<< Uusimmat Osa 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 32, päivitetty 03.06.2001
.222 Rem. vaimenninpatruunat
Mulla on .222 cal. luodikko jossa on äänenvaimennin. Kysymys kuuluu, mikä olisi sopiva
lataus ja luodin paino, jotta päästäisiin mahdollisimman hiljaiseen käyntiin? Saako
patruunoita mistään valmiina vai pitääkö ladatuttaa jollain kaverilla?
Ystävällisin terv. Jyrki
Ihanneluoti olisi 45-grainin nimellispainoinen, 5.70 mm:n läpimittainen, tasalatvainen,
vahaliukastettu lyijyseosluoti, jollaisten saatavuudesta Suomessa elätellään toiveita.
Ammuksen muoto ja paino optimoitiin pienriistan pyyntiin jo mustaruutikaudella, 111 vuotta
sitten, patruunaan .22 Winchester Rim Fire, joka kehiteltiin
Browning/Winchester-pumppuluodikkoon M 1890. Lataukseen voidaan käyttää myös
vaippaluoteja; kernaasti enintään 3.2 gramman painoisia (vakautumisvarmuuden takia). On
yhdentekevää, onko luoti kokovaippainen tai lyijykärkinen, koska alhainen iskunopeus ei
aiheuta kohtuutonta turmelusta esim. syötäville pienriista-eläimille: Pataan
pantavaakin jää...
Luodin liikapituus, eikä niinkään sen paino, tuottaa epävakavuuden. Tasaperäinen
3.6-grammainen lyijykärkiluoti, jonka kärjestä näkyvä lyijy "listitään"
vaipan reunan tasalle vaikkapa teräväleukaisilla hohtimilla, on kokeilemisen arvoinen
ammustyyppi. Kärjen mahdollinen epäsymmetria ei huononna luodin osumatarkkuutta
havaittavassa määrin, joten listimisen jälkeen ei katkaisukohtaa häädytä
siistimään viilaamalla tai sorvaamalla. Luotien lyhentäminen sujuu siis joutuisasti.
Sopivin ruutilaji on VihtaVuori N310. Annos viritellään asekohtaisesti, noin
sadasosagramman "askelin". Sopiva aloitusannos on täyspitkän
piekkarinpatruunan (.22 LR) hylsyllinen ruutia N310, milloin luotina on vaippaluoti.
Kunhan kotimaisia lyijyseosluoteja aletaan saada myyntiin, saataneen varsin pian myös
testattuja latausreseptejä GOW-sivulle .222 Remington-patruunallekin, joka on varsin
yleinen Suomessa. (Muualta, paitsi GOW:stä, et löydä ehkäpä milloinkaan reseptejä
kaikkein hiljaisimpia vaimenninlatauksia varten: Olemme tiedonjulkistamisen
monopooli-asemassa! Räkäisimmän röhönaurumme provosoi alan lehtien kyselypalstojen
fraasi: "Kysy ohjeet asekauppiaaltasi!").
Tehdasladattuja .222 Remington-vaimenninpatruunoita et löydä kauppojen hyllyiltä
ilmeisesti mistään/milloinkaan, koska kyseessä on siviilikaliberi, kun taas tehtaissa
ladataan mieluiten sotilaskaliberisia (yleensä trans-soonisia) patruunoita, myytäviksi
"Vain Virkakäyttöön" - tavallisimmin varustettuina ylipitkillä luodeilla ja
ladattuina tuottamaan liian suuri lähtönopeus, ajatellen aseiden yksilöllisyyttä ja
ilmastollisia olosuhteita: Luoti voi lentää vakautumattomana "kalikkana",
vaikka lähtönopeus olisi jollain ase-yksilöllä ammuttaessa reilustikin yli
äänennopeuden.
"Virkakäyttäjät" himoitsevat maksimaalista luodin iskuenergiaa ja suoraa
lentorataa, tuntematta läheskään riittävästi fysiikan, ballistiikan ja akustiikan
rautaisia lakeja. Patruunatehtaat puolestaan tekevät sitä mitä tilataan: Se riittää,
että luodit käyttäytyvät vaatimusten mukaisesti tyvenissä, lämpimissä (+ 21 C) ja
kuivissa laboratorio-olosuhteissa, tehtaan C.I.P.-testipiipulla ammuttaessa.
Kotilataaminen jää siis ainoaksi vaihtoehdoksi. Jokin pykälä muistaakseni esti ainakin
taannoin patruunoiden latauttamisen kaverilla, mutta voithan itse mitata ruutiannokset ja
painaa latausprässin kahvaa, tai vasaroida luodit paikalleen, jolloin Sinä olet ladannut
patruunasi itse, omaan tarpeeseesi. (Ampuma-aselaissa mainitaan vain ammattimainen/
kaupallinen patruunatuotanto luvanvaraiseksi toiminnaksi). "Bobrikovin
Ukaasista" ja sitä pian vuosisadan ajan seuranneista lainsäädännön
tiukennuksista en paljoja piittaa, joten niiden muistaminenkaan ei kuulu
velvollisuuksiini. "Säädökset ovat paperia! Käytäntö on käytäntöä!"
Jos aseharrastajat omaksuisivat tämän yksinkertaisen filosofian, katkeaisi lähes sata
vuotta jatkunut "asehenkilöihin" kohdistuva SIMPUTUS kuin kanan lento!
Valitettavasti ampumaradoilla ja erämetsissä tavataan joskus jopa teini-ikäisiä
"kalkkivaareja", joiden maailmankatsomuksen mukaan aseharrasteita haittaavat
säädökset ovat Ylimaallisia Julistuksia, eli lähtöisin Kaikkivaltiaasta
Henkimaailmasta, eivätkä "från svinhuvud" tai nyttemmin myös EU:n
kabineteista.
Viisainta on sentään tarkkailla ainakin "piällysmiehenä", että patruunoihin
tulee oikeellinen ruutimäärä ja -laji, sekä oikeanlajinen luoti. Tämä oman
turvallisuutesi takia, vaikka ruuti N310 onkin varsin huoletonta käytössä: Vahingossa
kaksois-annosteltu supulatinki tuottaa vain normaalia kovemman pamauksen, luodin meluavan
lennon ja suoremman lentoradan. Vaippaluodilliset patruunat voidaan kuitenkin ladata myös
ns. "puolipanoksilla" ruutia N310, noin 500 m/s lähtönopeustasoon.
Pesäpaine on niitäkin ammuttaessa huomattavasti tehdaslatingin huippupainetta
alhaisempi, eli kyseessä ovat säästölatingit, joiden käyttö pidentää piipun ja
hylsyjen aktiivista ikää kertaluokkien verran. (Aktiivi-ikää ei mitata vuosina, vaan
laukausmäärinä). Vaimentimen aktiivi-ikä pitenee vieläkin enemmän, koska aseen
suupaine jää varsin alhaiseksi, vaikka piippua olisi lyhennetty luodikon kokopituuden
pitämiseksi kohtuullisena.
"Puolipanoksillakin" ammuttaessa on vaimentimellisen aseen suupamaus varsin
vaisu kilaus, mutta luodin lentomelu kuuluu tietysti jokseenkin yhtä äänekkäänä kuin
pienoiskiväärin laukaus, ammuttaessa nopealuotisia .22 LR-patruunoita. Etuna on usein
huippuluokan osumatarkkuus, mutta riskinä ruudin kaksoisannostuksen (onneksi lähinnä
teoreettinen) mahdollisuus. Sen välttämiseksi on suositeltava kahden lataajan
yhteistyö: Kun patruuna on ruuditettu, painaa toinen lataajista luodin välittömästi
paikalleen patruunaan, varmistuttuaan ensin ainakin silmämäärin siitä, ettei hylsyssä
ole tupla-annosta ruutia, joka voi aikaansaada aseräjähdyksen.
"Puolipanos" on grammamääräisesti virheellinen nimitys, mutta
tilavuusmääräisesti lähestulkoon oikeellinen, koska tuplalatinki täyttää hylsyn
jopa sen hartioita myöten: Erhe ei jää huomaamatta, jos ruudittaja tai luodittaja
vaivautuu vilkaisemaan hylsynsuusta sisään. Erikoislatauksia laadittaessa pätee wanha
liikenneturva-propagandistien joiku: "Turha kiire pois!" Toisaalta, ladataanhan
esimerkiksi pistoolin- ja revolverinpatruunoita nopeatoimisilla progressiivipuristimilla,
ja erityisesti revolverin hylsyyn voidaan sulloa huomaamatta kolminkertainenkin annos
nopeapaloista ruutia. Seuraamukset on helppo arvata. Tällaiset sattumukset ovat kuitenkin
olleet harvinaisia meillä ja maailmalla. Ruudin "unohtuminen" patruunasta on
yleisempi erhe, jollainen on mahdollinen myös täys-automatisoidussa tehdaslatauksessa.
Kun olet hankkinut suositeltuja luoteja ja ruutia N310, voit tiedustaa
yksityiskohtaisempia latausreseptejä ballistiikkaspesialistiltamme
"Eemeli-osoitteesta" <markuspnk@hotmail.com> Saat ohjeet pikavauhdilla mm.
puolipanospatruunoihin, kun ilmoitat aseesi piipunpituuden, luotien merkin ja painon,
sekä käyttämiesi hylsyjen tilavuuden (= suuhun saakka vedellä täytetyn hylsyn
sisältämän vesimäärän painon graineina, tai grammoina ja gramman desimaaleina,
punnittuna vaikkapa ruutivaa'alla). Ruudin annossuositukset lasketaan
"sähkö-aivon" ballistiikkaohjelmalla, mutta ruudin N310 ja kaliberin .222
Remington tapauksessa ne pitävät varsin hyvin paikkansa. Vaimenninpatruunan luodin
lähtönopeuden suositus on siis 300 metriä sekunnissa ja puolipanospatruunalle noin 500
m/s. Mitä yksityiskohtaisempia ovat annetut tiedot, sitä lähemmäksi osuu
ballistiikkaohjelman suositus oikeellista ruutimäärää: Useinkin täysin
"nappiin".
Latauksen hienosäädössä asekohtaiseksi olisi luotinopeusmittari hyödyksi, etenkin
supulatausta haarukoitaessa. Puolipanoslatinkia haarukoidaan suositusannosta pienin
määrin lisäten tai vähentäen, etsien parhaan osumatarkkuuden antavaa ruutimäärää,
eli aseen ominaiskäyntiä. Yleensä riittää 1 - 3 sadasosagramman lisäys tai
vähentäminen latausreseptin suositusannokseen nähden puolipanosta
hienosäädettäessä. Supulatingin ruutimäärää ei saa vähentää suositusannoksesta,
ellei luodin MITATTU nopeus ylitä lukemaa (keskimäärin) 305 metriä sekunnissa.
HUOM! TÄRKEÄÄ!! Puhdista aseesi piipusta sen reikään takertunut vaippa-ainekerrostuma
ennen vaimenninpatruunoiden ammuntaa! Helppokäyttöisin ja nopeatoimisin vaipoittuman
poistoaine on Forrest-vaahdoke. Uuninpuhdistus-vaahdokkeet tekevät saman työn ja ovat
huokeampia, mutta ne toimivat huomattavasti asehuoltoon tarkoitettua kemikaalia hitaammin:
Vaipoittuman poistaminen niillä kestää 24 - 36 tuntia. Forrest tekee tehtävänsä noin
puolessa tunnissa, tai 15 - 20 minuutissa, ellei vaippa-ainekerrostuma ole huomattavan
paksu. Tälloin käsittely joudutaan kenties jopa uusimaan.
1905 MMI; PT
Reikärauta mammalle
Olen aikeissa hankkia revolverin kaliberilla .38 tai .357. Olen alustavasti tutustunut
Mauserin .38 Hunteriin. Ase vaikutti asialliselta peliltä, ollen sopivan kevyt
naisenkäteeni. Mauserin ilmeisesti sinkkivalettu runko hieman epäilyttää... Toinen
mahdollinen saattaisi olla Colt Border Patrol .357, joka olisi ystävällä myynnissä.
Ukkoni tykkäisi tästä ja itse voisin aloitella ampumalla .38 patruunaa.
Niin että jos jonkinlaista mielipidettä yllämainituista aseista saisi. (Tiedän kyllä
vastenmielisyytenne antaa tällaisia EVÄ-lehden reppumaisia vastauksia - sori). Muitakin
sopivaisia reikärautoja saa suositella jos mieleenne juolahtaa, ja juolahtaahan siellä.
(Nagant is out of the question - sorry)
T: Niina
Saksalaisen riistanlopetusrevolverin kestävyys lienee mitoitettu ajatellen vain muutamia
vuosittain ammuttavia laukauksia. Runkomateriaalista saa selkoa magneettiraudan avulla.
Jos se tarttuu, on runko terästä. (Huom! Kaikki ruostumattomat teräslajitkaan eivät
tarraa magneettiin). "Reikäsinkkiä" ei kannata hankkia. Lujuudeltaan
ylimitoitettu .357 Magnum-kaliberin ase on suositeltava. Colt Border Patroliin en ole
tutustunut, enkä törmännyt kyseiseen malliin painettujen viestimienkään sivuilla
siten, että mieleen olisi painunut, mutta .357 kestänee pitkällistäkin .38
Special-patruunoiden naksuttelua.
Kotilataaja voi ladata vastaavantehoiset patruunat myös täyspitkiin .357
Magnum-hylsyihin: Jonkin latauskäsikirjan neuvoma .38 Specialin luotikohtainen Max. Load
käyttöannokseksi. Ruuti jotain herkästi syttyvää, suositus VV N310 tai N320. Ellei
kirjoista löydy reseptejä, niin Markuksen QUICKLOADista löytyy varmasti. Uudemmista
kirjoista ovat "häipyneet jonnekin" ruudin N310 latausohjeet, koska kyseistä
propellanttia voidaan käyttää melkolailla homeopaattisina annoksina; esim. 0.15 grammaa
9.6-grammaisen lyijy-wadcutterin takana. Pari vuosikymmentä sitten se oli
"perusruuti" .38 Specialin ratalatinkeihin.
15 vuotta vanhassa "Metsästäjän Asekäsikirjassa" julkaistiin vielä lukuisia
reseptejä N310:lle .38 Specialiin ja .357 Magnumiin. Lataustaulukot olivat VihtaVuoren
"siunaamaa" Virallista Valistusta! (Kuuluin itsekin ko. teoksen
kirjoittajaporukkaan, mutta etunimeäni on runnellut painovirhepaholainen
tekijäluettelossa: Editoori T. Hyytinen ei hyväksynyt listalle nimikirjaimiani P.T.,
koska käsikirjaa markkinoitiin "oikeille metsästäjille", joiden keskuudessa
lyhenne "P.T.K." oli jo kehkeytymässä vihatuksi ja kammoksutuksi
"Pedon Merkiksi").
Ruger GP 100 nelituumaisella piipulla, kaliberi .357, on hinta- laatusuhteeltaan eturivin
reikärautoja, mutta kalliin oloinen. (Ilmeisesti. Olen taaskin vailla ajantasaisia
hinnastoja). Muita merkkejä/malleja ei muistu äkiksestään mieleen. "Rajavartijan
Colt" kannattaa ostaa, jos kunto vastaa hintapyyntöä.
Hätyytä ukkosi ryhtymään kotilaturiksi, ellei ole jo entuudestaan. Tai syntyyhän
patruunoita tyttöpuolisenkin henkilön toimesta: Wanhoissa walokuwissa esim. SAKOn
lataamolta olivat työntekijät naispuolisia, ainakin vielä silloin kun patruunoiden
täyttely oli käsityövaltaista uurastusta melko primitiivisin välinein.
1305 MMI; PT
Gunwriters - Nopein luokassaan!
Vaimentimen kitkakiinnitys
Kävin tuossa tuttuni luona katsomassa hänen rosterista Margolin-pistooliaan, jonka
laukauksen hän oli juuri muokannut kerrassaan herkulliseksi. Katselimme myös kevyttä,
alumiinista, kitkakiinnitteistä vaimenninta, jonka hän oli aseeseensa joitakin vuosia
sitten tehnyt. Kitkakiinnitys sattuu juuri nyt kiinnostamaan minua ja satuinkin utelemaan
kaveriltani, jotta miksi ei voisi .308 Win -kivääriin kiinnittää vaimenninta
kitkakiinnityksellä. Sanoi, että ei voi, ei kuulemma kestä rekyylin vuoksi paikallaan.
Perusti tämän mm. siihen, että eihän kiikarikaan pysy paikallaan, jos sen
kiinnityksessä ei ole rekyylitopparia.
Minulla on kuitenkin asiasta toinen käsitys. Käsittääkseni myös
korkeapainekivääriin voidaan asentaa vaimennin kitkakiinnityksellä. Joskus muistan
tätä perustellun sillä, että eihän polkupyörän satulakaan lysähdä alas
putkessaan, vaikka satakiloinen kuski ajaisi kuoppaan, jos vain kiristys on suoritettu
asianmukaisesti. En käynyt kaverini kanssa asiasta sen enempää kinaamaan, koska hän on
tiukasti mielipiteensä pitävää sorttia ja hän on vielä kaiken lisäksi jo sangen
varttuneessa iässä (kunnioitukseni vanhempia henkilöitä kohtaan ei anna minun käydä
kinaamaan heidän kanssaan). En myöskään katsonut hänen tietämystään vähäiseksi,
koska hänellä on asesepän koulutus, joskin hän on käyttänyt tietojaan ja taitojaan
vain itsensä ja tuttaviensa iloksi ja hyödyksi.
Mutta miten on, voiko .308 Win -kivääriin kiinnittää vaimentimen kitkakiinnityksellä,
ja jos voi, niin millä ehdoilla?
Terv. 'Andrea Stavros'
Kitkakiinnitystä olen kokeillut toistaiseksi vain piekkarivaimentimien asennukseen. Idea
ei näytä kiinnostavan kaupallisten vaimentimien valmistajia, mutta en ole sitä
muistanut tyrkyttääkään: Teleskooppivaimentimien kiinnitykseenhän on kitkasysteemin
toteuttaminen vaikeaa. Etuvaimentimen eli "suupöntön" asennus .308
Win.-kaliberin luodikkoon kitkakiinnityksellä onnistuu taatusti, jos aseella tyydytään
ampumaan supulatinkeja tai puolipanospatruunoita (max. ruutimäärä yksi gramma
huokoisruutia). Aseen suuhun sorvataan 30 - 70 mm:n pituinen liereä kiiltävänsileä
kavennus, joka mahtuu välyksettömällä liukutiukkuudella vaimentimen peräholkkiin.
Tuon holkin suositeltavin materiaali on alumiini, joka pureutuu "miljardeilla pikku
hampaalla" piipputeräksen pintaan. Hyvinhän pitää myös tähtäinkiikarin
alumiininen kiinnitysjalusta paikallaan jopa kovanliukkaaksi mustatun tai eloksoidun
tähtäimen, ja se tarraa tiukasti kiinni potkupyssynkin kiinnitysuriin, vaikka
rekyylistopparia ei olisi lainkaan. Kiinnityselimeksi saattaa riittää pelkkä
poikittaisruuvi (kierre esim. M4 mm), jonka kärjen ja piipunseinämän väliin asetetaan
pehmikkeeksi pieni lyijyhauli (N:o 9 eli 2 mm Skeet-hauli riittää). Hauli estää myös
ruuvin tahattoman aukipyörimisen. Testattu tieto!
Kitkakiinnityksen voi tiukoittaa piipunsuun ympärille myös tangenttiruuvilla, eli
tosiaankin vaikkapa polkupyörän satulan kiinnikerenkaalla. Sitä hyödynnettäessä
sahataan tai jyrsitään holkin seinämään pituussuuntainen kapea halkio tai vaikka
kolme halkiota; hieman lyhyempi(ä) kuin on piipunsuun kiinnityskavennus, ettei
ruutikaasua pääse karkaamaan halkio(i)sta ulkoilmaan. Mahdollista on myös kierteittää
holkki ennen halkioiden sahaamista, muotoillen sen takapää loivasti kartiomaiseksi ja
sorvata kiinnitysmutteri vastaavalla sisäkierteellä ja sisäpuolisella kartiolla, jonka
kulma vastaa holkin peräpään kartiokkuutta. Kun vaimennin on pujotettu piipunsuulle,
kierretään mutteria kiinnipäin kohtuullisin käsivoimin. (EI jakoavaimella,
putkipihdeillä, tms!). Holkin ja mutterin kartiopinnat puristavat holkin lohkot tiukasti
kiinni piipunsuun seinämiin.
Suositeltava piipunsuun kavennusosan pituus tähän viritykseen on 50 - 70 mm, ja holkin
& mutterin kierteen nousu 0.75 - 1.0 mm. Mutterin suositeltava materiaali on teräs,
johon holkin alumiini pureutuu kiinni kuten piipputeräkseenkin, eikä mutteri kierry
tahattomasti auki. Mutterin ulkopintaan tehdään pyällys eli karhennus käsin
suoritettavaa kiristämistä ja löyhäämistä varten; ei siis esimerkiksi kuusio-muotoa,
ettei synny houkutusta työkalujen käyttöön. Poikittaisruuvi-kiinnikkeen työkaluksi
riittää 10 tai 50 pennin kolikko. Silloinen 1 tai 5 pennin kolikko riitti 70-luvun
lopulla valmistettuun Remington Nylon 66- piekkarin kitkakiinnitteiseen
vaimentimeen, jonka kiinnitysholkki oli sorvimessinkiä, mutta yllättävän pitävä,
vaikka ko. materiaali lukeutuu laakerimetalleihin.
Toivotaan, että sanallinen selonteko auttaa kitkakiinnitteisen vaimentimen
kehittelytyössä. Piirustusten laadintaan ei ole aikaa, eikä enää entisenlaista
taitoakaan. AUTO-CAD:in tai jonkin uudemman piirustusohjelman hallintaan eivät puolestaan
riitä jotakuinkin olemattomat "ATK-valmiudet". Vielä eräs huomautuksen
paikka, koskien piipunsuun kavennuksen sorvaamista: Kavennusosan tulee olla samankeskeinen
ja sama-akselinen piipunreiän kanssa, tehtäköönpä siihen kierre tai
jätettäköönpä se sileäksi kitkakiinnitystä varten.
Piipunsuun "kruunaus" eli viisteitys (engl. "crowning")
Varsin yleinen havainto on ollut, että jos piippua lyhennetään, sen reikä ei ole
läheskään aina samankeskinen ja koaksiaalinen piippukangen ulkopintaan nähden. Kun
piippu on sorvattu poikki, keskitetään sen suupuoli reiästään sorvin kartiomaiseen
keskiökaraan. Jos keskiökara levittää rihlanpalkit piipunsuussa, on suun viisteitys
eli "kruunaus" aikaansaatavissa helposti esimerkiksi pallokanta-ruuvilla, jonka
meisseli-ura täytetään hiomatahnalla.
Ruuvinkannan tulee olla läpimitaltaan vähintään millimetrin verran piipunreikää
suurempi. Ruuvia pyöritetään porakoneella, mutta sen voi tietenkin kiinnittää myös
sorvin pora-istukkaan, joka asennetaan keskiökaran tilalle. Tällöin on huolehdittava
siitä, että hiomatahnaa ajautuu ruuvinkannan ja piipunsuun väliin. Ruuvia porakoneella
pyöritettäessä homman hoitaa keskipakovoima. "Kruunaus" siis hiotaan ruuvin
pallokannalla, joka keskittyy piipunsuuhun käsivaraltakin, jopa käsin veivattavaa
"drilli-porakonetta" työkoneena käytettäessä. Jos piippu on lyhennetty
kohtisuorasti sen reikään nähden, riittää muutaman millimetrin kymmenyksen
syvyinen/läpimittainen viiste tarkkuutta huonontavan purseen eli jäysteen poistamiseen
piipunreiän reunoista. Purse on toki poistettavissa myös sorvaten terävällä
terällä, jota aletaan syöttää piipunreiästä sen reunaan päin.
1405 MMI; PT
Gunwriters - Poistaa taikauskon
tarkkuudesta.
Polityyria; kippis!
Tervehdys! Aloimme ystäväni kansssa miettiä seuraavanlaista asiaa; tietoni mukaan
puliukko sanana on saanut alkunsa pulituuri-nimisen aineen ravistelemalla juomakelpoiseksi
saattamisesta. Nyt ihmettelemmekin, koskakohan kyseistä ainetta on alettu valmistaa ja
sitä kautta k.o. nimitystä alettu käyttää...?
Yst. terv. O.K.
Pulituuri (latin. "politúra" = kiillotus) on huonekaluseppien ja mm.
viulunrakentajien käyttämä viimeistelylakka, jonka liuottimena on sprii ja varsinaisena
kiiltopinnan antavana aineena tavallisimmin shellakka. Nimitys "polityyri"
omaksuttiin ilmeisesti ensimmäisenä Ranskassa joskus 1500-luvulla, jolloin alettiin
"puleerattujen" kerska-huonekalujen valmistus. Samoihin aikoihin alkoi Italiassa
shellakalla kiillotettujen viulujen joukkomittainen tuotanto. Alkoholin tislaus- ja
vedenpoistomenetelmät oli kehitelty niin pitkälle, että absoluuttista alkoholia, "Aqua
Ardens", pystyttiin tuottamaan teollisestikin, eikä pelkästään pikku
tilkkasia alkemistien laboratorioissa, ja Intiasta tuodun shellakan saatavuus oli
säännöllistynyt.
Sitä, milloinka polityyria alettiin valmistaa Suomessa teollisesti, en tiedä.
Huonekalusepät valmistivat ilmeisesti omat seoksensa vielä 1800-luvun lopulla.
Väärinkäyttö alkoi, kun teollinen teollinen valmiste tuli kauppoihin, ehkä vasta
viime vuosisadan vaihteessa. Silloin vääntyi polityyrin nimikin kotoisammaksi
pulituuriksi jopa kirjakielessämme, ja slangissa se lyheni puliksi.
Shellakka on liukenematon veteen, joten se opittiin erkaannuttamaan nautintoaineena
käytettävästä spriistä lorauttamalla pulituuriin hieman vettä ja ripauttamalla
sekaan suolaa, ynnä ravistelemalla pulituuripulloa, kunnes shellakka laskeutui
kiinteäksi klöntiksi pullon pohjalle. Periaate oli sama kuin kirnuttaessa kermasta
voita. Nimitys "puliukko" lienee peräisin kieltolain (1919 - 32) ajoilta, mutta
pulituurin nautintokäytöstä löytyy dokumentti Helsingin alimman yhteiskuntaluokan
nuorisokulttuuria kuvailevasta kupletista "Sakilaisen Laulu" jo vuodelta 1911,
jolloin sen sanat julkaistiin pilalehti "Tuulispäässä". Ne alkavat:
"Täss' näätte sakilaisen/ näitä Sörkan sälliä./ Minä himpan PULILTA haisen/
ja käytän mälliä..." (Muistinvarainen transkriptio grammofoonilevyltä:
Painetuissa sanoissa on kertosäe toisenlainen ja säveleen sopimaton, mutta alkusanat
kuten äänitteissä).
Melodia on peräisin saksalaisesta iskusävelmästä "Puppschen"
vuodelta 1910. Tunnetuin levytys on kaiverrettu USA:ssa, solistina amerikansuomalainen
poikatenori Ilmari Hautala, jonka ainoaksi levytykseksi "Sakilaisen Laulu"/
"Ikäneito Pelastusarmeijassa" jäikin. Pahennusta kirkollisissa piireissä ei
herättänyt niinkään levyn A-puoli, vaan Pelastusarmeijaa (mukamas) halventava
kääntöpuoli. J. Alfr. Tanner ja Oskar Nyström olivat sanoittaneet jo
parikymmentä vuotta aiemmin koto-Suomessa paljonkin räväkämmät kuplettinsa
Pelastusarmeijaa ravistelleista skandaaleista, joista sanomalehdissäkin kirjoiteltiin
vuonna 1910. Ajankohtaansa sidottuja hupilauluja ei liene julkaistu äänitteinä.
Tiukkapipoiset Oulun seudun "hihhulit" painostivat Nyströmin hyppäämään ns.
kaulakiikkuun, ja hänen sanoitustuotantonsa jäi lähestulkoon tuntemattomaksi.
Nuottipainos Tannerin kupletista "Naissotilas Pelastusarmeijassa" on - ihme
kyllä - julkaistu "Kuolemattomien Kuplettien" kokoelmassa v. 1946, vaikka Reino
Hirvisepän (a.k.a. Palle) toimittamasta kirjasta on jätetty pois joitain kaikkein
härskeimpiä (?) sanoituksia. Muutamia R.H:n sensuroimia viisuja on julkaistu aikoinaan
levyilläkin Tannerin omina esityksinä.
Jonkun tuntemattoman sanoittajan runoileman "Sakilaisen Laulun" esittää myös
Tauno Palo eräässä Suomi-filmissä, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut.
Kohtauksessa "jorataan pistoa hoito suussa", eli tanhutaan Helsingin alamaailman
1910- ja 20-luvuilla suosimaa tanssia ("pisto"), pidellen "hoitoa" eli
puukkoa hampaissa "Sörkan apaassien" tavan mukaan.
Keskioluen vapautumisen (vuonna 1969) luultiin siirtävän pulituurin väärinkäytön
historiaan, mutta tuo hurskas haave toteutui III-oluen kohtuuttoman verotuksen takia vain
puolittain. Pulituurin vatkaaminen on toki kai jo taaksejäänyttä elämää, mutta
"puistokemistejä" löytyy yhä. Nautintoaineensa he hankkivat huoltamoilta;
useimmiten "Vaaleanpunaista Pantteria" eli Marinol-keitinspriitä, mutta
peltikurkkuisimmat jopa Sinolia, eli nykyistä "perus-tenttua". Näiden
korvikealkoholien puhdistus on ilmeisesti mahdoton tehtävä, mutta piimällä
laimennettuina ne kuuleman mukaan menevät jotenkuten alas ja pysyvät sisälläkin, ellei
grogia ole nautittu "yli verien", eli noin neljän promillen lukemiin.
Nykyinen denaturointiaine Bitrex erittyy hikoilun ja munuaisten kautta helposti
aistittavalla tavalla: Vaatteissa on savuinen tuoksu kuin tuohitervan polttajalla ja
virtsa haisee kuin kuohimattoman kollikissan vastaava erite maaliskuussa. Ainakin
terveyskeskusten receptionien henkilökunta aistii kertanuuhkaisulla, milloin asiakkaiden
joukossa on yksikin tenttu-ukko, joita toki vieläkin nimitellään vanhasta tottumuksesta
"puliukoiksi" tai "pultsareiksi". Yltyvä spriin salakuljetus Suomeen
tehnee ajan mittaan lopun "tenuttelustakin", eli ei mitään niin pahaa, ettei
jotain hyvääkin.
1105 MMI; PT
Ilmakiväärin käyntiongelmia
Tervehdys. Löytyisiköhän Sinulta luonnollista selitysmallia Diana M-35 ilmakiväärin
osumapisteen alenemiseen aseeseen tehdyn männän nahan ja jousen vaihdon jälkeen. Tehon
lisäännyttyä remontin jälkeen jopa mäntylaudan läpäisevälle tasolle olisin
nimittäin olettanut käyvän juuri päinvastoin eli osumapisteen nousseen entisillä
tähtäinasetuksilla. Nyt ongelmana on, ettei diopteritähtäimen korkeussäätö tahdo
riittää 10 m:n ammuntaa silmälläpitäen.
Piippua ei mielestäni voi asentaa "vinoon", eikä se myöskään ole ainakaan
silmin havaiten taipunut. Koska ase on piippuviritteinen, voisi kylläkin otaksua, että
muutamien tuhansien laukausten jäljiltä piipussa saattaisi olla lievää alaspäin
taipumista. Tällöin voisi kuvitella, että suuremmasta lähtönopeudesta johtuen luoti
saisi myös suuremman nopeuden taipuneesta piipusta taipuman suunnassa ja osumapiste olisi
tämän johdosta aiemmasta alaspäin. Mutta lieneekö asialle luonnollisempikin selitys,
sitäpä tässä juuri ollaan tiedustelemassa.
Terv. P. P.
Aseen
lisääntynyt rekyyli männän lyödessä eteenpäin saa aikaan piipun
"notkahduksen" alaspäin, joko sulkukappaleen joustaessa tai jousikovan piipun
taipuessa hetkellisesti. Ilmiö ei ole mitenkään epätavallinen eikä vaarallinen. Jos
aseessa on tolppajyvä, sitä voi viilata hieman matalammaksi, kunnes diopterin
säätövara alkaa riittää. Piipun pysyvää taipumista on tuskin tapahtunut, mutta kun
potkaisu tehostuu, on piipun tilapäinen joustava taipuminen mahdollinen, ja luonnollinen
selitys havaitsemallesi ilmiölle.
Jousi- /mäntätoimisen ilmakiväärin rekyyli on suhteellisen voimakas, ja jos se
ajoittuu tehoa lisänneen remontin seurauksena pahimmillaan juuri siihen vaiheeseen,
jolloin luoti on lähdössä piipunsuusta, on piippu notkahtanut alaviistoon osumapisteen
sijoittumiseen vaikuttavalla tavalla. Olet jo itse keksinyt ilmiön syntymekanismin,
unohtaen vain sen, että piipun taipuminen voi olla tilapäinenkin. Kun mäntä iskeytyy
etuasemaansa, sen äkkipysäys kumoaa aseen "hyppymomentin" lähes täysin:
Rekyyli tuntuu sen takia miedommalta kuin se tosiasiallisesti on luodin lähtövaiheessa,
ja notkahtanut piippukin suoristuu. Luoti on kuitenkin jo ehtinyt lähteä väärään
suuntaan alkuperäiseen tähtäinasetukseen nähden. Korjautuu säätötoimilla, vaikkapa
jyvää fiilaten tai höyläten.
Aseen varsinainen käynti ei liene huonontunut. (Ymmärrän sanan "käynti"
osumien hajonnan vastakohdaksi). Tässä tapauksessa on kuitenkin kyseessä pelkkä
pystysuuntainen osumakeskiön siirtymä. Kokeilepa mielenkiinnon vuoksi ampua muutama kasa
siten kuin Suomi-kp:lla ammutaan, nojaten aseen perä olkaa
vasten mahdollisimman kevyesti, sallimatta perälaatan "pökätä" olkaan. Jos
osumakeskiö nousee ylemmäksi, saa ylläoleva selonteko vahvistusta.
0505 MMI; PT
Palautetta toimitukselle
"Siell' kaunis kannel soi/ He weisaa wirttä
uutta..."
Nyt ovat asekauppiaat keksineet uuden virren jarruttelemaan säästölataajien kasvavaa
toimintaa. Se menee tähän tapaan: "Kun lataat kiväärinpatruunasi
pistooliruudilla, on ruutia hylsyssä niin vähän, että kun se kukkuu, suuntautuu paine
ensin ylöspäin eli hylsyn tyhjään tilaan niin suurella voimalla, että hylsyt
särkyvät muutaman latauskerran jälkeen, ellei sitten synny alilatausdetonaatiota"
(josta olemme jo niin paljon GOWsta lukeneet ja sen ehkäisyn oppineet).
Säästölatauksen tekeminen kuulemma voisi ehkä onnistua lähes turvallisesti, jos
hylsyyn pantaisiin jotain täyteainetta. Tällöinkin hylsyt kuulemma kuitenkin
ylirasittuvat hyvin nopeasti.
Tämän kaiken kuulin tänään 2.5.2001, kun olin ostamassa ruutia N310. Lisäksi
kyseinen herra vielä myi ei-oota lupaillen, että ensi viikolla saadaan. Saadaankohan
vain? Olin vielä vähällä heittää lisää vettä kiukaalle eli meinasin ottaa
puheeksi supulataukset. En uskaltanut: Ties vaikka kyseinen kauppias olisi saanut
hjärtslaagin...
Terveisin CB
Eli
kommentit. Otsikon värssy jatkuu sanoilla: "Ei se koskaan lopu/ Ei se koskaan
wanhene..." Itse kokeilin jo ammoin, kuinka monta jälleenlatauskertaa .308
Winchesterin hylsy (Lapua) kestää kovanlaisia 1.0 gramman annoksia ruutia N320, luotina
Lapua S374. Kesti täystehoisen tehdaslatingin lisäksi 43 säästölatinkia. Hylsy oli
kaulasupistettu LYMAN 310-latauspihdeillä, tai toisinaan LEE UNITIZED LOADER-vasarasarjan
supistusholkilla, ynnä "normalisoitu" eli täyssupistettu, sekä trimmattu
pituuteen 51.0 mm ensimmäisen tehdaslatauksen ja aina seuraavien 20 laukauksen jälkeen.
Kestotestin puolivälissä hehkutin "varmuuden vuoksi" hylsyn kaulan ja sen
hartiat, vaikka Lapuan hylsyn alkuperäinen "glöijaus" mahdollistaa ehkäpä
puolensadan supulatingin ammunnan ilman hylsynkaulan säröilyä, ellei hylsynsuita
levitetä ja niipata kuin pakkotilassa, lähinnä lyijyseosluodeilla ladattaessa.
Noin 35 laukauksen jälkeen alkoi nallipesä tuntua hieman väljältä, ja kun nalli meni
lopulta sisään peukalolla painaen, päättyi kyseisen hylsyn aktiivipalvelus.
Nallitaskua ei laajentanut suinkaan erikoislatinkien paine, vaan tuonaikaisten VihtaVuoren
nallien N:o 28 kuorimateriaalin kovuus (samaa luokkaa kuin hylsymessinginssä) ja
erityisesti oma laiskuuteni: Laiminlöin useimmiten nallin palojäänteiden puhdistuksen
nallipesästä, joten se hioutui horoksi. Entisaikojen "Everlasting"-hylsyjen
takuu: "Kestäwäisyys taattu 20 tuhatta laukausta, tai rahat takaisin", oli
voimassa vain jos ampuja käytti kuparikuorisia nalleja ja harjasi nallipesän puhtaaksi
heti nallinpoiston jälkeen sianharjas-pensselillä.
Säästölatauspatruunoiden "stuffaamisen" dacron-kuidulla tai wc-paperilla
havaitsin tarpeettomaksi jokseenkin päivälleen 20 vuotta sitten kaliberissa .308
Winchester, jopa ampuessani 3 gramman painoisia pehmolyijyisiä 8.0 mm läpimittaisia .31
caliber percussion revolver- palloluoteja 0.20 - 0.30 gramman annoksilla ruutia N320.
Muutamien asekauppiaiden tietämys kulkee ehkä ajallisesti 20 vuoden verran
jälkijunassa?
Ei heidän virtensä siis mitenkään UUSI ole, eikä se varmaan VANHENE vielä pariin
vuosikymmeneen. Jokainen vähänkin ajan ilmiöitä seuraava kauppias TIETÄÄ veisaavansa
myyntipuhe-liturgiaa, eli hugaa, mutta kaikenlaiseen kaupallisuuteen kuuluu jonkinasteinen
epärehellisyys. Se on pelin henki, eikä se haittaa, kun sen tietää asiakaskin. Jos
halutunlaista tavaraa ei ilmesty myyntiin, suosittelen "jaloilla
äänestämistä", eli hovihankkijan vaihtamista ja kaveripiirinkin yllyttämistä
boikottiin. Tehoaa taatusti..!
Kauppiasta lienee syytä valistaa jäähyväisiä jätettäessä sen historiallisen faktan
verran, että N310 (ent. paukkupanosruuti N14) oli alkuaan kivääriruutia, joskin sitä
"väärinkäytetään" hyvällä menestyksellä myös pistoolin- ja
revolverinpatruunoiden tehdas- ja kotilatinkien ajoaineena. Soveltuu
haulikonpatruunoihinkin, nykyisten kevyiden haulimäärien saatteeksi, 12 kaliiperin
Skeet-latauksiin.
0805 MMI; PT
"Mikä rättikuali? Mile se vuan hajen Paikkalil teerin
tahi kaks ehtoopöytää." (c) Feliks
Mustaruutitietoutta netissä
http://www.elephantblackpowder.com/
(Mm.mustaruudin koko valmistusprosessi kuvina ja tekstinä)
http://www.netside.com/~lcoble/dir5/tld_bp.txt
(Mustaruudin historiaa, hyvin mielenkiintoinen).
T.S.
Aselain tulkinnoista
Olen nyt jokseenkin kiinnostunut Steyr AUG-kiväärin (itselataava kertatuli) hankinnasta,
ja nyt ihan kiinnostaisi, että onko pyssy hintansa veroinen? Olen myös kuullut (ja myös
huomannut asetta hypistellessäni), että piippu on noin 4 cm liian lyhyt ollakseen lain
mukaan kivääri, eli onko "muu ase" -luvan saaminen kovinkin normaalia
vaikeampaa?
EJ.
Kaksikin
ampuma-aselain tulkinnanvaraisten pykälien täsmennystä on käsiteltävinä Korkeimmassa
Hallinto-oikeudessa, koska pari pääkaupunkiseudun fiskaalia
eivät olleet tyytyneet Helsingin Hallinto-oikeuden luvanhakijoille suotuisiin
päätöksiin, vaan vaativat niiden purkua. KHO:tta on sittemmin painostettu jopa
eduskuntakyselyllä, jonka arvostelemisesta sivullamme nousikin melkoinen meteli:
Muunmuassa (täysin sivulliselta) aktiivisimmalta testiampujaltamme uhattiin peruuttaa
ampuma-aseluvat, koska hän asuu Helsingissä "Keiler-Güstün" valtapiirissä
ja kirjoittelee testiraportteja sekä urheiluammunnan tulevaisuusnäkymiä koskevia
pakinoita sivuillemme. Siinäpä syntiä riittämiin..! Laillisia perusteita lupien
peruuttamiselle ei kuitenkaan löytynyt, eikä laillisia esteitä uusienkaan aselupien
myöntämiselle.
Korkeimman Hallinto-oikeuden päätös tulee olemaan lakipykälän tasoinen
ennakkopäätös, jota aselupaviranomaisten on noudatettava kaikkialla Suomessa. Jo
Helsingin Hallinto-oikeuden päätöksillä olisi ollut ennakkopäätöksen status,
elleivät Suomen lain yläpuolelle itsensä asettaneet viranhaltijat olisi katsoneet
arvovaltaansa laintulkitsijoina loukatun Helsingin hallinto-oikeuden toimesta.
Lainvoimaisen ennakkopäätöksen purkamismenettely on sivumennen sanoen äärimmäisen
harvinainen tapaus oikeushistoriassamme.
Päätöksen purkamista vaaditaan, milloin paikallinen hallinto-oikeus ei ole myöntänyt
valitusoikeutta päätöksestään. Purkuvaatimukselle on löydyttävä erityisen vahvat
perustelut, esimerkiksi toteennäytetty "oikeusmurha", tai joidenkin oleellisten
seikkojen ilmituleminen paikallisen hallinto-oikeuden päätöksen vahvistamisen jälkeen.
Vaikka Korkeimmassa Hallinto-oikeudessa käsiteltävinä olevat lupa-asiat eivät koske
nimenomaan Steyr AUG:ia, voidaan odotettavissa olevaa ennakkopäätöstä soveltaa myös
sen tapauksessa. 4 cm:n verran "liian lyhyt" piippu ei terveen
talonpoikaisjärjen mukaan ole aseluvan myöntämisen este.
Paikallinen aselupaviranomainen voi myöntää luvan lyhyen kaavankin mukaan joutumatta
moitteenalaiseksi. "Muu ase"-luvat myöntää lääninhallitus. Paikallisen
a-lupaviranomaisen lausunto on tällöinkin ratkaiseva, mutta käytännöksi on
muodostumassa keskittyminen luvanhakijan elämäntapojen ja luonteenominaisuuksien
omaksuminen lupien myöntämis-/ epäämiskriteereiksi, eikä enää niuhottaminen
esimerkiksi aseen piipunpituuden muutamista "puuttuvista" millimetreistä,
joilla ei ole esimerkiksi aseen väärinkäyttötapauksissa minkäänlaista merkitystä.
(I):maisen anopin tai naapurin voi tappaa tasan yhtä kuolleeksi puolentoista metrin
pituisella Husqvarnalla kuin 40 mm:n verran "vajaamittaisella"
sporter-rynnärilläkin, eikä "pulleaksi" muotoiltu AUG ole erityisen helposti
kätkettävissä. Tihutöiden suunnittelija ei myöskään hanki luvallista asetta, koska
AUG:in hinnalla saa melko monta "pimeää" pyssyä vaikkapa Räävelistä (=
Tallinn), Viipurista tai Pietarista; esimerkiksi AKSU-rynnärin.
Steyr AUG on osoittautunut laadukkaaksi aseeksi metsästys-
ja urheilukäytössä, mukaanlukien reserviläisammunnat, vaikka sen rakenneratkaisut
herättivät aikoinaan ennakkoluuloja. Esimerkiksi muovi-komposiittiset laukaisukoneiston
osat on havaittu käytännössä teräsosien veroisiksi kestävyydeltään. Muotoiluun ja
tähtäinkonstruktioon on myöskin jo totuttu, vaikka syntymänsä aikoihin AUG katsottiin
"kovin radikaaliksi", ainakin ajatellen aseen menekkiä sporter-variaationa
siviilimarkkinoilla. Jos markkinointialue olisi rajoittunut yksinomaan pata-vanhoilliseen
Keski-Eurooppaan, ei siviilimallin kehittely olisi kannattanut. Mutta ostajakunta asuikin
merien ja valtamerten takana ennen hoplofoobikoiden "riemuvoittoja" mm. USA:ssa.
Ne voitot ovat olleet "Pyrrhoksen voittoja", joiden kova hinta voi tulla jonakin
Päiwänä ulos-hakuun.
0405 MMI; PT
PAHA VIRHE!
"Hiljainen kettupyssy" -jutussa sanotaan seuraavaa:
"...piipunpituuteen, joka muutoin jää alimittaiseksi: Aseen hankintaan/
hallussapitoon tarvittaisiin ERVA-aselupa."
Nyt on tainnut mennä PTK:lta puurot ja vellit sekaisin. Eihän alamittaiset kiväärit
mitään ErVa-pelejä ole, vaan "muu ase" -tyypin mukaisia tavallisia
torrakoita! (Ampuma-aselaki 1/1998, 6 , 12. mom). "Muu ampuma-ase" on asetyyppi
siinä missä kivääri, haulikko, pistooli jne. eikä sen vuoksi pidä puristaa mailaa
liikaa. Voi tulla vaikka kuolio.
Samaisen lain 9 määrittelee Erityisen vaaralliset ampuma-aseet: 1) Sinko,
kranaatinheitin, takaaladattava tykki sekä rakenteeltaan ja käyttötarkoitukseltaan
vastaava ampuma-ase sekä ohjus- ja raketinheitinjärjestelmä; 2) sarjatuliase; 3) muuksi
aseeksi kuin ampuma-aseeksi naamioitu ampuma-ase.
Aselait löytyvät verkosta, niihin kannattaa jokaisen
tutustua!
Yst.terv. AK
Puurot
ja vellit ovat sekaisin joissain "kyttiksissä": Monissa kihlakunnissa
luokitellaan piipunpituudeltaan/ kokonaispituudeltaan muutaman millimetrinkin verran
"liian lyhyet" aseet ERVA-pyssyiksi, vaikka ne kuuluisivat tosiasiallisesti
luokkaan "muu ase". Ampuma-aselain yksinvaltainen laatija unohti kokonaan
muunmuassa aselajin "pistoolikarabiini" olemassaolon, kuin myöskin asetyypin
"vaimenninkarabiini". Nooh, kenelle on lusikalla annettu, ei häneltä voida
kauhalla vaatia..! Pintapuolisella ase-asiantuntemuksella ei synny kaikki olemassa tai
ennakoitavissa olevat asetyypit huomioonottavia säädöksiä. Niitä joudutaan nyt TAAS
"paikkailemaan" hallinto-oikeuksien ennakkopäätöksillä, Korkeinta
Hallinto-oikeutta myöten, minkä itsekin varsin hyvin tiedät.
Maakuntien ja pääkaupunkiseudunkin aselupa-viranomaiset tuijottavat ampuma-aselain 6.
pykälän 2. momentin millimetrilukemia kuin nousevan auringon valon sokaisemat lepakot,
pyrkien useinkin (tosin eivät onneksi aivan kaikissa kihlakunnissa) tuuppaamaan
päätöksenteon niiden viranhaltijoiden päänsäryksi, jotka myöntävät tai epäävät
ERVA-aselupia, jos ase on hiukankin tavallisuudesta poikkeava mitoitukseltaan. ERVA-aseen
ja "muun aseen" välinen raja on käytännössä se kuuluisa veteen piirretty
viiva, vaikka ERVA-taisteluvälineet onkin yksilöity a-aselain 9. pykälässä.
Koska hiljaisen kettupyssyn ominaisuuksien kysyjän kotipaikka ei ollut tiedossani, eikä
siis sekään, onko seutukunnan aselupa-viranomainen punikki vaiko lahtari tahi jotain
siltä väliltä, eli hoplofoobikko vaiko asediggari, tai jotain siltä väliltä, taikka
"sakokraatti", joka myöntää aselupia ilman viivytyksiä vain
tietynmerkkisille luodikoille, niin jouduin tyytymään niiden menetelmien luettelemiseen,
joilla kettupyssy on muutettavissa mitoitukseltaan "normaalirakenteiseksi"
metsästysluodikoksi = Kokopituus vähintään 840 mm ja piipunpituus (integroidun
vaimentimen vaippa mukaanlukien) vähintään 400 millimetriä, jolloin ase ei kuulu edes
luokkaan "muu ase", ja sen osto-/ hallussapitolupa on saatavissa helpoimmin,
riippumatta paikkakunnan aselupa-viranomaisen maailmankatsomuksesta, jonkin salaseuran
jäsenyydestä, asiantuntemattomuudesta, tiettyjen asemerkkien suosinnasta, tai labiilista
mielenterveyden tilasta.
Toki tunnen A-aselain 9. pykälän kaikki kolme momenttia, mutta myöskin eräissä
poliisipiireissä vallitsevat menettelytavat. Sekopäisimmät "vallesmannit" ja
"rappari-fiskaalit" eivät liene lukeneet lakia 1/1998 sen kuudennen pykälän
8. momenttia pidemmälle. Arvaapas muuten, ketkä yhtyvät kai kernaimmin ajatukseeni,
että aselupa-hakemusten käsittely pitäisi luovuttaa jonkin muun istituution kuin
poliisin tehtäväksi! Tai jopa siirtyä "esi-bobrikoviaaniseen"
asepolitiikkaan. Aselupa-viranomaiset! Nimenomaan ne heistä, joille jokaisen aseluvan
myöntäminen on vastenmielinen (mutta lakisääteisesti pakollinen) virkatoimi.
0805 MMI; PT
Kolme viisasta virkamiestä.
Pyssyjen raudat ja "Kauhun Päivä"
1.Kuinka valitsen oikean teräslajin, tarvitaanko lämpökäsittelyä ja miten määritän
riittävän ainevahvuuden jos/kun kyseessä on aseen osan (esim. piipun tai sulun)
valmistus? Mistä löydän alan kirjallisuutta?
2.Mitä tarkoittaa stage 5:n (20.02.2001, Ideas & Innovations: The
combat shooting) nimessä "Dies illa"?
KJK
1.
Paneudun aiheeseen joskus enemmällä ajalla, kunhan uusimpia aineopin kirjoja on noudettu
tutkisteltaviksi keskikaupungin lainakirjastosta. Ns. "musta teräs" (johon
sinistys tai mustaus tarttuu) on yleensä seostettu kromilla ja molybdeenilla. Lienee jo
yleisimmin käytettyä aseiden rakenneosissa. Ainakin piippukanget voidaan hankkia
valmiiksi lämpökäsiteltyinä, jolloin ne ovat sopivan kovia, mutt'eivät hauraita, ja
ne voidaan myöskin työstää lastuamalla.
Lopullisen kovuutensa ainakin piipunseinämän sisäpinta saavuttaa ammuttaessa; osin
paineen muokkaamana, osin ns. karbonitrautumisen kautta. Teräkseen imeytyy ruutikaasusta
hieman hiiltä ja typpeä. Karbonitrautumiseen perustuu myös raudan kirjokarkaisu ja
pintakarkaisu syaniidi-yhdisteillä, kuten verisuolalla. Syaniideilla saadaan savenharmaa
himmeä lähes lasinkova pinta meltorautaan tai niukkahiiliseen teräkseen. Pinnan alta
jää metalli pehmeäksi ja sitkeäksi.
Aikoinaan käytettiin pintakarkaisua yleisesti mm. aseiden laukaisukoneiston osissa. Myös
taittoladattavien haulikoiden baskyylit ja takalatauskiväärien lukkokopat työstettiin
niukkahiilisestä teräksestä ja pintakarkaistiin. Lastuavat työkalutkin olivat
hiiliterästä: Nuorrutusteräs olisi tylsyttänyt ne varsin pian käyttökelvottomiksi.
Nykyisin aseenosat valmistetaan läpikarkaistusta teräksestä, useinkin tarkkuusvalamalla
tai muottiin takomalla, jos aseen tuotantomäärät ovat kyllin suuret, ja
erikoisvälineistön valmistus siis kannattaa.
Seostettuja teräksiä alettiin käyttää aluksi sotalaivojen kylkien panssarointiin,
mutta jo 1800-luvun puolella omaksuttiin kiväärinpiippujen materiaaliksi nikkeliteräs,
joka oli mekaanista kulutusta ja kemiallista korroosiota aiempaa paremmin kestävää.
Seostetut piipputeräkset tulivat suureen tarpeeseen: Savuttomilla ruudeilla
matkaansaatetut vaippaluodit olivat tulossa yleiseen käyttöön etenkin sotilasaseissa.
Laukaisupaineet kaksinkertaistuivat 1 - 2 vuosikymmenen siirtymäkaudella.
Savuttomat ruudit eivät muodostaneet luotivahoihin sekoittunutta suojakalvoa
piipunseinämiin aiemman mustanruudin tavoin, joten nallien sytytysmassojen terästä
syövyttävä vaikutus pääsi valloilleen. Alkuun nikkelillä mutta pian myöskin
kromilla ja mangaanilla seostetut teräkset sietivät kemiallista korroosiota ja
lämpöeroosiota aiempia hiiliteräksiä paremmin, mutta nallimassojen koostumustakin
jouduttiin tarkistamaan moneen otteeseen, kunnes modernit ruostuttamattomat,
syövyttämättömät ja räjähdyselohopeaa sisältämättömät sytytysmassat
onnistuttiin kehittelemään täsmätoimisiksi.
Elohopeafulminaatin palojäänteet eivät sinällään olleet "myrkkyä"
rautaseoksille, vaan hylsymessingille, joka haurastuu elohopean saastuttamana. Hylsyt
olivat piankin jälleenlataukseen kelpaamattomia. Elohopeanallien liekkimassan hapettimena
oli kuitenkin lähes säännönmukaisesti kloraattisuoloja, jotka kosteuden läsnäollessa
ruostuttavat rautaseoksia. Edes modernit ruostumattomat piipputeräkset eivät ole täysin
immuuneja kloraattijäämien vaikutuksille epäedullisissa olosuhteissa. Piipunreiän pesu
kuumalla vedellä on varmin keino noiden jäänteiden poistamiseen. Piipunreiän
kovakromauksella voidaan korroosio ehkäistä ennalta, niin kauan kuin kromipinnoite on
ehyt.
Kloraattipitoisia "korrosiivi-nalleja" suosittiin esimerkiksi USA:ssa vielä 2.
maailmansodan aikaan niiden toimintavarmuuden takia. USA:n ilmavoimien vertailutesteissä
löydettiin kaikkein täsmätoimisin tunnettu nalliseos, jota vieläkin käytetään
lelupyssyjen paperinalleissa ja muovisissa starttipistoolin patruunoissa. Koostumus:
Kaliumkloraattia, punaista fosforia ja lasijauhetta. Seos on sopimatonta käyttöön
oikeissa ampuma-aseissa, koska sen palojäänteet ovat lähes mahdottomia poistaa
piipunreiän seinämistä. Mustaruutiaseet muodostavat jälleen poikkeuksen
pääsääntöön, mutta tahdistettuina potkurinkehän läpi tulittavien
hävittäjäkoneiden kuularuiskujen patruunat ladattiin savuttomilla ruudeilla. Nallien
täsmätoimisuutta vaadittiin nimenomaan "synkronoiduissa" lentokone-aseissa.
Aseiden sulkuosien lujuusvaatimuksista riittäisi kertomuksia paljonkin jo pelkästään
historiasta. Laskentakaavoihin en tällä kertaa pysty perehdyttämään visitooreja,
koska jutusta tulisi pitkä ja kuiva, mutta mainittakoon, että asehistorian
lujalukkoisimmaksi mainitun japanilaisen Arisaka-kiväärin lukko on karkaistu kolmeen eri
kovuusasteeseen ja Ukko-Mauser C 96- pistoolin rakenteisiin on käytetty peräti
seitsemää ominaisuuksiltaan toisistaan poikkeavaa teräslajia, kukin
lämpökäsiteltyinä tarkoituksenmukaiseen kovuusasteeseensa. Metallien
spektrianalyyseihin tai edes kovuusmittauksiin ei valitettavasti ole enää tilaisuutta/
varaa, vaikka ainakin Vickers-kovuusmittarin käyttötaito olisi ehkä vielä tallella:
Minkä nuorena oppii, et c!
0505 MMI; PT
Onko itsesensuuri iskenyt?
Tuli tossa yhtenä päivänä mieleen että ei ole tullut e-mailpakinoita ym. pitkään
aikaan Gunwriters'eiltä. Viimeinen mitä minulle on tullut on että voisi tilata gw-cd:n.
Vuosimaksun olen maksanut. Onkohan osoitteeni hävinnyt? Luulisi Lapintien
ja Aseliiton toimista saavan mehevää juttua?
Terv. Juissi Turust
Työruuhka on sitä luokkaa, että kaikki jutut, mitkä ehdimme tuottaa, julkaistaan
netissä, poislukien vastaukset etuoikeutettujen visitooriemme kysymyksiin, joihin
halutaan vastaukset "private only" e-mailitse. Niitä tulee jo noin fifty -
fifty luumäenkielellä ja lontooksi; joitain myös på svenska ja jopa norjankielellä.
Muutamina päivinä on jo ylittynyt haamuraja 1000 päivittäistä visiittiä ja keskiarvo
on n. 850 kävijää/ day. E-mailisi osoite on tallella, jos jotain kysyttävää ilmenee.
Saat vastauksen "eemelinä", jos niin haluat. Yleiskiinnostavat kysymykset ja
vastaukset tulevat julki GOW:ssä. Olitkin eräs ensimmäisiä "PV"-luokan
kävijöitä; muistetaan..! (PV = Privileged Visitor = etuoikeutettu sivuillamme
kävijä).
Etuoikeutettujen visitoorien viestit ovat aina etuoikeutettuja, tulkootpa ne Suomesta tai
maailmalta, ja Sinä kuulut "PV"-luokkaan, mutta on pakko huomauttaa, ettei
toimituksemme henkilökunta ole lisääntynyt likimainkaan samaan tahtiin kuin
työmäärä, ja toimitussihteerimme *Mimmi* tyytyy kirjoittelemaan vain manuaaliseen
hiirten pyydystykseen keskittyviä artikkeleita. Joitain toimintoja on täytynyt
rationalisoida. Aseliitolta tms. instituutioilta tulleet tiedotteet toki julkaisemme,
sikäli kuin niitä toimitukseemme ilmaantuu, ehtimättä kommentoimaan niitä enemmälti.
Jonkinlaiseen aineiston karsintaan on pakko ryhtyä, eli keskittyä lähinnä teknisiin ja
ballistisiin teemoihin, ellei ilmene perusteltuja syitä muunlaisiin aiheisiin
paneutumiseen.
Minkäänlaiseen "itsesensuuriin" emme tietenkään alennu, mutta lienemme jo
onnistuneet säikyttämään aseharrastajien viholliset varsin vaisuiksi mm. Väinö
Linnan "Sotaromaanin" kuuluisalla lohdullisella sitaatilla: "Lyijyä nekin
tottelee", ja mainitsemalla joitain sicamaisimpia aseharrasteiden sekä vapaaehtoisen
maanpuolustustoiminnan vastustajia nimiltä. Onhan maanpetturit sentään voitava nimetä
konniksi & lurjuksiksi, edes muutamia pahimpia luetellen, sikäli kuin dokumentoitua
tietoa moitittavista teoista saadaan haalituksi kokoon. Rikoslainsäädäntömme yleisesti
tunnetun jälkeenjääneisyyden takia ei kansalaisten puolustuskyvyn ja -tahdon
näivertäjiä valitettavasti tuomita rangaistuksiin tavanomaisissa tuomioistuimissa,
eivätkä sakot tai "ehtoolliset" riittäisikään rangaistuksiksi.
Esimerkiksi valtiopetosta ja sen valmistelua koskeva rikoslain paragraafi on säädetty
vuonna 1894 (!), jolloin Suomen suuriruhtinaskunnan puolustuksesta vastasivat Venäjän
keisarikunnan asevoimat. Joitain sanamuotojen täydennyksiä ja hakasulutuksia
lukuunottamatta tuo lainkohta on ennallaan VIELÄKIN, vaikka Suomen puolustuksesta on
vastannut Suomen kansa jo vuodesta 1918 alkaen. (Saksa tosin autteli muutamissa
historiamme vaiheissa, kun "olot Suomess' oli koitua katalaks"). Hitaita ovat
herrojen kiireet lainvalmistelun alalla..! Myyräntyön tekijät joudutaan siis aikanaan
tuomitsemaan yhteisen kansan terveen oikeustajun mukaisesti epävirallisissa
"kenttäoikeuksissa", jos edes niiden perustamista katsotaan tarpeelliseksi.
Kuulostiko edelläoleva teksti joteskin "itsesensuroidulta?"
0505 MMI; PT
Lancaster-rihlaus ja kaksikuurna-rihlaus
Ensi alkuun kiitokseni oivallisista (vuoden takaisista) .444 Marlin-kevytlatausneuvoista.
Lyijyluotien napsuttelu N320-ruudin avulla on lystimpää kuin ikinä arvasinkaan.
Kysyttävääkin aivan eri aiheesta tosin olisi. Minkälainen ja missä aseissa käytetty
mahtaa olla ns. soikiorihlaus? Olen nähnyt myös käytettävän asiasta nimitystä
Lancaster-rihlaus. Käsittääkseni kyseessä on jonkinlainen soikeaan piipunreikään
perustuva rihlausmenettely, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.
"LD"
Soikiorihlaus oli tavallaan kaksikuurnainen rihlaus, kuitenkin vailla teräviä nurkkia
tms. särmiä. Se höylättiin ura kerrallaan, päädystä katsoen puolipyöreällä
kaapivalla terällä, jonka pyöristyssäde oli 0.5 x porauskaliberi miinus erittäin
vähäinen toleranssi. Koska kerrallaan kaavittava "lastu" oli leveytensä
vuoksi pakostakin ohut (lähinnä vain öljynsekaista metallipölyä), jouduttiin yhtä
uraa kaapimaan tuhatkin kertaa, jos uran syvyys oli millimetri ja sitä syvennettiin
tuhannesosa-millimetri eli mikrooni kerrallaan. Työn loppuvaiheessa jouduttiin mittaamaan
tai tulkkaamaan, josko uran syvyys olisi jo riittävä. Työstä oli silloin tehty
yleensä kuitenkin vasta puolet. Huokeamman laatuluokan piiput voitiin kuitenkin rihlata
pelkällä "toispuoleisella höyläyksellä".
Piippuaihiota pyöräytettiin puoli kierrosta ympäri, ja alettiin kaapia vastakkaista
rihlankuurnaa. Kunkin rihlahöylän työ-iskun jälkeen työnnettiin kaavintaterän
suoralla puolella sijaitsevaa puu- tai sarveisaine-kiilaa hiukan syvemmälle. (Kiila
saattoi olla myös metallia, jolloin sitä painettiin tiheänousuisella säätöruuvilla
tiukemmin piipunseinämää vasten). Tällä tavoin toistettiin kaapiminen, kunnes
toisenkin rihlakuurnan syvyys oli riittävä. Lancaster-rihlauksen höylääminen oli siis
hidas ja töisevä prosessi, joten se ei sanottavammin yleistynyt.
"Molemmin puolin höyläten" soikiorihlattu piippu oli ymmärrettävästi
kallis, joskin myös helppohuoltoinen. Edut eivät kuitenkaan vastanneet hintaa.
"Peräsuisien" eli takaaladattavien aseiden tultua käyttöön alkoi
Lancaster-rihlaus jäädä pois muodista, vaikka joku äveriäs englantilainen loordi
saattoi tilata suurriista-pyssyynsä soikiorihlatun piippuparin tai piipun vielä
savuttoman ruudin ja vaippaluotien aikakaudella - ehkä jopa vuoteen 1914 asti.
Soikiorihlauksen keksimisen ajankohta ei ole tiedossa kuin vuosikymmenen tarkkuudella:
1820-luku.
Lancaster-rihlattu ase oli useimmiten järeä suurriistaluodikko, jolla ammuttiin
rasvakyllästettyyn kangastilkkuun käärittyjä palloluoteja tai hieman soikulaisia
nauriin muotoisia ammuksia. Niille riitti varsin alhainen kiertonopeus. Noin 20-milliselle
kuulalle tarkoitetun piipun porauskaliberi saattoi olla 21,2 mm (haulikkokaliiperi 8) ja
isokaliberi lähes 23 mm. Rihlannousu saattoi olla jopa 120 tuumaa per varvi, eli lähes
3.05 metriä.
Osumatarkkuus oli vain hieman parempi kuin sileäreikäisillä aseilla ammuttaessa. Kasat
olivat pitkänomaisia, kämmenenkokoisia tai suurempiakin kohdistusetäisyydelle n. 45
metriin. Suurriistan ampumaetäisyys ei yleensä ollut kohdistusmatkaa pidempi, ja maalit
olivat kookkaita. Kaksipiippuisten norsupyssyjen piiput säädettiin ampumaan samaan
osumakeskiöön kohdistusetäisyydelle. Toinen piippu hajotti osumat yleensä
pystysuuntaan ja viereinen piippu vaakasuoraan suuntaan. Ainakin norsuja ammuttiin
molemmilla piipuilla, joskus (vahingossa) samanaikaisestikin. Norsu kaatui silloin
kyljelleen; ampuja säännönmukaisesti selälleen. Se osapuoli, joka nousi ensin
jaloilleen, oli voittaja. Jos kumpikaan ei noussut, jaettiin kummankin jäännökset
viidakon lakien säätämässä nokkimisjärjestyksessä.
Keksintöä seurasi tietenkin tuotantolaitoksen perustaminen.Charles Lancasterin
(Senior) piippupaja toimi Lontoossa vuodesta 1825 vuoteen 1847, jolloin sen perustaja
kuoli. Asepajaksi piippupaja muuttui 1850-luvulla, jolloin perustajan poika Charles
William Lancaster oli kehitellyt taittoladattavan keskisytytyspatruunoita ampuvan
haulikon. C.W. Lancasterin kuoltua v. 1878 jatkoi hänen etevin oppipoikansa, kisällinsä
ja sittemmin yhtiökumppaninsa, Henry A.A. Thorn, manufaktuurin toimintaa omaan
kuolemaansa asti, vuoteen 1914.
Henry A.A. Thorn ei ollut "yhden keksinnön mies", kuten Charles Lancaster
(Senior ja Junior olivat), vaan hän patentoi Charles Lancaster & Co. -yhtiön nimiin
lukuisia keksintöjä: Mm. nelipiippuisen taittoladattavan haulikon ja nelipiippupistoolin
"double-action only"-laukaisukoneistolla v. 1881, sekä vanhimman
todella luotettavan kaksipiippuisten haulikoiden ja kaksoisluodikoiden yksiliipaisimisen
laukaisukoneiston vuonna 1895. Ch. Lancasterin (Senior) kolmesta pojasta ei yksikään
ollut enää tuohon aikaan elossa, mutta Henry Thorn piti firman mainehikasta nimeä
tunnettuna omaan kuolemaansa saakka.
Kaksikuurna-rihlauksen variaatioita
Eräänlainen soikiorihlauksen variaatio oli braunschweigilaisen kapteeni Berner:in
kaksikuurnainen rihlaus vuodelta 1836. Rihlat olivat verraten syvät ja useimmiten
pyöreäpohjaiset, mutta leveydeltään enintään kolmannes piipunreiän
porauskaliberista. Palloluodin ympäri oli valettu ulkoneva "vyö", joka
asetettiin rihlankuurniin ja luoti painettiin suustaladattavan kiväärin piippuun
latausrassilla. Ideana oli hieman alimittaisen kuulan mekaaninen ohjaus kiertoliikkeeseen,
eli siis suulatauksen nopeuttaminen. Aseen lataaminen vaikeutui kuitenkin jo muutamien
laukausten jälkeen, "korppuuntuneen" ruutikarstan kerrostuttua
piipunseinämiin. Tulitus taukosi aseiden puhdistuksen ajaksi.
Berner-tyyppiset rihlamusketit eivät päihittäneet rihlaamattomia aseita ainakaan
tulinopeudeltaan, mutta niiden variaatioita valmistettiin erikoisjoukkojen käyttöön
monissa maissa. Belgialaisia "Lüttichin Tussareita" oli
joukko-osastokokeiluissa myös suomalaisilla tarkk'ampujilla. Suomessa kokeiltiin
tasaperäisiä ja teräväkärkisiä, kahdella rihloihin käyvällä ohjaussiivekkeellä
varustettuja Kulikovski-luoteja, todeten ne jokseenkin sotatoimikelvottomiksi,
joskin osumatarkoiksi rata-ammunnoissa. Ampumaleirillä ei ollut kiirettä: Aseiden piiput
voitiin nuohota ainakin kuivaharjauksella jokaisen laukauksen jälkeen, ennenkuin
ruutikarsta ehti korppuuntua kovaksi.
Kulikovski-luodin idea oli sinänsä oikeansuuntainen, mutta luodit oli mitoitettu liian
paksuiksi. Idea niihin oli saatu sardinialaisen tykistökapteeni Cavallin kehittelemistä
tykinammuksista, unohtaen tosin, että Cavallin "nalkkilukkoiset" tykit olivat
takaaladattavia. Suulatauskivääreihin olisi luodit pitänyt valaa melko reilusti
alimittaisiksi. Arveltiin kuitenkin, että luodin tasaisen perän tarävä särmä raappaa
piipunreiän puhtaaksi ruutikartasta kun luotia painetaan piippuun. Pehmolyijyiset luodit
käyttäytyivät kuitenkin eri tavalla kuin valurautaiset tykinammukset. Tietoa siitä,
että pehmolyijyinen kärkiluoti pystyy tyssäytymään ja laajenemaan ammuttaessa
piipuntäyteiseksi, ei ollut Venäjällä vielä 1850-luvun vaihteessa.
William Greenerin (Senior) kehittelemissä suustaladattavissa "Cape"-
kaksoisluodikoissa, joita monet englantilaiset aseenvalmistajat alkoivat jäljitellä
vuodesta 1855 alkaen, oli rihlauksen periaate kuin Berner- kivääreissä tai J.
Malherbe- firman Liègessä (= saks. "Lüttich") valmistamissa
"tussareissa", mutta kuurnat leveämmät ja terävänurkkaiset. Nimitys
"Cape-luodikko" johtui aseiden vientiponnistuksista etelä-Afrikan Kap-maahan,
jota röyhkeät englantilaiset maahantunkeutujat olivat valloittamassa Afrikan
eteläkärjen alkuperäisväestöltä, buureilta eli afrikandereilta.
(Tummaihoisia alkuasukkaita ei Kap-maassa ollut hollantilais-saksalaisten uudisraivaajien
tullessa sinne 1600-luvulla, eikä haitaksi asti vielä 1850-luvullakaan).
.45 -.50 -kaliberisten Cape-luodikoiden rihlannousu oli huomattavasti jyrkempi kuin
aiemmissa, alkuaan palloluoteja ampumaan suunnitelluissa aseissa; 762 mm eli 30 tuumaa per
varvi. Luodin muotoilu oli "mallia Kulikovski", mutta sen suora osuus kärjen
takana oli pidempi läpimittaan verrattuna ja luodin kokonaispituus runsaat kaksi kertaa
porauskaliberi. Luodit Cape-luodikoihin valettiin alimittaisiksi. Vahapaperilla
vaipoitettu ammus meni sovulla suun kautta ainakin puhtaaseen piippuun. Jos jouduttiin
ampumaan useampia laukauksia piippua puhdistamatta, kuorittiin luoti vaipattomaksi,
jolloin kummastakin piipusta voitiin ampua vielä kaksi laukausta "riisutuilla"
luodeilla, suulatauksen vaikeutumatta kovinkaan pahoin. Cape-luodikot olivat
pääsääntöisesti metsästysaseita, joten kuusi laukausta ennen piippuparin
puhdistustarvetta katsottiin riittäviksi
Tietysti heräsi epäilyksiä, että kahteen rihlakuurnaan käyvät millimetrin korkuiset
siivekkeet eli ohjauskorokkeet eivät riitä ohjaamaan luotia ennennäkemättömän
nopeaan kiertoliikkeeseen, vaan luoti riistäyy rihloista, painuen "raakana"
piipunputken läpi. Epäluulot hälvennettiin testiammunnoilla jopa 2000 yardiin asti:
Suurikokoisesta maalitaulusta ei löytynyt yhtään poikittain osuneen luodin reikää,
vaikka osumakuviot olivat jopa yllättävän pieniä ja niiden hajonta oli tasainen.
Tehtailija Purdey aloitti vastaavanlaisten aseiden valmistuksen
erikoistilauksesta äveriäille asiakkailleen. Erään aseyksilön luodin lentoääntä
sivultapäin kuulostellessaan hän havaitsi sen muistuttavan pikajunan (engl. express
train) tuottamaa kohinaa. Näin syntyi monien nykyistenkin kaliberien peräkaneetti
"Express" - jo vuonna 1856, jolloin Purdey Express- kiväärit olivat vielä
suustaladattavia. Sotilasaseisiin oli tällä välin omaksuttu laukaisuvaiheessa
laajenevat ekspansioluodit (tyyppi Minié) tai kompressioluodit (tyyppi Wilkinson
tai Lorenz). Rihloja oli madallettu sekä kavennettu, ja niiden lukumäärä
lisätty vähintään kolmeksi.
Tosin jo W. Greenerin Cape-luodikoiden luotien pituuden suhde läpimittaan tuotti
selvästi havaittavan kompressiovaikutuksen, eli luodin tyssäytymisen tiiviisti
piipunreiän täyttäväksi, vaikka luodit olivat "karkaistuja" seostamalla ne
tinalla ja/tai antimonilla riittävän koviksi norsujahtiinkin. Seosaineet hankittiin
yleensä kirjapainoista: Loppuunkuluneita kirjasimia. Lyijy voitiin seostaa myös
elohopealla varsin kovaksi. Tyssäytyminen saatiin aikaan lataamalla aseet niin suurilla
ruutimäärillä, ettei moisia olisi voitu kuvitellakaan käytettävän
sotilaskivääreissä, joiden kantajat olivat sentään usein teini-ikäisiä
lapsisotilaita. Cape-luodikon paino (noin 6 kg) lievensi osaltaan sen rekyyliä.
Pitkän ajallisen ja maantieteellisen harppauksen jälkeen kohtaamme kaksirihlaisen
piipunreiän .30-06 -kaliberisesta Springfield-kiväärin karvahattumallista "U.S.
Rifle, Caliber .30, Model of 1903A3" vuodelta 1941. Kaikkiaankin tuo Remingtonin
insinöörien pikaisesti suursodan tarpeisiin kehittelemä massatuotanto-kivääri oli
kalkkivaarien kauhistus, ja se nostatti äänekkään "älämölöön": Piipun
siderenkaat, makasiinin pohjalaatta ja liipaisinkaari oli prässätty PELLISTÄ! Oi
kamalaa: Ase ei kauaakaan kestäisi sotatoimien olosuhteissa! Piipun ulkopinta oli myös
jätetty hiomattomaksi karkean muotoilusorvauksen jälkeen, ja mikä kauheinta: Joka
toisen rihlakuurnan höylääminen oli laiminlyöty törkeästi! Eihän tällaisella
kalustolla voida lähteä puolustamaan kosmopoliittien rahavaltaa, eikä varmistamaan
sitä, että maailma pysyy taatusti köyhänä, rumana, sairaana, epäjärjestyneenä ja
ylikansoitettuna aikojen loppuun asti!
Vuosien sotakokemus osoitti kuitenkin, että A3-malli kesti olosuhteita siinä missä
viimeistellymmät ja lähes tuplaten hintavammat sodanedelliset Springfielditkin,
eivätkä ne räjähdelleet ampujien käsiin, kuten monet edellisen suursodan
alkuvaiheessa valmistetut kiväärit Model 1903 vuosikerta 1917, joiden tuotannon
nopeuttamispyrkimykset johtivat hengenmenetyksiin vielä 1. maailmansodan jälkeenkin.
Kaksirihlaisilla kivääreillä A3 suoritetut lukuisat tarkkuusvertailut, joissa oli
verrokkeina tavanomaisimpia nelirihlaisia aseita ja kuusirihlaisellakin piipulla
varustettuja kiväärejä, johtivat hämmästyttävään havaintoon: Kuurnien
lukumäärällä ei ollut merkitystä! Käynti tai hajonta aiheutui tykkänään muista
tekijöistä. Kuusikuurnaisia piippuja valmistivat High Standard, Savage ja muutamat muut
alihankkijat, tyrkyttäen niitä tarkk'ampujakivääreihin malli 1903A4. Aseet
osoittautuivat kuitenkin keskimäärin yhtä tarkoiksi riippumatta rihlojen
lukumäärästä. Muutamat yksilöt olivat tietenkin keskinkertaista parempia tai
huonompia
Kiikaritähtäimellä varustetuttavat variaatiot A4 valikoitiin testiammuntojen tulosten
perusteella kiväärien A3 joukosta. Pienimmän testikasan ampuneet lukkopiiput jätettiin
vaille avotähtäimiä ja ne varustettiin puoli-pistoolikahvaisella tukilla, sekä 2½ X
suurentavan Weaver-kiikaritähtäimen Redfield JR-jalustan kiinnitysistukalla. Monet -
ehkäpä useimmat - snaipperikivääreiksi valikoituneet aseet olivat kaksirihlaisia jo
pelkästään tilastollisella todennäköisyydellä, koska kaksikuurnaisia piippuja
asennettiin kivääreihin eniten. Kaikkiaan valmistettiin kiväärejä 1903A3 kaksi
miljoonaa kappaletta v.v. 1941 - 45 Remingtonin ja kirjoituskonetehdas Smith-Coronan
toimesta. Viimeksimainittu kokosi 200 tuhatta asetta; Remington 1.8 miljoonaa. (Asealaa
tuntemattomille seniorikansalaisille on Remingtonkin tuttu ehkäpä vain
kirjoituskoneistaan).
USA:ssa valmistettiin myös englantilaismallisia kiväärejä "Lend & Lease"-toimituksia
varten. Kaksikuurnaisella rihlauksella varustettu .303 British-kaliberinen Lee-Enfield Mk
IV, Pattern 17 tai "viidakkokarabiini" ei ole erityinen harvinaisuus
suomalaisissa asekokoelmissa. Englantilaisetkaan eivät huomanneet eroavuutta
kaksirihlaisten tai perinteisellä tavalla rihlattujen piippujen välillä tarkkuuden
suhteen. Kaksirihlaisen piipun havaittiin sentään kuumenevan hieman tavallista nopeammin
pikatulta ammuttaessa ja panssariluotien runsas ampuminen turmeli ne hieman aiemmin kuin
vakiorihlatut piiput, johtuen kitkalämmön enentymisestä, mutta siinäpä olivatkin
ainoat huomautusten aiheet. Kun rihlakuurnien leveyttä lisättiin parilla millimetrin
kymmenyksellä, vähenivät nämäkin ongelmat.
Jonkinlaisena epiloogina tähän esitykseen kuuluu pikku kertomus 1970-luvulta, jolloin
Remingtonin lataamo kehitteli .30-06/.224 kaliberin Accelerator-patruunaa.
Koeammuntoja suoritettiin hyvinkin hintavilla kasa-ammuntakivääreillä. Tehtaan
tutkimuskokoelmista lainattu, puiltaan jo hieman kolhuinen ja runtuinen, sotaankin kenties
osallistunut kivääri M 1903A4 päihitti KAIKKI muut aseet tarkkuustesteissä -
kirkkaasti ja ylivoimaisesti! Piipunreikä tulkattiin paineilmatulkilla porauskaliberin
osalta, todeten sen olevan vielä toleranssialueella, vaikkakin lievästi väljentynyt
aiemmista ammunnoista vaippaluodeilla. Sitten ryhdyttiin mittaamaan isokaliberia. Vasta
tässä vaiheessa huomattiin, että piipunputkesta puuttui jotakin: Kaksi rihlakuurnaa!
Kaksi oli sentään jäljellä.
Patruunalataamon tutkimuslaboratorion nuorilla "ingenjööreillä" riitti
ihmeteltävää, kunnes muuan aseosaston ikääntynyt työntekijä poikkesi noutamaan
tutkimuskokoelmasta lainassa ollutta kivääriä takaisin "kotiinsa". Kun
patruunaosaston tutkijat mainitsivat, että ase on piipultaan virheellinen, ilmoitti
aseosaston seniorityöläinen suurena salaisuutena, että: "Ison Sodan aikaan
UNOHDETTIIN höylätä se toinen rihlapari melkein kahteen miljoonaan piippuun. Te, fiksut
pojut, olitte ensimmäiset, jotka sen huomasitte. Että onnittelut..!"
0605 MMI; PT
Lisää >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
<< Uusimmat Osa 31 >> 30 >> Osa 29 >> 28 >> 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>