<< Uusimmat Osa 34 >> 33 >> 32 >> 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 35, päivitetty 27.08.2001
Punasankarien kylmä kyyti
Minäkin kävin katselemassa Raatteessa paikkoja.
Vanhalta mieheltä oli jäänyt valokuvia tuolta ajalta. Lähdimme velimiehen kanssa
sillä mielin, että löytyisikö valokuvien ottopaikkoja. Löytyihän sieltä, palotorni, jota 2. KTR /9 oli käyttänyt
tulenjohtopaikkana, joskin tilalle oli rakennettu uusi torni, mutta vanhan tornin perustus
oli näkyvissä .
Ohessa kuvat v 1940 ja v 2001. Löytyi sieltä vartiotupakin joka oli maalattu ja
kunnostettu museoksi. Ihan siisti se oli kun vanjat lähtivät. Ohessa vanha kuva v 1940.
Matkan aikana kuulin, että kun sota oli päättynyt niin hiljaisia vanjoja kotiutettiin
Suomesta takaisin Suureen ja Mahtavaan.
Palautusten määrä oli 373
kaveria, joista oli sovittu, mutta kuinka ollakaan, joku ilkeämielinen
suojeluskuntalainen oli lisännyt kuormaan yhden salamatkustajan, ja siitähän rajalla
nousi meteli. Propuskassa on 373 matkustajaa, mutta kuljetuksessa oli 374 matkustajaa.
"Kuka on tämä yksi?" Tämän jälkeen vanjat olivat alkaneet kovistella
Valko-suomalaisia siitä, että he olivat ilman asianmukaista lupaa haudanneet Neuvostolan
kansalaisia Suomen puolelle.
Asiasta päästiin ilmeisesti yksimielisyyteen kun suomalaiset ilmoittivat, että
"Suomen kirotussa maaperässä" lepääviä kansalaisianne on yli 20 000 kpl.
Ohessa kuva hijaisten miesten kuljetuksesta rajan yli suureen ja mahtavaa isänmaahansa.
Tässä hieman isänmaallista tarinaa joskaan se ei suoranaisesti liity aseisiin, mutta
olen huomannut, että GOW:n isänmaallista linjaa tämä kommentti tukee.
PRo
"SUPUTIN" on suojeluskuntaslangia!
1. "Suputin" ei varmasti ole vironkielen sana. Ehkä alkuperäisenä kyseessä
on venäläinen sana "shopotom" = "kuiskaten". Viron kieli on
muuten suomen sukulaiskieli, kuulostaa aika samalta ja venäjä on jotain ihan muuta.
2. Mistä löytäisi tarkkaa tietoa 7,62 mm Accelerator- luodista?
Heikki. (Eesti?)
1. Tuon
totesin itsekin, läpikäydessäni Virolais-Suomalaiset sanakirjat (löytyi parikin) ja
Esthonian-English Dictionary:n. Esimerkiksi moottorin äänenvaimenninta tarkoittaa
kokonaan eri sana. "Suputin" on slangia, jonka alkuperä on todellakin
venäjänkieli, kuten useiden satojen erityisesti Helsingin seudulla menneinä
vuosikymmeninä puhutun "Stadin slangin" sanojenkin etymologia. Nykyinen slangi
on täyttymässä "anglismeista", jotka vähitellen syrjäyttävät
venäläisperäiset termit. Tulkoon mainituksi eräs esimerkki aseteknologian
ulkopuolelta: 1910-luvun "aporkat" tai "aborkat",
venäjäksi (foneettisesti) "apórkij" = (kuluneet) kengät, ovat
nyky-slangiksi "bootsit", mutta myös saksalaisperäisen sanan
"stiflat" = "Stiefeln" renesanssi alkoi suositun
iskelmä-laulun "Tonnin Stiflat" myötä. Kaikki synonyymit tarkoittavat
varsikenkiä, tai kenkiä yleisemminkin.
Sana "SUPUTIN" on käyttösanastoa Viron KAITSELIIT
-suojeluskunnan aseteknisen henkilökunnan keskuudessa, eli se on tavallaan
sotilas-slangia, eikä katurahvaan kieltä. Se ei ole siksi yleisesti tunnettu Virossa.
Tietoisuuteeni se tuli erään Kaitseliit:in kanssa läheisessä yhteistyössä kai
vieläkin olevan ystäväni välityksellä vuoden 2000 kevättalvella, ja jos jokin sana
on hauskankuuloinen, sekä käytössä sujuva, omaksun sen viipymättä omaan
terminologiaani. Termi "supu loads" (whispering loads) on käytössä
kätevämpi kuin liturgia "handloads generating the subsonic bullet velocity".
Kaitseliit:in slangissa on enemmältikin venäläis-alkuista aseteknistä sanastoa, joka
ei suinkaan aina ole "neuvosto-venäjää", vaan vanhempaa kieltä.
Sanaa "SHOPOTOM" ei löydy (ohuista) sanakirjoistani, mutta J. ALFRED
TANNER:in laulukokoelmasta se sattui silmiini, kupletista "Tavaritshin
Svaboda-seikkailut", sen 2. säkeistöstä (joka oli valitettavasti sensuroitu pois
1970-luvulla tehdystä levytyksestä, samoin kuin 4. säkeistö). Teksti kuuluu: "Ei
tarvis paljo robottaa/ vähä kirjoittaa ja SOPOTTAA./ Istu pehmeen toolin pääll' ja
suimii siemenii." Hupilaulu on sanoitettu keväällä 1917.
"Sopottaminen" ja "suimiminen" ovat derivaatioita joko arkaaisesta
venäjänkielestä tai venäläisestä aikalaisesta katu-slangista. Wanhoja
"rekoordeja/ plastinkij" (äänilevyjä) kuunnellen ja kuplettien &
arkki-veisujen sanoituksia tutkien oppii tuntemaan 1900-luvun alkuvuosien Suomen
kulttuurihistoriaa enemmän kuin oppisi yliopistossakaan.
Tosin vielä jatkosodan aikaan kiittelivät venäläiset maatiloille töihin sijoitetut
sotavangit, että: "Kulakin pomjestassa moozhna suimit syityiksi. Lagerissa vsjegda
golodnyij". ("Tilallisen kartanossa saa syödä kyllikseen. Sotavanki-leirissä
on aina nälissään"). Kaikissa moisioissa ei sotavankeja sentään kohdeltu kuin
perheenjäseniä, mutta vankileireillä hevosten kavioista ja päistä keitettyyn soppaan
verrattuna oli ruoka hyvää, ja yleensä sitä oli myöskin riittävästi. Työteho
riippui ravitsemustilasta, ja työvoimasta oli ankara pula.
2. Selonteko REMINGTON .30/.224 "ACCELERATOR"-patruunoista löytyy ainakin
kirjasta "CARTRIDGES OF THE WORLD", by Frank C. Barnes (5th Edition,
sivu 24). Otsikkona on ".22 ACCELERATOR"; esittelyssä patruunat .30-30/.224,
.308/.224 ja .30-06/.224. Uudempiakin "edititioneja" kirjasta on julkaistu,
mutta en ole päässyt niitä tutkimaan: A congenital & incurable poverty is THOUSAND
TIMES more noxious scourge than a cancer and A.I.D.S. altogether. Joitakin aiheeseen
liittyviä linkkejä löytyy linkkisivultamme.
1008 MMI; PT
Kritiikkiä ja kysymyksiä
Tirkisteltyäni oikeudetta sivujasi kuukauden verran tulin tunnontuskiin ja maksoin sinun
"kunniavelaksi" mainitsemasi maksun tältä ja ensi vuodelta. Nyt olen kahlannut
sivujasi oikein urakalla ja tekniikasta, myös ase-sellaisesta, historiasta, kemisasta ja
fysiikasta kiinnostuneena täytyy sanoa, että en ole vastaavaan tietopakettiin ennen
törmännyt. Toki samat tiedot ja enemmänkin on kenen tahansa saatavilla, sen kun menee
kirjastoon ja alkaa lukea. (Aikaa ei mene kuin ihmiselämän verran).
Kun minulle vähitellen on muodostunut käsitys mielipiteistäsi, yksi asia on pistänyt
silmään; syytät suurta osaa päättäjistä, virkamiehistä ja sitä kansanosaa, joka
ei ole laillamme kiinnostunut aseista (=enemmistö), asekammoisiksi. Hoplofoobikkoko se
termi oli? He siis kammoavat aseita, syynä todennäköisesti se, että he pelkäävät,
että joku ampuu heitä tai heidän läheisiään sellaisella.
Sinä olet useaan otteeseen luvannut "Koston Päivää" kaikille aseiden vapaata
saatavuutta rajoittaville. Joskus enemmän ja joskus vähemmän peitellysti olet sanonut,
että kosto tulee olemaan lopullista laatua, joillekin nimismiehille olet jopa luvannut
tämän lopun kidutuksen kera, roomalaiseen tyyliin. Eli sinä lupaat, että ne, jotka
haluavat rajoittaa aseiden saatavuutta, jottei heitä ammuttaisi, tullaan ampumaan
ensimmäisinä.Olenko minä ainoa, jonka mielestä tämä ei ole loogista? Sinähän
epäsuorasti myönnät asekammoisten pelot aiheellisiksi: "ANTAKAA MEILLE ASEITA, TAI
ME AMMUTAAN!".
Toivottavasti tämä kritiikki ei saata minua boikottiin vastausten suhteen tai
ammuttavien listalle. Minulla on myös varsinaiseen asiaan liittyviä kysymyksiä; olen
pitkään ollut "magnumhulluuden" riivaama. Neljänelosella ja .357:lla
ampuessani oli pitkään hyvän latauksen kriteereitä mahdollisimman kova rekyyli ja
pitkä suuliekki. Valitsin aseeni tämän luonnevikani mukaisesti kestävämmästä
päästä, TC ja pari Rugeria.
Nyt olen pari vuotta pyrkinyt tekemään patruunoita, jotka myös osuisivat aiottuun
paikkaan. Olen huomannut, että yllättävän pieni ruutimäärän ero, hylsyjen
pituusvaihtelu tai luotien asetussyvyyden muutos vaikuttaa kasan kokoon. Valan silloin
tällöin myös itse luoteja, ja olen kokeillut erilaisia luotivahoja. Myös niiden
vaikutus on isompi kuin äkkipoika arvaakaan. Näiden lisäksi tulee ruutien
ominaisuuksien heilahtelut eri valmistuserissä, eri nallimerkit ja tyypit, niippauksen
voimakkuus, nallien asetussyvyyden heilahtelut, saman merkkistenkin hylsyjen tilavuuksien
erot, eri ruutien toimivuus eri lämpötiloissa jne.
Kaikki nämä muuttujat saavat minut ihmettelemään, kun näen jonkun antavan neuvoa
tyyliin "pari grammaa N110:ä ja Lyman xxx luoti, aina osuu". Teenkö minä
jotain pahasti pieleen, kun 0,1 mm:n asetussyvyyden muutos .357:ssa muuttaa osumakuvion
kokoa dramaattisesti? Tai nallimerkin vaihto aiheuttaa sen, että kuula vie puolet TC:n
äänenvaimentimen sisuskaluista mennessään? Kun minä löydän tarkan latauksen, sitä
edeltää monta soramonttukeikkaa, kymmeniä versioita latauksesta pienen pikkiriikkisin
muutoksin. Ja yleensä juuri kun hyvä yhdistelmä löytyy, siinä käyttämäni ruuti on
lähes loppu ja seuraava tölkillinen antaa juuri tässä latauksessa huonomman tuloksen.
Jos lataan jotain muuta kaliberia välillä, muuttuu niippausvoimakkuus tai joku muu pirun
yksityiskohta ja kaikki alkaa alusta. Tai kaupasta ei enää löydy haluamiani luoteja,
mutta "meillä on kyllä ihan vastaavia toisen valmistajan luoteja, melkein saman
painoisiakin, näissä on vaippakin".
Ammun .357:ja TC:llä (10") ja Ruger Blackhawkilla (6,5") ja .44:a Ruger Super
Redhawkilla (7,5"). Aseet ovat hyvässä kunnossa, piiput puhtaita, eivät
alkupäästään ahtaaksi krymppääntyneitä. Vahana olen viimeajat käyttänyt Lee
Liquid Aloxia. Hylsyt ovat saman valmistajan, saman mittaiseksi kalibroituja ja
samanlailla suustaan hieman viistoksi kalvettuja, nalli aina sama. Omat virheeni koitan
minimoida ampumalla hyvältä tuelta, en kärsi rekyylikammosta (älysin sentään
aikoinaan lisätä rekyyliä vähitellen, ensin .22, sitten .38, .357 ja lopulta .44) ja
näkö on hyvä. Käytän RCBS Rockshuckeria, saman valmistajan ruutivaakaa ja Hornadyn
ruuditinta.
Onko tarkkojen latauksien rakentelu tosiaan niin suuritöistä vai olenko vain liian
kärsimätön tai taitamaton? Minulla on tunne, että jos lataamoni (vaimo sanoo, että
hän on aina tiennyt minun päätyvän sinne) katosta palaa lamppu, minun on korvattava se
samasta valmistuserästä olevalla, jotta luodit osuisivat samaan kohtaan.
Luodin valamisesta vielä: muottini tuottaa .360-.361 kokoisia luoteja
tasapainoituslyijystä, painot 160 gr ja 215 gr. Onko liian isoja kalibroimattomina ja
veteen pudotettuina (=karkaistuina)? Entäpä minkä kokoisia murkuloita vielä uskaltaa
tunkea neljänelosen hylsyyn jos ei ole kuolemankaipuuta?
T: Arto
Välillä oli tilanne sellainen, että olimme pakotettuja rohkaisemaan asehenkilöitä
muistamaan ylivoimansa, jos tiukka paikka eteen tulee ulkomailta (mahdollisesti YK:sta)
saneltuna: Meillä on VIELÄ aseet hallussamme! Hoplofoobeilla ei ole! Niiden hallussa on
keinot "yleisen mielipiteen valtavirtojen" ohjailuun: Muunmuassa KAIKKI
vaikutusvaltaisimmat joukkoviestimet meillä ja muualla. Englannin ja Australian kansojen
aseriisunta oli kauhistuttava esimerkki siitä, kuinka helppoa on riistää ihmisiltä
eräs heidän perusoikeuksistaan, vedoten "yleiseen mielipiteeseen" -
kohtaamatta MINKÄÄNLAISTA vastarintaa, paitsi hätäistä, järjestäytymätöntä
asekätkentää. Nuo kansat yllätettiin housut kintuissa: SUOMALAISIA EI YLLÄTETÄ!
Siitä olemme yrittäneet pitää huolen - ainakin GOW:n levikin puitteissa.
YK:n "pienase-konferenssi" oli uhkana! USA:ssa oli tulossa presidentiksi
demokraatti AL GORE, jatkamaan ja täydentämään edeltäjänsä BILL CLINTON:in
ase-vihamielistä tuhotyötä. Ja muistanet kai, mihinkä etniseen vähemmistöön
kuuluisi tätä nykyä Jenkkilän varapresidentti, Gore:n tärkein neuvonantaja, jos
pressanvaaleissa olisi käynyt siten kuin MELKEIN kävi? Sanooko nimi HENRY MORGENTHAU
mitään? Hän oli FRANKLIN D. ROOSEVELT:in tärkein neuvonantaja, jonka juonitteluista
USA:n asehenkilöt kärsivät tänäkin päivänä.
Niistä kärsii myös Suomen kansa, ja oikeastaan koko maailma - yhä vieläkin. Ainahan
mallia katsotaan Jenkkilästä, niin hyvässä kuin pahassakin, ja erityisesti
muokattaessa ns. "yleistä mielipidettä" - milloin mihinkin suuntaan.
"Johtaja-sopuli" on USA, ja sitä sokkona seuraava sopulilauma on lähes koko
muu maailma, joka seuraa johtajaa vaikka Niagaran putoukseen. Lähivuosina poispäin
vaaran paikoista, blagodárju Gospodinam:
Ase-roviot eivät roihunneet "Tuhon Päivänä" 9. heinäkuuta 2001, koska USA:n
presidentti GEORGE W. BUSH piti erään tärkeimmistä vaalilupauksistaan, koskien USA:n
perustuslaissa turvatun ampuma-aseiden hallussapidon oikeuden kumoamattomuutta: Bush
rohkeni (kuten jo ennustimmekin) uhmata jopa YK:n perin näennäistä vaikutusvaltaa
mainitun pienase-konferenssin ase-vihamielisille osanottajille osoittamassaan viestissä.
Se, joka viulut maksaa, päättää myös siitä, soittaako jouhi-orkesteri "Yellow
Rose of Texas:ia" vaiko "Macarena:a": USA ylläpitää
jäsenmaksuillaan YK:ia!!! Jos USA päättää (VIHDOINKIN!) lakkauttaa tuon
edesmenneeseen Kansainliittoon rinnastettavan haittajärjestön, se pystyy tekemään sen
milloin tahansa, muutaman vaikutusvaltaisen johtajansa allekirjoituksen piirtämisellä
muutaman konekirjoitusrivin pituisen asiakirjan alamarginaaliin. Kun dollarivirta
patoutuu, päättyy YK:n toimintakin. Eikä tule ikävä..! Globalisoituvassa
"maailmankylässä" elettäessä ei riitä tuijottaminen siihen, mikä on
ase(lupa)politiikka omassa kihlakunnassa, vaan näkemyksen tulee olla laajempi ja kaikki
vaihtoehdot huomioonottava; myös pahimmat.
Enemmistö Suomen kansastako hoplofoobikoita? En muista moista koskaan väittäneeni.
Valta-enemmistö kansalaisistamme on ns. "neutraaleja siviilejä", joilla ei ole
mielipidettä ampuma-aseiden täysin vapaasta hallussapidon oikeudesta; ei sen puolesta,
mutta ei myöskään sitä vastaan. Enemmistö kansastamme kannattaa aseellista
maanpuolustusta jopa "toivottomassa tilanteessa". Entäpä virkavalta? Noin
8000:sta poliisihenkilöstä ehkä 2000 asettuisi puolustamaan kansamme puolustuskykyä
näivertäviä maanpettureita, kaatuen toivottomassa virkatehtävässään.
Useimmat heistä eivät kuulu kenttätyötä tekevään henkilökuntaan, vaan
päällystöön; niihin "v..tumaisiin nimismiehiin", jotka itsekin mainitsit.
Noin 2000 liittyisi riemumielin - jopa johtavina sieluina - vapautensa puolesta
taistelevien suomalaisten riveihin. (Eivät erityisemmin tykkää politikoitsijoista,
"sicaministeriön" komentelevaisista virkailijoista, eivätkä
sensaatio-journalisteista! Et taida arvata, moniko poliisihenkilö visiteeraa sivuillamme
muutenkin kuin "ex officio", yhtyen näkemyksiimme mm. kriminaalipolitiikasta).
Enemmistö, noin 4000 henkilöä, pysyisi neutraaleina, katsoen kauko-viisaasti, että
"kuinkahan tuossa rettelössä käyneekään?", ja "mitähän muualla
maailmassa on tapahtunut?", ilmoittautuen vaikkapa sortuneensa äkäisen
flunssa-epidemian tartuttamina tautivuoteeseen.
Varsinaisten hoplofoobikoidenkin lukumäärä, siis koko Suomen kansasta, eikä
yksittäisestä ammattiryhmästä, lienee nelinumeroinen. Toistettakoon vielä viimeisen
kerran pari faktaa: Ase-vihailijoiden fyysinen eliminointi EI ALA SUOMESTA, vaan se
laajenee MYÖS Suomeen. "Sotatoimella" ei ole myöskään ennakkotapausta
tunnetussa historiassa, joten tapahtumien kulun ennustaminen on vaikeaa. Lait, direktiivit
ja diktaatit kuitenkin lakkaavat olemasta voimassa, kun "ryminä" alkaa.
"Sotaansyyllisiä" ovat asevihailijat, eivätkä asehenkilöt, joiden mitta vain
tulee VIHDOINKIN täyteen alituisesta yksilönvapauteen kohdistuvasta uhkasta ja
päähänpotkinnasta ERÄIDEN politikoitsijoiden, virkahenkilöiden ja
sensaatio-journalistien taholta.
Toimenpiteitä tuskin kohdistetaan JOKAISEEN kaljapubissa ase-vastaisia mielipiteitään
turisevaan ukkeliin, vaan lähinnä sellaisiin henkilöihin, joilla on jonkinlaista
vaikutusvaltaa ns. "yleiseen mielipiteeseen", sekä virkamiehiin ja
politikoitsijoihin, joilla on valta vaikuttaa Suomen kansallisen lainsäädännön
tulevaan kehitykseen, sekä jo olemassaolevien säädösten ja direktiivien tulkintoihin,
JOS (HUOM!) he ovat osoittaneet hoplofoobista maailmankatsomusta puheillaan,
kirjoituksillaan tai teoillaan. Tuosta kritisoimastasi nimityksestä
"hoplofobia", jonka lihallinen isä lienee jenkkiläinen JEFF COOPER, lienee
mahdotonta luopua, vaikka se onkin virheellinen. Sehän tarkoittaa vain
"asepelkoa".
Oikeellinen termi olisi: "MISOHOPLIA", eli "aseviha". (=
"MISOS = "viha" ja "HOPLOS" = "ase".
Peräkaneetti "..IA" tarkoittaa "sairaustilaa" lääketieteellisessä
munkkilatinassa, joka tässäkin tapauksessa on muinaiskreikkaa). Kyseessähän on varsin
vakava, yleensä parantumattoman, mielisairauden laji! Ase-pelko, ohimenevänä
kohtauksena, on täysin terve reaktio, jouduttaessa katselemaan esim. vihollisen,
rikollisen tai edesvastuuttoman henkilön pitelemän ampuma-aseen
"reikäpäätä".
Suomalaisten aktivisti-asehenkilöiden ei tarvitse rukoilla/vaatia yhdeltäkään
"misohopliitilta" että: "Antakaa meille aseita..jne). Vaikka jokainen
rekisteröity ampuma-ase "pakkoluovutettaisiin" omistajiltaan, niin on MUITAKIN,
ja jos nekin pystyttäisiin takavarikoimaan, niin TEHDÄÄN uusia - entistä ehompia!
Montako kertaa on jankutettava esim. se fakta, että konepistooli on helpompi valmistaa
kuin huokeakaan ilmakivääri? Ja jos Suomeen syntyisi "ase-tyhjiö", sen kyllä
täyttäisivät pian rajantakaiset "mafiosot": Suomeen on ennenkin
salakuljetettu aseita monin tavoin; mm. lasti Ukko-Mausereita sukellusveneellä Saksasta,
vuoden 1918 punakapinan kukistajille. "Veten-alainen vehje" on ilmeisesti
keksitty taannoin uudelleen mm. suurten huume-lastien nerokkaaksi
salakuljetus-välineeksi. (Sitä pelkäävät ainakin tulli-publikaanit ja Merivartiosto).
Asetyhjiön täytöksi tulevat aseet päätyisivät ROHKEIDEN SUOMALAISTEN omistukseen,
eivätkä heille, jotka nykyisin kerskuvat olevansa "A1 DE-LUXE" -luokan
kansalaisia, joilla on ETUOIKEUS ampuma-aseiden hallussapitoon, valtiovallan kiitoksena
uskollisuudesta "kleptokraattista" systeemiä kohtaan. (Myöskin kreikkaa:
"KLEPTEIN" = "varastaa", "-KRATIA" = "hallinto/
valtiojärjestys", yhdyssanan osana). Tosiasiassa nuo kerskurit vain SATTUVAT asumaan
paikkakunnalla, jonka aselupa-viranomainen SATTUU olemaan aseharraste-myönteinen. (Jotkut
joutuvat myöntämään lupia myöskin vastoin vakaumustaan, koska se on lakisääteinen
virkavelvollisuus. Mutta ne pitävät jokaiselle luvanhakijalle
"tykö-puhuttelun", yrittäen taivutella hänet peruuttamaan hakemuksensa.
KOKEMUSPERÄINEN HAVAINTO VUODELTA 1985, eikä siis kuulopuhe, joita emme yleensäkään
noteeraa!).
Muistelen joskus maininneeni "SOTATOIMI TITANIC:in" (en tosin tällä
"vastasyntyneellä" nimellään), eli misohopliittien hautaamisen meren
syvyyteen vanhoihin laiva-romuihin teljettyinä. Isänmaanpettureiden AMPUMISTA en
suinkaan suosittele: Olisi liian helppo loppu, rikosten TÖRKEYS huomioonottaen! Koska tuo
päivä näyttää lykkääntyvän 4 - 8 vuodella, en todennäköisesti ole enää itse
tapahtumien silminnäkijänä/korvinkuulijana, joten joitain neuvoja jo etukäteen
mahdollisten rangaistusten toimeenpanijoille:
Laivojen vesirajaan tulee poltto-leikata lähes keulasta perään ulottuva, vain noin 20
cm:n levyinen pitkittäis-rako, ettei uppoaminen tapahdu liian nopeasti. Kuopion
Palloseuran sotahuutokin kuului aikoinaan: "Elä laakase! Naatitaan!" KADONNUT
henkilö on kuollut vasta silloin, kun hänet kuolleeksi julistetaan. Siunattuun Suomen
maaperään en haluaisi yhtäkään maanpetturia haudattavan! Jälkipolvien muisteltavaksi
jää se, josko kuolemanlaivan ruumasta kuuluu "a capella" virsi: "Sua
kohti, Herrani..!", vaiko räkärock-itkelmä: "Jäähyväiset aseille..!"
viimeisenkin ilma-raon upotessa Itämeren aaltojen alle.
Tässäpä tämänkertaiset ennustukset/haavekuvat! Aihe lienee loppuun käsitelty, vaikka
juuri mistään viestimestä ei ole löytynyt analysointikelpoista tietoa YK:n
pienase-konferenssin loppu-kommunikeasta. Avajaisista tuli sentään hieman informaatiota,
esimerkiksi HARRI H. HOLKERI:n puheesta, jonka teksti oli kopioitu suoraan misoholpisen
IANSA-järjestön julistuksesta, ja tietenkin presidentti GEORGE W. BUSH:in terveisistä,
joita kommentoitiin Suomen sähköisissä joukkoviestimissä jotensakin tyyliin:
"HIRVEEN-KAUHEEN-KAMALAA, millaista puhetta..!" Ei aivan näillä sanoilla,
mutta tällaisilla äänenpainoilla.
Nyt käymme jälleen arkipäiväisen tekniikan kimppuun: Tarkkuuspatruunoihin suosittelen
tarkkuusammuntaan paremmin soveltuvia ruuteja, alkaen N310:stä. Tarkkuuspatruunan luodin
lähtönopeushan on luokkaa 200 - 250 m/s. Muutkin N300-sarjan ruudit voivat olla
käyttökelpoisia. Muuten on homman nimi: "Name of the Game is THE SAME", eli
sanalla sanoen: "YHDENMUKAISUUS!" Unohditpa mainita, mikä on oma
tarkkuusvaatimuksesi. Alinomainen latauskomponenttien vaihtelu teettää todellakin
kohtuuttomasti töitä, ja koska ruudit (lukuunottamatta ehkä vain jenkkiläistä
kivääriruutia BALL-C 2 ja vastaavia) valmistetaan tuotanto-erittäin, eikä tauottomalla
prosessilla, ovat eräkohtaiset vaihtelut väistämättömiä. Ruudit ovat kuitenkin
yleensä "blended", kuten whiskyt ja brandyt, eli useampien valmistuserien
seoksia.
Oletko huomioinut esimerkiksi sen, että ruudin kuivuminen vaikuttaa sen
palo-ominaisuuksiin ja sen kautta patruunoiden osumatarkkuuteen? Ruutitölkin kannen ei
tarvitse edes "falskata". Kun tölkissä on pohjalla vain muutaman senttimetrin
ruutikerros, siitä haihtuu kosteutta tölkin ilmatilaan: Ruuti kuivuu! Jos olet
kehitellyt jonkin latausyhdistelmän kuivalla ruudilla, ja "korkannut" sitten
seuraavan tölkin samaa ruutilajia, voi vaikutelma olla, että: "Tämähän on
täysin eri tavaraa kuin etiketissä kerrotaan!" Niinhän se periaatteessa onkin,
joskin päinvastaisella tavalla: Hieman vesi-kosteampaa, "Hoffmanin Tipoilta"
viettelevästi tuoksuvaa "tuoreruutia", jolla valmistajan suorittamat
testiammunnatkin on suoritettu. Juuri sellaista tavaraa kuin etiketissä kerrotaan!
Jos "mestarin neuvot" kelpaavat, suosittelen seuraavaa kikkaa: Pakkaa ruuti heti
tuoreeltaan vaikkapa pienikokoisiin, tiiviisti sulkeutuviin lasisiin sillipurkkeihin tai
Mini Grip -muovipusseihin. MERKITSE RUUDIN LAJI PIKKUPURKIN KANTEEN TAI PUSSIN ETIKETTIIN
SPRII-TUSSILLA, JOKA EI HANKAUDU POIS! Ja sanokoot "sicaministeriön" fiskaalien
asehenkilöille kiusaksi keksimät pykälät mitä tahansa, SÄILYTÄ RUUTI ESIMERKIKSI
PERUNA- TAI HILLO-KELLARISSA. Kuivissa, lämpimissä tiloissa säilytettäköön vain se
määrä ruutia, joka tarvitaan kulloisenkin patruuna-erän lataamiseen, vain
lataustoiminnan ajan.
Jos ruutia jää tähteeksi, älä jätä sitä ruutiannostimen säiliöön (joka ei ole
ilmatiivis), vaan kaada se takaisin purkkiin tai pussiin. "Salpapussi" (Mini
Grip) on siinä suhteessa lasista sillipurkkia etevämpi, ettei siihen jää juuri
lainkaan ilmatilaa, johon ruudin kosteus voisi haihtua. Sovelias jäännös-erän
säilytyspaikka on jääkaapin ovilokero, jossa lämpötilat eivät vaihtele. Vaimolle
mainitse, että koodi N310 tai N320 ei tarkoita mitään eksoottista yrttimaustetta. On
jotakuinkin mautonta tavaraa. ("Porvoon mitalla" soppaan annosteltuna siitä voi
sentään tulla lievähkö Pan-Suolaan viittaava makuvivahde, aiheuttajanaan
kalisalpietari, jota liukenee ruutijyvien sisältä kiehuvaan keitokseen).
.357 kaliberisiin patruunoihin ovat 360 - 361 tuhannesosatuuman (Suomi muuten siirtyi
metrisysteemiin jo pitkästi toistasataa vuotta sitten) läpimittaiset luodit melko-lailla
ylipaksuja. Vaikeuksiesi alkusyy voi piillä tässä! Jos mahdollista, mittaa aseidesi
urakaliberi, ja kalibroi luodit enintään .001 tuuman verran sitä paksummiksi, eli jos
uraläpimitta vastaa nimellismittaa .357", on sovelias luotien läpimitta .358"
- tai vaikkapa tasan urakaliberin mittainen, eli siis .357". Mainittuun mittaan
kalibroitu pyöränpaino-lyijyinen luoti "turpoaa" muutamien
tuhannesosa-millimetrien verran kalibrointimittaa paksummaksi noin kolmen viikon kuluessa,
jonka jälkeen se vasta on saavuttanut lopullisen läpimittansa.
Unohtuiko luotiseoksestasi kenties muuan tärkeä lisäaine? Tina! Pelkästä
pyöränpaino-lyijysta ei synny täysin muotovirheettömiä luoteja. Parikin paino-% tinaa
tai 4 p-% 50-50 juotostinaa edesauttaa huomattavasti valumuotin ontelon täyttymistä,
vähentäen myös luodin peräpään huokoisuutta. Muistitko myös täyttää muotin melko
reilusti "yli ayräidensä"? Valimo-tekniikassa tunnetaan luotivalureiden termi
"valupyrstö" nimellä "imu-kupu", josta imeytyy sulaa metallia luodin
peräpään keskiöön, vähentäen sen huokoisuutta. Valumuotin tulee olla niin kuuma,
että "kupu" jähmettyy vasta 2 - 3 sekunnin kuluttua lyijyseoksen kaatamisesta
tai sen valuttamisesta muottionteloon.
.44 kaliberin valuluotien suurin suositeltava läpimitta on 11.00 mm, tai tuumina
.433", jos luodit ovat lähes puhdasta pehmo-lyijyä. Kalibrointiholkin koko voi siis
olla .430", mutta jos piipun urakaliberi on minimi-mitan tuntumassa, 10.90 mm, on
kalibrointi-työkalun läpimittasuositus .429", joka onkin suosituin "bullet
sizing die:n" kokoluokka "maalimalla avaralla".
1908 MMI; PT
Salpietarin valmistus ennen ja nyt
Mistä tehdään kaliumnitraattia (KNO3)?
Anita
Kalisalpietari tunnettiin tuhat vuotta sitten lempinimellä "Kiinan lumi".
Sitä löytyi luonnosta, kuivuvien vesirapakoiden reunoilta seuduilta, joiden maaperässä
oli kaliumia; Kiinasta ja Intiasta. Mustaruutikin oli alkuaan kiinalainen keksintö. Kun
se opittiin tuntemaan ja hyödyntämään länsimaissa, salpietaria raapattiin tallien,
navetoiden ja kellareiden rapatuista tai muuratuista seinistä, joiden
"rapninkiin" tai muurauslaastiin oli käytetty kaliumkarbonaatin sekaista eli
epäpuhdasta kalkkia hiekan sideaineena.
Salpietariviljelmä hullujenhuoneen kellarissa
Typpipitoiset ilman huurut yhtyivät kaliumkarbonaattiin kalisalpietariksi etenkin tallien
ja navetoiden seinille. Ranskan vanhin houruinhoitola, "La Salpetriére",
sai myös nimensä seinilleen kertyneestä salpietarikerroksesta, joka raapattiin talteen
vuosittain, eikä joka kolmas vuosi. Seinärappaukseen oli käytetty poikkeuksellisen
kalium-pitoista laastia - ehkäpä tarkoitushakuisesti. Nimi tarkoittaa
"salpietari-keittämöä". Viittaa myös hygienian tasoon hoitolan toiminnan
alkuaikoina.
Kun salpietarin tarve ruudin valmistukseen alkoi lisääntyä, opittiin sitä
"viljelemään" aluksi tunkioiden pohjilla, joissa muhi typpipitoisia
ruoantähteitä, tiski-vesiä, ja "hugaa" sekä "lirua". Kun
tunkionpohjan multaan sekoitettiin uuneista ja liesistä kertynyttä tuhkaa, yhtyi sen
kaliumkarbonaatti (potaska) typpijäänteisiin kaliumnitraatiksi. Hevostallien,
navetoiden ja erityisesti lammaskarsinoiden jätökset kannettiin noihin
salpietaritunkioihin, jotka sijaitsivat vielä taivasalla.
Sato kypsyi salpietaritarhoissa
Lampaan papanat tuottivat erityisen runsaan salpietari-saaliin. Niillä voitiin maksaa
jopa maaverot mm. Suomessa, kun salpietarin tuotanto alkoi saada teolliset mittasuhteet
joskus 1500-luvulla. Verovoudit saattoivat viedä kirjaimellisesti tuhkatkin pesästä
salpietarin välttämättömäksi raaka-aineeksi. Puutuhkahan on pääasiallisesti
kaliumkarbonaattia. Verokarhuille kelpasi myös tallien ja navetoiden maalattioista
kuokittu multa, johon oli imeytynyt typpipitoisia jätöksiä; lähinnä kotieläinten
tuottamaa "lirua", mutta myös kiinteämmistä jätöksistä peräisin olevaa
"mehua"; sekin typpipitoista tavaraa.
Ilmeisesti jo 1500-luvulla opittiin salpietaria kypsyttämään
"salpietaritarhoissa", eli katetuissa ladoissa, joiden pohjalle lapioitiin
kaikenlaiset edellämainitut materiaalit, myöskin tulipesien tuhkat, sekä sellaiset
teurasjätteet, joita ei kelpuutettu ihmisravinnoksi tai parkittu nahaksi. Salpietarin
"kypsytys" kesti yleensä kaksi vuotta; kylmän kesän vuosina kolme. Niiden
kuluttua lapioitiin tarhan pohjamullat tynnyreihin, joko luovutettaviksi veronkantajille
tai myytäviksi. Talonpojat oppivat sittemmin myös jalostamaan salpietarin tyydyttävän
puhtaaksi kiteiseksi suolaksi, jolloin sen kauppa-arvo ymmärrettävästi enentyi.
Ensimmäinen keitto ja kiteytys
Salpietaritarhan pohjamullat lapioitiin tynnyriin, joka oli puolillaan punahehkuisilla
kivillä kuumennettua vettä. Tämä kuumennustekniikka oli peräisin jo kivikaudella, kun
ruokaa kypsytettiin asbestiruukuissa mm. Suomessa. Kivikuumennus oli menetelmänä myös
pantaessa olutta tai "pryssinkiä" eli sahtia suurissa puusaaveissa. Rautapata
on vuosituhansia nuorempi keksintö, kuin oli "kiljukaljan keittäminen". Kun
tynnyri oli täynnä vedellä laimennettua löyhkäävää löllöä, sen annettiin seisoa
parin päivän ajan. Sitten kauhottiin tynnyriin pintakerrokseksi noussut ruskea vesi ns.
"laakkoon", joka oli saumoistaan piellä tiivistetty matalareunainen
puulaatikko.
(Yleinen sukunimi LAAKKONEN periytyy tästä muinaissuomen sanasta. Niin myös nyky-suomen
sana "laatikko"). Tämä työvaihe suoritettiin kesähelteiden aikaan,
useimmiten ennen heinänkorjuuta. Sadepäiviksi laakko työnnettiin salpietaritarhan katon
alle suojaan. Aurinkoisina päivinä se kiskottiin taivasalle. Tummaan veteen osuva
päivänpaiste haihdutti vettä laakosta, jonka pohjalle kiteytyi lopulta kerros
raakasalpietaria, joka raapattiin talteen välivarastoon. Tällä tavoin käsiteltiin koko
pohjamultasatsi. Saalis oli muutamia "ankkurillisia" raakasalpietaria. (Ankkuri
= 15 kannua = 39.3 litraa). Syksyisen elonkorjuun jälkeeen alkoi varsinainen salpietarin
keittäminen, ellei raakasalpietaria luovutettu sellaisenaan veronkantajalle tai myyty
rahapulassa/vaihdettu paloviinaan jo puolivalmisteena.
Toinen keittovaihe
Salpietari keitettiin rautapadassa, jonka pohjalla kuumennettiin keittovesi. Siihen
lisättiin raakasalpietaria niin paljon kuin "kirppuilevaan" veteen liukeni.
Aivan kiehuvaksi ei liuosta kuumennettu. Kun se jäähtyi, siihen kiteytyi puhdasta,
valkoista tai vaaleanharmaata salpietaria, joka siivilöitiin talteen.
"Pohjamujuun" jäivät ruskeat epäpuhtaudet, sekä keittosuola, jota
salpietaritarhan multa myöskin sisälsi säännönmukaisesti. Suola oli peräisin
eläinten ja ihmistenkin "lirusta", jolla salpietaritarhan pohjaa käytiin
kastelemassa kypsytysvaiheen aikana. Arvokasta typpipitoista materiaalia ei vuodatettu
vesistöihin viemärien kautta, kuten nykyisin tehdään (ja kiroillaan mustanruudin
kauhistuttavaa "kartelli-/monopooli-hintaa"). "Veroparseeliksi" tai
kauppatavaraksi aiottu "salpetteri" kuivattiin laakon pohjalle levitettynä
ilmavassa paikassa.
Kolmasti kirkastettua
Jos haluttiin tuottaa kallisarvoisinta laatua "Salis Petris Rectificatum",
toistettiin keittovaihe (kun pata oli ensin pesty huolellisesti), lähinnä viimeistenkin
natriumkloriidin jäänteiden poistamiseksi salpietarista. "Kolmannen
kirkastuksen" eli "rektifikaation" (vrt. paloviinan tislaus) tuloksena
saatiin lähes lumivalkeaa kiteistä salpietaria, joka ei paakkuuntunut kokkareiksi, eikä
siitä sekoitettu ruuti jättänyt aseen piipunputkeen "kotiruudin"
käyttäjille niin tuiki-tuttuja pieniä pallomaisia valkoisia suolapisaroita.
(Kaupallinen lannoitesalpietari, jota aikoinaan myytiin kukkakaupoista 25 kg:n
muovisäkeissä, jouduttiin uudelleen-kiteyttämään ainakin kertaalleen, jos siitä
haluttiin jotakuinkin kelvollista oksidanttia edes tihentämättömään
"maatiais-ruutiin". Sen väri oli tosin puhtaanvalkoinen, mutta seassa oli
keittosuolaa. Elintarvike-laatuinen salpietari on puhdasta kaliumnitraattia, ja yleensä
jo valmiiksi jauhettua pölymäiseksi).
Laatutavaraa Pohjanmaalta
Tuotantomenetelmä säilyi kuvatunlaisena vuosisatojen ajan. Mainittakoon, että
salpietarin "tarhaus" oli yleinen maaseudun sivu-elinkeino Suomessa, erityisesti
Pohjanmaalla; kai jo Kustaa Vaasan ajoista saakka. Puhtaus oli kuuluisa kautta maailman ja
jatkojalostustakin harjoitettiin - teollisissa mittasuhteissa: Seinäjoen ruutitehdas
tuotti aikoinaan Venäjän Keisarikunnan laadukkaimman mustaruudin, jonka seasta ei
milloinkaan tavattu "mustaa multaa", jota löydettiin monien muiden
manufaktuurien valmisteista. Multa oli voitu lisätä ruutiin huijausmielessä, mutta se
saattoi olla peräisin myös hutiloiden puhdistetusta salpietarista. Ammuttaessa sen
läsnäolo havaitaan savun harmahtavasta väristä. Nykyisin tokkopa läheskään kaikki
seinäjokiset tietävät, mistä teollisuustuotteesta heidän kotikaupunkinsa oli kuuluisa
Tornionjoelta Vladivostokiin saakka. (Ruutimuseo-hankkeen toteutumisesta ei ole
tullut vielä tietoa toimitukseemme).
Konvertoitu salpietari
Käänne tapahtui Krimin Sodan aikoihin, jolloin ruudin kulutus oli mm. Englannin
tykistössä niin suuri, ettei salpietarin tuotanto/tuonti pysynyt mukana vauhdissa.
Huokeaa Chilen salpietaria (natriumnitraattia) olisi ollut saatavana lähes rajattomat
määrät, eikä merimatka Chilestä Englantiin ollut mitenkään kohtuuton, koska
höyrylaiva oli jo keksitty. Intiasta Englantiin kesti purjehdus jo kauemmin. Salpietari
tuotiin enimmäkseen Intiasta, "tee-klippereiden" pohjalastina. Kotimainen
"tarhaus" ei riittänyt alkuunkaan tyydyttämään Brittiläisen Imperiumin
salpietarin tarvetta. Erilaisia ruutiseoksia kyhättiin valmistaa Chilen salpietarista,
mutta kokeilut johtivat säännönmukaisesti pettymykseen: Natriumnitraatti on vaikeaa
saada kuivaksi, ja mustanruudin massa on PAKKO kostuttaa vedellä tihennys- ja
tiivistysvaiheiden ajaksi. Muutoin REMAHTAA, eikä pelkästään sähähdä, kun
valssimylly pannaan "soimaan". (Ks. sarja "Tekniikkaa
ja Historiaa").
"Happotähteiden" paikanvaihdos
Jos natriumnitraatti-ruutia onnistuttiin valmistamaankin, se ei säilynyt kauaa
käyttökelpoisena, koska Chilen salpietari imee ahnaasti kosteutta ilmasta, ja juuri
Krimin niemimaalla vallitsee kostea meri-ilmasto. Ns. konversio-reaktion keksijä on
jäänyt valitettavasti tuntemattomaksi, vaikka ase- ja sotahistoriallisessa mielessä
tämä keksintö oli käänteentekevä. Se lienee keksitty vahingossa, kuten esimerkiksi
penisilliini sittemmin: Joku kemisti sekoitti, ilmeisesti hetken mielijohteesta, kuumaan
natriumnitraatin vesiliuokseen Saksan suolakaivosten "käyttöarvotonta
rakkakiveä", eli kaliumkloriidia.
Kun kuuma "kylläinen" liuos jäähtyi, siihen alkoi kiteytyä mitä
laadukkainta kalisalpietaria; hyvinkin "Salis Petris Rectificatum"-luokkaa. Oli
tapahtunut konversio, eli ioninvaihdos: Natriumnitraatin typpioksiidi oli yhtynyt
kaliumiin, johon sillä on suurempi vetovoima, ja kloori puolestaan natriumiin, johon se
on himokkaampi yhtymään kuin kaliumiin. Syntyneiden suolojen liukoisuuksien erilaisuus
mahdollisti jo muinaisaikoina tunnetun kalisalpietarin erkaannuttamisen natriumkloriidista
kyllästetystä vesiliuoksesta, jonka lämpötila on likellä kiehumispistettä. Veteen
sekoitetaan suolaseosta niin paljon kuin liukenee. Lämpötilaa voidaan nyt lisätä veden
kiehumapisteen yli, jonnekin + 130 Celsiuksen tienoille.
Suolojen eriytyminen
Kun liuos jäähtyy, muuttuu se "ylikylläiseksi" kalisalpietarista, joka alkaa
kiteytyä. Kiteiden "ytimiksi" ripotellaan liuokseen prosessin vauhdittamiseksi
pölynhienoa kalisalpietaria. Kiteet alkavat nopeasti kasvaa, kerrostumalla
"ytimien" pinnalle. Haitallinen natriumkloriidi pysyy liuenneena kylmässäkin
vedessä, jopa veden jäätymispisteen alapuolelle saakka. Vähäinen osa
kalisalpietarista jää liuenneeksi kylmäänkin veteen, mutta tuo "enkelten
osuus" oli vara uhrata etenkin konversiomenetelmän keksimisen jälkeen, kun
raaka-aineiden hinta huokeni hullunhalvaksi ja tuotantoprosessi muuttui siistiksi,
nopeaksi teolliseksi toiminnaksi.
Ruutitarpeiksi ja apulannaksi
Chilen salpietari on luonnontuote (merilintujen kovettunutta ja tekeytynyttä
"hugaa"), kerrostunut kai vuosimiljoonien ajan Etelä-Amerikan rantakallioille.
Kalisuola on suolakaivoksista paikoin runsaastikin löytyvä "syrjä-aines",
jolle ei oltu löydetty vielä 1850-luvulla juuri minkäänlaista hyötykäyttöä.
Kemistiprofessori JUSTUS von LIEBIG (1803 - 1873) oli vasta kokeilemassa
hyötykasvien keinolannoitusta "kukkaruukku-mittakaavassa". Ensimmäinen
synteettinen väkilannoite oli kalisalpietari, jonka kulutus lisääntyi
"voimaperäisen" maanviljelyksen alettua syrjäyttää alkuperäisintä
luomu-tuotantoa. Pian jouduttiin jo perustamaan varsinaisia kalisuola-kaivoksiakin.
1808 MMI; PT
Itselataava LAHTI/SALORANTA
Ystävälläni on (luvallinen) puoliautomaatiksi muunnettu Lahti-Saloranta
pikakivääri. Nytpä meitä poikia kiinnostaa saako L/S:an
muunnettua niin että se ampuisi suljetulta lukolta? Puoliautomaattisena kun ei ole ns.
cook off -vaaraa. Ystäväni tiesi kertoa että L/S:aa on valmistettu mm. hävittäjän
siipiaseeksi. (onkohan noin?) jolloin laukaisu olisi tapahtunut sähköisesti suljetulta
lukolta.
Feliks.
Muutos
on periaatteessa mahdollinen, koska L/S:ssa on erillinen "lineaari-iskuvasara",
joka lähtee liikkeelle lukon kytkeydyttyä luistiin jäykkäyhteyteen, erityisen
"automaatti- viretuen" vapauttamana. Yhteen kytkeytyneet liikkuvat osat (piippu,
luisti ja lukko) ovat vielä liikkeellä eteenpäin, kun iskuvasara napauttaa nallipiikin
peräpäähän ja laukaisee patruunan. Ellei patruuna ole nallivikainen, eli ei ilmene
sytytysviipymää, alkavat liikkuvat osat perääntyä rekyylin vaikutuksesta hieman ennen
iskeytymistään etuasemaansa, jolloin vältytään tarkkuutta huonontavasta
rekyyli-iskusta eteenpäin.
Järjestelmää kutsutaan "kelluva tuli/ floating fire" -systeemiksi,
jollainen oli läsnä jo MADSEN-pk:ssa. Siinäkinhän on erillinen iskuvasara ja
kulmavipu, joka välittää vasaran lyönnin nallipiikin perään. L/S 26:ssa sijaitsee
"automaattilaukaisin" kuitenkin hankalassa paikassa, liikkuvien osien
yläpuolella, joten se on vaikeaa muuttaa liipaisimella hallittavaksi.
Lentokoneiden siipi-kk L-34 on vyösyöttöinen variaatio
"Minni-Hiirestä", eli tähystäjän kk:sta L-33. Sulkumekanismi on samanlainen
molemmissa: Avoimelta lukolta ampuva, mutta tyystin erilainen kuin L/S 26:ssa: Piippu
perääntyy vain lyhyen matkan, saattaen erityisen inertiakappaleen taantumaan huikealla
vauhdilla. Tämä kappale avaa aseen sulun ja kiskaisee jäykkäyhteydestä irronneen
lukon taaksepäin... (Taitaa olla yksityiskohtaisemman esittelyn paikka "sitten
joskus", JOS tämänhetkinen ruuhka saadaan JOSKUS puretuksi).
"Minni" syöttää patruunat "Emma"-tyyppisestä pannulippaasta, jossa
on patruunoita kahdessa päällekkäisessä kerroksessa (kuten "Tankki-Emman"
lippaassa), joten niitä mahtuu 75 kpl. Tulinopeus on nimellisesti 1050 ls/ min. Itse olen
mitannut 7.62 x 53R Norinco-patruunoilla ammutuista useammista viedeoiduista 10 laukauksen
sarjoista kadenssin 1200 ls/ min., eli L-34 pystyy siihen mihin saksalaisten MG-42 eli
"Spandau", vaikka on kymmenkunta vuotta sitä vanhempi keksintö. L/S 26:n
mekanismia ei voitaisi viritellä millään kikkas-konstilla tulittamaan läheskään
samaan tahtiin.
L-34 jouduttiin asentamaan hävittäjäkoneen siipiin, koska siinä ei ole erillistä
iskurimekanismia, joka voitaisiin tahdistaa ampumaan pyörivän potkurin lapojen välitse.
MAXIM-kk:ssa on erityinen iskuri, ja sen myötä tahdistuksen mahdollisuus. Useimmat
potkurinkehän läpi ampuvat ohjaaja-kk:t perustuivat vielä 1930-luvulla Maximin tai
VICKERS:in järjestelmiin, joita AIMO J. LAHTI paranteli, lisäten tulinopeutta.
Ilmavoimien aseteknikko OLE MÉLART kehitteli tahollaan erinomaisen luotettavan
tahdistimen, jota käytetään suihkukone-aikakaudellakin Lapuan patruunatehtaalla
kiväärinallien täsmä-toimisuuden tutkimiseen.
Mutta aiheeseen: Täysin mahdotonta ei L/S 26:n muuntaminen suljetulta lukolta ampuvaksi
ilmeisesti ole, mutta osien pehmityksiä ja uudelleenkarkaisuja, jyrsintöjä ja
tahkoamisia jouduttaisiin tekemään kenties paljon, sekä suunnittelemaan ja valmistamaan
jokunen lisä-osakin, jollaisille ei ole esikuvia. Epäonnistumisen mahdollisuudet ovat
niin moninaiset, ettei hommaan kannata ryhtyä. Avoimelta lukoltakin ammuttaessa kykenee
L/S 26 samanlaiseen käyntitarkkuuteen kuin parhaat aikalaiset sotilaskiväärit, joten
pitkähköön laukeamisviiveeseen on ilmeisesti mahdollista tottua.
Jos mieli tekee askarrella, suosittelen keskittymään mm. tanakampien etutukien
rakentamiseen. (Esikuvana vaikkapa Norsupyssyn L-39 "sukset" vaipan
keskivaiheille). Myöskin kiikaritähtäimen kiinnitysjalusta on hyödyksi potentiaalisen
tarkkuuden esiinsaamiseksi, kunhan nyt ensin on opeteteltu rekyylinhallintaa muutaman
sadan laukauksen verran. Itse ammuin vielä puoliymmentä vuotta sitten L/S:lla kuin
vapaakiväärillä, pystystä. Ase oli säädetty kertatulelle, mutta puristamalla
laukaistuna se sanoi joka liipaisulla: "Pa-pap!" Parilaukauksen luodinreiät
taulussa n. 100 metriin olivat 20 - 25 mm:n välein toisistaan (k-k), päällekkäin.
PS. Vinkiksi kaverillesi, jolla näyttää olevan aukkoja tiedoissa: Kirjasta
"ASESUUNNITTELIJANA SUOMESSA" on ilmestynyt uusi painos: "AIMO LAHTI -
Asesuunnittelun suuri suomalainen". Tilattavissa "eemeli-osoitteesta" kirjamyynti@aselehti.fi .
Sisältö on jokseenkin sama kuin v. 1970 julkaistussa alkuteoksessa. Kuvia on toki
lisätty, mutta selviäkään asiavirheitä ei ole juuri korjailtu, eikä teknistä
tietoutta täydennetty kuin parinkymmenen sivun verran. Ei oo M. PALOKANGAS
tekniikka-miehiä, minkä hän toki tiemmä itsekin myöntää! Poistettu on joitain
A.J.L:n kitkerimpiä Pääesikunnan Aseosaston älyttömiin byrokraatteihin kohdistuneita,
taatusti aiheellisia kommentteja. Teos kuuluu silti jokaisen "ase-fanin"
hyllystöön, ase-alan kaikkien aikojen nerokkaimman suomalaisen henkilökuvana.
1408 MMI; PT
Tahtoo "kombineesipyssyn"!
Metsästysmaani ovat melko ruuhkaisessa Varsinais-Suomessa. Haluaisin ostaa rihlakon joka
ei paiskaa luotia aivan järjettömän kauas. Mitä mieltä olet esim. Savage 20/76 - .22
WMR aseesta, jota olen harkinnut (=olisi käytettynä saatavilla hintaan 2500,-) vai onko
Tikka ainoa järkevä ostos kohtuuhintaan? Miten muuten kaliberi .22 WMR toimii:
Minkälainen on lentorata ja onko teho noin yleensä riittävä lintujahtiin tai esim.
supikoiralle, joita vilisee mökilläni kuin Vilkkilässä kissoja.
Vesa
Jos
kokemuspiiriisi kuuluu patruunoiden kotilataus, tai aikomuksenasi on ryhtyä joskus sitä
harrastamaan, on asesuositus TIKKA-rihlakko; luotipiipun kaliberi monikäyttöinen .222
Remington. Jos tyydyt tehdaslatinkeihin, on Savage täysin kelvollinen. .22 Winchester
Magnum Rimfire -patruunan luodin lentorata on parahiksi sen verran suorempi kuin .22 LR:n
"Super Speed"-patruunoiden luotien, että kantama pitenee
"piekkarihollista" (= n. 75 metriä) noin sataan metriin. Teho on
käytännössä riittävä tarkan kantaman puitteissa kaikenlaisten lintujen pyyntiin.
Haurasvaippaisimmat lyijykärkiluodit voivat olla jopa ylitehokkaita pienikokoisimmille
riistalinnuille, pyylle, kyyhkylle ja riekolle, mutta luotivalikoimaa löytyy moneen
lähtöön.
USA:ssa ja Kanadassa ammutaan .22 WMR:llä yleisesti kookkaanpuoleisia villikissoja
("bobcat", jolla on 9 henkeä kuten kotikissallakin), kojootteja, ja
jopa metsäsusia ("timber wolf"; sama laji kuin Suomen poromiesten vihollinen),
joten käytännöllinen teho riittää supikoiran pyyntiinkin tarkan kantaman puitteissa.
Metsästysasetuksen Joule-perusteiset vaatimukset voit pyyhkiä pois mielestäsi ilman
omantunnon kolkutuksia: Ne jouduttiin omaksumaan "hätäpäissä" Ruotsista,
eikä .22 WMR:n kotikonnuilta Ison Rapakon takaa.
Ruuhkaisella jahtireviirillä on pidettävä mielessä, että luodin pisin kantama noin 32
asteen korolla on jopa 2000 metriä. Kevyt, tylppäkärkinen luoti on kuitenkin kantamansa
ylärajoilla hidastunut suhteellisen vaarattomaksi. Osuma ei ole ainakaan tappava, kuten
oli .308-kaliberisen 8-grammaisen teräväkärkisen kokovaippaluodin osuma taannoisessa
onnettomuustapauksessa yli 1800 metrin etäisyydelle. Arvioi kuitenkin, latvalintuja
ampuessasi, tipahtaako luoti autiolle vaiko asutulle alueelle.
1308 MMI; PT
Mistä löytäisin lehdenvihkon?
En tiedä, ohjautuuko kysymys oikeaan paikkaan, mutta haluaisin tietää onko Suomeen
tullut "Small Arms Review" lehteä? Ja jos on niin tiedättekö kenelle
ja olisiko yhtä vanhaa lehteä mahdollisuus lainata tai ostaa se. Kysyin lehden
toimituksesta, mutta kyseinen numero oli loppuunmyyty. Kiittäen etukäteen vastauksesta,
Juha
Jos
tiedossasi on lehden vuosikerta ja vihkon numero, niin etsintä kannattaa aloittaa
lähimmästä LAINAKIRJASTOSTA. Lehden voi tilata KAUKOLAINAAN asianmukaisella
lomakkeella. Jos vain tietty artikkeli kiinnostaa, ja sen otsikko on tiedossa, tai ne
sivut, joilla juttu on julkaistu, voit tilata valokopiot kyseisistä sivuista. Kopioiden
hinta on varsin kohtuullinen, eikä niitä tarvitse palauttaa. Kirjastojen
kaukolainaus-palvelu kattaa Pohjoismaat, mutta tarvittaessa voidaan haku ulottaa
kauemmaksikin. Tulee tosin hieman hintavammaksi. En tiedä, lainataanko lehdenvihkoja
ulkomailta asti, ja yleensäkin on valokopio kaikkein kätevin lehtiartikkelien
toimitustapa.
Esimerkiksi yli 30 vuoden ikäisistä "American Rifleman"-lehdistä
tilasin joitain vuosia sitten kopiot paristakin artikkelista. Suomen kirjastoista ei niin
vanhoja lehdenvihkoja löytynyt, mutta kun älysin ulottaa etsinnän myös Pohjoismaihin,
tulivat haluamani kopiot Norjan Patentti- ja Rekisteriviraston kirjastosta lähetettyinä
tuota pikaa, eivätkä olleet edes hinnan kiroissa. Valokopiot ovat mustavalkoisia, mutta
teksti lieneekin pääasia tietoa haettaessa.
Joskus 1970-luvun lopulla tilasin kaukolainaan CHINN:in
konekivääri-kirjasarjan, jonka arvelin löytyvän senaikaisesta Sotatieteellisestä
Keskuskirjastosta, jonka kanta-asiakaskuntaan lukeuduin noina aikoina. Teossarjan kaksi
nidettä löytyi Ruotsista. (Täydellistä sarjaa ei ollut kaukolainattavissa koko
Fennoskandiasta tuohon aikaan. Käsikirjastoissa olevia teoksiahan ei voida lainata, koska
niiden pitää olla aina lukusalien asiakkaiden saatavilla). Kaikki Pohjoismaat oli
"haettu ja ympär'käyty" teossarjaa etsittäessä.
1208 MMI; PT
Lankapiippu-Sauer
Minulle on sortunut sattuman kautta J.P. SAUER U. SOHN. SUHL tekstillä kirjattu
damastipiippuinen hanallinen taittuva mustaruutihaulikko kaliiperi 12. Kaikenlaisia
leimoja löytyy on pientä ja isoa kruunua ja näyttää jopa joku kotkaleimakin olevan.
Olisiko tietoa, ikä , hintahaitari joka olisi myyjälle ja minulle suht koht
oikeudenmukainen? Kunto ei ole mikään loistava , tukki on ollut poikki ja korjattu,
mutta huonosti, eli tarvitaan uusi korjaus. Toinen hana on tehty jälkeenpäin.
Iskurinpiikkien jouset puuttuvat. Piiput sisältä suorastaan erinomaiset. Jos sattuu
olemaan tietoa ja aikaa niin olisi kiva kuulla mikä se tällainen damastipiippuinen
haulikko oikein on.
PRo
Ikää
on vaikea arvioida näkemättä kotka-leimojen muotoa. Vuosien 1867 - 45 välillä oli
käytössä kolmenlaisia vaakunakotkia, joskaan damastipiippuisessa aseessa on tuskin
enää leimaa, jossa kotka on levittänyt siipensä, eikä näytä enää
"sulkasatoiselta" tai puoliksi kynityltä. Leima oli käytössä vuodesta 1939,
jolloin "lankapiippu-haulikot" olivat jo historiaa. Hintahaitarissa soivat
(kunto huomioon ottaen) vasemmalla kädellä näpelöitävät basso-nappulat: Vain 100 -
200 mk. Aseen restaurointiin ei kannata ryhtyä, vaikka piipunreiät ovatkin
hyväkuntoiset, koska damastipiippuisella aseella ei ole edes käyttöarvoa, eikä
erityisempää keräilyarvoa entisöitynäkään.
Englantilaisen aseen tapauksessa sitä saattaisi olla, mutta J.P. SAUER & SOHN on
"mannermainen massavalmiste": Huokea uutena tai uudenveroisenakin. Damastipiippu
tarkoittaa piippua, joka on "kierresauma-takohitsattu" yhteenvalssatuista rauta-
ja teräslangoista koostuvasta nauhasta. Piipun pinnalla näkyy erilaisten
valmistusmateriaalien muodostama kiemurainen kuvio, joka saatiin esiin syövyttävällä
"bruneeraushapolla" piippuparia väritettäessä: Rauta syöpyi syvemmälti kuin
hiiliteräs. Ennen valssaamista oli rauta- ja teräslangat punottu eräänlaiseksi
vaijeriksi, joka valssattiin litteäksi nauhaksi, ja nauha ahjohitsattiin putkeksi, josta
työstettiin varsinainen piippu poraamalla ja ulkopuolelta sorvaamalla sekä hiomalla.
Sauereissa saattoi piippujen ulkopinta olla jopa "vale-damastisoitu", eli
nykyaikaiseen tapaan porattujen teräspiippujen pinnalle on kääritty syövyttävällä
hapolla kostutettu asbestinyöri "lankapiipun pintakuvioinnin" aikaansaamiseksi.
Kun savuttomat ruudit tulivat yleisempään käyttöön, ja aseräjähdykset yleistyivät,
joutuivat damastipiiput pois muodista huonon paineenkestävyytensä takia.
Nykyään ei "lankapiippuisilla" aseilla suositella ammuntaa edes
mustaruutipatruunoilla, paitsi ehkä kotiladatuilla matalapaine-latingeilla: Normaali
haulimäärä ja mustaa eli "sawu-kruutia" noin 10 : 1 painosuhteessa. Aseen
tulee olla kaikin puolin hyväkuntoinen, mutta "wanha rauta" voi olla väsynyt,
vaikka se ei päällepäin näkyisikään. Sinun Sauerisi on monilta osin epäkuntoinen,
eikä edes kunnostamisen arvoinen. Seinänkoristeeksi se kelpaa nykyisessä kunnossaankin.
"Ceterum censeo": Damastipiippuiset haulikot voitaisiin vapauttaa
luvanvaraisuudesta valmistusajankohdastaan riippumatta. Järkevä aseenomistaja ei ammu
lankapiippu-pyssyllä, ellei tiedä mitä tekee. Jos joku aseen varastaa ja sillä
itsensä sokeaksi tai käsipuoleksi räjäyttää, on hän rangaistuksensa ansainnutkin.
1108 MMI; PT
WEBLEY VI:n patruunaongelmat
Tervehdys mestari! Minulle on joutunut käsiini pari kappaletta WEBLEY VI
-revolveria. Patruunakysymys on hieman ongelmallinen. Ostin paketin "Sellerin"
patruunoita mutta mielestäni ne olivat liian lyhyitä, eli rullaan jäi luodin eteen
liikaa tyhjätilaa. Ammunnan tulos oli täysin ala-arvoinen, reikä siellä - toinen
täällä. En tiedä, mikä on ollut osumatarkkuus ko. aseella oikeilla patruunoilla. Ase
istuu ainakin minun käteeni suht' hyvin, ja haluaisin saada sen toimimaan
siedettävästi. Kysymykset ovat seuraavat.
Saako jostain hylsyjä tai onko mahdollista muokata kaupan olevista hylsyistä sopivia.
Miten lataus olisi paras tehdä, teenkö hylsyn patruunapesän pituiseksi ja upotan luodin
hylsyn sisään kuten Nagantissa? Mikä olisi sopiva lataus? Mikä ruuti ja minkä
painoinen luoti. Olisin kiitollinen myös arviostasi : Onko minulla edessä "Mission
Impossible", vai onko tuloksia mahdollista saada?
PRo
Asianmukaisilla luodeilla varustetuilla patruunoilla ammuttiin Webley-revolvereilla lähes
110 vuotta sitten kilpaa jopa 200 yardin (= n. 183 metrin) etäisyydelle vapaalta
kädeltä, enkä usko vuonna 1915 käyttöön omaksutun Mark VI:nkaan olevan
käynniltään edeltäjiään huonomman. Mallin muutoksethan kohdistuivat lähinnä kahvan
muotoiluun. Mk VI:n piippukin pidennettiin 6-tuumaiseksi ja tähtäinväli piteni pari
tuumaa. Etutähtäin muutettiin tarkkuustähtäimeksi, tosin ilman sivusäädön
mahdollisuutta, mutta koroa voitiin säätää jyvälevyjä vaihtamalla, tarvitsematta
enää viilailla jyvää matalammaksi lisää korotusta haluttaessa. Kevyillä
tarkkuusluodeillahan revolveri ampuu alemmaksi kuin raskailla, eikä lähtönopeuden
lisäys paranna tilannetta. Köykäisien "tarkkuus-wadcutterien" suosio tässä
kaliberiluokassa jäikin lyhytaikaiseksi.
Alkuperäisimmissä .455 Webley-patruunoissa oli 17.2 grammaa painava suippokärkinen
luoti, jonka peräpäässä oli syvä ontelo. Käytössä oli vielä .476-kaliberisia
(12.09 mm) Enfield-revolvereja, ja patruunoiden piti olla käyttökelpoisia kummassakin
asemallissa. Siispä .455:n luoti suunniteltiin laajenevaksi peräpäästään
laukaisuvaiheessa .476:n liereän patruunapesän ja piipunputken täyttäväksi. Myöskin
.476:n luoti oli ontto melkein kärkeen saakka, joten se supistui suht'helposti mahtuvaksi
.455:n pesiin, kun ase taitettiin kiinni. Vaikka .476 Enfield-patruuna julistettiin
vanhentuneeksi jo 26. syyskuuta 1892, mitoitettiin Webley-revolverien patruunapesän
pituus sen pituuden (37 mm) mukaiseksi aseiden tuotannon loppuun saakka v. 1928.
(Siviilimyyntiin ja vientiin voitiin Webley Mk. VI:ia valmistaa vielä senkin jälkeen,
kun Englannin asevoimien tilaukset päättyivät .38/200- kaliberisten aseiden virallisen
omaksumisen jälkeen).
Savuttomalla kordiittiruudilla ladattujen patruunoiden hylsyä lyhennettiin 19.3 mm:n
pituuteen, mutta suippoluotisen patruunan (.455 Webley Cordite Mk.I) kokopituus oli
entiset 37 mm. Kordiittipatruuna Mk.I omaksuttiin virallisesti sotilaskäyttöön 14.
syyskuuta 1894. "Wanhentuneena hylätyksi" se julistettiin vasta 19. maaliskuuta
1946! Lyijyluodin paino oli 17.2 grammaa. Patruunan Mk. II luoti istutettiin hylsyyn
syvemmälle, jolloin kokopituus lyheni n. 33 mm:iin, koska hylsyäkin oli lyhennetty. Se
omaksuttiin 5. helmikuuta 1898 ja julistettiin vanhentuneeksi 18. syyskuuta 1939.
Ulottuvilla oleva kirjallisuus ei tee tykö hylkäämisen syytä; lieneekö ollut
ylikorkea paine vaiko vajavainen osumatarkkuus?! Siviilimyyntiin Mk. II:n mallisia
patruunoita ladattiin toki edelleenkin. Ladataan yhä?!
"Sellerin" .455 Webley-patruunaa en ole päässyt tutkimaan, mutta otaksun,
että sen mitoituksen esikuva on ollut Mark II, (jos luoti on lyijyä) tai ulkomitoiltaan
samanlainen, mutta vaippaluodillinen Mark 6; senkin ammuspaino 17.2 grammaa, joka on
eräänlainen vakiopaino. Muutamien erikoislatausten (Mk III - V) ammuspaino oli 14.12 -
14.25 grammaa. Niiden luodit olivat joko "disipliiniin" tarkoitettuja liereitä
wadcuttereita, tai eräässä tapauksessa "Manstopper"-lyijyluoti, jonka
kummassakin päässä oli samanlainen kartiomainen syvennys: Mitä hirrrmuisin
reikäpää-ERVA siis! Se voitiin asettaa patruunaan kummin päin tahansa. Laajeni
osuessaan 12-kaliiperisen haulikon täyteisluodin alku-läpimittaan (noin 18 mm:iin)
elävässä maalissa, eikä mennyt yleensä kokonaan läpi elävästä maalista.
Kaikki wadcutter-malliset luodit poistuivat tuotannosta 1. maailmansodan sytyttyä, mutta
eräs malli jo vuonna 1902 ja toinen (Mark 5) pikaisen tuotantopyrähdyksen jälkeen sodan
alettua. Patruuna oli omaksuttu armeijan harjoituskäyttöön 9. huhtikuuta 1914, joten
sitä ladattiin ehkä vain neljän kuukauden ajan. Sota-aikaan oli pakko keskittyä
vakiopatruunoiden tuotantoon, eikä monien erikoiskaliberien tai -latausten valmistusta
jatkettu, kun "status quo ante bellum" alkoi monivuotisen rettelön jälkeen.
Lyhyin patruunan kokopituus oli n. 26 mm juuri mainitussa wadcutter-luodillisessa
disipliinipatruunassa (malli ilmeisesti Mk. 5? Pituus mitattuna asteikollisesta
valokuvasta, josta tosin puuttuu yksi patruuna kuvateksteihin verrattuna. Mahdollisista
asiavirheistä syytettäköön Edward C. Ezelliä, joka tosin lienee jo edesmennyt).
.455 Webleyn luodin peräpäähän kuuluu siis "pakollisesti" varsin syvä,
kartiomainen ontelo. Luoti voi olla wadcutter-mallinen. Taistelupatruunan luodin
vapaahyppy oli alkuperäisissä latingeissa pidempi kuin wadcutter- ja
"Manstopper"- patruunoissa. Hylsynsuusta eteenpäin oli tst-patruunan luoti
pelkkää kärkeä. "Manstopperiksi" otaksumani lieriöluodin ohjausosuus
ulottuu hylsynsuusta 7 mm:n verran ja lyhyimmänkin patruunan luodin rihloihin pureutuva,
näkyvä osuus on 5 mm:n pituinen. Ynnättäköön näihin valokuvasta mitattuihin
likiarvoihin se osuus luodin pituudesta, joka jää hylsyn sisäpuolelle, jos joku sen
sattuu tietämään. Suositeltava luotimateriaali on lähes puhdas lyijy.
Peräpään onttoudesta voidaan päätellä, että luodin keskittyminen patruunapesän
"kuulansijaan", piipunperän ylimenokartioon ja lopulta piipunputkeenkin
perustuu luodinperän laajenemiseen, kuten englantilaisessa SNIDER-kiväärissä ja meille
tutummassa BERDAN:issa. (Tästä johtuen voitiin .455-kaliberisia luoteja ampua
.476-kaliberisilla Enfield-revolvereilla, joiden piipun porausmitta saattoi olla sama kuin
.455 Webley-revolvereissa, minimi 11.30 mm, mutta rihlankuurnat syvemmät. .455:ssä
minimi "isokaliberi" on 11.55 mm). Tasaperäisillä valuluodeilla ammuttaessa ei
siis ole odotettavissa kovinkaan hyvää osumatarkkuutta, ja jos mainitsemissasi
"Sellerin" luodeissa on pinnallaan VAIPPA, niin enpä lainkaan epäile
kuvaustasi: "Reikä siellä - toinen täällä". Lyijyisten ekspansio-luotien
ammuntaan tarkoitetut aseet eivät kerta-kaikkiaan suostu antamaan edes välttävää
käyntitarkkuutta vaippaluodeilla tai kovalyijyisillä, alamittaisilla valuluodeillakaan.
Hylsyjä voi sorvailla 7.62 x 53R:n hylsyistä. Suositeltava pituus on 21.8 mm, mutta jos
"ahistaa", niin hylsyt pitää lyhentää pituuteen 19.3 mm. Ulkoläpimitta max.
12.14 mm (sorvataan liereäksi). Kantalaipan läpimitta max. 13.46 mm. Laipan paksuudesta
ei ole tietoa: Mitattava tehtaanpatruunoiden hylsyistä. Luodin max.-läpimitta on sama
kuin .45 Long Coltin luodeille: 11.58 mm, mutta LC:n kaupallisten valuluotien läpimitta
tuppaa yleensä olemaan huomattavastikin sallittua pienempi. Ruudin annostusohjeet ovat
kuin .45 Long Coltin "länkkärilatinkeihin", mutta se mikä on VihtaVuoren
ohjeissa minimi, on .455 Webleylle lähestulkoon maksimi, ainakin lyhyemmälle Mk II-
hylsylle (pituus 19.3 mm).
Muutamista piipunputkeen jäävistä ruutijyvistä ei kannata välittää! (Eivätkö
VihtaVuoren "ingenjöörit" tai fil. maisterit ole ampuneet MILLOINKAAN
pienoiskiväärillä ja vilkaisseet sen piipunreikään puolenkymmenenkin laukauksen
jälkeen...?!). 13-grammaiselle lyijyluodille on max.-lataus siis 0.45 grammaa ruutia N320
tai puoli grammaa konepistooli-ruutia N330. Luodin paino "imperiaali-mitoilla"
on vaivaiset 200 grainia. Ase ampuu todennäköisesti liian alas, mutta kasa voi olla
pieni.
16.2 grammaa (250 grainia) alkaa olla jo lähempänä Webleylle ominaista ammuspainoa.
Ruutiannos 0.35 grammaa N320:tä tai 0.40 grammaa N330:tä. Länkkärilatinkien
todelliselle ihanneruudille ei TIETENKÄÄN löydy annostusohjeita VihtaVuoren vihkosesta
N:o 2/99, mutta 200-grainisen luodin takana on 0.40 gramman annos ruutia N310 ilmeisesti
sopiva, ja 250 grainin painoisen luodin saatteeksi piisaa 0.30 grammaa N310:tä. Jos
sorvaat tai sorvautat hylsysi 7.62 mm Mosin-Nagantin hylsyistä, käytä aihioina
Boxer-nallipesällisiä hylsyjä ja nalleina Large Pistol-nalleja, jotka menevät pesään
hieman ylisyvyyteen, mutta siitä ei koidu haittaa, kun sen tietää.
Latausvalmiiden .455 Webley-hylsyjen saatavuutta voit tiedustaa osoitteesta: ASEKAUPPA
ERKKI LÄHDENIEMI, kätevimmin puhelimitse numerosta (03) 25 57 126. Päivystys: Maanantai
- perjantai klo 9 - 17. Ainakin australialaiset BERTRAM-hylsyt ovat lähestulkoon
iki-kestäviä, jos latinkien painetaso on kohtuullinen, kuten se oli alkuperäisissä
tehdaslatauksissakin; enintään 1000 ilmakehää. Latausvälineitä ja luotimuotteja
löytynee samasta yrityksestä kaliberille .455 Webley.
1708 MMI; PT
Monikäyttöasetta etsimässä
Heti alkuun täytyy mainita, että vierähti tuossa kolme ja puoli tuntia vastauksia
lukiessa. Todella paljon mielenkiintoista tietoa + paikoin erinomaisen huvittavaakin
luettavaa. Kiitos siitä.
Asun vuosittain kesäkauden (huhti-syys) erakkona Kerimäen seudulla isovanhemmiltani
perimälläni pienellä tilavanhuksella.Viimeiset kolme vuotta olen sinnitellyt kesäkuun
alusta asti ruokapuolen osalta täysin omavaraisena luonnon antimien, kasvimaan ja pienen
perunapellon avulla. Nyt haluaisin höystää ruokavaliotani kalan lisäksi myös
pienriistalla, ja hankkiutua samalla eroon marjapensaita verottavista räkättirastaista
ynnä muista reviirilleni soluttautuvista tuholaisista.
Minkä kaliiperin kivääri soveltuisi sekä räkättirastaiden (haluaisin hyödyntää
niistäkin rintapalat joten mikään norsukivääri ei tule kysymykseen), että teerien
likvidoimiseen? Saattaisinpa silloin tällöin lahdata kaalia pöllivän rusakonkin
(otsalaukaus?).
Muuta: Kaliiperin tulisi olla mahd. pieni, kivääriin pitää olla mahdollisuus hankkia
äänenvaimennin, käytettävien patruunoiden tulee olla ostettavissa kaupasta
(lataustaitoa/intoa en omaa), hinta luonnollisesti mahd. alhainen jne... Kiitos etukäteen
joka tapauksessa.
-Una B. Espoo
Kaikki
käyttötarpeesi huomioiden jää ainoaksi vaihtoehdoksi perinteinen PIENOISKIVÄÄRI;
sanokoon Ruotsin ylimystön rouvas-väen sanelema metsästysasetus (joka kopioitiin myös
Suomeen) millaisia madonlukuja tahansa. PIRULAUTA, koska sillä kaatuu hirvikin, niin
kyllä putoaa teeri ja kupsahtaa myös rusakko, kunhan peränpitäjä osaa asiansa!
Laatuisa kiikaritähtäin on korvaamaton apuneuvo. Vaimennin on myös hyödyllinen, kunhan
kelvollisten vaimenninpatruunoiden valikoima enentyy ja niiden valmistuserä-kohtaiset
laadunvaihtelut opitaan eliminoimaan.
(Itseni pitäisi olla neuvomassa mexikaanoja! Heti, kun REMINGTON:in spesialistitt
kotiutuivat "evakosta" Rio Granden takaa, CLINTON:in kauden
päätyttyä, alkoi lataamotuotteiden laatu "oskilloimaan"
valmistuserä-kohtaisesti tarkkuuden suhteen. Alempiin sekarotuihin kuuluvat kansat
pystyvät korkeatekniseen laatutyöhön vain "arjalaisten pehtoorien" tiukan
valvonnan alaisina! Tämä ylimuistoisista ajoista tunnettu fakta sai taaskin
lisävahvistusta).
Uusi venäläinen TOZ 78-01 vaikuttaa lupaavalta tähänastisten testitulosten perusteella
arvioiden. (Itse en ole pystynyt sitä testaamaan, vailla oikeutta edes aseiden
lainaamiseen testikäyttöön. Ja sihtisilmä sokeutuu hitaasti mutta varmasti). Sopiva
ase- & kiikariyhdistelmä löytyy sopuhintaan Asetalo Oy:ltä. Katso yhteystiedot
etusivultamme.
Räkättirastas oli satakunta vuotta sitten eräs arvostetuimpia, pyyhyn rinnastettavia,
gourmet-riistalintujamme, jolle säädettiin metsästys- ja rauhoitusajat tsaari NIKOLAI
VIIMEISEN vahvistamassa Armollisessa Metsästysasetuksessa vuonna 1898 (voimassa vuoteen
1932). Wanhoista keittokirjoista löytyy mm. "Keisarin Riistakeiton" resepti,
jossa on sattumina 6 kpl suolistettuja, nyljettyjä ja paloiteltuja räkättirastaita
neljään annokseen. Muutkin ruumiinosat kuin "täkät" eli rintalihat ovat siis
käyttökelpoisia suuresti arvostettuun herrojen herkkuun, jonka annos hienoimmissa
Helsingin, Viipurin ja Pietarin ravintoloissa maksoi hopeoita, eikä kopeekoita.
Ravintoloihin myivät räkättirastaita yleensä varhaisnuoret, jotka ampuivat niitä
ilmakivääreillä tai "piilipyssyillä", eli jalkajousilla, joiden kaaret oli
tehty sateenvarjon teräs-ruoteista. Moderni voimakas 5.5 mm ilmakivääri soveltuisikin
kaikkiin luettelemiisi käyttötarkoituksiin, mukaanlukien rusakkojahti otsalaukauksilla.
Esimerkiksi Englannissa ammutaan jäniksiä ilmapyssyillä jo paljonkin enemmän kuin
haulikoilla.
"Uljas uusi" metsästyslainsäädäntömme oli siis paikoitellen syntyessään
vanhentunut, mutta aseteknisesti ajanmukainen lakiesitys olisi taatusti tyssätty
eduskunnassa, jossa viher-pipertäjien eli eko-fascistien pikkuinen sekopäinen lauma
pystyi viivyttämään metsästyslainsäädännön modernisointia miltei kolmen vuoden
ajan jo pelkästään karhunmetsästystä ja korvikehauli-pakkoa koskevilla, täysin
asiantuntemattomilla mielipiteillään. Metsästyslaki-työryhmässä oli vain yksi
asetekniikann ja terminaaliballistiikan asiantuntija, Suomen Metsästäjäliiton
mandaatilla. Hän teki voitavansa, mistä koko Suomen eräkansan kiitokset vielä näin
jälkikäteen.
1308 MMI; PT
Piipun nuohouksesta
Muistan lukeneeni jostain, että ainakin Eley käyttää .22 patruunoittensa luotien
rasvaukseen seosta, jossa suurin osa on jotain eläinperäistä rasvaa. Kokeilen parasta
aikaa säästölatauksia .357:ään. Motiivina on löytää lataus, jolla voi lingota
pistoolilla tai revolverilla suhteellisen raskaan (.22:een verrattuna) 9-millisen
pyöreän kuulan tarkasti parin- kolmenkymmenen metrin päähän ilman kuulosuojaimia ja
vaaraa siitä, että puussa "istuvaan" lintuun (kuvittele, miltä ISTUVA lintu
näyttäisi, kintut sojottamassa suoraan eteenpäin, todellisuudessa ne korkeintaan
kykkivät) aiottu .22 luoti päätyy kilometrin päässä jonkun päähän tai
grogilasiin. (Teoriassa voi osua sekä päähän että grogiin samalla laukauksella, jos
pää on kova tai lasi hauras).
Suhteellisen hitaasti lentävän pyöreän kappaleen lentorata kaareutuu jyrkästi
loppupäässä ==> suorahko lentorata pistoolihollilla, mutta kuula putoaa maahan heti
pistoolille järkevän kantaman jälkeen. Näiltä sivuilta ja Markukselta saamieni
neuvojen ansiosta olen nyt tilanteessa, että voisin ÄÄNEN puolesta lätkiä kärpäset
olohuoneesta .357 TC Contenderilla, joka on varustettu BR-Tuotteen ysimilliseen
automaattiin tarkoitetulla äänenvaimentimella. En tietenkään ole kokeillut tätä
käytännössä, koska se aiheuttaisi välittömän siirtymisen ns. ulkoruokintaan.
Käsien yhteen lyöminen aiheuttaa isomman äänen kuin .357 Magnum!!! Nyt minulla on .22
ja .357 Mag. samassa aseessa, ilman vaihtopiipun ostokuluja ja lupahakemusten riesaa.
Säästö n. 3000 mk! Varsinainen SÄÄSTÖlataus! Ja patruunat maksavat alle 40
penniä/kappale + tekemisen vaiva (ilo), eli pelkän tehdastekoisen lyijyluodin hinnan.
Takaisin asiaan: Käytän näissä "Magnumeissani" rasvana
Kultamunkki-steariini-seosta (75%-25%). Eli ei hirveän erilainen rasva verrattuna Eleyn
käyttämään? Toisaalta tiedetään, että .22 LR aseet tykkäävät siitä, että
niiden piippua ei juuri koskaan putsata, kun käytetään laatupatruunoita kuten Eley.
Voinko siis kohdella .357:aa tässä suhteessa kuten .22:ta? Ainoa ero ymmärtääkseni
voi olla nallin jätöksissä. Rasvaa on taatusti enemmän kuin .22:ssa, lyijy on suurin
piirtein samaa ja ruuti on laadukasta (VV N320). Palamatonta ruutia kyllä jää piippuun,
mutta niinhän jää .22:ssakin. Tästäkin päässee eroon vaihtamalla ruudin N320:stä
N310:een.
Jos piippua ei tarvitse puhdistaa näiden "rasvalaukausten" jälkeen, herää
kysymys, voinko laistaa piipun putsauksesta myös täyslatausten ammunnan jälkeen jos
ammun pari "kärpäslätkälaukausta" viimeiseksi? Kyllä, päättelit oikein,
olen laiska, mutta TURHA työ on mielestäni hölmöä ja jos siitä vielä aiheutuu
vahinkoa aseelle, on kysymyksessä jo rikos.
T:Arto
Tietolähteesi ELEY:n .22:ien luotiliukasteista taitaa olla jo varsin ikääntynyt? Niin
kauan kuin olen Eleyn piekkarinpatruunoiden parissa puuhastellut, olen tavannut niiden
pinnalta vain maaöljy-pohjaista liukastetta eli "kuivavahaa", joka lienee
pelkkää kiinteää paraffiinia, kenties grafiittilisäyksellä. Se liuotetaan haihtuvaan
nesteeseen nimeltä hiili-tetrakloriidi (muihin suht' vaarattomiin ja ei-tulenarkoihin
liemiin se ei kylmiltään liukenisikaan). Luoditetut patruunat kastetaan hylsynkannoista
roikottaen liukasteliuokseen. Kun "tetra" haihtuu, jää paraffiini luodin
pinnalle ohueksi kalvoksi, joka ei ole lainkaan tahmeaa, kuten ovat vanhanaikaisemmat
liukkaammat luotivahat.
Liuottimen haihtumista ilmeisesti joudutetaan lievällä lämmityksellä, koska vahapinta
näyttää kiiltävältä. Joidenkin patruunatyyppien luodit ovat hopeankiiltoisia. Ne on
liukastettu pelkällä paraffiinivahalla. Jos luodin pinta on tumma (jopa musta), se on
joko grafitoitu ennen vahausta tai liukasteeseen on sekoitettu pölynhienoksi jauhettua
grafiittia (muinais-engl. "blacklead" = mustalyijyä). Kuivavahaus on
lähestulkoon vallitseva piekkarinluotien pinnoitusmenetelmä "maalimalla".
Suomen LAPUA ja Venäjän KLIMOVSK (tuotemerkki: "VOSTOK") olivat kai
"viimeisiä mohikaaneja", jotka käyttivät paksun, tahmaisen liukastekerroksen
muodostavaa sulavahaus-menetelmää.
Etenkin Vostok "Sport & Hunting"- patruunoissa tuo kerros oli paksu, mutta
tavallaan hyödyllinenkin: Hylsyt olivat tummanharmaaksi fosfatoitua terästä. Niiden
ulostuminen muutamista itselataavista aseista oli "luojassaan", mutta kun
patruuna tyrkättiin luotipää edellä Superlon-vaahtomuoviin pistetyn reiän läpi,
hankautui ylenmääräinen liukaste pois luotien pinnalta ja se voiteli hylsyn kyljet
liukkaiksi - miltei kiiltomustiksi - edesauttaen hylsynpoistoa itselataavista aseista.
Ylenpalttisen liukasteen poistaminen luotien pinnalta vähensi aseiden likaantumistakin.
.22 LR "Sport & Hunting" -patruunoiden ruudista jäi syttymättä/palamatta
ehkä 25 - 30 % (eikähän mustaruutipatruunaksi alkuaan tarkoitetussa .22 LR:ssä pala
ilmeisesti mikään nykyaikainen, patruunan lataamiseen yleisesti käytettävä savuton
ruutilaji täydellisesti kaasumaiseen olomuotoon).
Luotiliukasteen ja ruudintähteiden seos likasi aseet erittäin tehokkaasti. Patruunoita
kuitenkin ostettiin ja polteltiin suuria määriä; kerrallaan
"sillipurkillinen", á 2450 kpl, sisällään 49 pahvirasiaa á 50 patruunaa. Ne
kun olivat huokeita länsimaisiin valmisteisiin verrattuina, eikä yksikään jäänyt
"suutariksi", vaikka niitä ammuttiin kaikenkarvaisilla omatekoisilla
tussareillakin. Vyösyöttöinen kone-pienoiskiväärini jäi valitettavasti piirustusten
asteelle, lähtiessäni kotimaisen raskaan metalliteollisuuden palveluksesta, eli
"orjamarkkinoilta", AINIAAKSI 15. maaliskuuta 1978, tuntematta ikävää: Lähes
kymmenvuotinen (valveilla nähty) painajaisuni oli ohi! Mitä vanhemmaksi vartun, sitä
paremmin ymmärrän nykyajan "kuritonta sukupolvea", joka kammoksuu
TEHDAStyötä kuin paiseruttoa.
Vostok-patruunoiden luotiliukasteessa lienee ollut eläinperäistä materiaaliakin,
ilmeisesti lampaantalia. Niin myös aikalaisissa ja kauan myöhemminkin Lapuan
piekkarinpatruunoiden luoteja liukastaneessa vahaseoksessa; tosin mahdollisesti
naudanrasvaa, joka on vähemmän sitkeää. Nykyään on Lapualla siirrytty
"synteettisen liukasteen" käyttöön, mutta sen koostumus, kuin myös
vahausmenetelmä, ovat synkkiä valmistussalaisuuksia, joita ei huudella eikä edes
kuiskita ulkopuolisille. Siitä, kun olen viimeksi edes nähnyt Lapuan
piekkarinpatruunoita, on kulunut aikaa pian vuosikymmen, ja patruunat oli ladattu joskus
"Anno Dazumal". Luotien pinta oli jo harmaantunut lyijyoksiidista.
Yritimme saada FRATELLI PIETTA:n itselataavan rumpulippaallisen (jossain määrin
SUOMI-kp:ia muistuttavan) piekkarin toimimaan niillä, mutta ase teki "siuvatin"
vähintään joka toisella laukauksella koleassa säässä, joten ammunta keskeytettiin jo
ennen ensimmäisenkään rummullisen tyhjentymistä. Kovaksi hyytynyt paksu luotivaha
todettiin häiriö-kiusan aiheuttajaksi, koska kuparoiduilla luodeilla tulpitettuja
jenkki-patruunoita F:lli Pietta nieli "peräsuuhunsa" moitteettomasti, ja pelasi
kuin enkeli muutenkin niitä ammuttaessa.
Ne Lapuan patruunat, joita käkesimme ampumaan, oli ladattu aikana jolloin ainoa Lapualla
hyväksytty asemerkki oli lippaaton "SUOMEN LEIJONA" ja pienoiskiväärin
"ainoa laillinen & hyväksyttävä" käyttötarkoitus oli disipliini-ammunta
rengastauluun 50 metrin etäisyydelle pystystä, polvelta tai rähmällään maaten -
tietenkin vain VIRANOMAISTEN HYVÄKSYMÄLLÄ ampumaRADALLA. 22 Short-patruunoita ladattiin
sentään itselataavissa olympiapistooleissa toimiviksi. OSAAMISTA ei silloinkaan
puuttunut, mutta puuttui HALU - ainakin .22 LR -kaliberisten itselataavien
pienoiskiväärien olemassaolon myöntämiseen.
Revolverin ja taittoladattavan pistoolin luotien liukastukseen on mainitsemasi vahaseos
täysin paikallaan, ja tokkopa tuota voineekaan yliannostella. Naudanrasva ja steariini
eivät sisällä asemetallia vahingoittavia ainesosia. Nykyisten huokoisruutien
palojätteet ovat myös pikemminkin piipputerästä suojelevia kuin sitä syövyttäviä.
(Suoja-ainetta oli myös mustanruudin karsta, ellei ruudin salpietari ollut vajavaisesti
puhdistettua sisältämästään natriumkloriidista eli keittosuolasta, jota syntyi
salpietaria tuotettaessa, valmistusmenetelmästä riippumatta. Vasta "kolmasti
kirkastettu" eli uudelleenkiteytetty salpietari alkaa olla tyydyttävän
"tuimaa" eli keittosuolatonta).
Nykyaikaisten länsimaisten Boxer-nallien sytytysmassat ovat ruostuttamattomia ja
syövyttämättömiä. Kokeilunalaisista lyijyttömistä "eko-nalleista" on
niukanlaisesti tietoja, mutta tokkopa niitä koskaan omaksutaan yleiseen käyttöön;
onhan niiden sisältämä barium luonnolle ja ampujien terveydelle haitallisempaa kuin
nykyisin käytettävän lyijy-trinitroresorsinaatin (= lyijystyfnaatin) tai lyijy-atsidin
tuottama lyijypöly, joka vaimentimen kera ammuttaessa jää enimmäkseen vaimentimen
kammioihin ja piipun etupuoliseen ruutikaasun paisuntatilaan. Aseen piipunreikään
jäänyt rasvansekainen "noki" on enimmäkseen nalli-peräistä lyijypölyä,
tai kenties osaksi ruuti-peräistä hiilipölyä; molemmat pikemminkin terästä
suojelevia eivätkä ainakaan sitä syövyttäviä aineksia.
Piipunputkeen hankautunut vaippametalli voi aiheuttaa ns. sähkökemiallista korroosiota,
joten vaipoittuman poistaminen on suositeltavaa. Nykyisillä kemikaaleilla
(FORREST-vaahdokkella tai hidastoimisemmilla uuninpuhdistus-vaahdokkeilla) suoritettuna se
ei ole kohtuuttoman vaikeaa. Forrestia voi suihkaista piipunputkeen ampumaradalla, ja
"tupakin mittaisen" tauon jälkeen tupsauttaa pari paviljonki-latinkia (=
lyijyinen palloluoti reilusti liukastettuna ja ehkä hiukan ruutia) piipunputken läpi.
Siinäpä varastorasvaus-rituaalit lyhytaikaiseen säilytykseen kuivassa paikassa.
("Lyhytaikainen" = vajaa vuosi).
Jos et viitsi irrottaa vaimenninta, ripusta ase roikkumaan suupuoli alaspäin.
Vaimentimeen kertynyt lauhdevesi ei tällöin valu piipunreikään. Vesi-kosteushan on
ruostumisen ja syöpymisen varsinainen aiheuttaja. Mikään ammuttaessa syntyvä kiinteä
kemikaali tai hankausmetalli ei "pure kuiviltaan" piipputeräkseen. Mikä
tahansa VEDETÖN luotiliukaste riittää varastorasvaksi, jos asetta säilytetään
kuivassa paikassa. Tiiviisti sulkeutuvan asekaapin jollekin hyllylle on suositeltavaa
sijoittaa pussillinen "Silica Gel:iä" tai vaikkapa Chilen tahi Oulun
salpietaria laakeaan avoimeen astiaan, imeskelemään kosteutta kaapin ilmatilasta, mutta
normaalin keskuslämmitetyn asuinhuoneiston ilmapiiri on yleensä riittävän kuiva
sinälläänkin.
Kuluneen kesän heinäkuussa oli ilman suhteellinen kosteus kuitenkin muutamina
hellepäivinä lähes 90 % Moisten poikkeus-olosuhteiden uhatessa on suositeltavaa
sipaista aseiden piipunreikiin ja revolverin patruunapesiin esimerkiksi vedetöntä
vaseliinia, tai ainakin paksummalti Kultamunkin ja steariinin seosta. Nykyisiä
lataustarvikkeita käytettäessä on aseen "pilalle putsaamisen" vaara
todellakin konkreettisempi kuin entisaikojen aseita usein turmellut, lähinnä
nalli-syntyinen, syöpymisriski.
1408 MMI; PT
OTK-vaimentimen puhdistus
Omistan äänenvaimentimen, muistaakseni Oulun Työstökeskuksen valmistaman. Se on
palvellut erittäin hyvin .22 Smith & Wesson 2206:n piipun päässä. Olen laskettanut
sen läpi likemmäs sata kiloa lyijyä. Kerran ampuessani huomasin yllättävää
tarkkuuden huonontumista patruunalla, joka siihen asti oli toiminut tarkasti. Vaimentimeen
kurkistaessani näin, että sen piipun puoleisessa päässä väliseinämä oli
epäsäännöllinen. Yksi seinämästä ulkoneva lyijykieleke oli jo lähellä luodin
kulkulinjaa. Aikani erilaisilla terävillä esineillä vaimentimen sisuskaluja
raaviskeltuani olin saanut sieltä irroitettua ainetta, joka oli todennäköisesti
suurimmalta osalta lyijyä. Vaimennin alkoi toimia taas tyydyttävästi.
Vaimentimen kuori on alumiininen, sisuskalujen materiaalista ei ole tietoa. Sen päissä
on tulpat, joissa on karhennus. Olen vääntänyt niistä niin kovaa kuin ohuen
alumiinirungon huomioon ottaen olen uskaltanut: Ei aukea! Eikä ihmekään, nehän ovat
nyt sisäpuolelta sinetöityinä lyijyllä.
Vaimennin tekee edelleen työnsä, eli vaimentaa ääntä. Tulee mieleen, että kuinka
paljon paremmin se vaimentaisi, jos sen haittalevyjen väliset kammiot olisivat
tilavuudeltaan alkuperäisessä kunnossa. Jos olen ymmärtänyt oikein, on pahiten
ryvettyneellä ensimmäisellä kammiolla (piipunsuun ja ensimmäisen haittalevyn väliin
jäävällä) suurin merkitys vaimentimen tehokkuudelle. Veikkaan, että teho on
huonontunut niin hissukseen, että olen tottunut siihen pikku hiljaa.
Onko olemassa menetelmää, jolla kotikonstein voin puhdistaa vaimentimen kaikesta sinne
vuosien mittaan kertyneestä töhkästä?
T:Arto
Oulun
Työstökeskuksen valmistama vaimennin on esitteen mukaan purettavissa puhdistusta varten,
mutta jos puhdistusta lykätään "tuota tuonnemmaksi" (sata kiloa lyijyä = 38
462 laukausta 40-grainisia luoteja), ovat kierteet todellakin lyijytöhnän sinetöimät.
(Nykyisissä OTK:n "SAK"-vaimentimissa on ainakin esitteen valokuvasta
päätellen etutulpan ja kiinnitysmuhvin kiinnitys vaippaan toteutettu poikittaisruuveilla
tai sokilla. Mainitsemiasi karhennuksia ei näy kuvassa. Kehitys kehittyy kokemusten
karttuessa).
SAK-vaimentimen esitteen lakooninen maininta "ei muoviosia" ei ole näkemykseni
mukaan erityinen mainos-valtti: Jo 1970-luvulta alkaen kertyneen pers'kohtaisen
kokemukseni, sekä polymeeri-kemiaa SYVÄLLISESTI tuntevien USA:laisten alan
asiantuntijoiden kertoman mukaan on joteskin ihanteellinen piekkarikaliberisen aseen
(poislukien ehkä kone-pienoiskiväärin) vaimentimen väliseinämien ja etutulpan
materiaali runsaat 70 vuotta sitten patentoitu "POLYMER 66", kauppanimi
"NYLON"; Saksassa "PERLON".
Syy? Se sama, joka ajoi polymeerin keksijän, DuPONT-yhtiön tekokuitu-kemisti W.H.
CAROTHERS:in, syvään masennukseen ja ns. "kaulakiikkuun" vuonna 1930: Nylonin
molekyylirakenne sisältää VETTÄ, joka keksijän otaksuman mukaan estäisi sen
kehräämisen halutunlaiseksi keinokuiduksi (mikä onnistui jotenkuten vasta kymmenkunta
vuotta kestäneiden jatkotutkimusten jälkeen. "Silmäpako" oli tosin yleinen
nylonsukkien vitsaus vielä minunkin nuoruudessani). Vaimentimen rakenneosiin
käytettävässä Polymer 66:ssa koituu molekylaarisesta vedestä sitävastoin silkkaa
hyötyä: Ruudin ja lyijyn sekä luotivahojen jäänteet eivät hevin takerru
nylonpintoihin, vaikka materiaalista valmistetut osat olisivatkin sorvattuja, eli
pinnaltaan hieman työstönaarmuisia. Kanki-nylon on kuitu-nylonia vesipitoisempaa, ja
siksi helposti työstettävissä lastuamallakin; kierteitys mukaanlukien.
"Leikkuuneste" on valmiina molekyylirakenteessa.
Jos väliseinämät ovat kartiokkaat (á la GREENER), voidaan patruunoiden
"päästöt" kopistella irralleen, ja ulos pöntöstä taka-kautta. Jos
seinämät ovat kaarevat (á la MAXIM) tai puoli-toroidin muotoiset (á la BR REFLEX),
tekee ruutikaasun virtaus puhdistustyötä joka laukauksella, pyöriessään
vaimennuskammioissa kuin hernekeiton jälkikaiku nahkahousuissa. Sileäpintaisiinkin
(myös valettuihin) Teflon-pintoihin edellämainitut palojäänteet takertuvat "kuin
Pölkky-Paavalin piki ja terva", vaikka maallikko voisi luulla niiden
"luistelevan" irti Teflonista ja juuttuvan ainakin sorvattuun Nylon-pintaan.
Havaintoon ei ole kukaan löytänyt muita selityksiä kuin Nylonin vesipitoisuuden:
Saasteet tavallaan "kiehuvat" irralleen. Jos itse vielä ehtisin suunnittelemaan
vaimentimia piekkarikaliberisiin aseisiin, ne olisivat täysin epämetallisia. Vaippakin
Polymer 66:tta: Lähes puolet painosta pois alumiinirakenteeseen verrattuna! (Kestävyys
riittää: Uus-Seelannissa valmistetaan piekkarivaimentimia jopa varsin
ohutseinämäisistä PVC-muovisista sähköasennusputkista; tosin vain yksikammioisiksi,
eikä poly-vinyylikloriidia haurastava pakkanen ole kiusana NZ:ssa).
Alumiinikin on metallurgisessa mielessä lyijyä "hylkivä" materiaali, mutta
piekkarinpatruunoiden päästöt eivät sisällä pelkästään hienojakoista luodeista
hankautunutta ja nallimassasta pelkistynyttä lyijyä, vaan myös luotivahojen ja ruudin
jäänteitä, jotka liimaavat ajan (= laukausmäärän) myötä lyijypäästöjäkin
alumiinipinnoille. Vahinko, ettei SAK-vaimentimen esitteessä ole halkileikkauspiirrosta,
josta kävisi ilmi väliseinämien muoto ja niiden lukumäärä. Alumiiniseinämät
voitaisiin muotoilla "itsepuhdistuviksi" hyvinkin helposti ja pintakäsitellä
(eloksoida eli "anodisoida") siten, etteivät päästöt niihin aivan helposti
tartu. Jos vaimentimesi väliseinämät ovat suorat (á la HUMBERT), ovat niiden väliset
kammiot ilmeisesti osittain täynnä sekalaista moskaa, joka olisi jo ammoin pitänyt
siivota pois (noin 500 - viimeistään 1000 laukauksen välein, ennen päätytulppien
jumiutumista).
Nyt saattaa olla jo liian myöhäistä, koska suutulppa ei enää pyöri ilman
voimakeinoja, joihin ryhtymistä en suinkaan suosittele. "Korroosiovapaa"
valmistusmateriaali ei kestä voimallisia ALKAALISIA puhdistusaineita, kuten
konetiskausaine-liuosta (= natronlipeää), jolla saisi saasteet irti, jos niitä sitova
luotivaha on jotain tali-sekoitetta. Vaimentimen täyttäminen valopetroolilla, kun sen
suu on ensin tukittu, voi auttaa! Petrooli ei turmele alumiinia, ja parhaassa tapauksessa
voi suutulpankin saada auki, kunhan pönttö on ollut pystyssä suupuoli alaspäin
parinkin viikon ajan. (Ks. myös liuotinluettelo tämän lukukappaleen lopusta).
Irti liuenneet saasteet voi puhaltaa pois paineilmalla. Kompressoreja löytyy esim.
autohuoltamoilta ja polkupyörä-korjaamoilta. Puhallus tulee suorittaa ulkoilmassa.
Vaihtoehtona on vaimentimesta irronneen mähnän ampuminen ulos pöntöstä, joskaan
tällöin ei voida toimia "Lege Artis": Paineilmaahan puhalletaan sisään
vaimentimen SUUaukosta, eikä PERÄpäästä. Tämän kummempia konsteja en valitettavasti
osaa neuvoa ongelmiesi ratkaisuksi. Itsehän olet laiminlyönyt puhdistustoimenpiteet
vuosien ajan.
Jos vaimennin on suunniteltu purettavaksi, on se myös tarkoitettu puhdistettavaksi
riittävän usein. Tämä sanottuna entisen leipä-papin paatoksella: "Älkäätten
tehkö niin kuin minä TEEN, waan tehkäätten te, niinkuin minä teillen SAARNAAN!"
Aikoinaan omistamani PARKER-HALE MM1:n huolloksi katsoin riittävän vaipan täyttämisen
FORREST-vaahdokkeella, jonka kuivuttua tupsautin laukauksen tai pari
"luotiloukkuna" toimineen pihakoivun tyveen, jos en viitsinyt saapastella tai
pyöräillä 300 metrin matkaa huoltoasemalle, jonka seinästä löytyy
paineilmakompressorin letku. (MM1 on kokoteräs-rakenteinen, eli lähestulkoon
huoltovapaa). Päätytulpan kierteisiin imeytin vielä molybdeenisulfiidia sisältävää
"DRI SLIDE" -öljyä, estääkseni sen tiukan jumiutumisen. Siinäpä kaikki
huoltotoimenpiteet!
TÄRKEÄ HUOMAUTUS: Forrest-vaahdokkeen vaikutuksista alumiinirakenteisiin ei ole tietoa
eikä kokemuksia, mutta lähes vastaavansisältöiset uuninpuhdistus-vaahdokkeet tuppaavat
turmelemaan alumiiniset astiat tai esineet - ja Forrest on niitä nopeatoimisempaa ainakin
alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, vaippametallin jäänteiden poistamisessa
piipunputkista.
PALOJÄÄNTEIDEN LIUOTTIMIA:
Lyijypöly:.......Metallinen elohopea. ("Myrkkyä" alumiinille ja muille
ei-rautametalleille!). Seos: 50 vol-% tärpättiä + 50 % valopetroolia. (Hidastoiminen,
mutta vaaraton kaikille metalleille ja useimmille muoveille; ainakin nylonille ja
teflonille. Saatavana myös kaupallisena valmisteena).
Synteettinen ("kuiva") luotivaha:... Hiilitetrakloriidi. (Vaaraton metalleille
ja nylonille tai teflonille. Muut muovit voivat liueta tai ainakin pehmentyä.
"Tetra" ei ole tulenarkaa).
"Tahmea" luotivaha:... Lipeäliuos (konetiskausaine) teräsvaimentimille.
Tärpätti-petrooliseos, tai pelkkä valopetrooli alumiinirakenteille.
Typen oksiidit (palokaasut):.... Kuuma soodaliuos, n. 10 p-% ruokasoodaa vedessä, tai
lipeäliuos. (Syövyttävät alumiinia! Muut metallit kestävät. Samoin nylon- ja
teflonmuovit. Palokaasujen poisto vaimentimesta ei ole yleensä tarpeen).
Kupariseokset (luotien pinnoitteet):... Ammoniakkiliuos. (Syövyttää alumiinia!).
Suositeltavimpia ovat kaupalliset valmisteet: Forrest-vaahdoke tai uuninpuhdistus-vaahdoke
"K2R". Uuninpuhdisteet ovat hidastoimisempia. (Voivat syövyttää alumiinia!).
Vaahdoke poistetaan paineilma-puhalluksella tai ammutaan ulos vaimentimesta, vaikkapa
pelkän nallin voimalla, ennen täydellistä kuivumistaan.
1308 MMI; PT
LISÄÄ MAUSER-PISTOOLEISTA!
Oli todella mielenkiintoista lukea Ukko-Mauserin
rakenteesta. Onhan moni nähnyt aseen ulkopuolelta, mutta sisärakenne onkin toinen juttu!
Legendaarisista 7.65 mm:n Akka-Mauserista ja saman mallin 6.35 mm:n versiosta olisi myös hienoa saada
vastaavanlaista informaatiota, halkileikkauskuvia yms. "nippelitietoutta". Olit
muistaakseni omistanut "Akan" 70-luvulla ja olen minäkin saanut kunnian ampua
1910/14:n 6.35-versiolla. Nämäkin erinomaisesti tehdyt, Suomessa vielä kohtalaisen
yleiset aseet, olisivat ehdottomasti oman artikkelisarjansa "väärtti". Ehkä
sitten jonakin päivänä...?
P.S. Luin tässä äskettäin 1985 vuoden Erä-lehteä ja Omalla vastuulla
-palstaa. Kovin on lehden journalismi "kesyyntynyt" niistä ajoista. Ei sanota
mielipiteitä tärkeistä asioista...
"Neiti, Akka ja Ukko"
Pahoin
pelkään, ettei Mausereista malli "Akka" ja "Neiti" sekä
"Liivintasku-mallista 1918" löydy yhtä perinpohjaista käyttöohje-vihkoa kuin
Ukko-Mauserista, koska niitä ei tuputettu sotilasaseiksi suurten tilausten toivossa.
Mauser-mallistosta löytyisi näiden lisäksikin lukuisia pieninä sarjoina valmistettuja
erikoisuuksia, joiden sisärakenteesta ei ole ollut täsmällistä tietoa edes Edward C.
Ezell:illä, kuten inertiasulkuinen Modell 1912/14 eli "Brasilian variaatio",
jota valmistettiin ehkä vain 200 kappaletta. Oli Akka-Mauserin
näköinen, mutta kookkaampi ja vähän yli kilon painoinen.
Kaliberi 9 x 19 mm, mutta optio myös 9 x 25 mm Export-patruunalle, joka kehiteltiin
ajatellen vientiä nimenomaan Etelä-Amerikan maihin. Maailmansota sotki senkin projektin.
M -12/14:n sulkusysteemi (kaksi kytkinkappaletta eli "siipeä") oli Degtarjov
PD-27:n eli "EMMAn" sulun lähin esikuva; erona vain kytkin-klaffien
sijainti kahvarunkoon, liikesuunta ja niiden aukominen sekä sulkeminen jäykkäyhteyteen
inertiakappaleella. (Emmassa kaasumännällä).
Mauser valmisti pienen koetuotanto-sarjan myös inertiatoimisia itselataavia kiväärejä,
nekin kahdella levymäisellä kytkinkappaleella, jo vuonna 1906, mutta ase ei olisi ollut
riittävän kenttäkelpoinen sotatoimiin juoksuhautojen liejussa ja pölyssä. Oli myös
kallis valmistaa. Joitain yksilöitä käytettiin tähystäjän aseina lentokoneissa ja
Zeppeliineissä. Aseen suunnitteli tiettävästi ruotsalainen CARL AXEL THEODOR SJÖGREN
v. 1902. Sjögrenin ideaan perustuu myös suosittu BENELLI-haulikko; erona vain
kytkinkappaleen muotoilu. Nyky-malleissa on kiertosulku. WINCHESTER oli vähällä omaksua
inertiatoiminnon mallinsa 1400, mutta tyytyi kuitenkin "tuttuun ja turvalliseen"
kaasumäntäsysteemiin, koska otaksui ostajakunnan oudoksuvan "uus'aikaista
toimintaperiaatetta" - vaikka Sjögren-systeemi oli patentoitu jo vuonna 1901.
Jenkkilässä se oli tuntematon, mutta mm. suomalaisille tuttu.
Vastaava kytkentärakenne esiintyy myös Mauserin pistooliprototyypissä Modell -06/08,
kaliberi 9 x 25 mm Export Mauser, jota valmistettiin satakunta kappaletta.
Toimintaperiaate oli lyhyt piippurekyyli. Aseessa oli irtolipas 10 tai 20 patruunalle
liipaisinkaaren edessä, kuten Ukko-Mauserissa, mutta laukaisukoneisto oli hanaton,
piikki-iskurilla. Arkistosta löytyy neljä halkileikkauskuvaa M-06/08:sta, mutta
toiminnan selonteko lontoonkielisissä lähdeteoksissa on hieman vajavainen; ne kun eivät
ole tehtyjä saksalaisella perinpohjaisuudella, vaan mainitsevat vain, että:
"Tuommoistenkin kapistusten kimpussa on joskus väsäilty ja näperrelty, mutta
eipäs tullutkaan joukkotuotantoon kelvollista asetta!". Kuvat skannaamme ja
sijoitamme GOW-sivuille, kunhan tämänhetkinen jumalaton ruuhka on purettu, eli joskus
joulumpana.
Akka-Mauserista löytyvät selkeä halkileikkauspiirros, toimintaselostus ja
huoltopurku-ohjeet BIRGER FLINCK:in kirjasesta "AUTOMAATTIPISTOOLIT", julkaistu
1920-luvulla. Koska teos ei ole ns. "ohjesääntö-kirjallisuutta", ei
näköispainoksen julkaisemiselle ole esteitä, jos B. Linkomiehen jälkeläiset
myöntävät siihen luvan; ja miksipä eivät myöntäisi. Copyright voi olla jo
vanhentunutkin. (Birger Flinck suomensi nimensä Linkomieheksi, kuten myös kuuluisa
sotavuosien poliitikko EDWIN Flinck/LINKOMIES). Jälkipainokselle löytyisi taatusti
kysyntää rajojemme ulkopuoleltakin, jos kunkin lukukappaleen perässä olisi
lontoonkielinen tiivistelmä eli "English summary" ainakin purku- ja
kokoamisohjeista. (Ei kuitenkaan jonkin käännöstoimiston englannintamana; please!).
Yllämainittu toivomus vihjeeksi ASE-LEHTI Oy:lle, jonka reviiriin
kuuluu asehistoriallisen kirjallisuudenkin kustantaminen. Kirjan kieliasu on hieman
vanhahtavaa, mutta helppotajuista, poiketen edukseen joistain aseopin teoksista, joita
julkaistiin parikin Suomen suvereenin itsenäisyyden vuosina.
"Ohjesääntökirjallisuudesta" ei ilmeisesti voitane ottaa jälkipainoksia?!
Kovinkaan kauaa aikaa ei ole kulunut siitä, kun alkuperäisten ohjesääntö-luonteisten
painotuotteiden (mm. aseiden käyttöohje-vihkosten) myyntiä esimerkiksi asemessuilla
vaadittiin kiellettäväksi, koska "kaikki niiden niteet ovat Suomen Valtion
omaisuutta, eli siis VARASTETTUJA Suomen Puolustusvoimilta! Sisällöltään ovat
erityisesti pioneeri-aselajin ohjekirjat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia
yksityishenkilöiden omistuksessa". Voikohan vainoharhaisuus enää tuosta
pahentua...?!
(Samaan aikaan myytiin monien sotilaspiirien esikunnista silloin ajantasaista
"Sulutusohjesääntöä" jokaiselle, joka hoksasi käydä ostamassa. Eikä ollut
hinnan kiroissa! Teoksen uusitun laitoksen myynti on "keskitetympää", mutta
sen hankinta ei ole suinkaan mahdotonta. Uusi kirjallisuus myydään kohtuulliseen
kilohintaan).
Kaikkein kaivatuin teos on TIETENKIN "Kiv. Kal. As. Rak.", eli legendaarinen
"Kiväärikaliiperisten Aseiden Rakenne"! Julkaisuvuosi muistaakseni 1947, eli
tuskinpa tuo kirjanen enää sisältää erityisen synkkiä sotasalaisuuksia, mutta
niille, joita asehistoria huvittaa, se on todellinen aarre.
PS. Lentäisit selällesi, jos kertoisin vuonna 1900 valmistetun 7.63 mm C-96:n No. 22330
historian, vaikka aseella ei ole tapettu ketään, eikä ammuttu kuin yksi kammallinen
patruunoita (toimivuuden toteamiseksi) vuonna 1920 - Petsamossa. Kuntoisuusluokka on
vieläkin "pyöree nolla"! (Engl: "MINT"; saks: "FABRIKNEU"
ja tietenkin "NUMMERNGLEICH", koteloperää myöten). Ase on ollut jokaisen
omistajansa hallussa Suojeluskunnan Luvalla, joten odotelkaamme "Esi-Bobrikoviaanisen"
aikakauden paluuta ennen yksityiskohtaisiin muisteluksiin ryhtymistä.
1408 MMI; PT
"... ja maitopystöt vain kalisivat!"
Juontuuko sotahistoriasta sanonta ja sellainen puhe, että joku on tappion jälkeen tullut
"maitojunalla" kotiin? Vert. 1. Tulivat maitojunalla kotiin rökäletappion
kärsittyään. 2. Olli Jokinen maitojunalla kotiin NHL:stä.
Reijo
Maitojuna oli lyhykäinen sekajuna, jossa oli matkustajavaunu (tai junailijanvaunu) ja
muutama tavaravaunu, lastinaan enimmäkseen "pystöjä" eli maitotonkkia, joita
ilmeisesti keräiltiin junaan radanvarren maitolaitureilta, kuten sittemmin
meijeri-autoihin tienvierien lavoilta. Hidas juna pysähtyi lähes jokaisella seisakkeella
ja laiturivaihteella, joten harvat siinä matkustivat vapaaehtoisesti. Sanonta on alkuaan
sotilas-slangia, mutta yleistyi myös siviilikäyttöön noin 80 vuotta sitten,
mainitsemassasi merkityksessä. Siis jo ennen viime sotia.
Alkuperäinen maitojuna kulki Haminasta Kouvolaan vuosina 1920 - 39. Siinä joutui
matkustamaan - häpeärangaistus-luonteisesti - Reserviupseerikoulun (entinen) oppilas,
joka oli heikon opintomenestyksensä takia tai muusta syystä "kotiutettu"
kesken kurssin siihen joukko-osastoon, josta oli kouluun komennettu. RUK:n kurssin
kunnialla läpikäyneet kokelaat ja vänrikit lähtivät juhlallisuuksin Haminasta
erityisellä sotilasjunalla. Kouvolan risteysasemalta jatkui matka, kenellä mihinkin
suuntaan, omaan joukko-osastoonsa. Puhe "maitojunaan joutumisesta" syntyi jo
1920-luvun alkuvuosina, ehkä vuonna 1921. Merkitys on yleisesti tunnettu, mutta
etymologian tietävät vain he, joita historia huvittaa.
1208 MMI; PT
Tuntemattomat ryyniruiskut
Sanooko haulikkomerkit Armaf ja Bajard mitään? Armaf on ilmeisesti
valmistettu ennen vuotta -49 kaksipiippuinen savuttomalle ruudille ja Bajard on ed.
mainittua vanhempi hanallinen. Olisiko Belgialaisia? Onko keräilyarvoa? Aseet on
siistissä kunnossa ikään nähden.
Tero
ARMAF
on tuntematon merkki. Voisi olla AUGUSTE FRANCOTTE-firman tuotemerkki? Mainittu tehdas on
tunnettu laatutuotteistaan. Valmistaa nykyään pelkästään kerska-aseita omalla
nimellään. Lieneekö käyttänyt nimilyhennettä huokeahintaisemmissa haulikoissaan?
Tuotapa en tiedä; ounastelen vain. Mutta jos nimi on kirjoitettu muodossa ARM.A.F., niin
tunnistus on lähes varma. Francotte on belgialainen, aikoinaan erittäin
kuuluisa yritys. Toiminee yhä, mutta melko matalalla profiililla.
BAYARD (kirjoitetaan Y-kirjaimella) on hyvinkin mainehikas belgialaisen asetehdas HENRI
PIEPER:in tuotemerkki. Bayard-haulikot eivät olleet laadultaan "renkipojan
pyssyjä" eli "torpparihaulikoita" (joista yleensä puuttui valmistajan
nimi, koska Belgian laki ei sitä vaatinut), vaan mahdollisesti keräilyarvokkaita tai
yhä käyttöarvokkaitakin aseita. Keräilyarvo tosin riippuu mm. siitä käsityön
määrästä, joka aseen viimeistelyyn on satsattu. (Kaiverrukset, "kullitukset"
yms).
Aseita näkemättä on mahdotonta esittää edes likimain-arviota hinnoista. Valikoima oli
runsas, keskihintaisista hyvinkin tyyriisiin malleihin, mutta huokeimman
hinta-/laatuluokan aseita ei Bayard-valikoimaan kuulunut. Niitähän valmisti Belgiassa
vähintään sata pikkufirmaa; useimmat "nimettömiä". Aug. Francotte:n
tuotevalikoima oli wanhaan aikaan hinta-skaalan äärestä toiseen, mutta 2. maailmansodan
jälkeen keskihintaisista varsin hintaviin kerska-aseisiin ulottuva.
Mainittakoon, ettei aseen hanallisuus ole suinkaan mekaanisen heikkouden merkki vaikka
erään 1950-luvun "sakokraatin" kirjoittamassa kirjassa "Metsästäjän
Ampuma-aseet" toisin väitetäänkin, ja moni kalkkis-ikäluokan metsästäjä elää
YHÄ moisessa harhaluulossa. En yleensä kannata kirjojen polttamista, mutta
edellämainitun "aapisen" niteet joutaisivat nuotioon, ellei kirjan omistaja ole
arvostelukykyinen, asetekniikkaa monipuolisemmin tunteva henkilö. Käsite
"sakokratia" tarkoitti ENSISIJAISESTI pyrkimystä tiedonjulkistamisen
monopooliin eli yksin-oikeutukseen, joka mahdollisti monenlaisen "hugan"
levittämisen ja tunnettujen faktojen "unohtamisen" valistuskirjallisuudesta.
Kysele tai katsele, löytyvätkö aseen etutukin alta piippuihin leimattuina kirjaimet PV
ja ehkä myös viiriä liehuttavan tyylitellyn leijonan kuva. Jos löytyvät, on ase
koestettu savuttomille patruunoille. Mitään "Mini-Magnumeita" siihen ei
tietenkään saa tarjoilla, mutta kohtuutehoisten patruunoiden ampuminen hyväkuntoisella
aseella on kyllä turvallista. (12 -kaliiperisen/70 mm patruunan haulimäärä ei
mieluusti yli 32 grammaa).
Belgialaisten aseiden tunnistusleimoja ovat eräänlaisen obeliskin kuva ja useimmiten
soikioon lyöty leima LEG; kirjainten alapuolella pieni tähti ja soikion yläpuolella
kruunu. Kyseessä ovat lakisääteiset Liegen tarkastuslaitoksen koeammunta-leimat, jotka
voivat esiintyä mustaruuti-haulikoissakin. Savuttomalla ruudilla koestetuissa aseissa on
AINA leima PV (= "Poudre Vivé" tai "Poudre Vieille".
Etymologiasta on kaksi mielipidettä). Jos mainittu leima puuttuu, on tyytyminen vain
mustaruutipatruunoiden ampumiseen. Aseen keräilyarvoa ei PV-leiman puuttuminen vähennä
millään tavoin: Se määräytyy muilla perusteilla.
Satunnaiseenkin käyttöön tarkoitetun aseen patruunapesän pituudesta on otettava selko.
(On ehkä leimattu piippuparin perään etutukin alle). Ylipitkään hylsyyn ladatun
mustaruutipatruunankin ampuminen voi tuottaa turmeluksen, jopa kertalaakista.
1808 MMI; PT
54R... 53R... 53,5R... RRkeles!
CIP ja SAAMI näemmä estävät 7.62 x 53R hylsyn tekemisen todellisiin mittoihin. Ainakin
Sakon ja Lapuan hylsyt ovat vielä parikin kertaa ammuttuina alle Virallisen Valistuksen
neuvoman lyhennyspituuden, joka on 53,5 mm. Ainoa täys-54 mm hylsy on ollut Bulgarian
rautahylsypaukussa.
Tämä harmittaa syystä että olen vihdoin löytänyt sotilaskivääriini latauksen,
jolla se käy parhaillaan 22 mm K-K kasoja sataan metriin (kolvatusta piipusta). Luotina 8
g S405, eli rynkyn vakioluoti. Latauspituus 74 mm, jolloin luoti on juuri ja juuri
riittävästi hylsyn sisällä pysyäkseen paikallaan rekyylissä, tarvitsematta niippiä.
Tosin niippi ei oikein onnistuisikaan, koska niippiura ei ole lähelläkään hylsyn
suuta.
Ongelma on siinä, ettei uudehkosta (esim. vain 3 kertaa ammutusta) kotimaisesta hylsystä
saa ladattua 74 mm pituista patruunaa. Olen kokeillut ladata patruunaa 73 mm pituiseksi,
mutta luodin vapaahyppy vaikuttaa jo hieman tarkkuuteen. Onko siis saatavissa laadukkaita
täyspitkiä sotilaskiväärin hylsyjä?
Patruunan resepti on (jos jotakuta kiinnostaa): N140, latinki 50.0 grainia, tulpaksi
Lapuan S405 8g FMJ, hylsyn lyhennyspituus 53.5 mm ja latauspituutta 74 mm. Luotivahana
lehmäparafiini, eli naudanrasva. Lentelee tommosta pikkasen alle 900 m/s.
T: Feliks
Kotimainenkin hylsy venyy, kun venytetään. Mäjäytäpä pari tosi-tyrnävää latinkia
7.62 mm ALS-luodeilla kustakin hylsystä, niin voit joutua jopa trimmaamaan ne. Ainakin
.308 Winchesterin hylsyt venyivät millin verran ylipitkiksi, kun niistä oli pamautettu
(hengenmenon uhalla) ne maailmankuulut 1200 m/s testilaukaukset 4.7-grammaisilla
ALS-luodeilla Lapua L403. Luodin L403 tuotanto lopetettiin jostain käsittämättömästä
syystä jo vuosia sitten: Kaikki HYVÄ häviää tästä maailmasta, eikä
järkeenkäyviä/ uskottavia syitä tuotannon alasajoon kerrota milloinkaan yhteiselle
kansalle - ainakaan totuudenmukaisesti. Rynkky-ALS:eja on onneksi vielä tuotannossa ja
myynnissäkin.
Suistaan ja hartioistaan jo tehtaassa sinertäviksi hehkutetut Lapuan hylsyt venyvät
paremmin kuin Sakon hylsyt, joiden suut voivat alkaa melko pian säröillä,
haurastuttuaan liikaa muovaus-karkaistuessaan.
2507 MMI; PT
Ideoita ja innovaatioita:
Taas uusia ampumalajeja
Latasin rewolweeriini "kaksintaistelupatroneja": Laitoin nopeapaloista
pistolikruutia noin kaksi kolmasosaa minimilatauksesta kevyelle LWC-luodille ja luodiksi
hauli. Lataaminen tapahtui seuraavasti: Aluksi normaalisti ruuditukseen saakkaa.
Ruuditettuani patruunat käärin piipun läpimittaisen haulin WC-paperinpalaseen ja
laitoin sen patruunaan käsin. Wiimeistely tapahtui raswaamalla patronin, eli
hylsy-koteron pää. Luotiraswana käytin Leen valmistamaa. Toimiwat aiwan erinomaisesti.
Tästäpä sukeutui mieleeni ampumalaji näille patroneille, johtuen valitettavasta
ratatilanteesta useille asehenkilöille: ALLE 25 meterin radalle pääseminen on
vaikeahkoa Etelä-Suomessa, johtuen ampuma-asetten käyttöön harjoittetumista
harjoittavien klubien kalkkeutumisesta ja ukottuneisuudesta. Ampumamatkoina on yleensä
25, 50, 100, 150 tahi max. kolmesataa metriä. Lyhyempiä tahi pidempiä etäisyyksiä ei
harrasteta, koska ne ovat poliittisesti epäkorrekteja. Käytännöllisen pistooliradan
pituus olisi 5 - 10 metriä ja kivääriradan pituus vähintään 1000 metriä tahi yksi
wirsta.
Itse asiaan... Vastaavantehoisia latinkeja käytettiin kaksintaistelupistooleissa muutama
sata vuotta sitten Euroopassa. Silloin tarkoituksena oli saada veri vuotamaan, ei
niinkään tappaa vastustajaa. Joskus oli loukattu kunnia palautettu pelkällä
(tahallisesti) ohi ammutulla laukauksella. Kaksintaistelussa haavoittuminen tuotti
"kunnia-arven", joka korosti miehen miehekkyyttä. Kalkkiksille ajatus pistoolin
käytöstä em. tarkoitukseen on varmaan mahdoton. Esimerkiksi Practical-jaoston
"Virallisen Opin mukaan" ampuma-aseet on kehitelty ja valmistettu kaikkina
aikoina vain ja ainoastaan URHEILUammuntaa varten...
Mutta olihan vakiopistooliammunnankin lähtökohtana kaksintaistelu, joten 25 m matka on
juuri sopiva kokeilua varten. Uusi ja uljas 25 m laji perinteikkäällä, ennenwanhaan
poliittisestikin täysin korrektilla ja wirallisella nimellä voisi olla:
KAKSINTAISTELUAMMUNTA
Lajin säännöt lyhyesti: Kääntyvät taulut, kaksi ampujaa. Ase kädessä, saa olla
suunnattua tauluille. Taulut kääntyvät esiin sekunniksi kerralla kolme kertaa. Ammutaan
kolme laukausta - siis kuviotauluihin, eikä kilpakumppania kohti.
Osuma-alueet: - Tappawa, 6 pistettä - Haawoittawa, 2 pistettä - Nirhaisu, 1 piste.
Tuomaristoon on kuuluttawa wähintäin yksi traumatologiseen lääke-oppiin perehtynyt
asiantuntija, jonka lausunto ratkaisee rajatapauksissa osuman arwon. (Anatomiataulujen tai
-shabluunoiden saaminen yleiseen jakeluun mahdollistaisi maallikko-tuomarienkin
suorittamien osumien arvioiden oikeudenmukaisuuden, kuten rengastauluun ammuttaessa jo
nykyisin. Toimituksen huomautus).
Paremmat pisteet ampunut woittaa, tasatuloksen sattuessa jatketaan yksi laukaus kerralla,
kunnes woittaja selviää, jos kisailijalle ei myönnetä etua käyttämästään
ampumatarpeesta. Muita sääntöjä:
-Piipun (ei aseen!) ja sikaarin poltto sallitaan. Rahwaanomaisen paperossin polttamisen
sallimisesta päättää tuomaristo, joka myös säännöstelee "sihti-weden"
annoksen, jos ampuja on sitä tottunut ennen ottelua nautitsemaan, kätensä
wakautukseksi. Tässä lajissa älköön doupingia kiellettäkö, koska se on aina
kuulunut oleellisesti KT-ammunnan perinteisiin.
(Jumpru = 8 cl konjakkia oli melko tavanomainen annos myös disipliini-ammunnoissa
"sihtivetenä", kunnes moinen DOPING kiellettiin joskus 1920-luvun
keskivaiheilla. Yksilöllisen kohtuuden rajan ylittävä määrä sihtivettä huononsi
ampumatulosta, mutta sopiva annos paransi sitä, erityisesti pistoolilajeissa.
"Nollapromille" -vaatimusta perusteltiin ISU/UIT-säännöissä nimenomaan
etanoolin doping-vaikutuksella. Toimituksen huom.).
-Pukeutumisen on oltawa asianmukaista. Kaikki URHEILUammuntaan wiittaawa waatetus olkoon
kielletty. ("ADIDAS"-asuista henkilöä älköön päästettäkö edes liki
ampumapaikkaa, paitsi EHKÄ katselijaksi, säädylliseltä etäisyydeltä, yleisön
taka-riwiin). Suositeltawia owat: Uniformu, tahi liiwi-puku ja silinterihattu.
-Kaksintaistelu-pistolin luodin lähtönopeus olkoon enintäin 240 m/s. Suositeltawin on
pallon muotoinen luoti; lyjyinen kuula.
-Waippaluodit (metallimantteli-kuulat) olkoot kielletyt. Paperiseen tai kankaiseen
käärteeseen kiedotut tahi tappuroilla werhotut luodit olkoot sallitut.
-NCP-luodit olkoot myöski kielletyt, johtuen niiden tuottamasta tarpeettomasta
kärsimyksestä, wiitaten Haque:n wuosien 1899 ja 1907 julistuksiin.
-Minimikaliberi olkoon .25. Se on: 6,35 mm (isokaliberia).
-Reikäpää-luodin käytöstä saa etua, tasatuloksen sattuessa HP-luotien käyttäjä
woittaa, kuin myös pallo-kuulan käyttäjä.
-Suulataus-pyssyn käyttäjälle sallitaan 1 minuutti laukausten wälillä aseen
lataamiseen, muutoin olkoot tauluin käännöt 5 sek:n wälein.
-Ammunnassa on noudatettava käytännöllisen ammunnan jaloja periaatteita ja
kaksintaisteluitten perinteitä.
-Kiwärin tahi haulipyssyn käyttö katsottakoon epä-ritarilliseksi. (Niiden
käyttäjille laadittakoon omituiset sääntönsä).
-Älköön sallittako yli 15 grammaa painawia luoteja.
Voitte lähettää nämä säännöt myös Practical-jaostolle.
Tosin silloin teidän on syytä varautua syytteeseen kuolemantuottamuksista, koska monikin
jaoston pää-naatikka voi kuolla sydänkohtaukseen luettuaan tämän, kuten seuraavatkin
sääntöluonnokset.
REAL PRACTICAL SHOOTING (REPS)
IPSC-kilpailussa pitäisi olla korkeintaan 5 taulua/stage, eikä laukauksia saisi vaatia
ammuttavan 5:ttä enempää. Toki enemmän saisi ampua... Aloitus pitäisi olla aina
"ase verhottuna", eli esim. takinhelman alla. Ai niin, pistoolilla ei kannata
ampua ensiksi kuin yksi laukaus/kohde ja sen jälkeen vasta paikkolaukauksia, mikäli
tarvetta ilmenee. Jos kohteita on esim. 5, niin tuplalaukauksissa menee 0,2 sek/laukaus
ylimääräistä. Siis sekuntia hitaampi. Tästä voikin päätellä, että jos kohteita
on kaksi tai useampi, tuplalaukausten ampuminen on EPÄKÄYTÄNNÖLLISTÄ! Ja reukussa
ongelmana on vielä patruunakapasiteetti, 6 patia ei riitä kuin kolmeen kohteeseen, jos
ampuu tuplia. Käytännöllisesti ampuen kohteita pystyy ampumaan 6, ennen
uudelleenlatauksen tarvetta.
Pahoittelen syvästi nimimerkillä kirjoittamista, mutta johtuen aikamme poliittisista
suuntauksista sekä poliisin toimista, en voi kirjoittaa tätä omalla nimelläni.
"Ei enää Juppalan nyrkin alla" oleva: Waffen-SS Rottenführer
Toimituksen kommentti: Ylläpidämme yleisestikin kirjoittajien
intimiteettisuojaa, ellei joku nimenomaan halua esiintyä koko nimellään, jolloin asiaa
koskeva toivomus on ilmaistava selväsanaisesti! "Tokko tietoa on?" -palstalle
tulee paljonkin kysymyksiä kysyjän nimellä varustettuina, ja s-postiosoitteistakin
ilmenee usein kysyjän nimi. Otamme aina spontaanisti vapauden lyhentää nimi milloin
milläkin tavoin. Jos siis vaikkapa Jahvetti Turpeinen ei tee tiettäväksi haluaan
esiintyä Jahvetti Turpeisena, lyhenee nimi J. Turpeiseksi tai muotoon Jahvetti T:n,
taikka johonkin muuhun muotoon, vaikkapa vain J.T:ksi. (Esimerkkinä mainittu
"Jahvetti Turpeinen" oli kupletööri Tatu Pekkarisen 1920-luvulla luoma hahmo,
eikä ehkä edes "oekee immeinen Savommualta", eli luonnollinen henkilö).
Jos tekstin lopussa ei ole edes nimimerkkiä, keksimme sellaisen omasta päästämme
"ex tempore". Ylläolevan tekstin lähettäjällä on nimimerkiksi sopivia
ilmaisuja kolmekin, joista tuo "Rottenführer" lienee se oikea.
PS. Kuka tai mikä on tai oli "Juppala?" Joku arrogantti urheiluammunta-pomo
kenties? Mies vaiko nais? Joku "V. Pulli" on tullut joskus tietoomme
prättikaalin harrastajien vihatuimpana "kihona" pääkaupunkiseudulla, kuin
myös joku prättikaaliharrastusta emännöinyt naishenkilö, jonka nimen olen unohtanut
armeliaasti. Ampuma- ja aseharrasteiden vapautta kammitsoivat henkilöt ovat meille
ylimalkaan "EVVK"-jengiä (= "Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa"), eli
epä-henkilöitä.
1707 MMI; PT
TARPEELLISTA TAVARAA TARJOLLA
Tykkitarvikkeita, kuten kuulamuotteja, yms: http://www.cannon-mania.com/ammunition.htm
.
T: Panu
- Gunwriters - "Luokkavihollinen pelkää TOTUUTTA
enemmän kuin mitään muuta!" (Halldór Kiljan Laxness; 1948).
Lisää >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
<< Uusimmat Osa 34 >> 33 >> Osa 32 >> 31 >> 30 >> Osa 29 >> 28 >> 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>