<< Uusimmat Osa 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 22, päivitetty 28.09.2000
PT:n "sivupersoonat"
Ellen nyt aivan ole hakoteillä olet kirjoittanut joskus Metsästäjä- ja Jahti-lehtiin
(?) Kuulin yhdeltä kaverilta, että sinun kirjoittelujasi alettiin estämään. Syynä
oli tietääkseni äärioikeistolaisuus (tai muu mielipidevaino). Kuitenkin selailin
tuossa Jahti-lehteä (3/1999) ja siinä oli sama artikkeli
kuin sivuillanne ja kirjoittaja "Adam Mykkänen". Et kai vain ole ruvennut
käyttämään taiteilijanimeä?
Ja tietenkin täytyy kehua loistavista sivuista! Erityisesti sydäntäni lämmittävät
halveksuvat kommentit vasemmistolaisista ja muusta rakkaassa Suomessamme loisivasta
pohjasakasta. Pitäkää lippu korkealla!
Terveisin (äärimmäisen oikealta), Lauri
Mainitsemiisi järjestölehtiin en muista kirjoittaneeni artikkeleita. Jo 20 vuotta sitten
ilmeni, ettei niiden palstatiloille ole pääsyä milloinkaan: Vain asekauppaan tai
-teollisuuteen kytköksissä oleva henkilö voi olla alan asiantuntija!
"Metsästäjään" tein joskus yhden tietovisan kysymyssarjan ja
"Urheilumetsästys-Sportjakteniin" (eli "Hupitappamiseen") pienen
jutunpätkän Winchester Model 1895:n makasiinin täyttämisestä 7.62 x 53R-patruunoilla;
niille aseenomistajille, joiden käytettävissä ei ole "kampoja" eli
patruunasiteitä. (Samalla tekniikalla saadaan Lahti-Saloranta M 26:n lippaaseen
sullotuksi jopa 15 patruunaa ilman täyttölaitetta). Kumpainenkin juttu oli poliittisesti
täysin väritön, eli "sokeritoukkien sukua".
Silloin kun viimeksi avasin "Jahti"-lehden kannen, sen nimi oli vielä
"Urheilumetsästys-Sportjakten", eli aikaa on toistakymmentä vuotta. Yhden
lehdessä julkaistun lainopillisen kirjoituksen olen saanut luettavakseni sen
kirjoittajalta valokopiona, hankittuani hänelle taustatietoja mm. Haagin sopimuksista ja
Pietarin räjähdeluoti-julistuksesta. Joensuun kaupungin pääkirjasto sijaitsi, lehteä
viimeksi lukiessani, entisessä tyttölyseon "oppikartanossa". Nykyistä
"Jahti"-lehteä ei enää tilata kaupungin kirjastoihin, koska se ei kiinnosta
KETÄÄN! Useita vuosia on vierinyt siitäkin, kun viimeksi
"Metsästäjä"-lehteä selailin. Metsästyslain uudistus oli silloin tulossa,
tai jo tullut voimaan, ja piti vertailemani, olivatko "pyssypykälät"
muuttuneet eduskunnassa alkuperäiseen, jo kauan hallussani olleeseen, Hallituksen
Esitykseen verrattuna. Olivathan ne:
Sakramenskatut viher-pipertäjät olivat juntanneet läpi vesilinnustuksen
lyijyhaulikiellon, jonka seurauksena tuotetaan kai jo enemmän haavakkolintuja kuin
saadaan pataan pantavaa. Metsästyslaki-työryhmä oli tyrmännyt lyijyhaulikiellon -
jyrkästi ja yksimielisesti, mutta "missä on ÄÄNTÄ, siellä on PARLAMENTAARISTA
voimaa" pienellä, kaikilla elämänaloilla asiantuntemattomalla
vähemmistöryhmälläkin. Sen synnit kyllä muistetaan, kunhan Päiwä sarastaa, mutta
lyijyhaulikielto kumottaneen jo sitä ennen: Kiellon epäkohdathan ovat jo yleisesti
tiedossa, ja julkisessa sanassakin myönnetty olemassaoleviksi - poislukien ne painetut
joukkoviestimet, joiden toimituskunta koostuu korvikehauli-pakosta taloudellisesti
hyötyvistä kauppureista: Ainahan kielloilla ja rajoituksilla on ollut edunsaajiakin,
vaikka kaikkein räikein ja raadollisin "sakokratia" haudattiin jo Tiitus Joakhim Nyppylän fyysisen esikuvan myötä.
Teknis-luonteiset artikkelini olen aina kirjoittanut omalla nimelläni.
Pakinoitsija-nimimerkkejä on joitakin, mutta jutut on helppo tunnistaa pakinoiksi.
(Poikkeustapaukset mainitsen tuonnempana). Niitä ei ole julkaistu
"Metsästäjä"- tai "Jahti"-lehdissä, eikä niihin tarjottukaan:
"Tyhjän saa pyytämättäkin"... et cetera! Erääseen pienilevikkiseen
julkaisuun (kirjaimellisesti viina-palkalla) kirjoitetut pari pakinaa, nimimerkillä
"Venerologian Professori Karl von Lues", olivat olleet liiankin aidontuntuisia.
Useimmat lukijat olivat TOSIAAN USKONEET kirja-esittelyn teoksesta: "Miehen Siitinelo
Terweyden ja Kiwulloisuuden Tilassa" olleen kirjoitettu vuonna 1898, ja
viihdemusiikin aikalaista valtavirtausta (ragtime-neekerijazzia) ankarasti kritikoivan
jeremiaadin: "Saatanalliset Säweleet" olleen laadittu vuonna 1913, jolloin
Kuppa-ruukin professori oli jo eläköitynyt Prof. Emeritus. Pakinat, joita luullaan
asiatekstiksi, ovat epäonnistuneita, joten "Prof. Emeritus" nosti rukkaset
naulaan.
Viihteellisten pakinoiden taiteilijanimet eivät tietenkään ole lainattuja
keneltäkään elossaolevalta tai edesmenneeltäkään luonnolliselta henkilöltä.
Vähänpä olet asealan lehtiä lukenut edes silloin, kun niissä vielä luettavaakin oli,
koskapa et ole perehtynyt "Hirvi-Aatamin" aiempaan tuotantoon. Wanhemman
kolleegani kuviakin on julkaistu Ase & Erä:n vihkoissa monia, kuin myös omiani
muutama. Niissä ei ole juurikaan yhdennäköisyyttä. Aatam (= kasteessa saatu nimi
"Maammekirja"-rekisterin mukaan) asuu Harjavallan Vinnarin kylässä. Itse asun
Joensuussa, Rantakylän lähiössä. Useita kertoja olemme tavanneet toisemme, jopa
"face to face", mutta myöskin puhelintapsin päässä ja toisessa. 1 ½ tuntia
lyhyempää aikaa ei yksikään ajatustenvaihto ole muistaakseni kestänyt.
Kirjoitustyyleissämme on tiettyä yhtäläisyyttä, vaikka kumpikaan ei jäljittele
toistaan, koska siihen ei ole tarvetta: Huumorintaju on molemmilla samanlainen.
"Aati" on lähes kirjaimellisesti ammattitappaja, tehtävänään hoitaa pois
kuleksimasta esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneet tai paikkakunnan
saasteisen ilman myrkyttämät hirvieläimet. Kaatotilastoa en ole viime aikoina
tiedustellut, mutta mahtanee lähennellä tuhatta. Reviirimme ovat maantieteellisesti,
kuin myöskin tieteen alalla, loitolla toisistaan. Kumpaakin kiinnostaa oma riistalajinsa:
Itse en ole kuitenkaan VIELÄ päässyt "kliinisten kokeiden" makuun,
väärään historialliseen ajanjaksoon tämänkertaisen inkarnaationi ajaksi syntyneenä.
Vuodelta 1983 tai -84 muistetaan tapaus, jolloin "Metsästäjä"-lehden
pakinoitsija, vitsejäkin veistellyt "Jahtiveikko", sai kenkää
tehtävistään. Syynä ei ollut hänen maailmankatsomuksensa, vaan viimeiseksi jääneen
pakinan lopussa ollut kehoitus: "Siispä nurkumatta passiin!" Melko kesy
sananmuunnos riitti avustussuhteen päättämiseen. Tapaus oli todellinen kouluesimerkki
siitä, kuinka kireäperuukkiset tosikot lehden journalistisesta linjasta päättivät
tuohon aikaan. Jotakin se linja kertoo myös lehden uskollisimman lukijakunnan
huumorintajun vajavuudesta; Ison Kirjan vuorisaarnan ylistämästä "Autuaasta Hengen
Köyhyydestä".
"Jahtiveikko" oli ajoittainen kirjeenvaihtokumppanini, asuva
pääkaupunkiseudulla, siviilivirka ylilääkäri, esitelmöi poikkeuksellisen
kansantajuisesti tieteellistä erikoisalaansa koskevista aiheista mm. radiossa, ja oli ASE
& ERÄ-lehden pioneerikaudella eräs monista "Kalkkivaarin" sivupersoonista.
Kalkkis-pakinoitahan kirjoitti 3 tai 4 henkilöä, joten sarja meni välillä ehkäpä
hieman liiankin skitsofreeniseksi.
2009 MM; PT, alias PeTe, alias PTK, alias P.T.Kekkonen
GOW-jutut paperille?
Morjesta P.T.K. Terveisiä Visingsön saarelta Ruotsinmaalta. Pitäisi palata koti-Suomeen
ja pyssyharrastuksen pariin. Jos vaan mahdollista niin älkää lopettako sivujen
päivitystä, sillä pitäähän meillä jotain muutakin olla kuin A&E:n ja Kaliberin
jo kertaalleen tutut jutut. Olisko mitenkään mahdollista saada GOW:n pakinat yksiin
kansiin esim. valokopioina tilaamalla? Koska en omista itse tietokonetta net. käyttöön
niin maksaisin mielelläni kohtuukorvauksen em. palvelusta.
T: Henri.
Itse
olen kiroillut GOW:n olemassaolon ajan sitä, ettei ulottuvillani ole edes B/W
valokopiokonetta. Kioskeilla kyllä olisi, mutta A4-arkin kopiointi maksaa 2:50 - 3:00 mk,
ja kopiointijälki on lievästi sanoen kamalaa. Tämä vaikeuttaa suuresti juttujen
kuvitustoimintaa. "Titari" joutuu joskus raahaamaan kymmenen kiloakin kirjoja
kotiinsa tai GOW:n toimitukseen skannattaviksi ja manipuloitaviksi, jos yhdenkin
artikkelin aikoo kuvittaa tyydyttävän runsaasti. (Tuorein tapaus oli Schouboe-pistoolin esittelyjuttu). GOW:n sisältöä voisi
tietenkin printata paperille, mutta prosessi on hidas, ja ajasta on vähintään yhtä
ankara pula kuin rahasta.
Tekniikka-puolen siis hoitaa kokonaisuudessaan eri henkilö kuin tekstien tuotannon ja
editoinnin kielellisesti siistiin asuun. (Sisällön muusta "siisteydestä"
jakautuvat mielipiteet vähintään kahtia. Tekniikkapuolen ja mm. latausreseptien osalta
pyrimme täydelliseen virheettömyyteen. Muu sisältö on rentoa
"asevelihuumoria", mutta myöskin henkistä valmennusta odotettavissa oleviin
vihanpäiviin: Joillakin sattuu olemaan tietoa esimerkiksi YK:n siipien suojassa tekeillä
olevasta siviilihenkilöiden yleismaailmallisesta aseriisunta-hankkeesta, jonka kiihkeitä
kannattajia löytyy erityisesti Suomen ulkoministeriöstä: Sen tiloissa on pidetty
ainakin yksi salaperäinen YK:n Yhtyneiden Asevihailijoiden palaveeri, johon julkisella
sanalla ei ollut pääsyä.
Nyt, kun YK:n "ase-pöytäkirjat" ja aselakiuudistuksen 3. vaihe on mainittu
METSÄSTÄJÄ-lehdessä, alkavat sinisilmäisimmätkin hölmöt tajuta, etteivät ainaiset
harrastevapauden aseellista puolustusta tykö tehneet tuomiopäivän saarnamme ole
vitsinvääntöä, mutta eivät myöskään vainoharhaisuuden oireita. Toistan: Joillakin
meistä on Parempi Tieto vihollisten salahankkeista, ja epämiellyttävä taipumus olla
AINA oikeassa, myöskin vastatoimenpiteiden hirmuisista, mutta välttämättömistä
menetelmistä kertoessamme).
On siis mahdotonta ryhtyä ottamaan paperipainoksia ainakaan kaikista GOW-jutuista, joiden
kokonaismäärä on jo tietosanakirjan niteen luokkaa. Suomi-konepistoolin
historiikki on tietämäni mukaan jo editoitu kaksikielisen kirjan käsikirjoitukseksi,
vieläpä kahdessa muodossa: "Siistitty" versio ja "raju" versio,
mutta kustantajan löytyminen on epätodennäköistä. Viime aikoina ei ole ehditty
etsimäänkään, koska "tyhjän saa pyytämättäkin; kowan onnen
ostamattakin". GOW:n aineistosta otetaan pienehkö painos CD-romppuja,
varmuuskopioiksi, ja myytäviksikin asti. Myyntiaika on tosin rajattu kuluvan vuoden
loppuun. (Ks. tilausjärjestelyt Titarin "piäkirjuutuksesta"
18. 09. -00).
2009 MM; PT
Kaksoisluodikon outo käyttäytyminen
Olen myös onnellinen (?) 412 tupla-Valmetin omistaja. Kommentoit aiemmin otsikolla
"Hirveä hirvilatinki" vastaavasta aiheesta. Aloitin oman hirvilatinkini
kehittelyn, tarpeet: Hylsy Sako, luoti Oryx 13 g, nalli CCI Mag. ruuti N560, lataukset 3,2
g - 4,0 g. Ongelma: Paineet, ei mitään tietoa. Aseen piipun pituus (rihlatun osan) 530
mm. Hylsyn vetämä vesi painoi 4,32 g, tilavuus?
Yritin päätellä painetta eri keinoilla, mutta merkit eivät olleet johdonmukaisia.
Nallit eivät liiskaantuneet missään latauksessa erityisen paljon, eräässä
kevyemmässä latauksessa oli nalli jopa enemmän "litussa" kuin isommassa
latauksessa. Supistin hylsyt ja mittasin venymän, suurin venymä oli puoli milliä.
(Eikös hylsyn kovuus ja sulkuväli voi vaikuttaa myös?). En omista mikrometriruuvia (vai
mikä piru se oli.?), joten kannan laajenemista en voinut mitata, sen sijaan suurimman
latauksen jälkeen hylsy tuntui ahdistavan vasaralataussarjan "hylsykuppiin"
laitettaessa. Nallit menivät uudelleen ladattaessa tosi helposti paikalleen, mutta
jälleen epäjohdonmukaisesti: Kovimman latauksen nalli ei ollut löysin. Jälleen hylsyn
kovuus? Osaisitko heittää noin-arviota paineesta ja nopeudesta?
T:PHH
Aseesi
kaliberinkin kun olisit muistanut mainita, niin olisin voinut "delegoida"
Markuksen vilkaisemaan, mitä Brömel QuickLOAD tulostaa "itse asiasta
kuultuna", kun annetut tiedot on syötetty sisään. Merkit (hylsyn tilavuus 4.32 ccm
= sama grammapaino vettä, ja ruutimäärä max. 4.0 g) viittaavat kyllä .30-06:n
suuntaan. Nalli voi olla hieman liian kovakuorinen, jolloin iskurinlyönti työntää
patruunan ylisyvyyteen pesään; hylsyhän on luisuhartiainen. Pesästä hylsy sitten
perääntyy kun sisäänsä kertyy painetta, ja kanta tyssäytyy baskyylin iskupohjaa
vasten, saattaen jopa "terskoittua" hieman ylimittaiseksi. Sulkuvälin välystä
on voinut kasvattaa myös aseen konstruktio. Hae evästä ja virvoketta, jos yleinen
Valmet-tietous kiinnostaa. Sinun aseesi käyttäytymisen selitys on "se tavallinen
tarina", jonka säästän sokeriksi pitkänpuoleisen jutun pohjalle.
Omissa v. -85 suorittamissani 9.3 x 74R- patruunan lataustesteissä olivat havaintona
nallien tyssäytymät eli litistymiset miltei nallipesän läpimittaisiksi yläpiipulla
ammuttaessa. Laipallisten 74R-hylsyjen ylisyvyyteen työntyminen on mahdotonta, eikä
mitattu sulkuvälin välyskään ollut liiallinen; pikemminkin minimin kuin maksimin
tuntumassa. Nallin tyssäymiä ilmeni ruudin N110 vähimmäisannoksella sekä ruudin N340
käyttöannoksilla ladattuja patruunoita ammuttaessa, mutta ei hidaspaloisempia
kivääriruuteja käytettäessä täysilläkään latauksilla. Erinäisten vuosien ajan
olen ilmiön syntymekanismia pohtinut, ja päätynyt syyttämään silloisista
säikähdyksistä ns. "Blish- ilmiötä", johon perustuu Thompson-konepistoolin
ja Autorifle- kivääriprototyyppien toiminta, sekä suomalaisen ns. Lappalaistussarin
pulttilukon osittainen aukikiertyminen ammuttaessa.
Thompson-kp:n ja muutamien kivääriprototyyppien lukossa oli kitkakappale, joka
viivästytti tai ainakin hidasti massasulun aukeamista. Thompson Autoriflessä ja
Lappalaistussarissa oli katkokierteinen "tykkisulku" kuten muutamissa
uudemmissakin luodikoissa, mutta niistä poiketen olivat sulkukorokkeet nousullisia
katkokierteen sektoreita. Laivatykin kierresulustahan merivoimien upseeri (loppuvuosinaan
kommodoori) Blish havaitsi nimeään kantavan paradoksaalisen ilmiön: Lukko pysyi
tiiviisti suljettuna täyspanoksia ammuttaessa, mutta osapanoksilla se kiertyi hieman
aukipäin, ja paukkulaukauksilla saattoi lukko joskus aueta kokonaankin, jos
kierresektorit oli voideltu ylenpalttisesti.
Blish keksi lukkoon aukikiertymisen estävän säpin, ja hänen aloitteestaan annettiin
ukaasi, että tykinlukoista piti puhdistaa enimmät kosmoliinit ennen osapanos- tai
saluuttiammuntaa. (Saluutti = tervehdys- tai kunnialaukaus paukkupanoksella). Ilmiön
hyödyntämistä alettiin pohtia I maailmansodan aikaan, mutta siihen perustuvat aseet
eivät ehtineet sotatoimiin, koska niiden kehittely vaati paljon kokeilutyötä.
Blish-efekti oli niin outo ja tosiaankin paradoksaalinen, ettei sen sovelluttaminen voinut
perustua laskelmiin, vaan yrityksiin ja erehdyksiin, kunnes Thompson-kp:n lukon
kitkakappaleen kaikkien viistopintojen kaltevuuskulmat saatiin optimoiduiksi.
Samanaikaisesti kehiteltiin jopa .30-06 kaliberin pikakivääriä vastaavanlaisella
kitkasululla. Aseprototyyppi tiettävästi jopa toimi, jos patruunat liukastettiin ennen
ammuntaa, mutta se ei ollut kenttäkelpoinen kuten Browning BAR M/1918- pikakivääri,
joka palveli kauan: "Verdunista Vietnamiin". Itselataava jalkaväenkivääri ei
saanut painaa kymmentä kiloa, vaan enintään viisi, joten Autoriflen lukon painoa piti
keventää ja kitkasulun hidastusvaikutusta tehostaa. Siksi päädyttiin
katkokierre-sektorien tapaisilla korokkeilla messinkisen tai pronssisen lukkouurnan muhvin
lukitusuurteisiin kytkeytyvään kiertyvään lukkoon.
Sulku pysyi korkean paineen vaiheessa liikkumattomana. Paineen alentuessa se alkoi
kiertyä auki, ja kytkennän avauduttua lukko lennähti taaksepäin jäännöspaineen
työntäessä hylsyä. Lukon perääntymisnopeus arvioitiin kuitenkin kohtuuttomaksi.
Hylsyt lensivät aseesta jäännöspaineen puhaltamina hengenvaarallisella nopeudella,
riippumatta siitä, oliko ejektori kiinteä tai jousitoiminen, eikä aseessa tarvittu
lainkaan ulosvedintä, paitsi suutaripatruunan poistamiseen. Jos patruunat olivat
hiukankin "patinoituneita" tai likaisia, katkesi hylsy pesään ja seuraava
patruuna työntyi hylsynpätkän sisään, jumittaen aseen niin pahoin, ettei sitä olisi
saatu korjatuksi ampumakuntoon taistelukentällä.
Aseen automaattilatauskin oli lukon keveydestä ja rekyylijousen jämäkkyydestä johtuen
varsin raju. Jos lippaan syöttöjousi oli hieman kuoleutunut, se ei ehtinyt nostaa uutta
patruunaa lippaan huulien korkeudelle. Lukko joko "horaisi tyhjää" tai se
rutisti patruunan piipunperää vasten, työntäen luodin ylisyvälle hylsyyn ja
vääntäen hylsynkaulan kieroon. Päädyttiin toteamaan, ettei .30-06 kaliberin
itselataajakivääri voi olla samanaikaisesti rakenteeltaan yksinkertainen ja silti
kenttäkelpoinen. Lopulliseksi ratkaisuksi osoittautui kaasumäntätoiminen
Garand-kivääri, jonka rakenneratkaisuja on periytynyt modernin Ruger Mini-14:nkin
mekanismiin.
Lappalaistussari oli pulttilukkoinen vapaakivääri, eikä siis Suomen
alkuperäisväestön etniseen puhdistukseen suunniteltu automaattiase. Lukkorakenteen ja
tukin varsin tarkoituksenmukaisen muotoilun isä oli opettaja Otto Lappalainen. Kun hän
suunnitteli mekanismia 1920-luvun lopulla, latailtiin 7.62 x 53R- patruunoita vielä
sekalaisiin hylsyihin, joiden kantalaippojen paksuus oli vaihtelevainen. Lappalaisen
mielessä oli myös idea patruunasta, jonka sulkuväli muodostuisi hylsyn olkakartion ja
pohjan väliin, eikä suinkaan hylsylaipan etureunan ja pohjan väliin. Lukon 2 x 5
sulkukoroketta olivat siksi hieman viistossa asennossa, ikäänkuin katkokierteen
sektorit. Kierteen nousu oli samaa luokkaa kuin ruuvipenkin kiristysruuvissa.
Lukko kiertyi suljettaessa lähes 1/4 kierteennousun verran eteenpäin, puristaen hylsyn
olkakartion kiinni patruunapesän kartio-osaan, jolloin sulkuväli muodostui
välyksettömäksi. Vaikka hylsy olisikin tehdas-uusi tai "normalisoitu",
jolloin sen olkakartio ei ulottunut pesän kartioon, voitaisiin sulkuväli
"nollata" painamalla lukon avauskampea vieläkin alemmaksi, kunnes kantalaippa
puristuisi piipunperän ja lukon iskupohjan väliin. Avauskammen liikevara alaspäin oli
riittävä eliminoimaan sulkuvälin välyksen, vaikka hylsylaipan paksuus olikin joskus
alle normimittojen minimin.
Niinkin voitiin pakottaa patruuna tarkoin samansuuntaiseksi patruunapesän ja piipunreiän
kanssa. Keksintö oli oivallinen ampumatarkkuuden kannalta katsoen aikana, jolloin
hylsyjen mitoitus oli hieman vaihtelevainen: Käytössä oli venäläisiä
sotasaalishylsyjä Kapinan ajoilta, Kynoch-hylsyjä, DWM-hylsyjä, kotimaisia SAT-hylsyjä
ja jo VPT:nkin valmistamia hylsyjä; kuperakantaisia tai jo tasapohjaisia. Otto
Lappalaisen keksintö ei ollut kuitenkaan aivan loppuun saakka harkittu: Blish-effekti oli
hänelle ehkä tuntematon ilmiö, mutta tuli tutuksi, kuten muillekin
"tussareiden" käyttäjille.
Etenkin mietoja latinkeja ammuttaessa heilahti lukon avauskampi ylöspäin tottumattomia
säikäyttävällä tavalla, ja heikkorakenteisimmat hylsyt venyivät nopeasti
ylipitkiksi, saattaen joskus jopa katketakin pesään. Onneksi oli kiilalukkoisten
tussareiden (= tarkkuuskiväärien) käyttäjien tavanomainen kikkaskonsti, hylsyjen
liukastaminen ohuella talikerroksella, vielä yleisesti muistissa. Täysitehoisia
sotilaspatruunoita ammuttaessa oli lukon aukikiertymis-taipumus vähäisempi ja
eliminoitavissa lähes täysin, kun sulkukorokkeet ja niiden vastinpinnat aseen
lukkouurnassa puhdistettiin kuiviksi kaikesta öljystä ja rasvasta. Tiettävästi
milloinkaan ei lukko sentään kiertynyt täysin auki ja lentänyt päin ampujan otsikkoa,
mutta avauskammen hypähdys säikäytti tottumatonta ampujaa jopa laukaisukauhua
tuottavalla tavalla.
Lappalaistussareiden tuotanto jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Sako Oy valmisti niitä 50 kpl
vuosina 1930 - 32 ja jo aiemmin kokosi armeijan Asevarikko I viiden aseen
koetuotantosarjan, joita kokeiltaessa havaittiin tussarien lyhentävän drastisesti
hylsyjen elinikää, jos sulkukorokkeet oli rasvattu. Blish-effektin
avainsana on "voitelu", ja ilmiön selitys on yksinkertainen: Kun kahta
toisiinsa vasten nojaavaa sileää metallipintaa puristetaan riittävän voimakkaasti
vastakkain, niitä ei saada liukumaan toisiinsa nähden, vaikka kitkapinnat olisi
liukastettukin, ja lepokitka on tunnetusti moninverroin suurempi kuin liikekitka.
Metallipintojen adheesio lähestulkoon "kylmähitsaa" ne kiinni toisiinsa kun
liukaste pakenee metallin kiderakenteen sisään tai pursuu pois kitkapintojen välistä.
Puristuksen on oltava voimakas ja luonteeltaan iskevä. Kun puristus heikkenee, nousee
liukaste esiin metallikiteiden saumoista tai huokosista ja alkaa voidella kitkapintoja,
jotka pääsevät liukumaan toisiinsa nähden. Parhaiten tämä ilmiö saadaan esiin, jos
toinen kitkapinnoista on jotain huokoista metallia, jolla on laakerointiominaisuuksia.
Valettu messinki tai pronssi ovat soveliaita tarkoitukseen, jos vaaditaan myös mekaanista
lujuutta, mutta Thompson-konepistoolien kytkinkappaleita valmistettiin myös adusoidusta
valuraudasta tai sintratusta raudasta, kunnes ne havaittiin tarpeettomiksi.
Vastakkainen kitkapinta voi olla sileäksi hiottua terästä. Lappalaistussarissa oli
teräs terästä vasten, joten Blish-effekti jäi osittaiseksi. Jos lukkouurna olisi
valettu messingistä, olisi kenties jokainen laukaus kiertänyt lukon täysin auki ja
heittänyt sen ampujan poskeen, mikäli lukon pidätinsalpa olisi pettänyt.
Edellytyksenä sulun räväkälle aukeamiselle olisi ollut tietenkin kitkapintojen
liukastaminen. Tässäpä tuli taas tympivä annos riihikuivaa teknistä
triviaalitietoutta, jota kuitenkaan tuskin löytyy nykyisistä kirjoista taikka kansista.
Mutta miten tämä liittyy tupla-Valmetin sulkuväliongelmiin?
Tarkastellaanpa aseen piippuparin sulkukiskojen kitkapintoja: Ne eivät ole piippujen
suuntaiset! Sulkuluisti liikkuu myös piippuparin pituussuuntaan, mutta kitkapinnat ovat
kaltevat: Niiden "päästöllä" kompensoidaan pintojen kulumista ja kiilataan
sulku tiiviisti kiinni aseen lataamisen jälkeen. Ilman aseen välitöntä läsnäoloa en
pysty mittaamaan kaltevuuden astemäärää, mutta silmämäärin valokuvasta arvioiden se
on vähintään viisi ja ehkä jopa seitsemän astetta. Periaatteessa pitäisi
sulkuluistin "avaimen" (tehdas-nomenklatuurin mukaan "sulkijan vivun")
ehkäistä luistin eli "sulkijan" perääntyminen mekaanisesti, mutta
käytännössä pitelee luistia etuasemassaan pelkkä jousivoima, ennenkuin sulkukiskojen
kulumisvara on käytetty lähes loppuun.
Ammuttaessa joitain latausyhdistelmiä (ei lähimainkaan kaikkia) ylemmästä
luotipiipusta, uudella tai erittäin vähän käytetyllä aseella, jonka sulun kitkapinnat
on voideltu, saattaa sulku hieman raottua Blish-effektin seuraamuksena.
Haulikonpatruunoita tai täysitehoisia luotipatruunoitakaan ammuttaessa ei sulkijan
osittaista, hetkellistä aukikiilautumista ilmene, koska rekyyli työntää jousivoiman
apuna sulkijaa kiinnipäin, mutta joidenkin latausyhdistelmien huippupaineen vaihe osuu
hankalaan kohtaan. Miedoilla kevytlatingeilla ammuttaessa syntyy Blish-vaikutus
tehostetummin, koska paine on alhainen ja rekyyli erittäin mieto. Laivatykkien lukotkin
pyörivät aukipäin vain osapanoksia tai paukkulaukauksia ammuttaessa, mutta ne pysyivät
visusti kiinni täyspanoksia jyräyteltäessä.
Ilmiö lienee ollut tuttu Valmet/Tourulan konstruktööreille jo 1960-luvulla, koskapa
luotipiippu palautettiin 70-luvun haulikkorihla-malleissa ja niiden seuraajissa
haulipiipun alle, oltuaan vuosien 1955 - 65 malleissa yläpiippuna. Niitä aiemmassa
"Haulikkoluodikko M 1950:ssä" se oli ollut alapiippuna. Valmet 412 on
edeltäjiensä tavoin (alkaen jo Remington Model 1932:sta, välivaiheen Damon Petrik
kautta) suunniteltu alkuaan haulikoksi. Sulkupintojen kaltevuus on säädetty haulikon
sisäballistiikan mukaisesti.
Jos ase olisi suunniteltu alkuaankin kaksoisluodikoksi, kirjattaisiin kitkapintojen
päästökulma minuutteina, eikä asteina. Blish-ilmiöstä taittoladattavassa aseessa on
aiempi havainto haulikkorihlasta Savage 24 V jo 1970-luvun alkupuolelta, jolloin muuan
työkaveri toi tutkittavakseni kyseisenmallisen aseen. Normaalisti oli aikalaisissa 24
V-malleissa pienoiskivääri-kaliberinen tai .22 WMR-kaliberin luotipiippu ylempänä ja
haulipiippu alempana, mutta kyseisen yksilön yläpiipun kaliberi oli jo .222 Remington.
Kohtalotoveri kertoi pelkäävänsä ampua kevytluotisia (50 grs) patruunoita, koska ase
retkahti aina auki laukauksen jälkeen, venyttäen myöskin hylsyt
jälleenlatauskelvottomiksi. Raskasluotisia (55 grs) patruunoita ammuttaessa ei sulun
avautumisia ilmennyt, eikä myöskään ammuttaessa haulipiipulla. Mitään muuta vikaa en
voinut havaita sulkumekanismista, kuin ylenpalttisen rasvaisuuden: Tehtaan varastorasvoja
ei oltu poistettu baskyylin sisältä. Koska aseen tarkastus tapahtui silloisella
työpaikallani, oli käytettävissä suuri kaukalo Varsol-raskasbensiiniä ja kuuden
ilmakehän paineilmaverkosto.
Liottelin aseen baskyylia ja piippuparin peräpäätä muutaman tunnin ajan Varsolissa,
käyden aina tupakkitauon aikana kääntelemässä aseenosia. Lopuksi puhaltelin ne
kuiviksi paineilmalla, ja neuvoin aseen omistajaa välttämään kytkinkappaleen ja
piippuparin alapuolisen sulkupykälän voitelua. Yksinkertainen pikahoito tehosi: Ase ei
enää aukeillut minkäänlaista luotipatruunaa ammuttaessa, ja hylsytkin saattoi
jälleenladata vasarasarjalla. Hylsynhartiat eivät enää siirtyneet millitolkulla
eteenpäin, eivätkä kannat vääntyneet vinoiksi. Samanlainen hoito riittänee
ensiavuksi myös Valmet 412:n tapauksessa, eli öljyt ja rasvat pois sulun kitkapinnoilta:
Luonnollinen kuluminen hoitaa loput ajan ja käytön myötä.
Jos ase olisi omani, nopeuttaisin tietenkin "sisäänajoa" sivelemällä pienen
määrän hiomatahnaa kitkapintojen väliin ja nitkuttelemalla "sulkijan vipua"
auki-kiinni muutamia satoja kertoja. Aseen sulku olisi tällä keinolla sovitettavissa
yksilöllisesti, käytettäväksi siinä olevan piippuparin kanssa. Muiden piippuparien
sopivuudesta en paljoja piittaisi. Tämä on tosin harmajaa teoriaa: Laillisen
omistusaseen hankin vasta sitten kun "asepolitiikka" on normalisoitunut
esi-bobrikoviaaniseen tilaan, jolloin mitään aselupia ei enää tarvita. Eikä
omistusase taatusti olisi kaksoisluodikko tai haulikkorihlakaan.
Näkökyvyn verkalleen hämärtyessä olisi johdonmukainen asevalinta diskonnektorilla
varustettu pumppu-taisteluhaulikko "väkipyssy-suuhisella" eli
"sorsannokalla", joka vähentää hirvihaulilatingin pystyhajontaa, mutta panee
hauliryöpyn lakaisemaan koko kadun leveydeltä. Lähilaukauksia varten voi sorsannokkaa
tietenkin kääntää 90 astetta, jolloin sivuhajonta on vähäinen, mutta pilkkataulu
seulana päästä varpaisiin. "Duckbilly Choke/ Spreader" ehti osallistua
Vietnamin sotaan, mutta jostain syystä siitä ei ole tehty edes esittelyitä,
puhumattakaan valmistuksesta siviilimyyntiin. Ja "Back Upiksi" TIETENKIN
Pistoljet Makarova: Aina mukana, paitsi ei ehkä saunassa. Mutta tokkopa aseita
tarvitsisikaan kantaa Suomessa, jossa olisi ehkä kolme miljoonaa puhtaanvalkoista
asukasta - käsitteen antropoloogisessa ja maailmankatsomuksellisessa merkityksessä.
Tämmöisiä olivat jorinat, tietokoneen laskelmia odoteltaessa.Joutuivatpa tähän
lähtöön myöskin QuickLOADin tulostukset annetuilla tiedoilla, ja olettamuksella, että
kaliberi on .30-06. Paineenmerkkien selitys onkin proosallinen: YLILATAUS! Lähetä ankara
reklamaatio reseptin kirjoittajalle, jos ohjeet ovat luotikohtaisia. 4.0 grammaa ruutia
N560 kehittää paineita 4500 ilmakehän verran. Jokunen jyvä jää silti palamatta.
Kohtuullisempi määrä vaikkapa N550:tä antaisi saman nopeuden huomattavasti
pienemmällä annoksella ja tehdaspatruunan normien mukaisella paineella. Koko latinki
palaisi piippuvaiheessa. Koska olet kuitenkin jo ehtinyt hankkia ruutia N560, josta ei saa
aikaiseksi edes kunnon pommia, joudut nyt polttamaan sen Valmetissasi, enemmän tai
vähemmän huonolla hyötysuhteella. Seuraavana muutamia laskennallisia, 200 grs
Oryx-luodille spesifisiä arvoja ruudilla N560 :
Absoluuttinen minimilataus (ehkä liiankin vähän): 3.20 grammaa. Paine 2220 baria.
Lähtönopeus: 664 m/s. Ruudista palaa piippuvaiheessa 86.0 % eli suuliekki on komea - ja
ääntä piisaa, vaikk'ei niinkään voimaa. Lähtöenergia: 2866 Joulea.
Hirvikin tosin keikahtaisi hyvin osuvalla kaksoislaukauksella. Esimerkiksi 2 - 3 nopeaa
peräkkäistä laukausta 7.62 x 39 mm aseella hengenpaikkaan, sydämen tienoille,
kärjistään hieman viistotuilla vakiopatruunan luodeilla, tehoaa paremmin kuin
yksittäinen huonommin sijoitettu osuma vaikkapa .458 Win. Magnumilla. Useammasta kuin
kolmesta osumasta ei enää koidu osumavaikutusta eksponentiaalisesti lisäävää
hyötyä, ellei niitä ammuta sarjatulella lähes rekyylittömällä aseella, kuten
kone-pienoiskiväärillä. Kahden sekunnin aikana osuneet laukaukset tehoavat! Voere
American 180:n tapauksessa se merkitsisi 45 - 50 osumaa, parhaassa tapauksessa kaikki
sisään samasta reiästä, jonka sijainnilla on toki tietysti merkitystä.
3.60 grammaa ruutia N560 kehittää 3163 barin eli ilmakehän paineen, ja nopeutta 754
metriä sekunnissa. Latingista palaa 92.6 % piipussa ja loput ulkopuolella. E0: 3695
Joulea.
Suositeltava maksimiannos on 3.85 grammaa ruutia N560. Painetta kehittyy 3952 ilmakehää
ja nopeutta 812 m/s. Ruudista palaa 95.8 % piippuvaiheessa. EO: 4286 Joulea, eli taatusti
riittävä hirven ja LUPAhirvenkin tappotöihin, joissa tarkkuusvaatimus on 150 mm kasa/
100 m/ 4 laukausta, molemmilla piipuilla ampuen. Urakkanasi on nyt etsiä paras käynti
3.70 - 3.80 gramman "haarukasta" harjoitusammuntoihin.
Havaitsemasi painemerkkien epäjohdonmukaisuus aiheutuu siitä arkisesta syystä, että
kaksoisluodikko on tavallaan kaksi eri asetta yhteisessä lukkokopassa: Piipunreikien ja
patruunapesien pienet yksilöllisyydet aiheuttavat paineen ja luotinopeuden kehittymisen
piippukohtaisesti, eikä vain asekohtaisesti. Yhä vieläkin jää askarruttamaan ruudin
annostusohjeiden mysteerio: Mistähän louhitusta solasta ne lienevät lähtöisin?
Aseräjähdyksen riski ei vielä ole lähellä, mutta hylsyjen kestoikä on lyhyt, ja
sehän on tehtaanpatruunoiden kauppureille mieluista. Niin myös lähes puolen gramman
turha annos ruutia per jysäys, joka sekin kaventaa tehdas- ja kotilatinkien hintojen
eroa.
1809 MM; PT
PS. QuickLOADin vaatimuksia: Piipunpituudet on ilmoitettava AINA
piipunsuusta iskupohjaan, patruunapesän pituus MUKAANluettuna. Hylsyn vesitilavuus eli
gramma- tai grainipaino on ilmoitettava sen vesimäärän painona, joka täyttää hylsyn
SUUN tasalle, eikä vain ruutitilan täyttävää vesimäärää. Grammapaino kylmää
vettä = hylsyn tilavuus kuutiosenttimetreinä. Veden grainipainon voi syöttää
QuickLOADiin sinällään. Aseen kaliberi on ilmoitettava AINA. Kun nämä tiedot ovat
käytettävissä, eivät tulostukset ole enää "noin-arvoja", vaan useinkin
lähes nappiin osuvia lukemia, varsin vähäisin asekohtaisin vaihteluin. PT
PPS. "Mikrometriruuvi" on erään mekaanisen tarkkuusmittauslaitteen
alkuperäinen ja oikeellinen nimitys. Nykyään se lyhennetään useimmiten muotoon
"mikrometri", ja millimetrin tuhannesosa eli mikrometri muotoon
"mikrooni". Mikrometriruuvin asteikko on jaettu yleensä 1/100 mm:n askeliin.
Samaan tarkkuuteen päästään nykyään jo mittakellolla tai digitaalinäytöllä
varustetulla työntötulkilla eli "mauserilla" mitattaessakin.
PT
PPC:n teerilatingit ja
"puolivillikissat"
Kävin GOW:in kotisivuilla ja siellä kaveri kyseli teerilatinkeja PPC:hen. Itse olen
saanut Hornadyn 80 gr FMJ:n käymään omassa PPC:säni kohtalaisen hyvin. (Kehittely
kesken koska ko. luoti on Suomesta loppunut). Voit antaa kaverille sähköpostiosoitteeni,
niin annan tiedot komponenteista.
PS. Olisiko toimituksella mielenkiintoa/aikaa/tietoa tehdä juttua Suomessa kehitetyistä
7.62 x 53R muunnoksista esim: 6.3 x 53R, 7 x 53R, 8.2 x 53R ja 9.3 x 53R? Itseäni
kiinnostaisivat lähinnä jälleenlataukseen liittyvät asiat.
Hyvää syksynjatkoa: Jarkko.
80-graininen kokovaippaluoti vaikuttaa soveliaalta 6 mm PPC:hen. Jenkki-luotien saatavuus
kuitenkin takkuilee, dollarin kurssin noustua jo yli 7 markan. En pysty välittämään
latausreseptejäsi teeripatruunatiedon kysyjälle, koska yhteyteni webbiin hoituvat
monimutkaisin järjestelyin, joiden menettelytavan olen jo usein selostanut. Olen lisäksi
"jyrännyt" kysymyksen, vastauksen ja kyselijän e-mailiosoitteen pois
kirjoituskoneeni työtilasta ja muististakin. Läheskään kaikilla visitooreilla ei edes
ole omaa s-postiosoitetta.
Latausreseptien kaltainen yleiskiinnostava informaatio kuuluu kaikille, GOW:n
välityksellä, vaikka kaliberi 6 mm PPC USA tuskin runsastuu Suomessa kovin yleiseksi,
etenkin kun kilpailijakseen on tullut monipuolisempi 6 mm B.R. NORMA. Sähköttelepä siis
reseptit meille, niin syötetään yleiseen jakeluun. Pikkuiset kirjoitusvirheet
tekstissä eivät haittaa: Oikoluvussa ne korjataan rutiiniluonteisesti. Harvinaista
herkkua ovatkin ne viestit, joihin ei ole häädytty kajoamaan: Netti ja e-mail ovat
rappeuttaneet kirjoitustaidon? Teknisten numerotietojen tulee kuitenkin olla oikeellisia.
Tiedot testiaseen piipunpituudesta ja hylsyn tilavuudesta auttavat arvioimaan mm.
lähtönopeuksia ja pesäpaineita hyvinkin tarkalleen QuickLOAD-ohjelmalla. Tieto
rihlannoususta on hyödyksi, arvioitaessa luodin vakautuvuutta lennossa.
PS. Nimitys "puolivillikissa" tarkoittaa patruunaa, joka on maailmalla
jokseenkin tuntematon erikoisvariaatio jostain yleisestä patruunasta, mutta kuitenkin
tehdasladattu. Varsinaisia "villikissojakin" on 7.62 x 53R-hylsyistä muovailtu.
Jossain Savon suunnalla ja pohjoisempanakin oli (on?) varsin yleisesti hirvijahtiin
käytetty villikissapatruuna 5.7 x 53R. Huomattakoon, että hirvi ja LUPAhirvi ovat sama
eläinlaji, mutta ensinmainittujen kaatoon sopivat a-tarvikkeet valikoidaan kokemuksen
kautta, kun taas lupahirvi-patruunan ominaisuudet on säädetty Ruotsin
lainsäädäntöön perustuvalla metsästysasetuksella.
5.7 x 57R-patruunat ladataan tarkoitukseensa yleensä 3.2 grammaa painavalla
kokovaippaluodilla, jonka lähtönopeus on hirmuinen, jotain .17 Remingtonin tai kevyellä
luodilla tulpitetun .220 Swiftin luokkaa. Kohtuulliselta (alle 50 metrin) etäisyydeltä
"kainalokuoppaan" tai vaaksan verran parran yläpuolelle kaulaan osuman saanut
metsäsonni kuolee kuin salamaniskusta. Sama ilmiö oli havaittu myös USA:ssa,
ammuttaessa peuroja .17 kaliberin aseilla asianmukaisilla luodeilla, jotka sorvattiin
umpimessingistä tai -kuparista.
Seitsentoistikoita villikissoja kehiteltiin ainakin parin vuosikymmenen ajan, ennenkuin
.17 Remington omaksuttiin tehdaslataukseen. Ainoa yleisesti myytävä .17 kaliberin luoti
on nykyään reikäpäinen ja suhteellisen heikkorakenteinen; sopiva vahinkoeläinjahtiin,
mutta ei hirvieläinten metsästykseen. Sorvilla on edelleenkin kyhäistävä kunnon
peuraluodit Jenkeissäkin .17 Rem:iin ja saman kaliberiluokan villikissoihin.
Ainoa kansainvälisesti tunnettu suomalainen puolivillikissa on 6.3 x 53R Finnish;
tunnettuna Frank C. Barnesin teoksen "Cartridges Of The World" välityksellä.
Siinä tosin ei ole tehty tykö patruunan historiikkia, ammuspainoja, latauksia tai
ballistisia ominaisuuksia. Tarkkaa tietoa sen syntymävuodesta ei ole kotimaisissakaan
lähteissä. Ehkäpä jatkosodan aikaan tai pian sen jälkeen. Luodin läpimitta on sama
kuin .25-20 tai .25-35 kaliberin patruunoissa. Ammuspainot ovat 4.5 - 6.0 grammaa
VihtaVuoren uuden lontoonkielisen latauskäsikirjan mukaan. Patruunan syntymän aikoihin
oli metsästäminen sotilaskiväärillä ylimalkaan kiellettyä ja hirvijahtiin vaadittiin
vähintään (tai käytännössä yli) 8 mm kaliberi.
10.75 mm Berdan ei ollut mitenkään epätavallinen hirvipatruuna, ennenkuin
"sakokratia" tuli metsästyslainsäädännön kuvioihin vuodesta 1962. Äskeinen
sivistyssana tarkoittaa yhden firman ylivertaista vaikutusvaltaa lainsäätäjään, sekä
pyrkimystä kaiken metsästystä ja aseita koskevan valistustoiminnan monopolisointiin,
palvelemaan yhden firman tai muutamien kotimaisten yritysten kaupallisia etuja. Tämä
menettely oli mahdollinen aikana, jolloin yksi ainoa kalkkivaari pystyi itsevaltaisesti
sanelemaan metsästyslainsäädännön koko sisällön. Koska asiantuntemusta
ballistiikasta oli kertynyt vain omakohtaisen metsästyskokemuksen kautta, piti neuvoja
tietenkin kysyä joiltakin aikalaisilta asiantuntijoilta. Riihimäki on tunnetusti
lähempänä pääkaupunkia kuin vaikkapa Lapua, ja neuvonta-palaveerien istuntopaikkoja
olivat ravintoloiden kabinetit.
6.3 x 53R Finnish jäi pelkän lintuluodikon asemaan silloinkin kun hirvipatruunan
vaatimukset muutettiin 8 mm:n minimikaliberista 250 kpm:n/ 25 m energiavaatimukseksi,
luodin minimipainon ollessa 10 grammaa. Vaatimukset täyttävä luoti ei olisi vakautunut
aseiden rihlauksessa. Kun Ruotsissa kehitettiin sikäläiseen 6.5 x 55 mm patruunaan
"hirvikelpoinen" luoti, korotettiin Suomessa vähimmäisenergian vaatimus 3000
Jouleen/ 25 m, etteivät Ruotsin Mausereista "sporterisoidut" huokeat aseet
pääsisi Suomeen, muodostamaan markkinahäiriötä. Elettiin vuotta 1969: Hirvikanta oli
elpynyt Suomessa jo niin suureksi, että hirvikiväärien myynnin osuus kaupallisten
eduntavoittelijoiden liikevaihdosta alkoi olla merkittävä, ja lainsäädännöllistä
markkinaohjailua kielloilla ja pakotteilla tarvittiin entistäkin kipeämmin. Se saatiin,
kun sitä tilattiin oikealta henkilöltä.
Latausreseptejä 6.3 x 53R:lle löytyy yhä muunmuassa VV:n manuaalista, vaikka useimmat
aseet lienee jo entisöity takaisin kaliberiin 7.62 x 53R. Luotien saatavuudesta ei ole
tietoa, mutta ruudin enimmäismäärät ovat seuraavanlaiset: 4.5 gramman
Sako-kokovaippaluodille 1.65 grammaa N110:tä. Nopeutta luvataan 895 m/s. 5.4 g
Sako-lyijykärkiluodille 2.61 g ruutia N140. Nopeus 915 m/s. 6.0 g Sako-lyijykärki: 2.38
grammaa N140:tä. Nopeus 900 m/s. Latausresepteillä on vain akateemista merkitystä,
koska tämän kaliberin, kuten muidenkin suomalaisten puolivillikissojen
latausvälineistön saatavuus on epätodennäköistä.
Sako Oy lopetti jo kauan sitten laadukkaiden vasaralataussarjojensa tuotannon, jonka
alasajon Virallinen Selitys kuului: "Ei kannata!" Tosiasiallisesti kai haluttiin
vaikeuttaa patruunoiden kotilatauksen harrastusta, kuten tehdaspatruunoiden lataamon
intresseihin kuuluukin. Seuraava villikissa 7 x 53R ei esiinny saatavillani olevissa
painetuissa lähteissä kuin ohivilahtavana mainintana, että sellainen on ollut joskus
olemassa.
7 x 54 mm Finnish on ladattu 6.5 x 55 mm Mauserin hylsyyn, joiden tuotantovälineistö ja
kai ylijäämä-hylsyaihioitakin oli jäänyt Lapualle muistoiksi välirauhan aikaisesta
patruunatuotannosta Ruotsin armeijalle. Patruunaa latasi sittemmin myös Sako Oy, joten
voidaan puhua jo tehdaspatruunasta, eikä edes puolivillikissasta. Se kehiteltiin
ilmeisesti piipultaan loppuunsyöpyneiden ja seuraavaan kaliberikokoon porattujen sekä
rihlattujen Ruotsin Mausereiden ja ehkä myös 6.5 x 50 mm Arisaka-kiväärien rehuksi.
Samaan tapaan voitiin väljennysporata ja uudelleenrihlata myös 7.62 mm Mosin-Nagant
-patruunalle pesitettyjä, turmeltuneita tai jo tehtaan jäljiltä horoja piipunputkia
käyttökelpoisiksi ja laillisiksi hirvikivääreiksi, kalibereihin 8.2 mm tai 9.3 mm x
53R.
Samalla saatiin sotarintamilta tai ehkä jo Punakapinan hurmekentiltä besorgatut aseet
"luvitetuiksi". Valtion omaisuuttahan ne olisivat oikeastaan olleet, mutta 2.
maailmansodan jälkeen oli valtiolla varikoissaan riesaksi asti piipuiltaan
hyväkuntoisiakin 7.62 x 53R-kaliberisia pulttilukkokiväärejä, joten piipuiltaan
epäkurantteja aseita ei enää kaivattu joukon jatkoksi, tuottamaan pelkkiä
lisäkustannuksia. Asesepille ja tehtaillekin myönnettiin oikeus "koota
varaosista" metsästysaseita, ja varustaa ne omilla tavaramerkeillään sekä uusilla
sarjanumeroilla.
Monet aseet porattiin myös 12.0 x 75R-kaliberisiksi pienoishaulikoiksi, joihin Lapuan
Patruunatehdas valmisti messinkisiä kestohylsyjä. Oravannahka oli sotien jälkeen
arvossaan, ja pienoishaulikko oli hyvinkin näppärä oravapyssy aikana, jolloin
piekkarinpatruunoista oli pulaa, ennenkuin niiden kotimainen tuotanto käynnistyi. Aiemmin
oli piekkarinpatruunoita tuotu Saksasta, jonka lataamot olivat kuitenkin sodan
päätyttyä vihollisten hallussa ja seisoivat. Tuontia länsimaista taas haittasi
valuuttapula: Vientikauppa länteen oli ollut pysähdyksissä vuodesta 1941. Aiemman
parhaan kauppakumppanin, Englannin, kanssa oli oltu muodollisessakin sotatilassa 06. 12.
1941 alkaen, ja käytännössä myös USA kävi sotaa Suomea vastaan, varustamalla
Vuosisataista Vihollistamme Murmanskin ja Arhangelskin saattueiden tuomilla aseilla sekä
tarvikkeilla. (Toistakin vihollistamme, Englantia, avustettiin USA:sta käsin). Eipä
ihme, että taalat ja punnat olivat jatkosodan päätyttyä lopussa Suomesta.
Kenties yleisin puolivillikissa oli 8.2 x 53R. Se täytti 0.23 mm:n marginaalin kera
hirvipatruunan kaliberivaatimuksen. Tehdaspatruunoita latasi Lapuan lisäksi myös Sako
Oy, hankittuaan kiväärinhylsyjen tuotantolinjan. Aseita porattiin ja rihlattiin
pelkästään A. Viitasen asepajalla yli tuhat kappaletta väljyyteen 8.2 x 53R, sekä
tietenkin VKT:n/ Valmetin Tourulan tehtaan ja Sakon toimesta. Ballistiikaltaan vastaa 8.2
mm Finnish- patruuna saksalaista 7.9 x 57 mm JS- (Mauser-) patruunaa. Luotien läpimitat
ovat samat. Suomessa ilmoitettiin luodin läpimitan likiarvo sen osoittamiseksi, että ase
oli laillinen hirvenpyydys. (Asetus vaati muistaakseni "yli 8 mm väljyyden").
Saksassa ilmoitettiin aseen porauskaliberin likiarvo 7.9 mm, tarkka nimellisarvo 7.92 mm
tai ylimalkaisempi porausmitta 8 mm. Kaliberilukeman perässä esiintyvä kirjain I tai J
tarkoitti matalarihlaista asetta, jonka luodin läpimitta oli 8.15 mm. Syvärihlaisen
aseen kaliberimerkinnän perässä oli leima IS tai JS. Luodin läpimitta oli tällöin
8.32 mm. Hoikempia luoteja voitiin ampua syvärihlaisella aseella, mutta S-luotien
ampuminen matalarihlaisella aseella johti usein räjähdykseen, ja ainakin piipunputken
pikaiseen vaipoittumiseen. Suomalainen kaliberin merkintätapa on yksiselitteisempi ja
käytännöllisempi.
Ballististen ominaisuuksien ohella myös ruudin annostelureseptit ovat käytännöllisesti
katsoen samat 7.9 x 57 mm JS- ja 8.2 x 53R- kaliberien patruunoille. VihtaVuoren
"Reloading Manual", painettu tammikuussa 2000, mainitsee vain kaksi
enimmäisannosta ruudille N140. Toinen on 3.28 grammaa kokovaippaisen 8.2-grammaisen Sakon
lintuluodin kera. Lähtönopeutta luvassa 900 m/s. Toinen resepti on 13-grammaiselle Sakon
lyijykärkiluodille: Tasan 3.0 grammaa N140:tä. Nimellinen lähtönopeus 770 m/s.
Testipiipun pituus on ollut 610 mm ja sen rihlannousu 9½ tuumaa, eli piippu vakauttaa
kaikki 8.32 mm läpimittaiset Mauser-kiväärin luodit, ja tavanomaisin varotoimin voidaan
soveltaa 8 x 57 mm JS- patruunan reseptuuria ruutien annosteluun. "Reloading
Manualista" niitä löytyy seuraavalta aukeamalta (sivut 220 - 01) muutamille
jenkkiluodeille, mukaanlukien myös aloitusannosten suositukset.
Todellinen patruunakummajainen on ollut 9.0 x 53R, jonka luodin läpimitta oli muutamia
sadasosamillejä yli nimellismitan. Aseiden valmistajasta ei ole tietoa, mutta ne on
ilmeisimmin rihlattu samalla kalustolla kuin Suomi-konepistoolien piiput, joten
epäilynalaisia ovat Tikkakoski Oy, tai piippujen valmistaja Mikro Oy (aiempi Joonas
Mataraisen asepaja). Aseita on piiputettu tai uudelleenporattu ehkä jo ennen sotia.
Jatkosodan aikana (v:sta 1942) ja sotien jälkeen, ehkä 70-luvulle saakka latasi
patruunoita aseliike Urheiluase Oy eli käytännössä firman edesmennyt omistaja, Matti
Tähtinen, käsityönä. Aseliikkeellä oli lataamolupa. Sopivankokoisia luoteja
valmistettiin Saksassa. Niiden läpimitta oli .357 tuumaa, joten myös länsimaiset
.358-kaliberiset luodit olivat käyttökelpoisia.
Varsinaisia tehtaita ei kiinnostanut patruunatuotanto harvinaisiin aseyksilöihin, mutta
Maa- ja metsätalousministeriön myöntämä poikkeuslupa mahdollisti käsinladatun
patruunan käytön hirvijahtiin vielä silloinkin, kun hirvenmetsästys-asetukseen oli
lisätty sakokraattinen vaatimus: "Patruunan on oltava tehdasladattu".
Poikkeuslupa myönnettiin maan tavan mukaan "Hyvä Veli"-periaatteella; olihan
MMM:n yli-jahtivouti ("Tiitus J. Nyppylän" fyysinen esikuva) usein nähty
vieras Urheiluase Oy:n myymälässä.
9.3 x 53R Finnish on edellisestä poiketen "puolivillikissa" eli
"tehdas-villikissa", jota Sako Oy lataa tiettävästi yhä, kuten myös Lapua Oy
8.2 x 53R:ää. (Täsmällisiä ajantasaisia tietoja ei ole saatavina kummankaan lataamon
tuotevalikoimista). Sakon 9.3 mm 16.5-grammainen lyijykärkiluoti on suhteellisen
ohutvaippainen, mutta sen iskunopeus on varsin alhainen, koska ainakin tehdaspatruunat on
ladattu verraten matalapaineisiksi. Joistakin aseräjähdyksistä on liikkunut aikoinaan
kulkupuheita, täsmennettyinä siten, että 9.3-millisiksi poratut Winchester M 1895:t
ovat revenneet joltakin kohdalta. Sulku kyllä kestää, joten aseen piipunseinämä
lienee ollut joltain kohtaa liian ohut ja kenties ainevikainen. "Ryssänwinsuja"
on sentään uudelleenpiiputettu mm. kaliberiin .45-70 Government, mutta piippu on
tällöin porattu uudesta umpikangesta, jättäen sen seinämävahvuus kauttaaltaan
riittäväksi.
Aiempi käytäntö oli aseen alkuperäisen piipun reiän väljentäminen, kalvaminen
sileäksi, rihlaaminen ja käsinkolvaus, sekä patruunapesän ja sen ylimenokartion
kalvaminen uusiin mittoihin. Nykyisin nämä väljennysporaukset ovat jo historiaa. Ne on
korvannut uudelleenpiiputus, joka mahdollistaa 7.62 x 53R- kaliberisen patruunan hylsyn
"suoristamisen" miltei sylinterimäiseksi 12.0 x 75R-haulikonhylsyn tapaan ja
.458-kaliberisen luodin istuttamisen patruunaan. Villikissa-variaatioita on kehitelty
Mosin-Nagantin hylsyn pohjalle nyttemminkin, vaikka niiden "boomi" Suomessa
ajoittui 1940-luvulle. Tuotekehittely jatkuu edelleen: Lyijyisellä "heel-base
bulletilla" (vrt. piekkarinluoti) varustetun patruunan kaliberihan voi olla 12 mm:n
luokkaa.
11.63 x 53R-kaliberista patruunaa ampuvan aseen piippu tuskin voisi olla väljennetty
vaikkapa Mosin-Nagant M 1891:n alkuperäispiipusta, jos se mielitään mitoittaa
pituudeltaan lailliseksi: Seinämävahvuus sen suulla jäisi varsin ohueksi. 40 cm:n
etäisyydellä lukon iskupohjasta on piipun tyypillinen ulkohalkaisija luokkaa 17.5 mm,
joten seinämävahvuus jää noin 2.9 mm:ksi. Normaalisti kehittyneen suupaineen se kyllä
kestäisi, mutta turvallisuusmarginaali jäisi niukanlaiseksi, ja piilevien ainevikojen
olemassaolon mahdollisuuskin on pidettävä mielessä. Ohutpiippuinen ase voisi myös
potkaista kipeästi.
VihtaVuoren "Reloading Manualista" löytyy tasan yksi enimmäisannosresepti 9.3
x 53R:lle: 3.31 grammaa ruutia N140, luotina edellämainittu Sakon 16.5-grammainen
lyijykärkiluoti. Lähtönopeus on vaatimattomat 710 m/s, mutta enemmästä vauhdista
voisi koitua pelkkää harmia, koska luodin vaippa on varsin ohkoinen. Patruunan
latauspituus tylpällä luodilla on vain 71 mm, kun se voisi olla kärkevämpää luotia
käytettäessä 76 mm. Taannoin mainitsin 8 x 57 mm JS-patruunan luotien ja
latausreseptien soveltuvan 8.2 x 53R:n lataamiseen. Sama pätee myös 9.3 mm Finnish- ja
9.3 x 57 mm Mauser-patruunoiden tapauksessa: Resepteissä on 16.5 gramman Sako-luodilla ja
ruudilla N140 vain yhden sadasosagramman ero.
Lataustietouden niukkuudesta voi päätellä, ettei kotimaisia erikoiskaliberisia
patruunoita enää sanottavammin kotiladata, tai niiden käsinlatausta, ainakaan
tuontikomponenteilla, ei haluta edesauttaa. Käytännöllisemmän esteen
latausharrastuksille muodostaa tietenkin välineistön epäsaatavuus tai sen vähäisestä
kysynnästä aiheutuva hintavuus. Ainakin RCBS tekee mitä teetetään, kunhan saa
malliksi muutamia aseessa tyhjättyjä hylsyjä, mutta erikoistuotannolla on
erikoishintansakin.
2309 MM; PT
FAL ja rintaperilliset
Olisin kiinnostunut, jos tekisitte artikkelin, jossa FN-FALin erilaiset versiot olisivat
esiteltyinä edes pintapuolisesti ja muutakin tietoa kyseistä aseesta.
F. von Grabenburg
Ainakin itseltäni puuttuu spesifinen lähdekirjallisuus ja riittävä henkilökohtainen
"tuntuma" FN-FAL:iin. Aikaa siitä, kun olen viimeksi aseen huoltopurkanut, on
kulunut 20 vuotta ja ampumakokemuksesta (sarjatuliversiolla) runsaat 15 vuotta. Nykyään
en (kuulemma) saisi edes kajota ampuma-aseisiin. Näön huonotuminenkin on konkreettinen
este testiammuntatoiminnalle. Siksi kai ovat erilaiset kemialliset aseet ja niiden
hyötykäyttö alkameet kiinnostaa "pyssy-krapoja" enemmän; esimerkkinä
vaikkapa sudentuhonta mono-etyleeniglykoolilla, johon neuvominen johti melkein raastupaan.
Arvata voi, että kiinnostus C-aseita ja agensseja kohtaan tuosta vain yltyi, kohdistuen
tosin käytännöllisistä syistä sellaisiin yksinkertaisiin yhdisteisiin, joita on
saatavina valmiina ilman ostolupia ja rekisteröintiä, mieluusti huokeaan hintaan
vaikkapa autohuoltamoilta. Yhdisteitä on voitava valmistaa suunnilleen pontikankeittoa
vaikeusasteeltaan vastaavilla prosesseilla (tietenkin tarpeen vaatimin varotoimin), joten
Tabun, Sarin, Soman ja VX-agenssi sekä risiini-albumiini ovat liian vaikeita ja
vaarallisia kotosalla keitettäviksi, mutta perinteiset kloorikaasu, fosgeeni ja
"Lost" ovat hiukankin lukiotasoa edistyneempien kemianharrastajien ulottuvilla.
On selvinnyt sekin, miksi paraffiinin liuottimena käytettävän hiili-tetrakloridin
saatavuus on hieman takkuista. Sekoitettuna höyryfaasissa rikkihappoon H2SO4 Coffeyn
spriitislaamon tapaisessa laitteistossa muodostaa CCl4 kaasua CoCl2, joka tunnetaan
tieteellisellä nimellä karbonyylikloridi, ja muutamilla muillakin nimillä. Tuoksu
muistuttaa äsken leikattua ruohoa. Kaasun imppaaminen ei ole suositeltavaa. Päihtymystä
se ei aiheuta. Seuraavana päivänä uhkaa hapenpuute, keuhkojen täytyttyä
verensekaisella vaahdolla, jota pursuu ulos suun ja nenänkin kautta. Jos hengitys saadaan
järjestymään jonkinlaisen imu- ja puhallusmenettelyn avulla vaahtoamisvaiheen ajaksi,
joutuu potilas köhimään useamman viikon ajan pahan yskän piinaamana, ja
syljeskelemään suuhunsa tuppaavia sormenpään kokoisia "keuhkonkappaleita",
eli limakalvoista nylkeytyneitä retkaleita.
Hoplofoobikoiden kohtaloksi monilta tahoilta ehdotettu niskalaukaus olisi liiankin
armelias menettelytapa, verrattuna muutamiin erikoismenetelmiin, jotka ovat kokonaan oman
joikunsa ansaitseva teema: Jätän siis esimerkiksi di-kloori di-etyylisulfiidin
vaikutukset ja sen vaihtoehtoiset valmistusmenetelmät selostettaviksi joskus toiste,
mahdollisesti VAIN erikoisjakelussa tai CD:nä julkaistaviksi. Pidämme "hofot"
epätietoisina siitä kohtelusta joka heitä PAHIMMILLAAN odottaa, kun: "Taiwaan
Torwi äänen antaa..."! (Ks. virsi n:o 606 vuonna 1938 käyttöön hyväksytystä
"sielunhöylästä"). Polttoroviokin on armeliaampi.
Ehdottamasi FAL-esittelyn voisin tietenkin tehdä "hovioikeuden tapaan", eli
pelkkien kirjallisuuslähteiden pohjalta, mutta spesifisiä lähdeteoksia ei ole
saatavillani, ja niiden sisältö perustuu muiden havaintoihin, eikä siis omiini. Ja ne
"muiden havainnot" herättävät usein enemmän kysymyksiä kuin antavat
vastauksia.
Luovutan siis aiheen jonkun siihen erikoistuneemman kirjoittajan tehtäväksi.
Ampumakokemukseni ovat valitettavan vähäiset, ja uusiahan en enää milloinkaan pysty
hankkimaan. (Näinä päivinä tulee ummelleen täyteen 2 vuotta siitä, kun olen viimeksi
laukaissut kovapanoksella ladatun ampuma-aseen). 80-luvun ensi vuosina pystyin vielä
paukuttamaan "ex tempore" muovitukkisella belgialaisella FAL Sporterilla eli
"Mustalla Pirulla" 26 mm kasan 100 metriin 10 laukauksella, tukena pelkkä
huopakäärö. En tohtisi mainita tuota henkilökohtaista ennätystäni, ellei paikalla,
Virtain Jäähdyspohjan radalla, olisi ollut useita silminnäkijöitä. Kasan koko voitiin
myös mitata paikan päällä. Tähtäiminä olivat aseen vakiotähtäimet.
Sittemmin, vuoden 1984 syksyllä Santahaminan "rantaradalla" oli kanadalaisen,
suurella suujarrulla varustetun pikakivääriversion osumien hajonta jo huomattava, koska
pitihän sarjatulen kontrolloitavuutta tietenkin kokeilla, kun kerran INT:in radalla
oltiin. Suujarrusta ei ollut paljonkaan hyötyä, mutta kun älysin asettaa aseen bipodin
taakse maastosta löytyneen järeän puupölkyn, alkoivat sarjat osua paremmin kohdalleen.
Tauluun en kuitenkaan ampunut, vaan johonkin kantoon tai muuhun maastossa olleeseen
tähtäyskohteeseen, eikä osumia tarkistettu: Samaan kohteeseen olivat tulittaneet monet
muutkin samana päivänä.
"Sandiksen reissun" pääteemana oli sen selvittäminen, kantaako taljajousen
vaiko talja-varsijousen nuoli kauemmaksi. Mittausvälineenä oli laser-teodoliitti,
mittaustarkkuus muistaakseni 1 mm/ 1000 m. Jousiaseet olivat melko tarkoin yhtä
kauaskantoisia, hieman yli 800 metriä vastatuuleen. Ruutiaseillakin toki tietysti
tulitettiin, koska sarjatulen ampumiselle ei ollut esteitä. Elettiin ASE &
ERÄ-lehden pioneerikautta, joka päättyi vajaa vuosi myöhemmin kustantajan vaihtuessa
ja välillä jo pois potkitun (vasemmistohenkiseksi osoittautuneen) päätoimittajan
palattua aiempaakin kireäpipoisemmaksi sensoriksi. Paukkuja piisasi! Ruotsalaisen 6.5 x
55 mm Browning BAR-pikakiväärin patruunat jäivät jopa tähteiksi, koska niissä
kaikissa oli valojuovaluoti, joiden ampuminen oli kiellettyä: Niiden kimmokkeita olisi
voitu luulla hätäraketeiksi. Yksi laukaus ammuttiin, mutta kun valojuovan liekki
todettiin Ankean Aatteen väriseksi, päätettiin välttää riskejä.
Myöhemmin olen jyskyttänyt pitkällä kantohihnalla varustetulla Emmalla
"lonkalta" tarkemminkin kuin rajusti potkivalla ja tempoilevalla FALilla, jonka
sarjatuli-optio on mielestäni aivan turha: Ase on liian kevyt palvellakseen
pikakiväärin korvikkeena tai edes sen vastikkeena: Tarvitsisi alleen jykevän
pyörälavetin (esim. malli Sokolov) tai kolmijalan (samaa painoluokkaa kuin kotimaisessa
Maxim 09/32:ssa). Kertatulta ammuttaessa ainakin belgialainen FAL on sensijaan erinomaisen
tarkkakäyntinen ja hyvin kontrolloitavissa sopivalta tuelta ampuen. Ennätyskasan
tulikadenssi oli noin laukaus sekunnissa, eli 60 ls/ min. luokkaa. Vain ensimmäinen
laukaus oli varsinaisesti tähdätty. Seuraavien edellä tarvitsi vain vilkaista, että
ase oli laskeutunut rekyylihypähdyksen jälkeen kohdalleen filttikäärön päälle
painuneeseen poimuun.
Henkilökohtaiset FAL-kokemukseni rajoittuvat siis näinkin vähiin, joten niiden pohjalta
ei erityisen laadukasta esittelyä syntyisi, eikä huonoja juttuja ole enää mikään
pakko tehdä: Aiheita kyllä riittää!
2209 MM; PT
Tst-pistoolin sääntötarkistuksia
Saako tstpistolero-ammunnoissa käyttää latauksia joiden PF on alle 125? Entä onko
rajoituksia lippaiden suhteen? Olisin myös kiinnostunut anatomiataulun saatavuudesta
sekä hinnasta.
SSS
Mitään Powerfactor-rajoituksia tst-pistooliammunoissa ei ole. (Tappokriteerin
täyttyminen on kuitenkin voitava toteennäyttää rajatapauksissa, eli lävistys 25 mm
kuivaa mäntypuuta tai upotus 22 mm kuivaan sanomalehti- taikka puhelinluettelonippuun).
Lippaiden ja aseiden tulee olla käytännöllisiä, eli kaikki
itsepuolustus/sotilasaseiksi suunnitellut kelpaavat. Mitään kompensaattoreita tai
punapistetähtäimiä EI SAA käyttää. Muista myös, että aseen tulee olla sellainen,
jota kantaisit/ kannat mukanasi "pistoolin alkuperäistä käyttätarkoitusta
varten".
Anatomiataulu on vasta suunnitteilla, eli ei ole vielä saatavissa. Täytyy vielä tyytyä
"FBI-tauluun" tai Wanhaan IPSC-tauluun muunneltuna; vaikkapa edes naamarilla
varustettuna. Muista, että pisteitys poikkeaa totutusta prättikaalin
pisteitysmenetelmästä. Jokaisesta osuneesta laukauksesta saa pisteitä, toisin kuin
prättikaalissa, jossa vain kaksi parasta osumaa lasketaan/ taulu. Myöskin taulun
osuma-alueet (hengenpaikat, A-, B- ja C-alueet. Ks. ensimmäinen tst-pistartikkeli, siinä
selostetaan tarkasti ko. asia) ja pisteet poikkeavat IPSC:stä. Max. 10 pist/ taulu
(osumasta hengenpaikkaan). Anatomiatauluun kuuluvat ehdottomasti silmät, nenä ja suu,
jotka auttavat tähtäämään pään hengenpaikkaan. ("Maamerkit" voi kukin
piirtää tussilla nykyiseen prättikaalitauluun, jos siinä on pää).
Vartalo-osumien arvo voitaisiin tarkistaa pisteitä jaettaessa jonkinlaisella
"shabloonalla", koska eiväthän sisäelimetkään näy päällepäin, mutta
IPSC-tauluun tarvittaisiin lisäykseksi käsivarret, tai ainakin poikittainen merkkiviiva
kainaloiden korkeudelle, koska rintakehän "kardio-vaskulaarinen" hengenpaikka
sijaitsee vaatetetun henkilön kainalolinjan yläpuolella, vartalon keskiviivan molemmin
puolin. Äskeinen tieteellinen termi tarkoittaa sydämen yläosaa, jossa sijaitsevat
"pumppua" käynnissä pitävät hermosolmukkeet sekä suuret verisuonet, joihin
osuminen tuottaa käytännössä tajunnan sammumisen muutamien sekuntien kuluessa ja
kuoleman jopa yhdessä minuutissa.
Raakaa, mutta realistista: Puolustustilanteissa pistoolin käyttöetäisyydelle on
hyökkääjän tappaminen usein välttämätöntä, ellei varoituslaukaus esimerkiksi
jalkaterän läpi näytä tehoavan esimerkiksi heroiinilla, mutta joskus pelkällä
alkoholillakin itsensä "puuduttaneeseen" hyökkääjään. Huvikseen
vastaantulijoiden kimppuun hyökkäävien katurikollisten jalkineissa saattaa myös olla
teräsvahvisteiset kärjet, joita luoti ei ehkä jaksa lävistää. Varoituslaukaus jää
tällöin tehottomaksi, ja tositoimiin ryhtymiseen alkaa olla pirunmoinen kiire.
Käytettävissä olevien sekunnin kymmenysten aikana ei ehdi pohtia filosofisesti
hätävarjelun oikeutusta. Huomio keskittyy hengenpaikan tai lamauttavan osumakohdan
valintaan. Siksi on harjoiteltava osumista niihin harjoittautumisesta päästyäänkin,
kunnes ase suuntautuu oikeaan kohtaan pikemminkin vaistomaisesti kuin tietoisesti
tähtäämällä.
IPSC-taulun mallina on kai ollut Neanderthalin ihminen, koska figuurista puuttuu kokonaan
kaula, jossa olisi hengenpaikkana pituussuuntainen keskiviiva ja suuret verisuonet sekä
hermoradat ko. keskiviivan molemmilla sivuilla. Kaikki vartalon elintoimintoja
ylläpitävät "kaapelit ja putket" kulkevat ihmisen ohuimman kohdan kautta.
Kaulaosuma olisi välittömästi lamauttava, eli 7 - 10 pisteen arvoinen
täysrealistisessa anatomiataulussa, jollaista tuskin koskaan voidaan ottaa käyttöön,
koska osumien arvon laskentaan tarvittaisiin lääkäri tai tietotasoltaan vastaava
anatomian ja traumatologian asiantuntija.
MPP 1909MM
Meni vaikeaksi..!
Kiitos tiedoista. Arvelin, että ase olisi aikoinaan tehty nimenomaan sotilaskäyttöön.
Voisiko ko. aseesta saada hieman historiallista tietoa? Onko vinkkejä? Olisiko joitain
nettiosoitteita tiedossa esim. valmistajan taholta?
Syysterveisin: Juha
Sorry,
aseveli! Nettiosoitteiden etsintä on minulle mahdoton tehtävä, koska suoraa
nettiliitäntää ei ole eikä tule milloinkaan. Sen ylläpito maksaa RAHAA. Nykyiset
FIM-setelit ja tulevat ECUt ovat liian hyvin suojattuja, että replikoita voisi tuottaa
itse perinteisin kemigraafisin menetelmin. Pankkeja tai kioskeja en myöskään
mielelläni ryhdy ryöstelemään (olemus ja ääni liian yksilölliset; joutuisin
eliminoimaan jokaisen silminnäkijän), joten on tyydyttävä kieltäytymään KAIKESTA,
joka jotakin "bungaa" eikä ole välttämätöntä normaalien elintoimintojen
ylläpidolle. Lisäksi eivät ATK-valmiuteni riitä netissä surffailuun, minkä
vajavuuden lienen jo usein maininnut. Kuuluisa "Pihtiputaan Mummokin" on
ATK-nörtti minuun verrattuna.
Kaikkea oppia en pysty jonkin käsittämättömän eston takia omaksumaan, mutta se
tietous, joka minua KIINNOSTAA, tarttuu lähtemättömästi muistiin kertanäkemällä,
-lukemalla tai -kuulemalla. Viihde-elektroniikan sovellutukset, mukaanlukien automaattinen
tiedonkäsittely, ovat mielenkiintoni piirin ulkopuolella, pysyen aina outoina ja
vieraina.
Tässä tapauksessa on ongelmana, että et antanut minkäänlaista vihjettä siitä, mitä
asetta on koskenut kysymys, johon olet saanut vastauksen. Käytän vanhanmallista
tieturiani pelkkänä kirjoituskoneena: Kun kuulen, että jokin laatimani teksti on
sähkötetty onnellisesti ja kokonaisena nettiin tai vastaanottajalleen, eli on tarttunut
Titarin mukanaan viemälle korpulle, "jyrään" kyseisen tiedoston pois koneeni
työtilasta, muistista, ja mielestäni: "Tapaus on loppuun käsitelty" omalta
osaltani. Vähäinenkin vihje, esimerkiksi aseen merkki, palauttaisi toki aiheen mieleen
jostain korvienvälisen "varsinaisen tietokoneeni" muistilokerosta.
Termi "jyrääminen" ei kuulune ATK-sanastoon, paitsi lontoonkieliseen.
Aikoinaan sillä tarkoitettiin magnetofoonin nauhan, telegrafoonin langan, tai nyttemmin
vaikkapa videokasetin "henkselin" tyhjentämistä aiemmasta taltioinnista,
yleensä tallentamalla sen päälle tuoreempaa materiaalia. Termi on peräisin ajalta,
jolloin puhetta tai muuta akustista informaatiota taltioitiin mekaanisen sanelukoneen
pyörivälle vahasylinterille uurretun spiraalimaisen uran syvyyden vaihteluina, jotka
voitiin muuttaa diktafoonin äänirasian avulla takaisin korvinkuultavaksi ääneksi.
Diktafoonin lieriölle taltioitu sanelu kirjoitettiin yleensä myöhemmin paperille
pysyväisempään olomuotoon, joten äänitaltio oli tehnyt tehtävänsä, ja se sai
mennä.
Lieriölle uurrettu ura voitiin kirjaimellisesti jyrätä sileäksi pienellä teräs- tai
kivitelalla, minkä jälkeen lieriö oli "jyrätty blankoksi", ja sen pinnalle
voitiin sanella uusi äänitaltio. Joissakin paikallislehtien toimituksissa olivat
sylinteridiktafoonit käytössä mahdollisesti 1960-luvulle saakka, vaikka magnetofoonikin
oli oli jo keksitty. Lieriökoneen etuna oli mekaanisen laitteen idioottivarmuus.
Haittapuolia olivat niukanlainen kapasiteetti (4 - 10 minuuttia) ja ikääntyneiden
lehtimiesten hyvin muistama ominaisuus, että "diktafoonin tuuttiin piti karjua
p..seestään asti. Hiljainen hyminä ei lieriölle tarttunut". Lehtitalon ikkunan
alla kuunnellen saattoi ainakin kesäisin, ikkunan ollessa auki, kuulla tuoreet uutiset jo
painetun "tiitingin" ilmestymistä edeltävänä päivänä.
(ASE & ERÄ-lehden pioneerikauden numeroissa esiintyy diktafooni
"Kalkkivaari"-pakinoiden otsikkokuvassa, tosin esiteltynä suustaan laajenneeksi
vinssipumppu-haulikoksi: Joku itäkarjalainen runonlaulaja sanelee kuvassa lieriölle
wanhaa loitsua runtuisen ämyrin kautta. Laitetta oli kuljetettu erinäisiä peninkulmia
kansanperinteen kerääjän polkupyörän tarakalla kuoppaisilla lehmipoluilla. Äänite
kuuluu Kansanrunousarkiston kokoelmiin. Lienee esitetty joskus radiossakin. Lehtitalojen
kabinettikoneet pyörivät sähkömoottorilla; kuvassa oleva kannettava sanelukone
veivattavalla jousimoottorilla).
Sanelukoneiden tehtaanmerkkinä on Dictaphone kai yhä olemassa. Nykyiset laitteet
perustuvat magneettinauha-taltiointiin. Ne ovat vain hieman tulitikkurasiaa kookkaampia,
ja kyllin herkkiä taltioimaan kauempaakin mikrofooniin tulleen puhetasoisen äänen,
vaikka laite olisi sijoitettuna kantajansa povitaskuun. Useinhan on hyödyllistä
nauhoittaa jokin keskustelu puoliviralliseksi dokumentiksi siitä, "mitä tulikaan
sanotuksi". Muutamat tutkivaa journalismia harrastaneet kolleegat pitivät aina
diktafoonin taskussaan tai käsilaukussaan, käynnistettynä, vaikkapa lounastaessaan
jonkun "fiskaalin" seurassa.
Muutamat äänitteet ovat olleet hauskoja kuulla; etenkin repliikit, jotka olivat
"hyvää päivää/ kirvesvartta"- tyylisiä, pikaisesti sepitettyjä
selityksiä, kun jollekin virkahenkilölle oli esitetty jokin yllättävä ja kiusallinen
kysymys vaikkapa tiedossa olevaa korruptiota koskien. Salanauhoitus on tietenkin laitonta,
joten varsinaista juridista todistusarvoa ei äänitteillä ole, mutta joitain
riemastuttavimpia repliikkejä olen joskus julkaissut pakinoitteni höysteenä,
puhelimitse kuultuina ja sanatarkasti mieleen painettuina.
Asianomaiset virkahenkilöt ovat tekstin luettuaan huohottaneet naamataulu naudanmaksan
värisenä, että: "Mistä HELVETISTÄ se ANARKISTI on tuonkin tiedon onkinut?!"
Muu lukijakunta on kuitannut tietenkin jutut vilkkaan mielikuvituksen luomuksena: Se on
huumor'miehen "osa ja arpa" sarvikuonomaisten tosikoiden valtakunnassa, jossa
toki niellään yököttelemättä myyntipuheet ja muu "hugalla voideltu
pajunköysi", jos se vain julkituodaan ns. "asiatyyliin", ilman huumorin
häivää tai perusfraseologiasta poikkeavaa sananviljelyä.
Taas eksyttiin tykkänään väärälle teknologian alueelle, ja muillekin syrjäpoluille,
mutta kun en tiedä, mitä asetta kysymys koski, niin vaikeaapa siihen on edes yrittää
vastata.
2109 MM; PT
"Elämästä/ kuolemasta kamppaillaan..." ?
Pitääkö tuo huhu GOW-sivujen lakkauttamisuhasta paikkansa? Millä perusteella se
aiotaan viedä läpi. Minä kun olen aina ollut siinä uskossa, että Suomessa on
suhteellisen vahva julkaisuvapaus (paitsi tietysti taannoiset "suomettumiseen"
liittyvät ulkopolitiikkaa sivuavat aiheet, mutta se on nyt onneksi suurelta osin
takanapäin). Onko kyseessä jokin lakiin perustuva painostus, vai onko se luonteeltaan
henkilökohtaista vainoa.
Jyrki
Monet
haluaisivat GOW:n sammuvan kuin saunalyhty talvimyrskyssä, sortuneena taloudelliseen
kannattamattomuuteensa, tai painostukseen joltain viranomaistaholta. Viimeksimainittu
vaihtoehto on tosin mahdollinen vain siinä tapauksessa, että Internetiin kohdistuvat
sensuuritoimenpiteet onnistuvat joissakin muissa maissa, ollen Suomen viranomaisille
ennakkotapauksina, joihin on helppo vedota. Kyseessä on silloin yleismaailmallinen
ratkaisu, jota tehtäessä Suomen kokoinen maa ei voi, eikä uskalla toimia
aloitteentekijänä.
Sensijaan jo esimerkiksi Saksassa tapahtuvaa kehitystä on syytä pitää silmällä, jopa
lievällä huolestuksella, mutta Internet-järjestelmän kohtalo ratkaistaan tietenkin
USA:ssa. Jos punikkien ("liberal democrats") henkisen ylivallan paisuminen saa
jatkua nykyvauhdilla, käy viestinnän vapaudelle koko maailmassa yhtä
"vanhanaikaisesti", kuin on käynyt vaikutusvaltaisimman painetun ja filmatun
sekä sähköisen joukkoviestinnän sananvapaudelle: Lehdet, elokuvat, radio ja TV
kylvävät yksipuolista "aatteellista julistusta" tai tyhmentävää viihdettä,
jonka osuus on kasvusuunnassa. Rahvaallehan riittivät jo muinaisessa Roomassa
"leipä ja sirkushuvit". Asevastaista indoktrinaatiota voidaan pakkosyöttää
myös viihteeksi naamioituna; esimerkkinä elokuvasarja "Tappava Ase".
Yli 20 vuoden ajan asioita "myrskyn silmässä" tarkkailleena en anna erityisen
korkeaa arvosanaa ilmaisunvapaudelle Suomessa, joten nimenomaan täällä on uusi
viestintämuoto tuottanut "kulttuurishokin". Painostustoimet kohdistuvat
henkilöihin: Maan ja maailman tapa on ilmiöiden ja ideologoiden henkilöiminen: Oli
"Stalinin Venäjä", "Hitlerin Saksa" ja "Maon Kiina".
Toistaiseksi on persoonaani kohdistuva painostus ollut luonteeltaan taloudellista, eli
jokapäiväisen leivän ansaitseminen omalla työlläni on tehty mahdottomaksi jo vuosia
sitten.
Askarointi GOW:n juttujen kimpussa on lähinnä "luppokauden puuhastelua",
vaikka nyhrään näppiksen äärellä joskus 12 - 16 h/d ja useimmiten 7 d/w: Jonkunhan
pitää muokata materiaalit (myös those in English; useimmiten juuri ne)
julkaisukelpoisiksi ja ymmärrettäviksi kieliasultaan ja oikeinkirjoitukseltaan. Se on
varsinaista "kutsumustyötä": Kahta (2) lontoonkielistä visitooria
lukuunottamatta ovat vierailijat (US ARMY mukaanlukien) imuroineet tietouden ilmaiseksi.
Jotkut ovat todennäköisesti hyötyneet informaatiosta taloudellisestikin.
Ilmeisesti vain noin 15 - 20 % poliisin kenttätyöntekijöistä ryhtyy suojelemaan puna-/
viher-politikoitsijoita ja muitakin hoplofoobeja. Tuplaten suurempi osa virkavallasta on
"meikäläisiä". He valitsevat empimättä joukkueen, johon liittyvät. Väliin
jäävä osuus ilmoittautuu "sairaiksi" muutamia päiviä kestävän rettelön
ajaksi, jos VIISAITA ovat. Hoplofoobien suojelijat leimautuvat nimittäin itsekin
asevihaajiksi, joita ne myös lienevät. Luoti "silimien välliin" on oikeastaan
jopa liian nopea ja helppo lähtö moisille tosi-cioille: Onhan polttopullo keksitty jo
600-luvulla (= "kreikkalainen tuli" saviruukussa; keksijäksi mainitaan
insinööri Kallinikos), ja sinappikaasu 1800-luvulla. Tosin sen hyötykäyttö keksittiin
vasta ensimmäisen maailmansodan aikaan. Joskus on kuitenkin pakko laukaista myös
ampuma-ase: Aina ei ole aikaa nautiskeluun!
Esimerkiksi Vesan Metsästyssivulla esiintyvän kritiikin katson sinänsä henkilööni
kohdistuvaksi mainonnaksi, mutta loukkaavaa on se, ettei asiantuntemustani muiden kuin
ampuma-aseiden alalla ole muistettu huomioida. (Itsekriittisesti joudun tosin toteamaan,
että olen pahoin laiminlyönyt kemiallisten aseiden tykötekemisen). Aseethan eivät ole
pelkästään pyssyjä, puukkoja tai kirveitä: Lienen joskus maininnut, että ASE on
mitä tahansa, alkaen "hugalla" sivellystä hammastikusta, hamaan
"Tuomiopäivän Latinkiin" eli kobolttipommiin, jollainen tuhoaa ilmakehässä
räjäytettynä maapallolta kaikki eläinkuntaan kuuluvat olennot, poislukien ehkä rotat
ja torakat. Laji Homo Sapiens Sapiens ja sen tieteellisesti "jalostettu" alalaji
Homo Sovieticus katoavat maan päältä ensimmäisinä.
Sikäli kuin olen saanut tietoa kiertoteitse keskustelupalstojen sisällöstä, on teemat
"GOW ja PTK" käsitelty loppuun, kun on havaittu, etteivät loukkaukset ja
kätketyt uhkauksetkaan tehoa, koska "nimettömien nimimerkkien" kannanottoihin
emme suhtaudu vakavuudella. Nimellään on esiintynyt vain joku YLE:n toimittaja, jonka
motiivit selittää wanha sanonta: "Se huutaa, joka pelekää!" Asevihaa
kylväneet joukkoviestimien toimittajathan ovat politikoitsijoiden jälkeen ehkä suurin
yhtenäinen ammattiryhmä, joka joutuu vastuuseen sanoistaan ja teoistaan, kunhan
"Taiwaan Torwi äänen antaa.!"
GOW:n linja siis pysyy pääsääntöisesti ennallaan. Tietyistä aiheista on sanottava
tullut jo sanotuksi, joten toistot harvinaistuvat, vaikka "kertaus onkin opintojen
äiti". Muistuttaahan Suomen ampuma-aselainsäädännön "uudistuksen Kolmas
Vaihe" sinälläänkin asianosaisten mieliin sen, millaiset vastatoimenpiteet ovat
tarpeen. Myöskin Yhdistyneiden Kansakuntien "Asepöytäkirja", johon
odotettavissa olevat vainotoimet perustuvat, joudutaan jossain vaiheessa julkistamaan,
vaikka sen valmistelu on onnistuttu pitämään visusti salassa erityisesti niiltä, joita
asia koskee. Suomalaisten politikoitsijoiden osuus sen valmistelutyössä tulee ehkä
myös julkisuuden valokeilaan.
"Asepöytäkirjan" julkistaminen saattaa jo käynnistää tapahtumavyöryn,
jolle ei löydy tunnettua ennakkotapausta maailmanhistoriasta. Ainakin se jouduttaa
valmistelevia toimenpiteitä, joista tärkein on asevihaajien rekisteröiminen. Myös
"Nuorta Kaartia" on silloin syytä ryhtyä aseistamaan ja harjoittamaan
erilaisten välineiden tehokkaaseen käyttöön. "Välineistö" ei tarkoita
yksinomaan ampuma-aseita: Muistettakoon ne tieteen lahjat ihmiskunnalle, joita testattiin
taistoissa jo 1. maailmansodassa erittäinkin "kustannustehokkaasti", ja
tietysti Suomen Talvisodan "salainen ase".
Jos GOW onnistutaankin pimentämään, mihin tosin ei löydy lainsäädännöllisiä
perusteita, voidaan "varajärjestelmä" käynnistää varsin lyhyellä
viiveellä. Ja senkin pimentämisen varalle on jo varajärjestelmä, jne... Taisi olla
lontoonkielisellä sivullamme aforismi, että: "Teknologia liihoittelee kotkan
siivillä, kun taas byrokratia lönkyttelee liikalihavan karju-sian lyhykäisillä
sorkilla".
2709 MM; PT
9 x 19 mm Husqvarna m/07
Viittaan Tokko tietoa on - osa 16:n kirjoitukseen Husqvarna m/07
(FN m/03) -patruunoista. - Onko mahdollista pesittää ase ampumaan 9 mm Para -patruunoita
ja käsitellä lipasta niin että syöttö lippaasta toimisi? Pystyisikö hyvä aseseppä
tekemään muutokset? Tämähän ratkaisisi patruunoiden saatavuusongelman, (tietysti
siinä tapauksessa ettei kanneta huolta pistoolin keräilyarvosta).
Yst. terv. JA
Viimeiset Ruotsissa valmistetut H-07:t olivat tietämäni mukaan pesitettyjä samoille 9 x
19 mm pistoolinpatruunoille, joita Husqvarna m/40-pistoolilla oli sallittua ampua "blott,
endast, bara, enbart, ensamt", koska H-40 oli esikuvaansa Lahti
m/35-pistooliakin heikompi ase, johtuen sen teräsmateriaalin hauraudesta. Teräksen
kovuus ei ole sen lujuuden synonyymi, ja jo L-35:ssä oli havaittu parikin
"akilleenkantapäätä"; nimittäin täysin tarpeeton kiihdytinvipu (jonka Andreas
Schwarzlose oli piirtänyt Standart-pistoolinsa patenttipiirrokseen, mutta hylännyt
aseensa tuotantomalleista jo vuonna 1898) ja sulkukappaleen solan nurkkien terävyys, joka
aiheutti murtumariskin teräksen "lovihaurauden" kautta, kun aseella ammuttiin
enemmälti erityisesti pakkassäällä.
Konepistoolinpatruunoiden ammunta aiheutti luistiin murtuman alun kiihdyttimen akselin
alapuolelle joskus jo ensimmäisen lippaan tyhjennyttyä, joten L-35:elläkin oli
suositeltua ampua vain pistoolinpatruunoita. Husqvarna m/40 ei ollut juuri lainkaan
Parabellum P-08:aa kestävämpi, joten oli tyytyminen varsin mietoihin
pistoolilatinkeihin, joiden ampumista H-07 kesti jopa myöhempää mallia paremmin.
Viimeisten tuotantosarjojen piiput olivat siis pesitettyjä 9 x 19 mm patruunoille. Muita
muutoksia ei tarvittu kuin pesän lyhentäminen n. 1 mm:n verran ja sen läpimitan
vähäinen suurentaminen. Monien 9 x 20 mm- kaliberisten aseidenkin pesiin mahtuu
Parabellum-patruuna tosin ilman "ahistusta".
Lippaisiin tehdyistä muutoksista ei ole tietoa. Mahdollisesti riitti syöttösillan
lievä käyristäminen, jolloin ylipitkät patruunat mahtuivat lippaaseen hieman
tavallista yläviistommassa asennossa. Ongelmanasi on se, että 9 x 20 mm pesä on hieman
ylipitkä 9 x 19 mm patruunoille. Lyhyen pesän kalvaminen pidemmäksi olisi muutaman
minuutin operaatio, mutta ylipitkän pesän lyhentäminen on mahdotonta. Edessä voi olla
uudelleenpiiputus, jonka taitava aseseppä kyllä pystyy suorittamaan, koska alkuperäinen
piippu on mallina ulkopuolista mitoitusta varten. Eri asia on se, löytyykö (ja mihin
hintaan) riittävän paksua piippuaihiota.
Eräs teoreettinen mahdollisuus on piipun peräpaksunnoksen poraaminen läpi, ja
ohutseinämäisestä aihiosta pesitetyn piipun kiinnitys siihen hienokierteillä tai jopa
puristusliitoksella. Tällaisiin viritelmiin on 9 mm Parabellumia suositeltavampi
kaliberivaihtoehto .380 Auto eli 9 x 17 mm Browning (Short). Husqvarna m/-07:n lipas
syöttää patruunoita moitteettomasti ja automatiikkakin "spelaa" yleensä
luotettavasti, vaikka tehdasladatut patruunat ovat suhteellisen kesyjä. Ellei toimi, niin
rekyylijousta voi lyhentää muutamien kierrelenkkien verran. Jos lataat patruunasi itse,
on suositeltavampi kaliberi 9 mm Para, koska sen hylsyjä löytyy ampumaradoilta niin
paljon kuin viitsii noukkia tai lakaista pussiinsa.
Suositeltava luoti on pyöreäkärkinen .380 Autoon kehitelty 6-grammainen
kokovaippaluoti, suositeltava ruuti N310 ja latinki 0.25 grammaa. Latauspituus on 27.5 mm.
Ennen hintavaan uudelleenpiiputukseen ryhtymistä kannattaa kokeilla, josko ase toimii
näillä latauksilla alkuperäisellä piipulla. Monet yksilöt toimivat.
2709 MM; PT
Supulatinki .30-06:een
Saapiko 8 gramman luotia pökkästyä alitsoonisesti Vihtavuoren N310:llä ? Tai
kevytlatauksia ? Kun on nuo Lapuan Lock Baset vähän tyyriitä jatkuvaan käyttöön.
Latailisin mieluummin Lapuan 8 gramman FMJ:llä.
Terviisin JiiPee
Jo
vain saa! Saihan jo 1900-luvun alkuvuosina Hercules Bullseye-ruudilla ja hieman
raskaammalla vakioluodilla. Latingin virittely aloitetaan tunnetusta .308 Winchesterin
supulatingista + 10 - 15 % lisäyksellä. Valmistelevat toimenpiteet, kuten hylsyn
nallipesän sankkireiän väljennys 3.5 mm:n läpimittaan ja luotien/ aseen piipunputken
liukastaminen on jo moneen kertaan selostettu GOW-sivulla.
2709 MM; PT
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>