<< Uusimmat Osa 24 >> Osa 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 25, päivitetty 28.11.2000
Remahtawaisia luotia arweluttawiin tarkoituxiin
Hyvää päivää, herra Kekkonen! Voisitteko kertoa ohjeet räjähtäväin luotien
tekemiseksi 7,65 mm Browning M/1900- pistoliani varten?
Kunnioittavasti Teidän, Eugen Schauman
Kuwassa: Eugen Schauman
Parahin herra Schauman! Kiitän nöyrimmästi meitä kohtaan osoittamastanne
mielenkiinnosta, mutta pahoittelen sitä meistä riippumatonta seikkaa, että vastauksemme
saapuu näinkin kauvan viivästyneenä, arvoisan kirjeenne juututtua (leimauksistansa
päätellen) ainaki kolmen eri santarmi-viraston sensuuri-toimistoihin, kuhunki
vuorollansa.
Kuwa: Santarmilaitosten sinetit.
Sen Helsingin kaupungissa toimivan ase- ja sporttitavarain butiikin, jonka palveluita Te
nykyisin ut-nyttjaatten, yhteydessä on pieni, mutta hyvin varustettu hieno-mekaninen
verstas, joka on pystyvä valmistamaan perään-kysymiänne luoteja, myöski
mainitsemiinne Browning-patroniin, vakituisille ja luotettaville kundeilleen, joitten
joukkoon myöski Te nykyisin lukeudutten.
Browningin luoti on liian pieni ja keveä, voidakseen kantaa varsinaista remahtavaista
ladingia. Luotia ei voida myöskään käsitellä taannoin Indiassa Kalkuttan Dum-Dum Arsenalissa keksityllä menettelyllä, koska pistolin
luodin osunta-nopeus on riittämätöin tuottamaan sen kärjen aukeamista, vaikka mantteli
olisiki poistettu luodin kärjestä, tahi heikennettynä viilloksilla. Voidaan kuitenki
näivertää hieno-mekanikerin sorvi-penkissä reikä lävitse luodin kärjen manttelista,
ulottuen likelle kantaa, ja täten pois-näiverretty lyijy taidetaan korvata notkeammin
juoksevalla, ynnä lyijyä raskaammalla, elohopea-metallilla, joka hereästi pirskoittuu
sata-lukuisiksi pisaroiksi.
Sanottu reikä voi olla aina 1/10 vershokia (4,44 milli-meteriä) läpi-mitaten. Kun luoti
on täytettynä elohopealla, melkeinpä mutt'ei kokonaan, laitaan asti, siroitellaan
elohopean pinnalle ohuelti hammas-lääkäreitten käyttämää amalgami-pulveria, joka
heti liukenee elohopeaan ja kovenee kanneksi sen päälle, ehkäpä 2:den tunnin aikana.
Tämän jälkeen voiki luodin jo istuttaa patronaan, kniippi-uurteeseensa asti, ynnä
kniipata se pysymään alallansa. Patrona tulee vähäisen lyhykäisempi, kuin on
tavallisella mantteli-luodilla varustettu patrona, mutta omissa koetuksissani
Browning-pistolilla (samaa vuosi-mallia) en ole huomannut toiminnon minkään lajista
vajavaisuutta, edes ampuissani pallo-muotoisella lyijyisellä kuulalla varustettuja
patroneja.
Myöskään ei edes 1/10 vershokin tasa-pää (méplat) luodissa tuota toiminnon
vajautta Browningin pistoliin. Pyydän kuitenki ottamaan vaarin, että elohopealla
täytetty luoti on himpun verran jykevämpi kuin on mantteli-luoti, joten täytyy kruutia
vähentää patronasta 1/5 alkuperäisestä ladingista pois. Kun otatten vaarin luodin
laadusta, ei sen nopeuden alenemisella ole vaikutusta ammunnon tulokseen lyhyillä
etäisyyksillä. Toisin, kuin nalli-hatuissa ja Nobelin knalleissa esiintyvä
elohopea-fulminati, ei metalli-elohopea ole laisinkaan remahtavaa, mutta, luodin osuissa
elävään maaliin, se murtautuu amalgamista muodostuneen haperon kannen läpi, useiksiki
sadoiksi vähäisiksi pisaroiksi pirskoittuneena, tuottaen siten mitä kauhistuttavimman
turmeluksen pehmoisiin organeihin.
Ainaki vähä luodin täyttävää lyijyä sulaa elohopeaan hereästi juoksevaiseksi
lyijy-amalgamiksi, joka myöski pirskoittuu ulos luodin kärkeen näiverretyn reijän
lävitse pisaroina tahi vähäisinä hippusina, enentäin turmelusta organismissa. Olen
ottanut vapauden antaa nämät neuvoni, telefonin kautta, sille aseitten ja
sportti-tavarain butikille, jonka luotettava kundi Te oletten. Pyydän saattamaan
kohteliaimman tervehdykseni ja onnitteluni hänen lähestyvän bemärkelsedaginsa johdosta
arvoisalle sisarellenne Sigridille. Parhainta jahti-onnea toivottain, tänä kesäkuun
1:senä päivänä Armon Vuonna 1904, aktivisti-terveisin:
Teidän kaikkein nöyrin palvelijanne, P.T.
Kekkonen.
PS. Luettuanne polttanetten tämän kirjeen, mikä tapana on näinä sorron aikoina.
Pidättäydyin mainitsemasta sen sportti-tavarain butikin nimeä, jossa aseenne
underhållataan, vaan voinpa silti vakuuttaa, että tarkoittamianne 7,65 milli-meterin
patronia on siellä jo odottamassa Teidän seuraavaa visiittiänne. PTK.
Moly-pinnoite: Tiedettä vaiko
"plaseboa"?
Olen rakennellut itselleni Mauserin aktioon Lothar Waltherin piipulla varustetun .30-06
kaliberisen kiväärin, joka on mielestäni ihan tarpeeksi "tarkka kotioloihin".
Jälleenlatauksen puitteissa QuickLOAD ohjelmaa käyttäessäni olenkin päässyt ihan
hyviin tuloksiin. Siis toistuvasti alle 0.4 MOA. Mitä enemmän lataan ja ammun, niin
huomaan että Moly-pinnoitteessa on jotakin taikaa! Onko se sitten psykologista tahi
käytännön sanelemaa: 5 laukauksen kasat (EI PENKISTÄ KOSKAAN) ovat aina n. 10 - 20 %
pienemmät Moly-pinnoitetta käytettäessä.
Kysymykseni kuuluu: Miten tehdä Moly-pinnoite kotioloissa ja mitä tarvikkeita voi
täällä auvoisessa koto-Suomessa käyttää?
Jos et itse ehdi vastata, niin voitko antaa vinkin mistä infoa etsivä saa?
Kiitos jo etukäteen; Antti
Molykote-liukaste
oli tuttua tököttiä jo työ-urani ajalta (20.09.-68 - 15.03.-78). Hieman vaseliinia
sakeampaa rasvaa, jolla voideltiin mm. työstökoneiden johteita ja liukulaakereita, mutta
käytettiin myös kierteitystahnana, ja tehtäessä "firaabelityönä"
pistoolinpiippuja voideltiin Molylla tai litiumrasvalla piipunputket ennen rihlojen
tuurnausta eli "nappivetoa". Siinä työssä vaaditaan liukasteelta hirmuisten
pintapaineiden sietokykyä.!
LAPUA Oy:n 1. sukupolven Moly-pinnoitetuissa luodeissa oli liukasteena ilmeisesti
Molykote, koska luotien kokeilijat moittivat pinnoitetta tahmeaksi ja helposti
pois-hankautuvaksi. Varsinaista käyttäjäkuntaahan luodeille ei ehtinyt edes muodostua,
koska varsin pian omaksuttiin käyttöön 2. sukupolven pinnoitus jauhemaisella
"MoSkalla" eli molybdeeni-disulfiidilla (MoS2), joka hierretään luotien
pintaan niitä kiillotusrummussa pyörittäen. Luotien seassa on pieniä teräs- tai
lasikuulia, sekä MoS2-jauhetta. "Rummutus" suoritetaan vaakasuoran akselin
ympäri pyörivässä, yleensä 6-kulmaisessa pehmomuovi-astiassa, jonka kierrosnopeus on
melko verkkainen: 40 - 60 kierrosta minuutissa.
Olemassa ja yleisessä myynnissäkin on jo kauan ollut "vibraattori"-tyyppisiä
kiillotusrumpuja, joissa yleensä kiillotetaan hylsyjä, mutta onnistuu niissä toki myös
luotien Moly-pinnoitus. Seitsemän markan dollarin aikakaudella ovat nuo Made in
USA-vehkeet valitettavan hintavia. Ammatti- tai puoliammattimaiseen käyttöön, taikka
kotilataajaporukoille (esim. ampumaseuroille), on ollut kaupan esimerkiksi LYMAN Turbo
Tumbler- vibraattoreita, kahta eri kokoa, jo vuodesta 1982. (Noihin aikoihin
kehittelin itse puromylly- tai tuulimylly-käyttöisiä "päristimiä", joita ei
liene valmistunut milloinkaan yhtäkään, vaikka käyttökustannukset olisivat 0:00 FIM/h
tai per annum. Ekologinen ajattelu eli "nuukailu" oli jo noina aikoina
historiaa).
Pyörivään rumpuun tai "vibra-tumbleriin" annostellaan luoteja plus teräs-
tai lasikuulia suunnilleen sama painomäärä kuin kiillotettavia hylsyjä, mutta
tilavuusmäärä on tietenkin huomattavasti vähäisempi. Pallomaisten kuulien
suositeltava läpimitta on enintään sama kuin Moly-pinnoitettavien luotien halkaisija.
Huomattakoon, ettei luotien seassa käytetä samoja orgaanisia täytteitä kuin hylsyjä
kiillotettaessa (esim. pyökki- sahajauhoja, rouhittua maa- tai saksanpähkinöiden
kuorta, tahi rouhittuja maissintähkän karoja; "corn cobseja").
Sensijaan voidaan käyttää esimerkiksi kovalyijyisiä lintuhauleja.
Jotkin luodit voidaan ilmeisesti "rummuttaa" ilman seassa olevia
täytekappaleitakin. (Oma kokemus puuttuu valitettavasti, ja tietokin on harsuuntunutta
muistitietoa, yli 20 vuoden takaa, "oikean työelämäni" ajalta). MoS2-jauhe on
kauhistuttavan kallista, joten sitä annostellaan luotien sekaan säästeliäästi ja
mahdolliset ylijäämät seulotaan talteen, kun luotisatsi on käsitelty. Rummutuksen tai
tärytyksen periaatteena on ohuen molybdeeni-disulfiidikerroksen "takominen"
kiinni luodin vaippametalliin, jolloin se tunkeutuu osittain vaippa-aineen pintaa
syvemmällekin, metallin kiderajojen rakoihin, eikä siksi hankaudu kuin osittain irti
rihlanpalkkienkaan puristuksesta laukauksen piippuvaiheessa.
Molybeeni-disulfiidin voiteluvaikutus perustuu sen pallomaiseen
"mikrostruktuuriin": MoS2-pinnoitetun luodin ja piipunseinämien väliin
muodostuu kerros muutamasta miljardista - biljoonasta pienestä
"laakerinkuulasta" (riippuen luodin ohjauspituudesta), jotka auttavat
eliminoimaan jopa MS 90- vaippametallin kovuuden vaihteluista johtuvat luotivaippojen
kovuuden ja piippukitkan vaihtelut tavalla, jonka olet itsekin huomannut. Jos kyseessä
olisi pelkkä "plasebo-vaikutus", eivät suuret luotivalmistajat
ainakaan USA:ssa olisi omaksuneet MoS2-pinnoitusta, koska tehtaiden
"ampumakoneet" (= järeään betonijalustaan kiinnipultatut testi-lukkopiiput)
ovat immuuneja kaikenlaisille psykoloogisille vaikutuksille.
Ne ovat "sieluttomia koneita, joiden ainoa tehtävä on kylvää luoteja", kuten
tekstiilitehtailija Oliver Winchester jo loihe lausumaan, ostaessaan vuonna 1858
konkurssiin menneen Volcanic Arms Co:n asetehtaan, jonka edelleenkehitetyille
valmisteille löytyikin pian kysyntää. Koska Moly-pinnoitteen etevyys on siis ilmennyt
kaikenlaisista inhimillisistä tekijöistä riippumattomissa vertailuissakin, on sen
toimivuuteen pakko uskoa! Jauhemaista molybdeeni-disulfiidia on tietämäni mukaan
saatavissa ainakin Riistamaa Oy:n Kouvolan ja Espoon myymälöistä, joista löytynee
myös Molykote-liukastetta niille kotilatureille, joilla ei ole käytössään hintavia
"rummuttimia" tai "turbo-tumblereita", vaan muutaman markan hintainen
pakkaus vanu-puikkoja.
2111 MM; PT
Kiiltoa "keisseihin"
Mikä olisi halpa ja tehokas hylsynkiillotusjauhe/kemikaali?
Nim. Kotilaturi
Jauhemaisia
aiheita tietäisin leegion, kipsijauheesta alkaen, mutta sinällään ne ovat hankalia
käytössä, ellei pulveria ole sidottu jonkin rouhemaisen karheamman materiaalin
huokoiselle pinnalle. Kaupallisia "matrix-materiaaleja" ovat mm.
rouhitut maapähkinän kuoret tai "corn cobit" eli maissintähkän
karat. Sitomaton jauhe joudutaan kopistelemaan hylsyjen sisältä hitaana käsityönä,
sekä puhdistamaan nallipesät hylsystä kerrallaan.
Sitomatonta kipsijauhetta käytettäessä keksittiin vahingossa aseenpiippujen
ampukolvaus, kun kipsiä oli unohtunut hylsyihin niiden sisäseinämiin takertuneena, ja
niihin ladattiin patruunoita, jotka sitten ammuttiin, ja ammunnan jälkeen ihmeteltiin,
kun lähes tehdasuuden luodikon piippu ei "naukunut" entiseen tapaan,
työnneltäessä flanellia tai sillatukkoa reiän lävitse, ensimmäiset kuiviltaan:
Piipunputki kiilsi kuin peililasi. Ampukolvausta alettiin soveltaa systemaattisesti 20
vuotta sitten. "Vahinko" oli sattunut vuonna 1979, jos oikein muistan.
Hylsynkiillotuksessa olen nestemäisten kemikaalien eli liuosten kannalla, vaikka joissain
hankausjauheissakin on kemiallisesti aktiivisia aineksia, esimerkiksi viini- tai
sitruunahappoa tahi viinikiveä ("Cremor Tartaria" =
kalium-natriumtartraattia eli kuivattua punaviinin sakkaa, jota kiteytyy tynnyrien
pohjalle), hiovien hiukkasten vaikutusta tehostamassa. Tehdasuudet hylsyt ja vaippaluodit
onkin usein kiillotettu "viinikivi-rummutuksella". Nestemäisistä kiillokkeista
hinta-tehokkuussuhteeltaan edullisinta lienee Rajamäen väkiviina-etikka (10 % vahvuinen
etikkahappoliuos), terästettynä aivan tavallisella ruokasuolalla (natriumkloriidilla),
jota liuotetaan etikkaan kaksi kukkuraista ruokalusikallista (n. 20 grammaa) litraa kohti.
Pahoittelen annostusohjeen epämääräisyyttä: Pikkuisen, joskin herkän ja tarkan,
ruutivaakani (malli Suojeluskunta) suppilomaiseen oikeanpuoleiseen kuppiin mahtuu vain
noin 6 grammaa pienikiteistä ruokasuolaa. Toisaalta käyttävät monet pelkkää
etikkaakin hylsynkiillokkeena, ja suolapitoisuus voidaan ilmoittaa jopa perinteiseen
tapaan: "Liuotetaan niin paljon kuin huonelämmössä liukenee".
Optimipitoisuutta ei tiedä kukaan.
Yleisin käytäntö lienee hylsyjen kiillotus nallinpoiston ja kalibroinnin (=
supistuksen) jälkeen, joten kiväärinhylsyjen pintaan jäänyt kalibrointiliukaste on
aluksi pestävä pois jollakin liuottimella. Valopetrooli on varsin tavallinen
rasvanpoistoaine, mutta joissain tapauksissa joudutaan syyllistymään mitä
törkeimpään alkoholin väärinkäyttöön. Näihin teknisiin tarkoituksiin soveltuu
onneksi myös denaturoitu "Sinol", jonka bouquet ja maku on turmeltu
"Bitrex"-merkkisellä lisäaineella, veroluokan alentamiseksi. (Se
tiedehenkilö, joka pystyy esittelemään huokean, kotikemistienkin ulottuvilla olevan
Bitrexin poistomenetelmän, ansaitsee kemian Nobel-palkinnon! Turhemmistakin
keksinnöistä on Nobeleita jaettu).
Jotkin kalibrointi-liukasteet peseytyvät pois myös kuumalla vedellä, johon sekoitetaan
käyttöohjeissa ilmoitettu pitoisuus tavanomaista tiskausainetta; nestettä taikka
pulveria. Vesiliuoksen voi säästää hylsyjen jälkihuuhteluun. USA:n ylilyövien
kuluttajansuoja-lakien vaatimien: "Ei saa juoda!"-tyyppisten varomääräysten
tilalle voitaisiinkin suositella käytännönläheisiä ohjeita kalibrointiliukasteiden
poistamiseen hylsyjen pinnalta valmiste-kohtaisesti, liuotinsuosituksineen.
Tässä ja nyt on ainoa tuntemani valmistekohtainen liuotin se wanhin (ja Tippawaaran
wanhan isännän peräkaneetin mukaan "laimein") woitehista, eli kuuma wesi,
kenties muutamalla tiskausaine-pisaralla terästettynä. LEE Resizing Lubricant
lienee yhä ainoa VESIliukoinen Suomessakin yleisesti saatava kaupallinen hylsyjen
kalibrointiliukaste; kehitetty alkuaan teräslevyn kylmämuovaus-prosessien voiteeksi
autoteollisuuden käyttöön.
Hylsynkiillotus suoritetaan väljäsuisessa muoviastiassa. Kannellisuus on hyödyksi,
mutta ei välttämätöntä. Avonaisessa "pilkkumissakin" voit homman hoitaa,
kunhan et nuuski etikkaa liian läheltä: Sen haju on "nenäänhyppäävä".
Liukasteesta puhdistettuja hylsyjä pannaan astiaan kourallinen tai kahmalollinen,
riippuen astian koosta ja muodosta. Suolalla höystettyä etikkaa kaadetaan päälle
hylsyt peittävä annos. Avo-astiassa olevia hylsyjä ja kirkastetta hämmennellään
ajoittain muovisella soppakauhalla. Tiiviskantista astiaa voi käydä silloin-tällöin
hölskyttelemässä.
Varsinainen kirkastumisprosessi on kemiallinen; hapettumien liukeneminen hylsyjen
pinnalta. Kestää muutaman tunnin ajan huonelämmössä. Joskus ovat hylsyt unohtuneet
etikkaan viikoksikin, jolloin ne ovat saaneet punervan värin pinnalleen, sinkin liuettua
messingin pinnalta, ja kuparin jäätyä liukenematta. Kohtuullisemman ajan kestävä
kiillotus ei aiheuta metallin hävikkiä. Vain "patina" liukenee messingin
pinnalta.
Ankean Aatteen värisävynkin saaneisiin hylsyihin ladattiin patruunoita, muistini mukaan
kaliberia .45 Long Colt, 255-grainisin valuluodein, ruudilla N312, jota olin saanut
VihtaVuorelta "maistiaisiksi" pari läkkipelti-kanisterillista. (1980-luvun
alkuvuosina oli VV:lla henkilöstö vielä ystävällistä, ja suhtautuminen
säästölataus-harrastuksiin oli siellä yllättävänkin myötämielinen. Sittemmin
vaihtui väki ja "yrityspolitiikka" muuttui syrjiväksi).
Kiillottuneet hylsyt noukitaan astiasta suut alaspäin, ja tiputellaan lämpimään
huuhteluveteen, jossa on neutralointiaineena hieman saippuaa (sen verran, että vesi on
hiukan harmahtavaa ja liukastaa sormet). Voidaan kokeilla myös jotain emäksistä
astianpesu-liuosta, suunnilleen sama pitoisuus, jota käytetään tiskivedessä astioita
pestäessä; mahdollisesti hylsyjen pesuvaiheesta ylijäänyttä liuosta.
Aikoinaan neutraloitiin etikassa kiillotetut hylsyt ruokasoodaliuoksessa huuhdellen, mutta
hylsyjen pintaan jäänyt sooda likasi sormet, ja hylsytkin näyttivät hieman
matta-pintaisilta; joteskin pölyisiltä. Laimea, kohtalaisen kuuma saippualiuos lienee
parasta neutralointihuuhdetta. Kuivuneiden hylsyjen pintaan jäävää ohutta
saippuakalvoa ei tarvitse huuhtoa pois ennen ryhtymistä seuraaviin lataustoimiin.
Etikka otetaan talteen seuraavia käyttökertoja varten. Se säilyttää tehonsa vielä
myrkynvihreäksi värjäytyneenäkin. Jotkut suosivat punaviini-etikkaa, lisäämättä
siihen suolaa, koska viinietikassa on luontaisesti mm. viinihappoa, joka tehostaa sen
kemiallista vaikutusta. Kiillotusmenettely neutralointeineen on edelläkuvatun kaltainen.
Viinietikka on hieman väkiviina-etikkaa hintavampaa, mutta sekin on lähes ikuisesti
toimintakykyisenä säilyvää.
2011 MM; PT
Missä piileksivät veejiit?
Mihin .22 LR valojuovapatruunat ovat hävinneet? Ei tunnu olevan saatavilla mistään.
Onko .22 LR:n valojuovaluodin rakenne vastaava, kuin esim. 7.62 luodeissa? Valojuovamassan
määrä ja koostumus?
Nimim. Tahtoo tulenjohdattajia!
Kysymys pitää esittää Eley- ja RWS-patruunoiden maahantuojille,
keitä he nyt tällä hetkellä lienevätkin? Nuo kaupalliset aiheet eivät enää paljoja
kiinnosta. Edellämainitut merkit ovat ainoita tuntemiani, ja mieskohtaista tuntumaa on
vain Eleyn .22 LR valojuovapatruunoihin. RWS:iä oli myynnissä joskus pari vuosikymmentä
sitten pääkaupunkiseudulla. Aikalaisten tutkijoiden mukaan niiden luodit lensivät
"tuli persuksissa" vain noin 50 metriin, mutta peräliekki oli varsin
intensiivinen, eli leveä ja kirkas; kookkaampi kuin 9 mm kp-luotien vj-panoksen liekki.
Eley Tracer- luodin liekki oli kohtuullisempi kooltaan, mutta se paloi
mittaustemme mukaan 150 - 170 metrin etäisyyteen asti (vaakasuoraa etäisyyttä), ja
erottui aurinkoisena talvipäivänäkin jopa hohtavaa lumihankea vasten. Uudenvuoden
yönä, tulitettuina Remington Nylon 66:lla "balalaikka-tyyliin" (5 - 6 ls/ s)
taivaalle, herätti pari 14 laukauksen "sarjaa" huomiota kotilähiössämme:
Ainakin kolme "joku hullu täällä paahtaa konepistoolilla"-sisältöistä
puhelua oli tullut hälytysnumeroon, mutta uudenvuoden yönä ne tyydyttiin
ylöskirjoittamaan puotipaperille, eivätkä antaneet aihetta toimenpiteisiin, koska
luodit tippuivat lähes pystysuoraan ammuttuina ja tuulen sortamina asumattomalle suolle,
jo sammuneina ja osumatta kenenkään päähän tai asumusten katoille.
Muistaakseni otettiin vastaan vuotta 1985. Sen koommin en ole tavannut (jos kohta en
myöskään peräänkuuluttanut) kyseisiä patruunoita, myytyäni Remarin pois
keväämmällä. Eley Tracerin varjopuolihan oli (on?) se tunnettu fakta, että valojuova
syttyi vain yli kymmentuumaisessa piipussa; VARMUUDELLA vasta yli puolimetrisessä. RWS:n
valomassa oli syttynyt kuulopuheiden mukaan kuusituumaisessa vakiopistoolin piipussakin.
Molemmat .22 kaliberin vj-luodit poikkeavat tavanomaisi(mmi)sta kiväärien vj-luodeista
sikäli, ettei niissä ole "kytöpanosta" eli "valojuovan
sytytyspanosta", vaan luoti tulee ulos piipunsuusta kirkas liekki jo palaen.
Tässä suhteessa ne muistuttavat venäläistä 7.62 mm Z-pulja 1915/16:tta. Tavanomaisten
kiväärinluotien turhauttava ominaisuus esimerkiksi 150 metriin ammuttaessa on se, että
varsinainen vj-massa syttyy vasta silloin kun luoti on kaivautumassa ampumaradan
taustavallin hiekkaan, missä se sitten sauhuaa, ellei kimpoa jostakin kivestä. 300
metrin radalla ehtii jo ihailemaan pyroteknisen massan paloakin ampumaetäisyyden
puolivälistä tai noin 180 metristä alkaen. Piekkarin vj-luodissa ei liekkimassaa ole
myöskään rutistettu erityiseen vj-kapseliin, vaan suoraan luodin peräonteloon, joka
ulottui Eley-luodeissa noin 6 mm:n syvyyteen ja oli noin 2.5 mm:n läpimittainen. Kun
lasket ontelon tilavuuden (itse en viitsi), ja kerrot sen lukemalla n. 1.5 g/ ccm, saat
selville vj-panoksen likimääräisen painon.
Valojuovan väri oli RWS:n ja Eleyn .22 LR vj-luodeissa räikeän punainen, joten
liekkipanoksen koostumus on helppo arvata:
42.5 % strontiumnitraattia
17.5 % strontiumperoksiidia
27.0 % magnesiumjauhetta
4.0 % rautajauhetta
9.0 % dinitro-tolueenia
Strontium-suolat ovat tunnetusti kosteutta imeviä ja nopeasti turmeltuvia
vetistyessään, mutta kun massan sideaineena käytetään vettähylkivää
dinitro-tolueenia, pitenee sen varastointikestävyys n. kolmesta vuodesta erinäisiksi
vuosikymmeniksi, ellei sadaksikin vuodeksi, vaikka luodin peräontelon "kantena"
ei olisikaan kytöpanosta. Kukahan kertoisi tämän synkän sotasalaisuuden myös
"herra Lapualle"? Jos minä sen kertoisin, ei kertomaani uskottaisi, koska
"muodollinen pätevyyteni" on lievästi sanoen vajavainen: Tämä on nähty!
(Sama vajavuus oli myös Aimo J. Lahden parhaiden ideoiden omaksumisen alituisena
esteenä).
2711 MM; PT
ERVAilemaan!
Sattuipa vahingossa käsiini pari rasiaa kotimaisia 7.62 x 53R panssaripatruunoita D-ps.
p. Sinikärkinen luoti oli ihan uusi tuttavuus kun aiemmin on tullut ammuttua vain niitä
ryssän valmistamia mustapäitä. Nyt kiinnostaisikin tietää mitä tämän D-ps -luodin
sisällä oikein on? Kartongin mukaan latingit ovat VPT:n vuonna 1942 lataamia A 0227/ VPT
N:o 161 ja panos on 3.06 g.
Luodin sisältä löytyy jotakuinkin luodin
sivuprofiilin mallinen, mutta hoikempi ja luotia hiukan lyhyempi
panssarinläpäisy-keerna, jonka kärki on kyllin kova ja terävä naarmuttamaan
ikkunalasia tai olutpullon kylkeä. Pirhana, kun en älynnyt mitata keernan pintakovuutta
1970-luvun jälkipuoliskolla, jolloin käytettävissäni oli vielä Vickers-kovuusmittari,
jonka timanttikärki painoi kuopan mihin tahansa "timangia" pehmoisempaan
materiaaliin; jopa wolframkarbiidi-kobolttisintteriin eli kovametalliseen sorvin
teräpalaan. Jos mikroskoopilla havaittava kuoppa syntyi, löytyi Vickers-kovuuslukema
taulukosta, Brinell- tai Rockwell-asteikoiden loputtua jo kauan aiemmin.
Muistamani mukaan ei keernan ympärillä ole ps-luodeille ominaista lyijykalvoa, koska
Suomessa käytetty vaippamateriaali Ms 90 on riittävässä määrin kokoonpuristuvaa
kiderakenteeltaan. Keernateräs ostettiin ennen jatkosotaa Ruotsista, mutta vuonna 1942
todennäköisemmin Saksasta. Luodit olivat kotimaista tekoa. Keernateräs oli jo 1.
maailmansodan aikaan Saksassa kehiteltyä pikateräs-seosta: Raudan lisäaineena 0.8 %
hiiltä, sekä 3.5 % (plusmiinus 0.5 %) wolfram-metallia hienona jauheena. Wolfram ei
liukene sulaan teräkseen, vaan sekoittuu siihen, joten seoksen koostumuksessa on aina
nimellisarvo ja "toleranssit".
Kohtisuora osuma lähietäisyydeltä (= 3 metriä) puhkaisi 25 mm paksuisen
karkaisemattoman teräsharkon (St 60), ammuttuna piipultaan 56 cm pituuteen lyhennetyllä Winchester
M 1895:llä, omien hullunrohkeiden kokeilujeni mukaan. Vaipan sirut rapisivat
lepikossa ympärillä, mutta suoraan taaksepäin ei tullut onneksi yhtään sirpaletta,
joista jotkin läpäisivät peukalonpaksuisenkin lepänoksan tai -rungon. Kookkaampia
levyjä ei ollut käytettävissä; vain vaaksanpituisia 50 mm leveitä ja 25 mm:n
paksuisia harkkoja: "Jämiä" terästangosta, josta vieläkin sahataan
järeimpien ABLOY-riippulukkojen rungot. Karkaistun panssarilevyn läpäisy on tietenkin
vähäisempi, parhaimmillaankin 10 mm kohtisuoralla osumalla lähietäisyydelle (= 25 - 50
metriin).
Vastaavanlaisille saksalaisille S.m.K.-luodeille olivat läpäisyvaatimukset: 4.5 mm:n
paksuisen kromi-nikkelipanssarin lävistys kohtisuoralla osumalla 1400 metriin, ja 70
asteen kohtauskulmalla 900 metriin. Muistettakoon, että lävistys ja upotus ovat kaksi
tykkänään eri asiaa: Jos luodin keerna puhkaisee 10 mm:n paksuisen laatan, se uppoaa 20
mm:n paksuiseen, tasan samanlaisesta materiaalista valmistettuun panssarilevyyn ehkä vain
6 - 7 mm:n syvyyteen samalta etäisyydeltä ammuttuna kohtisuoralla osumalla. Ja
vähäisempikin viistous kuin 20 kulma-astetta poispäin kohtisuoruudesta riittää
vähentämään läpäisyä sekä upotusta drastisesti.
Upotuksella ei ole käytännöllistä merkitystä, koska tulituksen kohde, olkoonpa se
vihollisen kk-ampuja aseensa suojakilven takana, tai panssariajoneuvon bensiinimoottorin
polttoainejärjestelmä säiliöineen, putkineen ja kaasuttimineen, vaatii tuhoutuakseen
vielä vähintään "tappokriteerin" verran iskuenergiaa luodin
lävistyskeernalle ja/tai panssarista lohkeilleille sirpaleille. Tappokriteeri = 25 mm
paksuisen mänty- tai kuusipuulaudan läpäisy. (Yleisnimike= havupuu). Panssariajoneuvon
tuhontaan tarvitaan lisäksi luotikeernan tai panssarilaatan sirpaleiden kuumentuminen
vähintään tummaan punahehkuun kitka- tai puristuslämmöstä. Nämä karut faktat
tulivat tunnetuiksi jo ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin kiväärin tai kk:n
panssariluodeilla pystyttiin tuhoamaan jopa taistelupanssarivaunu.
Valitettavasti en ole päässyt vertailemaan samoissa olosuhteissa ja samoin välinein
venäläistä "Tshornokljuiveriä" eli panssariluodilla B-30 ladattua patruunaa
ja kotimaista sinikärkistä A 0227:ää, mutta otaksun niiden olevan jokseenkin
samantehoisia kaikilta ominaisuuksiltaan, koska molemmat perustuivat alkuaan saksalaiseen
teknologiaan ja Saksassa kehiteltyihin materiaaleihin. Kaliberikin oli sama suomalaisten
ja Vuosisataisen Vihollisemme patruunoissa, "blagodarju Gospodinam" (=
"Herralle ylistys"), koska kaikkien 1900-luvun sotiemme vaiheissa jouduttiin
turvautumaan "meitä lähinnä olevan suurvallan apuun" patruunahuollossa, eli
samankaliberisiin sotasaalis-patruunoihin.
Jenkkaa "Kusessa Ollaan" olisi jouduttu laulamaan usein jo Talvisodan aikaan,
jos olisi retkahdettu Suomen Ampujainliiton taholta tulleisiin vaatimuksiin 7 x 57 mm
patruunan omaksumisesta Suomen asevoimien yleispatruunaksi ("että menestyisimme
paremmin Pohjoismaiden pääkaupunkien ampumaurheilijoiden välisissä
kilpa-ammunnoissa"), tai jos Ikiaikainen Vihollisemme olisi noudattanut V.G.
Fjodorovin neuvoja, ja omaksunut jonkin 6.5 x 40 mm patruunan tulivoimaisiin
rynnäkkökivääreihinsä (SIC!) jo alkaen vuodesta 1930.
Rynnärihän oli keksitty ryssissä jo vuonna 1916, mutta onneksemme Vladimir G. Fjodorov
ei kuulunut Josif V. Stalinin p..seennuolija-/ ryyppykaveri-piiriin, kun Suurta
Patruuna-uudistusta alettiin toteuttaa vuonna 1929. Uudistukset rajoittuivat siis 7.62 mm
hylsyjen ja luotien edelleenkehittelyyn.
Siitä, milloinka VPT:n lataamat patruunat A 0227 hyväksyttiin ampumatarvikkeistoon, ei
ole ulottuvilla helposti löytyvää tietoa, mutta veikkaan välirauhan aikaa, jos
A-tarvikkeiden koodinumerot on annettu kronoloogisessa järjestyksessä. Tiedossani on A
0230:n omaksumisen ajankohta, helmikuu 1942. (A 0230 oli puolipanospatruuna
vaimenninkivääreihin). Talvisodan aikaan jaeltiin panssariluoti-patruunoita, milteipä
yksin kappalein, tarkka-ampujille sekä pikakiväärimiehille erikoistarkoituksiin, mm.
panssarikilpien puhkontaan ja panssaroitujen moottorirekien tuhontaan.
Patruunat olivat enimmäkseen sotasaalista, luoteinaan muunmuassa kuparisella
kärkikappaleella varustettuja "nikkelivaippaisia" B-16 -panssariluoteja, tai
mainitsemiasi mustapäitä, tyyppi B-30. Mahdollisesti oli ps-luoteja ostettu ulkomailta
irtotavarana ja ladattu patruunoihin Suomessa jo ennen Talvisotaa, mutta
pääsääntöisesti lienee oltu sotasaaliin varassa, koskapa panssarinmurto-patruunoita
ei riittänyt etulinjan miehille kuin poikkeustilanteisiin. Aikoinaan testaamissani
sinikärkisissä patruunoissa oli hylsyleima VPT 40, mutta se ei yksin kerro mitään
käyttöönomaksumisen ajankohdasta.
2611 MM; PT
"Lentäjän Browningien korvamerkit"
Olen saanut vastauksen aiemmin palstallesi lähettämääni kysymykseen, joten siihen ei
enää tarvitse vastata. SA-leima otettiin käyttöön vasta vuonna 1942.
J A
ja
kommentti: Kiitän vahvistuksesta arveluuni, että aseiden jakelulla oli suurempi kiire
kuin "korvamerkkien" leimaamisella. Parilta muultakin aseharrastajalta olen
saanut puhelimitse yhtäpitävän tiedon SA-leiman omaksumisen ajankohdasta. Leimalla
ainakin yritettiin vähentää aseiden, erityisesti pistoolien, hävikkiä: Niitä
lyötiin jopa sellaisiin käsiaseisiin, joita ei edes haaveiltu omaksuttaviksi
virallisesti SA:n käyttöön, kuten muutamiin TT-33:iin eli
"Tähti-pistooleihin", joista useimmat lienevät kuitenkin kulkeutuneet
leimaamattomina lomille matkaavien sotilaiden repuissa kotirintamalle "laillisesti
haltuun saatuna sotasaaliina", jonka katsotaan peri-suomalaisen oikeustajun mukaan
kuuluvan saajalleen.
Johan ylimuistoinen sananlaskukin sanoo, että: "Oma on löytty, viera
varastettu". Byrokraattisen maailmankatsomuksen mukaan kuuluu toki (yhä vieläkin!)
kaikki sotasaalis Suomen Valtiolle, olkoonpa se saatu millaisella henkilökohtaisella
riskillä tahansa. Tästä(kin) näkemysten erosta on versonnut maailmankatsomukseni,
että VALTIO ja KANSA ovat kaksi tyystin eri ihmisryhmää, jotka ovat loputtomassa
konfrontaatiossa keskenään.
2511 MM; PT
Makke vastaa haasteeseen/ verkkokauppa-kysymykseen
Verkosta tilaaminen on ihan kätevää jos voi ja haluaa käyttää esim. VISA-korttia
maksuvälineenä. Itse tilasin hivakoita ("discarding
sabots"). Panin sähköpostiviestin halukkuudestani tilata. Vastaus tuli
päivässä sähköpostilaatikkooni jossa kerrottiin minimimäärät, rahtikustannukset
ym. käytännön hommat, sekä maksutavat. Pari kolme viestiä vaihdettiin ja kuudessa
viikossa oli paketti tullissa. Tullin täti ei löytänyt sopivaa nimikettä millään
(sabot, puukenkä, hivakka, keskitysholkki ym.). Maksu käteen ja ovesta ulos.
Makke.
/kommentti:
Muovipuristeille lienee yleisnimike "muovituote", tms., ellei täsmällisempää
nimikettä löydy tariffiluettelosta. Irrallaan myytävät sabotit eli hivakat ovat
suhteellisen uusi ilmiö, eli ne tullataan yleisnimikkeellä, ja "tuulaakit"
ovat sen mukaiset. Aiemmin tiedustelluille flechetteille ei myöskään ole tiemmä
erityistä nimikettä, joten ne voitanee rinnastaa "dartsien" eli tikkanuolten
kaltaisiksi urheiluvälineiksi, mm. tullihenkilökunnan työn jouduttamiseksi.
2311 MM; PT
Ostoksille verkkokauppaan?
Tiedät varmasti parhaiten sen, kuinka onnistuu patruunoiden tuonti yksityiskäyttöön
esim. Ameriikoista? Nykyjään kun netistä voi napsauttamalla tilata esim.
mielenkiintoisia slugeja yms. ja jopa piskuiseen "venäläis-mieliseen"
Suomeenkin toimitetaan a-tarviketta nopeasti. Mitäs lupia tarvitsen kun tilailen
a-tarvikkeita ulkomailta? Voisin kuvitella tavaran pysähtyvän tulliin. Mitä tarvitsen
tullimiehille vietäväksi? Komponenttejan saa ihan iloisesti tilattua esim. hylsyjä ja
luoteja. Mutta entäs flesettejä? Niitä olisi kiva rakennella vaikka itsekin. Ja lopuksi
katsohan tuo site, sieltä löytyy kaikkea "jännää": http://www.azweapons.com/FUNAMMOmain.html
Ystävällisin terveisin, Antti
Kokemusta ei
aiheesta ole, eikä juuri tietoakaan. Koska joudut kuitenkin asioimaan tullissa, niin
pistäydypä lähimpään tullikamariin näyttämään naamaasi, että se tulee tuttavaksi
henkilökunnalle: Sieltä saat tietojakin tarvittavista luvista, muodollisuuksista, sekä
ajantasa-tiedot tariffinmukaisista tullausmaksuista & "tuulaakeista".
Haulikon flesettipatruunat ovat kenties "ERVA". (Lakipykälä, A-AseL 10 #, on
kauttaaltaan epäselvä, kaiketi lainsäätäjän huonon "kielipään" takia).
Tarvitset ehkä ERVA-luvan, jonka saanet paikallisesta "kyttiksestä" mitä
alamaisimmin anoen. Luvan nimi on A-aseL 62 pykälän mukaan
"Ampumatarvikelupa", jonka saamiseksi on sepitettävä jokin "erityinen
syy".
Ellei hanke "keskitetyksi asehallinnoksi" kaadu kysymykseen: "Kukas ne
viulut maksaa?", keskitetään erikoislupien jakelu Asehallintoyksikölle; ellei koko
lupabyrokratia lakkaudu yleismaailmallisen "pikku turbulenssin" seuraamuksena
lopulta Suomessakin. (Täällä tietysti viimeisenä: Omaksuttiinhan se täällä kai
ensimmäisenä maailmassa v. 1903, tuontitavarana Venäjältä, HUOM!, diktatuurin
aikakaudella! Ks. tietosanakirja, hakusana: "Bobrikov"). ERVA-lupa
maksaa näinä aikoina hieman yli savukekartongin hinnan. Lupa on onneksi voimassa
"toistaiseksi", ellei "erityinen syy" vaadi sen määräaikaisuutta.
(A-aseL 63 #).
Irto-flesetit EIVÄT ole luvanvaraista tavaraa, koska muutoinhan olisivat kolmen tuuman
rautanaulatkin, joiden katkotut kärkipäät tekevät lähietäisyydelle saman työn, tai
vieläkin hirmuisempaa tuhoa. A-aseL:n 10 pykälän 1 momentissa luetellaan patruunoista
irrallisiksi ERVA-ammuksiksi vain kohdissa 1) - 3) eritellyt projektiilit: Nuoliammus
kuuluu kohtaan 5). Kielonkukka-kymmenpennisiä kannattaa jemmata naula-latinkien
työntölaatoiksi, ennenkuin ne häviävät kokonaan kierrosta! (Hävikki on jo nyt 50
milj. kpl.). Pyrstövakautuvien flesettien "pussauskiekon" taas tulee olla
alumiinia, ballistisista syistä. Niitä voinee tilata nimikkeellä: "Flechette
Pusher Discs, 12 gauge, aluminium", sieltä mistä pikkuvasamiakin.
Ystävällinen varoitus: Patruunoiden hinta voi kohota korkeuksiin, koska kukin
patruunalähetys toimitetaan "yli aaltojen" erilliseen konttiin sinetöitynä,
vaikka toimituserä olisi esim. vain 20 kpl keskisytytteisiä papuja tai 50 kpl.
piekkarinpatruunoita. Tullikammarissa todennäköisesti osataan antaa neuvot
rahtitoimitusten yksityiskohdista, ja kaipa se firma, joka tavaraa kaupitsee, on myöskin
velvollinen valistamaan asiakkaitaan. (Kansainvälisen verkkokaupan pelisäännöt ovat
parhaillaan pohdintojen alaisina yleismaailmallisestikin, eli esim. vastuukysymykset ovat
vielä paljolti avoimia).
Joku itseäni kokeneempi verkko-ostosten tekijä (Makke! OHOI, HERÄTYYYS!) voi varmaan
valistaa yksityiskohtien suhteen. Itse olen tilaillut ulkomailta vain kirjoja silloin kun
niiden hankintaan oli vielä varaa, eli kauan, KAUAN sitten! Ne tulivat kotilähiömme
postikonttoriin tavallisina paketteina, koska olivat tullivapaata tavaraa. Kaikissa
paketeissa ei ollut edes tullin leimaa, jos joku kevyt kirjanen oli tilattu lentorahtina,
jolloin sen tipautti postin Kusti porstuaan kirjeluukusta, eikä edes leimattuja
kääröjä oltu repeloitu auki milloinkaan.
PS: ATK-välineistöni ja -valmiuteni eivät riitä websaittien selailuun ilman
"välikäsiä". Jos riittäisivät, niin kukapas se sitten GOW:n jutut
kirjoittaisi, oikolukisi, revideeraisi ja editoisi?! Voin joskus "laskea läpi"
jonkin saapuneessa postissa tulleen jutun raakileena, malliksi siitä kuinka karseaa
pystyy tämä uudenaikainen "väärinkirjoitus" pahimmillaan olemaan; suomeksi
ja lontooksi. Arvannet, kuka ne joutuu muokkaamaan ymmärrettävään muotoon
lähestulkoon talkootyönä? Mutta: "Ars gratia artis!" (ERITTÄIN
vapaasti suomentaen: "V..tuilu on hauska harrastus!").
1211 MM; PT
Miksi .308 Win. viehättää, eikä .284?!
Kiitokset asiantuntevasta ja perusteellisesta vastauksesta
johon ei varmaan ole enää mitään lisättävää! Kiitos myös hylsyjen käsittelyä
koskevasta informaatiosta. Kiinnostukseni aseen tarkkuuteen johtuu lähinnä jenkkien
testikasoista, jotka tällä kaliperilla näyttävät yllättävän hyviltä, vrt. esim. http://www.accuratereloading.com/284win.html
Suosittelet siis "paluuta ruotuun" ja kaliiperiksi "kolmelinjalaista".
Itseäni on jäänyt joskus askarruttamaan miksi juuri .308 Win:lla näyttää olevan
teknisesti jotenkin paremmat edellytykset tarkkuuden suhteen kuin esim. .30-06 Spr:lla,
53R:llä tai .300 Win Magilla (muutenkin kuin hylsytilan paremmasta täyttöasteesta
johtuen, vai pitäneekö em. ylipäätään paikkaansa?).
Mitä vikaa on erityisesti .30-06 Spr:ssä kun sitä ei juuri näe tuloslistojen
kärjessä? Tämä saattaa olla ehkä liiankin itsestäänselvä ongelma tällä
foorumilla, mutta itselleni asia on jäänyt toistaiseksi mystiikan tasolle. Onkohan
aihetta käsitelty joskus gunwritersien aiemmissa artikkeleissa?
Terveisin: M.K.
Mainitsemasi
nettisivun haltija on kuuleman mukaan joku erikoispiippujen valmistaja Jenkeissä, eli
jutut ovat osin myyntipuheita, vaikka eivät ehkä täyttä hugaa. Vammalan piippuseppä
Mäkiseltä saattaa löytyä pesäkalvain .284:lle, mutta jos löytyy myös 7 mm-08:lle,
niin se on suositeltavampi hylsyjen saatavuussyistä. "Trohlinejnajan"
(= kolmelinjaisen) suositteluun on ensisijaisena motiivina luotivalikoiman runsaus, ja
nimenomaan .308 Winchesterin (erikois)latausreseptuurin laajuus. Toki myös Virallisen
Valistuksen "siunaamia" täysteholatinkeja on monissa käsikirjoissa suurempi
valikoima .308 Win:lle, kuin millekään muulle yksittäiselle luodikkokaliberille.
Kolmenollakasin menestyksen salaisuuksista yksi oli sen tuotekehittelyn ajankohta: Sen
startista on aikaa tasan puolisataa vuotta. Käynnissä oli Korean sota, ja hyvinkin
konkreettisena mahdollisuutena kolmannen maailmansodan syttyminen: Kiinalaisia divisioonia
oli jo osallistunut taisteluihin YK:n joukkoja vastaan loka-marraskuussa 1950, ja
kaikenlaiset "tiltut" mekastivat Moskovan radiossa kymmenillä
ulkomaankielillä, salaamatta enää "Punaisen Maailmanvallankumouksen"
satavuotista haavetta. Patruunan suunnitteluun voitiin siis satsata rahnaa, niin kauan
kuin pakko pani sitä satsaamaan. Niin kauan, kuin uhka oli olemassa: Maaliskuun 5.
päivään v. 1953. (Silloinhan Josif V. Stalinin ilmoitettiin virallisesti tehneen ns.
"lasikukon"). Ja kun rahaa voitiin satsata, saatiin aikaan toimiva tuotekin.
Koreassa olivat "omia joukkoja" lukuisien YK-maiden soturit, eivätkä
pelkästään "valloitushaluiset Jenkki-imperialistit", kuten myöhempi
propaganda antoi ymmärtää Suomessakin, mutta pohjois-korealaisetkaan eivät enää
olleet yksin. YK-joukkojen ampumatarvikehuoltoa vaikeutti aseiden kaliberikirjavuus
ainakin sodan alkuvaiheessa. Yhtenäispatruunan omaksumisen idea lähti itämään! Tosin
USA:n valtion asevarikko Frankford Arsenal oli alkanut pähkäillä jonkinmoisen
"keskipitkän patruunan" vaihtoehtoa jo v. 1945. Sopivaksi esikuvaksi valikoitui
aivan alkuvaiheessa .300 Savage, jonka pohjalta alettiin kehitellä, dollareita vielä
kitsastelematta automaattilataaviin aseisiin (= automaattikivääreihin, itselataaviin
kivääreihin, ja lipas- tai vyösyöttöisiin konekivääreihin), ynnä pulttilukkoisiin
snaipperikivääreihin yhtä hyvin tai huonosti soveltuvaa yleiskäyttöpatruunaa T-65.
Asesanastoa ja käännöskukkasia
Huomattakoon, ettei juuri missään kielessä viljellä nimitystä
"rynnäkkökivääri" aseista, joiden patruunan hylsynpituus on 2 tuumaa tai
enemmän. Raja asetettiin 50 mm:iin, Venäjällä, jo vuonna 1916 V.G. Fjodorovin
toimesta. Termi "pikakivääri" on tuntematon lontoonkielessä. Browning BAR
-18 oli puhdasrotuinen pikakivääri, mutta kutsuttiin automaattikivääriksi. Niin
myös sitä huomattavasti kevyempää ja "luodikkomaisempaa" kivääriä M14 ja
muitakin tulenvaihtimella varustettuja kiväärejä. Lipassyöttöinen pikakivääri on
"kevyt konekivääri", vaikka ampuisikin täyspitkää patruunaa.
Vyösyöttöinen ase on taas pelkkä "konekivääri" - myöskin riippumatta
patruunan/ hylsyn pituudesta.
Etenkin kirjojen, viihdelukemistojen tai elokuvatekstitysten suomentajat ovat usein
sekoilleet aseiden nimityksissä: Chicagon gangsterit ovat terrorisoineet toisiaan
"konekivääreillä" (p.o. Thompson-konepistooli).
Korkeajännitys-sarjan joku brittisankari niitti vihollisia "Emma:lla" (p.o.
BREN-pikakivääri. Degtarjev DP-27 sai nimen "Emma"
grammofoonin levylautasen näköisestä ja kokoisesta kiekkolippaastaan, eikä tuo
lempinimi ole kuin mainitun pikakivääri-mallin eksklusiivinen nimitys). Eräässä
lännenleffassa myivät rahanahneet konnat intiaaneille "Henry-pikakiväärejä"
(p.o. Winchester M 1866-repeteerikivääri, mutta oikeellinen termi olisi myös
"toistawa aittapyssy").
George Orwellin tulevaisuus-vision "Vuonna 1984" käännöksessä
tulitettiin "alikonekiväärillä" ("sub-machine gun", p.o.
konepistooli; sanatarkka suomennoskin on joskus lystikäs "käännöskukkanen").
Eivätkä aseista useinkaan lopu patruunat, vaan "luodit". (Tämä
käsitesekaannus on tosin usein peräisin jo alkukielisestä tekstistä tai repliikistä).
Sotaromaanin "The Unknown Soldier" by Väinö Linna wanhassa
englanninnoksessa (joka on Lännessä hintava bibliofiilinen harvinaisuus) esiintyy
puolestaan ainakin kertaalleen: "Suomi tommygun".
W-W jatkoi kun "Sotavaltio" petti
Patruunan T-65 tapaisesta "jokapaikan höylästä" ounasteltiin tulevan
sekasikiö, joka olisi yhtä kelvoton kaikkiin asetyyppeihin ja käyttötarkoituksiin. Kun
tilanne Koreassa saatiin hallintaan, alkoivat patruunan tuotekehittelyyn korvamerkityt
määrärahat olla aiempaa tiukemmassa. Apuun riensi patruunatehdas Winchester-Western,
jonka talous oli "Korean korkeasuhdanteen" ansiosta öky-kunnossa: W-W jatkoi
siitä, mihin valtiovallan rahoittamat suunnittelijat olivat jääneet. "Projekti
T-65" nimettiin tietenkin siviilinimikkeellä, johon liittyi perinteiseen
jenkkityyliin viimeistely-kehittelijän nimi: Winchester.
Kaliberimerkintä .30 oli varattu sotilasnimikkeistössä .30-06 kaliberin patruunalle,
kuin myös .30 Carbinelle ja jo wanhentuneelle .30 U.S. Armylle, eli .30-40 Kragille.
Winchester ounasteli T-65:n kelpaavan pikapuoliin myöskin kapitulanttikunnalle,
korvaamaan hieman aliladatun ja siksi hyötysuhteeltaan vajavaisen .30-06:n. Tämä
"Cartridge, Caliber .30" häädyttiin lataamaan pienipaineisemmaksi kuin mitä
esim. hylsynkannat kestäisivät, koska 1. maailmansodan aikaan oli valmistettu
kahdessakin tehtaassa laadultaan epämääräisiä kiväärejä, joita oli räjähdellyt
ampujien käsiin. Pelättiin, että epäkurantteja aseita olisi yhä valmiusvarastoissa,
tai myytyinä yksityishenkilöille ylijääminä. Pääsääntöisesti ase kestää
vähintään sen paineen, minkä hylsynkanta sietää. Yleensä melkolailla korkeammankin.
Sekoiluiden välttämiseksi omaksuttiin luodin läpimittaan viittaava kaliberilukema .308,
joskin sotilaalliseksi nimikkeeksi tuli metrinen: "Cartridge, 7.62 mm, NATO",
kun USA:n armeija vuonna 1954 omaksui patruunan Viralliseen Sotilaskäyttöön.
"Herrojen kiireiden" hitautta rauhanaikoina kuvaa se tunnettu fakta, että uutta
patruunaa ampuva kivääri M14 omaksuttiin vasta vuonna 1957. Siviiliaseita, alkaen
pulttilukkoisesta Winchester Model 70:stä ja vipulukkoisesta Model 88:sta, oli ollut
tuotannossa jo vuodesta 1952. Alkuperäisimpään esikuvaansa .300 Savageen verrattuna oli
.308 Win. huomattavasti tyrnävämpi, nimenomaan tehdasladattuna Olin Corporationin
valmistamalla pallojyväisellä ruudilla, jolla päästiin likelle lataustiheyttä 1
gramma/kuutiosenttimetri, tarvitsematta edes rutistaa ruutia kovin ahtaalle.
Koska sallittu pesäpaine oli ainakin 100 ilmakehän verran korkeampi kuin .30-06:n
tehdaslatingeille sallittiin, oli hyötysuhde huomattavasti edullisempi, eivätkä
luodille kehittyvän lähtönopeuden/ liike-energian lukemat jääneet paljoakaan jälkeen
.30-06:sta. Sotilaallisissa käyttötarkoituksissa olivat tunnettuina verrokkeina
saksalainen 8 x 33 mm ja venäläinen 7.62 x 39 mm rk-patruuna, joihin verrattuna T-65 ja
.308 Winchester oli "norsulatinki" täystehoiseksi ladattuna.
Automaattilataavienkin aseiden rekyyli katsottiin kohtuuttoman kovaksi, eikä alle
5-kiloisen aseen sarjatuli ole lainkaan kontrolloitavissa. (Tästä on
henkilökohtainenkin havainto).
Patruuna omaksuttiin silti, koska näin vältyttiin erityisen konekiväärinpatruunan
jakelun tarpeesta ja siitä aiheutuvan sekoilun mahdollisuudesta. Erityisen rk-patruunan
kehittely alkoi jo samoihin aikoihin kuin ensimmäiset M14-kiväärit valmistuivat
jakeluun, vuonna 1957. Ehdolla olivat ikätoverit .222 Rem. Mag. ja .223 Remington, joista
jälkimmäinen omaksuttiin lopulta myös NATO:n yhtenäispatruunaksi 7.62 mm NATO:n
tavoin. Eräs ratkaisumalli 7.62 mm NATO-patruunan ylitehokkuuden haittojen eliminointiin
on omaksuttu vain Japanissa: "Rynnäköntorjuntapatruunat", joita voidaan joutua
ampumaan ehkäpä sarjatulellakin, on kevytladattu jokseenkin 7.62 x 39 mm
"itäpatruunan" tehoisiksi.
Aseen kaasusylinteriin johtavassa tiehyessä on kaksi-asentoinen säätöventtiili (+
kolmas asento "OFF", joka sulkee tiehyen täysin, kuten Sako M92:ssa,
kiväärikranaattien ammuntaa varten). Järjestelmä on teoriassa fiksu, mutta tuottaisi
käytännössä vaikeuksia ampumatarvikehuoltoon. Ja jos kaasuventtiili on täysin auki,
ammuttaessa erehdyksessä täystehopatruunoita, on rekyyli hitonmoinen hevospotku. Ase voi
myöskin turmeltua nopeasti, jos erhe toistuu usein. Ennakkotapaus löytyy
(Yllätys-Yllätys!) - Suomen ase- & sotahistorian vähäntunnetuilta sivuilta.
Harha-askel "salatiedon polulle"
Suomalaiset onnistuivat rikkomaan ehkä satojakin itselataavia Tokarjev-sotasaaliskiväärejä,
ampumalla niillä vääränlajisia patruunoita, vaihtamatta ensin kaasunsäätimen
asentoa. Kotimainen D-166 -luodillinen patruuna oli vain osasyyllinen aserikkoihin:
Tokarjevit eivät tuottaneet automaattitoimintaa niitä ammuttaessa, ainakaan talvella.
Siksipä porattiin sotasaalis-aseiden kaasunsäätimen pienin reikä lähes
tupla-suureksi: Jopas alkoi Lyyti kirjoittaa! Poraus ei sinänsä aiheuttanut aserikkoja,
jos ammuttiin VAIN raskasluotisia patruunoita, joiden saatteena oli 2.6 grammaa VRT:n
kivääriruutia: Ase toimi juuri niinkuin piti, myös talvella ja hieman likastuneenakin.
Mutta kun Kolmannen Vapaussotamme (1941 - 44) alettua oli unohdettu kertoa Tokarjevien
uusille peränpitäjille kaasunsäätimeen Suomessa tehdystä muutoksesta, alkoivat
aseiden lukonkehykset säröillä ja jopa katkeilla. Rekyylikin sai kipakan iskun
luonteen. Luotimateriaalien säästämiseksi oli omaksuttu 9.65 grammaa painavat S-luodit
ja lisätty VRT:n kivääriruudin annosta aina 3.2 grammaan asti. (Jos taas ruudista oli
pulaa, mutta luotimateriaaleja oli paremmin saatavina, ladattiin patruunat taas
13-grammaisella D-166:illa ja pienemmillä ruutimäärillä. Tällainen
"undulaatio" oli käytäntönä koko jatkosodan ajan). Sodan etenemisvaiheessa
oli yleistä myös sotasaalispatruunoiden välitön käyttöönotto. Vuosisataisten
vihollistemme vakiopatruunoissa oli myös 9.65-grammainen kärkiluoti ja yli 3 gramman
annos pyroxyliiniruutia, joka tuotti Tokarjeviin korkeahkon kaasuportti-paineen.
Pienin tai sitä seuraava kaasunsäätimen reiän läpimitta olisi ollut riittävä
aikaansaamaan automaattilatauksen. Pienin reikä oli kuitenkin porattu suurintakin
avarammaksi, ja se oli yleensä asetettu D-166 -patruunoiden käytön jäljiltä antamaan
vähintään kolminkertaisesti riittävän lataus-impulssin aseen liikkuville osille.
Joukko-osastojen asekorjaamoille tiedotettiin aseisiin tehdystä muutoksesta joskus vuoden
1942 puolella jakeluun tulleella venäläisen puoliautomaattikiväärin
käyttöohjeistolla, jonka sanoma ei kuitenkaan tavoittanut aseiden käyttäjiä,
ennenkuin vahingot olivat jo tapahtuneet.
Vielä 50 vuotta myöhemmin oli yleinen uskomus, että Tokarjev-kivääri "on
suunnittelu-susi, joka ei kestä suomalaisen raskasluotisen vakiopatruunan ammuntaa".
Tosiasiassa tuottivat turmion kevytluotiset patruunat. Legendojen alkuperä on hyvinkin
usein pelkkä informaatiokatkos. Näistä tarinoista saisin helposti aikaan kirjan, mutta
kirjalle ei yleensä löydy kustantajaa, ellei sen tekijä ole kanta-asiakas niissä
pääkaupunki-seudun kapakoissa "missä pilckájat istuwat".
Jäsenkortissanikin on karhulla ratsastavan nuijamiehen kuva, eikä punaväriä.
Usein unohdetut kulma-asteet
Mutta nyt harhapolulta itse aiheeseen: Patruunan T-65 hylsy muotoiltiin
"hartiakkaammaksi", kuin on .30-06:n luisuolkainen hylsy, joka oli muotoiltu jo
ennen IMR-ruutienkaan käyttöönottoa. Niitäkin jäykkäsyttyisemmät pallojyväiset
ruudit vaativat säännöllisesti syttyäkseen eräänlaisen "esipuristuksen"
(vrt. polttomoottorin sylinteri), joka tuotettiin muotoilemalla hylsyn hartiakulma
20-asteiseksi. .300 Savage-patruunan hylsyn hartiakulma on 30 astetta, eli
sisäballistisessa mielessä se olisi ollut erittäinkin edullinen, mutta koska T-65 oli
tarkoitettu ansisijaisesti automaattilataaviin aseisiin, otaksuttiin kovin jyrkän hartian
tuottavan syöttöhäiriöitä taistelukentän rapaisissa tai hiekkaisissa olosuhteissa,
joissa aseet ja patruunat eivät ole mitenkään "kliinisen puhtaita", kuten
testilaboratorioissa.
300 Savage olisi sinällään käyttöönomaksuttuna lukeutunut rynnäkkökiväärin
patruunoiden luokkaan: Hylsyn pituus 47.5 mm. Hylsyn kaula on varsin lyhyt, mikä
tuottaisi vaikeuksia kovin suippokärkisiä luoteja käytettäessä. Hartiakulma 30
astetta tehosti ruudin syttyvyyttä jo siinä määrin, ettei patruunaa olisi tohdittu
ladata "täyteen potentiaaliinsa" ylittämättä 3200 ilmakehän
maksimipainetta. Hylsynkanta olisi sen kestänyt, kuten aseetkin, mutta .300 Savage oli
varsin tavanomainen vipulukkokivääreissä (mm. Savage M-99) ja pumppuluodikoissa (mm.
Remington 760), joiden latausliikkeen alkuvaihe olisi vaikeutunut, mikäli käyttöpaine
olisi korotettu max. 3600 ilmakehään. Temppu voitiin tehdä T-65:n/ .308 Winchesterin
tapauksessa, saaden tuotetuksi erinomaisen edullinen hyötysuhde.
Jos kehitteillä olisi ollut pelkästään rynnärinpatruuna, olisi .300 Savagella ollut
mahdollisuuksia sellaisenaankin tulla valituksi, mutta tavoitteena oli täyden hyödyn
saaminen uudenlaisista ruudeista ja riittävä osumatarkkuus aina 800 yardin
ampumaetäisyyksiin asti, mikä toteutuu käytettäessä patruunaa konekivääreissä ja
tarkka-ampujien aseissa. Miksikö .30-06 ei menesty ampumakisoissa yhtä hyvin kuin .308
Winchester? Selitykseksi käynee, paremman puutteessa, patruunan (alkuaan .30-03)
suunnittelun ajankohta. Sama pätee myös 7.62 x 53R:n tapauksessa:
Normienmukaiset patruunapesät on mitoitettu vanhanmallisten pyörö- eli
ogivaalikärkisten luotien käyttöä ajatellen ylimenokartionsa osalta. Kartio eli
muinaissuomeksi "koonillinen suppelo" on pitkä ja loiva. Jos nykyaikainen
onttokärkinen suippo tarkkuusluoti istutetaan hylsyyn riittävän syvälle, ajatellen
patruunan latauspituutta ja luodin pysyvyyttä hylsyssä, voi joissakin tapauksissa
tapahtua luodin "vapaalento" eli vapaahyppy rihloihin, luodin peräpään jo
jäätyä hylsynkaulan antamaa tukea vaille, mutta sen saamatta vielä keskitykseen ja
ohjaukseen riittävää tukea rihloista. Mitäkö se on?
"Luoti woi täten kääntyä hieman piipunputken sisus-axelista poikkeawaan suuntaan.
Ja jo yhden kulma-minutin suuruinen eri-axelisuus tuottaa lähes 30 mm:n poikkeemisen 100
meterin etäisyydellä olewassa pilkka-taulussa, mieli-waltaiseen suuntaan
tähtäys-pisteestä". (Selkeä ja yksiselitteinen "muinais-suomi" pitäisi
omaksua kapulaisen kapitulanttikielen tilalle, kunhan seuraava Yleisen Aseopin kirja
julkaistaan joskus v. 2020. Mieluusti yleiseen kirjakauppa-jakeluun, eikä pelkästään
armeijan kantahenkilöstölle!). Toinen vaikeus melkein tai ylikin sadan vuoden ikäisten
sotilaspatruuna-konstruktioiden tapauksissa on hylsyjen ylitilavuus, eli oikeinpa arvasit!
Jos patruunat ladataan moderneilla ruudeilla, tavoitteena optimaalinen hyötysuhde, alkaa
aseiden rekyyli jo olla siedettävyyden rajoilla. Lisäongelmia tuottavat mm. piipunputken
vaipoittuminen, ja piipun kuumenemisesta johtuva lämpöväreilykin, jos esimerkiksi
kilpailusäännöt kieltävät optisen tähtäimen käytön. Eikähän likelle piipunsuuta
ulottuvaa kiikaritähtäintä ole ollut saatavana melkein sataan vuoteen. Silloin, viime
vuosisadan alkuvuosina myi F. Bannermanin firma viimeiset Pohjois-Amerikan
sisällissodan aikaiset tosi-pitkät teleskoopit loppuun.
Täyspitkien Springfield Armoryn "putkitähtäinten" tuotantomäärä ei ollut
sekään kovin suuri: Tähtäimen lyhyin matkasäätö kiväärissä Model 1903 oli 548.6
metriin, ja 600 yardin ratoja oli USA:ssakin harvassa, vaikka autiomaita kyllä
riittäisi. Tämä jesuiittamunkki Lana:n lähes 500 vuoden takainen keksintö,
putkitähtäin ristikkojyvällä, eli "linssitön nolla-kiikari", on yhä lähes
tuntematon alan kirjallisuudessa.
Siviilipuolella viehättää .308 Win:in monikäyttöisyys (jota koskeva tietämys on
lisääntynyt lähes päivittäin pian 20 vuoden ajan), ja usein mainittu runsas
luotivalikoima. Ainoa ongelma on rihlannousujen erilaisuus eri valmistajien aseissa;
alkuaan 12 tuumaa, sitten myös 10 tuumaa, Sakon "kompromissi" 11 tuumaa ja
vaimentimellisten erikoisaseiden jyrkät nousut 8 - 9 tuumaa. Euro-rihlauksille ominainen
ja yhtenäinen 240 mm/kierros olisi O.K., mutta vaatisi ehkä lisää urasyvyyttä.
Jenkkien .30-40:en ja .30-03:n/.30-06:n 10 tuumaa on myös tarkoituksenmukainen.
Alkuaan oli kaliberiyhdistelmä .30/.308" omaksuttu paperivaipallisten lyijyluotien
ammuntaan, joten urasyvyys valikoitui niiden ehdoilla. Eurooppalainen rihlaus kehiteltiin
metallivaippaluodeille. Urasyvyys oli sen mukainen, ja rihlannousukin voitiin jyrkentää
ilman pelkoa luotien riistäytymisestä rihlojen otteesta. Sitä, että liian
jyrkkänousuinen rihlaus huonontaisi aseen käyntitarkkuutta, ei ole koskaan
toteennäytetty täysin vakuuttavasti, mutta liian loivan rihlauksen haittavaikutukset
pitkiä luoteja ammuttaessa ovat hyvinkin konkreettisia.
1011 MM; PT
Norinco .45:n virityksiä
Norincon onnellinen omistaja jo vuodesta -94, ja nyt on ajatus noussut päähän että
pitää saada optinen tähtäin, mikä kestää ja mikä kiinnitys olisi paras. Olen
nähnyt kahvaan kiinnitettävän virityksen.... ruma kuin mikä ja toinen oli pultattu
kahvarunkoon joka näytti siistiltä mutta reikien tekeminen arveluttaa... kestääkö
värkki vai sanooko "räks?"!
Juha
Jos
alarunkoon tökitään optisen tähtäimen kiinnityskiskon eli "istukan"
asennuspultin reikiä rasitettuihin kohtiin, saattaa runko todellakin väsyä ja sanoa
"räks" hyvinkin pian. Täkäläisissä (Joensuu) alan firmoissa löytyy,
ikäänkuin pakosta, taitotietoa optisten tähtäinten asennuksiin monensukuisiin
aseisiin. Kustakin asevariaatiosta on "haettu ja ympär'käyty" kohdat, joihin
näiverretty pultinreikä heikentää kahvarunkoa vähän, tai ei ehkä lainkaan.
Lisätähtäimien kiinnitysosat on yleensä suunniteltu "omasta päästä",
pyrkien välttämään edeltäjien tekemiä mokauksia, ja hyödyntäen metallurgian
erikoistuntemusta, vapaina ennakkoluukoista joita vielä esiintyy "vasta" sata
vuotta käytössä olleita materiaaleja kohtaan. Juuri tämä kiinnitysosien oma tuotanto
on se "pakko", joka on pannut pähkäilemään niiden asentamista aseisiin
mahdollisimman vähillä lastuamisilla ja mieluiten välttäen hitsauksia tai muita
lämmityksiä, jotka kenties turmelevat asemetallin alkuperäisen lämpökäsittelyn:
Aikaansaavat rakenneosien pehmenemistä, vääntyilyä, tms.
Mainitut firmat ovat: BR-Tuote Ky ja Ase-Utra, kumpainenkin Joensuussa. Yhteystiedot löytynevät
GOW-sivuilta. Huomattakoon, että kysymys- ja vastauspalstallemme tulleet
"kaupallisiksi" tulkittavat kysymykset joutuvat yleensä läpiluvun jälkeen
siihen "Moolokin kitaan", joka nielee tekstirivejä iankaikkiseen unohdukseen,
pidettäessä näppäin "DELETE" alaspainettuna. Läheskään kaikista
asemalleista minulla ei ole tietoa eikä tuntumaa: Norinco .45:stä on harsu muistikuva,
että kyseessä on Colt M/1911:n klooni, johon lisälaite-asennus onnistuu, kunhan
asentaja on ammattitaitoinen, tietävä, kokenut ja tarvittaessa kykenevä
improvisaatioihin.
Ettäkö miksi en voi HANKKIA mieskohtaista tuntumaa uus'aikaisiin ampuma-aseisiin?
5.7.1985 päivätty Pohjois-Karjalan Lääninhallituksen Poliisitoimiston myöntämä
"voimapaperi" N:o 777 Ca/4333 622 85/Ca Kek lakkasi olemasta voimassa
aselakiuudistuksen kautta 09. 01. 1998. (Läänikin on lakkautettu). "Pumaaga"
on sentään arkistoituna muistona menneiltä ajoilta. Tyrnävin sen valtuutuksella
laillisesti lainassa tutkittavanani ollut ase oli Maxim -09/32:n täysin laulukuntoinen
"varsinainen", jonka toimivuus oli todettu aiemmin päivällä kuuden
patruunavyöllisen verran ampuen: Ei häiriöitä.
"Uudistettu" ampuma-aselaki ei ilmeisesti tunne tällaista poikkeusmenettelyä,
joka mahdollisti aiemmin aseiden rakenteisiin perehtymisen ilman omistussuhdetta (ja
siihen liittyvää paperisotaa). Tammikuun 9. päivänä 1998 vahvistetun lain 3. Luvun
tarkoittama "asealan elinkeinon harjoittaminen" koskee asekauppiaita ja
-tehtailijoita, sekä aseseppiä, ynnä puotipoikia ja kisällejä. Jos ilmoitan
ammatikseni: "Toimittaja", lienee ensimmäinen reaktio viranomais-taholta
kysymys: "Minkä LEHDENKUSTANTAJAN palkkalistoilla?" Nooh, eipä tämä
aseettomuus, ynnä oikeudettomuus aserakenteiden tutkiskeluun "keljani" rauhassa
ja hiljaisuudessa, ole pahemmin haitannut varsinaista toimituksellista työtäni. On se
toki nostanut innon yllyttää ihmisiä Suomen asepolitiikan normalisointiin
(esi-bobrikoviaaniseen olotilaan) KAIKIN käytettävissämme olevin keinoin!
Oikeudettomuuteni asekäpistelyyn on "Force Majeure"- oikeutus niiden
kysymysten "jyräämiseen", joissa tivataan mielipidettäni jostakin
varusesineestä, tai: "Kuka tuo maahan, paljonko maksaa ja montako laukausta kestää
ampua?" Olen jo perinpohjin kyllästynyt vastaamaan totuudenmukaisesti, että:
"En tiedä!", ja kun jonossa on ruuhkaksi asti kyselyitä aiheista, joista:
"Jotakin ehkä tietäisin", olen täten oikeutettu valikoimaan käsiteltävän
materiaalin aiempaakin tiheämmällä seulalla.
0911 MM; PT
"Kohta ompi mulla automobiil'/ ja
revolli.!"
Hei! Olen tässä suunnitellut hankkivani .22-kaliiberisen revolverin täytettyäni 18.
Voisitko luetella muutamia halpoja Suomesta saatavia revolverimalleja?
Nimim. "Rullapyssyn suosija"
Aivan
huokeimpiin "reikäsinkkeihin" ei pidä retkahtaa, vaan reikäRAUTA sen olla
pitää! Halvimmasta päästä lienee NEF Ultra. Ruger New Model Single Six:in kahva- ja
kehysrunkojen materiaalista en tiedä. Kysäise vaikkapa Asetalo Oy:ltä, lankapuh. 03 47
55 371, että "tarttuuko runko magneettirautaan?". Colt lienee lopettelemassa
käsiasetuotantoaan ja Smith & Wesson on julistettu saartoon eli boikottiin
aseharrastajien taholla. .22-kaliberisten jenkkirivollien valikoima on näinollen
kutistumaan päin. Pistoolien sortimentti olisi runsaampi.
Piekkarinpatruunoita ampuvia revolvereja hankkivat nykyisin enimmäkseen metsästäjät
lopetusaseiksi. "Raudan äärellä rakennettu" NEF on tämän aselajin suosikki.
Kaksikin mallia on jo "muutamia", eikä käytettävissäni ole vielä vuoden
lopullakaan kuin yhden firman tuotekuvasto.
P.S. Toimituksen valitsema otsikko on peräisin Johan Alfred Tannerin kupletista
"Siirtolaisen meno", ilmeisesti 1. maailmansodan vuosilta, koskapa
Hankoniemeltä lähtevän laivan törmääminen "miinaan taikka torpeedoon" oli
mahdollista, mutta toivorikas maastamuuttaja rehenteli "lentelevänsä koneella"
kotimaahan palattuaan. Revolli olikin monilla paluumuuttajilla tuomisinaan. Automobiili
joillakin. Lentokone hyvin harvoilla. Useimmat emigrantit haudattiin Uuden Mantereen
multaan.
Monet myös Karjalan Työkansan Kommuunin Petroskoin Hiilisuohon tai Siperian suokuoppiin;
teloitettuina "kansanvihollisina". Fiksuimmat pelastuivat, koska eivät
vaihtaneet USA:n, Suomen tai Kanadan kansalaisuutta Orjalan Kaluilla (= sirppi &
vasara) kaunistettuun punakantiseen passiin, jonka haltijalla ei yleensä ollut paluuta
kapitalistisen riistovallan alle, vaan kohtalonaan retkeily orjaleirien saaristossa.
Onnekkaimmat teloitettiin lyhytaikaisempien kidutusten jälkeen...
1711 MM; PT
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 24 >> Osa 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>