<< Uusimmat  Osa 29 >>  Osa 28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 30, päivitetty 08.04.2001

- Gunwriters - Profetioita ilman jumaluutta

Pienoismallitykki voi olla takaaladattavakin, kunhan väljyys on enintään 19.999 mm.

Tahtoo tykkimestariksi!

Olen kovasti kiinnostonut erilaisista mustaruutiaseista, niiden historiasta ja tekniikasta. Aloinkin rakentaa pientä tykkiä 50 x 350 mm CrMo kangesta. Sorvasin 28 mm rei'än kankeen, mutta terän lyhyydestä johtuen se jäi vielä aika matalaksi. Odottelen nyt seuraavaa tilaisuutta päästä käyttämään sorvia. Tarkoitus olisi jatkaa terää ja sorvata reikä 325 mm syvyyteen. Eli seinämävahvuudeksi jää 11 mm ja putken pohjaan 25 mm. Myös rihlat olisivat mahdolliset, mutta se on vielä harkinnan alla. Laukaisu perinteisesti sankkirei'ästä tulilangalla. Tykki tulisi makaamaan lavetilla.

Valmiilla tykillä olisi tarkoitus kokeilla nuoliammuksen vakavoitumista ja tykin tehorajoja yleensäkin. Halkaisijaltaan hieman alle 28 mm nuolen kanssa ei kauan nokka tuhise sorvissa. Eikä itse tykkikään ole hinnalla pilattu, joten yhdistelmä on hyvä testipenkki sudenpentuhenkisille kokeiluille. Näinkin lyhyen putken ollessa kyseessä houkuttelisi käyttää N310:tä tehostamaan mustaruutia. Eikös hieman vastaavaa käytetä iSon firmAn peleissä? Ilmoittelen projektin etenemisestä huhti-toukokuun vaihteessa kunhan muut kiireet ensin hellittävät.

Muita juttuja mitä on tullut kokeiltua ovat mm. erilaiset metalli- ja lasikuoriset pommit. Parhaiten mielestäni on toiminut perinteinen putkipommi N310 täytteenään. Tekee kokoonsa nähden yllättävän suuren kraaterin routaiseen maahan. Tosin metalliputken repeäminen toisesta päästään saattaa putken "maata kiertävälle radalle". Tämä tuli todistettua uutenavuotena 2001, kun musta kappale kiiti välähdyksen hetkellä arviolta 70 - 100 m päässä taivaalla. Putken remahdus sysipimessä yössä syrjäisellä hakkuuaukealla on näyttävä efekti, se valaisee kerralla koko maiseman! Ja se jyrähdys..!

Terveisin; Ruoska

Ps. Sopuli on jalo eläin!

  Tykkisi laukaisumenetelmää voisi ehkä hiukan kehitellä, tinkimättä juurikaan perinteistä: Kun nallisytytys oli todettu toimivaksi rovasti ALEXANDER FORSYTHin haulikossa vuonna 1807, alettiin systeemiä soveltaa tykkeihin, havaiten se hyväksi, mutta kapitulantti-kunnalle ominaisen muutosvastarinnan takia keksinnön yleinen omaksuminen viivästyi vuosikymmenien verran. Iskunalleja käytettiin jossain määrin Ameriikan Valtioiden Sisällisessä Sodassa, mutta ne korvattiin kohtapuolin kitkanalleilla, ellei käytetty ns. "kuovinnokkapistoolia", joka oli keksitty jo piilukkokaudella. Se ei juurikaan yleistynyt: Ani-harvat ovat ne kirjat, joissa moista kuriositeettia edes mainitaan.

IAN V. HOGGillekin oli tykinlaukaisupistooli täysin tuntematon keksintö. Sensijaan W.W. GREENER mainitsee perkussiosytytyksen varhaishistoriaa valottaessaan, että aikavälillä 1807 - 10 oli pienaseissa iskurimekanismi(t), mutta tykit laukaistiin kevyellä pitkävartisella vasaralla nallipiikkiin lyöden. Vastaavaa systeemiä voisi soveltaa Sinunkin testikanuunaasi. Nalliksi vaikkapa perkussio-musketin nallihattu, jossa riittää liekkiä 28 mm "jyskärinkin" ruudin sytytykseen. Läpiporatun nallitapin osannet mitoittaa itsekin? (Tehdasvalmisteisiakin löytynee esimerkiksi Asekauppa E. Lähdeniemeltä, mistä löytyy myös filttihatun muotoisia musketinnalleja). Sankkireiän suositeltava sijaintikohta on tykinputken peräpään keskiö, jolloin ruutilatinki syttyy symmetrisesti.

Suositeltavaa on upottaa nallitappi syvennykseen, johon nallihatun "lieri" (ynnä tietenkin nallitapin laippa) mahtuu naftisti; syvennys niin syvä, että tapin eli "nippelin" pää tulee täsmälleen putkenperän tasalle. Nallin pohja ulkonee tällöin sopivasti esiin putkenperästä, mutta vasaran lyönti ei yllä "terskoittamaan" nallitapin päätä. Nallin sirpaleet eivät myöskään pääse nokkimaan tykkimestaria, eikä putken pituusakselin suuntainen vasaranisku järkytä putken suuntausta.

"Duplex"-latingissa voit käyttää ruutia N310 + mustaaruutia, mutta harkitusti. Entisaikojen "LESMOK(E)" ja "KING'S SEMI-SMOKELESS"-ruudeissa oli 10 paino-%:ia jauhennettua puuvillaruutia mustaruutimassaan sekoitettuna, mutta nitroselluloosa lienee ollut melko laimealla happoseoksella nitrattua kollodiumvillaa. Se ei juurikaan lisännyt ruudin energiaa, mutta vähensi savunmuodostusta ja muutti ruudin kiinteät palojäänteet kuivaksi pölyksi, joka oli helppoa harjata pois piipunseinämistä kuiviltaan, vaikkapa jokaisen laukauksen jälkeen.

Ampujaveteraanit muistavat yhä huipputarkat REMINGTON-PETERS "PALMA"-piekkarinpatruunat, jotka oli ladattu "Lesmokilla": Ase haisi kotiin tuotuna mädänneeltä munalta, kunnes sen piipunputki pestiin kuumalla vedellä ja puhdistettiin perähuuhtelun jälkeen normaaleilla rituaaleilla Suojeluskunnan jakamilla tai myymillä kemikaaleilla, ynnä voideltiin suojarasvalla, jos ase joutui pidempiaikaiseen lepoon. Ampuja- ja metsästäjäveteraanien muistoissa on myös haulikoissa sota-aikaan käytetty "sekaruuti", jossa oli noin 50 % mustaaruutia "GYTTORP No. 3" ja toinen mokoma VRT:n kivääriruutia, purettua lomalaisten mukana kotirintamalle kulkeutuneista 7.62 mm patruunoista. Coctail oli jonkin verran mustaruutia vahvempaa. Heikoimpia "torpparihaulikoita" sillä onnistuttiin särkemään; "Husovaarnan huoripojat" saattoivat jopa räjähtää, mutta NITRO-testatut aseet kestivät.

Mustaruuti oli tyyristä tuontitavaraa, joten 50 %n säästö ruutikustannuksissa oli elintärkeää monillekin ryysyköyhälistöläisille. Ilman riistaa olisi nähty monissa mökeissä nälkää, erityisesti "lanttutalvena" 1941 - 42, jonka kevätkausi tuotti korpimailla kuolon monille soidinmetsoille ja -teerille: Kun aamu sarasti, alkoi metsistä kuulua pyssyjen jytkettä. Säikyimmät kansalaiset tietenkin rynnistivät kieli vyön alla hälyttämään nimismiestä, että: "Siellä desantit ammuskelevat..!", mutta elämän vakavuuden tuntevista vallesmanneista monikin rauhoitteli, että: "Pojat siellä vain korjaavat metsän viljaa..!" Tosiaankin pojat: Isäthän olivat rintamalla! Nykyään ei niin joviaaleja "länsmanneja" liene Suomessa yhtäkään..?!


Aseteltava leiman mukaan Tulassa valmistettu wanha ruutimitta.


Jos historiaa kelataan taaksepäin vieläkin pidemmälle, alkaa "duplex"-latinkeja löytyä: Kaupan oli 1890-luvulla ruutiannostimia, jotka tipauttivat pienen annoksen "nitroruutia" hylsyn pohjalle, mustaruudista koostuvan pääpanoksen virikkeeksi, ja pitämään maaliinammunta-tussarin piipunreiän helposti puhdistettavana. Kun käyttöön omaksuttiin jäykkäsyttyisemmät palohidaste-pinnoitetut savuttomat ruudit, vaihtuivat osat: Hienojyväistä herkkäsyttyistä mustaruutia ripautettiin hylsyn pohjalle virikepanokseksi, sytyttämään hylsyntäyttävä savuton kivääriruutipanos. Tykkikalibereissa, alkaen rajatapauksesta 20 x 138 mm SOLOTHURN LONG, oli pienijyväisestä mustaruudista koostuva virikepanos säännönmukaisesti läsnä pienessä nitraattisilkkisessä pussissa hylsyn pohjalla. Tavallisin virikeannos oli 0.5 grammaa, kun pääpanos oli noin 40 grammaa savutonta pikkutykki-ruutia.

Onkin unohtunut mainita, että tämä "Norsupyssyn" ja "Vekottimen" patruuna kehiteltiin jo ensimmäisen maailmansodan aikaan RHEINMETALL AG:n EHRHARDT-konetykkiin, jonka valmistusta ei ehditty aloittaa Saksassa, sodan päätyttyä kuuluisaan "selkäänpuukotukseen" 11. marraskuuta 1918. Rheinmetallin tuotekehitelmät evakuoitiin "tois' puol' jokkee", Rein-joen Sveitsin puoleisella rannalle Solothurniin, turvaan vihollisten valvontakomission takavarikoinnilta ja tuhonnalta. Konetykin ja sen jalkaväkivariaatioksi sovelletun pst-kiväärin kehittely voitiin viimeistellä puolueettomassa Sveitsissä.

Viholliset kiristelivät hampaitaan ja puivat nyrkkejään vastarannalla, kykenemättöminä estämään saksalaisilta kielletyn asetyypin viimeistelyä. Saksan varusteluteollisuuden menetelmien ja järeämmän kaluston kehittelyn pitämisen ajan tasalla mahdollisti 16. huhtikuuta 1922 solmittu RAPALLON SOPIMUS Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä, tieteellisestä ja taloudellisesta yhteistyöstä. Hyöty oli molemminpuolinen: Neuvostovaltio sai opastusta mm. varusteluteollisuuden modernisointiin saksalaisilta asiantuntijoilta. Saksalaiset saivat työrauhan "punaisen hämärän maasta", jonne valvontakomission kynnet eivät yltäneet. Sopimus raukesi v. 1933: Monet juutalaissyntyiset "spezialistit" eivät palanneet Saksaan, jonne oli tullut uusi järjestys. Monille heistä kävi tosin köpelösti myös Venäjällä, kun vähemmistökansallisuuksien vainot alkoivat 1930-luvun lopulla.

Suomessa käytettiin pussitettua ruutia PaP N14 virikepanoksina mm. pst-kiväärin L-39 erikoispatruunoissa. Pääpanos oli hidaspaloista savutonta ruutia. Mustaruutitykissäsi voit käyttää aina 10 paino-%iin saakka ruutia N310 terästyksenä seuraavin järjestelyin: Putken perälle hieman mustaaruutia varmistamaan sytytys. Sen etupuolelle latinki N310:tä, mieluusti pussitettuna puuvillaharso-pussiin. Päällimmäiseksi pääpanos mustaaruutia ja etummaiseksi ammus. Hidaspaloisempaa kivääriruutia käytettäessä voidaan musta ja savuton ruuti sekoittaa keskenään. Sekoittamisen tulee olla perinpohjainen.

Suositeltavaa on sekoittaa ruudit vain yhtä laukausta varten kerrallaan. Ruudin N110 pitoisuus voi olla 1/3 painosuhteessa. Ruutia N135 tai N140 voi seoksessa olla puoletkin, kuten VRT:n kivääriruutia oli sota-ajan haulikkoruuti-coctailissa. Lyhytputkisessa tykissä jää kivääriruudeista tosin ilmeisesti melkoinen osuus savuttoman ruudin jyvistä syttymättä/palamatta, mutta jos saatavana on huokeaa/ilmaista "purkuruutia", voidaan hyötysuhteeltaan huononlaistakin seosta käyttää: "Lisänä rikat rokassa; hämähäkit taikinassa!" Virikepanoksella terästettynä voit käyttää jopa huokeaa pora- eli kiviruutia, jos onnistut sallaista hankkimaan. (Ostajalta kysellään tiemmä "laturin papereita", mutta eihän niitä tarvitse olla loppukäyttäjällä: Se riittää, että "sisäänostaja" tai tilaaja voi esittää vaaditut pumaagat. Erätarvike-puodin myymän mustaruudin hintaan verrattuna on kiviruudin kilohinta lähestulkoon nimellinen).

Kokeiluvaiheessa on suositeltavaa käyttää jonkinlaista kaukolaukaisua, esimerkiksi viritystä, jolla saadaan iskuvasara lyömään nalliin pitkää laukaisunarua vetämällä. Momissa täyskokoisissakin tykeissä oli äärimmäisen yksinkertainen laukaisukoneisto; vasarana kaksivartinen vipu, jonka lyhyeen alavarteen kiinnitetystä narusta ripeästi nykäisten saatiin ylävarsi lyömään lukkonallin laukaisevan iskuripiikin perään. Suosittamassani muskettinallin käyttöön perustuvassa järjestelmässä ei tarvita edes nallipiikkiä: Vasara lyö suoraan nallinpohjaan.


Aihe 2, eli pommit, täytteenä ruuti N310: Viitsisitkö joskus kertoa yksityiskohtia? Eniten kiinnostaa sytytysjärjestelmä; oletettavasti dynamiittinalli? Koko ja rakenne? Yksi nalli, vaiko esim. kolmen nallin nippu, jota käytettiin ontelopanoskokeilussa eli V.S.O.P-latingissa? Riittävän vahvaa aloitepanosta käytettäessä pitäisi detonaation pystyä hajottamaan rautaputki pieniksi sirpaleiksi. Pommin ihanteellinen kuorimateriaali olisi perinteinen valurauta, jolloin vähempikin "murtava voima" eli brisanssi riittää. Toinen äärimmäisyys on lasikovaksi läpikarkaistu teräs, jota ei ole päästölämmitetty joustavammaksi karkaisun jälkeen. Sekin murenee pikkusiruiksi, tarvitsematta täytteekseen juurikaan detonoivaa mustaruutia tyrnävämpää täytettä. Dynamiittinallilla no. 8 laukaistun, eli detonaatioon saatetun, mustaruudin maksimaalinen huippupaine voi olla 6500 ilmakehän luokkaa. Se ei jää kovin paljoa jälkeen trotyylista.

Samansuuruiset paineet mitattiin Englannissa suoritetuissa kokeiluissa, räjäyttämällä ruuti (pelkän hehkulangan kuumuudella) suljetussa, riittävän vahvaseinämäisessä astiassa, jonne kaikki ruudin palamistuotteet jäivät. Kiinteitä aineksia oli 57 painoprosenttia ja kaasumaisia vain 43 p-% Kokeita suoritettiin noin 120 vuotta sitten, joten havainnot on unohdettu jo ammoin. Ampuma-aseessa kehittää mustaruuti parhaimmillaankin noin 2000 ilmakehän paineen, mutta aloitepanoksen määrä on kookkaimmissa kiväärinalleissakin melko mitätön dynynalliin no. 8 verrattuna: Siinä oli alkuperäisten normien mukaan 2.0 grammaa tyrnävää elohopeafulminaatin, kaliumkloraatin ja antimonisulfiidin seosta, taikka nykyisin ekvivalenttia lyijystyfnaatin, hapettimen ja liekkiaineen seosta, samaiset kaksi grammaa.

Näihin aiheisiin palattaneen vielä tuota tuonnempana, ainakin toivottavasti: Olemme nimittäin pakotetut harkitsemaan keskittymistä ulkomaankielisen GOW/Universalin julkaisemiseen, taloudellisista syistä, koska "salakatselijoiden" ja "etuoikeutettujen visitoorien" lukumäärien suhde ei ole erityisen kannustava.

0204 MMI; PT

Monitoimiaseiden historiaa

Autatko Liiga-Tapparan kannattajaa ja kerrot hieman aseesta nimeltä tappara, pikkuisen historiaa?

Hannu

  Asetyypin nimitys tulee venäjänkielen sanasta "TOPOR" = kirves; lausutaan "tapar". Kyseessä on siis leveäteräinen sotakirves, vailla erityisen silmiinpistäviä ulokkeita terässä, hamarassa tai varren päässä. Pohjois-Amerikan intiaanien tapparoissa saattoi olla savella vuorattu piipunpesä "tomahawkin" hamarassa, sekä ontto varsi, jonka kautta imeskeltiin sauhua juhlatilaisuuksissa, kuten polteltaessa rauhanpiippua. (Säännöllistä tupakointia eivät intiaanit harrastaneet).

Tappara on eräs sivistyneen ihmiskunnan alalajin vanhimpia keksintöjä, kivikaudelta, noin 60 000 vuoden takaa. Varrettomia kivityökaluja käytettiin jo aiemmin. Kivikirves oli yleistyökalu veistohommissa ja metsästyksessä, ynnä tietenkin sotatoimissa alkeellisemmin aseistettuja Neanderthal-lajin ihmisiä vastaan, jotka hävitettiin käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon. Toinen aikalainen asekeksintö oli varrellinen keihäs.

Myöhemmällä kivikaudella eriytyi tapparasta ns. vasarakirves, jota käytettiin yksinomaan metsästysaseena ja taisteluvälineenä, sekä kenties hakkuna, mutta veistotöitä sillä ei voitu tehdä. Tappara jatkoi itsenäistä elämäänsä läpi pronssi- ja rautakausien. Vasarakirves tuli uudelleen muotiin keskiajalla ns. kypäränsärkijän muodossa, mutta sai väistyä ruutiaseiden käytön yleistyessä. Kypäränsärkijät kuuluivat Pohjanmaan miesten varusteisiin vielä Nuijasodan aikaan.

Niiden terä oli hieman taaksepäin kaareva ja varsi kahdenkin metrin pituinen. Jos terän isku lipsahti kypärästä, saattoi kärki sentään takertua haarniskoidun vihollisen ratsumiehen kaulantyveen tai hartiaan, jolloin haarniskan kantajaa keikuttamalla (ruots. "runka") voitiin kiskaista hänet satulasta tai kaataa koko ratsukko, jos "runkan" varresta kiskoi useampikin mies. Keskiajalta alkaen ryhdyttiin tapparastakin kehittelemään monitoimiasetta, muotoilemalla sen terään nonenmuotoisia väkäsiä, myöskin hamarapuolelle, ja lisäämällä keihäänkärki varren päähän ja ehkä toiseenkin.


"Hildebarde" eli hilpareita Liechtensteinin ruhtinaan kokoelmista.


Aseet myös nimettiin uudelleen mm. hilpariksi, pertuskaksi, bardesaaniksi, partakirveeksi, yms. Yhteinen ominaisuus oli pitkä varsi. Villiintynyt tuotekehittely talttui ruutiaseiden yleistyttyä, kunnes jäljelle jäi vain ratsuväen suosima peitsi eli "piikki", jonka sotapäänä oli yksinkertainen keihäänkärki. Peitsi säilyi ratsuväen aseena 1900-luvulle saakka. Puolalaiset ulaanit rynnäköivät vielä vuonna 1939 peitset tanassa saksalaisten panssarivaunuja vastaan. Varsinaisen tapparan terän muoto oli kautta aikojen suhteellisen yksinkertainen ja sen varsi oli lyhyehkö. Venäjän tsaari IIVANA IV "JULMAn" musketöörien eli streltsien tapparan terä oli poikkeuksellisen leveä "peljätyksen tuottamisexi wiholliselle", ja tapparaa käytettiin musketin tukihaarukkana. Terä toimi myös musketöörin jaloimpia ruumiinosia suojaavana kilpenä, hänen keskittyessään tähtäämiseen. (Streltsien moderni vastine ovat OMON-joukot).

Kirveitä tai jopa keskiajan ja 1500-luvun talonpoikaiskapinoiden piikkinuijien tapaisia käsikähmä-aseita käytettiin vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta pian havaittiin reunastaan tai reunoistaan teroitettu kenttälapio kätevimmäksi lähitaisteluvälineeksi. Käsituliaseitahan ei riittänyt lähimainkaan kaikille, ja niistä loppuivat usein patruunat kesken kuumimman taiston. Kiväärin pistin todettiin käyttökelvottomaksi juoksuhautataisteluissa ja yleensäkin tarpeettomaksi lisätaakaksi. Moderneihin rynnäkkökivääreihin sellainen on kuitenkin kiinnitettävissä, tosin muuttuneena monitoimi-työkaluksi, jolla voidaan kuoria perunoita, pätkiä piikkilankaa ja avata olutpull.. korjaan... limonaadipullon kruunukapseli.

3103 MMI; PT



    - Gunwriters - "Hei kultsi! En pääsekään vielä töistä kotiin, GOW päivitti juuri!"



Ballistiikan alueelta

Törmäsin GOWiin ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten ja nyt olen viettänyt moniaita rattoisia öitä lukemalla kiinnostavia artikkeleita. Oma ampumaharrastukseni on varsin nuori, vasta pari vuotta olen räiskettä pitänyt. Vuodenvaihteessa tuli ostettua latauslaitteet ja aloitettua omien paukkujen latailu kivääriini ( .308 Win). Virallisen Valistuksen reseptejä on jo paljonkin testailtu, toisia hyviksi havaiten ja toisia taas ei. Supulatausten teko alkoi kiinnostaa ja siitä heräsi kysymys: onko homma turvallista vasta-alkajalle?

Sitten muihin aiheisiin: Ruutisissa törmäsin ohjeeseen ladata hirviratapaukutkin pistooliruudilla, joskin yliäänisiksi. Ainoa ohje 8-grammaiselle oli seuraavanlainen: Luoti Lapua S374, ruuti N310 0,93 g (aloitus 0,85 g). Kyseinen ohje oli 100 metrin lasautusta varten. Aikomukseni oli kuitenkin käyttää Sakon luotia 145A. Onko sitä mahdollista käyttää em. reseptillä, vai onko sen lataaminen vastaaviin nopeuksiin (V0 575 m/s) edes mahdollista ruudilla N310, huomioon ottaen sen valmistusmateriaalin (suuri kitka?)? Annosta ei voine kovin paljon lisätä, sillä eikö 0,93 g ala olla jo ylärajoilla? Vai onko minun turha käyttää luotia 145A eli onko Lapuan S374 vastaava? Vai onko koko pistooliruudin käyttö kyseisessä tapauksessa perusteetonta?

Minua alkoi myös kiinnostaa pitkänmatkan tarkkuuslatauksen räätälöinti aseeseeni. Ruudiksi ajattelin N150 ja luodiksi joko Scenar 10,9 g tai Lock Base 9,7 g. Saavutetaanko jommallakummalla jotain olennaista hyötyä 300 metrin etäisyyttä tavoiteltaessa. Minulla on kyllä sellainen perstuntuma, että 10,9 g Scenar voisi olla tarkempi aseessani (jonka rihlannousu on minulle toistaiseksi arvoitus), sillä ainakin Sakon hirvilatingilla, jossa luotina oli 10,7 g Barnes X, oli tarkkuus sataan metriin suorastaan mykistävä. Voisiko muuten tuota Barnesin Äxää hyödyntää pitemmän matkan tarkkuuslatauksessa, niin metsästysluoti kun se onkin? Sehän on umpikuparia ja kärjessä hiuksenohut onkalo. Kitka ainakin olisi yhdenmukainen ja luodin kärki näyttää mukavan suipolta tarkkuusammuntaan.


Arkistokuva: Winchester 95 lukko aukaistuna. Nämä aseet olivat Tsaari Nikolain henkivartiokaartin aseistuksena ennen Suomen vapaussotaan joutumistaan.


Sitten siirrynkin toiseen aseeseen, Winchester Model 1895 vipulukkoon kaliiberissa 7,62 x 53R raudoissaan ja puissaan leimat, joissa neliön sisässä sisässä on iso X-kirjain, pieni, väärinpäin oleva N-kirjain sekä iso, väärinpäin oleva kolmonen. Ovatko leimat puna-armeijan vai minkä? Kas, kyseisen aseen takatähtäimessä on pystyyn nostettavassa hahlossa asteikko viidestätoista kolmeenkymmeneenkolmeen. Toki tähtäimen voi pitää kaadettunakin, silloin sille on "portaat", joita pitkin se korotetaan. Päättelin asteikon merkitsevän satoja jalkoja, jolloin 33 x 0,3 x 100 = 990 m, mikä kai vastaa tuon ajan utopistista vaatimusta sotilaskivääreille. Haluaisin hyödyntää asteikkoa ammunnassa ja siksi haluaisin tietää, minkälaiselle latausyhdistelmälle asteikko on alun perin mitoitettu. Onko alkuperäistä latausta mahdollista jäljitellä? Miten tähtäin pitää säätää eri etäisyyksille 75 m - 500 m? Mille etäisyyksille se pitää nostaa kumoasennosta pystyyn jne?

Terveisin ja vastauksista jo etukäteen kiittäen; T-65

  N310 ei ollut alkuaan pistooliruuti, vaan kivääriruuti, jolla tosin havaittiin voitavan ladata käsiasepatruunoitakin. Alkuperäinen nimitys oli "paukkupanosruuti" ja tuotenumero VRT N14. Nykyisin esiintyy patruunarasioissa merkintä (esim.) RSO3N14, eli vanhat tuotenumerot ovat kai edelleen käytössä Sotavaltion patruunoita ladattaessa, ja ruudin tuottaja oli ainakin vuosikymmen sitten vielä VRT = Valtion Ruutitehdas.

Kokemuksia kevytlatingeista on karttunut meiltä ja maailmalta riittämiin osoittamaan jakelemamme latausreseptit turvallisiksi: Ei yhtään raporttia vakavista onnettomuuksista sitten 1980-luvun keskivaiheen, jolloin pojat alkoivat oppia (pari kaveria "kantapään kauttakin"), ettei annettuja absoluuttisten minimilatinkien suosituksia saa alittaa, saati sitten puolittaa! Tiettyyn tarkoitukseen ladattavien patruunoiden latauskokeilujen suositeltu aloitusannos voi tietenkin olla lähes kaksinkertainen vaikkapa vaimenninpatruunan tavanomaiseen käyttöannokseen verrattuna, koska nopeapaloisia ruuteja käytettäessä voi minimi- ja maksimilatinkien välinen suhde olla jopa 1 : 3. Pyrimme aina mainitsemaan (luotikohtaisesti) ne ruutimäärät, joiden alittaminen on vierailukutsu Viikatemiehelle. (Toinen minimilatinkien puolittajista oli todellakin vuotanut jo melko kalpeaksi ennen ambulanssin tuloa ja plasmatiputuksen alkua).

Uudemmissa tunnetuissa "likipiti"-tapauksissa tuotti yllätyksiä kuparoidun lyijyluodin perän tyssäytyminen (sattui Ruotsissa; luodin voitelun tarve unohtui! Latinki lähes kolminkertainen suositukseen verrattuna NORMA R1:tä), Gaspolster-efekti (sattui Suomessa; luotina NOSLER PARTITION. Kaksinkertainen max.-annos N310:tä. Latauskokeilut aloitettu neuvoja mistään kysymättä) ja paukkupatruunan paperitulpan kehittämä ylikorkea paine (sattui Suomessa; paperitäyte oli kyllästetty kynttilävahalla kauttaaltaan "kivikovaksi", vaikka muutama pisara riittäisi. Osatekijänä kylmä sää. Ruudin N310 näppituntumalla annosteltu määrä oli tarpeettoman suuri käyttötarkoitukseen nähden. Painomäärä oli tuntematon).

Henkilö- tai asevaurioita (pl. ulosvetimen taipuminen "Gaspolster-tapauksessa") eivät nämä tietämättömyydestä johtuneet säikytykset aiheuttaneet. Ohjeitamme noudatettaessa on tapaturmariski todennäköisesti vähäisempi kuin Virallisen Valistuksen mukaisia latinkeja laadittaessa, ja aseiden sekä hylsyjen käyttöikä (laukausmäärinä) voi moninkertaistua, ammuttaessa täysteholatinkeja vain täyttä tehoa tarvittaessa, käyttäen aseen "arkiruokana" jotain osumatarkaksi havaittua säästölatausta.

Omissa 20 vuoden takaisissa kokeiluissani käytin hieman karkeajyväisempää ruutia N320 Lapuan S374:n (8 g kokovaippa) saatteena .308:ssa. Paineeltaan tehdaspatruunaa suunnilleen vastaava latinki oli 1.10 grammaa. Puolikymmentä perättäistä laukausta antoi tasan saman luotinopeuden. Keskiarvonopeus oli 640 m/s ja nopeuden vaihtelu 5 m/s haarukassa. Nopeusmittarissa (OEHLER M 12) ei valitettavasti ollut standardipoikkeaman laskuria, mutta Standard Deviation olisi ilmeisesti alle metri sekunnissa. Yksi luoti lähti hieman muita hitaammin. Lienee ollut muita kovavaippaisempi, tai muuten vain kitkaisempi.

Ruudilla N310 ladattaessa on syytä pysytellä alle 1.0 gramman annoksissa, koska eihän säästölatinki olisi nimensä väärti, jos se kehittäisi tehdaspatruunoiden painetason. Ruutien N310 ja N320 kemiallisessa koostumuksessa ei ole ennen jyvien "pesua" minkäänlaista eroa: Samaa taikinaa molemmat. Esimerkiksi lämpöenergiasisältö on sama: 4200 Joulea per gramma. Erona on vain jyvien koko ja muoto: N310 on hienojyväistä "tikkuruutia" (kuin hevosen jouhen pätkiä) kun taas N320 on paksumpaa putkiruutia. N310 on jyvien pesun jälkeen tilavuuspainoltaan kevyempää kuin N320, koska tikkuruuti-massan sisältämästä salpietarista huuhtoutuu pois suurempi suhteellinen osuus. Kyseisellä menetelmällä saadaan ruutijyvän pinta huokoiseksi eli rosoiseksi, jolloin sen syttymisherkkyys paranee. Ja nimenomaan tuo ominaisuus on tärkein, ajatellen ruudin käyttöä säästölatingeissa. Ohuet ja lyhyet ruutijyvät myös palavat loppuun nopeammin kuin N320:n karkeammat jyvät, eli ruuti palaa puhtaasti jo alle tuhannen ilmakehän huippupaineen alaisena .308:ssa.

Luodeilla SAKO 145A voi ladata jokseenkin samoin annoksin kuin Lapua S 374:llä. Latausohjeissamme on aina "marginaalia" paineiden suhteen, joten kuparivaippaluodin suuremman kitkan vaikutus jää lähes huomaamattomaksi. Lähtönopeus on hieman alhaisempi kuin tombakkivaippaisia luoteja ammuttaessa samalla latauksella. Ennen ammuntaa on suositeltavaa poistaa piipunseinämiin aiemmista ammunnoista jäänyt vaippametalli. Kupariluodit tosin "nuohoavat" tombakkijäämät piipunputkesta, mutta ensimmäisten laukausten nopeushajonta voi olla suurehkokin ja osumatarkkuus niinmuodoin huononlainen.

Aseen käynti vakiintuu, kun piippu on puhdistunut vaipoittumakerroksesta. Kupariluotien liukastus alentaa niiden kitkaa piipunputkessa, joten se on suositeltavaa, vaikka hidastaakin lataustoimintaa. Luotien ohut galvaaninen niklaus "tekisi tissiä", mutta Herra SAKO on todennäköisesti vähiten taipuvainen koko maailmassa omaksumaan tehtaan ulkopuolisia ideoita; ainakaan SPANDAU:n Arsenaalin tutkimushavaintoja vuodelta 1887. Ovat: "NOT INVENTED HERE", eli kirjoituspöytä-teoriaa..!


Tiedoksi vaimenninaseen omistajille:

Kupariluodeistakin jää ohut kuparikerros piipunseinämiin. Se voi tuottaa yllätyksen niille aseenomistajille, jotka unohtavat vaimentimen aseensa suuhun pidemmäksi aikaa ja säilyttävät asettaan kaapissa suu ylöspäin: Vaimentimeen tiivistynyt "lauhdevesi" tippuu piipunreikään, aiheuttaen sähkökemiallisen syöpymän piipunreiän suupuolelle. Kupari on "jalompaa" metallia kuin "musta" piipputeräs, joten se muodostaa galvaanisen parin, mikäli piippuun pääsee vettä elektrolyytiksi: Teräs syöpyy! Vaimentimeen tiivistynyt vesi on peräisin ruudista, ja se sisältää moninaisia ruutiperäisiä kemikaaleja, jotka parantavat lauhdeveden sähkönjohtokykyä, muuttaen sen todellakin tehokkaaksi elektrolyyttiliuokseksi. (Puhdas vesi olisi pikemminkin eriste kuin johde sähkövirralle).

Jos asetta säilytetään vaimennin kiinnitettynä, se on suositeltavaa ripustaa kaappiin SUUPUOLI ALASPÄIN. Lauhdevesi voidaan myöskin keittää pois vaimentimesta, kuumentamalla se hieman yli + 100 Celsiuksen lämpötilaan. Monta kertaa on kuultu marinoita, että: "Vaimennin POLTTI piipunreiän pilalle muutaman kymmenen laukauksen jälkeen", mutta ilmiön syntymekanismi on edelläkuvatun kaltainen; alkusyynä aseenkäyttäjän huolimattomuus ja tietämättömyys: Useinhan aletaan lukea käyttö- ja huolto-ohjeita, kun vahinko on jo tapahtunut. Onneksi lievä symmetrinen syöpyneisyys ei vaikuta hiukkaakaan aseen osumatarkkuuteen. Piipun puhdistus voi hieman vaikeutua, mutta siinä kaikki..!

Pitkänmatkan ammunnan luodiksi on suositeltava "hopeanharmaa" eli molybdeenisulfiidilla pinnoitettu SCENAR. Moni on kokeillut ja kehunut, eikä minun kaveripiiriini kuulu kovin montaa myyntipuhujaa. BARNES X:n käynti on moitteeton normaaleille metsästyksen ampumaetäisyyksille, mutta "entiijjän paikka" on sen materiaalin suht. alhainen ominaispaino lyijytäytteiseen luotiin verrattuna: Kuparin op.= n. 8 grammaa, luotilyijyn n. 11.2 grammaa/ ccm. Wanhassa wara parempi, kunnes toisin toteennäytetään. Järeämmissä pitkänmatkan snaipperipyssyissä (esimerkiksi kaliberi 12.7 x 99 mm) on kuparista sorvattu DESALEUX-mallinen luoti kyllä O.K: Isoa murkulaa eivät tuulet heiluttele.


Winsu

Vennään Winchesterin tukinlavassa oleva tarkastusleima (Xu3 = suom. "HiZ") on painettu tsaarinvallan aikaan: Aikoinaan omistamassani Winsussa oli samanlainen leima, ja tokihan piti ottaa selko sen merkityksestä. Oma aseyksilöni oli jäänyt Sortavalan Suojeluskunnan haltuun 24. tammikuuta 1918, ja kulkeutunut äsken vapautettuun Joensuuhun seuraavana päivänä. (Meillä päin alkoi Vapaussota muutaman päivän varaslähdöllä). Sen olen unohtanut autuaasti, tulivatko Xu3-leimatut Winsut Venäjälle Arhangelskin vaiko Vladivostokin kautta Jenkkilästä. Tukkileima lyötiin vastaanottotarkastuksen yhteydessä. Vaihtoehtoinen leima oli "IK", eli suomeksi "PK" yhteenkirjoitettuna, kirjaimet yhdistettyinä toisiinsa yläpuolisella viivalla. Kyrillinen P-kirjain on kuin kulmikas "U" ylösalaisin.

Tähtäinasteikko on arshin-jakoinen. (ARSHIN = askel = 0.7112 metriä). Koro-asteikko pätee ammuttaessa 9.65 gramman painoisia kärkiluoteja (jotka ovat todellakin melkein "pelkkää kärkeä"), tyyppiä: "Ljohkaja pulja obr. 1908/10 g.g."; suomeksi S-luoti. Ylöskäännetyn kehystähtäimen lukema 15 tarkoittaa 1500 arssinaa eli 1067 metriä ja 33 = 3300 arsh. = 2347 metriä pienin pyöristyksin. Alimmalla porrastähtäimen asetuksella oli suosituksena tähdätä vyönsoljen korkeudelle, jolloin luoti osui ylävartaloon lähietäisyyksille. Tasajyvän kohdalle osui luoti (teoriassa) 500 arssinan etäisyyteen = 355,6 metriin, ammuttaessa ilman pistintä, ja noin 300 metriin säilä kiinnitettynä, mutta aivan käsikähmä-etäisyydelle osui tasajyvällä ammuttu laukaus myös siihen kohtaan, johon se tähdättiin - jos ehdittiin.

Täysin tyylinmukaista luotia ei lataustaulukoista löydy, mutta 9.7-grammainen Lapuan LOCK BASE lienee riittävän lähellä totuutta. Lentorata on hieman suorempi ja tarkkuus paljonkin parempi kuin alkuperäisen L-puljan tapauksessa. Ruudiksi lienee turvallisinta N140 ja annokseksi 2.8 - 3.0 grammaa. Enemmänkin mahtuisi, mutta eipä rasiteta wanhaa weteraania turhaan.

N150:tä voi laittaa "heittämällä" 3.0 grammaa aloitusannokseksi/ kokeeksi. Max.-latinkia en ryhdy arvailemaan. Ruutilaji on minulle tuntematon uutuus: Saattaa olla liian hidaspaloista yllämainittuun komponenttiyhdistelmään. Syttymättä jääneiden ruutijyvien putsaaminen Winsun mekanismista ja makasiinin pohjalta on töisevää askartelua: Jos piippuun jää jyviä, vaihda ruuti empimättä johonkin nopeapaloisempaan lajikkeeseen.

PS. Muistitko "huviveron"? Uudelle visitoorille se on Sibelius + Väinö Linna 1999, 2000 + vuoden 2001 viihteen etumaksuksi. Jos joudumme lakkauttamaan suomenkielisen GOW:n kannattamattomana, häippäsee netistä KAIKKI v.v. 1999, 2000 ja 2001 julkaistu materiaali lopullisesti! GOW/Universalin julkaiseminen työllistää riittävästi, eli "vapaa-ajan ongelmaa" ei pääse syntymään, jos ulkomaan kielten valikoimaa laajennetaan nykyisestään.

0304 MMI; PT



    - Gunwriters - Izveshtija ei kerro uutisia, Pravdasta ei löydy totuutta, eikä GOW ärsytä.



Outo nimilyhenne

Mikä on GmbH? (Saksalaisilla on sellainen).

Feliks

  "Gesellschaft mit beschränkter Haftung" = rajoitetulla vastuulla (ilman henkilökohtaista vastuuta) toimiva yhtiö: Lähinnä kommandiittiyhtiö. Meikäläistä osakeyhtiötä muistuttavan firman nimitys on Saksassa: "Aktien Gesellschaft"; lyhenne AG tai A.G.

3003 MMI; PT



    - Gunwriters - Liberte, Egalite, GOW!



Ruudinpolttoa "puolipuristuksella"

.22 LR:n patruunat taitavat kaikenkaikkiaan olla ladatut liian hitaalla ruudilla, sillä piippuunhan jää aina runsaasti palamattomia jyväsiä. Voisiko ruutia vaihtamalla terästää patruunoita ja kestäisivätkö nykyaseet, esim. pulttilukkoinen Mauser moisen teon? Mikä ruutilaji ja missä määrin tähän mahdollisesti soveltuisi?

"+P+"

  Patruuna on alkuaan (v. 1888) suunniteltu ladattavaksi mustalla ruudilla, joka palaa loppuun saakka, ellei ole liian karkeajyväistä. Nokea jäi piipunputkeen, mutta jyviä ei. Savuton ruuti vaatisi puhtaasti palaakseen niin korkean paineen, etteivät hylsyt kestäisi, eivätkä kaikki aseetkaan. Hylsynkantaa ei voi juurikaan vahventaa, koska patruuna on reunasytytteinen: Nallimassaakin pitää mahtua ja hylsynpohjan paksuuden enentäminen tuottaisi suutareita eli nallipettoja heikkolyöntisimmissä aseissa. Osa .22 LR:ssa käytettävästä savuttomasta ruudista toimii myös ylitilavan hylsyn "passiivisena täytteenä". Ruutilaji valitaan siksi siten, että osa jyvistä ei syty lainkaan. Mustaruudissa on vastaava passiivi-täyte ruudin palaessa muodostuva kaliumkarbonaatti, joka yhtyy rikkiin kaliumsulfiidiksi, josta johtuu ruutikarstan ja -savun mätämunamainen haju. Osa hiilestäkin jää palamatta, joten ruutikarsta on mustaa ja tahrivaa.

Ongelma tiedostettiin jo vuonna 1890, jolloin kehiteltiin erikoispatruuna .22 Winchester Rimfire (WRF) pumpputoimiseen luodikkoon Winchester Model 1890. Kantalaipan levennyksen ja paksuntamisen ohella lisättiin hylsyn läpimittaa siten, että luoti - eikä siis vain sen kavennettu kanta - mahtui pidennetyn hylsyn suun sisään.

Tahmealla luotivahalla täytetyt luodin rasvaurat jäivät peittoon hylsynsuun sisäpuolelle. Hylsystä ulkoneva luodinkärki oli "kuiva" ja siisti. Patruunoita voitiin kantaa vaikkapa irrallaan taskussa: Taskunöyhtä ja tupakinperskat eivät takertuneet luodin pinnalle, kuten aikalaisiin .22 LR-, Short- ja Extra Long- patruunoiden kastoliukastettuihin luoteihin. .22 WRF-patruunan luodit olivat myöskin .22 LR:n luoteja etevämpiä metsästyskäytössä: Vakioluodin paino oli 45 grainia/ 2.91 grammaa, kärkimuoto katkaistu ogivaali. Reikäpääluoti painoi 40 grainia/ 2.59 grammaa, eli saman kuin .22 LR:n pyörökärkinen vakioluoti.

Jostain käsittämättömästä syystä jäi .22 LR monine epäkohtineen keskuuteemme, kun taas .22 WRF katosi pikku-hiljaa historiaan. Siitä runsaat 40 vuotta sitten kehitelty pidennetty vaippaluodillinen variaatio .22 Winchester Magnum Rimfire (WMR) on toki yhä tuotannossa, mutta sen ongelmana on repivä ja raateleva ylitehokkuus pataan pantavaa pienriistaa (lyijykärkiluodeilla) ammuttaessa niille etäisyyksille, joille tarkkuus riittää (noin 100 metriin).

Suomessa kiellettiin kuitenkin vuonna 1969 "Magnum-piekkarin" käyttö muiden riistaeläinten kuin oravien ja ansapyyntialueella riekon metsästykseen Lapissa "patruunan alitehokkuuden" takia. Kiellon tosiasiallinen motiivi oli protektionismi: Magnum-piekkareita ja niiden patruunoita ei valmistettu Suomessa, ja USA:sta tuodut aseet sekä patruunat olivat huokeita kotimaisiin luodikoihin ja niiden patruunoihin verrattuina. Torjuttaessa "markkinahäiriöitä" on valehtelu vakiomenettely.

Yleisesti tunnettu lie TIITUS J. NYPPYLÄn lihallisen esikuvan ballistiikan asiantuntemattomuus, ja riippuvuus sakokraattien syöttämästä hugasta. Lapissa suosittiin .22 WMR-kaliberin luodikoita muutamissa paliskunnissa "syömäporojen poimintaan" tokasta, eikä minkäänlaista vajaatehoisuutta havaittu. Etelämpänä ei aseella saanut ampua laillisesti edes kyyhkyä tai pyytä vv. 1969 - 1993. Nooh, nyt on "ajan hammas, joka kuivaa kaikki kyyneleet, sadatellut unhoituksen lumet" erällisen historiamme häpeällisimmän Valheen Aikakauden 1962 - 93 peitoksi.

.22 WMR:n käyttöpainetta voitiin korottaa 2000 ilmakehään asti, jolloin ruutipanos palaa piipussa jo varsin puhtaasti. (Oma ampumakokemukseni tästä kaliberista rajoittuu vain muutamaan laukaukseen. Joitain jyviä löytyi muistaakseni piipusta). Jos patruuna ladattaisiin alisooniseen lähtönopeustasoon nopeapaloisella ruudilla, joka palaisi loppuun jo vakiopituisen piipun keskivaiheilla, saavutettaisiin täysin puhdas palaminen, paineen kohoamatta silti CIP- tai SAAMI-normit ja hylsynkannan kestokyvyn ylittäväksi. Toistaiseksi pyrkivät valmistajat kuitenkin maksimoimaan luodin lähtönopeuden. Yksikään niistä ei ole pyrkinyt monipuolistamaan latausvalikoimaa kaliberiluokassa .22 WMR.

Myöskään .22 LR:n tapauksessa ei ole pulaa eikä puutetta Super-Speedeistä, Hyper-Speedeistä tai High-Velocityistä, vaan todellisista aliääni-latingeista, joita lataa teollisesti vain yksi mexikolainen firma koko maailmassa. Tuotemerkki: PMC MODERATOR. Pulan korjaamiseksi on USA:ssa jo aloitettu nallitettujen piekkarinhylsyjen ja irtoluotien myynti. Ruutinsa voi kukin kotilataaja valita ja annostella itse. Annostusohjeita .22 LR:lle löytyy ainakin QUICKLOAD-ballistiikkaohjelmasta, myöskin nopeapaloisille ruudeille jotka palavat loppuun luodin kiidettyä piipunputkessa 200 - 300 mm:n matkan, kehittämättä siltikään ylikorkeita huippupaineita, koska ruutimäärä on pieni.

Kun vertaillaan toisiinsa kotimaista "piekkariruutia" 3N37 ja aliäänilatinkeihin ilmeisen sopivaa monitoimiruutia N310, todetaan suhteellisten palonopeuksien eron olevan yli 1 : 2. Ruudin N310 RBR (Relative Burning Rate) on 330, kun taas 3N37:n RBR on vain 150. Esimerkkiruudit palavat siten, että 3N37 palaa (teoriassa) loppuun High-Velocity -latauksissa 660 mm:n pituisessa testipiipussa, kun taas todella alisoonisen lähtönopeuden (= 300 m/s + 5 m/s, miinus 10 m/s) antava latinki ruutia N310 on palanut loppuun käytännössäkin luodin kuljettua piipussa 150 - 200 mm:n matkan. Käyttöpaine molemmissa tapauksissa max. 1800 ilmakehää.

Jos .22 LR-patruunoiden käsinlataus alkaa yleistyä, ei Suomessakaan olla tiukasti sidoksissa luotien vakiopainoihin, vaan kuvioihin astuvat myös valuluodit. Erityisen kiinnostava tapaus on 45-graininen LYMAN No. 225 415, joka on painoltaan ja muodoltaan tasan kuin legendaarisen .22 WRF:n luoti, mutta varustettu kantakavennuksella, joka mahdollistaa luodin istutuksen vakiomittaisen piekkarinhylsyn suuhun. Patruunan latauspituus ylittää .22 LR:n standardipituuden, mutta voitaneen kehitellä helppo menetelmä LR-hylsyjen trimmaamiseksi sopivaan pituuteen, ellei kauan kaivattuja keskipitkiä (12.5 mm) hylsyjä aleta tuottaa teollisesti sen tehtaan/niiden valmistajien toimesta, jotka jo nyt myyvät USA:ssa piekkarinpatruunoiden latauskomponentteja irtotavarana.

Yksi vaihtoehto on tietysti "Aguilan malli", eli .22 Shortin vakiohylsyn käyttö, mutta sen ruutitila on varsin pieni. Nopeapaloinen ruuti nostaisi laukauspaineen ylikorkeaksi; hidaspaloinen täyttää hylsyn kukkuroilleen, jolloin luodin istutus vaikeutuu ja ruutia voi karista pois patruunoista. Tällöin seuraamuksena on latausmäärien ja siten myös lähtönopeuksien vaihtelevuus. Tämähän on tuttu ongelma myös Aguila .22 SSS-tehdaspatruunoita ladattaessa. Jo nyt on Suomessakin saatavana valuluoteja kavennetulla kannalla, ilman kavennukseen normaalisti kiinnitettyä liekkikilpeä eli "gas checkiä", mutta luodit ovat pitkänpuoleisia: Kaikkiin aseisiin ei niillä varustettu patruuna mahtuisi ylimalkaan.

Lisäksi aseen patruunapesää jouduttaisiin pidentämään, koska kovanlaisen valuluodin (22 astetta Brinelliä) tunkeminen pitkälle rihloihin saakka voi olla töisevää ja ehkä mahdotontakin. Pesän pidentäminen on riskaabeli toimenpide: Aseesta voi kadota käyntitarkkuus vakiomittaisia patruunoita ammuttaessa. Ja ainainen "entiijjän paikka" on se, onko rihlannousu riittävän jyrkkä luodin vakauttamiseen lennossa. Rajatapaus on TOZ-piekkari, jonka rihlojen nousu on 14 tuumaa, mutta esimerkiksi Aguila .22 SSS:n luodin vakautumiseen TOZ:issa vaikuttaa patruunapesän erikoinen mitoituskin: Luoti keskittyy piipunreikään rihloihin asti tukeutuen, aseen lukkoa suljettaessa, eikä siis jo lähdettyään liikkeelle hylsynsuusta, jolloin se voi kääntyä lievästi vinoon asentoon piipunreikään nähden.

Tästä johtuva presessio-ilmiö kaataa marginaalisesti lentovakaan luodin kyljelleen jo muutaman kymmenen metrin lennon jälkeen. Täyspituiseen hylsyyn reilusti ylipitkillä luodeilla ladattuja patruunoita voidaan käyttää ilman aseeseen tehtäviä muutoksia mahdollisesti vain revolvereissa, mutta muistettakoon, että juuri käsiaseissa on rihlaus monastikin loivanousuinen (usein 16"), eikä toivoa luodin vakautumisesta muutamaa metriä kauemmas ammuttaessa. LYMAN No. 225 415-luotien saatavuudesta valmiiksivalettuina Suomessakin on onneksi toiveita: Tuotantovälineistö on tiemmä jo tilauksessa.

Näillä ehdoilla toimii siis .22 LR-patruuna. Sen "terästäminen" ruutia vaihtamalla ei ole suositeltavaa, eikä käytännössä mahdollistakaan. Patruunatehtaat ovat jo tehneet "terästämisen" alalla kaiken, mikä tehtävissä on, ja lyöneet joskus ylikin. Probleema löytyy toisesta ääripäästä, eli pulaa on "hitaista ja hiljaisista" patruunoista. Jos patruunarasiassa lukeekin "SUBSONIC", ei se vielä takaa aliäänisyyttä kaikissa aseissa ja olosuhteissa. Useimpien patruunalataamoiden "ingenjöörit" lienevät lintsanneet opiskeluaikoinaan fysiikantunnilta juuri silloin, kun käsiteltävänä on ollut äänennopeus ilmassa.

Tosin myös pintapuolisissa oppikirjoissa mainitaan usein, että äänen nopeus on 340 metriä sekunnissa ja vakio. Se on sitä kuitenkin vain +15 Celsiuksen lämpötilassa, mutta luonnonolosuhteet vaihtelevat ja kaikki aseethan ovat yksilöitä. Siispä piekkariinkin olisi kyettävä kehittelemään tarvittaessa yksilölliset, asekohtaiset lataukset.

3003 MMI; PT



    - Gunwriters - lehden ainoa yhtenäinen päämäärä: Eugen Schaumannille patsas Aleksanterinkadulle!



Perintöaseiden realisointiongelmia

Olisin kiinnostunut muutamasta aseesta. Tuttavani sai perintönä useita aseita ja tarvitsisi tietoa niiden mahdollisesta arvosta, ettei mahdollisesti myy liian halvalla. Aseet ovat seuraavat: Pienoiskivääri Original-Geco-Sportbüchse Mod 23. Haulikko J.P. Sauer & Sohn Suhl Special Gewehr (olympiarenkaiden tyyppinen logo, jossa 4 rengasta) Lauf-Stahl SG1 466706 sekä vanha Nagant revolveri vuodelta 1941. Olisin erittäin kiinnostunut, mikäli saisimme jotain tietoa kyseisistä aseista. KIITOS ja hyvää keväänjatkoa!

Juha-Pekka

: Aseiden hinta riippuu niiden kunnosta, josta ei ole kuvausta. Yksikään ei ole erityisempi keräilyharvinaisuus. Piekkareita (Gustav Genschow Co.) toi Suomeen aikoinaan Suojeluskuntien Kauppa Oy/ Handel AB eli SKOHA, SK-järjestön käyttöön ja yleiseen myyntiinkin, ilmeisesti suuret määrät. Hyväkuntoisen aseen arvo on luokkaa 500 mk. Uudenveroisesta Gecosta voi pyytää jopa 1200 mk, missä on hieman tinkausvaraa. Piekkaria kannattaa markkinoida lähinnä käyttöaseeksi, joten piipunreiän kunto ratkaisee lopullisen hinnan. Joku keräilijäkin voi toki olla kiinnostunut, jos keräilykohteenaan ovat Suojeluskunnan käyttämät aseet, ja Original-Geco-Sportbüchse Modell 23 puuttuu kokoelmasta.

S & S- haulikko on Suomessa tavattoman yleinen käyttöaseenakin. Teräslaatua osoittava teksti "olympiarenkaineen" on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eli ase on vakiotuotantoa. Piipunreikien kunto on eräs hinnanmuodostuksen kriteeri, mutta päähuomio tulee kiinnittää sulun tiukkuuteen: Ei saa lotkua eli "klapata" mihinkään suuntaan - hiukkaakaan. Puuperä on myös tutkittava, mahdollisia piilo-halkeamia etsien. Siistin käyttökuntoisen aseen arvo on n. 1000 mk. Jos baskyylissa (= lukkokopassa) on jäljellä suurin osa alkuperäisestä kirjokarkaisusta, on se merkki erittäin vähäisestä käytöstä. Kirjava pintahan hankautuu pois varsin herkästi. Vähän käytetty ja huolellisesti pidelty ase on jopa 1500 mk:n arvoinen, etenkin vaihdossa johonkin uudempimalliseen aseeseen.

Nagant, vuosikerta 1941, pitäisi voida tutkia itse. Ennen keskikesää valmistetut yksilöt olivat siistiä rauhanajan työtä, mutta Operaatio Barbarossan alettua alkoi laatutaso tippua nopeasti. Nagantin tuotanto oli jo päätetty "ajaa alas", mutta kun tuotantovälineistö oli olemassa ja aseista paha pula sodan alkuvaiheen massiivisen hävikin takia, jatkettiin revolverienkin valmistusta, tosin laadusta tinkien.

Laatutasosta riippuen on hyväkuntoisen aseen hintahaarukka noin 500 markasta ("syksyn lapset" ikäluokka -41) 1200 - jopa 1500 markkaan rauhanaikaan tuotetusta Nagantista. Huippuhintaisen aseen tulee olla likimain uudenveroinen ja virheetön. Piipun ja rullanpesien kunnon lisäksi kiinnittää asiantunteva ostaja huomionsa kahvan puuosien karhennuksiin. Jos sen urien väliin jäävät "timantit" ovat teräväkärkiset, eivätkä uranpohjatkaan ole lian tukkimat, on ase erittäin vähän "pidelty". Nagantin patruunahuollon ongelmat ovat yleisesti tunnetut, joten aseesta ovat kiinnostuneita lähinnä vain "kyräilijät" eli keräilijät, joiden taipumuksena on "löytää" maallikoilta ostettavista aseista niiden hintaa huojentavia vikoja ja virheitä.

Naganteja on kahta lajia: Upseerimalli (virittyy ja laukeaa liipaisinta painettaessa) ja miehistömalli (viritettävä peukalolla). Miehistömallin hinta on harvinaisempana muutaman satasen verran kalliimpi kuin upseerimallin. Laatutasossa ei sinänsä ole eroavuutta mallien välillä. Se riippuu aseyksilön valmistusajankohdasta; rauhanajan tuotanto vs. sota-aikainen valmistus. Vv. 1941 - 45 sodan loppupuolella alkoi revolverien laatu olla jo suorastaan surkea ainakin viimeistelyn osalta, ja tuotanto hiipui lähes olemattomaksi ennen sodan päättymistä. Konepistoolien valmistus oli prioriteettilistan ykkösenä tehtaiden pienase-linjoilla.

3103 MMI; PT



    - Gunwriters - neljännesmiljoona lukijaa vuodessa vaan ei vieläkään yhtään sivua painettuna



Onko hyljepyssy ERVA?

Suustaladattavia aseita on valmistettu jopa kaliberissa 30 mm vuoden 1890 jälkeenkin. Kuuluvatko ne deaktivointi-pakon piiriin muiden yli 20 mm kaliberisten aseiden tapaan?

Nimim. Replika-askartelija.


Arkistokuva: Lavansaarelainen hyljetussari Armon Wuodelta 1840. Osia Sven Dufvan aikalaisista sotilasaseistakin on käytetty, koska nallilukko on peräisin venäläisestä musketista. Muut tawarat piippua myöten ovat sepän työtä. 


Suulataus-aseiden suhteen joustetaan: Useimmiten ne ovat lupavapaita antiikkiaseita, eli valmistettu ennen vuotta 1890. Jos aseella aiotaan ampua, saa luvan "lyhyen kaavan mukaan", ilman poikkeuslupa-menettelyä. Vain suustaladattava sinko (esim. 55 s/ 55) tai kranaatinheitin kuuluvat ERVA-luokkaan ja "dekotuspakon" piiriin: Ne ovat ajanmukaisia taisteluvälineitä. Suustaladattavan tykin täysikokoinenkin jäljitelmä - olkoonpa millainen "Paksu Bertta" tahansa - voidaan valmistaa ja pitää hallussa täysin soittokuntoisena "kyttiksen" luvalla. Ampumalupakin voidaan myöntää - tai oikeastaan se on jo olemassa, ellei käyttörajoitusta ole erikseen mainittu aseluvassa.

Niin on asianlaita myös vaikkapa 30 mm kaliberisen suustaruokittavan hyljepyssyn tapauksessa, ellei jonkin vetoomus-tuomioistuimen lainvoimaisella ennakkopäätöksellä toisin määrätä. (Viime aikoina ovat paikallisten hallinto-oikeuksien aseluvan hakijoille suotuisien päätösten purkua alkaneet peräänkuuluttaa ainakin Helsingissä RALF GUSTAFSSON ja HEIKKI LAUSMAA Korkeimmasta Hallinto-oikeudesta saakka! Ellei paikallisen hallinto-oikeuden suotuisaa päätöstä pureta, se jää lakipykälän tasoiseksi ennakkopäätökseksi, jota kaikkien viranomaisten on noudatettava koko Suomessa, kuten lakia, vastaavissa tapauksissa).

Ampuma-aselain 9. pykälän kohdassa 1) mainitaan ERVA-aseeksi TAKAALADATTAVA TYKKI, mutta jos sellainen pihankoriste on valmistettu ennen vuotta 1890, se on täysin lupavapaa käyttökelpoisenakin (A-aseL 19. pykälä 2. momentti), eikä sen deaktivointia vaadita lain mukaan: "Antiikkiase-momentissa" kun ei ole kaliberirajoituksia, vaan ylimalkainen maininta: "mustaruutiase". Tykki vaatii tietenkin aseluvan silloin, kun sillä aiotaan ampua, vaikkapa vain "rättilaukauksia" eli paukkulatinkeja, ja mustanruudin käyttö on suositeltavaa saluutti-ammuntaankin.

Monissa Euroopan SIVISTYSmaissa suulataus-aseet SEKÄ NIIDEN TOIMIVAT NÄKÖIS-JÄLJITELMÄT eli REPLIKAT ovat täysin lupavapaita, jos ostaja on täysi-ikäinen (esim. Saksassa 18 vuotta täyttänyt), riippumatta siitä, milloin replika-ase on valmistettu. Vastaavaa liennytystä odotettiin myös Suomen ampuma-aselainsäädäntöön, mutta eipä saatu! NIKOLAI BOBRIKOVin hallintotyyli ja vainoharhaisuus elävät Suomessa yhä, kuten pernarutto-basillin itiöt ruttoisessa maaperässä: Yli sadankin vuoden ajan!

EU:n direktiivitkään eivät vaadi replika-aseiden luvanvaraisuutta, joten ainakin niiden luvanvaraisuus on puhtaasti "Made in Finland" eli "Design TOMI VUORI". Asehistoriallisten yhdistysten asiaa koskevat vetoomukset kaikuivat kuuroille korville: Pakkovallan perinne siis jatkui 1990-luvun loppuvuosinakin! Kun hoplofoobikko-listaa aletaan joskus laatia (työ kestää vuosien ajan, eikä se ole vielä alkanut), pysyy eräs "Pikku-BOBBAN"*) ilmeisesti sen ykkössijalla Lopulliseen Ratkaisuun asti, ohittaen jopa 1980-luvun vihatut "silleenit ja tälleenit, kyy-kaisat ja susinartut".

*) "BOBBAN" oli kenraalikuvernööri Bobrikovin nimitys etenkin suomenruotsalaisissa piireissä Helmikuun Manifestista 1899 alkaen. Täysmittaisen nimen mainitseminen olisi valpastuttanut santarmien tai OHRANAn kätyrit. EINO LEINO suomensi nimityksen muotoon "POPPA". Hänen häijy pilkkarunonsa "Poppa" onnistui läpäisemään lehdistösensuurin: Pääsi julkisuuteen, luultuna kohdistuvan johonkin nimeämättömään puoskariin eli poppamieheen.

2803 MMI; PT



    - Gunwriters - saapuu valon nopeudella, kun vain tietäis milloin



Restauroitu kolmipiippu

Terve, aseveli. Ostin pari vuotta sitten vanhan saksalaisen drillingin. Ase oli ulkoisesti lähes romukunnossa, sinistykset tiessään tukki halki jne., mutta teknisesti täysin iskussaan. Ase on nyt restauroitu lähes alkuperäiseen asuunsa, aikaa meni lähes 1,5 vuotta ja rahaa yli 10 000 markkaa, mutta se kannatti! Kustannukset olivat pienemmät kuin halvimman "neekerimallin" drillingin myyntihinta. Tällä rahalla sain aseen, jossa on snellari luotipiipulle, hakajalkakiinnitys kiikarille, tukkimakasiini ja tietysti kaiverrukset. Vain yksi asia on jäänyt vaivaamaan: Aseen valmistaja on hämärän peitossa!

Ase on Anson & Deeley koneistolla, Purdey-sulku ja Greener-ristitappi. Varmistin on tyypillinen Greener-sivuvarmistin. Rakenteeltaan ase on hyvin kevyt ja siro. Kaliiperi on haulipiipuissa 16/65 ja luotipiippu on 8 x 57JR. Aseessa on tarkastusleimat savuttomalle ruudille ennen "Tuhatvuotista Valtakuntaa" mutta ei tarkastuspäiväyksiä. Päivämäärien puuttuminen voisi tarkoittaa, että ase on tehty jo ennen 1920-lukua. Myöskään minkäänlaisia mainintoja piipputeräksestä ei ole. Ainoa mahdollinen valmistajan merkki on kiemurainen RS monogrammi, kooltaan n. 4 x 3 mm, oikean haulipiipun kyljessä. Henkilöt, jotka ovat asetta tutkineet, ovat voineet sanoa, että ase on tilaustyönä teetetty ja valmistajaksi on ehdotettu mm. Rolf Sauer, Rempth Suhl, Retz & Sohn...

Tässä tulee tarkka kuvaus leimoista:
Vasen piippu:kotka, kruunu ja U, kruunu ja W, 16/1, 16 ympyröitynä, kotka ja NITRO.
Oikea piippu: kotka, kruunu ja U, 16/1, 16 ympyröitynä, kotka ja NITRO.
Luotipiippu: kotka, kruunu ja U, kruunu ja G, kruunu ja N, 7,8 mm 57 ja St.m.G 13gr.
Piipuissa n. 10cm lukkorungon edessä on kruunu ja S.
Lukkorunko: kotka, kruunu ja U.
Aseen valmistusnumero on 13244, eli ison ja/tai tunnetun pajan tuote?

Em. leimojen merkitys on minulle täysin selvä, mutta ajattelin laittaa ne tähän selvyyden vuoksi. Kaiverrukset ovat erittäin korkeatasoiset, vastaavaa olen nähnyt nykyaikaisissa aseissa vain Ferlachin tekeleissä. Lukkorungon vasemmassa sivussa on kaksi saksanhirveä ja oikeassa sivussa on metsäkauris mäyräkoiran ajossa. Koko muu lukkorunko, liipasinkaari ja tukkimakasiini on täynnä tyypillistä saksalaista "kippuraa", jopa piippujen takaosasta on viimeiset 2 - 4 cm kaiverrettu. Pintakäsittelynä liipasinkaaressa ja avaussalvassa on ollut sinistys. Lukkorunko, varmistin, tukkimakasiini, etutukin raudat ja pistoolikahvan pohjalaatta ovat olleet kirjokarkaistut. Perälevy puhvelinsarvea ja tukkipuu erittäin tiuhasyistä kauniskuvioista pähkinää, väriltään tumman punaruskea.

Tunnen jonkinlaista ylpeyttä siitä, että olen onnistun palauttamaan kappaleen "elävää historiaa" sen alkuperäiseen käyttöönsä. Patruunoiden vaikea saatavuus ei ole ollut mikään haitta, sillä nyt kun on holkit ja hyvä varasto luoteja ja hylsyjä niin uskon että ase tulee olemaan "peura- ja kaurispiiskana" vielä vuosia. Nyt toivonkin, että Sinäkin työnnät lusikkasi tähän soppaan ja esität oman ehdotuksesi aseen valmistajasta...

Kiittäen ja jännityksellä odottaen; Markku

Drillingit, etenkin tilaustyönä tehdyt, ovat minulle kenties kaikkein tuntemattomin pienaselaji, joten valmistajaa en tohdi ryhtyä (muista poiketen) edes arvailemaan. NITRO-leima oli käytössä aikavälillä 1912 - 39, eli ikähaarukka on leveä. Lienet löytänyt jostain sopivankokoisia luoteja? (Kysymykseni on lähinnä retoorinen). Koska kaliberimerkinnästä puuttuu kirjain S, ovat 8.2 mm luodit ylipaksuja 7.8 x 57 mm JR-piippuun, mikä tiedoksi kertauksen vuoksi.

Porauskaliberin merkintäkin viittaa alkuperäisen J-kaliberin (läpimitta 8.1 mm) luodin suuntaan. Siviiliaseita pesitettiin luodille M/1888 ainakin ensimmäiseen maailmansotaan asti, eli vuoteen 1914, mutta tilaustyönä vielä 1920-luvulla. Suurehko sarjanumero ei välttämättä tarkoita suurta tuotantomäärää, vaan se on voitu leimata tai kaivertaa tilaajan toivomuksesta uniikki-aseeseenkin: Jokin numerosarja, joka on tilaajalle helposti muistettavissa, mutta niin pitkä, ettei tule päällekkäisyyksiä.

Valmistajan ei niinmuodoin tarvitse olla mikään suurkonserni, vaan kyseessä on voinut olla yksityinen aseseppä tai jokin pikkupaja. Kuvauksesi työn laadusta ei viittaa massavalmisteeseen.

2603 MMI; PT



    - Gunwriters - ainoa täysi ekolehti



Sähköpyssy - mullistava uutuusko?

Tietäjämme, PeTe: Ovat tiemmä Remarin ingenjöörit suuressa viisauvvessaan kokoonpanneet sähvöllä käyvän kiväärin eli pitkän pyssyn, jonka laukaisu hoituu perän sisälle tällätyn piirilevyn kautta kulkevan sähköisen impulssin sähkönallille antamalla viestillä. Lienet tietoinen systeemin toimintaperiaatteesta?

Miten on, onko kehitelmä todella Remarin poikain kyhhäys, vai onko vastaavia joku jo aiemminkin rustaillut? Onko järjestelmällä mielestäsi tulevaisuutta, ja jopa niin, että voisimme nostaa sen muutaman vuosikymmenen asealan suurten keksintöjen joukkoon pulttilukon yms. vastaavien joukkoon? Vai onko kyseessä taas yksi suuri (tai pieni) oivallus, joka kuolee vuosien saatossa pois? Kannattaako mennä ostamaan sähvöpyssy heti kun se on mahdollista? Tarjoaako sähköinen laukaisu joitain mahdollisuuksia, joita tavallinen vivuilla ja tangoilla toimiva systeemi ei tarjoa?

nimim. "Eipäs nuolaista..."

Systeemit tunnen; Remarin ingenjöörien ratkaisumallia en. (Tietojen pitäminen ajan tasalla vaatisi oman setelipainon "keljan" nurkkaan). Ihmetyttää tosin, mitästä hiton tekoa piirilevyllä on pyssyssä? Tavallinen kuparitapsihan on piisannut kautta aikojen galvaanisen yhteyden johtimena. Käsin kannateltavia sähköllä laukaistavia aseita (enimmäkseen haulikoita) on tullut ja mennyt jo vuodesta 1866 alkaen.

Ranskalaisfirma Le BARON & DELMAS valmistutti silloin Prahassa sähkökipinä-nallien käyttöön perustuvia yksipiippuisia IDEAL-haulikoita, joidem pullean perän sisällä oli taimmaisena dikromaatti-märkäparisto ja sen edessä korkeajännitteen kehittävä "RUHMKORFF-kipinäinduktori WAGNER-katkojineen". Peränkaulan sisällä kulkivat tarvittavat sähköpiuhat, joista yksi ulottui lukkokopan iskupohjan läpi patruunan nalliin. Se oli eristetty aseen metalliosista, jotka toimivat paluujohtimena. Liipaisimen etupuolella sijaitsi pyöreäpäinen nuppi, jota painaen johdettiin primäärivirta paristosta induktoriin. (Liipaisinta voitiin työntää myös eteenpäin, jolloin se toimi nupin tahattoman painamisen ehkäisevänä varmistimena).

Käsityönä valmistettu sähkösytytteinen Le BARON & DELMAS "IDEAL"-haulikko. Yksityiskohdat: A = dikromaattiparisto. B = pariston täyttö-/ tyhjennystulppa. (Märkäpariston liemet piti tyhjentää ja ottaa talteen pian eräretkeltä palattua). D = induktiopuola. G = katkoja, ns. "WAGNER-vasara". P->M->J->O = matalajännitteinen primääri-virtapiiri. J = virtapiirin katkaisukontakti. K = induktiokelan käynnistyskytkin (nuppi). M = käynnistysnupin palautusjousi. N = liipaisin. Eteentyönnettynä myös    käynnistysnupin painumisen ehkäisevä suojakansi. T->O = korkeajännite-virtapiiri. Jousi M toimi ilmeisesti myös sytytysvirtapiirin paluujohtimena. (Haulikkotehtailija WILLIAM WELLINGTON GREENERin intressiin ei kuulunut sähkösytytteisten haulikoiden toimintojen yksityiskohtainen selostaminen, joten aseesta on julkaistu halkileikkauspiirros vain yhdessä tasossa ja selontekokin on hieman vajavainen).


Aseen ampumavalmiuden osoitukseksi alkoi perän sisältä kuulua ampiaismaista surinaa, aivan kuin T-mallisen FORDin kipinäpuolasta. Liipaisinta keskisormella painettaessa (etusormella painettiin jo katkaisinnuppia) sulkeutui sekundäärinen, korkeajännitteinen virtapiiri. Nallissa oli kipinäväli kuin OTTO-moottorin sytytystulpassa, mutta täytettynä elohopeafulminaatilla, joka syttyi sähkökipinöistä, laukaisten patruunan ruutipanoksen. "Kipinänalli" oli jo 1840-luvulta tunnettu keksintö, jota käytettiin tähy-miinoissa maalla sekä merellä heti keksimisensä jälkeen, ynnä tietenkin louhinta- ja kaivostöissä kiviruudin, "NOBEL-Räjähdysöljyn" ja myöhemmän dynamiitin, sekä sitäkin uudempien räjähteiden virikkeenä.


Wimshurstin influenssikone, joka tuottaa sähköä kissan silityksen tapaan hankaamalla eristepintaa. Laitteen tarkkaa toimintatapaa ei vieläkään täysin ymmärretä, mutta korkeajännitettä syntyy silti aina ilmassa näkyvään ionipurkaukseen asti. Piirros Ilmari Jäämään Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirjasta v. 1929.


Ennen induktiopuolan keksimistä tuotettiin tarvittava korkeajännitteinen sähkövirta hankaussähkö-koneella eli "WIMHURSTIN Influenssi-Apparaatilla", mutta kissannahkaan hankautuva, veivillä pyöritetty lasikiekkokin tuotti riittävän jännitteen, joka kerättiin "LEYDENIN Pulloon" eli kondensaattoriin, mistä staattinen sähkö purettiin piuhoihin kertaräpsäyksenä. Vielä 1880-luvun vaihteessa käytiin oppiriitaa siitä, onko korkeajännitenalli vaiko paristovirralla tahi "pumppudynamolla" laukaistava hehkusytytys-nalli luotettavampi erilaisissa räjäytystöissä. Hehkunallissa oli ohut platinalanka, jonka kuumentamiseen valkohehkuiseksi riitti muutaman voltin jännite, eikä suurjännite-puolaa niinmuodoin tarvittu.

Vanhimmissa pumppudynamoissa oli vaihtoehtoinen ulosotto 9 voltin sekä 27 000 voltin jännitteiselle virralle. "SIEMENS-ankkurista" saatiin kumpaa tahansa, joko primääri- tahi sekundääripiiristä. Dynamo kehitti virtaa, kun sen kahva painettiin ripeästi alaspäin, jolloin "pumpun" varsi pyöritti dynamon ankkuria magneettinapojen välissä. (Matalajännite-laitteissa saattoi magnetoitu "pumpunvarsi" työntyä suoraan johdinkelan sisään, tuottaen jänniteimpulssin. Vastaava konstruktio esiintyy mm. "Panssarikauhun" isku-generaattorissa). Pumppudynamo on kai kaikille tuttu ulkonäöltään elokuvista, mutta harvapa lienee päässyt kurkistamaan sen sisärakennetta.


Kampipuhelimen induktorista tehty dynamo.  Piirros Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirjasta.


Wanhoissa veivattavissa puhelimissa ja uudemmissakin kenttäpuhelimissa oli Siemens-dynamon perusrakenne soittoinduktorissa. Soittojännite oli tosin "vain" 125 - 150 volttia, kiivaastikin veivatessa: Riittämätön kipinänallille, kun taas hehkunallin laukaisuun eivät riitä amppeerit. Ankkurissa on primääri- sekä sekundääri-virtapiiri samassa käämissä, mikä selittää korkeahkon ulostulojännitteen: Ankkuri toimii siis myös muuntajana. Melko matalan jännitteen tuottava polkupyörän dynamo pystyy puhelin-induktorista poiketen laukaisemaan vanhanaikaisen kuparikuorisen matalajännite-sähkönallin. (Jesh; kokeiltu on..!). Induktorin virta ei saa edes taskulampun polttimon lankaa hehkumaan, vaikka se antaa kipakan "jäkytyksen" tapsien päistä pitelevälle henkilölle veiviä verkalleenkin pyöritettäessä.


Ranskalais-tshekkialaisen "IDEAL-Sähköpyssyn" tuotanto jäi vähäiseksi. 1800-luvun puolella kehiteltiin A.E. PIEPER-yhtiön toimesta sähkösytytteinen BAYARD Electrique- haulikko yleiseen myyntiin asti. Messinkihylsyiset patruunat oli varustettu hehkunalleilla. Sytytys saatiin aikaan akulla, jota ampuja kantoi takkinsa sivutaskussa tai jahtilaukussaan. Akusta kulki (ilmeisesti) piuha aseeseen ja toinen ampujan olkaan sijoitettuun kontakti-laattaan. Miinus-johdin kulki aseen metallisesta perälaatasta laukaisukytkimiin.

(Selonteko aseen toiminnoista on erittäin ylimalkainen lähdeteoksessa by WILLIAM WELLINGTON GREENER. Virhetulkinnat annattakoon anteeksi. W.W.G. ei myöskään ollut innokas mainitsemaan muinaistenkaan keksintöjen vuosilukuja, tai patenttinumeroita edes omista keksinnöistään). Epäkäytännöllinen ase ei nauttinut ostavan yleisön suosiota, vaikka toimintavarmuudesta ei kuulunut moitteita, ja vahinkolaukaus oli mahdoton saattaa matkaan, ellei ase nojannut ampujan olkaan. Mutta joissain tilanteissa on voitava ampua "ryntäältä", kainalosta tai lonkalta myöskin haulikolla. Patruuna oli myös arvatenkin sikahintainen ja haulikon messinkihylsyiltä odotettiin "ikikestävyyttä", eikä kertakäyttöisyyttä.


PIEPER/BAYARD Electrique-patruunan messinkihylsy. A = miinuskontakti. B = + kontakti; eristetty guttaperkalla hylsymetallista. C = platinainen hehkulanka. Originaalipiirros on ilmeisen tarkoitushakuisesti tulkinnanvarainen. Patruuna oli ladattu mustaruudilla, joten pelkkä valkohehkuun kuumentunut platinalanka riitti tuottamaan suhteellisen nopean ja täsmällisen sytytyksen, joka "viipyi" hädintuskin havaittavasti iskunalli-sytytystä kauempaa. Keksinnön ajankohdasta ei ole tietoa, mutta se voi olla hyvinkin Le Baron & Delmas "Idealin" ikäluokkaa.


USA:ssa perustettiin v. 1884 AMERICAN ELECTRIC ARMS & AMMUNITION Co. valmistamaan brooklyniläisen SAMUEL RUSSELin keksimää rinnakkaispiippuista haulikkoa, jossa oli sähköparisto perän sisällä ja platinasella hehkulangalla varustettu nalli hylsynkannassa. S. Russel oli myös patruunan keksijä. Nallissa oli pieni panos elohopeafulminaattia, eli yhtä nopea sytytys kuin Le Baron & Delmas "Idealissa", mutta korkeajännite-puolaa ei tarvittu hehkunallin laukaisuun. Ostava yleisö ei kuitenkaan mieltynyt aseeseen. Firma "postasi" pian: Siis naulasi oveensa kyltin: "LiikE SuLEtu. Ei KaNata!".

Viiveettä "remahtavalla" hehkunallilla laukeava AMERICAN ELECTRIC ARMS & AMMUNITION Co:n rinnakkaispiippuinen haulikko joutui edeltäjiensä tavoin suuren yleisön ennakkoluulojen uhriksi. Aseen ja patruunoiden tuotanto loppui alkuunsa v. 1884 - 85.


Vajaa vuosikymmen myöhemmin patentoi kuuluisa T:ri RICHARD JORDAN GATLING myöskin sähkösytytys-järjestelmän kuularuiskuunsa. (US. Pat. No. 502 185, myönnetty 25. heinäkuuta 1893). Keksinnön yksityiskohdista en ole löytänyt selontekoa, mutta se on käytössä edelleenkin, nimenomaan Gatling-periaatteella toimivissa konetykeissä, omaksuttuna tuotantoon vuosikymmeniä kestäneen "hyllytyksen" jälkeen. Gatling oli varustanut kuularuiskunsa kokeilumielessä sähkömoottorilla jo 10 vuotta aiemmin. Testiaseen piiput ammuttiin pilalle jo ensimmäisessä kokeilussa yhtämittaisella tulituksella 3000 ls/min tulinopeudella. Mielenkiinto hiipui lähes seitsemän vuosikymmenen ajaksi. Sähkösytytyskin oli toimiva keksintö, mutta Gatling ei erityisemmin tyrkyttänyt sitä tuotantoon, tuntien jo kapitulantti-kunnan vitkaisuuden omaksua "eksoottisia teknillisiä kummajaisia".

Monet varhaislapsuudessaan huomiota vaille jääneet ideat "keksitään uudelleen" ja havaitaan toimiviksi pari-kolme sukupolvea myöhemmin. Niin myös Gatling-tyyppisten mekaanisten konetuliaseiden varustaminen sähkömoottorilla ja patruunoiden täsmätoiminen sähkösytytys; molemmat Richard J. Gatlingin ideoita 1800- luvulta. Kuvassa 20 mm konetykin M168 patruunoita sähkönallilla Electric M52A3B1. Patruunoita käytetään ilmataisteluun ja -torjuntaan "omassa" ilmatilassa. Ammus: Kärkisytytteinen vj-rä/sy- kranaatti itsetuho-järjestelmän kera.


1900-luvun puolella (vuosikymmentä en muista) yritettiin ideaa elvyttää Ranskassa, mutta huonolla menestyksellä silloinkin. Aselajina jälleen haulikko. Ongelmana taas erikoisvalmisteisten patruunoiden hinta ja saatavuuden epävarmuus. Niiden nallit toimivat heikkovirralla. Hehkulangan materiaalina oli jo wolfram. Idea elää kuitenkin yhä APILAS-singon alumiinihylsyisten sisäpiippupatruunoiden sähkönalleissa. Hylsyjä on monikin tuttava äimistellyt mittojen, materiaalin ja nallien erikoisen rakenteen takia: Niissä kun on eristemateriaalinen rengas ympärillään, eikä iskurin lyömää koloa pohjassaan, vaikka hylsyt on tyhjätty selvästikin ampumalla. (Hylsyjä keräili monikin mukana ollut aseveli Taipalsaaren ampumapäivinä sinkoradalta).

Koska sähkönalli on eristettävä pesästään, sekä sytytyskontakti aseen sulun iskupohjasta, ja eristemateriaalit olivat joko pehmeitä tai hauraita, oli yleinen uskomus, että sähkönalli on sovellettavissa vain haulikoihin. Harhaluulo karisi 2. maailmansodan aikana Saksassa, missä omaksuttiin täsmätoimiset sähkönallit "Niittauskoneeksi" kutsuttuun lentokoneiden konetykkiin. Ase toimi massa-/liikesululla kuten aiemman Ison Rettelön aikainen BECKER-konetykki, eli patruuna laukesi ollessaan vielä sisäänsyöttö-vaiheessaan. Siksi sen piti laueta mikrosekunnin tarkkuudella oikeaan aikaan. Iskunalleja käytettäessä oli virhemahdollisuuksia liikaa: Nallinkuorien kovuusvaihtelut, vaihtelut nallien asetus-syvyydessä ja aseen iskurikoneiston osien kuluminen, joka alkoi liian pitkälle edettyään viivästyttää laukeamista, aiheuttaen pahimmillaan hylsyrikkoja. Tykin rekyylikin voimistui tällöin "röykytykseksi", joka demoralisoi lentokoneen pilotin ja huononsi ammunnan osumatarkkuutta.

Sähkönallit omaksumalla saatiin ase tahdistetuksi laukeamaan tasan oikealla hetkellä. Lukkomassaa pystyttiin keventämään ja korottamaan tulinopeutta siihen määrään, kuin se on tämänlaisessa aseessa käytännössä mahdollista, koska ajoituksen marginaalia pystyttiin kaventamaan. Sotilasaseissa ja nimenomaan ilmavoimien kalustossa on sähkösytytys jo verraten yleisessä käytössä, erityisesti nopeasti ampuvissa GATLING-tyyppisissä konetykeissä; kaliberi tavallisimmin 20 mm. Patruunoita niihin ladataan toki myös iskunallilla varustettuina, mutta sähkönallit lienevät jo suositumpia. Ainakin USA:n ilmavoimien lentokaluston sähköjärjestelmä on 24 volttia tasavirtaa, ja nallit ovat siis hehkunalleja. "Kipinänallit" lienevätkin jo runsaan sadan vuoden takaista historiaa, mutta niiden "come backin" mahdollisuus ei ole täysin poissuljettu: Ammuksissahan niitä käytetään yleisesti. Korkeajännite tuotetaan pientä kvartsikidettä nopeasti kokoonpuristamalla, ns. "pietzosähkö-ilmiöllä".

Kiväärikaliberisissa aseissa - haulikoissakaan - ei sähkösytytyksellä ole nähdäkseni tulevaisuutta. Älä siis retkahda mainoksen uhriksi! Käsissäsi voi muutoin olla ehkä piankin ase, jonka patruunoiden merkki on: "EI OO, EI TUU, EIKÄ TILATA". Ennustan "sähkö-Remarille" vain 1 - 2 vuoden elinkaarta. Niin PIEPER/ BAYARDin kuin myöhempienkin sähkösytytteisten haulikoiden ennakkotapaukset lienevät kyllin varoittava esimerkki. Useamman kuin yhden valmistajan pitäisi ryhtyä tuottamaan "sähköpyssyjä" ja niiden patruunoita, ennenkuin on toiveita idean eloonjäämisestä. Patruunoiden jälleenladattavuus (= sähkönallien jatkuva taattu saatavuus) on myöskin huomioitava. Samoin niiden hinta!

SOTILASpatruunat ovat eri asia: Ne kustantaa veronmaksajakunta. SIVIILIpatruunoiden hinnan kaivaa lompsastaan aseenomistaja. Tämä on muistettava aina! Tähän väliin suotaneen puheenvuoro wanhalle ase-gurulle, W.W.GREENERille, haudan ja yli 90 vuoden takaa:

"Ei ole kowinkaan waikeata sytyttää kruutipanoksia elektrisitetin eli sähkötulen kautta, mutta epäkohdat, aiheutuen battereista, eiwät ole korwattawissa patronien erityisellä turwallisuudella, tahi syttymisen nopeudella, taikka sen warmuudella. Elektrisitetiä ei ole wielä käytetty tuli-aseissa lennätys-woimana, eikä ole erityistä etuisuutta käyttää sitä sytytyksellisiinkään tarkoituksiin, koska useimmat uus-aikaiset ampuma-aineet waatiwat laukaisuunsa detonatsionin. Siksi on remahtawa knalli korwaamatoin, ja se saadaan remahtamaan wikkelämmin, helpommin ja warmemmin lyönnillä, kuin millään tähänasti tuotetulla elektrisellä aikaansaannoksella. Pyssyn lyöjä-lukko on tulewa aina olemaan helppohintaisempi, tehollisempi ja mitämaks myöski warmempi toiminnoltaan".

Ne aseet (yleensä vapaapistoolit), joiden iskuri-/liipaisinkoneisto toimii sähkömagnetismin auttamana, kuuluvat tämän esityksen ulkopuolelle. Suurta suosiota eivät nekään ole saaneet osakseen, vaikka "batterit" ovat sadan vuoden juoksussa kehittyneet tunnetulla tavalla. DURACELL:istäkin kun loppuu joskus virta; ehkä juuri kriittisimmällä toiminnan hetkellä .

Pietzosähköinen korkeajännite-sytytys ja "kipinänallit" ovat todennäköisin ratkaisu, jos sähköllä laukaistavat aseet tulevat joskus yleisemmin käytäntöön. Pietzosähkö-ilmiötä hyödynnetään jo mm. halvoissa savukkeensytyttimissä ja sähkösytytteisissä ammuksissa. Otaksun kuitenkin, että iskunalli-sytytys vipuineen, rasseineen ja vietereineen säilyy vallitsevana järjestelmänä siviiliaseissa aikojen loppuun asti, kuten W.W. Greener taisi jo vuonna 1910 ennustaa.

Monenmoisia viritelmiä on ehdotettu ja kokeiltukin, esimerkiksi piekkarinpatruunan laukaisemista kuumentamalla sen kantaa sähkö-valokaarella, mutta ongelmaksi nousi pitkähkö ja usein vaihtelevainen sytytysviive: Onnistuneita kaupallisia sovellutuksia ei ole tiedossani. REMINGTONIN "sähköpyssy" on minulle tuntematon asemalli, ja sellaiseksi se jääneekin: Tulee ja menee.

1303 MMI; PT



    - Gunwriters - ei pahvia edes maalitauluksi



Pystykorvan historia

Omistan "Suojeluskunta-pystykorvan". Onko tietoa, miten voisin jäljittää aseen historiaa suojeluskuntanumeron ja valmistusnumeron perusteella?

Terv. Ari

Trilogia: "SOTILASKÄSIASEET SUOMESSA 1918 - 1988" by MARKKU PALOKANGAS voi kertoa jotain yleisluontoista. Yksityiskohtaisten tietojen hankkiminen jonkin aseyksilön historiasta on mahdotonta, jos ase on hankittu ostamalla, eikä saatuna haltuun vaikkapa perintönä. Vailla tietoa aseesi sarjanumerosta ja SK-numerosta en pysty sanomaan mitään esimerkiksi valmistusvuodesta tai siitä, mille Sk-piirille aseesi on aikoinaan jaettu. Varsin harvojen kivääri-yksilöiden vaiheet on voitu selvittää. Kuuluisin niistä lienee tarkk'-ampuja SIMO HÄYHÄn kivääri, M-28/30, sarjanumero 60974 (Viipurin Sk-p), jolla on nykyisin turvallinen koti Pohjois-Karjalan Prikaatin perinnehuoneessa.

Sarjanumeroltaan yli satatuhatta olevat aseet on jaettu pohjoisimmille Sk-piireille; pieninumeroiset pääkaupunkiseudulle. Jakelu eteni siis etelästä pohjoiseen, mutta yksityisvara-kiväärit aiheuttivat tietysti poikkeuksia pääsääntöön: Joku tahtoi esimerkiksi oman helposti muistettavan syntymänsä päivämäärän kiväärinsä numeroksi, ja SAKO Oy täytti toiveen mahdollisuuksiensa mukaan. Yv-kiväärithän toimitettiin suoraan tehtaalta tilaajilleen. (Suomen kokoisessa maassa se voisi olla aivan hyvin yleinen käytäntö vieläkin, jos ase on Made in Finland).


Talvisodan legendaarinen tarkk'-ampuja SIMO HÄYHÄ luovuttamassa vuonna 1978 sotatyökaluaan tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi: "Mitenkä tuommoisella antiikkipyssyllä päästiin Ennätysten Kirjaan ilman Laser-hologrammitähtäimiä, SIMRAD-etäisyysmittaria ja .338 LaMa-kaliberin patruunoita?" Taannoisissa tappeluissahan on päästy kirjoihin & kansiin tusinallakin "kaadolla" - tai yhdellä (LEE H. OSWALD, 1963, Dallasissa, TEX., U.S.A.). Viime sotiemme jälkeen kysyi joku länsimainen lehtimies urheiluprofessori LAURI "TAHKO" PIHKALAlta: "Mistä johtui suomalaisten menestys taannoisissa sodissanne?" Lakooninen vastaus kuului: "Vihollisistamme!". Eikä niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli..!


Joitakin dokumentteja, koskien suojeluskuntien aseiden jakelua piirikohtaisesti, on yhä hajasijoitettuina yksityiskokoelmiin, eli täydellinen rekisteri on yhä laatimatta! Suojeluskuntien "rehabilitoinnista" on kulunut vasta hieman yli kymmenen vuotta, ja "pussihousu-kaartien" maineen palautusta, sekä vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa ylimalkaan, on vastustettu melko äskettäinkin jopa Eduskunnassa (HEIKKI RINNE; SDP *), joten historiallisen tiedon saanti lykkäytynee "tuota tuonnemmaksi"..! Elämme vieläkin sotien jälkeistä aikakautta! Eipä ihme siis, että niinsanotuissa "rauhanlauluissa" on yhtä ontto kaiku kuin tyhjissä peltitynnyreissä, ja niiden kokoelma olisi voitu julkaista painettuna nimellä: "KUOLLEINA SYNTYNEET KUPLETIT".


PS: * Heikki Rinne tippui Eduskunnasta viime vaaleissa: Ei siis ollut enää "omiensakaan" suosiossa, ehkäpä vapaaehtoiseen maanpuolustukseen kohdistuvan antipatiansa takia? Onhan SDP:nkin "kentällä" alettu tiedostaa se, paljonko kello on lyönyt ja mikä vuosiluku on painettuna almanakan kanteen. H.R. esitti (jo ennen parlamentaarikon uraansa) myös pakko- eli orjatyö-järjestelmää, siis täysin työkyvyttömienkin kansalaisten häätämistä vaikkapa nojailemaan lapionvarsiin siirtotyömailla. "Rinteen Malli" oli laadittu virkamiehen ominaisuudessa, joten senkään kritiikki ei ole journalismin sääntöjen vastaista.


Talvisodan päättymisen vuosipäivänä, 1303 MMI; PT



    - Gunwriters - ei haaskaa metsävaroja



Oisikohan Pertaani?

Omistan kiväärin, jota epäilen 1800-luvun puolella valmistetuksi Berdaniksi. Selviä tuntomerkkejä ei oikein ole, leimat aseessa ovat aika epäselviä. Aseen perässä on noin 2 cm halkaisijaltaan oleva leima, joka on ikävä kyllä jo kulunut aika tunnistamattomaksi. Pienempiä leimoja löytyy paljon, erityisesti piipun alapinnalta, patruunapesän alapuolelta. Piipun päällä on heti takatähtäimen (ura piipussa) edessä n:o 308214. Sekä piipusta, että myös kahdesta eri kohtaa lukosta löytyy n:o 14741. Lukosta numerot on tosin lyöty lähes lukukelvottomiksi. Lukon kiertoliike on mielestäni aika lyhyt, ja "tappi" jää aika ylös vs. esim. Mosin-Nagant. Mistähän aseesta on kysymys? Voin tarvittaessa lähettää valokuvia. Kiitos jo etukäteen.

t. Pasi

  Berdanilta vaikuttaa! Tunnisteena juuri tuo lyhyt lukon kiertoliike ja tapin jääminen yläviistoon asentoon sulkemisen jälkeen. BERDAN, tyyppi 2, vuosimalli 1871 (= virallisemmin "Tshjetyirje pjatno Duboje Linjenaja Vintovka Obrazhjets Sjemdjestjat-Odin Goda": Osattiin asemerkki "Berdanka" kirjoittaa konstikkaasti ennen bolsheviikki-administraatiotakin), erottuu helposti harvinaisemmasta ykköstyypistä (vuosimalli 1868), jonka lukko kääntyy kopastaan ylöspäin kuin TRAPDOOR SPRINGFIELDin sulku. Pitkän iskurin kärki pitelee lukkoa kiinni, työntyneenä sen peräpäässä olevaan tunneliin. Kakkostyypin pulttilukko oli ajalle ominainen rakenteiltaan. Ainoa varsinainen epäkohta oli pitkä ja verkkainen iskurinlyönti. Ase virittyy lukkoa suljettaessa, joten sen "tappi" on varsin lyhyt, koska pidempää vipuvartta ei tarvita, kuten sitä on oltava avaus-kierrolla virittyvissä pulttilukoissa, esimerkiksi Mosin-Nagant-sulussa.


Kuvassa rakuunakarbiini (Dragonsgij Karabin), eräs harvinaisimmista Berdanin lyhyistä malleista. GOW:n arkistokuva.  


1803 MMI; PT


    - Gunwriters - pitää roskakorisi tyhjempänä



"Si vis pacem..."

Olisiko jollain tietoa Parabellumeista ja Lugereista sekä niiden teknisiä tietoja yms. siihen liittyvää?

"...para bellum".

Lontoonkielisellä sivullamme saattanee löytyä ilmoitusluontoinen maininta erityisestä Luger-kotisivusta sisällysluetteloineen. Ongelma 1: Jos ryhtyisin hakemaan osoitetta "lukukoneeni" muistista, kuluisi hommaan aikaa helposti viikko. Edes kaikkia omia tekstejäni en ole vielä oppinut löytämään. Ongelma 2: Sivu on englanninkielinen.

LUGER ja PARABELLUM tarkoittavat samaa asemallia. Alkuperäisnimitys vuodelta 1899 oli Pistole LUGER - BORCHARDT, suunnittelijoidensa Hugo Borchardtin ja Georg Lugerin mukaan. Borchardt oli kehitellyt aseen peruskonstruktion jo vuonna 1893, kuitenkin pistoolikarabiinin tavoin käytettävään aseeseen. Luger uudelleenmuotoili Borchardt C-93:n pienikokoisemmaksi ja kevyemmäksi, varsinaiseksi pistooliksi. Karabiini-versioita tehtiin toki siitäkin, ja pistooleihin voitiin kiinnittää lautaperä.

Kuva: Borchardt -pistooli lautaperineen.

Nimi PARABELLUM oli aseen alkuperäisen valmistajan DEUTSCHE WAFFEN- UND MUNITIONSFABRIKin (D.W.M.) sähkeosoite. D.W.M. oli useammankin tehtaan yhteenliittymä, ytimenään LUDWIG LOEWE & Co., joka valmisti vanhimmat C-93:t vielä omalla nimellään. Yhtymään fusioitui mm. DEUTSCHE METALLPATRONENFABRIK vuonna 1896. Naseva sähkeosoite: "Parabellum Berlin" omaksuttiin ilmeisesti vuonna 1899. Wanhan witzin mukaan esitteli joku vääpeli oppitunnilla alokkaille nimen etymologiaa joskus 1920-luvulla, että "Parapellum on Saksan kieltä, ja se tarkoittaa: Tahton Sotaa!". (Käännöskukkanen jäi elämään omaa elämäänsä vuosikymmeniksi).

Kieli oli kuitenkin latinaa ja osoite peräisin vanhasta viisaudesta: "Si vis pacem, para bellum! / Jos tahdot rauhan, sonnustaudu sotaan!", eli hampaisiin asti aseistautuneen määrätietoisen kansan kimppuun ei isokaan naapuri tohdi hyökätä. Vapaa suomennos "tahdon sotaa" ei siis ollut täysin erheellinen: Tahtoakin tarvitaan. Pelkkä aseiden runsaus ei vielä riitä! Kuinka ollakaan: Ensimmäinen "Pistole Parabellum:in" sotatyökalukseen omaksunut maa oli Sveitsi, jonka kansa oli omaksunut tuon "lentävän lauseen" periajatuksen maan tavaksi - ja on saanut elää rauhassa keskiajalta asti, maailmansotienkin yli.

Saksassa ei viljelty ainakaan virallisessa nomenklatuurassa nimityksiä Luger tai Parabellum, vaan aseen käyttöönhyväksymis-vuotta. Ensiksi omaksuttu laivastopistooli oli P-04 ja maavoimien ase P-08 tai puhekielessä pelkkä "Null-Acht". P tulee sanasta "Pistole". P-38 olikin jo WALTHERin kehitelmä. Aiempien mallien vuosilukujen etuliite oli C, johtuen englanninkielen (SIC!) sanasta "Commercial = kaupallinen". (Saksankielen vastaava sana alkaa kirjaimella K). Aseita olivat C-93, eli Borchardt; joskus mainittu myös "Loewe-pistooliksi" valmistajansa mukaan, ja C-96 eli Ukko-Mauser, jota kutsuttiin enimmäkseen kuitenkin "7,63 m/m Mauser-Pistoleksi". Mauser C-12 ei edistynyt joukkotuotantoon.


"Pellumi" eli Luger/Parabellum P-08 suomalaisella Vöyrin ratsukoulun joukko-osastotunnuksella. Rintama-aseista tunnukset poistettiin. GOW:n arkisto.


Varsinainen tekniikan, rakenteen ja toiminnan selostaminen vaatisi aikaa, virvoitusjuomaa ja tupakkia kohtuuttoman paljon. "Huviveron" maksaneiden määrä on jo nyt vähäinen murto-osa verrattuna "salakatselijoiden" paljouteen: Sisäasiainministeriökin on velkaa jo FIM 120:-, kuin yhä myös TV:n Neloskanava. Oi köyhyyttä, voi kurjuutta "hyvinvointi-valtiossamme"! Toivotaan, että alussa mainitsemani nettisivun osoite löytyy, ennenkuin etusivullemme ilmestyy kuva kahdesta sammuneesta kynttilästä. Se tarkoittaa erään inter-aktiivisen (= vuorovaikutteisen) kokeilun loppua.

1803 MMI; PT.



    - Gunwriters - milläs pyyhit nyt?



CZ 52 ja erikoispatruunat

Tarkoitus on kirjoittaa ja valokuvata viiskakkostani. (CZ vzor 1952. Toimituksen muistutus). Koska customointien ja ampumakertojen välissä voi aikaa kulua pidempäänkin, syntyy kirjoitettu ja kuvattu juttukin hitaasti. Mahdotonta löytää kunnon luoteja aseeseen! Mitä oikein tarkoitit 7,62 x 25mm patruunan uudella tulemisella? 9 mm vaihtopiippujahan näihin Czeskoihin ja Tokareveihin laitetaan. Kiitos vielä hyvästä saitista!

Makke

  Artikkeli & kuvat CZ v. -52:sta ovat tervetulleita. Otaksun SIERRA-luoteja (paino 5 grammaa; suunniteltu alkuaan .32 ACP/ 7.65 mm Browning-patruunoihin) alkavan pikku-hiljaa löytyä esimerkiksi Riistamaan Espoon myymälästä. Sitä "kunnollisempaa" ammusta 7.62 x 25 mm tshekkialaisen super-patruuna Vz-48:n jäljitelmiin en pysty nimeämään. 7.62 x 25 mm Tokarev-patruunoiden "uusi tuleminen" tarkoittaa sitä, että niitä on saatavina inhimillisiin hintoihin jo kaupoistakin. Latausvalmiita hylsyjä länsimaisittain mitoitetuilla Boxer-nallipesillä on myös jo tarjolla, ainakin "maalimalla avaralla".

Aikoinaan (ei niin kovin kauan sitten) jouduttiin Jenkkilässä värkkäämään hylsyjä 9 x 19 mm hylsyistä, juottamalla niihin kiinni irtokaula vaikkapa .30 M1 Carbine:n hylsynpätkästä, tai Suomessa 7 x 33 mm SAKO-hylsyistä muovaten, katkaisten trimmipituuteen ja sorvaten tai kalvaen hylsynkaula sopivaan seinämävahvuuteen. Noina aikoina oli ainoa kaupoista saatava patruunamerkki FIOCCHI, jonka kappalehinta ei houkutellut vähittäismyyjiä hankkimaan patruunoita varastoon. Lisähankaluutena oli myös patruunoiden ostoluvan varaisuus. Useimmat sotamuistoaseet ja "regeneroidut" 7.62 x 25 mm konepistoolit olivat omistajiensa hallussa "Suojeluskunnan luvalla". Nyt on patruunavalikoima lisääntymässä, eikä yksi länsimainen lataamo ole enää monopooli-asemassa. Mainintani 7.62 mm Tokarevin "uudesta tulemisesta" tarkoittaa myöskin sitä.

7.62 mm CZ- ja Tokarev-pistooleihin markkinoidaan 9 mm vaihtopiippuja (hyvinkin älyttömillä pesityksillä), koska niiden originaalipatruunaa aliarvioidaan Jenkkilässä yhä vieläkin, melkein sata vuotta sitten tehtyjen virhe-arviointien takia: Luotien "stopping poweria" yliarvostettiin mm. THOMPSONIN ja La GARDEN testeissä vuonna 1904, ymmärtämättä sitä, että käsiaseella ammutaan lähietäisyydeltä, tähdäten tapparalla tai sapelilla varustetun vihollisen PÄÄHÄN, eikä 400 yardin etäisyydeltä hyökkäävän intiaanin HEVOSEEN.

Muistuupa mieleen myös kertomus Suomen jatkosodan aikaisista juoksuhautojen vyörytyksistä: 9 x 19 mm aseet eivät lävistäneet "bunkkerilinjan" puolustajien teräskypäriä, mutta sotasaaliiksi alkukahinoissa tai jo Talvisodassa saatu "Tähti-pistooli" teki varman työn. Sen haltija ei häätynyt laskeutumaan vihollisten kolkkoon juoksuhautaan, vaan hän kulki tilanteen vaatimilla etenemistavoilla pitkin yhdyshaudan reunaa ja pamautti aina kun näki vihollisen kypärän. Ampumaetäisyys 1 - 3 metriä, eli osuma oli aina varma ja se tuotti aina varman lopputuloksen. Jonkin hintavan "prättikaalipyssyn" luoti voisi koitua ampujan kohtaloksi samassa tilanteessa, kimmonneena taaksepäin vastustajan kypärästä. Kolhaisusta kiukustunut kypäränkantaja ampuisi tietenkin myös takaisin.

Vanhakantainen ajattelu ja taktiikka on vitsauksena muunmuassa "prättikaali-ammunnassa", joka on loittonemassa aina vain kauemmaksi perus-ideastaan: Yhä useammissa kilpailuissa ammutaan jo "valmiita vainajia", eli maalitauluja, joiden päät on katkaistu pois, kaiketikin "Pariisilaisella Koneella", design Dr. JOSEPH GUILLOTIN. (Keksintö oli jo keskiaikainen, mutta tuli uudelleen muotiin Ranskassa v. 1792). Aseen/patruunan/ampujan tarkkuus menettää entisestäänkin merkitystään, vaikka korostaahan sitä olisi pitänyt.

Alkuperäisimmänkään JEFF COOPERin ideoiman practical-ammunnan pistelaskuissa ei huomioitu anatoomisia tai traumatoloogisia tosiasioita, vaan ylimalkaisesti arvioitiin luotien "power factor" eli iskumomentti, joka pudottaa monet pienikaliberiset patruunat "lälläri-luokkaan", vaikka niiden kokovaippaluodinkin osuma silimien välliin tuottaisi käytännössä äkkilopun muutaman sekunnin sadasosan kuluttua, kun taas joku huume-hörhö on kyennyt tositilanteessa ampumaan vielä takaisin (montakin laukausta) useiden vartalon reuna-alueille osuneiden 12 kaliiperin haulikon täyteisluotien haittaamatta tahtia.

Alkuperäiset practical-ammunnan säännöt oli laadittu lähinnä .45 ACP-kaliberia ja COLT M-1911:n variaatioita suosiviksi, aseiden hiipuvan kysynnän vilkastuttamiseksi. (USA:n asevoimat olivat jo tehneet periaatepäätöksen 9 x 19 mm aseen omaksumisesta, ja valintatesteihin oli luvassa ulkomaisiakin aseita). Kaivattua maalitaulu-uudistusta, tai edes osumien todellisen arvon tarkistusta jollakin anatomian huomioon ottavalla menetelmällä ("shabloonalla" tms.), ei saatu aikaan. Sillä alueella on tultu ja ollaan tulossa takapakkia, kohti disipliini-lajeja, joista "prättikaali" oli alkuaan tarkoitus erkaannuttaa (nimensä mukaisesti) lähemmäksi aseiden todellisia käyttötilanteita lajin kotimaassa.

Taulu-kiista ei ole nykypäivän ja tulevaisuuden ilmiö: Jo noin vuonna 1898 saarnasi mestariampuja WALTER WINANS aikalaisen revolveri-disipliinin sääntöjen opettavan ampujille TÄYSIN vääränlaisen aseenkäytön tekniikan, jonka pois-oppiminen on vaikeaa, ja liian myöhäistäkin, jos joudutaan yllättäen tiukan paikan eteen. Kehitelty tai kehitteillä on uusia lajeja, jotka mahdollistavat osallistumisen 7.62 x 25 mm aseillakin. Mutta ainakin jenkit tuppaavat sepittämään lajisäännöt turhan konstikkaiksi. Niidenhän PITÄISI mahtua yhden aa-nelosen yhdelle puolelle, mutta erään uutuuslajin sääntökirjassa on jo 56 sivua, ja lisää tulee, kunhan laji "vanhenee". Laativatkohan lajisääntöjäkin lakimiehet, oligarkkien neuvoja noudattaen?


1803 MMI; PT


    - Gunwriters - puheenaiheiden purkinavaaja


Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

<< Uusimmat  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>