<< Gunwriters         Linkkisivu >>

26.09.2000:

Schouboen pyssyt ja puukeerna-kuulat

P.T.Kekkonen, 1984 ja 2000


Ennen ASE & ERÄ-lehden neitsytnumeron 1/1984 ilmestymistä jakeluun parahiksi ennen 16 vuoden takaisia erämessuja oli tanskalainen asesuunnittelija Jens Torring Schouboe jokseenkin tuntematon suuruus suomalaisille aseharrastajille. Maailmankuulu Madsen-pikakivääri oli hänen tunnetuin luomuksensa, mutta ase nimettiin aikalaisen (1904) Tanskan puolustusministeri Madsenin mukaan. Tämän ansiota oli uudentyyppisen aseen kehittelyn ja esituotanto-sarjojen valmistuksen rahoittaminen budjettivaroin.

Pitkään piippurekyyliin perustuva, kääntyvällä sululla (malli Peabody/ Martini-Henry/ Roper & Spencer) varustettu pikakivääri oli tuotannossa 1950-luvulle saakka. Lahti/Saloranta pk/ 26:n tuotanto oli Madseniin verrattuna lyhyt pyrähdys. Suosittuja olivat myös samaan mekanismiin perustuvat 20 mm konetykit. Suomen laivaston käytössä lienee Madsen-tykkejä yhä?! (Huomattakoon, että tätä alkuperäisen ASE & ERÄn n:o 1/84 artikkelin toivottua uusintaa kirjoitetaan elo-/syyskuun vaihteessa a.D. 2000!).


Madsen-pikakiväärin halki- ja aukileikkaus. Osa 1 = patruunan syöttökäpälä. 2 = käpälän kääntökoroke aseen koneistokopan vasemmalla sivulla. 3 = lukko, joka kääntyy takapäässään sijaitsevan akselin ympäri yläviistoon hylsyä poistettaessa ja alaviistoon patruunaa syötettäessä yläpuolisesta kaarilippaasta. Piippuun ja luistiin nähden Madsenin lukko ei peräänny. Liikkuvat osat taantuvat yhdessä lähes patruunan pituuden verran. Erityinen hylsynkiskuri poistaa hylsyn lukon alapuolitse ja syöttökäpälä työntää patruunan pesään lukon yläpuolitse. Patruunan laukaisee iskuvasara (osa 4), joka lyö J-muotoisen vivun välityksellä iskuripiikin nalliin hieman ennen liikkuvien osien törmäämistä etuasemaansa, toteuttaen ns. "kelluvan tulen" periaatteen

Madsen-pikakiväärejä valmistettiin yli 50 vuoden ajan, vaikka ase oli monimutkainen ja kallis valmistaa. Käyttäjät viehättyivät muunmuassa sen pehmeään rekyyliin. Ase oli ensimmäinen lajissaan, ja herätti ansaitsemansa huomion jo Venäjän-Japanin sodassa 1904 - 05. Viimeiseksi versioksi jäi Madsen M 1953, eli aseen elinkaari oli poikkeuksellisen pitkä


Aikalaisissa kuularuiskuissa olivat 1900-luvun alkuvuosina pyörät kuin kenttäkanuunassa. Kuvassa Hiram S. Maxim uudistettuine malleineen, jollaisia venäläisillä oli koekäytössä Japanin vastaisessa sodassaan. Ratsain liikkuvat kasakkapartiot eivät ottaneet "mokomaa haravakonetta" raahatakseen kovinkaan mielellään, mutta hihnassa kannettava Madsen-pk ei ratsumiehen menoa haitannut. Sotaan osallistunut C.G.E. Mannerheim suositteli lämpimästi Madsenin omaksumista ratsuväen kevyeksi kuularuiskuksi.


Omalla korvamerkillään varustettuja käsiaseita ei Jens Schouboe pystynyt markkinoimaan kovinkaan laajalti, ja vaikka artikkelia ensi kertaa julkaistaessa oli olemassa viitteitä massasulkuisilla pistooleilla ammuttavien noin 11.4 mm läpimittaisten kevytluotien uuden tulemisen suuntaan, ei ratkaisevaa käännettä ole tapahtunut.

Kirjallisuuslähteet mainitsevat Jens Schouboen olleen tekninen johtaja tai pääsuunnittelija, työnantajanaan Dansk Rekylriffel Syndikat, Kööpenhamina. Yrityksen esihistoria on kuin kertomus Suomen VKT:n perustamisesta neljännesvuosisata myöhemmin: Oli lupaava tuote (pikakivääri molemmilla). Valmistukseen tarvittiin yhtiö ja teollisuuslaitos. Tuotteen keksijä työllistettiin tehtaan palvelukseen johtotehtäviin ja keksimään uusia keksintöjä. J.Schouboen ja Aimo J. Lahden toimenkuvat olivat jokseenkin samankaltaiset tietyissä historian vaiheissa. Lahti on kuitenkin yhä maailmankuulu asesuunnittelijana, kun taas Schouboe on lähestulkoon unohdettu.

Ilmeisen vaatimaton Schouboe käytti patenttihakemuksissaan tittelinä sotilasarvoaan "luutnantti". On vaikeaa sanoa, olisiko enempi aiemmilla meriiteillä pröystäily edistänyt hänen suunnittelemiensa käsiaseiden menekkiä maailmalla? Vaikeaa sanoa. Historia ei tunne vaihtoehtoja. Madsen-pikakivääri oli ensimmäinen ase laatuaan ja kova sana viime vuosisadan alussa, aina 1920-luvun jälkipuoliskolle asti, mutta sen keksijäksi miellettiin sotaministeri Madsen, eikä luutnantti Schouboe:a, jonka ensimmäinen pistoolimalli oli ulkomuodoltaan silmiä sairastuttava (= ruma). Toimiva keksintö ei ole välttämättä "esteettinen", eikä somaksi muotoiltu laite ole aina kelvollinen.


Schouboe M/ 1902

Kaliberi on 7.65 x 17 mm (.32 A.C.P.) ja ase 170 mm:n pituinen. Piipunpituus on 90 mm ja paino 550 grammaa. Lippaaseen mahtuu 6 patruunaa. Ase on "tunnettu siitä" (patenttifraseologian mukaan), että luisti on puolipitkä kuin myöhemmissä Colt Woodsman- tai Hi-Standard -sukuisissa tarkkuuspistooleissa, ja rekyylijousi sijaitsee sen sisällä piipun keskilinjan yläpuolella. Ase voitiin huoltopurkaa ilman työkaluja, mikä oli edistysaskel esimerkiksi F.N. M/ 1900:n verrattuna, mutta tuon ajan ostajakunta kiinnitti asetta valitessaan päähuomion muotoiluun. Taskuaseita Schouboe M/-02 valmistettiin noin tuhat kappaletta vuoteen 1910 mennessä, jolloin F.N:än uusi mallisto tuli ylivoimaiseksi kilpailijaksi.


Schouboen taskumalli. Pituus 170 mm, piippu 170 mm, paino 550 grammaa. Kaliberi 7.65 x 17 mm (.32 ACP). Valmistettu v.v. 1902 - 10 noin 1000 kpl. (Piirros: A.B. Zhuk, Venäjä).


7.65 mm Schouboen tuotanto oli alkanut jo vuoden 1902 lopulla, ja sen ensimmäinen patentti rekisteröitiin v. 1902 Englannissa, missä patentit ajoitetaan niiden hakemuksen (eikä siis myöntämisen) päivämäärän ja kellonlyömän mukaan. British Patentin numero on 28490/-02. Tanskassa myönnettiin DK Pat. N:o 6135 vasta seuraavan vuoden puolella 1903, jolloin tuotanto oli jo käynnistynyt. Seuraavana vuotena alkoi kuitenkin pikakiväärien joukkotuotanto, jonka tahtia kiihdytti Venäjän-Japanin sota. Pikakivääri osoitti taktisen arvonsa tuossa rettelössä: Eräs venäläinen ratsuväen upseeri, nimeltään Karl Manjergeim (tai jotain sinnepäin), korosti erityisesti pikakiväärin etevyyttä aselajilleen ominaisessa liikkuvassa sodankäynnissä.

Aikalaiset kuularuiskut olivat pienen kenttähaupitsin kokoisia ja näköisiä korkeapyöräisiä hökötyksiä, joita ratsumiehet eivät kovinkaan mielellään ottaneet hinattavikseen. Madsenia saattoi ratsastaja kantaa hihnasta selässään kuin kivääriä konsanaan. Jalkaväenkin käytössä se mahdollisti erityisesti hyökkäyksissä notkeamman liikkuvuuden ja maaston hyödyntämisen kuin korkeapyöräinen (yleensä vielä veivaamalla toimiva, monipiippuinen) kuularuisku, jonka tuliasema myös veti puoleensa vastustajan tykistön tähystäjien ja tarkka-ampujien kiusallisen huomion. DRS:in tilauskirja alkoi täyttyä, eikä taskuaseen kaltaisille firaabelihommille riittänyt aikaa tai konekapasiteettia. Pistooleita valmistettiin käsityövaltaisesti yleis-työstökoneilla, joita tarvittiin entistä useammin myös pikakiväärien tuotantovälineistön valmistukseen, kun tehtaan päätuotteiden valmistusta alettiin koneellistaa joukkotuotannon käynnistyessä.


Massasulku ja kevytluoti: Iskuvoimaa lähimatkoille

Jens Schouboe aloitti jo vuonna 1903 järeämmän sotilaspistoolin kehittelyn - mielessään kenties USA:n ja Englannin markkinat: Kaliberi oli Manner-Euroopassa peräti outo .45. Luodin mitoitus poikkeaa kuitenkin hieman kehitteillä olleista .45-kaliberisista raskaammista luodeista. Schouboen ideana oli alusta alkaen massasulkusysteemin soveltaminen järeäänkin pistooliin, tinkien luodin painosta ja tarkasta/tehokkaasta kantamasta. Lyhyelle etäisyydelle ammuttaessa piti luodin upotuksen kuitenkin olla riittävä, ja iskunopeudella aikaansaatavan haavoittavan vaikutuksen oli myös oltava vähintäänkin lamauttava, vaikka sotatoimissa oltiin jo pakotettuja tyytymään pelkästään kokovaippaluotien käyttöön vuoden 1899 Haagin julistuksen takia.

Luodin riittävä läpimitta ja sen nopeuden enentäminen olivat siis tarjolla olevat vaihtoehdot. Ehkäpä myös luodin painopisteen siirtäminen taaemmaksi ja aseen rihlannousun mitoittaminen siten, että kohteeseensa osuva luoti kääntyy nopeasti poikittain jossain pehmeässä ja vetisessä väliaineessa kahlatessaan. Jens Schouboe lienee varmaankin perehtynyt aikalaisten "pragmaatikoiden" (mm. Walter Winansin) näkemyksiin yhdenkäden ampuma-aseen käyttötarkoituksesta: Pistoolilla tai revolverilla torjutaan alkanut tai kohtapäätä uhkaava terä- tai lyömäaseella varustautuneen vastustajan rynnäkkö muutamien metrien etäisyydelle ampuen, yhdellä tai useammalla nopealla laukauksella, yleensä puolustautujaa kohti (tai viistosti kohti) liikkuvaan maaliin/ liikkuviin maaleihin.

Tuo epämääräinen lukema "muutamien metrien" on sota-ajan olosuhteissa noin 5 metriä ja rauhanaikaisen hätävarjelun tilanteissa 1 - 3 metriä. Muistettakoon, että luodin "pysäytysvoima" riippuu ensisijaisesti sen osumakohdasta. Ammuspainon, luodin iskunopeuden ja sen läpimitan, laajenemiskyvyn tahi sirpaloituvuuden vaikutus on AINA toisarvoinen. Metrin etäisyydeltä on huomattavasti helpompaa osua liikkuvankin maalin hengenpaikkaan kuin 25 metristä rengastaulun napakymppiin, jos tähtäämiseen on aikaa vain muutama sekunnin kymmenesosa. Vain vainaja pysähtyy varmasti! Vastustaja, joka vuotaa kuiviin ja kuolee vaikkapa 2 minuutin kuluttua osumasta, ehtii tappaa ampujansa ja puoli tusinaa tämän aseveljeä ennen omaa pääsyään "Onnen Kultalaan", jos käytettävissään on konepistooli tai muutamia käsikranaatteja. Vesurillakin ehtii fanaattinen hyökkääjä tehdä monet ilkityöt parissa minuutissa, mikä usein nähtiin Filippiinien sodan 1898 - 1902 aikana. Mindanaon ja Jolon saaret olivat silloinkin usein esillä lehtien ja sähkösanomien otsikoissa.

Tilanteet, joissa yhdenkäden asetta joudutaan käyttämään, ovat niin tiukkoja, että vastustajan tappaminen on AINA välitön tavoite, ja ampumaetäisyydet ovat sen mukaiset. Pitkillä aseilla riittää haavoittaminen, ainakin sodan olosuhteissa, kunhan osuma siirtää vastustajan "pois pelistä". Jotkut jenkit ja engelsmannit hourailivat kuitenkin miehen tai erityisesti ratsuhevosen saattamisesta taisteluun kelvottomaksi pistoolinlaukauksella 400 yardin etäisyydelle asti, eivätkä saksalaiset olleet hiukkaakaan realistisempia kun he gradeerasivat 7.63 mm Mauser C-96:n tähtäimen 1000 metriin saakka.

Puolustukseksi mainittakoon, että Mauser oli tarkoitettu käytettäväksi etupäässä pistoolikarabiinina (koteloperä kiinnitettynä) ja pistoolina vain äärimmäisessä pakkotilassa. "Tuhannen metrin ulottuvuudella" (teoriassa) oli toki myös mainosarvoa! Kuitenkaan ei edes kiikaritähtäimellä varustetun .308 Win.- kaliberisen tarkkuuskiväärin tarkka kantama ulotu tuelta ampuen juuri 800 metriä kauemmaksi kuin rasvatyynessä viileähkössä ilmassa, jossa ei esiinny lämpöväreilyä. "Kilometrin killit" ovat joko satuja tahi onnen kantamoisia. Yleensä satuja, joita on lystiä kertoa polvella istuvalle lapsenlapselle, kunnes sanankuulija varttuu "asediggari-ikään" ja alkaa vertailla vaarin muistelmia tunnettuihin ballistisiin tosiasioihin...


Harhaanjohtavaa "perustutkimusta"

Kaliberiluokka .45 nousi suosion aallonharjalle USA:ssa, osittain .38 kaliberin revolvereista mm. Filippiinien Mindanaon ja Jolon saarten taisteluissa v.v. 1898 - 1902 saaduista huonoista kokemuksista, mutta myös Louis LaGarden ja John T.Thompsonin suorittamien luotien "pysäytystehon" tutkimusten ansiosta. Yhä vieläkin (vuonna 2000) käy kuumana ballistikkojen oppiriita siitä, kumpi on parempi pysäytystehon laji: Välitön ja lopullinen "stopping power", vaiko pikainen ohimenevä "lamaututus." Ensinmainittu saadaan aikaan hengenpaikkaan osuvalla ammuksella, tai sen sirpaleilla taikka haavakanavan sivuille ulottuvan ns. kavitaation aikaansaamalla ruhjovalla vaikutuksella, jonka osatekijöitä ovat ensisijaisesti ammuksen iskunopeus, läpimitta ja laajenevuus/sirpaloituvuus.

Sittemmin on kuvioihin astunut mukaan myös luodin epävakavuus osuman jälkeen tai sen kärjen erikoismuotoilulla aikaansaatava "lumiaura-vaikutus", jota yleensä tehostetaan suurella iskunopeudella. Tokihan nämä kikkaskonstit olivat tunnettuja jo vuonna 1899. (Ks. artikkeli "Haag 1899", erityisesti kapteeni William Crozierin "pitkä saarna": Se olisi johtanut kiväärikaliberisten sotilasaseiden luotien tuotekehittelyn ja ballistiikan kehityksen pysähdykseen noin vuoden 1889 tasolle, jos Euroopan ruhtinaat ja diplomaatit olisivat Crozierin esitelmän yksityiskohdat ymmärtäneet, ja siitä vaarin ottaneet).

LaGarden ja Thompsonin käsityksen mukaan tulee "pysäytysvoimaisen" käsiaseen luodin olla vähintään .45-kaliberinen ja painaa 12.96 - 14.90 grammaa. Lähtönopeudeksi riittäisi 245 m/s. Tuokin nopeusvaatimus karsi aluksi raskaimman sarjan ammukset vuonna 1904 kehitteillä olleiden itselataavien Colt/Browning-pistoolien luotivalikoimasta: 11.43 x 30 mm patruuna oli myös kooltaan epäkäytännöllinen ja pistooleista lensi turhan usein luisti ampujan otsaan, piipun kiinnityslenkkien ja luistin kiinnityskiilan murtuessa ehkä vain muutamien laukausten rasittamina. LaGarde ja Thompson totesivat järeiden revolverien lyijyluotien tuottavan parhaan pysäytystehon, mutta Haagin diktaatti esti niiden käytön tulevissa sotilasaseissa. (USA oli tosin jättäytynyt Haagin sopimuksen ulkopuolelle, mutta koska pyrkimyksenä oli itselataavan pistoolin omaksuminen, pakottivat käytännöllisetkin syyt kokovaippaluoteihin siirtymiseen).

Ammusten pysäytysvoimaa testattiin v. 1904 melkoisen makaabereihin "ballistisiin heilureihin", nimittäin Filadelfian kaupunginsairaalan ruumishuoneelle kertyneisiin tunnistamattomien kulkureiden ja puliukkojen raatoihin, jotka oli "balsamoitu" pumppaamalla verisuonet täyteen mätänemisen estävää formaliinia. Vainajat ripustettiin roikkumaan kaulastaan köyden varaan, ja mitattiin, kuinka korkealle kunkin luodin osuma sai "heilurin" keinahtamaan. Haavakanavat täytettiin sitten valukipsin ja bariumsulfaatin (röntgen-varjoaineen) seoksella ja niiden tilavuus rekisteröitiin puolikymmentä vuotta aiemmin keksityllä röntgenkuvauksella, sekä punnitsemalla esille kaivettu jähmettynyt haavaontelon kipsivalos. Menetelmän luotettavuus on siis lievästi sanottuna kyseenalainen.


Louis LaGarden ja John Taliaferro Thompsonin käsiasevertailussa käytettyjä luoteja 7.65 mm Parabellum - 12.1 mm (.476 Eley). Pahinta jälkeä tuotti luoti N:o 10, joka oli räjähdetäytteinen, ja siksi kielletty sotatoimissa kahdenkin eri sopimuksen diktaateilla (Pietari 1867 ja Haag 1899). 7.65 ja 9 mm vaippaluodit, mukaanlukien .38 Colt Automatic Pistol Model 1902, N:ot 4 ja 5, eivät menestyneet vertailussa, jonka "tieteellisyydestä" väitellään yhä, 96 vuotta myöhemmin. (Piirrokset: "Gunshot Injuries" by L. LaGagde; 1904).


Testejä suoritettiin toki myös eläviin maaleihin Nelson Morrisin teurastamolla Chicagossa, kohteina 16 nautaa ja kaksi hevosta. (Kommentit testituloksista julkaistaan joskus sähköpostitse vain "etuoikeutetuille visitooreille", koska ne olisivat ehkä liian mieltäkääntävää luettavaa kaikkein nuorimmille nettisurffareille. Sicaministeriön Internet-tarkkailijakin voisi pahoin testiraporttia lukiessaan: GOW:n sisältö on järkyttänyt jo aiemmin "ad nauseam", ainakin kohmelo-aamuina). Schouboe-pistooli ei ollut mukana näissä vertailuissa, joiden tulokset johtivat 7.65 mm ja 9 mm Parabellum-patruunoiden väheksyntään ja kaliberiluokan .45 suosimiseen, vaikka kaikki .45-kaliberiset testiaseet olivatkin olleet revolvereja ja niiden lyijyluodit (ainakin reikäpäiset ja "Manstopperit" sekä .476-kaliberinen iskunallilla varustettu räjähdeluoti) olisivat tuottaneet alituisia syöttöhäiriöitä itselataavassa pistoolissa.

Kun USA:n asevoimien uuden "kylkiraudan" valintatestit käynnistyivät, prikaatinkenraalin arvoon sittemmin ylenneen William Crozierin johdolla vuonna 1907, olivat vertailut lähinnä muodollisuuksia, "kilpailun" harhakuvan antamiseksi osanottajille ja suurelle yleisölle. Voittajahan oli valittu jo etukäteen: Colt/Browning-pistooli, kaliberi .45, patruuna kokovaippaluodilla, joka painoi 14.9 grammaa. Nimellinen lähtönopeus oli 243 metriä sekunnissa. Tällainen ballistiikka oli etenkin W. Crozierin mieleen. Hän oli vaatinut sotilaskiväärin patruunoidenkin tuotekehittelyn jäädyttämistä Haagissa v. 1899 vuosikymmenen verran aiemmalle teknologian tasolle, ja muunmuassa ehdottoman ylärajan asettamista kiväärien ja kuularuiskujen luotien lähtönopeudelle.

Patruunahuollosta vastasi vertailutestin järjestäjä. Ainoaa tarjolla ollutta .45-kaliberista patruunaa ampuvia aseita ei ollut tuotannossa muilla asevalmistajilla kuin Coltilla. Monet "kilpailuun" ilmoittautuneet firmat karsiutuivat jo ensi vaiheessa, koska ne eivät ehtineet kehitellä määräaikaan mennessä toimintakelpoista prototyyppiä, pesitettynä .45-kaliberiselle patruunalle. Muutamat aseet hylättiin, koska "ne olivat vielä alkeellisella kehittelyn asteella" (= viilaten ja höyläten hirmuisella kiireellä kyhättyjä viimeistelemättömiä mallikappaleita). Kehitysasteitahan on yleensä vähintään kolme: Mallikappaleet (valmistettuja käsityövaltaisesti), esituotantovaihe (jo konetyötä) ja joukkotuotantovaihe, jonka alettuakin joudutaan vielä yleensä tekemään käytön myötä tarpeellisiksi havaittuja tai tuotantoa helpottavia rakennemuutoksia.

Eräät viimeistellytkään aseet eivät toimineet jakelussa olleilla patruunoilla: Bergmann-pistooli ei lauennut, koska nallit olivat liian kovakuorisia ja hylsyt hiukan liian lyhyitä, eikä Parabellumin automatiikka toiminut, koska patruunoiden ruuti oli sopimatonta. Saksalaisella ruudilla ladatuilla patruunoilla .45-kaliberinen Parabellum pelasi kuin enkeli, mutta koska kyseisenlaista ruutia "ei ollut helposti saatavana USA:ssa", ase hylättiin. Huomattakoon, että Saksassa oli alettu ladata testipatruunoiden mittojen mukaisia .45 Parabellum-patruunoita heti-kohta, kun niiden piirustukset ja luodin spesifikaatiot oli saatu USA:sta.

Vaadittua lähtönopeutta niillä ei kuitenkaan saavutettu vaaditunpainoisille luodeille. Myöskin Bergmannin "Modell -03 Mars" -pistooli toimi moitteetta saksalaisilla .447 kaliberin patruunoilla ammuttaessa. Niiden hylsyleima oli "490" ja kaliberi 11.35 x 23 mm Bergmann/ Mars. Lataaminen oli aloitettu jo vuonna 1903, eli herääpä kysymys, missä ja milloin lieneekään .45 ACP alkuaan kehitelty? "Virallinen Valistus" toistelee vuosilukua 1905 ja mainitsee suunnittelijaksi John M. Browningin.

Millaisin päätelmin Schouboe-pistooli testattiin USA:ssa? Ei ole tietoa. Vuoden 1907 vertailuun sen tiedetään jo ehtineen, mutta jakelussa olleita patruunoita sillä ei tietenkään voitu ampua, mikä riitti sinällään hylkäysperusteeksi. Vertailutestejä järjestettiin tosin pienemmässä mittakaavassa aina vuoteen 1919 saakka vaikka nelivitonen Colt oli omaksuttu (vaadittujen rakenteellisten muutosten toteuttamisen jälkeen) virallisesti käyttöön vuonna 1911. Colt M 1911 aiottiin korvata kiintopiippuisella momenttisulkuisella Remington Model 1917-pistoolilla, mutta USA:n sekaantuminen I maailmansotaan kariutti hankkeen.

Englannissa oli Schouboe M 1907-pistooli ollut myös arvioitavana, mutta tullut hylätyksi massasulku-systeemiä kohtaan tunnetun epäluottamuksen takia. Osumatarkkuus ja luodin "pysäytysvoima" olivat myös riittämättömiä pitkillä ampumaetäisyyksillä. Englannissahan olivat taannoin olleet muodissa kilpailuammunnat revolverilla 183 metrin etäisyydelle, pystyasennosta, yhdellä kädellä ampuen, ja vieläkin uskomattomampia olivat ne etäisyydet, joilta ammutun revolverinluodin piti (ainakin teoriassa) tappaa hevonen ratsumiehen alta.

Vaikka juuri englantilaiset mielsivät jo 1850-luvulla revolverin käsikähmä-aseeksi, jonka tulinopeus ja luotettavuus ovat pitkän matkan tarkkuutta tärkeämpiä ominaisuuksia, oli asenteita monenlaisia, ja vaikutusvaltahan kertyy tunnetusti ahdasmielisimmille kalkkivaareille: Niille "Ampumaratojen Herroille ja Hidalgoille", joita kritikoitiin jo toistasataa vuotta sitten, mutta jotka ovat ilmeisen ehtymätön luonnonvara ja iankaikkinen vitsaus.


Schouboe M 03/ 07

Näin jouduttaneen kirjoittamaan eniten valmistetun 11.35 x 18 mm Schouboe-pistoolin mallimerkintä. Idea syttyi vuonna 1903, mutta varsinaiseen tuotantoon ase edistyi vuonna 1907 kun Madsen-pikakiväärien tilausruuhka oli saatu puretuksi sillä kertaa. Schouboen patentit 7.65 mm aseelle olivat niin kattavia, ettei järeämmän mallin suojaksi tarvittu erillisiä patentteja. Keksijälläkin lienee ollut aavistus, että kevytluoteja ampuvaa pistoolia ei ryhdy kukaan piratisoimaan, ennenkuin sen idea saa maailmanlaajuisen hyväksymyksen niissä piireissä, joiden asehankinnat kustantaa veronmaksajakunta.


Schouboe M 03/ 07. Kaliberi 11.35 x 18 mm. Pituus 205 - 207 mm. Piipunpituus 130 mm. Taarapaino 890 grammaa. Nuolen osoittama uloke on ilmeisesti olkakerän kiinnityssalpa. (Puuttuu useimmista museoiduista aseista). Piirros kirjoittajan arkistoista.


Erään yleensä luotettavan tshekkialaisen lähteen mukaan ei Schouboe-pistooleja valmistettu milloinkaan joukkotuotannon menetelmin, vaan käsityövaltaisesti, eikä niihin ollut tarjolla helposti vaihtokelpoisia varaosia. Työn laadussa tai viimeistelyssä ei silti ollut moitteen sijaa: "Kellosepän työnähän" ovat viimeisteltyjä pikakiväärien ja Madsen-konetykkienkin mekanismit. Pistoolien tuotanto olisi kai koneellistettu, jos riittävän suuri tilaus olisi saatu jostain puolelta maailmaa.

Schouboe halusi pysyttää aseen massasulkuisena, mutta silti painoltaan kohtuullisena, onnistuenkin pyrkimyksessään. Vaikka 11.35 mm:nen variaatio luo harhakuvan vähintään kaksikiloisesta rautamurikasta, sen paino tyhjän lippaan kera on vain 890 grammaa, eli siedettävä teräsrakenteiselle aseelle nykynormienkin mukaan. Kokonaispituus 203 mm on myös kohtuullinen, huomioiden 130 mm:n piipunpituus. Pintapuolisesti katsoen ei aseessa ole mitään poikkeuksellista: Hirmuisempia luomuksia on nähtävissä etenkin "prättikaaliradoilla". Schouboe M 03/07 kulkisi huomaamatta AINA mukana suolivyön alle työnnettynä. Jokin kalliilla kompilla ja koko vuoden rahatulot maksavalla holo-tähtäimellä varustettu "ipsi-pistooli" ei kätkeytyisi yhtä helposti. (Sana "practical" = "käytännöllinen" onkin jo muuttunut puhkikuluneeksi vitsiksi).


Kehitystyö kohdistui patruunoihin

Massasulkuisen järeän itselataavan pistoolin toimivuuden mahdollistamiseksi on tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa: Patruunan lataaminen minimaalisen pienellä ruutimäärällä, tai luodin keventäminen, jolloin sen lähtönopeuskin voitiin korottaa aikoinaan ennenkuulumattomiin lukemiin. Jens T. Schouboe valitsi viimeksimainitun menettelyn, omaksuen aseeseen aluksi 3.1 gramman ja sittemmin 4.0 gramman painoisen vaippaluodin. Kevyen luodin lähtönopeus lienee ollut reilusti yli 500 metriä sekunnissa. (Sen mittaaminen aikalaisella sähkömagneettisella kronograafilla oli mahdotonta, koska laitteen "stop-screen" sijaitsi 50 metrin etäisyydellä piipunsuulta, eikä luodin ballistisesta kertoimesta ollut harmainta aavistustakaan. Kertoimen avulla olisi voitu laskea nopeuden V 25 lukemasta luodin lähtönopeus).

Myöhemmän neljän gramman luodin lähtönopeudeksi mainitaan 485 metriä sekunnissa, eli kaksinkertainen lukema USA:n pistoolivertailuun (1907) jaettujen Frankford Arsenalin lataamien .45 ACP-patruunoiden luotinopeuteen verrattuna. Mitä se merkitsee yhdenkäden ampuma-aseen tavanomaiselle 1 - 5 metrin käyttöetäisyydelle ammuttaessa? Lähes nelinkertaisia pintakudosvaurioita nopean luodin sisäänmenopuolella hitaaseen luotiin verrattuna. Kokovaippaluotien laajenemiskyvyissä ei ollut eroa, eikä myöskään kärjen muodossa, eli arvion voi esittää yksinkertaisella matemaattisella kaavalla, jonka ideoi jo Isaac Newton 1600- luvulla: "Kun kahluunopeus tuplautuu, väliaineen vastus nelinkertaistuu, lisääntyen tai vähentyen siis eksponentiaalisessa suhteessa nopeuden funktiona."

Ja mitä vastuksellisempaa on elollinen pehmytkudos, sitä pahemmin ja laajemmalti se turmeltuu luodin poraaman haavakanavan ympäristössä. Väliaineen vastus tietenkin hidastaa kevyen luodin kahlausnopeuden pikaisemmin kuin raskaan luodin vauhdin, mutta ns. "tappokriteerin" täytti ainakin 4-grammainen Schouboen luoti vähintään kymmenkertaisesti, läpäisten huokeasti kymmentuumaisen kelomäntypölkyn. Aikalaiset hämmästelivät nimenomaan Schouboe-pistoolin läpäisytehoa käytännöllisille pistoolin ampumaetäisyyksille. Aseen rekyyli oli nimittäin mieto kaliberin järeyteen nähden; tuskin niinkään tuntuva kuin 7.65 mm Browning-pistoolin M/1900 takapotku, ja luodin läpimitta oli sentään 11.35 mm eli 0.447 tuumaa.


Patruunat aluksi Made in Germany

Schouboe-patruunan hylsy oli kehiteltynä valmiiksi jo vuonna 1903 läpimittojensa osalta. Deutsche Waffen- und Munitionsfabrik, Karlsruhe, Saksa, valmisti Theodor Bergmannin asetehtaan toimeksiannosta 11.35 x 23 mm urahylsypatruunoita Louis Schmeisserin kehittelemään Modell 1903 "Mars"- pistooliin, jota Bergmann pyrki markkinoimaan Englannin asevoimille. Manner-Euroopan maille riitti kaliberi 9 x 23 mm Bergmann, mutta Englanti vaati kaliberiksi 0.445 - 0.455 tuumaa, ennenkuin ase hyväksyttäisiin edes vuonna 1903 järjestettyihin soveltuvuustesteihin. Englantilaisten vaatimuksiin kuului myös luodin niippaus hylsynsuuhun ja patruunan lataaminen "pistoolikordiitilla" eli nitroglyseriiniruudilla, jota tuotiin vartavasten Englannista. Keski-Euroopassahan käytettiin pääsääntöisesti nitroselluloosaruuteja, yleensä epäorgaanisilla hapettimilla "suolattuina".


Patruunakuva: Englannista oli peräisin myöskin alkuperäisimpiin Schouboe-patruunoihin käytetty E.C.-paukkupatruunaruuti, jota valmisti Explosives Company Ltd. Valmistaja varoitteli, ettei ruudilla saa ladata minkään lajin kovapatruunota, vaan hylsyssä pitää olla ontto puuluoti tai mieluiten vain ohut pahvilappu suun tukkeena, mutta käytäntö osoitti, että 11.35 x 18 mm patruunoissa voitiin käyttää riskittömästi 3.1 - 3.2 gramman painoisia rautavaippaluotejakin. Ruutitehtailla on aina ollut helmasyntinään ylivarovaisuus ja "tutkimattakin me tiedämme, että..." -asenteellisuus tuotteittensa käyttöalan monipuolisuuden suhteen.

E.C. Blank Powderilla täytettiin maailmansotien aikaan valurautakuorisia käsikranaatteja, kun haluttiin niiden lohkeilevan suuriksi sirpaleiksi. Räjähdetilaa ei täytetty puolilleenkaan E.C.-ruutia, koska sen täysitehoinen detonaatio olisi hienontanut kuoren vieläkin ohuemmaksi "jauhoksi" kuin tavanomainen trotyyli sen pirstoi. Mainittakoon ohimennen, että VihtaVuoren N310:stä ja lommopohjaisesta konjakkipullosta syntyy varsin läpäisykykyinen ontelopanos, kun ruuti härnätään detonoimaan dynamiitinnallilla N:o 8. On raportoitu jopa 2½ tuuman teräslevyn läpäisy, kun pullonpohja on ollut sopivalla etäisyydellä levyn pinnasta. (Jos se on kiinni levyssä, vähenee läpäisy puoleen, mutta latinki on yhä pystyvä puhkaisemaan panssariauton 18-millisen kylkipanssarin).

Raskasluotisemmat Schouboe-patruunat ladattiin ilmeisesti D.W.M. Standart Pistolenpulverin hienojyväisellä lajikkeella, jolla latailtiin mm. 5-milliset Clement- ja Bergmann-patruunat. Koostumukseltaan oli D.W.M. Standart tavanomaista nitroselluloosaruutia; jyvät samanlaisia "tikkuja" kuin N310-ruudinkin, mutta hienojyväisen lajikkeen jyvät oli pätkitty huomattavasti läpimittaansa lyhyemmiksi "metwurstinsiivuiksi". E.C. Blank Powder oli tuotettu tuohon aikaan tavanomaisella puolisavullisen jyväruudin valmistustekniikalla puuvillaruudista, joka puristettiin tiiviin voilokki-huovan tai oksapahvin kaltaiseksi levyksi.

Ruutilevy raastettiin sitten jyväsiksi, jotka pyöristettiin liimavedellä kostutettuina lähes pallonmuotoisiksi. (Puuvillaruudin käsittely kuiviltaan olisi aikaansaanut räjähdyksen heti "kandeerausrummun" lähtiessä pyörimään). Vastaavalla tekniikalla valmistetut haulikkoruudit pintagelatinoitiin sumuttamalla sekaan jotain haihtuvaa liuotinta. Paukkupanosruutia ei pintakiillotettu, eikä siihen sekoitettu palamista hidastavia kemikaaleja, lukuunottamatta arabikumi-liima, jonka tehtävänä oli sitoa puuvillaruudin lyhyiksi pätkityt kuidut toisiinsa ja estää niiden mureneminen pölyksi.

Hylsyt siis olivat alkuaan kehiteltyjä 11.35 mm Bergmann-pistooliin, joka ei kelvannut englantilaisille eikä jenkeillekään, ja Manner-Eurooppaan oli turha tarjota kaliberiltaan eksoottisia aseita. Mielenkiinto keskitettiin 9 mm Bergmann-Bayardin kehittelyyn ja markkinointiin. Schouboe-hylsyt voitiin tuottaa samalla kalustolla kuin Bergmann-hylsytkin. Tarvitsi vain leikata Bergmann-hylsy 5 mm:n verran lyhyemmäksi. Hylsyaihion esimuotoilu suoritettiin ilmeisesti kiväärinhylsyjen syväveto-kalustolla, koska hylsynkantojen mitoitus oli tasan sama kuin urakantaisessa Mauser-kiväärin hylsyissä, läpimitta 12 mm. Uusimaan jouduttiin kantaleimasin: Numerosarjan "490" tilalle leimattiin "192 B". Tanskassa valmistetuissa hylsyissä on kantaleimana kirjainsarja "DRS" (= Dansk Rekylriffel Syndikat).

Luodin kehittely teetti jo enemmän töitä, koska kyseessä oli täysin uudenlainen projektiili. Vaippa voitiin valmistaa totutuilla menetelmillä, jo vakiintuneesta materiaalista: Nikkelikuparilla silatusta meltoteräksestä eli lähes puhtaasta raudasta. Etutäyte sorvattiin "pockholzista" eli guajakkipuusta, josta saatiin automaattisorvilla tarkkamittaisia esineitä ja sorvauslastuillakin oli kauppa-arvoa yskänlääkkeen raaka-aineena. Luodin perä suljettiin alumiinilaatalla ennen vaipan reunakäännöstä. Alkuperäisin kevytluoti lienee ollut pahasti epätarkka lähimatkoillekin ammuttaessa. Aseen rihlannousu oli mitoitettu liian loivaksi: Kierrosluku ei riittänyt luodin vakauttamiseen. Ohut alumiinikiekko saattoi myös päästää ruutikaasua vuotamaan puisen keernan ja luotivaipan väliin, jolloin piipusta päässyt luoti pullistui jostain kyljestään epäsymmetriseen muotoon.


Luotikuva: Alumiinilta, kuten myös puulta, puuttui laajenemiskyky. Uudenlaiset materiaalit käyttäytyivät toisin kuin tutut lyijyseokset tai puhdas lyijy. Heti kättelyssä jouduttiin toteuttamaan luoti-uudistus: Vaipan paksuutta lisättiin 0.70 mm:iin. Alumiinisen pohjalaatan paksuus kolminkertaistettiin 3.0 mm:ksi ja laatta muotoiltiin hieman koveraksi. Siihen iskeytyvä ruutikaasun paine puristi laatan reunat tiiviisti vaipan sisäseinämiin, estäen kaasuvuodot puukeernan ja vaipan väliin. Muutokset lisäsivät luodin painoa lähes gramman verran, neljään grammaan. Luodin vakautuvuus parani hieman, vaikka sen lähtönopeutta jouduttiin alentamaan, jolloin myös rihloista saatava kierrosnopeus väheni. (Rihlannousulla 475 mm/ kierros on rotaatio hieman yli kaksi kierrosta per juoksumetri). Kuvamme esittää "parannettua" luotimallia.

Tehdyt muutokset olivat muuttaneet luodin aiempaa peräpainoisemmaksi: Se lähti piipusta aina hieman viistossa asennossa, tehden maalitauluun lähietäisyydellekin hieman soikulaisia reikiä. Fysiologisen tehon kannalta katsoen olisi moinen käyttäytyminen ollut hyvinkin suotavaa, mutta viime vuosisadan alkukymmenellä tuijotettiin yhdenkäden aseidenkin osumatarkkuuteen "keskipitkille ja pitkähköille etäisyyksille" (= USA:ssa ja ehkä Englannissakin 25 ja 50 yardia) kuin lepakot aurinkoon, eikä Schouboe-pistoolilla ollut mahdollista osua hevoseen tai edes pienehköön hevoslaumaan 400 yardin etäisyydeltä sen toteamiseksi, josko ratsuväen vaatima "tappokriteeri" ehkä täyttyisi. Luodin iskutehokin olisi kai ollut varsin vähäinen, koska ilma on väliainetta, jolla on oma vastuksensa. Luodin myös arveltiin lentävän parin sadan yardin jälkeen jo peräpää edellä, jolloin sen "ballistinen kerroin" muuttuu aivan surkeaksi.

Käytännöllisille etäisyyksille (max. 5 yardiin) mahdollisesti suoritettujen testiammuntojen tuloksista eivät käytettävissä olevat kirjallisuuslähteet mainitse sanallakaan, eivätkä yleensä anna minkäänlaisia numerotietoja Schouboe-pistoolin osumien hajonnasta; oliko se esim. 25 yardin etäisyydelle 12 tuumaa, yardi vaiko 10 yardia. Myöskään ei ole vaivauduttu kertomaan, oliko hajonta pelkästään luotisyntyinen, vai osittain ampujastakin johtuva? Lähes olematon rekyyli ei taatusti aiheuttanut nykäisylaukauksia, mutta jotkin lähteet kuvailevat aseen laukausääntä "kauhistuttavaksi" ja päivänvalossakin näkyvää suuliekkiä "Rugby-pallon kokoiseksi". Aseen suusta joka suuntaan laajeneva iskuaalto löi ampujan kasvoihin kuin märkä tiskirätti. (Vastaavan tuntemuksen aiheuttaa ns. käsihaulikolla ampuminen). Mainitaan myös aseen roiskineen ruutijyviä ainakin vasenkätisen ampujan silmille. Jyvät lienevät olleet D.W.M.-ruudin rippeitä. E.C. Blank Powder ehti palaa loppuun, ennenkuin luoti oli edes piipunputken puolivälissä, eikä luisti ollut perääntynyt vielä lainkaan.


Ampumakuva: Varsinaisen tuotantomallin Schouboe M 03/07 lisäksi valmistettiin pieniä eriä erikoisvariaatioita, muunmuassa 3 kpl aseita pesitettyinä 9 x 19 mm patruunoille - ehkäpä I maailmansodan aikaan, ajatellen vientiä pistoolipulaa kärsivään Saksaan. Muutamat saksalaisetkin asetehtaat kehittelivät massasulkuisten 9 mm pistoolien prototyyppejä, mutta joukkotuotantoon nekään eivät edistyneet; syynä hirmuinen rekyyli, alkusyynä liian sileäksi viimeistelty patruunapesä: Se ei hidastanut hylsyn irtaantumista pesästä, eikä luistin perääntymistä laukauksen jälkeen. Ilmeisen aiheellisesti pelättiin aseen hakkautuvan hajalle ylinopeasti perääntyvän luistin iskeytyessä taka-asemaansa ilman puskurointia. Kolmella mallikappaleella suoritetut kokeilut riittivät osoittamaan DRS:lle sen, että oli ryhdytty tavoittelemaan mahdottomia.

Muutamiin yksilöihin supistui "nollaseiskan" muidenkin variaatioiden tuotanto. Joissakin venäläislähteissä mainitaan Schouboe M 1912, jonka kaliberivaihtoehdot olivat perinteinen 11.35 x 18 mm ja .45 ACP (SIC!). Täystehoisen nelivitosen ampuminen 890 grammaa painavalla massasulkuaseella on tietenkin sula mahdottomuus, mutta aseyksilön piippu on voitu porata ja pesittää .45 ACP-patruunoille, jotka on varustettu kevytluodeilla ja asianmukaisella ruutilatingilla. Aseen lipas on tällöin myös mitoitettu uudelleen. Varmistimen muoto on erilainen kuin mallissa 07, ja niin myös piipun kiinnitys kahvarunkoon. On mahdollista, että malli 12 oli se variaatio, jota yritettiin huonolla menestyksellä tyrkyttää jo toistamiseen USA:an sotilaspistooliksi, juuri kun Colt Model 1911:n "paljottaisvalmistus" oli siellä käynnistynyt. Mieleen tulee sanonta: "Viedä pirtua Viroon/ hiekkaa Saharaan". Näinhän kuvaillaan myyntitehtävää, joka tiedetään mahdottomaksi jo ennakolta.


Sinänsäkin harvinaisen Schouboe-sotilasmallin harvinaisversio Malli 1912. Joitain yksilöitä oli rihlattu ja pesitetty kaliberiin .45 ACP; tuskin kuitenkaan täystehopatruunan ammuntaa varten, vaan kevytluotipatruunaa ampuvaksi. 9 x 19 mm:n patruunaakin ampuvien kolmen kokeiluaseen rekyyli oli liiallinen. Harvinaisversioiden koko valikoimasta ei ole käsitystä kenelläkään. Joitain yksilöitä mm. alumiinisilla kahvankuorilla on tavattu Suomestakin. (Piirros: A.B. Zhuk).


Nollaseiskan piipun ja luistinjohteiden kiinnitystapa muistuttaa monien taittopiippuisten haulikoiden baskyylisaranan rakennetta, ja se on näkyvissä päällepäinkin. Muissa variaatioissa, 7.65 mm taskumallista alkaen, on piipun ja rungon kiinnike näkymättömissä ja sen rakenne arvailuiden varassa. Mallin 07 halkileikkauskuvasta voidaan päätellä sen huoltopurkamisen proseduuri: Luistin peräpään läpi kulkevaa rekyylijousen "päähköä" painetaan eteenpäin, kunnes piippua voidaan kääntää suupuoli alaspäin, taittuvan haulikon piippuparin tapaan. Luisti irtoaa piipuntakaisista johteista todennäköisesti ilman erityisiä kommervenkkejä, taaksepäin. Piippu irtoaa saranatapeista ylöspäin, kun se on käännetty lähes kohtisuoraan asentoon kahvarungon pituussuuntaan nähden.


Schouboe M 03/ 07:n halkileikkauspiirros antaa käsityksen hieman likaantuneenakin toimintavarmasta aseesta: Laukaisumekanismille on varattu reilusti "tyhjätilaa". Kahvan "nikaran" metallivahvuus on myös vähintään riittävä estämään luistin lentämisen kohti ampujan naamataulua. (Aikalaisissa Colt-Browningeissa esti luistin irtoamisesta johtuvan tapaturman vain hentoinen teräskiila. Kun "rauta väsyi", lensi luisti taaksepäin irti aseesta. Havereita alkoi sattua, kun myyntiin tulivat .38 Colt Super Auto-patruunat).


"Harmajaa akateemista teoriaahan" asekäsittelyn opettaminen tietenkin on, koska Suomeen tuskin enää eksyy "vapaalla jalalla" olevia Schouboe-pistooleja yhtäkään yksilöä. Itse en ole päässyt sellaista koskaan käpistelemään, ja alan kirjallisuus on varsin vaitelias näiden aseiden historiastakin, saati käsittelyohjeista. Muuan lähde mainitsee 11.35 mm variaatioita valmistetun yhteensä noin 500 kpl (taskuaseita sentään tuhatkunta) ja .45 ACP-kaliberisen variaation mallista 12 tuntee vain venäjänkielinen lähdekirjallisuus. Tanskan omillekaan asevoimille ei Schouboe M 03/07 kelvannut: Vuonna 1906 omaksuttiin viralliseen käyttöön 9 x 23 mm Bergmann-Bayard.

11.35 x 18 mm Schouboet päätyivät tutkimuskokoelmiin, tanskalaisten kadettien koulutuskäyttöön ja ylellisiin puurasioihin pakattuina lahjusesineiksi vaikutusvaltaisille isokenkäisille ylimyksille, joiden päätäntävallassa olivat DRS:n päätuotteiden, Madsen-pikakiväärien, hankinnat. Jens Torring Schouboe siirtyi DRS:n palveluksesta vuonna 1917, ilmeisesti "viisaan lepoon", nauttimaan royaltyista, joita hänen pikakiväärinsä oli keksijälleenkin tuottanut.


Epilogi

Kevytluoti-idea ei ole juurikaan edistynyt sitten vuoden 1984, ja kun jotain uutta on keksitty, on se heti joutunut listalle: "Saa myydä Vain Virkakäyttöön!" Kevytluotien ammuntaan erityisesti kehiteltyjä yli kymmenmillisiä aseita ei ole toistaiseksi nähty siviilimarkkinoilla, eikä pelkkien virka-aseiden tuotekehittely kannata. Tarvittaisiin jo "Harmaat Asemarkkinat", joilla on omat suunnittelutoimistonsa, omat tuotantolaitoksensa, omat vienti- ja tuontiorganisaationsa sekä omat tukku- ja vähittäismyynti-verkostonsa - kaikki täysin riippumattomia "Bobrikovin Ukaasin" tai "Lex Morgenthaun" kaltaisista käskyistä ja kielloista. Ylimalkaan: Kaikesta virka- ja mielivaltaisuudesta, jonka taustatekijöinä ovat tietenkin olleet lakeja ja asetuksia laatineet sekä niitä vahvistaneet niljakkaat politikoitsijat.

Vaihtoehtoisten markkinoiden välityksellä voisivat Schouboe- pistoolin kaltaiset, mutta pelkästään kodinturva- ja itsepuolustuskäyttöön siviilihenkilöille tarkoitetut (ja tehtäviin mitä parhaiten soveltuvat) erikoisaseetkin tavoittaa "loppukäyttäjänsä", menneisyyttä elävien kapitulantti-lautakuntien pystymättä enää heittelemään kapuloita edistyksen rattaisiin epäluulojensa tai mieltynystensä mukaisesti. Ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden tarvehan ei ole suinkaan vähentynyt kuluneen vuosisadan juoksussa, mutta henkilökohtaisten puolustusvälineiden saatavuus on vaikeutunut siinä määrin, että joillekin aselupa-systeemit ohittaville erikoisjärjestelyille on olemassa vahva "sosiaalinen tilaus" kautta maailman.


0509 MM; PT

<< Gunwriters     Linkkisivu >>   

Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen, Schouboe-pyssy ja puukeernakuulat: http://guns.connect.fi/gow/schouboe.html