<< Uusimmat  Osa 19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 20, päivitetty 21.08.2000

Jenkkien koopeet

Olet varmaankin nähnyt elokuvan "Kellyn Sankarit"? Mikä konepistooli oli ko. elokuvassa USA:n sotilailla toisen maailmansodan aikaan maihinnousussa Euroopan puolelle?

Masa

  Lienen kyseisen rainan nähnyt, vieläpä teatterissa, vaikka on se kai TV:ssakin esitetty. Noista "kuusitoista tusinassa"-luokan sotaelokuvista ei tosin jää mieleen mitään muistikuvia, jos ne ovat "Battler Britton"-tyyppisiä fiktioita. Sympatianikin ovat aina olleet Suomen liittolaisten puolella. Herää kysymys: "Milloinka TV:ssa saadaan nähdä Hollywood-hugan vastapainoksi taidolla tehtyjä klassikoita, kuten Buurisotaa (poikkeuksellisesta buuri-näkökulmasta) rehellisesti kuvaava 'Oom Krüger', tai Saksan murrosvuosien kuvauksia, esimerkiksi: 'SA-mies Brandt' ja 'Hitlerpoika Quex'?!" Viimeksimainituista löytyisi vastauksia moniin nyky-eurooppalaisiakin askarruttaviin kysymyksiin, mm. "skinhead-ilmiön" syntymekanismiin: Mikään kansanliikehän ei synny ilman vahvaa motiivia.!


Thompson-mallisia konepistooleja. Ylinnä alkuperäinen malli 1921, keskellä malli 1928, variaatio A1 "kalikkamaisella" etutukilla ja Cutts-suujarrulla. Alinna "karvahattuversio" M1 vuodelta 1942. Jarrukiilalla varustettu lukko oli korvattu "suoralla" massasululla, joka on kenttäkelpoisempi. Huomaa virevetimen sijainti oikealla sivulla. Tekotavaltaan oli ase silti edelleen kallis ja paljon konetyöaikaa vaativa.


Kulttuurikritiikistä itse aiheeseen: Amerikkalaiset käyttivät 2. maailmansodan alkuvaiheessa Thompson-mallisia konepistooleja (mukaanlukien "suoralla" massasululla toimivat variaatiot, joiden valmistustapa oli kuitenkin vielä vanhoillinen ja kallis). Ulkonäöltään niistä poikkesivat muotoilultaan "luodikkomaiset" Reising-konepistoolit, jotka eivät olleet erityisemmin varmatoimisia. Niitä valmistettiin satatuhatta kappaletta, joista useimmat jaettiin USA:n merijalkaväelle. Pienehköjä määriä toimitettiin myös "Lend & Leasenä" Englantiin ja jopa Neuvosto-Venäjälle. Muutamia on sotasaaliina Suomessakin epävirallisissa yksityiskokoelmissa.


Ylempi: Reising M50 -konepistooli perustui hidastettuun massasulkuun. Ase ampui "suljetulta lukolta" ja oli varustettu erillisellä iskurikoneistolla. Reising suunniteltiin alkuaan poliisiaseeksi = itselataavaksi karabiiniksi sarjatuli-option kera, mutta Thompsonien tuotantokapasiteetin vajavuuden takia se jouduttiin omaksumaan myös sotatoimiin. Aseet jaettiin USA:n Merijalkaväelle, koska valiojoukkojen miesten arveltiin huoltavan aseet pysymään jotenkuten toimintakuntoisina sotanäyttämölläkin, mutta luulo ei ollut tiedon väärti! Aseen virevedin ei näy sivukuvissa: Se sijaitsee etutukin alapinnan läpi työstetyssä urassa.

Alempi: Taittoperällä varustettu variaatio Reising M55. Kummankin mallin aseita valmistettiin vuoden 1943 lopulle, kunnes M3-sarjan aseet saatiin tuotantoon GMC:n Inlandin tehtaassa.


Jenkki-marinerit olivat erittäin tyytymättömiä Reisingiin: Etenkin Guadalcanalin tappelussa oli aseiden hävikki suuri. Marinerit heittelivät niitä jokeen heti kun he saivat käsiinsä jonkin toimivamman sotatyökalun - vaikkapa Arisaka-karbiinin kaatuneelta japanilaiselta. "Virkakäyttöön" suunniteltu ase toimi moitteettomasti laboratorio-olosuhteissa, mutta kenttäkelpoisuudessa oli parantamisen varaa, eikä Reisingissa ollut edes parantamisen mahdollisuutta. Thompsonista voitiin sentään heittää "jarrukiila" mäkeen ja korvata se jollain hylsynpätkällä, jolloin ase toimi tavanomaisen massasulkuaseen tapaan, tai sahata pois jarrukiilasta ulkonevat sulkukorokkeet.

Jos tiedustelemasi ase on kokometallinen, lukko-uurnana paksu liereä umpiperäinen putkenpätkä, josta ulkonee vaipaton piippu, ja perä on taivuteltu paksusta rautalangasta, on kyseessä saksalaissyntyisen, vuonna 1926 USA:an emigroituneen asekonstruktööri George Hyde:n (alk: Heide), USA:n puolustusministeriön aseosaston eversti Réné Studler:in, ja General Motors/Inlandin peltiprässäämön etevimmän asiantuntijan Frederick W. Sampson:in yhteistyönä kehitelty konepistooli M3, tai sen "karvahattuversio" M3A1. Aseet on valmistettu teräslevystä prässäämällä. Puuta tai muovia niissä ei ole lainkaan.


"Rasvapumppu" (Grease Gun), konepistooli M3, oli edeltäjiään kenttäkelpoisempi. Lukkouurnan ja lukon välys on leveä: Lukko liukuu rekyylijousen karoja pitkin. Rakenne on "umpinaisempi" kuin esim. Suomi KP/31:ssä, koska hylsynpoistoaukkoa peittää pölykilpi, joka toimii myös varmistimena. Lukko vedetään taakse viritysvipua taaksepäin kääntämällä. Ohuesta terästangosta muotoiltu perä liukuu teleskooppisesti pituussuuntaan. Kuvassa se on etuasemassaan. Lukkouurnan peräpää on täysin umpinainen. Ase on kokoteräksinen, prässäämällä muovattu pistoolikahva mukaanlukien. Kahvan jäljitelty karhennuskin on puristusmuovattu peltisten nallipyssyjen esikuvan mukaisesti.


Alkuperäisessä mallissa M3 on oikealla sivulla akselinsa ympäri taaksepäin kääntyvä viritysvipu. M3A1:stä tämä hieman epäluotettava laite on eliminoitu: Lukko vedetään vireeseen työntämällä aluksi sormi sen oikeanpuoleiseen sivuun porattuun syvennykseen. M3:n tunnettu lempinimi on "Rasvaprässi" (Grease Gun), kun taas M3A1:n nimitystä "Peräruisku" (Enema Syringe) on kartettu häveliäästi alan kirjallisuudessa. M3 todellakin muistuttaa sivuvipua käännellen toimivalla korkeapainemännällä varustettua vaseliinipumppua, ja ulkonevia viritysosia vailla oleva M3A1 puolestaan antiikin ajoista 1800-luvun loppukymmenille asti käytettyä, irrigaattorilla korvattua terveydenhoito-instrumenttia, etenkin yläpuolelta katsoen.


"Klysmaruisku" (Enema Syringe), konepistooli M3A1, on äärimmilleen pelkistetty variaatio M3:sta, jonka sota-aikaisista materiaaleista valmistettu viritysvivun "kynsi" tylsistyi nopeasti, lipsahtaen lukosta ennen sen saamista vireeseen, ja jos vivun jousi katkesi sotatoimien kestäessä, oli aseen virittäminen kovin hankalaa: Onnistui jotenkuten piipunsuusta sisään työnnetyllä rassilla (mutta tällöin onnistui joskus myös lukon nallipiikin typistäminen). Vaihtoehtona oli lukkouurnan peräpään lyöminen nasakasti johonkin kiinteään kohteeseen. Viritysvivusto eliminoitiin variaatiosta A1 pidentämällä hylsynpoistoaukkoa ja poraamalla lukkoon reikä tai syvennys, jonka reunaan sormella tarttuen vedettiin "liikkuvat" taakse. Pölykilpi on kuvattu avatuksi ja teleskooppiperä vedetyksi kokonaan esiin.


Aseita suunniteltaessa oli ensisijainen tavoite kenttäkelpoisuus, mutta myöskin huokea yksikköhinta. Liereä lukko ei edes hipaise aseen lukkouurnaa, vaan se liukuu kahden rekyylijousen karoja pitkin. Varmistimena toimii hylsynpoistoaukkoa peittävä pölykilpi. Piippu on kiinnitetty runkoon kierremuhvilla. Ase puretaan irrottamalla aluksi piippu. (Lukkouurnan peräpää on umpinainen, vailla "ruuperää"). Lukko rekyylijousineen irtoaa eteenpäin huoltopurettavasta aseesta. Sarjatulinopeus on noin 350 laukausta minuutissa .45 ACP kovapanos-patruunoilla.

Elokuvien paukkupatruunoita ampuvien aseiden kadenssi on kiivaampi, koska lukkoja on ilmeisesti kevennetty tai niiden perääntymisliikettä lyhennetty. Huomio tähän kiinnittyi elokuvaa "Likainen Tusina" TV:sta katsottaessa. Verkkaisen 350 ls/min tulinopeuden asetti ihanteekseen jo Hugo Schmeisser 1. maailmansodan aikana. Kertatuli-vaihdinta ei ole, koska sitä ei tarvita, kuin ei myöskään liipaisinkoneistoon vaikuttavaa varmistinta. Suljetun pölykilven varmistuskieleke estää lukon liikkeet eteen- tai taaksepäin.

Mallia massatuotantoon oli katsottu englantilaisista STEN-konepistooleista, mutta etenkin M3A1 olisi voitu tuottaa huomattavasti huokeampaan yksikköhintaan, jos kappalemäärä olisi ollut läheskään yhtä suuri kuin STEN-malliston tuotanto. Konepistooleja M3 ja M3A1 valmistettiin yhteensä vain runsaat 750 tuhatta kappaletta.     Suomessa nämä asemallit ovat perin harvinaisia, koska ne eivät liity mitenkään omaan sotahistoriaamme, eikä niitä hankittu ostamalla tai vaihtokaupoilla, koska kaliberi on poikkeuksellinen .45 ACP. (Pieni koetuotantosarja valmistettiin myös 9 x 19 mm patruunoille, mutta jakeluun niitä ei ilmeisesti riittänyt). Aseita voi tavata suurehkoissa kokoelmissa, mutta yksityiset keräilijät eivät ole asetyypistä erityisemmin kiinnostuneita. Siksipä on omakohtainen ampumakokemus jäänyt saamatta.

0908 MM; PT


Antiikkipaukut, tropiikkitiivistys ja kevytvaimentimet

1. Minulla on vanhoja "Kiv.kovia" 7,62 x 53R patruunoita. Latausvuosi alkaen 1923. Osa patruunoista on hieman homeisen näköisiä. Onko patruunat turvallisia ampua vai pitäisikö ne säästää keräilyarvonsa vuoksi?

2. FNB 7,62 NATO ylijäämäpatruunoita purettaessa löytyi hylsyn kaulan sisäpuolelta paksua mustaa smäigää. Sitä oli myös kuivuneena luotien peräpäihin, mikä selittänee patruunoiden hehtaarikäynnin. Mistä on kyse?

3. A. Mykkänen oli tietävinään jotakin kehitteillä olevasta kevytvaimentimesta. Asia on erittäin kiinnostava esim. ohutpiippuisen Steyr Scout:in omistajalle. Sarjatulenkestävyydellä ei liene pultilukkoaseessa merkitystä.

Makke.

  1: Etenkin patruunat, joissa on kantaleima "SAT", on viisainta pitää tallella kulttuurimuistoina. Joltain keräilijältä puuttuu kuitenkin joskus jonkin vuosikerran latinki kokoelmistaan Suomen Ampumatarve-Tehtaan tuotteista, ja hyvinkin homeenkarvainen patruuna kelpaa silloin täydennykseksi. Kun nyt muistelen, kuinka vanhoja patruunoita olen joskus itse paukutellut, nousevat niska-hiukseni (keskipituus 2½ mm = "Joensuu-shingleeraus") pystyyn kuin vihaisen karjun harjakset. Toisaalta, I maailmansodan aikaiset lataukset eivät suinkaan vielä 1960-luvun päättyessä olleet niin KAMALAN wanhoja kuin 20-luvun lataamotuotteet ovat meidän aikanamme.

Patruunoiden käyttöikä on niin monesta kiinni, ettei mitään yleispätevää sääntöä ole. Hyvissä olosuhteissa säilytetyt mustaruutipatruunat voivat olla latingin osalta toimivia vielä 102 - 103 vuoden ikäisinä, ja nallikin antaa kipinää (sekunnin tai parin "jahkailun" jälkeen). Lausunto perustuu kokemukseen 1884 ja 1885 ladatuilla Berdanin patruunoilla ammunnasta vuonna 1987: "Jälkipito" oli totisesti osattava hallita. Hylsyt voitiin jälleenladata ja käyttää vielä ainakin kertaalleen.

En kuitenkaan erityisemmin suosittele 1920-luvulla ladattujen savuttomien patruunoiden ammuntaa, koska ruudin ominaisuudet ovat voineet muuttua ja "nalli-pettoja" sattuu tuskastuttavan usein. Myös hylsymessinki voi olla haurastunutta ja jo valmiiksi säröillyttä. Hermeettisesti suljetuissa peltilaatikoissa, tasalämpöisessä varastossa säilytetyt patruunat, vuosikertaa 1942 - 43, ovat lähes uudenveroista tavaraa. Pisin kerrallinen ampumakokemus oli 6 Maximin vyöllistä = 1200 laukausta ilman minkäänlaista häiriötä. Jopa VPT:n valojuovapatruunoiden liekkipanokset syttyivät - silminnäkijöiden hämmästykseksi.

Pahvirasioissa säilytettäessä on VPT:n vj:n "taattu" varastointi-ikä kai jotain kolmen vuoden luokkaa: Strontiumnitraatti vetistyy ilmankosteudesta, ellei sen sideaine ole jokin vettähylkivä materiaali, kuten di-nitrotolueeni. Sen ominaisuuksia hyödynnettiin Venäjällä jo v. 1915, mutta Lapualla ei tunnetusti ole useinkaan omaksuttu "Not Invented Here"-ideoita. Poikkeus oli sentään 8-grammainen .243-kaliberinen peuraluoti, jonka käyttäjäkunta rajoittui kuitenkin vain puoleentusinaan pirkanmaalaiseen metsästäjään.


2: Smäigä on nimeltään asfalttilakka (tärpättiin liuotettua asfaltti-pikeä). Kyseinen tökötti on erittäin yleisesti käytetty "tropiikkipatruunoiden" luodin ja hylsyn välisen sauman tiivistemateriaali, jolla myöskin tiivistetään hylsynkannan ja nallin välinen sauma. Tropiikkipatruunat ladataan olosuhteisiin, joissa ilman lämpötila vaihtelee alinomaan jopa 50 Celsiuksen "haarukassa": Päivällä +40 C lämmintä, öisin -10 C pakkasta. Tiivistämättömän patruunan ruuti "hengittää" luodin ja nallipesän saumojen kautta: Voi kuivua liikaa aavikolla tai imeä ilmasta kosteutta viidakossa. Asfalttilakka ehkäisee myös aseöljyn tunkeutumisen patruunaan. Öljyhän turmelee ruudin, ja erityisesti nallien sytytysmassan.

Kantaleiman mukaan patruunat on ladannut belgialainen Fabrique Nationale, eli laatu ei sinällään ole huono, mutta tropiikkitiivistyksellä on usein hintansa, joka maksetaan huonontuneen käynnin muodossa. "Smäigäyksellä" voidaan korvata luodin niippaus, saaden aikaan erittäin pitävä luodin kiinnitys hylsyihin patruunoissa, joiden luoteja ei voi niipata tiukasti hylsyyn. (Esim. 9 x 17 mm, 9 x 19 mm, .45 ACP ja .30 U.S. M1 Carbine). Kiinnityksen lujuus huomataan irroitettaessa luotia hylsystä: Ensin joudutaan "murtamaan sinetöinti", peräännyttämällä luotia hiukan syvemmälle hylsyyn. Vasta sen jälkeen alkaa luoti irrota patruunasta sovulla.


3: Koska en ehdi lukea alan lehtiä, enkä pysty Netissäkään surffailemaan, olen tietämätön kolleegan lausumista mediassa. Jonkinlainen "kevytvaimennin" (tuotemerkki MASI) on kehitelty Jyväskylän suunnalla. Piirustuksetkin piti saada arvioitaviksi, mutta eipä niitä ole näkynyt! (Osoitteeni sanelin puhelimitse yhteyttä ottaneelle MASIn myömämiehelle, ja posti tulee perille myös GOW:n lokeroon). Toinen uutuusvaimennin on kehitelty täällä Joensuussa. Valmistaja on sama kuin BR-vaimentimienkin tuottaja. Tuotemerkki on Ase-Utra ja markkinointiverkostona BR-Tuote jälleenmyyjineen. Mallistot eivät kilpaile samassa hintaluokassa: AU-vaimennin maksaa valmistajan ennakkoarvion mukaan 1500 mk:sta alkaen. Refleksivaimentimienkin tuotanto siis jatkuu.

AU ei ole ratkaisevasti refleksivaimenninta kevyempi, teräsrakenteestaan johtuen, mutta kooltaan se on pienempi ja kokoonsa nähden varsin tehokas desibelimittausten mukaan. Vetää ehkä vertoja jopa H.P. Maximin "Suojeluskunta-vaimentimelle", vaikka vuodesta 1915 saakka on uskottu, ettei .30-06 kaliberin Springfield M/ 03- kivääriin spesifisen Maxim-vaimentimen veroista laitetta pystytä rakentamaan milloinkaan. (Kriteerit: Koko, paino ja valmistuskustannukset).

Vahinko, ettei erään noin vuosi sitten julkaistun vaimenninvertailun järjestäjä varannut käytettäviksi aliääni-patruunoita AU:lla varustettuun aseeseen, eikä vaimentimen esittelijäkään ollut ottanut niitä "eväiksi", koska järjestäjä oli luvannut organisoida ampumatarvike-huollon. Tuohon aikaan oli vielä vallitsevana "Virallinen Totuus", ettei kivääreihin voi ladata alisoonisia patruunoita ampujan terveyttä tai henkeä vaarantamatta (paitsi tehtaissa, "Vain Virkakäyttöön"). AU:n tehokkuus olisi tullut vielä selvemmin esiin asianmukaisia supu-patruunoita ammuttaessa. Tuli se toki jo täysteho-latingeillakin.

Vertailu AU-suputtimen ja MASI-vaimentimen välillä voisi olla mielenkiintoinen, jos laitteet kiinnitettäisiin vuorotellen samaan testiaseeseen (tai mahdollisimman identtisiin aseisiin) ja vertailtaisiin suorituskykyä mittausten lisäksi myös korvakuulolla täystehopatruunoita, puolipanoksia ja supu-latauksia ampuen. Herää tosin kysymys: "Onko MASI-mallia olemassakaan protokappaleita useampia?" Eihän esim. "Silencer History And Performance"-kirjan 3. osan kuvitukseksi kipeästi tarvittavaa halkileikkauspiirrosta ole saatu vieläkään edes nähtäväksemme. Ja mistä löytyisi puolueeton testiryhmä suorittamaan vertailu; etenkin sen ratkaiseva aistinvarainen osio?

0908 MM; PT


Kättä pidempää!

.22 LR taskupistoolin rakennusohjeet kiinnostavat. Voisitko raapustella sellaiset?

Nimim. "Tee ittelles pyssy, niin sulla on pyssy!"

Pitääpä kokeilla, vieläkö entisen piirustustaidon rippeitä olisi edes vähän tallella. Aloitan yksinkertaisesta kertalaukeavasta mallista, jollaisen prototyyppejäkin oli olemassa 70-luvun keskivaiheilla.

Aseen eroottis-sävyinen nimi "NUDE" tarkoittaa sitä, että se on mahdollisimman paljaaksi riisuttu malli, vailla yhtään tarpeetonta osaa, kuten liipaisinta, tähtäimiä, rihloja tahi varmistinta, lippaasta tai jonkinasteisesta automatiikasta puhumattakaan. Lataaminen suoritetaan kiertämällä piippu irti, kuten USA:ssa Vietnamin sodan aikaan suunnitellussa DEER-pistoolissa, jonka halkileikkauspiirros on synkempi "sotasalaisuus", kuin ovat vaikkapa taktisen atomipommin latausohjeet.


"NUDE"-pistoolin halkileikkaus. Piippu on kuvattu sorvatuksi yhtenäisestä ainestangosta. Alakuvassa "muhvilla" eli holkkimutterilla varustettu piippu. Muhvi voi olla kiertein kiinnitetty, plus juotettu tai liimattu paikalleen sulkuvälin säädön jälkeen, mutta myös pelkkä liukutiukkuudella piipun pinnalle asetettu putkenpätkä (messinkiä tai vaikka kuparia), joka juotetaan aloilleen tinalla, kun sulkuväli on "justeerattu" asianmukaiseksi. (Jos piippu on rihlattu, voi siihen kiinnittää myös vaimentimen vaikkapa kitkakiinnityksellä. Tarkka ampumaetäisyys moninkertaistuu tällöin, koska aseen voi suunnata molemmin käsin).

Kolme 1.25 mm:n nousuista kierreharjannetta riittää pitämään piipun kiinni rungossa, koskapa prototyyppi-aseessa riitti yksi kierros. (Muut menivät "sudeksi"). Proto-pistoolissa se oli M 10 x 1.25 mm hienokierre. Ase kesti useiden satojen laukausten ampumisen ennen poismyyntiä täysin ampumakuntoisena v. 1977. (Yksilön myöhemmät vaiheet eivät ole tiedossani: Todennäköisesti se on yhä tallella uniikkina keräilyesineenä, mahdollisesti jopa "luvitettuna").


Suositeltava vakiokierre piipun kiinnitykseen on M 12 x 1.25 mm, mutta vaimentimien W ½" standardikierre kelpaa myöskin. Kevyehkön piipun kiinnitykseen riittää 3 - 5 kierrosta. (Käytännössä, kokemukseni mukaan, piisaa yksikin kierros). Aseen runko-osan leveys voi olla 14 - 15 mm, jolloin materiaalin lujuudella ei ole väliä: Saa olla "räkärautaa" tai messinkiäkin. Tämä ei ole vitsi: "Deer"-pistoolin runko oli sinkkivalua, vaikka aseen kaliberi on 9 x 19 mm. Kertakäyttöisiksi tarkoitetut pistoolit osoittautuivat testiammunnoissa niin kestäviksi, ettei niitä uskallettu jakaa Vietnamin ja Laosin ystävällismieliselle väestönosalle, kuten tarkoitus oli: Aseet romutettiin muutamaa yksilöä lukuunottamatta. Päätös oli poliittinen; ei sotilaallinen. Yksityiskokoelmissa USA:ssa on tiettävästi tallella vain yksi "Deer"-pistooli.

"Nude"-pistoolin piippukangen suositeltava läpimitta, jos se sorvataan yhtenäisestä tangosta, on sama kuin aseen rungon leveys. Suupuoli sorvataan 10 - 12 mm:n ulkoläpimittaan. Voidaan kuitenkin myös valmistaa piippu 12 mm:n kangesta, johon leikataan ylipitkä kierreosa. Kierteisiin kiinnitetään piipun "muhvi" epoksiliimalla tai tinajuotoksella, kun sulkuväli on ensin säädetty sopivaksi. Muhvi saa olla vaikkapa kuparia tai messinkiä, koska sen ainoa tehtävä on estää piipun kiertyminen liian syvälle rungon kierteisiin. 12 mm ulkomittainen teräspiippu kestää rajuimmankin .22 LR:n paineen, koska kestäähän sen myös 8 mm:n ulkomittainen 6 mm:n messinkiputki.

Eräs pirullinen vaihe on iskupohjan tasoitus, johon tarvitaan 10.65 mm:n läpimittainen tasakärkinen poran tai tappijyrsimen terä. 10.7 mm:n terä ei onneksi ole vielä liian suuri. Ensiksi on porattava ja "pohjattava" piipun kiinnitysreikä iskupohjineen. Puolikymmentä kierre-uraa voi ehkä leikata kierretapillakin, mieluusti samalla kiinnityksellä kuin esireikäkin porataan. Piipun peräpäähän sorvataan taimmaiseksi 10.65 mm:n läpimittainen liereä kavennus, ja sen etupuolelle 12 mm:n läpimittainen osuus, johon kierre leikataan, mieluiten sorvilla, vaikka "pakalla jenkaaminenkin" voi onnistua, jos 10.65 mm:n läpimittainen kavennus on yhtä pitkä kuin kierrepakka on paksu. Tällöin on olemassa toivoa, että kierre ohjautuu asianmukaisesti jopa käsin "jenkaamalla". (Olen nähnyt erinäisiä kymmeniä toinen toistaan epäonnistuneempia maasepän vehkeillä kyhättyjä äänenvaimentimien kiinnityskierteitä, mutta joskus vahingossa on kierteitys voinut onnistuakin, kun on älytty tehdä oikeanmittainen ja riittävän pitkä kierteen ohjauskavennus).

Piipunreikä on tietenkin porattava ja kalvettava jo ennakolta läpimittaan 5.70 mm, ellei käytettävissä ole pienoiskiväärin piipunpätkää, johon on tietysti kalvettava 5.70 mm:n läpimittainen patruunapesä. Pesä kiillotetaan sileäksi vaikkapa puutikun ympäri käärityllä hienolla vesihiomapaperilla, mieluusti hiukan peräänpäin avartuvaksi hylsyn pituudelta (= 14 mm). Muutaman sadasosa-mm:n kartiokkuus riittää "päästöksi": Hylsy irtoaa pesästä vaikkapa irrotetun piipun suuhun puhaltanalla, jos hionta on onnistunut. Jos patruunapesän seinämät ovat peilimäisen sileät, riittää päästöksi muutaman tuhannesosa-mm:n kartiokkuus 14 mm:n pituudelle.

Aseen muut ominaisuudet huomioonottaen riittää siis rihlaamaton piippu, mutta siihenkin on eduksi hioa lievästi kartiokas hylsytila. Piipunreiän voi siloitella vaikkapa ampukolvauksella. "Nude"-pistoolilla ei ammuta "disipliiniä" 25 metriin. Sillä lamautetaan tai jopa tapetaan oikeudeton hyökkääjä lähi- tai kosketuslaukauksella johonkin kivuntuntoiseen kohtaan tai hengenpaikkaan. Pisin ampumaetäisyys lienee kolme arshinaa (= 2.13 metriä), jolta etäisyydeltä hyökkääjä ei vielä ulotu lyömään nyrkillä tai teräaseella/ astalolla, taikka potkaisemaan.

"Nude"-pistoolin iskurin voi virittää jopa asekäden peukalolla asetta esiin vedettäessä, mutta varminta on käyttää toista kättä, koska jos peukalon ote lipsahtaa, ase todennäköisesti paukahtaa, ja luoti voi nirhata ampujan polvea tai läpäistä jalkaterän tahi muun ulkonevan ruumiinosan. Aseen pudottaminen matkaansaattaa myös melkoisella todennäköisyydellä vahingonlaukauksen. Pelkistetyn yksinkertainen rakenne on riskaabeli, mutta siltikin "mikä tahansa ampuma-ase on tyhjiä käsiä parempi", koska sillä saadaan voimakeinon ulottuvuus hieman kauemmaksi, kuin mitä se on katuryövärin tai oikeudettoman tunkeilijan nyrkeillä, puukolla tai astalolla. Pesäpallomailaa tai kirvestä ei voida kantaa AINA mukana, herättämättä kiusallista huomiota.

Ase viritetään vetämällä viritystappi taakse ja kääntämällä se virepykälään, sekä laukaistaan nostamalla virevedin peukalolla ylöspäin pykälästä. (Ampumakäsi on piirretty liian pieneksi .22 LR kaliberin aseen kokoon verraten ja virevedintä käännetään laukaistaessa peukalon nivelellä, eikä kynnellä). Alemmassa kuvassa nähdään virevetimen asento lauenneessa aseessa. Prototyyppi-pistoolissa oli osoittautunut onnistuneeksi virevetimen juoksu-uran sijoitus runko-osan "selkään". 12 mm:n levyinen "Nude Pistol Mk.1" kulki huomaamattomasti lompakon "klaffien" välissä, ja se mahtui tyhjään pillisavuke-laatikkoon, muistaakseni edes estämättä laatikon kannen sulkemista.

Aseella ammuttiin kaikentyyppisiä .22 LR -patruunoita, mukaanlukien CCI "Stingerit", joiden ylipitkät hylsyt kuitenkin jumittuivat suistaan patruunapesään. Erityisen hyvä suorituskyky saatiin aikalaisilla Eley .22 LR -haulipatruunoilla: Pienempi hajonta ja enemmän upotusta kuin millään muulla aseella ammuttaessa. 63 mm:n pituinen piippu antoi ilmeisesti maksimaalisen lähtönopeuden tupruhauleille, eikä piipussa ollut rihloja, jotka hajottavat osumakuvion. Piipunreiän lievähkö työstönaarmuisuus aikaansai myös eräänlaisen supistusvaikutuksen hauliparveen. 5.7 mm:n kalvainta ei ollut, vaan piipunreikä oli porauspintainen. Poranterä muistikuvan mukaan 5.6 mm:n läpimittainen. Vain patruunapesää oli hieman ja siloiteltu puutapin ympäri käärityllä Carborundum-paperilla.


Piipun peräpään ja iskupohjan väliin tulee jäädä 1.15 mm:n verran rakoa patruunan kantalaippaa varten. Jos välystä on liikaa, työstetään metallia pois aseen runkokappaleen etupäädystä, kohtisuoraan piipun kiinnityssyvennykseen nähden. Muhvitetun piipun sulkuvälin säätö on helpompaa, joten "ylimääräisen" osan valmistus voi säästää tekijänsä hankalilta työvaiheilta. Jos sulkuväli on riittämätön, sorvataan piipun peräpäätä lyhyemmäksi tai siirretään muhvia suuhun päin ennen sen juottamista tai liimaamista pysyvästi kiinni piippuun. "Sulkuvälitulkiksi" käy (aseessa tavallisimmin käytettävä) pienoiskiväärin patruuna, jonka kannan ja rungon iskupohjan väliin asetetaan pieni pala alumiinifoliota, vaikkapa maksalaatikkorasian pohjaa, jonka paksuuden verran tulee välystäkin.

Hylsynkanta nimittäin ei saa puristua iskupohjan ja piipun väliin, koska sen sisällä oleva nallimassa voi musertua laukeamattomaksi. Pistoolissa, jossa on käytettävissä vain yksi laukaus, EI SAA ilmetä "suutareita"! Kun piipun kiinnityssyvennys on saatu valmiiksi, aletaan näivertää iskurin kanavaa. Sen poraaminen on myöskin taitoa vaativa tehtävä. Iskurinkanavan keskiön tulee olla samansuuntainen piipun kanssa, mutta 2.9 - 3.0 mm erikeskeinen piippuun nähden.

Asesuunnittelijan elämä olisikin helppoa, jos vaikkapa keskisytytteisiä 5.75 mm VeloDog- patruunoita olisi saatavana yhtä helposti kuin .22 LR:iä, mutta vallitsevassa tilanteessa on pakko alistua patruunoiden reunasytytteisyyteen. Kuvanmukaisessa aseessa lyö iskurinkärki hylsynkantaan "kello kahdentoista kohdalle". Iskurinkanavan pohjaa ei häädytä tasoittamaan, vaan se voi olla porankärjen malliin kartiomainen, kunhan iskurin "hartiat" sorvataan myös samanlaiseen kartiokulmaan.

Nallipiikin kanava iskupohjan läpi porataan samalla kiinnityksellä kuin iskurinkanavakin, ehkäpä jo sen esireiäksi. Läpimitta voi olla 2.5 mm:n luokkaa, jolloin muutaman millimetrin kymmenyksen suuruiset erheet iskukohdan sijainnissa voidaan korjata viilaamalla, jos nallipiikissä on työstövaraa. Iskurin rakenne ilmenee kuvasta. Mitoitus on paljolti vapaavalinnainen, eli riippuvainen siitä, minkä kokoinen iskurinjousi sattuu olemaan saatavilla. Iskunpituuden tulee olla vähintään 10 mm.

Jousi ei saa olla liian vento, mutta ei kuitenkaan niin jäykkä, ettei iskuria voida virittää ampumakäden peukalolla jo ennen aseen vetämistä esiin taskusta. Nallipiikki ei saa yltää lyömään pykälää aseen piipunperään, eli sen suositeltava ulottuvuus iskupohjan pinnasta on 0.7 - 1.0 mm. Sitä voi joutua lyhentämään tai tylpentämään, jos se puhkoo hylsynlaippojen reunuksia. Prototyypissä oli iskurin lyömä kuoppa 0.5 x 0.5 mm:n neliö, syvyys myös puolen millin luokkaa, mutta koska sen sijainti oli tasan oikeellinen (ulkoreuna 2.90 mm etäisyydellä hylsynkannan keskiöstä), ase ei tuottanut yhtään muistiinjäänyttä laukeamatonta, kun piikinkärki oli viilattu kohdalleen.

Seuraava työvaihe on viritystapin juoksu-uran ja siitä poikkeavan virepykälän jyrsiminen tappijyrsin-terällä. Iskurista sivulle ulkoneva yhdistetty viritys-/laukaisutappi ei erotu kunnolla piirroksissa, mutta periaatteen ymmärtänee jokainen. Tapille porataan poikittainen reikä iskurin läpi jo ennen iskurinjousen kanavan poraamista hieman (= n. 0.1 mm) jousen läpimittaa suuremmaksi. Virevetimen ympäri sorvataan kaksi uraa niille kohdille, joille iskurinjousen etupää osuu. Jousi lukitsee tällöin viritystapin paikalleen kootussa aseessa. Kun ase puretaan ja iskurinjousi poistetaan, voidaan virevedin nyppäistä irti ja poistaa iskuri kanavastaan. Viritystapin pituuden (= ulottuvuuden aseesta) joutuu jokainen "tehtailija" pähkäilemään oman harkintansa mukaan. Jonkinlainen nuppi tai ainakin pyöristys tapin päässä on suositeltava.

Ensimmäisessä prototyypissä ulkoni M 4 mm kokoisesta kuusiokoloruuvista tehty viritysnuppi aseen rungon ylle virittämättömässä aseessa, ja hieman yli 45 kulma-astetta viistoon vasemmalle päin, kun pistooli oli "vedetty täyteen veteeseen". Aseen rungosta ulkoni virevedin 8 mm:n verran. Iskuri oli mahdollista virittää ampumakäden peukalolla, koska iskurinjousi oli sopivan jäykkä. Iskunpituus oli 13 mm.

Laukaisukoneisto on siis tyyppiä "Pyhä Yksinkertaisuus": Malli siihen oli katsottu alkuaan kynä-mallisesta hätärakettien ampumalaitteista, mutta myös monien konepistooleiden varmistinrakenteista, kääntäen kuitenkin toiminto päinvastaiseksi, eli varmistuspykälä virekynnykseksi: Viritystappi vedetään taaksepäin, mutta konepistooleista (Bergmann, STEN, Vollmer, MP 38...40) poiketen se painetaan alaspäin, eikä se varmista "Nude"-pistoolia, vaan virittää sen taisteluvalmiuteen. Ase laukaistaan nostamalla ampumakäden peukalolla virevedin ylöspäin virepykälästä. Proto-aseissa (joista myöhempi oli 9 x 19 mm kaliberinen, ja - HUOM! - .22- kaliberista "Nudea" helppotekoisempi) oli virepykälä sijoitettu siten, että laukaisu suoritettiin peukalonpään nivelen taipeella.

Toki voidaan laukaisuun (kuin myös aseen virittämiseen) käyttää toistakin kättä, ja ampua jopa "Lännen malliin", eli vetää vapaan käden kämmensyrjällä virevedin suoraan taakse ja päästää saman tien iskuri lyömään pidäkkeettömästi eteenpäin. Tällöin on ampumaetäisyyden oltava kuitenkin vain muutaman desimetrin luokkaa, ja aseen suunnattuna kohti hyökkääjän kupua eli pötsiä, johon osuma on varma ja lamauttava, tietyin poikkeuksin: Jos vastassa on huume-hörhö tai luotiliiveihin puettu vihollinen, jää osuma tehottomaksi. Tuli on silloin suositeltavaa avata, kun osuma kasvoihin on todennäköinen tai varma. Kosketusetäisyydeltä hyökkääjän leuan alle (takaraivoa kohti, pään läpi) suunnattu laukaus on myös yleensä tehokas vaikeissa/ epävarmoissa tapauksissa. Aina on muistettava, että käytettävissä on vain yksi heikohko patruuna. Toki riittävä, kun luoti osuu hengenpaikkaan: Hyökkääjä seisahtuu kuin törmäisi kiviseinään, keskushermoston "valtakaapelin" katkettua..

Iskurinkanavan perätulppa on kuvattu kiinnitetyksi poikittaisella sokalla. Sen jousenkaran tulee olla hieman iskurin iskupituutta pidempi. Tulpan voi kiinnittää myös kierteillä. Kahvarunko voi olla aseen runkoon kiinnihitsattu teräslevy (kuten kuvassa), jota ympäröivät puiset kahvankuoret tai yksipuinen kahvanpeite. Kahvan saa kukin muotoilla mieleisekseen. Kuten oheisista luonnoksista havaitaan, ei patruunatoimista kertalaukeavaa (tussari-luokkaa kehittyneempää) pistoolia voida rakentaa helposti, eikä ilman jonkinasteista ammattitaitoa ja työstökoneiden apua, etenkään reunasytytys-patruunaa ampuvaksi. Sorvi, jyrsinkone ja yleensä myös hitsauslaitteet tarvitaan, ynnä tietenkin tuotantovälineiden käyttötaito.

Olen joskus tulittanut kymmenittäin .22 LR- patruunoita 6 mm:n sisämittaisella, ruuvipenkkiin kiinnitetyllä messinkiputken pätkällä, laukaisten ne lyömällä vasaralla hylsynkantaan, mutta moinen "asejärjestelmä" on vaikeasti sovellettavissa käytännön tehtäviin. Jos halutaan rakentaa todella yksinkertainen ampuma-ase, jossa ei tarvita lainkaan liikkuvia osia, on patruunoiden käytölle jätettävä hellät jäähyväiset, ja alettava pohtia mustanruudin hankintamahdollisuuksia. Vaikkapa sen kotitarve-tuotantoa.

Wanha konsti toimii yhä, niin kauan kuin tulitikkuja myydään ilman cikalan ostolupaa, ainakin täysi-ikäisille ostajille. Suulatausaseen teholla ei ole äärtä eikä laitaa: Vastamassa-singostahan on jo ollut pakinaa. Järeä (esim. 15 mm), suurehko pistooli vastaa helposti teholtaan käsihaulikkoa, mutta rekyyli ja pamaus ovat myös samaa luokkaa, ja laukaisemiseen tarvitaan molemmat kädet, joista vain toinen pitelee asetta: Toisessa on tulitikkurasia, jolla raapaistaan "valakeeta" sankkireiän päälle kiinnitettyyn tulitikun myrkkypäähän.

Tällainen laukaisukeino kuulostaa puujalkavitsiltä lupa-aseiden omistajan mielestä, mutta suurireikäisen sankki-tussarin suun edessä hymyt hyytyvät: Mielessä ehtii, sytytysliekin leimahtaessa, ehkä käväistä rukous, että latinki jäisi suutariksi. Monen pojan aseprojekti on edennyt lähes valmiiksi, mutta keskeytynyt lopullisesti laukaisukoneiston suunnittelun ja sen valmistuksen ylivoimaisilta näyttäviin vaikeuksiin. Nykynuoriso lienee unohtanut sen faktan, ettei monimutkaista liipaisinmekanismia tarvita välttämättä lainkaan: "Kitkanallit" eli tulitikut owat jo wanha kexintö.

Puolustuksellisen käytön lisäksi voisi "Nude"-luokan pistoolia ajatella huokeaksi armonlaukaus-aseeksi metsästäjille, mutta yksikään kaupallinen aseenvalmistaja ei ole todennäköisesti keksinnöstä kiinnostunut, vaan ase jäänee ainiaaksi sarjaan: "Hauskoja Askartelutehtäviä Varttuneille Pojille".

1308 MM; PT


Piiskatykin murkula ?

Vintillä puruja lapioidessani kolahti lapio n. 17 cm pitkään "murkulaan". Se näyttää sorvatun raudasta ja siinä on 1 kuparinen johtorengas ilman rihlanjälkiä. Paksuus on mauserilla katsoen 44,9 mm ja johtorengas 46,4 mm.

Renkaan yläpuolella on n. 3,5 mm korkeat leimat: 3-62 ja alla 293-39 sekä renkaassa AB 117 (A on puolet pienempi kuin B, ja se B näyttää vähän joteskin "kreikkalaiselta"). Muutaman sentin päässä kärjestä on ura, kuin kärki olisi irroitettavissa. Perästä on kai kierretty pois jotain, kun siellä on sormen mentävä reikä. Mikähän lie kyseessä ja onkohan vaarallinen ? Naapurin äijä sanoi, että talon alkuperäinen omistaja, joka talon on tehnyt, oli ollut Aunuksessa piiskan paukuttajana...

T: Juke

  Merkit ja merkinnät viittaavat venäläisen 45 mm "piiskan" panssariammukseen. Jos se painaa kuin umpirauta-ammus tai ehkä vähän enemmänkin, on tunnistus täysin varma. "Kreikkalaisen" näköinen B-kirjain on venäläisen aapiston B; ehkäpä lyhenne sanasta "Bronebojnyi" = "panssarinmurto". Kirjaimeksi A tulkitsemasi merkki voi olla venäläinen D, sanasta "Davitovyi" = "raskas", viitaten kovametalliseen panssarinmurtokeernaan (= wolframkarbiidia).

Kärki on muuta materiaalia pehmeämpää ainetta; ns. Makarov-kärki, joka ei ole tarkoitettu irrotettavaksi. Tshushiman meritappelussa (v. 1904) laivansa myötä hukkuneen amiraali Makarovin aiemmin keksimä irtokärki estää ammuksen lipsumisen panssarin pinnalla hieman viistosti osuessaan. Sen takaa löytynee "penetraattori" eli lävistyskeerna. Vuonna 1939 valmistetussa murkulassa se voi jo olla sintrattua wolframkarbiidia. Ammus ei ole enää vaarallinen, koska pohja-iskusytytin tai valojuovakapseli on poistettu sen peräpäästä.

0908 MM; PT


Supulatingit .30-06:een

Jussilla on kysyttävää .30-06:n vaimenninlatauksista: "Sehän tuntuu jääneen vähän .308:n varjoon. Norma R1:llä oli suoritettu jokin aika sitten koeammuntoja Ruotsissa luodille S374, saaden aikaan toimiva vaimenninlataus." Kokelija oli vähällä saada "ruuperän ohtaansa", ladattuaan aluksi patruunoita kuparoiduilla liukastamattomilla Rainier-luodeilla, tupla-annoksin ruutia R1. Lyijyluodin tyssäytymis-ominaisuus oli pojalle uusi ja tuntematon ilmiö. Samoin luotien kuparipinnoitteen piippukitka.

Jussi: Onko tietoa vaippaluotien vähimmäisannoksista 8 g:n painoluokassa? Mitkä ovat mahdollisuudet saada äänennopeuden alittava lataus? Omien kokeilujeni perusteella sain S374:lle lähes 400 m/s 10 grainin annoksella ruutia N340. Luodit ammuttiin kuiviltaan. Tätä pienempiä annoksia en ole uskaltanut ampua käsivaralta. N340:n minimiannos 0,4 g .308:lle alkaa kai jo olla lähellä, jos vielä vähentää. 10 - 16 grainin annoksilla nopeudet nousivat tasaisesti keskimäärin 29 m/s, joten tästä laskien 3 grainin vähennys tuottaisi suunnilleen nopeuden 310 m/s.

7 grainia N340:tä lienee kuitenkin jo liian vähän .30-06:lle.Auttaisiko ruutilaadun vaihto N310:een? Luotien liukastus lisää lähtönopeutta, mutta olisi ilmeisesti suositeltavaa? Kevytlatauksiin olen käyttänyt pääasiassa N320/N340:tä syystä, että niitä on ollut saatavilla sopivasti.

  PT: Ruuti N340 on liian hidaspaloista vaimenninlatauksiin! Äärimmäinen minimiannos .308 Win- patruunaan 8 gramman vaippaluodin taakse oli 0.40 grammaa ruutia N320 (SIC!). Kuivia S374 -luoteja ammuttaessa oli lähtönopeuksien vaihtelu minimilatingilla ruutia N320:kin jo liian suuri ammuntaan edes 25 metriin. Lataus soveltuu vain erikoistarkoituksiin (kodinturva, tms.), joissa ampumaetäisyydet ovat enintään muutamia metrejä, ja kovaa pamausta sekä luodin yletöntä läpäisytekoa on vältettävä. Ja HUOMAA: Tämä siis kaliberille .308 Win! .30-06 vaatii vähintäänkin 10 % lisää ruutia (mieluusti kelvollisen "supu-ruudin"). N340 on siis liian hidasta. Puolipanos-patruunoihin se on toki soveliasta, mutta niiden luotinopeudet ovat yli 500 m/s luokkaa.

Jopa ruuti N320 on "rajatapaus" vaimenninlatauksiin, eli N310 tulee väistämättömästi hankittavaksi ennemmin tai myöhemmin - toivottavasti ei liian myöhään. Raskaampien, mieluusti liukastettujen vaippaluotien takana on N320 toki käyttökelpoista myös .30-06:n vaimenninlatingeissa. Ammuspainot noin 9.7 grammasta ylöspäin, jonnekin 12 grammaan saakka.

Luoteja liukastamalla voidellaan pikemminkin piipunreikää siten, että sen kitka on mahdollisimman yhdenmukainen. Ensimmäistä laukausta varten on piippukitkaa myös syytä vähentää jättämällä reiän seinämiin ohut kalvo varastovoidetta; muutoin ensimmäisen luodin lähtönopeus voi olla useita kymmeniä metrejä sekunnissa alhaisempi kuin liukastetusta ja lämmenneestä piipusta ammuttujen luotien nopeus.

Jussi: Paremmin vaimentimelle sopivan latauksen sain painavammalla 12 g:n Scenarilla, joka on kylläkin varsin hintava. 10 grainin annos ruutia N340 antoi nopeudeksi 300 m/s molemmin puolin nallista riippuen (Kemira 68 - CCI 250 Mag). Valuluoteja olen ampunut kalibroimatta, nestevahaa käyttäen. Ollaanko minimiannoksen tuntumassa, jos annoksena on 5.5 - 6 grainia ruutia N320/N340? Tarvetta vähentämiseen ei välttämättä ole, sillä nopeus alkaa olla sopiva.

PT: Valuluodit noudattavat vähimmäisannosten osalta toisenlaisia sisäballistiikan lakeja kuin vaippaluodit. 6 grainia ruutia N320 voi olla joissakin aseyksilöissä sopiva annos. Itsekin aloitin ammoin kokeilut valuluodilla LEE C309-180R, Winchester M 1895:llä (7.62 x 53R), alkuun kalibroimattomin luodein, sitten 7.80 mm:iin kalibroiduilla ja paperivaipoitetuilla luodeilla, latinkina molemmille 0.65 grammaa (10 grs) ruutia N340. Tarkkuus oli erittäin tyydyttävä, ottaen huomioon aseen piipun lievä syöpyneisyys ja omatekoisen diopteritähtäimen karu alkeellisuus.

Jussi: Ammuin testiammunnat aluksi penkistä narulla laukaisten, jolloin Chrony antoi nopeuksia 280 - 290 m/s väliltä 6,5 - 7 grainin annoksilla N320/N340. Kaikki luodit oli aiemmin vahattu Lee Liquid Aloxilla, ja nyttemmin osa myös kastettu Kokki -naudanrasvan ja steariinin sekoitukseen. Ruuti oli vapaasti hylsyssä ja aseen piippu alaspäin kallellaan luodin turvallisen maahantulon edesauttamiseksi.

Laukausten nopeushajonta oli max. 5 - 10 m/s ylä- ja alarajan välillä. Sarjan ainoa tarkkuuskokeilu tuotti tulokseksi 15 mm keskeltä-keskelle/ 35 m/ 3 ls. "Kokin" (75 %) ja steariinin (25 %) sekoituksesta syntyi varsin miellyttävä pinta. Jos steariinia on liikaa, voi pinnoite olla liian paksu. Onko tietoa muista ohenteista, joita kotoa/ lähikaupasta voisi löytyä? Hiilitetrakloridi ei liene niitä yleisimpiä.

PT: Luotiliukasteesi on voiteluominaisuuksiltaan eräänlaista keinotekoista lampaantalia. Kyseisessä tali-lajissa on poikkeuksellisen suuri steariinipitoisuus luonnostaan, ja lampaan (saksalais-suomalaisen koulusanakirjan mukaan "salvu-pässin") sisälmysrasva on wanhastaan tunnettu parhaaksi luotivoiteeksi, sekoitettuna mehiläisvahalla (30 - 33 %), jota sisältää nestevaha. Mainittakoon, ettei seokseen kuulu TALKKI, joksi skandinaavisista kirjoista asejuttuja hutiloiden suomentavat, yleissivistystä paitsi jääneet dipl. insinöörit toisinaan kääntävät sanan "TALG" = tali. Steariinin liuottimeksi mainitsee kirjallisuus etyylieetterin. Kaksois- ja kolmoisseosten ohennusaineista ei ole hakuteoksissa juurikaan tietoa, mutta vaihdetaanpas välillä pikku tuokioksi tekniikan alaa, torjuaksemme ainaiset syytökset ns. "kapeakaistaisesta fakki-idiotismista":

Pelkän mehiläisvahan liuottimena käytettiin 1880-luvulla bensiiniä, mm. valmistettaessa kaikkein vanhimpien prässättyjen äänilevyjen "originaaleja" sinkkisten painolaattojen materiaalista, syövyttämällä, kuten etsattiin kuvalaatatkin. (Joissain suomenkielen murteissa, ainakin Koillismaalla, tunnettiin termi "gramofoonin pelti" vielä savikiekko-kaudella). Vahakalvon piti olla ohut, mutta ehyt: Äänityslaitteen kaivertimella uurrettiin vahakelmun läpi metallin pintaan ulottuva mutkitteleva ääniura, jota sitten syvennettiin hapolla etsaten. Sinkkikiekosta kopioitiin (parin tausta-suhinaa vähentävän soittokerran jälkeen) galvanoplastisesti eboniittilevyjen puristusmuotteja, joiden materiaalina oli kovaa puristusta ja kuumuutta kestävä nikkeli. Muotilla voitiin prässätä tuhansia levykopioita kovakumista, joka on myös varsin yleinen käsiaseiden kahvankuorien materiaali ("musta guttaperkka") jo 1850-luvulta alkaen.

Kolmoisseoksen (naudanrasvan + steariinin + nestevahan) ohenteeksi voit alkuun kokeilla valopetroolia, joka on vähemmän tulenarkaa kuin "menovesi". Nestevahankin liuottimena on jotain haihtuvaa maaöljy-tislettä, ja jo vanhastaan on tunnettua sen ohentaminen petroolilla. Kolmoisseoksen liuottimeksi kelpaisi myös tärpätti, mutta se haihtuu hitaasti. Gramofoonin keksijä Emil Berliner hylkäsi sen siksi jo ensi-kokeilujensa jälkeen. Luotiliukasteessa voisi tärpätti olla hyvinkin kensti liuotin.Bensiiniä tarkoitukseen käytettäessä on muistettava tulenvaara. 1880-luvun äänilevyteollisuudessa käytettiin vahan liuottimena puhdistettua "apteekin bensiiniä". Apteekistahan joutuivat tosin aikalaiset autoilijatkin yleensä polttoaineensa ostamaan, aina 1900-luvun vaihteeseen saakka.

Bensiinin etu on nopea haihtuvuus, vaikka liukasteliuos olisikin laimeaa, jolloin se tuottaa vain ohuen vahaseoskalvon. Paksuhkosta luodin vahapinnasta ei koidu haittaa pulttilukkoaseessa, kun taas liian ohut pinnoite kuluu loppuun ennenaikaisesti, jolloin piipunreikä alkaa lyijyttyä suupuoleltaan. Tehdastekoisten puristelyijyisten revolverinluotien vahapinnoite ei sovellu malliksi ainakaan kiväärin valuluotien liukastukseen. Se on useimmissa tapauksissa liian ohut: Vahaa on vain "hajuksi", eikä riittävästi liukasteeksi edes keskitehoisiin revolverien ratalatinkeihin. (Moni kokenutkin disipliiniampuja pitää revolverinpiipun ylimenokartion lyijyttymistä "täysin luonnollisena ilmiönä", edes yrittämättä ehkäistä sitä ennalta, vaikka homma hoituisi helpolla kastovahauksella). Älä siis ohenna pinnoitetta liian ohkoiseksi, vaikka nyt konstit osaatkin.

Unohduksiin on jäänyt eräs pieni mutta ilmeisen tärkeä yksityiskohta: Ennen vaimenninpatruunoilla ammuntaan ryhtymistä pitää piipunreiästä puhdistaa KAIKKI vaippametallin jäänteet! Sääntö on sama, ammuttakoon lyijyseos- taikka vaippaluoteja. Jos aikaa on, voidaan tarkoitukseen käyttää huokeaa uuninpuhdistusvaahtoa ("K2R" lienee eniten testattua). Puhdistuminen kestää noin vuorokauden. Spesifisempi, mutta hintavampi "FORREST"-vaahdoke tekee tehtävänsä vajaassa tunnissa, ellei vaipoittuma ole niin paksu, että puhdistustyö joudutaan uusimaan. Sen jälkeen sipaistaan piipunseinämiin ohuelti jotain voitelevaa suojaöljyä. ("BREAK FREE"-merkkistä on monikin kehunut. Se on tiemmä teflon-hiukkasia sisältävä öljysuspensio, eli ravisteltava ennen käyttöä). Piipunreiän tulee olla lievästi öljykosteana ennen ensimmäisen laukauksen ammuntaa, jolloin ensimmäinenkin luoti lähtee matkaan normaalilla nopeudella.

Jussi: Päätteeksi tietoja aseesta ja varusteista. Muotti: LEE 309-180R, materiaali pääosin kirjasinmetallia. Halkaisijat: .311" - .312". Nimellispaino tuo 180 grs ja tosipaino 165 grs. Ase .30-06 Tikka M658 Standard, piipunpituus 57 cm, rihlannousu 10", päässä Reflex-vaimennin 90-luvun alkuvuosilta.

GOW on asiasisällöltään Suomen rautaisin asejulkaisu, tosin vastuskaan ei ole kovin kova. Selailin juuri marketin hyllyllä ollutta ERÄ-lehden vastaiskua, "ASEET"-liitejulkaisua, josta en löytänyt ainuttakaan asejuttua. Yhden metsästäjän kuva siinä sentään oli, vieläpä ase kädessä. Senkin nimi muuttunee piakkoin "VAPA"-liitteeksi? Jussi.

PT: Olen kuullut huhuja, että EVÄ... korjaan: ERÄ-lehdelle ja "Mettä-Kalalle" on ilmaantunut Uhkaava Kilpailija, joka sekin alkaa keskittyä enenevässä määrin kalastukseen ja retkeilyyn, tuoreiden asetekniikka-artikkelien pulan vuoksi: Monet lukijat ovat kyrsiintyneet saman "uusinnan" lukemiseen jo viidettä tai kuudetta kertaa. "Sallitut aiheet" ovat kai käymässä vähiin? Lehdet ja GOW painivat nyt ja aina eri sarjoissa ja eri säännöillä: Vaikka mediamme ei ole vieläkään saanut "julkaisun" statusta, niin eipä ole kukaan ulkopuolinen myöskään sanelemassa, mitä saa kirjoittaa ja millaisin sanankääntein. Taannoiset kriitikkomme lienevät löytäneet Netistä maailmankatsomuksensa kanssa paremmin sopusoinnussa olevaa luettavaa vakaumuksensa vahvistukseksi? Tarjontaahan Netissä tunnetusti riittää.

0908 MM; PT


Toivomuksia GOW:n telegraafi-konttoorille

Suosittaisin HTML-tiedostojen (ja muidenkin) nimien pysyttämistä DOS-standardissa eli 8+3 merkissä siitä syystä, etteivät kaikki ohjelmat vieläkään pysty käsittelemään pitkiä tiedostonimiä, ainakaan käyttöjärjestelmästä toiseen siirryttäessä. Tosin uudelleennimeämisellä tästäkin selviää. Sivut sisältävät sen verran paljon asiaa, että syvällinen tutustuminen niihin vaatii enemmän aikaa kuin linjoilla voi/on varaa roikkua. Tietojen tallennus omalle kovalevylle mahdollistaa selailun ajankohdasta ja verkon ruuhkaisuudesta riippumatta.

Tämän estäminen/hankaloittaminen ei liene tarkoituksellista tai edes mahdollista. Ehkä voisitte jopa harkita sivultanne löytyvien kuvien ja juttujen zippaamista yhteen tai useampaan pakettiin, ellei atk-operaattorinne ole kovin ylityöllistetty. Juttujen ja kuvien yhteiskoko on kai tällä hetkellä noin 10-12 MB:n luokkaa. Koko sivuston tallennus tiedosto kerrallaan on hieman työlästä, mutta toki sen arvoista.

Jussi

  Meillä ei ole ATK-operaattoria, ei myöskään muuta alasta ymmärtävää avustajajoukkoa, ei edes osaavaa kotisivujen tekijää. Näillä omatekoisilla avuilla olen pärjännyt mitenkuten, kertaakaan en ole edes nähnyt miten html-sivuja ihan oikeasti tehdään.

Tiedostonimet sopii minun puolestani lyhentää, kunhan löytyy joku tekemään ja päivittämään ftp:llä ne ja muuttamaan myös kaikki niihin viittaavat linkit sekä syöttämään ne hakumoottoreihin ja tekemään uudet varmuuskopiot. Tämä wanha 486 -kompuutteri jolla sivuja rakennan on tukehtua tehtäväänsä. Niin on joskus sen käyttäjäkin.

Ehkä joskus löytyy joku ihan oikeasti tekemään näitä sivuja, opituilla taidoilla ja ajanmukaisilla välineillä. Neuvoja ja toivomuksia saamme kiitettävästi, tekijöistä on pulaa. Minä olen valmis luovuttamaan Gunwritersin tekovastuun seuraavalle, joka sen ilman palkkaa ottaa vastaan. Siihen asti pyytäisinkin lukijoitamme muotoilemaan mahdolliset sisältötoivomuksensa uudelleen: "Voisitteko tehdä..." sijasta: "Olen valmis tekemään..."

Joku kysyi taannoin sivujamme rompulla. Tämä yritetään järjestää. GOW:n CD-ROM-versioita pitäisi olla mahdollista poltattaa lukijoille myyntiin veroineen ja kuluineen hintaan 150:-. Ehkä helpottaa hieman hankalasti löydettävän tiedonsirun etsimistä mammuttimaiseksi paisuneesta tekstimäärästämme, ja ainakin varmistaa että tietoa jää itselle vaikka Gunwritersin toiminta jostain syystä loppuisikin, tekijöiden puutteessa.

Terv. - titari -


Asiaa maksujärjestelyistä

Vieläkö GOW:n vuosi- tai kannatusmaksut voi suorittaa pankkitilille 800028-6450515/ LEONIA, vai onko tili jo lakkautettu?

Nimim. "VISA-viulun vinguttaja"

  Tili on edelleen käytettävissä niille visitooreille, joille pankkisiirto on käteissuoritusta mukavampi menetelmä. Postiosoite hankittiin lähinnä ulkomailta tulevien suoritusten ja "wanhanaikaisen" kirjeenvaihdon helpottamiseksi. Ulkomailta tulleiden kannatusmaksujen dollarimäärä on ollut kuitenkin niin vähäinen, että motivaatio GOW/Universal-sivun päivityksiin alkaa hissuksiin hiipua ennen lopullista sammumistaan.

Käteissuoritukset ovat suositeltavimpia, koska niiden oheen voi liittää kirjelappusen, josta ilmenee lähettäjän sähköpostiosoite. Se lisätään viivytyksittä "etuoikeutettujen visitoorien" luetteloon, ellei se ole siellä jo entuudestaan. Pankin tiliotteissa on käytettävissä vain muutama viestirivi. Joskus on käynyt niinkin, että sähköpostiosoitteesta on tullut perille vain puolet. Loppu ei ole mahtunut viestiriveille. Onneksi lähettäjät ovat yleensä olleet jo entuudestaan "etuoikeutettujen" listalla. Mutta - kuten sanottu - kumpainenkin valinnaisista suoritustavoista on edelleenkin käytettävissä.

1708 MM; PT


Norincosta ynnä muusta

Terve, PeTe ja muut. Minua on jo pitkään askarruttanut, kun en itse ole päässyt kokeilemaan, että onko tuosta Norinco 56 S:stä mihinkään? Ja millaisia kasoja sillä syntyy (esim. normaaleilla Lapuan 7,62 x 39 ammuksilla)? Ja onko siinä säädettävää kaasuporttia ja onko se yhtä vaikeasti sarjatuliaseeksi muutettavissa kuin Sako M 92 S. Mihin luodikkoluokkaan muuten tämä Norinco 56 S luokittuu, veikkaus olisi 4. luokka. Miten olisi vaikka artikkeli tästä aseesta, kun Sakon reserviläiskivääri on kuollut, eikä niitä saa uutena mistään?

Olisi myös todella hienoa kuulla, että minkälaista palautetta bullpup-rynnäkkökiväärit ovat saaneet, esim. FA-MAS ja Steyr AUG? SA-80:sta on kuultu jo liikaa "osa tippui kun Kuningatar tarkasti vartiota"-tarinoita. Mitenkäs se Valmetin Bullpup?

GOWin sivut ovat asiantuntevia ja mukana on monista asioista esiteltyjä huomautuksia, jotka antavat suolan artikkeleihin: Ei kaikkea ole pakko niellä, mitä sanoo joku valtion virkamies suurissa viisauksissaan.

Hyvää työtä, tälläisillä tiedoilla pyörittelisi vaikka maailmanlaajuista aselehteä. Hyviä jatkoja, olette auttaneet jo monia, mutta taistelua ei koskaan voiteta, ja vielä tulee viherpipertäjien offensiivi ulottumaan Suomeenkin, jos saamme uusia "Helsinki ja X-filesin akatemia-heppuja"... Tällöin tarvitsemme hyvän puolustuksen; muutakin kuin, että "kyllä pesäpallomailallakin voi tappaa, eikä se ole laiton". Tarvitsemme jotain myönteisempää ase- ja metsästysharrastukselle.

Terveisin, Fritz v. G.

& kommentit: Piipun kovakromaus vaatii aina veronsa aseen käyntitarkkuudesta, mutta tietämäni mukaan ei Norinco 56 S:n hajonta ole 5 - 6 -kertainen Sako M 92 S:ään verrattuna, vaikka Norinco-reserviläiskiväärien hinta oli ainakin aikoinaan noin kuudesosa M 92:n hinnasta. Se ratkaisi valintatilanteessa oltaessa: Ei haluttu vapaaehtoisen maanpuolustuksen olevan vain öky-rikkaan ylimystön harrastuksen varassa, vaan koko isänmaallisen kansan yhteisenä asiana. Joudun vastaamaan ympäripyöreästi (vailla riittävää tietoa), että Norinco 56 S:n keskimääräinen osumatarkkuus vastaa käyttäjien keskimääräistä ampumataitoa järkeville etäisyyksille ammuttaessa avotähtäimiä käyttäen.

Metsäisessä taistelumaastossa ammutaan useammin alle kuin yli sadan metrin etäisyyksiin, ja 150 metriinkin riittää, jos luodit käyvät (tuelta; kasa-ammuntatyyliin) keskikokoisen henkilön pään alueelle. Tällöin jää hieman marginaalia ampujasta johtuvalle hajonnalle, joka lienee kyseisellä asetyypillä noin 30 mm:n luokkaa 100 metriin. (Siis keskimäärin! Simo Häyhän työnjatkajille löytyy kiikarikivääreitäkin). Uskon useimpien reserviläiskiväärien täyttävän mainitun käyntivaatimuksen. Huomattakoon, että Norinco 56 S on ainoa "Virallisesti Omaksuttu Reserviläiskivääri", vaikka Sako M 92 S:stäkin tuota nimitystä viljellään keskusteluissa - ja tietenkin mainonnassa.

Tarkkuustutkimuksia ei tiettävästi ole tehty milloinkaan, vaan on tyydytty ampumaan muutamia testilaukaus-kasoja yhdellä aseyksilöllä, tuomiten sitten koko asemalli sen yhden yksilön suorituskyvyn perusteella, vaikka tuhannen aseen/ ampujan otannan keskiarvo vasta antaisi jotensakin luotettavan vastauksen kysymykseen: "Mihin kyseinen asemalli pystyy?" Aina unohdetaan myös se fakta, että itselataavan aseen käyttäjä ei ole riippuvainen vain yhden laukauksen suorituskyvystä: Täydessä vakiolippaassa riittää "amisjuunia" 29:ää paikkolaukausta varten, jos ensimmäinen menee hudiksi.

Käyttämäsi termi "luodikkoluokka" on minulle tuntematon, eli vastaus kuuluu: "En tiedä!" Kaasuventtiilin sulkemismahdollisuutta ei Norinco-kiväärissä ole, eikä myöskään kaasuvirtauksen säätömahdollisuutta: Aina hönkäisee täysillä! Säädöt siis joudutaan suorittamaan (koti)lataamalla patruunat kuhunkin tarkoitukseen sopivalla ruutilajilla ja -annoksella. Sarjatuli-option saaminen aseeseen on yhtä helppoa tai vaikeaa Sakon ja Norincon aseiden tapauksissa: Laukaisukoneiston osia joudutaan lisäämään, ja työstämään niille sijaintipaikkoja, rikkoen täten "aseen muuntamista" koskevia pykäliä. (Kriteerinä ovat työstötoimenpiteet, eli koneistukset aseen sisäpuolella).

En väitä tehtävää mahdottomaksi, mutta muuntamisen järkevyydestä minulla on oma näkemykseni: Fiksumpaa on treenata liipaisinsormi ampumaan 3 - 5 laukausta sekunnissa kontrolloitua tulta. On olemassa myös pikalaukaisimia, jollaisen voi kiinnittää aseeseen ilman ns. "laittomia koneistuksia". Suositeltavin on "Hell-Fire" -laite, joka painaa liipaisinta kolme kertaa kun käyttövipu vedetään taakse, ja toiset kolme kertaa, kun vipu työnnetään etuasemaansa. Ampuma-asento pysyy normaalina ja liipaisukäden ote pistoolikahvasta lähes normaalina tuliroiskauksia ammuttaessa. Laitteen hallussapidolle ei ole olemassa laillisia esteitä (edes vainohullussa USA:ssa), koska sen asennus ei ole aseen "muuntamista", vaan rinnastettavissa kiikari- tai punapiste-tähtäimen asentamiseen.

Aiemmin keksitty "BMF Activator" eli "virvelilaukaisija" on hankalampi käyttää: Ase pitää tukea bipodille ja pyörittää jommallakummalla kädellä laitteen sivulle ulkonevaa kampea, jonka kukin kierros painaa liipaisinta neljä kertaa. Osumatarkkuus on usein vaatimaton. Muuan edesmennyt kolleega toi BMF:iä Suomeen pienehkön erän, mutta koska hän ilmoitteli niitä peitenimellä "Gatling-Gatling", eikä esim. tuotemerkillä "BMF-svirveli", ei monikaan potentiaalinen ostaja huomannut, mitä oli tarjolla. "Helvetintuli"-laukaisinta käytettäessä on ampumatarkkuus (parhaimmillaan) aseen luontaista käyntitarkkuutta vastaava, jos tyydytään johonkin 200 - 300 ls/min tulinopeuteen. Ylärajan muodostaa tietenkin asekohtainen (syklinen) tulinopeus, jonka ylittäminen aiheuttaa ainakin laukeamattomia.

Erityisen kätevä on HellFire-laite itselataavissa pienoiskivääreissä ja pistoolinpatruunaa ampuvissa itselataaja-karabiineissa, joiden rekyyli on olematon tai varsin mieto. Piekkarin tulikadenssi voi olla hetkellisesti jopa 1000 laukausta minuutissa kolmen laukauksen truiskaisuissa. Laitteita joko ei tuoda Suomeen, tai maahantuoja ylläpitää matalaa profiilia - täysin syyttä, koska tuonti ja myynti on laillista ja lupavapaata toimintaa. Samoin pikalaukaisimen käyttö mm. ampumaradalla, vaikka se voi aiheuttaa ajatustenvaihtoa tiukkapipoisimpien kalkkivaarien kanssa. Niitähän riittää - mutta Tuoni ne niittää: Ovat useimmiten jo "kypsässä iässä". Blagodarju Gospodinam!


"Puppeli-rynnäreistä" on FA-MAS yleisesti hyväksytty, ja Steyr AUG suorastaan ylistetty mm. piippuvalikoiman monipuolisuuden ansiosta. Alkuun arasteltiin (ja Valmet/Tourulan henkilökunnan keskuudessa herjattiinkin) "guttaperkasta" valettuja laukaisukoneiston osia, mutta hyvinpä ovat kestäneet käyttöä. SA-80 on minulle tuntematon tapaus. Valmet Bullpup meni "tämän maailman tietä" (kuten meni sittemmin myös Valmet/ Tourula Works).

Aseen hankalia ominaisuuksia ovat epätasapainoisuus ja sidonnaisuus oikeanpuoleiselta olalta ampumiseen, sekä aseen pulleudesta johtuva tarve siirtää tähtäinlinja vasemmalle sivulle: Takatähtäin iski muutamilta laskuvarjojääkäreiltä etuhampaat kurkkuun, kun aseen soveltuvuutta heidän käyttöönsä kokeiltiin pian sarjatuotannon alettua. Valmet Bullpupin muotoilu ja tasapainoitus oli muillakin tavoin epäonnistunut, ajatellen omaksumista "paratroopereiden" yksilöaseeksi.

"Puppelipyssy" ei synny ainakaan Kalashnikov-sukuisesta aseesta pelkällä tukkirakenteen uudelleenmuotoilulla, vaan ase on suunniteltava kaikilta yksityiskohdiltaan alusta asti bullpupiksi, ottaen huomioon myös käyttäjäkunnan vähemmistöryhmä: Muistaakseni noin 11 % ihmisistä on vasenkätisiä, joten hylsyjen ulosheittosuunnan on oltava vaihdettavissa - mieluiten helposti, vaikkapa maastossa, eikä varikkotyönä tai tehtaassa.

Optisen tähtäimen asennettavuus on myös pakollinen nykyaikaiseen aseeseen. Steyr AUG:issa on kollimaattoritähtäin jo vakiovarusteena, kun taas Valmet Bullpupiin on asennustyö vaikeaa, ellei peräti mahdoton toteuttaa ainakaan kohtuullisin kustannuksin. Kelvollinen taittoperä, joka mahdollistaa ammunnan myös "linkkuun taitetulla" aseella, on Kalashnikov-sukuisissa rynnäreissä edelleenkin järkevin vaihtoehto. RK 92:een sellainen saatiin kehitetyksi, mutta työ meni lopulta hukkaan.


Mainintasi, että "taistelua ei koskaan voiteta" täsmennän itse muotoon: "PUOLUSTUS- tai VIIVYTYStaistelua ei koskaan voiteta". Vihollinen jatkaa jääräpäisesti vihollisuuksiaan, kunnes se on tuhottu, eikä tuhoaminen tarkoita joidenkin törkeimpiin mielivaltaisuuksiin syyllistyneiden vallesmannien tai sheriffien siirtämistä varhaiseläkkeelle, taikka hoplofoobista maailmankatsomustaan jokaisessa joukkoviestimessä esiin tunkevien toimittajien passittamista työttömyyskortistoon "harmaalle paperille kirjoitetun" työtodistuksen kera.

Taistelu on armotonta. Vaihtoehtoja ei ole: Ylellisyyttä nimeltä "kompromissi" ei aseharrastajille ole tarjottu milloinkaan. Keskustelut ovat "juupas-eipäs"-jankutusta, mutta yleensä yksipuolista sanelua: Asevihailijathan ovat hankkiutuneet poliittisiin virkoihin, joissa ne voivat laatia lait ja asetukset maailmankatsomuksensa mukaisiksi: Kuluneet 56 vuotta (USA:ssa 66 v.) ovat sen ehtineet osoittaa. "Muutoksen työkalut" ovat aseharrastajien hallussa niin kauan kuin on aseharrastajia. Jos harrastusvälineitä ei enää ole, ei ole myöskään harrastajakuntaa. On vain uhrilampaiden hiljainen lauma, joka ei uskalla enää edes mäkättää vaisuja protestejaan. Alkaa rajattoman mielivallan loputon aikakausi: Nyrkki- ja pamppuvallan aika.

Viehättääkö tällainen tulevaisuuden näkymä? Jos ei, niin vilkaise sivistyssanakirjasta, mitä tarkoittaa lause: "Si vis pacem, para bellum". Mistään "rauhanomaisesta rinnakkainelosta" hoplofoobikoiden kanssa ei kannata enää haaveilla: Jompikumpi osapuoli on tuomittu katoamaan Tellus-planeetan pinnalta viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Itsepä asevihalijat ovat sodan julistaneet ja omaehtoisesti osansa valinneet. Ratkaisutaistelua ei käydä pelkästään Suomessa, eikä se edes ala Suomesta, mutta väistämättömästi se tännekin laajenee: Pakko mikä pakko...

"Julkkiksiin" kuuluvien asevihailijoiden hoplofoobinen maailmankatsomus on jo yleisesti tiedossa. Paljonhan ei ruohonjuuri-tason asevihailijoilla päätäntävaltaa ole, mutta ne voivat vaikeuttaa aseharrastajien elämää valituksillaan, rikosilmoituksillaan, tutkimuspyynnöillään ja muunlaisella "vasikoinnilla". Niillä on myös äänioikeus, eli mahdollisuus edes-auttaa hoplofoobikoiden valintaa aatetovereidensa edustajiksi kunnanvaltuustoihin ja eduskuntaankin.

Viheliäisimmältäkään "räikkö-räähkältä" (= Isänmaan petturilta ja Suomen kansan puolustuskyvyn näivertäjältä) ei voida evätä äänioikeutta laillisin keinoin. Rahkasuossa tai sorakuopassa maatuvalla, tai mieluimmin jonkin laivanromun umpeenhitsatussa ruumassa johonkin Itämeren syvänteeseen tuhansien aatetovereidensa kera upotetulla löyhkäävällä raadolla tuota kansalaisoikeutta ei kuitenkaan enää taatusti ole.

0808 MM; PT


Suomen lippaan kiinnitys

Miten Suomi-kp:n lipas pysyy aseessa kiinni? Onko siinä jokin salpa joka aina painetaan kiinni tai avataan?

P.R.

  Halkileikkauskuvasta se ilmenee ilman selontekoakin: Lippaan salpa sijaitsee heti lipaskidan takana. Se on kaksivartinen vipu, joka menee kiinni jousivoimalla, mutta avataan peukalolla vivun alavartta lipasta kohti (eteenpäin) painamalla. Lipasta paikalleen pantaessa salpa sulkeutuu ilman erityisiä toimenpiteitä, mutta jos lipas (etenkin rumpulipas) on aivan täynnä patruunoita, on viisainta vetää aseen lukko taka-asemaansa ennen lippaan kiinnitystä, ja kuulostella, että salpa sulkeutuu napsahtaen, sekä kokeilla lipasta alaspäin vetäen, että se todellakin pysyy kiinni lipaskidassa.

Lippaan kiinnityssalvan takana sijaitsee salvan alavartta muodoltaan muistuttava kiinteä este-kiila, joka ehkäisee salvan tahattoman painamisen ja lippaan irtoamisen. Kun aseella on ammuttu 1 - 2 rumpulippaallista pitkinä sarjoina, alkaa piippua ympäröivä vaippa kuumentua avokäsin koskemattomaksi, jolloin tukikäden otetta joudutaan vaihtamaan: Sillä kannatellaan asetta joko lippaasta, tai (suositeltavimmin) etutukista lippaan takaa, jolloin lippaansalvan tahaton avaaminen ja lippaan putoaminen aseesta kesken kuumimman taiston oli uhkana, ellei mainittua estekiilaa olisi.

Kun kiinnityssalpaa painetaan, putoaa tyhjäkin lipas painollaan irti lipaskidasta, jos sen kiinnikkeet ovat asianmukaisissa mitoissaan. Harjoitusammunnoissa pidetään asetta kuitenkin yläviistossa asennossa lipasta vaihdettaessa, ja tyhjennyt lipas vedetään irti tukikädellä, painaen peukalolla salvan alapäätä eteenpäin.

1008 MM; PT


Vastauksesta kiitellen.

Vai singon sisäpiipun kuti, tuota en oliskaan hoksannut. Varmaan järkevä harjoitusmuoto, ei meille annettu ku yks betonipää kokeeksi. Ryssänrajalla asuvaksi kysymykseni etelä-pohjantaminen oli onnistunut (oletan sen sinun tekemäksesi koska olen ilolla pannut merkille murteelliset ja kielelliset harrasteesi) aika hyvin. Tarkennetahan piruuttaan: mielipitehes on välillä... (V..ut meillä mitään monikkoja!) jos ne (ei he) juttujas löytäävät... oheeset on... muavinen... parin vuasikymmenen takaa...

heleppua son ku sen osaa, terv AKKJ

ja kommentti: Kiitokset tarkennuksista. Etelä-pohoja on päässy ruastumahan, kun tualla Vimpelin suunnalla praatatatahan vaan kovasti fiiniä kirja-suamia. Järviseurulla mullon pari tuttua; toisen kans vaihretahan aivootuksia telefoonitapsin kautta melkeen viikoottaan. Intin aikahan meil oli ryhmyrinä yks kamraatti Nurmoon seuruulta. (Ainua täysjärkinen koko ryhmyripopulasta). Porinoostansa tarttu mun korvahan seutukunnan sanankäyttö. Niistä ajoosta on kuitenki jo 33 vuotta, ja melkeen yhtä kauan, kum moon Vaasan Jaakkoon pakinoota jostaan käsihini saannu.

Singon sp-patruunat eivät niin kovin onnistuneita olleet 100 metrin etäisyydelle ammuttaessa, koska vj-luodeissa oli liekittä palava kytöpanos: Vain muutaman luodin varsinainen liekkipanos ehti syttyä, juuri ennen osumista tauluun. Taustavallissa ne sitten sauhusivat, ellei jokin niistä kimmonnut kivestä ja noussut taivaalle kirkkaanpunaisena kipinänä. Kokemuksia kertyi tosin vain reikä-nallilla varustettujen sp-patruunoiden luodeista, mutta ammuksen rakenne ei liene muuttunut miksikään.

Näitä pismoi 0808 MM njengonij Karjalan briha: PT


6 mm PPC

Löytyykö toimitukselta latausvinkkejä ko. panokselle? Lähinnä kiinnostaisi Barnes Solid 75 & 85 gr Vihtavuoren ruudille. Mikä olisi sopiva aloituslataus ilman että on "ruuperä otassa"? EVÄ-lehdessä osataan vastata vain "saako Kallaveden Laivonsaaren rannasta haukia kuparisella Räsäsen seiskalla" -tyyppisiin kysymyksiin.

T: Äkkinäinen jälleenlataaja

ja kommentit: Joteskin turhauttavaa on vastata kysymyksiin kysymyksillä, mutta pakko mikä pakko: Mitä ruutilajia olet hankkinut/ hankkimassa? (Niitä on lukuisia). Täysteholatinkiako mielit, vaiko jotain kevyttä? Aseesi merkki/ piipun valmistaja? Piipunpituus? Rihlannousu? (Tieto on tarpeen luodin vakautuvuuden ennakoimiseen). Hylsyn tilavuus millilitroina, tai sen punnittu vetoisuus (grammaa taikka grainia) puhdasta vettä?

Tällaiset lisätiedot tarvitaan aloitusannoksen tarkkaan laskentaan käytettävissä olevalla ballistiikkaohjelmalla, joka antaa pikkupatruunoille (kuten 6 mm PPC:lle) hyvinkin tarkat ennusteet saatavista nopeuksista ja paineista. (Laajahylsyisten suhteellisen pienikaliberisten patruunoiden tapauksissa voi Brömel QL:kin "veikata pieleen" erityisesti paineet; ilmeisesti hidaspaloisimpia ruuteja käytettäessä).

VihtaVuoren uusimmasta latausmanuaalista ei löydy luotikohtaisia ruudin annostusreseptejä kuin 68 grainin EUBERille ja 70 grainin SIERRAlle. Ruuti N133 voisi olla sopivaa 75-grainiselle, ja raskaammalle Barnesille ehkä jopa N135 - mutta latausmääriä en ryhdy arvailemaan. Enää ei ole pakko kalistella "calculuksen" helmiä tai kirskuttaa liitutaulua, mutta täsmälliset taustatiedot ovat pakollisia. 6 mm PPC (USA) lukeutuu ainakin aseiden osalta "outoihin kalibereihin", eli aseet ovat usein erikoistuotantoa ja tehdastekoisia aseitakin yksilöllisempiä. Ilman asekohtaisia taustatietoja emme voi ryhtyä jakamaan latausreseptejä. Edes "mistä alkaisin" -ennusteita.

0808 MM; PT


Mikä lommosi hylsynhartiat?

Kyseessä on 7,62 x 53 R hylsy (kuva liitteenä), joka on ammuttu Pystykorvalla. Ruutina Vihtavuoren N140 3,14 g ja luoti sotien aikana valmistettu, D166:tta kevyempi kokovaippa. Hylsynä Lapualainen, joka oli täyssupistettu.

Nalleina oli vanhoja Vihtavuoren Boxer-nalleja. Ladatussa 40 kappaleen sarjassa 6-7 hylsyä teki samoin. Kaikki hylsyt olivat pahoin nokeutuneita. Mikä on ilmiö? Muita ruuteja olen mm. käyttänyt Vihtavuoren N 160 ja N 135 ja N 150. Näillä ei kyseistä ongelmaa ole esiintynyt. En ole myös koskaan tavannut tämmöistä ilmiötä: Arvaatkin, että oli haavi auki!

Terv JS

  Nokisuus viittaa siihen, että hylsy ei ehtinyt laajeta tarpeeksi nopeasti: Ruutikaasut pääsivät hylsyn ja patruunapesän väliin. Tätä edesauttoi täyssupistettu hylsy. Kuitenkin sen peräpää esti (laajenemalla normaalisti) koko hylsyn pusertumisen. Kun paineet haihtuivat hylsyn sisätilasta, puristi sen ja patruunapesän väliin loukkuun jäänyt kaasu hylsyn lommoon pehmeimmästä kohdastaan, koska nyt oli myös hylsynkaula laajennut tiiviisti patruunapesän kaulatilan täyttäväksi.

Kyseessä oli nallin ja/tai ruudin syttymishäiriö, tai oikeastaan ruutilajin sopimattomuus latausyhdistelmään. Kuvasta päätellen luoti on 9,65 gramman S-luoti. Ainakin sotasaalispatruunoista puretut nikkelöidyt rautavaippaiset S-luodit ovat alimittaisia rihlaukseen nähden (ko. luotien halk. noin 7,78 - 7,80 mm). Tämä luodin alimittaisuus vähentää luodin kitkaa piipussa, mutta se edesauttaa ko. ilmiön syntymistä.

Muuten, hylsyjä ei kannata täyssupistaa, jos haluaa niiden kestävän pidempään, ja hylsyt on aiemmin ammuttu oman aseen pesän mittoihin. Kaulasupistuksen voi tehdä täyssupistusholkillakin, kiinnittämällä holkki puristimen kierteisiin siten, että hylsynpitimen ja holkin ("resizing die") väliin jää rakoa kymmenpennisen paksuuden (1.20 mm) verran, kun hylsynpidin on ylimmässä mahdollisessa asennossaan. Ruuti N135 lienee sopivinta vanhojen S-luotien saatteeksi. N140:en huippupaine kehittyy sopimattomaan kohtaan, ajatellen Pystykorvan rihlojen ylimenokartion mitoitusta. N135:n nostama paine kohoaa nopeammin, ehtien laajentaa hylsynkaulaa ennen luodin irtoamista siitä..

Hylsyn hartiat voivat näyttää "ryppyisiltä" jo täyssupistuksen jälkeen. Siinä tapauksessa on kalibrointiliukastetta ollut hylsyn pinnalla liian runsaasti. Lievästi lommoutuneita hylsyjä voi käyttää turvallisesti patruunoiden lataamiseen ainakin kertaalleen, ellei niissä ole silminnähtäviä säröjä, halkeamia, puhkeamia tai alkavia poikittaismurtumia.

Markus 25062000. Täydennystiedot: PT 2507 MM.


M 92 S:stä riittää kertomista

Seuraavan kysymyksen pohdinta kuuluisi oikeastaan Sakolle, koska on sentään kyse heidän valmistamastaan aseesta, mutta se uskottavuus.!

Ase on M 92 S. Jossakin ohjeessa, ilmeisesti käyttöohjeessa, mainitaan, että aseella ei saa ampua kuin 8 g:n luotia. Ideana ilmeisesti karsia "pelle pelottomien" latauskokeilut. Mutta eikös tämä ole jo liioiteltua? (Samalla suositellaan, että ei kannata ampua rautavaippaisia. Lienee ns. oma lehmä ojassa? Tai LOUHItussa SOLAssa?). Olet kertonut jossakin yhteydessä, että sulkemalla kaasuportin voi ampua "kovempia" latauksia. Mutta entäs sulkuun kohdistuva paine?

Lienee selvää, että supu-latingeista ja puolipanoksista ei ole vaaraa aseelle, vaikka niissä olisi millainen murkula tahansa. Mutta entä täysitehoiset? Jos jostakin syystä haluaisin ladata täystehoisen patruunan (järkevillä paineilla) painavammalla luodilla, onko syytä ampua portti kiinni? Aseessani alkoi ilmetä outoja syöttöhäiriöitä (täystehoisilla; portti kokonaan auki). Ajattelin, että vika voisi olla muovisen lippaan jousessa. Tuleeko mieleen muita varteenotettavia vaihtoehtoja? Eikös näiden Kala-sukuisten aseiden pitänyt olla luotettavia.?

Nimim. "Rynkky-sportterilla herkuttelija"

& kommentit: Viisainta olla kyselemättä Sakolta mitään M 92 S:stä, koska vastauksiksi tulvii kärrykuormallinen "hugaa", jos mitään ylimalkaan vastataan: Asemalli, jonka valmistus alkaa olla taaksejäänyttä elämää, ei enää paljonkaan kiinnosta tehtaan myyntipuhujia. He keskittynevät pikemminkin tuontipatruunoiden laatutason moitiskeluun, yleensä "bulvaaniensa" välityksellä, etteivät joutuisi itse kuulemaan ilkkuvia "HUGAA"- huutoja, tai wanhan merimieslaulun kertosäettä: "Juttele sinä vaan/ kyllä sinut tunnetaan!/ Ja vaikka sen valeheksi vannotkin/ niin kyllä sua kuunnellaan!" (Kertosäkeen melodia: "Blow, wind, blow/ to the California." Suomenkieliset sanat alkavat: "Intiassa kuukin on kuumempi/ oo-hii-o-hei...").

Esimerkiksi Hodgdonin latausmanuaalissa kohdellaan 8-grammaisia ja 9.72-grammaisia (150 grains) luoteja tasavertaisesti 7.62 x 39 mm patruunan vakio-ammuksina, ja niin Sako kuin myöskin Lapua ovat ladanneet tehdas-supulatinkeja melko jykevillä "sukkuloilla"; painoa jopa 13 grammaa/ 200 grains. Oman maailmankatsomukseni mukaan on luodin järkevä enimmäispaino noin 11 grammaa tässä kaliberiluokassa, mutta 150-graininenkin tekee tehtävänsä supulatinkien ampumaetäisyyksillä. Pulttilukkokivääreille, 7.62 mm tai .308 x 39 mm, voidaan luodin maksimipaino harkita uudelleen, koska ei ehkä olla enää tiukasti "naimisissa" latauspituuden max. 56.0 mm kanssa.

Jos halutaan tehdä TODELLA PAHAA jälkeä lähietäisyydelle, turvaudutaan tietenkin suureen lähtönopeuteen, eli ALS-kevytluotiin, jonka kärjen latva viilataan hieman viistoksi. Epäsymmetrian ei tarvitse olla kuin hädin-tuskin silminnähtävä, lähinnä kärjen huipun viisto teroitus rokotusneulan malliseksi: Alumiinikeernainen luoti kaatuu kyljelleen parahiksi elollisen kohteensa "konehuoneeseen" kahlattuaan. Terävä luodinkärki tekee haavakanavassa kieppuessaan paljonkin verisemmän työn kuin kärjestä laajenevan luodin herkkusienimäiseksi pyöristyvä lyijytäyte, joka vain ruhjoo, vaikka leikata pitäisi! Viljaakin katkotaan tehokkaammin sirpillä kuin vasaralla. Noin 900 m/s iskunopeus tuottaa myös omia kiinnostavia lisä-efektejään!

Joillekin urautuneille myömämiehille yritin selostaa "Löffelspitz"-luodin ideaa jo vuonna 1980 (SIC!), mutta informaatio ei lie mennyt perille vieläkään? Ensi-reaktio oli tietenkin kauhistus: "Eihän mitään SOTILASalan keksintöä VOIDA soveltaa METSÄSTYKSEEN! Se olisi vastoin Perinteistä SUOMALAISTA (khihihii) MetsästysKULTTUURIA!". Miksikö taannoinen hilpeä khihitys? Se Erällinen Korkeakulttuuri, jota Suomeen yritettiin pakkosyöttää vuosikymmenien ajan, on peräisin Keski-Euroopan saksalaiselta kielialueelta:

Tarkoituksena oli "jalostaa erämies-rotuamme" siten, että metsästysoikeus olisi vain rikkaalla, leuhkalla, kaikkein korskeimmalla raha-ylimystöllä, sekä joillakin Valtion viran- ja toimenhaltijoilla luontais-etunaan. (Ehkä myös Vapaaehtoisilla Erävalvojilla, eli "Sorsakaislikko-Stalinisteilla", joita varten jokaisella haulikkomiehellä pitäisi olla varusteinaan pari Foster-Slugeilla tai raaspiikki-naulan kärjillä ladattua patruunaa: Susikaan ei ole "VEEVA:a" vihattavampi metsän eläin).

Metsästyskortti olisi tänään ehkä vain kymmenellätuhannella suomalaisella, ja "riistanhoito-maksu" (= voiteluraha itsetarkoituksellisen byrokratian rattaiden rasvailuun) saattaisi olla kymppitonni vuodessa! Pikkuraha niille, joille metsästysoikeus olisi suotu, jos "erä-kultturellien piirien" suunnitelmat olisivat toteutuneet 1980-luvun alkuvuosina: Jotkuthan kartuttavat De Luxe- haulikoiden kokoelmaansa useammankin sadan tuhannen markan hinnalla vuosittain..!

Aihe "rautavaippa-kielto" lienee loppuun käsitelty moniäänisin "HUGAA"-huudoin, ja historiallisin muistelmin 1880-luvun keskivaiheilta. Kaasuventtiili omaksuttiin RK 92:een alkuaan kiväärikranaattien ampumisen option takia. Aseen sulku siis kestää melkoiset ylimääräiset rasitukset, kunhan kaasumekanismia ei turhaan rääkätä. Tuskinpa männänvarsi mutkalle taipuisi, vaikka portti unohtuisikin auki kiväärikranua ammuttaessa, mutta jos (ja yleensä KUN) piipunsisäinen paine on vielä varsin korkea lukon alkaessa kiertyä auki, voi sulkukorokkeisiin hankautua piankin ylimääräistä "sulkuvälin klappia".

Jos siis ammut yli 150 grainin painoisia ammuksia täysteholatauksilla, palonopeudeltaan hitaanlaisia ruuteja polttaen, niin on viisasta pitää kaasuventtiili suljettuna. Sulkukorokkeiden ja niiden vastinpintojen (aseen rungossa) kitkainen hiertyminen vastakkain tosin jopa parantaa tiettyyn rajaan saakka aseen osumatarkkuutta, mutta maallikon on vaikeaa arvioida sitä, milloin tuo raja on saavutettu ja sulkuvälin suurentuminen alkaa. Parempi siis varovaisuus kuin vahinko: Sulkuvälin tarkistustulkilla voi ammattimieskin todeta vain sen, että se vahinko on jo päässyt tapahtumaan: "NO GO"-mittatulkki alkaa mahtua patruunapesään.

Luodin raskauttamisella yli 9.72 grammasta ei saavuteta mitään ballistista hyötyä täysteholatauksilla, koska ruutiakin pitäisi mahtua hylsyyn. Myös supulatinkeja käytettäessä riittää oman uskomukseni mukaan 11-grammainen torpeedoluoti, vaikkapa Lapuan D-46 (kärjestään hieman "sulkakynän malliin" viilattuna, jos jotakin elävää aiot kuolettaa). Ballistisissa taulukoissa näyttää 13-grammaisen luodin suorituskyky tietenkin tyrnävämmältä kuin 11-grammaisen/ 170-grainisen ammuksen nimellisteho, mutta harvemminpa supupatruunoilla ammutaan edes puolen kilometrin etäisyyksiin: Tositoimissa on realistisempi ennakoitava ampumamatka 2 tai enintään 3 haulikkohollia (á 35 metriä).

(Hieman alimittaisen D-46:n tarkkuuden vähäinen huonommuuskaan ei haittaa kohtuu-etäisyyksillä. Turhaa on kuitenkaan toivoa, että luoteja enää koskaan saisi 7.92 mm:n läpimittaisina). Joitain lahopäitä kapitulantteja voidaan taulukkolukemilla ehkä "ukottaa", mutta terminaaliballistiikan asiantuntijoita on mahdotonta bluffata läheskään yhtä helposti.

Syöttöhäiriöiden luonteen kuvailun löit törkeästi laimin! Etsi säkki, johon pukeudut, ynnä tuhkaa, jota Katuvainen Syntinen on erään muinaisen palestiinalaisen paimentolaisheimon perinteen mukaan velvollinen ripottelemaan päänsä päälle! Todennäköisesti ovat häiriöt lipasperäisiä, ja muovilipas lienee kotimainen 1. tai 2. sukupolven kyhäys. (Niitä on mahdollisesti sumplattu nimenomaan siviili-sporttereiden vakiovarusteiksi).

Opettelumallien jälkeen alkoi vasta syntyä toimivia "kuttaperkkalippaita": Ne ovat kyllä laadukkaita! Jousessa ei ole välttämättä vikaa, vaikka maanantaikappaleita on niissäkin: Jousilangan lämpökäsittely viturallaan. Vähäinenkin likaisuus tuottaa häiriöitä 1. sukupolven muovilippaisiin. Onko lippaan PUHDISTUS kenties unohtunut? Ettäkö unohtui?! Toinen kourallinen tuhkaa pään päälle, ja kylmään suihkuun: Mars, mars! (Säkin saa riisua vilvoittelun ajaksi. Muista pitää silmät kiinni!).

Mikä toimii laboratoriossa, ei läheskään aina ole kenttäkelpoinen varusesine. Mistäkö tulee likaa lippaaseen? Täytyy joskus tutkituttaa, kuinka suuri osuus vakiolatinginkin ruudista on palamattomana piipussa vielä kaasuportin kohdalla, työntyen kaasusylinterin kautta mekanismilaatikkoon eli lukkokoppaan, ynnä tietenkin myös lippaaseen. Syttymätöntä ruutia saattaa tippua lipassolaan myös hylsyistä. Arvata voinet, miksi suosimme ja suosittelemme supupatruunoihin puhtaasti palavaa ruutia N310, ja kiroilemme kuin Turjan lappalaiset Kansainvälistä Ruutikartellia, joka estää SOKOL Poroha:n tuonnin länsimaiden markkinoille:

Sen tuleminen nimittäin löisi pohjan pois KAIKKIEN puhtaasti palavien huokoisruutien kartelli-hinnoittelulta: Ruutien kilohinnat jouduttaisiin pudottamaan "käyvälle tasolle", eli ehkä kolmannekseen, ellei neljäsosaan nykytasostaan, jos alalle tulisi KILPAILUA. Siksipä ei kilpailun alkamista sallita! Ruutikartelli lienee lähtöisin C.I.P.-järjestöstä, ja se on perustettu siis ehkä jo vuonna 1914, mutta se on nykyisin jo lähes yleismaailmallinen kiskurikopla.

(Sivistyssana "KARTELLI" tarkoittaa: "Tietyn toimialan yritysten yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on kilpailua estämällä saavuttaa määräävä asema markkinoilla, ja pitää siten kyseisen toimialan tuotteiden hinnat keinotekoisesti yhteisesti sovitulla tasolla". Siis: Kohtuuttoman korkeina). Yksi esimerkki:

Heti kun Tshekkoslovakia vapautui, ja Prahan ruutitehtaan tuotteita aiottiin ryhtyä myymään kustannuksia vastaavaan hintaan, ryhtyi jenkkiläinen ruutifirma Accurate Arms ostamaan tehtaan koko tuotannon, jota se nyt myy omalla nimellään, moninkertaiseen kartelli-hintaan. Ruuti AA n:o 2 on tiemmä valmistettu samalla reseptillä kuin Sokol Poroha. Kumpaisenkin lähtökohtana on ranskalainen Poudre J: Keksintö vuodelta 1892. Tämä vihje saattaa koitua hyödyksi, kun joskus aletaan kehitellä latausohjeistoa Sokol-ruudille, pikku-hiljaa, parempia aikoja odoteltaessa:

Aikaa, jolloin Venäjän mafia alkaa ottaa vastuun valikoitujen kesto- ja kulutushyödykkeiden rahtaamisesta Suomeen/ Suomessa, ja kun kyllin monet tulli-publikaanit ynnä ciat saavat rätisevän suutelon Kalashnikovista päin kärsää, yrittäessään estää huolto-ajoja. Rikoksen suosintaako tämä?! Ruutikartellin toiminta on laajamittainen jatkettu rikos aseharrastajia ja jopa valtioita sekä armeijoita vastaan: Sellaista rosvousta emme totta-totisesti suosi!

Sinun ongelmiesi helpoin ratkaisumalli on peltilippaiden hankkiminen; nimenomaan sellaisten, joiden kyljissä on lukuisia kaarevia uurteita. Lippaan sisäpinnalle tuo uritus muodostaa eräänlaiset raiteet, joita pitkin patruunat liukuvat. Palamattomat ruutijyvät ynnä muu moska jää raiteiden välitiloihin, missä se ei tuota haittaa patruunarivien kululle. Olemassa on häiriövapaita muovilippaitakin, mutta myös kaksi pikku ongelmaa: A. Ylijäämä-myynnissä lienee tyrkyllä eniten 1. ja 2. sukupolven "kuttaperkkalippaita". B. Itsekään en pysty tunnistamaan häiriövapaata lipasta "suunnittelu-susien" laumasta.


1: Alkuperäisin Kalashnikovin teräslipas. (Sileät kyljet).
2: Häiriövapaa teräslipas. (Uritetut kyljet. Suositeltavin!).
3: Suomalainen ensimmäisen sukupolven muovilipas. (Häiriöaltis hiukankin likaannuttuaan).
4: Suomalainen toisen sukupolven muovilipas (myös häiriöaltis) tai häiriövapaa suomalainen muovilipas. (Toimiva, mutta kallis) (Mistä nämä kaksi erottaa?).


Teräspelti-lipas on siis varmin valinta. Silokylkisiin Original Kalashnikov-lippaisiin älä kuitenkaan sorru, vaikka ne halpoja olisivatkin: Ne ovat yhtä häiriö-alttiita kuin kotimaiset 1. sukupolven muovilippaat. Mekanismiltaan ovat Kalashnikov-sukuiset aseet tunnetusti luotettavia: Häiriöt ovat useimmiten lipasperäisiä tai patruunasyntyisiä. Ei tosin milloinkaan sääntöä ilman poikkeusta:

Rhodesian (nyk. Zimbabwen) neekerit, joille Kaikkien Työtätekevien Suuret Yhteiset Isänmaat [CCCP ja Kiina] lahjoittivat aikoinaan monta laivalastillista Kalashnikoveja, saivat aikaan JOPA asesyntyisiä toimintahäiriöitä, laiminlyötyään kaikki huoltotoimenpiteet vuosien ajan. Aatetoverit olivat unohtaneet neuvoa, kuinka aseet puretaan ja kootaan, eikä Rhodesian "vapaustaistelijoilla" ollut riittävää tekniikan tajua omasta takaa. Myös kehitysapu-työntekijöiden havaintojen mukaan pysyvät Zimbabwen viidakoiden alkuasukkaat teknisen osaamisen alalla 8-vuotiaan lapsen tasolla, vaikka satavuotiaiksi eläisivät.

Tämän pidemmälle en voi Sinua opastaa häiriöiden eliminoinnissa, koska niiden luonnetta ei oltu sen kummemmin selostettu viestissäsi.

2707 MM; PT


TahTOO Tosi-Ison!

Tarkoituksena olisi rakentaa/ rakennuttaa .50 BMG cal. tarkkuus-supukivääri. Ajattelin noin 48 - 55 gramman luoteja ja tiuhaa rihlannousua. Ja vaimenninkin siinä pitäisi olla. Tehokkaan kantaman tulisi olla 400 - 500 m (tarkoitus ampua hanhia, tuhoelukoita jne.). Naapurit eivät oikein pidä, kun ammun niitä elukoita .300 Win. Mag:illa. Muka häiritsee niitä. Etäisyyden arviointi ei ole ongelma, koska minulla on Range Finder- etäisyysmittari.

Kuva: Liberty Arms LA-50 .50 BMG -kiväärin suuliekki pimeässä.

Ajattelin aseelle kolmijalkaa, että voisi ampua tarkasti pitkällekin. Eikä rekyyli haittaisi täysitehoisilla. Onko suosituksia piipun pituudesta ja rihlannoususta? Entä lataukset? Ruuti N310 on varmaankin liian nopeata näin isoon patruunaan. Niin, kiikariksi tulisi Night Force 5,5 - 20 x 56, joka on nyt .300 Win:ssäni. Kestääkö se .50 cal. kiväärin rajun rekyylin?

Mitä mieltä olette projektista? SSS

  Moni on uhonnut rakentavansa itse .50 BMG-kaliberin pitkänmatkan snaipperikiväärin, mutta valmista ei ole tullut milloinkaan. Rakennuttaminen on jo paremmin mahdollista. En tosin tiedä esim. aseseppä Heleniuksen yhteystietoja, mutta vakavahenkinen etsijä löytää ne omatoimisestikin.

Hanhijahti aliäänipatruunoilla 500 metriin jäänee haaveeksi, puhumattakaan osumisesta pienempiin tuhoelukoihin. Tähtäimistä loppuu koron säätövara kesken. Kolmijalka-lavetti on hyvä idea. Jos aseen "varsinainen" kiinnittyy lavettiin joustamattomasti, ei rekyylistä koidu haittaa. Vaimennin liennyttää myös potkua jopa tehokkaammin kuin suujarru-viritelmät. Jos varsinainen ase taas perääntyy lavetin "kehdossa" tykinputken tapaan, voi kiikarin asentaa lavettiin, eikä lukkopiippuun. Jos kiikari on kestänyt .300 Win. Magnum-kaliberin aseessa, se kestää viisikymppisessäkin.

Latausohjeita .50 BMG:lle (alias 12.7 x 99 mm) löytyy kyllä myös ruudilla N310. Löytyyhän jopa 20 x 138 mm Solothurn Longille. Luodin tosin pitää olla jotain tunnettua valmistetta. Kunhan ase alkaa olla valmis, ja koeponnistettu joillakin tehtaanpatruunoilla, voimme alkaa pähkäilemaan supulatingin ruutiannosta, ja lataamiseen ehkä tarvittavia kikkaskonsteja. Palannemme siis vielä aiheeseen.

0308 MM; PT


Reklamaatio PT:lle

Postilaatikon kiitos-systeemi ei toimi! Siinä voi hämääntyä, menikö viesti perille vaiko ei.

Nimim. "Purnaaja"

  Purnaat syyttömälle henkilölle! Sähköpostin kulkuun en pysty vaikuttamaan millään tavoin. Se tulee ja lähtee "korpulle siveltynä" 1 - 2 viikon välein. Monimutkaiset ATK-hommelit hoitaa "Titarimme", joka ei ehdi ollenkaan "kuitata" viestejä. Itse en pysty laitteistollani ja taidoillani edes lukemaan E-mailia tai GOW:n juttuja Netistä; omiani tai muiden tekemiä: Koti-mikroon puhelinverkosta tuleva kaapeli puuttuu edelleenkin, eikähän ikiwanhalla tieturillani saisi kai näkyviin edes txt-muotoisia viestejä, vaikka se webiin liitettäisiinkin.

Uudempia taas tuskin oppisin käyttämään edes kirjoituskoneena: Arastelen päivieni loppuun asti kaikkia sähkötuolia monimutkaisempia elektroniikka-härveleitä, ja saan sanskriitinkielisestä rukouskirjastakin paremmin tolkkua kuin edes peruskoulu-ikäisille tarkoitetusta tietokones-kirjallisuudesta: Sanasto aivan outoa, eikä edes yhdenmukaista.

Kirjeposti-lokeron käyn sensijaan kollaamassa lähes päivittäin, joten lyhyen viestin "varmuuskopion" voit printata paperille, sulkea kuoreen, örmiä päälle osoitteen: GOW PL 525 80161 JOENSUU (mieluusti "keppikirjaimilla"), ynnä liimata kuoreen 3:50 mk:n postimerkin. Sitten epistola pudotetaan keltaiseen kirjelaatikkoon, joita on postitoimistoissa ja kadunvierillä. Kirjeet luetaan AINA! Ne myös tulevat perille "häiriövapaasti", ukkosesta tai auringonpilkuista riippumatta: Johonkin voi siis vielä toistaiseksi luottaa...

Sähköpostiviestitkin tulevat toki useimmiten perille. Kaikkiin niihin emme yksinkertaisesti ehdi "reagoida": Vuorokaudessa on vain 24 tuntia, ja "Onko Tietoa?" -palstoille tuleva posti on aina priorisoitua! Visitoorit on myös jo pakko jakaa kahteen kastiin: "Tilaajiin" ja "Salakatselijoihin". Nykyään on alkanut lontoonkielisten visitoorienkin listaaminen: Etuoikeutettuja on jo pari "Privileged Visitors", joiden viesteihin vastataan aina mahdollisimman pian - eli enintään 2 viikon viiveellä, ja muihin silloin kun ehditään / jos viitsitään.

Ruuhka on mitä melkoisin luumäenkielisilläkin palstoilla, ja "vonkamiehiä" vain muutama. Lähes 50 % vastauksistani on korvamerkitty tekstillä "Private Only", eli ne sähkötetään pelkästään kysymyksen lähettäjän sähköposti-osoitteeseen. Yleiskiinnostavat vastaukset jakautuvat (ainakin tulevaisuudessa) siten, että 50 % lähetetään "tilaajien" s-postiosoitteisiin, ja 50 % Nettiin - eli myöskin "salakatselijoiden" nautiskeltaviksi.

2507 MM; PT


Tuliko kirje perille?

Lähetin kirjeitse GOW:n PO Boxiin 40,- jokin aika sitten. Onkohan kirje tullut perille ollenkaan? Onko juttuja mahdollista saada mailiin? Lueskelin jotain sen suuntaista GOW:n sivuilta. Kiitos mielenkiintoisista mutta hieman sekavista sivuista.

Tero

  Sähköpostiosoitteesi on ensimmäisenä listalla "Uudet Tilaajat", joka aloitettiin 0107 MM, kun maksusysteemi muuttui. Kirjeesi tuli siis perille, ja löytyy arkistostakin: Monet kiitokset! Toimintojemme "hajasijoittuneisuuden" takia on etuoikeutetuille visitooreille lähtevien pakinoiden matkaansaattaminen hieman vitkaisaa, mutta jotakin on kyllä luvassa, kuten Suomi KP/31:n historiikin päätösosa ja muistiinpano-kooste venäläisistä 7.62 mm Mosin-Nagantin erikoisluodeista. Viimeksimainittua ei julkaista Netissä milloinkaan, ainakaan alkuperäismuodossaan: On "poliittisesti epäkorrektia" aineistoa.!

Painettuna julkaisemisesta on käyty neuvotteluja ASE-lehden kanssa, mutta sitoumuksia ei ole tehty puolin eikä toisin. Lisäksi on painettavaksi aiottu 3-osainen artikkeli ns. "siistitty versio", koska lehdenlukijoille ei haluta tuottaa järkyttävää kulttuurishokkia. Sivujemme valitettavaa sekavuutta ovat moitiskelleet jotkut muutkin visitoorit, mutta kun heitä on pyydetty "talkoisiin" (esimerkiksi hakusanoihin pohjautuvan sisällysluettelon laadintaan), ei vapaaehtoisia ole löytynyt.

Itselläni ei ole minkäänlaisia teknisiä valmiuksia edes omien juttujeni lukemiseen, saati jonkinmoisen listauksen laadintaan Netissä julkaistusta materiaalista, joka joskus on kauttani kulkenut oikoluettavana ja täydenneltävänä, omien hengentuotteitteni ohella. Siivoan vanhan tieturini keskusmuististakin pois sellaiset tiedostot, joiden kuulen ilmaantuneen Nettiin. Siis KUULEN, koska kalustollani ja ATK-valmiuksillani en pysty niitä lukemaan rauhallisissa kotioloissa (verkkoliitäntä puuttuu), tai muuallakaan (käyttötaito puuttuu myös, ja käyttöaika esim. kirjastossa on perin rajallinen, ottaen huomioon aineiston runsauden). Monettakohan kertaa olen selittämässä asiain tilaa ja valitettavan epäkäytännöllistä toimintametodiamme?!

Erikoispostituksista "tilaajille" mainittakoon vielä, että odottelemme jonkin aikaa luettelon pidentymistä, minkä jälkeen "Titari" sähköttelee bonus-artikkelit niille, jotka ovat lunastaneet oikeuden materiaalin saamiseen. Tilaajaluettelon pitämiseksi ajantasaisena tulee painotuotteita sisältävän kirjepostin oheisviesteissä mainita AINA lähettäjän sähköpostiosoite.

Kunhan kysymys- ja vastauspalstalle tulevien viestien ruuhka paisuu, ja on aloitettava "priorisointi", tarkistamme aina, onko kysymyksen lähettänyt "tilaaja" vaiko "salakatselija". Kysymyksen yleiskiinnostavuudesta riippuu, otetaanko viimeksimainittujen viestejä lainkaan käsittelyn alaisiksi, vai painetaanko harmajaa näppäintä, jossa lukee "DELETE", raivaten työtilaa puhtaaksi rivi kerrallaan. Jokainen viesti toki luetaan, ja ne tulevat yleensä perille, vaikka "Postilaatikko" ei välttämättä aina kuittaa niitä vastaanotetuiksi näyttämällä väkipyssyllä aseistetun ukon kuvaa screenissä.

3007 MM; PT


Bulkkiruudit, nelivitonen ja .308:n monikäyttö

1. Jäin ns. nojatuoliteoreetikkona pähkäilemään kiväärikaliberisten supu-latinkien hylsyjen vajaatäyttöisyyttä. Mieleen juolahti mm. mustaruudin tai sen korvikkeiden, kuten Pyrodex:in tai Black Diamond:in käyttö. Nämä lienevät melko tilaavieviä energisyyteensä nähden? Onko kokeiltu?

Supupatruunoiden liike-energiaa pystyy säätämään enää ammuspainon kautta. Tarvitaan siis mahdollisimman iso, painava ja mielellään myös ballistisesti etevästi muotoiltu ammus. Jenkit (Lex Morgenthau:sta huolimatta) lienevät varsin pitkällä erilaisten Supu-villikissojen kehittelyssä. Monet näistä ovat 5,56 x 45 hylsyyn perustuvia, aseen ollessa supu-modifioitu AR 15/ M 16. Yksi jäi erityisesti mieleen, nimittäin .500 Whisper!

2. Käsiasepuolella on jo vuodesta 1905 ollut olemassa hyvä ja tehokaskin supupatruuna, .45 ACP. Aseisiin (siis pistoolit) on usein hankala asentaa toimiva vaimennin. Untuvatyyny toimii kosketusetäisyyksille välttävästi, mutta pöllähtää ikävästi. Onnistuuko kitkakiinnitteisen vaimentimen TOIMIVA asennus esim. 1911 pistooliin kun on ensin hankittu pidempi piippu?

3. Minulla on vino pino vanhoja (-40 luku) 7mm (.284) luoteja, paino 9 g, mutta .308 Win.- kaliberinen luodikko (SAKO L579, rihlannousu 11"). Miten tehdään asianmukainen paperivaipoitus? Ohjeet A:sta Ö:hön, paperilaatu, mitoitus, latingit, jne. Jenkeistä (E. Arthur Brown Company, Inc. http://www.eabco.com) tilaamani .224/.308 alikaliberihivakat saapunevat kohta. Kivoja varispaukkuja (puoli- ja täysitehoiset) sekä pitkänmatkan tarkk'-ampujan latausojeita tarvitsisin. Karkaistu 5,7 mm teräskeernalatinkikin lienee joskus (ehkä piankin) hyödyllinen..?

4. Millä ilveellä Federal oikein saa lisätehon High Energy- paukkuihinsa? Patruunoita purettaessa tulee ruutia ulos enemmän kuin mitä saa mahtumaan takaisin hylsyyn. Onnistuuko kotilataajalta?

"Makke"

1: Black Diamond on minulle tuntematon ajoaine, koska en ole lueskellut jenkki-aselehtiä enää muutamiin vuosiin. Pyrodex on tutumpaa kirjallisuuden välityksellä. Se on ns. "bulk powder", eli ladattavissa samalla tilavuusmitalla kuin mustaruutikin, jolloin saadaan suunnilleen mustaruutilatinkia vastaava lähtönopeus ja pesäpaine. Sata vuotta sitten olivat bulkkiruudit varsin yleisiä mm. haulikonpatruunain kotilatauksessa. Annostus oli helppoa: Sama tilavuusmitallinen hauleja ja ruutia; 1/3 hylsyn tilavuudesta molempia. Kolmas kolmannes täytettiin välitulpalla ja "etulatingilla".

Wanhat bulkkiruudit olivat yleensä huovutettua tai pahvimaiseksi levyksi puristettua puuvillaruutia, joka oli pilkottu jyviksi. Jyvät muotoiltiin pyöreähköiksi betonimyllyn tapaisessa "kandeerausrummussa" pyörittämällä. Sitten jyvät kyllästettiin epäorgaanisilla hapettimilla, kuten kalisalpietarilla ja/tai bariumnitraatilla. Suolojen jäänteistä aiheutui "puolisavullisuus" (joka on ominaista myös VihtaVuoren N300-sarjan ruudeille ja N110:lle). Ruuti värjättiin usein räikeänväriseksi aniliinivärillä, jonka puuvillaruuti imee hanakasti kuituihinsa.

Lopuksi sumutettiin kandeerausrumpuun jotain haihtuvaa liuotinta: "Hokmannin tippoja", kamferitippoja, etikka-eetteriä tai asetoonia. Ruutijyvien pinta liukeni, muodostaen kovan ja kiiltävän kerroksen, joka suojeli jyvien huopamaiseksi jäänyttä sisustaa kosteudelta ja hidasti niiden pinta-palamista, estäen ylinopean paineenkehityksen. Jyvien sisältämä hapettava suola hillitsi myös palamista. Ruuti oli täten turvallista käyttää mustaruuti-haulikoissakin.

Jotkut suomalaiset latasivat "wanhanaikaisella wähä-sawuisella jywä-kruudilla" jopa suustaladattavia luodikoita, ja mm. Eugen Schauman käytti "sini-kruutia" 6.5 x 55 mm patruunoiden lataamiseen lyijylyodeilla salaisia harjoitusammuntoja varten. Myös Lennart Hohenthal oli varustautunut (ilmeisesti kevytlatauspatruunoin lipastetulla) 6.5 mm Ruotsin Mauserilla, kun "Tapaus Bobrikov" oli määrä hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Jos Schauman olisi epäonnistunut, olisi Hohenthalin vuoro tullut:

Hän olisi räpsäyttänyt Bobrikovin kortteerihuoneensa ikkunan raosta. Bobrikovin työmatkareitti kulki kyseisen ikkunan alitse. Kulkuneuvona olivat kuumina kesäpäivinä avoimet vossikankärryt, tai joskus jo "hyrysysy" eli "puhkuri", jonka sufletti (= rättikatto) oli myös laskettuna alas helteellä. "Bobbanin" snaippaus olisi siis voinut olla tekotavaltaan J.F.Kennedyn teloituksen ennakkotapaus, mutta Schauman kuitenkin onnistui.

Pyrodexia voisi kutsua 3/4-savuiseksi ruudiksi. Koostumus poikkeaa mustaruudista ensisijaisesti epäorgaanisen hapettimen osalta, joka ei ole yksistään kalisalpietari, vaan myöskin kalium-perkloraatti. Rikkipitoisuus on minimoitu, joten Pyrodexin palojäänteet eivät ole tahmeita, ajan myötä karstaksi kuorettuvia polysulfiideja, vaan kuohkeaa pölymäistä "ruutituhkaa". Vähärikkisyyden haittapuoli (joskus etu) on mustaaruutia epäherkempi syttyvyys.

Esimerkiksi pii-, ratas-, sissi-, taula- tai lunttulukkopyssyissä suositellaan käytettäväksi sankkiruutina mustaaruutia, ja Pyrodexia vain ajopanoksena. Kaliumkloraattiin verrattuna on perkloraatin hankaus- ja iskuherkkyys vähäisempi, vaan ei sentään aivan olematon: Pyrodexin keksijä Danjel Pawlak menetti henkensä, kun ruutimylly yllättäen räjähti. Otaksutaan, että perkloraatin joukkoon oli eksynyt epäpuhtautena kaliumkloraattia.

Pyrodexin ominaisuudet poikkeavat niin paljon mustasta ruudista, ettei sitä USA:ssa luokitella räjähteeksi, vaan "kiinteäksi polttoaineeksi", savuttomien ruutien tapaan. Sitä saa siis toimittaa tilaajalleen vaikkapa postipaketissa, tarvitsematta turvautua kallishintaisempien lähettipalveluiden apuun. Patruunoihin ladattavan Pyrodex P:n tilavuuspaino on 12.1 grainia eli 0.784 grammaa/ ccm, joten ei se mitään untuvankevyttä tavaraa ole, mutta annokset ovat tietenkin suuremmat kuin vaikkapa pistooliruudeilla ladattaessa.

Esimerkiksi .45 Long Coltiin on 250 grainin luodin kera maksimilataus 8.0 grainia ruutia HP38 ja Pyrodexin enimmäisannos 25.0 grainia, eli yli kolminkertainen satsi painomäärin ladattuna. Pyrodex-latingin tilavuus on tällöin noin 2 kuutiosenttimetriä. Vastaava annos FFFG-mustaruutia painaa noin 32 grainia.

Pyrodexia ei ole toimestamme kokeiltu, eikä edes sen saatavuudesta Suomessa ole tietoa. Voisi olla mustaruutiakin hintavampaa nykyisellä taalan kurssilla, ja koska kyseessä on uutuustuote, maksaisi sen "tyyppikatsastus" kohtalaisen lottovoiton verran; kiitos C.I.P.-jäsenyytemme ja Ruutikartellin ankarien määräysten. Hodgdon Powder Co. Inc. on myös kartellin jäsenfirma, joten sen valmistuttaman Pyrodexin tukkuhinta on jo omiaan sammuttamaan mielenkiinnon "korvike-mustaruutia" kohtaan.

2: Kitkakiinnitys todennäköisesti onnistuu! Vilkaisepa ihan niinkuin lystixes, millä tavoin polkupyörän satula kiinnittyy runkoon: Kestää yli satakiloisen fillaristin painon vuosien ajan, vaikka pyöräilypolku olisi hieman kuoppainenkin. Keikkapiippuiseen Coltiin on suositeltava kiinnike, joka perääntyy piipun myötä, mutta joustaa vaimentimen massaan nähden - eikä vain pituussuunnassa, vaan myös siten, ettei vaimentimen paino hidasta piipun peräpään keinahdusta alaspäin. Moisia viritelmiä on kehitteillä Suomessakin, mutta tiedossani ei ole, milloinka idea voidaan julkistaa. Jätän asian "Titarin" harkinnan varaan; hän kun sattuu olemaan keksinnön isä: "Small world.!"

3: Olen joskus pamauttanut muutamia 7 x 57 mm tehdaspatruunoita 8 x 57 mm Mauserilla. Luodit oli vyötetty ikkunaliimapaperilla, jonka kuivuttua liukastin "johtorenkaan" uloimman paperikerroksen luotivahalla. Tarkkuutta en valitettavasti testannut, koska 7 mm patruunoita oli vain maistiaisiksi. Ruuti paloi epäpuhtaasti ja hylsy oli nokinen melkein kantaan asti.

Perinteinen paperivaipoitus suoritetaan rullaamalla riittävän monta kerrosta märkälujaa paperia (esim. "Linen Bank"-vesileimapaperia) kosteana rihlojen kiertosuuntaan luodin ympärille.Muistisääntö: Paperikäärön on kierryttävä rihloissa kireämmälle, mutta luodin lähdettyä piipusta sen on rullauduttava auki ilmanvastuksesta, ja irrottava mitä pikimmin luodin ympäriltä. Taiteen sääntöjen mukaista paperivaippaa ei siis esim. liimata kiinni luotiin. Kuivuessaan vaippapaperi kutistuu, kiinnittyen tiukasti luodin ympärille. Vaippapaperi-nauhan tulee olla niin leveä, että siitä saa kierrettyä eräänlaisen "saparon" luodin peräpään taakse, ja niin pitkä, että siitä tulee täydet kierrokset luodin ympärille: Ei saa muodostua "limisaumaa", mutta ei myöskään rakoa.

Nauha katkaistaan viistottain 45 asteen kulmaan, ja kääritään siten, että sen uloimman kerroksen pää tulee mahdollisimman kohtisuoraan rihlanpalkkeihin nähden. Nauhan leveyttä harkittaessa on muistettava myös se, että paperivaipan on hyvä ulottua 1 - 2 mm:n verran luodin liereän osan etupuolelle, jolloin se työntyy piipun ylimenokartioon jo lukkoa suljettaessa. Paperikerroksia tulee luodin ympärille niin monta, että paperivaipoitettu luoti mahtuu kohtalaisen tiukasti omassa aseessasi ammutun SUPISTAMATTOMAN hylsyn suusta sisään, kuitenkaan repeytymättä. Hylsynsuuhun on suotavaa tehdä sisäviiste tai kohtuullinen laajennus. Vaippapaperin annetaan kuivua ennen luotien asettelua patruunoihin. Peräpäästä katkaistaan pois "saparo", ja jos luodissa on peräsyvennys, painetaan vaippapaperin reunus siihen. Patruunan latauspituus määritetään siten, että vaippapaperin etupää nojaa kevyesti rihloihin.

Ruuditettuihin hylsyihin asetetaan luodit kuiviltaan. Tämän jälkeen sulatetaan esimerkiksi kynttilä-steariinia, ja patruunoiden luotipäät kastetaan sulaan liukasteeseen hylsynsuuta myöten, antaen liukasteen imeytyä vaippapaperiin. Kyllästyminen voi vaatia aikaa jopa minuutin verran. Kun liukaste on jähmettynyt, se liimaa paperikerrokset kiinni toisiinsa ja luotikin tarttuu varsin tiukasti hylsynsuuhun.

Omat kokemukseni paperivaipoituksesta rajoittuvat edellämainitun 7 mm/ 8 x 57 mm Mauser-kokeilun lisäksi hyvinkin ahkeraan ammuntaan 7.62 x 53R kaliberin Winchester M/1895:llä, valuluodilla LEE C309-180R, ja pariinkymmeneen laukaukseen .45-70 kaliberin Marlin 1895 S:llä, paperivaipoitetuin pehmo-lyijyisin LEE Improved Minie .450-298M -luodein; enimmäkseen mustaruuti-latauksilla. Winsun patruunat latasin 0.65 grammalla ruutia N340. Käytössäni oli jo vuonna 1979 tarkka punnusvaaka. Nopeusmittauksiin ei ollut vielä laitteita, mutta Winsun tarkkuus oli varsin tyydyttävä (usein reikä reiässä kiinni 25 metriin), ja kumpaankin vipulukkopyssyyn syöttelin patruunat makasiinista.

Aikomastasi viritelmästä (7 mm luoti .308 kaliberin patruunassa) tulee ainakin yhdessä mielessä kiinnostava: Luotiin ei jää yksilöllisiä mikro-rihlannaarmuja, tai rihlanjälkiä ylimalkaan. Irtoavan paperivaipan vie tuuli mennessään. Jos patruunoilla tehtäisiin joitain "märkiä töitä", ei itse Wanha Kehnokaan saisi selville, millä aseyksilöllä laukaukset on ammuttu, ellei ampuja jätä hylsyjä lojumaan maastoon: Ammattimies pitää ympäristön siistinä. Latinki laaditaan 150-grainisen luodin reseptillä, suunnilleen puolipanos-tehoiseksi. 0.65 grammasta ruutia N310 voit aloittaa kokeilut turvallisesti. Jenkit ovat "revitelleet" paperivaippaluodeilla täysilläkin latingeilla, kivääriruudein, mutta kohtuuden noudattaminen lie viisainta.

Taannoin valmisti ainakin Lyman paperivaipoitettavien luotien valumuotteja. Luodin läpimitta oli aseen porauskaliberin kokoluokkaa, eli O.K., mutta luodeissa ei ollut peräsyvennystä, ja ne oli suositeltu valettaviksi liian kovista metalliseoksista. Luodinhan pitäisi keskittyä piippuun tyssäytymällä. Muottien kysyntä oli vähäinen ja lyhytaikainen, koska paperivaipoitus on asehistoriaakin tuntevien taitomiesten askartelua.

Latausreseptitkin oli kirjoitettu metallivaippa-luotien mukaisiksi: Yliannoksille liian hidaspaloisia kivääriruuteja, jotka paloivat epäsäännöllisesti ja likasivat aseiden piiput. Luotien osumatarkkuus oli usein hukassa jo puolenkymmenen laukauksen jälkeen. Miltei jokaisessa yksityiskohdassa oli siis "ryssitty", unohtaen lähes sadan vuoden juoksussa kertyneet kokemukset, joita ei olisi häädytty haeskelemaan Lymanin tehtaan omaa käsikirjastoa kauempaa:

Ovathan siellä tallella ilmeisesti kaikki Ideal Manufacturing/ Reloading Tool Co:n käsikirjat, alkaen vuodesta 1884, pikkutarkkoine piirroskuvineen paperivaipoitettavien tarkkuusluotien ja niiden mäntä-valumuottien onnistuneista rakenteista, ohjeineen tarkoituksenmukaisten lyijyseosten koostumuksesta, ja latausresepteineen, joissa mainittuja muutamia ruutilajeja on saatavina yhä vieläkin.

Huvittavin yksityiskohta E.H. Harrisonin ideoimissa luodeissa Lyman N:o 301 618 ja 301 620 (Paper Patch Projectiles) on liekkikilven (SIC!) kiinnitykseen tarkoitettu kavennus kummankin luotimallin peräpäässä. Luodinkärjet ovat terävät, eli muottiontelo täytetään luodin peräpuolelta. Paperivaippaluodin jokseenkin pakollista peräsyvennystä ei siis syntynyt valamalla, vaan se olisi pitänyt sorvata, taikka porata ohjaimen kera jälkikäteen, mutta sitäkään kikkaa ei neuvottu muottien ostajille. Eipä ihme siis, ettei käyntiä löytynyt, ja paperivaippaluotien renesanssi jäi sillä kertaa pelkäksi haaveeksi.

Lyman/ Harrison-luotien vaipoittamista yriteltiin Jenkkilässä myös teflon-teipillä, mutta huonolla menestyksellä, koska teippi oli kääritty luodin ympäri väärinpäin rihlojen kiertosuuntaan nähden, ja teflon-nauha oli ilmeisesti varustettu tarrapinnalla, joka liimasi sen kiinni luodin kylkiin, roikkumaan epäsymmetrisenä pyrstönä luodin perässä. Osumatarkkuuteen ei moinen "spoileri" vaikuttanut mitenkään edullisesti, minkä teippivaipoituksen testaajakin (muistaakseni itse E.H.Harrison) sentään myönsi, ryhtymättä kuitenkaan pähkäilemään analyyttisesti huononlaisten testitulosten syntyjä syviä. Syiden ja seurausten pohdiskeluhan ei kuulu jenkkiläisten asetoimittajien tyyliin.

4: "Suurteho-patruunat" on ladattu rutistamalla, mikä on mahdollista monillakin putkiruudeilla myös kotilatureille. (Ainakin Lymanin latauskäsikirjassa toistuu maininta: "+ Designates compressed powder charge"). Aluksi täytetään hylsy suuta myöten, ehkä pitkän pudotusputken kautta, ja puristetaan tampilla. Sitten lisätään ruutia taas hylsyn laitaan asti ja ahdetaan luoti paikalleen, ynnä niipataan se tiukasti kiinni hylsynsuuhun. Samalla tekniikalla ladataan tyrnävimmät .338 LaMa- ja .50 BMG-patruunat jollain konetykki-ruudilla, eli homma on hanskassa Suomessakin.

Federalin patruunoissa voi "suurteho" olla osittain myös optista ja akustista harhaa: Jos ruudista palaa huomattava osa piipunsuun etupuolella, on jyrähdys juhlallinen ja suuliekki kuin sudenhäntä. Rekyylikin saattaa voimistua, mutta vain luotinopeuden mittaamisella saadaan selville, onko luodin nopeus/energia taulukkoarvojen mukainen. Toistakaamme vielä ikävystyttävä fraasi: Jokainen ase on yksilö, ja paineet sekä luotinopeudet kehittyvät niiden piipuissa yksilöllisesti.

Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi myös "savolainen eläinrääkkäys"-tyylisen lataamisen äärimmäinen esimerkki: Ranskalaisella THV-luodilla (tai sen etelä-afrikkalaisella lisenssikopiolla) ladattaessa "Lege Artis" tulee 9 x 19 mm patruunaan ruutia jopa 1½ hylsyllistä. Hylsy täytetään kukkuroilleen ja ruuti rutistetaan sen laitaan asti. Sitten täytetään luodin syvä peräontelo ruudilla, ja asetetaan luoti hylsynsuun kohdalle, pidellen sen sisällä olevaa lisäpanosta paikallaan pahvinpalalla tai muoviläpyskällä, joka nykäistään pois luodin ja hylsyn välistä juuri ennen luodin istutusta hylsyyn. Ohjeet ovat peräisin Etelä-Afrikan Tasavallasta, missä THV-patruunoita tarvitaan ajoittain myös tositoimiin.

EAT:ssa on ainakin yhdellä valmistajalla myös Glaser Safety Slug- käsiaseluotien valmistuslisenssi: Buurikansa varustautuu pahimman varalle - Zimbabwe mielessään - myöskin rukoillen, että AIDS lisääntyisi nopeammin kuin bantut, hindut, xhoshat ja zulut. Eikä HI-virukseen tehoavaa rokotetta tai lääkettä keksittäisi milloinkaan. (Maailman Terveysjärjestön tuoreimpien raporttien mukaan rukoukset on kuultu, ja buurien toiveet ovat toteutumassa kaikkialla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa).

2607 MM; PT.


Miten kehittyi "siirtomaatyyli"?

Lueskelin aikoinaan jostain ampujainlehdestä PTK:n selonteon pistooliammunnan takavuosina tavanomaisesta asennosta, eli ammunnasta yhdellä kädellä, pitäen asetta käsivarren mitan etäisyydellä ampujasta: Tarkoituksena oli ehkäistä rataslukkopistoolin sankkipannusta sinkoilevien kipinöiden tippuminen ratsuhevosen karvoihin, joka olisi pillastuttanut rauhallisenkin hevosen. Erittäin uskottavaa, koska pistooli oli ratsuväen ase jo 1500-luvulta alkaen.

Kysymykseni kuuluu: Mistä on lähtöisin "siirtomaa-tyylinen" ammunta, kyynärvarsi koukistettuna, ase huomattavasti lähempänä ampujan kasvoja kuin käsivarsi suorana ammuttaessa? Monet pistoolit ja niiden tähtäimet näyttävät olevan muotoiltuja pikemminkin siirtomaa-tyyliseen ammuntaan kuin "teloitusammuntaan" suoraksi ojennetulla kädellä. Sama koskee myös revolvereja.

Nimim. "Kulmaraudan kantaja"

  Asemuotoiluun nimenomaan itselataavien pistoolien tulemuksen aikoihin vaikuttaneen ampumatyylin historialliset juuret luikertelevat 1700-luvulle, jolloin pistooli-kaksintaistelut alkoivat syrjäyttää aiemman "miekastelun". Alkuun ammuttiin kaksintaisteluissakin ratsuväen tyyliin suoralta kädeltä, kenties jopa rintamasuunta kohti vastustajaa, jolle tarjottiin leveä maali. Osuma rintaan tai vatsaan oli noina aikoina yleensä kuolettava. Kun kaksintaistelupistoolit alkoivat kehittyä todella erikoistuneiksi tarkkuusaseiksi, opittiin aluksi kääntämään vastustajaa kohti vain kylki.

Suoralta kädeltä ammuttaessa tuli osuma vastustajan aseesta kuitenkin usein kaulaan tai ampumakäden alitse kainaloon tahi alemmaksi kylkeen. Osumat olivat usein kohtalokkaita, vaikka kaksintaistelun tavoitteena ei useinkaan ollut vastustajan tappaminen: Voittajaksi julistettiin osapuoli, joka sai ensimmäisenä veren vuotamaan opponentistaan. Ensimmäisen Rambo-elokuvan nimi "First Blood" viittaa tähän yleisesti hyväksyttyyn herrasmies-sääntöön. Joskus riitti jopa aseiden laukaiseminen ilman verenvuodatustakin palauttamaan osapuolten kunnian:

Taistelu oli taisteltu ja asianosaiset poistuivat tahoilleen tyytyväisinä. Päinvastainen äärimmäisyys oli kaksintaistelu "kalpeaan kuolemaan saakka", jolloin sekundantit saattoivat joutua lataamaan aseet toistamiseen useitakin kertoja, kunnes taistelun lopputulos oli selvä. "Voittajakin" tosin menehtyi usein, kenties pitkällisten kärsimysten jälkeen, saamiensa osumien komplikaatioihin. Osumat kaulaan tai kainaloon olivat syystä kyllä pelättyjä. Siksi opittiin suojaamaan vastustajaa kohti suunnattu kylki alaspäin taivutetulla käsivarrella. Kyynärvarsi ja ranne toimivat myös kilpenä kaulaa kohti lentäviä luoteja vastaan.

Kaksintaistelun herrasmies-säännön mukaan oli epäritarillista ampua vastustajaa, jonka ampumakäsi oli "haawoitettu kykenemättömäxi kannattelemaan pistolia", vaikka taistelu olisikin ollut sovittu taisteltavaksi jommankumman opponentin kuolemaan saakka. Käsi koukistettuna ampuminen ei ole mitenkään onnistunut asento osumatarkkuutta ajatellen, ja useampikin varomaton kokeilija on saanut kovarekyylisestä raskaasta aseesta "kunnian arven" poskeensa tai otsaansa: "Quod liced Jovi, non licet bovi", eli ampumatyyli, joka on mahdollinen alle puolikiloisella .45 ACP Liberator-peltipistoolilla, ei ole erityisen suositeltava kokeiltavaksi runsaan kilon painoisella .44 Magnum-revolverilla.

Vaikka rekyylituntemus on kummallakin aseella ammuttaessa jokseenkin samanlainen, tai Liberatorin potku tuntuu jopa kipeämmältä, on sen rekyylin liikemäärä vähäisempi, eli helpommin kontrolloitavissa kuin järeän revolverin perääntyminen.
Entisaikojen kaksintaistelupistoolit ladattiin yleensä varsin kesyillä, mietorekyylisillä latingeilla, joilla saatiin aikaan paras osumatarkkuus, mutta "first blood" pystyttiin vuodattamaan niilläkin, tai tuottamaan jopa kuolema - joskus tarkoituksellisesti, mutta useimmiten ilmeisesti vahingossa.

Kaksintaistelut siirtyivät historiaan, mutta "siirtomaa-tyylinen" ampuma-asento säilyi pitkälle 1900-luvulle saakka, minkä huomaa etenkin itselataavien pistooleiden muotoilusta. Suoralla käsivarrella ammuttaviksi olivat muotoiltuja aluksi vain harvinaiset Silverman & Maxim M/1896-pistoolien prototyypit, sekä Schwarzlose Standart M/1898. Vuosisadan vaihteessa massatuotantoon tullut Luger & Borchardt (DWM/ Parabellum) on maallikko-näkemyksen mukaan ensimmäinen itselataava pistooli, joka muotoiltiin "teloitus-ampumatyyliä" varten. Aikalainen suursuosikki F.N./Browning M/1900 on puolestaan muotoiltu käytettäväksi "kaksintaistelu-tyylillä" ampuen; tähtäämällä, eikä vaistolla suunnaten.

Itselataavista pistooleista ensimmäinen, joka muotoiltiin tietoisesti ja tuottamuksellisesti kahdenkäden ammuntaa varten, oli tsekkiläinen 9 x 17 mm CZ vzor 1938 (kuva). Kahdenkäden ote sillä ammuttaessa on tavallaan pakollinenkin, koska aseen liipaisinkoneisto on "double-action only", eli jokainen laukaus on liipaisinviritteinen. Kun vzor 38:n käyttöön tottuu, pystyy sillä ampumaan vähintäänkin tyydyttävällä tarkkuudella niille etäisyyksille, joille pistoolilla käytännössä ammutaan, eli max. neljän arshinan matkalle (= vajaat 3 metriä). Kauemmaksi ampuminen tulkitaan tuomioistuimissa "hätävarjelun liioitteluksi".

0308 MM; PT


Lempilatingin ballistiikka

Onko tietoa lähtönopeudesta, sisä- ja ulkoballistiikasta seuraavan latauksen osalta: Kaliberi .308 Win, Hylsy Lapua, Ruuti N340, annos 0,90 grammaa, luoti Lapua S374. Ase Tikka Popular, piipunpituus 570 mm. Kokeiltu tarkkuus on suorastaan uskomaton! Alilatausdetonaation oireita ei ole ollut. Nalli CCI-500 (muistaakseni).

PN.

Kommentit ja vastaukset: Itselläni on tietoa sen verran, etteivät luotinopeudet vaihtele kyseisellä latausyhdistelmällä ehkä plusmiinus metriäkään sekunnissa, jos luodit kuuluvat samaan valmistuserään. Tarkkuus voi olla tällöin todellakin lähes uskomaton. Mitenkähän saisi myös hylsyjään rutistamalla täyttävät kasa-ampujat käännytettyä edes kokeilemaan säästölatinkeja?! Nuo kelpo skeptikothan eivät usko, vaikka NÄKEVÄT! Uskovat vain sen, minkä LUKEVAT, jos kirjoittaja on ollut joku F. Pindell, L. Palmisano tai vaikkapa edesmennyt S. Hämäläinen. Ovat, "sine ira et studio" sanottuna, sisäänlämpiävin kuppikunta, joka aseharrastusten piiristä löytyy. Muutamien poikkeusyksilöiden maailmankatsomus voi tosin olla avarampikin.

CCI-nalli n:o 500 ei todennäköisesti pysyisi hylsyn nallipesässä. Se on taskuase-nalli Small Pistol. Lapua Oy:n maahantuomat Large Rifle Standard-nallit ovat numeroltaan CCI-200. Laatua ei ole kukaan moittinut. Nimellisesti täsmätoimisempi olisi saman kokoluokan nalli BR-2, mutta käytännössä lienee eroa lähinnä vain hinnassa. Saman kokoluokan Magnum-nallissa CCI-250 lienee jo enemmän ytyä, mutta N300-sarjan ruudit kyllä syttyvät varmuudella vakionallillakin, etenkin kun lempilatinkisi annos on vähintään 1½-kertainen minimiannos-suositukseen verrattuna. Noin 2000 ilmakehän huippupaine on toki vielä kaukana tehdaspatruunoiden painetasosta, joka tavoitettaisiin jollain 1.10 - 1.15 grammalla ruutia N340. Tosi-vaarallisiin ylilatinkeihin on matkaa enemmänkin, mutta myös alilatausdetonaatio on lähestulkoon mahdoton sattumus jo tällä annoksella. Luodin jumittuminen piippuun on nimittäin äärimmäisen epätodennäköistä.

Säästölatausten ideana on mm. aseen mekanismin, hylsyjen ja ampujankin säästäminen turhilta rasituksilta. Onneksesi ovat myös aseen piipun värähtelytaajuus ja -laajuus sattuneet tasan kohdalleen. Lempilatauksesi sisäballistiikasta antaa Brömel QUICKload-ohjelma seuraavanlaiset ennusteet, nimittäin: Lähtönopeus 546 m/s ja paine 2023 ilmakehää (baria), eli hieman yli puolet tehdaslatingin paineesta, mutta riittää reilun marginaalin kera ruudin yhdenmukaiseen, puhtaaseen polttamiseen. Ulkoballistiikasta lienet jo saanut tiedot Markukselta s-postitse, ilmoitettuasi aseesi kohdistusetäisyyden:

"Tilaajien Bonuksiin" kuuluvat eräissä tapauksissa tällaisetkin palvelut. Kuuluivat jo ERÄ-lehden "Reppu"-palstan lukijoille Eero I. Nurmikon päätoimittajakaudella, joka valitettavasti päättyi äkkiä, ilman ennakkovaroituksia, 15. toukokuuta 1981 joidenkin "kaupallisten ja viranomais-piirien toivomuksesta". Tämä tiedoksi niille, jotka ihmettelevät, miksi CIAt ovat minun(kin) maailmankatsomukseni mukaan pelkkiä "luotiliiveihin puettuja pilkkatauluja".

0108 MM; PT


Outo lintuniuha

Tähän mennessä on korviini tarttunut pelkästään arvailuja ja "MuTu"-periaatteella julistettuja lopullisia tuomioita, mutta kysynpä teiltäkin...

Isälläni on ammoisista ajoista lähtien ollut .22 Vierling patruunaa syövä, muistaakseni "Steigleider"-merkkinen kertatuliluodikko (m/Anno Dazumal, ehkä 20 - 30-luvulta). Piippu on 8-kulmainen ja taitetaan ladattaessa linkkuun kuni haulikko ikään. Ei lipasta tahi makasiinia, liipasinkaaressa mukana tavallinen sekä snellaritoiminto. Puutukki ja alkuperäinen kiikaritähtäin joka hämärien muistikuvien mukaan tuli nuorna miesnä kolhittua läpinäkymättömäksi sementtilattiaa vasten. Selkäsaunan muistan kylläkin yhäti ja elävästi. (Jollei kuria kunnioiteta, sitä voi opettaa pelkäämään. Lopputulos on sama).

Kysymys kuuluu: missä (Saksa, Itävalta, Sveitsi) maassa ja mistä lähtien moista surmanruoskaa on valmistettu, ja onko värkki ollut käyttökelpoinen? Ase ei ole myynnissä eikä lainaan saatavissa, vaan silkkaa uteliaisuuttani tietoa ruinailen. Patruunoita on vieläkin jäljellä ja vasaralatausssarja hylsyille on olemassa. Linnut vain puuttuvat...

M.A. (Ase & Erä:n tilaaja evp. 1984 - 89)

  Kuvauksestasi puuttui oleellinen yksityiskohta: Sulun "avaimen" sijainti! Peränkaulan päälläkö, kuten haulikoissa useimmiten? Vaiko ns. Roux-avausvipu liipaisinkaaren yhteydessä? Tai kenties sivuvipu? Pari kuvaustasi vastaavaa taittopiippuluodikkoa löysin 1930-luvun puolimaissa julkaistusta Waffen und Munition- kataloogista, mutta siitä eivät useinkaan ilmene listattujen aseiden valmistajat. Eivät näidenkään luodikoiden tapauksissa: "Pirschbüchse:n" (= jahtipyssyn) yleisnimellä ovat kutsuttuja kumpainenkin. Mainitsemasi tuotemerkki on minulle entuudestaan tuntematon.

Metsästysase-kirjallisuutta on hyllystössäni "surkkian vähän". Lontoonkielistä vain, ja venäjän-.! Saksankielinen käsittelee sotilasaseita ja niiden rehuja. Muuatta luumäenkielistä teosta kutsun korkonimellä: "Haulikkometsästäjän VALMET-käsikirja", vaikka olin itsekin sitä tekemässä. Edes Jaroslav Lugs:in teoksista ei "Steigleider:ia" löydy, joten kädet on pakko nostaa pystyyn ilmeisesti mahdottoman etsintä-tehtävän edessä.

"Steigleider:in" valmistaja on kenties ollut jokin pikkupaja, joita oli kaikissa luettelemissasi maissa lukematon määrä, tai nimike oli jonkin suuremman valmistajan huonosti kaupaksi käyneen asemallin tuotemerkki. Ase voi olla myös belgialainen tai espanjalainen. Valmistusmaa selviäisi ehkä tarkastusleimojen perusteella. Asetta omin silmin näkemättä en pysty sanomaan "juuta enkä jaata" sen laatutasosta, ja mahdollisesta käyttö- tai keräilyarvosta, mutta "Anno Dazumal" ei yleensä asenneltu kiikaritähtäimiä kaikkein alkeellisimpiin kyläseppien kyhäelmiin.

2707 MM; PT


Pula-ajan haulikonhylsyt

Löysin vintiltä muutamia erikoisia 12 kaliiperin haulikonhylsyjä, joissa on kantaleimaus KAPSELO, ja pahviputken materiaali kertoo sodanjälkeisen ajan surkeudesta. Pahvi on väriltään ruskeaa, vaille mitään kirjoituksia tai kuvitusta. Putki on myös pinnaltaan matta, eli kiilloton ja suorastaan karhea, kuin jotain oksapahvia. Haulikon pesään hylsy kyllä mahtuu, mutta hylsyn sisään ei meinaa mennä mikään 12 kaliiperin välitulppa, pahviputken ylisuuren seinämävahvuuden takia. Onko tietoa hylsyjen valmistajasta, ja onko niitä joskus käytetty haulikonpatruunoiden lataukseen?

Nim: "Korvikehylsyt"

  Viime sotien, tai ainakin Jatkosodan aikana toiminut Kapselo Oy oli niitä firmoja, joista ei ole juurikaan julkaistu historiikkeja. (Toinen moinen oli Matti Saurio Oy, joka kehitteli pyroteknisiä valmisteita, kuten käsikranaattien sytyttimiä ja jopa omaperäisiä käsikranaatteja "Malli MS").

Kapselo Oy oli keskittynyt kranaatinheittimen "murkuloiden" pyrstöputkiin asetettavien peruspanosten hylsyjen tuotantoon. Löytämäsi hylsyt ovat 81 mm/ venäläisen 82 mm krh:n ammusten peruspanoshylsyjä; nähtävästi sodan jälkeen haulikkokäyttöön myytyjä ylijäämiä. Peruspanoshylsyssä on yleensä jonkinmoinen paksunnos hylsyn peltivahvikkeen ympärillä kantalaipan edessä, estämässä peruspanoksen putoaminen ammuksen pyrstöputkesta, jonka sisäpinnalle myös sorvataan paksunnoksen kohdalle noin millimetrin syvyinen uurre, ellei peruspanoskapseli ole kierrekiinnitteinen erikoisvalmiste. Hylsynkannan paksunnos estää peruspanoksen ampumisen haulikolla, tai ainakin varoittaa haulikkomiestä siitä, ettei patruuna ole asianmukainen.

Näkemissäni Kapselo-hylsyissä ei tuota paksunnosta ole ollut, joten se ehkä painosorvattiin vasta ennen kuin peruspanokset "laboroitiin" eli ladattiin ruudilla ja hylsynsuu suljettiin etutulpalla (joka saattoi olla esimerkiksi lyijyä). Saatettiin ehkä myös luottaa siihen, että karhea pahvihylsy pysyy paikallaan murkulan peräaukossa pelkällä kitkallaankin. Panoksen lauetessa laajensi ruutikaasun paine hylsyn peltikannan kiinni pyrstöputken uurteeseen. Hylsyn valmistajan toimenkuvaan kuului ilmeisesti vain nallitus.

Sodan jälkeisenä pula-aikana jouduttiin ylijäämähylsyjä käyttämään todellakin haulikonpatruunoiden kuorina. Ajoaineena niissä oli suositeltavimmin mustaruuti ja välitulpan piti olla jotakin helposti laajenevaa materiaalia (pehmeää huopaa tai sanomalehtipaperia), koska hylsyn sisäläpimitta oli paljonkin pienempi kuin oikeassa haulikonhylsyssä.

Kapselo-hylsyjä ei kannattanut säästellä jälleenladattaviksi, koska pahvimateriaali (sulfiittikartonki) rispaantui tai pehkuuntui käyttökelvottomaksi. Hylsyjen pinnankarheus vaikeutti ulosvetoa erityisesti ejektorilla varustetuista aseista. Varsinaisessa käytössään krh:n ammuksissa siitä koitui hyötyä, mutta haulikoissa "väärinkäytettäessä" siis haittaa. Hylsynseinämän ylenpalttinen paksuus johtuu hylsyjen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta.

Krh-murkulan pyrstöputkesta ei hylsy saa tulla ulos, vaan se lentää ammuksen mukana maaliin saakka. Laukeavan peruspanoksen ruutikaasut purkautuvat pyrstöputken seinämien läpi porattujen reikien kautta krh:n putken peräpäähän, puhkoen siis pahviputken seinämät, työntäen ammuksen lentoon ja laukaisten mahdolliset lisäpanokset, jotka 81/ 82 mm heittimien ammuksissa sijoitetaan tavallisimmin pyrstön siivekkeiden väleihin.

Ylipaksu hylsynseinämä puhkeaa pyrstön sivureikien kohdalta vasta kun peruspanokseen on kehittynyt riittävästi painetta ruudin varmaa syttymistä ja säännöllistä palamista varten. Itse aseen tuliputkeen kehittää peruspanos vain joidenkin kymmenien ilmakehien huippupaineen. Laukausääni on vaisu yskäisy "kirkonkellomaisella" sivusoinnulla. Ammuksen kantama on alimmallakin korolla (n. 45 astetta) enintään muutamia satoja metrejä, lyhentyen kun putkea nostetaan pystympään asentoon. Kranaatinheittimellähän ammutaan tavallisimmin yläkulmilla. Joillain pienoisheittimillä voitiin ampua jopa vaakasuoraan, tukien ase esimerkiksi puunrunkoon. Aseessa on tällöin oltava erityinen viritettävä iskurimekanismi.

Tampella Oy:n 81 mm "laakaheitin" oli puolestaan teknisesti katsoen sinko, lähinnä modifikaatio Burney-singosta. Ladattiin kuitenkin suun kautta 81 mm krh:n tavanomaisilla ampumatarvikkeilla ja laukaistiin olalta suunnattuna, tavanomaisella liipaisinmekanismilla. Ase oli hiukan uudempi keksintö kuin sinko 55 S 55. Ulottuvillamme on täydellinen sarja "laakaheittimen" piirustuksia (useimmissa päiväykset vuodelta 1957), mutta ei tietoa siitä, montako toimivaa mallikappaletta aseesta on valmistettu, ja miksi sitä ei omaksuttu koskaan edes koetuotantoon, sarjavalmistuksesta puhumattakaan. Näyttää täysin toimivalta konstruktiolta; jopa "fiksulta vekottimelta"...

Aiheeseen palaten mainittakoon lopuksi, että Kapselo-hylsyjen pahvimateriaalin valintaan on selvästi vaikuttanut sen huokea hinta ja varma saatavuus kotimaasta ankeimpinakin aikoina. Valmistaja lienee lopettanut toimintansa pian sotien päätyttyä, tai vaihtanut nimeä ja toimialaa.

2807 MM; PT


ALS:n B.C.

Suomalaiseen rynnäkkökivääriin on saatavilla alumiinisydämisiä luoteja painossa 57 gr. Mikä on kyseisen luodin ballistinen kerroin?

Nimim. "Laskelmoiva yksilö"

  0.132 (= QL:n ilmoittama keskiarvo) tai 0.130 ( = tehtaan ilmoittama keskiarvo; ero on merkityksetön). B.C. pitäisi tosin ilmoittaa vähintään kolmelle eri nopeusalueelle, joista suurin jouduttaisiin laskemaan ALS:n tapauksessa noin 1350 m/s lähtönopeuden mukaan, mutta tyytykäämme olemassaolevaan tietoon, koska kyseessä on lyhytkantama-patruunan luoti.

0108 MM; PT


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>