Linkkisivu Gunwritersin etusivu
04.02.2000:
Ison Kapinan räjähdeluodit
Teksti ja piirrokset: P. T. Kekkonen
Esipuheet, 28. 01. 2000: Tämä, osittain "Rä/sy"-luotiesittelyyn
sisällöltään limittyvä pakinasarja on "Arkistojen Aarteita"; kirjoitettu
alkuaan ASE & ERÄ-lehdelle tilauksesta, ja jo ladottukin lehden toimitussihteerin
tekeminä puhdetöinä. Äkkiä, elokuun 15. päivänä 1996, kävi lehtitalon
isännältä kuitenkin käsky, ettei kirjoittajan tuottamaa aineistoa saa julkaista
"enempää kuin yksi sivu per lehdenvihko. Jos jossakin numerossa on kaksi sivua
P.T.K:n artikkeleita kuvituksineen, ei seuraavassa saa julkaista yhtään".
Päätöksen perusteluiksi ilmoitti lehtitalon omistaja: "Tämä on minun
hiekkalaatikkoni.! Leikin täällä, niinkuin itseäni huvittaa. Teen KARPRINT Ky:ssä
mitä tahdon, enkä ole päätöksistäni tilivelvollinen kenellekään".!! (Arvata
saattaa, että työväki vaihtuu talossa tiuhaan, eivätkä lakituvan oven saranat ehdi
ruostua, kun työriitoja ratkotaan ja palkkarästejä karhutaan useinkin oikeusteitse).
Toimitussihteeri lähti aikanaan talosta, jättäen pöydän puhtaaksi, eli vieden
(kirjoittajan valtuutuksella) kaiken PTK-aineiston turvaan tuholta tai hukkaan heitolta,
joka sitä olisi "hiekkalaatikossa" odottanut. Onneksi artikkelit olivat
sisällöltään asehistoriallisia, eivätkä siis sidoksissa tiettyyn
julkaisu-ajankohtaan. Vaikka pakinasarja on "wanhaa arkistotawaraa", on sen
sisältö visitooreille joiltain osin uutta tietoa. Pakinoita kirjoitettaessa oli
käytettävissä harvinaista lähdekirjallisuutta, josta löytyivät eräiden
räjähdeseosten tarkat analyysit. "Rä/sy"-koostetta kirjoitettaessa oli
kyseiset yksityiskohdat tarkistettu toisenlaisista lähteistä.
P.T. Kekkonen
OSA 1: Terveiset Itävallasta
Tämä artikkelisarjan tarkoituksena on antaa kuva 1. maailmansodan räjähdysluotien
kehityksestä eri lähteistä haetuilla, tekijän selkeyttämillä ja värittämillä
piirroksilla. Artikkelit ja kuvat paneutuvat asiaan pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Sarja keskittyy pääosin "keskusvaltojen", eli Saksan ja Itävalta-Unkarin
Kaksoismonarkian kehittelemiin ja käyttämiin 8 mm räjähdeluoteihin, joista onkin
parhaiten saatavana tietoja.
Tekijä joutuu valittaen toteamaan, että tätä tietoa on siltikin niukasti, koska aikaa Isosta
Kapinasta on kulunut jo kahdeksankymmentä vuotta. Jotain tästä asehistoriallisesti
mielenkiintoisesta vaiheesta pystytään kuitenkin herättämään henkiin.
Yksityiskohtien tarkemmat selonteot löytyvät kuvien yhteyteen sijoitetuista teksteistä.
Siirtykäämme siis ajassa taaksepäin !
"Ensi päivä elokuuta/ vuonna neljätoista/ valot Haagin palatsissa/ sammui
ikkunoista...", kronikoi wanha arkkiveisu: Diplomatian tie oli kuljettu loppuun.
Alkoi Euroopan valtioliittoutumien välinen Iso Tappelus, joka sittemmin, USA:n
mukaantulon kautta, laajeni maailmanpaloksi. Kun sota alkoi, KAIKKI kansat tahtoivat sen
alkavan... Joidenkin vuosien kuluttua toivottiin sen piakkoin loppuvan. Saksalaisetkin
peräänkuuluttivat rauhaa, koska eivät tienneet aselevon lopullista hintaa. Jos olisivat
nähneet tulevaisuuden, olisi kirkoissa ja etenkin synagoogissa rukoiltu sodan jatkuvan
vielä ainakin sadan vuoden ajan...
Tämä 1. maailmansota kesti runsaat neljä vuotta. Elettiin vielä peruskeksintöjen
aikakautta. Sodankäynti konellistui, ja syntyi myös tarve sotakoneita vastaan
käytettävien aseiden sekä ampumatarvikkeiden tuotekehittelyyn. Kiväärikaliberisia
erikoisluoteja suunniteltiin valtava valikoima kummankin sotija-osapuolen käyttöön.
Niiden perusratkaisut syntyivät elokuun 1914 ja marraskuun 1918 välisenä aikana, joskin
muutamilla konstruktioilla oli jo aiempia edeltäjiä. Erityisesti itävaltalaiset varikot
ja tehtaat valmistivat itsenäisesti suunnittelemiaan tai Saksassa kehiteltyjä
räjähtäviä ja räjähde-/panssariluoteja kotimaiseen kulutukseen sekä aseveljiensä
tarpeisiin.
Luoti Ü/1910
Itävaltalainen 8 x 50 R Mannlicher -patruunan Übungsgeschoss (harjoitusluoti)
Modell 1910 on ammus, jonka alan erikoistuneinkin kirjallisuus usein unohtaa. Se
korvattiin pian M 1914:lla, joka jo onkin paremmin tunnettu. Wellersdorfin varikon
kehittelemän luodin mallia 1910 periaatteet olivat kuitenkin oikeanlaiset, ja ne ovat
nykyäänkin käytössä "observing bullet:eissa" kautta maailman.
Yksityiskohtia jouduttiin kuitenkin parantelemaan.
Übungsgeschoss Modell 1910 oli
poikkeuksellisesti tombakkivaippainen, mutta salaussyistä oli sen kärkipää
galvaanisesti sinkitty tai tinattu tavallisen rautavaippaluodin väriseksi, eikä sen
muotokaan poikennut tavallisesta. Hylsyissä oli punainen merkkiraita hartian takana,
mutta aserasva liuotti sen helposti pois. Luotien vaipat oli kasto-voideltu sakealla
varastorasvalla, kuten vakioluotienkin rautavaipat. Yksityiskohtia: A = Luodinperän
vuosileima (numerot 11 - 13. Vuodesta 1914 käytettiin vain mallimerkintää 14.) B =
Luoti Ü/ 1910. Sisäinen rakenne on kuin luodissa Ü/ 1914. C = Kaaviokuva sytyttimen
virittymisestä lähtösysäyksestä. Vinoviivoitettu iskurin varmistusholkki on jo
liukunut taakse, eli iskuri on vireessä.
D = Kaaviokuva sytyttimen toiminnasta luodin hidastuttua esteessä. Iskuri ja holkki
syöksyvät eteenpäin laukaisten nalliseoksen, joka on luodin räjähdystäytteenäkin. E
= Luodin räjähdys. Vaippa ei yleensä sirpaloitunut, mutta turposi. (Näin ainakin
"kesymmällä" ruutitäytteellä varustetussa Ü/ 1914:ssa). Räjähdyskapseli
(1), iskurikapseli (2) ja taaempi lyijytäyte (3) irtosivat taaksepäin. Luodin
ratavalliin poraamasta reiästä välähti tulenliekki ja tuprahti savua, joka osoitti
osumakohdan tulituksen tähystäjälle.
Jo vuonna 1910 suunniteltu räjähtävä luoti oli "tähystysluoti" jolla
ladattiin "tulensuuntauspatruunoita" (Einschusspatronen), Nämä oli
tarkoitettu pitkänmatkan yhteislaukausten ammunnan osumien tähystyksen avuksi suurissa
"kenttämanöövereissä", jotka huipentuivat pataljoonan yhteislaukauksiin...
Luodin Ü/ 10 räjähteenä toimi iskuherkkä nalliseos; kaliumkloraattia ja
antimonisulfiidia, eikä luoti vielä sietänyt konekiväärien rajua mekaanista
syöttöä. Luotien erikoisrakenne oli ilmeisesti pyritty salaamaan
käyttäjäkunnaltakin, silaamalla kuparinväristen luotien hylsyistä ulkonevat
kärkipäät tinalla tai kiiltosinkillä (alkaali-syaniidisella galvanoinnilla), etteivät
ne erottuisi tavanomaisten patruunoiden rautavaippaluodeista.
Arvata voi, että vahinkoja tapahtui. Paitsi että harjoitusluoti malli 1910 ei soveltunut
itselataaviin tai sarjatuliaseisiin, se ei myöskään soveltunut ammuttavaksi maastoon
pensas- tai metsäpalovaaran vallitessa. Ennenaikaisia räjähdyksiä tapahtui
konekivääreissä jo patruunan irrotessa vyöstä, jolloin koko vyälaatikollinen saatoi
jyrähtää kertapaukulla. Niinpä 1. maailmansodassa sai luoteja M 1910 ampua vain
käsisyöttöisillä kivääreillä. Mutta silloin olivatkin jo "viimeiset
piipussa" M 1914:n tuotannon käynnistyttyä. (Toisissa lähteissä on uudenlaisen
luodin tyyppi Ü/ 1913 tai Ü/ 1913 - 14, koska luoti oli rajoitetussa koetuotannossa jo
vuonna 1913).
Luoti Ü/ 14
Luoti Ü/ 10:n sytytin- ja varmistinrakenne oli todettu kehityskelpoiseksi. Se omaksuttiin
seuraajaan, jolle annettiin virallinen nimike "Harjoitteluluoti" eli
Übungsgeschoss malli 1914. Uusi luoti täytettiin iskunkestävällä ja kirkkaan
räjähdysliekin sekä suuremman savupilven ulostavalla alumiinipulverin ja mustanruudin
seoksella. Räjähdysvoima oli vähäinen. Luodin vaippa ei läheskään aina haljennut,
vaan laajeni 14 - 16 mm:n läpimittaan. Ruutikaasu "sylkäisi" iskurikapselin ja
taaemman lyijytäytteen ulos luodin peräpäästä, suunnaten liekin ja savun taaksepäin:
Siis juuri siihen suuntaan, jossa niistä oli koitui suurin hyöty luotien osumia
tähystettäessä.
Luoti Ü /1914. Übungsgeschoss ("Harjoitteluluoti") modell 1914
(Itävalta-Unkari). Yksityiskohtia: A = leima luodin pohjassa. B = räjähdekapseli,
täytteenä mustaruutia ja alumiinijauhetta. Pohjalla nallimassaa (koostumus tuntematon)
tai erittäin ohutkuorinen Berdan-nalli. C = luoti aukileikattuna. Vaippa oli
pinnoittamatonta, joskin ohuelti tykkirasvalla voideltua rautaa. Tällä keinolla saatiin
lähtönopeusvaihtelut pieniksi. (Schwarzlose-kk:n patruunapesäkin pidettiin voideltuna,
ehkäisten hylsykatkot: Aseen öljysäiliöstä ruiskahti pikku liraus öljyä pesään
juuri ennen patruunan syöttöä). Luodinkärjen latvassa on pieni tasopinta luotityypin
tunnistusta helpottamassa. Lyijytäyte oli kaksiosainen; erillinen kärjessä ja
perässä. Sisäosien ja vaipan väliin on muovattu ohut lyijykalvo. D = iskurin
varmistinholkki, messinkiä, lieriömäinen; kylkeen leikattu halkio.
Holkki puristui suhteellisen tiukasti iskurin E ympärille, pidellen sen kärjen loitolla
nallin iskuherkästä räjähdemassasta.Ammutun luodin lähtökiihtyvyys siirsi holkin
taaksepäin iskurikapselin F pohjaan asti, jolloin holkkia pidemmän iskurin kärki tuli
näkyviin. Kun luoti osui maahan, tai riittävän vastukselliseen kohteeseen, joka hidasti
äkkiä ammuksen nopeutta, työnsi iskurin ja holkin D yhdistyneen massan
"jäyhyys" (inertia) iskurinkärjen rj-kapselin pohjareijän kautta ohuen
nallinpohjan läpi sytysmassaan. (Piirroksen originaali on Englannista vuodelta 1919.
Mitat ja painot puuttuvat valitettavasti).
Luodin Ü/ 10 kanssa sattuneista vahingoista viisastuneena päädyttiin siihen, että Ü/
14:n kärkimuoto poikkesi kaikista muista 8x50 R Mannlicher -patruunoiden ammuksista,
ikävien sekaannusten välttämiseksi. Kärki oli varustettu "plaketilla" eli
"meplatilla"; tasomaisella huipulla, joka oli silminnähtävä ja pimeälläkin
sormenpäähän tuntuva. Itävalta-Unkarin maavoimat käyttivät luotia ensisijaisesti 8 x
50 R -kaliberin Schwarzlose- konekiväärien tulen tähystykseen ja
kimmoke-riskin eliminointiin harjoitusammunnoissa. Luoteja valmisti eniten Alder-yhtymä,
mutta ilmeisesti myös valtion varikko Wellersdorfissa kotimaiseen kulutukseen.
On huomattava, että tehtaan nimi on todellakin "Alder" (englantia,
suom. "leppäpuu") eikä "Adler" (saksaa, suom. "kotka").
Firman perustajasuku oli paluumuuttajia USA:sta. Sodan sytyttyä alettiin Saksaan ostaa
kasvavassa määrin räjähdeluoteja Itävallasta. Alkuun Ü/ 14 -luoteja hankittiin
maavoimille vihollisen tykkitulta ohjailevia tähystysilmapalloja ja kevytrakenteisia,
hitaita tähystyslentokoneita vastaan. Myös 7.9 x 57 mm Mauser JS -patruunoita ladattiin
luodeilla M 1914 lentokoneiden ja ilmalaivojen aseisiin. Etenkin fosforia lentoradalleen
ruiskivat Buckingham-tyyppiset sytytysluodit huomattiin vaarallisiksi ampua
Zeppeliinien konekivääreillä, jollainen voitiin asentaa jopa ilmalaivan yläpinnalle.
Muutamina sotavuosina, omaksuttuaan kk:n lentokoneaseeksi, Saksa osti Alderin koko
tuotannon.
OSA 2: "Esi-ZaRa" ja mysteeri
"Keisarillisella
Venäjällä oli räjähtävä patruuna 7.62 mm kivääreihin ja konekivääreihin. Sen
kuparinikkelivaippaisen luodin kärki on tylppä (flat). Siinä on laaja, matala
kärkisyvennys (hollow point). Kuparinen räjähdekapseli on näkyvillä. Sen sisällä on
iskuri ja räjähde." Tämän verran tiesi (tai kertoi) patruuna-asiantuntija
CHARLES H. YUST, Jr. luettelomaisessa räjähdeluoti-esittelyssään The American Rifleman
-lehden ykkösnumerossa vuonna 1963 tästä tosi-häijystä patruunasta, joka kenties
mainitaan vanhasssa vapaus-/ luokkasota-kirjallisuudessa. (Vuoden 1918 kapinan muistelijat
eivät tosin ole eritelleet todellisia räjähtäviä luoteja, ja itse viilalla
tylpistettyjä "dum-dumeja", itsenäisiksi ammustyypeiksi.) Lähdekriittisyys
heräsi heti: Vuosisadan vaihteessa olivat yleisiä kupariputkitetulla (syvällä)
reikäpääontelolla tehostetut metsästysluodit, joissa oli "tyhjää täysi"
kuparikapseli kärjen halkaisukiilana.
Venäläinen 7.62 mm räjähtävä patruuna 1915/16 oli tehopakkaus, jonka ampujalla piti
olla tilit selvinä Luojansa kanssa.
Voitiin se täyttää iskuherkällä kloraattiseoksellakin; vaikkapa tulitikkumassalla;
mutta metsästäjien tietokirjoissa ja harrastelehdissä opetettiin sekoittamaan toimivia
räjähteitä myös apteekin aineista. Tehosi toki myös täytteettömänä, tai vahalla
tahi vaseliinilla täytettynä. Tuntomerkit herättivät epäilyn, että josko sittenkin
EXPRESS-luoti...? H. KASTin räjähdekirja lisäsi tietoutta pienen kultahippusen verran:
"Kaliumpikraattia käyttivät venäläiset pikriinihappoon sekoitettuna (suhteessa 80
: 20) jalkaväen luotien räjähdyspanoksiin". Stabilisaattorina oli pieni pitoisuus
vuolukivi-pölyä. Tylppäkärkinen 7.62 mm luoti oli sisällöstään päätellen
tarkoitettu haudanvakaviin tositoimiin, eikä esimerkiksi kk:n tulentähystykseen. Sen
lentorata olisi poikennut liikaa tavanomaisten ammusten radasta.
Lentokoneidenkaan tulittaminen ei ollut suunnittelijoiden aikoma käyttötarkoitus, koska
Yustin jutun oheiskuvasta voi tulkita hylsyn kantaleiman vuosiluvun "08".
Lentokoneiden lentoonammunta ei ollut tuolloin vielä ajankohtaista. Kaliumpikraatin
käyttö räjähteenä kertoo tappamisen meiningistä, kun se lisäksi on terästetty
trotyyliä voimakkaammalla pikriinihapolla. Erillistä nallia ei iskuherkkä pikraattiseos
tarvinnut, eikä Yust sellaista mainitsekaan. Ampujat kyllä arvatenkin anelivat Pyhältä
Hospodilta varjelusta, että "pulja" lentäisi edes muutaman arshinan, ennenkuin
poksahtaa ennenaikaisesti. Luoti lienee kehitelty Japanin sodan tappion revanshistisissa
jälkitunnelmissa, tai Ankean Aatteen kannattajien kurmuttamiseksi?
Tiedot tämän ammuksen historiasta on pantu hakuun, mutta saalis jäänee
niukanpuoleiseksi. (Eipäs jäänytkään: Lisätietoja löytyi Ranskasta v. 1999.
Julkaistu koosteessa "Rä/Sy". Luotityyppejä oli kaksikin: Luodissa R-1908 oli
erillinen nalli ja täytteenä puhdasta pikriinihappoa, eikä erityistä
räjähdekapselia. "Razrivnaja Pulja obr. 1908" ei ollut kai koskaan
jakelussa joukko-osastoille, kuten oli sotatöissä käytetty luoti R-1915/16, jota Yust
ja Kast kuvailevat. PTK:n tietolisä v. 2000).
Teho ei ole tunnettu
Bolshevikkivallan aikainen tähystys-sytytysluoti 7.62 mm "ZAZHIGANO-RAZRIVNAJA
PULJA" eli "ZARA" teki hellapilkkeitä puolenkin metrin
paksuisista, oksikkaista koivupölkyistä. Mihin suorituksiin pystyi sen tsaarinaikainen
edeltäjä? Kysymys on toistaiseksi avoin. Tsaarinvallan aikaisissa räjähdeluodeissa
olivat täytteet todella kovat ja ampujankin terveydelle vaaralliset. Pikriinihappo
syövyttää metalleja (paitsi tinaa), "ja syötyään kuolee, muuttuen
suolaksi", niinkuin kansakoulun luonnontiedon kirjassa ammoin runoiltiin.
Metallipikraatit ovat nallimassoihin lukeutuvaa kaliumpikraattiakin iskuherkempiä
aloiteräjähteitä.
Tylppäkärkisen luodin kuparinen räjähdekapseli (dynamiittinallin kuori?) luodissa
R-1915/16 lienee ollut sisäpinnaltaan lakeerattu tai tinattu, ja pikriinihapon pitoisuus
täytteessä oli vain 20 %. Mutta jos tällaisia patruunoita päätyy jonkun käsiin,
kohdelkoon hän niitä kunnioituksella. Ampumaan "käkeäminen" oli pahan
äkkikuolon kosiskelua jo vuonna 1932, jolloin julkaistu Suojeluskuntain Yliesikunnan
"AHOI"-vihkonen, eli "Otteita Aseenhoito-ohjesäännöstä, Osa I",
varoitteli käyttämästä vuonna 1917 ladattuja TULA:n, PETROGRADSKIJ PATRONNYI ZAVOD:in
ja LUGANSKIJ PATRONNYI ZAVOD:in patruunoita "missään ammunnoissa tai aseissa".
Kuvassa ovat tehdasleimat pystyrivissä, ja alinna Tulassa vuonna 1908 leimattu
hylsynkanta. Pietarin lataamon leimassa on kyrillinen P-kirjain ("n") klo 6:n ja
vuosileima klo 12:n kohdalla, sekä joissain tapauksissa lisäleima, joista kirjain P
(=kyrillinen R) saattoi tarkoittaa räjähtävää luotia (= razrivnaja). Luganin
lataamon patruunoissa oli leimojen sijainti kuten TULA:n valmisteissa, mutta vuosileima
oli kolminumeroinen (esim. 916 = vuosi 1916) Räjähdysluoti on tunnistettavissa
kärkimuodostaan. Suupuoli alaspäin sisääntyönnetyn kuparikapselin pohjan keskiö on
kovera, muodostaen laakean, matalan kärkisyvennyksen. Kapseli ulkonee näkyvällä ja
tuntuvalla tavalla luodin kärjestä, kuten Itävallan luodin Ü/ 1914 kärkitaso. Kuvassa
on luodin kärki halkaistu noin 6 mm:n pituudelta. ("Kiinankielinen" signeeraus
kuvassa koostuu kirjaimista PTK germaanisilla riimukirjaimilla eli "futharkg"-aakkosilla.
Pitäähän tulevaisuudenkin patruunahistorioitsijoilla olla jotakin ihmeteltävää
tutkiessaan suomalaisia lähteitä.)
Mysteeriluoti
Venäläisen luodin kanssa esiteltäväksi sopii mysteeri-räjähdeluoti ranskalaisesta
tunnistusoppaasta vuodelta 1916. Otaksutaan saksalaiseksi
"karvahattu-variaatioksi" Alder-luodista M 1914. Havaintoja oli vain siteisiin
pakatuista 7.9 x 57 mm patruunoista. Käyttöyritykset kk:ssa olisivat tuottaneet
"ylläreitä". Ehkäpä muukin käyttö..? Yksityiskohdat selviävät
piirroskuvasta. Maininta vaippametallista ("puoli-kovaa, nikkelillä seostettua (?)
terästä") on joko painovirhe (p.o. "niklattu") tai patruunat ovat
"surmanloukkuja" (engl. "Booby Trap"), joita on jätetty vihollisten
löydettäviksi ja käyttöön otettaviksi heidän aseilleen ja ampujilleen tuhoisin
seurauksin. Jos hennolla "kieruvieterillä" varmistettu räjähdeluoti olisi
ammuttu, ja jos sen vaippa olisi todellakin ollut nuorrutuskarkaistua nikkeliterästä,
olisivat piippuräjähdykset olleet "trés formidable"... (= erittäin
kauhistuttavat).
Mysteeri-räjähdeluoti ranskalaisesta sotasaalistarvikkeiden tunnistusoppaasta vuodelta
1916. Kyseessä saattaisi olla saksalainen "karvahattu-variaatio" Alder-luodista
M 1914, ellei se ole vihollispuolen tuotantoa. Kuvassa ylinnä hylsyleima, joka kertoo
seuraavat tiedot: "Tekijä Deutsche Metallpatronenfabrik, Karlsruhe; spesifinen 8.23
mm luodeille; hylsymessingissä 67 % kuparia; ladattu elokuussa 1915".
C = räjähdekapseli (charge explosive), G = iskurikapseli (godet á percuteur), niklattua
rautaa, D = tiivistekansi (diafragme en cuivre), kuparia, R = varmistusjousi (ressort de
sûreté), "resoori", teräslankaa, P = iskuri (percuteur), sorvattu
messingistä, Pb = lyijytäyte (plomb), pursutettu kantaan asti ulottuvaksi lyijykalvoksi.
T = lyijyinen perätulppa (tampon en plomb), E = vaippa (enveloppe en acier demi-dur),
"puoli-kovaa, nikkelillä seostettua (?) terästä".
Ranskalaislähde ei kerro räjähteen koostumusta, mutta se oli pakostakin iskuherkkää,
koska erillinen nalli puuttuu luodista.Mikäli kyseessä oli surmanloukku, oli se
ilmeisesti englantilaisten valmiste saksalaisten päänmenoksi. Kärkimuodoltaan
vastaavanlainen 6.5 CARCANO-räjähdeluoti, tosin "kärjestä täytetty" (=
reikäpäinen), oli italialaisilla konekiväärien tulensuuntausammuksena, mutta sen
sisärakenne oli toisenlainen.Kuvatunlaista sytytinrakennetta on nyttemmin sovellutettu
haulikon kranaattiammuksissa Argentiinassa (täydennettynä putkivarmistimella), ja CAP
CHUR-nukutusnuoliammuksissa eläin(lääke)tieteellisiin käyttötarkoituksiin. (Ne
esiteltiin "jäähyväisartikkelissani" ASE & ERÄ-lehdessä.
Nukutusnuoli-pakinat julkaistiin "kerta kiellon päälle"-tilanteessa, juttujeni
täydellisen julkaisukiellon ollessa jo julistettuna ase-alan lehdille).
OSA 3: Alder Anti-ballon ja Makkarat taivaalla
Luoti Ü/ 14 oli liian jäykkäsytytteinen lauetakseen lentolait-teiden
kangasverhouksessa, joten tilapäismalliksi kehiteltiin herkällä
kärki-iskussytyttimellä varustettu Alder Anti-Ballon Geschoss. Nimensä
mukaisesti luoti oli suunniteltu ensisijaisesti tähy-pallojen tuohoamiseen, mutta sitä
käytettiin myös lentokoneita vastaan, kun niitä alkoi lennellä sotanäyttämön yllä.
Lukuisat Ranskan lentovoimien ja Englannin Royal Flying Corps:in koneet alkoivat
saada erityisesti ilmataisteluissa osumia luodeista, joista muutamat tekivät kooltaan
kaksinkertaisen reiän muihin verrattuina. Jotkut lentäjät onnistuivat haavoituttuaan
irtaantumaan taistelusta, ja ohjaamaan koneensa omien taistelulinjojen taakse. Heistä
kaivettiin syvälle kahlanneita, kärkipäästään ehjäksi jääneitä, perästään
laajenneita rautavaippoja, joiden kärjen tasainen huippu osoitti luodin olleen tyyppiä
Ü/ 1914. Joskus vuoden 1915 paikkeilla lentäjistä alkoi löytyä myös pintakudoksiin
jääneitä luotien siruja, joiden perusteella huomattiin keskusvaltojen it:n ja
lentäjien ottaneen käyttöönsä taas uuden luotityypin.
Anti-Ballon -luoti oli alkuaan suunniteltu kivääreihin. Luotien pidempi versio
(vuosikerta 1915) oli ladattu 8 x 50 R Mannlicher -patruunoihin "kotimaiseen
(itävaltalaiseen) kulutukseen" kivääreissä. Hylsynsuu ei ollut niipattu luotiin.
Tällaisenaan ei luoti siis soveltunut vyöstä patruunansa syöviin kuularuiskuihin,
joiden liikkuvien osien väliin jumittuneet varmistinrenkaiden puoliskot aiheuttivat
häiriökiusaa, ja luotien "armeerautuminen" jo patruunan syöttövaiheessa
räjähdyksiä aseiden piipunputkissa tai kohta piipunsuun etupuolella. Alder Anti-Ballon
-luotien vuosikerrat 1916:sta menivät vientiin Saksaan, missä niillä tulpitettiin 7.9 x
57 mm patruunoita, niipaten hylsyjen suut konekiväärienkin syötön kestäviksi.
Tähy-palloja vastaan
Tähystyspalloja ei lähetetty taivaalle sinällään vihollista kiusaamaan, eikä niitä
ammuttu alas lystin vuoksi, vaan koska ne toimivat osana tykistön
tulenjohtojärjestelmää. Miehiteyt tähystys-ilmapallot olivat tykistön maalien
tähystyksen ja tulenjohdon käytössä jo Pohjois-Amerikan sisällissodassa 1861 - 65,
mutta vasta 1. maailmansodan aikana alettiin suunnitella jokaisen jalkaväenmiehen
käytettäväksi sopivaa ammusta näiden pallojen tuhontaan. Erityisiä järeitä anti-ballon
-kuularuiskuja oli suunniteltu jo 1800-luvun puolella, vaan ei rakennettu paljoudessa.
Niiden raskaat räjähdeluodit olisivat tuottaneet tappioita talojen pelti- ja
tiilikatoille, eivätkä "dirigiibelillään" korkeuksissa lenteleville
vainolaisille. Potentiaalisesta lentokorkeudesta alkoi olla jo tietoakin, eikä pelkkiä
arvailuita...
1. maailmasodan tähystysilmapallo eli "ballonki" ei enää ollut pallon, vaan
lauantaimakkaran muotoinen, ja erityinen pyrstö vakaannutti sen leijuntaa tuulisenakin
päivänä. Kangaskuorinen ja tulenarkaa vetyä täynnä oleva, maahan ankkuroitu
ilmapallo tuntuisi maalina "kiitolliselta", mutta sepä osoittautui
äärimmäisen "sitkeäksi kesto-wurstiksi". Tykistöllä yritettiin pudotusta
yleensä turhaan. Tavalliset jalkaväkiaseiden luodit ja valojuovaluoditkin saattoivat
osua ballonkiin, saamatta aikaan muuta vaikutusta kuin lisää paikkalappuja
kangasverhoiluun. Vappupallosta poiketen ei kangaskuorinen tähy-ballonki poksahda hajalle
neulanpistosta, eikä se tyhjene useankaan luodinreiän kautta vuotaen.
Alder A-B -luodin yksityiskohtia: A = Liukuva varmistusholkki (useimmiten pronssia. B =
Varmistusrenkaan puoliskot (messinkiä). C = Iskuri (terästä; nuppi eli
"herslep" alumiinia). D = varmistusjouset (terästä). E = nalli. F =
välirenkaat (pronssia). G = Räjähdekapseli. H = Räjähdepanos. I = Pahvirengas. K =
Sisempi vaippa (rautaa). L = Vaippa (sisältä lyijysilattua rautaa). M =
"Lyijytampooni". S1 = vaippojen kiinnitysuurteet. S2 = räjähdekapselin
kiinnitysuurre. S3 = Nallirenkaan kiinnitysuurre. Varmistusholkki on kuvassa
etuasemassaan. Laukauksen lähtösysäys (tai joskus hankaus aseen rakenteisiin taikka
kk:n patruunavyöhön latausvaiheessa) saavat sen liukumaan taaksepäin, ulomman ja
sisemmän vaipan yhtymäkohtaan asti. (Originaalikuva: Ranskan Puolustusministeriön
raportti No. 203: "Saksalaiset patruunat räjähdysluodeilla". Pariisi, 1919.
Väritys PTK.)
1. maailmasodassa oli tulenohjaus ilmapallosta tavanomaista. Tähystäjien avuksi
oli omaksuttu puhelin ja heidän turvakseen "laskuvarjostin" joutuisaa
pakenemista varten. Jo sodan alusta alkaen oli ryhdytty edelleenkehittämään
lentokonetta, josta voitiin tervehtiä ilmapurjehtijaa vaikkapa tiiliskiviä heitellen tai
haulikolla ampuen. Kohteena ei tällöin ollut itse pallo vaan sen alisessa korissa
kiikkuva tähystäjä, joka saattoi jopa vastata tulitukseen. Itselataava kivääri ehti
osoittautua kenstiksi ballonki-tähystäjän puolustusvälineeksi. Siivinlentäjän aseena
se oli epäkäytännöllinen, vaikka lipaskapasiteettia oli suurennettu jopa 30 patruunaan
saakka.
Kun lentokoneisiin aletiin asentaa konekiväärejä ja -tykkejä, tai jopa sinko (SIC!
tämä ei ole anakronistinen vitsi, mutta singoista ehkä myöhemmin), muuttui
pallotähystäjien elämä sangen jännittäväksi. Eräskin englantilainen huimapää
joutui hyppäämään laskuvarjolla neljä kertaa samana päivänä, eikä suinkaan
urheilullisin motiivein. ("Jolly good sport", anyway...). Ballonkien
tuhontakeinoja kehiteltiin ahkerimmin Itävalta-Unkarissa, ja Englannissa, jonka
kaupunkeja uhkailivat kreivi ZEPPELININ "dirigiibelit", eli
ohjauskykyiset ilmalaivat, joiden gondooleista saatettiin heitellä alas jopa pommeja.
Moinen (jo v. 1899 kielletty) epä-ritarillisuus oli tietysti kostettava!
Fosforitäytteiset, kyljestä avoimet sytytysluodit olivat Englannin vastaus
Zeppelin-haasteeseen. Dirigiibelin sisällä oli duralumiininen runkorakenne, johon
osuneet luodit katkeilivat. tarvitsematta muuta räjäytystehostetta kuin pienen
lyijymännän sisälleen. (Lontoolaisen insinööri James Buckinghamin ensimmäisissä
luotimalleissa oli fosforin lisäksi räjähdettä, tai hapetinta, joka fosforiin
sekoittuessaan aikaansai räjähdyksen. Varhais-mallit olivat kuitenkin "epävakaita,
ja käyttäjilleen vaarallisempia kuin kohteilleen". Tämän totesi
dirigiibeli-kiusan eliminointia pohtinut lautakuntakin).
Itävallassa keksittiin, että pienikin määrä "pirunpulveria" eli nallimassaa
sytytti kangaspussiin räjäyttämästään reiästä ulostuvan vetykaasun. Räjähdyksen
piti kuitenkin tapahtua kankaan ulkopinnalla. Pelkkä vety on palamaton, varsin
"inertti" kaasu, ellei se joudu kosketuksiin hapen, kloorin, fluorin tai muun
kemiallisesti aktiivisen kaasun kanssa. Räjähdeseos oli yksinkertainen: 42 %
elohopeafulminaattia ja 58 % kaliumkloraattia. Se ei lukeutunut edes 1910-luvulla tarjolla
olevien luodintäytteiden parhaimmistoon käyttöturvallisuuden ollessa kriteerinä, mutta
vetykaasun sytytyksessä oli "pirunpulverilla" erikoisetuja alifaattisiin tai
aromaattisiin nitro-yhdisteisiin verrattuna: Sen palojäänteet olivat erittäin
aktiivisia...
Kaliumkloraatin hetkellinen hajaantumistuote on kloorikaasu, joka yhtyy vetyyn
räjähdysmäisesti, ja himokkaasti kuin munkki RASPUTIN... Räjähdyselohopea purkautuu
puolestaan muunmuassa pölymäiseksi elohopea-metalliksi, joka ilmeisesti toimii
katalyyttisesti, varsinkin räjähdysliekistä kuumentuneena, vedyn ja hapen
yhteenparittajana. Iskuherkkyyttä osattiin vähentää puristamalla seos hieman
vesikosteana tasaisella voimalla metallikapseliin. Räjäytykseen tarvittiin siksi
erillinen nalli, ja sen alle kiekkomainen, keskeltä lävistetty alasin. Sytytyksen
viiveettömyys oli tavoite numero yksi, jonka tieltä sai väistyä ainakin luodin
rakenteen yksinkertaisuus: Jo pelkästä nallista löytyy (laskutavasta riippuen) viisi
tai kuusi erillistä osaa.
On huvittavaa vertailla Alder-luodin konstruktiota erään asediggarin kotitekoiseen
herkkäsytytteiseen "viritykseen", jossa on 7.62 mm avokärkiluodin ontelo
lähes täynnä räjähdystulilangasta purettua "perunajauhoa" eli pentriittiä,
sen päällä parin millin kerros tulitikun "myrkkyä", pieni pala tikkurasian
"raappua", ja ylinnä tippa tai pari Eri-Keeperiä. Luoti paukahtaa jopa
maalitaulun pahvissa, ja kaataa nelituumaisen männyn. (SIC ! Nyky-lainsäädäntö
asettaa tällaiset luodit ERVA-kategoriaan. Tuotannon taitotietoa ei kuitenkaan voida
häivyttää direktiiveillä tai diktaateilla: "Praktiikka on praktiikka !").
Mutta takaisin historiaan ja Itävaltaan! Iskurimekanismiin katsottiin mallia jonkin
vanhan tykinammuksen herkästä kärki-iskusytyttimestä. Kiväärikaliberiseksi sen
"kutisti" Wienissä vaikuttanut Alder-yhtiö. Itävaltalaisten ja saksalaisten
käyttämien Alder B -luodeilla ladattujen patruunoiden vuosileimat ovat 1915 (luodin
pituus 35,2 mm) ja 1916 (luodin pituus 33.15 mm). Luotien sytytintä kuvannee lähinnä
sana "hipaisuherkkä", jos sen varmistin toimii tarkoitetulla tavalla.
Alan kirjallisuus moittii rakennetta monin tavoin epäonnistuneeksi ja vaaralliseksi
luotien käyttäjille. Aseiden piippuräjähdyksiä lienee kuitenkin alkanut sattua vasta
kun luodeilla ladattuja patruunoita ryhdyttiin tulittamaan konekivääreillä. Niiden
kangasvöitä kiireellä täytettäessä saattoi varmistinholkki liukua huomaamatta
taka-asentoonsa, päästäen piippuvarmistimina toimivat messinkirenkaan puoliskot
putoamaan iskurin "herslepin" alta. Tällöin luoti räjähti, kuljettuaan
piipussa muutamien senttimetrien matkan. Erityisen epäterveellinen tällainen räjähdys
oli kun luoti ammuttiin Zeppelinin dirigiibelin yläpinnalle asetetusta
konekivääreistä.
Myönnettävä on, että sytytinrakenne on herkkä, niin tyypiltään kuin
toiminnaltaankin. Vesisade tai joskus pelkkä ilmanvastus aiheutti
"prematuureja" eli ennenaikaisia räjähdyksiä lennossa.Muita moitteen aiheita
olivat epätarkkuus, huono varastoinninkesto, ja "suutareiden" runsaus, jos
kaulusholkin sovite oli liian tiukka tai "hersleppi" ei ollut kyllin kovaa
seosta, jolloin rengaspuoliskot eivät irronneet sen alta. Vainolaisen tykkitulta
ohjailevaa ilmapalloa kiväärillään tulittava juoksuhauta-työläinen oli kuitenkin
varmasti tyytyväinen ammukseen, jonka osuma sai aikaan muutakin vahinkoa kuin pari
helposti paikattavaa reikää "makkaran" kuoreen. Räjähdetäytteen määrä,
0.42 grammaa, todettiin täysin riittäväksi, käytännössäkin.
Alder
Anti-Ballon -luodin (Itävalta-Unkari) toimintavaiheita. Varmistusholkki eli
"massakaulus" oli puristettu hieman liukutiukkuutta kireämmälle luodin
kärkikavennuksen ympärille. Yhdenmukaisen puristuksen takaavaa valmistustarkkuutta ei
kuitenkaan koskaan saavutettu. Luodista on piirretty hylsystä ulkoneva osa. Musta nuoli
tarkoittaa "kauluksen" liikerataa.Oikealla kiitää luoti jo pitkin
piipunputkea. Varmistinholkki on lipunut taakse ja pysähtynyt ulomman vaipan reunaan.
Iskurin "herslepin" alta eivät messinkiset varmistinrenkaan puoliskot
päässeet karkuun vielä piippuvaiheessa, mutta kun ne ohittivat piipunsuun, repäisi
kiertyvän luodin keskipakoisvoima ne irti vauhdilla. Sytytin oli armeerautunut, eli
virittynyt toimintavalmiiksi. Niinkin vähäinen este kuin tähystyspallon tai
"kangaspuu"-rakenteisen lentokoneen kangaspäällys sai sen
"kukkumaan". Pikkukuva yllä vasemmalla esittää osuman saanutta
"leijapalloa" malli Parseval & Siegsfeld.
Viimeistään Alder Anti-Ballon -luodin myötä kehkeytyi pallotähystäjien elämä
jännittäväksi. Jos "ballonkia" vastaan hyökkäsi lentokone, ehti
tähystäjä yleensä paeta laskuvarjollaan, mutta maasta ammutusta hipaisuherkästä
räjähdeluodista olivat havainnot vain kimeä paukahdus ja syttyvän vetykaasun humina
osumakohdassa. Aikaa pallon gondoolista hyppäämiseen oli silloin vain muutama sekunti.
Yhdessä suhteessa Alder-toiminimen Anti Ballon -luoti on ylittämätön. On erittäin
vaikeaa suunnitella monimutkaisempaa ja kalliimpaa 8,2 mm räjähdeluotia; varustettakoon
se vaikkapa laser- tai tutkasytyttimellä.
Anti-Ballon -luotiset patruunat korvattiin melko pian hinnaltaan huokeammilla ja
käyttäjilleen turvallisemmilla tarvikkeilla ainakin lentovoimien käytössä, mutta
maavoimille niitä ilmeisesti jaettiin vielä sodan lopullakin kiväärinpatruunoissa,
käytettäviksi tähystyspalloja vastaan. Kaikista "Ison Kapinan" aikaisten
erikoisluotien puutteista huolimatta ainakin Suomen sotien (1939 - 44) moni veteraani
huokaa varmasti näitä kuvia katsellessaan: "Olisipa ollut tuommoisia
paukkuherneitä meilläkin! Olisi järjestetty vanjalle makkarangrillaus-juhlat!"
OSA 4: Suunnittelun harhapolkuja: L.E. -patruuna ja shrapnelliluoti
Anti-Ballon- ja Ü/ 1914 -luoteja ei koskaan omaksuttu virallisesti Saksan
lentovoimien käyttöön. Virkatyönä suunniteltu L.E. -patruunan luoti sensijaan pääsi
7.9 x 57 mm patruunoiden nomenklatuuraan, ja sen käytöstä yritettiin vuoden 1916
kesällä nostaa kansainvälis-oikeudellinen "älämölöö" Ranskassa. L.E.
-luotien räjähtävyys maalissa oli kuitenkin niin epätodennäköinen, että kanne
raukesi.
L.E. -patruunan luodin kärjessä oli
lähtösysäyksestä käynnistyvä aikasytytin, joka räjäytti ohi ammutun tai kohteensa
läpi lentäneen luodin lennossa. Kloraattipitoinen räjähdyspanos oli kenties
tarkoitettu räjähtämään, kun luoti musertui lentokoneen metallirakenteisiin, mutta
käytäntö taisteluissa ja testiammunnat osoittivat, etteivät L.E. -luodit toimineet
"harmaan teorian" kaavojen mukaan. Tätä ei tosin herkästi myönnetty
suunnitteluportaassa. Olihan luodin kehittelijä ollut Puolustusvälineiden
Tutkimuskomissio, joka jo 1870-luvulta alkaen oli vastannut monien jalkaväkiaseiden
suunnittelusta - virkatyönä.
Ranskalaisen L.E. -luotien "katselmuksien yhteenvetoraportin" kuvaliite. Kuvan
havainnollisuutta on käetty parantamaan jälkikäteen värityksillä ja muilla
retushoinneilla. Vasemmalla luoti "lepotilassa", keskellä kiihdytysvaiheessa,
aikasytyttimen liekkinallin juuri napsahdettua, ja oikealla luodin kärki katsottuna
näkökulmasta, josta ilmenee iskurin litteä muoto. Kärjistetty peltisuikale oli
kiinnitetty nalliputken peräpäähän jyrsittyyn uurteeseen. Nalli iskeytyi sen kärkeen
inertiavoiman (jäyhyyden) ja ilmanvastuksen yhteisvaikutuksesta. (Luotihan joutuu
työntämään edellään ilman pois piipunputkesta.) Pieni "tyhjätila" luodin
vaipan ja nalliputken välissä mainitaan raporttitekstissäkin. Nalliputken kanavan
sisältämä ilma pääsee pakenemaan sinne, kun nalli alkaa toimia mäntänä kärjen
reiästä sisään tulevalle ilmanvastukselle.
Useimmista muista kehitelmistä poiketen omaksui Saksa L.E. -patruunat viralliseen
käyttöön lentovoimissaan. Virallinen a-tarvikenimike on Luft-Einschiess Patrone,
tarkoittaen "lento-kohdistusammunta-patruunaa". Vuoden 1916 alussa alkoi
varsinainen tuotanto (enimmäkseen Itävallassa), luotien patrunoiminen, ja jakelu
hävittäjälentäjille sekä ilmalaivoihin. Vastapuoli havainnoi kevätsesongin
muoti-uutuuden huhtikuun lopulla, pudonneiden saksalaiskoneiden kuularuiskujen vöistä.
Taisteluissa ei oltu huomattu L.E. -luotien erikoisrakennetta, kuten itsetuhoutuvuutta
noin 300 metrin lennon jälkeen. Valo- tai savujuovaahan ne eivät piirtäneet ilmaan,
eikä niiden räjähdyskään ollut erityisen savuisa tai meluisa.
On kyseenalaista, saatettiinko luotien räjähtelyn avulla yleensäkään suunnata kk:n
suihkua. Noin 300 metriä oli ylipitkä etäisyys ilmataisteluissa ylimalkaan, ja
varsinkin "shrapnelliluodeilla", joiden itsetuhoojan aikasytytin toimi joskus jo
sadan metrin ja toisinaan yli puolen kilometrin lennon jälkeen: Niin hyvää tuuria ei
ollut kellään, että olisi saanut luodin räjähtämään kohteessaan juuri
osumahetkellä.
Osumatarkkuudessakin oli ymmärrettäviä puutteita, joten ilmataisteluiden
ampumaetäisyydet olivat vain joitakin kymmeniä metrejä. (Venäläinen lentäjä Kasakov
ei käyttänyt ampuma-aseita lainkaan, vaan hän "naarasi" itävaltalaisten
tiedustelukoneita vaijerissa roikkuvalla teräskoukulla, repien niiden rungon ja siipien
kangasverhoilun sekä puisen runkorakenteen hajalle).
Itsetuho-mekanismi on sinänsä hyödyllinen ilmatorjunta- ja lentokoneaseiden ammuksissa,
estämässä ohilaukauksia tekemästä tuhoa omien joukkojen tai siviiliväestön
keskuudessa, mutta 7.9 x 57 mm:n luodissa se kuuluu sarjaan "mielenkiintoisia
kokeiluita". Sellaisia tehdään eri elämänaloilla - yleensä virkatyönä, jolloin
kustannukset ovat merkityksetön sivuseikka. 7.9 x 57 mm itsetuhooja-luodin rakennetta
yritettiin yksinkertaistaa Suomessakin toimivan AGA-yhtiön tutkijoiden toimesta.
Halutunlaisen, täsmätoimisen, 150 metrin päässä paukahtavan luodin kehittely
epäonnistui, vaan syntyipä sitä paljonkin hyödyllisempi puolipanssari-valojuovaluoti
SmK L'spur (tyyppi A) "lohdutuspalkinnoksi".
Seuraavassakin suursodassa jatkoi itsetuhoutuvan "harjoitusluodin" idea
itsenäistä elääänsä 7.9 mm ammuksissa, joissa oli 20 mm it-konetykin kranaateissa
hyvin toiminut "läpipalava" valojuovapanos ja "katettu"
itsetuholataus. Noin 3 % suutari-frekvenssi johti idean pikaiseen hylkäämiseen vuonna
1942, mutta sepä onkin oman tarinansa aihe.
Vastustajan testiraportti "propagandatarkoituksiin":
Puolustusministeriö, Tykistön Kehittelyosasto, Pariisi, 1:mäinen elokuuta 1916.
Yhteenvetoraportti N:o 9.
Aihe: Räjähtävä-luodilliset patruunat, saadut saksalaisista lentolaitteista.
Lähetyspäivät: Nootit 30. huhtikuuta, 27. kesäkuuta ja 9. heinäkuuta 1916.
Lähettäjä: Lentuekapteeni Brassart; ampumatarviketarkastaja, GAE.
"Tarkastelun tuloksia: Muudan saksalainen lentokone (Fokker) alasammuttiin
linjoillemme Hoeville:ssä 26:s huhtikuuta 1916, kantaen se luotiruiskun ja nauhan, jossa
oli tietty paljous patruunia yhä tallella. Muutamissa niitä oli uushopean väriset
luodit, sylindro-ogivaalista muotoa (pyörökärjillä), näyttäen räjähtäväisiltä.
Raportoiduttuaan tapahtuneesta pyysi kapteeni Brassart (nootissaan 8989 huhtikuun 30:es
1916) suorittamaan luodin katselmuksen, sen selvittämiseksi, josko luoti on
räjähtäväinen, vaiko käytetty vain savu-uran muodostukseen.
Toukokuuun 5:ntenä Kannettavien Aseiden Alaosasto, Tykistön Kehittelyn Osastoa,
raportoi, että sanottu luoti todellakin on räjähtäväinen, ja että Kemian Laboratorio
on selvittänyt sen yleiset periaatteet (nootti 267 kesäkuun 4:ntenä 1916). Kuitenkin
ovat muutamat kohdat tästä nootista paremmin selvitettävät, koska Laboratoriolla oli
ollut vain yksi luoti käytettävissään tutkimusta varten. Taannoittain lähetti
kapteeni Brassart Kehittelyn osastolle 32 patruunaa samaista mallia, joista 6 ilman
selontekoa saannosta ja 28 korjattuina vihollisen lentokoneesta, alas-pudonnut Custines:n
ja Millery:n väliseen maastoon. Tämän tähden on Kemian Laboratorio ollut kykeneväinen
toimittamaan täydellisen katselmuksen, tuloksiltaan seuraavanlaisen, yksityiskohdittain:
(A) Kärjessä:
Nalli, sisältäen 40 mg elohopea-fulminaattia. Nallin pohjassa on pieni, ympyriäinen
alue osittaisesti (mutta ei puhki) lävistettynä, ollen tarkoitettu irtoomaan
räjähdyksen tarmolla. Pieni, sangen vento kieru-jousi. Litteä, kärjistetty
uus-hopeinen iskijä. Nämät kolme osaa ovat suljetut messinkiseen säiliöön, johon
iskijä-laitos on kiinni-kniipattuna.
(B) Iskijän takana: Lieriömäinen, messinkinen välitys-putki, sisältävä taaksepäin
avartuvassa kanaalissa kiinteä-aikaisen sytyttimen (hetkitys selvästi lyhyempi kuin 1
sekunti), joka on koostuva suoneksi puristetusta mustasta ruudista.
(C) Yhtyneenä välitys-putkeen: Valkometallinen kapselli (nikkeli-kuparia) sisältävä
0.9 grammaa räjähtäväistä sekoitusta:
56 % kalium-kloraattia ynnä 44 % rikki-antimonia.
(D) Räjähdytys-kapsellin ja väliputken ympärillä: Lyijyinen tuppi, edestä ontto,
pitäen sisällänsä räjäytysvarustimet, ynnä takaa päättyväinen paksuun pohjaan.
(E) Pinnalla: Sangen pehmoinen rauta-mantteli (sisältävä hiiltä vähemmän kuin 0.05 %
painostansa), falssattuna takaa kiinni lyijyn reunamiin, ja 1.5 mm reikä näiverrettynä
kärjen huippuun.
Luodin kokonais-paino on 13.85 grammaa. Pahvinen tamponi pitää luodin erillään
latingista hylsyssä, joka on samaa tyyppiä kuin saksalaisissa patruunissa S-luodin kera.
(Luodin läpimitta 8.23 mm. Pahvisen, n. 1.5 mm paksun tiivistelaatan käyttö luodin
takana on "perimää" jo patruunasta m/ 1888, jonka luodin vaipan ja
lyijytäytteen väliin olisi muutoin vuotanut ruutikaasua. Siitä seuraava
"Gaspolster"-vaikutus voisi aiheuttaa jopa aseräjähdyksen. Suom. huom.)
Täydellinen patruuna painaa 27 grammaa, ja on latinkina 2.5 grammaa savutointa,
killoitettua ja grafitiseerattua nitroselluloosaruutia. ("Kiilloitettu"
tarkoittaa tiivisjyväistä kivääriruutia, jonka vastakohta oli v. 1916 varsin yleisesti
huokoisruuti. Suom. huom.)
Toiminta: Nallin inerttisyys eli jäyhyys, ynnä pieni tyhjä tilavuus kärjen huipussa,
saavat laukeamisen hetkellä aikaan sen, että nalli on pakoitettu liikuntoon taaksepäin,
puristaen kokoon varmuus-jousen. Nalli laukeaa tavattuaan iskijän kärjen. Väliputken
ruutisuoni syttyy, palaen, luodin kiitäessä lentoradallaan, kunnes liekki vihdoin
pääsee räjähdyttäjä-kapselliin, saattaen aikaan luodin detonatsionin.
Ammuttuna saksalaisella kiväärillä malli 1898, kokeilumaaliin, koostuen yhdestätoista
12 mm:in mäntylaudasta ja neljästä laatikollisesta vilja-leseitä, kukin laatikko 27
cm:in paksuinen, meni muudan näistä luodeista läpi kaikista 11 laudasta ja kahdesta
lese-laatikosta, lopulta räjähtäen kolmannen keskeen kahlattuaan. Kärjen huippuun
näiverretty tiehyt, kuin myös reikä, joka itsestään aukeaa nallin pohjaan,
näyttävät olevan suuresta merkityksestä, johtaen ulos kaasut, joita syntyy väliputken
ruutisuonen palaessa, ja täten ehkäisten luodin ennenaikaisen räjähtämisen.
Lyijytuppi peräpäässä enentää ammuksen painoa ja sen läpilyönti-syvyyttä.
Yhteenveto: Tämä sylindro-ogivaalinen luoti siis on räjähtäväinen, jos kohta ei
toimiva iskusta, vaan läpi-palavan hidastajan syttymisestä luodin lähtiessä, mikä
taas sytyttää räjähtäväisen sekoituksen määrätyn ajan kuluttua loppuun. Ei voida
väittää, että tämä on trassantti (valo- tahi savujuova- ) luoti. Desvignes:n luoti,
ja kaikki muut vastaavat trassantit ammukset pitävät sisällänsä palavan sekoituksen,
joka ei voi koskaan muuttua räjähtäväiseksi, koska palaminen on niissä järjestetty
kaasut peräpäästä ulostavaksi.
(Edellä esitetty väite on tyypillistä sotapropagandaa. Vj-luotien epäkohtanahan oli
juuri pyroteknisten täytteiden epätoivottu räjähtävyys, joskus lennossakin. Vain
venäläisten 7.62 Z-1915/16 sytytys-/vj-luotien pyrotekninen seos oli käytännöllisesti
katsoen räjähdysvaaraton lennossa tai iskusta. Tietolähde: H. Kastin teos "Spreng-
und Zündstoffen". PTK.)...
Saksalaisen luodin tapauksessa on savu, jonka pieni viivytys-latinki (0.2 grammaa
mustaruutia) palatessaan suitsee, paljoudeltaan mitätöin ja käytännössä
näkymätöin, koska ilman vastus estää sitä tulemasta ulos. Se pieni määrä, jonka
onnistuu karata, laimenee heti, eikä se pysty tuottamaan liekkiä. (Ruudinsavu ja
ruutiliekki muodostuvat mustanruudin kiinteistä ainesosista, joista suurin osa todellakin
jäi L.E. -luodin kärjen sisään. Vahvassa "vastavirrassa" pääsi luodista
karkuun kärkireiän kautta vain väritöntä utua. Suom. huom.)
Myöskään ei enään voida väittää, että luotien räjähdyksillä voisi tähystää
ammuntaa, koska niistä aiheutuvat liekit ja savu ovat liian heikot silminnähtäviksi
niille etäisyyksille, joiden päähän tämmöinen tähystäminen voisi olla
hyödyllistä. Nämä kaksi väitettä voivat täten olla vain tekosyitä Ankarasti
Kiellettyjen Ampuma-Tarvikkeiden (AKAT) käytön oikeutukselle".
Ranskalainen raportti L.E. -luotien "katselmuksien yhteenvetoraportti" oli
päivätty 01. 08. 1916, tasan kaksi vuotta sen jälkeen kun "valot oli sammutettu
Euroopassa". Räjähdeluotien käytön kieltävän Pietarin Julistuksen porsaanreiät
olivat jo yleisesti tiedossa, ja suursodan kummallakin liittoutumalla oli joko tuotannossa
tai kehitteillä räjähtäviä kiväärikaliberisia "tulentähystysluoteja".
Pietarin Julistuksen kiellot koskivat "suojatointa eläwää wiholliswoimaa",
mukaanlukien ratsuhevoset ja vetojuhdat. Automobiili, ilmalaiva, lentokone ja myöhempi
"tankki" poissuljettiin tulkinnoissa molemminpuolisella hiljaisella
suostumuksella julistuksen antaman suojan piiristä, sillä perusteella, että
vihollisvoima niiden sisällä ei ollut suojaton.
Se että luodin läpimitta raportissa on ilmoitettu 8 mm:ksi, ei välttämättä ole
gallialaisen suurpiirteisyyden osoitus. Ainakin Itävallassa tuotetut räjähdeluodit oli
mitoitettu sopimaan yhtä hyvin (tai huonosti) omaan 8 x 50R Mannlicheriin, ynnä
saksalaisiin Mausereihin J-piipulla (luodin läpimitta 8.00 - 8.15 mm, malli
1888), sekä konekivääreihin. Pitkät, hoikat ja ohutvaippaiset luodit tyssäytyivät
nuoskeasti, sopimaan tiiviisti hiukan horoonkin reikään. Päinvastainen mitoitustapa,
eli "tiukkaluodin" käyttö, olisi ollut riesan tie varsinkin erikoisluotien
tapauksessa. Tyssäytyvän "kompressioluodin" idea oli peräisin Itävallasta jo
1850-luvun alkuvuosilta, mutta se keksittiin myös Englannissa jokseenkin samanaikaisesti.
Myös Berdan-kiväärien
m/ -68 ja m/ -71 luodit laajenivat lopulliseen paksuuteensa laukausvaiheessa. L.E. -luoti
mainitaan monissa lähteissä "shrapnelliluodiksi", koska haulitäytteisen,
lennossa räjähtävän tykinammuksen paloaikasytytin viritetään palamaan
vastaavanlaisella iskurimekanismilla. Keksintönä ei lennossa räjähtävä
kiväärinluoti ollut suinkaan uusi, vaan niitä käytettiin jo Pohjois-Amerikan
sisällissodassa 1860-luvulla. Tämä Gardiner-rakenne oli yksinkertaisempi. Se
perustui luodin perään asetettuun läpipalavaan aikasytyttimeen. Patruunoiden
käyttöpaineet olivat kuitenkin välillä viisinkertaistuneet, joten L.E. -luotien
suunnittelijat valitsivat varmemman, joskin myös huippukalliin sytytinratkaisun, joka oli
jo yleisesti käytössä tykistön puolella.
Paranneltu malli ei pelastanut tilannetta
Vuoden 1916 syksyllä Englannissa pudotetusta Zeppeliinin "dirigiibelistä"
(ohjattavasta ilmalaivasta) löydettyjen patruunain L.E. -luodit havaittiin olevan "neuer
Art", eli "uutta mallia". Sytytinputken kanavaa oli suurennettu, ja
räjähdyksen savuisuutta lisätty mustaruuti-lisäpanoksilla. Toimenpiteet eivät
riittäneet luotien muuttamiseen tyydyttäviksi tulentähystyksen apukeinoiksi, mutta
valojuovaluodit olivat jo tulossa tähän tarkoitukseen.
L.E. -luoti "neuer Art". Yksityiskohtia: 1 = luodinkärjen reikä. 2 =
liekkinalli. 3 = nalliputki. 4 = varmistinjousi. 5 = iskuri (kuparinikkeliä). 6 =
sytyttimen virikepanos. 7 = aikasytytyspanos (ruutisuoni). 8 = sytytinputki (messinkiä).
9 = räjähteen virikepanos. 10 = räjähde kuparinikkelikapselissa. 11 = räjähteen
lisäpanos. 12 = lyijytupen umpipohja. Lisäpanokset (6, 9 ja 11) ovat kuiviltaan
kokoonpuristettua hienojyväistä mustaaruutia. Panos 7 on kosteana jauheesta puristettu
kiinteä mustaruutikappale, kuin tulilangan "ruutisuoni". Pääpanos 10 oli
entisenlainen seos kaliumkloraattia ja antimonisulfiidia.
Kuvassa nähdään myös luodinkannan lyijyyn puristettu leima a/16, josta ilmenee
valmistaja (Alder; Wien; Itävalta) ja luodin valmistusvuosi (1916). Leimasinta vuodelle
-17 ei tiettävästi enää käytetty L.E. -luotien tapauksessa. (Kuvalähde: "German
7.9 mm Military Ammunition" by D.W. Kent. Viimeistely: PTK.)
OSA 5: "Hollantilainen lataus"
Nimitystä "Hollantilainen lataus" käytetään nykyisin muunmuassa
taisteluhaulikon makasiinin täyttämisestä sekalaisilla patruunoilla;
merkinantoraketista täyteisluotiin, välillä ehkäpä hirvihauli- ja
pienoisnuolipatruunoita. Menetelmä kehitettiin 1. maailmasodassa lentokoneneiden
kk-vöiden täyttämisessä.
Vuoteen 1917 tultaessa oli L.E.- patruunan ja sen itsetuhoutuvaksi tarkoitetun
shrapnelliluodin suunnittelun harhapolku kuljettu loppuun. Lentokoneiden ja moottoroitujen
(panssaroimattomien) maakulkuneuvojen sytyttämiseen oli tarjolla panssariluoteja
räjähdyspanoksen tai valojuovakapselin kera, ynnä lennossa palavalla
fosforitäytteellä varustettu englantilaismallinen sytytysluoti, joka piirsi
lentoradalleen savujuovan ja sytytti myös kangaskuorisen tähystyspallon täytekaasun.
Hieman ennen sodan päättymistä tulivat käyttöön virallisesti hyväksyttyinä myös
F-patruunat, joissa oli miltei täyspitkällä panssarinmurtokeernalla ja
fosforitäytteellä varustetut luodit. Puolipanssariluoti on tunnettu siitä, että sen
karkaistu teräskeerna on suhteellisen lyhyt, koska palava, sytyttävä tai räjähtävä
hyötykuorma vaatii oman tilansa. F-luotien läpäisykyky oli riittävä jopa aikalaisten
"tankkien" panssareita vastaan, ainakin jos hyökkäys tapahtui lentokoneesta
käsin. Ja F-patruunoitahan riitti vain lentovoimille.
Sekalaiset eväät
1. maailmasodan jälkipuoliskolla yleistyi menetelmä, jossa ilmalaivan tai
hävittäjälentokoneen kuularuiskujen patruunavyöt täytettiin sekalaisilla patruunoilla
. Menetelmän keksijä oli ilmeisesti lentokone- ja asesuunnittelija Anthony Fokker.
Siitä nimitys "hollantilainen". Edellä luetellut yhdistelmäluodit olivat
kaikki tavalla tai toisella vajavaisia ensimmäisen sukupolven kehitelmiä: Oman aikansa
kiireellä pihti-synnytettyjä lapsia. Kun lentokoneiden kk:t asennettiin kiinteiksi
ylätason tai keulan päälle, saavutettiin riittävä tarkkuus useampien osumien
matkaansaattamiseksi samaan viholliskoneen kohtaan. Yleensä pyrittiin osumaan moottoriin
tai polttoainesäiliöön, varmojen osumamerkkien aikaansaamiseksi.
Niiden perusteella vahvistettiin "pudotus" ampujan ansioluetteloon. Tavoitteena
oli myös viholliskoneen lopullinen tuhoaminen, eikä niinkään sen ohjaajan tappaminen.
"Hollantilaista" sekalatausta käyttämällä voitiin säästää kalliita
erikoisluoteja, ja eliminoida niiden huonosta osumatarkkuudesta tai vajaavaisesta
läpäisykyvystä johtuvia epävarmuustekijöitä. Luodin upotuksella alkoi olla
merkitystä, kun lentokoneiden verhoiluun alettiin käyttää kevytmetallilevyä aiemman
kankaan tilalla. Kokovaippaisella vakioluodilla ja S.m.K. -panssariluodilla käettiin
osumaan moottoriin tai puhkaisemaan bensiinisäiliö. Lävistäviä ammuksia seurasi sarja
sytytys- ja/tai räjähdeluoteja, joiden tehtävänä oli sytyttää rikotusta
säiliöstä tai kaasuttimesta vuotava polttoaine palamaan.
Kohdistusongelmia
Luotiyhdistelmän onnistuneen käytön edellytys oli luotityyppien lentoratojen
yhdenmukaisuus 150 - 200 metrin etäisyydelle saaakka. Tämä vaatimus karsi osaltaan
tylppäkärkiset räjähdeluodit pois lentäjien ammusvalikoimasta, vaikka esimerkiksi
luoti Ü/ 14 oli rakenteeltaan ja toiminnaltaan täysin kensti ja kelvollinen
lentokone-kk:ssakin käytettäväksi; ainoana vajavuutenaan huono läpäisykyky. Vuoden
1916 lopulta lähtien suunniteltujen erikoisluotien yleinen piirre on kärjen terävyys
vakioluodin mallin mukaan, ja ammuspainon "justeeraaminen" noin kymmenen gramman
pintaan, jolloin erityyppiset luodit lensivät kohtullisille ampumaetäisyyksille
jotakuinkin yhtä paljon kaartuvaa lentorataa.
Ensimmäisen sukupolven valojuova- ja puolips/vj -luodit lensivät tietenkin
hassunkurisesti mutkitellen tai piirtäen spiraalinmuotoisen radan, ja lennon aikana
jatkuvasti keventyvä sytytysluoti S.Pr. viskautui fosforitäytteensä tyhjennyttyä
jyrkästi kaartaen sivuun radaltaan noin 400 metrin matkan lennettyään. (Kohtuullisen
ampumamatkan yläraja oli vielä toisenkin maailmansodan aikana 130 - 140 metriä, vaikka
lentokoneiden aseina olivat jo järeät kk:t ja konetykit). Erilaisten patruunoiden
yhdistelmän luodit osuivat aiemman Ison Tappeluksen aikana vain yhden tai parin
haulikkohollin etäisyydelle ammuttuina kyllin lähelle toisiaan, täydentääkseen
toistensa tuhovaikutusta. (Yksi haulikkoholli lyijyhauleilla = 35 - 36 metriä). Luotien
lentoratojen yhdenmukaisuutta useampien satojen metrien etäisyyksille eivät
peräänkuuluttaneet niinkään hävittäjälentäjät, kuin maan pinnalla taistelleet
konekiväärimiehet.
OSA 6: "Donnerwetter!", sanoi parooni von Richthofen
Vuoden 1917 elokuun 26. päivänä sai punaiseksi maalattua Fokker Trippeldecker
-hävittäjälentokonetta lentänyt paroni Manfred von Richthofen, legendaarinen
Punainen Parooni, 59:nnen todistetun ilmavoittonsa, ja saman tien miltei surmansa omien
konekivääriensä luodeista.
Saksan lentovoimien hävittäjä-ässä purki tuntojaan samalla kun mekaanikko kaivoi
Fokkerin konepellin alta, moottorin herkkien osien seasta, rautapellin ja lyijyn
riekaleita: "Kun purjin kuularuiskujani viholliseen, huomasin propellin kohdalla
tulen leiskahduksia, ja lohkeilipa propellistakin puunpalasia. Päähineessä ja
suojalaseissa rapisi ja kilisi metallin sirusia. Näytti, että vain joka viides luoti
lensi vastustajan koneeseen asti, eikä luvattua nopeata sytytys-efektiä näkynyt tai
kuulunut. Keerna-luodit, joita oli kuularuiskujen nauhoissa joka viides, tekivät onneksi
tehtävänsä. Kotiin lentäessä alkoi koneen moottori rykiä ja aivastaa. Puhkui
aallopeista mustaa, öljyistä sauhua. Laskeutumaan jouduin pikemmin liitäen kuin
propellin vedolla. DONNERWETTER, ne uudet surkeat F.B. -luodit ovat vikapäät tähän
sattumukseen..!!"
Kuvassa Fokker Trippeldekker. Punaisella paronilla oli syytä kirota "maanantaina
valmistettuja" BF-luoteja, mutta parannettu luotityyppi palveli sodan loppuun asti.
Parannuskeino oli lopulta yksinkertainen: Rautakiekon tilalle asennettiin pieni
suojakuppi, jonka pohja palveli väliseinänä, sekä liekki- ja nalliseosten
"apartheidin" tehostajana. Näin saatiin luodista täysin käyttöturvallinen,
sytytystehon ja läpäisyn pysyessä silti ennallaan.
Potkurinlavat olivat kuin ison kissan raapi-pölkkyjä, saatuaan osumia holtittomasti
lennelleistä luodinkeernoista. Useimmat luodeista olivat räjähtäneet jo kuularuiskujen
piipuissa, jättäen niihin laajentuma-renkaita pitkin pituutta. Muutamat
"sipulit" näkyivät paksunnoksina piippujen ulkopinnoillakin.
BF vai FB ? Kas, siinäpä pulma!
Berndorf-luodin kannan lyijyyn lyöty valmistusleima voidaan lukea kuinka päin tahansa.
Siitä löytyy mikroskooppisin numeroin myös luotiyksilön valmistusvuosi. Ammukset
valmisti itävaltalainen Berndörffer Metallenwarenfabrik (Berndorf), alkaen
vuodesta 1916, Saksan lentovoimien tilauksesta. Luodit valmistettiin käytettäviksi
yksinomaan lentokoneiden kuularuiskuissa, bensiinimoottorilla kulkevia tai lentäviä
viholliskohteita vastaan, poislukien tankki ja ilmalaiva. Ammus oli
"puolipanssariluoti", mutta sen kohteen piti tarjota kylliksi vastusta
nallijauheen saamiseksi "kukkumaan". Ainakaan tähystys-ilmapallon kangaskuori
ei olisi sitä tehnyt.
Kuva: BF-luoti M/1918.
Parannuksena kärjen suojakuppi, kuparoitua terästä.
Saksalaiset viljelivät nimitystä "Flugzeug Brant" -Geschoss ("lentokoneenpoltto"-luoti)
ja lyhennettä F.B. "Lentokoneenpolttaja" onkin luodin toimintatapaa kuvaava,
jos kohta nimitys oli patruunarasioissa omistettu fosforitäytteisille Buckingham-luotien
saksalaiskopioille; luoti S. Pr. Berndorf-luodin rakenne oli itse yksinkertaisuus
verrattuna Alder Anti-Ballon -luotiin. (Kirjaimet viittaavat luotikuvaan).
Lyijytäyte (L ) ulottuu panssarikeernan (K) peräpäätä ympäröiväksi lyijykalvoksi.
Keernan kärkeä ympäröi räjähde-/sytytysmassa (magnesiumia, alumiinijauhetta,
bariumkloraattia, rikkiä ja savutonta pistooliruutia). Kärjen huipun sisällä on
iskuherkempi nallimassa (kaliumkloraattia, antimonijauhetta ja magneesiumia
"flitterinä" eli pieninä hiutaleina).
Pieni, ohut rautakiekko (P) eristää erilajiset massat toisistaan. Tämän
"prikan" keskellä on 1.0 mm:n kokoinen reikä. Luodin vaippa on kuparilla
silattua rautaa; kärjen ainepaksuus suurempi kuin kylkien. Kärkimuoto on
"ogivaalinen" kuin pistooliluodissa, jotta kohteeseensa osuva luoti hidastuisi
äkimmin. Irralleen riistäytyvän keernan kärki litisti tällöin rautaprikan ja
kärkivaipan vastakkain, räjäyttäen väliin jäävän nallimassan. Sytysliekki
leiskahti kuppimaiseksi muotoutuneen prikan reunojen ohi taaksepäin, saaden rä/sy-massan
syttymään.
Keerna murtautui ulos luodista kärjen läpi, tunkeutuen kohteeseensa. Tulta edelleen
sylkevä vaippa-osa peesasi sen perässä. Jos keerna osui onnekantamoisen viemänä läpi
polttoainesäiliön messinkiseinämästä, se sai aikaan kavitaatio-ilmiön
polttoaineeseen (Bz). Siihen syntyneeseen tilapäis-onteloon imeytyi ilmaa luodinreiän
kautta, ja tulenarkaa nestettä roiskui ulos säiliöstä, kohti luodin vaipasta
suitsuavia liekkejä ja rä/sy-massan palavia kappaleita. Joskus saattoivat luodista
sinkoilevat kipimät sytyttää jopa lentokoneen rungon kangasverhoilun, vaikka
polttoainesäiliö olikin varjeltunut osumalta.
Keernakin pystyi esim. moottoriin tai ohjaussiimaan osuessaan keskeyttämään lentäjän
ilmailuharrastukset sillä kertaa, tai lopullisemminkin. Berndorf-luodin rakenne oli
yleensä toimiva, mutta 1910-luvun teknologia ei vielä mahdollistanut erikoistuotteiden
laadunvarmuutta. Luodin erilaatuiset räjähdemassat toisistaan eristävä kiekko (P)
asettui hyvinkin usein vinoon (detaljikuva V), tai lyijytäyte jäi kiinni vaippaan liian
löyhästi, pystyen liukumaan eteenpäin ruutikaasun työnnöstä. Luoti alkoi tällöin
revetä hajalle jo aseen piipussa, tai kohta sen suusta päästyään.
Maataistelu-aseissa olisi kyseessä pelkkä "häiriökiusa", mutta lentokoneen
potkurinkehän läpi ampuvan tahdistetun konekiväärin patruunoiden tällainen
virhetoiminto oli hengenvaaran lähde lentäjälle. Berndorf-luoteja käytettiin kuitenkin
1. maailmasodan päättymiseen asti, joten von Richthofenin kokemus oli poikkeus, ei
sääntö. Tarinan sankari sai tililleen vielä 21 pudotusta ennen kuolemaansa Fokkerin
istuimelle erään kanadalaisen "tusinaluokan" lentäjän ampumasta
onnenlaukauksesta. Ampuja ei saanut kunniaa (eikä sitä tosin vaatinutkaan), koska
Punaisen Paroonin kuolemaa ei rekisteröity pudotukseksi: Fokker jatkoi lentoaan, kunnes
polttoaine loppui. Sitten se suoritti mallikkaan laskun alleen osuneelle aukiolle.
Ohjaussauvaa tiukasti puristaneen lentäjän todettiin olleen vainaja jo useiden
(kymmenien?) minuuttien ajan.
Venäläisillä vieläkin
Venäläisten 7.62-mm kk-patruunoiden tunnistusoppasta Jatkosodan ajalta läytyy kaksikin
panssari- tai puolipanssariluotia, joiden räjähtävän kärkitäytteen rakenteen ja
toiminnan malli on katsottu Berndorf-luodista. Konstruktio toistuu myös 12.7-mm ja
14.5-mm panssaripyssyjen ja/tai konekiväärien ammuksissa, tyypit B-32, BS, BZ ja BZT,
sekä meille kai tutuimmassa 7.62 x 39 mm BZ -luodissa. (Kärjen värikoodi puna-musta.
Rä/sy-panos tosin sijaitsee rk:n rä/p/sy-luodin panssarikeernan takana).
Venäläiset eliminoivat omien luotiensa kärjistä erillisen nallin tai nallimassan.
Rä/sy-täytemateriaali on sinällään riittävän herkkä iskulle ja hankaukselle
panssarinmurtokeernan toimiessa "iskurina".
Alumiini-magneesium-kaliumkloraattiseos on samaa liekkimassaa kuin aiemmin esitellyssä
ZR-luodissa, mutta ilman nallia syttyneenä se palaa hieman verkkaisemmin kuin
"punanokka-ZaRa:ssa". (Tässä kohdin viitataan "ASE &
ERÄ"-lehden esittelyartikkeliin, joka oli julkaistu ennenkuin sensuuri ennätti
havahtua "tuppluureiltaan". PTK). Sytyttävää vaikutusta tavoiteltiin jo
alkuperäisen Berndorf-luodin liekkimassan koostumusta harkittaessa, eikä niinkään
räjähtävyyttä, josta koitui pelkkää riesaa.
Vastustajan arvio
Luoteja ja patruunoita päätyi väistämättömästi myös vastapuolen tiedemiesten
tutkittavaksi ampumattominakin, pudotettujen lentokoneiden patruunavöissä tai
vakoilijoiden toimesta. Seuraavat tiedot niputettiin ja arviot laadittin Englannissa
vuoden 1917 vaihteessa: "Luodin paino on 180 grainia (11.7 grammaa) ja pituus
vaihdellen 1.216 - 1.233 tuumaa (keskim. 31 mm), sekä läpimitta 0.318 tuumaa (8.10 mm).
Etevämmyys, verraten saksalaisten valojuovalliseen panssarinmurto-luotiin (A.G.A./
Lindstroenn), joka on jo aiemmin tutkittu, voidaan päätellä seuraavista seikoista,
nimittäin:
a) Parempi vakaisuus lennossa, johtuen paino-pisteen sijoittumisesta taaemmas. Myöskään
ei valojuova-panoksen palo-kuona ulostu luodista sen lennon kestäissä.
b) Sytytyspanos panssaria murtavan sydämen (keernan) edessä ja ympärillä on paremmin
kykenevä sytyttämään benziinin, joka on lähtöisin esim. puhkaistusta säiliöstä,
kuin jos sytyttävä aines olisi erillisessä kapsellissa, jonka pitäisi irtautua
fyysillisesti luodista sen osuttua.
c) Jos tämä luoti tapaa maalinsa, se erittäin harvoin jää syttymättä.
Epäkohdaksi voidaan katsoa, että luoti näyttää sisältävän vähemmän sytyttävää
sekoitetta, jos kohta koko sen paljous tulee käytettäväksi vasta silloin, kun kohde on
tavoitettu, ollen tämä epäkohta enämpi ilmeinen kuin todellinen. Myöskin on luodin
kärki pyöreä, mikä saattaa sen menettämään nopeutta pikaisesti.
Yhteenveto: Tämä luoti saattaa olla paljonkin vaikuttavampi, kuin on saksalainen
valojuovallinen panssarinmurto-luoti polttoaine-säiliöiden sytyttämiseen lyhyillä
taikka kohtuullisilla ampuma-etäisyyksillä."
Vastustajat osasivat siis kunnioittaa Berndorf-luoteja enemmän kuin muutamat niiden
käyttäjät, esimerkiksi parooni von Richthofen, jonka kokeiltavaksi oli
päätynyt ammusten "maanantaikappaleita", eli epäonnistunutta valmistuserää.
Tällainen on tietenkin anteeksiantamatonta "tusinalentäjänkin" kohdalla,
saati sitten, jos on kyse keisarikunnan ykkös-ässästä. Mutta isossa savotassa sattuu
kaikenlaista, ja luotien rakenteeseen tehdyllä yksinkertaisella parannuksella niistä
kehkeytyi käyttöturvallisia "heittokappaleita" aiottuun
käyttötarkoitukseensa jo vuoden 1917 puolella.
BF-luoti: Berndorf-luoti kantaleimoineen. L = Lyijytäyte, K = panssarikeerna, jonka
kärkeä ympäröi räjähde-/sytytysmassa. Kärjen huipun sisällä on iskuherkempi
nallimassa. P = Rautakiekko joka eristää erilajiset massat toisistaan. Bz = Osuman
saanut polttoainesäiliö. V = detaljikuva tyypillisestä valmistusvirheestä;
metallikiekko asettunut vinoon. Kiekon tilalle asennettiin parannetussa versiossa (BF tai
FB 1918) kupin tapainen välikappale, joka ei kääntyillyt vääriin asentoihin.
Ainakin vihollislentäjien pudotuksista kootut tilastot kertovat jostain erityisestä
edistysaskeleesta, kun alettiin leikata sotavuotta 1918. Osasyitä oli tietysti paljon:
Sodankäynnin raaistuneisuus, vihollisten lentokaluston runsastuneisuus,
vihollislentäjien (= uhkarohkeiden koulupoikien) lentosota-koulutuksen lyhentyneisyys 3 -
4 kuukauden pikakurssiksi, et cetera. Jotain saatiin kuitenkin aikaan luotikonstruktioiden
kehityksen kautta, vaikka parhaat asekehittelyn herkkupalat (nopeasti tulittava Gast-kk
ja järeä T.u.F.-kk) eivät ehtineet osallistua sotasavottaan. Ainahan ovat
sodat loppuneet asesuunnittelun kannalta katsoen ennenaikaisesti, ja erityisesti ne sodat,
jotka päättyvät "selkäänpuukotukseen" politikoitsijoiden taholta.
OSA 7: Tavoitteina syvyys- ja sytytysvaikutus
Lentokoneiden rakenteet kehittyivät vahvemmiksi, ja niihin omaksuttiin aseiksi
kuularuiskut. Tämä asetti kaksi uutta vaatimusta luodeille. Kun koneiden kangasverhoilu
korvattiin metallilla, ongelmana ei enää ollutkaan sytytyksen liiallinen jäykkyys. Nyt
lentokoneiden tuhoamiseen tarvittin syvävaikutteisempia räjähdeluoteja. Ja kun
räjähtäviä patruunoita haluttiin ampua lentokoneiden omilla kuularuiskuilla, oli
luodit ja patruunat suunniteltava niin että ne kestivät automaattisyötön.
Ensimmäisen maailmansodan päättymisen lähestyessä oli Saksan ja Itävalta-Unkarin
lentovoimien päivittäiskäytössä vain yksi räjähtävä puolipanssariluoti, malli Berndorf,
jolla ladattuja patruunoita eivät kokeneimmat hävittäjä-ässät olleet ennen vuotta
1918 halunneet konekivääriensä vöihin. Tehokkaampia ja turvallisempia vaihtoehtoja oli
tarjolla heidän näkemyksensä mukaan - joskin esimerkiksi Buckingham-mallisten
fosforiluotien ja puolipanssari-sytytysluotien (malli AGA/ Lindström)
käyttöarvosta jakaantuivat mielipiteet ainakin kahtia. F.B.-luotikin parannettiin varsin
pienellä rakenteen korjauksella täysin turvalliseksi.
Yksimielisiä olivat erikoisluotipatruunoiden käyttäjät nyt vain siitä,
että ilmataisteluissa ja ilmatorjunnassa tarvittiin syvälle uppoavia luoteja ja
sytytysvaikutteisia luoteja, eikä näitä ominaisuuksia kyetty kunnolla yhdistämään
8.23 mm:n läpimittaiseen 10 - 11 grammaa painavaan ammukseen. Ilmalaivoihin ja
pommikoneisiin kehitelty 20 x 70 mm Becker-konetykki ja 13 mm
T.u.F.-konekivääri ennakoivat tulevaisuutta, mutta ne eivät ehtineet vaikuttaa 1.
maailmansodan lopputulokseen, joka jälkikäteen (nyt jo yli 80 vuotta myöhemmin)
arvioituna oli joka suhteessa onneton - kaikille osapuolille, "voittajillekin":
Synnytettiinhän ainakin toisen, ellei peräti jo 3. suursodan aiheet..!!
Kuva: Ilmalaivoihin ja pommikoneisiin kehitelty 20 x 70 mm Becker-konetykki.
Pienikaliberisista Ison Tappeluksen aikana tai hieman sitä ennen suunnitelluista
räjähtävistä luodeista ottivat oppia saksalaiset ja venäläiset, mutta muutamien
muidenkin maiden käyttämät, yhtä tuotannossa olevat "tulentähystysluodit"
saattavat olla vanhojen tuttujen keksintöjen uudelleenlämmityksiä. Tietoja niiden
rakenteista ei vain ole saatavilla. Aihe on joteskin "tabu"! Nimitystä
"räjähtävä luoti" kartetaan yleisesti. Nimikkeitä ovat
"tähystysluoti" tai "havainnointiluoti", taikka
"sytytysluoti", jota venäläiset historioitsijat viljelevät, alettuaan
vihdoinkin myöntämään 7.62-mm ZR -luodin olemassaolon.
(Pysähtyneisyyteen elonpäiviensä loppuun asti takertunut D.N. Bolotin tosin
totesi rä/sy-luoteja käytetyn "vain ilmamaalien ammuntaan. Eläviä maaleja kohti
ampuminen niillä oli ankarasti kiellettyä." Meillä, suomalaisilla, on tästä
asiasta paljonkin parempi tieto kuin oli CCCP:n etuoikeutetulla asehistorian
huippu-asiantuntijalla, joka oli alallaan kaikkein etuoikeutetuin, kenties
"jid-syntyperänsä" takia)... Venäläinen ZR- ja saksalainen B-luoti ovat
variaatioita luodista Ü/ 14, ainakin sytytinrakenteeltaan, ja venäläiset kopioivat
myös Berndorf-luodin rakenteen lukuisiin panssari-räjähdeluoteihinsa, joista muutamat
ovat yhä tuotannossa.
Liite-osuus: Mitä sanookaan "Geneven Sopimus" ?
Kun puhe kääntyy räjähtäviin luoteihin ja "dum-dumeihin",
joku huomaa aina asettaa kysymyksen: "Mutta mitä näistä sanoo Geneven Sopimus
?" Räjähtävien ja sytyttävien alle 400 grammaa painavien ammusten käyttö
suojatonta elävää vihollisvoimaa vastaan "siwistyneiden kansakuntien wälissessä
maasodankäynnissä" kiellettiin Pietarin Julistuksella jo
vuonna 1867. Siis Sankt Petersburgissa; eikä siis Genevessä...!
Sananmuodon kirjaimellisen tulkinnan mukaan saisi häijympiäkin erikoisluoteja käyttää
mielin määrin muunmuassa valtioiden sisäisiksi asioiksi katsottavissa poliisitoimissa,
sisällissodissa, ja taistoissa "siwistymättömiä barbaari-laumoja"
vastaan.Kärjestään heikennettyjen vaippaluotien, eli DumDum-luotien, käyttö
sotatoimissa kiellettin vuonna 1899 ja toistamiseen v. 1907 Haagin Sopimuksilla.
Suurvalloista USA, ja silloinen supervalta, Englanti, jättäytyivät pois sopimuksen
piiristä. USA:n edustajat vaativat kieltosopimuksen laajentamista koskemaan muitakin
"DumDum-vaikutteisia" kiväärikaliberisia luoteja, eikä pelkästään
lyijykärkisiä vaippaluoteja.
Kun muut valtiot olivat penseitä USA:n aloitteelle, marssivat senkin edustajat ulos
kokouksesta. Englantilaiset olivat jo lähteneet...! (Käsite "VETO-oikeus" ei
ollut valitettavasti tuolloin tunnettu. Haagin Julistukset eivät sitoisi ketään, jos
kansainvälis-oikeudellisia periaatteita olisi noudatettu)...!! Ensimmäisen maailmansodan
aikana ei räjähtävien luotien käyttöä kivääreissä ja kuularuiskuissa saatettu
kansainvälis-oikeudellisen keskustelun kohteeksi kertaakaan, koska "pata olisi
soimannut kattilaa". Sodan kumpainenkin liittoutuma oli hyväksynyt tahollaan
Pietarin julistuksen sisältyvän kiellon eräiden erikoisluotien käyttämisestä
"SUOJATONTA elävää vihollisvoimaa vastaan", ja tulkitsi sitä
kirjaimellisesti: Ilmassa lentävän tai maalla kulkevan moottorikulkuneuvon sisällä
olevat taistelijat eivät olleet suojattomia.
Tähystysilmapallon gondoolissa kiikkuva tähystäjäkin oli huomattavasti edullisemmassa
asemassa kuin ei-kenenkään-maalla tarpova jalkaväkimies; pystyihän hän
liihoittelemaan "laskuvarjostimen" varassa pakoon osuman saaneesta
lentolaitteestaan... Mitä tulee Geneven sopimuksiin, niitä on solmittu vuodesta 1863
alkaen, jolloin käynnistyi Punainen Risti -järjestön perustamishanke. Tunnetuin
sopimuskokoelma lienee vuodelta 1925. Siinä annetaan joukko direktiivejä
haavoittuneiden, sotavankien ja sodan jalkoihin jääneen siviiliväestön kohtelusta.
AINOA aseisiin kohdistuva kielto koskee myrkkykaasuja.
Jopa Adolf Hitler kunnioitti kyseistä direktiiviä. Halutessaan hän olisi
voinut savustaa Tabunilla ja Sarinilla neuvostojoukkojen pääosan jo Stalingradin tai
Kurskin taisteluissa: Aineita olisi ollut jo vuonna 1943 riittävästi... Eniten
sotarikoksiin syyllistyneet, siis venäläiset, puolustelivat räjähdeluotien käyttöä
suomalaisia ja saksalaisia vastaan edellämainitulla "barbaari-varaumalla" (vrt.
"gitleriläis-mannergeimiläiset lahtari-bandiitit"), joskin tavallisin
menettely oli kiistää kokonaan se tosiasia, että räjähdeluoteja oli yleensä
olemassa, ja että niitä käytettiinkin.
Koska USA ei ole kai vieläkään (?) liittynyt Haagin Sopimukseen, se voisi sotia sotansa
vaikka lyijykärkiluodeilla, ja onkin hämmästyttävää - jotenkin täydellisesti
alkeellisenkin järjen vastaista - etteivät "jenkit" älynneet hyödyntää
tätä ainutlaatuista erikoisoikeuttaan esimerkiksi Koreassa ja Vietnamissa -
taisteluissaan kommunismia vastaan! Rikotuiksihan olisivat silloin tulleet enintään
jotkin hassut eläinsuojelu-direktiivit...
Erilaiset "Liberaalit Tahot" (de facto: Katurikollisten Suojelu-yhdistykset)
ovat ajoittain yrittäneet läpilyödä USA:ssa lainsäädännön muutoksia, joilla
riistettäisiin poliisilta ja muilta lainvalvojilta oikeus lyijykärkisten ja
reikäpääluotien käyttöön virka-aseissaan, vedoten (jopa ase-asiantuntijoiden
keskuudessa vallitsevaan) harhakäsitykseen, että "Geneven Sopimus kieltää niiden
käytön sotatoimissakin". Tosiasiassa ei kumpaisenkaan Haagin Sopimuksen
dumdum-luoteja koskeva direktiivi koske valtioiden sisäisiä poliisitoimia, jotka onkin
yleensä rajattu "reunaehdoilla" julistusten ulkopuolelle, jo Pietarin
kokouksesta v. 1867 alkaen.
Reunaehdoilla houkutellen saatiin jo Pietarin konferenssikin "laillisesti
kokoonkutsutuksi ja päätösvaltaiseksi". Englannin poisjäänti olisi vielä tuohon
aikaan kutistanut palaverin pelkäksi torikokoukseksi, jollaisten julistuksilla on yhtä
vähän painoarvoa kuin erään Tikkurilan täti-yhdistyksen diktaatilla, jolla aikoinaan
julistettiin yleinen sodankäyntikielto kaikille kansoille, paitsi aseelliset yhteenotot
Ankean Aatteen voittokulun edistäiseksi tai Aatteen ylivallan puolustukseksi. (Ei tunneta
yhtään julistusta, johon ei sisältyisi reunaehtoja).
VALTIOIDEN SISÄISIÄ kapinaliikkeitä siis SAA tukahduttaa vaikkapa taktisilla
ydinaseilla tai paiseruttobakteereilla, joten "paukkuhernesten" käytöllekään
tuskin löytyy kansainvälis-oikeudellisia esteitä. Vain Irak on hyödyntänyt tätä
reunaehtoa, ahdistellen taannoin kurdi-kapinoitsijoita taistelukaasuillakin. (Julkisen
Sanan reaktio oli yllättävä: Vaahtosuista protestia ei lietsottu! Vain joissain
tiedotusvälineissä purnailtiin parina iltana ja haastateltiin jotain rauhan-aktivistia,
kuten tapana on. Siinä kaikki ! Historiallinen ennakkotapaus: "Talo Elää
Tavallaan"-periaatetta noudatettiin, vaikka edes YYA-velvoite ei pakottanut
nöyrään kohteliaisuuteen).
Aloitteita poliisikunnan käyttämien "epäinhimillisten ampumatarvikkeiden"
korvaamisesta "inhimillisemmillä" kokovaippaluodeilla on tehty enimmäkseen
USA:ssa 60- ja 70-lukujen hippie-kaudella. Raadollisten matemaattis-luonnontieteellisten
tosiasioiden (kimmoke- ja läpiampumisriskin) lisäksi USA:n
"liberaali-demokraatit" (suom: "änkyrät"/ "sarvikuonot"/
stalinistit) unohtivat joitakin historiallisiakin faktoja, kuten Geneven sopimusten
sovellutusalat ja USA:n vetäytymisen Haagin sopimuksen ulkopuolelle jo vuonna 1899. USA
on kuitenkin noudattanut käytännössä orjallisesti sopimusta varsinaisissa
sotaoperaatioissaan. Saksan Liittotasavallan lainlaatijoita vetivät sikäläiset
"humanistit" nenästä kuin vanhaa kuikkaa, vetoamalla "Geneven
Sopimuksen" (olemattomiin) direktiiveihin: Saksan poliisivoimilta evättiin oikeus
lyijykärki- ja reikäpääluotien käyttöön virka-aseissa.
Saksan nerokkaat suunnittelijat kehittelivät pian lyijytäytteisiä luoteja paljonkin
"verrempiä" kokomessinkiluoteja lainvalvojien käyttöön ja vientiin.
EU-direktiivien edessä orjallisina matelevien kotimaisten virkamiestemme ansiosta uuden
aselakimme myötä kielletään tämän vuoden (SIC ! Kaiketi v:n 1996 ?) syyskuun 1.
päivästä lähtien kansalaisilta reikäpäisten käsiaseluotien hallussapito, mikä on
omiaan vaikeuttamaan eräitä aseiden laillisia käyttötarkoituksia. Rikollisia eivät
direktiivit ja diktaatit häiritse. Hehän eivät tunnetusti anele patruunoiden ostolupia.
*******
Alkuperäisteksti päättyi tähän. Se täydentää artikkeleita "HAAG 1899" ja "Rä/Sy-luodit", joita kirjoitettaessa
ei enää ollut käytettävänä leiviskänpainoista lähdeteos-pinoa. Nykyisinhän ei
tieto - kuten usein on todettu - saa enää "bungata" edes ykkösluokan kirjeen
postituksen hintaa, saati sitten kirjastojen kaukolainauskustannuksia. Näitä
hukka-töiden tuloksia eli "Arkistojen Aarteita" on tallella ehkä vielä
lisääkin. Aineiston etsinnät jatkuvat varsinaisen juttutuotannon välisinä
luppo-aikoina.
3001 2000; Pete
Linkkisivu Gunwritersin etusivu
Gunwriters on the Web Ison Kapinan räjähdeluodit: http://guns.connect.fi/gow/kapina.html