<< Uusimmat  Osa 23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 24, päivitetty 05.11.2000

Iankaikkinen ongelma

Hei! Voisitko kertoa nopean ja yksinkertaisen tavan poistaa NATO:n lataamista panoksista nallit? Kyhäilin sellaisen kaksipiikkisen viritelmän, mutta aikaa meni noin 5 minuuttia yhden nallin poistoon, joten pitäisi keksiä jokin parempi menetelmä. Omasta puolesta em. hylsyt joutaisi heittää menemään, mutta hylsyn seinämävahvuus näyttäisi olevan parempi kuin esim. Lapuan tai Sakon hylsyssä, joten voisi olettaa, että hylsy ei murtuisi kovin herkästi uudelleen ladattaessa ja ammuttaessa. Ja näin opiskelijan näkökulmasta em. panokset ovat halvimpia, mutta tuli todistettua, että niillä ei tee mitään ainakaan lintumetsällä. Ihan mielenkiinnon vuoksi, lataako VPT uudelleen RK:n hylsyjä vai sulattaako se ne? Huomasin Onttolan ampumaradalla että sieltä on RK:n hylsyt hävinneet vuosien saatossa.

Onko sinulla kokemusta tällaisesta kivääristä kuin: Brno MOD. ZKK-601 cal. 308 Win? Ostin moisen toissa syksynä ja tähän mennessä olen ollut ihan tyytyväinen. Kerro mielipiteesi ko. aseesta?

Terv. Kimmo

  Kirjoittelin taannoin lontoonkieliseen GOW/Universaliin aforismin: "Berdan-nalli on kirous Kotilataajien Yhteiskuntaluokalle", muunnellen hieman Karl Marxin wanhaa tokaisua, joka tavallisesti vääristetään muotoon: "Work is a curse of the Drinking Class". NATO-patruunoiden tapauksessa tilannetta pahentaa nallipesän reunojen "ympäriveisaus", joka on Kainuun emäntien piirakanleivonta-terminologiaa, mutta soveltuu kuvaamaan konekivääreissä(kin) käytettävien patruunoiden nallipesien ympärille puristettua rengasmaista syvennystä. Esiintyy myös Boxer-nallipesäisissä patruunoissa: Kun ensi kerran yritin poistaa nallia kanadalaisesta "9 MM"-leimatusta kp:n hylsystä, työntyi sen alasin ulos nallinpohjan läpi!

Latauslaitteena oli Lyman 310-merkkinen "pähkinänsärkijä", eli vipuvoima ei ollut järin suuri, mutta riittävä kuitenkin. Seuraava nallinpoiston yritys aiheutti räkärautaisen nallinpoistopiikin vääntymisen jyrkälle mutkalle juuri kun toisenkin nallin alasin oli tulossa kuoren pohjan läpi. Eräällä kaverilla oli itse suunnittelemansa hydrauliseen paineeseen perustuva nallinpoistosysteemi asennettuna tehdastekoiseen hylsynsupistusholkkiin: Nallinpoistopiikin tilalla oli 9 mm läpimittainen, O-renkaalla hylsyyn tiivistyvä teräsmäntä. Supistettavat hylsyt välivarastoitiin saippuavettä sisältävään astiaan odottamaan vuoroaan.

Hylsy nostettiin latausprässin (sillä kertaa Pacific) hylsynpitimeen vedellä täytettynä, pystyssä, välttäen läikyttämästä sitä tyhjemmäksi kuin puolilleen. Saippuavesi toimi myös voiteluaineena, kun hylsy työntyi supistusholkkiin ja samalla nallinpoistomännän ympärille. Hiukan ennen latausprässin vivun yläkuolokohtaa tuntui vastus lisääntyvän, kun hylsyyn tuli hydraulista painetta. Sitten kuului pieni naksahdus: Nalli tipahti pesästään ja muutama pisara vettä tirskahti hylsystä liekkireikien kautta, huuhdellen ne auki ja pesten nallipesästäkin enimmät liekkimassan palojäänteet.

Kovinkaan monta "9 MM"-hylsyä ei supistettu, koska paineistusmäntä oli mitoitettu spesifiseksi kotimaisille Berdan-nallisille kp-patruunoille, mutta hydraulisen paineen teho tuli todetuksi "vaikeassakin" tapauksessa. Kanadalaisia Dominion Ammunition Co:n hylsyjä en jälleenladannut, koska muitakin oli tarjolla. "Mustakantaisesta" hylsystä olisi pitänyt vielä veistää pois ympäriveisaus nallipesän reunoista. Nallin ulostyöntyminen ei sitä kyennyt avartamaan, vaan nallinkuori puristui mieluummin pienempään läpimittaan. Sen pohja muistutti padan pohjaa ja iskurin lyömä kuoppa oli tasoittunut olemattomiin.

Nestepainetta voi käyttää Berdan-nallin poistoon hyvinkin yksinkertaisin välinein, mutta ympäriveisaus hankaloittaa tilannetta. Ihme, että olet saanut "piikkisysteemilläsi" irti yhtäkään nallia. Helpoimmissa tapauksissa riittää hylsyn täyttäminen vedellä, sen asettaminen alasimelle, jossa on nallin poisputoamisen mahdollistava kanava, ja potero, jossa hylsy seisoo kannallaan. Hylsyn suuhun sopiva iskunkestävä mäntä on myös tarpeen, ynnä kevyt muovivasara. Männän ei tarvitse olla aivan hermeettisesti hylsynkaulaan sopiva. "Hydrauliikkanesteellä" täytetään hylsy kaulantyveen asti; ei siis suuta myöten. Mäntä työnnetään nestepintaan asti.

Männän lievä välyksellisyys on hyödyksi, koska hylsynkaulaan jäänyt ilma pääsee falskaamaan raon kautta ulos. Näinkin yksinkertaisessa hydraulisessa systeemissä on ilman läsnäolo haitaksi, koska ilma puristuu kokoon, toimien "pneumaattisena puskurina", kun taas neste puristuu vähemmän kuin esimerkiksi Kruppin piipputeräs. (Tykinputkien "autofretaasi" suoritettiin jo edellistä edellisellä vuosisadalla asettamalla putkiaihio kovemmaksi karkaistun teräsmuhvin sisään, täyttämällä sen reikä vedellä, ja paineistamalla vesi männällä jopa 7000 ilmakehän paineeseen. Putkiteräs tiivistyi ja lujittui tällä keinolla niin kestäväksi, ettei terästykkien räjähdyksiä tapahtunut kovinkaan usein, vaikka käyttöön olivat jo tulossa suurienergiset savuttomat ruudit, muunmuassa ballistiitti).

Nallinpoisto suoritetaan napauttamalla ripeästi vasaralla paineistusmännän yläpäähän. Voimankäytön tarpeen opettaa kokemus. Liioittelua on vältettävä, koska hylsyt voivat jopa haljeta, ja yleensä ne ovat enemmän tai vähemmän nestepaineen laajentamia ympäriveisattujen nallien irrottelun jälkeen, vaatien normalisoinnin täyssupistavalla tai jopa ylikireällä supistusholkilla. Turvonneimmat hylsyt onkin syytä hylätä käytöstä tämän "koestuksen" jälkeen, koska ne voisivat jäädä supistuksesta huolimatta ylimittaisiksi, ja tuottaa häiriöitä etenkin automaattiaseisiin. Kokemus opettaa piankin suorittamaan nallinpoiston kylpyhuoneessa, varustautumaan kumikäsineillä, ja käyttämään suojalaseja.

Hydrauliikkanesteeksihän on suositeltavaa saippualla tai tiskausaineella sekoitettu vesi, mutta puhdas vesikin on epämiellyttävää silmään tirskahtaneena. Muuta vaatetusta vähennetään harkinnan ja karttuvan kokemuksen mukaan. Kun nallit on saatu irti, hylsyt lajiteltu, ja "jatkokäsittelyyn" kelvollisista hylsyistä veistelty pois ympäriveisuut, voidaan harkita jopa jommankumman liekkireiän suurentamista poraamalla. Toimenpide helpottaa huomattavasti nallinpoistoa seuraavilla latauskerroilla. Nallinkuori voidaan poistaa piikkipäisellä työkalulla, jollaisia saa valmiinakin piikin ja alasimen sarjoina. Merkki: LEE. Jos patruunan kaliberi on .308 Win/7.62 mm NATO, hankitaan kaukoviisaasti työkalusarja joko kaliberille .243 Win tai jopa .22-250. Ettäkö mixis? Koska avarrettu liekkireikä ei sijaitse hylsyn keskiössä, vaan hieman syrjässä siitä: Nallinpoistopiikin varren tulee siis olla reiluhkosti välyksellinen hylsynsuuhun. Oikeankokoinen .308 Win piikinvarsi ohjaa nallinpoistokärjen hylsyn keskiöön, josta vasaranisku poistaisi kiinteän nallialasimen, pilaten hylsyn.

Berdan-nallin poistokeinoista on muistaakseni ollut juttua GOW:n palstoilla, ja ainakin ASE & ERÄ-lehdissä (tosin siroteltuna useampaan vihkoon, joita ei tietenkään julkaistu peräkkäin, vaan taisivat jakaantua eri vuosikertoihin). Askartelija, jolla on työstökoneita, voi rakentaa hydrauliseen paineistukseen perustuvan nallinpoistimen, joka tasaa nestepaineen hylsyn sisä- ja ulkopuolelle. Silloin hylsyt eivät turpoa. Latauspuristimen supistusholkin nallinpoistokaran tilalle voidaan myös sorvailla sen kierteisiin kiinnittyvä ruuvi, johon porataan pitkittäinen esimerkiksi 3 mm:n läpimittainen kanava.

Kun hylsy on työnnetty (asianmukaisesti voideltuna ja vedellä täytettynä) supistusholkkiin, lirutetaan vettä myös kanavaan, ja paineistetaan vesi kanavaan sopivalla terästapilla. Kevyt napaus pikkuvasaralla riittää irrottamaan ympäriveisatunkin nallin, koska sen pohjan pinta-ala on huomattavasti suurempi kuin paineistusmännän pinta-ala: Yleiset hydrauliikan lait, jotka opetettiin jo varsinaisessa kansakoulussa luonnonopin tunnilla, selittävät nallinpoistoprosessin helppouden 3 mm:n läpimittaisella painesylinterillä.

Konstit ovat siis monet, mutta Berdan-nalli, etenkin ympäriveisattuna, on kirous kotilataajaluokalle. Tarkistettujen laskelmien mukaan sen käytöstä ei edes synny säästöä Boxer-nalliin verrattuna, ja se sisäballistinen hyöty, joka Berdan-nallin käytöllä saadaan (lähinnä teoriassa), olisi saatavissa myös Boxer-nallipesän liekkireikää suurentamalla ja kenties muuttamalla "sankkireikä" hieman kartiomaiseksi. Hyödyt havaittiin jo piilukkomuskettien aikakaudella.

Onkin outoa, että NATO:n tasoinen liittouma suosii yhä vanhentuneena hylättävää nallirakennetta, mutta toisaalta tietenkin patruunoiden ei-jälleenladattavuus (ainakin "ilman hikeä ja ponnistelua") on omiaan vähentämään niiden hävikkiä. Laatutasokin pidetään vaatimattomana ilmeisen tarkoitushakuisesti, ja patruunathan on alkuaan ladattu kuularuiskuje rehuksi, mikä on pääteltävissä mm. ympäriveisauksen läsnäolosta nallien paikallaanpysymisen varmistamiseksi. NATO ei sinänsä ole patruunoiden lataaja, vaan latauttaja. Hylsyn kantaleimasta selviäisi patruunoiden valmistaja ja alkuperämaa; tässä tapauksessa ilmeisesti Englanti, joka suosii amerikkalaisperäisiä Berdan-nalleja, kun taas Jenkkilässä harrastetaan englantilais-syntyisiä Boxer-nalleja. Kumpikaan suunnittelija ei siis ollut profeetta omalla maallaan, eikä omassa maanosassaankaan.


762 rk:n hylsyjen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Ne voisi jälleenladata lähinnä vain paukkupatruunoiksi, joita tutkimaan pitäisi mobilisoida varusmiehiä tai kertausharjoituksiin päässeitä reserviläisiä: Ulosheittäjän lyömä pykälä hylsynkannan reunassa kertoo tarkkasilmäiselle havainnoitsijalle, että paukkupatruuna on ladattu kierrätyshylsyyn. Rk runnoo tosin hylsyt suistaan ja kyljistäänkin niin runtuisiksi, että niiden todennäköisin kohtalo on uudelleensulatus kertakäytön jälkeen.


ZKK-601:stä ei ole kuulunut pahempia moitteita miltään suunnalta, eli hinta-laatusuhde on ilmeisesti kohdallaan. Yksi räjähdystapaus tuli tietoon 1980-luvun alkuvuosina, antaen aiheen olettamukseen aseyksilön lukonkehyksen liiallisesta kovuudesta eli hauraudesta, tai aineviasta. Aseessa ei kuitenkaan ollut vikaa. Jysäys oli tavallaan itseaiheutettu ohjeidenvastaisella "räkättilatingilla", joita oli ammuttu häiriöttömästi, kunnes varastorasvat olivat hankautuneet pois piipunputkesta. Sitten sattui kohdalle ilmeisesti myös nallivika (öljyisin sormin käpistelty tai ylisyvyyteen työnnetty nalli?).

Komponenttiyhdistelmä oli GOW-sivuillakin usein mainittu 0.20 grammaa ruutia N320 ja 8-grammainen luoti Sako 120A. Alilatausdetonaatio oli tapahtunut jo noin vuotta aiemmin kuin tunnetumpi, sokeutumis-uhan aiheuttanut jytky samanlaisella latingilla, mutta 11-grammaisella luodilla Lapua D-46. Aiemmassa detonaatiotapauksessa oli hengenlähtökin ollut lähellä. Ampujan ZKK:lla oli jo aiemmin ammuttu varsin tyrnäviä kivääriruutilatinkeja, jotka se oli kestänyt. Kun alilatausdetonaatio tapahtui, tahallisesti "härnättynä", arvioitiin painehuipun kipaisseen jonnekin 10 000 ilmakehän tienoille saakka. Vastaavia paineita eivät saa aikaan edes kranaatintäytteet.

ZKK:n mekanismi kestää jopa 6000 ik:n paineita, jos hylsynkanta kestää, eli ollos huoleton - mutta lataushommeleissa tietysti huolellinen, ettet päätyisi kolmanneksi murheellisten tapauksien luetteloon. Ne kaksikin tunnettua jytkyä ovat taas nousemassa "mörköjuttujen" teemaksi, kun tuoreimmassa ASE-lehdessä mainittiin muutama (täysin turvalliseksi tiedetty, monien käyttämä) .308:n vaimenninlatinki QuickLOAD-ballistiikkaohjelman esittelyn yhteydessä. Ballistikkomme Markuksen ensiesiintyminen painetun sanan palstoilla ei ole siis jäänyt huomiota vaille.

2010 MM; PT


Läskikapina N:o 2: Tragikomedia vuonna 1971

(VAROITUS: Äärimmäisen epäkorrektia ja täysin epäteknistä textiä! Heikkomieliset: Loikatkaa yli, seuraavaan otsikkoon!)

Sitaatti: "Viimeksi koettiin aseiden ja a-tarvikkeiden saatavuuskatkos vuonna 1971, kun "vallankumous kolkutti ovea". (Noista tapahtumista on julkinen sana vaiti VIELÄKIN!)." Kerro lisää, olin tuohon aikaan vasta pilke isäni silmäkulmassa ja asia ei ole tarttunut silmään alan kirjallisuudestakaan...

T:Jeppe

  08.02. 1971 alkoi Metallityöväen Liiton selvästikin poliittinen lakko, joka oli organisoitu CCCP:n Tehtaankadun suurlähetystön ja voimantuntoa uhkuvan ns. "taistolaisen" Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiiven yhteistyönä. Juoneen oli houkuteltu mukaan jonkinlaisen kumous-hurmion villitsemiä SKP:n enemmistönkin kannattajia, eli "saarislaisia", ja jopa sosialidemokraattisia, tilapäisesti radikalisoituneita Metalliliiton jäseniäkin, sellaisessa paljoudessa, että liiton jäsenäänestyksessä saivat punikit lakon alkamiseen vaadittavan ääntenenemmistön (2/3+) taakseen; muistelen lukemia 77.5 % "siuvatin" alkamisen puolesta ja 22 % lakkoa vastaan.

Metallityöväen lakko aiottiin laajentaa yleislakoksi, ja siitä vallankaappaukseksi. Kiihotusvälineenä toimi televisio, joka oli tuona aikana maan mahtavin ns. "yleisen mielipiteen" ohjailun väline. On se sitä vieläkin, kaikkialla maailmassa, koska sen kylvämän propagandan tunnistaa propagandaksi vain omilla aivoillaan ajatteleva katselija. (Ja ihmisten itsenäinen ajattelukyky alkaa pikkuhiljaa nahistua; kaikkialla). Yleislakko- ja kumouskäsky oli naamioitu TV-näytelmäksi nimeltään "Suurlakko", jossa yllytettiin kaappaamaan aluksi järjestysvalta vuoden 1918 punakaartien tapaan organisoitujen lakkovahtien vastuulle.

Työväenluokan enemmistö ei kuitenkaan mieltänyt kapinakäskyä sotatorven soitannoksi: Kiroiltiin vain, että "jopa on taas yhden kerran surkeaa ohjelmaa REPOvisiossa", ja vaihdettiin kanavaa tai napsautettiin tösö kiinni. Ovet, joille vallankumous kolkutti, pysyivät visusti lukossa. Ankean Aatteen pakkosyöttöönhän oltiin jo kyllästytty vuosien mittaan. Surkuhupaisa oli siis suunnitelma Suomen hallitusvallan luovuttamisesta alkuvaiheessa radikaalien etujoukon, teatterityöläisten eli komm-komeljanttareiden, vastuulle siiheksi, kunnes Neuvosto-Venäjältä olisi saatu kumouksellisen työväenluokan ja "Kansanvaltuuskunnan" avukseen kutsumien asevoimien kuormastoissa uudet vallanhaltijat, sekä tietenkin myös KGB viimesijaiseksi virkavallaksi. (Juitsu eli juoni onnistui sittemmin Afganistanissa, mutta sielläkin kävi lopulta vanhanaikaisesti, kuten historia on sittemmin osoittanut).

"Terijoen Hallituksen" kaltaisen tilapäisen marionettisenaatin tukikohdaksi oli mahdollisesti kaavailtu kotikaupunkiani Joensuuta: Täällähän elivät ja vaikuttivat vuonna 1971 Ankealle Aatteelle lojaaleimmat teatterityöläiset; muiden muassa Otto-Wille Kuusisen todennäköisin manttelinperijä, teatterinjohtaja Jouko Turkka. Tämä tieto EI PERUSTU niinkään paikkakunnalla liikkuneisiin HUHUIHIN, kuin yli 20 vuotta myöhemmin tehtyyn radiohaastatteluun, jota en valitettavasti älynnyt nauhoittaa. Haastateltavana oli (muistaakseni) Aatteen Hovirunoilija, Arvo Salo, joka kertoili avomielisesti ja hieman itse-ironisestikin muisteloitaan vähiten tunnetusta Vaaran Vuodesta 1971.

Menneiden aikojen muistelija oli vähintäänkin lievässä päihtymystilassa, ja kai siksi poikkeuksellisen rehellinen. Kiistaton fakta on ainakin se, että kapinaan yllyttäjänä toimi silloinen "kenraalikuvernööri", suurlähettiläs A.S. Beljakov. Kun tieto vehkeilyistä kantautui presidentti U.K. Kekkosen korviin, oli reaktio pikainen, ja poikkeuksellisen epädiplomaattinen, vailla ajalle ominaista läyryävää liturgiaa. Esitetyn "nootin" sanamuodosta ei ole julkaistu dokumentteja, mutta se voitaneen rekonstruoida (yhtään liioittelematta) seuraavanlaiseksi: "KOTIUTTAKAA se Saatanan Tunari VÄHÄN ÄKKIÄ, tai sille käy kuin Bobrikoffille kävi! Sen juonet ovat paljastuneet, eikä julkista sanaa pystytä enää kauaa pitämään niistä hiljaisena! Sitten täällä onkin itse Piru irti.!"

Tehtaankadun Residenssiin vaihtui asukas pikavauhdilla. UKK piti myös lupauksensa: Julkinen sana vaiennettiin tragikomediaksi nahistuneen "Beljakoffin Läskikapinan" hankkeesta, joka lienee ollut pelkkää sooloilua, vaikka kenraalikuvernöörin puheista kajahtelikin telaketjujen kitinä, kun hän reissasi jo vuodesta 1970 alkaen ahkerasti teollisuuspaikkakunnilla, hehkutellen kapinahenkeä suhteellisen vähälukuisille, pääsääntöisesti opiskelijoista koostuville kuulijakunnilleen. Jollekin jo ikääntyneemmälle venäjänkielen taitoiselle "saarislaiselle" oli Beljakov urputtanut, painettunakin taannoin julkaistun muistelman mukaan: "Miksi nimitys STALINISTI on Suomessa haukkumasana?! Minä ainakin kunnioitan toveri Stalinin kaikkia toimia, ja minua saa aivan vapaasti kutsua stalinistiksi."

Jokseenkin kaikissa puheissaan Beljakov vakuutteli kuulijoilleen, että: "Voittamattoman Armeijamme tankit tulevat heti kutsun kuultuaan avuksenne, Puolueen Linjaa noudattaen!" Aikalaiset opiskelijaradikaalit, joista muutamia on fyysisestikin keskuudessamme, yli viisikymppisinä starikoina, kuittaavat mieluusti telaketju-puheet "humalaisen höpinöiksi", kiistäen yhä vieläkin yleislakko- ja kumoushankkeet, vaikka niistä saadut raportit olivat huolestuttaneet jopa itseään "Tamminiemen Herraa", jolla sentään oli varsin arvostelukykyinen tiedustelukoneisto, sekä hämmästyttävä taito seuloa omatoimisestikin ihmisten puheet erilleen "vodkan puheista": Kokenut Ohranan (EKP:n) veteraani UKK otti huomioon vain toteennäytetyt faktat.

Ahkera viinamäen mies silloinen kenraalikuvernööri oli, mutta vietti sillointällöin nenänvalkaisu-viikonkin, ja synkässä selveys-tilassa esitettyjä kiihotussaarnoja olisi kadehtinut jopa itse "Uros-Tiltu" Armas Äikiä: Vain hiukan lisää Ankean Aatteen paloa olisi ollut tarpeen hatun ja hiusten sytyttämiseksi ilmiliekkeihin Suuren & Mahtavan Neuvostomaan pelätyn (vaan ei ehkä kovinkaan kunnioitetun) käskynhaltijan päässä. Humalapuheita tai ei; katetta niille ei lopultakaan löytynyt toiminnan hetkellä: Itärajamme takana ei havaittu helmi-/maaliskuussa 1971 poikkeuksellista sotilaallista liikehdintää, jollainen oli herättänyt huomiota ja aiheellista levottomuutta, ynnä hälytystilan varuskunnissa, Tshekkoslovakian miehityksen aikoihin, 2½ vuotta ennen kapinahanketta, jota oli ilmeisesti valmisteltu Kremlin valtiaiden tietämättä, ja edes Politbyroon lupaa kysymättä.

Julkisen Sanan RÄHMÄISYYTTÄ kuvaa hyvin se havainto, että vaikka tapahtumista on kulunut muutamien kuukausien kuluttua aikaa ummelleen 30 vuotta, ne ovat YHÄ valkoisia rivejä historiankirjojen lehdillä. "Läskikapina N:o 2" on mainittu muutamilla sivuilla joissakin muistelmateoksissa, sekä edellämainitussa radiohaastattelussa, joka sekin kai kuitataan "humalaisen hörinöiksi", jos nauhoite on enää ylimalkaan tallella: Useinhan niitä on kadonnut; muunmuassa useimmat sotien aikaiset äänitteet "Moskovan Tiltun" herkullisimmista tilannekatsauksista. Tiedossani ei ole sekään, taltioitiinko TV-näytelmä "Suurlakko" videolle tai filmille? Olisipa todellinen Ykkös-Dokumentti!

Omat huomioni siitä, että jotain poikkeavaa oli tekeillä metallilakon aikaan, heräsivät mm. Joensuun "Ruplalla" ("Järjestöyhdistyksen" talolla eli "Kansantuvalla") liikkuneista huhuista, joiden mukaan: "Kohtaham myö ollaankkip piäkaupuntilaisija"; yms.. Silloisen SKDL:n omistamalla "Ruplalla" käytiin kuittaamassa lakkoavustukset, jotka maksettiin käteisenä. (Huomautettakoon, että Metalliliiton jäsenyys oli "de facto" PAKOLLISTA tuon ajan "nokinaamaiselle tehtaan orjalle": Työnantajakin painosti järjestäytymiseen, työselkkausten välttämiseksi. Jonkun niskurin "istuminen ulos talosta" olisi katkonut tuotantoa). "Ruplan" eteisessä oli tietenkin myös "Punanurkka", eli myymälä, josta saatoin ostaa pilkkahintaan äänilevyjä, muunmuassa ETLP-301:n "Proletaarit Nouskaa!", jonka tiemmä oli kustantanut amerikansuomalainen ankea-aatteellinen Eteenpäin-lehti.

Kulttuuritarpeiden tyydyttämisen ohella oli aikomukseni ollut jo ennen lakkoa revolverin hankkiminen; tuohon aikaan vielä asianmukaisella luvalla, joka oli saatu juuri ennen kapinaviikkoja. (Sicamaisexi muuttuneen aselupa-hallinnon kanssa menivät sukset ainiaaksi ristiin vasta v:n 1985 kesällä). Sopivan hintainen "reikäsinkki", Reck välj. .22, oli tilattuna paikallisen S-tavaratalon urheiluvälineosastolle, jossa noudatettiin asevelihinnoittelua. Aseen toimitus kuitenkin takkuili selittämättömällä tavalla koko metallilakon ajan: Ostolupa uhkasi jo vanhentua! 26.03. 1971 olivat kapinaviikot viimein ohi, ja pari päivää lakon päättymisen jälkeen loppui myös "EI OO" -merkkisten käsiaseiden tarjonta: Useitakin Reckejä ilmaantui asehyllyyn, kuin taikaiskusta. Telineet olivat olleet tyhjinä myös pitkäpiippuisemmista rihlatuista aseista, mutta ne täyttyivät jälleen, kuten patruunakaapitkin - vain parin päivän viiveellä.

Vahinko, että olin tuohon aikaan "hovihankkijani" lojaali kanta-asiakas, enkä pistäytynyt kaupungin kahdessa muussa pyssypuodissa, mutta tilanne oli ollut niissäkin tiemmä vastaavanlainen: Käsiaseet ja rihlapyssyt poissa näkyvistä, eikä patruunoitakaan asiakkaiden ulottuvilla. Muun maan mahdollisesta poikkeustilasta ei ole tietoa, mutta ampuma-aseiden ja -tarvikkeiden maahantuonti oli ollut jumissa siiheksi, kunnes tilanne normalisoituu. Koska sydäntalvi on tunnetusti hiljaisinta aikaa elinkeinoelämän sillä sektorilla, eivät edes silloiset alan ammattilaiset yleensä huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa välineiden ja tarvikkeiden toimituksissa ulkomailta.

Kenraalikuvernööri Beljakov oli unohtanut tykkänään punakaartin aseistamistarpeen; ehkäpä tarkoituksellisesti? Suurlakon alettua olisivat lakkovahdit joutuneet hankkimaan sekalaisen kalustonsa "pakkoluovutuksilla" sieltä, mistä sitä arveltiin helpoimmin löytyvän, päätyen kuitenkin toteamukseen: "EI OO!" Sittenpä olisikin huudettu apuun Voittamaton Puna-armeija, aivan kuten Varsovan Liiton joukot oli kutsuttu Tshekkoslovakiaan. Vodka-huuruisessa humussa oli tietenkin unohtunut myös Suomen työväenluokan vapauttajien tilaaminen hyökkäyskynnykselle, jonne stalinistitovereiden hengenhätäiset avunhuudot olisivat kantautuneet.

Niinpä: "Plörinäksi meni koko Vot Harashoo", kuten entisen kotikokin läskikastikkeen valmistus Jatkosodan aikaisessa propaganda-kupletissa "Petroskoin Kokous". Katkera oli ollut havainto, ettei kumouskäskyä oltukaan kuultu (tai ymmärretty) täällä Tyhmien Tshuhnien maassa. Mutta PAHIN oli vielä edessäpäin..! Jos joku historioitsija innostuu kirjoittamaan retrospektiota (Pro Gradua, tai ehkä jopa kirjaa) vuoden 1971 sydäntalven tapahtumattomista tapahtumista, suosittelen esitykselle nimikettä: "POLITRUKKI BELJAKOFFIN LÄSKIKAPINA". Pelättävissä tosin on, että dokumenttiaineiston saanti takkuilee kaikkialla Suomessa. Ehkäpä Venäjälläkin, ellei Benjamin Franklinin grafiikkakuvia tarjota juuri oikealle arkistonhoitajalle. (Kuvissa on myös tekstiä, muunmuassa: "100 DOLLARS").

Tuohon historiamme vaiheeseen liittyy jokin hämäräperäinen mysteerio, joka pakottaa yhä, CCCP:n sorruttua ja "takinkäännöksien" jälkeenkin, ne henkilöt vaikenemaan, joilla olisi muisteloita Beljakovin yllytyspuheista, tai yksityiskohtaisia tietoja Tehtaankadun lähetystön ja Kremlin välisistä puhelinkeskusteluista, sen jälkeen kun käry oli jo käynyt, ja kuului komento: "Aleksandr Beljakov! Sjudi; itään!". Jokainen keskustelu sentään kuunneltiin ja nauhoitettiin Puolustusvoimien "lerppahattujen" toimesta ainakin Venäjän bolhevikkihallinnon katkeraan loppuun saakka, eli vielä runsaat kaksi vuosikymmentä "Toisen Läskikapinan" jälkeen.

Tämän enempää faktatietoa tai omakohtaisia muistumia noilta ajoilta en pysty kertomaan, vaikka MIELUUSTI kertoisinkin! Arkistojen aarteita kun en pääse penkomaan. Eivät taitane päästä ammattihistoriotsijatkaan...

1710 MM; PT


Ysimillisistä ja "puukenkälatingeista"

Löytyi muuten helvetin asiallinen aselehti, ruotsalainen VAPEN. Svedut rakastavat Neuhausen pistoolia (SIG P210) jota hitsailevat vähän väliä sen haljettua rungostaan. Lehdessä mainitaan aika ajoin 9 x 19 patruuna 39B joka lienee niin häijy kp-patruuna että ainoastaan Glock ja CZ-75/85- pistoolit kestävät sen ammunnan. Samaa on joskus kuultu kanadalaisesta 9MM 41 patruunasta. Tokko tietoa on näistä ja miten eroavat esim. nykyisten +P ja +P+ patruunoista paineiltaan ja lähtönopeudeltaan?

Alikaliberihivakat on nyt kokeiltu. Nopeus- ja painemittauslaitteistoa ei ole. Kal. .308 Win Sako AII Standard. Hylsy Lapua; osasupistettu, luoti Hornady VMax 55 grs istutettuna .224/ .308 hivakkaan, (paino 6 grs), hivakan istutussyvyys 6 mm, ei niippausta. Nalli CCI Large Rifle Primer.

1. Ruuti ikiwanhaa, laji Oy Rikkihappo Ab N18 (vastaa kai N340:tä), latinki n. 1 gramma; 15,5 grs. Kasat 90 mm/ 100 m/ 5 lauk. Missä vika? Paljonko vauhtia?

2. Ruuti tuorempaa N110, annos 40,0 gr, pystyhajontaa 300 mm sivuhajontaa 100 mm. Pitäisikö jo lopettaa..? Aseeni käy säännöllisesti n. 30 mm kasaa Lapuan tehdaslatingilla jossa 12 g/ 185 gr Scenar.

Makke

  ja kommentit (valitettavasti viivästyneet ruuhkan ja tele-operaattorin virkamatkan takia): SIG P210:en kotimaassa Sveitsissä on aseella sallittua vain 9 x 19 mm pistoolinpatruunoiden ampuminen. Moni aseen omistaja tai Valaliiton omistaman aseen haltija hankki omakustanteisen vaihtopiipun 7.65 x 21 mm patruunoille. Keski-Euroopassa eivät P210:ien rungot ole halkeilleet kovinkaan usein, mutta ehkä alkaneet säröillä. Luistit ovat sensijaan joskus katkeilleet piipun kytkentäkorokkeisiin vastaavien uurteiden etureunojen kohdalta. Alkusyitä: Luistimateriaalin liiallinen kovuus/hauraus ja lovenvaikutus (= uranpohjan nurkkauksien liiallinen terävyys).

Osasyyllisiä aseiden turmeltumisiin Keski-Euroopassa ovat olleet saksalaiset mustaluotiset 9 x 19 mm konepistoolinpatruunat, joiden soliidit eli homogeeniset luodit olivat vailla erillistä vaippaa ja lyijytäytettä. Ne olivat sintrattuja rautajauheesta, joka oli aluksi puristettu kylmiltään muottiin suunnilleen liidun kovuisiksi kikkareiksi, ja sitten kuumennettu uunissa lämpötilaan, jossa jauhehiukkaset takertuivat kiinni toisiinsa, mutta luotiaihio ei vielä sulanut epämuotoiseksi.

Se kuitenkin kutistui noin 10 %n verran kylmäpuristetta pienemmäksi läpimitaltaan, pituudeltaan ja muiltakin dimensioiltaan. Sen verran oli rautajauhepuristeessa vielä huokoisuutta, vaikka puristuspaine kilogrammoina neliösenttimetriä kohti vastasi jokseenkin 8 mm Mauser-kiväärin täystehoisen latingin kehittämää huippupainetta, 3000 kg/neliö-cm, tai hieman yli. Kriittisin vaihe sintrausprosessissa oli "piparien paistaminen", eli luotiaihioiden kuumennus taikinamaiseen, vaan ei siirappimaiseen, olomuotoon. Lämpötilan toleranssialue oli vain muutama Celsiusaste yli tai alle +1520 C:n. (Puhtaan raudan sulamispiste juoksevaksi liemeksi asti on +1530 C, ja rauta-oksalaatista pelkistetty jauhe oli käytännöllisesti katsoen puhdasta).

Pienetkin lisäainepitoisuudet raudassa johtivat paistoksen epäonnistumiseen, alentamalla tai korottamalla jauheen sulamispistettä. Hieman "raa'aksi" jäänyt luoti jäi keskeltä huokoiseksi ja hauraaksi. Sen fysiologinen teho olisi ollut mitä suotuisin, mutta luodit olivat valitettavasti ylipaksuja. Jos raudan seassa oli sulamispistettä alentavia aineksia, pehmenivät luotiaihiot liikaa, leviten myös ylimittaisiksi. Aivan toisen maailmansodan viime vaiheessa alkoi laadunvalvonta lipsua, eli ylimittaisiakin rautasintteriluoteja päätyi ladattuihin patruunoihin asti. Patruunoita alettiin myös kätkeä "piilopaikkoihin nimeltä Jemma", uhkaamassa olevan miehityksen varalle, vastarintamiesten tarpeisiin.

Sodan jälkeen alkoi kätköjä löytyä. Patruunoita päätyi asiantuntemattomienkin käsiin ja siten pistooleihin. Ne oli alkuaan tarkoitettu ammuttaviksi konepistooleilla. Jollain Walther P-38:n tapaisella ajanmukaisella käsiaseella saattoi ampua muutaman rautaluotipatruunan hätätilassa, mutta P-08 (Parabellum) saattoi irtisanoa työsopimuksen ensi laukauksella. Periaatteessa ei kp-patruunankaan paine saa ylittää 9 x 19 mm:lle asetettua 2600 ilmakehän maksimia, mutta aikalaiset "Rodman-tulkista" edelleenkehitetyt laitteet olivat liian hitaita rekisteröimään lyhytkestoisimpia painehuippuja.

Rautaluotipatruunoiden ylipaineisuus havaittiin vasta kun paine opittiin mittaamaan kvartsikiteen puristumisesta syntyvän pietsosähkö-jännitteen avulla ja kuvaamaan painekäyrä ns. varastoivan oskilloskoopin kuvaruudulle, josta se voidaan valokuvata. Tietokoneen muistiin taltioitu käyrä ja numeeriset tiedot voidaan myös printata paperille. Aiempi mekaaninen painemittari oli englantilaisen ruutikemisti Abelin kehitelmä 1880-luvulta. Perustuu testiaseen panos- tai patruunapesän seinämän läpi kulkevaan reikään asetetun kaasumännän iskuun, joka puristaa laitteen alasinruuvin ja männän väliin asetetun kuparisen tai lyijyisen lieriömäisen mittapalan alkuperäismittaansa lyhyemmäksi ja tietenkin paksummaksi.

Mittapalan lyhentymisestä voidaan laskea kaasumännän iskuvoima eli männän alapäähän vaikuttaneen paineen likimääräinen huippulukema. Kauaakaan ei ole niistä ajoista, jolloin patruunoiden käyttöpaineet ilmaistiin kupari- tai lyijy-yksikköinä (C.U.P. tai L.U.P.), ja metallisia mittalieriöitä tyssäämällä suoritettu paineenmittaus oli "ainoa virallisesti hyväksytty" menetelmä, vaikka samasta testilaukauksesta voitiin jo mitata paine myös pietsosähkö-anturilla. Mekaanisella menetelmällä on ymmärrettävät hitautensa, johtuen mm. painemännän massanhitaudesta ja mittasylinterin metallin jäyhyydestä. Herkemmän sähköisen menetelmän ilmaisemia suurempia painelukemia ei alkuun uskottu paikkansapitäviksi.

Kun oskilloskoopin näyttämiin painekäyriin alettiin vähitellen luottaa, havaittiin eroavuuksia 9 x 19 mm pistooli- ja konepistoolilatausten välillä entistäkin selvemmin. Entuudestaan tiedettiin, että esimerkiksi suomalaisen ja kanadalaisen kp-patruunan painekäyrä alenee loivemmin, eli jäännöspaine on korkeampi kuin pistoolikäyttöön ladatun patruunan tapauksessa. Molemmista todettiin hieman vajaan 2600 ilmakehän huippupaine; kp-latauksissa joskus jopa alhaisempi kuin pistoolilatingeissa, jotka oli kehitelty rekyylitoimisiin aseisiin; alkuaan P-08 Parabellumiin, jonka automaattilataus toteutuu pelkällä liikkuvien osien liikeimpulssilla.

Jos jäännöspaine on kovin korkea, kiihtyy polvinivelsulun taittumisnopeus niin suureksi, että sen tuottama impulssi eli momentti kiskaisee haarukkamaisen luistin poikki, tai murtaa luistinhaarojen takapään korvakkeet, joiden läpi kulkee takanivelen akselitappi. Colt/Browning-tyyppisissä aseissa (mukaanlukien SIG P210) ei vastaavia ongelmia ilmene, ja monetkin niistä ovat immuuneja tavanomaiseen tapaan ladattujen kp-patruunoiden tuottamille lisärasitteille. "Tavanomainen kp-patruunan lataustapa" on ruutimäärän lisääminen, mutta hidaspaloisemman ja hitaammin syttyvän ruutilajin käyttö ajoaineena, huippupaineen pitämiseksi kaliberikohtaisten normien mukaisena.

Ammuspaino on kaliberille ominainen, 9 x 19 mm patruunan tapauksessa 7.5 - 8.0 grammaa. Hylsyn kantaa on lujitettu ainakin suomalaisissa patruunoissa, joiden mallin mukaan lienee kehitelty myös ruotsalainen patruuna 9 mm 39B Suomi-konepistooliin M -37/ 39 F ja sen hieman lyhytpiippuisempaan lisenssikopioon M 37 - 39. Kanadalaiset "9 MM" patruunat poikkeavat edellämainituista Boxer-nallinsa osalta. Ruutitilavuus on siksi pienempi kuin suomalaisissa ja ruotsalaisissa Berdan-nallipesällisissä kp-patruunoissa, mutta ruuti on vastaavasti energisempää tilavuuteensa verrattuna.

Kanadalainen Dominion Ammunition Co. oli Kiinan Kuo-Min-Tang -hallituksen hovihankkija v.v. 1940 - 45. Tuotantokapasiteetti oli ylimitoitettu, joten patruunoita myytiin 2. maailmansodan, tai ainakin Kiinan vallanvaihdoksen (1949) jälkeen kaikkeen maailmaan, ja ilmeisesti myös epävirallisten kanavien kautta, koskapa Suomessakin näytti pyöriskelevän 9 MM-kantaleimattuja patruunoita tai hylsyjä joka kolmannen mökin nurkissa 1960-luvulla. Ballistisista ominaisuuksista on silti jääty vaille tutkittua tietoa kotimaisen kp-patruunan, 39B:n ja kanadalaisten patruunoiden tapauksissa.

Ne suomalaiset asiantuntijat, joilla olisi ollut tilaisuus mitata nopeuksia ja paineita vielä suhteellisen "nuorista" patruunoista 1970-luvulla, keskittyivät pakkosyöttämään toistuvasti pakinoissaan tietoa siitä, kuinka paljon 5.35 m/s nopeudella henkivä sivutuuli sortaa pienoiskiväärin luotia disipliiniammunnassa 50 metrin etäisyyteen, yms. yleishyödyllistä informaatiota. Toinen asespesialisti vastaili "mistä saa ja paljonko maksaa?"-sisältöisiin kysymyksiin entisen mainosmiehen rautaisella rutiinilla, mutta väisteli kysymyksiä, joihin vastaaminen olisi vaatinut syvällisempää perehtyneisyyttä sisäballistiikkaan tai asetekniikkaan ylimalkaan. Oli asekauppiaiden ainainen riesa tyhmine kysymyksineen, mutta toki hyödyllinenkin markkina-ohjailija muutamille suosimilleen maahantuojille.

Yhtä huonoa on tiedonsaanti myös saksalaisesta rautaluotipatruunasta. Käytettävissä oleva lähdekirjallisuus ei mainitse edes rautasintteriluodin painoa, tai sen pituutta, josta paino olisi laskettavissa. Ruuti näissä mustaluotisissa patruunoissa oli kuitenkin "offensiivisempaa" kuin lyijytäyteluotisissa patruunoissa, eli jos jonkin patruunayksilön luoti oli ylipaksu, nousi paine helposti yli 3000 ilmakehän. Konepistoolissa siitä ei koitunut pahempaa haittaa, koska korvikepatruunoiden teräshylsyt kyllä kestivät, mutta hentorakenteisille pistooleille, kuten P-08:lle tai SIG P210:lle, kävi vanhanaikaisesti.

Monet keikkapiippupistoolit, kuten FN GP-35 tai Radom wz 35, kestävät suuriakin ylipaineita. Samoin ranskalainen MAB P-15, vaikka sen kiertopiippu-mekanismi on "puolilukittuva" (design Savage/Searle). MAB:en sulkusysteemi on itsesäätyvä, ja immuuni sekä ylisuurille alkupaineen huipuille, että ylikorkeille jäännöspaineille. SIG P210:nkaan kontruktiossa ei ole sinänsä vikaa, mutta luistin seinämävahvuus "akilleenkantapäiden" eli luistin kytkentäuurteiden kohdalla on mitoitettu liian ohueksi, ja kahvarungostakin kai puuttuu metallivahvuutta, koskapa säröilyä tai halkeiluakin on ilmennyt.

Uus'aikaisemmasta SIG-SAUERista on eliminoitu ainakin luistin heikkous, ottamalla oppia ranskalaisesta 7.65 mm Long Pistolet Automatique Modéle S:stä, jonka piipussa on vain yksi kytkentäkoroke. Se lukitsee jäykkäyhteyden luistin hylsynpoistoaukon etureunaan. Nykyään on tämä kytkentäperiaate omaksuttu useimpiin "uudesta luotuihin" keikkapiippupistooleihin. Ranskalaisesta pistoolista Modéle 1935 A oli puolestaan kopioitu jo vuonna 1937 ostetulla lisenssillä SIG P210:n keskeisimmät ominaispiirteet, myyjänä Société Alsacienne de Constructions Mecaniques (SACM). Mod. 1935 A oli esikuvana erinomaisen onnistuneen ja "esteettisen" muotoilun, luistin johderakenteen ja laukaisumekanismin kehittelyyn, mutta siitä katsottiin mallia kenties liiankin orjallisesti, pyrkimyksenä rakentaa suht' kevyt ja "siro" ase, tinkimättä silti materiaalin laadusta.

Myös Mod. -35 A:n kaliberi oli 7.65 mm Long eli 7.65 x 20 mm: Pidennetty versio 7.65 mm Browning-patruunasta, gramman verran raskaammalla luodilla, lähtönopeus 300 m/s ja käyttöpainetaso 2000 ilmakehää, eli ei juurikaan korkeampi kuin taskuasepatruunassa. SIG:in "Ordonnanzpistole 49:ää" suunniteltaessa oli rakenneosien mittasuhteet suurennettu tietenkin 9 x 19 mm pistoolilatauksen käyttöä silmälläpitäen, mutta ilman riittävää marginaalia KONEpistoolilatinkien käytön varalle. Sveitsissä ladataan pistoolinpatruunat melko miedoiksi, tavoitteena tarkkuus kilpailuissa ja upseereiden kertausharjoituksissa, jotka toistuvat ainakin vuosittain.

Kp-lataukset ovat luku sinänsä, ja ainakin 1930-luvun alussa oli suunnitelmissa pesittää konepistoolit 9 x 25 mm Export Mauser-patruunoille, joilla 9 x 19 mm pistoolin lataaminen olisi mahdotonta. Tällaista ajatusta oli kannattanut jo 1920-luvun alkuvuosina myös John Taliaferro Thompson USA:ssa, mutta erinäiset käytännölliset syyt kariuttivat jo alkuunsa suunnitelmat mitoitukseltaan poikkeavien konepistoolipatruunoiden omaksumisesta: Pidempihylsyistä patruunaa ampuva Thompson-konepistooli lukeutui kooltaan ja painoltaan jo pikakiväärien eli "automaattikiväärien" kategoriaan, ja sveitsiläiset 9 x 25 mm Neuhausen "MKMO-konekarabiinit" ovat myös mitoiltaan ratsuväen karabiinin luokkaa; samoinkuin muotoilultaan. Konepistoolin käyttöönomaksumisen eräs perusvaatimus oli sekin, että sillä on voitava ampua myös "palvelupistoolin" vakiopatruunoita.

On muistettava, ettei konepistoolia osattu arvostaa taisteluvälineenä eli "oikeana sota-aseena" yleismaailmallisesti, ennenkuin Suomen Talvisodasta saatujen kokemusten jälkeen. Yleisen näkemyksen mukaan kp oli "poliisi- ja gangsteriase", johon ei kannattanut kehitellä erikoispatruunoita, joiden olemassaolo olisi sotkenut sodanaikaista patruunahuoltoa. Piti siis tulla toimeen vakiopatruunoilla. Suomen lisäksi vain uudestisyntynyt Saksa ymmärsi konepistoolin arvon. Siellähän asetyyppi oli keksittykin, ja Saksan silloinen Johtaja sattui olemaan ensimmäisen maailmansodan veteraani, jonka Rautaristi oli saatu ansioiden perusteella, eikä muistoksi pelkästä läsnäolosta sodassa naapurimaan (SIC!) armeijaan värväytyneenä korpraalina.

Erityinen kp-lataus normaaliittaiseen patruunaan kehiteltiin ensimmäisenä ilmeisesti Suomessa, joskin myös italialaiset tahtovat kunnian itselleen. Heidän pistoolinpatruunansa oli 9 x 19 mm Glisenti, joka on 9 mm Para-patruunaa miedommin ladattu. Konepistoolilataus vastaa teholtaan saksalaista 9 mm Para-patruunan pistoolilatinkia. Jos italialainen +P-luokan kp-patruuna on joskus ollut olemassa, on se kehitelty Espanjan sisällissodassa saatujen kokemusten pohjalta Beretta M/1938-konepistooliin, jossa oli normaali raskas massasulku konekivääreistä miniatyrisoitujen hidastettujen sulkuviritelmien tilalla.

Suomessa alkoi erikoispatruunan tuotekehittely ehkä jo 1920-luvun lopulla, ilmeisesti Aimo J. Lahden aloitteesta, samoihin aikoihin kuin Suomi-konepistoolin lopullinen rakenne alkoi hahmottua ja sen lopullinen valmistajakin oli löytymässä Tikkakoskelta. Ruotsalaisen 39B:n idea lienee saatu konepistoolin valmistuslisenssin kaupantekijäisinä, Suomesta. Saksalaisen umpirautaluotisen patruunan kehityshistoriasta ei ole toistaiseksi ulottuvilla muuta tietoa kuin että sintteriluoteja kehiteltiin lyijy- ja kuparipulan pakottamana 8 x 57 mm sekä 8 x 33 mm patruunoihin epätoivon vimmalla, mutta työ jäi kesken kun "sota vietiin alta pois". Vain 9 x 19 mm patruunoiden rautaluodit ehdittiin saada joukkotuotannon asteelle 2. maailmansodan siinä vaiheessa, jolloin tuotteiden laadulla ei enää ollut entisenlaista merkitystä.

USA:laisten 9 x 19 mm patruunoiden latauksista löytyy SAAMI-normilehtien mapista tietoa vain sen verran, että tehdaslatausten suurimmat sallitut keskiarvot ovat 35700 "kupariyksikköä" ja suurin sallittu patruuna-yksilön paine on 41300 "CUP:ia". Pietsosähkö-anturilla mitattuina ovat painelukemat jo muunnettavissa ymmärrettäviksi metrisiksi lukemiksi. Patruunaerän suurin sallittu keskimääräinen paine on 37400 naulaa neliötuumalle, eikä näyte-erän yksikään patruuna saa kehittää yli 43300 psi:n huippupainetta. Suhdeluvut ovat: 1 psi = 6.89476 kiloPascalia ja 1 tekninen ilmakehä = 98.0665 kPa.

Vihtavuoren "Reloading Manual" mainitsee CIP-normiston max.- pietsopaineeksi 235 megaPascalia = 235000 kPa ja imperiaaliseksi lukemaksi 34075 psi kaliberin 9 mm Luger tapauksessa, joten vanhentunut on se käsitys, että SAAMI-normien mukaisiksi ladatut jenkkipatruunat ovat surkeita lälläreitä, jotka eivät jaksa potkaista Parabellumin nivelsulkua kuin hieman ylöspäin notkolleen. CIP-normin mukaisia paineita on puolestaan liennytetty, verraten sata vuotta sitten (SIC!) asetettuun 2600 teknisen ilmakehän ylärajaan, jonka "Salliainen salli" jo 7.65 x 21 mm patruunoille. Tuona aikana ei ollut olemassa "sippiä" tai "saamia", ja paineet mitattiin Abelin kuparilieriö-apparaatilla.

SAAMI-normikokoelmani on muistaakseni kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Erikoislatausluokka +P tunnettiin kalibereille .38 Special ja .38 Super Auto (jonka kaikki lataukset ovat +P), mutta +P -latinkeja ei ole listattu kaliberille 9 mm Luger, ja luokka +P+ on täysin tuntematon. 9 x 19 mm lataukset ovat siis "Service Loads", eli vakiopatruunoita, joita tehtaat lataavat, ja markettien sekä kyläkauppojen urheilutarvikeosastotkin myyvät. Otaksun, että "Service Loadien" painetasoa on alennettu myös SAAMI-normistossa, ja latausvoimakkuuksiltaan erilaiset patruunat on jaettu eri kategorioihin "pluspee"-merkinnöillä.


Tapaukseen "alikaliberi-hivakka .224/.308" en pysty ottamaan kantaa, tutustumatta sabotteihin omakohtaisesti ja tuntematta esimerkiksi sen muovimateriaalia. Testiraportistasi puuttui myös eräs keskeinen tieto: Olivatko suurimman "roiskis-kasan" luodinreiät pyöreitä vaiko soikeita? Osuivatko jotkin luodit ehkä poikittain? Ensinnähän aina herää epäilys, ettei alikaliberinen luoti saa riittävää kierrosnopeutta rihloista hivakan välityksellä: Sabot siis lipsuu luodin pinnalla, eli pyörii sen ympärillä piippuvaiheessa. Mikään "helppo nakki" ei toimivan hivakan tuotekehittely ole: Remington tappeli monenlaisia vaikeuksia vastaan koko 1970-luvun ajan, ennenkuin sai ACCELERATOR-patruunansa kehitellyksi sellaiselle tasolle, että uskalsi ja ilkesi ryhtyä myymään niitä suurelle yleisölle.

Huomioitakoon, että Remingtonin patruunaosaston senaikainen "emo-yhtiö" E.I. DuPont de Nemours edusti muoviteknologian ja polymeeri-kemian tuotekehittelyn kärjen terävintä huippua kotimaassaan ja maailmalla. DuPontilla oli myös oma mainehikas ruutitehdas, joka kuitenkin sittemmin eriytettiin emoyhtiöstään, pyrkimyksenä DuPontin "maineen kirkastaminen" kaikenkarvaisten hihhuleiden silmissä. Jostain syystä uskotaan, että yrityskuva joteskin tahriintuu, jos emofirman jokin tytäryhtiö on jollain tavoin sidoksissa maanpuolustus-rientoihin.

(Suomessakin eriytettiin mm. VihtaVuori Oy emo-Kemirasta, Sako Oy emo-Nokiasta ja Valmet Oy:n Tourulan tehtaan toiminnot päästettiin hiipumaan. Maineikas Tikkakoski Oy oli jo aiemmin "syleilty kuoliaaksi" fuusioimalla se Sakoon, vaikka se olikin keskittynyt pelkästään siviilikaluston tuotantoon. VihtaVuorella on taannoin käynnistetty "YT-neuvottelut" lähinnä kai tykkiruutiosaston henkilökuntaan kohdistuvaa saneerausta enteillen: Eipä tuottanut fuusio taaskaan siunausta. Useinhan on se on alas-ajon ennusmerkki, ja johtaa ainakin väen vähenemiseen).

Remington Accelerator-patruunat oli siis kehitelty monien toimialojen asiantuntijoiden yhteistyönä, dollareita pihtailematta ja kiireettömästi, mutta alikaliberipatruunoiden myyntimenestys ei ole ilmeisesti vastannut odotuksia. Yksityinen kokeilija tuskin pystyy panemaan paremmaksi käytettävissään olevilla tutkimusresursseilla. Latausreseptejä, lähtönopeuksia ja paineita on pysty ennakoimaan. Utelin jo vuonna 1977 DuPontilta tietoja Acceleratorien latinkina käytetystä ruudista, mutta saamani vastaus oli välttelevä. Mainittiin sentään, että "kyseinen ruuti on kuulunut jo kauan tuotevalikoimaamme, mutta ollut välillä epäsaatavaa kysynnän vähäisyyden takia". Alikaliberipatruunat eivät olleet muistaakseni vielä myynnissä, mutta jo tiedossani.

Ruudin tuotenumeron selvillesaanti ei vienyt aikaa kahta viikkoakaan, koska olin tuolloin kirjeenvaihdossa NRA:n wanhojen asiantuntijoiden kanssa: DuPont SR-4759 oli ollut joidenkin vuosien ajan poissa tuotannosta, mutta "jälleenomaksuttu, myös yleiseen myyntiin, vuonna 1973", kertoili Roy F. Dunlap. Sitä en tohdi mennä vannomaan, oliko "Sporting Rifle powder N:o 4759" lopullinen valinta Acceleratorien ajoaineeksi, mutta ampumakokeet alikaliberipatruunoilla oli aloitettu juuri tuon vuoden 1973 tienoilla. Edellämainitun ruudin monet ominaisuudet vastaavat VihtaVuoren N110:tä, joten ruutivalintasi ei ole erheellinen: Huonon osumatarkkuuden alkusyy on pakostakin jossain muualla...

Havaitsenpa laiminlyöneeni VihtaVuoren uusien ja vanhojen tuotenumeroiden listauksen. Numerointi muuttui syyskuun 1. päivänä 1973, mutta armeijan ja ilmeisesti myös lataamoiden nomenklatuurassa esiintyy vielä vanhoja tai poikkeuksellisia tuotenumeroita. Kuuleman mukaan ei VihtaVuorella tunneta paukkupanospatruunaruutia N305. Numero oli joskus ollut käytössä VPT:n paukkupatruunalataamossa. Joutunemme vastaisuudessa viljelemään nimilyhennettä "PaPP", vaikka alalla ei kuuleman mukaan tunneta "pappeja eikä lukkareita". Joopa joo: Teki niin tai näin, se on aina väärinpäin. Teemme siis täst'edes juuri niinkuin tahdomme!

Viralliset tuotenumerot ovat seuraavanlaiset:

Nykyinen numero Vanha numero
    N110                      N19
    N120                      N21
    N130                      N303
    N140                      N16
    N160                      N34

    N310                      N14
    N320                      N22
    N330                      N13
    N335                      N30
    N340                      N18

Vanhasta numeroinnista siis puuttui johdonmukaisuus! Mielelläni olisin lisännyt listaan kolmannenkin sarakkeen: Vuosiluvun, jolloin kyseinen ruutilaji on omaksuttu tuotantoon - jos se vaikka jotakin selittäisi. Mutta kirjoittu on: "Ruuteja koskevien tietojen saaminen valmistajilta tai tukkumyyjiltä on kuin härän lypsäminen: Ei tipu eikä lirise". (Härkä = ENTINEN sonni, jolta on poistettu rauhaset, joista voisi jotain herua lypsykiulun pohjalle. Myös horoskooppimerkki. Ja eläin, joksi sonni tai lehmäkin muuttuu, tullessaan paloiteltuna kaupan lihatiskiin, ja riimisuolattuna tai kypsytettynä ruokailijan eteen ravintolassa. Sika nuortuu samoissa olosuhteissa "possuksi").

Nykyinen numerointi noudattaa ruutien palonopeusjärjestystä, mutta huomattakoon: Omissa kategorioissaan! Mitä pienempi numero ykkösen tai kolmosen jälkeen, sitä herkemmin ruuti syttyy/nopeammin palaa. N100- ja N300-sarjojen ruudit ovat yleissäännön mukaan "kivääriruuteja" ja "käsiaseruuteja", mutta esimerkiksi N110 on käyttökelpoista korkeapaineisissa revolverinpatruunoissa, ja alkuaan kivääriruudiksi kehitelty N310 (wanha PaPP N14) on tunnetusti valikoiman monipuolisin propellantti, jota ryhdyttiin "väärinkäyttämään" käsiasepatruunoissa ja ehkä jo aiemmin (v:sta 1936) kiväärien matalapainepatruunoissa. Sittemmin (v. 1942) kiväärin ns. puolipanospatruunoissa, ja nyttemmin mitä moninaisimmissa erikoistarkoituksissa; jopa pienikaliberisissa tykeissä - eikä pelkästään "rättilaukauksiin" niissäkään.

Unohtui mainita vielä käyttökelpoisuus nykyaikaisissa haulikon ratalatingeissa, joiden haulimäärä on kutistunut kuin pyy maailmanlopun edellä, joten ruudilta vaaditaan entistäkin herkempää syttyvyyttä ja puhdasta palavaisuutta. Modernia PaPPia saataneen N310:stä keittämällä sen jyviä puhtaassa vedessä ja kuivaamalla. Kun 1.0 CC:n vetoiseen LEE-kauhaan kaapaistu annos kuivia ruutijyviä painaa enintään 0.47 grammaa/ 7.3 grainia, on se soveliasta hyvinkin mietoihin "kissanaivastuksiin". Nämä ohjeet on vakoiltu Norma-ruudit enimmäkseen valmistavalta Boforsilta. "Syväpestyä" Norma R1:tä myydään paukkupatruunalataamoille. Sen syttymisherkkyys mahdollistaisi käytön sankkiruutina piilukkopyssyissä, mihin tarkoitukseen muutamat mustaruudin lajitkin ovat liian epäherkkiä.

Suomalaisten ruutien uudet vs. vanhat tuotenumerot on julkaistu teoksessa: "Handbuch für den Wiederlader" by K.D.Meyer. Copyright 1977 by Journal-Verlag Schwend GmbH. Tätäkään tietoa en olisi VihtaVuorelta saanut, mutta en ole onneksi häätynyt sitä sieltä kysymään: Listaukset sain aikoinaan K.D.Meyeriltä itseltään.

2210 MM; PT

Läh 041100 JH


.284 Winchester wiehättää

Tiedustelin äsken Tussarista yllä-/allamainitusta aseesta ja siellä neuvottiin kääntymään "paikallisen gurun" puoleen: Kaipaisin tietoja asekaliiperista .284 Win, aseiden ja hylsyjen saatavuudesta Suomessa tai tietoa asesepästä jolla olisi ko. pesän kalvain. Myöskään ko. aseen yleisin tai kaupallinen rihlannousu ei ole tiedossani.

Tiedossani ovat hylsyn dimensiot ja aseen suoritusarvot jotka ovat suunnilleen samaa luokkaa kuin .270 Win ja .280 Rem, hylsy on kuitenkin pituudeltaan vain .308 Win:n luokkaa mutta paksumpi ja jyrkkähartiaisempi Mikähän olisi helpoin tapa koota ko. kaliberinen ase jos tehdasvalmisteisia ei ole saatavana? Kiinnostukseni johtuu lähinnä kehutuista tarkkuusominaisuuksista

Ystävällisin terveisin: M K

  Jo heti kättelyssä ystävän neuvo: "Jäitä hattuun!" On epäviisasta "ryhtyä" kaliberiin, johon tyhjät hylsytkin ovat tuontitavaraa, tai ne pitää sorvata Magnum-kantaisista hylsyistä. Sitä seuraavakin hylsynmuovaaminen on monivaiheinen prosessi hartioiden jyrkkyyden takia. Sinänsä ei 35 asteen hartiakulmasta ole mitään pahaa sanottavaa, paitsi ne tavalliset lorut, että enimmäislatausta lähestyttäessä täytyy paineenmerkkejä kytätä kuin mykkä - kröhömm - lemmen tuoksuvaa puutarhaa! Paine kasvaa alkuun lineaarisesti, mutta tietyn ruutilaji-kohtaisen rajalinjan ylityttyä äkkiä milteipä eksponentiaalisesti.

Sitä seuraava melko vähäinenkin ruudin lisäys saattaa turmella suurella rahalla hankitun, tai hiellä ja vaivalla valmistetun hylsyn P.P.I. (= kirurgilatinaa: "Per Primam Intentionem" = onnistuminen tai turmelus "ensimmäisellä yrityksellä"). Aseen joudut teettämään custom-työnä, koska tämänkaliberiset vakiomallit, vipulukkoinen Winchester Model 88 ja itselataava Model 100, jäivät pois muodista ja tuotannosta jo aikoja sitten. Tiedossani ei ole aseseppää, jolla olisi pesäkalvain tälle kaliberille. Kalvainsarjan voi tietenkin tilata, teettää tai tehdä, mutta arvannet kai, kuka viulut maksaa? Pahoin pelkään, että Sinä yksin, koska mielenkiinto kaliberia .284 Win. kohtaan ei ole Suomessa, eikä juuri muuallakaan, kovin yleinen. Vakio rihlannousu oli/ on custom-aseissa 10 tuumaa, eli loivahko, koska vakio-aseissa olivat luodit lyhyehköä lajia.

Patruunan hylsy on omalaatuinen, mutta ei ennennäkemätön kantamuodoltaan: Kannan läpimitta on 12 mm ja hylsynvetouran mitoitus kuin kaikissa 7.9 mm Patrone 1888:an perustuvissa hylsyissä. Usein puhutaan "Mauser-kannasta", mutta 12 mm:n urakannan isä oli Sveitsin Valaliiton Thunin Pyssy-pajaston tirehtööri, majuri E. Rubin. Asetehdas Mauser ei myöskään keksinyt kivääriä M/1888, vaan ase suunniteltiin komiteatyönä, ja sellainen oli lopputuloskin: "Sekasikiö", joka hylättiin vanhentuneena mallina jo 10 vuoden kuluttua syntymästään. 284 Win.-hylsyn kanta siis mahtuu tavanomaisen (esim. .308 Win) luodikon lukon iskupohjan syvennykseen, mutta hylsykiskurin uran etupuolinen osuus on lähes Magnum-patruunan läpimittaluokkaa, eli 12.7 mm.

Hartiat ovat jyrkät ja hylsynkaula lyhyt, joten 55 mm:n pituiseen hylsyyn voidaan rutistaa melkein (tai melkeittäkin) sama määrä samanlajista ruutia kuin .280/ 7 mm Express Remingtonin pidempään hylsyyn samantyyppisen luodin taakse. Rutistamisen seuraus saattaa kuitenkin olla .284:n hylsyn lyhykäinen elinkaari: 1 - 2 jälleenlatauskertaa. 7 mm Expressin hylsy voi kestää vastaavia latinkeja toistakymmentäkin uudelleentäyttöä. Ja jos luoti on kovin suippokärkinen, ei mainittujen patruunoiden latauspituuksien erokaan ole kovin suuri.

Jos latinkien laadinnassa kuullaan järjen ääntä, eikä lähdetä etsimään sitä "kuolemanlinjaa", jonka ylityttyä lineaarinen paineennousu muuttuu logaritmiseksi, ruutia pikku ripauksinkin lisättäessä, todetaan suurin uhrauksin saatava lähtönopeushyöty varsin vähäiseksi esimerkiksi 7 mm-08 Remingtoniin verrattuna. .284:n tarkkuusetuakaan 7 mm-08:aan verrattuna ei ole toteennäytetty missään, milloinkaan. Suureen ääneen kiljuen suosittelisin myös wanhaa kunnon 7 x 57 mm Mauseria .284:n vaihtoehdoksi, mutta sekin on "väistyvä" kaliberi. 7 mm-08:lla näyttää olevan näköaloja edessäpäinkin ja esimerkiksi hylsyjen saatavuuden suhteen on 7 mm-08 kaliberin aseen omistaja itseriittoinen.

"Perushylsyt", kaliberi .308 Win., eivät lopu maailmasta milloinkaan, eivätkä ne usein edes maksa mitään, kun suuntaa askeleensa ampumaradalle muovikassilla varustautuneena siihen aikaan vuodesta, jolloin tehtaanpatruunoita käyttävät öky-rikkaat tuhlarit varustautuvat LUPAhirvijahtiin, poiketen radalla tarkistamassa aseensa tähtäinsäädön oikeellisuuden. Jotkut voivat verestää myös ampumataitoaan muutamalla harjoituslaukauksella. Yleensä kuitenkin he, jotka harjoittelevat aktiivisesti, noukkivat asekohtaisiksi muovautuneet hylsynsä visusti talteen jälleenladattaviksi.

Kolmenollakasi-hylsyn muuttaminen 7 mm-08:n hylsyksi tapahtuu kertarusauksella, täyssupistusholkissa. Hylsynkaulan ohennukseen tarvittavaa lisärasitusta tuskin edes huomaa, jos kaula on kastettu johonkin voiteluöljyyn parin millin pituudelta. Ylenpalttinen voitelu voisi tuottaa "rasvaryppyjä" hylsyn hartioihin. Hylsyjen normalisoinnin jälkeen mitataan tai tulkataan jokaisen hylsyn pituus. Tavallisin tulkkauskonsti lienee JOKAISEN hylsyn lyhennys trimmipituuteen 51.50 mm, olipa työvaraa tahi ei. Tarkkaa mittausvälinettä tarvitaan hylsynkaulan paksuuden tutkimiseen ylimalkaan ja erityisesti silloin kun hylsyt on muovattu keräilyhylsyistä:

Kaulan ulkoläpimitta ei saa olla miltään kohdalta täyttä 8.0 mm:äkään! Jos on yli 7.97 mm:n, niin seuraava toimenpide on sisäpuolinen tulkkaus paksuimmalla valikoimasta löytyvällä luodilla; läpimitta mieluiten 7.23 mm. Jos mittaluoti lipuu hylsynsuun sisään sormella työntäen, tai se vaikkapa tipahtaa painollaan hylsyyn, on kaikki O.K. Tällaiset hylsyt pestään, kaulat hehkutetaan ja uusitaan normalisointi sekä kaulan mittaus ja luotitulkkaus. Jos kaulan läpimitta on uhkaavan lähellä 8.0 mm:iä, mutta mittaluoti "ahistaa" pahasti, työntyen hylsyyn vain koneellisin keinoin, on kaulan seinämä ehkä jo liian paksu (tai sopivanpaksuinen tuottamaan huippukäynnin "riskien tien kautta").

Tässä tapauksessa joudutaan ehkä jopa ohentamaan hylsynkaulan seinämiä sorvaamalla tai kalvamalla. Työvaihe vaatii erityiset pelit ja vehkeet, joiden hankintahinta kuoleutuu tuskin milloinkaan; ovathan ne useimmiten Made in USA ja dollarin kurssi 7 mk:n kantturoissa. 7 mm-08:n tapauksessa on periaate se, että yhdessäkään luoditetussa patruunassa ei hylsynkaulan läpimitta saa olla yli 8.00 mm:n. "Toleranssia" tästä rajamitasta patruunapesän kaulatilan läpimittaan on tietysti olemassa jopa Target-pesissä, mutta luotien läpimittavaihteluiden varalle sitä on syytä ollakin.

Hylsyjen "vanhetessa" (= jälleenlataus- ja ampumakertojen lisääntyessä) kaulanseinämä ohenee samaan tahtiin kuin hylsy venyy pidemmäksi, joten erityistä tarkkaavaisuutta tarvitaan vain ensimmäistä kotiladattua laukausta ammuttaessa. Hätävarjelun liioittelua ei ole esimerkiksi luotien halkaisijan mittaaminen ja kaikkein ohuimpien luotiyksilöiden valikoiminen hylsyjen "neitsytlaukauksiin". Eri valmistajien hylsyjen tilavuuksissa on myös eroavuuksia, jotka on tosin helppo havaita esimerkiksi punnitsemalla hylsyyn sopiva vesimäärä: 1 gramma vettä = 1 kuutiosenttimetri hylsytilavuutta. Tällöin ruutimääräkin voidaan järjestellä palotilan mukaiseksi. Laukauspaineet saadaan siten yhdenmukaisiksi, vaikka hylsyt olisivatkin sekalaista kierrätysmateriaalia.

HUOM! Tarkista oudommilla kantaleimoilla varustetuista hylsyistä, onko hylsynpohjassa yksi liekkireikä keskellä, vaiko kaksi pienehköä "sankkia" keskiön sivuilla. Berdan-nallitettuja NATO-hylsyjä on viime aikoina löytynyt radoilta. Kukaan niistä raportoinut visitoori ei TIETENKÄÄN ole muistanut ylösmerkitä hylsyjen kantaleimaa varoitusta varten! Berdan-nallin poistoon tarvitaan erikoisvälineet ja -menetelmät. Tavanomaista nallinpoistopiikkiä ei voida käyttää. Pisto hylsyn umpipohjaan rikkoo Boxer-nallille tarkoitetun poistopiikin, tai hylsyn.

Lataustoimissa on tärkeää tietenkin "rekoordin pitäminen", kuten hylsyjä koskevan tiedoston muistiinmerkitseminen, mukaanlukien hylsyn tilavuus, jonka merkitystä ja mittauskeinoja ei ennen meidän päiviämme (ja QuickLOAD-ballistiikkaohjelman antamia opetuksia) älytty huomioida tarpeellisessa määrin. Mutta lopuksi alun kertaus: .284 Winchesteriin ei kannata höyrähtää! Jos viisaasta "kolmenlinjan periaatteesta" on ihan pakko lipsua seitsenmillisten luokkaan, on 7 mm-08 pienimmän riesan tie, mutta tyytyminen perus-kolmenollakasiin kaikkein suositeltavinta.

2910 MM; PT


Peräänkuulutus

Mihin katosi yhtäkkiä 80-luvun lopulla Ase & Erä -lehden monivuotinen mainio päätoimittaja Heikki Syrjälä? Miehen juttuja ei ole näkynyt tuon jälkeen minkään lehden sivuilla.

Nimim. "Luurankona kaapissako?"

  Ei havaintoa, eikä mielenkiintoakaan! Kuulopuheiden mukaan H.S. oli joskus lähes vuosikymmen sitten ollut jonkin Savossa ilmestyvän keskustalaisen sanomalehden toimittajana. Hänen Ase & Erää edeltänyt journalistikokemuksensa mm. omistamansa pornograafisen "SEXUS"-lehden tekijänä antaa tosin aiheen olettamukseen, että S. saattaisi löytyä jonkin eroottisen aikakauslehden tekijäluettelosta. Ovat runsastuneet! Niihin on valitettavasti vaikeaa päästä tutustumaan lehteä ostamatta, koska ne on pakattu muovin sisään: "Apinalaatikkoa", eli toimituskunnan henkilölistaa, ei pysty vilkaisemaan kioskin hyllyssä olevasta lehdenvihkosta. Pornolehtien muu sisältöhän ei kiinnosta: Kun on selannut yhden, on nähnyt ne kaikki.

Ase & Erän päätoimittajan tehtävistä H.S. sai kenkää kahdestikin: Lyhyehkön uran jälkeen Sopulikustannus Oy:ltä ja sittemmin Karprint Ky:ltä. Vasemmisto-mielisen, mutta aseista ja metsästyksestä aina/kaiken tietävän päätoimittajan "henkilökemia" tuppasi muodostamaan räjähdysherkkiä seoksia patrioottisen avustajakunnan läheisyydessä - jos asia ilmaistaan LIEVÄSTI sanoen: Tampereen Yliopiston tiedotusopin laitoksella suoritettu aivopesu oli onnistunut yli odotusten! Nooh, osasi H.S. sentään lukea ja kirjoittaakin. "Analfabeetin" päätoimittajan aikakausi alkoi A & E:ssä useita vuosia H.S:n toisten potkujen jälkeen.

Käytännöllisesti katsoen lukutaidoton päätoimittaja oli kirjoittajan kannalta katsoen H.S:ää mieluisampi yhteistyökumppani: Ei lyhennellyt tai sensuroinut tekstejä mielivaltaisesti, eikä kääntänyt niiden sisältöä päälaelleen. Ei myöskään "löytänyt jostakin" satoja ladontavirheitä käsikirjoituksiin, jotka tulivat absoluuttisen virheettöminä ainakin muutamilta kirjoittajilta. Käytännön lehtityöt teki toimitussihteeri. Nykyistä toimitusrutiinia en tunne, koska A & E:n vuosikerrat -99 ja -00 ovat yhä lukematta, ja selaamatta jäänevätkin.

2410 MM; PT


Yksittäistaistelija vaiko kollektiivi?

1) Onko PTK "luonnollinen" henkilö vai keskittymä kuten esim. Tekniikka ja Talous -lehden "Veijo Miettinen"?

2) Mikä on järkevin/helpoin tapa suorittaa nettilehden maksaminen?

3) Huonoakin: Lauantaipäivä meni juttujanne selatessa! (Tulikin eksyttyä sivuille).

Jussi.

Peten 1) Erittäinkin luonnollinen "waiwainen syntinen ihminen", vaikka viime aikoina melko tiiviisti erakoitunut, käyskelemättä enää messuilla tms. kissanristiäisissä. Tähänastiset epäilykset ovatkin olleet toisensuuntaisia: "Sivupersoonikseni" on epäilty ainakin seuraavia gunwritereita: Kai Kankaanpää, Janne Pohjoispää, Markus P. Pönkä, ja viimeksi Aatam Mykkänen (melko äskettäin), mutta nyt kai jo tiedettänee, että jokainen meistä on oma itsenäinen persoonansa, eli luonnollinen henkilö.

Sikäli kuin tiedossani on, ei myöskään "Perusinsinööri" Veijo Miettinen ole keskittymä/kollektiivi/artteli, vaan luonnollinen henkilö; minulle tuttu lähinnä radio-ohjelmista, joissa joskus soiteltiin wanhoja suosikkilewyjä (siis tosi-wanhojakin). Tietämäni mukaan Veijo Miettinen ei ole edes taiteilijanimi, kuten esimerkiksi Stig Framåt (Ilkka Uotila), joka ei vielä eläköidyttyäänkään ilmaissut nimeä, jolla palkkansa YLE:ltä kuittasi. Lähetin Ilkalle levytoivomukseni aina hänen siviilinimellään, enkä "Stigulle", ja perille menivät: Iivari Kainulais-äänitekokoelmani täydentyi monilla tallenteilla.

2) Jos inhoat kirjeiden postittelua ja kuorien sekä postimerkkien kiinninuolemista, käy pankkisiirtokin edelleen päinsä. GOW:n "juokseva tili" on minun nimissäni, koska nettilehtiemme back-uppina ei ole yritystä tai yhteisöä, joka olisi oikeutettu tilin avaamiseen. Kirjaimet GOW on tietenkin mainittava suoritusten yhteydessä tulonsiirtojen "korvamerkiksi" ja viisainta on ilmoittaa E-mailinumeronsa GOW:n s-postiosoitteeseen tai E-mailiin ptkekkonen@hotmail.com . Niin toimien varmistuu pääsy "kannattajajäsenten" rekisteriin ilman ylenpalttista aikaviivettä, ellei s-postinumero ole listalla jo entuudestaan. Visitoorien nimiä ja kotiosoitteita ei ole rekisteröity, eikä postituslistan sisältämä tieturi ole yhteydessä verkostoihin hackereiden ulottuville.

CD-romppujen tilausmaksut kuuluvat tykkänään toiselle momentille ja tilille, jonka omistaa romput tuottava ja kustantava yhtiö. Nettisivujen ja romppujen tuotanto on eriytetty toisistaan. Yhteinen on vain kirjeitse saapuvien rompputilausten ja GOW:lle tulevan postin osoite, koska lokerossa ei ole vielä ilmennyt tilanahtautta: Postireissu on useimmiten "susitaival" eli hukkareissu, mutta tuleepahan vähän liikuntaa, ja screenin vetistämät silmät saavat edes lyhyen lepotauon. Kalenterin mukaan on tullut se aika vuodesta, jolloin on syytä kerrata yhteystiedot kertavuotis-kannattajajäsenille ja "kerhon" uusille jäsenille:

Pankkiyhteys: LEONIA, tili 800028-6450515, P.T.Kekkonen/GOW

Postiosoite: GOW PL 525 80161 JOENSUU. (Rompputilaukset: GOW/CD PL 525 80161 JOENSUU).

3) Selailuun kuluu helposti yksi lauantaipäivä, ja kun lukemaan ryhdyt, tuhlautuu helposti kuukausikin. Ja ystävällinen varoitus: Jos joudumme "kiertämään liekkiä matalammaksi" lontoonkielisellä sivullamme, lisääntyy suomenkielisten juttujen osuus vastaavasti, mukaanlukien artikkelit. Jätä siis hellät jäähyväiset "vapaa-ajan ongelmalle", ja varaa aikaa, tupakkia sekä virvokkeita..! Männä-yönä löi kello aamu-neljän "lasit", kun yövalo sammui "keljassani" (= munkkikammio "starovertsien" luostarissa), jossa syntyy tarvittaessa keljuakin tekstiä.

1610 MM; PT

Markuksen   P.T. Kekkonen ei todellakaan ole "luonnollinen henkilö" viherpipertäjien mielestä, vaan "hirmuinen epäihminen". No viherpipertäjien kanta on mikä on. PTK on siis olemassa. Hän asuu Joensuussa, kuten hän on aikaisemin "Tokko on tietoa?"-palstalla kertonut. Lukekaahan ensiksi kaikki "Gunwriter:n" vanhat jutut, sillä niistä lyötyy vastaus moneen kysymykseen.

Jos epäilet PTK:n olemassa oloa vielä, niin meneppä Vesan metsästyssivujen (www.metsastys.net) keskustelu alueelle ja pistä hakusanaksi vaikka PTK. Tulee hieman tuloksia...

MPP


Kaasutiiviit rullapyssyt

Tulinpa pohtineeksi tuota kaasutiiviin revolverin ongelmaa, onhan käsiaseiden lisäksi käytössä järeämpiä revolverikanuunoita, lähinnä lentokone-aseistukseksi. Mitä olet mieltä, voitaisiinko Nagantin tyyliin eteen piippua vasten painuva rulla sulkea kaasutiiviisti DeBangen sulkujärjestelmää soveltamalla? Eli ei tarvittaisi erikoista hylsyä. Eli rulla taka-asennossa pyörähtäisi ladattu patruunapesä piipun linjalle -> rulla eteen piippua vasten, tiiviste välissä -> laukaisu, tiiviste laajenee suluksi -> rulla taakse ja jatkuu alusta.

Haittapuolena ainakin suurella tulinopeudella olisi tuo liikkeen "nakutus" ja pysähtely laukausta kohti mutta edestakaisliike olisi välttämätöntä ettei tiiviste hankautuisi piippua vasten rikki. Kaipa sykli revolverikanuunassa muutenkin etenee "töksähdellen", vaikkakin nopeasti. En ole varmaankaan ensimmäinen jolle tämä on tullut mieleen mutta olisin kiinnostunut kommenteista.

Terveisin, J.H.

ja kommentti: DeBange-tiiviste eli "kimmoplastinen obturaattori" mahdollistaa irtopanoslaukausten ampumisen, mutta konetykki vaatii patruunalaukaukset, joissa ammus on niipattu hylsyyn hyvinkin tiukasti. Revolverikanuunoissa (Mauser, Aden/Defa) toimii rulla eräänlaisena syöttöpyöränä, jonka patruunapesien pitää kuitenkin kestää patruunoiden laukaisupaine, ja seinämävahvuuksia tarvitaan vielä lisää mäntätiivistystä varten. Rullasta tulee pakostakin varsin painava. Aikoinaan tuotti melkoisia vaikeuksia jo pelkästään sen kiihdyttäminen kääntymään yhden pesävälin verran ja pysäyttäminen laukauksen ajaksi paikalleen. Rasitetut osat (myös rulla) kuluivat nopeasti pilalle tai rikkoutuivat helposti, ainakin prototyyppiaseista.

Rullan pituussuuntainen liike (á la Nagant) olisi jo kohtuuton lisärasite mekanismeille, eikä DeBange-tiivisteen omaksumisella saataisi aikaan mitään etuja mäntätiivistykseen verrattuna. Irtopanoslaukauksilla on käyttöä lähinnä järeissä tykeissä ja ehkä panssarivaunujen tornikanuunoissa, joihin modernilla pitkällä nuoliammuksella varustetun patruunalaukauksen syöttäminen alkaa olla jo hankalaa, mutta lentokonetykeiltä vaaditaan enimmäkseen suurta tulinopeutta ja patruunamäärää, jollaisen mahdollistaa vain vyösyöttö. Se puolestaan voidaan toteuttaa vain käyttäen metallihylsyihin ladattuja patruunalaukauksia.

Tulinopeusvaatimuksen täyttämiseksi ei rullarevolveri-tyyppinen konetykki ole käytännöllinen juuri raskaan rullan käyttöikää lyhentävien nopeiden kiihdytysten ja äkkipysähdysten tarpeen takia. Konetykin putki jää myös helposti lyhytikäiseksi. Siksipä on "taannuttu" Gatling-tyyppisiin moniputkisiin revolveritykkeihin, joiden sähkömoottorilla kierrettävä putkinippu voi pyöriä yhtäjaksoisesti, välillä töksähtelemättä, ja kun esimerkiksi 3000 ls/min tulikadenssi jakautuu kuuden erillisen tuliputken kesken, rasittaa kutakin putkea vain 500 laukausta minuutissa.

Tykin keskiakselin ympäri pyörivät putket nopeudella 500 kierrosta minuutissa, joten niiden ilmajäähdytys tehostuu ymmärrettävästi, ja käyttöikä laukauksina enentyy jopa kymmenkertaiseksi, verrattuna rullarevolveri-konetykin ainoan putken elinikään. Rullarivolli-tykkien toiminta perustui rullan pyöritykseen edellisen laukauksen ruutikaasun paineella, kaasumännän välityksellä, kuten myös patruunoiden syöttö vyöstä patruunapesään, sekä laukaisu ja hylsynpoisto. Jos patruuna jäi suutariksi, oli "meteli seis". Sähkömoottorilla eli ulkoisella voimanlähteellä toimiva Gatling-tyyppinen konetykki nakkaa suutaripatruunan ulos pesästä, jatkaen tulitustaan häiriöittä.

Rullarevolveri-tykki voitaisiin tietysti myös panna paukkumaan sähkömoottorin voimalla, mutta järjestelmä on tullut elinkaarensa päähän. Ulkoisella voimanlähteellähän voidaan liikutella myöskin suoraveto-lukkoisen kiväärin (Mannlicher m/1895 tai Ross, ym.) lukon tapaista sulkua ees-taas, polkupyörän ketjun ja 3 - 4 ketjurattaan tapaisen järjestelmän välityksellä. Systeemin tunnetuin sovellutus on helikopteritykki Hughes Chain Gun, jota suunniteltaessa on huomioitu sekin kauhistuttava mahdollisuus, että vihollinen ampuu kopterista piuhat poikki, eikä 24 voltin tasavirtaa ole enää saatavana: Tykin voimansiirtorattaan akseliin voidaan kiinnittää käsikampi, ja ripeästi veivaten tulittaa ehkä jopa 100 ls/min nopeudella, sähkömoottorin irtikytkemisen jälkeen.

Kuusipiippuisen Gatling-konekiväärin varustaminen sähkömoottorilla on muuten jo wanha kexintö: Vuonna 1893 tulitettiin kokeilumielessä .30-40 Krag-kaliberisella kuularuiskulla nopeudella 3000 ls/min, kunnes sula piipputeräs alkoi roiskua valkohehkuisina kipinöinä aseen piipunsuista. Osumatarkkuus oli mennyttä jo aiemmin, koska aikalaisella vaippametallilla (nikkelikuparilla/maillechortilla/uushopealla) oli viheliäinen taipumus vaipoittaa piipunputket jo 600 patruunan tulituksen jälkeen. Ase oli asennettu taistelulaivan reelinkiin. Laivoissa oli jo höyrykoneella pyöritettävä dynamo sähkövirran tuottamiseksi. Kokeilu jäi silloin ainutkertaiseksi. Olihan automaattinen Maxim-kuularuisku juuri niittämässä mainetta (ja neekereitä) englantilaisen Cecil Rhodesin rosvoretkellä Matabele-maahan (Erinomaisesti kuvattu suomennetuissa Wilbur Smithin romaaneissa - Latojan huomautus).

Gatling-kk:t julistettiin "vanhentuneina hylätyiksi" v. 1911, mutta ne kokivat ylösnousemuksen noin 50 vuotta myöhemmin. Vietnamin sodan aikaan oli Vietkong-sissien kenties eniten pelkäämä "taivaallinen näky" vanha, hitaasti lentävä kuljetuskone Douglas DC-3, lempinimi "Dragon Ship" (= lohikäärmelaiva), tai "Puff, the Magic Dragon", hippie-aikakaudella suositun lastenlaulun mukaan. Koneen aseistuksena oli kolme 7.62 mm Gatling- tyyppistä, sähkömoottorilla ampuvaa Minigun-konekivääriä, kunkin sarjatulinopeus 6000 laukausta minuutissa, ja rahtitila täynnä patruunavöitä. Aseet pystyivät kyllästämään jalkapallokentän levyisen ja kahden pallokentän pituisen alueen siten, ettei rottakaan olisi pystynyt välttymään osumalta.

Metallihylsyistä päästäneen eroon tuskin milloinkaan edes kiväärikaliberisissa aseissa. Kokeiluihin on satsattu suuria summia, mutta mitään elinkelpoista ei ole saatu aikaan. Tiivistysongelmia pahempi este on patruunoiden "sähähdys" kuumaksi ammutussa patruunapesässä. DeBange-tiivisteellä ei ole kuitenkaan jakoa konetuliaseissa. Järeämpään puoliautomaattiseen tykkikalustoon se on kelvollinen. Niinkin myöhään kuin vuonna 1980 kehiteltiin Englannissa kaksiosainen "nalkkisulku", jossa voidaan soveltaa kimmoplastista obturaattoria. Toistasataa vuotta oli vallalla käsitys DeBange-tiivisteen soveltuvuudesta vain kiertosulkuun, jonka toimintoja on automatisoitu harvemmin, ja silloinkin ammuttu patruunalaukauksia hylsytiivistyksellä.

Alkuperäinen kaksoiskiila-idea oli lähes 130 vuoden takainen keksintö (Kreiner/Krupp). Sen moderni versio mahdollistaa sulun automaattisen avautumisen, putken peräännyttyä taka-asemaansa kehdossaan. Mahdollisista sovellutuksista ei ole ajantasaista tietoa: Asetekniikkaa käsittelevän kirja(se)n ostamiseen oli viimeksi varaa v. -96 (viime vuosisadalla) ja lainakirjastoillakin on samansuuntaisia ongelmia: Asekirjallisuutta hankitaan kokoelmiin erittäin visun tarveharkinnan jälkeen. Hankittavat niteet keskittyvät useimmiten kiväärikaliberisiin aseisiin, koska lukijakunnan mielenkiintokin kohdistuu enimmäkseen niihin. Tykkikirjallisuus valottaa raskaan kaluston aiempaa historiaa, ja suomenkieliset teokset ovat yleensä Suomi-keskeisiä.

DeBange-tiivisteen sovelluttaminen kiväärikaliberiseen revolveri-periaatteella toimivaan aseeseen on mahdollisuuksien rajoissa, mutta tietoja mahdollisista kokeiluista ja niiden tuloksista ei ole kantautunut tänne asti. Varroskelen "kokalla kourin" kirjan "Silencer History And Performance" 2. osan valmistumista. Pääteksti on ollut "kirjoituskoneeni" kovalevyllä jo kuukausien ajan, mutta ei kuvia eikä kuvatekstejä. Revolverin kaasutiivistysjärjestelmistä saatanee ajantasaista tietoa, ja ehkäpä lisäinformaatiota INVICTA-projektin myöhemmistä vaiheista. ("SHAP"-kirjan saan vapaakappaleena, kuten sain jo ykkösosan. Omia tekstejäni löytynee teossarjan 3. osasta, jossa on lukukappaleita mm. viime vuosisadan vaimenninpatruunoista).

1410 MM; PT


Lisää >>

 << Uusimmat  Osa 23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>