<< Uusimmat  Osa 22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 23, päivitetty 15.10.2000

Keskusteltuani Ampumaratojen Tietäjien kanssa...

...heräsi tässä epäilys että olen joutunut Hugan uhriksi peräti kahteen kertaan, joten tiedonjanoni sammuttamiseksi toivoisin vastausta:

1. M92S:än kaasukanavan venttiili kiinni ammuttessa rikkoutuu ase? Eikö ole päinvastoin eli luisti ei liiku raivoisasti ja aseen kuluminen tältä osin vähenee? Vai onko venttiili niin heikko?

2. M92S ja äänenvaimennin täystehoisilla patruunoilla rikkoo aseen? Selitys kuului että paineet kasvaa. Eli kasvattaako äänenvaimennin kaasukanavan paineet kohtuuttomiksi ja saan luistin kohta otsaan? Vaimennin on BR-tyylinen.

Riku Rotten


JH kommentit: 2. PBS-tyyppinen vaimennin (ks. kuva alempana) varmasti rikkookin täysitehoisilla patruunoilla, koska sen kumivälilevy on suunniteltu lisäämään luistinnopeutta, jota tarvitaan itselataavan toiminnan varmistamiseksi aliäänipatruunoilla. Refleksivaimennin taas on suunniteltu erikoisesti täysitehoisille patruunoille, eli aiheuttamaan mahdollisimman pienen paineenkasvun, joten sen vaikutus luistin liikenopeuteen ja iskuun on melko vähäinen. Lukkobufferia on kuitenkin hyvä käyttää kaikissa Kalashnikov-tyyppisissä aseissa, riippumatta siitä, onko vaimenninta vai ei. <4th Oct. -00 JH>

PT:n kommentit: 1. Kaasuventtiili on suunniteltu puolalaisen Kalashnikov-kloonin mallin mukaan, rankimpaan rääkkiin johon rynnäri alistetaan, eli kiväärikranaattien ammuntaan aseen perä maahan tai puuhun tukien. Venttiilirakenne on siis jo vuosikymmenet käytössä ollutta tyyppiä, eikä missään nimessä heikko! Myös aseen taittoperä oli ilmeisen onnistunut, kranaattiammunnankin kestävä. Havainnot on tehty prototyyppiaseesta sarjanumero 0013, Kuopion Neulavuoren (armeijan) sisäampumatunnelissa. Tuotantomalliin omaksuttiin kyseisen prototyypin nämä rakenteet. Kertatulta ampuvaan "Sportteriin" piti kuitenkin kehitellä kiintoperä poliisiministeriön saneleman ampuma-aselainsäädännön vainoharhaisten pykälien noudattamiseksi.

Kuva: RK90 Proto. Näitä koeaseita tehtiin hieman erilaisina variaatioina parhaiden ominaisuuksien löytämiseksi. Tässä protossa on erikoisuutena Galil-tyyppinen molempikätinen vaihdin, jota ei otettu käyttöön lopullisessa M95:n tuotantomallissa.

Kiväärikranaatti on tavanomaista NATO-normien mukaista rakennetta: Muistuttaa jossain määrin kranaatinheittimen "murkulaa", mutta pyrstöputkessa ei ole peruspanosta. Joissain malleissa voi olla sentään lisäpanos. Pyrstöputki, sisäläpimitta 22 mm, työnnetään aseen suujarrun ympärille teleskooppimaisesti. Kranaatti matkaansaatetaan luodittomalla ajopanospatruunalla, mutta on olemassa myöskin luoditetulla taistelupatruunalla ammuttavia kiv. kranaatteja, joista vanhin tyyppi, malli Vivién Bessiér, kehiteltiin jo ensimmäiseen maailmansotaan v. 1915, peitenimellä "kivääri-käsikranaatti". Se laukaistiin kiväärin suuhun kiinnitetystä suuhisesta eli putkesta, jonka sisään työnnettiin munakäsikranaatin kokoinen ja näköinenkin ammus.

"Ampumamaljalla" varustettu kranaattipyssy oli keksitty jo 1700-luvulla, mutta se oli jokseenkin yhtä vaarallinen käyttäjälleen kuin vastustajillekin: Maljaan asetetun pallomaisen "pommin" aikasytytin viriteltiin jo etukäteen palamaan, ja rukoiltiin sitten, että kranaattipyssyn piilukko laukaisisi piipun perälle asetetun ruutipanoksen, eikä ruuti olisi unohtunut. Pommi nimittäin räjähti muutaman sekunnin kuluttua, olipa lähtenyt pyssystä taikka ei. V.B:n ammuksen keskiön läpi kulki 8 mm luodin mentävä putki, eli kranaatti oli "läpiammuttavaa" mallia. Putkea pitkin kulkeva luoti napsautti ohimennen palamaan 5 sekunnin aikasytyttimen, ja aseen suupaine puhalsi kranun ulos pöntöstä jopa useampien satojen metrien etäisyyteen. Ihanteellisessa tapauksessa kranaatti räjähti muutaman metrin korkeudella vastustajan juoksuhaudan yläpuolella, ennen putoamistaan maahan, jossa sirpalevaikutus olisi ollut huonompi.

V.B.-kranaatin edelleenkehitelmä oli myös taistelupatruunalla läpiammuttava venäläinen Djakonov M/1932, jota kokeiltiin Talvisodassa Suomea vastaan huononlaisella menestyksellä. Vintofkan m/1891 suuhun pajunettiholkilla kiinnittyvä kranaatin heittoputki oli rihlattu, eli ammus lensi kärki edellä suhteellisen tarkasti. Rihlat olivat verrattain syvät ja jyrkkänousuiset. Kranun sivuille ulkonevat korokkeet asetettiin rihlakuurniin ja ammus työnnettiin putken perille pesuriharjan varrella. Systeemi oli siis kuin Beaulieu/LaHitte-suulataustykin ammuksen rihlasovitelma. (Sileästä putkesta ammuttu V.B.-kranaatti oli lentänyt "kalikkana" käsikranaatin tapaan). Djakonov-kranaatin aikasytytin voitiin "hetkittää", eli säätää räjähtämään tietyn lentoajan päätyttyä. Kivääriin kiinnitettävällä kvadranttitähtäimellä voitiin säätää korotuskulma varsin tarkasti. Ammuksen perään voitiin kiinnittää myös lisäpanos, jos kantamaa haluttiin pidentää.

Ihastuttava neuvosto-tieteen suursaavutus, mutta jotakin puuttui varusteista: Salkkukokoinen "sylimikro" korotuskulman ja hetkitysajan optimointiin, kranaatin saamiseksi räjähtämään 1 - 2 metrin korkeudella vastustajan asemien yllä, lisäpanoksen kera taikka ilman sitä ammuttaessa. Ampumataulukon ohjeiden mukaan ei tulisuunnitelman laatiminen onnistuisi päässä laskien, eikä edes tavanomaisella taskulaskimella. En tiedä, kuuluiko edes "Venäjän kalkulaattori" (= helmitaulu) kiväärikranaattien ampujien varusteisiin. Laukaukset jäivät usein "lyhyiksi" tai menivät "pitkiksi", ja ne joko räjähtivät liian korkealla tai tussahtelivat luminietoksissa "nokkareina", tuottamatta suomalaisille pieniä pintanirhamia vakavampia vammoja, puhumattakaan varsinaisista miehistötappioista, ellei nokkari-kranu pudonnut täysosumana jonkun päähän.

Nykyiset pyrstövakautuvat kiväärikranaatit on varustettu herkillä iskusytyttimillä. Läpiammuttavan tyypin lisäksi on olemassa Belgiassa kehitetty, myöskin kovapanoksella (mieluusti ei kuitenkaan panssariluotipatruunalla) lentoon singottava kranaatti, jonka pyrstöputken etupuolella on rautaisista väliseinämistä ja niiden välitiloista koostettu "luotiloukku". Kovapanospatruunan luoti musertuu siihen, antaen hieman lisävauhtia kranaatille. Ylikaliberiammukset saavat varsinaisen lähtökiihtyvyyden kuitenkin aina aseen suupaineesta, ammuksen rakenteesta riippumatta.

Kun toistasataakin kertaa luotia raskaampi kiväärikranaatti kiihdytetään lähtönopeuteensa pysähdystilasta siinä vaiheessa, jossa piipun sisäisen paineen pitäisi lähteä alenemaan pikaisesti luodin lähdettyä piipunputkesta, sekaantuu kaasumäntätoimisen aseen toimintojen ajoitus pahemman kerran: Kaasumäntää työntää taaksepäin piipussa normaalitilannetta huomattavasti kauemmin vaikuttava eli tavanomaista hitaammin aleneva piipunsisäinen paine. Kalashnikov-rakenteisessa aseessa ovat liikkuvat osat (luisti lukkoineen ja kaasumäntä) suhteellisen raskaat, eli normaali automaattilataus tapahtuu niiden momentilla (= massa x nopeus), ylipaineen jo haihduttua piipusta. Näinhän se on suunniteltu toimivaksi.

Jäännöspaineen ei tarvitse enää auttaa hylsyä irtoamaan patruunapesästä, koska hylsyn runko-osa on reilusti kartiomainen, suhteessa 1 : 20. Kun lukko alkaa kiertyä auki, on ylipaine piipunputkesta siis jo haihtunut. Pelkkä kiertoliike riittää irrottamaan hylsyn patruunapesästä, ilman mainittavaa hylsyn peräännytystä eli primääri-ulosvetoa. Pesästä irtaantunut hylsy voidaan kiskaista esiin melkoisella vauhdilla ja voimalla ilman riskiä hylsyn katkeamisesta tai sen kannan lohkeamisesta. Hylsy lentää metritolkulla aseen sivulle. (Hiukan liian hidaspaloisella ruuudilla ja yliraskaalla luodilla kotiladattujen patruunoiden hylsyt "lentelevät melkein naapurikihlakunnan puolelle" ja katoavat, taikka lommoutuvat epämääräiseen kuntoon).

Tällaiset toiminnot ovat siis normaaleja. Kiväärikranuja ammuttaessa on tilanne epänormaali. Jos kranaatti on tavanomaisinta mallia, eli ammutaan luodittomalla ajopatruunalla, alkaa paine työntää liikkuvia osia taakse ilman luodin tuottamaa pientä viivettä. Tilanne on samanlainen kuin paukkupatruunoita ammuttaessa sysäyksenvahvistimen kera, mutta ajopatruunan ruuti on paukkupanosruutia hidaspaloisempaa, ja piipunsuulta laukaistava raskas murkula kiihtyy hitaasti. Piipussa ja kaasusylinterissä on vielä ylipainetta, kun lukko alkaa kiertyä auki. Ylipainetta on myöskin hylsyssä, joka työntää lukkoa taaksepäin, vaikka normaalistihan lukon pitäisi vetää hylsyä kiskurikynnellään.

Sulku ylirasittuu enentyneen kitkan takia: Lukon sulkukorokkeet kahnaavat rungon sulkulovien takapintoja vasten ylisuurella voimalla, ja luisti joutuu vääntämään lukkoa auki vähän niinkuin väkipakolla. Ylisuuri kitka nopeuttaa kitkanalaisten osien kulumista. Hylsyt lentelevät myös lähes hengenvaarallisella nopeudella kauas aseen sivulle. Tilanne on sama myös läpiammuttavia tai kaasuloukulla varustettuja kranaatteja ammuttaessa: Piipunsisäinen paine haihtuu paljon hitaammin kuin luotipatruunoita yksistään ammuttaessa. Aseen lukon aukikiertyessä on ylipainetta vielä piipussa, kaasusylinterissä ja hylsyssä, vaikka Kalashnikov-mekanismi on suunniteltu tuottamaan lataussyklin yksinomaan liikkuvien osien momentilla/impulssilla, "atmosfäärisessä tilassa", eli ylipaineettomana.

Alkuun pidettiinkin mahdottomana minkään ylikaliberiammuksen laukaisemista Kalashnikov-rakenteisilla aseilla, poislukien kevyet, miedolla ajopanoksella matkaansaatettavat "signaaliraketit", joiden heittopanos ei yritäkään aikaansaada automatiikan toimintaa. Puolassa kehiteltiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kranaattisuuhinen paikalliseen Kalashnikov-variaatioon ja kaasutiehyen sulkuventtiili, joka ehkäisi automaattitoiminnon kiväärikranaatteja ammuttaessa ajopanospatruunoilla, jotka ovat huomattavasti taistelupatruunoita lyhyempiä "räkäpäitä"; ladattuina ilmeisesti ballistiitti-ruudilla, jota ajopanoksissa varsin yleisesti käytetään kaikkialla, kuin myös 120 mm kranaatinheittimen ammusten hevosenkengän muotoisissa lisäpanoksissa.

Ballistiitti palaa puhtaasti hyvinkin alhaisissa käyttöpaineissa ja alhaisilla lataustiheyksillä. Se ei ole altista "sammumaan" tai kytemään alilatausdetonaation riskiä aiheuttavalla tavalla. Epäkohdista suurin on hallanarkuus, eli heikentyminen kylmissä olosuhteissa. Puolalaiseen Kalashnikov-klooniin valmistettiin myös pienitilavuisia erikoislippaita kranaatinheittopatruunoita varten. Normaalipituinen luotipatruuna ei mahdu vahingossakaan erikoislippaaseen, jota "krenatööri" kantoi talviaikana paitansa rintataskussa lähellä ihoa, ettei kylmänarka ruuti heikentyisi. Kranaattiammuntaan ryhdyttäessä sai aseessa olla VAIN "lyhyt lipas", ja ammunnoista vastaava upseeri tarkisti, että aseen kaasuventtiili oli VARMASTI suljettuna.

Sako M92 S:n kaasuventtiilillä voidaan säätää portaattomasti myös hylsyn uloslentonopeutta (viereisessä kuvassa uloslentävä hylsy häämöttää tähtäimenjalan etummaisen renkaan edessä), ammuttaessa yliraskailla luodeilla ja "epänormaaleilla" ruudeilla kotiladattuja patruunoita. Normaaliruuteja ovat N120 ja sen hidaspaloisimmat valmistuserät, jotka on nimetty "rynnäriruudiksi N125". (Viimeksimainittua ei myydä kotilataajille purkkitavarana, mutta latausreseptejä sitä varten julkaistaan kyllä jossakin alan lehdessä, kai kiusantekomielessä). Vakio-luodinpaino on 8 grammaa, mutta USA:ssa myös 9.72 grammaa/ 150 grainia. Siellähän Kalashnikov-sukuiset Sporter-luodikot ovat suosittuja peurapyssyjä ja jopa hirvikiväärejä meikäläistä hirveä hieman pienemmän "elkin" kaadannassa.


Sivurönsy eräpoluille

Alces Alces-lajin hirviäkin esiintyy pohjoisimmissa varsinaisen USA:n osavaltioissa, ja Alaskassa, sekä väliin jäävässä Kanadassa. Erityisesti "Alaskan moose" kasvaa toisinaan suurikokoiseksi. Mahtisonnit painavat jopa tonnin, eli tuplaten suomalaisen lajitoverinsa painon, seurauksena ankarien luonnonolosuhteiden suorittamasta luonnonvalinnasta vuosimiljoonien juoksussa. Silti oli Alaskassa vielä joitain kymmeniä vuosia sitten sangen tavanomaisena hirvipyssynä pienoiskivääri, ja koska .22 Short-patruuna oli .22 LR:ää huokeahintaisempi, valikoitui se ainakin ammattimetsästäjien suosikiksi.

"Träppärithän" lopettivat samaisella aseellaan myös loukkuihin ja rautoihin jääneet turkiseläimet, joiden nahan arvo olisi alentunut naskalinpistoa hiukankin kookkaammasta luodinreiästä. Läpiampumista piti siis välttää. Hirveä lähestyttiin talvella lumikengillä tarpoen, sivultapäin, kunnes voitiin napsauttaa luoti kyllin läheltä, hieman etuviistoon korvantyvestä sisään. Aseen Joule-määrällä ei ole tällöin merkitystä, vaan pelkästään ampujan taidolla ja osuman sijainnilla. Järeitä pyssyjä tarvitsevatkin vain huvikseentappajat eli urheilumetsästäjät, joiden taitoja vastaaviksi asetellaan myös metsästysaseiden tehovaatimukset täällä Euroopassa, ja 7.62 x 39 mm on täysin riittävä teholtaan, vaikka siihen ei pakattaisikaan pykälien vaatimaa Joule-määrää. (Säädökset on tunnetusti kirjoitettu niille, joilta puuttuu aivokapasiteettia ja/tai erämiestaitoja).

Alaskan träppärit jäivät aikoinaan kaipaamaan .22 Short-kaliberin mustaruuti- ja Lesmok-patruunoita, joiden ruudin "tarmoa" ei pakkanen hyydyttänyt. Osittain sisäballistisista, osittain käytännöllisistä syistä oli aseiden piipunpituus jotain jalan ja 16 tuuman väliltä (305 - 406 mm). Vuonna 1934 voimaanastunut "Lex Morgenthau" velvoitti träppäripyssyjen omistajat hakemaan aseen hallussapitoon poikkeusluvan ja maksamaan 200 dollarin erikoisveron (= henkilöauton hinnan). Ammattimetsästäjät eivät paljoja piitanneet "jonkun Washington DC:n jutskun" pykälistä, vaan lienevät tiedoksiantaneet, että riistapolulla vastaan tallustavalle BATF-viraston verokarhulle käy yhtä vanhanaikaisesti kuin nelijalkaisillekin karhuille: Kyllä nekin lyijyä tottelevat...

Nykyään alkavat träppäriluodikot ja -piekkarit jo kuulua poikkeuslupa-vapaseen "Curios & Relics"-luokkaan. USA:ssahan päivitetään antiikkiaseiden malli- ja merkkikohtainen luettelo vuosittain, toisin kuin meillä. (Rajaviiva on vedetty Suomessa kiinteästi vuoden 1890 kohdalle, 7.62 mm Mosin-Nagantien saamiseksi luvanvaraisiksi, tai vieläkin mieluummin terässulattimon raaka-aineeksi. Kyseinen asemalli on jostain atavistisesta syystä viranomaisten silmittömästi vihaama. Vihatumpi on vain katkaistu haulikko). Replika-träppäripyssyjen piipunpituudet ovat Jenkeissä karvan verran yli 16 tuuman minimin, joten ne ovat siellä vapaita osto- ja hallussapitoluvan varaisuudesta, sekä rekisteröintipakosta, muiden pitkien aseiden tapaan.


Sulkuventtiili kaasusäätimenä

Varsinaiseen aiheeseen "yleissivistyksen pakkosyötön" puolelta palaten voin toistaa lohdun sanat: M92:n kaasuventtiilin sulkeminen ei vaaranna mekanismia, vaan se on kehitetty ehkäisemään liikkuvien osien rasittumista äärimmäisissä käyttötilanteissa. Jos venttiilin rakenteessa olisi jotakin heikkoutta, ei se todennäköisesti kestäisi ammuntaa erikoislatauksin 10 - 13 gramman painoisilla luodeilla, puhumattakaan kiväärikranaattien matkaansaattamisesta. Tyrnävimmät kotilatausyhdistelmät heittävät hylsyt sellaisella voimalla, että jos ne ylimalkaan löytyvät, ovat ne kovin runtuisessa kunnossa; hädintuskin kelvollisia edes "kisuntirsku-latinkeihin".

Hylsyvaurioiden ehkäisykeinoksi on keksitty kaasuventtiilin sulkemisen vaihtoehdoksi myöskin venttiilin jättäminen sopivasti raolleen, päästämään kaasusylinteriin juuri sopiva annos ruutikaasua, automaattilatauksen aikaansaamiseksi mutta ei yhtään liikaa. Portaattoman kaasunsäädön keksi tietenkin nokkela testiampuja-toimittajamme Markus. Esimerkiksi Sakon "ingengööreiltä" tai Pääesikunnalta ei moista hoksaavaisuutta voisi edes odottaa. Nähtäväksi jää, kuinka monta laukausta venttiili kestää kaasunsäätimenä, mutta vastaavanlaisia konstruktioita esiintyy kyllä konekivääreissäkin, eikä varsinaisen särkymisen vaaraa ole missään venttiilin asennossa. Kuluminen johtaa vain venttiilin löystymiseen siten, ettei se ehkä pysy halutussa väliasennossaan "ON"- ja "OFF"-asentojen välissä. (Ideaa kannattaisi tyrkyttää Suomen armeijan ja reserviväen nykyiselle hovihankkijalle, Norincolle, pohjoiseen Kiinaan. Venttiilin lukitus haluttuihin väliasentoihin on helposti toteutettavissa).

Kommentti 2: Lukon aukikiertymisvaiheessa piileksii aseen suusta poistuneen ruutikaasun suurin paljous refleksivaimentimen paisuntatilassa, siis piipun ympärillä. Osa ruutikaasusta virtaa takaisin aseen piipunreikään, mutta koska hylsy on tässä vaiheessa jo irronnut patruunapesän seinämistä ja vilkkaassa perääntymisliikkeessä, ei se enää toimi kovinkaan tehokkaana "toisena kaasumäntänä", kuten se toimii kiväärikranaatteja ammuttaessa tai käytettäessä venäläisen PBS:n tapaista VAIN supulatausten ammuntaan tarkoitettua vaimenninta, jossa on läpiammuttava kumikiekko lähellä aseen piipunsuuta.

Kuva: Venäläinen Kalashnikovin kumitulppavaimennin PBS. Rakenteen tarkoitus on varmistaa aseen itselataava toiminta matalapaineisilla aliäänipatruunoilla. Tämä tapahtuu pyydystämällä piipun sisälle itsetiivistyvän kumitulpan taakse riittävästi jäännöspainetta, joka antaa lisää potkua kaasumännän kautta luistille.

Kumilaatta tekee saman tehtävän kuin "paukkupatruunanmurskaaja" eli oikeastaan sysäyksenvahvistin, joka hidastaa ruutikaasun ulosvirtausta ja kohottaa piipunsisäistä kaasunpainetta paukkupatruunoita ammuttaessa, jolloin kaasumäntään kohdistuu lukon avaamiseksi tarvittava paine, ja hylsynsisäinen jäännöspainekin edesauttaa liikkuvien osien peräännyttämisessä. Muutamien vanhanmallisten rekyylitoimisten pistoolien (mm. Ukko-Mauserin) ja kaikkien massasulkuisten aseiden, erityisesti konepistoolien, toimivuus perustuu jäännöspaineen hyödyntämiseen kaasumäntänä toimivan hylsyn välityksellä.

M92 S:n koneistolaatikko nokeutuu sisältä hieman tavanomaista enemmän, ja sinne kertyy ehkä palamattomia ruudinjyviä, mutta Kalashnikov-mekanismi on suunniteltu toimimaan likaantuneenakin. Muita haittavaikutuksia ei vaimentimen käytöstä aiheudu, ja se pienikin kiusa voidaan eliminoida sulkemalla kaasuventtiili, sekä suosimalla nopeapaloisella ruudilla "taattuun supu-tehoon" ladattuja patruunoita, ellei täystehoisten ammuntaan ole pakottavaa syytä. Viattomia olemme siihen valitettavaan seikkaan, ettei kelvollisia 7.62 x 39 mm Subsonic-patruunoita ole saatavina tehdasladattuina, vaikka tehtaiden ulottuvilla olisi mm. ruutia N305. Tavallinen moka on myös ylettömän painavien ja pitkien luotien käyttö. Mutta Subsonic-patruunathan on tarkoitettu virkakäyttöön, eikä harjoitusammuntoihin.


Iskuaaltoa ohjaillaan kuin valoa

Refleksivaimentimeen siis ei pyritä varastoimaan korkeapaineista ruutikaasua, vaan tavoitteena on nopealiikkeisimmän kaasuvirtauksen ohjailu siten, että suupaineaalto törmäilee taimmaisen väliseinämän ja paisuntakammion takaseinän välissä, kulkien taaksepäin vaimenninvaipan sisäpintaa myöten ja eteenpäin shokkiaallon ominaisuutensa menettäneenä, normaaleja kaasuvirtauksia koskevia luonnonlakeja jo noudattaen. (Iskuaalto eli aaltovalli käyttäytyy pikemminkin valon kuin kaasuvirtauksen fysikaalisten sääntöjen mukaisesti. Sitä voidaan siis ohjailla, heijastaa ja fokusoida optiikan lakien mukaan. Virtausdynamiikan sääntöjä ei iskuaalto tottele). Jonkinlainen pyörteily tai resonanssista aiheutuva kaasutihentymä on muodostunut siihen kohtaan, jossa vaimentimen vaippa kuumentuu eniten.

Yleisen otaksuman mukaan puskevat erisuuntaiset kaasuvirtaukset sillä kohdin vastakkain, ikäänkuin lammaslauman herruudesta tappelevat pässit. Väli- eli haittaseinämien välitiloissa ruutikaasu kiertelee sitten kuten hernekeiton jälkikaiku nahkahousuissa, rengasmaisina pyörteinä, jotka kuluttavat liike-energiansa varsin vähäiseksi ennen pääsyä ulkoilmaan. Ja kun voima hupenee, vähenee äänikin. Nopeimmin kuumeneva kohta oli helppo paikantaa kestotestejä tehtäessä, lähes yhtäjaksoista sarjaa ammuttaessa, taukoina vain lippaanvaihtoon tuhlatut muutamat sekunnit. Vaimenninvaipan polttomaalipinnoite alkoi kuplia, kärventyä ja viimein hiiltyä kuumimmasta kohdasta aiemmin kuin muualta, mutta lopulta oli vaimennin kauttaaltaan tumman punahehkuinen ja jo lakannut sauhuamasta, pintamaalauksen hiillyttyä joka kohdastaan.

Yksi hitsisauma ja maalipinta jouduttiin uusimaan, minkä jälkeen vaimennin oli uudenveroinen ja "riittävästi koestettu". Testiaseena palvelleen rynnärin piippu paloi käyttökelvottomaksi kestorääkin hehkuttamana, mutta HUOMAA TÄMÄ: Aseen sulkumekanismi oli yhä täysin käyttökelpoinen, vaikka sitä oli raskautettu jo monilla aiemmillakin testiprojekteilla, ja sen kaasukanava oli aina avoinna: Valmet M62:eenhan ei vielä oltu keksitty kaasuventtiiliä. Refleksivaimenninta on tietysti rääkätty monenmerkkisissä konetuliaseissa. Poikkeuksellista käyttäytymistä havaittiin vain Maxim m/1909-konekiväärissä, johon vaimenninta ei voida asentaa teleskooppiseksi, vaan etuvaimentimeksi, aseen sysäyksenvahvistajan tilalle.


Kuularuisku-tietoutta "pakkosyötöllä"

Maximin tulinopeus lähes kaksinkertaistui. Aseen normaalitoimintaankin kuuluu ruutikaasun paineisku kaasumäntänä toimivaan piipunsuun päätyyn, mutta koska kaasusylinterinä toimiva sysäyksenvahvistaja on lyhyt, iskee suupaine lyhytkestoisen tärskyn piipunsuuhun. Vaimentimesta taaksepäin tuleva kaasunpaineen tuuppaus on matalapaineisempi mutta pitkäkestoisempi, ehtien antaa kk:n liikkuville osille lähes kaksinkertaisen perääntymistä kiihdyttävän impulssin, joka muutetaan aseen toimintasyklin jatkovaiheissa piipun ja luistin etenemisliikkeeksi.

Maxim-Sokolov M/-09 testissä refleksivaimentimen kanssa 90-luvun puolivälissä. Kuvan kautta aikojen todennäköisesti nuorin Maximin koeampuja oli kolmevuotias. Hän ei suostunut poistumaan radalta, ennenkuin oli päässyt kokeilemaan isin isoa pyssyä...

Maallikoiden käsityksen mukaan Maxim -09 on pelkästään rekyylitoiminen sarjatuliase, mutta siitä löytyy myös kaasutoiminto mäntineen ja sylintereineen. Ja koska kaasumäntänä palveleva piipunsuu on välittömässä yhteydessä refleksivaimentimen paisuntakammion siihen kohtaan, johon paine patoutuu tuokioksi, muuttuneena dynaamisesta shokkiaallosta staattisemmaksi puristuspaineeksi, tehostuu kaasutoiminnon osuus lataussyklissä.

Maximin oma kaasusylinteri, jota "sysäyksenvahvistajaksi" kutsutaan kapulaisella kapitulanttikielellä, sulkee hetkellisesti sisäänsä suhteellisen korkean suupaineen, eli shokkiaallon, joka on kuitenkin liian lyhytkestoinen työntääkseen liikkuvia osia taakse yhtä tehokkaasti kuin vaimentimeen suljettu matalapaineisempi ruutikaasu niitä tuuppaa.

"Sysäri" omaksuttiin Maxim -09:ään kompensoimaan eripainoisten luotien aikaansaamaa rekyylin erilaisuutta. Varusteisiin kuuluivat sysäyksenvahvistajat raskaille luodeille malli 1891 ja kevyille luodeille malli 1908/10, valinnaisina osina. Suomalaisen Maxim -09/-32:n "sysäri" on säädettävissä, joten sitä ei häädytä vaihtamaan. Suomalaisessa aseessa on myöskin kiihdytin (jota nimitystä käytetään usein erheellisesti sysäyksenvahvistajasta), eli jousibufferi koneistolaatikon takakannen sisäpuolella. Se voidaan haluttaessa kääntää toimimaan, tai pois toiminnasta. Kiihdytin antaa aseen lukolle lisävauhtia lukon lähtiessä etenemään taimmaisesta asemastaan, eli sen vaikutus toimintasyklin keskivaiheilla on samanlainen kuin "sysärin" tilalle asennetun refleksivaimentimen tuottama kiihdytys, vaikka toimintatapa onkin kokolailla erilainen.

Tämän pitkäveteisen ja rönsyilevän tarinan opetus pyrkii olemaan seuraavansisältöinen: Ampumaradoilta löytyy harvemmin Tietäjiä, paitsi nuorimmista, vielä turmeltumattomista ikäluokista: Pojista, jotka uskovat vain sen, minkä NÄKEVÄT, mutta eivät läheskään kaikkea sitä, minkä KUULEVAT: Myyntipuheita ja muuta hugaa, joka ei perustu kokemuksiin vaan uskomuksiin, tai erheellisiin tulkintoihin omien mokauksiensa seuraamuksista. (Kukahan alkaisi valmistaa ja myydä ns. "sammakkosuodattimia"?!!).

0610 MM; PT


Lahti-pistoolista

Tervehdys! Ihmettelen kuinka vähän löytyy tietoa Lahti-pistoolista. Koko internetistä vain muutama onneton kuva! Oisiko artikkelin paikka kertoa ko. aseesta tai vaikka mammuttiartikkeli Aimo Lahden urasta vai pitääkö mennä kirjastoon. No ainakin juttua, kuvia ja historiikkia M/35 pistoolista kovasti kaipaisin.

Terveisin: Illu

Täytyypä pähkäillä, kenelle tehtävän voisi delegoida. Itsehän olen oikeutettu "ryhtymään" toimintakuntoisiin v:n 1890 jälkeen valmistettuihin ampuma-aseisiin vasta sitten, kun Päiwä on päättynyt, pöly laskeutunut ja käsite "aselupa" siirtynyt historiaan. Pelkkien kirjatietojen perusteella en viitsi ryhtyä esittelyä tekemään, koska ne ovat pääsääntöisesti hugaa: L-35:n rakenteen jykevyys on antanut äkki-pojille erheellisen käsityksen kestävästä ja "idioottivarmasta" tappokalusta, mutta tosiasiallisesti aseesta löytyy moniakin suoranaisia suunnitteluvirheitä; mm. tarpeettomia osia, kuten Schwarzlose-tyyppinen kiihdytinvipu, jonka sen alkuperäinen keksijä hylkäsi turhana ja haitallisenakin yksityiskohtana jo vuonna 1898. (Kiihdytintä vaille jätetty Schwarzlose Standart kesti ampua 7.63 mm Mauser- patruunaakin. Kiihdyttimellinen vain 7.65 mm Borchardtia).

Kytkinkappaleen liuku-urat L-35:n luistissa on myös suunniteltu alkuperäisestä konstruktiosta poiketen siten, että vähäinen huolimattomuus niitä työstettäessä tai teräsmateriaalin lämpökäsittelyssä altistaa luistin väsymismurtumalle. Peruskonstruktio oli sekin jo syntyessään vanhentunut, jne, jne... Keksintöihin suhtaudutaan turhankin usein tunnepohjaisesti: Jos jokin ase tai muu tuote on Made in Finland, on se myös pakostakin onnistunut ja "muut ei oo mittään". Käyttäjäkunta ei aina yhdy esittelijöiden hurmahenkisiin kehuihin. Näkisitpä dokumenttiaineiston pikakivääriin L/S 26 kohdistetusta kritiikistä Talvisodan päätyttyä, koottuna huhtikuussa 1940 muutamilta partiointia harjoittaneilta porukoilta: Ei ole mitään ylistyslaulua! Aimo Lahti itsekin olisi lopettanut L/S:n tuotannon jo vuosikausia ennen Talvisotaa, koska hänen Sampo-pk:nsa oli paljonkin onnistuneempi konstruktio, mutta eihän kalliita kouluja käymättömällä sotilasvirkamiehellä ollut päätäntävaltaa.

Konstruktööri Aimo J. Lahti olisi varmasti pystynyt suunnittelemaan toimivamman, kestävämmän, kevyemmän, pienikätisenkin käyttäjän nyrkkiin sopivamman ja paremmin tasapainotetun (= etupainoisemman) pistoolin, jolla voisi ampua täystehoisiakin 9 x 19 mm patruunoita, jos hän olisi saanut vapaat kädet. Hän joutui kuitenkin tekemään mitä teetettiin, ja ainakin jääkärikapitulantit olivat ihastuneet P-08 Parabellumin muotoiluun, sekä sen tasapainoon (= "nokkakeveyteen").

Armeijassa sanelee asesuunnittelunkin ehdot se kapi-ukko, jonka kauluslaatoissa on eniten heraldisia ruusukkeita tai luisevan kollikissan kuvia, vaikka mainittujen laattojen välistä kasvavassa "kaalissa" ei olisi lainkaan teknistä oivallusta. Itsekin odotan mielenkiinnolla uusitun Aimo J. Lahti-elämänkerran tulemista kyläkirjaston hyllyyn, jos siinä vaikka olisi uutta tietoa L-35:n kehittelyn esihistoriasta. Uhkana on tosin elämänkerran tendenssimäisyys: Sen kirjoittajahan ei ole ainakaan aiemmassa tuotannossaan arvostanut Aimo J. Lahtea siinä määrin kuin synnynnäisesti lahjakas konstruktööri arvon ansaitsisi, kun taas joku Tommi Raatikaisen tapainen kehityksen jarrumies on eräänlainen suuri idoli ja henkinen esikuva.

Nooh, tekniikan hienouksista tietämätön/piittaamaton byrokraattihan suitsuttaa ylistystä lajitovereilleen. Nähtäväksi jää, onko näkemyksiä tarkistettu, kun Aimo J. Lahden elämänvaiheisiin ja keksintöihin on jouduttu pakostakin perehtymään tähänastista syvällisemmin. Jos kirjallisuuslähteissä vielä olevat "valkoiset läikät" saavat lisäväriä L-35:n osalta, niin saatan itsekin tarttua toimeen esittelyn kirjoittamisen merkeissä. (Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita sitovaksi lupaukseksi!).

Mainittakoon, että läheisestä tuttavapiiristäni (vajaan 20 kilometrin päästä) löytyy lähes täydellinen L-35:en mallivalikoima yhden keräilijän yksityiskokoelmasta. Julkiset kokoelmathan eivät ole käytettävissäni jo yksin maantieteellisten etäisyyksiensä takia.

0610 MM; PT


Vaimentimien tehohäviöt?

Minkälaisia tehohäviöitä syntyy, kun esim. neljän tuuman piippun (.357 Magnum) suuhun jyvän kummallekin puolelle porataan neljä ns. hybridireikää, joiden tarkoitus on vaimentaa aseen piipua ylöspäin heilauttavaa rekyyliä. Miksi niitä kutsutaan hybridirei'iksi? (Hybridihän tarkoittaa sekasikiötä - siis alunperin...Tiedän kyllä hybridimoottorit jne). Niistä rei'istä on kyllä apua, kun olen ampunut kummankintyyppisellä revolverilla, mutta tehohäviöt askarruttavat. Mitkä olisivat kirjallisuusvinkkisi?

Terveisiä Tampereelta ja kiitos mielenkiintoisista kirjoituksista! PAL.

Tehohäviöt ovat käytännössä melko mitättömiä, koska luoti on jo saavuttanut täyden nopeutensa silloin kun luodin perä kulkee taimmaisten kompensaatioreikien ohi, päästäen ruutikaasun purkautumaan reikien kautta sivuille tai yläviistoon. Reikien merkitys täytynee aluksi selittää: Kun ruutikaasut, ja niiden virtauksessa mahdollisesti vielä uiskentelevat ruutijyvät kohtaavat reiän suunpuoleisen seinämän, joutuu kaasuvirtaus muuttamaan suuntaansa. Aluksihan on kaasu virrannut piipunreiän suuntaan, mutta kun luoti on siirtynyt poikittaisreiän päältä, on reiän kautta kulkevan virtauksen suunta muuttunut reiän pituusakselin suuntaiseksi, eli noin 90 kulma-asteen verran, mikäli poikittaisreiän läpimitta on suunnilleen samaa luokkaa kuin piipun seinämävahvuus.

Ruutikaasun nopeus on kokonaan eri luokkaa kuin luodin lähtönopeus: 2500 m/s on täysin mahdollinen lukema, kun .357 Magnum- patruuna ladataan (tuhlaavaisesti) kivääriruudilla, vaikkapa N110:llä. Kaasuvirtauksen jyrkkä suunnanmuutos vähentää tietenkin sen liike-energiaa, ja tämä "aktio" saa aikaan vastaavansuuruisen reaktion, eli virtauksen alkuperäiseen suuntaan kohdistuvan nopean tuuppauksen piipunsuuta kohti. Jos poikittaisreiät on porattu symmetrisiksi piipun sivuille, on reaktiovoima piipun pituussuuntainen. Se kohdistuu reikien piipunsuun puoleisiin reunoihin ja on vastakkainen aseen rekyyliin nähden, eli rekyylinopeutta = rekyylienergiaa vähentävä.

Samalla vähenee myös "hyppymomentti", jonka alkusyynä on revolverin kahvan ja piipun korkeuksien ero. Joissakin disipliiniaseissa tämä korkeusero on pyritty minimoimaan, ja aikoinaan valmistettiin hassun näköisiä litteitä "kenttäpullo-rewolweerejä", joiden piippu ojentui oikeudettoman hyökkääjän pötsiä eli outokumpua kohti puolustautujan etu- ja keskisormen välistä. Rekyyli suuntautui suoraan taaksepäin, sikäli kuin miedoksi ladatun 8 mm reunasytytyspatruunan rekyylistä voidaan yleensä puhua. Luoti läpäisi pikkutakin, liivit ja aluspaidan, upoten ehkä parin senttimetrin syvyyteen pehmytkudokseen, mutta jos muun kostyymin päällä oli vielä paksuhko sortuuki eli päällystakki, aiheuttivat osumat vain mustelmia.

Luodit tippuivat pikkutakin helman alta, kun hyökkääjä pakeni tapahtumapaikalta, ellei ollut rasittanyt itseään ylenjuomisella tai huumeilla niin sekavaan tilaan, ettei edes huomannut joutuneensa tulituksen kohteeksi. Turbiaux "Protector"-revolvereja myytiin paljonkin Keski-Euroopassa ja niitä valmistettiin lisenssillä myös USA:ssa Chicago Firearms Co:n toimesta. Aseita yriteltiin myydä vielä vuonna 1910 ostajakunnalle, jolle oli tarjolla jo moninverroin tehokkaampia itselataavia pistoolejakin. Ranskassa ylösmerkittiin 1890-luvulla muutamia tapauksia, jolloin jotkut keskenkasvuiset "apassit" eli ryöstöä yrittäneet katupojat oli saatu jopa hengettömiksi Turbiaux-revolverin lukuisilla osumilla ylävartaloon. Tavanomainen kapasiteetti aseen "radiaalisessa makasiinissa" oli kymmenen patruunaa.

Noina aikoina oli lättähattujen muotiasusteena kesäaikaan ohut puuvillainen "matruusinpaita", joka ei riittänyt luotiliiviksi. Monetkaan osumat eivät olleet välittömästi kuolettavia, mutta vatsakalvontulehdus täydensi luotien työn muutaman vuorokauden viiveellä. Aluksi eivät nuorisorikolliset aina edes huomanneet haavoittuneensa. Sittemmin he eivät uskaltaneet hakeutua hoitoon, ja kun lopulta oli pakko hankkiutua jonkun virkaheiton välskärin "klinikalle", oli kaikki inhimillinen apu jo liian myöhäistä. Laillistetut lääkärit ja sairaalat olivat velvollisia ilmoittamaan kaikki hoitoonsa tulleet ampumahaavatapaukset viranomaisille, joten virallisen lääkintähuollon apuun ei ollut viisasta turvautua ähkyisessä hengenhädässäkään.

Käry olisi piankin käynyt aseistettua kansalaista ahdistelleelle apassille (joksi jenginuorta kutsuttiin 1900-luvun vaihteen Helsingissäkin: Esim. "Sakilaisen Laulussa", jonka sanat julkaistiin "Tuulispää"-lehdessä v. 1911, mainitaan "Sörkan apassit"). Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin takia oikeutensa menettäneet lääkärit jatkoivat siis useinkin praktiikkaansa alamaailman gangstereiden vammojen hoitajina: Ja töitä riitti! Ensimmäisen maailmansodan aikaan mobilisoitiin virkaheitto-lääkäritkin rintamapalvelukseen. Monet heistä kunnostautuivat nimenomaan taitavina ampumahaavojen hoitajina, koska kokemusta siltä alalta oli kertynyt "illegaalin praktiseerauksen" vuosina. Tässäpä tämänkertainen "Grimm-tarina", joka ei kuulu sarjaan "Lukemisia Lapsille": Kauniin Aikakauden historia on koruttomampaa kertomaa kuin satusetien rajutkaan sepitelmät.

Suomessakin kehiteltiin erikoismallinen itselataava pistooli, tosin disipliiniin eikä puolustuskäyttöön. Ase on malli "Onni", kaliberi .22 Short ja käyttötarkoitus "nopea kaksintaisteluammunta" eli olympia-ammunta viiteen esiinkääntyvään kuviotauluun. Onni-pistoolin piippulinja sijaitsee ampumakäden keskisormen korkeudella, mutta sen luistin pysähdyskohta tulee nimettömän ja keskisormen välin tasolle. Luistin pysähdys taka- asemaansa ei ole kipakka isku, vaan sen puskuroi kahvan pohjaan kiinnitetty, luistin tasalle asti ulottuva kaareva teräsjousi, joka muistuttaa sapelinkahvan rystys-suojusta. Aseessa ei ole rekyylikompensaattoria, koska sitä ei tarvita.

Rekyyli suuntautuu suoraan taaksepäin, kuten "Le Protector"-revolverilla ammuttaessa, eli ei aiheuta hyppymomenttia, ja sehän onkin puskuroitu kaarijousella käytännöllisesti katsoen olemattomaksi. Aseen suunnitteli Onni Taskinen 1950-luvun alkuvuosina. Onni-pistooleja valmistettiin Suomessa vain yksittäiskappaleita. Niiden periaatteesta vuoti tieto kuitenkin myös Neuvosto-Venäjälle, missä aloitettiin "puukkosaha-muotoltujen" olympiapistoolien koetuotanto. Kun aseilla alettiin aikaansaada hyviä ampumatuloksia kansainvälisissä disipliinikilpailuissa, pysäyttivät ISU/UIT:n sääntöjä sanelevat keski-eurooppalaiset asetehtaat uhkaavasti alkaneen asemuotoilu-uudistuksen lajisääntöihin "läpihuutona" lisätyllä kielto-klausuulilla. Tämän episoodin jälkeen ei kenellekään ollut enää epäselvää se, keidenkä kaupallisia etuja puolustaa disipliini-urheiluammunnan kansainvälinen keskusjärjestö.

Jouduttiin siis tyytymään perinteiseen muotoiluun ja kehittelemään kilpa-aseisiin suujarruja tai kompensaattoreita, joita oli jo asenneltu haulikoihin, konepistooleihin ja kivääreihinkin 1920-luvun loppuvuosista alkaen. "Komppeja" kehiteltiin nimenomaan olympiapistooleihin, koska lajisäännöt sallivat niiden käytön. .22 Short-kaliberisen pistoolin varsinainen rekyyli ei ole pahoin häiritsevä, mutta kun ammutaan pakkotahtisesti viisi laukausta viiteen eri tauluun, on aseen hyppymomenttia pyrittävä hillitsemään, mieluimmin täyteen eliminointiin asti. Tavallisin kompensaattori on aseen suulle kiinnitetty laite, joka suuntaa ruutikaasun virtauksen ylöspäin. Reaktiovoima painaa tällöin piippua ja koko asetta alaspäin, kumoten parhaassa tapauksessa hyppymomentin täysin.

Erillisen suu-kompensaattorin tilalle keksittiin myös piipun rei'itys: Piipun yläpinnan seinämän läpi porattiin reikiä, joiden kautta vuoti ruutikaasua suhteellisen korkeapaineisena, lähempää aseen patruunapesää. .22 Short-kaliberisen pistoolin suupainehan on varsin alhainen ja kaasun virtaus lyhytkestoinen, johtuen ruutipanoksen vähäisyydestä. Olympiapistoolilla ammuttaviksi tarkoitetut patruunat ladataan yleensä vielä tavallistakin heikkotehoisemmiksi. Maallikko voi luulla yläpinnaltaan rei'itetyn piipun alentavan luodin lähtönopeutta siten, että joka toinen .22 Shortin luoti jää jumiin piipunputkeen, eivätkä piipusta lähteneetkään ammukset jaksa lentää 25 metriin asti maalitaulun pahvin puhkaisuun riittävällä voimalla.

Luulo ei ole kuitenkaan tiedon väärti: Vaikka taimmaiset ruutikaasun vuotoreiät ovat suhteellisen lähellä aseen patruunapesää, alenee luodin lähtönopeus vastaavanlaiseen umpiseinämäiseen piippuun verrattuna vain vajaan 10 % verran. Jos luotinopeus umpiseinäisestä piipusta on siis vaikkapa 220 m/s, on se kompensaatiorei'illä lävistetystä piipusta vielä yli 200 m/s, eli hyvin riittävä 25 metriin saakka. On siinä ja siinä, ettei tappokriteeri täyty, ja hengenpaikkaan osuva luoti tekee saman työn kuin 6-tuumaisen kranaatin täysosuma: Jälki vain on siistimpi.! Maalitaulun pahvi puhkeaa ainakin säännönmukaisesti. Suhteellisen pienikokoisista rei'istä ulosvirtaavalla ruutikaasulla on massansa ja virtausvastuksensa, joten piipunreikä ei suinkaan ole paineeton kun luoti lähtee sen suusta.

Maallikon käytettävissä olevilla havainnointikeinoilla ei pystytä toteamaan eroa suupaineiden välillä, olipa aseen piippu rei'itetty taikka umpiseinämäinen. Jos pienikokoisesta reiästä ulosvirtaava ruutikaasu haihtuisi piipunputkesta maallikon olettamalla tavalla, olisi ampuma-aseiden kehittely lopahtanut alkuunsa jo keskiajalla: Tykit ja hakapyssythän laukaistiin sankkireiän kautta tuliputkeen saatetulla ruutiliekillä, ja sankkireiästä virtasi ruutikaasu sentään ulos korkeimmankin huippupaineen vaiheessa, sekä ammuksen koko piippu-/putkivaiheen ajan. Joissakin 1700-luvun n. 20 mm kaliberisissa musketeissa oli sankkireiän läpimitta jopa yli 3 mm, mutta luoti lähti niistäkin jopa aiemmin luultua suuremmalla nopeudella. Tämä todettiin vuonna 1742, kun luodin nopeus pystyttiin mittaamaan Benjamin Robinsin ballistisella heilurilla.

"Reikäselkäisen" olympiapistoolin piipun epäkohtia ovat poikittaisreikien ajoittainen tukkeutuminen, joka heikentää hyppymomentin ehkäisytehoa, mutta jos komppireikään kertynyt lyijytulppa yllättäen irtoaa, saattaa tehostunut reaktio heilauttaa asetta alaspäinkin. Ase on myös suu-kompensaattorilla varustettua pistoolia hieman meluisampi, ja jos komppireikiä ei ole viimeistelty riittävän huolellisesti, voivat luodit höyläytyä reiänreunojen metallisärmiin hieman epäsymmetrisiksi. Vakioetäisyyksille ammuttaessa on tästä koituva haitta yllättävänkin vähäinen, mutta jos aseella jouduttaisiin ampumaan vaihteleville etäisyyksille, toteaisi ampuja kohta, etteivät luotien lentoradat noudata totuttuja ballistiikan lakeja. Ampujan olan yli (aseen sivuitse) kiikarilla katsoen voi joskus havaita lentoradan olevan spiraalimainen. Ampuja itse ei tätä näe, koska ase tupsauttaa savua tai ainakin näkyvyyttä haittaavan paineaalto-pilven tähtäinlinjalle.

USA:ssa toimeenpantiin joskus - muistaakseni kiintovaimennettua Hi-Standard HD-vaimenninpistoolia kehiteltäessä 2. maailmansodan aikaan - tuloksiltaan hämmästyttävä kokeilu: Pienoiskiväärin piipunseinämien läpi porattiin ja kalvettiin 6.35 mm:n läpimittainen poikittaisreikä juuri patruunapesän hylsytilan etupuolelle; siis läpi kummastakin piipunseinämästä. Testipiipun pituus oli 22 tuumaa ja piipunreikä normaali-läpimittainen. Otaksuttiin, että useimpien testipatruunoiden luodit pysähtyisivät 10 - 15 cm:n etäisyydelle poikittaisreiästä, josta ainakin .22 Longin lyhykäinen luoti oli näkyvissä sivulta koko pituudeltaan. Mutta kuinkas kävikään? Ammutut .22 Long-patruunan luodit lähtivät. Myöskin .22 LR-patruunan pidemmät luodit lähtivät. Samoin .22 Short-patruunoiden ja jopa "penniläisten" luodit.

Koe toistettiin, mitaten luotien nopeudetkin. .22 Long-patruunan kevyt, lyhyt luoti lähti nopeudella, jota vastaava lähtöenergia oli puolet normaalista. Long Rifle-patruunan luodin lähtönopeus oli puolet normaalista. Short-patruunan luodin lähtöenergia oli lähes 75 % normaalista ja pelkän nallimassan voimalla matkaansaatetun BB-Capin eli penniläisen palloluodin lähtönopeus oli noin 80 % umpiseinämäisestä 22 tuuman pituisesta verrokkipiipusta lähteneen luodin nopeudesta. Lyhythylsyisten patruunoiden huippupainehan kehittyi jo ennenkuin luoti oli ehtinyt poikittaisreikien kohdalle, ja "penniläisen" nallimassa on kaasuuntunut kokonaan, ennenkuin luoti oli ehtinyt edes irrota hylsyn suusta; onhan se detonoivaa aloiteräjähdettä, eikä ajopanosruutia.

Havaintojen rohkaisema Bell-puhelinyhtiön (SIC!) akustisen laboratorion konstruktööri W.P.Mason kehitteli Hi-Standard HD-pistooliin ja M3-konepistooliin erikoispiiput, joiden seinämissä on enemmän reikää kuin rautaa, sekä niiden ympärille varsin tehokkaat kiintovaimentimet. H-S HD kuulunee yhä vieläkin USA:n tiedustelupalvelu C.I.A:n vakiokalustoon. Näiden aseiden piippua ympäröi ruutikaasua jäähdyttävä messinkiverkko, ja päällimmäisenä oli tietenkin vaimenninvaippa. Alkuperäisestä testipiipusta purkautui ruutikaasu esteettömästi ulkoilmaan melko häjysti paukahtaen varttituumaisten sivureikien kautta - mutta myöskin piipunsuusta. Vain penniläisiä ammuttaessa ei suupainetta pystytty rekisteröimään, mutta hiukan "savua" eli pölynhienoa elohopeaa ja lasijauhetta tupsahti piipunsuusta silloinkin.

Revolverin piipunsuun likelle poratut kaasun vuotoaukot eivät siis vähennä luodin lähtönopeutta käytännöllisesti katsoen lainkaan. Kaasuvuoto rullan ja piipun välistä aiheuttaa huomattavasti suuremman energian häviön, koska vuotava kaasu on korkeapaineista ja ruutijyviäkin voi joutua hukkaan. Luodikoissakin on Mag-Na-Port -rei'itys ollut käytäntönä jo vuosikaudet. Magnaportit ovat tosin usein erikoismuotoiltuja rakoja, jotka valmistetaan kipinätyöstö-menetelmällä. Piipunreiän puolelle ei tällöin muodostu särmiä eli purseita rakojen reunoihin, kuten lastuavalla työstöllä tuotettuja reikiä tai rakoja koneistettaessa helposti syntyy. "Porttaus" voi olla symmetrinen, jolloin se toimii suujarrun tavoin, tai epäsymmetrinen, jolloin kyseessä on kompensaattori. Kaasua vuodatetaan tällöin ylöspäin tai yläviistoon sivuille, jolloin reaktiovoima painaa piipunsuuta alaspäin, heikentäen aseen hyppytaipumusta.

"Hybriidi-rei'itys" lienee suujarrun ja "kompin" sekamuoto, jossa yhtyvät molemmat rakenneratkaisut. Vaimenninmetalli Oy:n valmistamat luodikon suulle kiinnitettävät suujarrut "malli Lahti", joiden kehittelyyn itsekin osallistuin konstruktööri Mitsuo Taguchin kumppanina, olivat alkuaan perinteisiä suujarruja sivuille suuntautuvine symmetrisine vuotoaukkoineen. Muuan ruotsalainen tukku-ostaja halusi tilaamiinsa jarruihin kuitenkin myös aseen hyppymomenttia hillitsevän kompensaatio-toiminnon, joka toteutettiin helposti, poraamalla ylimääräinen reikä litteän "huuliharppumaisen" suujarrun yläpinnan lävitse. Ruotsalais-tukkuri oli kai jo testannut muutosehdotuksensa toimivuuden.

Varsinainen jarru oli jo wanha keksintö; sovellettu vuodesta 1940 panssaripyssyissä Solothurn ja L-39, sekä Kanadassa valmistetuissa Boys-kivääreissä. Tuotekehittely rajoittui edelleenkehiteltyjen prototyyppien jarru-hyötysuhteen mittauksiin ballistisella heilurilla, päätyen havaintoon, että "wanhassa wara parempi": Jos hyötysuhdetta saatiin paremmaksi parin - kolmen prosenttiyksikön verran tuotannon vaikeutumisesta piittaamatta, ei olkatuntumalla huomattu vähäistäkään etevämmyyttä, mutta korvat olisivat kyllä kärsineet..! Vertailutestit olivat jo ohi kun hybriidi-suujarrua alettiin valmistaa "ex tempore", tarvitsematta enää ryhtyä perustutkimukseen.

Revolverin suun hybriidirei'itys voi olla vaikkapa neljän reiän yhdistelmä: "Jarrureiät" piipun sivuilla ja "komppireiät" porattuina jyvänjalan molemmin puolin 45 asteen kulmiin yläviistoon. Mahdollinen on myös viisireikäinen hybridi, eli kaksi reikää vaakasuoraan peräkkäin piipun sivuille molemmin puolin ja yksi komppireikä ylöspäin suunnatuksi, jyvänjalan taakse.


Etymologia

Latinankielen sana "hybrida" tarkoittaa todellakin "sekasikiötä"; biologian sanastossa "risteymää" tai "sekamuotoa". Kreikan "hybris" suomentuisi muotoon "ylimielisyys" tai "rikollinen uhmamieli". Latinalainen merkitys on tässä tapauksessa todennäköisempi.

0810 MM; PT


MPP:n kommentti

QL:lla ei voi valitettavasti laskea rekyylinvaimennuksia. Sensijaan piipun lyhentämisen vaikutuksen voisi laskea, mutta portittamisen vaikutus on pienempi kuin piipun lyhennyksen, koska ruutikaasu on jo tehnyt tehtävänsä piipunsuun lähelle tullessaan, eikä luodin nopeus ehdi enää hidastua. Yleisvastaus piipunsuun portittamisen vaikutuksesta on: Käytännön osumatehoon ei vaikutusta. Melua lisää huomattavasti, mutta vähentää rekyyliä.

Markus (MPP)


Henry-tussari kiinnostaisi

Voisitko kirjoittaa jutun Henry U.S. Survival-pienoiskivääristä sillä ase sangen mielenkiintoinen! Tai julkaista edes jotain pikkuista faktaa?

Terveisin: pepe

En tohdi luvata mitään, ennenkuin Suomi on palautettu esi-bobrikoviaanisen aselupakäytännön aikakauteen. Nykyäänhän en saa ( = saisi) pitää hallussani laillisesti edes yhtä pienoiskiväärin penniläispatruunaa, puhumattakaan luvallisen ampuma-aseen lainaamisesta esiteltäväksi. Kelvollisen ase-esittelyn tekeminen nykyaikaisesta, yleisesti kaupanolevasta varusesineestä edellyttää henkilökohtaista tutustumista aseeseen. On turhauttavaa aloittaa joka kolmas lause sanoilla: "Kirjallisuuslähteissä ei mainita..."

Kun itse viimeksi kiikuttelin käsissäni kiinnostuksesi kohdetta, sen merkki oli vielä Charter Arms AR-7 Explorer Carbine, eli jokusia vuosia on vierinyt (n. 20), ja muistikuvat haalistuneet. Se jäi mieleen, että kevyt ase AR-7 oli, ja näppärä moniin erikoistarkoituksiin. Pudottihan Salainen Agentti 007 sillä Istanbul-seikkailussaan helikopterinkin. (Jotain osuutta oli tietysti myös hekon sisään tipahtaneella käsikranaatilla, jonka virittänyt äijä oli tulituksen varsinaisena pilkkatauluna). Negatiivisista ominaisuuksista tarttui muistiini rekyylijousen yletön jäykkyys, joka viittasi suositeltavien patruunoiden markkinaohjailuun Super- tai Hyper-Speed .22 LR:ien suuntaan. Mutta vika korjautuu teräväleukaisten sivuleikkuri-pihtien yhdellä napsauksella.

Asetta en ehtinyt purkamaan, puhumattakaan sen lukkomassan punnitsemisesta tai piipunreiän mittaamisesta. Itselataavien massasulkuisten aseiden luistin tai lukon asianmukainen paino on tärkein ominaisuus, vaikka sen merkitystä aseen toimivuudelle ei yleensä ymmärretä esittelyitä tehtäessä. Hinnastosta haettuja ominaisuuksia ovat: Hinta Asetalo Oy:n tuotekuvasto 2000:ssa FIM 1950:- (sitähän aina ensiksi kysytään). Lipaskapasiteetti 8 patruunaa, kokonaispituus 85 cm, piipunpituus 42 cm. Ase voidaan purkaa moduuleiksi ilman työkaluja ja metalliosat pakata vesitiiviin muoviperän sisään. Paino 1.2 kg. Ainakin AR-7 kellui veden pinnalla kun se oli purettu ja moduulit sisältävän perän kumilaatta eli kansi oli suljettu. Piippu on kevytmetallia, mutta "palliseerattu" eli putkitettu teräsputkella, mikä on koettu ja täysin hyväksyttävä menetelmä. Takatähtäimenä on koro-suuntaan säädettävä diopteri.

Optisen tähtäimen asennusmahdollisuudesta ei ole tietoa, eli ainakin käyntitarkkuus jäänee toimestani testaamatta, vaikka voisinkin tehdä jonkinlaisen esittelyjutun Dies Irae:n päätyttyä: Kun oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon on rinnastettu yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen valtiollisissa ja kunnallisvaaleissa, eikä se siis ole enää etuoikeus, jonka saa nöyristellen rähmällään jonkun korskean vihollisyksilön edessä "anomassa mitä alamaisimmin..." Etuoikeushan voidaan peruuttaa helposti jonkun pikkuvirkamiehen mielivaltaisella päätöksellä. Kansalaisoikeuden kumoaminen vaatii jo monimutkaisemman lainsäädännöllisen prosessin, ja kansan enemmistön kannatuksen tuekseen.

0910 MM; PT


Asialinjalla

Asia 1: Projektinani on .222 Rem.Mag., johon haluaisin latausneuvoja. Taustatietoja: Ase Sako Vixen vakiomalli, hylsyt Lapuan, kokovaippaluodit Lapuan ja Sakon 3.2 g, (3.3 g Cuthead) ja 3.6 grammaa. Ruutina, mikäpäs muu kuin N310. Kysymyksiä:

- Käyvätkö samat lataukset kuin .223 Remingtoniin?
- Entä toisinpäin; voinko käyttää .222 Rem.Magin reseptejä .223 Rem. Arskassani? (Lapuan hylsyt, samat luodit).
- Käyvätkö pistoolinnallit?
- Pitäisikö käyttää MoS2:ta?
- Ovatko luotivalinnat turvallisia, ettei tule gaspolsteria, vai pitääkö vaihtaa ov-luoteihin?
- Käykö kuvanmukainen supistus? (Aivan pelkkä kaula, ei hartioihin asti). Varaa holkkeihin ei ole.
- Latausarvoja supu-nopeuksille 300 m/s ja puolipanoksille 500/600 m/s?
- Mitkä ovat suositeltavat aloitus- ja maksimiannokset ruudilla N310? Mitkä ovat niitä vastaavat paineet?

Asia 2: Tarkoitukseni on ryhtyä lataamaan .243 Win-patruunaa säästölatauksin Sakolaiseen. Tiedän, ettei se ole riskitöntä vakiohylsyyn, mutta aion valaa hylsyyn Sikaflexia siten, että ruutitilaksi jää vain 6 mm halkaisija ontelo, joka on hylsyn sisätilan pituinen. Hylsyt ovat korkeapainekäytöstä hyllytettyjä, mutta kestävät vielä supulatinkeja. Nallireiät aion avartaa 3,3 mm:iin ja käyttää luoteina aluksi Lapuan S342:ta (5,8 grammaa). Myöhemmin tulee eteen halu tehdä valumuotti 6,2 mm, ammuspaino 5,8 grammaa. Olisiko parempaa painoa ja halkaisijaa suositella?

Pitääkö käyttää MoS2:ta Lapualaisessa? Voiko sen ampua peräpää edellä, koska se on veneperäinen? Suositeltava latauspituus? Vakio- vaiko Magnum-nalli? Nopeuksiksi olen harkinnut samoja kuin edelläolevassa kysymyksessä. Mitkä ovat suositeltavat minimi- ja maksimiannokset sekä paineet ko. latauksiin? Ruutilaatu mieluusti sama kuin .222 Rem. Mag:ssa, eli N310.

Asia 3: Onko tietoa Ahlskog-nimisestä miehestä, joka oli Lennart Hohenthalin kanssa Vaasan osakunnassa? Isoäitini kertoi oman äitinsä muistelleen, että joskus Bobrikovin ammunnan jälkeen Ahlskog oli piileskellyt Kaarlelan (nyk. Kokkolan) Linnusperällä. Hänelle oli kerätty naapuristossa rahaa, että hän pääsisi Amerikkaan, eikä joutuisi santarmien käsiin.

Tarina kertoo Ahlskogin päässeenkin Chicagoon, luotsin avustettua hänet viranomaisilta salaa laivaan. Perillä hän oli päässyt suunnittelemaan Chicagon kaupungin vesihuoltoa. Isoäidin äidillä oli kuulemma ollut Eugen Schaumanin kuva kunniapaikalla piirongin päällä.

Terveisin ja kiitoksin; Juissi, Suomen Turuust.

  Kaliberi .222 Rem. Magnum on harvinaisehko, vaikkakin ballistisesti onnistunut .222 Remarin variaatio. Sotilaspatruunaksi se oli alkuaan aiottu, mutta lyhythylsyisempi .223 Remington onnistui "kävelemään sen ylitse". Suosionsa alkoi hiipua myös siviilipuolella, koska .223 Rem./5.56 x 45 mm hylsyjä alettiin tuottaa massoittain, ja niiden yksikköhinta painui huomattavasti alhaisemmaksi kuin .222 Rem.Magnumin hylsyjen. Myöskin kerrankäytettyjä .223:n kierrätyshylsyjä ilmaantui yleiseen myyntiin tai niitä oli noukittavissa ampumaradoilta.

.222 Rem.Magnumin hylsyt keräsi ampuja useimmiten visusti talteen jälleenladattaviksi. Niitä ei radoilta löytynyt. Kaliberi oli alusta alkaen "poikkeusyksilöiden" eli kotilataajien suosiossa. Kertakäyttökulttuuriin piintyneet ampujat hankkivat aseekseen .223 Rem.-kaliberisen aseen tai tyytyivät .222 Remingtoniin, joiden tehdasladatut patruunat olivat halvempia. .222 Rem.Magnumin ja .223:n ballistiset ominaisuudet eivät poikkea ratkaisevasti toisistaan. Puolipanos- ja supulatinkien ruutimäärät ovat samaa luokkaa molemmissa; lopullinen annoshan joudutaan joka tapauksessa hienosäätämään asekohtaisesti. (Magnum-patruunan ruutimäärä on hieman suurempi, mutta .223 Rem. polttaa ruudin paremmalla hyötysuhteella).

Supulatauksessa on annostelun ylärajana ruutimäärä, jolla luodin lähtönopeus on max. 305 m/s, eikä puolipanoksenkaan huippupaine yleensä yllä edes tehdaslataukselle sallitulle tasolle. Siksihän niitä myös säästölatingeiksi kutsutaan. Ruuti N310 on sopivaa molemmille lähtönopeustasoille. Pistoolinallia voi käyttää sytytystulppana, etenkin kun nallipesän reikää on avarrettu jonnekin 2.5 mm:n läpimittaan. Luodin liukastus molybdeeni-disulfiidilla on hyödyksi ainakin supulatingeissa, jos kohta muukin liukaste sopii tarkoitukseen. Itse käytin mm. valuluotien liukastevahaa tai valkovaseliinia.

Testiampuja-toimittajamme Markus on liukastanut luoteja mm. naudanrasvalla, mutta keksi sattuman kautta myös Break Free- aseöljyn sopivuuden tarkoitukseen, ja eräisiin erikoislatinkeihin hän käyttää steariiniakin sinällään. Muuan toinen kokeilija on löytänyt systemaattisen tutkimuksen kautta seoksen: 25 % steariinia ja 75 % naudanrasvaa, joka on eräänlaista keinotekoista lampaantalia.

Ideoimasi kaulasupistus-työkalu on täysin toimiva, kunhan hylsyt vain taotaan siihen tarkoin pituussuuntaisesti esim. muovivasaralla. Tällaisia supistuslaattoja (Hülsenhals-Einziehplatten) myytiin Saksassa 1900-luvun vaihteen puolin ja toisin. Pienipaineiset latingit eivät yleensä laajentaneet hylsynkauloja muutamia laukauksia ammuttaessa; tapanahan oli myös pinnoittaa ainakin rata-ammuntaan käytettävät hylsyt esimerkiksi talilla, mutta jos hylsynkaula "venyi" niin avaraksi, että patruunan sisäänmeno taittoladattavaan tai kiilalukkoiseen pyssyyn alkoi olla vastuksellista, ja luodin ympärille tarvittiin ylimääräinen kierros vaippapaperia, ettei luoti putoaisi hylsynkaulan läpi ruutitilaan asti, se jouduttiin supistamaan Einziehplatte:n reikään puuvasaralla takoen.

K.D. Meyerin teoksessa "Handbuch für den Wiederlader", sivulla 32 on valokuva supistuslaatasta, jossa on peräti kuusi erikokoista reikää, kalibereille 5.6 mm, 6.5 mm, 7 mm, 8 mm, 9.3 mm ja 11 mm. Kirjan tekstissä todetaan lakoonisesti, että: "So unbedarft waren unsere Vorväter". Samalla sivulla on kuva myöskin luodituspuristimesta malli DWM, vuodelta 1904, jolloin erikoistuneempien latausvälineiden tuotanto alkoi jo kiinnostaa suuriakin tehtaita. Valurautarunkoinen pöytään pultattava prässi painoi 6.8 kg ja patruunakohtainen luoditusholkki lisäksi 500 grammaa. Iki-kestävä laite!

Ainakin vielä v. 1980 oli Vihtavuoren tehtaalla DWM-luoditin lähes päivittäisessä käytössä, ja latauslaboratorion henkilökunta oli siihen tyytyväinen, koska työkalujen vaihto hoitui näppärästi, eikä latauspituuden säätö mennyt milloinkaan sekaisin; minkäänlaista ruuvisäätöä kun ei ollut, niinkuin on nykyaikaisemmissa vehkeissä. A propos: Jonkinlainen luodinasetin on tarpeen, ellei ole entuudestaan. (Jos käytettävissäsi on jo holkkisarja .223:lle, voi luodituksen suorittaa sen luoditustyökalulla). Kaliberikohtaiseksi luodituslaitteeksi kävisi esimerkiksi suht' huokea Lee Loader-sarja, jolla hylsytkin voi kaulasupistaa.

Gaspolsteria ei tule kohtuupaineisilla latauksilla. Ilmiöön on törmätty käytettäessä yhdessä tunnetussa tapauksessa lähes tupla-suurta ylilatinkia Nosler Partitionin saatteena ja eräässä aiemmassa tapauksessa 8-grammaista Sako 120A-luotia sekä rynnärinhylsyllistä (1.30 grammaa!) ruutia N310 .308 Win-patruunassa. Tehdaslatingille sallitun maksimipaineen kehittää vajaa gramma N310:tä, ja sen ylityksen jälkeen alkaa luodinperä niittautua patruunapesän ylimenokartioon. Varsinaisesta Gaspolster-Effektistä oli kyse vain Nosler Partitionin tapauksessa; luodinperän "kaasusulkuhan" on kovin heppoinen.

Sako 120A:n perä on muotoiltu osittain ulkoballistisista syistä "hollow base"-malliseksi. Nopeasti iskevä ylikorkea paine laajentaa luodin perää, vaikka kaasua ei vuotaisikaan vaipan ja lyijytäytteen väliin. Ilmiö on samanlainen kuin wanhoissa lyijyisissä suulatauskiväärien Minié-luodeissa. Vaippaluodeille tarvitaan kuitenkin julmettu ylilatinki nopeapaloista ruutia luodin ekspansion aikaansaamiseksi. Säästölatinkeja ammuttaessa ei riskiä ole, koska niiden painetaso on tehdaslataustenkin painetta matalampi. Jakelemissamme resepteissä ovat nopeapaloisten ruutien annossuositukset olleet reilusti tehdaspatruunoille sallittua painetasoa matalapaineisempia. Eiväthän säästölatingit nimensä mukaisia olisikaan, jos ne rääkkäisivät hylsyt yhtä nopeasti jälleenlatauskelvottomiksi kuin täysteholatingit ne turmelevat.

Latausreseptejä en ryhdy arvailemaan, koska enää ei ole pakko tehdä niin. Testiampujamme Markus voi laskea melko näppärästi asianmukaiset latausreseptit QuickLOAD-ohjelmallaan, kunhan saa täydennystietoja aseen (Vixen) piipunpituudesta ja hylsyn tilavuudesta. 3.3-grammainen "Pyöweliluoti" (näin olemme suomentaneet tuotemerkin "Cuthead", jonka merkitystä ei löydy sanakirjoista) on verraten uusi tulokas markkinoilla, joten sille ei mahdollisesti löydy spesifistä tiedostoa QuickLOADista, mutta 3.2-grammaisen kokovaippaluodin reseptit soveltunevat sillekin pienin hienosäätötarpein.

Nopeapaloisten ruutien etuna kivääriruuteihin verrattuna on lähes uskomaton "säätövara" vähimmäis- ja enimmäisannosten välillä, vaikka reseptejä kirjoiteltaessa ei mennä lähellekään äärimmäisyyksiä: QuickLOAD ei nimittäin pysty ennakoimaan riskirajaa sivuavia minimilatauksia, joten marginaalia on jätettävä nimenomaan "Mistä Alkaisin?"-puolelle. Enimmäisannosten suositustenkin rajaviiva vedetään kohtuullisiksi katsottavien käyttöpaineiden alueelle, huomioiden hylsyjen käyttöikä. Sähköttelepä siis tarvittavat täydennystiedot Markukselle, s-postiosoitteeseen: markuspnk@hotmail.com , eli luotettavien tietojen lähteelle, niin voit saada vastauksen piankin (ellei poika ole ampumaradalla "wörkkimässä risöötsiä" ja härnäämässä/ järkyttämässä kalkkis-vaareja uus'aikaisilla keksinnöillään).

Asia 2: Sikaflex-muovimassan ominaisuuksista en juuri muuta tiedä, kuin että se on väriltään mustaa ja kovetuttuaan irtoaa alustastaan vain taltalla ja vasaralla. (Osaisiko joku valistaa, saako ainetta rautakaupasta vaiko autohuoltamoilta?). Idea hylsyn muovitäytteestä taitaa olla täältäpäin lähtöisin, ehkäpä lontoonkieliseltä GOW-sivulta. Nallipesän reiän avarrus ja Magnum-nallin käyttö mahdollistaisi kevyen lyijyseosluodin ampumisen tilavuudeltaan pienennetystä hylsystä jopa pelkän nallin voimalla. Voit myös keräillä pihoilta runsain määrin löytyviä kirkasvärisiä 6.00 mm läpimittaisia, pikkupoikien lelupyssyillään ampumia muovikuulia lyhyen matkan "kissanaivastusten" ammuksiksi.

Ruudin annostusreseptien jakelussa on ongelmana ennakkotapausten puuttuminen esim. QuickLOADista, joten nyt pääsee ballistikkomme testaamaan ohjelman monipuolisuutta. Sikaflexilla vuorattu hylsy on tavallaan kuin pitkähkö ja kapea suora hylsy, mutta ruuti palaa siinä hieman tavanomaista paremmalla hyötysuhteella, koska muovi eristää palotilan kylmästä metallipinnasta. Tilanne on sama kuin haulikolla ammuttaessa: Hyötysuhde voi lähennellä lukemaa 40 % etenkin liukastettuja valuluoteja matkaansaatettaessa. Piekkarin LR-hylsyllinen ruutia N310 voi antaa vakautumiseen riittävän lähtönopeuden myös 5.8-grammaiselle vaippaluodille Lapua S342. Nopeuden yhdenmukaisuutta en tohdi ryhtyä ennustamaan.

Luoteja tai niiden piirustuksiakaan näkemättä en voi arvioida, mitenkä peräpää edellä ampuminen onnistuisi, mutta tähänastisen nimikkeistön mukaan ei S-luoti ole veneperäinen vaan tasaperäinen. Ruutia on lisäiltävä erityisen pidättyväisesti, koska hylsyn tilavuutta on vähennetty huomattavasti. Nopeapaloisimmilla kivääriruudeillakin (esim. N110) voidaan latailla supulatinkeja tällaisiin erikoishylsyihin. Latauksia laadittaessa olisi luotinopeusmittari lähes välttämätön instrumentti, joskin ali- tai yliäänisen nopeuden eron voi havaita myös korvakuulolla. Tärkeä on myös nallinkuoren painemerkkien "lukutaito".

Eräs pirunmoinen "en-tiijjän paikka" on Sikaflex-massan lujuus ja sen joustavuus: Jos muovimassa on kovaa, on se usein myöskin haurasta, alkaen säröillä jo ensimmäisellä laukauksella. Kovuudeltaan/ elastisuudeltaan kenties tarkoituksenmukaisinta olisi "ämpärimuovi" eli polyeteeni, josta ruiskuvaletaan mm. haulikonhylsyt. Koettua ainetta on myös pehmeä polyvinyylikloridi eli "letkumuovi". Itse käytin muoviletkun pätkiä vuorauksena .45-70 kaliberin hylsyissä, joihin latailin vaimenninpatruunoita Vaime Oy:n esittelytilaisuuksien rekvisiitaksi useampia satoja kappaleita, ja muuan tuttavani vuorasi .458 Win.Magnumin hylsyjä ohjeitteni mukaan 12 mm ulkoläpimittaisen muoviletkun pätkillä, ladaten niihin jopa täyspaineisia jysäreitä hirvien ja karhujen pyydyksiksi.

Ylipaksun letkun tunkeminen hylsyihin oli muistini mukaan töisevää, vaatien liukastusta ja hylsyn lämmitystä, joten luovuin menetelmästä lyhytaikaisen kokeiluvaiheen jälkeen, koska sain aikaan luotinopeudeltaan tarkoituksenmukaisen latauksen .45-70 kaliberin vakiohylsyihinkin ruudilla N320 ja 300 gr Sierra HP- luodeilla (jotka olivat - "relata refero" - kelvollisia hirvenkaatoonkin lähtönopeudella keskim. 290 m/s, mutta täysin sopimattomia LUPAhirvien metsästykseen tehdasladattuina yli kaksinkertaisiin lähtönopeuslukemiin. Tuohon aikaan oli vielä voimassa LUPAhirvi-patruunoiden tehdaslatauspakko.

Muutamille Marlin Model 1895:n omistajille jouduin neuvomaan konstin, jolla voitiin eliminoida 300 gr. Sierra-luodin hirmuinen räjähdysvaikutus ja sen vajavainen upotus: "Käännä luoti toisinpäin ja paina se hylsyyn suun tasalle. Syötä kaatolaukauspatruuna käsin aseen patruunapesään. Hirvenmetsästys-asetuksessa ei erityisesti mainita, mitenkä päin sen vaatima lyijykärkiluoti lähetetään lentoon, ja patruuna on tehdasladattu, koska sen ruutiannos on tehtaassa mitattu energiavaatimukset täyttäväksi!" Tämä Epävirallinen Valistus oli tietenkin suunnattu niille hirvestäjille, joiden jahtimailla oli tavanomainen ampumaetäisyys haulikkohollin luokkaa tai sitä lyhyempi (= lyijyhauleilla 35 metriä; eko-korvikehauleilla alle 25 metriä).

Valumuotin ontelon läpimitta voi olla 6.2 mm enimmillään, mutta suosittelen ei-halkeavaa eli monoliittista valukokillia, jonka voi porata teräs-, messinki- tai alumiinikangen päätyyn, tehden onteloon "päästö" siten, että ontelon pohjalla on läpimitta 6.1 mm, kartioituen loivasti 6.2 mm:iin noin 12 mm:n pituudella, ja kärkikartion kulma = poranterän kärkikulma. Teräsporalla porattuun onteloon valettu luoti on siis melkein "wadcutter", eli erittäin sovelias maaliinammuntaan kohtuullisille etäisyyksille, 50 - 100 m. Rasvauria ei luodissa ole, koska niitä ei tarvita.

Kastovoitelulla (luotien hylsyynistutuksen JÄLKEEN), vaikkapa sulatetussa seoksessa 75 p-% naudanrasvaa + 25 % steariinia, saadaan aseen piipunputki liukastetuksi jopa tehokkaammin kuin luodin poikittaisuurteisiin hintavalla "Lubri-Sizerilla" pumpatulla hintavalla vahaseoksella, josta löytyy sitten yli puolet ampumaradan taustavallista esiin kaivetun luodin uurteista. Jos luoti on valettu lähes puhtaasta lyijystä (esim. kaapelinkuorilyijy), se kutistuu muotissa sopivaan läpimittaan ja tipahtaa muotista omalla painollaan, jähmetyttyään kiinteään olomuotoon. Luoti on tällöin myöskin sopiva .243-kaliberiseen hylsyyn valumittaisena eli "as cast".

Jos joku ihmettelee sitä, miksikä luotien valaminen on harvojen poikkeusyksilöiden harrastus kaikkialla maailmassa, niin voinpa paljastaa Synkän Salaisuuden: Millekään muulle aseharrastajien ryhmälle ei myydä niin paljon tarpeettomia ja kalliita välineitä kuin luotivalureille. Myöskin sisäballistista "hugaa" pakkosyötetään tälle vähemmistöryhmälle enemmän kuin vaippaluoteja käyttäville kiväärinpatruunoiden kotilataajille. Valuluotien käytön tärkein etu, mahdollisuus vähä-ääniseen ammuntaan ilman luotinopeuksien suuria vaihteluita, on unohdettu tykkänään esimerkiksi valuluotilataajien käsikirjoista.

Niistä löytyy kyllä monia latausreseptejä, joilla saadaan aseen piipunputki lyijyttymään yhdelläkin laukauksella niin paksulti, että on mahdotonta havaita, onko piippu ollut joskus rihlattu, vaiko eikö. Enemmällä ajalla voin piirrellä luotimuotin malli Harry M. Pope, johon kaadetaan lyijyseos kärkipäästään, saaden aikaan todellisia tarkkuusluoteja. Peräpäästään täytettävillä muoteilla valetuista luodeistahan tulee toisinaan epätarkkoja "valususia" 20 - 30 % (ellei niitä varusteta liekkikilvellä), jos lyijyseos on "kontaminoitunut", eli saastunut sinkistä, alumiinista tai haulilyijyn sisältämästä arseenista.

Asia 3: Sellaisten aktivistien henkilöhistoriasta, jotka eivät tehneet mainittavia sankaritekoja, löytyy niukanlaisesti tietoja käytettävissäni olevasta kirjallisuudesta. Wegeliuksen teossarjassa "ROUTAA JA RAUTAA" saattaisi olla mainintoja aktivisti Ahlskogista, jota Vuosisataisen Vihollisemme santarmit eivät ilmeisesti jahdanneet täysin aiheettomasti. Kirjat löytynevät paikallisen kirjaston kellarivarastosta. Itse en enää ehtisi niitä selailemaan, vaikka saisin toki jokaisen niteen lainaan tuttavapiiristäni. (Lennart Hohenthalin henkilöhistoriastakaan en ole saanut tutkittavakseni edes Netistä löytyvää informaatiota, koska se pitäisi saada paperille printattuna).

L. Hohenthalia tuntemattomampi sankari oli liikemies K.E.R. Tandefelt, jonka urotyön jälkeen eivät mainittavampaa siviilirohkeutta ole osoittaneet teoillaan muut suomalaiset kuin pihtiputaalainen pienviljelijä Tauno Pasanen ja Karhulan sankaripoika Mika Muranen. (Sanoillaan kerskaajia on miljoonittain). Sotasankarit kuuluvat taas omaan kategoriaansa: Heistä ainakin Viljam Pylkkään (V. Linnan "Sotaromaanin" Antero Rokan) henkilöhistoria joutunee kauppoihin jo Isänpäiväksi, tai viimeistään joulumyyntiin. Kirjoittaja on Simo Häyhän vaiheita kuvanneen teoksen "Valkoinen Kuolema" tekijä, maisteri Petri Sarjanen. Kustantaja Revontuli Oy.

Aktivistien elämänkerrat olisivat töisevämpi urakka, koska aikaa on kulunut sata vuotta tai melkein. Pylkäs-muisteloita oli onnistuttu keräämään moneltakin "siellä jossakin" samoissa porukoissa mukana olleelta veteraanilta, mutta aktivistikauden tarinat alkavat olla joko vuosien kultaamaa tai ajan hampaan nakertelemaa perimätietoa, jonka vahvistaminen tai kumoaminen on jo vaikeaa. Kaikkea relevanttiakaan tietoa ei ole painettu kirjoihin tai viety arkistoihin. Suuri määrä arkistomateriaalia päätyi myös Venäjälle ja sitä kautta kadoksiin. Santarmien tai Ohranan arkistoissa olisi varmaan mainintoja myös Ahlskogista, ja syistä, joista hän oli peräänkuulutettu.

0410 MM; PT


"Ukko-Pekan" jyvänkorkeus

Olisin kysynyt 7,62 kiv 39:ssä käytetyn jyvän "peruskorkeutta" koska käyttämälläni patruunatyypillä Lapua Trainer on lähes mahdoton saavuttaa tähtäinasteikon mukaisia osumapisteitä kahdella kiväärilläni, joiden jyvänkorkeudet ovat 7,7 mm ja 8,6 mm.

Yst. terv: KL

Ei ole mitään "peruskorkeutta", vaan jokaiseen aseyksilöön on valittu sen korkuinen jyvä, joka koeammunnoissa 150 metriin, matalaan pääkuviotauluun, suuntasi osumakeskiön taulun "kymppiin" (HUOM! nenän ja silmien alueelle), kun tähdättiin tasajyvällä kuvion leuan korkeudelle. Testipatruunat oli varustettu useimmiten 13 gramman painoisella luodilla D-166, jonka nimellinen lähtönopeus oli 700 m/s. "Trainer"-patruunan luoti on viisi grammaa kevyempi ja tasaperäinen, joten osumapiste ei ole paikallaan ehkäpä millekään tähtäinasteikkoon merkitylle metrilukemalle, ammuttaessa lukemaa vastaavalle etäisyydelle. Et liene koskaan kuullut ominaisuudesta nimeltä "ballistinen kerroin"?

12-grammainenkin torpeedoluoti käy 150 metriin samoille korkeuksille, ja sen lentorata on riittävän yhteneväinen D-166:n radan kanssa käytännöllisille ampumaetäisyyksille, joten tähtäinten kohdistusammunta on voitu suorittaa myös 12 grammaa painavilla luodeilla D-47. "Trainer"-patruunan kevyemmän luodin lentorata poikkeaa ymmärrettävistä syistä "konekivääripatruunan" luodin radasta, ollen lyhyillä etäisyyksillä suuremmasta lähtönopeudestaan johtuen suorempi, mutta pitkillä matkoilla jyrkemmin kaartuva kuin raskaan torpeedoluodin lentorata. Syynä moiseen on siis luodin D-166 parempi ballistinen kerroin, eli ilmanvastuksen voittamiskyky, erityisesti pitkillä ampumaetäisyyksillä. D-166 kehiteltiin alkuaan ammuntaan konekiväärillä, epäsuoralla suuntauksella ja ylisuurilla korotuskulmilla (35 - 42 astetta vaakatasosta), jopa viiteen kilometriin saakka.

Pystysuoraankin pisimmältä etäisyydeltä alas putoavan luodin piti täyttää "tappokriteeri" vähintään kaksinkertaisesti, eli lävistää 51 mm paksuinen mäntylankku. En tiedä, onnistuttiinko "kakkosnelosista" koottuun kookkaaseenkaan pilkkatauluun osumaan viiden kilometrin etäisyydeltä, jonne luodit kyllä kantoivat - ainakin myötätuulen avittamina. Viimeiset testiammunnat suoritettiin jäätyneillä järvenselillä, vähän lumen aikaan. Jäähän upposivat luodit lähes pituutensa verran, eli tappokriteeri ilmeisesti täyttyi, mutta kohdattiin muita yllätyksiä: Oikukkaat ylätuulet saattoivat aiheuttaa lähes kilometrin erheitä eli "tuulisortumia" sattumanvaraisiin suuntiin. Kun osumia tähystävä tarkkailuryhmä oli viimein vähällä liittyä Taiwaalliseen Enkelikuoroon Lappajärven jäällä suoritetuissa testiammunnoissa, haudattiin idea pitkänmatkan kk-tulituksesta kaikessa hiljaisuudessa.

Jotkut hyräilivät jäähyväisiksi projektille wanhaa walituswirttä hieman muunnetuin sanoin: "Sen, että tääldä erkanit/ Katzomme woitoxemme!" Hyräilijät olivat tsaarin armeijassa oppinsa saaneita upseereita. Pitkänmatkan kuularuisku-ammuntaa olivat suosineet Saksassa koulutetut jääkäriupseerit. Projektista oli kehkeytynyt, peri-suomalaiseen tapaan, "arvovaltakysymys" eri kuppikuntien välille. Ampumataktiikka oli tuonut saksalaisille satunnaisia menestyksiä 1. maailmansodan aikana: Kun rintamalinjat olivat paikoillaan lähes neljän vuoden ajan, tuotti umpimähkä-tulituskin tappioita vastustajille otollisissa olosuhteissa, ylätuulten tyynnyttyä tai niiden ollessa myötäisiä:

Jopa yksi luoti tuhannesta (= sadan laukauksen samanaikainen sarja kymmenestä 9 metrin välein sijoitetusta MG-08:sta) saattoi vähintäänkin nirhaista jotakuta vastapuolen soturia, ja makuulle heittäytynyt vastustaja tarjosi lähes pystysuoraan taivaalta sataville luodeille kookkaamman maalin kuin uhmakkaasti nikkelisateessa pystyssä seisova soturi.

Luoti D-166 havaittiin hyvinkin tarkkakäyntiseksi muunmuassa Mosin-Nagant M/1891- kivääreissä, joten armeijan ja suojeluskunnan yhteiseksi asemalliksi rajun riitelyn jälkeen valikoituneen kiväärin malli 1939 piipunreikä ja patruunapesän ylimenokartio mitoitettiin kiväärin m/1891 alkuperäismittojen mukaiseksi, eli antamaan tavallisimmin parhaan mahdollisen tarkkuuden luodilla D-166, jonka lentoradan mukaiseksi laadittiin myös takatähtäimen asteikko. Jos haluat säätää jyvän korkeuden sopivaksi tietylle etäisyydelle ammuntaan D-166:tta kevyemmillä luodeilla, joilla osumat menevät ehkä liian alas, eikä käytettävissäsi ole kyllin lyhyitä vaihtojyviä, joudut ehkä jopa viilaushommiin.

Jyvän madaltaminen nostaa osumapistettä ylemmäksi. Korkeampi jyvä vie osumat alemmaksi. Jyvän omatoiminen viilaaminen on suositeltavampaa kuin takatähtäimen työstäminen, koska vaihtojyvät ovat paremmin saatavissa ja ne ovat huokeampia sekä helpompia asentaa paikalleen kuin takatähtäimet. Hahlon vaihto onnistuu kai amatöörityönäkin, mutta hahlon jalustan vaihtaminen on jo sepäntyötä. Yleinen, joskin kielletty konsti oli metallin poisviilaus hahlon asettimen alta osuman saamiseksi kohdalleen tasajyvällä tähdäten lähietäisyyksille, vaikka halutun osumapisteen alapuolelle tähtääminen olisi ollut helposti opittavissa. Nimenomaan metsästystä harrastaneet ampujat halusivat osua siihen kohtaan maalia, johon tasajyvän kärki oli suunnattu.

Jyvän madallustarve lasketaan kertomalla haluttu osumapisteen korotus maalissa aseen tähtäinvälillä ja jakamalla tulo ampumaetäisyyden lukemalla. Kaikki mitat ilmoitetaan millimetreinä; myös ampumaetäisyys. Esimerkki: Halutaan osumat tauluun 100 mm:n verran ylemmäksi 150 metriin ammuttaessa. Tähtäinväli on 500 mm. Kerrotaan 100 x 500 = 50000 ja tulo jaetaan 150000:lla. Saadaan millimetrimäärä 0.333... (jne; päättymätön lukusarja, joka merkitään murtolukuna 1/3 mm, jos pilkunkuksinnan linjalle lähdetään). Jos jostain "rompelaatikosta" löytyy 0.3 mm:n verran alkuperäistä matalampi vaihtojyvä, asennetaan se paikalleen aseeseen. Muussa tapauksessa viilataan alkuperäisjyvää hieman yli 0.3 mm:n verran matalammaksi. "Ukko-Pekan" tähtäinväli lienee hieman pidempi kuin esimerkinomaisesti mainittu puoli metriä. Laskentakaava siis kuuluu: Jyvänkorkeuden muutostarve = osumakeskiön muutostarve x tähtäinväli/ ampumaetäisyys. Kaikki mitat millimetreinä.

Jos ase ampuu liian ylös, eikä vaihtojyviä ole, on viisainta opetella tähtäämään halutun osumapisteen alapuolelle. Vakavimmissa tositoimissa, joissa ampumaetäisyydet metsämaastossa olivat tavallisemmin alle kuin yli 100 metriä, oli yleispätevä ohje: "Tasajyvä vyön kohdalle!" tai jopa: "Tulta munille!" Viimeksimainittukaan hihkaisu ei ole kornia rintamahuumoria, eikä "Tuntemattoman Sotilaan/ Sotaromaanin" kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta, vaan se perustuu karuun traumatoloogiseen faktaan, että kiväärinluodin osuma alavatsaan on välittömästi lamauttava - erityisesti lähietäisyydeltä ammuttuna:

Täyteen virtsarakkoon osuvan luodin vaikutus on räjähdysmäinen, kuten myös täyteen vatsalaukkuun tai maksaan osuvan luodin kavitaatio. Vyön korkeudelle tähdätty lähilaukaus osui varsin usein jompaankumpaan nestepitoiseen elimeen, ja "munille" suunnattu luoti virtsarakkoon, suolille tai reisien tyvissä kulkeviin suuriin verisuoniin. Ulostulo-puolella lävistää luoti lantioluun, aikaansaaden jonkinasteisen "pysäytysvaikutuksenkin".

Käyttämäsi Lapua Trainer-patruuna on tulpitettu 8 gramman painoisella S-luodilla, joten 12- tai 13-grammaiselle torpeedoluodille tarkoitettu korotusasteikko on jokseenkin käyttökelvoton, ellet osaa laatia lentoratojen erilaisuudet huomioivaa "koro-taulukkoa". Kun muistetaan, millainen paljous vanhoja sotilaskivääreitä (myös M 1891 Mosin-Naganteja) on yhä aktiivikäytössä, on hämmätyttävää, ettei luodilla D-166 varustettuja patruunoita enää ladata ainakaan siviilimyyntiin. Irtoluotienkin saatavuus on sattumanvaraista, vaikka niiden tuotantovälineistö on yhä käytettävissä. Pienehkö valmistuserä on tuotettu melko äskettäinkin, mutta D-166:n tuotanto ei ole enää jatkuvaa.

Läpimitta on myös C.I.P.-normien mukainen, eli hiukkasen liian ohkoinen. (CIP:n niuhotus olisi helposti kierrettävissä ilmoittamalla luotien nimelliskaliberiksi .303" eli 7.7 mm British tai 7.65 mm Argentinian Mauser. Se pelästyttäisi tiukkareikäisten .308 x 53R-kaliberisten kiväärien tai M 28/30:ien omistajat lataamasta patruunoita aseisiinsa 7.90 - 7.92 mm läpimittaisilla luodeilla). Pienin tilattavissa oleva valmistuserä on satatuhatta luotia. Niin vähäiselle satsille kertyy pakostakin kappalehintaa noin 1:20 FIM:aa. Siltikin on tuotantoerä ollut pian loppuunmyyty jo pelkästään Suomessa. Kysyntää siis olisi:

Samanaikaisesti nimittäin kiroillaan maailmalla, ettei 7.65 mm Mauser-kivääreihin tai .303 kaliberin Lee-Enfieldeihin saa raskaita KOKOvaippaluoteja enää mistään, paitsi satunnaisia spot-eriä, sota-aikojen ylijäämiä, joiden kunto ja laatu on usein kyseenalainen. Siinä taas muuan markkinasauma, joka tuottaisi ECUa "kovempaa" valuuttaa ja ehkä huojentaisi kotimaista hintatasoakin. (Mutta se "N.I.H."-ilmiö, myös markkinoinnissa! Ja se ainainen pyrkimys myydä halutuimpiakin tuotteita: "Vain Virkakäyttöön"!).

2809 MM; PT


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>