<< Uusimmat Osa 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 26, päivitetty 25.12.2000
Omakohtaisia kokeiluja & havaintoja
Ensimmäinen projekti: Ruutisten innoittamana testasin heti haamurenkaan tekoa. Homma ei
tuottanut mitään vaikeuksia, laajentaminen onnistui kapeakärkisen puukon terällä!
Liekö karkaisu unohtunut? Homma todella toimii, tähtäyskuva tuli tosiaankin
selvemmäksi.
Toinen projekti: Kisuntirskuja 9mm pistooliin. Valmistin "luoteja" erilaisista
materiaaleista, mm. juustonkuorivahasta ja paperista, steariinista ja liimapistoolin
puikosta. Ajopanoksena pelkkä Small Rifle nalli. Tuloksia: Kasat 30 - 50 mm/ 5 m, ja
piippu jumalattoman töhkän peittämä. Liimapistoolin puikosta tuli parhaat luodit:
kesti kasassa muotoutumatta ja likasi asetta vähiten. Luodilla oli paksuutta sen verran,
että sen sai painettua sormivoimilla supistettuun hylsyyn. Pitäisikö olla paksumpi?
Nimittäin rihlat eivät pure luotiin ja se kääntyy poikittain jo viiden metrin
jälkeen.
Rynkkyyn pitäisi vielä kehitellä vastaava, onko ideoita? Pitkä piippu lisännee
kitkaa, tuleeko ulos pelkällä nallilla? Miten onnistuisi esim. lyijyluodilla tai
haulilla?
T: DTM (=dont tell mama..)
Projekti
1: Sako M92S:n takatähtäintä ei liene tarkoituksellisesti karkaistu, mutta
jotkin tähtäin-yksilöt ovat karkaistuneet ikäänkuin vahingossa, heitettyinä vielä
kuumina valun jälkeen jäähtyneiden osien sekaan, jolloin ne ovat äkki-jäähtyneet ja
kovettuneet. Jos taannoin valetut tähtämet ovat saaneet jäähtyä hitaasti kuumien
osien seassa, ne ovat jääneet pehmeiksi ja helposti lastuttaviksi. Tämän kummempaa
selitystä osien kovuuden vaihtelulle en pysty keksimään. SAKO Oy:ltä en ole asiaa
tiedustanut, koska "tyhjän saa pyytämättäkin", eli "kaikkea tietoa ei
jaeta - ainakaan kaikille" sieltäkään. (Viimeksi siteerattu fraasi on lähtöisin
VihtaVuorelta: Kuvaa erityisen hyvin vallitsevaa tilannetta ja asenteellisuutta).
Projekti 2: Vahaluoteja on käytetty taka-vuosikymmeninä muunmuassa
revolverin pikavedon harjoitteluun, matkaansaatettuna pelkällä nallilla: Vahaa valettiin
10 - 15 mm:n paksuiseksi kerrokseksi lautaselle. Kun se oli kovettunut, painettiin
vahakakkuun nallitetun hylsyn suu lautasen pohjaan asti, pyöräytettiin hylsyä vähän
ja nostettiin se irti vahasta. Sama tekniikka siis, kuin piparkakkujen stanssaamisessa
piparimuotilla taikinalevystä. Vahakakusta stanssattiin vahalieriöitä niin moneen
hylsyyn, kuin siinä riitti ehjää kohtaa.
Kovapanoksilla oli pikavedon harjoittelu riskaabelia puuhaa: Monet saivat luodin polveensa
tai jalkaterän läpi. Pelkällä nallilla vauhditettu vahalieriö teki vahingossa polvea
hipaistessaan juuri sopivasti kipeää, mutta ei tuottanut vammaa. Parin metrin päästä
oli osumatarkkuus pahvitauluun riittävä. Pikaveto-harjoituksiin riitti pelkkä nalli tai
"löysä" paukkupatruuna, mutta kilpailuihin harjoittauduttaessa ja kilpailuissa
piti tauluun saada reikiäkin. Aseen piippu ja rulla tietenkin ryvettyivät vahasta, mutta
se oli pestävissä pois esimerkiksi valopetroolilla. Vahan koostumus on luiskahtanut pois
muististani. Mahdollisesti jotain otsokeriitti-seosta.
1900-luvun alkuvuosina oli muodissa "kaksintaisteluammunta" vahaluodeilla,
aseena kertalaukauspistooli ja maalina oma peilikuva. Etenkin Ranskassa oli kaupan
erikoishylsyjä, joissa oli puolipallomainen syvennys messinkikangesta sorvatun
kestohylsyn suupuolella, nallipesä hylsyn kannassa ja kapea liekkikanava niiden
välillä. Pallonmuotoiset vahaluodit ostettiin valmiiksi valettuina. Aseet olivat
useinkin rihlaamattomia, eräänlaisia "käsihaulikoita", jotka olivat
suosittuja myös pienriistan metsästysvälineinä ladattuina haulipatruunoilla.
Vahaluodit ammuttiin pelkällä nallilla.
Harjoitusammuntojen varusteisiin kuului kasvot suojaava naamari tai vähintään
suojalasit. Hylsyyn asetettiin nalli ja vahainen palloluoti ilman erikoisvälineitä.
Laukaus tähdättiin omaa, peilistä näkyvää kuvajaista kohti. Tällainen harrastus
lienee aikaansaanut paljonkin peilien rikkoutumisia, koska sen suosio jäi
lyhytaikaiseksi. Joissain 1920- ja 30-lukujen saksankielisissä asekirjoissa se mainitaan
kuriositeettina "menneiltä ajoilta". Lyijyisen palloluodin käyttö 9 x 19 mm
kisuntirskujen ammuksena oli ajanmukaisempaa, ja renesanssiahan se on tekemässä
2000-luvullakin. Nykyään on käypiä lyijykuulia jälleen saatavina (maahantuoja
Asekauppa Erkki Lähdeniemi, Orivesi & Tampere), kokoluokka 000 Buck eli nimellinen
läpimitta 9.1 mm. Improvisoituja ammuksia ei siis enää häädytä kehittelemään. 9.05
mm Nylon-muovinen kuula voisi olla hyödyksi joissakin harjoittelutehtävissä. (Siis
kuula eli palloluoti).
7.62 x 39 mm kisuntirskuihin hyvinkin sopivia nimellisesti 7.65 mm espanjalaisia
peurahauleja tuo maahan edellämainittu E. Lähdeniemi. Haulit ovat muodoltaan hieman
soikeita ja kooltaan vaihtelevia, mutta eipä se tahtia haittaa: Haulit voidaan lajitella
vaikkapa kolmeen kokoluokkaan tai painoluokkaan, riippuen lajittelumenetelmästä.
Pienimmät/kevyimmät käytetään kisuntirskuihin. Iso kiväärinalli puhaltaa
liukastetun luodin varmuudella ulos piipusta. Tarkkuus voi olla hyvinkin tyydyttävä 10
metrin ilmakkoradalla ammuttaessa. Laukausääni on hiljaisempi kuin monissa
ilmapyssyissä, joten radalta ei tule häätöä sen takia. Aseen ulkonäköä voivat
jotkut ehkä ihmetellä.
Ammuttaessa ei aseessa useinkaan pidetä paikallaan lipasta. Patruunoiden syöttö on
hiukan vaivalloista lipassolan kautta: Inspiroi kehittelemään jos jonkinlaisia
"latauspinsettejä". Simonov SKS:n patruunakampa, panostettuna vain yhdellä
kisuntirskulla, on oivallinen väline patruunan sököttämiseen pesäänsä
Kalashnikov-sukuisiin aseisiin. Kolmatta kättäkin on moni kaivannut, pitelemässä
liikkuvia osia takana latausvaiheessa. "Original-kisuntirsku" on kehitelty
Mosin-Nagantin sukuisiin suojeluskuntakivääreihin joskus 1930-luvun vaihteessa.
Siinä käytetty lyijykuula saattoi olla millinkymmenyksen verran piipun porauskaliberia
pienempi. Hylsynsuuhun ja aseen piipunputkeen se keskitettiin runsaalla annoksella jotakin
jäykkää rasvaa tai vahaseosta. Pelkällä nallilla ammuttaessa sen nimitys
"kissanaivastus" oli hyvinkin kuvaava: Varsinaista pamausta tai poksahdustakaan
ei pitkäpiippuisella "rotanhäntä-vintofkalla" ammuttaessa kuulunut. Aseen
iskurinlyöntikin oli meluisampi ilman patruunaa laukaistaessa, kuin ammuttaessa
kisuntirskuja.
1612 MM; PT
TAHTOO suputtelemaan!!
Haluaisin supulatausohjeita cal 7.62 x 39 ja 7.62 x 53R luotina H&N 180 grain 312/
7.92mm, galvaanisesti kuparoitu lyijyluoti ja 12 g D46 (Luotia saa Heikki Taipalus Ky
06-2331191. Löytyy myös 6.35mm ilmakonluoteja).
Jussi
Tarvitsemme
tietoja aseittesi merkeistä ja malleista ynnä piipunpituuksista, etenkin 7.62 x 53R:n
tapauksessa. Markuksen hallussa oleva QuickLOAD- ohjelma laskeskelee annettujen tietojen
pohjalta latauskokeilujen aloitusannokset. Latingin varsinaisen "hienosäädön"
joutuu suorittamaan lataaja itse, koeammuntojen perusteella, kuulostellen, onko laukaus
"supu" vaiko "ei-supu", sekä myöskin tyydyttävää osumatarkkuutta
etsien. Supu-latauksethan ovat asekohtaisesti yksilöllisiä ruutimääriltään.
Kuparoitu Haendler & Natermann- luoti on meille vielä testaamaton tapaus.
Ruudiksi käy mikä tahansa N300-sarjan vihtavuorelainen.
Koska ainakin 12 g D46 kuuluu "raskaaseen sarjaan", saattanee N330 tai N340 olla
soveliainta. Periaatteena pidämme, että kumpainenkin patruuna on voitava ladata
samannumeroisella ruudilla; toki tietenkin erisuuruisilla annoksilla, patruunakohtaisesti
ja luotikohtaisestikin. 180 grs 7.92 mm H & N- luodin tapauksessa olen epäileväinen,
voiko sitä käyttää lainkaan 7.62 x 39 mm patruunoissa, joiden hylsynkaula on lyhyt.
Pääsääntö lyijyluotilatingeissa on, ettei luodin peräpää saa ulottua hylsyn
ruutitilaan ilman hylsynkaulan tukea sivuilta. Uhkana on luodinperän
"niittautuminen" ruutikaasun tyrnävästä paine-iskusta, eikä ohut galvaaninen
kuparointi ole vaipan korvike tai edes sen vastike luodin laajenemisen
ehkäisytarkoituksessa.
180 grs valuluodeista on omiakin käyttökokemuksia yli 20 vuoden takaa 7.62 x 53R-
kaliberin "Ryssän Winchesterillä" ampuen, latauksena 0.65 grammaa ruutia
(muistaakseni) N320. Latinki oli erinomaisen tarkkakäyntinen, mutta se ei ollut
"supu", vaan lähempänä "puolipanosta". Laukausääni ja rekyyli
eivät silti olleet kovin pahoja. Osa luodeista oli varustettu vahatuilla paperivaipoilla.
A propos: Kuparoiduista lyijyluodeista huomautettakoon, ettei kuparilla ole
"laakerimetalli-ominaisuuksia", joten luotien liukastus esim. kastovahaamalla on
suositeltavaa.
On myöskin viisainta pysytellä supu-nopeuksien alueella, eikä viritellä latinkia edes
puolipanos-nopeustasolle (= 450 - 500 m/s), vaikka painetaso olisikin jotain
piekkarinpatruunan luokkaa. Lyijy-puristeluotien laajenemistaipumus voi tuottaa
yllätyksiä, joihin ballistiikka-ohjelma ei ole varautunut! Mainitsemasi luodit
lentovakautuvat takuu-varmasti, mikäli aseiden rihlannousut ovat kalibereille ominaiset:
240 mm/ kierros.
1712 MM; PT
"Miinat ja torpeerot"
Lopultakin joku alkaa kirjoittamaan asioista jotka kiinnostavat, ja ilman markkinavoimien
painostusta! Voisitteko kirjoittaa jutun improvisoiduista taisteluvälineistä? Esim.
hernekeittopurkki-kylkimiinat ja liikennemerkkien putkien käyttö
sirpalepommeina/miinoina.
Eidz Eidz.
Lähdemme
olettamuksesta, että meitä kiinnostavat aiheet kiinnostavat lukijakuntamme
enemmistöäkin. (Me = tässä tapauksessa Sinä ja minä). Improvisoidut
taisteluvälineet ja -menetelmät kiinnostavat aina enemmän kuin: "Kuka myy
Sako-luodikoita Sotkamossa?"-tyyliset aiheet, joihin paneutumisen jätämme ilomielin
painettujen joukkoviestinten sopulikunnan reviiriksi. Tutkittavanani on par-aikaa vuonna
1943 julkaistu, yhä salainen kirjanen: "Venäläiset räjäytys- ja
sytytysvälineet, miinat ja sytyttimet", josta löytynee jotain jännää;
esimerkiksi "Helvetinkone" ja polttopullo K.S.2, jossa oli täytteenä
vellimäistä perunajauhon ja bensiinin seosta. Kehitti väittämän mukaan 1000
Celsiuksen lämpötilan.
Myöskin suht' uudesta pioneerien sulutusoppaasta löytyvät ohjeet mm. "kilometrin
pituisen viuhkamiinan" lataamiseen profiloituun tienvieri-kaiteeseen: Yhdellä
napinpainalluksella voisi tuhota teoriassa/ ihanne-tapauksessa tielle motitetun
maahantunkeutujien divisioonan! Latingiksi tarvitaan kuitenkin useampi rekkakuormallinen
muovailtavaa hexogeenia, eli ei mikään joka pojan ilotulite! Hernekeittotölkistä
(tyhjästä siis) ja sen kannen läpimittaisesta rautalaatasta valmistettava kylkimiina
lienee tyyppiä "lätkämiina", joka soveltuu lähinnä panssaroimattomien
ajoneuvojen tuhontaan. Mutta jos "lätkä" muotoillaan kuppimaiseksi, alkaa
upotusta löytyä riittävästi vaikkapa panssariauton kyljen läpi.
Tölkistä + rautahauleista + räyhäkästi "kukkuvasta" räjähteestä saa
koostettua esimerkiksi viuhkamiinan (malli "Claymore" tai pikkupurkista
mallin "Claymorette"), mutta ainainen ongelma on räjähteiden ja
nallien epäsaatavuus! Louhinta- tai rakennustyömailta helpostikin varastettavissa olevat
räjähteet ovat liian mietoja moniin erikoistarkoituksiin. Toisaalta on esimerkiksi
ammoniitti eli aniitti (n. 90% Anitraa ja 10% TNT:ia venäläisen reseptin mukaan) tai
dynamiitti sopivaa ajoainetta esimerkiksi naulapommeihin, joissa räjähteen ylenpalttinen
brisanssi olisi haitta, eikä etu:
Vahvempi aine löisi "siilinselkä-periaatteella" latingin kylkeen/ kylkiin
asennetut naulat mutkille. Lähietäisyyksille tekevät koukuiksi vääntyneet naulat
tietenkin mieltäkääntävää jälkeä, mutta jos useampien satojen metrien
ulottuvvuutta tarvitaan, täytyy naulojen lentää suorina ja kärkipäät edellä.
Tämmöittisiä nyt maistiaisiksi..! Aiheeseen palattaneen.
1712 MM; PT
Pakkasnormalisointi ja parannetut patruunat
1. Pystyisitkö valaisemaan hieman mitä Cryo Relieving eli pakkaskäsittely on?
Miten toimii ja onnistuuko maallikolta kotitalouspakastimen avulla? Käsitykseni on että
menetelmällä saavutetaan metallin kiderakenteen yhdenmukaistumisen jolloin mahdollisia
sisäisiä jännityksiä saadaan pois. Maailmassa lienee muutamia jälkisuoristettuja
kiväärinpiipuja, sekä M-1911 pistooleja joiden luistinjohteita oli tiukennettu
vasaroimalla. Näiden jännityksiä ei voida aina poistaa kuumentamalla.
2. Mitkä tekijät luovat ns. "harmonian" luodikonpatruunaan, eli mikä tekee
Ackley Improved versiot mm. .22-250 ja .243 Win patruunoista alkuperäisiä paremmiksi?
Paremmuudella en tarkoita ainoastaan suurempaa lähtönopeutta, vaan tarkan latauksen
löytymisen helppoutta. Esim .22- ja 6mm PPC USA aseet tehdaskompomenteinkin käyvät
lähes reseptillä kuin reseptillä ja melkein millä luodilla tahansa tarkasti ja
tasaisin lähtönopeuksin. Onko Weatherby patruunoiden Venturi-hartia pelkkä kaupallinen
jippo?
Makke
1.
Pakkasnormalisointi toimii kuin normalisointihehkutus. Kotipakastimessa se ei onnistu:
Tarvitaan piippukangen jäähdytys lähelle absoluuttista nollapistettä, yleisimmin
nestemäisessä typpikaasussa, miinus 196 C, jossa kanki pidetään useampien vuorokausien
ajan. Sen jälkeen se saa lämmetä verkalleen vielä yhden vuorokauden ajan, eli noin 9
Celsiusastetta tunnissa, huonelämpöiseksi. Kuumanormalisointiin verrattuna on
pakkas-normalisointi siis vaikeasti toteutettavissa, ja se jäänee sen takia pelkäksi
tieteelliseksi kuriositeetiksi.
2. Salaisuus piilee hylsyn hartiakulmassa. Usein olen todennut, että "quod liced
Jovi, non liced bovi", eli soveltaen: Jos 20 asteen hartiakulma on sopiva .308
Win- hylsyyn, se ei sovellu .243 Win- hylsyyn, johon tarvittaisiin huomattavasti lisää
"hartiakkuutta" mm. alilataus-detonaatioiden ehkäisyyn. En ole yleensä jaellut
säästölataus-reseptejä .243 Win-patruunalle, ja toivoisinpa kyseisen kaliberin
häippäävän sukupuuttoon mahdollisimman nopeasti. (Samaa toivoi jo oppimestarini K.D.
Meyer, räjäytettyään kaksikin 10 000 ilmakehän paineet kestävää .243 kaliberin
testi-lukkopiippua kukon nokittaviksi siruiksi alilatausdetonaatioilla NORMAALEILLA
hidaspaloisen ruudin aloitusannoksilla; jälkimmäisessä tapauksessa
tuottamuksellisesti).
Jyrkkäolkaisempi .244/ 6 mm Remington ei ole tuottanut tiemmä yhtäkään
alilataus-detonaatiota tai edes siihen viittaavaa yllättävää laukaisupaineen nousua.
Sen hylsyn hartiakulma on 26 astetta. Hylsy on hieman pidempi ja tilavampi kuin .243
Winchesterin hylsy, mutta se on juuri hartiakkuutensa takia mahdollinen ladata
monipuolisemmin, pienehköilläkin ruutimäärillä. Jyrkkäolkaisiin patruunoihin ruutia
annosteltaessa on omat riskinsä toisessa ääripäässä: Kun ruutiannos lähentelee
maksimimäärää, voi pienikin lisäys nostaa paineen yllättäen niin korkeaksi, että
hylsynkanta alkaa laajentua hälyttävällä tavalla.
Menetykseksi koituu tällöin kuitenkin vain yksi yliladatun patruunan hylsy: Eivät
sormet/ toinen käsi/ silmät/ ase, kuten alilataus-detonaation tapauksessa.
Ylilataus-jyrähdys on ennakoitavissa, kun taas alilataus-detonaatio iskee kuin salama
kirkkaalta taivaalta. Ylilatingin seuraamus on 6000 - 7000 ilmakehän pesäpaine jonka
kelvollinen ase vielä kestää, kun taas alilataus-detonaation aaltovallin paine voi olla
jopa satatuhatta ilmakehää (jo "ruudinkeksijä" Paul Vieillen mittausten
mukaan: Tutkimukset on tehty 1880-luvun loppuvuosina).
Siksipä suosittelenkin kaikkien sellaisten patruunoiden, joissa on loivat hylsyn hartiat,
kevytlatinkeihin mahdollisimman herkästi syttyviä ruuteja. Niillekin on ruuti-/ luoti-/
patruunakohtaiset vähimmäisannokset, joita ei saa alittaa! Samat sanat suorahylsyisten
patruunoiden tapauksessa. Ja vähimmäisannos-suosituksia on noudatettava ORJALLISEMMIN
kuin EU-direktiivejä (joiden uhmaaminen osoittaakin vain isänmaallista mielenlaatua
& koettua kansalaiskuntoa).
Hartiakulman raja-arvo on 20 kulma-astetta. Jyrkkähartiaisemmat patruunat, kuten
mainitsemasi Parker Otto Ackleyn "villikissat", mahdollistavat
todellakin tarkan latauksen löytämisen ruudilla kuin ruudilla, hyvinkin
"vajailla" annoksilla, mutta niitä ladattaessa on enimmäisannoksia
lähestyttävä varoen, ja vaanien paineenmerkkejä nallinpohjista kuten puhekyvytön
(mies) kyttää "lemmen tuoksuvaa puutarhaa". Muissa suhteissa varsin
onnistuneeseen .308 Winchester-patruunaan olisin suonut omaksutun sen lähimmän
edeltäjän .300 Savagen 30 asteen hartiakulman, mutta konekiväärien syöttövarmuus
kävi T-65:ttä mitoitettaessa sisäballististen näkökohtien edellä: Ainahan
kapitulantit sanelevat, ja pätevimmätkin asiantuntijat tottelevat rähmällään!
Kaikkein ahdasmielisimmät kaluuna-herrat (eivätkä siis tiede-henkilöt) päättävät
siitä, omaksutaanko jokin keksintö sotilaskäyttöön vaiko eikö! Ideoiden omaksumiseen
tai hylkäämiseen ei paljoja vaikuta se, onko idea hyvä vai kelvoton, vaan se, keitä
kaluunaherroja keksijä tuntee!
Weatherby-patruunoiden Venturi- eli kaksois-radiaalisten hylsynhartioiden paremmuutta
tavanomaiseen kartiomuotoon verraten ei ole toteennäytetty milloinkaan, eli kaupalliseksi
jipoksi sitä siis "eppäillä soppii"! Improved-hylsyjen paremmuus jopa
täysteho-latingeilla on sensijaan tullut ilmi vertailuissa, ja kun vertailuita joskus
suoritetaan myöskin säästölatauksilla, käy jyrkkähartiaisen hylsyn etevämmyys esiin
todennäköisesti vieläkin selvemmin kuin normaalilatingeilla.
1712 MM; PT
Piekkarin "kisa-pesä"
Joissain piekkareissa on tullut vastaan kaliberimerkintä .22 LR MATCH. Mikä on tuon
kaliberin ero "perinteiseen" .22 LR:ään, vai onko sitä?
T. nimimerkki: "Kustaanko kuluttajaa silmään?"
Piekkarin
kaliberimerkinnän peräkaneetti "MATCH" tai "TARGET" tarkoittaa,
että patruunapesän läpimitta ja kenties myös sulkuväli on mitoitettu C.I.P.-normien
mukaisiin vähimmäismittoihin; hylsytilan läpimitta ehkä vähän niiden allekin. Kun
patruuna menee tällaiseen pesään välyksettömästi, on osumatarkkuus yleensä
erinomainen. MATCH-pesäiset aseet ovat kuitenkin useimmiten kertalaukausaseita:
Lipassyöttö ei onnistu, eikä ainakaan itselataavaa mekanismia voida soveltaa.
Kyseessä ei siis ole kuluttajan silmään liriminen, ellei aseen hinta ole aivan
älytön: 5.72 mm:n läpimittaisen liereän patruunapesän kalvaminen maksaa tasan yhtä
monta dollaria tai Juroa kuin perästään min. 5.78 mm:n ja 15 mm:n etäisyydelta piipun
peräpäästä min. 5.72 mm:n pesän valmistaminen. Liereän kalvaimen hionta
"bungaa" jopa vähemmän kuin kartio-kalvaimen tahkoaminen. Hintaa voi tosin
kihahduttaa piipun tekeminen valmiiksi asti, ja mekanismin monimutkaisuus sekä osien
tarkkuussovitukset mahdollisesti käsityönä: Aina on katsottava kokonaisuutta!
Piekkarin tarkkuuteen vaikuttaa tosin rihlauksen mitoitus vähintään yhtä paljon kuin
patruunapesän läpimitta, ellei pesä ole pahasti "horo". Esimerkiksi
itselataavan Voere-piekkarin patruunapesä ei saa (toimivuus-syistä) olla kovin ahdas,
mutta ase on eräs tarkimmista, joilla olen ampunut milloinkaan! Mistäkö johtuen?
Porauskaliberi on mitoitettu "wanhan hywän ajan tyyliin" ahtaaksi: Parissakin
testaamassani aseyksilössä se oli 5.40 mm. Isokaliberi oli CIP- ja SAAMI-normien
mukainen 5.70 mm. Rihlanpalkkien korkeus on siis 1½- kertainen tyypillisten
norminmukaisten piipunputkien rihloihin verrattuna: 0.15 mm.
Tyypillinen CIP-mitoitus on: Porausmitta 5.50 mm ja isokaliberi 5.70 mm. Rihlanpalkin
korkeus Efr. Elo:n "Laskuopin" mukaan on siis 0.10 mm. Voeren piipussa
oli rihloja kahdeksan; urat ja palkit jokseenkin tasaleveät. Toisessa potentiaalisesti
(yleensä myös käytännössä) huipputarkassa asemallissa, tai oikeastaan -perheessä,
venäläisissä Tulskij Oruzheinij Zavod:in TOZ-piekkareissa, noudatetaan
piipureiän mitoituksessa läntisiä normeja 5.50/ 5.70 mm, mutta piipunputken
"kiihkeä syleily" luodin kylkiin on toteutettu erilaisella tavalla, joskin
samalla lopputuloksella kuin "wanhan hywän ajan" piipuissa, joista saattoi
tavata jopa 5.3 mm:n porauskalibereja. TOZ:ien piipuissa on jätetty - tavallaan - joka
toinen rihlankuurna tekemättä:
Kuurnien leveys on jokseenkin sama kuin Voeren piipussa, mutta TOZ:eissa on kuurnia vain
neljä, joten palkit ovat vastaavasti "ylileveät". TOZ:ien tarkkuutta parantaa
lisäksi luodin "esikeskitys" piipunputkeen jo latausvaiheessa, ammuttaessa .22
LR -pituisia patruunoita: Kun pulttilukon avauskampi painetaan patruunan sisäänsyötön
jälkeen alaspäin, työntyy luoti vähintäänkin patruunapesän "koonilliseen
suppeloon" eli ylimenokartioon, ohjautuen siis jo syöttövaiheen päätteeksi
varmuudella piipunreiän suuntaiseksi ja keskittyen piippuun. Joidenkin (monien)
patruunamerkkien luotien kylkiin jäävät selvät rihlanpalkkien painaumat merkiksi
siitä, että luodin liereä ohjausosa on työntynyt "suppelon" läpi, jopa
rihloihin saakka.
Käyntitarkkuuden kannalta tämä on erittäin edullista, ammuttaessa normaaleja .22
LR-patruunoita. EPÄnormaaleja patruunoita ammuttaessa voi patruunapesän ja
"suppelon" välisen etäisyyden lyhykäisyydestä koitua vaikeuksiakin:
Esimerkiksi .22 Extra Longin (= eräs reliikki mustaruutikaudelta) hylsyn suu ulottuu
rihloihin asti; samoin .22 Stingerin ja (nykyään onneksi jo tuotannosta poistetun) .22
Winchester Xpediterin hylsyn suu. Näiden erikoisuuksien olemassaolon takia joutuivat
TOZ:it (kai vuosikausiksi) myyntikieltoon sellaisinaan, heti kun "Suomen
aseharrastajakunnan turvaksi ja siunaukseksi" perustettiin Helsingin Herttoniemen
asetarkastuslaitos:
TOZ:it hylättiin järjestelmällisesti tarkastuksessa "C.I.P. -normien vastaisten
patruunapesien takia". Helppohan olisi tietenkin ollut kalvaa pesät hieman
pidemmiksi ja väljemmiksi, mutta aseiden legendaarinen osumatarkkuus olisi menetetty
saman tien: Niistä olisi tullut "tavallisia massatuotanto-piekkareita, joita mahtuu
tusinaan kolmetoista, ell'ei useampiakin". Minkäänlaista turvallisuusriskiä ei
suppelon lyhykäisyys muodostanut; onhan lukuisia TOZ:eja muunnettu vuosien juoksussa
ampuviksi 5.6 mm Vierling- ja .22 Hornet-patruunoita (mitä toimenpidettä en tosin
suosittele), mutta koko asetarkastustouhun motiivinahan olikin aseiden
"halpatuonnin" ehkäiseminen.
Tämän tosiasian ovat myöntäneet, ainakin sivulauseissaan, myös julkisen sanan
haastattelemat "Herttoniemen Rysän" alkuperäiset toimihenkilöt. (C.I.P:n
jäsenyys ja venäläisten haulikoiden tuonnin estäminen sen kautta oli Valmet Oy:n
ammoin edesmenneen johtajan, Eino Vuorimiehen, päähänpinttymä jo 1970-luvulla! Ei se
kuitenkaan koitunut siunaukseksi Valmetille, jonka haulikkomallisto on nykyään Made in
Italy). TOZ-piekkareihin kuuluisi kaliberimerkintä ".22 LR MATCH" tai ".22
LR TARGET" ehdottoman oikeutetusti, ellei niiden patruunapesien mitoitusta ole
bolsheviikkivallan kukistumisen jälkeen muutettu C.I.P:n pääsäännön: "Ei oo
horon voittanutta!" mukaiseksi.
1712 MM; PT
Teema 1: L-35:n "Akilleen kantapää"
Teema 2: Loppuvihellys rautavaippa-väittelylle
1. Lahti-pistoolin ja sen ruotsalaisen vastineen Husqvarna L 40-pistoolin
luisti on tunnettu siitä, että se rikkoutuu herkästi. Johtuuko rikkoutuminen
konepistoolille tarkoitettujen latausten ampumisesta vaiko onko luisti lyhytikäinen
tavanomaisiakin 9 mm patruunoita ammuttaessa? Käsittääkseni ruotsalaista 39 B-patruunaa
käytettäessä Husqvarna L-40 pistoolin rikkominen ei kestä kauan ja sama lienee ollut
syynä useisiin aserikkoihin Suomessakin kun Puolustusvoimissa ei ole uskottu, ettei
Lahti-pistoolissa ole syytä käyttää konepistoolin patruunoita, joita yhäkin on
runsaasti Puolustusvoimien varastoissa.
Kysymys 2: Olet useinkin maininnut ohimenen "tokko tietoa on" palstallasi, että
meltorautavaippaisten patruunoiden ammuskelu aseella, jossa ei ole kovakromattua piippua,
ei aiheuta piipun nopeampaa kulumista kuin tombakkivaippaisten patruunoiden. Olet myös
viitannut joihinkin tutkimuksiin. Olisiko mahdollista, että em. palstallasi esittäisit
asiasta seikkaperäisempää tietoa, jotta keskusteluun ko. aiheesta voitaisiin panna
lopullinen piste.
Aseveliterveisin: KKI Helsingistä.
Teema
1: Muutamiin kokoelmissa näkemiini L-35:iin on aikaansaatu särö eli
"hiushalkeama" luistiin ampumalla pelkästään pistoolilatinkeja, tosin paljon.
Murtuman alku muodostuu kiihdyttimen akselin/ kääntötapin alapuolelle, eli
"Akilleen kantapäähän". Konepistooli-latinkien ampuminen nopeuttaa särön
muodostusta. Luistimateriaaliltaan kovempiin (= hauraampiin) pistooleihin H-40 riitti
joskus tosiaan särön muodostukseen parin lippaallisen ampuminen 39B-patruunoilla. Myös
kotimaisissa L-35:issä oli vaikeuksia luistien lämpökäsittelyssä. Aimo J. Lahtikin
mainitsee 30 vuoden takaisissa muistelmissaan, että Ruotsista ostettu teräs oli
sinällään liian "rapeaa", mutta se onnistuttiin (yleensä) käsittelemään
sitkeämmäksi.
Aserikkojen alkusyy oli kuitenkin selvä konstruktiovirhe; joko kiihdyttimen vipusuhteiden
epäonnistunut harkinta tai kiihdyttimen omaksuminen ylimalkaan. Lienen joskus kertonut
tarinan Schwartzlose Standart M 1898- pistoolista? Sen patenttipiirroksessa
esiintyy täysin samanlainen kiihdytin, mutta tuotantomallista se jätettiin pois
tarpeettomana ja jopa haitallisena yksityiskohtana, kun muutamat prototyyppiaseet olivat
jääneet lyhytikäisiksi 7.63 x 25 mm Mauser-patruunoita ammuttaessa. (Ase oli alkuaan
suunniteltu ampumaan kesympiä, ulkomitoiltaan samanlaisia 7.65 x 25 mm Borchardtin
patruunoita).
Kun kiihdytinvipu jätettiin pois ja annettiin ruutikaasun jäännöspaineen huolehtia
lataus-syklin viime vaiheesta, "jäykkäyhteyden" jo katkettua, kuten tapahtuu
myös Mauser C-96:ssa, toimi Standart 1898- pistooli moitteetta ja se myös kesti
vahvemmiksi ladattuja Mauser-patruunoita, vaikka kirjallisuudessa useinkin toisin
väitetään. En tiedä, sekoitettiinko Standart M 1898 esimerkiksi Borchardt- pistooliin
C-93 tai Mannlicher M 1896:een alan teosten kirjoittajien mielissä, vai olisiko
kiihdyttimellisiäkin Standarteja joskus valmistettu, ja ne olivat "levinneet"
ylitehokkaita latinkeja lauottaessa. Tämäkin aihe lienee nyt jo loppuun käsitelty?
Aimo J. Lahden "lukkarinrakkaus" kiihdytinvipua kohtaan aiheutui ilmeisesti
siitä, että hän esitteli aina kyseisen keksinnön omakseen, kenties vastoin parempaa
tietoaan. Rakenneratkaisu toimi pikakiväärissä L/S-26, mutta pistooli on perin
erilainen asetyyppi pk:iin verrattuna. Viitisenkymmentä esituotanto-sarjan
pikakivääriäkin onnistui tuotantoa vielä silloin "kipparoinut" A. Saloranta
sentään pilaamaan, mm. kiihdytinvivun mittasuhteiden omavaltaisella muutoksella: Hänen
piti kai saada nimiinsä "aseteknisen parannuksen" patentti, ja mahdollisia
royalty-maksuja "mullistavan keksinnön" hyödynnyksestä.
Teema 2: Kun rautavaippaluodit omaksuttiin yleiseen käyttöön
sotilaskiväärien ja myöhempien automaattisten kuularuiskujen patruunoissa, ei piippujen
kovakromauksesta tai nykyisenlaisista kromimolybdeeni-seostetuista piipputeräksistä
osattu edes uneksia! Kuten usein on mainittu, oli meltoteräksen käyttö luotivaippojen
materiaalina alkuaan sveitsiläinen keksintö jo vuodelta 1885. Vertailuja vaippa-ainesten
välillä tehtiin monissa maissa 1900-luvun alkuun saakka ja esimerkiksi Venäjällä
vielä vuonna 1908, jolloin kuparinikkelin tilalle häädyttiin omaksumaan piipunputkea
vähemmän tuhriva vaippamateriaali kahdestakin syystä:
1) Luodin painoa oli aikomus keventää sekä lisätä sen lähtönopeutta, ja: 2)
Kuularuiskujen lukumäärää oli päätetty lisätä. Saksassa oli jo vuosina 1886 - 87
suoritettu Spandaun asevarikolla laaja vaippa-aineiden vertailutesti, jossa parhaaksi
materiaaliksi osoittautui nikkelillä kuumavalssaten silattu eli "pläteerattu"
kupari, mutta hyvänä kakkosena oli kuparinikkelillä silattu meltoteräs. Se omaksuttiin
lopulta hinta-syistä yleiseen käyttöön 1900-luvun puolelle tultaessa, kun Saksan
uuteen Mauser M/ 98- kivääriin alettiin kehitellä lähes 900 m/s nopeudella lentoon
pinkaisevaa S-luotia.
Itävalta-Unkarissa oli jo omaksuttu silaamaton, tykkirasvalla tai vahalla ruostesuojattu
meltoteräs vaippa-aineeksi. Minkään valtakunnan vertailutesteissä ei oltu havaittu
rautavaippojen kuluttavan aseiden piippuja yhtään pahemmin kuin niitä kuluttaisivat
esimerkiksi kupariseoksista tehdyt luotivaipat. Kuriositeettina mainittakoon, että
rautavaippaisilla luodeilla tulpitettuja olivat myöskin Winchesterin lataamat .236 U.S.
Navy- kaliberiset patruunat (= 6 mm Lee Navy), jotka olivat silloin liian paljon aikaansa
edellä, saadakseen pysyvän suosion.
Spandaun vertailutestit mainitsee mm. asehistorioitsija Hans-Dieter Götz teoksessaan
"Die deutschen Militärgewehre und Maschinenpistolen 1871 - 1945" sivulla 83
seuraavin lausein: "Als bestes Mantelmaterial der Spandauer Tests erwies sich
zunächts nickelplattiertes Kupferblech, später jedoch ging man zu
kupfer-nickelplattiertem Stahlblech über. Der Geschosskern bestand aus 95% Blei und 5%
Antimon. Er war nicht mit dem Mantel verlötet."
Lienen kirjoittanut suomennoksen näistä lauseista jo monen-monta kertaa GOW-sivulle
aiemminkin, jankuttamiseen saakka! Muistettakoon aina, että H.- D. Götzin kaltaisen
asehistorioitsijan motiivi ei ole kaupallinen, kuten ovat joidenkin SAATE:n bulvaanien
tarkoitusperät! ("SAATE" = Suomen Ase- ja Ampumatarvike-TEollisuus. BULVAANI =
"Näennäisesti itsenäisesti toimiva toisen kätyri" Kust. Oy. Otavan
"Uuden Sivistyssanakirjan" selonteon mukaan. Termi on lähtöisin
venäjänkielen sanasta "BOLVAN" = "tolvana; tyhmyri". Se kuvaa varsin
hyvin kalkkivaarejamme). Onneksi ei viime sotiemme edellä oltu vielä levitelty
"hugaa" rautavaippaluotien aseenpiippuja turmelevasta vaikutuksesta, vaan
maantieteellisesti läheisen suurvallan a-tarvikkeet vastaanotettiin ja omaksuttiin
käyttöön ilomielin: Kiväärien ja kuularuiskujen kaliberi kun oli onneksi molemmilla
yhteinen.
Olenpa unohtanut mainita sen, että "Erällisen Korkeakultuurin" maan, Saksan,
huippukalliissa metsästyspatruunoissa on useinkin meltoteräs-vaippaiset luodit (esim.
RWS "TIG" ja "TUG": Vaippametalli tarttuu ärhäkkäästi
magneettirautaan). Myöskin monet ruotsalaisten Norma-patruunoiden
"nikkeliluodit" ovat tosiasiallisesti rautavaippaisia; vain pinnoitettuja
ohuella kerroksella "maillechortia" eli nikkelikuparia, johon vahvinkaan
sintrattu Al-Ni-Co -magneetti ei tunne "imua". (Kokeilin pari minuuttia sitten
10 pennin kolikoihin). Etenkään siviilimarkkinoilla ei voitaisi kauaa kaupita luoteja,
jotka "turmelevat aseen piipun 30 laukauksella". Saksassa on rautavaippaluoteja
ollut myynnissä 1910-luvulta nykypäiviin saakka. Saksalaiset metsästäjät ovat
tunnetusti öky-rikasta vallasväkeä, joten muut syyt kuin hinta ovat heidän
luotivalintojensa kriteerejä.
Myöskään sotilaskäyttöön ei olisi taatusti hyväksytty luoteja, joiden
vaippamateriaali väljentäisi kuularuiskun piipun vaikkapa "vain" 10 tuhannen
läpilasketun laukauksen jälkeen käyttökelvottomaksi. Mainittakoon, vielä kertaalleen,
etteivät venäläisen Maxim M 1909/09:n, tai edes uudemman saksalaisen MG-42:n piiput
olleet kovakromattuja, mutta rautavaippaluotien ammuntaa ne kestivät useampia laukauksia
kuin keskiverto-metsästäjä ehtii ampua elinaikanaan. Tämä asia lienee nyt myöskin
loppuun käsitelty?! Myyntipuheet kuitattakoon myyntipuheina, kohottaen niille siis reipas
kolminkertainen "Hugaa!"-huuto. Piipun turmeltumisen syynä on yleensä sen
asianmukaisen puhdistuksen laiminlyönti, ja syyLLINEN löytyy usein peiliin katsomalla,
siitä näkyvästä kuvajaisesta. (Osasyyllinen on tosin monasti ollut erheellistä
asehuolto-opetusta tarjoillut "Herrra SA-INT"!).
Saatettakoon nämä sanat myös Vesan metsästyssivulle, jolla aihe lienee yhä
keskustelun alaisena, toteamuksella, että: JOLLAKIN ON AINA PAREMPI TIETO, vaikka
metsästäjäntutkinto olisikin yhä suorittamatta. Taskussa oleva metsästyskortti ei tee
kenestäkään aseteknologian, asehistorian, sisäballistiikan eikä metallurgian
asiantuntijaa. Opinnoiksi ei riitä "Metsästäjän Oppaan" läpilukeminen, vaan
tarvitaan useampia kymmeniä hyllymetrejä luettua vieraskielistäkin kirjallisuutta
tieteiden, tekniikan ja elämän eri aloilta, plus tietenkin omat havainnot, vaikkapa
"vain" 25 vuoden juoksusta, sekä kyky niiden analysointiin.
1512 MM; PT
Kisuntirskuja kulkukissa-jahtiin
Olisin latausohjeita vailla kaliberiin 7.62 x 39 (M92S). Ajatuksena olisi kehittää
kisuntirskuja, joissa olisi "tappotehoa" esim. variksille tai kulkukissoille.
Tarvitaanko lyijyluotia, vai onnistuuko voidellulla vaippaluodilla? Ajattelin esim.
latausta ruudilla N310, luotina 8 g Lapua (.311). Mikä olisi pienin mahdollinen
(=turvallinen) lataus? Ideana olisi saada samalla mahdollisimman hiljainen lataus.
T: "x x"
"Kisuntirskua" et voi ladata minkäänlaisella vaippaluodilla. Nimitys
tarkoittaa enintään aseen PORAUSkaliberin läpimittaisella (aikoinaan 7.5 mm)
lyijyisellä, paksulti rasvatulla palloluodilla tulpitettua 7.62 x 53R -kaliberin
suojeluskuntakiväärin sisäratalatinkia, jossa ajopanoksena toimi usein pelkkä
nallimassa; ainakin venäläisiin v:n 1918 Kapinan sotasaalis-hylsyihin ladatuissa
"tirskuissa". Niihin käyvän nallin läpimitta oli 6.45 mm ja virikemassaa oli
niin ronskisti, että sen palokaasut tyrkkäsivät 9.65-grammaisen rautavaippaluodinkin
piipunputkessa lähelle aseen suuta, ja toisinaan ulos astikin, piipunpituudesta ja
isokaliberista riippuen.
Käyttötarkoituksiisi olisivat soveliaita monetkin lyijyseoksesta valetut luodit (katso
Markuksen "evankeliumien" latausohjeet!). Rk:n vakioluoti S405 (voideltuna) ja
0.26 grammaa eli 4 grainia ruutia VV N310 on jo todettu - kautta koko sivistyneen maailman
- turvalliseksi 7.62 x 39 mm patruunan aloitus- tai käyttöannokseksi. Tätä pienempää
latausta EN suosittele! Varis tai kulkukissa nukahtaa iki-uneen hyvin sijoittuneesta
osumasta välittömästi. Jos aseessasi on vaimennin ja sen kaasusylinterin venttiili on
suljettuna, ovat kuuluvimmat "laukaus-signatuurit" aseen iskuvasaran lyönti
lukon perään ja luodin lätkähdys maaliin, mutta vaimentamattomankaan aseen poksahdus
ei ole erityisemmin häiritsevä, saati sitten ampujaa kuurouttava.
PT:n sotakissa MIMMI: Yhtä häijy kuin isäntänsäkin! Värvätty
ruokapalkalla Oikolukuosaston ylössanotun tenu-remmin tilalle toimitussihteeriksemme.
Tekee vähintään yhtä tunnollisen työn, ja "Latz" on paljonkin huokeampaa
kuin "A.C.T.", joten saneeraus kannatti! "Mahapalkalla" Mimmin tavoin
työskentelevä latojakin on mielistynyt liha/lammaspaté-seokseen, joutuen tosin
lisäämään siihen suolaa, jota purkkiruoasta puuttuu. Latojan toimenkuvaanhan kuuluu
Mimmin ruokakupin puhtaaksi-nuoleminen ennen sen varsinaista tiskausta. Toimituksemme
hierarkia on selkiytynyt taannoisen saneerauksen jälkeen: "Jedem das Seine!"
Huom! KOTIkissoja ei saa ammuskella! Ei ainakaan SOTAkissoja! (Vrt. Vääpeli Ryhmyn
"Molotohvi". Sensuroituna: "Mörökölli"). Niiden
tuntomerkit ovat: Hyvä ravitsemustila ja kiiltävä turkki. Rääky-variksia saa tuhota
mielin määrin: Ne ovat "ehtymätön luonnonvara", eivätkä lapsen kaltaisia
perheenjäseniä, kuten sotakissa on ainakin meidän huonekunnassamme, ja nyttemmin myös
GOW:n toimituksen arvostettu virkanainen: Hierarkiassamme heti päätoimittajasta seuraava
peljättävä toimitussihteerimme, jonka "kättely" ei jää huomaamatta. Sen
jälkeen kysytään aina, että: "Onko jäykkäkouristus-profylaksia kenties
vanhentunut?"
1812 MM; PT
Kalashnikovkogo Samosharjadnyij Vintovka
Hei, olen 15-vuotias juuri aseharrastuksen aloittanut poika Porista. Omistan .22
kiväärin, 12 kal Baikalin, .357 Tauruksen ja 9mm CZ:n. Olen ajatellut
syntymäpäivälahjaksi pyytää AK-47 (tai AKM) puoliautomaattia, mutta olen kuullut
huhua että Kalashnikovit eivät ole oikein poliisin suosiossa. Siis onko luvan saaminen
AK:hon jotenkin normaalia vaikeampaa? Vai olisiko AKM parempi vaihtoehto? (Hinnan pitää
olla alle 5000,-).
Kiittäen jo etukäteen, EJ.
Kattohinnan
alapuolelta löytyvät ainakin bulgarialainen AK-47:n variaatio (jyrsityllä rungolla)
sekä Virallinen Reserviläiskivääri Norinco 56S. Markus tietää bulgarialaisen aseen
saantipaikan. Itse en ole ko. pössykkää edes nähnyt, mutta aikoinaan testaamani
bulgarialainen Makarov-pistoolin kopio oli laadukas ja erittäin tarkkakäyntinen. Norinco
56S:ää on hyllytavarana ainakin Asetalo
Oy:llä, Virroilla. Luettelohinta 2450 mk. Jos lupa-anomuksesi evätään nuoreen ikääsi
viitaten, löytyy valitusosoitus viranomaisen antamasta "pumaagasta".
Lupaviranomainen on velvollinen ilmoittamaan aseluvan epäämisen perustelut myöskin
kotiläänisi hallinto-oikeudelle.
"Kokalla kourin" kyttäämme tilaisuutta saada joltain hallinto-oikeudelta
lainvoimainen ennakkopäätös! "Ikärasismihan" ei ole pelkkä virkavirhe vaan
virkarikos, Rikoslain 40 Luvun pykälien mukaan: Jonkinmoinen puhuttelu pidetään siihen
syyllistyneelle niuhottajalle, vaikka ei vielä toistaiseksi "saunan takana".
Yleinen käytäntö näyttää nyt elettävässä siirtymävaiheessa (ennen
lakipykälään rinnastettavan ennakkopäätöksen syntymistä) olevan se, että
hallinto-oikeudet palauttavat lupahakemuksen "kyttikseen"
uudelleenharkittavaksi, minkä jälkeen lupa myönnetään vitkastelematta, ellei sen
epäämiseen ole ollut "erityisiä syitä". Niitä ei Sinun tapauksessasi voida
osoittaa, koskapa voimassaolevia aselupia on jo neljä; pohjiksi.
Yleensä on ensimmäisen aseluvan saanti hankalaa, mutta kun "arsenaali"
karttuu, ja luvanhakija on osoittautunut luotettavaksi sekä huolelliseksi
aseenomistajaksi, helpottuu luvansaanti kerta kerralta. Periaatteessa ovat kaikki
"ei-ERVA" -aseet tasavertaisia: Jokainen moderni ruutiase tappaa elollisen
kohteensa tasan yhtä kuolleeksi, riippumatta muotoilustaan. Tykit ja kuularuiskut ovat
asia erikseen.
1212 MM; PT
MoSka:n oiva korvike = C?
Kysyisin grafiittijauheen soveltuvuutta luotien pinnoitukseen? Olen tehnyt alustavia
kokeiluja ja lähtönopeudet ovat ainakin tasaisempia kuin pinnottamattomilla luodeilla,
kasakin taitaa olla suppeampi. Koekaliberi on ollut kotoinen 7.62 x 53R ja luotina S405.
Olisi mukavata tietää olisiko grafiitti halpa vastine molybdeenille? Yhtä kovia
pintapaineita grafiitti tuskin kestää, mutta kuitenkin, apu se on vaikka olisi
vähäisempi!
Kiitollisna tietoa janoten: Mikko
Grafiitti on
ollut jo kauan käytössä etenkin lyijyluotien ja -haulien liukasteena. Haulien
pinnoitteeksi se lienee omaksuttu jo ennen antimonilla ja/tai arseenilla seostettujen eli
"karkaistujen" haulien keksimistä. Puhdaslyijyisillä hauleilla oli ilkeä
taipumus lähteä aseesta yhtenäisenä klimppinä, joka meni usein ohi maalin, tuottaen
tuhoa useiden satojen metrien etäisyydellä ampumapaikasta. Ilmeisesti Englannissa
keksittiin ryvetellä haulit jauhennetussa "mustalyijyssä" eli
grafiittijauheessa, joka oli laadukkaan Gumberlandin Borrowdalen kaivoksen
grafiitin (latinaksi "plumbagon") sahaus- tai sorvausjätettä.
Valtaosa grafiittipölystä käytettiin lyijykynien ja "tukkimiehen liitujen"
materiaaliksi, mutta hiukkoja rippui myös haulien pinnoitukseen, kun grafiitista alettiin
sorvata kovaakin kuumuutta kestäviksi upokkaita (sulatuspatoja) metalliteollisuuden
tarpeisiin. Mynttipajojen ja kultasepänteollisuuden käyttöön kelpasi vain puhtaasta
grafiitista sorvattu upokas. Teräsvaluun voitiin käyttää jauhetun
"plumbagon" ja posliinisaven valettavaa seosta, josta valmistetaan yhä myös
lyijykynien "lyijytäytteet". Borrowdalen kaivoksen grafiittia alettiin
hyödyntää puikoiksi sahattuina timpurin lyijykyniin vuonna 1762, ja pian alkoivat
haulien valmistajat hyödyntää syntynyttä pölymäistä "sahajauhoa" haulien
pinnoitukseen.
"Mustalyijyllä" pinnoitetut haulit eivät hitsautuneet kiinni toisiinsa,
eivätkä ne lyijyttäneet haulikoiden piipunputkia läheskään niin pahoin kuin samoihin
aikoihin keksityt seostetut kovalyijy-haulit, jotka myös pian opittiin grafitoimaan
"mustiksi hauleiksi" rumpumaisessa vajaatäytetyssä astiassa pyörittäen, ja
mustalyijyä sekaan annostellen. Monet pienoiskiväärin luoditkin ovat grafitoituja,
väriltään mustanpuhuvia, mutta myös ohuelti "kuivavahattuja"
paraffiinivahalla. Rihlattujen aseiden lyijyseos-luotien liukastukseen ei pelkkä
grafitointi riitä, jos niiden lähtönopeustaso on 300+ metriä sekunnissa.
Muinaisten Rikkihappo Oy:n Kuopion Lataamon piekkarin "penniläisten"
pallomaisten (BB Cap) tai kartiokärkisten (CB Cap) luotien liukasteeksi riitti pelkkä
grafitointi, koska niiden lähtönopeus oli jotakin 230 - 250 m/s luokkaa. Pelkällä
grafitoinnilla olivat, ja lienevät yhä, liukastettuja myös RWS:n ja Hirtenbergerin
penniläisten ammukset. Rihlaamattoman haulikonpiipun lyijyttymisen riitti ehkäisemään
pelkkä grafiittipinnoite, kunnes haulien lähtönopeutta ryhdyttiin vauhdittamaan yli 400
m/s lukemiin. Tällöin alettiin hauleja pinnoittaa galvaanisesti metallilla, esimerkiksi
Lubaloy-lejeeringillä (95 % kuparia + 3 % sinkkiä + 2 % tinaa) taikka nikkelillä (joka
tosin on mahdollisesti "maillechort"-lejeerinkiä = enimmäkseen kuparia, seassa
nikkeliä vain väriksi. "Melhjoria" ovat mm. nykyiset 10 ja 50 pennin
kolikkomme).
Kun yleiseen käyttöön omaksuttiin hivakat eli haulikuppimuovivälitulpat, kävi haulien
grafitointi tai galvaaninen pinnoitus tarpeettomaksi piippujen lyijyttymisen
ehkäisykeinona, eivätkä kovalyijyiset haulit ole taipuvaisia myöskään
"hitsautumaan" kiinni toisiinsa, mutta monetkin haulitehtaat pinnoittavat haulit
vähintäänkin grafiitilla, edes-auttaakseen niiden "juoksevuutta" latauskoneen
tuutissa. Lisää kovuutta ei hauleihin saada metallipinnoitteella, vaikka myyntipuhujat
aikoinaan toisin väittivätkin.
Lyijyn saa karkaistumaan vain sekoittamalla siihen lisäaineita, plus mahdollisella
lämpökäsittelyllä, joka perinteistä haulien veteenvalu-menetelmää käytettäessä
tapahtuukin ilman erityisiä toimenpiteitä. Luotien asiantuntevimmat muottiinvalajatkin
tipauttavat valanteensa hyisen kylmään veteen, saaden muutaman Brinell-asteen verran
lisää kovuutta ammuksiinsa. (Uskomattomin luotimetallin seos-aine oli esim. W.W.
Greenerin suosittelema elohopea, jolla seostetut Express-luodikon valuluodit karaistuivat
"lähestulkoon waluraudan kowuisixi". Epäterveellinen menetelmä on jäänyt
kokeilematta, enkä suosittele muillekaan).
Aikoinaan valmistettiin grafiittipitoisia valuluotien liukastevahoja: Seoksia
mehiläisvahasta, Valvolin-silinderiöljystä ja grafiittijauheesta, jopa tehdasmaisesti,
mutta ne eivät käyneet kunnolla kaupaksi, koska tummanpuhuva liukaste tahri sormet ja
vaatteet. Sen voiteluominaisuudetkaan eivät olleet missään suhteessa poikkeuksellisia
silinderi-öljyllä notkistetun vahan ja salvupässin talin seokseen verrattuina.
Grafiitin käytöstä vaippaluotien liukastukseen ei ole tietoa eikä kokemuksia. Kilvassa
molybdeeni-disulfiidin kanssa se tuskin pärjää, koska grafiitin kiderakenne on
suomumainen, kun taas MoS2:n struktuuri on pallomainen.
Kuiva grafiittipinnoite olisi ehkä liian ohut, tehdäkseen tehtävänsä, eikä se
mahdollisesti takerru kupariseoksisen tai kuparisen vaipan pintaan. Huokean
grafiittirasvan käyttö luotiliukasteena olisi eräs vaihtoehto, mutta rasvan tahrivuus
nousee taas sen yleisen omaksumisen negaatioksi. Edes "takuu-varmaa"
Molykote-rasvaa ei käytetty liukasteena kuin kokeilumielessä. Heti kun keksittiin kuivan
Moly-pinnoituksen keino, se omaksuttiin yleiseen käyttöön. Mikä tahansa kitkakerrointa
vähentävä materiaali on toki toimiva, verrattuna "kuivaan kontaktiin"
kuparivaipan ja piipun välillä.
Relevantti liite: Analyysin kertomaa
Monet savuttomat ruutilajit, joiden jyvät ovat väriltään mustia, on pinnoitettu
grafiitilla, josta osa jää laukauksen jälkeen piipunseinämiin. Taannoin VTT:n
Kemiantekniikan/ Mineraalitekniikan suorittama analyysi asevaimentimen
"karstasta" sisälsi 13.5 % hiiltä, josta osa on ilmeisimmin ruutiperäistä
grafiittia ja loppuosa ruudista pelkistynyttä hiilipölyä.
Molybdeenia ei löytynyt lainkaan kyseisestä näytteestä. Kuparia sisälsi karsta 13.2
%, sinkkiä 1.05 %, antimonia 1.46 % ja lyijyä 15.8 %! sekä nalliperäistä bariumia
6.41 % (Ei erityisen terveellistä sekään vesiliukoisissa yhdisteissään, vaikka
"ekonalleihin" suositellaankin). Huomattakoon, että nämä alkuaineet olivat
jääneet "loukkuun" vaimentimeen, eivätkä pölähtäneet ilmansaasteeksi tai
myrkyttämään maaperää. Aiheettomasti ei puhuta "suputin-pakosta"; alkuun
tietysti löysänä huulenheittona, mutta.! Olihan meillä todella sairas ja haitallinen
lakisääteinen tehdaspatruuna-pakkokin voimassa 30 vuoden ajan.
Kun Työsuojeluhallituksen toimeksiantamia vaimennintutkimuksia suoritettiin 1990-luvun
alkuvuosina, oli vaimennin-myönteisin lausunnonantaja (yllätys-yllätys!)
Ympäristöministeriön edustaja! Kielteisin oli, myöskin yllätykseksemme,
Puolustusvoimien valtuutetun asennoituminen. Ympäristöministeriön virallinen kanta
vaikutti hyvinkin ratkaisevasti vaimenninkiellon poistumiseen kohdakkoin uudistetusta
metsästyslainsäädännöstämme - ainiaaksi.! Pöytäänhän voitiin lyödä pelkkiä
kylmiä tieteellisiä faktoja, kuin neljä ässää ja jokeri
"korttikiekerössä".
1212 MM; PT
Adapteri .30-06:een
Onko sinulla kokemuksia adaptereista, esim. adapteri .30-06 /cal .32 ACP? Itselläni on
drillingissä .30-06 kaliberi, joka normaaleilla tehdaslatauksilla on usein turhan tehokas
pienriistalle sekä paikoin käyttö on turhan riskialtista pitkän kantaman vuoksi.
Terveisin, Lauri H:n
Ei ole!
Tietoa toki olisi, jopa "Pedersenin Laitteesta", joka asennettiin Sprigfield M
-03:n erikois-variaation lukon tilalle. Aparaatin kera ammuttiin 7.62 x 20 mm
erikoispatruunoita automaattilatauksella (kertatulella) 40 patruunan lippaasta.
Drillinkiin ei moista vekotinta voi tietenkään asentaa, ja ylimalkaankin suosittelen
patruunoiden kevytlatinkeja adapterin tilalle.
Esimerkiksi LEE LOADER- latausvälineistö on huokeampi kuin asekohtaiseksi mitoitettu
adapteri, ja säästöladattujen patruunoiden hinta on yleensä "hullunhalpa",
verrattuna .32 ACP-patruunoiden hintaan. Minkäänlaisen byrokratian kanssa ei myöskään
tarvitse painiskella: Adapterikin pitäisi rekisteröidä siihen käyvien
käsiasepatruunoiden saamiseksi, ellei lupaa esim. .32 ACP-kaliberin aseelle ole
entuudestaan. Patruunoiden hankinta on toki aina pelkkä järjestelykysymys, mutta merkki
saattaa monastikin olla: "Ei Oo", nimenomaan 7.65 x 17 mm Browningin
tapauksessa: Kysyntä on ollut varsin vähäinen. (Voi ehkä hieman vilkastua, koska
Helsingin Hallinto-oikeuden LAKIPYKÄLÄÄN RINNASTETTAVA ennakkopäätös mahdollistaa
nykyään patruunoiden hankinnan myös keräilyaseisiin, ja kokoelma-aseilla ampumisen).
Taittoladattavaan drillinkiin onnistuu jopa patruunan välineetön lataaminen lyijyisellä
.32 kaliberin revolverinluodilla, joka voi olla myös lieriömäinen
wadcutter-tarkkuusluoti. Aseen patruunapesässä tyhjennetyn, supistamattoman hylsyn
suuhun "istuu" hieman ylimittainen luoti useinkin peukalolla painaen.
Revolverinluotien pinnalla ja rasva-urissakin on vahaa säännönmukaisesti aivan liian
vähän, ajatellen ammuntaa pitkäpiippuisesta aseesta. Luoditettujen patruunoiden
kastovahaus sulatetussa liukasteessa, esim. 3/4 (paino-osina) Kokki- tai
Kultamunkki-paistorasvaa ja 1/4 foliokuorisista huokeista lämpökynttilöistä sulatettua
steariini-/paraffiini-seosta, on koettu keino vahapinnan täydentämiseksi.
Patruunan luotipää ja parin millimetrin pituus hylsynkaulaa upotetaan sulaan
liukasteeseen 15 - 30 sekunnin ajaksi. Liukastetta imeytyy tällöin myös hylsynkaulan ja
luodin välitilaan. Kun rasva-vahaseos jäähtyy ja kovettuu, se "liimaa" luodin
paikalleen hylsyyn. Täysin välineetöntä ei lataustouhu sentään ole: Tarvitaan
jonkinlainen piikkipäinen rassi nallinkuoren poistoon, sekä hylsy-alasin (jonka voi
tehdä itsekin vaikkapa kovasta puusta). Hylsyn suun sisäreunaan on suositeltavaa
veistää (vaikkapa Mora-puukon kärjellä) viiste, auttamaan luodin sisäänmenoa.
Vipu-nallitin on myös hyödyllinen. Monet sadat nallit olen tosin takonut pesiinsä
vasaralla taikka kirveenhamaralla, mutta "yleis-nallitinkin" kaipaa
erikoisvarusteen:
Hylsyä ei tueta vasaralla nallitettaessa suustaan tai hartioistaan, vaan pohjastaan,
hylsyn suusta sisään mahtuvalla tasapäisellä metallirassilla tai putkenpätkällä.
Rassin keskiöön on suotavaa porata syvennys, ett'ei nallipesän liekkireikä hakkautuisi
umpeen. Käytännöksi onkin muodostumassa liekkireiän avartaminen 3.5 mm:n läpimittaan
pienitilavuisen ruutilatingin syttymisen tehostamiseksi. Alilataus-detonaatiot ovat
(ainakin toistaiseksi) harvinaistuneet meillä ja maailmalla, kun tämä konsti on opittu
tuntemaan. Milloinkahan patruunatehtaat?! Tuskin koskaan! Tehtaiden intresseihin ei kuulu
"säästölatausten" suosiminen.
Ruudeista parhainta on VihtaVuoren N310: Voittaa jopa Norma R1:n, alustavien
vertailututkimusten mukaan! Eräänlainen "perusannos" kevyehkön lyijyluodin
taakse on 9 x 19 mm Parabellumin hylsyllinen kolmesatakymppiä, eli hiukan vaille puoli
grammaa. Vaippaluodin saatteeksi tarvitaan .30-06:n patruunaan hieman runsaammin ruutia:
Vaaka alkaa olla nyt tarpeen, ellei löydy lainaan kaveripiiristä. Latausvälinesarja
myös, vaikkapa huokea mutta toimiva Lee Loader vasara-setti. Sillä saa aikaan
huippuluokan tarkkuuspatruunoita, käyttäen omassa aseessa tyhjättyjä hylsyjä. (Loader
supistaa vain hylsyn kaulan vaippaluodilla lataamista varten). Pakkauksesta löytyvät
myös nallinvaihtovälineet sekä hylsynsuun viisteitys-työkalu.
Käyttö on hieman hidasta ajanmukaisiin "karuselli-prässeihin" verrattuna,
mutta eihän Jumala suinkaan kiirettä luonut: Se on ihmisten taikka itsensä Manalan
Ruhtinaan aikaansaannos! UNOHDINKO jotakin? Jo vain: Erikoislatausten annostusohjeet!
Niitä et löydä kirjoista etkä kansista. Tuskin myöskään alan lehdistä. Harvemmat
kauppiaatkaan niitä jakelevat, puhumattakaan ruuti- ja komponenttitehtaista taikka
patruunalataamoista. Tiedon saantihan muistuttaa puhkikuluneen fraasin mukaan härjän
lypsämistä: "Ei tipu eikä lirise"... paitsi GOW-sivuilta tai niiden
toimittajilta suoraan. Ainakin toistaiseksi olemme monopoli-asemassa tiedonjakelussa,
kenties maailmanlaajuisesti.
Joillakin jenkkiläisillä saiteilla ajoittain esitetyt reseptit ovat "ai-ai,
hyh-hyh-hyy!": Viikate-henkilölle osoitettuja vierailukutsuja! Vajaan yhden grainin
ruutiannokset lyijyluodinkin takana johtavat alilataus-detonaatioon! Tarvitaan vain
nallivika, niin jopahan Taivaan tai Helvetin portin saranat narisevat, tahi ainakin
silmäklinikan ovet käyvät! Hulttioimmilla kokeilijoilla ei näytä olevan
aavistustakaan käsitteestä "minimilataus", eikä nitroglyseroolilla
voimistettujen Bullseye- ja Red Dot- ruutien syttymisherkkyyden heikentymisestä
alentuneissa lämpötiloissa: Mikä toimii Floridassa voi tuottaa yllärin Alaskassa.!
TOTISESTI: Suomi on johtava maa supulataus-tutkimuksen alalla. Ollut jo pian 20 vuoden
ajan. Sopinee meidän nyt jopa hiukan "elvistellä", vaikka muudan kalkkivaari
tuomitsi aikeetkin kevytlatausten kehittelystä jo ennen niiden systemaattisen tutkimuksen
alkamistakaan "mahtavaksi vouhotukseksi" ERÄ-lehden lukijanpalstalla pari
vuosikymmentä taaksepäin.
Varsinainen aihe, eli adapteri, on väistymässä asehistorian kellastuville sivuille,
sikäli kuin erikoislatausten taitotieto edistyy ja yleistyy, muutos-vastarinnan
pakkovallan sortuessa ryskyen. Korvaamaton apuväline on adapteri sentään haulikoissa,
joilla on etenkin metsästystilanteissa hyödyllistä voida ampua pistooli-tehoinen
luotipatruunakin, tavallisimmin armonlaukaukseksi.
1812 MM; PT
Palaute Päätoimittajalle:
Haista natsimulkku vittu!
Nimim: "Tuntematon (mielenterveys-) Potilas"
En voi! Ei
ole eukkoa eikä tyttöystäviä! (Tavanomainen tilanne tiede-yhteisöissä).
Pikkusiskokin asuu 450 kilometrin päässä. Kävin sentään eteisessä nuuhkaisemassa
Anti-Corrolin tuoksua Ruåtsin Remarini piipunputkesta; siitäkin suupuolelta. Tuoksua ei
tuntunut: Ase oli siis jo varasto-rasvattu Klöver-valkovaseliinilla. Oli ystävällistä,
että muistutit!
Tiedoksi (täysjärkisille) visitooreille:
Yleensä emme suvaitse kovin alatyylisiä viestejä GOW-saitilla, mutta kerrallinen
poikkeus annettaneen meille anteeksi! Nimimerkittömiin viesteihin lisäämme nimimerkit
toimituksessa, kuten tässäkin tapauksessa; samoin otsikot. Nimitys "natsi" on
sekin alatyyliä: Oikeellinen termi on "kansallissosialisti". Kuulun tosin
(ainakin nimellisesti) Isänmaalliseen Kansallis-Liittoon, joka jo perustamisvaiheessaan
teki leveän "hajuraon" kansallissosialismiin nähden. Ehkäpä juuri siksi
jää IKL:n rekisteröityminen puolueeksi toteutumatta: Kannatus ei riitä jos profiili on
liian matala vastatakseen aikamme haasteisiin.
1212 MM; PT
Eugen Schauman kiittää neuwoistanne
Kiitoksia neuwoistanne, herra
Kekkonen. Kolmen ampuman tulittaminen herra kenraalikuwernööri Bobrikoviin
onnistui wallan erinomaisesti sekä Tiedän neuwojenne mukaisesti walmistettu kuula, l.
luoti, eksplodeerasi onnistuneesti. Walitettawasti herra kenraalikuvernöörin diktaatit
jäiwät woimaan (erityisen walitettava on rihlattuihin takaalataus tussareihin kohdistuwa
rajoitus).
Sorrosta Wapautukaa, Suomen Kansa!
Kunnioittavasti, Eugen Schauman
TAHTOO työpiirustuksia!
Tarvittaisiin nyt vastamassasingon piirustukset, olet niin monesti mainostanut sitä,
että alahan raapustamaan. Tiedän kyllä periaatteen, mutta mikä on ajopanos, semmoinen
turvallinen, jolla ei lähde heti pää irti, kun jymähtää korvan juuressa. Entäs
maksimi ammuspaino. Minulla olisi putki jo valmiina CrMo putkea, halkaisija n. 50 mm,
varikolta ostettu singon tähtäin, ja laukaisukamppeet, jotka toimivat
sähkösytytyksellä. Samoin lisäksi tarvitsisin tämän "vaakaheittimen", vai
mikä se olikaan, piirustukset, kerroit taannoin siitä että piirustukset löytyy,
joten nyt juttua äkkiä!
Samoin olisin kiinnostunut, mikä mahtaa olla ajopanoksen koostumus kertasingon raketissa,
olen joskus nähnyt ammutun raketin jämät, oliskohan jollain mittoja tällaisesta, niin
saisi laittaa sorvit laulamaan. Minkäs lainen tämä panssari ammus on, mitä kuvailit
huopakattonaulaksi, piirros rakenteesta olisi erittäin mielenkiintoinen.
terveisin: Panzer Faustus
Vm-singon
rakentamiseen ei tarvita sen kummempia piirustuksia. Siinä on "tuliputki",
latinki-tila ja "pakoputki" samaa rööriä. Jos putki on vaikkapa 2000 mm:n
pituinen, porataan liekkireikä eli "sankki" 1000 mm:n etäisyydelle suusta
taikka peräpäästä mitaten. Laukaisumekanismin osannee kukin kehitellä mieleisekseen.
Unohdit mainita aihio-putkesi pituuden ja sen seinämävahvuuden. Herää epäilys, ett'et
ehkä ole vielä aivan "kypsä" tykki-kaliberisen aseen valmistajaksi.
Kromimolybdeeni-seosteräs on kyllä sopivaa materiaalia. Koska yhtälössä on hieman
liian monta "X:ää", on ainoa turvallinen suositus ajopanokseksi mustaruuti,
josta ei tosin irtoa paljonkaan voimaa, mutta ääntä kyllä - ja sauhua pirusti.
Latausmäärä jotain 1/5 ammuksen ja vastamassan painosta, siis painosuhteissa. Sama
lataussuhde oli Berdan-kiväärissä ja monissa aikalaisissa sotapyssyissä. Ajopanos
työnnetään putkeen puuvillakankaiseen pussiin pakattuna, tuliputken suusta tai
peräpäästä, niin syvälle, että pussin sivu tulee sankkireiän kohdalle. Ammus
painetaan putkeen suusta ja vastamassa (esim. muovipussiin paketoitu ammuspainoa vastaava
grammamäärä vettä) peräpäästä. Ruutipussin kylki on tietenkin puhkaistava
sankkireiän kohdalta, että liekki pääsee sisään, vaikka laukaisulaitteena olisi vain
sankin päälle teipatun tulitikun "myrkkypää".
Puhkaisu on hyvä suorittaa ennen muita latausvaiheita ja jättää lävistyspiikki
sankkireiään ammuksen ja v-massan paikalleenpanon ajaksi, estämään pussin liukuminen
kohti putken suuta tai sen peräpäätä. Latausvaiheessa olisi tarpeen
"handslangari", kuten oli aikoinaan suulataustykkien operaattoreilla. Itse
"tykkimestari" voi työntää aseeseen ammuksen ja apulainen samanaikaisesti
vastamassan, ruutipussiin asti. Ensimmäinen latauskerta on "kriitillinen",
mutta kun on saatu selville ruutipanoksen, ammuksen ja vastamassan asianmukaiset
asetussyvyydet, voidaan koko latinki painaa sinkoon yhtenäisenä jonona, suusta taikka
perästä.
Myöskin voidaan vastamassa-vesi kaataa putken peräpäähän tavallaan irrallaan, aivan
kuin järeiden rannikkotykkien "vesilaukauksia" (= paukkupanos-laukauksia)
ammuttaessa: Ensin työnnetään putkeen takaapäin tiivis mutta kevyt, suositeltavasti
styrox-muovinen tulppa. Ruutipanokselle on jätettävä tilaa ruutipussin puolen pituuden
verran sankkireiästä taaksepäin. Sitten kaadetaan putken peräpäähän ammuspainon
verran vettä, pitäen putkea suu alaspäin ja vesikerroksen päälle painetaan
samanlainen styrox-tulppa kuin on sen etupuolellakin. Jollain konstilla on tietysti
ehkäistävä etutiivisteen liukuminen eteenpäin. Jos sankkireiästä alkaa vuotaa
vettä, on lataustyössä "ryssitty" jo sen alkuvaiheessa.
Jos homma on onnistunut, työnnetään sinkoon suun kautta ruutipussi (tai ehkä jopa
irtoruutia) sekä ammus, pidellen asetta suu ylöspäin kuten muskettia ladattaessa.
Hidasta ja hankalaa? Myönnetään! Mutta esimerkiksi Raikka-singosta ei ole saatavana
mistään yksityiskohtaisia tietoja. Sen kehittyneimpiin variaatioihin ladattiin ammus +
ajopanos + vastamassa tykin patruunalaukauksen tapaan, kai molemmista päistään
avoimessa hylsyssä. Lähes kaikki tietouteni on muistitietoa; edesmenneen konstruktööri
Jali Timarin kertomaa vuodelta 1977! Raikka-sinkojen valikoimaan kuului myös
kätevänkokoinen olalta laukaistava variaatio, jolla ammuttiin 81 mm kranaatinheittimen
"murkuloita", mutta kattohuopanaulan tai piirustusnastan mallisen
panssarinmurto-ammuksen muodosta ei tihku tietoja mistään.
Sen haulikko-variaation "rekonstruktio" on parhaillaan kehiteltävänä
kahdenkin yksityisen alan harrastajan toimesta. Jos toimivan (= lentovakautuvan) ammuksen
mittasuhteet saadaan selville yritys & erehdys- periaatteella, voin arvioida myös 50
mm variaation painon - tai voidaanhan täälläkin sorvata ammuksen mallikappale, jonka
massa punnitaan vaikkapa postikonttorin kirje- & pakettivaa'alla.
Tampella Oy:n LAAKAheittimen piirustukset ovat valitettavasti vaikeasti kopioituvia,
haalistuneita "sinikopioita", joiden mittakaava on 1:1, joten tietokoneen
näytölle niitä voidaan tuskin kutistaa. Monetkin mielenkiintoiset patenttipiirrokset
ovat jääneet julkaisematta teknisten vaikeuksien takia. Jonkinlaista laatutasoahan on
ylläpidettävä: Oma piirustustaitoni on ruostunut niin pahoin, että en enää
mielelläni anna siitä näytteitä vihollistemme pilkattaviksi. Kun vertailukohteena on
upea ATK-grafiikka, ovat käsityönä (tuntikausia kestävän nyherryksen tuloksina)
syntyneet "illustraatiot" kuin peruskoulun ekaluokkalaisten taiteellisia
luomuksia: Aika on ajanut ohitseni ja raakojen realiteettien edessä on pakko nöyrtyä.
Kertasingon ammukset ovat yleensä kranaatteja, eivätkä raketteja. Rakettiammuksia
käytettiin muinaisissa aseissa, kuten Bazookassa ja Panssarikauhussa, joiden putket
jouduttiin mitoittamaan monimetrisiksi, koska ajopanoksen piti palaa loppuun jo
putkivaiheessa. Muutoin osisi raketin peräliekki paistanut ampujan poteroonsa. Olemassa
on tosin olalta laukaistavia raketinheittimiä, joiden ammuksen sinkoaa matkaan putkessa
loppuunpalava heittopanos. Varsinainen raketti-ajopanos syttyy, kun ammus on edennyt
turvallisen etäisyyden päähän tuliasemasta. Ammukset ovat pääsääntöisesti
ohjuksia, ja tarkoitettuja tavallisemmin ilmatorjuntaan kuin pst-tehtäviin.
Ajopanokset ovat yleensä nitroglyseroolilla tehostettua ruutia; singon laukauksissa
putkiruutia, raketeissa usein kiinteä ruutipuriste kuin ilotulitusraketissa, mutta
mustaruutia tyrnävämpää seosta tietenkin. Rakettiruutien koostumus on useinkin
sotasalaisuus.
1112 MM; PT
Teknillinen urea räjähteenä
Miten paljon tarttee olla typpeä, että ärjähtää.Elikkä meinaan että olisi
saatavilla teknillistä ureaa, jossa on typpeä 47%. Lähteekö, jos laittaa sekaan
löpöä, ja vaikkapa dynamiitin nallin, jolla poksauttaa latinkin.
"Kierrätys kunniaan"
Typpi
antaa "kukunnan ja potkun" vain yhtyneenä happeen typpidioksiidiksi NO2.
Urea-derivaatteja käytetään ruutiteollisuudessa flegmatointi- ja
stabilointikemikaaleina, muunmuassa kivääriruudin alkupalamisen hidastusaineena. Ne ovat
siis tavallaan räjähteiden "vastamyrkkyjä", eivätkä itse lainkaan
räjähtäviä.
1112 MM; PT
Spontaanit kiitokset:
KIITOKSET SISÄLLÖKKÄÄSTÄ JA ASIANTUNTEVASTA
JULKAISUSTA. KIITTÄVIN TERVEISIN:
EUSEPIUS F NÄPPYLÄ, KUOPIO
Kiitos "päivittelystä"
Best comeback of the new Millenium; parhaita juttuja pitkään aikaan.
Hannu
Teema 1: Panssari-slakseja sorvaamaan
Teema 2: Norincon reserviläiskivääri
Ensiksi kiitos loistavista ja asiansa tuntevista sivuista. Teema 1: Millä
aloituslatauksella uskaltaisi täyttää rautatangosta sorvatun ja karaistun 12 tai 16
kaliiperisen haulikon ammuksen? Itse ammus voisi rakenteeltaan olla alikaliiperinen ja
istua alumiini-perälevyn päällä puuholkissa. Tarkoituksena olisi kokeilla haulikon
maksimaalista läpäisyä metalliin. Myönnän olevani latauspuuhissa vielä jonkinmoinen
märkäkorva ja kysyn, josko joku muu olisi testannut idean? Mikä ruuti? Mielellään
Vihtavuorelaista. Miten raskaan mötikän uskallan sorvailla? Saavutetaanko millään
reseptillä tarpeeksi suuria liike-energioita esim. Saab 900:n koneen läpipuhkaisuun vai
onko idea haulikon "panssariluodista" tuhoon tuomittu?
Teema 2: Niin, sitä vielä piti kysästä että onko se Norinco 56S tosiaankin niin hyvä
kuin väitetään vaiko peltihelistin?
Terveisiä "Rakotulkilta" täältä Jiiristä
Haulikonpatruunan kotilataus on teema, jonka jätän mieluusti kokeneempien
käsiteltäväksi. Se on "komponenttisidonnaista" puuhaa savuttomia ruuteja
käytettäessä. Mustalla ruudilla on sitävastoin vaikea epäonnistua, eli kuulla
laukausääni "PFLUTT!", ja nähdä täyteisen lentävän kimalaisen nopeudella
hädintuskin 75 metrin radan puoliväliin, mutta herätä seuraavan (tasan samoilla
eväillä ladatun) laukauksen jälkeen sairaalassa vajaasormisena - taikka Helvetissä,
joka Stephen Kingin erään novellin kertoman mukaan sijaitsee New Jerseyssä,
USA:ssa.
Tehdaspatruunan hyötykuorman vaihtaminen on jo tutumpaa touhua, esimerkiksi 16 mm:n
läpimittaisen karkaistun laakerikuulan keskittäminen "haulipedille" 12/ 70 mm
Skeet-patruunaan, jonka tähtisupistus avattiin lättänokka-pihdeillä, karisteltiin pois
kuulan tilavuuden verran hauleja, asetettiin kuula niiden tilalle, käännettiin hylsy
ylösalaisin hauli-pedin muodostamiseksi, ja painettiin supistus jälleen umpeen.
Tällaisen "dust & ball"-patruunan osumatarkkuus oli
hämmästyttävän hyvä ainakin 25 metriin, vaikka patruunat oli ladattu "ex
tempore", ampumaradalla. Yhden patruunan kuulankeskitys oli sentään jäänyt
vajavaiseksi, koskapa "Titarin" Browning Auto-5:n piipun
ylimenokartiossa on pieni nirhama, muistona teräskuulan hipaisusta.
Se ei onneksi huononna aseen suorituskykyä erällisissä käyttötarkoituksissa.
Muistuttaapa vain siitä, että ainakin haulikon erikoislatingit on viisainta kehitellä
ja laboroidaa kotona, eikä vasta ampumaradalla. Patruunat olivat wanhoja 12 kal.
Skeet-paukkuja, joissa oli vielä karvahuopa-välitulpat, vailla haulikuppia, jonka
seinämät olisivat estäneet kuulan hipaisun "tuliputken koonilliseen
suppeloon" eli ylimenokartioon. Vastaavalla tavalla, tosin ilman haulipetiä ja
työntölaattaakaan ladattaviksi oli tarkoitettu teräksiset täyteisammukset, joita oli
kaupan Tallinnassa vielä Eestin vapautumisen aikoihin.
Valmistaja oli "Kooperativ i Kompanija"-yhtymä; latausohjeet
venäjänkieliset (toistaiseksi hukassa, mutta ehkä vielä löydettävissä).
Täyssupistettuun haulikkoon mitoitetut teräsluodit oli tarkoitettu ammuttaviksi
muovisten hivakoiden eli haulikuppien sisään ladattuina, ja koska ruudin annostusohjeita
ei oltu annettu, olivat kyseiset 32 grammaa painavat, tiimalasin muotoiset 16.5 mm
ammukset ilmeisesti tarkoitettuja vaihdettaviksi tehdaspatruunoihin, 32-grammaisen
metsästyspatruunasta poistetun hauliannoksen tilalle. Sorviteräksisen "KiK"
luodin mittapiirustuksiakaan ei löydy vielä tähän lähtöön, mutta ehkäpä johonkin
seuraavaan postitukseen; toivotaan ainakin.!
Hivakan sisällä piipunputken läpi ammuttavien teräsluotien läpimitan yleissuositus on
aseen piipunsuun läpimitta miinus 1.0 mm, koska hivakan seinämävahvuus on yleensä 0.5
mm. Piirustuksen mukaiset täyteisammukset menestyivät huonosti ainakin Big Bore Clubin
täyteishaulikoiden kasa-ammuntakisoissa, koska ne oli mitoitettu täyssuppeisiin
metsästyshaulikoihin, ja niiden käyttäjillä oli aseinaan sylinteripiippuiset
taisteluhaulikot, joihin "KiK"-luodit olivat tasan 1.0 mm:n verran alimittaisia.
Jos mielit todellista panssarinmurto-tehoa täyteisluodeillesi, joudut kehittelemään
todella alikaliberisen "hirrmuisen ERVAn", eli EU-diktaatin tarkoittaman
"kaikellaisella angaruudella kielletyn" NUOLIammuksen, tai eräästä
kotimaisesta Synkästä Sotasalaisuudesta minityrisoidun "Raikka-ammuksen", joka
sekin on ERVA, jos sen kärkikappale on karkaistu.
Vasta nyt pälkähti päähäni syy, miksi runsaat 15 vuotta sitten Länsi-Saksassa
kehiteltyä .300 Winchester Magnum-patruunan tehoista taittoladattavan 12 kaliiperin
haulikon nuoliammuksella varustettua patruunaa ei näy vieläkään kauppojen hyllyillä
jokaisessa Suomenkin kirkonkylässä: Ne perkeleen EU-direktiivit, joille saksalaiset
joutuivat nöyristelemään jo vuonna 1985! Länsi-Saksa oli tuohon aikaan taannoisten
vihollistensa miehittämä maa. "Finnlandisierung" oli yleinen herja
poliittisessa keskustelussa, vaikka Suomen maanteitä eivät uurtaneet vieraat
panssariajoneuvot. Eivätkä saksalaiset pystyneet siihen, mihin Suomessa: Täältähän
häädettiin v. 1971 Neuvosto-Venäjän suurlähettiläs "Sjudi! Itään!",
kun kyseinen juoppohullu stalinisti, Aleksei S. Beljakov, alkoi nostattaa laajaa lakko-liikehdintää ja uutta Punakapinaa Suomessa.
Saksalaisen haulikkonuolen kärkipää ulkoni hylsystä, joten nuolipatruunaa voi
käyttää vain taittoladattavassa aseessa. Vientiponnistukset USA:an kariutuivat, koska
siellä on enemmistö haulikoista putkimakasiinista syöttäviä pumppupyssyjä tai
itselataavia "repeteerejä". Ammus sinänsä oli pienoismalli jo 2.
maailmansodan aikaan kehitetystä Peenemünden nuoliammuksesta, jonka variaatioita
käytetään yhä kautta maailman taistelu-panssarivaunujen rihlaamattomissa
tornikanuunoissa. Haulikkonuolen kärki oli messinkiä, joko umpinainen eli soliidi huokea
harjoituskärki, tai lyijytäytteinen hintavampi metsästyskärki.
Panssarinmurto-kärki oli karkaistua terästä, muotoilu "malli wadcutter".
Sotilaallisetkin käyttötarkoitukset oli ennakoitu suunnitteluvaiheessa. Messinkikärjet
olivat typistetyn kartion muotoisia. Nelisiivekkeinen pyrstö oli kaikissa malleissa
muovikomposiittia. Se muistutti tavanomaisen heittonuolen eli tikan ("dart")
pyrstöä. Tavanomaisen välitulpan työntöä se ei olisi kestänyt, mutta jo Peenemünder Pfeilgeschossista alkaen oli nuolen
tiivistys ja keskitys piipunputkeen toteutettu "vetokauluksella" ("tractor
sabot"), joka koostui haulikkonuolessa 3 - 4 lohkosta. Nuolen kärkikartion
takana olevaan liereään osuuteen oli sorvattu uurteita, joihin "kauluksen"
lohkot puristuivat.
Kaulus oli huokoista polyuretaani-muovia, jonka elastisuuden ansiosta nuoliammuksia olisi
voitu ampua haulikon supistusasteesta riippumatta. Ladatussa patruunassa sijaitsi kaulus
heti hylsynsuun "rullauksen" takana, kuten entisajan patruunan etulappu. Pyrstö
oli ruutipanoksen seassa, ulottuen lähelle nallia. Ruutimäärä oli noin kaksinkertainen
tavanomaisen haulipatruunan latinkiin verrattuna, joten .300 Winchester Magnumin
energiataso ei ole välttämättä liioiteltua myyntipuhetta, ja nuolen kantama oli jopa
pidempi kuin mainitun luodikon luodin ulottuvuus. Ruutikaasun paine oli silti kuten 12/ 70
mm vakiopatruunassa; eikä siis edes "Mini-Magnumien" tasolla.
Metsästyskärjen pituus ja paino olivat 14.3-grammaisen 7.62 mm luodin luokkaa, mutta
painon lisäykseksi tuli vielä pyrstön paino, ja nuolen suhteellinen pituus oli noin
kymmenkertainen kärjen läpimittaan verrattuna, eli aerodynaamiset ominaisuudet olivat
melko mojovat. Rihlavakautuva luoti ei voi olla juurikaan yli 5 kertaa läpimittansa
pituinen, koska rihlauksen jyrkkyydellä on tunnetut rajansa nopeita luoteja ammuttaessa:
Ellei luoti suorastaan riistäydy rihlojen otteesta ja "painu raakana piipun
läpi" (edesmenneen asekonstruktööri Jali Timarin sanonnan mukaan), vaipoittuu
ylijyrkkä rihlaus normaalinousuista helpommin, jos luodin takana on täystehoinen
ruutilataus.
Tästä seikasta johtunee käsitys, että paras käynti saavutetaan piipulla, jonka
rihlojen kiertyvyys riittää juuri ja juuri vakauttamaan luodin lennossaan
normaalinopeuksilla. Tämä uskomus on yleinen etenkin kasa-ampujien keskuudessa. Piipun
vaipoittumistaipumuksen enentyminen on toteennäytetty fakta, mutta muut luodin
"ylivakautuksen" haitat lienevät uskomuksia, ammuttaessa vakio-etäisyyksille,
jolloin luodin kiertoderivaation lisääntymisestäkään ei koidu kiusaa. Nuolen kärjen
läpimitta oli muistinvaraisen tiedon mukaan siis 7.8 mm tai hieman yli, ja pyrstön
siivekkeiden kärkiväli noin 17 mm tai hiukan suurempi; täyssuppean 12 kaliiperin
haulikon piipunsuun läpimitan luokkaa.
Tarkkuus oli paras ammuttaessa täyssuppealla aseella, jonka piipunsuun reunoihin
siivekkeiden kärjet hipaisivat kevyesti. Tiukempi piipunsuun puristus olisi voinut
kiskaista muovipyrstön irti kärjestä. "Kaulus" puristui piippuvaiheessa
entistäkin tiukemmalle luodinkärjen uurteisiin. Vaikka kaulusta kutsutaankin lontooksi
"tractor sabot:iksi" (tractor = "vetäjä"; alkuaan
uus-latinaa), kohdistuu ruutikaasun paine melko tasapainoisesti nuoleen sekä kaulukseen,
jos nuolen läpimitasta laskettava pinta-ala on jokseenkin sama kuin kauluksen
takaseinämän ala, joten sen ja nuolen välinen pituussuuntainen irrottava voima on
pieni, tai ihannetapauksessa plusmiinus nolla kilopondia.
Uurteet tai vaikkapa kierteet nuolenkärjen ympärillä voivat siis olla kapeat ja
matalat. Kaulusta ei saa esimerkiksi liimata nuolen ympärille, koska sen pitää
irtaantua nuolesta herkästi ja nopeasti, heti piipunsuusta ulos tultuaan. Siksi se
koostuu lohkoista, jotka lentävät kukin taholleen. Jenkkiläisissä B.R.I Sabot Slug-
ammuksissa ja niiden jäljitelmissä on tiivisteholkki kaksiosainen. Mielestäni on tehty
ja alinomaan toistettu "moka", eli suunnitteluvirhe: Usein jää jompikumpi
holkkipuoliskoista kiinni ammuksen kylkeen aiottua pidemmäksi ajaksi piippuvaiheen
jälkeen, jolloin ammus lähtee lentoon keikkuen, menettäen silloin pian nopeuttaan, ja
aiotusta suunnastaan kenties harhautuneena.
Kolmesta lohkosta koostuva holkki tai kaulus irtaantuu helpommin, ja neljä lohkoa
irtoavat takuuvarmasti kaikki samanaikaisesti, loitoten myös niin kauas ammuksesta,
etteivät nuolesta ulkonevat pyrstösiivekkeet törmää niihin. Siivekkeiden
epäsymmetrinen loveutuminenhan huonontaisi tarkkuutta vakavasti, ja symmetrinenkin vaurio
enentäisi nuolen ilmanvastusta, jopa siten, että pyrstö irtoaisi kärjestä jo
alkulennon aikana. B.R.I Sabot Slugien holkkimateriaalikin on näkemykseni mukaan turhan
kovaa ja painavaa, tiivistä muovia (polyeteeniä tai nylonia?).
Nuoliammusten huokoinen polyuretaani on huomattavasti kevyempää ominaispainoltaan, ja
siinä määrin kokoon puristuvaa, että ei tarvita eri-kokoisia kauluksia metsästys- ja
taisteluhaulikoita varten. Siitä, mitenkä polyuretaani sietää kivääri-luokan
nopeuksia, ei ole valitettavasti tietoa: Nuoliammuksia ja niillä ladattuja patruunoita ei
saatu milloinkaan yleiseen jakeluun. Keksintö ei ollut ensimmäinen, eikä jääne
viimeiseksi innovaatioista, jonka voittokulun on estänyt tyly byrokratia. Idea
omaksuttiin sentään sotilaalliseen käyttöön itävaltalaisessa
"Antimateriaali-pyssyssä", eli eräänlaisessa rihlaamattomassa
pst-kiväärissä, jollaisilla on käyttöä nykypäivänkin sotanäyttämöillä.
Ammuksen muotoa voi hieman yksinkertaistaa, tekemällä siitä piirustusnastan mallisen:
"Nastan" kanta alumiinia ja "piikki" karkaistua terästä; sen
pituinen, että hylsyn avatun tähtisupistuksen voi jälleen sulkea, kun ammus on
sijoitettu hauleista tyhjennetyn patruunan haulikupin pohjalle. Haulikuppi toimii
tällöin "pusher sabotina" eli työntävänä tiiviste-/ keskitysholkkina.
"Nastan kannan" läpimittasuositus on haulikon suun läpimitta miinus 1.0 mm, ja
sen paksuussuositus 5 mm. Kannan keskiön läpi porataan esireikä ja tehdään kierre.
"Piikin" peräpäähän tehdään myös kierre, jolla piikki kiinnittyy kantaan
5 mm:n pituudelta. Piikin kärki voi olla tasainen, "malli wadcutter".
Koneistuksien jälkeen piikki, kärki eli lävistyskappale karkaistaan, ja se ruuvataan
kiinni kantaan. Piikin sopiva läpimitta on 8 mm. Haulikupissa olevan ammuksen kärjen
tukena voi tietenkin olla neljäksi lohkoksi halkaistu puuholkki; ulkoläpimitta sama kuin
ammuksen kannassa, keskiön läpi kärjenmentävä reikä ja holkin pituus sama kuin
kannasta ulkonevan kärjen pituus. Tämä ei ole suinkaan ainoa keskityksen ratkaisumalli.
Uusimpia kexinnöitä, jota sovelletaan mm. moninuoli-patruunoissa, on ammusten kärkiä
ympäröivän tyhjä-tilan täyttäminen hienoksi jauhetulla ruokasoodalla, joka ei
vahingoita aseen piippua eikä esim. itselataavan haulikon kaasumäntämekanismia, vaikka
soodaa pääsisikin hieman karkaamaan haulikupin lohkojen välisistä raoista. Ammuttaessa
tupsahtaa aseesta vähän "savua", mutta ei haitaksi asti. (Oma havainto,
ammunnasta 17 flesettiä sisältävällä nuoliparvi-patruunalla). Tiiviiksi tampatulla
soodalla voi ympäröidä myös yksittäisen ammuksen kärjen, ennen hylsynsuun
tähtisupistuksen sulkemista. Hylsyn keskiöön jäävä aukko sulatetaan tai liimataan
lopuksi tukkoon, ettei täyte-soodaa varise sen kautta ulos patruunasta.
(Flesettipatruunoissa oli perinteinen reunakäännös ja pahvinen etulappu).
Kuvatunlainen massa-/ muotovakautuva ammus on SUOMALAINEN keksintö 1950- tai 60-luvulta;
keksijä tekn. tri. Ilmari Liikkanen, joka toimi eräänä "johtavista
sieluista" suunniteltaessa sinkoa 55 S 55. Sinko-kehittelyä tri. Liikkanen jatkoi
myöhemminkin, tosin vastamassa-periaatteen mukaisin ratkaisuin, keksien mm. veden
käytön vm-materiaalina. Tavoitteena oli rekyylitön panssarintorjunta-ase, jonka teho
perustuu "raakaan läpäisyyn", eikä ontelo- tai tärykranaatin
räjähdysvoiman hyödynnykseen. Wanha konsti parempi, jne! Ammuksen iskunopeuden piti
siis oleman yli 1000 metriä sekunnissa ja lähtönopeuden 1500 m/s, tai enemmänkin.
Huikeat tavoitteet saavutettiin pitkäputkisella Raikka-singolla, joka on
äärimmäisen yksinkertainen ja huokeahintainen ase. (Siksi kai niin kovin pelätty,
ettei sen tai ammuksen rakenteesta saa tietoja polvirukouksillakaan).
Suurella nopeudella osuva ammus ei tarvitse minkäänlaisia "kukkuvia"
täytteitä sisälleen: Panssarista lohjenneet hehkuvankuumat teräksensirpaleet tekevät
hirmutyön ajoneuvon sisätiloissa miehistölle ja erilaatuiselle tekniikalle, sekä
polttoaineille ja a-tarvikkeille. Aseiden joukkotuotantoa ei päästy milloinkaan
alkamaan, koska niillä olisi voitu kivittää jossakin jopa Rauhaa Rakastavan Varsovan
Liiton PUOLUSTUSvaunuja, eikä Raikka-singoista ole julkaistu juurikaan tietoja, vaikka
asetyyppi olisi yhä täysin ajanmukainen, nimenomaan tässä ja nyt, onteloammuksen tehoa
heikentävien "aktiivipanssarien" keksimisen jälkeen.
Singon ammus on lähtiessään ja lentäessään täyskaliberinen, mutta osuttuaan
alikaliberinen, kantalaipan jäädessä sisäänmenoaukon reunoille ja kärjen
tunkeutuessa yksinään syvemmälle. Singot ovat rihlaamattomia: Ammus vakautuu samalla
periaatteella kuin sulkapallo, tarvitsematta edes pyrstösiivekkeitä. Se riittää, että
kärkiosa on kantalaippaa kevyempää materiaalia. Tavattomana ihmeenä pidettiin aikanaan
sitä, että vakautuminen ilmanvastusta hyödyntäen toimii jopa 4.5 Machin
lentonopeustasolla (1 Mach = äänen nopeus ilmassa, vallitsevissa olosuhteissa), vaikka
yleinen käsitys oli ollut, että vakautuvuus toteutuu vain alle 1 Machin nopeuksissa.
Peenemünden nuoliammukset ja erityisesti "Hitlerin Raippa"
(= supertykkipatteri V-3) mursivat tuon myytin, ja pianhan
lentelivät lentokoneetkin ääntä nopeammin.
"Liikkasen Piirustusnastan" mallisen ammuksen kantama on suhteellisen lyhyt
nuoliammukseen verrattuna, mutta haulikkosovellutuksessa tästä lyhyestä ulottuvuudesta
koituu enemmän hyötyä kuin haittaa käyttöturvallisuuden kannalta katsoen. Haulikon
panssariammus ei siis ole utopiaa, vaan toteutettavissa useammallakin vaihtoehtoisella
menetelmällä, joista viimeksi selostettu lienee yksinkertaisin toteuttaa. Ensiksi on
kuitenkin kehiteltävä varmuudella vakautuva ammus! Sitten voimme ryhtyä
pähkäilemään, mitä ruutia ja paljonko sen taakse voidaan kauhoa ilman New Jerseyn
peruskallion alapuolisiin "kellarikerroksiin" joutumisen vaaraa.
Saab 900:n moottoriin "siuvatin" tuottava iskuenergia on ilmeisesti saatavilla
ainakin panssarikärkisellä n. 80 mm pituisella nuoliammuksella. ("Vasama" on
tosiaan pidempi kuin auennut kolmetuumainenkin Magnum-hylsy). Karkaistulla n. 17 mm
"KiK"-täyteisellä jäähdyttimeen porattu reikä lopettaa myös autoilun
varsin pian, ja toinen piipullinen tyhjennetään tietenkin tuulilasin läpi somman
pyörittäjään tähdäten, koska edestäpäinhän joudutaan kuitenkin ampumaan myös
"tsyylarin" lävitse. Ammuksen ei tarvitse edes hipaista ajoneuvon ohjaajaa:
Silmille roiskuvat tuulilasin sirpaleet aiheuttavat pahanlaatuisen ohjausvirheen vaikkapa
jossain kiverässä kurvissa.
Teema 2: Norinco 56 Sporter/ Reserviläiskivääri
"Tapaus Norincosta" voin todeta, että se on alkuaan sotilaallisiin
tarkoituksiin kehitelty karu työkalu, joka tekee tehtävänsä: Toimii, ja kestää.
Tarkka-ampujien vehkeet ovat toisenlaisia, mutta niiden hinta on myös eri suuruusluokkaa.
Norincon "Sportteri" on rinnastettavissa leipäveitseen, jota ei käytetä
sydänkirurgin instrumenttina, mutta eipä kirurgin skalpellillakaan onnistu paksun limpun
viipaloiminen. Yli puolisataa vuotta tuotannossa ollut Kalashnikov-asemalli ei
ole mitenkään epäonnistunut, verrattuna moniin hienompiin (aiempiin tai myöhempiin)
kerska-pyssyihin, jotka pahimmissa tapauksissa olivat teknisesti vanhentuneita jo niiden
joukkotuotannon alkaessa.
"Peltirunko" siis epäilyttää? Alkuperäisin AK-47:kin oli levyrunkoinen.
Välillä valmistettiin rungot taotuista aihioista jyrsimällä, mutta palattiin jälleen
levystä prässättyyn rakenteeseen, koska kallis lastuava tuotantomenetelmä ei tuottanut
esimerkiksi riittävässä määrin lisääntynyttä käyntitarkkuutta tai kestävyyttä.
"Peltiähän" oli myös saksalaisen MG 42:n runkorakenne, eikä kyseisen aseen
toimivuutta/ kestävyyttä ole kukaan asettanut milloinkaan epäilysten alaiseksi.
Levyrakenteinen ja niittaamalla koottu oli myöskin 20 x 138 mm pst kiv L-39:n lukkokoppa,
ja esimerkiksi asekonstruktööri Eugene Stoner halusi keskeyttää
suunnittelemansa 5.56 mm AR-15/ M16-rynnärin tuotannon, kehiteltyään
teräslevy-runkoisen mallin AR-18. Vahinko, eli kevytvalu-runkoisen M16:n omaksuminen, oli
kuitenkin jo tapahtunut peruuttamattomasti. Olemassa on toki tietysti myös enemmän tai
vähemmän epäonnistuneita levyrunkoisia aseita, kuten suomalainen kvkk 62 ja
romanialainen ulkomuodoltaan SVD:ia (Dragunovia) muistuttava
"snaipperipyssyn irvikuva", mutta epäonnistuneisuuden syynä ei ole
niissäkään rungon tuotantomenetelmä, vaan esimerkiksi sarjatulinopeuden liiallisuus,
tai pyrkimys aseen painon minimoimiseen, prässäämällä runko liian ohuesta levystä,
lisäämättä siihen edes tarpeellisia jäykiste-uurteita, joilla "Ruma-Dragun"
rungon notkuminen olisi ehkäistävissä, tai ainakin vähennettävissä, vaikka
alkuperäisen SVD:n käyntitarkkuutta ei voitane saavuttaa.
Sellainenkin hassu pikkuseikka, kuin levymateriaalin valssaussuunta, joudutaan huomioimaan
levyrunkoa muotoiltaessa: Jos mennään yli siitä, missä aita on matalin, on
muotoilutyö helppoa, eikä "susikappaleita" sanottavammin synny -
tuotantovaiheessa. Mutta pitkäaikaista käyttöä eivät vippaskonsteilla valmistetut
aseet kestä. Kiinassa tuskin syyllistytään samanlaisiin mokauksiin kuin Valmetilla,
kvkk 62:n tuotannon eräässä vaiheessa. "Luvattomasta muutostyöstä" vastaava
Norinco:n insinööri palkittaisiin tekosistaan todennäköisesti teloitusryhmän edessä.
Vaikuttavampaa tuotevastuun tehostuskeinoa ei ole keksinyt edes USA:n taannoinen
presidenttiehdokas Ralph Nader.
Aivan kelvotonta "helistintä" ei varmasti olisi valittu Suomen Viralliseksi
Ressupyssyksi; olihan verrokkina myös Sako 92S hyväkäyntiseksi todetulla piipulla ja
koneistetulla rungolla. Epäkohdaksi nousi 92S:n vähintään kuusinkertainen hinta
Norincoon verrattuna. Samaan esikuvaan (AK-47) perustuva 92S ei yksinkertaisesti voi olla
kuusi kertaa kilpailijaansa parempi, tarkempi tai kestävämpi. Aseiden ostajakunnan
maksukykykin piti ottaa huomioon valintaa tehtäessä:
Reserviläiset eivät enää ole keskustekukerhoihinsa määräajoin kokoontuvia
syntymä-varakkaita ja/tai hyvätuloisia keski-ikäisiä herrasmiehiä ym. vallasväkeä,
vaan aktiiviseen reserviläistoimintaan osallistuu nuorempaa väkeä, muunmuassa
opiskelijoita, joista monille olisi hintava kerskapyssy ollut ulottumattomissa kuin Kuu
taivaalla heidän silloisessa elämänvaiheessaan. Ja vaikka yhä vieläkin toisin
luullaan, ei patrioottisuus eikä maanpuolustus-myönteisyys ole suoraan verrannollinen
tulotasoon tai varallisuuteen, taikka jämien tahi heraldisten ruusukkeiden
lukumäärään tai "nappien" kokoon sotilaspuvun kauluksessa.
Uhrivalmista isänmaallisuutta löytyy alimmistakin sosiaaliryhmistä ja jopa
"kaikkien kastien alapuolisesta" väestökerroksesta. Itse tuon parhaiten
tiedän, koska voin tarkkailla mielialoja ympärilleni katsellan, enkä jostakin
norsunluutornista alaviistoon kiikaroiden.
0112 MM; PT
Jupinaa Svenski-Mauserista
Minä olen ihastunut tuohon Ruåtsin Mauseriin, jostain syystä, ja siitä kun on niin
vähän jupistu, niin että voisitko..? Kuulostaahan tuo ehkä arveluttavalta valinnalta,
mutta ei tule heti hätä tiukassakaan paikassa. Sen verran on a-tarvikkeita kaapissa,
että pikkasen matkaa pärjää, ja mikä parasta, kaikki menee rakkaitten
länsinaapureitten piikkiin. Ja onhan kaapissa sitten se wanhanpuoleinen Sakon
kakstoistarihlanen, 308. Mutta tätänykyä enämpi rokulissa, ettei loputkin rihlat kulu,
yksi meni jo pätkän matkaa, mutta vielä sillä kelpaa osoitella.!
Mutta asiaan..Historia tietysti kiinnostaa, noin yleisesti. Että miksi ruotsalaiset
tuollaisen on valinneet? No, onhan heillä muitakin outoja juttuja. Olen vieläpä jostain
lukenut, että japanilaisetkin saivat siitä keventämällä sopivan välineen omiin
sotiinsa: Ei potki pieniä miehiä kumoon. Jotakin yleistä voisi mainita jälleenkin
latauksesta, oma pyssy on tuollainen uuden karhea SaTikka, millä se nyt oli... M695-
lukkorungolla. Että uskaltaako sitä pikkasen kiusata, jos mielii semmosia Tuomiopäivän
jysäyksiä... Käsitys kun on että kaliiperin mitoituspaine on jotakuinkin 310 MPa, ja
se ei ole paljoa, se.
Sellaisen mielenkiintoisuuden olen havainnut, vaikka oma pössy painaa melko paljon
kaikkine varusteineen, vähän isommilla kuulilla ja reiluilla latauksilla hidasta kruutia
(N165, N560), kuitenkin vielä virallisten taulukkoarvojen tuntumassa, potku alkaa olla
hampaanpaikat irroittava. Selvästi kova verrattuna vaikkapa .308:in hirrvittäviin
kaupanlaakeihin. Mikähän ilmiö siellä on vai kuvittelenko vain? Sopivista
ruutikomponenteistakin olisi mukava kuulla jotain yleistä tietoa ja ominaisuuksia, kun
värkätään hyvin käyviä paukkuja; itse olen päätynyt tiettyihin laatuihin
kokemukseni kautta N160:llä alle 9-grammaset, ja loput N165:llä.
Se ei ole vielä kovin paljoa se; siis kokemus. Itse ulottuvilla oleva ruutivalikoimahan
vielä on varsin suppea, mutta jospa noita Hodgdonejakin joskus saisi maahan asti, taikka
Normaa uitettua lahden yli. Ei sillä, että luulisin niitä paremmiksi, mutta vaihtelu
virkistää. (Senhän jalatkin tietää: Odottavat jo jokajouluista sukanvaihtoa). Sopivat
suput jo kokeilinkin, ja hyviä tuli, kiitos latausvinkkien! Toimivat hyvin siinä
toisessa tarkoituksessa.
Eipä tämän kummempaa hätää tälläkään kertaa, KooPee.
6.5 mm aseet
valikoituivat käyttöön aikana, jolloin pitkä kantama ja upotuskyky olivat poikaa
olemassaolevia ruuteja käytettäessä. Ruudin pintapalamisen hidastusaineita oli jo
kokeiltu ja uusia kehiteltiin kilvan, ruutien saamiseksi progressiivisiksi. Luodit olivat
pitkiä ja ogivaalikärkisiä, tosiaankin syvään kahlaavia. Niiden haavoittava vaikutus
oli kohtuullinen, mutta juuri noina aikoina alkoi Keski-Euroopassa pohdiskelu siitä, onko
säännöllisten armeijoiden välisissä sodissa edullisempaa tuottaa viholliselle
miestappioita kaatuneina vaiko haavoittuneina? Kallistuttiin "rokotuksen" eli
"nirhaamisen" kannalle, koska armeijat olivat asevelvollisuus-armeijoita, joiden
reservit olivat ehtymättömiä.!
Haavoittuneiden huoltaminen vaati vastustajalta enemmän resursseja, kuin kaatuneidensa
multaan saattaminen: Ainahan voitiin nostaa nostoväestä uusia täydennysmiehiä
"sankareiden" tilalle. Uus'aikaisten repeteerikiväärien enentynyt tulivoima
johti myös sotilaiden mukanaan kantamien patruunoiden lukumäärän lisäämistarpeeseen,
ja koska patruuna-taakan painolla oli käytännöllinen ylärajansa, alettiin pohtia
keinoja yksittäisen patruunan painon keventämiseen. 1890-luvulle tultaessa oli monienkin
maiden sotilaskiväärien patruunat ryhdytty jakamaan valmiiksi "kampoihin" eli
siteisiin pakattuina. Erityisesti Mannlicher-sukuisten kiväärien patruunakammat
muodostivat huomattavan "kuolleen painon".
Asesuunnittelija Ferdinand Ritter von Mannlicher päätyi pähkäilemään,
muutamien aikalaistensa tavoin, patruunan kevennysmahdollisuuksia. Hylsyä ja luotia ei
voitu lyhentää, aikalaisen, noin kahden kilometrin kantama-vaatimuksen takia.
Johdonmukainen ratkaisu oli kaliberin pienennys: Noin 25 grammaa pois viiden patruunan
kammallisen painosta. Kokeiluja oli jo tehty jopa 5.2 mm aseilla, mutta niiden piiput
olivat alttiita vaipoittumaan, ja yleensäkin vaikeat puhdistaa.
Vaippamateriaalien kehittely oli vielä kesken, eikä parhaita niistä voitu omaksua
sotataloudellisista syistä: Esimerkiksi nikkelillä silattua kuparia, joka oli
ylivoimaisesti parasta mm. Spandaun arsenaalin suorittamissa vertailuissa v.v.
1886 - 87. Kuparinikkeli-seos oli puolestaan eräs huonoimpia, mutta se omaksuttiin silti
monissakin maissa sotilaspatruunoiden luotivaippoihin. Valintojahan tekivät
korkea-arvoiset kapitulantit: Eivät metallurgit! Sotilasarvo kävi aina tieteellisen
asiantuntemuksen edellä, kunnes luotien lähtönopeudet lisääntyivät lukemiin 800 -
900 m/s. Silloin monissa "sotavaltioissa" omaksuttiin vaippa-aineeksi silattu
meltoteräs, jota oli suositeltu tarkoitukseen Sveitsissä jo v. 1886.
Kompromissiksi aseen huollettavuuden ja luodin (eli yksittäisen patruunan) painon
välille osoittautui kaliberi 6.5 mm. Sen isäksi mainitaan F.R. von Mannlicher, jonka
suunnittelemat 6.5 x 53R- kaliberiset kiväärit omaksuttiin virallisesti asevoimien
käyttöön vuonna 1892 Hollannissa sekä Romaniassa. Mannlicher-Carcano,
kaliberi 6.5 x 52 mm, oli hyväksytty käyttöön Italiassa kuitenkin jo vuonna 1891.
Ruotsi-Norjan kaksoismonarkia liittyi "kuus'puolos-kerhoon" vuonna 1894.
Kaliberi oli kummankin liittolaismaan aseissa 6.5 x 55 mm, mutta Ruotsi valitsi Espanjan
Mauser-kiväärin M 1893 muunnelman, kun taas Norjan omaperäinen kiväärimalli oli Krag-Jörgensen
M 1894. Juuri Kragin sulkulaitteen kestävyyden mukaisesti ladattiin tehdaspatruunat,
tuottamaan 3100 ilmakehän suurin sallittu laukaisupaine. Hylsynkannat kestävät 4000
ilmakehään asti, mutta nyky-lukemilla ilmaistua 380 MegaPascalin huippupainetta on
syytä kunnioittaa, jos toivoo hylsyilleen pitkää elinkaarta, eli lukuisia
jälleenlataus-kertoja. Siispä suosittelen "Tuomiopäivän Jysäreiden" tilalle
päivittäiskäyttöön Eugen Schaumanin tyyliin koottuja
"laddningeja, joita ammuttaissa hylssyt kestäwät lukemattoman monta
laukausta".
Harvat ovat ne käyttötarkoitukset, joihin Tuomiopäivän Jysyjä todella tarvitaan.
Ylenpalttisen rekyylin alkusyynä on ruudin runsaus patruunoissasi. 3 grammaa ruutia
painaa kaasumaisessakin olomuodossaan tasan 3.00 grammaa. Tuo massa lähtee korkealla
paineella ja suurella nopeudella piipunsuusta luodin perään. Seassa voi olla puoliksi
palaneita ja jopa syttymättä jääneitä ruutijyviä. Lennättäähän pelkän
ruutikaasu-purkauksen reaktio rakettejakin. Ruutipanoksen painoon ynnätään tietysti
luodin massa. (10.1 g + 3.0 g = 13.1 g). Ruutikaasun paino ja aseen suupaine jäävät
yleensä pois laskelmista, kun aseiden rekyylinopeutta ja -energiaa laskeskellaan
yksinkertaisilla kaavoilla.
Sittenpä ihmetellään "äimän käkenä", että: "Kuis' se potkasee
amalgaamit irti hampaista, vaikka kehutaan mietorekyylisex pössyx?!" Niillä
ruudeilla ladattuna, joita 110 vuotta sitten oli käytettävissä, oli 6.5 x 55 mm
patruuna lievemmin potkiva kuin käyttämilläsi Magnum-patruunoihin kehitetyillä
ajoaineilla ruokittuna, jolloin kehittyy myös Magnum-paine piipun suulle, missä siitä
on enemmän haittaa kuin hyötyä. Alkuperäisen sotilaspatruunan "trubbkula fm/
1894:n" (= pyöreäkärkinen, paino 10.1 grammaa) lähtönopeus oli
vaatimattomat 705 m/s, mutta osumatarkkuus oli ennennäkemätön ja mietorekyylinen ase
oli mukava ampujalle, joten käyntitarkkuutta voitiin myöskin hyödyntää.
Ruudeista vastaisi ehkäpä VV N110 lähinnä aikalaista öyhettä ("kolmikulmaista
Aperiittia"), mutta latausreseptejä sille et löydä kirjoista etkä kansista.
Markuksen hallussaan pitämästä QuickLOAD-ohjelmasta niitä saattaisi ehkäpä löytyä.
Sieltähän olivat peräisin ne hyviksi havaitsemasi supu-reseptitkin.
Kärkevämpi "spetskula fm/ 1906" painoi 9.07 grammaa.
Progressiivisemman ruudin ansiosta voitiin sen lähtönopeus kiihdyttää lukemiin 825
m/s, ja jo silloin alkoi kuulua purnauksia pirunmoisen terävästä takapotkusta aiempiin
latinkeihin verrattuna. Vuonna 1913 kehitetyn "torpedkula fm/ 1913:n" paino oli
8.8 grammaa ja lähtönopeus 845 m/s. Yleensä luullaan, että torpeedoluoti on 1.
maailmansodan aikaan tehty keksintö, mutta jotkut ovat aina aikaansa edellä: Esimerkiksi
espanjalaiset jo vuonna 1867, muotoillessaan "Reformado"-luotinsa, joka
oli jo vanhentuneena hylätty ja unohdettu keksintö maailmansodan alkaessa. Ranskalaisen
kenraali Desaleux:n soliidi torpeedoluoti oli myös tunnettu jo vuodesta 1898.
Suursodan aikaan voitiin vertailla 8 mm ja 6.5 mm luotien haavoituskykyä keskenään,
havaiten, ettei torpeedoluotien tapauksessa ollut todettavissa minkäänlaista eroavuutta
kaliberien välillä tavanomaisille etäisyyksille ammuttaessa, koska torpeedoluodit
kaatuvat ja keikkuvat osuman jälkeen epämääräisiin suuntiin, tuottaen vaikeammin
parannettavia haavoja, varsinkin pyörökärkisiin, yleensä "pistona" läpi
meneviin luoteihin verrattuina. Vasta tulitettaessa konekiväärillä 2000 - 3000 metrin
etäisyyksiin alkoi 8 mm luoti olla tehokkaampi.
Siksipä omaksuttiin vuonna 1932 jalustallisiin ja ajoneuvoihin asennettaviin
konekivääreihin tarkoitettu 8 x 63 mm patruuna, joka muistutti myöhempää
amerikkalaista "villikissaa" 8 mm/06. Sen torpeedoluodin paino oli 14.2 grammaa.
Noina aikoina oli meneillään yleismaailmallinen pitkänmatkan kk-ammunnan villitys.
Tulitus jopa epäsuoralla suuntauksella tai karttaruudukon koordinaattien mukaan:
Alue-tulta kuin tykistöaseilla! 8 mm patruunan luodit voitiin myös varustaa
intensiivisemmin palavalla valojuovalla tai läpäisykykyisemmällä panssarikeernalla.
(Eräissä testeissä, mm. Suomessa, havaittiin 6.5 mm ps-luoti kuitenkin
lävistysteholtaan ylivertaiseksi 7.62 ja 8 mm luoteihin verrattuna, ja kk:n pitkänmatkan
tulitus saattoi harhautua maalialueestaan reilun kilometrinkin verran, ylätuulten
sortamana, sattumanvaraiseen suuntaan).
Tämä historiikki on julkaistu v. 1934, ja 6.5 x 55 mm patruunan myöhemmästä
kehityksestä ei ole tavoitettavissa yhtä seikkaperäistä tietoutta. 1930-luvun alkuun
tultaessa ei torpeedoluotia oltu omaksuttu 6.5 mm sotilasaseisiin, edes
"kuulspruuttoihin", mutta torpeedoluodilla ladattiin patruunoita Vapaaehtoisen
Ampujajärjestön ("Frivilliga Skytterörelsen"; kai eräänlainen
suojeluskunta?) jäsenkunnan käyttöön. Monissakin Ruåtsin Mausereissa on puihin
kiinnitettynä pyöreä messinkilaatta, johon on leimattuna tähtäinsäädön
korjaustaulukko "fälttorped"-luotien poikkeavan lentoradan mukaiseksi.
Latausreseptejä 6.5 x 55 mm patruunalle löytyy sivukaupalla jo pelkästään VihtaVuoren
"Reloading Manualista", joten joudut täsmentämään kysymystäsi tiedolla
käytettävissäsi olevista luodeista. Suositeltavat ruudit ovat 5.0 gramman luodille
N133, 6.5 - 8.4 gramman luodeille N140, ja kymmengrammaisiin asti N150. Näin siis
"Virallisen Valistuksen" opetusten mukaan. Puolipanos- ynnä muut
säästölatingit ovat myös mahdollisia, mutta niiden reseptit joudutaan kirjoittamaan
"Farmakopean" ulkopuolelta, lähinnä Broemel QuickLOADin laskelmiin perustuen,
ja varsinaiset latauskokeilut suorittaa tietysti itse kukin tykönänsä, koeammuntojen
perusteella: Näinhän on aina, koska aseet ovat yksilöllisiä.
6.5 x 55 mm on muuan niistä "riski-kalibereista", joiden kalkyloidut ja mitatut
painelukemat voivat poiketa toisistaan paljonkin, joten paineenmerkit on opittava lukemaan
ja tulkitsemaan hylsyistä. Suomesta ei saa paine-testattua tietoa minkään lajin
säästölatauksiin! Kauaakaan ei ole siitä kun VV:n Mikko Vuoristo tämän asian
ilmoitti MPP:lle osoitetussa viestissään. Saksasta sitä saisi, useammaltakin
tutkimuslaitokselta, mutta tulosvastuullisilta laitoksilta hankittava tieto maksaa, eikä
maksukykyni tunnetusti riitä mihinkään ylimääräiseen. Työmarkkinatuki on mitoitettu
riittämään VAIN päivittäiseen "proviantti-ransuuniin". Ei harrasteisiin; ei
urbaaniin asumiseen, tms. elämän vähäisiinkään ylellisyyksiin. (Niukkuudella
yritetään pakottaa työmarkkinoille kaikki: Mekin, joille ei ole enää milloinkaan
palkkatyötä "Mustalista"-järjestelyiden takia).
Onneksesi SaTikka-luodikkosi sulkulaite on tyydyttävän lujatekoinen ja hylsynkantakin
kestää melkomoiset ylipaineet. Mietorekyyliset "puolipanoslatingit"
kehittävät tosin yleensä vain noin puolet normaalista täysteholatingin
käyttöpaineesta.
0412 MM; PT
ERVA-luvan hinta
Mainitsit taannoin sekä suomen- että englanninkielisillä GOW-saiteilla
ERVA-patruunaluvan maksavan enemmän kuin savukekartonki. Mistä saa paperosseja alle 60
mk/ 200 kpl?
PS. Millainen hirvitys on "frangible bullet"?
Kahden ps-luodin omistaja
Kun kotoani
autoillaan n. 70 kilometriä kaakkoon, ja päästään läpi Niiralan
"checkpointin" tullipuomista, ollaan Vennään maalla. Jos paperossien laadulla
ja alkuperällä ei ole kovin suurta väliä, voi kartongin hinta olla näinkin huokea,
etenkin jos vaihtovälineitä ovat G. Washingtonin, A. Hamiltonin, A.
Jacksonin tai B. Franklinin painetut muotokuvat: "Taala on
voimapaperi" rajakaupassa! Räävelin/Tallinnan nykyistä hintatasoa en tunne; se on
sen verran kaukana meiltä. Lähikaupasta kadun toiselta puolelta ostettu
Marlboro-kartonki "bungaa" FIM 220:-, eikä ulkomaanvaluutta kelpaa maksuksi.
Ammattimaiseen ERVA-patruunoiden hallussapiton ja myyntiin oikeuttavan luvan hinta oli
ainakin taannoin FIM 250:-. Patruunaluvat yksityishenkilöille myöntää ja peruuttaa
asuinpaikkakunnan "kyttis"; ase-elinkeinon harjoittajalle lääninhallitus.
Kuudenkympin hintainen yksityishenkilön ERVA-patruunalupa on voimassa
"toistaiseksi" elleivät erityiset syyt edellytä luvan myöntämistä
määräajaksi. Lupia ovat anoneet alamaisesti kai lähinnä keräilijät, joilla
tiedetään olevan hallussaan ERVA-patruunoita tai -ammuksia, sekä reikäpääluoteja ja
niillä varustettuja patruunoita hallussapitävät/käyttävät pistooliampujat. Muut
lienevät kätkeneet erikoisemmat ampumatarvikkeensa niinsanottuun "jemmaan".
Mainittakoon, että ERVA-pumaagan virallinen nimitys on "ampumatarvikelupa".
Tosi v..tumainen niuhottaja on sellainen viranomainen, joka nostaa
"älämölön" muutaman homeisen panssariluotipatruunan luvattomasta
hallussapidosta: Nimi muistiin "Päiwän" sarastuksen varalle! Niuhottajaa ei
taatusti ammuta: Täytyyhän joskus hieman huvitellakin; muinais-roomalaiseen tapaan.!
PS. "Frangible bullet" on suomennettu tyypilliseen Tomi Vuori- tyyliin
kapulakielelle Ampuma-aseL:n 10 pykälän 1 momentin kohdassa 4) muotoon:
"Sirpaloitumaan suunniteltu ja valmistettu patruuna." En tiedä, sanoisinko
"Khihihii!" vaiko "Voihan Vee!" LAKItekstiä sentään! Patruunahan ei
sirpaloidu, vaan sen luoti, ja sekin vasta osuessaan. Aikoinaan valmistettiin f-luoteja
tivolien ampumateltoissa ja sisäradoilla sekä ampumapaviljongeissa käytettyihin,
yleensä .22 Short-kaliberisiin (puolipitkälle patruunalle myös pesitettyihin)
pumppuladattaviin piekkareihin. F-luodeilla ladattuja patruunoita ei ollut tiemmä
milloinkaan yleisessä myynnissä. Ampumatelttojen ja -salonkien omistajat ostivat niitä
suoraan lataamoista.
Patruunalaji on tuntematon esimerkiksi Frank C. Barnesin kirjassa "Cartridges
Of The World", paitsi sen ballistisessa taulukossa, nimikkeellä "Special
Gallery Load". Luodin paino oli 15 grainia/ 0.97 grammaa ja sen nimellinen
lähtönopeus 521 m/s. Lähtöenergia oli siitä johtuen tyrnävämpi kuin minkään muun
.22 Short-latauksen luodilla, 131 Joulea, mutta kevyt komposiittiluoti hidastui
lyijyluotia pikemmin. Luoti oli puristettu (ilmeisesti kuumennetussa heijarissa eli
upukassa) "lyijypölyn" eli hauliteollisuuden seulontajätteen ja
bakelliitti-muovin eli fenoli-formaldehydi-polymeerin seoksesta.
Komposiitti on haurasta, eli jopa maalitaulun pahviin osunut luoti särkyi murusiksi ja
peltiseen luotiloukkuun iskeytyneet murut hienontuivat jauhoksi. Kimmokeriski oli täten
täysin olematon, mutta lyijypölyn hengittämisestä aiheutuneet terveysriskit etenkin
ampumasalonkien maalitauluja vaihtavalle henkilökunnalle enentyivät. Ehkäpä juuri
siksi ovat "erikois-salonkilataukset" nykyään jo historiaa. Miksikö niitä ei
ollut yleisessä myynnissä edes kotimaassaan USA:ssa? Osuessaan ryyneiksi tai jauhoksi
hajoavasta luodista ei voida todeta rihlojen jättämiä yksilöllisiä mikroskooppisia
jälkiä, eikä rihlanjälkiä ylimalkaan. Nehän olivat ja ovat tärkeää
todistusaineistoa henkirikos-tapauksissa.
.22 Short Gallery- patruuna olisi ollut mitä parhain itsepuolustus- tai
kodinturva-käyttöön esimerkiksi taskurevolvereissa ja itselataavissa
liivintasku-pistooleissa. Luodin upotus olisi noin 75 - 80 mm, eli täysin riittävä
osumissa "jaloimpiin ruumiinosiin" (= elintärkeisiin elimiin, muinais-ruotsista
suomennetun lääketieteellisen terminologian mukaan). Miltei räjähdysmäisesti
pirstoutuvan luodin tekemä haavaontelo olisi tilava, verrattuna ammuksen kaliberiin ja
sen kokoon. Bakelliitti-sideaine on "kudos-vihamielistä", joten ei-tappava
osuma olisi tuskallinen. Fenolilla sekä formaldehydillä on pehmytkudosten elintoimintoja
tuhoava, kudoksia "säilövä" vaikutus, eikä lyijymyrkytyskään olisi pelkkä
eufemismi eli leikillinen kiertoilmaisu.
Kimmoke- ja läpiampumisriski olisi olematon, mikä on tärkeää etenkin
kodinturvakäytössä. Mutta ainahan kaikki poikkeuksellisen tehokkaat aseet ja
a-tarvikkeet on pyritty kieltämään, jo alkaen Pietarin Julistuksesta
1860-luvulta - eikä vain säännöllisten armeijoiden välisissä sodissa, vaan myös ja
nimenomaan yksityisten kansalaisten taistelussa rikollisia vastaan. Valtiot ovat
liittoutuneet tässä kamppailussa rikollisten puolelle kaikissa länsimaissa.
Sirpaloituvia luoteja on käytetty esimerkiksi USA:ssa harjoitusammuntoihin
ilmatorjunta-konekivääreillä, maalitauluina oikeat lentokoneet.
.308 Win- ja .30-06 kaliberin patruunoiden M160 ja M22 "Frangible Ball"
ei saa puhkaista 4.76 mm:n paksuista Dural 2024T4:stä valssattua levyä edes 25 yardin
etäisyydeltä. Luotien ja ballistiikan spesifikaatiot ovat yhteiset kummankin patruunan
tapauksessa: Materiaali "luonnollinen bakeliitti" ja lyijyjauhe, paino 108.5
grainia/ 7.03 grammaa; lähtönopeus 402.3 m/s plusmiinus 15.24 m/s. .308-kaliberisessa
patruunassa M160 käytettiin kolmea vaihtoehtoista ruutilajia, joista yhtään ei ole
saatavina kotilataukseen (ainakaan spesifikaatioissa käytettävillä nimikkeillä).
Sensijaan .30-06 kaliberin patruunat ladattiin "siviiliruudilla" DuPont's SR
4759.
Latausmäärä oli 11 grainia/ 0.71 grammaa. Kun Sporting Rifle 4759:n käyttö
särkyväluotisten patruunoiden lataamiseen loppui, keskeytti DuPont kyseisen ruudin
tuotannon. Kotilataajien vaatimuksesta jouduttiin SR 4759:n valmistusta ja myyntiä
purkkitavarana kuitenkin jatkamaan vuonna 1973. Se oli "korvaamatonta"
valuluodeilla varustettujen säästölatinkien laadinnassa moniinkin
kiväärikalibereihin: Kivääriruudiksi varsin herkästi syttyvää ja puhtaasti palavaa
pienehköissäkin käyttöpaineissa. Suomalainen VihtaVuori N110 on monilta
sisäballistisilta ominaisuuksiltaan kuin 4759:n "kaksoisveli".
Ei täysin identtinen, mutta käyttöannokset ovat painon mukaan annosteltuina jokseenkin
samat molemmille, ja kummallakin ladataan tyrnäviä "Tuomiopäivän Tärskyjä"
Magnum-revolvereihin .357:stä ylöspäin. Ellen aivan väärin muista, omaksuttiin nämä
ruudit tuotantoon jokseenkin samoihin aikoihin, joten vertaus
"kaksoisveljeyteen" saa hieman lisävahvistusta. Muistitietoni mukaan oli
VihtaVuoren "ruutimuseossa" säilytettävän "Vierling-ruudin"
eli N19:n ensimmäisen valmistuserän vuosikerta 1929. Oikaiskoon hän, kenellä on
parempi tieto.
"Frangible Ball"-patruunat lienevät historiaa Jenkeissä ainakin
alkuperäisessä käytössään it-konekivääreissä, joiden mekanismia lienee
"peukaloitu" automaattitoiminnon tuottamiseksi näinkin miedoilla
kevytlatauksilla. Veikkaan, että rekyylitoiminta oli vaihdettu massasulkuun
harjoitusammuntojen ajaksi.
0412 MM; PT
Lisää >>
<< Uusimmat Osa 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwriters >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>