<< Uusimmat Osa 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 21, päivitetty 18.09.2000
Romput ja taisteluhaulikot
"Mä näitä sivuja luen kai viimeiseen asti...". Niin on tosiaan tullut
selailtua näitä sivuja eräänkin kerran ja paperia tulostettu "jokunen" sivu.
Siksipä kiinnostaisikin tuo CD, josta liikkuu huhuja ja josta löytyisivät kaikki GOW:n
tekstit. Joko kyseinen CD on tilattavissa? Hinta? Vain "tietyille" sivuillanne
vieraileville?
Ja sitten kysymyksiin, liittyen "military"-tyyppisiin haulikoihin.
Vaihtoehtojahan olisi paljon enemmänkin mutta olen päätynyt seuraaviin mm. hinnan ja
tuttujen suositusten perusteella:
Remington 870 - Winchester Defender - Mossberg 590
Löytyykö tietoa yllämainittujen aseiden käyttöominaisuuksista ja kestosta? Jopa niin
paljon, että ne voisi jonkinlaiseen "paremmuusjärjestykseen" laittaa.
Käyttötarkoituksena tulee olemaan toiminta-ammunnat (sovelletut ressuammunnat) ja jonkin
verran myös kiekkoammunta. Eikä mikään tosikkomielinen
"pakko-pudottaa-vähintään-20-kiekkoa-25:stä" vaan kunhan omaksi iloksi
eco-kiekkoja koittaisin pöläytellä. Reaktionopeutta liikkuvaan maaliin ammuttaessa
lienee näissä oloissa parasta harjoitella kiekoilla, koska muunlaisia liikkuvia maaleja
on vähemmän saatavissa... ja jos oppisin osumaan edes osaan nopeista kiekoista niin
hitaampiin ja isompiin maaleihin osuu aina... Ja jos on tiedossa joku ylivertainen saman
hintaluokan haulikko niin ehdotuksia otetaan mielellään vastaan.
Aseiden tulisi olla seuraavilla ominaisuuksilla, jotta ne olisivat soveliaita
pääasialliseen käyttötarkoitukseensa:
Piippu: 18 - 21 tuumaa. Patruunakapasiteetti: 1 + 7 (tai 1 + 8). Tukki: Synteettinen.
Pintakäsittely: Mattamusta/ sinistetty/ rynsester-tyylisesti fosfatoitu. (Ei
rosterimalleja, koska ne näkyvät kauas). Ehkei tämä ole ihan täysin "omaa
alaasi" mutta pumppuhaulikoitahan on käytetty maailman
"tapahtumakeskuksissa" jo pitkään, ja onhan niillä omat hyvät (ja huonot)
puolensa. Onhan noita käytössä kotimaassakin PV:n ja myös sen toisen virkakoneiston
palveluksessa olevilla.
Terveisin, nimim. "Hankkimislupa taskussa"
CD-romppuja
parhaillaan poltellaan. Tilausosoite ehtii kuvaruutuihin samaan
aikaan kuin tämä vastaus. (Kaikki viihde-elektroniikan osaamista vaativa aktiviteetti on
oman tietämykseni ulkopuolella. Esim. E-mailini osoitteella tulevat viestit saan
tutkittavikseni noin viikon viiveellä. Toinen viikko voi vierähtää ennen
"postinvaihtopäivää", ja siitä edelleen muutamia päiviä, ennenkuin
pakinani ovat vastaanottajillaan tai GOW-sivuilla, riippuen kuvituksen runsaudesta.
Verkkaisaa touhua siis, mutta ei verrattavissa aikakauslehtien julkaisuviiveisiin, jotka
olivat vuosienkin pituisia, eikä parhaita pakinoitani ole julkaistu milloinkaan
painettuina. Käsikirjoitukset ja piirroskuvat ovat yleensä kadonneet ainiaaksi. Samoin
oheistetut valokuvat).
Tilaa, kun vielä ehdit!
Romppu kustantaa FIM 150:-. Se sisältää se myös lontoonkielisen GOW:n aineiston.
Mitään ostorajoituksia ei tietämäni mukaan ole, eikä tule. CD-muotoinen taltiointi
oli suunniteltu alkuaan GOW-materiaalin "varmuuskopioinniksi" sen varalta, että
Suomen Sosialidemokraattinen Kansantasavalta onnistuu siinä, missä Kiinan Kommunistinen
Kansantasavaltakin on epäonnistunut, ja puna-viheriä Saksa on onnistunut vain osittain:
Maailmanhistorian ensimmäisen ja ainoan VAPAAN viestintäkanavan tukkimisessa. GOW CD:n
keräilyarvo kohoaa silloin kuin V2- ohjus, joten kannattaa tilata niin kauan kuin niitä
saa!
Kiitoxen Korkia Weisu:
Tähän saumaan sijoitan erityiset kiitokseni yhteistyöstä ja onnitteluni
keskustelijoille Vesan Metsästyssivuilla hienosti edenneestä GOW:n mainoskampanjasta!
Etenkin nimimerkki "Mustanaamio" on herättänyt selvästi havaittavan
mielenkiinnon GOW/ Finnish-sivua kohtaan: Paha kellohan kuuluu aina kauimmaksi!
Taisteluhaulikot ja mellakkapyssyt
Varsinaiseen aiheeseen, eli taisteluhaulikoihin, tullaksemme voin mainita, että aihe
kiinnostaa kyllä! Vain metsästys- ja urheiluhaulikoiden esittelyt ja käsittelyt
luovutan mielihyvin niiden etuoikeutettujen kolleegoiden tehtäviksi, jotka saavat
kirjoituksensa julkisuuteen kaupallisissa lehdissäkin. Metsästys kun ei paljoja
kiinnosta, ja sloganin: "Urheilu on SYÖPÄ kansakunnan ruumiissa" allekirjoitan
vahvemmalla vakaumuksella kuin tuskin kukaan muu elossaoleva suomalainen.
Luettelemiesi aseiden asettaminen arvojärjestykseen on melkoisen kinkkinen tehtävä, tai
sitten helppo, jos jostain mallista löytyy pieni mutta tärkeä tekninen ominaisuus. En
tosin tiedä, mitä muutoksia "clintoniaaninen aikakausi" on tuonut nykyisin
myynnissä olevaan asemallistoon. Eniten taustatietoutta on Winchesteristä;
ampumakokemustakin muutaman laukauksen verran, tosin metsästysmallilla vain, mutta
mekanismithan ovat samat kaikissa Model 1200:n ja 1300:n variaatioissa.
"Eläköön se pieni osanen!"
Sulkumekanismiltaan on Winsu kolmikon kestävin, mutta kaikki ovat kyllä riittävän
lujia. Mossberg 500-sarjan taistelumalleissa on ainakin ollut eräs pikku osanen, joka
muista pumppuhaulikoista usein puuttuu: Latausvarmistin eli automaattinen iskuvasaran
pidätin, joka tekee rynnäristäkin RYNNÄRIN, eikä "kastreerattua"
Sportteria, ja taisteluhaulikosta TAISTELUhaulikon, eikä lyhennetyllä piipulla ja
pidennetyllä makasiinilla varustettua jahti-/ratahaulikkoa. Vasaranpidätin mahdollistaa
pumppaamalla ammuttavan pikatulen: Ase laukeaa aina, kun etutukki on latausliikkeen
jälkeen työnnetty etuasemaansa, mikäli liipaisinta painetaan taukoamatta tulituksen
ajan.
Käytännöllinen tulinopeus ei jää juurikaan itselataavan aseen jälkeen, ja eduksi
voidaan katsoa pumppuhaulikon "kaikkiruokaisuus": Toimivuus on riippumaton
ammuttavien patruunoiden kehittämästä kaasunpaineesta tai rekyylistä. Tavanomaisen
modernin pumppuhaulikon liipaisinkoneisto on yleensä samanlainen kuin itselataavan
haulikon mekanismi: Iskuvasara jää vireeseen vielä pumppumekanismin sulkeuduttuakin
latausliikkeen jälkeen, kunnes liipaisin lasketaan eteen. Vasta sen jälkeen on ase
uudelleen laukaisuvalmis. Sama laukaisukoneisto-moduuli voidaan asentaa itselataaviin
sekä pumppuhaulikoihin, eli vältytään tarpeesta valmistaa kahta hieman erilaista
moduulia. Pumppuaseen tulinopeus kuitenkin alenee, koska liipaisimen vapauttamiseksi on
tehtävä "erityinen käsitemppu". Vaikka liipaisinsormen rentouttaminen
laukausten välillä vie aikaa vain muutaman murto-osasekunnin verran, ottaa oman aikansa,
ennenkuin se alkaa sujua refleksinomaisesti.
Vuosisataiset perinteet (= Taas sitä "Tylsää Histooriaa")
Pumppu-taisteluhaulikoista ainakin legendaarisessa Winchester Model 1897:ssä oli jo
latausvarmistin, eli automaattilaukaisija. Kyseisen mallin "tulikasteesta"
tositoimissa on kulunut aikaa satakunta vuotta. Amerikkalaiset olivat lirussa leukaansa
myöten Filippiinien muutamilla saarilla, joiden islaminuskoiset kapinoitsijat, "Los
Moros" (= "tummat"; espanjaa), osoittautuivat sitkeiksi vastustajiksi.
Kapinointi on toistunut aina parin sukupolven välein. Se on käynnissä parhaillaan
ainakin Mindanaon ja Jolon saarilla. Pari suomalaistakin oli sotavankeina.
Morojen iskuryhmien ("Los Juramendados" = "valan vannoneet"; esp.)
suorittamat itsemurhahyökkäykset olivat lähes jokaöisiä tapahtumia. Huumeilla
itsensä rohkaisseet sekä "puuduttaneet" vesurimiehet eivät aina edes
huomanneet uudenaikaisista pienikaliberisista jalkaväkiaseista saamiaan osumia. Jenkit
lauloivat reteästi marssilaulua, jonka kertosäe kuului: "Damn, damn, damn the
Philippinos!/ Cross-eyed kakiack ladrons./ Underneath the Starry Flag/ we civilize them
with Krag/ and return us back to our beloved home". Melodia oli sisällissodan
(Konfederaatin) marssin "Tramp, tramp, tramp" traditionaalinen sävelmä, mutta
jo kauan ennen sisällissotaa sävelletty - virreksi.
Musulmaanit sivistettiin hirvihauleilla
Aikalainen Krag & Jörgensen- kivääri oli kuitenkin liian iskuvoimaton
pysäyttämään yöllisiä hyökkäyksiä. Sen kokovaippaluoti oli toki kykenevä
lävistämään viisikin peräkkäin asetettua alkuasukasta, mutta hätäisesti
suunnatuista laukauksista puuttui wanhan .45-70 Governmentin luotien
"pysäytysteho". Jo viime vuosisadan vaihteessa alettiin USA:ssa haikailla
Mauser-tyyppistä kivääriä ja vahvemmin ladattua patruunaa, jotka omaksuttiin v. 1903.
Kolme vuotta myöhemmin ostettiin Saksasta kevyen kärkiluodin valmistuslisenssi. Vuonna
1899 olivat amerikkalaiset ehdottaneet sotilaskiväärin luotien nopeuden ylärajaksi
hieman yli 600 m/s, ja luotirakenteen pysyttämistä 1880-luvun loppuvuosien
kehitystasolla, Haagin julistuksen arvovallalla. Filippiinien taistelukokemukset
aikaansaivat kuitenkin mielenmuutoksen ja opettivat paljon muutakin vuoteen 1902
mennessä.
Moro-taistelijat "sivistettiin" sillä kertaa taisteluhaulikoiden
hirvihauli-latingeilla. Aseet toi mukanaan rintamavastuun saanut kenraali John
"Black-Jack" Pershing. Hän oli havainnut karabiinipituiseksi sahatun
haulikon etevyyden ratsuväen aseena jo intiaanisodissa, joihin haulikoita otettiin
mukaan: "Ameriikan Waltojen Sisällisen Sodan muisteloiden elähdyttämänä".
John Pershing varusti joukkonsa taisteluhaulikoilla myöskin Mexikon rangaistusretkelle,
jolle mentiin automobiileillä, eikä enää ratsain. Siksipä ei onnistuttu tavoittamaan
maantierosvo Doroteo Arangoa, joka tunnettiin omiensa piirissä kenraali Pancho
Villan nimellä. "Hyrysysyt" eli "puhkurit" olivat sidoksissa
tiehen tai tasamaastoon: Selkähevosilla olisi päästy vuoriston kapeilla
lehmipoluillakin kenties haulikkohollille asti.
Historiallinen perspektiivi, ohoi!
Laajempaa huomiota kenraali Pershingin suosimat taisteluhaulikot herättivät I
maailmansodan juoksuhautataisteluissa, joihin amerikkalaiset osallistuivat vuoden 1918
alusta alkaen. Vastustajat esittivät virallisen vastalauseen, jonka amerikkalaiset
kuitenkin pystyivät torjumaan, tulkiten Haagin sopimuksien (1899 ja 1907) tekstit
kirjaimellisesti. Pumppuhaulikot ovat olleet siis käytössä sotatoimissa jo sadan vuoden
ajan, vaikka joissain alan lehdissä onkin joskus mainittu aselaji haulikko upo-uutena
keksintönä, jota oli hieman kokeiltu jo Vietnamin sodan viidakkotaisteluissa
1970-luvulla. Nooh, eihän syvällistä perehtyneisyyttä historiaan voida vaatia
kirjoittajilta, joiden elämäntehtävänä on saada tavaroiden tai palveluiden myyjät ja
niiden ostajat kanssakäymisiin keskenään.
Winchester Model 1897:n ura taisteluhaulikkona jatkui toisenkin maailmansodan yli,
lähinnä Tyynenmeren sotanäyttämöllä, vähäisemmässä määrin Korean Sodassa, ja
mahdollisesti vielä Vietnamissakin. "Ysiseiskaan" mieltyneet sotajermut, joille
jaettiin myöhemmissä rettelöissä uudenaikaisempia hanattomia
"virtaviivaistettuja" aseita, haikailivat nimenomaan latausvarmistinta, joka
mahdollistaa pikatulen ampumisen pumppaamalla. Jotkut tosin kyselivät myös, että:
"Missäs on hana? Mistäs nyt näen, onko ase ampumavalmis, vaiko eikö?"
Mossbergin varmistin on kohdallaan
Mossbergin valinnan puolesta puhuu sen varmistimen sijoitus asianmukaiseen kohtaan,
peukalolla hallittavaksi ja kätisyydestä riippumattomaksi eli
"ambidekstriseksi". Ainoa epäkohta on hylsynkiskuri, jonka kynnet lipsuvat
joidenkin patruunamerkkien hylsynkannoista. Kyseiset patruunat on tosin tarkoitettu
ensisijaiseti taittoladattaviin metsästysaseisiin, joissa ei ole edes ejektoria.
Res-ammuntoihin ja satunnaiseen savikiekkoiluun hankitaan tykkänään toisenmerkkistä
rehua, mutta jos hintavia "Waidmannin Heilejä" on IHAN PAKKO paukutella,
löytyy Mossbergiinkin aftermarket-valmisteina terävämpiä "varakynsiä".
Taisipa tulla valinta tehdyksi puolestasi? Nooh, kerta ei ole suinkaan ensimmäinen.
Mallimerkintä on Model 590 Special Purpose: Komposiittitukki, Parker-fosfatointi (=
"rynkkypinnoitus"), kapasiteetti 9 patruunaa (8 + 1 ), piipunpituus 20 tuumaa,
sylinteripiippu, pesitys 12 GA/ 76 mm. Nykyisin alkaa myös täyteispatruunoita olla
saatavina kolmituumaiseen hylsyyn ladattuina. Aikoinaan tuotti, etenkin lyijytäyteisiä
käytettäessä, huomattavasti lisähajontaa 70 mm:n hylsyyn ladattujen patruunoiden
ampuminen 76 mm:n pesästä. Noina aikoina eivät patruunatehtailijat vielä ymmärtäneet
ammuksen "vapaahypyn" merkitystä, koska täyteispatruunalta ei odotettukaan
hyvää käyntitarkkuutta. Nyttemmin on kyllä jo viisastuttu - Jenkeissäkin.
Täyteisluoti-ammunta kuulunee olennaisena osana ressu-taisteluammuntojen ohjelmaan?
Pitäisi ainakin kuulua.!
Lisäyksiä oppisanastoon
Latausvarmistimen läsnä- tai poissaolo Mossberg 590 SP:n laukaisukoneistossa on
valitettavasti tietämykseni ulkopuolella.Yhtä seikkaa en lakkaa milloinkaan
ihmettelemästä: Miksikähän ei luetteloissa tai hinnastoissa mainita meillä eikä
muuallakaan onko kaupanoleva ase MELLAKKApyssy vai TAISTELUhaulikko? Ensinmainituissa
aseissa (lontooksi: "Riot Guns") on laukaisukoneisto ns. modernia tyyppiä, eli
liipaisin joudutaan hölläämään laukausten välillä.
Taisteluhaulikon liipaisin voidaan siis pitää taaksepainettuna, jolloin laukauksen
matkaansaattaa latausvarmistin ilman erityisiä sormitemppuja, kun patruuna on syötetty
pesään ja sulkulaite on kytkeytynyt jäykkään yhteyteen piipun jatkeholkin
"puhkirakoon" työntyneellä kytkinkappaleella tai kiertosulun korokkeilla.
Pessimistit väittävät, ettei pumpputoimisia taisteluhaulikoita valmisteta enää
missään, ainakaan siviilimyyntiin, ja siirtymä itselataaviin tai jopa
RYNNÄKKÖhaulikoihin on jo täydessä vauhdissa.
Rynnäkköhaulikoissa eli KONEhaulikoissa on sarjatulivaihdin. Niiden ensimmäiset
prototyypit valmistuivat jo Vietnamin sodan aikana. Remington tyytyi kehittämään
itselataavaan vakiomalliinsa helposti asennettavan vaihtimella ja latausvarmistimella
varustetun laukaisukoneisto-moduulin. Maxwell Atchisson rakensi täysin uudenlaisen aseen,
joka toimii konepistoolin periaatteella, perustuen massasulkuun ja sen momenttiin. Jotkin
yksilöt ehdittiin jopa "laukaista vihan vallassa", kuten lystikäs sanonta
kuuluu, jos jokin ase ehtii osallistua sotatoimiin.
Mellakkapyssyt Suomessa: Omaa kansaa vastaan!
SA Int:in hankkimat pumppuhaulikot ovat mallia Remington 870. Valinta lienee ollut
sattumankauppaa: Jostain on saatu huokea "spotti-erä" Remingtoneja,
taittoperäisen mallin siviilimyynnin vaikeuduttua. Haulikot on tarkoitettu lähinnä
SPol:ien käyttöön (OMAA kansaa ja maanpuolustajia vastaan: EI sotatoimiin!). "Sen
toisen väkivaltakoneiston" varusteisiin eivät ainakaan takavuosina kuuluneet
malliltaan yhdenmukaiset pumppuhaulikot, vaan päällekkäispiippuiset, takavarikoiduista
rata-/ jahtipyssyistä lyhennetyt aseet. Selitys: "Yhdenkään testatun
makasiinihaulikon toiminnan luotettavuus ei ole ollut täysin vakuuttava". (Lieneekö
testaajien aseenkäsittelytaidossa ollut vajavuuksia?). Tämä tieto voi kuitenkin olla jo
vanhentunutta, kun pumppuhaulikoitakin on takavarikoitu ja rosvottu valtion haltuun
tuomioistuinten päätöksillä enentyvässä määrin.
0709 MM; PT
PS. Wuosisadan takaisen marssilaulun kertosäkeen suomentaminen runomittaan on vaikeaa,
mutta jos vapaa käännös kelpaa, niin täältä pesee: "Hor/nan pataan
filippiinot!/ Rosmot kellanruskeat!/ Alla Tähtilippumme/ pian sivistämme ne/ Kraageilla,
ja sitten kotiin seilaamme". (Suom. PTK). Sana "ladron" on espanjaa,
tarkoittaen: "Varas". "Kakiack" on alkuaan farsinkieltä, mutta tullut
Englannin engelskan sanan "khaki" kautta sotilasslangiin USA:ssakin. Se viittaa
moro-sissien ihonväriin tai heidän univormuinaan käyttämiensä kellanruskeiden
työvaatteiden väriin.
Marssin "Damn the Philippinos" alkukielinen nuottipainos on
"hakusassa", mutta löydettävissä. Julkaistaankin, kunhan
tekijänoikeuskysymykset on selvitetty. Melodia on alkuaan hengellisestä laulusta
1800-luvun alkupuolelta. Sanoituksia tunnetaan ainakin neljä. Filippiinien sodan 1898 -
1902 aikaisen runoelman tekijä on tuntematon. TEOSTOn taholta ei ole odotettavissa
huomautuksia. 1509 MM; PT
Margon trimmaus ja lisävarusteet
Kyselisin uudenkarhean Margolinin .22 LR:n tarkkuuden parantamiskeinoja: Miten
laukaisuvastusta saa "hienommaksi"? Maksaako maltaita? Onko kolvauksesta apua ja
miten se tehdään? Vaikuttaako lisäpaino tarkkuuteen? Entä mikä olisi paras
äänenvaimenninvaihtoehto (kiinnitys)? Jälkikäteen tehdyt kierteet ovat kuulemma lähes
aina sitä sun tätä! Ja meneekö kevyen luistin piikkiin, että valmistaja ei suosittele
ampumaan kuin normaalilatinkeja? (Nimellinen lähtönopeus max. 340 m/s).
Nimim. Pistolero
Laukaisun
"silittelyyn" on yksinkertaisin konsti aseen ahkera naksuttelu kylmiltään, eli
ilman patruunoita, jolloin luonnollinen kuluminen poistaa pahimmat karheudet. Asteen
verran nopeampi (vielä täysin ilmainen) keino on viritetyn aseen hanan työntäminen
eteenpäin vaikkapa peukalolla ennen kylmälaukauksen liipaisua, jolloin viretuen ja hanan
virepykälän välinen kitka lisääntyy ja kitkapintojen kiillottuminen nopeutuu.
Jos taitosi riittävät aseen laukaisukoneiston purkamiseen ja viretuen irti saamiseen,
saat aikaan yhtä silkoisen laukaisun kuin aseseppäkin saisi; edelleen ilmaiseksi.
Viretuen "nokkaa", jonka varaan hana jää vireeseen, kiillotetaan hienolla
hiomakivellä siltä pinnaltaan, joka nojaa hanan virepykälään, ja siihen suuntaan,
johon kyseinen pinta liikkuu kitkan alaisena. Hiomavälineeksi käy myös vaikkapa
sileän, tasaisen puupalikan pinnalle kiinnitetty pala hienoa vesihiomapaperia, ja
loppu-puleeraukseen tulitikkurasian "raappupinta", joka sisältää hienoa
lasijauhetta ja punafosforia.
Ei tahkoamalla, vaan hivelemällä!
Hionnan tulee olla hellävaraista hivelyä, joka ei lyhennä viretuen nokkaa, ei muuta sen
kulmia, eikä pyöristä teräväksi tarkoitettua särmää. ("Rättilaikka" on
tehtävään sopimaton). Hanan täysvire-pykälää ei pidä, eikä sitä kunnolla edes
voi hioa, koska hiomakivellä pitäisi kihnuttaa kitkapintaa hanan akselia kohti ja siitä
poispäin. Jos taidot eivät tunnu riittävän, on työ viisainta antaa asesepän
tehtäväksi. Hinnoittelusta en tiedä. Satanen olisi ehkä kohtuullinen taksa. TIEDOKSI:
Yksikään ammattitaitoinen ja vastuuntuntoinen aseseppä ei tahkoa laukaisua
"hipaisuherkäksi", vaikka jotkut asiakkaat sellaista vaativat "koska onhan
vapaapistoolissakin.!"
Mahdottomuuksia on turha tavoitella
Itselataavan vakiopistoolin ja kertalaukeavan vapaapistoolin liipaisinmekanismit ovat
TÄYSIN erilaiset. Samoin itselataavan pistoolin ja pulttilukko-luodikon
laukaisukoneistot. Pistoolin laukaisun pystyy muuttamaan sileäksi, mutta se on pakostakin
hieman "venyvä", eikä se saa olla liian herkkä. Vähäinen herkistely
onnistuisi iskujousta kohtuudella lyhentämällä, mutta koneiston mekanismiaika pitenee,
ja herkistyksen lopputuloksena voivat olla laukeamattomat, tai lievemmät, mutta
osumatarkkuutta huonontavat "nallipetot". Niiden seurausta on asesyntyinen
luotinopeuksien vaihtelu, josta usein syytetään viattomia patruunoita, vaikka alkusyy on
liian heikko iskurinlyönti. Hanaa saa keventää poraamalla sen sarvi rengasmaiseksi,
mutta iskuvoima on aina peräisin jousesta, eikä "lyöppärin" massasta.
Kevennetty hana lyö hieman täysipainoista nopeammin.
Kolvauskonstit
Kolvausmenetelmät on esitelty jo kertaalleen; ampukolvaus kai useammankin kerran:
Kampaapas sivut läpi! Käsinkolvaus esitellään jutussa, jonka työnimi oli:
"Mestarien mietteitä tarkkuuspiippujen valmistuksesta". Margolinia lyijytapilla
kolvattaessa on piipun suu-osa jätettävä sellaiseksi, kuin se on tehtaasta
päästyään ollut, eli kiillotettava piipunreiän peräpäätä. Aseen jyvänjalan
"panta" (= piipunsuuta ympäröivä holkki) on kiinnitetty extratiukalla
sovitteella eli "krympillä", joka puristaa piipunreikää ahtaammaksi suustaan
kuin se on taempana piipussa. Lepotilassa olevan piipun ja sen suun välillä ei
useimmiten ole mitattavaa halkaisijoiden eroa, mutta paineistetussa piipussa kulkeva luoti
laajentaa piippua hetkellisesti jopa useiden tuhannesosamillien verran avarammaksi.
Pikafilmaamalla on havainnoitu luodin kohdalla piipun pinnalla perästä suuhun kulkeva
pullistuma - jopa 25 mm:n paksuisesta pienoiskiväärin piipusta (SIC!). Ilmiö voitaneen
havaita myös herkimmillä venymäliuskoilla mitaten.
"Piilosupistus" parantaa käyntitarkkuutta
Jyvänjalan kohdalla ei piippu pääse laajenemaan yhtä paljoa kuin taaempana, joten
syntyy eräänlainen supistusvaikutus, joka on omiaan parantamaan käyntitarkkuutta. Jos
ase ampukolvataan, on suositeltavaa poistaa siitä jyvänjalka kolvausprosessin ajaksi.
Herää tietenkin kysymyksiä: "Millainen on tarkkuusvaatimus?" sekä
"Riittääkö taito tiukkasovitteisen jyvänjalan irtikiskomiseen ja sen uudelleen
asentamiseen?". Jos ampuja saa olla kiitollinen, onnistuessaan pitämään edes
useimmat osumat pistoolitaulun "mustassa", riittää hänen aseeseensa normaali
ampukolvaus jyvänjalan paikallaan ollen. "Kympinmetsästäjän" aseeseen
tarvitaan jo pilkunkuksintaa lähenteleviä erikoismenetelmiä, joista harvemmat
asesepätkään ovat koskaan kuulleet tai lukeneet; esimerkkinä vaikkapa Margolinin
jyvänjalan irroitustarve tai kolvauksen rajoittaminen piipun peräpäähän.
Käsinkolvaustaitokin kuuluu jo kadonneeseen kansanperinteeseen: Sitä ei voi oppia
lukemalla, vaan tekemällä.
Piippu kolvautuu itsestäänkin
Ahkerasti käytettävä piekkarinpatruunoita polttava ase "ampukolvautuu" ilman
erityisiä toimenpiteitä itsestäänkin. Patruunoiden nallimassat sisältävät usein
lasijauhetta, joka on juuri sopivan hienoa ja kovuudeltaankin lähes ihanteellista
kolvaustahnan "abrasiiviksi", josta muodostuu hiomatahnaa, kun lasijauhe
sekoittuu luotivahaan. Uudenkarhean aseen piipunseinämien mikroskooppiset epätasaisuudet
hioutuvat pois muutamalla tuhannella laukauksella. Kaikki nallimassat eivät sisällä
lasijauhoa, mutta jonkinlajista hioma-ainetta on niiden kaikkien päästöissä, ja usein
ruudinkin höysteenä. Iskuherkimmissä eli varmatoimisimmissa nallimassoissa on yleensä
lasin kaltaisia ainesosia, silikaatteja, silisiidejä, tms.
Kun seinämät ovat siloittuneet kiiltäviksi, ovat ne myös muovauskaraistuneet niin
koviksi, ettei lasijauhe enää hio metallia. Ampukolvaus, tai perinteisempi
lyijytappi-kolvauskin muistuttaa tällaista "sisäänajoa luonnollisen kulumisen
kautta", kuitenkin pienemmällä laukausmäärällä suoritettuna, tahi noin puoli
tuntia tai tunnin kestävällä kihnutuksella. Käsinkolvauksella voidaan poistaa
piipunseinämistä "MAKROskooppisiakin" epätasaisuuksia, kuten poikittaisia
koneistusnaarmuja, patruunapesäkalvaimen tekemiä purseita, tai ahtaumia piipunreiästä.
Margolinin jyvänjalan puristama ahtauma on kuitenkin "rauhoitettava", koska se
sijaitsee sillä kohdalla missä sen pitääkin, eli aivan piipun suussa.
Jotkut urheilutarvikekauppiaat ovat kauhistelleet asiakkailleen ja kai painetun sanan
palstoillakin kokemusperäisiä ohjeitani, joiden mukaan piekkarinpatruunoita ampuvan
aseen piipunreikää ei häädytä puhdistamaan käytännöllisesti katsoen milloinkaan,
kun reikä on siloittunut luonnollisen kulumisen tai kolvauksen kautta niin kiiltäväksi,
ettei siihen tartu hankauslyijyä tai luotien pinnoitemetallia. Argumenttina on ollut
edellämainittu nallimassojen lasijauhepitoisuus. Mutta jos lasipulveri olisi
piipunputkelle niin vaarallista kuin annetaan ymmärtää, niin sehän pitäisi putsata
piipusta JOKAISEN laukauksen jälkeen!
Oikaisu myyntipuheisiin
Jokaisen ammutun patruunan nalli pöläyttää jauhetta piipunreikään ja seuraavan
patruunan luoti pyyhkäisee sen pois, jättäen kuitenkin omat nallipäästönsä tilalle.
"Jauhe karhentaa piippua ja lisää siten sen lyijyttymistä", väitetään,
vaikka asiahan on tasan päinvastoin! Myyntipuheita taas kerran, vaikka
puhdistusvälineiden ja -kemikaalien kaupitseminen muodostaakin vain pienen murto-osan
asekauppojen liikevaihdosta. Harvassa ovat ne .22-kaliberiset piiput, jotka on onnistuttu
pilaamaan ampumalla tai laiminlyömällä puhdistus (ellei aseen säilytyspaikkana ole
perunakellari tai muu kostea "jemma"), siitä alkaen kun ruostuttamattomat
nallimassat tulivat käyttöön.
Lämpö-eroosio turmelee piipunputken
Monisatakertaisesti lukuisammat piiput on sensijaan "putsattu pilalle"
epäkelvoilla välineillä tai puhdistusrassin taitamattomalla käytöllä. Kauppiaitten
edun vastaistahan tietenkin on, että aseet kestävät sukupolvesta toiseen tai
kolmanteenkin, ja käynti aina vain paranee, sikäli kuin läpi lasetettu laukausmäärä
enentyy, kunnes wanha rauta väsyy alituisiin lämpötilan vaihteluihin (=
äkkikuumenemisiin ja pikajäähtymisiin), jolloin metallin kiderajat alkavat
"irvistelemään". Monettakohan kertaa on toistettava tunnettu fakta, että
piipunreikä turmeltuu palamalla (= "rapautumalla"), eikä kulumalla, jos
ammusten pintamateriaali on hiukankin pehmeämpää kuin piipputeräs, joka lisäksi
karaistuu käytössä.
Piippupainot
Piippupaino ei vaikuta sanottavammin suhteellisen lyhytpiippuisen käsiaseen
käyntitarkkuuteen, mutta ampujasta johtuvaa osumatarkkuutta se tavallisimmin parantaa,
vakauttamalla tähtäystä. Näin etenkin Margolinin (MCM, .22 LR) kaltaisen, hieman liian
"nokkakevyen" aseen tapauksessa. Short-patruunaa ampuvassa Olympia-Margolinissa
toimii teräksinen suujarru eli komppi piippupainona. Olympiamalli on miellyttävän
tasapainoinen, joten vakiopistoolissakaan ei lisäpaino ole haitaksi.
Legendana kerrotaan tarinaa eräästä kansainvälisen tason ampujasta, joka ripusti MCM:n
piippupainoksi silitysraudan ja ampui näin raskautetulla aseella yhden käden otteella,
"teloitusammunnan" tyyliin, pystyasennosta maksimipisteet 50 metrin
vapaapistooliradalla, syöttäen aseeseen patruunat "papu kerrallaan" pesään.
(Lipassyötöllä olisi epävirallinen maailmanennätys kai jäänytkin ampumatta).
Piippupaino oli ripustettu jyvänjalan takaa niin pitkällä narulla, että se kiikkui
ehkä vaaksan korkeudella ampumakatoksen lattiasta, kun ase oli suunnattu kohti maalia.
Latausvaiheessa tai kättä lepuutettaessa ei silitysrauta siis raskauttanut asetta eikä
väsyttänyt ampujaa. Tarina ei kerro raudan painoa, mutta arvio on reilu kilo.
MCM vaatii yhdenmukaisen otteen
Sivusuuntaista hajontaa ei tällainen painotus tietenkään vähennä, mutta
koro-suuntainen tähtäys vakaantuu taatusti. Pystyhajontahan on aloittelijoiden riesana
Margolin MCM:llä ammuttaessa, koska piippulinja on huomattavasti peukalohankaa ylempänä
ja tähtäinlinja vieläkin korkeammalla. Ampumakäden puristuksen kahvasta tulee olla
yhdenmukainen. Jos kahvaa pidellään joka toista laukausta matkaansaatettaessa
peukalohangalla ja vuoroin kuin Ukko-Mauserin kahvaa, nimettömällä ja pikkusormella
puristaen, löytyy "prättikaalitaulusta" (malli FBI) mahdollisesti kaksi
erillistä osumakuviota, sinänsä tarkoituksenmukaisista kohdista.
"Joka Margolla oppii, hän muillakin osaa!"
Toinen kasa voi löytyä herkimmästä hengenpaikasta nenän ja silmien tienoilta, ja
toinen niiden ruumiinosien korkeudelta, joiden vaurioituminen tositoimissa passittaisi
miespuolisen murrosikäisen osumien kohteen "Cantores Minores"-kuoroon
ainaiseksi poikasopraanoksi. Tähtäyspisteeseen, keskelle rintaa (25 metrin
etäisyydelle) ei tule osumia, ellei ampuja ole nykäissyt liipaisinta. Aivan aiheetta ei
sanota, että "joka oppii ampumaan Margolinilla, osaa ampua kaikilla
vakiopistooleilla". Olympiamallin tapauksessa on tilanne erilainen: Ampuja ei purista
kahvaa, vaan ortopeedinen kahva puristaa ampujaa kädestä. Otevirheistä johtuvan
hajonnan todennäköisyys on erittäin vähäinen.
Vaimenninasennukset kellosepäntyötä!
Vaimentimen asennus MCM:ään on taitavan asesepän työtä. Ei suositella
harrastelijoille eikä kyläsepille. Piippu joudutaan irrottamaan; samoin jyvänjalka.
Piipunsuun kavennusta sorvataan pidemmäksi vaimenninkierteen pituuden verran TASAN samaan
läpimittaan kuin se on tehtaan jäljeltä. Tämän jälkeen sorvataan vaimentimen
kiinnityskierre. (Kokoa en muista, mutta se on pienempi kuin tavanomainen UNF ½",
joka periytyy Parker-Hale MM1 -vaimentimista ja on ilmeisesti jonkinlainen standardikoko
pienoiskivääreissä). Vaimentimen sisäkierre on sorvattava myös
"custom-työnä", joten suositeltavinta on asennuttaa vaimennin siellä, missä
se valmistetaankin.
Kierteet "non-standard"
Kierteet voidaan tällöin valmistaa sovittamalla asekohtaisiksi, olematta sidoksissa
mihinkään standardimittoihin. Aikoinaan omistamaani Margoon valmisti vaimentimen
silloinen SuoMet Oy (myöh. Vaime Oy; sittemmin Laxmit Metal Oy) sovitetyönä, jonka
laadussa ei ollut moitteen sijaa. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei kiinnitys oikein onnistu,
jos yritetään "jengata" jotakin standardikokoista kierrettä Margolinin
piipunsuuhun. Omasta Margostani oli jyvänjalka jouduttu irrottamaan jo toistamiseen,
koska aseen piippu oli noin vuotta aiemmin lyhennetty 106 mm:n pituuteen rajavartioston
asepajalla Onttolassa edesmenneen asemestari M. Majaniemen ammattitaidolla. Siistiä
työtä sekin!
Combat-Margon kuva on joskus julkaistu ERÄ-lehdessä: Vahinko, että kaikki
originaali-valokuvat jäivät aina toimituksen saaliiksi, riippumatta siitä,
julkaistiinko ne tai ei, vaikka lehti oli lunastanut vain niiden kerrallisen
julkaisuoikeuden. Materiaali lienee tuhottu sen julkaisemisen tai
julkaisemattomuuspäätöksen jälkeen? Käytäntö oli sama ilmeisesti kaikissa Suomen
aikakauslehdissä 70- ja 80-luvuilla. Siis törkeä rosvous, jolla kai haluttiin
ehkäistä aineiston julkaiseminen kilpailevissa lehdissä silloinkin, kun sellaisia ei
vielä ollut.
Combat-Margo jo tehdasvalmisteenakin
Nykyään valmistetaan nelituumaisella piipulla varustettua mallia Ishjevskin
tehtaassakin. Takatähtäintä on yksinkertaistettu. Aseen mallinimitys on lyhennetty
muotoon "Margo" myös Venäjällä. Oman aseenikin olisin varustanut vähemmän
ulkonevilla kiintotähtäimillä, mutta se oli valitettavasti luvallinen, ja jokin
keinotekoinen "laiton laki", jota siis ei oltu koskaan julkaistu
Säädöskokoelmassa, vaati nelituumaisen piipun ja säädettävien tähtäinten
olemassaolon tarkkuuspistooleissa. Enää ei moisia "Leinon Pykäliä" ole,
enkä niistä paljoja piittaisikaan.
Vaimentimen toinen kiinnitysvaihtoehto on hieman kierrekiinnitystä konstikkaampi,
niinsanottu "kahlerauta-kiinnike", jonka malli lienee katsottu saksalaisen
Mauser 98 k- kiväärin lisälaitekiinnikkeestä. Ellen aivan väärin muista, on
kiinnikkeitä valmistettu Suomessakin. "Kahlerauta" on konstikas valmistettava
ja ilmeisesti hintavakin. Sen eduksi voidaan katsoa, ettei varsinaiseen aseeseen tarvita
minkäänlaisia muutoksia.
"Kahle" kiinnittyy piipun ympärille kiristämällä jyvänjalan taakse.
Kiinnikettä omin silmin näkemättä en pysty arvioimaan rakenteen onnistuneisuutta;
esimerkiksi sitä, kuinka nopeasti vaimennin on kiinnitettävissä tai irrotettavissa, tai
sitä, millä tavoin kompensoidaan piippujen mahdollisten ulkoläpimitan vaihteluiden
aiheuttamat välyksellisyydet.
Kolmas vaihtoehto olisi kitkakiinnitys, jonka esivalmistelut ovat kuin kierrekiinnityksen
tapauksessa, mutta taaksepäin siirretyn jyvänjalan etupuolelle ulkonevan piipunsuun
ympäri ei sorvata kierteitä. Vaimennin kiinnittyy poikittaisruuvia tai
"tangenttiruuvia" kiertäen muutamassa sekunnissa, ja se irtoaa vetämällä,
kun ruuvia on hieman löystytetty, vieläkin lyhyemmässä ajassa.
Kitkakiinnitykseen ei luoteta?
Kitkakiinnitys on läpikäynyt pitkällisen testin 1970-luvun keskivaiheilla, mutta koska
se on "Design PTK", ei yksikään vaimenninvalmistaja ole ideasta kiinnostunut:
"Jos se toimisi, olisi joku täysipäisempi diploomi-insinööri sen keksinyt jo sata
vuotta sitten!" Jotkut amatöörit lienevät kokeilleet myöskin piipun sisäpuolisia
kierteitä, mutta Margoliniin ei moinen systeemi sovellu piipunsuun seinämien ohkoisuuden
takia. Sisäkierteitys epäonnistuu usein myös paksupiippuisemmissa aseissa. Ne
vaimenninvalmistajat ja -asentajat, jotka kenties osaisivat sisäkierteittää piipunsuun
(tuottamatta hehtaaripyssyä), eivät yleensä toimeen ryhdy, koska epäonnistumisen riski
on aina olemassa.
Miksi patruunoiden tehorajoitus?
Bolshevikkihallinnon pystyyn lahoamisen jälkeen valmistettuja Margolineja tai Margoja en
ole tutkinut, enkä edes nähnyt yhtään kappaletta, mutta en usko rakenteiden tai
materiaalien huonontuneen tai esimerkiksi luistien keventyneen. Omien kokemusteni ja
muidenkin käyttäjien havaintojen mukaan MCM:ät kestävät kaikkien .22 LR- patruunoiden
ampumisen. Oma yksilöni "vierasti" vain Remington Yellow Jacketeja, joita
kokeiltaessa sattui syöttöhäiriöitä luodin tylppäkärkisyydestä johtuen.
Häiriöt olisin voinut eliminoida vähäisellä lippaan huulien muotoilulla, mutta koska
Remington YJ ei ollut aseen "jokapäiväistä leipää", en ryhtynyt
toimenpiteisiin. Syöttelin jäljellä olevat testipatruunat pesään papu kerrallaan.
Muunmerkkiset patruunat ase syötti moitteetta, saaden täydet pisteet toimintavarmuuden
suhteen. Jos luisti olisi liian kevyt, sen huomaisi kyllä hylsynkannoista. Tuona aikana
oli kokeiltavina vielä jopa kuparihylsyisiä Schönebeck-patruunoita ja ikivanhoja
lapualaisia, myös kuparihylsyillä. Monien Lapuan patruunalajien hylsyt olivat vielä
80-luvulla "räkäpehmoiseksi" hehkutettua messinkiä. Yhdenkään tutkitun
hylsyn kanta ei silti turvonnut luistin ylinopeasta avautumisesta johtuen, eli sen massa
riittää kyllä.
Jenkit rakastavat "mörköjuttuja"
Otaksun valmistajan varoitusten olevan tarkoitettuja USA:n markkinointia varten.
Siellähän on tapana täyttää vähintään kolmasosa aseiden käyttöohjevihkojen
palstatilasta erilaisilla kielloilla ja varoituksilla, joita joudutaan keksimällä
keksimään "mörköjuttu-kiintiön" saamiseksi täyteen. Margolinissa on toki
yksi erittäin teoreettinen "Akilleen kantapää", nimittäin luistin
pidätinkiila, jonka molemminpuolinen murtuminen aikaansaisi luistin lentoonlähdön
ampujaa kohti. Yhtään kiilan tai luistin kiilanrakojen reunojen murtumista ei ole
tietämäni mukaan tapahtunut missään, milloinkaan. USA:ssa saatetaan kuitenkin
muistella 91 - 100 vuoden takaisia Colt-pistooleja, joissa luistin perääntymisen
pysäytti myös varsin hennontuntuinen poikittaiskiila.
Kotilatingit riskitekijöinä?
Ahkerasti käytetyistä aseista kiila saattoi jopa murtua metallin väsymisen takia, mutta
erityisesti silloin kun aseeseen eksyi .38 Colt Automatic- patruunan asemasta mitoiltaan
täysin samanlainen mutta huomattavasti korkeapaineisempi .38 Super Auto- patruuna.
Samankaltainen riski on väijymässä myös .22 LR:n tapauksessa, koska patruunoiden
kotilataustoiminta on alkamassa Jenkeissä. Toistaiseksi lataillaan itse patruunoita,
joita ei ole ollut saatavana kauppapuodeista, eli TODELLA aliäänisiä, kohtuuhintaisia
LR:iä normaalipainoisilla luodeilla.
Mutta voihan jonkun päähän pälkähtää jonkinlaisen "Mini- Magnuminkin"
lataaminen, vaikka sellaisia on toki saatavina myös tehdasladattuina yllin-kyllin.
Joillekin on kohtuus tai pieni kohtuuttomuuskin aina "liian vähän", eikä
jenkeistä voida kitkeä jo vuodesta 1935 alkaen raivonnutta Magnum-hulluutta yhden tai
parinkaan sukupolven aikana. Pienitilavuiseen ohutseinämäiseen, ehkäpä jo hieman
ylipaineisen patruunan hylsyyn tarvitaan vain vähäinen yliannos ruutia, tai
"normaalimääräinen" latinki vääränlajista ruutia: Pommi on valmis!
Margolinin 340 m/s nopeusrajoitus voi hyvinkin olla asetettu jo ennakolta tällaisen
mahdollisuuden varalta, käräjöintien ennaltaehkäisyksi. Kaikenkarvaiset
kuluttajansuoja-kiihkoilija Ralph Naderin (vihr.) opetuslapset hakevat aseista (nimenomaan
TUONTIaseista) joitain myyntikieltoon johtavia heikkouksia, yhteistyössä USA:n riutuvan
aseteollisuuden lakimiesten kanssa. Protektionismia on esiintynyt ennenkin, moninaisilla
tekosyillä. (Kun JFK ammuttiin käytetyllä Terni-kiväärillä, kiellettiin tiettyä
vähimmäismittaa pienempien ulkomaisten liivintaskupistoolien maahantuonti, ym. ym.).
Tehtaanpatruunat ovat turvallisia
Kiukkuisimmankaan .22 LR tehdaspatruunan painetaso ei saa ylittää normeja, joten kaikkia
niitä voi ampua Margolinilla, nimellisestä lähtönopeudesta riippumatta. Parasta
tarkkuutta haettaessa on VO max. 340 m/s kuitenkin täysin asiallinen suositus.
Kirkastuspäivänä/ Chilen Pelastuksen 27. vuosipäivänä/ 52. synttäreideni aattona
1109 MM; PT
Tarkk'ampujien kalusto
Voisitko kertoa mitä kivääriä tänä päivänä käyttävät Suomen armeijan
tarkka-ampujat, ja millainen tähtäin ja tai kiikari heillä on kiväärissä? (Esim. 7
mm BR + mikä äänenvaimennin/ infrapunatähtäin??). Onko ko. kivääri valmistettu vain
ja ainoastaan tarkka-ampujia varten vai käytetäänkö samaa asetta myös ns.
varusmiesaseena?
Terv. Matti
Kalustokirjavuutta esiintyy vielä, joten vastaus on tuskin täysin tyhjentävä. 7 mm
Remington B.R. ei taatusti tule milloinkaan kuulumaan valikoimaan. Sehän on
pistoolinpatruuna, joten tehokas kantama jää kovin lyhykäiseksi. Vaimentimista lienee
vallalla yhä maailmankatsomus, että: "Taistelukentällä on oltava verta ja
räimettä". 90-luvun alkupuolella eivät armeijan asehankinnoista päättävät
kapitulantit, tai ainakaan heidän neuvonantajansa, halunneet edes kuulla mitään
vaimentimista; eivät tositoimissa eivätkä koulutuskäytössäkään.
Periaatteena on sanonta: "Wanhassa wara parempi!" Kaliberi 7.62 x 53R
Mosin-Nagant lienee yhä tavanomaisin patruunalaji. TAK 85- snaipperikivääri perustuu
kiväärin M 1891 sulkusysteemiin ja on muotoilultaan pikemminkin
"piilo-vapaakivääri" kuin sotilasase. Parannuksena siinä on sentään
"muhvitettu" rautojen petaus tukkiin, eli raskas piippu ei enää notku melko
hennon lukonkehyksen varassa. Aseiden lukumäärä on tuntematon, eli
"sotasalaisuus". Kiikaritähtäinten merkistäkään ei ole tietoa: MSW
Wetzlarin sotilasmalli oli eräässä vaiheessa ainakin kokeiltavana.
"Draguja" konkurssipesästä
Kaliberiluokkaan 7.62 x 53R saatiin hankittua tuntematon määrä suhteellisen
ajanmukaisia Dragunov SVD-kiväärejä entisen DDR:n ylijäämävarastoista. Aseita
kokeiltaessa saatiin niiden osumatarkkuudesta alkuun erheellinen käsitys, että
"hehtaaripyssyjähän nämä!", kunnes alettiin tutkia kaupanpäällisiksi
saatuja patruunoita, jotka osoittautuvat huokeimman laatuluokan harjoituspatruunoiksi
LPS-luodeilla, joissa oli rautakeernoina vielä vipuleikkurilla poikki rouhaistuja
paalilangan pätkiä. Joukossa saattoi olla myös patruunoita 9.65 gramman L -08/10
-luodeilla. Niiden alimittaisuudesta aiheutuva epätarkkuus tuli tunnetuksi jo I
maailmansodassa, jossa venäläisillä ei ollut tunnetusti lainkaan varsinaisia
tarkka-ampujia.
Dragunoviin löytyi käyntikin!
Venäjältä saatiin kuitenkin hankittua asianmukaisia tarkkuuspatruunoita, ja vuoden 1983
jälkeen valmistetuilla LPS- luodeilla varustettuja patruunoita, joiden teräskeernat on
sorvattu hyvinkin muoto- ja mittatarkoiksi, eikä luotien läpimittakaan ole yhtä
vaihtelevainen kuin aiemmissa LPS-luodeissa. Etenkin Dragunoviin räätälintyönä
kehitetyillä tarkkuuspatruunoilla saatiin esiin SVD:n todellinen suorituskyky, joka
päihittää monet länsimaiset .308 Win.-kaliberiset snaipperikiväärit - myös
pulttilukkoiset aseet. Dragunovin tehokas kantama on hyvällä säällä kilometriin
saakka, kun se .308:lla jää parisen sataa metriä lyhyemmäksi samoissa olosuhteissa, ja
itselataavalla aseellahan saavutetaan huomattavia etuja pulttipyssyyn verrattuna.
Kiikaritähtäin- ja valonvahvistinkalusto Dragunoveihin on tullut aseiden myötä.
Merkkejä en tohdi ryhtyä arvailemaan. Valonvahvistimiakin on vähintään kolme
vaihtoehtoista mallia. Infrapuna-lyhdyllä varustettu kuvanmuuntaja-tähtäin on jo
vanhentuneena hylätty. Se oli kooltaan epämukava ja infrapunavalaisu on helppo havaita
yksinkertaisin välinein, kuten kiikaritähtäin PSO-1:een kuuluvalla metaskooppilevyllä.
Jos vasta-snaipperin käytettävissä on passiivinen valonvahvistintähtäin, on
aktiivisella infrapunatähtäimellä varustettu tarkka-ampuja yhtä helppo maali kuin
puunlatvassa istuva teeri. Valonvahvistinhan "näkee" usein myös silmälle
näkymättömän infrapuna-lyhdyn valon.
Ukko-Pekatkin yhä käytössä?
Kaliberiluokan 7.62 mm asevalikoimaan voi yhä kuulua myös sotien aikaisia Mosin-Nagantin
variaatioita, sotien aikaisilla optisilla tähtäimillä yhä varustettuina. Aseet ovat
tosin vähitellen siirtymässä poistolistalle, mutta niitä voidaan ehkä vielä
käyttää korpi-varuskunnissa tarkka-ampujakoulutuksen ensi vaiheessa, tai valikoitaessa
varusmiehiä snaipperikoulutukseen.
Lisää ulottuvuutta!
Seuraava TA-kiväärien kaliberiluokka on .338 LaMa. Puolisen tuhatta SAKO TRG-42:ta on
tietämäni mukaan tilattu ja vastaanotettu. Sitten huomattiin, että määrärahat eivät
riitä korkealaatuisten optisten tähtäiden hankintaan. Huokeampien putkien vertailu voi
olla vielä meneillään, tai valinta on ehkä jo tehtykin. Merkistä ja mallista ei ole
tietoa: SA Int:in hankinnat eivät juurikaan kiinnosta, joten en ole vaivautunut panemaan
"tiedustelupalvelua" liikkeelle tai edes suorittamaan kyselyitä tuttaviltani,
joilla olisi ehkä asioista parempaa tietoa. (Se on kai paljon puhutun
"vieraantumisen" oireita? Ainahan olen saanut tuntea syntyneeni vihollisvaltion
kansalaiseksi: Isänmaa kuoli neljä vuotta ennen syntymääni, eli 19. 09. 1944).
Norsupyssyjäkin yhä "jemmassa"
TA-kiväärien luokkaan voidaan mukaanlukea myös 20 x 138 mm panssaripyssyt malli L-39,
jotka eivät suinkaan kaikki ole myytyjä ulkomaille, tai (kuohittuina) keräilijöille.
Tuntematon määrä norsupyssyjä ja niiden a-tarvikkeita on hajavarastoituina
sotilasläänien varikoihin, käytettäviksi paikallispuolustukseen; ehkäpä
helikoptereiden kivittämiseen. L-39 on tehokas myös panssariauton kaltaisia kulkuneuvoja
vastaan. Vasta-snaipperiaseena se oli vailla vertaistaan, etenkin optisella tähtäimellä
varustettuna ja ladattuna fosfori- tai trotyylikranaateilla varustetuilla patruunoilla,
ainakin vielä jatkosodan asemasotavaiheen aikana. Käyttökelpoisuus it-aseena havaittiin
erityisesti perääntynisvaiheessa, jolloin monet sietämättömän röyhkeiksi
rohkaistuneet puna-lentäjät kokivat epämukavan, kohtalokkaan yllätyksen. L-39:n
nykyisestä käyttötarkoituksesta ja sen tähtäinvarustuksesta ei ole täsmällistä
tietoa.
Enemmistö snaipperikivääreistä on siis 7.62 x 53R- kaliberisia, käyttöetäisyys 600
- 800 metriin asti pistemaaleihin. Seuraava kategoria on .338 LaMa, käyttöetäisyys aina
1200 metriin saakka ryhmämaaleihin. Monitoimiluotia, lähinnä "erilaatuisen
tekniikan" tuhontaan, kehiteltiin erääseen maailmanaikaan Suomessa, mutta
toimeksiantaja ei ollut tietoinen siitä rajoittuneisuudesta, jonka lapualaisten
"N.I.H."- syndrooma toisi myötään, vaatiessaan luodilta valojuovaisuutta.
Osumatarkkuus ja panssarinläpäisy oli saatu .338 kaliberin monitoimiluodille jo
vaatimukset täyttäviksi, mutta valojuovakapselin lisääminen luotiin turmeli
tarkkuuden. .338 MT-luodin kehittely lienee edelleenkin "jäissä".
Sananselityksiä
Äskenmainittu fraasi: "Erilaatuinen tekniikka" kuului etenkin jatkosodan aikaan
Moskovan Tiltun propagandan sanastoon. Tarkoittaa esim. tykistöä ja panssari-,
viestintä- tai kuljetuskalustoa sekä lentokoneita. Moskovan radion uutisissa kerskuttiin
vielä Vietnamin sodan aikaan "amerikkalaisten imperialismin kätyreiden"
menettäneen "runsaasti miehiä ja erilaista tekniikkaa vietnamilaisten patrioottien
offensiivin seurauksena". Suomenkielinen radiopropaganda ei siis rajoittunut vain
sota-aikaan, vaan ensi havainnot siitä tehtiin jo vuonna 1923 ja se jatkui ilmeisesti
vuoden 1991 syksyyn saakka: Melkein 70 vuotta yhteen pötköön, usein uhkailevana ja aina
ärsyttävänä.
"Ei keksitty täällä!"
Lyhenne "N.I.H." tulee sanoista "Not Invented Here" (= ei
meidän keksintömme). NIH-syndrooma tarkoittaa kieltäytymistä eli pidättäytymistä
jonkin maan tai teollisuuslaitoksen ulkopuolisten ideoiden omaksumisesta, riippumatta
siitä, mitenkä tuottoisaa olisi jonkin ulkopuolisen aloitteen omaksuminen. Käsitteen
lanseerasi julkisuuteen muuan englantilainen panssarivaunu-asiantuntija, joka tiedusteli
britti-armeijan yliesikunnalta (tekeillä olevaa kirjaansa varten), miksikä
englantilaisissa tst-panssarivaunuissa on rihlatut tykit, vaikka kaikkialla muualla ovat
tornikanuunat sileäputkisia, ja niillä ammutaan nuoliammuksia. Ynseä vastaus kuului:
"Rihlaamaton kanuuna ei ole meidän keksintömme, ja nuolimainen ammus on Saksan
natsien keksimä, pirullinen, epä-ritarillinen projektiili".
Unohdettu menneisyys
Vastaajan historiantuntemus oli perin vajavainen, koska esimerkiksi nyky-tyyppinen
kranaatinheitin oli englantilaisen traktoritehtaan insinööri Stokesin keksintö I
maailmansodan ajalta. Kranaatit olivat aluksi kaulimen näköisiä, kalikkana lentäviä,
aikasytyttimellä varustettuja ammuksia, jotka yritettiin "hetkittää"
räjähtämään vastustajan juoksuhaudan yläpuolella. Seuraava kehitysvaihe oli ammuksen
pyrstöputken varustaminen vakautussiivekkeillä, jolloin kranaattien lentoajat
yhdenmukaistuivat ja niiden osumatarkkuus parantui drastisesti.
Lopulta luovuttiin aikasytyttimistä, omaksuen herkät iskusytyttimet, ja ammuksen
muotokin muuttui aerodynaamisesti edullisemmaksi. Kehitys kehittyi nimenomaan Englannissa,
suursodan kestäessä, ennen Kansallissosialistisen Työväenpuolueen perustamista
Saksassa (vuoden verran I maailmansodan päättymisen jälkeen), eli sepä siitä
"natsi-keksinnöstä". Tykin alikaliberinen nuoliammus oli tunnettu jo ritarien
aikakaudella, 1300-luvulla. Ensimmäisenä se kuvailtiin - yksiselitteisenä kuvallisena
esityksenä - tietenkin Englannissa! Nuoliammus ruutitykissä on tosiasiallisesti vanhempi
keksintö kuin pallomainen metalli- tai kivikuula.
"Viisikymppiset" puuttuvat
Länsimaissa yleistyvä kaliberiluokka 12.7 mm näyttää puuttuvan Suomen
"sotavaltion" TA-kalustosta tykkänään. Järeän konekiväärin patruunana
kuuluu venäläissyntyinen 12.7 x 107 mm vakiokaluston, NSV-konekiväärien, rehuihin.
Länsimaista 12.7 x 99 mm patruunaa tuotti sota-aikana Tikkakoski Oy ilmavoimien
tarpeisiin, ja kyseisenkaliberisia konekiväärejä valmisti VKT (myöhempi
Valmet/Tourula).
Yksityisomistuksessa on jonkin verran 12.7 x 99 mm ja 12.7 x 107 mm pitkänmatkan
snaipperikiväärejä, mutta mallivalikoima on sekalainen (jotkin aseet ovat jopa
omatekoisia), ja patruunahuolto on tuontivarainen. Tikkakoski Oy:n hylsyntuotanto-linjan
anasti vuosisatainen vihollinen, joka omisti Tikkakosken tehtaan sotien jälkeen. Tehtaan
osake-enemmistö oli ollut saksalaisen Willi Daugsin hallussa, joten se siirtyi
tulitauon ehtoja "rähmä-päivänä" 19.09. 1944 saneltaessa ainaisen
vihavainolaisen sotasaaliiksi "saksalais-omaisuutena".
Laadukkaita 12.7 x 99 mm taistelupatruunoita vj-rä/p/sy- luodeilla olisi saatavana
Norjasta (lataaja Raufoss), mutta kyseisenkaliberisten snaipperikiväärien mallikirjavuus
on vakava este niiden omaksumiselle SA-Int:in käyttöön kriisiaikoinakaan.
Ministeriöiden välillä on vallinnut omalaatuinen "kissanhännän veto"
yksityisomistettujen pitkänmatkan snaipperikiväärien olemassaolon oikeudesta.
Puolustusministeriön näkemyksen mukaan koituu hyötyä ainakin siitä, että
reserviläiset saavat "tuntumaa" tämän luokan aseisiin. S-ministeriössä taas
ihmetellään: "Mihinkä käyttötarkoitukseen järeät kiväärit ovat soveliaita?
Eivät ainakaan 3 x 40 laukauksen disipliineihin!" (Nooh, hirvijahtiin tietenkin;
säästölatingilla ynnä soliidilla umpikärkisellä messinkiluodilla!).
Snaipperiharjoittelu = "Riski ja kauhistus"
S-ministeriö on alituisessa valmiudessa raskaiden kauaskantoisten snaipperikiväärien
yksityisomistuksen kieltämiseen asetusteitse, jos vain jokin tekosyy löytyy. Kuten
yleisesti tiedetään, laatii ampuma-aselainsäädännön Suomessa poliisiministeriö,
jonka mielestä yksityskansalaisten harjoittautuminen snaipperitoimintaan on riski ja
kauhistus; harjoiteltakoon sitä sitten vaikkapa pienoiskiväärillä. Se estettäisiin,
jos vain suinkin voitaisiin, ottamalla välineet valtion haltuun ja kippaamalla ne
sulatuskattilaan. Asetusteitse ei kuitenkaan voida ryhtyä yksityisomistettujen aseiden
laajamittaisiin takavarikointeihin, vaan S-ministeriömme on odotettava Suomen
perustuslain ylitse käyvää "rosvouslupaa" EU:lta - tai YK:lta.
(Yksityisomaisuuden perustuslaillinen suojakin voidaan tosin peruuttaa Suomen eduskunnan
2/3 enemmistön äänin).
"Nuori Kaarti" hoplofoobeja vastaan
Nimenomaan YK:ssa on nousemassa ase-vastaisuus, mutta hoplofoobikoiden juonitteluista
tietoisimmat aseharrastajatkin ovat vihdoin-viimein valpastumassa. Useimmat suomalaiset
aseharrastajat eivät todennäköisesti nouse itse joukkomittaiseen vastarintaan vaikka
heidän asekaappiaan tultaisiinkin tyhjentämään, "koska Esiwalta on meillen
Taiwaasta annettu".
Tolkutonta tuhlausta!
Lienen jo joskus aiemmin kertonut tarinan siitä, millainen oli takavuosien Suomessa
suhtautuminen "Viidenkympin Villitykseen", eli hankkeisiin .50 BMG-kaliberisten
(12.7 x 99 mm) snaipperikiväärien tekemiseksi tai teettämiseksi: Käytettyjä järeän
kk:n piippuja tilailtiin kalliilla valuutalla USA:sta. Samanaikaisesti pätkittiin
Suomessa käyttämättömiä, yhä tehtaanrasvaisia VKT:n valmistamia lentokone-kk:n
varapiippuja myytäviksi teräsromun sulattimoon muutaman kymmenen pennin kilohintaan.
Valuuttavarantoa ja valtion varoja siis tuhlattiin järjettömällä tavalla, eli tuttuun
ja tavanomaiseen virkamies-tyyliin.
Erikoisaseet vain erikoismiehille?
Tietoni SA Int:in tarkka-ampujien valikoinnista saattavat olla vanhentuneita, mutta
aikoinaan poimittiin kustakin saapumiserästä muutama varusmies erikoiskoulutukseen
luokka-ammuntojen tulosten perusteella, ja huomioiden muukin soveltuvuus tehtävään:
Hukkaanhan TA-koulutus menisi, jos mestariampujan maailmankatsomus estäisi häntä
suuntaamasta asetta edes vihollista kohti, mutta harkintakyvyttömät
"Kuuma-Kallet" eivät myöskään eläisi tositoimissa kovin vanhoiksi.
Ilmeisesti ei tarkkuusaseita luovuteta vieläkään muiden kuin TA-koulutukseen
valikoitujen varusmiesten käyttöön. Kenellä on parempi tieto asiasta, hän oikaiskoon
edelläolevan käsityksen, joka perustuu havaintoihin varusmiesvuodeltani 1967.
1209 MM; PT.
Tähti on kulkenut itäisiltä mailta
Onko tietoa aseesta, jonka luulen olevan Tokarev TT-33. Aseen päällä on kiinaksi
numerot 246. Aseessa ei ole lainkaan varmistinta ja sen tyyppimerkintä on 1963.
Lippaaseen mahtuu 8 (+ 1 piippuun). Aseen kaliberi on 7,62 x 25 mm.
Yst. terv. Juha
Ase on
kiinalainen TT-33:n kopio, valmistaja Norinco, eli Pohjois-Kiinan
Teollisuusyhtymä. Se ei ole tehdas, vaan yli sadan tuotantolaitoksen rypäs Pekingin
ympäristössä. Alkuperäisessäkään "Tähti-pistoolissa" ei ole muuta
varmistinta kuin puolivirepykälä, lähinnä estämässä hanan iskun nallipiikkiin
saakka, jos se lipsahtaa peukalon tai kämmensyrjän alta asetta viritettäessä.
Huokeiden kiinalaisten 7.62 x 25 mm pistoolien tuleminen Lännen markkinoille on saamassa
aikaan kyseisen kaliberin patruunoiden tietynasteisen "renesanssin".
Aikoinaan niitä latasi lännessä enää vain italialainen Giulio Fiocchi, ja
monopoliasemasta sekä kysynnän vähäisyydestä johtuen olivat hinnat suolaisia.
Nyttemmin on alalle tullut kilpailua ja patruunoiden hintataso huojentunut. Erityisesti
waari-wainaan jatkosodasta lomareissullaan tuoman sotasaalis-konepistoolin omistajat
siunaavat hintakehitystä: Joskus on varaa päristelläkin.
Aseesta sinänsä ei ole juuri muuta kerrottavaa, kuin että se on pikkutarkka kopio
venäläisestä esikuvastaan. Muutokset ovat pintapuolisia ja lähinnä
"kosmeettisia". Alkuperäisen TT-33:n esittely (jos sellaisen joskus ehdin
tekemään) kattaa myös muunmaalaiset kopiot ja kloonit. Vain unkarilainen 9 x 19 mm Tokagypt
täytyy käsitellä itsenäisenä mallina.
0909 MM; PT
LISÄÄKÖ ROSTERIPIIPPU LÄHTÖNOPEUTTA?
Onko totta, että ruostumaton piippu antaa kuulalle kovemman lähtönopeuden kuin
"musta"? Minkä sortin mustaan magiaan tämä perustuu? Sen olen huomannut,
että oma .30-06 Sprinkku F.N. Browning A-BOLT kiväärini rosteripiipulla antaa
säännöllisesti 40-70 m/s kovempia lähtönopeuksia (V4) kuin Vihtavuoren manuaali
lupaa, ilman ylipainemerkkejä.
Esimerkiksi 11 g Lockbasen saa kiitämään 870 m/s latauksella, jolle taulukko lupaa
muistaakseni n. 830 m/s. Painemerkkejä tuli vastaan nopeudella 900 m/s Lapuan hylsyillä
(hyvin litteä nalli). Sakon hylsyistä en huomannut mitään erikoista. Latinki oli puoli
grainia alle taulukkomaksimin. Näillä nopeuksilla ovat ballistiset arvot erittäin
mielenkiintoisia pitkän matkan ammuntaan.
Kari
Havaintoja ruostumattoman piipun poikkeuksellisista kitkaominaisuuksista on tehty kautta
maailman. Nopeudenkehitys tosin riippuu myös mm. patruunapesän mitoituksesta ja piipun
porausmitoistakin, mutta muutamat ruostumattoman teräksen lajit ovat
"liukkaampia" kuin sinistyvät piipputeräkset. Ominaisuus ei perustu magiaan,
vaan teräksen kiderakenteeseen: "Liukkaan rosterin" kiteet ovat
pyöristyneitä, jopa pallomaisia, kun taas "mustan teräksen" kiteet ovat
särmikkäitä. Luoti luistelee pallokiteisen teräksen pinnalla melkein kuin
kuulalaakereilla. Samasta syystä ei tietyistä (pallokiteisistä) ruostumattoman
teräksen lajeista saada tehdyksi kelvollisia puukonteriä, vaikka ne ovatkin
karkaistavissa sopivaan kovuuteen.
Piippuna hyvä, puukkona kelvoton
Puukon teroitus onnistuu vain tehtaan erikoisvälineillä ja -menetelmillä
valmistusvaiheessa, mutta ei enää myöhemmin käsityövälineillä, ja uudestakin
puukosta puuttuu se "purevuus" joka on ominaista hiiliteräksestä taotuille
terille. Hiiliteräksisen puukonterän voi myös teroittaa aina uudelleen ja uudelleen
entiseen purevuuteensa, kunnes puukko alkaa muistuttaa naskalia tai fileerausveistä. Ne
ruostumattomat teräslaadut, joista "liukkaat" piiput tehdään, ovat tunnettuja
siitä, että niiden poraaminen tai muu lastuava työstö on poikkeuksellisen vaikeaa.
Tästä, eikä niinkaan materiaalin hintavuudesta, johtuu ainakin osittain laadukkaan
rosteripiipun kalleus.
Jokaista valmistunutta piippua kohti voi syntyä ainakin yksi "susi", jota
kukaan ammatti-ylpeä piipunvalmistaja ei luovuta tilaajalle. Hylkypiipun voi porata ja
rihlata suurempaan kaliberikokoon, mutta jos piippukangessa on jokin ainevika, joka saa
aikaan väljennysporauksenkin epäonnistumisen, joutuu kanki "toivottomana
tapauksena" kierrätykseen - uudelleensulatuksen kautta. Laatutyö tietysti maksaa
myös enemmän kuin massatuotanto, "karkeammilla toleransseilla" ja esimerkiksi
taivutellen aihiokankea, jolloin käyräksi porautunut reikä saadaan suoraksi, mutta
piipunseinämiin syntyy epäsuotuisia jännitystiloja. Ne vääntävät piippua mutkalle
sen kuumentuessa, jolloin "kasa lähtee kävelylle" kohti maalitaulun reunaa tai
nurkkaa.
Rosteriakin on monta lajia
Maallikolle ovat kaikki rosterit "pelkkää rosteria", mutta tosiasiallisesti
ruostumattoman teräksen lajeja on monenlaisia. Jotkin niistä eivät esimerkiksi karaistu
lainkaan lämpökäsittelyllä, eivätkä tartu magneettiin, vaikka sisältävät rautaa
noin 75 % koostumuksestaan. Taskussani on oikea maankaato-ihme: Hyvin teroittuva ja myös
kauan terävänä pysyvä sekä "pureva" ruostumaton linkkuveitsi (merkki
"MUELA", Made in Spain; ei ollut edes hinnan kiroissa). Rosteriteräisen
"jää-karkaistun" PUMA-partaveitsen kanssa sensijaan loppui ystävyys heti
tehdasteroituksen tylsyttyä.
Kotikonstien loputtua annoin erään alan ammattilaisen yrittää, josko hänen
taidoillaan ja vehkeillään löytyisi terävyyttä, mutta voimaton oli hänkin
pyöreäkiteisen rosterin tuottaman mahdottoman tehtävän edessä. Huokea,
eboniittikahvainen, ehkä toistasataa vuotta vanha hiiliteräs-teräinen partaveitsi
(myöskin PUMA) taas tarvitsee vain muutaman hipaisun nahkaremmiin tai Bolus Alballe
siroteltuun sanomalehtipaperiin: Terävyys palaa ennalleen. Pallokiteinen ruostumaton
teräs on siis soveliasta piippumateriaaliksi, mutta ei teräaseisiin. Laadukkaan
(erityisesti tuurnaamalla eli "napilla" rihlatun, tai kaapimalla rihlatun ja
taidolla kolvatun) rosteripiipun erityisominaisuuksiin kuuluu myös erittäin vähäinen
taipumus lyijyttymiseen tai vaipoittumiseen.
Rosteri ja takorauta: Samat kitkaominaisuudet
Lyijyttymä tai vaippametallikerros on myöskin helpompi poistaa laadukkaan rosteripiipun
kuin "mustan" piipun sisäseinämistä, jos kohta tavanomaisenkin
kromimolybdeeni-teräksisen mustatun piipun reiän pystyy (ken osaa ja viitsii) kolvaamaan
tyydyttävän siloiseksi. Pystyttiinhän jopa takorautaiset tai hiiliteräksiset
rihlapyssyn piiput puleeraamaan lyijytapilla ja punamullalla reiältään niin
kiiltäviksi, että puhdaslyijyisiä luoteja voitiin ampua miedoilla
"niuhalatingeilla" kuiviltaankin. Pelkkä mustanruudin karsta riitti ilmeisesti
liukasteeksi, mutta ase piti ladata suun kautta uudelleen heti-kohta edellisen laukauksen
jälkeen. "Korpuksi" kuivunut ruutikarsta olisi vaikeuttanut lataamista
paljailla lyijyluodeilla.
Kolvausprosessi jatkui tavallaan vielä asetta käytettäessäkin,
"ampukolvauksena". Mustanruudin salpietari ei ollut sitä lumivalkoista
kidejauhetta, jota on apteekeista tai kukkakaupoista vielä takavuosina myyty
kaliumnitraatti, vaan väriltään harmahtavaa, salpietaritarhoissa kypsytettyä tai
konversio-menetelmällä Chilen salpietarista valmistettua luonnontuotetta, jonka seassa
oli savea tai hienoa multaa. Myöskin miiluttamalla puhdistetussa rikissä oli maan tomua,
ja puuhiilessä tuhkaa. Nämä ruudin epäpuhtaudet pitivät ainakin takorautaisen
pyssynpiipun seinämät kiiltävinä. Ampumalla ei aseita saatu pilalle, vaan puhdistuksen
laiminlyönnillä ja ehkäpä sitäkin yleisemmin "pilalle putsauksella", tai
kihnuttamalla taitamattomasti käytetyllä latausrassilla piipunsuu soikeaksi.
TRIVIAALITIETOA: Hylsyn tilavuus, paineenkehitys, ja miksi gramma painaa 15 ½
vehnänjyvän verran?
Havaitsemasi Sakon ja Lapuan hylsyjen eroavuus paineenkehityksessä aiheutuu
todennäköisesti niiden tilavuuksien erilaisuudesta: Lapuan hylsyissä ovat kai paksummat
seinämät. Tilavuuden voi mitata täyttämällä hylsyn tasan suuta myöten puhtaalla
kylmällä vedellä, ja punnitsemalla hylsyyn mahtuva vesimäärä tarkalla ruutivaa'alla.
Grammamäärä vastaa hylsyn tilavuutta kuutiosenttimetreinä. Metrijärjestelmää
kehiteltäessä 1790-luvulla asetettiin kilogramman vakioksi litran vesimäärän paino
siinä lämpötilassa, jossa veden ominaispaino on ylimmillään, eli + 4 Celsiuksessa.
Perusyksiköksi, grammaksi, tuli 1/1000 litran eli yhden millilitran = 1 ccm:n
vesimäärän paino.
Vanhempi anglosaksinen painoyksikkö, grain, vastasi kuivan vehnänjyvän
keskimääräistä painoa, joka ei kuitenkaan ollut vakio, vaan riippui lajikkeesta ja
viljelyn olosuhteista, kuten lannoituksesta ja sademääristä viljelykaudella. Ranskan
Suuren Vallankumouksen jälkeen oli vallalla samanlainen "Järjen Aikakausi"
kuin Saksassa v.v. 1933 - 45. Suurena urakkana oli luoda mittajärjestelmä, joka
perustuisi ikuisesti muuttumattomiin maantieteellisiin tai fysikaalisiin vakioihin.
Useimmat valtiot ovat omaksuneet metrijärjestelmän (Suomi viidentenä), mutta ainakin
USA:ssa siihen siirtyminen koituisi Virallisen Selityksen mukaan "liian kalliiksi
prosessiksi".
Tätä selitystä on muu maailma joutunut kuuntelemaan jo 200 vuoden ajan, ja erityisesti
patruunoiden kotilataajat ilmoittavat Suomessakin ruutimäärät ja luotien painot varsin
yleisesti graineina. (Itsekin muistan ulkoa luotien grainipainot heti, mutta grammapainoja
pitää pähkäillä hieman kauemmin). Siinä on usein pikaisen päässälaskun paikka,
eikä tarkkaan luonnontieteelliseen vakioon perustuva gramma tarkoita tietenkään tasan
15 vehnänjyvän painoa, vaan kuudestoistakin jyvä on pantava keskeltä poikki ennen sen
puolikkaan heittämistä vaakakuppiin. Desimaaleja siis tarvitaan. (Onneksi ei sentään
murtolukuja, joilla ilmaistaan "imperiaaliset" haulipanosten painot unsseina ja
murto-osina: Pirullisempaa systeemiä on vaikea kuvitella!).
Tarkat suhdeluvut ovat 15.43 grs = 1 g, tai 1 gr = 0.0648 g. Taskulaskinta tarvitaan siis
usein. Ruutivaakoja valmistetaan enimmäkseen USA:ssa. Graini-asteikkoiset
"säijärit" ovat grammavaakoja huokeampia, joten vieraat ja antiikkiset
painoyksiköt ovat juurtuneet meillekin, vaikka metrijärjestelmään siirryttiin Suomessa
jo 16. 07. 1886 alkaen, siirtymäkauden kestäessä vuoden 1892 alkuun. USA:ssa ehdotti
metrisysteemiin siirtymistä siihen Ranskassa ihastunut Benjamin Franklin jo 1790-luvun
lopulla, mutta uudistus ei ole toteutunut vieläkään, paitsi joidenkin tieteiden
aloilla.
0909 MM; PT
Helvetin lieskat
Mistä saa Hellfire-pikalaukaisinta? Kuka tuo maahan? Mikä on hintataso?
Terv. Hannu K.
Mahdollinen
maahantuoja ei ole ilmoittautunut vielä. USA:ssakin on pikalaukaisinten mainostaminen
asealan lehdissä keskeytynyt "Clintoniaanisen Ajanjakson" päättymiseen
saakka, mutta laitteiden tuotanto jatkuu edelleen. Internetin välityksellä voi
laukaisimen tilata 40 USD:n hintaan + postikulut USD 10 - 14 (14:00 ilmeisesti by Air
Mail).
Tilaussivu on www.flashdistributor.com
Lentopostitse tilaaminen on suositeltavaa, koska pieni ja kevyt laite tulee usein suoraan
postilaatikkoon tai kirjeluukun kautta loppukäyttäjälleen. Jokaisen postilähetyksen
tullaaminen olisi ylivoimainen urakka publikaaneille, eikä tullitariffeista löydy
nimikettä "ampuma-aseen mekaaninen laukaisulaite".
BMF-aktivaattorit tullattiin kai nimikkeellä "jänisräikkä", jota voitaneen
käyttää tässäkin tapauksessa, jopa perustellummin, koska BMF:llä laukaistulla
aseella olisi vaikeaa osua ainakaan juoksevaan jänikseen, mutta Hellfire-laukaisimella
varustetun Sportterin tai itselataavan piekkarin tuliryöppy (3 ls) osuu ja tehoaa
varmemmin. Metsästyslainsäädännössä ei kuitenkaan ole huomioitu monen peräkkäisen
osuman vaikutusta riistaeläimeen (metsästyslaki-työryhmässä oli vain yksi
asetekniikan ja metsästysballistiikan asiantuntija). Joule-vaatimuksetkin oli pakko
kopioida sinällään Ruotsin säädöksistä. Mutta kerrattakoon kenraali A.F. Airon
aforismi: "Kenellä on aivot, käyttäköön niitä. Muita varten ovat
ohjesäännöt". Mieleen muistuu toinenkin mietelmä: "Ei ole olemassa muita
rikoksia kuin kiinni jääminen = epäonni! Poikkeus on sotarikos = sodan
häviäminen!"
Muistettakoon kuitenkin, ettei pikalaukaisimen hankkiminen, hallussapito, ostaminen,
myyminen tai muu luovuttaminen, asentaminen ja sen käyttö ampumaradalla tai
erämetsissä ole rikos taikka moitittava teko.
1309 MM; PT
ERVAuksen kikkas-konsteja?
Tere Kekkonen ja GOW:in väki! Pohdiskelin tässä kotikonstein lisättävää läpäisyä
7,62 x 39:ään, tavoitteena 20 mm:n läpäisy (BMP-2 kylki 18 mm) 150 m matkalta.
Ajatukseni lensivät seuraavasti: Otetaan 8 g kotimainen kokovaippa ja porataan siihen
reikä perästäpäin keskelle ja suoraan syvennys halkaisijaltaan 3 milliä lähes
vaippaan kiinni pylväsporakoneella. Tehdään tappi 3 millin tangosta johon muotoillaan
60 asteen kärki. Pituus leikataan sellaiseksi että, tapin kanta on reiän reunojen
tasalla jotta perästä saadaan nätti. Muotoilun jälkeen tappi kuumennetaan hehkuvaksi
ja tipautetaan moottoriöljyyn karaistumaan (voiko käyttää jäteöljyä?). Sitten
lyödään tappi paikoilleen puhdistettuna ja siistitään luodin perä. Ladataan
täysitehoiseksi.
Mättääkö teoria pahasti? Ainakin tapin paino ja sovitus mietityttää. Painavampi
tappiko läpäisee paremmin ja tuleeko piipusta ulos yksi vai kaksi luotia? Perän
muotohan on tärkeä käynnin kannalta. Saako Markukselta ERVA-tasoituksen? Mikä on
teorian soveltuvuus muihin kalibereiheihin esim. 9 mm Para, huomioiden tapin paino ja
halkaisija. Onko "nyrkkisääntöä"?
Teoreettisin terveisin: Riku Rotten
Mättää,
todella pahasti! Ethän nimennyt edes teräskeernan materiaalin lajia/koostumusta. Jos se
on 3 - 4 % wolframia sisältävää "keernaterästä", tai pintahiiletettyä ja
tehokarkaistua sorviterästä, on upotus lähietäisyydeltä suurimmalla mahdollisella
lähtönopeudella (n. 750 m/s) ammuttuna läpikarkaistuun CrNi-panssarilevyyn korkeintaan
3 x keernan läpimitta eli noin 9 mm kohtisuoralla osumalla. Wolframkarbiidinen
"neulakaan" (ominaispaino 15 grammaa/ccm) ei uppoaisi 12 mm:iä syvemmälle,
koska ammuspaino on vähintään 9 grammaa ja mahdollinen luotinopeus vain rippuset yli
720 m/s. Huomaa, etteivät arviot upotuksista ole laskettuja 150 metrin etäisyydelle,
vaan niin lähelle kuin täysijärkinen ihminen uskaltaa panssarilaattaa kohti ampua. (= 5
- 10 metriin).
Itse olen ampunut panssariluoteja rautaharkkoon 3 metriinkin, mutta en tunnetusti pidä
ihmiselämää minkään arvoisena. Omaani arvostan vieläkin vähemmän kuin muiden:
"Eloa tätä eloxi/ ei sanoackán saata..." runoili 1600-luvun lopulla Magnus
Gabriel de la Gardie virren n:o 582 viidennessä värssyssä. Hänkin kuoli kurjuudessa:
Jano pääsi yllättämään aiemmin ökyrikkaan kreivin, josta Ruotsin "Iso
Reduktio" (= sosialisointi) teki vähitellen ns. "rumpalin" - ja
virsirunoilijan.
Kehittelemäsi 7.90 mm:n läpimittaisen ja 23 mm:n pituisen luodin, jossa on 7 x
läpimittansa (21 mm:n) pituinen keerna, tunnettuja esikuvia ei ole, mutta karkean arvion
mukaan se pitäisi kiihdyttää noin 1100 m/s lähtönopeuteen, jos keerna on öljyyn
karkaistua kromi-wolframterästä tai "sementoitua ja tehokaraistua" rautaa,
mikäli mielit puhkaista 3 mm:n läpimittaisella keernalla 20 mm panssarin hiukankin
viistolla osumalla 150 metriin. Jos luodissa on kovametallikeerna, riittää
lähtönopeudeksi n. 1000 m/s, koska luoti painaa noin 9 grammaa.
Suositeltavin keernamateriaali on köyhdytetty uraani. 7.62 x 39 mm:n patruuna voidaan
heti kättelyssä poissulkea mahdollisten joukosta. Jollakin.300 Weath. Magnumilla voidaan
ehkä jo päästä yllämainittuun nopeuslukemaan, mutta varmin valinta voisi olla
vaikkapa.338 LaMa-hylsystä kaulakuristettuun hylsyyn ladattu "villikissa".
Keerna eli "penetraattori" saattaa tosin katkeilla pätkiksi, tai rautakeerna
vääntyä mutkalle vähänkin vinosti osuessaan, jolloin läpäisy ei toteudu.
Ideasi ei sinänsä ole arvoton, koska suomalaisen aseharrastajan todennäköisempi
opponentti on keraamivahvisteiseen luotiliiviin pukeutunut cika kuin BMP-2.
Teräskeernaisillakin luodeilla saa aikaan melkoista tuhoa mustanmaijan (nykyään
yleensä valkoisen tai sini-valkoiseksi maalatun) konehuoneessa myös 7.62 x 39 mm
patruunan vaatimattomalla luotinopeudella. Sisällä matkustavia kutsumatta vieraisille
pyrkijöitä on suositeltavinta ampua AINA päähän, hieman kulmakarvojen tason
alapuolelle, pystytasossa keskiviivalle. Vakiopatruunat ja supulatingitkin tekevät
silloin tehtävänsä: Jopa "kisun tirskut"...
Erikoisluodeillesi todennäköisesti myönnetään ERVA-lisäpisteet tulevissa
taisteluammunta-kisoissa. Säännöt ovat vielä hieman kesken kehittelyn, eikä
kansainväliseen lajiliittoon olla vielä oltu yhteydessä, mutta otaksun ½ tuuman tai 13
mm:n "räkärauta-plootun" lävistyksen täyttävän vaatimukset. 9 x 19 mm
ERVA/ teholävistys-luodille voitaneen asettaa vaatimukseksi romukaupoista huokeaan
kilohintaan myytävän 7 mm paksuisen "täkkilevyn" lävistys kohtisuoralla
osumalla, niin likeltä kuin kisaan osallistuja rohkenee koelaukauksensa ampua.
TST-ampumaradan varusteisiin pitää kuulua suojakilpi, jonka pienestä ampuma-aukosta
koelaukaus matkaansaatetaan. Otaksun, että tiettyjen erikoisluotien läpäisyvaatimukset
kansainvälisiin kilpailusääntöihin joudutaan pähkäilemään täällä Suomessa,
kunhan yhteistyö kansainvälisen lajiliiton kanssa pyörähtää käyntiin ja
TST-ammunnan sääntöjä aletaan "harmonisoida". Se, mikä voi näyttää
ensi-lukemalla vitsinväännöltä, saattaa koitua joskus tulevaisuudessa ampumaurheilun
pelastukseksi: Taistelu ulkoilma-harrastajien "sieluista" (= mielenkiinnosta) on
jo alkanut, ja ainakin ISU/UIT-ampumalajit ovat pahasti alakynnessä "futikseen,
pesikseen, lätkään" ja kalastukseen verrattuina.
Luodin taakse vaikkapa liimalla kiinnitetty 1 mm:n paksuinen, luodin läpimittainen
alumiinikiekko ehkäisee keernan irtoamisen vaipasta. Jäteöljy soveltuu
öljykarkaistavan teräksen jäähdytysnesteeksi aivan mainiosti: Voisi olla tuoreöljyä
tehokkaampaakin, koska sisältää pieniä metallihiukkasia. "Purevia"
sammutusnesteitä tarvittiin 1. maailmansodan aikaisten pulakorvike-keernojen karkaisussa:
Saksasta loppui merisaarron takia wolfram lähes tyystin, joten keernat sorvattiin melkein
puhtaasta raudasta. Sitten ne pintahiiletettiin ja äkkijäähdytettiin kylmässä
elohopeassa tai jää-hyyhmäisessä suolavedessä.
Kalliilla wolframteräs-keernalla ja pintakarkaistulla rautakeernalla varustettujen
luotien läpäisyissä ei havaittu eroa käytännöllisille etäisyyksille ammuttaessa,
ainakaan tositoimissa. (Tätä historiallista faktaa ei löydy kirjoista eikä kansista
vieläkään! Tieto onkin saatu yksityis-kirjeenvaihdon kautta, mutta ehdottoman
luotettavasta lähteestä, jo 70-luvun lopulla).
Wolfram-terästä ei olisi siis tarvittu alkuaankaan! Armeijan tarvikehankkijoita oli taas
kerran "ukotettu", mutta niinhän heitä on huijattu aina ja petkutetaan
ilmeisesti aikojen loppuun asti. Armeijoiden hankinnat kustannetaan budjettivaroilla, ja
veronmaksajien asiantuntemus on kovin rajoittunut, kun taas heidän toleranssinsa eli
sietokykynsä on ilmeisesti ääretön.
Armeijoiden intendentuureille on herttaisen yhdentekevää, vaikka jokin kasarmin kattoon
kiinnitettävä hehkulamppu (60 wattia; Edison-vakiokierteellä) maksaa US Armylle sata
dollaria/ kpl, kun tavallinen kuluttaja voi ostaa saman tarvikkeen marketista 35
centillä, tai hintaan USD 0:59/ 2 kpl. "..ja kuinkas sitten Suomi oisi
muoditon?" veisasi Iivari Kainulainen "Tanko-laulussaan" jo vuonna 1915,
heleällä paimenpoika-tenorillaan.
Kuinkahan monta ATK-järjestelmää lieneekään jo "vanhentuneina hylätty" ja
korvattu uusilla (asiaankuuluvine laitehankintoineen ja lisäkoulutus-tarpeineen) SA
Int:in käytössä? Muistaakseni kymmenkunta. Eikä meilläkään pähkäillä sitä,
että "mistäs rahat revitään?" Esimerkiksi kertausharjoitusten määrärahoja
voi juustohöylätä, tai siirtää varusmiesten päivärahojen
"kuoppakorotusta" kaukaisempaan tulevaisuuteen. Henkilökuntaakin voi aina
saneerata. Asioilla on bisnes-väen säätämä tärkeysjärjestyksensä, ja ATK-kaluston/
know-how:n kaupustelijoilla on myyntipuhe-taitoa Pääesikunnan informoimiseksi
"uusista, ehdottoman välttämättömistä hankintatarpeista".
2108 MM; PT
Luotivalinta
Mitä luotia suosittelet käytettäväksi Lahti-Salorannan piipulla varustetussa
Mosinissa? Kelpaako rynkyn luoti?
T. Max
Rynkyn
luodit (ALS mukaanlukien) ovat näinä aikoina ainoat täys-läpimittaiset kotimaiset
ammukset L/S- piippuun. Kaupanolevat D-166:tkin ovat hieman liian hoikkia, joskaan
vähäinen alimittaisuus ei juuri haittaa. Ulkomaisista luodeista olisivat
piipuntäyteisiä Argentiinan Mauseriin tai englantilaiseen.303 British-patruunaan
mitoitetut luodit, läpimitta.311 tuumaa/ 7.91 mm, mutta ainakin jenkkiläiset ovat
kalliinlaisia.
.308-kaliberisia luoteja ammutaan aivan yleisesti myös L/S-piippuisilla aseilla, eikä
piippujen turmeltumisista ole kuultu raportteja. Kotimaiset 7.62 x 53R- kaliberiset
patruunat ladataan nykyisin (C.I.P:n normien mukaisesti).308 kaliberin luodeilla, joten
paluuta kotimaisten.311 kaliberin luotien saatavuuteen ei ole näköpiirissä niin kauan
kuin C.I.P:iin kuulutaan. Poikkeuksen muodostavat tietenkin mainitut rk:n luodit. Sotien
aikaan ammuttiin L/S:illa paljonkin jopa.307-kaliberisia sotasaalispatruunoiden
rautavaippaisia S-luoteja, eivätkä piiput niistä pilaantuneet, vaikka jyskytettiin
sarjaakin.
Ruutikaasun ohivuodon haittavaikutukset ovat siis vähäisempiä kuin yleisesti on
uskottu/ uskoteltu milloin mistäkin syystä, mutta paras osumatarkkuus saavutetaan
tietenkin isokaliberin läpimittaisilla ammuksilla. Soveliain painoluokka on 11 - 12
grammaa täysteholatauksissa.
2208 MM; PT
6 mm PPC jälleen kiusanamme!
Minulla on ongelma. Pitäisi saada ladattua 6 PPC USA kaliiperiin kokovaippaluoteja
teerijahtiin. Olisiko reseptejä? Ase: Sako 75 Laminated Varmint, uusi. Rihlannousua en
muista, mutta siihen on tehty muistaakseni jotain muutoksia ko. kaliiperille viime vuonna,
ilmeisesti osumatarkkuuden takia. Olisin erittäin kiitollinen tiedoista. Kiirekin olisi,
kun tuo jahti tuppaa alkamaan kohta.
Juha Nivalasta
6 mm
PPC USA on meillekin ongelmallinen kaliberi, koska se on lähes tuntematon: Toimestamme
testaamaton, eikä esim. VihtaVuoren uudesta manuaalista löydy spesifisiä
latausreseptejä kuin kahdelle ilmeisen hintavalle jenkki-luodille, joiden
käyttäytyminen lintujahdissa on ennalta arvaamatonta. Rihlannousun muutos
"osumatarkkuuden takia" tarkoittaa kasa-ampujien kielenkäytössä tavallisimmin
nousun loiventamista, vaikka jyrkentäähän sitä pitäisi.!
Meille ei SAKOlta ole tihkunut koskaan mitään tietoja asemalleihin tehdyistä
muutoksista. Emme tosin ole mitään kysyneetkään, koska "tyhjän saa
pyytämättäkin": Markus joutui sen viimeksi toteamaan, pyydettyään valmistajan
lausuntoa M 92 S- luodikon soveltuvuudesta metsästysaseeksi, joutuessaan hakemaan aseelle
hallussapitoluvan hallinto-oikeuden kautta: SAKO Oy kieltäytyi kategoorisesti antamasta
minkäänlaista lausuntoa.
Tieto rihlannoususta olisi tärkeä, ajatellen linnustukseen soveliaimman 90 grainin/ 5.8
gramman painoisen kokovaippaluodin vakautumisesta. Esimerkiksi 14 tuuman rihloista ammuttu
5.8-grammainen luoti lentää mitä todennäköisimmin kalikkana kieppuen, kun taas 6 mm
B.R. NORMA- kaliberin aseiden tavanomaisessa 8 tuuman rihlauksessa vakautuu 100-graininen
peuraluotikin, ja 90-graininen on ilmeisen tarkkakäyntinen. Latausreseptejäkin löytyy
runsaammin, enimmäkseen juuri kotimaisille luodeille.
Tilavahylsyisemmän NORMA B.R:n latausreseptit eivät ole sovellettavissa 6 mm PPC USA-
patruunoihin. Ymmärrykseni ylitse käy vain yhteen tarkoitukseen (= kasa-ammuntaan)
soveltuvan aseen tyrkyttäminen Suomen markkinoille. Hommassa on rahastuksen ja
suoranaisen "ukotuksen" maku. (Me asetamme 6 mm PPC:n luokkaan EVVK = Ei Voi
Vähempää Kiinnostaa). 6 mm NORMA B.R. olisi jo huomattavasti monikäyttöisempi
kaliberi.
Joitakin Brömel QuickLOADilla kalkyloituja latausreseptejä voitaneen julkaista
tapaukseen 6 mm PPC USA, jos niiden kyselijä antaa pyytämämme lisätiedot aseensa
piipunpituudesta, rihlannoususta ja hylsyn tilavuudesta. Itse en lähde arvailuiden
linjalle täysin tuntemattoman patruunan lataamisesta, koska käytettävissäni ei ole
QL/QT-ohjelmia ATK-valmiuksieni lähes täydellisen puuttumisen takia.
Lisätiedot voinet sähkötellä suoraan Markukselle, jolloin reseptit ehdittäneen
kirjoitella ennen teerijahti-kauden alkamista. "Etuoikeutettuja visitooreja"
palvellaan tarvittaessa suorallakin yhteydenotolla ilmoitettuun s-postiosoitteeseen.
(Osoitteesi taannoinen muutos on jo viety rekisteriin: Kiitämme muutosilmoituksesta!).
Asiasta neljänteen: Onko Nivalan suunnalla vielä liikkeellä perimätietoa
kansallissankari Lennart Hohenthalista? Oli pitäjän rovastin tai pastorin
poika, ja itsenäisyysaktivisti, joka oli sonnustautunut poksauttamaan
kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin "Lee Harvey Oswald- tyyliin".
Hän poikkesi sittemmin nirtsaamassa "rakuraattori Soiseli-Soi:n". Joutui
kiinni, mutta karkasi ja eli loppuelämänsä Ruotsissa. Kuoli varttuneessa
seniori-iässä, oman kansansa häpeällisesti unohtamana. Kaikki L. Hohenthalia koskeva
taustatietous vastaanotetaan kiitollisuudella.
2108 MM; PT
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>