi kotilataajien oman viitseliäisyyden varaan, joskin muutamat luotien myyjät ovat alkaneet moly-pinnoituttaa myymiään kuparivaippaluoteja. Lopullinen ratkaisu saattaa olla kuparivaippaluotien ohut nikkelipinnoitus; kehuttu jo v. 1886 Spandaun vertailutestien raporteissa ihanteelliseksi kuparivaippaluotien käsittelyksi. Niklauksen paksuudeksi riittää muutama millimetrin tuhannesosa, eli prosessi on nopea ja halpa. Tulevaisuus tuo tietenkin tullessaan epämetalliset vaippamateriaalit: Nylon on hyväksi havaittu ainakin revolverinluodeissa, ja vahattu paperi oli käytössä jo 1800-luvun alkupuolella.

Toki myös ruutipuolella puksuttaa edistyksen höyryjyrä: Ulkomaiset ruudit SOKOL (Venäjä) ja NORMA R1 (Ruotsi) ovat vanhastaan tunnettuja hyviä kevytlatausruuteja. Erinomaisen lupaavalta kuulostaa Hodgdon TITEWAD. Alituinen huokaus kuuluu niiden suhteen: "Voi, kun saisi Suomessakin!" Tosin kotimainen N310 on havaittu hyväksi lukuisiin erikoistarkoituksiin, mutta joskus kaivattaisiin lisää "sähäkkyyttä". VihtaVuoren jo olemassaolevista ruudeista voisi "Uusi PaPPi" eli N305 olla tavaraa, jollaista kaivataan mm. 9 x 19 mm "Paviljonkipatruunoihin". Toiveita sen saannista (vakioituna) yleiseen myyntiin lienee turha elättää. Ongelmana on sekin, että esimerkiksi Brömel QuickLOAD-ohjelmasta puuttuvat tyystin tiedot N305:stä.

.30-06 kaliberin patruunaa on ladattu hyvällä menestyksellä aliääniseksi ruudilla NORMA R1 ja Lapuan 8 g luodilla S374 Ruotsissa. Homma onnistuu taatusti myös N310:llä. (Ruudilla N330, jota jostain käsittämättömästä syystä monet suosivat, on aloitusannos tasan gramma ja luotinopeus runsaat 570 m/s). Norma R1:n annos aliäänilataukseen täyttänee vajaan kolmanneksen ruutitilasta, mutta sen syttymisherkkyyden ansiosta lienee merkityksetöntä, sijaitseeko ruuti hylsyn luotipäässä, nallipäässä, vaiko pitkin hylsyn pituutta. (Lataustutkijamme KJA on onnistunut hankkimaan Ruåtsista R1:tä. Maksaa sielläkin sikahinnan, mutta on riittoisaa! Tutkimustuloksia on luvassa alkusyksystä, jos G.O.W:n henki vielä silloin joten-kuten pihisee).

Alan lehdissäkin on joskus väitetty, että .30-06:n hylsy on "liian pitkä ja tilava, että siihen voitaisiin laatia aliääninen lataus". Kolminkertainen "HUGAA"-huuto moiselle väitteelle: Äänenvaimentimen keksijä Hiram Percy Maxim latasi tai latautti .30-06 kaliberin supupatruunoita jo 1910-luvulla mm. kuuluisaa "pelikortti-demonstraatiotaan" varten, ja USA:n Kansalliskaartille ladattiin miljoonittain ".30 Cal. Cartridges Guards", 150 grainin vakioluodilla ja 0.55 grammalla Hercules Bullseye-ruutia, alkaen vuodesta 1911, jolloin oli ilmennyt lakko- ja kapinaliikehdintää etenkin kaivoskaupungeissa: Jouduttiin varustautumaan katutaisteluihin, joissa täystehopatruunan luodit olisivat tuottaneet vammoja ja vaurioita viattomille sivullisille tai heidän omaisuudelleen.

"Suojeluskunta-patruuna" ei ollut aliääninen, vaan kehitti nimellisen 366 m/s lähtönopeuden Springfield M/03 -kivääristä. Luodin lentomelu ja aseen suupamaus olivat jokseenkin yhtä voimakkaat. Rekyyli oli niin mieto, että tulitusta olisi voitu ylläpitää tuntikausia tauottomasti. Myöskään ase ei olisi kuumentunut liikaa. .30 Cartridge Guards:in lataus ei täyttänyt hylsyä lähimainkaan puolilleen. Jos äärimmäisyyksiin mennään, niin 20 x 138 mm Solothurn Long-patruunaa voitaneen jo pitää pitkä- ja tilavahylsyisenä. Kahdeksan gramman annos ruutia N310 ei täytä hylsytilasta kuin murto-osan. Se antaa 120 gramman painoiselle ammukselle hieman vaille 300 m/s lähtönopeuden.

Tässäkin latingissa on ruuti irrallaan, mutta jos itse sen laatisin, pakkaisin "öyheet" pieneen harsokangaspussiin, jonka junttaisin hylsyn pohjalle, kuten oli paketoitu tehdaspatruunoidenkin virikepanos; pieni annos (ilmeisesti) ruutia PaPP N14 silkkikangas-pussissa (Chardonnet-nitraattisilkkiä?), tai ulkomaisissa patruunoissa jopa hienojyväistä mustaa ruutia.

20 mm panssarintorjuntakiväärin L-39 automaattilataus ei tietenkään toimi moisella "köhäisyllä", jonka pesäpainekin on vain noin puolet täystehopatruunan paineesta, vaan jokainen hylsy on veivattava ulos aseen virityskammella. Joihinkin erikoistarkoituksiin voisi 20 mm supulatinki olla sentään käyttökelpoinen. Esimerkiksi de-aktivoidusta 20 pst kiv 39:stä "regeneroidulla" aseella on hieman uskallettua jyräytellä täysteholatinkeja, joiden laukausääni myös herättäisi kiusallista huomiota ympäristössä laajaltikin. Kevytlatingin pamaus on ehkä hieman voimakkaampi kuin 12/76 mm Magnum-haulikon laukaus, mutta se voidaan eliminoida vaimentimella melko vaisuksi. Ammuksen lentoääni, "rahiseva ujellus", on hiljaisempi kuin yli-äänisen piekkarinluodin inheä räikkynä.

PS. Hiram P. Maximin "korttitemppu" oli seuraavanlainen: Kivääri oli tuettu pystyyn, suu ylöspäin. Se ladattiin supupatruunoilla, ja aseen suulle asetettiin pelikortti. Ensin ammuttiin ilman suputinta. Kortti leijaili, kuten arvata saattaa, riekaleina alas taivaalta. Sitten asennettiin kivääriin vaimennin, ja pantiin toinen pelikortti suputtimen suulle, sekä laukaistiin samanlainen patruuna. Usein kävi niin, että kortti ei edes pudonnut vaimentimen suulta. Siihen tuli vain luodinmentävä reikä.

Trikki ei mahdollisesti onnistu BR-vaimenninta käyttäen, koska suputtimen etupääty on kovera. Parker-Hale MM1-vaimentimella olen temppua joskus kokeillut; aseena tosin vain pienoiskivääri, eikä .30-06 kaliberin Springfield M/03, jollaista Maxim käytti.

1507 MM; PT

Neljä piirua paapuuriin!

Mistä mahtaa johtua kasan siirtyminen vasemmalle noin 40 cm 100 metriltä? Ase Sako 92S; vaimennin BR-TR8. Lataus aliääni D166 13gr N133 1,05 g, myös Lapuan aliääni ja sama ilmiö. Normaalilla rynkyn paukulla ei sivusiirtymää esiinny. Olisiko syy hitaassa ja raskaassa kuulassa?

Terveisin: Kari

Sinäpä sen sanoit! Piipun värähtelyiden muutos on varsin tavanomainen ilmiö, ja suunta voi olla mikä tahansa. Näin laaja värähtely on jo harvinainen, mutta ei ennennäkemätön. Juuri muutakaan korjaustoimenpidettä en osaa neuvoa kuin siirtymistä suosimaan kevyemmän painoluokan luoteja ja vaimenninpatruunoihin paremmin soveltuvia ruutilajeja. Annostusohjeita löytyy vanhemmista Ruutisista. Tasan gramma ruutia N110 ja 8 gramman luoti tuottavat ehkä vielä automaattilatauksen, mutta osumien sivusiirtymä on todennäköisesti vähäisempi.

PS. Onko sen latausautomatiikan todellakin IHAN PAKKO toimia? Tavanomainen käytäntöhän on kaasuventtiilin kiertäminen kiinni ja latausliikkeen tekeminen käsin, jopa "hiivittäen", ennen laukausta. Automaattilataus tuottaa meluisan rämähdyksen, joka ylittää desibelilukemiltaan kelvollisen supu-patruunan suupamauksen (myös ilman vaimenninta ammuttaessa) ja jopa yliäänisen luodin lentomelun, joka on todella häiritsevä.

1507 MM; PT

Muutama kysymys kaliiperista .30-06:

Luin eräästä latausoppaasta, että ko. kaliiperissa olisi hyvä käyttää magnumnalleja (norm.latauksilla). Olen käyttänyt tähän asti tavallisia. Kyse lienee syttymisestä, saman homman hoitanee liekkireijän kalvaminen? Miten suureksi reijän voi avartaa, pitääkö samalla pienentää latausta?

Tarkoitus olisi myös kehitellä ratahirvelle sopiva puolipanos tai jopa supulatinki. Onnistuuko N330:lla? Tarvitaanko Dacronia? Luodiksi ajattelin esim. 8 g Lapua tai Sako. Ase on Valmet 412s, joten vaimenninta ei ole. Tarkoitus on kehitellä "mukava" harjoituslataus. Kun taas ko. aseesta halutaan maksimitehot irti, mikä olisi sopivan nopeasti palava ruuti, N140, N150?

Magnum-nallien käyttö on perusteltua, kun patruunat ladataan täyteen ruutia, jonka palonopeus on hieman liian hidas antamaan hyvää hyötysuhdetta. Ruudin epätäydellinen palaminen on havaittu ongelmaksi juuri 412 S:n kaltaisissa suhteellisen lyhytpiippuisissa aseissa kaliberin .30-06 tapauksessa. Liekkireiän kalvamisesta koituu suurin hyöty, kun latauksen ruutimäärä täyttää hylsyn vajavaisesti. (Ruuti on tällöin jotain herkästi syttyvää, nopeapaloista lajia). Liekki leiskahtaa tällöin nopeasti ja leveänä, täyttäen äkkiä koko hylsyn ruutitilan.

Magnum-nallin toimintaperiaate on toisenlainen: Sen sytytysmassa kehittää vakionallia korkeamman lämpöenergian hylsyn sisään. Ruutipanoksen kuumentuminen tapahtuu hitaammin, mutta korkeampaan lämpötilaan. Magnum-nalli kehittää hylsyyn korkeamman paineen kuin vakionalli, ja sen massa sisältää useinkin jotain kipinöivää seosainetta, jonka hehkuvat hiukkaset työntyvät ruutijyvien sekaan, "tahkoten" mekaanisestikin ruutijyvien alkupalamisen hidastekerroksen paikoitellen puhki. Esimerkiksi Federal No. 215 -nalleja ei aikoinaan suositeltu lainkaan pienempitilavuisiin patruunoihin kuin .30-06, ja niihinkin vain jäykimmin syttyvien ruutien virikkeeksi.

Kyseinen nalli tunnetaan "maailman häjyimpänä 5.5 mm Boxer-nallina". Myöhemmin havaittiin, että 215:ttä voidaan käyttää toki myös lyhyemmissä hylsyissä ja herkkäsyttyisempien ruutien sytykkeenä, kunhan ruutimäärä säädetään asianmukaiseksi. Ainahan ei hylsyä tarvitse täyttää rutistamalla, ja aivan äskettäin on alettu kiinnittää huomiota myös latinkien hyötysuhteisiin, joita on helppo laskeskella moderneilla sisäballistiikka-ohjelmilla.

(Onnistuu se toki myös lataustaulukon tietojen pohjalta, huokealla taskulaskimella - MUTTA: Lataustaulukoiden lähtönopeuslukemat eivät aina pidä paikkaansa, koska ne perustuvat useinkin ylipitkillä testipiipuilla suoritettuihin ammuntoihin. Ballistiikkaohjelmat huomioivat myös piipunpituuden muutosten vaikutukset, ja pystyvät ennakoimaan jopa sen, kuinka suuri osuus ruudista palaa piipussa, ja paljonko piipunsuun etupuolella).

Itse olen avartanut liekkireikiä jopa yli 4 mm:n läpimittaan, mutta 3.5 mm on ilmeisesti riittävä koko, etenkin jos reikä muotoillaan kartiomaiseksi, avartumaan hylsynsuuta kohti noin 60 asteen kulmassa. Vakionalleja käyttäessäni en ole havainnut ruudin vähennystarvetta, vaikka joskus onkin tullut ladatuksi epähuomiossa täysteholatauksia (kivääriruudilla) hylsyihin, joissa on jopa 4 mm:n läpimittainen liekkireikä. Nallin sytytysenergiahan ei lisäänny toimenpiteen seurauksena. Liekin kestoaika vain lyhenee ja liekki levenee "kaikki nurkat nuolevaksi", mistä koituu hyöty erilaisia säästö- ja supulatinkeja ammuttaessa. Täysteholatauksen syttymisominaisuudet eivät muutu suuntaan tai toiseen.

Teoriassa voisi luotinopeuksien vaihtelu ehkä hieman vähentyä, koska liekkireiän avartaminen eliminoi vaihtelevanpituiset purseet, joita muodostuu liekkireikää tehtaassa stanssattaessa sen sisäpuoliseen reunaan. (Lävistys-pistin on tylsynyt tai messingin kovuus vaihdellut). Esimerkiksi 3.5 mm liekkireikä voitaisiin vallan hyvin omaksua 5.5 mm nallipesiin jo tehtaissa, koska mitään ei menetetä, mutta hyödyksi saadaan nallinkuoren poiston helpottuminen. Etenkin nallinpoisto-piikkien vääntyily tai katkeilu harvinaistuisi, jos piikin läpimitta olisi jotain 3.3 mm:n luokkaa. Patruunatehtaiden intressissä ei ole kuitenkaan kotilataajien elämän helpottaminen.

Magnum-nallit ovat joskus huomattavastikin energisempiä kuin vakionallit, joten jos siirryt standardinalleista Magnum-nalleihin, joudut yleensä pienentämään ruutimäärää tai omaksumaan käyttöön aiempaa jäykkäsyttyisemmän/ hidaspaloisemman ruudin. Toisin kuin ruutien tapauksessa, ei nallien lämpöenergioista ole liikkeellä tutkittua tietoa, vaikka kalorimetrinen vertailu olisi helppo toteuttaa ja nallien tehoja voisi vertailla muinkin keinoin; esim. ampumalla pelkällä nallilla vaikkapa tarkkamittaisia rautakuulia rihlaamattoman testipiipun läpi ja mittaamalla täsmä-painoisten kuulien nopeudet kullakin nallityypillä ja -merkillä matkaansaatettuina.

Ballistisen heilurin kaltaista laitettakin voisi vertailuun tietysti käyttää. Esimerkiksi VihtaVuoren tehtaalla näin v. 1980 nallien testauslaitteen, joka oli ilmeisesti museoituna, vaikka olisi yhä käyttökelpoinen nallien tehovertailuun. Kalorimetrinen vertailu olisi kuitenkin luotettavin, kun taas kaikkein epäluotettavin menetelmä on nallien sytytysliekkien valokuvaaminen ja johtopäätösten tekeminen liekin pituuden, leveyden, ja sen kipinöitsevyyden perusteella.

Moinen vertailu on joskus tehty ja julkaistu Suomessa. Koska tekijänä oli VihtaVuori (joka vielä silloin valmisti nalleja) ja raportoijana edesmennyt rehtori Seppo Hämäläinen, ei vertailu ollut alkuunkaan puolueeton, ja tuloksille naureskelivat naurismaan aidatkin. ("Tehokkain" nalli oli VV N:o 68, kun taas Federal N:o 215 oli "keskinkertainen"). Raportti julkaistiin muistaakseni ERÄ-lehdessä, joka oli jo muuttumassa EVÄ-lehdeksi.

Latausreseptien kirjoittelun delegoin virkaveljelleni, jolla on käytettävissään QuickLOAD- ohjelma. Ruudilla N330 saat tuskin aikaan supupatruunaa, mutta ehkäpä hyvinkin toimivan ja jopa tarkan puolipanoslatingin. Hienosäädöt joudut tekemään itse, osumatarkkuuden perusteella. Mahdollinen on mm. lataus, jolla ammuttu luoti osuu pahvihirven napakympim keskelle 1.1 metrin ennakolla, eli tähtäys hirvikuvion sieraimeen. Ainakin Markus pystyy laskeskelemaan tarvittavan nopeuden rautaisella rutiinillaan muutamassa minuutissa.

Ongelma: Puuttuu tietoja aseesi piipunpituudesta sekä hylsyn tilavuudesta! Viimeksimainitusta hylsyvolyymista on ohjelmassa tosin keskiarvolukema. Latausreseptit ovat sitä täsmällisempiä, mitä enemmän tietoa on syötettävissä QuickLOAD:iin, ja latingin omatoimisen hienosäätelyn tarve vähenee vastaavasti. Ruudit N140 ja N150 lienevät liian hidaspaloisia "pannakseen parastaan" lyhytpiippuisessa .30-06 kaliberin aseessa, paitsi raskaamman sarjan luotien saatteena. VihtaVuoren latausmanuaalissa mainitaan kyllä varsin tyrnäviä nopeuslukemia 8 gramman luodeillekin, mutta ne on mitattu CIP-testipiipulla ammutuista laukauksista, piipunpituudella 620 mm. Magnum-nallien käyttö voisi olla tässä tapauksessa hyvinkin perusteltua!

Puolipanoslatingin reseptuuri saatiinkin lasketuksi Markuksen toimesta Brömel QuickLOADilla jo tähän lähtöön ruudille N 330. Supulatausta et saa aikaan 8 gramman luodilla Lapua S374 ja kyseisellä ruudilla, joka ei kuulu supu-ruutien luokkaan, vaan tunnetaan "Konepistooli-ruutina N13".

ALOITUS-annos on tasan 1.0 gramma, joka antaa syttyvyyden varmistavan paineen 1861 ilmakehää ja lähtönopeutta 574 m/s. (Laskelmissa käytettiin piipunpituuden arvona 550 mm, hylsytilavuus oli keskiarvon mukainen ja nallina 5.5 mm Boxer-vakionalli). Tällä latingilla osuu hirvikuvion sieraimeen tähdätty laukaus 100 metriin kympin tuntumaan, eivätkä nopeudet enää vaihtele sanottavammin.

1.50 grammaa N330:tä kehittää S374:llä painetta 3369 baria ja rynnäri-luokan lähtönopeuden 720 m/s 550 mm piipusta. Menee jo reilusti yli puolipanos-teholuokasta, lintulatinkien sarjaan.

ENIMMÄIS-lataus on 1.65 grammaa N330:tä. Painetta kehittyy jo 3900 ilmakehää, eli tehdaslatauksen verran tai rippuset ylikin, ja nopeutta S374:lle 757 m/s. Osumatarkkuus voi jo alkaa huonontua edellisiin latauksiin verrattuna. Dacron-täytettä eivät nämä lataukset kaipaa. "Hylsyfillerit" alkavat olla ylimalkaan poissa muodista, koska ne hidastavat lataamista julki-jumalattomasti. "Hattaroiden" paikalleen asetus jo sinänsä, ja lisäksi pitäisi hylsyntäyte joko punnita, tai osata arvioida sen annos silmämääräisesti. Fiksumpi vaihtoehto on riittävän herkästi syttyvän ja sähäkästi palavan ruudin omaksuminen käyttöön, ynnä nallipesän liekkireikien näiverrys sopivaan kokoon ja muotoon.

1107 MM; PT

Ohjustukikohdan sijainti

Miksiköhän saksalaiset sijoittivat V1- ja V2-ohjustensa tutkimuskeskuksen Peenemündeen, eivätkä johonkin kohtaan Kanaalin itärantaa, josta olisi ollut lyhyempi etäisyys kohteeseen, eli Lontooseen?

Nimim. "London Bridge is falling down"

Jossain lännempänä sijaitsevan tukikohdan rakennustoimet olisivat valpastuttaneet vihollisen ilmatiedustelun, ja pommitusmatka olisi ollut lyhyt. Toinen tärkeä valintakriteeri oli lyhyt natka ohjusten ensisijaisen polttoaineen, etanolin, lähteille. Nordhausenin jättiläismäisiltä pirtu-tislaamoilta voitiin vetää maanalainen putkijohto Peenemündeen, ja välttyä täten riskaabeleilta tulenaran polttonesteen rautatiekuljetuksilta. En tosin tiedä, ehdittiinkö putkijohto saada toimimaan lähimainkaan täydellä kapasiteetilla.

1307 MM; PT

Muutama kysymys kaliiperista .30-06:

Luin eräästä latausoppaasta, että ko. kaliiperissa olisi hyvä käyttää magnumnalleja (norm.latauksilla). Olen käyttänyt tähän asti tavallisia. Kyse lienee syttymisestä, saman homman hoitanee liekkireijän kalvaminen? Miten suureksi reijän voi avartaa, pitääkö samalla pienentää latausta?

Tarkoitus olisi myös kehitellä ratahirvelle sopiva puolipanos tai jopa supulatinki. Onnistuuko N330:lla? Tarvitaanko Dacronia? Luodiksi ajattelin esim. 8 g Lapua tai Sako. Ase on Valmet 412s, joten vaimenninta ei ole. Tarkoitus on kehitellä "mukava" harjoituslataus. Kun taas ko. aseesta halutaan maksimitehot irti, mikä olisi sopivan nopeasti palava ruuti, N140, N150?

Pitkä Jenkki pesässä

Magnum-nallien käyttö on perusteltua, kun patruunat ladataan täyteen ruutia, jonka palonopeus on hieman liian hidas antamaan hyvää hyötysuhdetta. Ruudin epätäydellinen palaminen on havaittu ongelmaksi juuri 412 S:n kaltaisissa suhteellisen lyhytpiippuisissa aseissa kaliberin .30-06 tapauksessa. Liekkireiän kalvamisesta koituu suurin hyöty, kun latauksen ruutimäärä täyttää hylsyn vajavaisesti. (Ruuti on tällöin jotain herkästi syttyvää, nopeapaloista lajia). Liekki leiskahtaa tällöin nopeasti ja leveänä, täyttäen äkkiä koko hylsyn ruutitilan.

Magnum-nallin toimintaperiaate on toisenlainen: Sen sytytysmassa kehittää vakionallia korkeamman lämpöenergian hylsyn sisään. Ruutipanoksen kuumentuminen tapahtuu hitaammin, mutta korkeampaan lämpötilaan. Magnum-nalli kehittää hylsyyn korkeamman paineen kuin vakionalli, ja sen massa sisältää useinkin jotain kipinöivää seosainetta, jonka hehkuvat hiukkaset työntyvät ruutijyvien sekaan, "tahkoten" mekaanisestikin ruutijyvien alkupalamisen hidastekerroksen paikoitellen puhki. Esimerkiksi Federal No. 215 -nalleja ei aikoinaan suositeltu lainkaan pienempitilavuisiin patruunoihin kuin .30-06, ja niihinkin vain jäykimmin syttyvien ruutien virikkeeksi.

Kyseinen nalli tunnetaan "maailman häjyimpänä 5.5 mm Boxer-nallina". Myöhemmin havaittiin, että 215:ttä voidaan käyttää toki myös lyhyemmissä hylsyissä ja herkkäsyttyisempien ruutien sytykkeenä, kunhan ruutimäärä säädetään asianmukaiseksi. Ainahan ei hylsyä tarvitse täyttää rutistamalla, ja aivan äskettäin on alettu kiinnittää huomiota myös latinkien hyötysuhteisiin, joita on helppo laskeskella moderneilla sisäballistiikka-ohjelmilla.

(Onnistuu se toki myös lataustaulukon tietojen pohjalta, huokealla taskulaskimella - MUTTA: Lataustaulukoiden lähtönopeuslukemat eivät aina pidä paikkaansa, koska ne perustuvat useinkin ylipitkillä testipiipuilla suoritettuihin ammuntoihin. Ballistiikkaohjelmat huomioivat myös piipunpituuden muutosten vaikutukset, ja pystyvät ennakoimaan jopa sen, kuinka suuri osuus ruudista palaa piipussa, ja paljonko piipunsuun etupuolella).

Itse olen avartanut liekkireikiä jopa yli 4 mm:n läpimittaan, mutta 3.5 mm on ilmeisesti riittävä koko, etenkin jos reikä muotoillaan kartiomaiseksi, avartumaan hylsynsuuta kohti noin 60 asteen kulmassa. Vakionalleja käyttäessäni en ole havainnut ruudin vähennystarvetta, vaikka joskus onkin tullut ladatuksi epähuomiossa täysteholatauksia (kivääriruudilla) hylsyihin, joissa on jopa 4 mm:n läpimittainen liekkireikä. Nallin sytytysenergiahan ei lisäänny toimenpiteen seurauksena. Liekin kestoaika vain lyhenee ja liekki levenee "kaikki nurkat nuolevaksi", mistä koituu hyöty erilaisia säästö- ja supulatinkeja ammuttaessa. Täysteholatauksen syttymisominaisuudet eivät muutu suuntaan tai toiseen.

Teoriassa voisi luotinopeuksien vaihtelu ehkä hieman vähentyä, koska liekkireiän avartaminen eliminoi vaihtelevanpituiset purseet, joita muodostuu liekkireikää tehtaassa stanssattaessa sen sisäpuoliseen reunaan. (Lävistys-pistin on tylsynyt tai messingin kovuus vaihdellut). Esimerkiksi 3.5 mm liekkireikä voitaisiin vallan hyvin omaksua 5.5 mm nallipesiin jo tehtaissa, koska mitään ei menetetä, mutta hyödyksi saadaan nallinkuoren poiston helpottuminen. Etenkin nallinpoisto-piikkien vääntyily tai katkeilu harvinaistuisi, jos piikin läpimitta olisi jotain 3.3 mm:n luokkaa. Patruunatehtaiden intressissä ei ole kuitenkaan kotilataajien elämän helpottaminen.

Magnum-nallit ovat joskus huomattavastikin energisempiä kuin vakionallit, joten jos siirryt standardinalleista Magnum-nalleihin, joudut yleensä pienentämään ruutimäärää tai omaksumaan käyttöön aiempaa jäykkäsyttyisemmän/ hidaspaloisemman ruudin. Toisin kuin ruutien tapauksessa, ei nallien lämpöenergioista ole liikkeellä tutkittua tietoa, vaikka kalorimetrinen vertailu olisi helppo toteuttaa ja nallien tehoja voisi vertailla muinkin keinoin; esim. ampumalla pelkällä nallilla vaikkapa tarkkamittaisia rautakuulia rihlaamattoman testipiipun läpi ja mittaamalla täsmä-painoisten kuulien nopeudet kullakin nallityypillä ja -merkillä matkaansaatettuina.

Ballistisen heilurin kaltaista laitettakin voisi vertailuun tietysti käyttää. Esimerkiksi VihtaVuoren tehtaalla näin v. 1980 nallien testauslaitteen, joka oli ilmeisesti museoituna, vaikka olisi yhä käyttökelpoinen nallien tehovertailuun. Kalorimetrinen vertailu olisi kuitenkin luotettavin, kun taas kaikkein epäluotettavin menetelmä on nallien sytytysliekkien valokuvaaminen ja johtopäätösten tekeminen liekin pituuden, leveyden, ja sen kipinöitsevyyden perusteella.

Moinen vertailu on joskus tehty ja julkaistu Suomessa. Koska tekijänä oli VihtaVuori (joka vielä silloin valmisti nalleja) ja raportoijana edesmennyt rehtori Seppo Hämäläinen, ei vertailu ollut alkuunkaan puolueeton, ja tuloksille naureskelivat naurismaan aidatkin. ("Tehokkain" nalli oli VV N:o 68, kun taas Federal N:o 215 oli "keskinkertainen"). Raportti julkaistiin muistaakseni ERÄ-lehdessä, joka oli jo muuttumassa EVÄ-lehdeksi.

Latausreseptien kirjoittelun delegoin virkaveljelleni, jolla on käytettävissään QuickLOAD- ohjelma. Ruudilla N330 saat tuskin aikaan supupatruunaa, mutta ehkäpä hyvinkin toimivan ja jopa tarkan puolipanoslatingin. Hienosäädöt joudut tekemään itse, osumatarkkuuden perusteella. Mahdollinen on mm. lataus, jolla ammuttu luoti osuu pahvihirven napakympim keskelle 1.1 metrin ennakolla, eli tähtäys hirvikuvion sieraimeen. Ainakin Markus pystyy laskeskelemaan tarvittavan nopeuden rautaisella rutiinillaan muutamassa minuutissa.

Ongelma: Puuttuu tietoja aseesi piipunpituudesta sekä hylsyn tilavuudesta! Viimeksimainitusta hylsyvolyymista on ohjelmassa tosin keskiarvolukema. Latausreseptit ovat sitä täsmällisempiä, mitä enemmän tietoa on syötettävissä QuickLOAD:iin, ja latingin omatoimisen hienosäätelyn tarve vähenee vastaavasti. Ruudit N140 ja N150 lienevät liian hidaspaloisia "pannakseen parastaan" lyhytpiippuisessa .30-06 kaliberin aseessa, paitsi raskaamman sarjan luotien saatteena. VihtaVuoren latausmanuaalissa mainitaan kyllä varsin tyrnäviä nopeuslukemia 8 gramman luodeillekin, mutta ne on mitattu CIP-testipiipulla ammutuista laukauksista, piipunpituudella 620 mm. Magnum-nallien käyttö voisi olla tässä tapauksessa hyvinkin perusteltua!

Puolipanoslatingin reseptuuri saatiinkin lasketuksi Markuksen toimesta Brömel QuickLOADilla jo tähän lähtöön ruudille N 330. Supulatausta et saa aikaan 8 gramman luodilla Lapua S374 ja kyseisellä ruudilla, joka ei kuulu supu-ruutien luokkaan, vaan tunnetaan "Konepistooli-ruutina N13".

ALOITUS-annos on tasan 1.0 gramma, joka antaa syttyvyyden varmistavan paineen 1861 ilmakehää ja lähtönopeutta 574 m/s. (Laskelmissa käytettiin piipunpituuden arvona 550 mm, hylsytilavuus oli keskiarvon mukainen ja nallina 5.5 mm Boxer-vakionalli). Tällä latingilla osuu hirvikuvion sieraimeen tähdätty laukaus 100 metriin kympin tuntumaan, eivätkä nopeudet enää vaihtele sanottavammin.

1.50 grammaa N330:tä kehittää S374:llä painetta 3369 baria ja rynnäri-luokan lähtönopeuden 720 m/s 550 mm piipusta. Menee jo reilusti yli puolipanos-teholuokasta, lintulatinkien sarjaan.

ENIMMÄIS-lataus on 1.65 grammaa N330:tä. Painetta kehittyy jo 3900 ilmakehää, eli tehdaslatauksen verran tai rippuset ylikin, ja nopeutta S374:lle 757 m/s. Osumatarkkuus voi jo alkaa huonontua edellisiin latauksiin verrattuna. Dacron-täytettä eivät nämä lataukset kaipaa. "Hylsyfillerit" alkavat olla ylimalkaan poissa muodista, koska ne hidastavat lataamista julki-jumalattomasti. "Hattaroiden" paikalleen asetus jo sinänsä, ja lisäksi pitäisi hylsyntäyte joko punnita, tai osata arvioida sen annos silmämääräisesti. Fiksumpi vaihtoehto on riittävän herkästi syttyvän ja sähäkästi palavan ruudin omaksuminen käyttöön, ynnä nallipesän liekkireikien näiverrys sopivaan kokoon ja muotoon.

1107 MM; PT

Iso-Weli WALWOO!

Eräissä ilmaisissa sähköpostiosoitteissa on syytä lukea tarkasti liittymäehdot. Operaattorit kyllä vakuuttavat kirje- yms. salaisuuta, mutta "jos on ilmeistä, että ao. henkilö ei ole todellinen", annetaan tiedot viranomaisille oikopäätä ns. "Viranomaisten kanssa tehdyn sopimuksen mukaan". Asiasta olisi keskustelu palstallanne tarpeen. Minkään viestintämuodon valvonta ei ole helpompaa, kuin sähköpostin. Silloin, kun operaattori vaatii pakollisena tietona SOTU-tunnuksen, hälykellot soivat!

Ainakin ISTO.NET sallii ilmaisen ja anonyymirekisteröinnin. Aion testata IOBOX.FI-lähipäivinä ja ilmoitan, jos havaitsen em. Orwellismia. Tämän lähetin BRITANNICA.COM-palvelun kautta, koska katson MI-5 & 6:n yms. pienenmäksi haitaksi, kuin ovat SUPO + PV-lerppahatut.

PN.

Kommentti: Ainakin yksi valpas yhteistyökumppanimme on tehnyt "cika-havaintoja" taannoin lähes päivittäin, mutta niistä veisaamme viis, paitsi että antipatiamme yhteiskunnan valvontamekanismeja kohtaan on voimistunut ja muuttunut pysyväiseksi ilmiöksi, mikä GOW:n juttujen kielenkäytöstäkin voidaan havaita: Juuri muuta nimitystä kuin: "CIAt" ei esivallasta käytetä, nyt eikä koskaan. (Lontooksi on vastaava nimitys: "PIGs").

Oman postilokeron vuokraaminen oli eräänlainen varotoimi. Saapuneissa (toistaiseksi vasta muutamissa) kirjeissä ei ole näkynyt sorkkien tai sorkkimisen jälkiä. Huomaisimme sellaiset kyllä. Kirjesalaisuutta siis ilmeisesti vielä kunnioitetaan. Saapunut sähköpostikaan ei sisällä "valtiolle vaarallista aineistoa", vaan lähinnä latausreseptien ym. teknisten aiheiden piirissä pyöriskeleviä kyselyitä tai kommentteja. Sitä tutkiskelleet "lerppahatut" lienevät jo aikoja sitten pitkästyneet ja turhautuneet, suunnaten mielenkiintonsa "priorisoituihin kohteisiin". Onhan niitäkin olemassa, jopa lukuisia:

Eräiden luonnonsuojelu-fanaatikkojen keskinäinen viestintä on todennäköisesti paljon kiinnostavampaa; voidaanhan sitä tarkkailemalla ehkäistä ennalta TODELLISIA rikoksia, tai ainakin saada ilkivallantekoihin syyllistyneet aktivistit edesvastuuseen. Huume-dealerien ja "prätkäkerhojen" viestinnän kyttäys vaatii myös välineistöä ja henkilöstöä. Kunhan kansallisten vähemmistöjen riskihenkilötkin oppivat sähköpostin hyödynnyksen, niin: "Herrajjesta; se on vot-vot-vot!", kuten J. Alfred Tanner aikoinaan rekordiinkin lauleli: Priorisoituja TarkkailuKohteita piisaa kohtapuoliin!

Ei taitane riittää resursseja "Millä ruudilla ladataan 7.62 x 39 mm supu-latingit?" - sisältöisen keskustelun seurantaan. Tässäpä kommenttini. Keskustelufoorumi on edelleen avoin.

1207 MM; PT. (Lerppahattujen listoilla jo vuodesta 1975).

Jutun aiheita ja kyselyitä

Toivottavasti politiikka ja yhteiskunta-kriittisyys ei koidu ase- ja ampumatarvike-tietolähteemme tuhoksi. Mielipidevapaus maassamme on mitä on, ja aseharrastajakunta jo aivan tarpeeksi leimattua. Jalkapallohuliganismikin alkaa olla hyväksyttävämpää kuin mikään ase- tai ampumaharrastus.

Asiaan:

1. Onko mahdollista saada G-3 kiväärin rullasulku toimimaan supulatauksin? Luulen kyseessä olevan jonkinmoisen inertiasulun. Suputin on BR T8.

2. Tilasin alikaliberihivakoita .224/.308 jenkeistä. Tarkoitus olisi ladata Ruotsin puolustusvoimien UKAL-tarkk'ampujanpatruunan kaltaisia tekeleitä. (Ukal-patruunat lataa tiettävästi Winchester). Olen aikaisemmin ihastunut Remington Acceleraattoreihin, hinta vain oli suolainen, eikä niitä enää saa mistään. Keksit varmaan muutakin käyttöä näille, esim 7,65 x 21 mm patruunaan??

3. Piekkarin ja muiden aseiden kolvauksesta pitäis kirjoittaa. (Bolus Alba ei toiminut tässä, Karborundum 600 Mesh toimi.)

Nimim. "Futis-stadionit ampumaradoiksi!"

Kommentit ja vastaukset: Itseäni nuoremmat/terveemmät aseharrastajat näkevät vielä "PÄIWÄN" sarastavan. Poliittisella eli lainsäädännöllisellä kikkailulla, sekä tiedotusvälineiden toimittajakuntien huolellisella valikoinnilla (= "jäsenkirja-kriteerillä") on kyetty ylläpitämään aseharrastus-mahdollisuuksien rajoituksia ynnä ase-vihamielistä ajattelutapaa. Jonakin kauniina aamuna aseenomistajat kuitenkin huomaavat yllättäen, että: "Hei! Perhana! Meillähän on pyssyjä ja patruunoita! Vihollisilla ei ole!" Siitä se päivä alkaa!!

"Suomen Laki"-kirjat, vaikka paksuja ja painavia ovatkin, eivät muodosta erityisen tehokasta panssarikilpeä kokovaippaluoteja vastaan. Jos yhden pysäyttävät, menee esim. 19 seuraavasta laukauksesta sentään useita läpikin: Hennoksi käy hoplofoobikoiden "lainsuoja"...

Asiat:

1. Aseen voi muuttaa massasulkuiseksi rassaamalla lukosta pois sulku-rullat. Pelaa melko miedoillakin latingeilla automaattisesti. Mutta VAKAVA VAROITUS: Täystehopatruunoita ei saa koskaan ampua vahingossakaan yhtään laukausta, ennenkuin rullat on palautettu lukkoon!! Saksassa ja muuallakin käytetään G-3:ssa tehdastekoista vaihtolukkoa, ammuttaessa muoviluotisia lyhytkantama-patruunoita ja paukkupatruunoita. Erikoislukossa ei ole sulkurullia lainkaan, ja massaakin lienee kevennetty automaattilatauksen tuottamiseksi kevytluodeilla.

Ase ei ole inertiatoiminen, vaan se pelaa täysteho-patruunoita käytettäessä hidastetun massasulun periaatteella, ja edelläkuvatuin muutoksin kuin massalukkoinen ase, esim. itselataava piekkari. Inertiasulun avaa rekyyli, jäykkään jouseen välivarastoidulla energiallaan. Hidastetun ja "suorankin" massasulun avaa kaasumäntänä toimivan hylsyn sisäinen ruutikaasun paine.

Supupatruunoiden latinkia viriteltäessä on syytä olla huolellinen ja tarkkaavainen. Ruutia on annosteltava sen mukaisesti, kuinka ase "oirehtii": Jos hylsynpoisto on vajavainen tai "laiska", saa ruutia lisätä pikku rippusen kerrallaan. Jos hylsy lentää aseesta melkein naapuri-kihlakuntaan asti, on latinki ollut liian vahva. Ja muistanet kai pääsäännön: Ruudin tulee olla niin herkästi syttyvää ja kiivaasti palavaa, kuin puodeista suinkin saa. Kivääriruudit eivät kuulu supu-harrastuksiin! Tässä tapauksessa ne myös likaavat aseen mekanismia.

2: Joitain Ukal-patruunan prototyyppien luoteja olen ilmeisesti nähnyt vuosia sitten, Lapualla pistäytyessämme. Vaihtoehtoisia sabot-rakenteita oli neljää mallia; ammuksena wolframkarbiidinen "neula". Tuotekehittelyä on siis tehty Suomessakin (nimenomaan Ruotsin toimeksiannosta), mutta Winchesterillä lienee lopulta ratkaistu hivakan perätiivisteen probleemat, joiden kanssa myös Remington painiskeli Acceleratoria kehitellessään jo 1970-luvun vaihteesta alkaen.

Ongelmathan ovat sitä suurempia, mitä pidempi ja hoikempi on alikaliberinen "taistelukärki", ja mitä suurempi on sen ominaispaino. WC:n tapauksessa se on 15 - 16 grammaa/ ccm. Tavanomaisempaa luotia käytettäessä riittää yksinkertaisempikin perätiiviste, tai ehkä jopa hivakan umpiperä. Ehdottamasi kaliberi 7.65 x 21 mm Parabellum on vaipumassa historiaan, mutta sen isoserkku 7.65 x 25 mm Borchardt saattaa olla tekemässä "come backia", ainakin variaatioina 7.63 mm Mauser ja 7.62 mm Tokarev. Seuraamme tilannetta...

3. Aihetta on jo käsitelty, muistellen ensi kokeiluja venttiilinhioma-tahnalla, jossa lienee ollut abrasiivina juuri 600 Mesh Carborundum. "Bolus Alba" on soveliasta viimeistelykolvaukseen; peilimäisen kiillon tuottamiseen. Työstönaarmut ym. varsinaiset pinnankarheudet tai ahtaumat poistetaan karkeammilla materiaaleilla. Karkeusasteen valinta on tapauskohtainen. Jos käytetään useampaan Mesh-asteeseen kuuluvia hioma-aineita, aloitetaan karkeimmalla ja viimeistellään lopputulos hienojyväisimmillä/ hellävaraisimmilla materiaaleilla.

Jenkeissä on joku hoksannut luodikoiden ampukolvaukseen liittyvän bisnes-mahdollisuuden, myyden kolvausluoteja ja hioma-aineita. Niskaharjaksiani nostattavat pystyyn silkasta kauhusta kertomukset ruutimääristä, joita ampukolvauslatinkeihin suositellaan, varoitellen, että: "Jos luoti juuttuu piipunputkeen, pitää ruutia hiukan lisätä". Moisilla alilatingeilla nimittäin suorastaan kerjätään alilatausdetonaatioita!

Suositeltu BULLSEYE-ruuti on sinänsä asianmukaista, mutta kun annossuositus voi olla vain kolmasosa (SIC!) äärimmäisestä minimilatingista kyseisenpainoiselle luodille, niin vaara väijyy! Onkin unohtunut mainita, että suositeltava ampukolvausluodin nopeus on luokkaa 300 m/s, mutta saa olla suurempikin. Menetelmä keksittiin vahingossa, ammuttaessa .222 Remingtonin kotilatinkeja ehkä 800 m/s nopeuksilla. Hylsyt oli kiillotettu kipsijauheessa rummuttamalla, ja jauhetta oli jäänyt vähäisiä määriä hylsyihin, takertuneena kaiketi niiden sisäseinämiin. Luodit olivat tavanomaisia vaippaluoteja.

1007 MM; PT

Perus-kolmekasi

Puheenalaisena Webley-revolveri, kaliberi .38. Normaalit .38 Special-patruunat ovat luodin verran liian pitkiä, wadcutter sopii hyvin. Millaisia patruunoita varten se on suunniteltu?

MS

Patruunasta .38 S & W oli pakinaa Haagin Sopimusten historiikissa. Se on noin vuonna 1877 kehitelty myöhemmän .38 Specialin ja saman sukupuun nuorempien "versojen" perusrunko. Alkuperäisen patruunan hylsy on samaa kokoluokkaa kuin 9 x 19 mm patruunassa, mutta laippakantainen tietenkin. (Esimerkiksi 9 x 20 mm Browning Long- patruunan prototyyppihylsyt sorvattiin .38 S & W:n hylsyistä). .38 Smith & Wesson Specialin hylsyn läpimittaa pienennettiin hieman, ruutitila muutettiin sylinterimäiseksi ja sen pituutta jatkettiin. Siitä eteenpäin tyydyttiinkin vain pidentämään hylsyä ja patruunaa, ensin .357 Magnumiksi ja sittemmin .357 Maximumiksi/Super-Magnumiksi, josta jo jouduttiin toteamaan, että kohtuuden rajalle on tultu - ellei sen ylikin jo menty.

Luonnollisesti häädyttiin tämän kehityskulun aikana suorittamaan hienosäätelyitä hylsyn sisämitoitukseen kantarakenteen lujittamiseksi, koska esikuva oli mustaruutikauden kehitelmä taittoladattaviin revolvereihin ja käyttöpaineet olivat sen mukaiset, kun taas variaatio .357 Maximum ladataan varsin yleisesti kivääriruudeilla. Arvata voi, mitenkä käy laadukkaankin revolverin rullankehykselle, kun ruutiliekki lyö rullan saumasta joskus pahimmoilleen huippupaineella, ja piippujen ylimenokartiot eli "suppelot" kärventyvät pian muistuttamaan sisältä karrelle poltetun, Bourbon-whiskyn kypsyttelyyn tarkoitetun tammitynnyrin hiiltynyttä sisustaa.

Alkuperäinen .38 S & W kehiteltiin taskurevolvereihin, ampuvaksi 145 grainin painoisia pyörökärkisiä lyijyluoteja, mutta kun kaliberi osoittautui onnistuneeksi, alkaen voittaa suosiota poliisiaseissa kautta maailman, alettiin patruunaa varustaa myös syvemmälle kahlaavilla 13-grammaisilla luodeilla. Tokihan myös armeijoiden asehankinnat kiinnostivat välineiden ja tarvikkeiden valmistajia: Tilauksia riittäisi vuosikausiksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Jenkkilässä myös .38 Colt New Police (taskuaselataus) ja .38 Colt Super Police (poliisi-/ sotilaslataus 200 grainin luodilla), sekä Englannissa .380 S & W taskuase-latinkina, mutta .380/200 virka-asekäyttöön ladattuna.

Englannissa omaksuttiin .380/200 viralliseksi sotilaskaliberiksi, mutta sikäläisten politikoitsijoiden pelkuruuden ja Haagin sopimusten tulkinnanvaraisuuden takia jouduttiin omaksumaan patruunoihin kevyemmät vaippaluodit. Lukema "200" jäi reliikiksi, vaille alkuperäistä luodin grainipainoon viittaavaa merkitystään. Suomessa latasi Lapua Oy vielä takavuosina .38 S & W:n taskuaseversiota 9.45-grammaisella ogivaalikärkisellä lyijyluodilla, mutta patruuna karsiutui monien muiden verkkaisasti kaupaksi käyvien valmisteiden myötä pois tuotannosta.

Omistuksessani on aikoinaan ollut kolmekin ko. kaliberin revolveria. Ensimmäinen oli pikkuinen taittuva taskuase niin kauan sitten, etten muista merkkiäkään. Sillä saattoi todellakin ampua .38 Special-patruunoita, joissa oli mieto lataus ja luoti mallia wadcutter, kokonaan hylsyyn upotettuna. Ammuin silloin vielä pelkästään tehdasladattuja patruunoita, niin kauan kuin niitä riitti, ja myin sitten aseen pois.

Pari muuta rivolliani olivat Enfield Albioneja. Ensimmäiseen Albioniin latailin patruunat jo itse, 19.5 mm pituisiksi pätkittyihin .38 Specialin hylsyihin. Jälkimmäiseen yksilöön oli jo alkuperäishylsyjä, joihin latasin patruunat edelleen wadcutter-luodein. Jätin luodit ulkonemaan hylsyistä siten, että patruunan latauspituudeksi tuli 30 mm, ja lopuksi kasto-vahasin luotien kärjet.

Muistikuvani mukaan olivat mustaruuti-latingit tarkimpia, ja joteskin tyyliin sopivia, jos kohta myös VihtaVuoren N320 ja N312 tulivat kokeilluiksi. Enfield Albionissa on, kuten kaikki tietänevät, Double Action Only- laukaisukoneisto, vailla mahdollisuutta virittämiseen "erityisellä käsitempulla". (Hanassa ei ole viritys-sarveakaan). Yllättävän tarkasti kuitenkin opin ampumaan sillä realistiselle revolverin käyttöetäisyydelle, 3 - 4 arshinan eli 2 - 3 metrin päähän; muutaman kymmenen laukauksen harjoittelun jälkeen jopa "vaistolla", eli tähtäimiin edes vilkaisematta.

1007 MM; PT

Supulatingeista ja muistakin

Minulla olisi muutama kysymys aliäänilatauksista ja parista muusta latauksesta.

1. Miten onnistuu .223 Rem. patruunoiden lataus aliäänisiksi? Aseena on Thompson/Center Encore pistooli 15 tuuman piipulla, luotina on Lapuan 55-graininen FMJ.

2. Onko sinulla latausohjetta .223 Rem.- patruunalle ruudille N110, ja miten tämä ruuti sopii kyseiseen kaliberiin? Aseena samainen Thompson, ja luotina edelleen 55 gr. Lapua. Tarkoituksena olisi normaalitehoinen lataus eikä alisooninen.

3. Haluaisin latausohjeita myös 7.62 x 39 mm patruunalle. Luotina on 8 g S405 ja aseena Sako M 92 S. Haussa ovat normaalitehoiset lataukset ruudeille N110 ja N133, koska Herrra VihtaVuori ei ole julkaissut ohjeita kuin ruudille N120.

Kiitos erittäin hyvistä aseita käsittelevistä www-sivuista!

Nimim. "Rigor Mortis"

Muutamat "lapualaaset" olivat aikoinaan sitä mielipuolta, että .223 Remington on joteskin "ongelmallinen" ladattava aliääniseksi. Tuona aikana ei ollut vielä tietämystä esimerkiksi nallipesän liekkireiän näiverryksestä noin 3.0 mm:n läpimittaan, eikä luotien liukastuksesta omatoimisesti, tai jo luodinvalmistajien toimesta. On huvittavaa huomata, että ainakin tshekkialaisissa 7.9 x 57 mm Mauser-patruunoissa oli jo 1920-luvulla kiinnitetty erityinen huomio ruudin syttymisvarmuuteen: Nallit olivat tyyppiä "Berdan", eli vailla irto-alasinta, mutta hylsyjen nallipesiin integroidussa alasimessa oli liekkireikä putkimaisen alasimen keskiössä, ja nalleissakin ytyä enemmän kuin on samankokoisissa Boxer-nalleissa.

Reikä ei myöskään ollut liereä, vaan kartiomainen: Ruutitilaan päin avartuva. Alasimen muodosta johtuen oli Brno Vzor 1926-pikakiväärin iskurinkärki talttamainen, koska tavanomainen puolipallomainen nallipiikin kärki olisi lyhyenkin sytytysviipymän seuraamuksena ehkä lyönyt liekkireiän tukkoon, tuottaen "suutarin" tai sitäkin vaarallisemman vajaasytytyksen. Putkimaisia Berdan-nallin alasimia esiintyi sittemmin myös venäläisissä messinkisissä haulikonhylsyissä, joihin käyvät wanhat VihtaVuoren "patanallit.

Haulikon nallit oli nimetty pelikorttien "maiden" mukaan. Kun aikoinaan tiedustelin niiden nimellismittoja ja toleransseja aiemmalta yhteistyökumppaniltani, Timo Hyytiseltä, joka toimi vuoden 1989 lopulla VihtaVuorella, sain ainoaksi informaatioksi valheellisen selonteon Hodgdon-ruutien kaikinpuolisesta turmiollisuudesta kotilatingeissa, eli siis: "Hyvää päivää/ Kirvesvartta!" Yhteistyö päättyi siihen: Myyntipuheet kun maistuivat parkkihappoiselta pajunköydeltä, ja ruutikemian asiantuntemukseni aliarviointi kyrsi kaikkein eniten, vaikka tuona aikana olivat takanani "vasta" 30-vuotiset itseopinnot ruudeista!

(Tietääkseni ei yksikään opistoinsinöörejä valmistava opinahjo kouluta erikoistuneita "ruuti-inssejä". Peruskoulutuksenikaan ei olisi piisannut ruuti-insinööriopistoon hakeutumiseen, vaikka kansakoulun päästötodistus varsin kymppipitoinen onkin. Tyydyttäviä numeroita vain laulussa, voimistelussa, puukäsitöissä ja piirustuksessa! "Taidottomuus" ei sittemmin ollut esteenä osallistumiselle esim. tietokirjojen kuvitustoimintaan).

Venäläisissä haulikoiden kestohylsyissä (ainakin 12 kal./70 mm) on kaikkiaan kolme liekkireikää, joista keskimmäinen edesauttaa nallinkuorien poistoa teräväkärkisellä esineellä. Sen molemmin puolin sijaitsevat reiät lienevät varsinaisia "sankkireikiä". Tehdaspatruunoiden hylsyt, kaliberi .223 Rem., joiden nallipesien liekkireiät avartuvat 60 asteen kartiokulmaisina takaa ruutitilaan päin, alkaen vaikkapa 3.0 mm läpimitasta, ovat tietenkin kaukaista (?) tulevaisuutta, mutta kotilataajahan tekee mitä tahtoo: Tehtaat tekevät vain sen, minkä C.I.P:in tai S.A.A.M.I:n kalkkivaarit sallivat. Seuraavat annossuositukset ovat pakostakin ylimalkaisia, koska tarkkoja tietoja hylsyjen tilavuuksista ei ollut syöttävissä ballistiikka-ohjelmaan.

1: T/C Encoreen 15" piipulla, luoti Lapua S350: Ruuti VV N310, annos 0.20 grammaa, nopeus 306 m/s, paine 843 baria eli ilmakehää. Hylsy "keskimääräinen", normaalilla nallipesän liekkireiällä, nallilla Small Rifle Boxer. Tämä on aloitusannos! Lisäile ruutia 0.01 gramman "askelin", kunnes lentävät luodit alkavat räikyä, ja vähennä sitten 1 - 2 gramman sadasosaa. Anna jonkun kaverisi ampua testipatruunat ja kuulostele itse luotien lentoradan sivulla, milloinka "äänivalli murtuu" (tai oikeastaanhan se MUODOSTUU luodinkärjestä sivuille leviäväksi melukartioksi).

2: Minulla ei ole niitä, mutta H. Brömelin QuickLOAD- ballistiikkaohjelmasta jotain löytyneekin. Vähimmäisannos: 1.00 gramma ruutia N110 55-grainisen Lapuan kokovaippaisen taakse. Ennakoitu lähtönopeus 15" piipusta on 774 m/s ja paine 2768 baria. Äärimmäinen enimmäisannos on 1.20 grammaa N110:tä. 3.6 grammaa painavan kokovaippaluodin se matkaansaattaa luodikkomaisella nopeudella 873 m/s, mutta ballistiikkaohjelman ennakoima paine 4206 ilmakehää ei ennusta pitkää ikää hylsyille, eikä lopulta aseellekaan, vaikka se ei ylitä nykyisillä menetelmillä mitattavaa tehdaspatruunoille sallittua max.-painetta.

Antamasi tiedot ovat liian puutteelliset, eli on syytä jättää marginaalia tuntemattomille muuttujille. Varsin tärkeä hylsytilavuuden määritys on neuvottu taannoin QuickLOADin esittelyartikkelissa. Tilavuudet vaihtelevat patruunamerkki-kohtaisesti jopa yllättävän paljon, eli on syytä olla pikkutarkka. Sinänsä on ruuti N110 likimain ihanteellista .223 Rem. -kaliberin pistoolilatauksiin, kun tehoa kaivataan: Miedommillakin nasauksilla on (sala)kaadettu erinäisiä satoja hirviä vuosikymmenten juoksussa Suomessa, ja karhuja on jopa julki-kaadettu 3.6-grammaisilla 5.7 mm kokovaippaluodeilla. Jos osumatarkkuus riittää, ei 1.10 gramman ylitykseen ole aihetta, ja gramman latauskin voi olla sopiva "kertaheitolla". Etenkin erikoisaseen, kuten metsästyspistoolin, patruunoiden kotilataaja joutuu hienosäätämään itse latinkinsa tarkoituksenmukaisiksi.

3: Sakon "Sportterin" 7.62 x 39 mm patruunalle löytynee latinkeja kysymilläsi ruudeilla jo aiemmista GOW:n artikkeleista. Ruudin N110 enimmäisannos on 1.10 grammaa, lähtönopeudet 8 gramman luodilla asekohtaisesti vaihdellen 550 - 560 m/s. Ruudilla N133 ladattaessa ei tarvita vaakaa, annostinta, tai edes kauhaa: Koukataan vain hylsy suuta myöten täyteen ruutia ja rutistetaan 8 gramman luoti paikalleen, ynnä niipataan. Lataus ei ole sinänsä ylipaineinen, mutta kaasumäntään vaikuttava paine voi tuottaa turhan rätväkän automaattitoiminnon. Sako M 92 S:n kaasuventtiili on viisainta pitää kiinni näitä "uskonnonvastaisia" latinkeja ammuttaessa.

QuickLOADIN mukaan palaa ruudista enintään 90 % piipussa, joten lataus ruudilla N133 on epätaloudellinen, eikä erityisen suositeltava. Suputtimella eli vaimentimella varustettuun aseeseen on lataus erityisen epäsopiva, koska piipun etupuolella palava ruuti palaa vaimentimen sisällä räjähdysmäisesti. Ainakin omatekoisen suputtimen sisäkalut ovat joskus lentäneet ulos vaipastaan, ja potku on ollut kuin kiväärikranaattia ammuttaessa: Yhdestä solisluun + ylimmän kylkiluun murtumastakin on raportoitu. Aseen kaliberi oli tosin silloin ollut .308 Win.

0607 MM; PT

Kisun aivastukset 7.62 x 39 mm Sportteriin

Oheisena vuosimaksuni, joten älkää kuolko nälkään ainakaan vuoteen! Mutta itse asiaan:

Ostin juuri ensimmäisen aseeni, eli säteilen onnesta. Autuutta kuitenkin vähentää Sako M 92 S:n appeen kalleus. "Stopping Poweria" ei maalitauluun kovin paljon tarvita, joten harjoituspaukun vaatimukset ovat: Tarkka ja HALPA. Äänettömyyskään ei olisi paha asia. Ampumamatkat 50 - 150 metriä. Jos tarvitsen latinkiin lisävauhtia, niin mitä ruutia ja paljonko tarvitaan? .22 hylsyllinen vaiko 9 mm hylsyllinen? Entä mikä nalli, että tulisi turvallista kyytiä lyijymöykylle? (Tarvikkeet pitäisi voida ostaa jokaisesta lataustarvikekaupasta).

Haulikon nalli ja lyijykuula kuulostaisi oivalliselta reseptiltä, mutta tuleeko se murkula edes ulos piipusta? Onko tarkka edes 50 metriin? Onnistuuko moisen teko kotikonstein? Työkaluina puukko, naula ja ruuvimeisseli. Hylsyjä kyllä jo on. "Step-by-step" -ohjeet pyssymiehelle, joka ei ole koskaan ennen ladannut mitään? Onko ase ruokittava käsin? Aseen huolto-ohjeet lyijymurikoiden ammunnan jälkeen?

Aseeni piipunpituus on 415 mm ja kaliberi 7.62 x 39 mm CIP. Mikä on se CIP?

Onnellisen tietämätön: RIKU ROTTEN.

Nälkäkuoleman akuuttia uhkaa ei ole niin kauan kuin lähikaupan takapihan roskiksista voi dyykata päiväykseltään vanhentuneita eineksiä. Kamala juttu olisi, jos JANO pääsisi yllättämään: Inspiraatio sammuisi kuin saunalyhty talvimyrskyssä.

7.62 x 39 mm CIP-pesitys on eurooppalaisen normisysteemin mukainen, alkuperäisen Kalashnikovin patruunapesän ja piipun nimellismitoilla, mutta sallitut mittavaihtelut ovat hieman pienemmät. CIP on vuonna 1914 Belgiassa perustettu "kanniskeltavien ampuma-aseiden pysyväinen standardisointikomissio", jonka ensisijainen tarkoitus oli haitata englantilaisten ja etenkin amerikkalaisten aseiden tuontia manner-Eurooppaan. CIP-lisämerkinnällä halutaan myös korostaa 7.62 x 39 mm aseiden piipunreiän syväkuurnaista "Euro-rihlausta", jota myös "venäläisrihlaukseksi" kutsutaan.

Joissain massatuotetuissakin aseissa voi esiintyä yhdistelmä, jossa on rynkyn patruunapesä, mutta "jenkkirihlattu" piipunreikä. Yhdistelmästä käytetään joskus kaliberimerkintää .308 x 39 mm, joka olisi itseselittyvä, ja siksi suositeltava. Harvinaisempi, täysin epävirallinen merkintä on 7.62 x 39 mm SAAMI. Lisämerkintä viittaa CIP:iä vastaavaan organisaatioon Atlantin takana. Yhdistelmä .308 x 39 mm on varsin fiksu, koska 0.308 tuuman läpimittaisten luotien valikoima on suuri, kun taas Euro-rihlattuihin piippuihin parhaiden sopivien 0.311 tuuman irtoluotien sortimentti on niukanlainen länsimaissa.

Jos ampumaetäisyyden lukema kirjoitetaan kolmella numerolla, on vaippaluoti ehkäpä varmin valinta. Lataaminen suoritetaan välineellisesti. Suosittelen kaluston yhteishankintaa jonkun kokeneemman kotilaturin kanssa. Reseptejä löytyy GOW-sivultamme "hiirestä hirveen", jos kohta hirvet lienevät enimmäkseen pahville painettuja kuvioita. (Tämä ei tarkoita sitä, etteikö oikeaakin VOISI, mutta on syytä huomauttaa, ettei mukamas SAISI. Pohjoisen miehet puhuvatkin hirvestä ja LUPAhirvestä ikäänkuin kahdesta täysin erilaisesta sorkkaeläinten lajista).

Yksinkertaisin välinein ladattavat patruunat jakautuvat kahteen pääluokkaan, joista itse käytän nimityksiä "Kissanaivastukset/ Kisuntirskut" ja "Salonkipatruunat". Viimemainituilla olen joskus karsinut pienen, 100 m radan penkalla kasvaneen paju-puskan oksattomaksi torsoksi .308 Win.-kaliberisella original-Tikka luodikolla, jossa oli päällä lähes 20 x suurentava kiikaritähtäin. (Silmäni olivat silloin vielä terävät, ja olin tuohon aikaan vielä täysin "vesipoika", jota seikkaa suuresti hämmästeltiin lehtimies-kolleegojen piirissä, moitiskellen "ammattikunnan häpeäpilkuksi, jolle ei ilmainen viina kelpaa!").

Ihmetyksen tai suoranaisen kauhistelun aihe silminnäkijöiden keskuudessa oli ruudin N312 eli "Särmikkään Saarnaajan" annostelu hylsyihin kämmeneltä, sen kummemmin punnitsematta tai mittailematta. (Kookkaiden karkeiden ruutijyvien lukumäärähän oli helppo laskea: Kuhunkin patruunaan niitä tuli muistaakseni noin 24 kappaletta. Siinä koko homman salaisuus). Oli kai vuosi -81, koska ruuti oli aivan tuoretta ja täysissä voimissaan. Vanhemmiten se alkoi joteskin heikentyä, kanisterin vajauduttua alle puolilleen. Lataus-proseduuri oli mutkaton: Nallinvaihto hylsyyn, joka oli ammuttu aiemmin pesän mittoihin tehdaslatingilla, eikä supistettu edes suustaan. Ruudit sisään ja suuhun luoti peukalolla painaen. Sitten patruunan luotipään kastaminen vaseliinipurkkiin, käsinsyöttö patruunapesään ja: "KNAPS!"

"Salonkipatruunan" lyijyisen palloluodin läpimitta erottaa sen "Kisuntirskusta": Luoti ei saa pudota supistamattoman hylsyn suusta sisään. Sopiva koko oli ja on 8.0 mm, mutta saa se olla hiukan kookkaampikin. Itse käytin 8.0 mm puhdaslyijyisiä muototarkkoja H & N-palloluoteja, kaliberi .31 percussion revolver. Saatanee yhä; maahantuoja Heikki Taipalus Ky., 61880 Ikkeläjärvi, puh. 06- 233 11 91. Kotimaisten, hieman kookkaampien mutta täysin kelvollisten valettujen hirvihaulien tuottaja Intercast on tiemmä myös taas viritellyt tulta sulatuspatansa alle. Valuluodilla ladattaessa on tarkkailtava, että patruunaan tulee luodin valuhännän katkaisupinta ylimmäiseksi, eli eteenpäin.

Salonkipatruunoissa käytetään ruutiakin, ehkäpä juuri .22 LR:n hylsyllinen VihtaVuoren N310:tä. Ase tuskinpa räjähtää, vaikka annos olisi 3-grammaisen luodin takana 9 x 19 mm hylsyllinen, mutta ylisuuren luotinopeuden lyijyttämää piipunputkea on ikävä nuohota puhtaaksi ja lyijyjäänteet, jotka ovat kertyneet aseen kaasusylinteriin johtavaan kanavaan, voi ampuja löytää jonain päivänä sihti-silmästään, ammuttuaan siivoamattomalla aseella yhdenkin täysteholatingin. Voi tehdä jopa hiukan kipeää...

MUISTA SUOJA-SILMÄLASIT! Jo pelkkä silmään ruiskahtava luotien liukasterasva voi aiheuttaa näön menetyksen. Sako M 92 S:n kaasuportin venttiilin voi tietenkin sulkea lyijyluoti-ammunnan ajaksi, mikä on suositeltavaa, mutta ainakin itse laukoisin pari ensimmäistä täysteho-patruunaa lyijyluoti-ammunnan jälkeen Lännen malliin, lonkalta, ja vieläpä Viljam Pylkkään tyyliin, pidellen aseen hylsynpoisto-aukko alaspäin. Tyyriitähän patruunat ovat, mutta toimivia varasilmiä ei saa mistään, millään hinnalla. 2 - 3 markkaa on pieni sijoitus, jos teoreettinenkin menetys on korvaamaton.

"Kisuntirsku"-latingin lyijyinen palloluoti oli alkuaan (rähmäilemättömien Suojeluskuntien sankari-aikaan) enintään aseen pikkukaliberin läpimittainen; ehkä vain 7.5 mm:n kokoluokkaa. Pallomainen luotihan ei kaipaa kovinkaan nopeaa kiertoliikettä vakautuakseen lennossaan, kunhan se vain keskittyy piipunreikään. Keskitys tapahtuu liukasteen avulla, ja samainen liukaste välittää rihloista myös kiertoliikettä alimittaiseenkin kuulaan täysin riittävän määrän. Piippukitka on vähäinen, joten usein riittää pelkän nallin voima nakkaamaan kuulan maaliin asti vähintään ilmakivääriradan, mutta ehkä jopa pistooliradan, matkoille (10 - 25 metrin ampumaetäisyyksille).

Hylsytilavuudeltaan alkuperäistä 7.62 x 53R-patruunaa pienemmässä rk-patruunassa menee nallin energiasta hukkaan vähäisempi osuus, ja aseesi piipunpituuskin on vain hieman yli puolet wanhan Mosin-Nagant M 1891:n "pistimenvarren" pituudesta. Odotettavissa on siis vähemmän energianhukkaa ja parempi hyötysuhde kuin täyspitkällä aseella ammuttaessa, käyttäen samantehoisia nalleja: Vähemmän metallipintaa imemässä pois energiaa nallin palokaasuista... Menee hieman veikkailuiden puolelle arvioida, kuinka pitkän matkan kuljettuaan palloluoti saavuttaa suurimman mahdollisen nopeutensa pelkällä CCI 200-nallilla kiihdytettynä, mutta veikkaan noin 10 x kaliberin etenemistä, eli 76 mm:n "spurttia".

Voi olla toki vain puolet siitä. Kukaan ei lie koskaan tuota tutkinut, tai tutkimustulokset ovat Synkkä Sotasalaisuus, niinkuin on moni muukin asia tässä vainoharhaisessa huga-maailmassa ja omassa pikku huga-maassamme! Nooh, tästähän vain vahvistuu elämänkatsomuksemme, että tieto on yhteisomaisuutta, joka kuuluu kaikille: Haukottelemme entistäkin leveämmin niille lirupäille, jotka esittävät toivomuksia (HUOM! Eivät enää vaatimuksia!) sivujemme "siistimiseksi vaarallisesta sisällöstä".

Haulikkonalli, tyyppiä "battery-cup primer", on mitä mainioin ajopanoskapseli kisuntirskuihin. Tyyppiä edusti Suomessa VihtaVuoren N:o 20. (En tiedä, onko enää tuotannossa kotimaassa, vai tuodaanko nallit muualta). Nallissa on kolme osaa: Laipallinen tukiholkki, varsinainen nallihattu ja alasin. Perushylsyn kannan läpi kulkeva liereä kanava porataan 6.0 mm poralla ja se täsmätään 6.2 mm kalvaimella, eli jokaisen kotitalouden kalustolla ei hylsyjen muutos onnistu. Nallin kanava porataan hylsynkannan läpi. Kaliberiluokan 7.62 x 39 mm kisuntirsku-hylsyjen aihioiksi soveltuvat mitä parhaimmin myös Berdan-nallipesälliset hylsyt, kunhan ne on aluksi tyhjätty omassa aseyksilössä ampumalla sen patruunapesän mittoihin.

Myös ampumaradalle heiteltyjä keräilyhylsyjä voi käyttää aihioina, MUTTA on varmistuttava siitä, että ne mahtuvat oman aseen patruunapesään! Jos vähänkin "ahistaa", on hylsy viisainta hylätä jatkokäsittelyistä. Jos mahtuu, on täysin yhdentekevää, onko hylsy messinkinen vai jonkin halpatuonti-patruunan "bimetallitseskaja"-hylsy (kuparoitua terästä), tai vaikka "rautahylsy" (harmahtavaksi fosfatoitua ja lakeerattua terästä). Pohjan läpiporauksen lisäksi tarvitaan hylsynkantaan matala syvennys nallin tukiholkin liertä eli laippaa varten. Syntyy vaikkapa 12 mm kierukkaporan kärjellä.

Battery cup- haulikkonallit voivat olla hieman väljästi sopivia 6.2 mm nallikanavaan, mutta parempi niin päin kuin liikatiukkuus. Hylsyjen porailu hoituu näppärimmin pienellä askartelusorvilla. Nallin lieritilat saa silloin tasasyvyisiksi. Ihanteellista toki olisi, että joku alkaisi valmistaa ja myydä sopuhintaisia muoto-poranteriä, joilla saa kertasyötöllä 6.2 mm kanavan ja nallin lieritilan hylsyyn.

Poranterässä voisi myös olla stoppari-olake estämässä laippasyvennyksen lastuamisen ylisyväksi. Työ hoituisi tällöin vaikkapa veivattavalla "rilliporalla" ilman konevoimaa, ja muuta hylsynkiinnikettä kuin latausvälinesarjaan kuuluva supistusholkki, johon hylsy työnnetään juuri niin syvään, ettei se pyöri porattaessa, mutta ei liian syvälle - ainakaan kuiviltaan. Kokemattomalle lataajalle hylsyn muutostyö voi olla vaikea hahmottaa mielessä, mutta näitä juttuja lukee muutama muukin asianharrastaja, joista jotkut saattavat kiinnostua ideasta.

7.62 mm kissanaivastuksiin käytetään Suomessa yleisimmin espanjalaisia hirvihauleja, nimellis-kooltaan 7.65 mm. Läpimitat ovat vaihtelevia. Pienimmät valikoidaan kisuntirskuihin. Haulin kiinnitys hylsynsuuhun on neuvottu jo monet kerrat. Käytettävää liukastusainetta sipaistaan hieman myös nallin kylkiin tiivisteeksi, ja painetaan nalli hylsynkannan kanavaan. Noin 7.7 mm läpimittaiset ja sitä pienemmät haulit kulkevat pelkän haulikkonallin voimalla läpi piipunputken, aina jonnekin 25 metriin saakka. Kookkaammat voivat tarvita pienen lisäpanoksen.

Aseella ammutaan käyttämättä siinä lipasta lainkaan. Patruunan pesäänsyöttöön tarvitaan vaikkapa alumiinipellistä tehdyt pinsetit. (Kätevä apuväline olisi lipassolan täyte, vaikkapa muovinen palikka, jonka yläpinnalla on pitkittäinen syöttökuurna ohjaamassa patruunan tai tyhjän hylsynkin varmuudella pesään. Aparaatin avulla voisi asetta ruokkia yläkautta, hylsynpoistoaukosta, ilman pinsettejäkin. Pinseteillä syötetään patruuna lipassolan kautta, enemmän tai vähemmän näppituntumalla). Liikkuvia osia ei räväytetä eteen, vaan ne päästetään pidätellen.

Kuvailemistani hankaluuksista voinet arvata, ettei moisia erikoisuuksia monikaan ryhdy käyttämään Kalashnikov-sukuisissa aseissa, mutta ennusteet kertovat 7.62 mm ja .308 x 39 mm pulttilukkokiväärien tulemuksesta. Siksipä on jo aika ryhtyä pohtimaan kisuntirsku-hylsyjen tuotannon mahdollisuuksista, jopa yleiseen myyntiin, jos varsinkin huokeita mutta tasalaatuisia ja voimakkaita batterycup -haulikkonalleja alkaa lirua Suomeen jostakin ilmansuunnasta. Periaatehan on sovellettavissa jokseenkin kaikkiin luodikkokalibereihin, ehkä poislukien .22 Hornet - ehkä ei sitäkään.

Piipun puhdistuksesta lyijyluoti-ammunnan jälkeen muistutan aluksi mieliin wanhan wiisauden: "Ehkäisy on aina helpompaa kuin hoito!". Siispä reilusti liukastetta luotien pinnalle, ja kenties hieman piipunputkeenkin ennen ammuntaa, sekä kohtuulliset lähtönopeudet, niin lyijyttymiseltä vältytään. Normaalit puhdistusrituaalit riittävät. Jos häädytään poistamaan lyijyä piipunputkesta, on havainto kauhistuttava: Kemiallisia menetelmiä tunnetaan toki, mutta mistäpä tavallinen kuolevainen saa Suomessa esimerkiksi elohopean ja natrium-metallin amalgaamia?

Valopetroolin ja nitrobentseenin (mirbaani-öljyn) valmiin seoksen eli "Gunslick Solventin" myyntikin kiellettiin jo ammoin. (Jos paikkakunnan apteekkari lukeutuu ystäviin, voi nitrobentseeniä ehkä löytyä "tiskin alta". Lamppuöljyn saatavuus on jo helpompaa. Aineet sekoitetaan tilavuussuhteissa 1 : 1. Tuholaismyrkky "Cyclon-B:lle" tuoksuavan nitrobentseenin höyryjen hengittäminen, tai sen saaminen iholle, on epäterveellistä). Liuoksella irtoilee normaalipaksuinen lyijykuorettuma piipusta noin vuorokauden aikana. Pelkällä valopetroolillakin se lähtee, jos aikaa varataan 1 - 6 kuukautta.

Menee siis raappaus-hommaksi, yleensä hienolla teräsvillalla tai messinkiharjaksisella puhdistusväline-sarjan harjalla. Lipeää saa sentään onneksi lähikaupasta ilman myrkkylupia melko puhtaana, ja lisäaineet parantavat sen tehoa. Vapaasti myytävistä lyijyn irrotusaineista parasta lienee astianpesukoneissa käytettävä pesujauhe. Liuotetaan lämpimään veteen (esim. yskänlääkekupissa) niin paljon kuin liukenee. Valmiista liuoksista ärhäkintä lienee K-kauppojen myymä Pirkka "Putkenavaaja": Lipeää 2½-kertaisesti Johnson's "Kodin Putkimieheen" verrattuna, ainakin viimeksi (jo vuosia sitten) ostetussa pullossa. (Analysoitiin, kun ei uskottu). Harja tai teräsvillatukko rassin päässä kastetaan liuokseen. Sitten sitä tyrkitään läpi piipunputken, kastaen aina välillä lipeäliuokseen.

Suojalasit ja -käsineet ovat PAKOLLISET lipeällä läträttäessä. Liuoksen ylijäämä kaadetaan kupista viemäriin, jonne se huuhdellaan. Aseen lukkokoppaan sitä tietenkin myös tippuu. Levitellään vaikkapa sillatukolla koneistolaatikon sisäpinnalle, nokisimpiin kohtiin. Sopivaksi katsotun tai havaitun ajan kuluttua nuohotaan piipunreikä, lipeäliuoksesta yhä hieman kostealla harjalla tai teräsvillalla, minkä jälkeen puhdistusvälineet pestään runsaalla kuumalla vedellä, myös rassin varsi. Itse asekin huuhdellaan vaikkapa kuuman suihkun alla, unohtamatta koneistolaatikkoa. Vettä lasketaan etenkin piipunreiän läpi, kunnes ase on niin kuuma, että ohut vesikalvo haihtuu sen metallipinnoilta itsestään. Toimenpiteitä seuraavat vielä tavanomaiset voitelurutiinit.

Lyijynpoisto ei onneksi ole aivan jokaisen ampumarata-reissun jälkeinen toimenpide, vaan suoritetaan tarvittaessa, ja sen tarvekin voidaan ehkäistä ennalta. Huomattakoon, ettei lipeäliuos saa joutua kosketuksiin alumiinin tai alumiiniseosten kanssa. AR-15:n lukkouurna voisi esimerkiksi syöpyä rumasti. Aseen kuumavesi-puhdistus voi olla täysin rutiininomainen menetelmä, mutta miedommatkin kemikaalit riittävät tällöin lisäaineiksi, tai jopa pelkkä puhdas kuuma vesi. Lievästi alkaalinen aseöljy (Anti-Corrol, tms.) viimeiseksi voiteluksi antaa riittävän suojan.

1107 MM; PT

Siivatasta Siuvatiksi

Moikka,

Kiinnostuin jutusta "Suujarru-syntyiset siuvatit", koska olen yrittänyt selvittää mistä sukunimeni Siuvatti juontaa juurensa. Osaatko antaa juttuusi liittyen osoitteita tms. josta voisi saada lisätietoa?

Kiitokset ja hyvää kesän jatkoa!

Terkuin, M-L Siuvatti

Sukunimesi on siinä määrin harvinainen, ettei sen alkuperän selvittämisessä tarvittu kuin kahden kotoani löytyneen kirjan avaaminen. Toinen niistä oli Martti Esajovitsh Kuusisen "Suomalais-venäläinen sanakirja"; paksuus 12 mm, sivuja 200. Ilkeätkin pilkkanimet on joskus omaksuttu sukunimiksi, kun niiden alkusynty eli etymologia on unohdettu. Muunmuassa oma nimeni (Kekkonen) lie ollut alkuaan jonkun ylimuistoisina aikoina eläneen ylpeän, aina "pää kekassa" kulkeneen, elvistelijän haukkumanimi. Siuvatin etymologia viittaa venäjänkielen sanaan "zhivotnoe" (laus. "shivatnaje"), joka tarkoittaa: "elukka; eläin". Murre-sana "siivatta" tunnetaan vieläkin vanhan kansan keskuudessa lähinnä Kainuun korpimailla (ja kautta Suomen tietysti - Ilmari Kiannon tuotannon kautta).

Siivatta tarkoittaa karjaan kuuluvaa hyöty-kotieläintä. Yleensä termiä viljeltiin monikkomuodossa: "On meillä navetassa puolensataa siivattaa." Tällöin kyseessä oli lempinimi. Kun johonkin kotieläin-yksilöön kiukustuttiin, käytettiin yksikkömuotoa: "Juuttaan siivatta, kohta saat hamaraa otsaan, jos vielä konstailet!" Termin käyttötarkoitus siis vaihteli tapauskohtaisesti, itse merkityksen muuttumatta sinänsä.

"Siuvatiksi" sana vääntyi ja sen alkumerkityskin alkoi hämärtyä, kun termi eteni länteen päin Kainuun rajamailta, ehkäpä tervaveneiden tai laukkukauppiaiden tuomisina, Pohjanlahden rannikolle saakka. Suomen kuuluisin Siuvattien suvun edustaja elää ja vaikuttaa Raahessa, ja on ollut legenda jo eläessään. Joillekin on Rautaruukki Oy:n pääluottamusmiehen nimi kirosanan asemassa, mutta monille hän on ihailtu työtaisteluiden organisaattori, kuten oli edesmennyt Niilo Wälläri omana aikanaan.

Kunnioitettava persoona, joka ei ole kääntänyt takkia, vaikka CCCP:n siirtyminen historiaan voidaan katsoa peruuttamattomaksi tapahtumaksi, vaan vastaa aikanaan itse teoistaan. Siksipä hän on ansainnut saada nimensä tekniikan sanastoon, nimenomaan lakko- tai toimintahäiriö- yhteyksissä. N. Wällärin jälkeen Asser Siuvatti onkin ainoa suomalainen, jolle voidaan myöntää "lakko-marsalkan" arvonimi. "Lakkokenraaleja" on leegio, mutta varsinaisista ay-byrokraateista ei yhdellekään voisi suoda edes korpraalin jämiä: Ovatpahan jonkin sortin ryhmäteatterin lavastajia TuPo-neuvotteluiden aikoihin.

0807 MM; PT

Lisää >>

<< Uusimmat Osa 18 >> Osa 17 >> Osa 16 >> Osa 15 >> Osa 14 >> Osa 13 >> Osa 12 >> Osa 11 >> Osa 10 >> Osa 9 >> Osa 8 >> Osa 7 >> Osa 6 >> Osa 5 >> Osa 4 >> Osa 3 >> Osa 2 >> Osa 1 >> Gunwriters Kickback - Q&A in English guns.connect.fi Linkkisivulle gunwlogo.GIF (2155 bytes)