<< Uusimmat Osa 35 >> 34 >> 33 >> 32 >> 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 36, päivitetty 09.09.2001
WINCHESTER 95:n panostus ja tukin vaikutus
tarkkuuteen
Selatessani vanhoja kysymyksiä ja vastauksia,
huomasin osassa 22 maininnan, että olet joskus kirjoittanut Urheilumetsästäjään
jutunpätkän aiheesta Winchester 1895:n makasiinin täytöstä ilman kampoja. Olisikohan
mitenkään mahdollista saada samaa tietoa myös näin sähköisesti? Omasta
ryssänwinsustani poistettiin nimittäin kamman ohjuritkin lukon päälle kiinnitetyn
"haamurengas"-diopterin asennuksen yhteydessä.
Mihin muuten perustuu kaksiosaisen tukin (á la vipulukko- tai pumppukiväärit) väitetty
huonompi tarkkuus yksiosaiseen verrattuna? Onko tukilla lopultakaan suurta merkitystä,
vai onko kyse lukkomekanismien tarkkuuspotentiaalista. Meinaan, kyllähän suurin osa
kertalaukeavista maaliinammuntatussareista oli kaksiosaisella tukilla eikä niiden
tarkkuudesta liene isommin valitettu.
Terveisin, Jari H.
Ryssän Winsu oli ainoa Winchester Model 1895:n variaatio, jossa ovat
"kampakorvakkeet" tilaajan vaatimuksesta. Alkuperäisten panostusohjeiden mukaan
työnnetään patruunan hylsynkanta sisään joustavien syöttöramppien välisen raon
levitetystä kohdasta, pidellen patruunaa pystyssä luotipää ylöspäin. Sitten
vedetään patruunaa taaksepäin, sitä edelleen pystyssä pidellen, kunnes kantalaipan
reuna koskettaa lukon päähän. Lopuksi "kaadetaan" patruuna eteenpäin
kevyesti peukalolla tönäisten.
Jos ase halutaan jättää lataamattomaksi (lipastaminen ei VIELÄ ole lataamista),
panostetaan makasiini vain neljällä patruunalla. Viideskin työnnetään ramppien
väliseen rakoon pystyasennossa. Sen hylsynkannalla painetaan alla olevaa patruunaa niin
syvälle makasiiniin, ettei sulkeutuva lukko siihen ulotu. Lukkoa liikautetaan tuuman
verran eteenpäin, nyppäistään pystyssä oleva patruuna pois jousiramppien välistä ja
pannaan taskuun tai vyöhön. Lopuksi suljetaan lukko täysin ja lepuutetaan hana
puolivireeseen.
Muunmuassa metsästyslainsäädännön tulkinnassa, aikana jolloin säädöksiä vielä
valmisteltiin työryhmässä, oli yhteisenä näkemyksenä, että ase on LADATTU vasta
silloin kun sen patruunapesässä on ampumavalmis patruuna. Makasiinin alituinen
tyhjentely ja uudelleenpanostus tuottaa vaaratilanteita. (Säädöksien nykyistä
tulkintaa en tunne, eikä asia enää ihmeemmin kiinnostakaan). Tulkoon vielä mainituksi,
että pikakiväärin L/S -26 lippaaseen voidaan panostaa jopa toistakymmentä patruunaa
samalla konstilla kuin Winchester M 1895:n makasiiniin. Pers'kohtainen ennätys on 15
patruunaa, eli "viittä vaille".
Kiväärintukin yksi- tai kaksipuisuudella ei ole merkitystä saatavilla olevaan
osumatarkkuuteen nähden. Esimerkiksi ranskalaisessa LEBEL M'le 1886:ssa oli
kaksipuinen tukki; BERTHIÉR-malleissa yksipuinen, mutta St ÉTIENNE (MAS) M'le 1936:ssa
jälleen kaksipuinen. Englantilaisissa LEE-ENFIELD:eissä on perä myöskin erillinen.
Kaksipuisella tukilla varustettuja metsästysaseita voisi luetella leegion; myöskin
keski-eurooppalaisia pulttilukkoluodikoita, jotka eivät edusta valikoiman huonoimmistoa.
Eivät ole ainakaan halpoja "jokamiehen pössyköitä", vaan pikemminkin
kerska-aseita.
Selvittämättä on jäänyt, ja jääneekin, mistä ja miltä aikakaudelta ovat
lähtöisin uskomukset kaksipuisella tukilla varustettujen kiväärien epätarkkuudesta.
Tuommoista "hugaa" lienee levitetty jo ainakin sadan vuoden ajan.
2608 MMI; PT
Kuparivaippaluotien nikkelisilaus
Usein on mainittu ohuesti nikkelillä pinnoitettu kuparivaippaluoti parhaaksi piippukitkan
yhdenmukaisuuden suhteen. Vaipoittaa myös piipunreikää kaikkein vähiten? Voiko
pinnoituksen tehdä itse tehdastekoiseen kuparivaippaluotiin galvanoimalla?
Mitä ainetta kipossa pitää olla, jotta toi pinnoitus onnistuu? Tavallista vettä?
Patteriksi siis riittää 1,5 voltin sormipatteri?
Terveisin, Jussi (PV)
Kun
vaippametallin vertailuita tehtiin Saksassa, Berliinissä, Kuninkaallisella Spandaun
Varikolla 1886 - 87, oli sotilaskiväärin luodin lähtönopeus keskimäärin 600 m/s
tienoilla, joten piipun vaipoittuminen ei ollut VIELÄ ongelma. Siitä TULI kyllä riesa
ja vitsaus, kun lähtönopeudet alkoivat kasvaa 1900-luvun alkuvuosina 900 m/s tienoille,
etenkin kun kupari ja nikkeli sekoitettiin toisiinsa "maillechort"-lejeeringiksi,
eikä niitä siis enää kerrostettu päällekkäin. Tämä kerrostus
("laminointi" tai "pläteeraus") suoritettiin siinä vaiheessa, kun
vaippa-aines oli vielä useamman millimetrin paksuisena kupariplootuna, josta se
kuumavalssattiin lopulliseen paksuuteensa.
Sen pintaa käsiteltiin jollain hapolla tai juoksutteella ja päälle asetettiin ohuempi
nikkelilaatta. Nämä kuumennettiin suunnilleen tuoreen lakritsiremmin kovuisiksi ja
valssattiin yhteen. Laminoidusta levystä leikattiin kapeita "rainoja", joista
sitten lävistettiin irti kolikon kokoisia ja näköisiä vaippa-aihioita. Laminoitu
nikkelikerros pysyi kuparivaipan pinnalla tiukasti "kuin syntymäsaasta" (mitä
tämä viihdekirjoista tuttu termi sitten lieneekin tarkoittanutkin;
"perisyntiä" ehkäpä?). Kuumavalssaamalla laminoidaan myös kuparinikkeli- tai
kuparisilaus meltoteräs-levyn pinnalle "teräsvaippojen" ainekseksi;
mahdollisesti jopa "plootun" molemmille puolilla.
Alhaisilla nopeuksilla ammuttavien supu- ja puolipanospatruunoiden luotien kuparivaipat
voidaan silata galvaanisesti eli sähköisesti vaikkapa kahvikupissa tai lautasella,
"papu kerrallaan". Silkassa vedessä ei sähkövirta kulje mihinkään:
Tarvitaan jotain nikkelisuolaa ja joitakin apuaineita sisältävää elektrolyyttiä,
josta saostuu nikkelimetallia miinus-johtimesta nesteessä roikotetun luodin pinnalle.
Elektrolyyttiliuos köyhtyisi tietenkin melko pian "mauttomaksi", ellei siihen
lisättäisi nikkelimetallia plussa-johtimen päässä nesteessä uitettavasta anoodista.
Siitä liukenee elektrolyyttiin nikkeliä samaan tahtiin kuin sitä kerrostuu luodin
pinnalle.
"Kylvyn" koostumus pysyy muuttumattomana lähes ikuisesti, ellei se saastu, tai
ellei siitä haihdu pois vettä, jota voi lisätä tarvittaessa. "Akkuvesi" on
riittävän puhdasta elektrolyytti-kylpyyn. Elektrolyyttiliuosten reseptejä löytyisi
1920-luvun keskivaiheilla julkaistusta kirjasta "METALLILLA PÄÄLLYSTÄMINEN".
(Voi löytyä lainakirjaston kellarivarastosta. Tekijän nimi on unohtunut; joku
saksalainen. Kirja opastaa lähinnä teollisissa mittasuhteissa tapahtuvaan galvaaniseen
pinnoitukseen). Ennen niklausta luodit tietenkin pestään puhtaiksi rasvasta esim.
lipeäliuoksella (= konetiskaus-aineella) ja huuhdellaan puhtaalla juoksevalla vedellä.
Suosittelen kääntymään jonkin kaupallisen niklaamon puoleen, jos suostuisivat
myymään vaikkapa litran pullollisen vihreää elektrolyyttiliuosta (ei maksa paljon,
koska sen kemikaalit on ostettu tukusta, eikä apteekista), ja muutamia rosoisen lapamadon
pätkän näköisiä & kokoisia nikkeli-anoodin "jämiä". (Alkuaan on
anoodi suunnilleen majavanhännän kokoinen kisko, mutta siitä syöpyy vähitellen pois
metallia, kunnes jäljellä on vain ohut, harmaa, rokonarpinen, nauhamainen jämä).
Nämä tarvikkeet riittävät pienimuotoiseen kotitarve-kokeiluun. Kippo täytetään noin
senttiä vaille täyteen liuosta. Anoodin jämä taivutetaan roikkumaan nesteessä ainakin
50 mm:n pituudelta.
Plussa-piuha kiinnitetään anoodin siihen päähän, joka roikkuu kipon reunan
ulkopuolella. Kuparilanka ei saa olla kosketuksissa elektrolyyttiliuokseen. Siitä
liukenisi kuparia, joka voi "saastuttaa" elektrolyytin, ja vaikka mieli tekisi
käyttää vähäarvoisia 10 pennin kolikoita anoodeina, niin enpä suosittele!
Kolikkometalli sisältää huomattavan pitoisuuden kuparia. Jollakin pilaantuneella
liuotin-satsilla voit sentään kokeilla, josko luotien galvaaninen kupari-niklaus
onnistuisi. Koska piuhat eivät ole kovin pitkät, ja etäisyys anoodista katoodiin (=
luotiin) on vain muutamia senttimetrejä, riittää jännitteeksi 1.5 volttia. (Havainto
perustuu niukanlaiseen kokemukseen, joten ylläoleva lausunto on vain suuntaa antava).
"Sormiparisto" voi ehtyä melko pian. Suositeltavaa on varata
paksuimmankaliberisia Duracell:ejä ainakin parin kappaleen pakkaus, jos kokeilut
suuremmilla virranvoimakkuuksilla tai 3 voltin jännitteellä tuottaisivat vaikkapa
kauniimman lopputuloksen. (Itse sain himmeähkön "hopeanharmaan" pinnan, mutta
kiiltoa en tavoitellutkaan).
Virrantiheys tuplataan kytkemällä paristot rinnan. Jännite tuplautuu kytkemällä kaksi
Duracelliä sarjaan (= jälkimmäisen tappi kiinni etummaisen perään. Etummaisen tapista
piuha nikkelinauhaan, taemman perästä tapsi luodinpitimeen). Luotia voidaan pidellä
kärjestään pihdeillä, pinseteillä tai kynsileikkurilla, koska tarpeenhan on niklata
vain sen liereä, rihloihin uurtuva osuus; sekin melko ohuelti. Miinus-piuha koplataan
siis tähän luodinpitimeen. Varsinainen niklaus vie aikaa vain 3 - 5 sekuntia per luoti,
eli proseduuri on pikainen kastaminen ja 180 asteen käännös, sekä luodin nosto ylös
liuoksesta, ynnä sen tipauttaminen puhtaaseen huuhteluveteen lopputuloksen
silmämääräisen tarkistuksen jälkeen.
Kun prosessi alkaa kehittyä rutiininomaiseksi, ei läheskään jokaista luotia tarvitse
tarkistaa. Mainittu puolikierroksen käännös kaston ja noston välillä on (ehkä)
tarpeen tasapaksun pinnan aikaansaamiseksi. Vastuksellisessa elektrolyytissa pyrkii virta
kulkemaan mahdollisimman suoraa reittiä nikkeli-anoodista luodin pinnalle. Jos
nikkelinauha muotoillaan rengasmaiseksi, riittää pelkkä luodin kastaminen ilman
kiertoa. Tässäpä alku-oppi: Kokemus opettaa lisää...
Niklatut luodit kauhotaan työn päätyttyä keräilyastiasta, ja huuhdellaan vielä
kertaalleen juoksevalla vedellä, koska elektrolyytin hivenaineet voivat olla
epäterveellisiä, ja nikkelisuolakin saattaa kehittyä allergeeniksi, jos siihen on
geneettisiä taipumuksia. (Jotkut yliherkistyvät kosketukselle jopa metalliseen
nikkeliin). Kumikäsineiden ja suojalasien käyttö ovat itsestäänselvyyksiä.
Varusteisiin kuuluu lisäksi esimerkiksi rautalangasta muotoiltu "haavi", jolla
kalastetaan ylös kipon pohjalle pitimestä vahingossa tipahtanut luoti, ennenkuin sen
vaipasta ehtii liueta kuparia liemen sekaan. Riittävän pitkät niklatut pinsetitkin
käyvät toki kalastusvälineeksi.
3008 MMI; PT
"Ruohoaavikon puhvelipyssy"
Kiitos lähettämistäsi tiedoista. Odotellessani seuraavaa kauppaan saapuvaa
ruutilähetystä, jossa toivottavasti on tilaamani N310, ulkoilutin välillä
suustaladattavaani. Tästä, yllätys yllätys, muljahti mieleeni kysymyksiä:
1. Kuinka vaarallisia mustan ruudin palamisjäännökset ovat aseen piipulle? Olen monelta
taholta kuullut ja lukenut, että aseen piippu pitäisi pestä välittömästi ampumisen
jälkeen. Aikamääre "välittömästi" on suhteellinen käsite. Puhdistus joka
laukauksen, rullallisen, päivän jälkeen? Riittääkö väliaikaiseksi
kenttäpuhdistukseksi ammunnan päätyttyä märällä rätillä rassaus ja piipun rasvaus
Bore Butterilla? Onko muuten tämä "piippuvoi" sinulle tuttu? Se on hyvää
ainetta, mutta myös kallista. Tuubin tekstin mukaan se on luonnontuotetta. En kai vaan
ole ostanut hajustettua naudanrasvaa miljoona markkaa/kilo? Mitä rasvaa mahtoivat
käyttää alkuperäisellä Hawkenilla ampuneet 1700-luvulla?
1.
Jos ruuti on laadukasta (puhkuu valkoista eikä harmajaa savua, eikä palojäänteistä
löydy keittosuolapisaroita), voi asetta säilyttää puhdistamattomana ja edes
varastorasvaamatta sitä ammunnan jälkeen kuivassa paikassa pitkänkin ajan. Nykyiset
perkussio-nallithan ovat ruostuttamattomia ja syövyttämättömiä. Mustanruudin karsta
suojeli piippurautaa tai -terästä jopa entisaikaisten elohopeafulminaatti- ja
kloraattinallien syövyttävältä vaikutukselta. Itsellänikin oli aikoinaan
.50-kaliberinen italialainen HAWKEN-replika, jolla ammuimme mm. Joensuun Urheilutalon
kellarin sisäradalla, eli "Lepakkoluolassa", joka oli vain betoniseinäinen ja
-lattiainen kapea tunneli.
(Nykyinen Torikatu 33:n SAR on siihen verrattuna
"ampumaparatiisi" lataamotiloineen, myymälöineen, cafeterioineen ja asesepän
palveluineen. Yesh; asepajakin toimii saman katon alla. Eikä maalitauluille tarvitse
kävellä. Sähkövinssit tuovat ne ampujan paikattaviksi, ja taulun voi pysäyttää
haluamalleen etäisyydelle 0 - 25 metriin).
Piekkaritestejä ERÄ-lehteen tehtäessä oli kapeassa tunnelissa räpsytelty jo parin
vuoden ajan kai toistakymmentä tuhatta laukausta, plus pistooleilla (mm. 9 x 19 mm
Ukko-F.N:llä) ammutut laukaukset, plus .308 Win-luodikoiden supulatingit, mutta vasta
muutamien viiskymppisen "LYMAN PLAINS RIFLE:n" kauheiden jyrähdysten jälkeen
häädyimme tutkimaan ovenpieliä, josko löytyisi tuulettimen tai imurin
käynnistysnappula. Löytyihän se! "Luola" oli jo niin täynnä savua, ettei
maalitauluja tahtonut erottaa. Taustavalot häämöttivät heikosti sauhun läpi ennen
imurin olemassaolon äkkäämistä. Latinkina oli VAIN 2.0 grammaa romanialaista
mustaruutia per pamaus.
(Maksoi markan/kg, ostettuna toimintaansa lopettelevasta urheiluliikkeestä, eikä
ostolupia kyselty. Leiviskäinen ruutierä oli poistettu kirjanpidosta: Se olisi
päätynyt vielä samana iltana kaatopaikalle tuhottavaksi). Luodit olivat valmiina
ostettuja puristelyijyisiä HAENDLER & NATERMANN-kuulia, sekä itse valettuja LEE
R.E.A.L:eja. Liukaste oli sekoitettu "näppituntumalla", sulatetuista
kynttilänpätkistä ja auton vaihteistoöljystä konevispilällä hämmentäen, ainoana
kriteerinä riittävä liukkaus. Lämpimällä säällä pyrki öljy
"hikoilemaan" seoksen pinnalle, mutta kun sotkua säilytettiin tiiviissä
peltirasiassa ja sen pinta peitettiin farkkukankaisilla tiivistelapuilla aina radalle,
"Luolalle" tai mökille lähdettäessä, ei tuosta hikoilusta koitunut haittaa.
Räytyvän kesävoin tapaista oli minunkin liukasteeni ainakin hellesäällä, ja
jokseenkin kuin jääkaappimargariinia sisäradan + 20 C:n lämpötilassa. Eikä ollut
pahan kallista. "Bore Butterista" en ole koskaan kuullutkaan, saati sitä
nähnyt, haistanut, maistanut tai sormenpäitteni välissä hieromalla tutkinut.
Kummempiin analyyseihin ei olisi varaa, mutta ei tarvettakaan. Niin; muuten steariinikin
on luonnontuote, jota on mm. meijerivoissa melkoinen pitoisuus. Samoin talissa ja
naudanrasvassa. Paraffiini puolestaan on maaöljytuote, mutta luonnostahan se öljykin
ylös pumpataan. Tutkistelinpa hieman maitotalous-teknologiaa, vihellellen wanhaa, paikoin
kaksimielistä viisua:
"Trallallei ja trallallei/ KIRNUA, KIRNUA, KIRNUA vaan..!"
(Refrängi kupletista: "Himpun Verran", by IIVARI
KAINULAINEN).
"Butteria" voi kirnuta esimerkiksi KOKKI- tai KULTAMUNKKI-paistorasvasta sekä
(luomu-tuotetta haluttaessa) vaikkapa soijaöljystä, jolla sulatettua rasvaa notkistetaan
tarmokkaasti hämmentäen. Liraus vettä pitää heittää sekaan (mittakupista, eikä
"etuveitikasta"). Sisältäähän meijerivoikin vettä 16 - 18 p-% Vesipitoisuus
lienee tuo Bore Butterin pikku salaisuus, jonka ansiosta se on erityisen soveliasta
mustaruutiaseisiin: Ehkäisee ruuti-noen "korppuuntumisen" piipunputkeen. Vettä
lisätään tupla-määrä öljyyn varrattuna, annostellen tilavuuden mukaan.
"Meijerin" kalustoon kuuluu lämpömittari, jonka asteikko yltää hieman yli +
100 Celsiuksen. Puolen kilon rasvapakettia kohti mitataan puoli desilitraa öljyä.
Desilitra per kg siis. Kokemus osoittaa käytön myötä, onko tarvetta lisätä tai ehkä
vähentää "piippuvoin" öljypitoisuutta, eli sen notkeutta.
"Kesävoi" saa olla jähmeämpää kuin viileällä kelillä käytettävä
liukaste.
Rasva ja öljy sekoitetaan keskenään suunnilleen veden kiehumispisteessä
perinpohjaisesti. Sitten alennetaan lämpötila n. + 80 C:een ja aletaan lirutella
kylmää vettä liukasteseokseen, sitä koko ajan konevispilällä "vaivaten".
Puolen kilon rasvapakettia kohti voi tarjota desilitran vettä. Nyt kattila pois liedeltä
ja mieluusti pikajäähdytys, upottamalla kattila kylmään veteen, joka ulottuu lähelle
sen reunoja. Seoksen vispaamista jatketaan vielä sen jäähtyessäkin, kunnes se alkaa
selvästi jäykistyä. Prosessi poikkeaa voin vaivaamisesta siinä suhteessa, että
kotitekoista "piippuvoita" EI SAA SUOLATA.
Vielä toviksi omiin muistelmiini "puhveliväljästä": Kerran syksyllä radalta
tultuani nostin sen eteisen seinän kiinnityskoukkuihin puhdistamatta tai edes
varastorasvaamatta asetta. Siihen se sitten unohtui talven ajaksi (6 - 7 kk). Keväällä
oli piipunputki harmaan karstan peittämä, vaatien moninkertaisen kuumavesi-huuhtelun ja
pesun omatekoisella öljyemulsiolla. Arvelin reiän ehkäpä syöpyneen jonkin verran,
mutta vähäinen syöpyneisyys ei tunnetusti huononna aseen osumatarkkuutta lainkaan,
ellei kyseessä ole "lämpö-eroosio", jonka todennäköisyys on varsin
teoreettinen. Suurella vaivalla väänsin aseen "ruuperän" irti, ja kurkistin
reikään. Ei vähäisintäkään syöpymää. "Luokka: Nolla!".
Keskuslämmitetyn kaupunkiasunnon ilma on ainakin talvis-aikaan niin kuivaa, että se
korppuunnuttaa mustaruudin palojäänteet kovaksi karstaksi, joka pikemminkin suojelee
kuin syövyttää nykyaikaisia, kromilla ja molybdeenilla seostettuja piipputeräksiä.
Koska ruuperä (= kierteillä kiinnitetty perätulppa) oli saatu irti, suoritin piipun
lyijytappi-kolvauksen, reiän saamiseksi hieman suuhunpäin ahtautuvaksi.
"Maaliinammunta-tussarien" piiputhan kolvattiin Wanhaan Hywään Aikaan tällä
tavoin jo tehtaassa lähes säännönmukaisesti. Osasivat taitavimmat pyssymestarit hioa
jopa rihlankuurnat hieman suuhunpäin kapeneviksi, ja osaan tuon tempun itsekin.
Puhvelipyssyyn riitti se, että piipunsuusta sisään työnnetty LEE REAL-luoti kulki noin
10 cm:n verran syvemmälle jo selvästi vähenevällä vastuksella ja siitä alemmas
teräksisen 7 mm:n läpimittaisen latausrassin painon työntämänä piipun peräpään
läpi.
"Great Plain:in" eli "Ruoho-aavikon" puhvelinmetsästäjät
kyllästivät luodikon piippuun työnnettävää luotia ympäröivän pellavatilkun
yleensä puhvelin eli biisonin rasvalla, taikka mussuttelivat sen kosteaksi suussaan, jos
esileikatut rasvatilkut olivat loppuneet aseen perään koverretusta, messinkikantisesta
"tilkkulokerosta" (lontooksi "patch box"), jossa voitiin kuljettaa
myös piilukkopyssyjen piikiviä, mutta mieluusti ei perkussioluodikoiden irtonalleja.
Kangastilkkujen rasva olisi flegmatoinut niiden sytytysmassan jopa täysin tehottomaksi.
Peltirasiaan pakattuja nalleja voitiin säilyttää rasvatilkkujen seassakin, mutta
ainakin päivittäiseen jahtiin tarvitut "käyttönallit" kuljetettiin
erityiseen nahkaiseen "nalliremmiin" meistettyihin reikiin painettuina. Remmi
toimi usein myös ruutisarven tai -pullon kantohihnana. Puhveleita eli biisoneita
metsästettiin ratsain, jolloin irtonallien kanssa näprääminen olisi ollut perin
hankalaa, kun samalla piti hallita hevostakin. Eipä ihme siis, että piilukko-luodikoita
suosittiin aina "takatuppari-pyssyjen" (alkuun SHARPS-luodikon Model 1848)
yleistymiseen saakka. (PT)
Arto kysyy: Jos piipussa on kuivaa palamisjätettä, lienee
kemiallinen syöpyminen aika hidasta? Samoin luulisi olevan asian, jos piipun peittää
jonkin rasvan ja palojätteen muodostama "taikina". Jos piipun pinta on niin
hirveän arkaa korroosiolle, miksi maailmassa on miljoonia vanhoja mustaruutiaseita,
joiden piiput ovat vielä täysin käyttökelpoisessa kunnossa? Vaikea kuvitella, että
entisajan metsästäjät alkoivat keittää vettä ja rassata piippua metsässä
ammuttuaan luodikollaan ensimmäisen laukauksen.
Olen huomannut, että suustaladattava .50 Hawken-luodikkoni (Italialainen kopio) ampuu
tarkimmin silloin, kun sipaisen piipusta isommat noet joka laukauksen jälkeen suussani
märäksi mutustellulla kankaanpalalla (suosittelen epä-ekologista kertakäyttöä).
Sitten mitallinen ruutia piipun perälle kupariputkea pitkin, Minie-luoti päälle ja
lopuksi Bore Butteria kevyt kerros piipun(sisä)pintaan. Aseen rihlannousu on tarkoitettu
palloluodeille, mutta em. latauksella ase on tarkempi kuin minä. Aiheutanko
kuolaamisellani piipun syöpymisen rikkihapon vaikutuksesta (pesen hampaani
säännöllisesti, tarkoitan tässä mustan ruudin jätöksistä ja vedestä syntyvää
happoa)?
Vastaus 1B: Alkuosaan tuli jo vastatuksi. Wanhat rautapiippuiset
musketitkaan eivät olleet niin KAUHEAN arkoja syöpymään, kuin kirjallisuudessa
kauhu-kuvaillaan. Joissain maissa suojattiin piipunreikä sateelta shampanjapullon korkin
mallisella puutulpalla, ranskankieliseltä nimeltään TOMPION. (Tarkoitti alkuaan
pihkatulppaa, jolla talviunta nukkuva karhu ehkäisee "isomman vahingon"
karkaamiseen talvipesään. Sana TAMPOONI on kehittynyt tästä termistä. Tarkoitti
alkuaan tukkoa, jolla pysäyttiin itsepintainen nenä-verenvuoto nenänielun puolelle.
Sittemmin omaksuttiin neljän viikon välein suoritettava omatoiminen tamponointi myös
gynekologian alalle).
Läheskään kaikissa maissa ei piipunsuun tamponointia katsottu kuitenkaan
tarpeelliseksi. Kuumalla vedellä tai muulla nesteellä (Ruotsin armeijan wanhojen
ohjesääntöjen mukaan kiehuvalla "lirulla"; joissain maissa laimennetulla
viinietikalla) peseminen oli tarpeen vain kun ruudin palojäänteet olivat korppuuntuneet
musketin piippuun niin paksulti, että lataaminen jopa alamittaisella
"kenttäkuulalla" alkoi vaikeutua. (Ruotsalainen menetelmä voi kauhistuttaa,
mutta muistettakoon sotilaiden "proviantti-ransuuniin" päivittäin kuuluva n. 6
litran olut-annos: "Liru" oli lähestulkoon puhdasta tai erittäin
niukkasuolaista vettä. Pesun jälkeen voideltiin musketin piipunputki puuöljyllä eli
huokeahintaisimmalla oliiviöljyllä, tai lehmänsorkka-öljyllä, jolla liukastettiin
myös laukaisukoneiston liikkuvat osat).
Kunhan kehittelet huokean kotikeittoisen version "Piippuvoista" (hinnaksi
muodostuu alle 40 mk/kg), tarvitset tuskin enää nuohota piippua
"kuolarätillä". Täytä Minié-luodin peräontelo ja sen rasvaurat
luotiliukasteella, jota on vara "törsätä", toisin kuin ilmeisen
sika-hintaista tuontivalmistetta. Piippuun jää tällöin valmis liukastekerros seuraavaa
latinkia varten, kuten BERDAN-kiväärillä ammuttaessa Wanhan Kaartin aikaan. Jos
liukaste sekoittuu liian notkeaksi, ja uhkana on ruudin turmeltuminen, hanki 13 mm
"reikäpaska" eli lävistysrauta ja stanssaa sillä vaikkapa maitotölkin
pahvista ruudinpäällisiä/luodin alapuolisia välilevyjä. Kun ruuti on valutettu
kupariputkea pitkin (muillekin "nokikeppi-ampujille" suositeltava menetelmä)
piipun "patentti-ruuperän" syvennykseen, aseta pahvilappu piipunsuulle ja
työnnä sisään. (Ei haittaa, vaikka menisi vähän vinoon. TAKUULLA suoristuu!) Sitten
luoti piipunsuuhun, ja latausrassilla ruutipanokseen/ "ruuperän" syvennyksen
reunoihin asti, jos syvennys on täynnä tai hiukan vajaa.
Jos aseesi on samanmallinen kuin omani oli, sen rihlannousu on 48 tuumaa eli n. 1.2
metriä per kierros. Se on riittävän jyrkkä vakauttamaan kaikki .50-kaliberisille
suustaladattaville pitkille replika-aseille kehitetyt luodit: LEE:n ja LYMAN:in
pötköluoditkin, ja mitä niitä lieneekään. Minié-luodista mainittakoon, että se on
alkuaan mitoitettu ammuttavaksi paperivaippaisena: Sotilaskiväärien
paperihylsypatruunoiden luodinpuoleinen pää oli aikoinaan kyllästetty
luotiliukasteella, ja luoti oli patruunassa "väärinpäin" - kärki ruutiin
päin. Patruunan hylsy revittiin auki toisesta päästään (yleensä hampailla) ja ruuti
valutettiin piippuun. Patruuna käännettiin sitten toisin päin ja työnnettiin
piipunsuuhun.
Hylsypaperia rypisteltiin ja luoti työnnettiin piippuun, ruutipanokseen asti.
Latausrassilla juntattiin hylsypaperi "etulatingiksi", joka esti luodin
putoamisen piipusta esimerkiksi ratsastettaessa, pidellen karabiinia satulakotelossa suu
alaspäin. Aserikkoon johtava tapaus oli usein luodin liukuminen pitkälti irralleen
ruutipanoksesta, jopa piipunputken puoliväliin. Mustanruudinkin detonaatiopaine pystyy
olemaan 6500 ilmakehän luokkaa, jos kohta piippun repeäminen tai katkeaminen oli
yleensä mekaaninen tapahtuma: Osittain nestemäisessä, osittain pölymäisessä tilassa
oleva ruutilatinki tai sen kiinteät jäänteet iskeytyivät luodin peräpäähän,
tuottaen turmeluksen materiaaliltaan heikolle ja yleensä ohutseinämäiselle
suulataus-aseen piipulle. "Etulatinki" oli siksi tarpeellisempi kuin
välitulppa.
Sinulta lienee jäänyt lukematta kirja "ARMA FENNICA 2. SOTILASASEET", koonnut
TIMO HYYTINEN? Siitä voi löytyä jotain "nokikeppi-ampujia" kiinnostavaa
kuva-aineistoa, alkaen sivulta 22. Lisää löytyy sivuilta 32 - 39. Käväisepä
lainakirjastossa katsomassa tai kysäisemässä, josko teosta löytyisi. Kaukolainaankin
sen voi tilata, ellei ole hyllyssä tai lainassa. Piirrokset ja pienellä painetut
kuvatekstit ovat omia "wanhoja syntejäni". Selontekoa esim. sveitsiläisen
professori WILDT:in latausmenetelmästä ei liene julkaistu missään muussa
suomenkielisessä painetussa lähteessä. Se perustuu pelkän veden käyttöön lappuun
käärityn luodin liukasteena. Minié- ja Lorenz-luotien käyttööntulon takia jäi
Wildt:in menetelmä lyhytikäiseksi ja yleensä unohduksiin - paitsi sveitsiläisten
urheiluampujien piirissä.
Mustanruudin jätöksistä ja vedestä syntyy lievästi emäksinen
kalium-polysulfiidiliuos, eikä siis rikkihappoa! Syövyttäviä tai ruostuttavia aineksia
ovat ruokasuola (natriumkloriidi), jota on voinut olla mustanruudin salpietarissa, tai
kaliumkloriidi, joka on peräisin nallimassasta. (Ei käytetä nykyaikaisissa nalleissa).
Elohopeanallien räjähdys-elohopean jäänteet eivät - vastoin yhä yleistä harhaluuloa
- olleet SINÄNSÄ turmiollisia piipputeräkselle. Messinkihylsyt haurastutti
elohopeapöly sensijaan varsin helposti pilalle.
Elohopeanalleissa oli kuitenkin usein hapettavana lisäaineena kaliumkloraattia, josta
purkautunut kaliumkloriidi ja etenkin kloorikaasu ruostuttavat rautaa. Vapaa kloori yhtyi
elohopeaan merkurikloriidiksi eli sublimaatiksi, joka on lähes välttämätön ainesosa
ns. "jaloruostuttavissa sinistysnesteissä". Se ruostuttaa erittäin tehokkaasti
jopa seostettuja teräksiä. Nykyisissä perkussionalleissa ei onneksi enää käytetä
moisia "myrkkyjä", joiden epäkohdat tosin alkoivat tulla tietoisuuteen vasta
savuttomien ruutien omaksumisen myötä. Mustanruudin palojätökset olivat varjelleet
piipputerästä "rotanmyrkky-nallien" turmiolliselta vaikutukselta. (PT).
Arton kysymys 2. Sain käsiini laatikollisen Bilsomin
korvatulppia. Pullahti mieleen ajatus, että ne ovat juuri sopivan kokoisia
hylsyntäytteitä latauksiin, joissa isossa hylsyssä on vähän ruutia. Niiden halkaisija
on 13 mm paksummasta päästään. Osaatko sanoa, minkälaisen kuonan tämä muovi
jättää hylsyyn ja piippuun palaessaan? Riskinä lienee myös se, että ropoliaista
palojäännöstä jää kiinni luodin perään, mikä varmasti pilaa tarkkuuden.
Vastaus 2: Kuopion seudun kaverit ovat käyttäneet "Bilsom
Propseja" .308 Win- kaliberin supupatruunoissa ruudinpäällys-tulppina jo vissisti
kymmenen vuoden ajan erinomaisella menestyksellä. Niiden vaahtomuovi ei sula kiinni
luodin perään, eikä röhnää piipunputkea. Leveämpi pää asetetaan luotiin päin,
"Läpihengittävästä" vaimentimestakin plutkahtaa korvatulppa läpi,
jäämättä vaimentimen kammioihin. Voidaan siis suositella kaikkiin Mauser-kantaisiin
patruunoihin (= urakanta; läpimitta 12 mm) ja 7.62 x 53R- patruunoihin.
Arton kysymys 3. Supulataukset ovat selvästi lähellä
sydäntäsi. Onko mielestäsi .50 Hawkenin mustaruuti-supulatingissa järkeä? Minua
ainakin viehättää jollain sairaalla tavalla ajatus siitä, mitä jälkeä variksessa
tai naurulokissa syntyy, kun siihen osuu hidas iso pyöreä kuula. Tämän latingin
laatiminen on hankalaa, koska piipun perän ruutitila vetää .357:n hylsyllisen mustaa
ruutia. Tällä määrällä pyöreä kuula vielä ainakin äänestä päätellen on
yliääninen, potkusta päätellen vauhtia on paljon liikaa. Pitääkö paikkansa luuloni,
että mustaruutilatausten pitää olla aina "täysiä pesällisiä"? Sivumennen
sanoen näyttää siltä, että ampuma-aseisiin liittyvissä asioissa on luuloja enemmän
ja tietoa vähemmän kuin millään muulla ihmisen touhuamalla alalla. Asia, johon on
suhtauduttu kuin luonnonlakiin, onkin tarkemmin tutkittaessa tehty iät ja ajat aivan
päin p...ttä.
Olen lukenut GOW:ista, että kun englantilaiset siirtyivät sotilaskivääreissään
savuttomaan ruutiin, patruunan tuottama huippupaine LASKI, vaikka hylsy oli sama eikä
luotikaan tainnut muuttua, ainakaan merkittävästi. Mitenkäköhän kävisi, jos
ripauttaisi hyppysellisen mustaa ruutia palotilan perälle sytykkeeksi ja toinen ripaus
N310:ä ajoaineeksi? Kuulaa piippuun työnnettäessä sen rasvalappu tiivistää piipun
niin hyvin, että jos iskurin nostaa puolivireeseen, painaa ulos pyrkivä ilma
mustaruutijyviä liekkikanavan täyteen. Nämä jyvät ehkä toimivat tulilankana niin,
että varsinainen ajoaine syttyy. Jos mustaruuti ei syty, ei varmasti syty myöskään
N310, edes epätäydellisesti, vaan tuloksena on suutari eikä hautajaiset.
Olosuhteet olisivat ihanteelliset vaimeata suupamausta ajatellen: N310 palaa loppuun jo
ennen kuin kuula alkaa liikkua, ison kaliperin ansiosta paine alkaa laskea nopeasti, mutta
kuula pysyy liikkeessä pienen kitkan ansiosta. Kun kuula jättää piipun, ei painetta
pitäisi olla juuri enempää kuin hyväkeuhkoisen puhaltajan puhallusputkessa.
Vastaus 3a. .50-kaliberisen Hawken-replikan patentti-perätulpan
syvennykseen mahtuu melko tasan 2 grammaa FFG-karkeusasteen mustaruutia, mikä ei ole
suinkaan vähän, ajatellen ampumamelua. Hiukan vajaaksi voi syvennyksen jättää ja
painaa luodin tai kuulan aivan kiinni ruuperän syvennyksen suuhun. (LEE REAL:eja
ampuessani tyssäsin joskus luodin tiiviimmin piippuun sopivaksi latausrassilla
syvennyksen suuta vasten. Tämä oli tarpeen, kun piippu oli kolvattu suusta peräänpäin
lievästi avartuvaksi, aloitettaessa ammunnat puhtaalla piipulla. Luoti luiskahti
"pelottavan helposti" piipun puolivälistä taaksepäin. Kun piippu oli
karstoittunut, ei erityisiä toimenpiteitä tarvittu.
Kehitin myös nalleja säästävän konstin "fouling shotin" eli
savustuslaukauksen ammuntaan. Kuten itsekin tietänet, joutuu puhdistetulla ja voidellulla
aseella naksuttelemaan eri-monta nallia liekkikanavan saamiseksi "auki"
nalliputken ja ruutitilan välillä. Nalleja oli niukalti (nekin liian väljäsovitteisia
"nippeliin") mutta ruutia runsaasti jemmassa (kunnes KANSALLISOOPPERA osti
enimmät pois tehostetarpeisiinsa, joihin kiilloton ja pölyävä
"rumanialainen" oli ihanteellista. Grafitoitu "helmijyväinen" CURTIS
& HARVEY oli tuottanut turhauttavan usein suutareita vanhanmallisessa
salamavalo-aparaatissa, jota käytetään CIACOMO PUCCINI:n oopperassa "MADAME
BUTTERFLY".
Alkuperäistä salamapulveria ei löytynyt enää mistään, joten se piti korvata
savuruudilla. Trikki onnistuikin säännönmukaisesti, kun käyttöön saatiin
puleeraamatonta, pölyistä ja särmikästä Romanian ruutia monien onnekkaiden sattumien
ketjun kautta). Savustuslaukausta mitatessani polttelin "ohjesäännön
vastaisesti" vihreää, filtteritöntä NORTH STATE:a. Latinki oli tavalliset 2
grammaa romanialaista. Kun ruutii oli valutettu piipun perälle, siirryin ampumakatoksesta
taivasalle ja tipautin Nortin jämän tulipää edellä piippuun. Kohta jysähti;
tosi-äänekkäästi. Ase jopa potkaisi hieman, vaikka "ammuksena" olivat
pelkät tuumanpituisen savukkeentumpin jäänteet. Sätkäpaperin kyteviä riekaleita
leijui alas taivaita kohti kokoavasta suuresta, valkoisesta savupilvestä. Jos hana oli
unohtunut virittää "puolipänniin", virittyi se joskus siihen kaasunpaineen
nostamana, ja lukkokilpi oli nokinen..
Pahoin pelkään, että suunnitelmasi "sekaruudilla" ladattujen vahinkoeläinten
tuhontalatinkien käytöstä epäonnistuu laukausäänen hiljaisuuden osalta. Jyrähtihän
ainakin oma puhvelipyssyni, vaikka luotia ei ollut lainkaan. Ainakin puhallusputken
painetason tavoittelu on utopiaa. Vahvakeuhkoisinkaan trumpetisti tai muun
"puhkupillin" puhaltaja ei pysty henkäisemään ehkä täyden ilmakehänkään
ylipainetta pitkän puhallusputken suuhun asti. (Yllättävää kyllä: Tästä aiheesta
en ole löytänyt kirjallisuustietoja!). Perkussiosytytteisen luodikon nallin napsahduskin
on melko äänekäs.
Sekaruudin käyttö suulatausaseissa ei ole mikään tavaton ihme, ja viime sotien aikana
oli varsin yleistä mustanruudin "tehostaminen" kiväärinpatruunoista puretulla
ruudilla savuruudin säästämiseksi. Sekoitus oli puolet ja puolet PAINOsuhteessa. Sillä
ladattiin yleensä haulikonpatruunoita, mutta voitiin käyttää myös suustaladattavissa
"niuhoissa" ja "harsuissa". Ruutia N310 lienee viisainta sekoittaa
mustaruutiin TILAVUUSsuhteessa "fifty-fifty". Täytä ensi-kokeiluihin ruuperän
syvennys vain puolilleen ruutiseoksella, joka on sotkettava jokaista laukausta varten
erikseen ja säilytettävä "erillispakkauksissa", kuten
mustaruuti-ampumakilpailuissakin. Esimerkiksi perkussiorevolveriin RUGER OLD ARMY on
kehitelty "duplex-latinkeja", joissa on mustaaruutia vain virikepanoksena, pikku
ripaus panospesän pohjalla. Pääpanos on savutonta pistooliruutia. Hulttioimmat ampuvat
jopa vaippaluoteja; muistaakseni .458-kaliberisia 300-grainisia reikäpäitä.
Nallitapin eli nippelin täyttyminen ruudilla asetta ladattaessa on pyrittävä
ehkäisemään. Nalliliekki kulkee pääpanokseen nopeammin ja tehokkaammin avointa
väylää myöten kuin "ruutisuonta" pitkin. Rasvalapullista kuulaa piippuun
työntäessäsi pidä ase hieman kallellaan vasemmalle päin ja hana etuasemassaan,
nojaamassa nallitapin päähän. Jos tapin kanavaan on tullut ruutia, sen voi karistaa
pois kääntämällä ase ylösalaisin, nallitapin kanava siis tuokioksi alaspäin.
Arton kysymys 3b. Olen ampunut Hawkenillani latauksella,
joka muodostui kolmesta mitallisesta mustaa ruutia (=n. 110 grainia/ 7 grammaa) ja 400
grainisesta Miniestä. Ammuin näitä yhteensä kymmenkunta kappaletta. Latauspuikon
kiinnikkeen ruuvit tulivat läpi jengoistaan piipun alla, mutta ase kesti. Kesti jopa
paljon paremmin kuin olka- ja poskipääni; Hawkenin kapea perä ei tosiaankaan sovi
kovarekyylisten latausten ammuntaan. En ole tempustani ylpeä (silloin olin), enkä
suosittele sitä kenellekään, mutta mielestäni tämä koeponnistus osoitti, että
replika on tehty kohtuullisen hyvistä aineista (todistettavasti idioottivarma). Edellä
mainittu todistaa, että en ole kovin fiksu, mutta todistaako se, että ase kestäisi 3 -
6 grainia N310:ä?
Jos sinulla on ideoita latauksesta, kerron mitä aineita löytyy kotoa: .50 kuulia, .50
Minie (400 gr), muovisia sabotteja .44 luodille, .430 kuulia, .44 luoteja (200, 250 ja 276
gr). En tiedä rihlan noususta, mutta ymmärtääkseni kuulia ampuvan aseen nousu on
loivahko, siinä kun ei ole pelkoa, että kuula osuu maaliin poikittain (kevennys).
Kysyttävää olisi vielä vaikka kuinka, mutta en kehtaa tällä erää vaivata sinua
enempää.
Vointeja toivottaen: Arto
Vastaus 3b: Italialaisten replikoiden teräs on pehmeähköä, mutta
sitkeää. Espanjalaisten DIKAR-replikoiden teräs on hiukan kovempaa, mutta erinomaisen
lujaa sekin. Aloitellessaan Dikar-piippuaihioiden maahantuontia, 1970-luvun vaihteessa,
suoritti USA:lainen DIXIE GUN WORKS kestotestin: Kymmentuumainen pätkä 11-millistä
rihlatonta piippuaihiota (seinämävahvuus 5.5 mm) kierteitettiin molemmista päistään
varustettavaksi perätulpilla. Kyljen läpi porattiin 2.5-millinen sankkireikä. Putki
täytettiin 210 grainin/ 13.6 gramman latingilla mustaruutia (FFFG-karkeusasteen
revolveriruutia) ja kierrettiin toinenkin päätytulppa kiinni.
Putki oli tupaten täynnä ruutia, joka laukaistiin ilotulite-tulilangalla. Kun savu
hälveni ja testaajat nousivat esiin sirpalesuojistaan, havaittiin putken ja jopa
"ruuperien" kierteiden säilyneen ehjinä, vaikka kimakka kova pamaus oli
antanut aiheen olettaa "putkipommin" hajonneen pulun nokittaviksi sirpaleiksi.
Kaikki ruudin palojäänteet, paitsi seinämien ohut karsta, olivat paenneet
kymmenesosa-tuuman kokoisen sankkireiän kautta. Painehuippu putken sisällä lienee ollut
noin 5000 ilmakehää.
Englannissa mittasi kapteeni NOBLE:n (HUOM! ei Nobel) työryhmä vahvaseinäisessä
"manometripommissa" sähköisesti laukaistun kymmenkiloisen mustaruutilatauksen
kehittämäksi huippupaineeksi 6500 ilmakehää. (Nykyisillä välineillä mitattu lukema
olisi suurempikin. Koe suoritettiin 1880-luvulla, aikalaisella RODMAN:in aparaatilla).
Ainoa räjähdyksestä kuulunut ääni oli pikku naksaus, kun painemittarin
kaasumäntään kiinnitetty "registraattori-terä" löi timantinmuotoisen syvän
loven allaan olevaan kuparilaattaan. Kaikki ruudin palojätökset, kaasut mukaanlukien,
saatiin talteen (analysoitaviksi) ehjäksi ja tiiviiksi jääneestä "pommista"
- ensi kertaa maailmanhistoriassa.
3 - 6 grainia N310:tä sitäkin herkkäsyttyisemmän mustanruudin seassa ei kehitä
kovinkaan hirmuista painetta, jos pysyttelet aseen perätulpan syvennyksen tilavuuden
rajoissa latinkeja kehitellessäsi. Tuollaiset määrät savuttomia ruuteja olivat
satakunta vuotta sitten jokapäiväisiä, ladattaessa patruunoita
maaliinammunta-tussareihin. Pääpanos oli mustaa ruutia. Jotkut kilpa-ampujat toimivat
toisinpäin, käyttäen savutonta pääpanosta ja muutaman grainin mustaruuti-satsia
virikkeenä. Savuttoman "nitroruudin" käytölle mustaruutilatingin virikkeenä
oli looginen tarkoitus: Nitroruudin palokaasut puhalsivat mustanruudin sauhun ulos
piipunputkesta, jonka karstoittuminen väheni ja puhdistus helpottui, eikä aseita
häädytty jynssäämään muutaman kymmenen laukauksen välein, kuten pelkkää
mustaruutia käytettäessä. (40 rodin eli 200 metrin pystyammunta-sarjassa ammuttiin
täys-kilpailussa muistaakseni 60 laukausta).
Virikepanos sijoitettiin hylsyn pohjalle ja pääpanos sen päälle, mutta jos halutaan
vain lisätä kaasuvolyymia (nimenomaan "savuttoman" kaasun osuutta)
piipunreiän karstoittumisen vähentämisen aikomuksessa, voidaan ruudit sekoittaa
keskenään kerta-annokseen täysin riskittömästi. Sata vuotta sitten tähän
tarkoitukseen oli saatavina kaksipesäisiä ruudin annostimia, joissa oli erilliset
säiliöt pää- ja virikepanosten ruudeille. Ruudit tipahtivat hylsyyn halutussa
järjestyksessä yhdellä edestakaisella käyttökammen käännöllä. Myynnissä oli
kuitenkin myös mustanruudin variaatioita, joiden massaan oli ennen tihennystä ja
jyvitystä sekoitettu noin 10 paino-% nitroselluloosa-kuidun pätkiä, tuottamaan
savutonta ruutikaasua lähes saman määrän kuin mustaruutikin kehitti kaasumaisia
palamistuotteita.
Kiinteiden palojätteiden osuus siis puolittui alkuperäisestä 57 %:sta jonnekin 30%:n
tienoille, ja piippuun jääneet jätökset voitiin harjata pois kuiviltaankin. Ne olivat
pölymäisiä, eivätkä korppuuntuneet mustanruudin jätöksien tavoin. Näillä
"KING's SEMI-SMOKELESS"- ja "LESMOKE"-ruudeilla voitiin latailla
täysin turvallisesti myös suulataus-aseita, totutuilla tilavuusmäärillä tai hieman
totuttua pienemmillä painomäärillä annostellen. Lesmokella ladattuja
"PALMA"-piekkarinpatruunoita oli myynnissä Suomessakin 1930-luvun lopulle
saakka.
Raportit osumatarkkuudesta "sabotoiduilla" luodeilla kiinnostaisivat. Voisitko
uhrata 1 - 2 sabottia "tieteen alttarille", eli lähettää PL-osoitteeseemme?
Olisi kiinnostavaa mittailla, ja pohdiskella latausohjeita & -kikkoja. Jos aseen
rihlannousu on luokkaa 1.2 metriä, eli puoli kierrosta 60 cm:n pituudella (joka se oli
myös mm. Ruotsin WREDE-kiväärissä ja 12.17 x 44R REMINGTON:issa), vakautuvat
.44-kaliberisista luodeista 200- ja 250-grainiset, mutta raskaammista en mene takuuseen,
perehtymättä esimerkiksi sabotin materiaaliin.
0309 MMI; PT
Lyijyn käyttökielto ja käyttötarve
Ottakaa selvää ja (r)uutisoikaa EUn direktiivistä, joka kieltää lyijyn käytön
kaikissa tuotteissa. Se tulee voimaan 1.1.2006. Viher-pipertäjät valmistelevat sitä
salaa, mutta tietoa on....
"Kaukoviisas".
Lyijy
on täysin korvaamaton metalli monissakin tuotteissa, joten sen käyttökieltoa koskeva
direktiivi tulee tuskin milloinkaan voimaan, mutta sen voimaantulon ehkäisyn
valmisteluihin lienee syytä ryhtyä varmuuden vuoksi. Siteeraten "Sotaromaanin"
vänrikki KOSKELA:n repliikkiä: "Eivät ne ole ihmistä kummempia nekään. Lyijyä
ne tottelee niinkuin kaikki muutkin." (Siis viher-pipertäjien "aseeton mutta
voittamaton armeija"). Monelleko pipertäjälle Sinä olet aiheuttanut lievänkään
akuutin lyijymyrkytyksen edes 4.5 mm ilmakiväärillä?
On jo korkea aika valmentautua (ainakin henkisesti) "lopulliseen ratkaisuun"!
Ensiksi on pois-opittava lännenleffojen kautta indoktrinoitu valheellinen myytti, että
on jotenkin epäreilua ampua aseetonta vihollista. Vain kuollut vihollinen on vaaraton
vihollinen tulevissa vaiheissa, joille ei löydy ennakkotapauksia kirjoitetusta
historiasta. Vuosituhansien taantumaan johtavan "viher-vallan" esikuva sensijaan
löytyy jopa lähihistoriasta: "Punaisten Khmerien" ja viherpipertäjien
välinen ideologinen eroavuus on veteen piirrettyä viivaakin ohuempi.
Voimattoman urputtamisen aika on pian ohi. EU:n pipertäjät ovat kantaman ulkopuolella,
joten hoitakoot belgialaiset omat vitsauksensa, mutta tuntenet sentään jonkun niistä
lähipiirissäsi? Siitäpä on hyvä aloittaa! Yksikään niistä ei saa olla turvassa
missään/milloinkaan, eikä mieluimmin enää ihmiskunnan kirouksena vuoden 2006 alkuun
tultaessa - ellemme halua palata takaisin kivikauteen, diktaattori POL POT:in taannoin
hallitseman Kambozhan kansan tavoin. Yhteenotto näyttää väistämättömältä, koska
vihollisten röyhkeys kasvaa ja niiden vaikutusvalta enentyy päivä päivältä.
Uhkan torjuminen on vielä mahdollista. Piisaako tahto? Riittääkö rohkeus?! Siitä on
enää kysymys! Kalustopulaa ei ole ainakaan Suomessa, ja onhan muitakin menetelmiä kuin
lyijymyrkytyksen tuottaminen, jonka etuna on kuitenkin täsmällinen VALIKOIVUUS.
(Esimerkiksi pienoiskiväärin etevyys tuli taannoin taas kerran toteennäytetyksi
Lopella. Ei muka riittävän tehokas jänisjahtiin tai hanhen tahi metson pyydykseksi?
"Risum teneatis, amici?").
3008 MMI; PT
.44 Russian-latinki .44 Magnumiin
Minkälainen on sopiva aloituslataus .44:seen N310- ruudilla? Ase: Ruger SRH 9.5"
piippu. Komponentit: Nalli Winchester Std/Mag. Luoti Suomen Luodin 200 gr kuparoitu
lyijyluoti. Hylsyjä on Fiocchi, Remingon, Lapua ja Federal. Tavoitteena on saada
pahvinpuhkontaan ja mahdollisesti siluettikanan kaatoon sopiva napsaus.
Nim. "Kohtuus kaikessa".
Kysymyksesi kuuluisi Markuksen reviiriin, mutta pojalla on opiskelukiireitä inhoamansa
"pakkoruotsin" kurssin kimpussa. Uusista kotimaisista lähdeteoksista ei löydy
annostusohjeita ruudille N310. Esimerkiksi TIMO HYYTISEN kokoamasta "METSÄSTÄJÄN
ASEKIRJASTA" (uusi, supistettu laitos; painettu tänä vuonna) on poistettu luku:
"Patruunoiden Jälleenlataus" taulukoineen kokonaan. ("Drawn by
PTK"-kuvitusta laatimineni teksteineen löytyy jonkin verran kirjan alkupuolella.
Neuvottelut tekijänpalkkioista alkavat, kunhan palstamillimetrit on mitattu ja laskettu
yhteen).
Aineisto julkaistiin TIETENKIN kysymättä lupaa copyrightin omistajalta, ja edes
ilmoittamatta, että uusi laitos teoksesta on tekeillä: Jotkin päivitykset
kuvateksteihin olisivat olleet ehkä paikallaan. Päätekstissäkin esiintyy vanhentunutta
tietoa, mm. maa nimeltä Neuvostoliitto, sekä lausuma: "Puoliautomaatti- ja
pumppuhaulikot eivät ole saaneet meillä kovin suurta suosiota. Syynä lienee mm. aseiden
huonommat ampumaominaisuudet ja epävarmempi toiminta sekä rajoitus, jonka mukaan
puoliautomaattiaseella voi ampua vain kolme patruunaa peräkkäin. Etu kaksipiippuisiin
nähden on siis pieni". Patruunarajoitus on voimassa VAIN metsästettäessä, eikä
se ole metsästyslainsäädännön uudistuksen jälkeen ENÄÄ koskenut pumppuhaulikoita,
joiden vuonna 1993 alkanut "osto-buumi" on alkanut tasoittua vasta tänä
syksynä, "seitsemän lihavan vuoden" jälkeen.
Kehityskulun syykin tiedetään: METSÄSTÄJÄNTUTKINTO, joka ehkäisee tehokkaasti nuoren
sukupolven pääsyn riistapoluille! Erämieskunnan "ukkoutumisesta" on ilmaissut
huolestumisensa mm. SUOMEN METSÄSTÄJÄLIITTO, mutta "kalkkivaarit" tietysti
riemuitsevat saaliin jakajien lukumäärän vähentymisestä. Vaille huomiota jää se,
että kun metsästäjien lukumäärä vähenee - porukan vanhimmasta päästä
"luonnollisen poistuman" kautta, ja nuorimmista ikäluokista rekrytointia
vaikeuttavan tutkinnon takia - heikkenee myös erämieskunnan vaikutusvalta ns. yleisistä
asioista päätettäessä, lainsäädännölliselläkin tasolla. "Jos kriittinen
massa jää tavoittamatta, ei latinki kuku". Kaipa tuo vertaus perinteisen ydinaseen
kasaamiseen sallitaan?
Vuonna 1986 julkaistusta ensimmäisestä laitoksestakaan, nimeltä "METSÄSTÄJÄN
ASEKÄSIKIRJA", ei tosin löydy "reseptuuria" .44 Magnumille ruudilla N310
kuin 236-grainiselle vaippaluodille (NORMA), enimmäisannos 0.55 grammaa/ 8.5 grainia.
Nimellinen lähtönopeus 345 m/s, eli melkoinen jyräys! Kevyemmille luodeille, kuin
myöskään valuluodeille, ei löydy reseptiä minkäänlajisella ruudilla. Suomen Luodin
kuparoitu lyijyluoti voidaan rinnastaa vaippaluotiin piippukitkaltaan, ja otettakoon
huomioon se, että OHUT kuparisilaus EI OLE VAIPPA! Luoti voi tyssäytyä
lähtökiihtyvyyden vaikutuksesta, tai "niittautua" jo ennen
liikkeellelähtöään hylsynsuuhun, kipakan paine-iskun nuijimana niin tiukkaan, että
rullan kylki repeää jopa Rugerista.
Siksipä siis on aloitettava latauskokeilut huomattavasti puolta grammaa pienemmillä
annoksilla, vaikka luoti onkin kevyempi kuin NORMA:n 15.3 -grammainen MJ-FN, ja
tavanomaisen "kotilataus-logiikan" mukaisesti voitaisiin edellämainittua
latinkia harkita kokeilujen aloitusannokseksi. Mutta mieleeni muistuu muuan tapaus runsaan
kahden vuosikymmenen takaa. Joku "kamikaze-laturi" oli hankkinut .44 Magnuminsa
rehuksi tehdastekoisia (muistaakseni Winchester-merkkisiä) kuparoituja lyijyluoteja,
jotka tulivat tuotantoon ja ne vedettiin pois myynnistä niin äkkiä, etteivät ne
ehtineet suomalaisiin tai muunmaalaisiinkaan luetteloihin. Latinki ruudilla N310 oli jo
entuudestaan testattu vastaavanpainoisilla vaippaluodeilla.
Se ei ollut Max. Load, mutta ei paljoa vaillekaan; turvalliseksi todettu kuitenkin.
Muutamia rullallisia lyijyluotilatinkeja oli aseenomistaja ehtinyt ampuakin, ennenkuin ase
räjähti. Tapausta ryhtyi tutkimaan silloinen "Suomen etevin ase-asiantuntija"
EERO HÄMÄLÄINEN (aikakauslehtien ERÄ ja TEKNIIKAN MAAILMA avustaja, eikä siis
samanniminen armeijan kantahenkilö). Tähteeksi jääneet patruunat paine-testattiin
SAKOn tai LAPUAn (en muista, kummanko) testipiipulla, todeten niiden paineet
turvallisiksi, joskin tehdaspatruunoiden sallitun maksimipaineen tuntumissa liikkuviksi ja
jossain määrin vaihtelevaisiksi. Ruuti tutkittiin myös, ja sen kosteuspitoisuus
todettiin varsin alhaiseksi, mutta ei aivan liian pieneksi. Diagnoosiksi tuli kuitenkin,
että: "Ruuti on ollut liian kuivaa". Luotien "kompressio" tai
"ekspansio" olivat vuoden 1980 tienoilla jo/ vielä tuntemattomia ilmiöitä
aikalaisille asiantuntijoille.
Kukaan ei ollut mitannut luotien läpimittaa! Hyvin voideltu .44 Magnumin valuluoti saa
olla 11.0 mm:n läpimittainen, mutta kitkaiseksi kuparoitu ja "kuiviltaan"
ammuttu, jo alkuaan hieman ylipaksu puristelyijyluoti voi tuottaa ikävän yllätyksen,
jos se on sattumoisin liian pehmoinen, eli liian puhtaasta lyijylangan pätkästä
muovattu. Aihiolyijy-lanka toki yritetään seostaa tasa-kovuiseksi, mutta aina se ei
onnistu. "Mutta eikös pehmolyijyinen luotiyksilö luiskahda muita helpommin
patruunapesän luotitilan, piipun ylimenokartion ja sen rihlatun reiän läpi?",
kysyy kai nyt monikin aiheesta kiinnostunut visitoori.
Luiskahtaa, jos on voideltu, mutta kuparisilauksen voiteluominaisuudet ovat perin kehnot
"kuiviltaan" ammuttaessa. Ja kun pinnoite jarruttaa luotia, ruutikaasun paineen
iskeytyessä sen perään, on seuraamuksena luodin "niittautuminen" ja
katastroofi, jos latinkina on vaippaluoteja käyttäen haettu annos nopeasti palavaa
ruutia. Aikalaisissa VihtaVuoren latausohjeissa oli listattuina vain ruutien
enimmäisannokset tietynmerkkisiä luoteja ammuttaessa. "Kamikaze-laturit"
lukivat tietenkin noita sarakkeita kuin Piru Raamattua, että: "Tuon verran tuota
ruutia tuonpainoisen luodin taakse", tulkiten enimmäisannokset annossuosituksiksi
(vaikka ohjeissa olikin säännönmukaisesti kehotus kokeilla aluksi taulukkoannosta
pienemmillä ruutimäärillä).
Latinkeihin ei jätetty marginaalia erilaisten muuttujien varalle. Otaksuttiin, että
kaikki komponentit ovat tasan samanlaisia: Hylsyjen tilavuus, nallien sytytysteho ja
luotien läpimitta, sekä niiden läpikulkukitka patruunapesässä ja piipunputkessa.
Nooh, se oli sitä aikaa! Nyt olemme jo viisaampia, tutkiskeltuamme ASEHISTORIAA,
tyytymättä juuri millonkaan kyselemään kauppiailta tai Suomen ase-/
ampumatarviketeollisuuden myyntimiehiltä, että: "Mitä pitää tehdä ja mitä ei
saa?"
Suosittelen "komponentti-uskollisuutta" hylsyjenkin suhteen. Lataa patruunasi
sen merkkisiin hylsyihin, joita on kertynyt eniten. Muunmerkkiset voit käyttää
täysteho-latauksiin. Soveliaaksi arvioimani aloitusannos on melko mieto napsaus, 0.40
grammaa/ 6.2 grainia ruutia N310. Lataus on teholtaan hiukan miedompi kuin .44 Special;
jotakin .44 Russian-patruunan luokkaa. "Kehittelyvaraa" on molempiin suuntiin,
jos mielit etsiä huipputarkkuutta. Herkkäsyttyinen N310 sallii annoksen vähennyksen
jopa jonnekin 0.35 gramman tienoille erikoisjärjestelyillä, eli painamalla luoti sen
verran ylisyvyyteen, että kevyen niippauksen voi painaa luodin liereän osuuden
etupuolelle, kärkikaarteen tai -kartion ympärille.
Kireää niippausta en suosittele: Se rasittaa hylsyjä, eikä ole tarpeenkaan, koska
luoti on kaliberiluokkaansa nähden suhteellisen kevyt. Rekyyli ei siis rasita luodin
kiinnityskohtaa, eikä ampujaa. Siluetti-kana keikahtaa silti hyvin sijoittuneella
osumalla. (.44 Russian-revolvereilla tapettiin biisoneitakin). Keskity parhaan
osumatarkkuuden etsintään! Ellei se löydy ruutimäärää ja patruunan latauspituutta
pienentämällä, voit alkaa haeskella tarkkuutta ruutimäärää pienin askelin
lisäilemällä patruunoihin, joiden latauspituus on normaali (max. 40.40 mm). Suurinta
sallittua ruutimäärää on pysty ennustamaan, koska en tiedä, ovatko käyttämäsi
luodit ohuelti vaiko paksulti kuparoituja.
Muutamissa tutkimissani Suomen Luodin .44-kaliberisissa ammuksissa oli jo pikemminkin
"galvaanisesti kerrostettu TMJ-kuparivaippa" kuin pelkkä kuparisilaus. Tapasin
paksulti kuparoituja luoteja Joensuun Sisäampumaradalla. Unohdin tietenkin kysyä, josko
niitä oli valmistettu vain SAR:n tilauksesta, vaiko yleisempäänkin myyntiin. Ruutiannos
0.45 grammaa/ 7 grainia N310:tä on siis "hatusta vedetty", mutta kuitenkin
tyhjää parempi enimmäisannos-suositus. Ellei osumatarkkuutta ala löytyä tästä 0.10
gramman "haarukasta" (0.35 - 0.45 g), niin jatkotutkimukset käyttämälläsi
luotityypillä ovat silkkaa ajanhaaskausta. Onhan .44:n ammuksissa valinnanvaraa jo
Suomessakin!
Enimmäisannos tuottaa jokseenkin saman tai ehkä suuremmankin luodin lähtöenergian kuin
.44 Specialin alkuperäisin täysteholataus. Siluetti-kana ei pelkästään putoa orrelta,
vaan se voi jopa lentää pienen matkan taaksepäin onnistuneen siipipankko-osuman
saatuaan. Miedommilla "lussuilla" on kaadettu karhujakin! Ai hitto; unohtuipa
mainita luodinkärkien kasto-voitelu vaikkapa vaseliinipurkkiin tökkäämällä ennen
patruunan työntämistä rivollin rullanpesään. Liukastuksen hyödystä on yhtä monta
mieltä, kuin on miestäkin, mutta haitalliseksi tuota rituaalia ei ole havainnut vielä
kukaan.
3108 MMI; PT
Jappi
Teilläpä on täällä hauska pieni keskustelukolo, toivottavasti osaatte auttaa
minuakin? Käytössäni on porattu ja kunnostettu isäni perintö-Jappi. Ongelmana nyt on
vaan se että kunnostuksen yhteydessä aseseppä viritti liipasimen molempiin suuntiin
toimivaksi! Nyt aloin pelkän kiinnostuksen ajamana etsimään aseesta hieman tietoa...
yllätys, yllätys mitään ei löytynyt... edelleenkin tietoni rajoittuvat legendaan
että se on japanilainen sotilaskivääri. Osaisitteko neuvoa mistä voisin löytää
tietoja/osia tähän kapistukseen?
Terveisin: Aloittelija
"Jotakin EHKÄ tietäisin" saneli jo VÄNRIKKI STÅL. Varaosien saatavuuden
suhteen tunnustan tosin mitä nöyrimmin tietämättömyyteni: En ole kauppamiehiä, enkä
juurikaan enää edes tekemisissä kauppias-säädyn edustajien kanssa. Fagerströmin
Mikkokin meni tämän maailman tietä jo ajat sitten. Hän olisi ehkä voinut joitain osia
järjestää. Et tosin muistanut mainita, mitä osaa olet vailla. JAP:in alkuperä oli
tosiaan Japani, minkä nimikin kertoo. Malleja oli kolme; variaatioita viisi. Molempiin
suuntiin laukaiseva liipaisin ei ole erityisen harvinainen ilmiö ARISAKA-aseissa.
Äidinisäni, jolla oli suuresti ihailemansa ARISAKA M 1905-karabiini työkalunaan
Vapaussodassa, heitteli joskus herjaa, että "sillä jaappanilaisella karpiinilla oli
lyhvenlännän jaappanilaisenkin helppo ampua ihtensä, kun viimenen oli piipussa. Sormi
ylti liipasimelle kun piipunsuu oli leuan alla, ja jos ei yltäny, niin voi sitä
vetästä jollain narunpätkällä. Vangikshan ei jaappanilainen saanunna antautua".
Ensimmäisessä vapaustaistelussamme (kaikkiaan kolmesta) olivat japanilaiset kiväärit
ja karabiinit yleisesti kummankin osapuolen käytössä. Karabiineja tosin riitti jakeluun
vain ratsuväelle, ainakin valkoisten puolella, mutta ukki-vainaa olikin ollut ratsumies.
(Sen porukan eturuodussa, joka MELKEIN tavoitti OTTO WILLE KUUSISEN ja O.W:n
"hovin". Ehtivät kuitenkin, ne pirulaiset, paeta vastuutaan höyry-sluupillaan
kiväärinkantaman ulottumattomiin ja Venäjälle hautomaan kostoa Valkoisen Suomen
valtaväestölle, jättäen taannoiset hallinto-alamaisensakin läpikäymään
vankileirien nälkähelvetin: Ainahan rotat luikkivat ensimmäisinä karkuun uppoavasta
laivastakin).
"Porvaria" (tosiasiassa Talonpoikaisarmeijaa) aseistaneet saksalaiset ilmeisesti
ostivat aseita Japanista, missä niistä oli ylituotantoa, koska "Nousevan Auringon
Maa" ei joutunut Venäjän kostohyökkäyksen kohteeksi, tai ylimalkaan koko 1.
suursotaan. (Venäläiset soittelivat jenkkaa "Kusessa Ollaan"
länsirintamallaan: Ei puhettakaan revanssista Japania vastaan Mantshurian kukkuloilla!
Kotirintamallakin alkoi olla levotonta). Saksan kautta Suomeen kulkeutuneet Arisaka-aseet
olivat käyttämättömiä ja hyväkuntoisia: Monet ovat vieläkin erinomaisessa kunnossa.
Muutamat yksilöt olivat sentään olleet käytössä Saksan reservijoukkojen kalustona 1.
maailmansodassa, ja hieman kolhiintuneita. Erikoislaatuisesta
"piparkakku-rihlauksestaan" johtuen niiden piipunputket näyttivät
loppuunkuluneilta tehdas-uusissakin aseissa, vaikka olivat jo silloin mm. kovakromattuja
monissa yksilöissä. Aseilla ei tohdittu siksi paljoja ammuskella, vaikka esimerkiksi
Arisakan (M-02 ja -05) lukkomekanismi on kestävämpi kuin yhdessäkään muussa
aikalaisessa sotilaskiväärissä. Mutta mistäpäs tuo olisi tiedetty, kun sitä ei moni
tiedä vieläkään! Rihlaus on myös jyrkkänousuinen: "Kuin mutteriin
kurkistaisi".
Punakaartille Venäjän kautta kulkeutuneet Arisakat olivat enimmäkseen Venäjän-Japanin
sodan saalista. Hieman kolhiintuneempia, mutta enimmäkseen käyttökelpoisia.
Venäläisillä ei ollut juurikaan käyttöä kaliberiltaan omistaan poikkeaville aseille.
Vain yksi lataamo tuotti siellä 6.5 x 50 mm Arisaka-patruunoita, ja joku
asekonstruktööri nimeltä VLADIMIR G. FJODOROV oli suunnitellut kyseistä patruunaa
ampuvan rynnäkkökiväärinkin v. 1916, mutta yleisesti katsoen olivat sotasaalis-aseet
käyttöarvottomia vastasyntyneelle neuvostovaltiolle.
Ne voitiin lahjoittaa jalomielisesti sitkeällä taivuttelulla itsetuhoiseen kapinaan
yllytetyille "suomalaisille tovereille". Aktiivisin suostuttelija oli
juutalainen kansankomissaari LEIB BRONSTEIN, "vallankumousnimeltään" LEV/LEO
TROTSKI - kolmen sodan sotaansyyllinen, joskin jo kuollut Suomen Kolmannen
Itsenäisyystaistelun alkaessa. Mutta historia onkin jatkumo, vaikka kalliita kouluja
käyneet historian professorit eivät suostu tuota vieläkään myöntämään.
Bronstein/Trotski haaveili peittelemättömästi maailmanvallankumouksesta; kuolemaansa
saakka. Hänen kilpailijansa J.V. STALIN salasi nuo aikomukset huolellisemmin, vaikka
onnistui toteuttamaan ne - melkein puolittain.
Näissä maailmanhistorian vaiheissa ja käänteissä tulivat JAPPI- luodikoiden
"aihiot" Suomeen v.v. 1917 - 18. Metsästysluodikoiksi niitä alkoi muuttaa jo
1930-luvulla mm. TAMPEREEN ASEPAJA N.A. LAHTINEN, mutta varsinainen JAPPI, tällä
tuotenimellä, oli uudelleenporattu tai -piiputettu kauhajokisen ASEPAJA AARRE VIITASEN
toimesta. Näistä aseista oli hiottu pois Japanin krysanteemivaakuna tai ainakin
tehtaiden valmistusleimat, joiden tilalla on nyt Viitasen Asepajan oma tuotemerkki:
"Jappi". Tukki uusittiin usein kokonaan "luodikkomaiseksi", eikä
tyydytty vain "sportterisoimaan" alkuperäistä sotilaskiväärimäistä
etutukkia, sitä lyhentämällä ja poistamalla kättä pistintaistelussa piipun
kuumuudelta suojeleva "yläpuu" eli kädensuojus. Alkuperäinenkin tukki oli
tosin luxus-laatua; mahonkipuuta.
Kädensuojus ja pistimen kiinnitysmahdollisuus tekivät aseesta "hirrrvittävän
vaarallisen sota-aseen" kommunisti-sicaministeri YRJÖ KAARLO LEINO:n valtakaudella
1946. Joissakin nimismiespiireissä oli "Leinon Laki" voimassa kaikessa
ankaruudessaan puolen vuosisadan ajan, ja muutamissa kihlakunnissa se lienee
ohjesääntönä aselupia myönnettäessä tai evättäessä yhä vieläkin: "Jos
luodikon merkki on jokin muu kuin SAKO, voi luvansaanti vähän pitkittyä..!" Tämä
oli varsin yleistä markkinaohjailua ainakin vielä 1980-luvulla, jolloin käytiin myös
käräjiä Korkeinta Hallinto-oikeutta myöten esimerkiksi Mosin-Nagant M/-91:ien
"paluutuonnista" Kanadasta ja niiden myynnistä keräilyaseiksi, sekä muutamien
nostalgikkojen suosimiksi hirvikivääreiksi.
Jappi-luodikoiden valmistuksen aloitti Asepaja A. Viitanen vuonna 1946. Aiempiakin
Arisaka-aseiden luodikkovariaatioita lienee jo valmistettu ties kuinka paljon, koska
Jappien sarjanumerointi alkoi numerosta 1000 (tuhat), ja se päättyi likelle numeroa 10
000 joskus vuoden 1970 vaihteen tienoilla, aihioden eli lukkouurnien ja lukkojen loputtua.
Aarre Viitanen jatkoi vielä yli kymmenen vuoden ajan vanhojen sotilaskivääreiden
muutostöitä, alati madaltuvalla profiililla. Lopullisen naulan muutostöiden arkkuun
löi (yhä vieläkin synkästi tai ENTISTÄKIN SYNKEMMIN vihattu) "asetus
ampuma-aseiden tarkastuksesta" vuonna 1983. Tuon vuoden lopulla nosti noin 20 000
laadultaan legendaarista, perinteisellä asesepän taidolla valmistettua asetta tuottaneen
pajan omistaja työrukkasensa naulaan:
Iljettävimmän byrokratian riemuvoitto..! Perinteisimmän asesepäntaidon
rökäle-tappio..! Samoihin aikoihin ajettiin alas myös TIKKAKOSKI Oy:n asetuotantoa, ja
suunniteltiin VALMET/TOURULANkin valtausta. TAMPEREEN ASEPAJA oli jo "lyöty
laudalta" viranomaisten - lähinnä kai KRP:n - juonitteluilla. 1980-luku oli
totisesti suomalaisen aseteollisuuden tuhon aikaa.
Arisaka-aseiden ongelmana oli piipun hoikkuus, ajatellen pesittämistä järeimmille
hirvipatruunoille. Niinpä Aarre Viitanen hankki jokseenkin tasan puoli vuosisataa sitten
paksuseinäisempien piippuaihioiden porausvälineistön ja asianmukaisen rihlauskaluston
jopa 9.3 x 53R -kaliberisten piippujen tuotantoon. Alkuperäisen piipun saattoi jo porata
ja rihlata noina aikoina sangen suosittuun lintupyssyn kaliberiin 7 x 54 mm; hylsy
suustaan avarrettu ruotsalaisen 6.5 x 55 mm Mauserin hylsy, jonka tuotantokapasiteettia
oli Lapuan Patruunatehtaalla huomattavasti yli sodanjälkeisen "kotitarpeen".
Lapua (VPT) oli ladannut Välirauhan aikana olosuhteisiin nähden jättiläismäisen
tilauksen 6.5 x 55 patruunoita Ruotsin armeijalle, joka varustautui pahimpaan,
venäläisten pakotettua osana Välirauhan ehtoja suomalaiset rakentamaan
"raskaintakin liikennettä kestävän pistoraiteen" Murmanskin radalta Ouluun.
Suomalaisille tästä "malmiradasta" alkoi koitua hyötyä vasta runsaat 30
vuotta myöhemmin, Kostamuksen kombinaatin valmistuttua, joskin malmirata hyödyttää
yhä enimmäkseen RAUTARUUKKI Oy:tä. Välirauhan aikaan olisi Petsamon Liinahamariin
kulkeva rata ollut todella elintärkeä - niin Suomelle kuin myös Ruotsille, mutta
liikennöinti ainoaan "henkireikään" jouduttiin hoitamaan maanteitse,
aikalaisella (niukalla ja heikkotehoisella) kuorma-autokalustolla, jonka alituinen riesa
oli polttoaineen niukkuus.
Piipultaan lyhennetyt Arisaka-kiväärit voitiin uudelleenporata ja rihlata myös
kaliberiin 7.62 x 53R, mutta ei sitä väljemmiksi. Hirvikivääriltä edellytettiin noina
aikoina (1933 - 62) yli 8 mm:n kaliberia, joten A. Viitasen oli hiljainen pakko hankkia
piipunporauskoneet ja alkaa valmistaa piippuja umpikangesta poraten. Aihio-kankina olivat
suosittuja autojen kardaaniakselit. Patruunatehtaat alkoivat tuottaa "laillisia
hirvipatruunoita" avartamalla sotilaskiväärin hylsyn suuta ja varustamalla
patruunat 7.9 eli 7.92 eli 8 mm Mauser JS- kokoluokan luodeilla. Kaliberimerkinnäksi
omaksuttiin hieman pyöristettynä 8.2 x 53R, eli luodin läpimitan mukainen merkintä
aseen porauskaliberin mukaisen merkinnän tilalle. Patruunan käytännöllinen teho
hirvenpyynnissä vastasi 8 x 57 mm Mauser-patruunan ominaisuuksia, ja se voitiin
jälleenladata Mauser-patruunan resepteillä.
Kotimaisia SAKO-vasaralataussarjoja oli saatavina miltei joka kirkonkylän osuuskaupan
erätarvikeosastolta, eikä hirvipatruunankaan kotilataus ollut kiellettyä ennen
"Lex TAUNO V. MÄEN" voimaanastumista vuonna 1962. Kiellon alkusyystä on
olemassa kaksi eri kertomusta: 1). "T.V. Makki" oli ladannut juovuspäissään
patruunoita, erehtyen ruutilajeista N16 ja N19, eli appanut sotilaskivääriruudin N140
tilalle lintuluodikko-ruutia N110, saaden milteipä "ruuperän otsaansa".
(Huumorilla höystetty tarina löytyy sivultamme "Kalkkivaarin kähinöistä"
N:o 1).
Kertomus 2). Vaatimus: "Patruunan on oltava tehdasladattu" oli seuraamusta
rajattomat diktaattorin valtuudet "Kenraalikuvernööri Kekkoselta (U.K.)"
metsästysasioissa saaneeseen lainlaatijaan kohdistetusta lahjonnasta
ampumatarviketeollisuuden taholta. Eikä korruptoijana toiminut ainakaan LAPUAN
PATRUUNATEHDAS, koskapa myös pienoiskiväärin käyttöoikeus metsästystarkoituksessa
kiellettiin (muutamin poikkeuksin) lähes tykkänään. Piekkarinpatruunoita latasi
Suomessa vain Lapua, paitsi "penniläisiä" RIKKIHAPPO Oy:n KUOPION LATAAMO.
Kumpikaan noista tehtaista ei sijainnut "tunnin junamatkan päässä
Helsingistä".
Erinomainen "hirvijysäri" olisi 9.3 x 53R SAKO, joka myöskin omaksuttiin
Jappien vakiokaliberiksi piipunporauskaluston hankinnan jälkeen, noin 50 vuotta sitten.
Patruunaa tehdasladataan ilmeisesti yhä, mutta sitä ei ole edelleenkehitelty yli
puoleensataan vuoteen, mikä on synti ja häpeä! Luoti on yhä vanhanaikainen,
ohutvaippainen ja tylppäkärkinen. Vaippa ei ole sidottu lyijytäytteeseen millään
tavoin. Tylppä luoti, jonka lyijykärki ulkonee pitkälle vaipasta, on altis tuottamaan
syöttöhäiriöitä "repeteeripyssyissä". Putkimakasiinilla varustettuihin
vipulukkoisiin tai pumppuladattaviin aseisiin se olisi tosin hyvinkin sovelias, mutta
niitä ei ole valmistettu kaliberiluokassa 9.3 mm, joka mielletään
keski-eurooppalaiseksi erikoisuudeksi, kun taas putkimakasiinilliset aseet ovat suosittuja
enimmäkseen Jenkkilässä.
Laippahylsyinen 9.3 x 53R -patruuna olisi todellista herkkuruokaa taittoladattaviin
aseisiin laippahylsynsä takia (ejektorikin toimisi), eikä edes luodin tylppä kärki
haittaisi lataamista, mutta luodin heikkous on suosituksi tulemisen este. Patruuna on
lisäksi lähestulkoon aliladattu, koska joidenkin venäläisistä sotilaskivääreistä
väljennysporattujen aseiden piipunseinämät jäivät joltain kohti liian ohuiksi ja ne
halkesivat 9.3 mm patruunoita ammuttaessa. Patruuna ladattiin kehittämään vain 3000
barin paine, kun 7.62 x 53R:n painetaso oli 3400 baria. Japin sulku kestää sen minkä
hylsynkantakin (tai jopa enemmän), ja myös umpikangesta poratut, riittävän
paksuseinämäiset piiput sietivät painetta hyvinkin 4000 bariin asti. Myös
Mosin-Nagant:in sulku kestää huomattavia ylipaineita, mutta 9.3 -milliseksi
alkuperäispiipusta väljennetty piippu saattoi revetä.
Ohutvaippainen luoti lienee ollut eräs aserikkojen osasyy: Kun piipunseinämä antoi
hieman periksi, vaikkapa joustavasti, tyssäytyi ja niittautui luoti kiinni
laajentuneeseen kohtaan. Silloin ylitti kaasunpaine piipunseinämän myötörajan ja
luodin perään iskeytyvä "Vieille:n aaltovalli" halkaisi tai katkaisi piipun.
Lujavaippaisempi luoti (esim. rautavaippainen RWS Torpedo Universal Geschoss) ei olisi
tuottanut ongelmia, mutta kun niitä alettiin saada Suomeen irtotavarana kotilataajille,
niiden käyttö tositoimiin estettiin hirvipatruunoiden tehdaslatauspakon kautta, joka oli
paljolti protektionismia eli laatutavaran maahantuonnin estämistä.
Sako Oy myöskin lopetti korkealaatuisten latausvälinesarjojensa valmistuksen, muka
"kannattamattomana", eikä suomalaisten "tehdas-villikissojen*)"
latausvälineistöjä vielä valmistettu muuallakaan maailmassa. Useimmat
"suomalaiskaliberisten" aseiden omistajat jäivät siis pelkästään
tehdaspatruunoiden tarjonnan varaan, ja Jappi- luodikoista vain 7.62 x 53R -kaliberiset
yksilöt ampuivat kansainvälisesti tunnettuja patruunoita.
*) Väliin sananselityksiä: "Villikissa-patruuna" on yksityisen
tuotekehittelijän suunnittelema patruuna; yleensä muunnelma jostakin vakiopatruunasta
kooltaan poikkeavalla luodilla ja/tai muodoltaan tahi pituudeltaan poikkeavalla hylsyllä.
Jotkin villikissat on sittemmin hyväksytty myös tehdasladatuiksi patruunoiksi, joiden
mitoitus on standardoitu joko SAAMI- tai CIP-normien mukaisiksi. Oivallisin esimerkki
lienee kaliberi .22-250, ellei sitten 7.9 x 33 mm saksalainen rynnärinpatruuna.
"Tehdas-villikissa" on alkuaankin jossain lataamossa kehitelty patruuna, jota on
tehdasladattu ehkä runsaasti, ja ladataan mahdollisesti yhä, mutta niiden mitoitusta ei
ole standardoitu kummankaan normin mukaisiksi. Joidenkin villikissojen latausvälineitä
on saatavina yleisesti (joskin extra-hintaan). Muutamien tehdas-villikissojen
latauskaluston saatavuus on epävarmaa, toimitusajat pitkät ja hinta on hirmuinen,
johtuen kysynnän vähäisyydestä.
Jappi-luodikoiden lukkopiiput tai ainakin lukkorakenteet (jos ase on piiputettu uudelleen)
suunnitteli Japanin keisarillisen armeijan eversti NARIKE ARISAKA vuonna 1897 (=
v. 30 silloisen japanilaisen ajanlaskun mukaan, joka alkoi "Valistuneen
Keisarikunnan" eli "Mejdzhin" alkuvuodesta). Suomeen päätyneet aseet
olivat enimmäkseen kiväärejä ja karabiineja Shiki 38 (= Malli 1905
länsimaisen ajanlaskun mukaan). Niiden pika-tunniste on pyöreä, leveä varmistin lukon
peräpäässä; toimii kämmenpohjalla painamalla ja pyöräyttämällä. Sulku on lujempi
kuin ehkä missään kiväärikaliberisessa aikalaisessa tai myöhemmässäkään
pulttilukkoisessa sota-aseessa, paitsi panssaripyssyissä.
Vuodesta 1907 alkaen valmistetuissa yksilöissä oli kovakromattu "huoltovapaa"
piipunreikä ja lukon etupää. Kovakromaus on siis wanhempi kexintö kuin yleensä
luullaan. (Milloinkahan se opittaneen Suomessa? Taitaa tulla sata vuotta täyteen konstin
keksimisestä?!). Myöskin duralumiini oli alkuaan japanilainen keksintö vuodelta 1904,
vaikka uudemmaksi luullaan! Jo 1. maailmansodan aikaisissa saksalaisissa
pommitus-zeppeliineissä oli erkautus-karaistut duralumiinirungot, mutta pudonneiden,
palaneiden ilmalaivojen "luurangoista" sitä ei huomattu, koska materiaali oli
pehmentynyt kuumuudessa. Duralumiinin karkaisumenetelmä kehiteltiin täydellisyyteen
Saksassa vuoteen 1913 tultaessa.
Jalkaväenkiväärin Arisaka M 1905 (japaniksi "shih/shiki 38")
teknisiä ominaisuuksia ovat kokopituus 1.27 metriä, piipunpituus 798 mm ja paino 3.9 kg.
Makasiinin tilavuus 5 patruunaa. Syötettiin "kammasta". Suojeluskuntien
kirjanpidossa oli vuonna 1928 näitä aseita 7150 kappaletta. Armeijan omistamien aseiden
lukumäärästä ei ole tietoa, eikä tietenkään niistä, jotka "unohtuivat"
aiemmille kantajilleen Ensimmäisen Vapaussodan (1918) jälkeen kodinturva-aseiksi. Aseita
jaettiin enimmäkseen Talonpoikaisarmeijan sotureille.
Karabiinin M 1905 (Shiki 38) piipunpituus on 487 mm. "Karpiinin pamaus pani korvat
soimaan tunnin ajan", kertoi ukki-vainaa omakohtaisista kokemuksistaan Vapaussodan
ajalta. Kokopituus on 870 mm, eli varsin kätevä peli! Paino on vain 3.6 kg. Ei siis
ihme, että "jaappanilainen karpiini" oli haluttu varusesine kivääriin
verrattuna. Kiväärissä jatkuvasti paikallaan pidetty miekkapistin lisäsi sen painoa ja
pituutta. Karabiinissa M 1905 ei ole edes pistimen kiinnityskiskoa, joten valkoisen
armeijan "hevosmiehet" (kuten kenraali MANNERHEIM heitä tervehti) välttyivät
puolikiloiselta hyödyttömältä taakalta. Aseita oli todella niukalti. Kymmenen vuoden
kuluttua Vapaussodasta niitä löytyi suojeluskuntien kirjanpidosta vain 424 kappaletta.
Yleisesti arvellaan, että toinen mokoma oli kulkeutunut vapaussotureiden
yksityisomistukseen, ja monia pidetään yhä hallussa ns. "Suojeluskunnan
luvalla" heidän jälkeläistensä perhekalleuksina - mikä oikein onkin! Armeijan
kirjanpidossa tuolloin olleista aseista ei ole tietoa.
Punakaarteille Venäjältä lahjoitetut japanilaiset aseet olivat yleensä vanhempaa
mallia 1897 (Shiki 30), eli Venäjän-Japanin "maaottelun" sotasaalista. Mallit
1905 eivät ehtineet osallistua paljoudessa tuohon sotaan. Jalkaväenkivääreitä oli
suojeluskuntien vuoden 1928 kirjanpidossa 5870 kpl ja armeijan hallussa Talvisodan aikaan
1500 asetta. Aseen teknisiä ominaisuuksia ovat: Piipunpituus 800 mm, kokopituus 1275 mm
ja paino 4.1 kg. Wanhan mallin Arisaka on tunnistettavissa
"sormikoukku-varmistimesta", jolla iskuri lepuutetaan vireestä. Lukko on
pirullinen purkaa ja täysin helvetillinen koottava, ellei käytettävissä ole
kuvitettuja huolto-ohjeita. Se on myös hieman vähemmän lujarakenteinen kuin mallin 1905
lukko, mutta toki kyllin luja kestämään "suomalaisten
villikissa-patruunoiden" melko miedot paineet.
Arisaka M 1897:stä oli olemassa myös lyhennetty karabiiniversio, jonka piipunpituus on
490 mm ja aseen kokopituus 870 mm, sekä paino 3.3 kg. Aseeseen voitiin kiinnittää
pistin lisäpainoksi. Vuosikymmen Vapaussodan päättymisestä, keväällä 1928, oli
suojeluskuntien kirjanpidossa vain 66 kpl karabiineja "Shiki 30", joten
"koukkuvarmistimellinen japsi-karabiini" on himoituin Arisaka-malli
keräilijäpiireissä, ainakin Suomessa. (Termi "shih" eli "shiki"
tarkoittaa vuosimallia "jälkeen Valistuneen Keisarikunnan perustamisen", eli
keisari Mutsuhiton valtaannoususta laskettuna. Japani loikkasi muutaman vuosikymmenen
juoksussa todellakin keskiajasta ajanmukaiseksi teollisuusmaaksi Mejdzhi-kaudella 1867 -
1912, eikä kehityksen vauhti ole laantunut vieläkään).
Harvinaisemmaksi luultua Arisaka-laivastokivääriä malli 1902 löytyi suojeluskuntien
inventaariosta keväällä 1928 jopa 920 kappaletta; nekin ilmeisesti peräisin
puna-kapinallisten konkurssipesästä. Lukkokonstruktio oli jo kuten mallissa 1905.
Ominaisuudet muuten kuin jalkaväenkiväärissä "Shiki 30", mutta paino 3.9 kg
kuten jv-kiväärissä "Shiki 38". Silmiinpistävin tunniste on
sveitsiläismallinen takatähtäin, jonka hahloa korotetaan ja alennetaan kaarevassa
kehyksessä, jossa on sisäpuolinen koro-asteikko. Muissa malleissa on tavanomainen hahlo
pituussuuntaan liukuvine asettimineen ja pystyyn nostettavine hahloluisteineen.
Kiväärissä M -05 on ylin pykälä 2300 metriin.
Jappi-luodikoita rakenneltiin ilmeisesti kaikista Arisaka-malleista, poislukien ehkä
harvinaisin karabiini M 1897, kun suojeluskunnat ja armeija poistivat 6.5 x 50 mm aseet
varastoistaan. Ilmeisesti myös monet sotamuistoiksi "besorgatut" aseet saatiin
luvitetuiksi porauttamalla ja sportterisoimalla ne metsästysluodikoiksi. Muutkin asepajat
ja jopa tehtaat tekivät muutostöitä, mutta tuotemerkki "JAPPI" oli vain A.
Viitasen asepajan tuotemerkki; mahdollisesti jopa rekisteröitynä.
2908 MMI; PT
Syytän ja sormella osoitan!
Alle kirjoittanut on huolestunut Teidän Internet-sivujen antamasta vaikutteesta
nuorisoon. Miten voitte ylläpitää ja tehdä sivuja, joilla kehoitetaan tappamaan? Ne
ovat johtaneet jo kahden ihmisen kuolemaan. Viime viikolla Lopissa surmansa saaneen paris
kunnan murhaajat olivat lukeneet ohjeet Teidän sivuiltanne! He olivat valmistelleet
tekoaan pitkään ja hankkineet äänen vaimentimella ja kiikari tähtäimellä varustetun
pienois kiväärin veri tekojansa varten. Päähän ampuminenkin oli Teidän antama
"neuvo". Lisäksi olen kuullut, että olisitte sekaantunut muihinkin
laittomuuksiin. Onko näin?
Vaadinkin täten Teitä poistamaan sivunne Interntistä ja esittämään julkisen anteeksi
pyynnön tapahtuneesta.
Harald Granqvist
Toimituksen
kommentti. Muutama muukin visitoori on joskus vaatinut (tai ainakin toivonut) GOW-sivujen
poistamista Internetistä, mutta ainakin yksi heistä on esittänyt myöhemmin puhelimitse
anteeksipyynnön, havaittuaan sen karun faktan, että OLEMME OIKEASSA! Joskus sentään
hiukan liikaa aikaamme edellä, mutta kyllä se aikakin sieltä perässämme ryömii, ja
meidät tavoittaa. GOW-sivujen saaman suosion takia EMME VOI lopettaa niiden julkaisemista
kuin peruuttamattomista "force majeure"- syistä, eli kuoleman tai
vaikkapa aivo-infarktista aiheutuvan halvauksen tahi äkillisen vakavan dementian
kohdatessa. Jonkun yksittäisen visitoorin esittämät toivomukset, vaatimukset tai
uhkailut eivät meitä hätkähdytä hiukkaakaan.
Esimerkiksi Vastuullisten Urheiluaseiden Maahantuojien Liiton (tai mikä hitto se
HERRAKLUBI lieneekään) puhelimitse esitetty sensurointivaatimus nostatti
toimituksessamme räkäisen röhönaurun. Toimitussihteerimme MIMMI pörhisti hetkeksi
häntänsä sekä paljasti tuokioksi kyntensä, mutta siinäpä reaktiomme! Puhelu ei
tullut toimitukseen, vaan täysin viattomalle sivulliselle,
"telegraafi-operaattorillemme", vaikka päätoimittajan puhelinnumero on ollut
jo noin 20 vuoden ajan häirikkö-soittelijan tiedossa, eikä se ole ollut milloinkaan
salainen.
GOW:n häjyksi tunnettu toimitussihteerikään ei pelkäää sivujemme linjaan kohdistuvaa
kritiikkiä. Kissankielestä lontooksi käännetty reaktio kuuluu: "I'll claw
you, if I'll catch you!". Päätoimittaja tyytyy naureskelemaan tai
haukottelemaan "cikojen vingunnalle ja kalkkivaarien kähinöille".
Lienen joskus ennenkin tehnyt tykö mieskohtaisen journalistisen periaatteeni: "Jos
haluat miellyttää KAIKKIA, et miellytä pian KETÄÄN! Riittäköön siis se, että
juttusi miellyttävät MONIA!". Etpä osanne arvata, millaisen paniikin aiheutti
heinäkuinen ukkosmyrsky (7000 maa-salamaa/h), joka pimensi GOW:n ja katkaisi
sähköposti-yhteyden "lennätinkonttoriimme". Kun päivityksiin tuli lisäksi
tauko "telegraafi-operaattorin" ulkomaanmatkan takia, alkoivat MONET suomalaiset
visitoorimme sonnustautua KIRJAIMELLISESTI Neljänteen Vapaussotaan, PAHINTA
aavistellen..! (YK:n "pienase-konferenssi" limittyi noihin
"pimennyspäiviin", herättäen yleismaailmallistakin levottomuutta, ennenkuin
USA:n presidentti GEORGE W. BUSH:in riemastuttava julkilausuma vihatulle YK:lle tuli
julkisuuteen joukkoviestimien välityksellä).
Sivujemme peruslinjakaan ei muutu nykyisestään, niin kauan kuin minä siitä
mieskohtaisesti vastaan, vaikka tekniikka- ja ballistiikka-aiheisten juttujen osuus hieman
lisääntyykin. Mielipiteemme ns. "yleisistä asioista" kun ovat jo
julkituotuja, ja ainakin itse seison niiden takana omaan loppuuni saakka. Olen kuitenkin
kiinnostunut tietämään, KENELTÄ meidän pitäisi pyytää anteeksi ja MITÄ?
(Suosittelen vastaamista näihin kysymyksiini päiväs-aikaan ja selveystilassa!).
Kovin kaukaa (maantieteellisestikin KAUKAA) haetulta kuulostaa esimerkiksi väite
osallistumisestani Lopen tapahtumaan, vaikka olenkin mieskohtaisesti sitä mieltä, että
KAIKKI HUIJARIT PITÄÄKIN TAPPAA! Oikeutettu teloitus ei ole mikään murha! Mutta ei
pienoiskiväärin kivuttomalla laukauksella päähän, vaan ristiinnauliten tai
kituliaasti kytevällä, märistä risuista kasatulla roviolla polttaen -
KANSANtuomioistuimen (eikä jonkin vapaamuurari-kerhon) päätöksellä!
Kleptokraattisessa eli "varas-valtaisessa" Suomessa tämä toive ei tietenkään
toteudu, mutta tulkoon nyt mainituksi! Ja mihinkä muihin laittomuuksiin olemme
sekaantuneet? Olen oikeutettu vaatimaan YKSILÖITYÄ selontekoa! Takaan, että se tulee
julkisuuteen GOW-sivulla. Rikotut lakipykälät on tietysti myös lueteltava.
1970-luvun puuhasteluni, kuten "monikymmen-kertaisesti uusittu ampuma-aseiden
hallussapito ilman asianmukaista lupaa" (teknistä tutkimustoimintaa varten) ja
"ampuma-aseiden luvaton valmistus" (jossa toimin lähinnä vain
asesuunnittelijan ominaisuudessa), ovat olleet syyteoikeudellisesti vanhentuneita tekoja
jo pitkästi yli 20 vuoden ajan. Rikoksiahan ne eivät edes olleet, koska en
"kärynnyt" niistä milloinkaan. Ainoa RIKOS nimittäin on kiinnijääminen,
joko taitamattomuuden, "vasikoinnin", tahi silkan huonon tuurin seuraamuksena.
En kai olisi noista nuoruusmuistoistani muussa tapauksessa julkisesti kertonutkaan,
lainsäädäntöön perehtyneenä ja puhtaan rikosrekisterin vieläkin omaavana
henkilönä.
PS. Jos olisin ollut "Lopin" operaation johtajana, ei yhdelläkään pojista
olisi saanut olla mukanaan tuhannesti kirottua KÄNNYKKÄÄ! (Ainakaan omaansa). Niiden
viestien alkulähteen "peilaamisen" ja tunnisteiden selvillesaannin helppouden
takia tapahtui varsinainen RIKOS, eli kiinnijääminen. (Jo toisen maailmansodan aikaan
joutuivat useammat sadat vakoojat "piippujen eteen", kun heidän
radiolähettimiensä sijainti paljastui radio-peilauksen avulla). Viestintä olisi
hoideltu vaikkapa jahtitorvi-signaaleilla tai partiopilleillä vislatuilla MORSEn
aakkosilla. Olkoonpa tämäkin tapahtuma opiksi nousevalle nuorisolle, vaikka se nyt
jälkiviisautta onkin tässä tapauksessa..!
0109 MMI; P.T. Kekkonen. Päätoimittaja, GOW
& GOW Universal
(c) Feliks
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
<< Uusimmat Osa 35 >> 34 >> 33 >> Osa 32 >> 31 >> 30 >> Osa 29 >> 28 >> 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>