<< Uusimmat Osa 32 >> 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 33, päivitetty 16.06.2001
6.5 x 55 mm säästöpaukut
Ensiksi vetoomus: Älkää vaan missään nimessä lopettako näin hienojen sivujen
ylläpitoa! Olen alkutaipaleella oleva kotilataaja ja tarvitsisin vähän vinkkejä
"Ruotsin Mauserin" säästöpaukkuihin ja alisoonisiin patruunoihin. Aseeni
raudat ovat Carl Gustavista vm. 1914, rihlannousu 7 tuumaa ja rihlattu osa 51 cm.
Eli onko ylipäänsä mahdollista ladata kyseisenlaisia pateja esim. Lapuan 6,5 g FMJ ja
jollekin raskaammalle puolivaippaluodille? Kiitokset etukäteen!
Jassu. ("PV" 25.06.2004 saakka. Toim.
huom.).
On
mahdollista! Lienet jo saanut latausohjeet sähköpostitse. Jos et, niin kysy uudelleen
Markukselta, jota on informoitu PV-statuksestasi.
Henkilökohtainen neuvonta on etuoikeutetun visitoorin bonus!
0706 MMI; PT
Kevyen korroosion eliminointi
Tutustuin sivuihinne ja huomasin tähän "Tokko tietoa palstan" ja ajattelinkin
samassa kysyä, että mikä olisi paras konsti poistaa kevyttä korroosiota vanhan
Tikka-kiväärin piipusta ja lukkokammesta? Aseen sain perinnöksi. Se olisi muutoin ihan
hyvässä kunnossa ja en viitsisi sitä vielä sinistyttää. Ainoastaan nuo kevyet
korroosion jäljet kun saisi piipusta ja lukosta pois niin ase olisi hyvässä kunnossa ja
en viitsinyt alkaa hiomaankaan niitä ennenkuin kysyisin asiantuntijoilta neuvoa.
Entä miten olisi paras pestä ase vanhasta öljystä ja töhnästä? Upottaa johonkin
esim. bensiiniin?
T: Tikkamies
Aluksi
on syytä poistaa pikeentynyt öljy, ym. töhnä, jonka koostumus voi olla monipuolinen.
Öljyjäänteet pyyhitään pois seoksella, jossa on tilavuussuhteissa puolet
valopetroolia ja puolet tärpättiä. Asetta ei tarvitse upottaa tärpättiseokseen.
Siveleminen esim. trasselitukolla (ensin kostealla, sitten kuivalla ja puhtaalla)
riittää. Bensiinin käytössä on riskinsä (tulenvaara), eivätkä kaikki töhnät
liukene pelkkiin maaöljytuotteisiin. Myöskin lipeää (= kuuma konetiskiaine-liuos;
muista kumikäsineet ja suojalasit!) tai tenttua (= Sinol) voi joutua kokeilemaan, ellei
lamppuöljy-tärpättiliuos tehoa töhnään. Tärpätti siis männynpihkasta tislattua,
eikä "mineraalitärpättiä", joksi kutsutaan erheellisesti raskasbensiiniä.
Sitä voi tosin käyttää valopetroolin korvikkeena tärpättiseoksessa, jota
käytetään myös lyijyttymän liottamiseen irti esimerkiksi haulikoiden ja revolverien
sekä piekkareiden piipunputkista.
Aseen raudat on suositeltavaa irrottaa puista, koska tärpättiseoksen vaikutukset tukin
pinnoitteeseen ovat ennalta arvaamattomat. Lakatun tukin pinnoite voi turmeltua.
Öljykäsitelty tukki ei ole moksiskaan, vaikka sen uittaisi seoksessa, mutta puut on
suositeltavaa sivellä muutamalla pellavaöljykerroksella puhdistuksen jälkeen: Öljy
lääpitään kämmenellä puun pinnalle, kun tärpättiseos on haihtunut (= ei haise
enää kovin vahvasti tärpätiltä, eikä tunnu kostealta). Muutamissa wanhoissa
tukinhoitoaineiden resepteissä mainitaan öljykäsiteltyjen tukkien
"pulituuri", jonka vaikuttava ainesosa on mehiläisvaha, liuotettuna
tärpättiin, seassa ehkä pikku liraus pellavaöljyä. Seossuhteet olivat hyvinkin
mielivaltaisia.
Samoista ainesosista koostuva lattiavaha (jolla mm. kasarmin käytävän lattia puunattiin
lauantaisin SA INT:iä käydessäni v. 1967) oli sakeaa, jokseenkin kiinteää mäihää,
kun taas "Englandilainen Stocki-Waxi" oli melko notkeaa: Siveltiin puupintaan
maalipensselillä. Tärpätti oli tukkivahassa taidemaalareiden maali-ohenteena
käyttämää lehtikuusen pihkasta tislattua Venetsian tärpättiä, joka haihtuu
mäntytärpättiä herkemmin ja haisee vähemmän äikiältä. Valmiiksi sekoitettuja
tukinhuoltoaineita löytynee toki myös ase-putiikeista.
Sitten käsiksi rautoihin. En tosin tiedä, tarkoittaako käyttämäsi termi
"korroosio" täplikästä pintaruostetta (saksaksi Flugrost =
"lentoruoste"), joka irtoaa alkaalisella kivääriöljyllä (Suomessa
ANTI-CORROL) ja hienolla teräsvillalla tai "Karhunkielellä" (lontooksi:
"Scotch Brite") jynssäten. Jos käytät karhunkieltä eli abrasiivista
muovikuitua, kokeile ensin piipun alapintaan, etutukin uraan piiloon jäävälle
osuudelle, hankautuuko aseen sinistys/mustaus pois kuidulla kihnuttaen. Jos karhunkieli
"nuolee" mustauksen irti jo muutamalla pyyhkäisyllä, on tyytyminen
teräsvillaan. Sumutettavia tai siveltäviä ruosteenpoistokemikaaleja olisi tiedossa
paljonkin, mutta niiden käytön riski on teräkseen kuuluvan pinnoitteen haalistuminen
pois. Tehokkaimmat niistä kohtelevat ruostetta (rautahydroksiidia) ja
sinistystä/mustausta (rautaoksiduulia) yhtälaisella ankaruudella, periaatteella:
"Ei värillä väliä, kunhan lopputulos on teräksenharmaa!".
Asealan perustietona mainittakoon, että SINISTYS ja MUSTAUS ovat tyystin erilaisia
prosesseja. Nykyään harrastetaan pääsääntöisesti MUSTAAMISTA, prosessin nopeuden
takia, ja koska aseiden ostajat suosivat kiiltäviä, emalimaisia metallipintoja. Mustaus
suoritetaan keittämällä metalliosia alkaalisessa, hapettavassa liuoksessa. Vaikuttavat
ainesosat ovat yleensä natriumhydroksiidi (natronlipeä) ja natriumnitraatti (Chilen
salpietari), sekä vesi. "Hivenaineitakin" tunnetaan leegio alan
erikoiskirjallisuudessa, mutta nykyäänhän ostetaan mustausliuoksen kuiva-aineet
tavallisimmin valmiina seoksena kemikaali-tukusta. Apteekkitavarana pelkät kiinteät
perusaineetkin nousisivat kamalaan hintaan, ja lipeän hankintaan tarvittaisiin
myrkkylupa.
SINISTYS suoritetaan ruostuttamalla huolellisesti kiiltohiotut, rasvatahroista ehdottoman
puhtaat rauta- tai teräsosat erityisellä ruostutusnesteellä, joiden reseptikokoelma on
valtava, alkaen merivedestä - tai Helsingin klooratusta vesijohtovedestä (aikana ennen
vedenottoa Päijänne-tunnelin kautta), hyvinkin myrkyllisiin jaloruostutus-happoihin
saakka. Elohopeakloriidi eli sublimaatti esiintyy parhaiksi mainituissa
ruostutusliuoksissa oleellisena ainesosana. Ainakin Pohjois-Savon apteekit myivät
aikoinaan seutukunnan asesepille valmiiksi sekoitettua "Runneeraas-happoo",
jolla saatiin hiiliteräkseen hienonnäköinen ja varsin kestävä sinertävänruskea
pintaväri. USA:sta ainakin vielä 20 vuotta sitten maahantuodun ja "tiskin
alta" (valikoiduille asiakkaille) myydyn Birchwood Casey:n "PLUM BROWN BARREL
FINISH"-liuoksen koostumus ei poikenne paljonkaan Iisalmen vanhan apteekin
sekoittamasta bruneeraushaposta: Sekin siveltiin kuumennetulle teräspinnalle.
Melko äskettäin, eli noin 25 vuotta sitten keksitty "Pilkingtonin prosessi",
eli jaloruostutus sumumaisella, tasaisesti metallipinnalle laskeutuvalla
"kuningasvedellä", on erillisen artikkelin ansaitseva aihe. Muunmuassa
Titarillamme on kokemusta usva-bruneerauksesta nykyaikaiseen seosteräkseen: Lopputulos on
erinomaisen hienon näköinen. Myöskin salmiakki-usvaa voitaneen käyttää jaloruosteen
aikaansaamiseen sinistystä edeltävänä toimenpiteenä. Alan erikoiskirjallisuus
mainitsee salmiakki-sivelyliuoksen käytön vastaavaan tarkoitukseen jo 1. maailmansodan
ajalta teollisissakin mittasuhteissa .
Pintaruoste hangataan tai harjataan pois, ja bruneeraushapolla sively sekä ruostutus,
ynnä irtoruosteen "kratsaus" toistetaan joskus kymmeneenkin kertaan, minkä
jälkeen ruskeiksi värittyneet osat höyrytetään erityisessä höyrykaapissa, tai
vaikkapa mietolämpöisessä saunassa (+ 65 - 80 Celsiusta), heitellen löylyä
kohtuudella. Höyrytys muuttaa keltaruskean rautahydroksiidin eli ruosteen sinimustaksi
rautaoksiduuliksi eli "magneettiseksi rautaoksiidiksi". Ruostumisprosessi
pysäytetään lopullisesti keittämällä esineitä puolen tunnin ajan puhtaassa tai
miedosti alkaalisessa vedessä. Rautaoksiduulipinta on tällä työläällä tavalla
aikaansaatuna varsin hyvin kulutusta kestävä. Myöskin hapettavassa alkaaliliuoksessa
keittämällä suoritettu mustaus tuottaa oksiduulipinnan, joka on paksumpi, ja siksi
tummempi kuin jaloruostuttamalla aikaansaatu puolikiiltävä pinta, mutta sen
hankauksenkesto on huonompi.
"Karhunkieli" naarmuttaa kuiviltaan hangattaessa ainakin jälkikäteen tuotetun
mustauspinnan "paljaalle raudalle" varsin nopeasti, kun taas esimerkiksi
F.N./Browning Mod. 1900:n tai ennen 1920-lukua valmistetun Ukko-Mauserin himmeämpi
sinistyspinta on huomattavan pysyvä. Asiantunteva tutkija ei häädy suorittamaan
karhunkieli-testiä sinistyksen alkuperäisyyden toteamiseksi: Pinnoitteen kiilto ja
sileys paljastavat sen, että ase on mustattu; joko alkuaan tai jälkikäteen.
Jaloruostutuksella sinistetty teräksen pinta on paljaalla silmällä katsoen himmeämpi,
ja matalasuurenteisellakin luupilla (esim. 25 X) tutkittaessa se näyttää suorastaan
rokonarpiselta; kuin J.V. Stalinin naamataulu kaunistelemattomissa valokuvissa.
Jaloruostutushan on alkuvaiheessaan etsausta eli syövytystä. Bluffia voidaan tietenkin
yrittää esimerkiksi hiekka- tai lasikuula-puhaltamalla metalliosat ennen mustausta,
mutta mekaanisilla menettelyillä tuotettu mikroskooppinen rosoisuus on erilaista kuin
jaloruostutuksella aikaansaatu rokonarpisuus. Jälkikäteen suoritettua mustausta
edeltävä kiillotus saa aikaan metalliin lyötyjen tai kaiverrettujen leimojen,
kirjainten tai numeroiden reunojen pyöristymisen, ja rättilaikalla käsivaraisesti
suoritettuna yleensä myös "vääristynyt peili"-ilmiön eli
"peilaamisen" tasomaisiin pintoihin. Esineiden nurkatkin pyöristyvät.
Palailemme tästä kuivaskasta, alkuaan (jo ammatissa toimineille)
aseseppä-kurssilaisille tarkoitetusta, mutta pitämättä jääneestä esitelmästäni
varsinaiseen aiheeseen: Kun ruostepilkut on poistettu Anti-Corrolin ja hankausvillan
avulla, puhdistetaan öljynjäänteet rautojen pinnalta esimerkiksi pelkällä
valopetroolilla mahdollisimman tarkoin. Rautojen ulkopintaan ei saa, taiteen sääntöjen
mukaan toimittaessa, kajota paljain käsin. Näiden toimenpiteiden jälkeen metalliosat
viedään saunan mietoon jälkilämpöön noin puolen tunnin ajaksi. Jäähtyvälle
kiukaalle heitetään hieman löylyä. Aseen saunotus suoritetaan siinä vaiheessa,
jolloin kiuas vielä pihahtaa hieman, mutta vesi haihtuu kiviltä verkalleen. Tällainen
on jokamiehen ulottuvilla oleva "höyrykaappi-käsittely". Lukkopiipun
keittäminen vedessä ei ole tarpeen, koska sitä ei ole käsitelty syövyttävillä
kemikaaleilla. Kun kiuas on jäähtynyt hieman alle veden kiehumapisteen, jätetään
lukkopiippu sen päälle kuivumaan. Jäähtyneenä se öljytään sisältä ja päältä,
ennen kiinnitystä puihin.
Pohjois-Savon mainehikkaat pyssysepätkin saunottivat valmistamansa piiput
"runneeraaksen" viime vaiheena, joskin he pitivät tämän konstin
ammattisalaisuutenaan. Myös luodikoiden koivupuisia tukkeja voitiin säilyttää
kuukausimääriä palvaus-orsien päällä, savusaunan katonrajassa, saamassa pinnalleen
tasaisen värin. (Tämä käsittely ajoitettiin, jos mahdollista, siihen vuodenkierron
vaiheeseen, jolloin saunassa savustettiin palvilihatkin). "Palvaamisen" jälkeen
suoritettiin loppukäsittely pellavaöljyllä eli vernissalla. Näin toimittiin tietenkin
vain silloin, kun aseen tilaaja ei ollut hätäinen. Jos tilattu ase haluttiin käyttöön
mahdollisimman pian, suoritettiin valjun koivutukin värjääminen vesipetsillä tai
paahtamalla avotulen yllä koivupuisten suksien tavoin ennen vernissausta. Kaikkein
hätäisimpien aseen tilaajien pyssyjen tukit voitiin jopa maalata ruskealla
lattiamaalilla - tai joskus muunväriselläkin.
Arkistokuva: Vihreä
karhupyssy. Pohjois-Karjalan Maakuntamuseon kokoelmiin kuuluu kauttaaltaan vihreäksi
maalattu poikkisahattu järeä nallilukkomusketti, jota lienee käytetty ansalangalla
laukaistavana haaskapyssynä, suurpetojen pyydykseksi. Menetelmä kiellettiin vuoden 1898
metsästysasetuksella, mutta "Ruotzhin vojevodiin luadimat" (= Suomen
herrojen sanelemat) paragraafit eivät ulottuneet Vienan tai Aunuksen Karjalaan, josta
ase-kummajainen lienee peräisin. Toinen mahdollinen käyttötarkoitus oli lumikiepistä
hiihtäjän edestä nousevien teerien ampuminen haulilatingilla. (Tähän käyttöön
viittaa kantohihnan kiinnikkeen läsnäolo piipunsuun alla). Varsinainen lentoonammunta
oli kansanmiehille tuntematon menetelmä, mutta kieppiammuntaa harrastettiin paikoin
yleisestikin. Kirjoittajakin on "customoinut" monia yksipiippuhaulikoita
tarkoitukseen sopiviksi vielä 1970-luvulla, jokseenkin kuvamme esittämän aseen
mittoihin.
Museoesineisiin ei saa koskea paljain käsin, vaan puuvillahansikkain, joten kuvaan
saatiin pari kokoverrokkia: Kämmenen leveys, peukalo poislukien, on 9 cm. Kuva otettiin
1980-luvun lopulla museon senaikaisessa varastossa, pankin kellarissa. (Valokuva: P.
Korhonen).
Aseen rautojen saunottaminen eli höyrytys pysäyttää korroosion etenemisen, ja jos
"rokonarpien" pohjalle on jäänyt ruostetta, sen väri tummuu, sulautuen
sinistykseen/mustaukseen. Pinnaltaan lievästi ja paikoitellen syöpynyt ase ei ole
menettänyt käyttö- tai tunnearvoaan, joten en näe tarvetta jälkikäteis-mustauksen
tapaisiin radikaaleihin toimenpiteisiin, joilla on hintansa, ja joita edeltävät hionnat
& puleeraukset saattavat jopa alentaa aseen arvoa. Edes piipun reiän seinämien
vähäinen syöpyneisyys ei yleensä huononna luodikon osumatarkkuutta tai muitakaan
ballistisia ominaisuuksia.
Lievä korroosio ei turmele piippua, vaan äkillisten lämpötilanvaihteluiden aiheuttama
eroosio, jonka seurauksena piipunreiän seinämiin syntyy viivamaisten säröjen verkko,
eikä pistemäisiä, mikroskooppisen pieniä syvennyksiä. Muutama ampukolvaus-laukaus
riittää pyöristämään syöpymällä syntyneiden syvennyksien piipunsuun puoleiset
reunat, jolloin mahdollisesti hieman huonontunut osumatarkkuus paranee ennalleen.
Alkuperäisen Tikka-kiväärin höyläämällä rihlattu ja jo tehtaassa käsinkolvattu
piippu on verraton AARRE, jonka arvo ei alene ainakaan pintapuolisesta rosoisuudesta.
Harjoittele varmuuden vuoksi edellä selostettua menetelmää lukonkampeen. Jos sen
siistiminen onnistuu, tee samat temput lukkopiipullekin.
JK. Mites äänestän SKP:tä siihen Kansallis-ase
kilpailuun?
Äänestit jo! Laitoin rastin "vaaliprotokollan" asianomaiseen kolmos-ruutuun
jonon jatkoksi. Väliaikatulos: Ase No. 3. (= KP/-31) johtaa muihin verrattuna äänin 8 -
0 tai 8 - 1, mutta lopullinen ääntenlaskenta suoritetaan lupauksemme mukaan
juhannuspäivänä, vaikka voittaja lienee jo selvillä. Postiääniä ei ole tullut
vielä yhtään, vaan kaikki ovat olleet s-postiääniä, yleensä "PV"-listan
visitooreilta. Kaikki toki huomioidaan, hämmästellen porukan
"äänestys-passiivisuutta". Huomattakoon, että vain YHTÄ asetta saa
äänestää, ja valinnan perustelu tarvitaan vain Ase No. 6:n, eli listan ulkopuolisen
aseen äänestäjiltä.
0606 MMI; PT
Lähipatruuna parhaimmillaan.
(c) Feliks.
SWOS - Silent Without Silencer.
.308:n aliäänilatingit
Mulla on VihtaVuoren ruuteja N160, N135, N133 ja N120, Lapuan nalleja No. 68, luoteja FMJ
8 g, SP 10 g ja SP 13 g. Miten näistä saisin turvallisesti alisoonisia patruunoita
kaliiperille .308 Win.?
S.A.
Et
mitenkään! 13-grammaisen luodin ja ruudin N120 yhdistelmä olisi teoriassa mahdollinen
dacronkuidulla stuffattuna, mutta käytännölliseksi esteeksi voivat muodostua luodin
vakautumisongelmat, jos aseesi rihlannousu on 11 - 12 tuumaa eli loiva. Vastoin yleistä
harhakäsitystä ei nallin no. 68 valmistaja ollut Lapua, vaan se oli "VihtaVuoren
fiasco": Nallipettoja lohduttoman usein ja sytytysteho heikompi kuin vakionallilla
no. 28, johon olin kovin tyytyväinen! No. 68:n pohjan ylipaksuus vei tilaa sytytysmassan
määrältä. (Nykyiset Lapuan Boxer-nallit ovat tuontitavaraa USA:sta. Niiden laatu on
moitteeton! Lapua/VPT ei ole valmistanut eikä valmista nalleja).
Lataile siis patruunat hallussasi olevilla tarvikkeilla Virallisen Valistuksen ohjeiden
mukaisiksi täystehopatruunoiksi. Supupatruunat ladataan "supu-ruudeilla",
joiden tuotenumerot alkavat kolmosella, eivätkä ykkösellä, jos valmistaja on
VihtaVuori eli VRT.
0606 MMI; PT
Suositeltava kirja
Tulin hankkineeksi äskettäin tämmöisen kirjan: John R. Lott, Jr. "More
Guns, Less Crime". The University of Chicago Press ISBN: 0-226-49363-6
(kovakantinen).
Kyseessä on kirja, jonka soisin erityisesti lainsäätäjien ja Lääkärien
Sosiaalinen Vastuu ry:n lukevan, sillä kyseinen kirja on hyvinkin valaiseva ja
jossain määrin ällistyttäväkin kirja erilaisten aselakien vaikutuksista. Kirjan
johtopäätös ilmenee hyvin sen nimestä. En vielä ole ehtinyt lukea sitä kokonaan,
mutta tähän asti lukemani ainakin näyttää hyvältä.
Pienen näytteen olen sisällyttänyt tälle sivulle: http://www.students.tut.fi/~nipo/helmet.html
Nikolas
Kommentti: Uponneekohan tosipohjainen valistus hoplofoobien umpiluisiin
päihin muualta kuin niskakuopan kautta, kaiverrettuna FMJ:n vaippaan tai piilukirveen
terään? Tieto ja kokemus on herättänyt syvän skeptisyyteni jo vuosikymmeniä sitten:
Ase-vihamielisyyshän ei perustu järkisyihin, vaan se on usein synnynnäinen mielen ja
tunne-elämän häiriö, jota ei pystytä hoitamaan lääketieteen tai psykiatrian
keinoin, saati sitten parantamaan! Valistustoiminta ei tehoa, koska sen vastapainoksi
työntyy joka-ainoasta laajalevikkisen vaikutusvaltaisen median tuutista asevihaa tai
ainakin aseiden pelkoa lietsova propaganda.
Hoplofobia on rinnastettavissa myös raivotautiin eli vesikauhuun (Rabies; Lyssa;
Hydrophobia), jonka puhjettua jossakin eläimessä on jäljellä vain yksi menettelytapa!
Parannuskeinoja ei ole, ja niitä tuskin tuleekaan. On valitettavaa, ettei hoplofoobikko
kuole tautiinsa yhtä pian (ja samanlaisen prosessin läpikäyden) kuin hydrofobiaan eli
rabiekseen sairastunut potilas, eikä sen ennaltaehkäisyynkään ole keksitty toimivia
menetelmiä. Tässäkin suhteessa on hoplofobia raivotautia vakavampi keskushermoston
häiriötila.
0706 MMI; PT
Kättä lyhempää
Hei PTK! Huomasin Gunwritersin "Tokko tietoa on" -palstan sivulla 20 olevan taskupistoolin rakennusohjeen. Asiaan liittyen
haluaisin tietää kuinka suurella tai pienellä terällä voi .22 LR (& Short &
Long) sileäpiippuisen aseen piipun porata siten, että ase on käyttökelpoinen? Mikä on
optimaalinen väljyys?
GOW:n vuosimaksu on kai edelleen 40 mk per vuosi? (Näin lukee
GOW:in etusivulla). Ja kuluva vuosi on kolmas! (Tätä siinä ei lue).
T. Kyhäilijä.
Joskus olen
paukutellut koemielessä testipiipulla, jossa oli kartiomainen reikä, kartiokkuus 1 :
100, läpimitta suussa 5.0 mm, patruunapesän läpimitta 5.70 mm ja piipunpituus 57 mm.
Lukkona oli kierteillä kiinnittyvä "hattu", siinä 3 mm:n verran hylsynkantaan
nähden epäkeskeinen reikä. Nallipiikkinä palveli ohut karkaistu terässokka ja
laukaisulaite oli pieni vasara, jolla napautin kevyesti sokan peräpäähän. Viritelmä
oli kiinnitetty ruuvipenkin leukojen väliin.
Testiampumalaitteen valmistusmotiivi oli se, että senaikaisen duunipaikan varastosta
sattui löytymään kartiokalvain 5.0 mm - 7.0 mm, kartiokkuus 1 : 100, ja olin juuri
taannoin lukenut jotain saksalaisten kartioputkisista piiskatykeistä. Kymmenkunnan
laukauksen jälkeen kopautin hieman liian raskaalla kädellä nallipiikin päähän,
aikaansaaden syvän pykälän piipunperän reunaan. Se keskeytti ammunnat. Havainnoksi
jäi, ettei .22 LR-hylsyjen (Lapua Championship; silloin jo messinkihylsyllä) kannoissa
ilmennyt repeämiä tai muitakaan ylipaineen merkkejä. Testilaite oli hiukan
"jäyhä" ladattava, koska patruuna piti pakottaa kierrehatulla ylenpalttisen
ahtaaseen pesään.
Asianmukaisesti mitoitettu pesäkalvain hiottiin myöhemmin, kun alkoi revolverien ja
taittoladattavien "derringerien" tuotanto; firaabelitöinä tietysti! Opimme
valmistamaan jopa tuurnaamalla rihlattuja piippuja. Tuohon aikaan (vuonna 1975) ei ollut
myöskään tietoa toimenpiteestä nimeltä "kolvaus", jonka suoritus olisikin
ollut hankalaa kartiokkaaseen piipunputkeen. Piipunseinämiin oli jo hankautunut lyijyä,
joten laukaisupaine olisi voinut alkaa kohoamaan, jos ammuntaa olisi jatkettu piippua
puhdistamatta. Mutta tulipahan kokeilluksi..!
Omatekoisen pistoolin piipunreiän voit porata 5.5 mm:n terällä ja kalvaa 5.6 mm:n
kalvaimella. Patruunapesän voit kalvaa 5.7 mm kalvaimella suunnilleen 25 mm:n pituiseksi.
Kaikki työvaiheet mieluiten sorvilla "kyhäisten" - samalla kiinnityksellä.
Edelleen voit jo hioa pesään hiukan "päästöä" vaikkapa puutikun ympäri
käärityllä hienolla vesihiomapaperilla. Piippu on tällöin reiältään ampumavalmis.
Kun se on sorvattu ulkopinnaltaan muotoon & mittoihinsa ja varustettu kierteillä,
jotka mieluusti sorvataan sovitteella, jo ennalta valmistetun aseen rungon
"naaraskierteisiin", voidaan ottaa sauhut ja suorittaa saman tien piipunreiän
sekä ylimenokartion ampukolvaus. Näin tehdään työ "Lege Artis", eli
"taiteen sääntöjen mukaan"!
Täysin toimiva piippu syntyy tosin myös poraamalla reikä 5.7 mm poralla ja hiomalla
patruunatila "päästölliseksi" (muutaman mm:n sadanneksen tai vaikka vain
tuhannesosan verran peräänpäin avartuvaksi .22 LR-hylsyn pituudelta = 14 - 15 mm) ja
viimeistelemällä reikä ampukolvauksella. Piippu ei ole suinkaan kohtuuttoman
hororeikäinen. Käytännöllinen reiän ja patruunapesän MAKSIMI-läpimitta on 6.0 mm!
Kalvintaa, kolvausta ja hiontaa varten ei ole yhtään työvaraa, mutta piippu on
sinällään käyttökelpoinen, jos kohta "rostoita tekoa": Hylsyt voivat
halkeilla ja osumatarkkuus on perin vaatimaton, mutta näillä aseillahan ei ammuta
vapaapistooli-disipliiniä 50 metriin. Eikä tarvitse ainakaan nöyristellä ja yrittää
näytellä "kilttiä poikaa" aselupaa alamaisesti anellessaan in the piggery
jonkun mahtipontisen aseharrasteiden ja -harrastajien luontaisen vihollisen
kirjoituspöydän edessä.
Piipunreiän toleranssialue on siis tasan millimetri, äärimmäisyydestä toiseen. (5.6
mm +0.4, miinus 0.6 mm kartioreikäisessä piipussa; liereäreikäisessä -0.1 mm). Paras
tarkkuus saavutetaan piipulla, jonka reiän läpimitta on sama kuin luodinkin (5.7 mm
liukasteineen), tai hiukan pienempi. Siis jotain 5.6 mm:n luokkaa. Patruunapesä on
tällöin kalvettava väljemmäksi. Jos "piikainen" reikä tuppaa
lyijyttymään, auttaa ampukolvaus. Vähäiset poikittaiset koneistusnaarmut eivät tosin
aiheuta lyijyttymistä, ellei piippua puhdisteta liian ahkerasti tai perinpohjaisesti, ja
ammutaan enimmäkseen vahapintaisia luoteja.
Oman "tussarini" piipunputkea en putsannut muistaakseni kertaakaan ennen aseen
poisluovutusta - ja ammuin sillä sentään melkomoisen laukausmäärän, myöskin
haulipatruunoita, ennen aseen luovutusta vaihdossa 7.65 x 17 mm Beretta Mod. 1935:een.
Berettan poismyyntiä kadun elämäni loppuun saakka. Mutta silloin piti "aivan
välttämättä" saada ysi-millinen F.N. - G.P. Mod. 1935, vieläpä luvallinen..! Oi
sitä nuoruuden tyhmyyttä..!
Berettan kahvarungon vasemmalla sivulla oli yleensä (joskaan ei ko. yksilössä) leima
"Sk.Y" mistä sukeutui sanonta: "Suojeluskunnan Luvalla hallussapidetty
ase". Röyhkenin jopa kirjoittamaan esittely-artikkelin "pimeästä"
Berettastani senaikaiseen "Ampujainlehteen", kun aseen sarjanumerot oli tahkottu
pois luistista ja ylihakattu kahvarungon oikeanpuolisesta kyljestä.
Vuosimaksu on edelleen FIM 40:-, taikka summa, jonka arvoiseksi
kukin arvioi jakamamme tiedon ja viihteen. Alaraja on käytännön syistä sininen Väinö
Linnan kuva. Ylärajaa ei ole: Jaamme summan luvulla 40, ja merkitsemme muistiin, monenko
vuoden ajaksi eteenpäin lähettäjän etuoikeudet on lunastettu. Mielellämme olisimme
puolittaneet yllämainitun summan, mutta valitettavasti valta-enemmistö visitooreistamme
katsoo GOW:n sisällön TÄYSIN arvottomaksi! Sitä, mihinkä raja vedetään
Equ/Juro-kaudella, en ryhdy ennakoimaan: Liian kaukaista tulevaisuutta omaan
perspektiiviini verrattuna...!
0706 MMI; PT
"ANITRA & OIL"
Haluaisin tietoa ANTEROSTA: Kuinka paljon ammoniumnitraattia/ kuiva-ainekilo riittää
aikaansaamaan kukunnan ja mikä olisi paras määrä öljyä/ kuiva-ainekilo?
Kirjallisuudesta en sensuurin vuoksi tietoa löytänyt joten kirjoitan sinne. Jospa
P.T.K:n uskallus olisi riittävän suuri antamaan tiedon valoa kansalle? Olen mainostanut
sivuanne ystävilleni aseharrastajan sanavapaana mediana joten olisin erittäin
kiitollinen asiantuntijan sensuroimattomasta neuvosta.
"Suuri ihailijanne"
Öljyjä on erilaisia, kuin myös ammoniumnitraatin puhtausasteita, eli ei ole mitään
vakiintunutta sekoitussuhdetta, eikä varmaa tietoa optimaalisista seoksista. Öljyn
kohtuullinen yli- tai aliannostus ei haittaa, mutta Anitran epäpuhtaudet voivat huonontaa
sen tehoa lähes täydelliseen inaktiivisuuteen saakka. Suuri merkitys on myös
virikepanoksen teholla. Periaate on se, että öljyä sekoitetaan Anitraan niin paljon
kuin sitä imeytyy. Virikeräjähdettä annostellaan mieluummin yli tarpeen kuin liian
niukalti. Pelkällä nallilla saadaan tuskin aikaan "heleää kukuntaa" eli
detonaation kaltaista pamausta: Osa Anterosta voi jäädä hajaantumatta kaasuiksi, vaikka
latinki olisi pienenlainenkin.
Poltto- tai dieselöljyä sekoitetaan a-nitraattiin noin 20 paino-% Osa öljystä voi
jäädä imeytymättä. Se otetaan talteen seuraavaa satsia varten. Virikkeeksi riittää
dynamiitti, jonka nitroglyseroolipitoisuus on 60 p-%:n luokkaa. Määrä noin 5 %
pääpanoksen painosta - kenties pienempikin? Riippuu mm. siitä, mitenkä vahvaan
"kuoreen" Antero on pakattu tai kapaloitu: Öljytynnyriinkö vaiko
apulantasäkkiin. Virikepanos sijoitetaan pääpanokseen, mieluiten sen massakeskiöön,
öljytiiviissä astiassa: Lasi- tai muovipullossa, taikka metallikuorisessa
"putkipommissa".
Herkkäsyttyinen, suht. matalaoktaaninen moottoribensiini olisi tehokkainta Anitran
lisäainetta, mutta ongelmaksi nousee sen herkkä haihtuvuus, sekä tietenkin hinta.
Virikkeeksi piisaisi ehkä vain 0.5 p-% nopeapaloista savutonta, suurienergistä ruutia,
härnättynä detonoimaan dynamiittinallilla. Tarkoitukseen soveliasta on jenkkiläinen
Bullseye-ruuti, mutta myös VV N310; virikepanos sitä käytettäessä ehkä 0.7 %
pääpanoksen painosta, räjäytettynä suhteellisen paksuseinämäisessä, hieman
vajaatäytetyssä umpinaisessa metallikapselissa.
Ruuti ei saa päästä kosketuksiin maaöljytuotteiden kanssa! Pääpanoksen
ihanteellisesta bensiinipitoisuudesta ei ole tietoa, mutta 10 - 15 painoprosenttia
riittää melkoisella varmuudella. Muutakin detonoivaa eli brisanttia räjähdettä voi
toki käyttää virikkeenä eli "boosterina". Aniitti (= suosituin
louhinta-aine) on ilmeisesti rajatapaus. Sitä on annosteltava reilusti; jopa 5 p-%
pääpanoksesta, jos Antero on kapaloitu vaikkapa muovisäkkiin. Bensiinillä terästetyn
latingin suositeltava pakkaus on tosin ilmatiiviisti sulkeutuva astia, jonka tulppa
avataan ja virikepanos pannaan paikalleen juuri ennen käyttöä.
"CANDY-ANITRAN" palavan ainesosan, eli pölymäiseksi jauhetun sokerin
optimaalinen pitoisuus räjähdeseoksessa on myös tuntematon. (Joku syvällisemmin
kemiaan perehtynyt visitoori voisi tietenkin laskea sen kemiallisista kaavoista.
Heitänpäs haasteella!). Karkki-Anitran virikepanoksen tulee olla voimakas ja korkean
kuumuuden kehittävä. Kyseeseen tulee lähinnä ammonaali tai hexonaali, eli jonkin
brisantin räjähteen (TNT:n tai hexogeenin), Anitran ja alumiinijauheen tai -flitterien
seos. "Jäykän" syttyvyytensä takia ei sokerin & anitran tai sorbitolin
& anitran seos ole saavuttanut (toistaiseksi) yhtä laajaa suosiota
"bombereiden" keskuudessa kuin Antero.
Arviot erilaisista seoksista perustuvat melko puhtaan anitran saatavuuteen; typpipitoisuus
n. 33.3 % - 35 % Kalkilla tai dolomiitilla flegmatoitu anitra vaatisi suhteettoman
voimakkaan virikepanoksen. Jos kalkki-ammonsalpietarin typpipitoisuus jää alle 25 %:n,
on sen toimivuus räjähdeseoksissa jo kyseenalainen. Suomessa nämä pohdinnat ovat
lähinnä "akateemisia", koska riittävän puhdasta a-nitraattia ei ole
saatavana helposti/kohtuuhintaan. Kukaan ei ole vieläkään saattanut tietoomme, josko
edes Oulunsalpietaria valmistetaan/myydään enää maassamme.
Meikäläiset "pommarit", jotka ovat tyytyneet rikkomaan verovirastojen tai
poliisi-/oikeustalojen ikkunoita pikkulatingeillaan, ovat hankkineet räjähteensä
varast(utt)amalla maanrakennus-työmailta tai vajavaisesti vartioiduista
räjähdevarastoista. Tavanomaisimpia aineita ovat olleet dynamiitti tai aniitti, ja
esimerkiksi ontelopanos-teknologia on ollut täysin tuntematon noille harrastelijoille.
Muudan tumpelo pomminvirittäjä, joka oli miinoittamassa kilpailevan rikollisjengin pomon
autoa, joutui taannoin tietämättömyytensä uhriksi, kun latinki kukkui ennenaikaisesti.
Henki säilyi, mutta terveys meni kai lopullisesti.
Työtapaturma aiheutui ilmeisesti sähkönallien varomattomasta käsittelystä tai
tuppuroinnista jonkinlaisen mekaanisen laukaisulaitteen asennusvaiheessa. Yksityiskohdista
on vaiettu Maan Tavan mukaisesti, kuten siitäkin tapauksesta, jolloin Eduskuntatalon
takapihalta löydettiin räjähteillä lastattu pakettiauto. Huhujen mukaan ei
amatööripommari tiennyt, että louhintaräjähteet vaativat kukunnan aikaansaamiseen
vähintään nallin, mutta mieluusti myös virikepanoksen. Tulilangan pistoliekki
riittää vain mustanruudin tai herkkäsyttyisimpien paukkupanosruutien räjähdysmäisen
palamisen aloitteeksi. Detonaation synnyttämiseen tarvitaan vähintään yksi riittävän
voimakas räjäytysnalli. Vaikka toisin väitetään, voi myös mustaruuti ja jopa
kiviruuti detonoida, jos aloitepanos on riittävän voimakas.
Tämän tietouden pitäisi kuulua perussivistykseen, kuten kertotaulu 2 - 9 tai "Isä
Meidän"-rukous kuului ainakin omassa varhaisnuoruudessani. Siksipä suosittelen
laturi-kurssien tai sovelletun pioneerikoulutuksen aloittamista ainakin Suomen
keskusvankiloissa, osana järjestäytyneen rikollisuuden eliminointiprojektia: Oikeat
konnathan likvidoivat enimmäkseen kilpailijoitaan, joiden siirtyminen ajasta
iankaikkisuuteen olisi jopa suotavaa. Verovirastojen ikkunoita ovat rikkoneet
surkuteltavilla paukkupommeillaan epätoivoon ahdistetut tavalliset kansalaiset.
Eduskuntatalon sabotointia yrittäneen pommarin motiivit ovat tuntemattomat, koska tapaus
salattiin visusti joukkoviestimiltä "vastaavien yritysten ehkäisemiseksi
ennakolta".
Liiteosuus: Hollywood-efektit versus tositoimet
Poraus- ja räjäytysalan asiantuntijat naureskelevat suunsa ristiin kuin Väiski
Vemmelsääri gangsteri-elokuvien kohtauksille, joissa jonkun Mafia-pomon tai muun
vihollisen auto räjähtää starttausvaiheessa, ja hiilipöly (huom!) roihahtaa
kookkaaksi tulipilveksi, jollaisen aikaansaamiseen tarvittaisiin ehkäpä kymmenen
leiviskää trotyylia. Moisen latingin kätkeminen "Loisto-Limousiininkin"
konepellin alle olisi käytännössä mahdotonta. Tositoimissa käytetään varsin
yksinkertaisia järjestelmiä, joiden "asennus" ei edellytä invaasiota
ajoneuvon sisään tai konepellin alle, eikä riskaabelia puuhastelua teknisesti jo
vanhentuneiden sähkönallien kanssa.
Proosallinen "pikilanka" ja tulilankanalli(t) riittävät auton alustaan
peltiruuvein kiinnitetyn 3 - 5 kg:n painoisen kasapanoksen laukaisuun. Sivulta
ruutisuoneen saakka aukileikattu tai halkaistu tulilangan pää kiinnitetään pakoputken
kylkeen ohuella rautalangalla siten, että paljastunut ruutitäyte nojaa kuumenevan putken
metalliin. (Aiemmin likelle sitä kohtaa, jossa putki kaartuu ulos moottoritilasta.
Nyttemmin tavallisimmin katalysaattorin kylkeen: Katalysaattorikin kuumenee lämpötilaan,
joka sytyttää Bickford-langan ruutisuonen takuuvarmasti). Tuhoa täydentää ajoneuvon
liike-energian "nollautuminen": Kun latinki laukeaa, voi auton kulkunopeus olla
jo 80 - 100 km/h luokkaa, tai suurempikin, riippuen sompamiehen kaahailu-taipumuksesta.
0706 MMI; PT
TYNAMENTIN "TELOITUS AMPUMALLA"
Onpa tuonne erään varaston nurkkaan joltakulta unohtunut noin 10 kg noin 15 v vanhaa
"hikoilevaa" dynamiittia. Tulilankaa tahi nalleja ei ole. Mitä sille voisi
tehdä? Joku viisas kertoi, että sen voisi hävittää polttamalla pienissä erissä.
Kertoi samaten, että jos palavaan pötkylään lasauttaa kiikarikiväärillä niin kyllä
lähtee! Liekö näin?
Nimim. "Vielä silmät ja sormet tallella"
Hikoileva dynamiitti on arvaamatonta ainetta, jos "hiki" on
nitroglyseroolia. Jos se taas on enimmäkseen vettä, jota tihkuu joidenkin
dynamiittilajien sisältämästä ammoniumnitraatista, siihen ilmankosteudesta
imeytyneenä, voi dynamiitti olla jo melko epäherkkää ja tehotonta. Silmien ja sormien
pitämiseksi edelleenkin tallella on suositeltavinta pakata pötköt kaikkinaisella
varovaisuudella (kumihanskat käsissä, koska ihon läpi imeytyvä "soppa"
aiheuttaa päänsärkyä) isoon muovisäkkiin, ja ripotella jokaisen pötkön päälle
kerros sahanpuruja, ellei piimaata ole saatavana inhimilliseen hintaan. Ellei oikeita
sahajauhoja ole helposti saatavana, vaan dynamiitin "hien" imevä materiaali
pitää ostaa lähikaupasta, voin mainita yhden vaihtoehdon: Erheellisellä
"kissanhiekan" nimellä myydyt TACT-puupelletit ovat suositeltavaa materiaalia
dynypötköjen toppaukseksi. Hiekkaa niissä ei ole lainkaan, ja vähällä vedellä
kostutetut pelletit hajaantuvat hienoksi puuhiokkeeksi. (Sotakissa MIMMI:n
"riukulan" pohjalla käytettävää TACT:ia löytyy ainakin RUOKAVARASTO-ketjun
myymälöistä).
Tämä hioke kuivataan laakeassa astiassa, auringonpaisteessa, välillä pöyhien, sen
imukyvyn palauttamiseksi. Dynamiitti ja toppaushiokkeet täyttävät suurenpuoleisen
mustan jätesäkin tai pari pienempää. Näin topattuna voidaan lasti rahdata jollekin
syrjäiselle sorakuopalle tai metsään, kauas lähimmästä ihmisasumuksesta.
Kiikarikivääri tietenkin mukaan, ja riittäväksi arvioitu määrä patruunoita, joiden
luotien lyijykärjet on katkaistu vaipanreunan tasalta. Sorakuoppa tai metsäaukio on
valikoitava siten, että noin 150 metrin esteettömän ampumaetäisyyden päässä on
suurehko kivi. Dynamiitin "teloituspaikalle" voi toki ottaa mukaan vaikkapa
betonilaatan tai teräslevyn. Automobiilillahan sinne todennäköisesti mennään.
Dynamiittisäkki tai -säkit asetetaan ampumahollin päähän siten että säkki nojaa
kiinteästi taustalla olevaan kiveen tai laattaan.
Varusteisiin kuuluvat tietenkin kuulosuojaimet JA korvatulpat tai sopiva määrä korviin
työnnettävää vanua. Kuppisuojaimet eivät yksistään riitä, jos kymmenen kiloa
dynyä "kukkuu" kerralla aukeassa maastossa. Kiveen tai laattaan nojaavan
dynamiittisäkin lävitse ammutaan turvalliselta etäisyydeltä. Kovan taustamateriaalin
ja luodin väliin litistyvä dynamiitti räjähtää, jos on vielä voimissaan. Jos
dynamiitin "hiki" on nitroglyseroolia, aiheuttaa jo säkin läpi kahlaava luoti
kukunnan. Ellei kaksikaan selvästi osunutta laukausta tuota toivottua tulosta, noudetaan
dynamiittisäkki tai -säkit ajoneuvoon, ja haudataan johonkin vesistöön tai suokuoppaan
kotimatkan varrella.
Jos lasti räjähtää osumasta, noustaan kiiruusti ajoneuvoon ja kaahataan pois
"teloituspaikalta", ennenkuin uteliaita ehtii paikalle muistiinmerkitsemään
ajoneuvon rekisterinumeroa, tai mahdollisesti hälyytetty virkavalta tulee vastaan
kapealla metsätiellä. Periaatteessa on kaksikin laukausta liikaa! Yhden tulosuunta on
vielä arvailujen varassa, mutta toisen perusteella pystytään jo arvioimaan (mm.
salametsästys-oppikirjan "Survival Poaching", by Ragnar Bengtsson, mukaan),
missä ja kuinka kaukana se ammuttiin. On ehkä viisainta jättää dynamiitit niille
sijoilleen, ja ottaa ns. "ritolat", ellei kukuntaa tapahdu yhdestä osumasta.
Dyny lienee jo tehottomaksi turmeltunutta, ja sateet turmelevat sitä edelleen kesän
mittaan. Säkin/ säkkien suu(t) jätetään avoimeksi. Kahden tai useammankin laukauksen
ampuminen on järkevää vain jos aseessa on vaimennin.
0606 MMI; PT
"Raaspiikillä, raaspiikillä/ kuolema raapi
jo p....ttä".
(Melodia: "Silmien Välliin"; kertosäkeen loppuosa).
Tapahtui tänään, 19 May 2001: Tarkkuutin aseeni (cal. .308 Win) uudella
ratahirvilatauksellani (0,78 g VV N310 ja Lapuan 6,5 g luoti). Kävi hyvin ja päästi
aika paljon älämölöä, mutta ei potkinut kohtuuttomasti. No, mukanani oli myös
parisenkymmentä alisoonisiksi aiottua latinkia (0,40 g VV N310 ja Sakon A145 8 g
kuparipintaluoti, resepti bongattu GOWn Ruutisista). Ammuin ensimmäisen laukauksen
kuulosuojaimet päässä. Kalman hyytävä koura puristeli kankkujani, kun kuului vain
NAPS ja sitten asteittain aleneva suhina. Kun suhinat loppuivat, olin jo muutaman metrin
päässä aseestani. Ajattelin luodin jääneen piippuun, joten poistin lukon ja katsoin:
ei siellä ollut mitään luotia. No, arvelin hyvien kuulosuojainten vaimentaneen
laukauksen tehokkaasti ja hengitykseni tasaantui. Ammunta jatkui ilman kuulosuojaimia,
mutta nyt ääntä tuntui kyllä lähtevän taas aika tavalla.
Ammuin siis vielä 2 laukausta, jonka jälkeen lähdin katsomaan taulua: ei reiän
reikää! Laitoin toisen taulun 50 metrin matkalle, sillä arvelin, että aliäänisesti
lentävä luoti oli ehkä laskenut 100 metrin matkalle taulun alapuolelle. Sitten ammuin
neljännen latingin, jälleen ilman kuulosuojaimia: NAPS ja asteittain laskeva suhina.
Suhinan lakattua otin lukon taas irti ja katsoin piippuun: luoti oli nyt siellä, noin
kymmenen senttiä piipunsuulta, minkä havaitsin työnnettyä sen rassilla köyköisesti
piipun läpi. Hylsyssä ei ollut mitään ulkoisia tai sisäisiä ylipaineen merkkejä,
tosin sen suu oli hieman nokinen, mutta niin olivat olleet kaikkien sinä päivänä
ammuttujen hylsyjen suut. Piipussa ei ollut palamattomia ruutijyviä. Luodin peräpään
vaipan ja lyijyn liitos oli ehjä, tosin gaspolster ei olisikaan voinut olla kyseessä,
sillä luotihan oli lähtenyt piipusta kevyellä työnnöllä. Eikä muutenkaan
mahdollinen sillä ruutiannoksella. Testit loppuivat välittömästi.
Kaiken piti olla kohdallaan. Ruutiannos oli GOWn ja VMSn taholta hyväksi koettu. Piippu
oli juuri edellisenä yönä kokenut K2R-putsauksen. Ns. lämmityslaukausten viran oli
hoitanut edellisen latauksen kohdistaminen. Kyseessä tosin oli ensimmäinen
supulataukseni, mutta juuri siksi ja supulatausten huonon maineen vuoksi olin punninnut
pienen latauseräni joka toisesta hylsystä ruudin; ne olivat olleet niin tasan
samanlaisia, kuin ruutiannostelija kykenee tekemään. Missä vika?
Kyselee: SWOS
"Lämmityslaukaukset", eli ratahirvi-latauksen kohdistuslaukaukset, lienevät
vaipoittaneet piipunreiän uudelleen. Luodin vaippamateriaalinahan oli tombakki (Ms 90).
Vaipoittuman poistamisen jälkeen on unohtunut piipun voitelu edes hieman öljykosteaksi?
Tombakki tarttuu hanakasti "paljaaseen rautaan", eli ehkä jo yksi
ratahirvilatingin laukaus olisi voinut aiheuttaa myöhemmät vaikeudet. Ei niinkään itse
piipunseinämiin hiertynyt vaippametalli, vaan kuparin ja sinkin seoksen pinnalle hyvinkin
nopeasti muodostuva hapettumakerros, joka enentää entisestäänkin kuparivaippaluodin
kitkaa piipunseinämiin.
Aseesi piipunreikä on kenties vielä "uudenkarhea"? Paljaalla silmällä
katsoen se näyttää peilisileältä, mutta jo 150 x suurentava mikroskooppi paljastaa
asiain todellisen tilan. Tutkimusta varten katkaistaan piipunsuusta irti pieni pätkä,
joka sahataan halki. Vastavalmistuneen, kertaakaan ampumattoman takorihlatun piipunreiän
seinämä on joskus kauhea näky 150-kertaisellakin suurennuksella katsottuna. Mainintasi
siitä, että luoti oli hioutunut väljäsovitteiseksi piipunreikään, johti
yllämainittuun päätelmään. Mahdotonta ei ole sekään, että piipunreikä on
peräpäästään ahtaampi kuin suupuoleltaan: Selviäisi muutamassa minuutissa
lyijytappi-tulkkauksella, jos ase olisi tutkittavanani.
Aivan aiheettomasti emme ole julki-julistaneet kolvaamisen hyödyllisyyttä. Usein
toistamani maininta, että "nyky-aseiden piiput ovat useinkin pelkkiä aihioita
joista saadaan lopullinen piippu joko aseenomistajan toimenpiteillä tahi luonnollisen
kulumisen kautta", ei ole löysää herjanheittoa, vaan raadollinen fakta! Vain
hintavimpien tarkkuusaseiden piiput viimeistellään valmiiksi asti jo tehtaassa.
Jos luoti on alimittainen piipun urakaliberiin nähden, voi ruutikaasu vuotaa luodin ohi
niin vuolaasti, ettei hylsyyn kehity painetta ruudille N310 ominaisella tavalla. Ruudin
syttyminen häiriytyy tällöin: Luoti ei kiidä, vaan se matelee, pitkin piipunputkea.
Epäilen myöskin, että patruunoittesi latauspituus on ollut riittämätön, jolloin
kaikkein vuolain ruutikaasun ohivuoto on tapahtunut patruunapesän ylimenokartiossa. 0.40
grammaa ruutia N310 on liian pieni annos tapauksessa, jolloin kaikki osatekijät ovat
olleet Sinua vastaan:
Piippu ehkä lähes 20 cm pidempi kuin latausreseptin kirjoittajan testiaseessa? Kuiva,
kupari- ja sinkkioksiidien seoksesta kitkainen piipunreikä! Voitelematon
kuparivaippaluoti! Vaippa-aineen taannoinen vaihdos! Ehkä myös rihloihin nähden
alimittainen luoti, asetettuna kenties liian syvälle hylsyyn? Onneksi ei tapaturman
katalyytiksi tullut satunnaista nallivikaa, joka olisi voinut "liipaista"
alilatausdetonaation. Kaikki sen muut osatekijät olivat nimittäin läsnä, yhtä
lukuunottamatta: Ruuti oli sentään oikeanlajista. Se syttyi ja paloi loppuun asti.
Olemme tainneet saarnata joskus aiemminkin, jopa "ad nauseam", jankuttaen, että
kuparivaippaluoteja (ja yleensä supulatinkeja) ampumaan ryhdyttäessä pitää piipun
olla puhdas, vaan ei aivan "kuiva", tai ainakin luodit tulee liukastaa.
Kupariluodit kyllä nuohoovat aiemmat vaipoittumat pois hyvinkin tehokkaasti, mutta niiden
takana on oltava riittävästi "poweria" ensimmäisiä laukauksia ammuttaessa;
latinki vaikkapa sama kuin ratahirvipatruunoissasi, eli 0.78 grammaa N310:tä.
Kyseessä ei ole vielä edes täyspaineinen latausyhdistelmä, saati sitten ylilataus,
eikä ainakaan itseäni juuri hätkähdytä havainto, että pulttilukkokiväärin lukon
avaustappi nousee pystyasentoon vain hellapilkkeellä takomalla, kovanlaiseksi tiedetyn
latingin laukaisemisen jälkeen, ja hylsy irtoaa vain piipunsuusta sisään työnnetyllä
teräsrassilla naputellen. (Lukon ulosvedinkoukulla voimakeinoin nyhdettäessä voi irrota
vain palanen hylsynkannasta, tai ulosvedin saattaa murtua). 1200 m/s
"haamurajan" ylitys .308 Win.-kaliberisella kiväärillä toteutui harkitun
ylilataamisen kautta, riskit tietoisesti ottaen.
"MEMENTO MORI!"
Yhdenkin luodin juuttuminen piipunputkeen on sensijaan
vaaran merkki, joka panee miettimään kaiken katoavuutta, muistamaan kuolevaisuutensa -
ja säätämään seuraava ruutiannos melko reilusti aiempia suuremmaksi, tai harkitsemaan
luotimerkin vaihtamista. Ampumisen jatkaminen kuvailemasi oireet tuottaneilla latingeilla
ensimmäisen laukauksen jälkeen oli viekoitteleva visiittikutsu Viikate-henkilölle,
jolla oli onneksesi tärkeämpiä tehtäviä Emman nimipäivänä.
Muuten olen sitä mieltä, että todelliset SWOS-latingit*) pitää tulpittaa kevyillä
tahi kevyehköillä valu- tai puristeLYIJYluodeilla! 7.62 mm kaliberiluokan aseisiin
harkittiin ihanteelliseksi 6-grammainen lyijyseosluoti Suomessa vuonna 1936 ja
Venäjällä jo vuonna 1913. Ammuspaino n. 8 grammaa alkaa olla käyttökelpoisuuden
ylärajoilla. Sitä raskaampaa luotia ammuttaessa kuuluu aseesta väistämätön
"älämölöö", vaikka latinki olisi viritelty detonaatioriskistä piittaamatta
todelliseksi ALIlataukseksi, jollaisten laadintaa en suinkaan suosittele.
(* SWOS-latingin nimitys on lyhenne sanoista "silent without silencer" =
"vaisu ilman vaimennintakin". Monissa pakkovalloin hallituissa maissa on
asevaimentimen hallussapito joko kiellettyä tykkänään tai raskaasti verotettua ja
luvanvaraista. Vaimentimen hallussapitolupaa alamaisesti anottaessa joudutaan esim.
USA:ssa alistumaan nöyryyttävään byrokraattiseen "myllytykseen".
SWOS-lataukset ovat Jenkeissä lähestulkoon rinnastettavia veronkiertoon, joten niiden
julkaiseminen painetuissa joukkoviestimissä on käytännöllisesti katsoen mahdotonta.
Vaimenninkieltoja on alettu vähitellen purkaa jo ainakin Pohjoismaissa: Suomen
esimerkkiä, "Lex Susinartun" kumoamista, seurasi melko pian Ruotsi ja nyttemmin
myös Norja).
Kevyin lyijyluoti, jolla olen yltänyt kaikkia silminnäkijöitä hämmästyttäneeseen
osumatarkkuuteen 100 metrin radalla, oli 3 gramman painoinen 8.0 mm:n läpimittainen
puristelyijy-pallonen (imperiaali-mitoilla .31 caliber Percussion Revolver; valmistaja
Haendler & Natermann), painettuna peukalolla samalla aseella täysteholatingilla
ammutun ja kaulastaankaan supistamattoman .308 Win. -hylsyn suulle nallituksen ja
ruudituksen jälkeen. "Viimeinen voitelu" ennen patruunan pesäänsyöttöä
suoritettiin kastamalla hylsyyn kevyesti istutettu luoti ja osa hylsynkaulastakin
vaseliinipurkkiin. Vaikka kuula oli pehmolyijyä, ei piipunreiän lyijyttymistä havaittu.
Ruutina 20 vuoden takainen suosikkini N320, annos 0.20 tai 0.30 grammaa, tahi
paukkupanosruuti N312, annostus silmämääräinen (kämmeneltä hylsyyn kaadettu),
ilmeisesti keskimäärin 0.25 grammaa.
Aiemmin käytetystä hylsyntäytteestä (dacronkuitua tai wc-paperia) en havainnut
koituvan hyötyä etenkään hylsyissä, joiden nallipesän sankkireikä oli avarrettu
jopa 4 mm:n läpimittaan. 3.5 mm:n sankki on nyttemmin havaittu riittävän suureksi
kautta sivistyneen maailman 5.5 mm:n nallipesissä ja 2.5 mm:n liekkireikä pikkunallien
pesissä; siis nallin läpimitta miinus 2 mm. Helppo muistaa!
Nalleista puheenollen: Et kai vain tuottanut sytytyshäiriötä yli-syvällä nallin
istutuksella? Sellainenkin, tosin epätodennäköinen, mahdollisuus muljahti mieleeni!
Tulkoon opiksi muille: Nallien (Boxer Large Rifle) asianmukainen asetussyvyys on joko
tarkalleen hylsynkannan tasalle tahi sen verran syvemmälle, että nallin pohjan ja
hylsynkannan välinen korkeusero on nippa-nappa silminnähtävä valorako nallin ja
hylsynkannan tasolle asetetun suoran viivaimen (puukon tai partahöylän terän)
välissä. Ehkä 1 - 2 millimetrin sadasosaa.
Berdan-nallien aikakauden suositus, 0.1 mm hylsynkantaa syvemmälle, saattaa olla jo
ylisyvyys, joka heikentää nallin sytytystehoa, koska sytytysmassa jauhautuu tai murenee
puristuksessa nallinpohjan ja alasimen välissä. Useimpia nallitintyyppejä
käytetttäessä joudutaan nallit istuttamaan "käsituntumalla", jolloin niiden
asetus oikeelliseen syvyyteen vaatii jonkin verran harjoittelua, ja jatkossakin
huolellisuutta sekä tarkkaavaisuutta. Muutamat nallitintyypit istuttavat nallin
vakiosyvyyteen. LEE LOADER- vasaralataussarjan nallitin tosin pamauttaa ehkä joka
kymmenennen nallin, milloin sen nallituskara on hieman ylipitkä. (Tällaisten
"maanantaikappaleiden" lukumäärän kerrotaan enentyneen viime aikoina, eikä
nallitin ole purettavissa - ainakaan helposti - korjaustoimenpiteitä varten).
Ihanteellisen, joskin hidastoimisen, nallitustyökalun olen tavannut LYMAN 310-
latauspihtien vakiovarusteista: Nallin asetussyvyys on säädettävissä joko siten, että
nalli istutetaan käsituntumalla, tahi niin, että nalli työntyy pesäänsä tarkoin
halutulle syvyydelle, kun pihtien kahvat puristetaan vastakkain. Työkalun voi asentaa
myöskin latauspuristimen kierteisiin erityisellä adapterimutterilla. Ainoaksi
epäkohdaksi on osoittautunut nallimakasiinin puuttuminen. Suurehkoja patruunamääriä
nallitettaessa on "pähkinänsärkijän" nallitin siis hidas. Jonkinmoisen
riskin muodostaa säätövirheen mahdollisuuden lisäksi myös nallien käsittely sormin.
(Pinsetitkin on toki keksitty jo ammoin, mutta liukkaankiiltävät nallit tuppaavat
kyljistään pideltyinä lipsumaan niiden kärkien välistä).
Jos nallitus suoritetaan pian hylsyjen supistuksen tai normalisoinnin jälkeen, voivat
sormet olla öljyiset tai rasvaiset, ja pienikin määrä maaöljy-pohjaista
hylsyliukastetta nallin sytytysmassaan joutuneena riittää turmelemaan sen joko täysin
"mykäksi" tai vajaatehoiseksi, mikä on supu- ja SWOS-latinkien tapauksessa
erittäinkin vaarallista: Nallivikaa on syytä epäillä muutamien detonaatiotapausten
"katalysaattoreiksi". Vältän käyttämästä sanaa "monien", koska
alilataus-detonaatioita on sattunut onneksi harvoin, ja tunnetut tapaukset ovat lukuisien
osatekijöiden summa; jopa itseaiheutettuja tietämättömyyden tai uhmamielisen
kokeilunhalun seuraamuksia.
Jokunen tapaus on sattunut tosin myöskin tehdasladattuja patruunoita käytettäessä.
Pitkässä juoksussa ehkäpä useimmat; eivätkä patruunat ole tällöin olleet
supulatingeiksi tarkoitettuja, vaan hylsyn vajaatäytös on ollut joko teknisen häiriön
tai inhimillisen erheen aikaansaannosta. Makasiinilla varustetun nallittimen etuisuus on,
työskentelynopeuden ohella, useinkin edellämainitun riskin eliminointi: Etevimmin
suunnitelluilla nallittimilla operoitaessa ei nalleihin jouduta koskemaan käsin
laisinkaan.
Tässäpä olivat kauhistuttavan kokemuksesi alkusynnyn selitysmallit. (Minua se olisi
ainakin kauhistanut, koska jotakin ehkä tiedän S.E.E.-ilmiön seuraamuksista, runsaan
vuosisadan juoksussa sattuneista tapauksista). Kokemuksen toistumisen ehkäisykonsti No. 1
kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: Enemmän ruutia patruunoihin, ja No. 2: Liukastetta
luodin päälle/ piipunputkeen. Aseet ovat yksilöitä ja yksilöllisiä, eli tietyssä
yksilössä moitteetta toimiva lataus voi olla riskaabeli alilatinki jossakin toisessa
aseessa: Merkitystä on muunmuassa piipunpituudella! Emme ole muistaakseni laiminlyöneet
tämän faktan alinomaista jankuttamista. Valitettavasti ei lontoonkieliselle termille
"bore condition" löydy sujuvaa luumäenkielistä vastinetta, paitsi ehkä
"piipun läpikulku-vastus". Se ei kuitenkaan kerro kaikkia huomioonotettavia
osatekijöitä, jotka vaikuttavat luodin kulkuun piipunputken läpi.
"Supulatinkien huono maine...?!" Niinpä niin..! Unohdit mainita sen, kuka
tuollaista mainetta on levittänyt mutta otaksun, että lataustarvikkeiden hankkiminen
jostakin toisesta, eikä tähänastisesta, putiikista on suositeltavaa: Vain jaloilla/
lompakolla äänestäminen, eli suoraan sanoen BOIKOTTI, on tehokas "valheen
vuolteiden" patoamiskeino! 20 vuoden ajan harjoitettu valistustyö on osoittautunut
kuin Surullisen Hahmon Ritari Don Guijoten taisteluksi tuulimyllyjä vastaan. Mutta
lakkaavat ne tuuli- eli huhumyllyt pyörimästä, kunhan kukaan ei enää tuo jyviään
pajunköyttä syöttävien myllärien jauhettaviksi. Ymmärtänet vertaukset?!
2705 MMI; PT
"Kunniattoman Sodan" historiaa tarjolla
Katsokaapa tätä jos Talvisota kiinnostaa venäläiseltä näkökannalta kerrottuna.
Venäläistä sotahistoriaa ja kertomuksia: HTTP://history.vif2.ru/atwar/lukinov/lukinov2.htm
. Sivuilta löytyy myös paljon asiaa tankeista yms. myös englanniksi. Russian war
history pages, also from Finnish front.
T: Panu
Toimituksen kommentti: Kunhan aikaa liikenee, julkaisemme nämä
muistelmat myös suomennettuina. Vuonna 1981 muistiinmerkityt
tarinat ovat paikoin huvittavia "kukushka"-myytteineen ja
kertomuksineen Mannerheim-linjan joustopanssaroiduista bunkkereista, joihin kolmetuumainen
panssariammuskaan ei uponnut, vaan se kimposi. Myytti "kumibunkkereista" oli
sentään murrettu jo 20 vuotta sitten, ja Talvisodan johtamistapaa alettiin jo uskaltaa
arvostella myöskin vastapuolella.
3005 MMI; PT
"FRP" ja QL:n erheet
"First Round Pop"-ilmiötä on käsitelty jonkin verran, muistaakseni
vaimentimessa olevan hapen vaikutus oli syynä. Haluaisin tietoja AW kiväärin (Accurate
International) toisen polven vaimentimesta (taitaa olla kiintovaimennettu?) jossa
happi syrjäytetään kuulemma aseessa olevalla pienellä kaasusäiliöllä, josta siis
suhautetaan jotain kaasua ennen ensimmäistä laukausta.
Toinen kysymys koskee (muuten niin tarkkaa) QuickLOAD-ohjelmaa.
Kaksi kaliiberia ei toimi! 9 mm Para ja .40 S & W antavat aivan kaistapäisiä
paineita ja korkeita nopeuksia. Olen mitannut hylsyt ja perehtynyt muutenkin mutta kun ei
niin ei! Onko ohjelma tarkka vain kiväärikaliiberien kohdalla?
T.L. Savosta. (PV).
"FRP"-ilmiöön
kiinnitettiin huomio yllättävän myöhäisessä vaiheessa, eli Vietnamin konfliktin
aikaan, jolloin vaimentimellisilla aseilla alettiin ampua täystehoisia
taistelupatruunoitakin. Aiemmissa rettelöissä oli vaimentimien myötä jaettu
kevytlatauspatruunoita, joiden tuottamat suuliekit olivat sammuneet, eli ruutikaasu oli
jäähtynyt ennen aseen piipunsuusta ulospurkautumistaan niin alhaiseen lämpötilaan,
etteivät sen sisältämät palamiskykyiset alkuaineet tai yhdisteet (häkä eli
hiilimonoksiidi, vetykaasu, metaani ja hiilipöly) enää pystyneet syttymään
vaimenninvaipan sisällä olevan ilman happeen sekoituttuaan. Flegmatointiaineina toimivat
ilman pääasiallinen ainesosa, typpi, ruutikaasun typpi ja hiilidioksiidi, sekä
vesihöyry, sekin lähtöisin ruudista, joka sisältää aina pienen määrän kosteutta,
mutta vesihöyryä muodostuu myös nitroselluloosan (= nitrattua hiilivetyä) vedyn ja
typpidioksiidista erkaantuneen hapen yhdynnästä.
Yleiseksi säännöksi voidaan katsoa se, että jos laukaus ei tuota peukalonpäätä
kookkaampaa suuliekkiä, ei ruutikaasun jälkipalaminen aiheuta FRP-ilmiötä. Esimerkiksi
saksalaisen 8 x 57 mm Finower Nahpatrone:n 0.55 grammaa painava lataus paukkupanosruutia
kehitti vain noin senttimetrin pituisen liekin ja satunnaisia kipinöitä
vaimentamattomankin Mauser-kiväärin malli -98 k suusta. Venäläiset sekalaiset
"partisaanipatruunat" ja "metsästyspatruunat" eivät tuottaneet
sivullepäin näkyvää liekkiä, ainakaan ammuttaessa alkuperäisen
rotanhäntä-vintofkan 80 cm:n pituisesta piipusta. Näitä patruunoita ammuttaessa ei
vaimenninta tosin enää osattu edes kaivata. (Viite: lähipatruunat).
Jossakin Vietnamin rettelön vaiheessa käyttöön omaksutut kiväärivaimentimet,
tyyppiä S.I.O.N.I.C.S./ M.A.C. ja H.E.L. M4 Noise Suppressor; molemmat kehiteltyjä
ryntökivääriin AR-15/ M16, käytettäviksi täystehoisten patruunoiden suupamauksen
vaimennukseen, kun oli havaittu, että sotatoimissa saattoi yliäänisen luodin
pirullisesta lentomelusta koitua suoranaista hyötyäkin: Parhaissa tapauksissa äityivät
vastustajat ammuskelemaan jopa toisiaan, kun vaimenninkiväärillä varustettu
tarkk'ampuja oli eliminoinut operaatiota johtaneen politrukin tai komissaarin, eikä
surmanluodin lentomelun perusteella voitu päätellä sen ampujan kytispaikan sijaintia.
Kuului vain kimeä "KRÄK!" hyvinkin epämääräisestä suunnasta luodin
lentoradan sivuilla, mutta sitä ei seurannutkaan tavanomainen vaisu "BUMM"
sekuntia myöhemmin tarkk'ampujan tuliaseman suunnasta.
Kun ensimmäisistä kokemuksista rohkaistuttuina oli omaksuttu rynnärivaimentimia
erikoisjoukkojen käyttöön myöskin tarkk'ammuntaetäisyyksiä lyhyemmille
ampumaholleille, alkoi "ensimmäisen laukauksen poksahduksesta" koitua haittaa.
Se johtuu todellakin kuuman ja korkeapaineisen ruutikaasun yhtymisestä vaimentimen
sisällä olevan ilman happeen. Kun syntyneet palamistulokset purkautuivat ulos
vaimentimen suusta, eikä luoti ollut enää tukkimassa niiden ulostuloaukkoa, voi
poksahduksen äänenvoimakkuus olla hyvinkin pienoiskiväärin laukauksen luokkaa.
Olosuhteista riippuen tuo "POP!" oli havaittavissa 100 - 150 metrin
etäisyydelle asti, ja luodin lentomelun valpastuttamamien vastustajien korvat havaitsivat
tuon äänen tulosuunnan hyvinkin helposti.
Stereo-kuuleminen perustuu korvien kykyyn erottaa vajaan millisekunninkin aikaeroja
oikeanpuoleiseen ja vasemmanpuoleiseen korvaan tulevien "ääneksien" (=
ilmanpaineen vaihteluiden) välillä. FRP-ilmiö oli erotettavissa hyvinkin selvästi
luodin lentomelusta, koska se kuului viivästyneenä: AR-15:n luoti lensi reilusti yli
kaksinkertaisella äänennopeudella viidakkotaisteluille ominaisten ampumaetäisyyksien
äärirajoille saakka. "Poksahdus" oli ja on matalampi ääni kuin esimerkiksi
aseen automaattilatautumisen aiheuttama kilahdus, joten se erottui pirullisen selvästi
kimeästä luodin lentoräsähdyksestä. Korvat tulkitsivat aseen latauskilahduksen luodin
lentomelun kaiuksi metsän puunrungoista: Kimeitä kaikujahan todellakin kuului joka
puolelta. Kurjuuden huipennukseksi kuului poksahtava matalafrekvenssinen ääni paljonkin
kauemmaksi kuin aseen kimeä latautumiskilahdus.
FRP-ilmiö opittiin ehkäisemään "Siellä Jossakin" huomattavasti aiemmin kuin
tieteellisissä tutkimuslaboratorioissa. USA:n erikoisjoukoille oli jaettu pieniin
suihkepulloihin pakattua "Ohvia" eli hyttys- ja punkkikarkoitetta (joka tosin
innoitti vietnamilaiset moskiitot ja punkit aiempaakin ruokahaluisemmiksi). Suihkeen
ponnekaasuna oli taatusti palamatonta ja palamista ylläpitämätöntä Freon-kaasua, jota
käytetään polttoainepalojen tukahduttamiseen mm. panssariajoneuvoissa. Ilmeisesti joku
Vihreät Baretit-erikoisosaston taistelija oli miettinyt mielessään FRP-ilmiön syntyjä
syviä, päätyen oikeelliseen johtopäätökseen ruutikaasun jälkipalamisesta
vaimenninvaipan sisällä olevan ilman happeen yhtyessään.
Teoreema osoittautui paikkansapitäväksi: Kun vaimentimen suuaukosta suhautettiin
sisään moskiittokarkoitetta hieman ennen tulenavausta, estyi ensi-laukauksen poksahdus.
Seuraavia laukauksia ammuttaessahan sitä ei ollut ilmennytkään, koska vaimentimen
sisätila oli lähes puolillaan ruutikaasua, joka ei ylläpitänyt palamista. Tieto
moskiittokarkoitteen käyttökelpoisuudesta levisi nopeasti "puskaradion"
välityksellä kaikille asianosaisille, eli vaimenninaseiden käyttäjille kautta
Kaakkois-Aasian. USA:n asevoimien tutkimuslaboratorioissa sepitettiin samanaikaisesti
mitä merkillisimpiä lämpöopillisia teorioita haitallisen FRP-ilmiön selitykseksi. Jos
se olisi keksitty, olisi voitu ryhtyä pohdiskelemaan myöskin keinoja ilmiön
ehkäisemiseen. Kun ruutikaasun jälkipalaminen todettiin FRP:n aiheuttajaksi myös
tiedemies-piireissä, oli Kaakkois-Aasian rettelö jo ehtinyt päättyä surkeaan
tappioon: Kotirintama romahti ja politikoitsijat pettivät, kuten Saksassa v:n 1918
marraskuussa.
Hyttyskarkoitteen (tai täsmällisemmin ilmaistuna: "Ohvi-aerosoolin"
ponnekaasun) käyttö FRP:n ehkäisyyn oli tunnettu ilmeisesti jo 1960-luvun loppuvuosista
alkaen "Over There" eli Siellä Jossakin! On hämmästyttävää, että niinkin
itsestään selvä keksintö kuin vaimentimeen integroitu
"sammutuskaasu-säiliö" on varsin tuore keksintö. Yksityiskohtaisia tietoja
siitä ei ole kulkeutunut vielä toimitukseemme, mutta voin otaksua kaasun olevan
hiilidioksiidia, jota on helposti saatavana standardikokoisiin "patruunoihin"
pakattuna kätevässä, kohtalaisen matalapaineisessa nestemuodossa.
Käyttökelpoisia kaasuja olisivat tietenkin myös typpi ja jopa Freon, joka on tosin
julistettu pannaan viherpipertäjien aloitteesta, mutta vaimenninvaippaan suhautettava
annos laajentaa otsooni-aukkoa maapallon napa-alueiden yllä tuskin
neliödesimetriäkään. Freoninkin etevyys piilee helpossa nesteytyvyydessä, mutta
hiilidioksiidi on soveliasta siihen verrattuna suuren ominaispainonsa takia: Jos asetta
pidetään tanassa eli vaakasuorassa asennossa, ei CO2 karkaa vaimenninvaipan alaosasta,
vaikka tulenavausta jouduttaisiinkin odottamaan jopa tuntikausien ajan.
Kysymykseen No. 2 vastaaminen ei varsinaisesti kuulu asiantuntemukseni piiriin, koska olen
ikuinen maallikko ATK/IT-alalla. QL-ohjelma ei ole eri tahoilta saamieni tietojen mukaan
mitään erehtymätöntä paavillista julistusta kiväärikaliberienkaan suhteen, mutta
onneksi sen avulla kirjoitetut "reseptit" pitävät varsin hyvin paikkansa
Suomessa yleisimpien kiväärinpatruunoiden tapauksissa, erityisesti säästölatinkeja
laadittaessa. Eksoottisten kaliberien, kuten on .40 S & W, voidaan vain toivoa
katoavan sukupuuttoon mahdollisimman pian.
9 x 19 mm patruunan tapauksessa voi teorian ja käytännön välisen eron syynä olla
C.I.P.-testipiipun ylenpalttisen tiukan reiän ja nykyisin valmistettavien pistoolien
piipunreiän sekä patruunapesän läpimittojen erilaisuus. Pistoolien piipunreikien
mitoitus (erityisesti ns. isokaliberi) on monissa nykyisissä aseissa samaa suuruusluokkaa
kuin .38/.357 kaliberin revolvereissa, kun taas C.I.P.-testipiipun mitoitus vastaa wanhan
P-08:n piipunputken ja patruunapesän läpimittoja, vieläpä toleranssialueen alarajaa
hipoen.
Muunmuassa VihtaVuoren testipiippu on "manufactured to meet CIP minimum
dimensions", ja QL-ohjelmassa ovat ainakin VV:n ruutien annostusohjeet peräisin
VV:lta (jonka aloitteesta QL-ohjelmaa alettiin alkuaankin kehitellä: Tieto on
lähtöisin, kiertoteitse kulkien, VV:lta). Kotilataajien turvallisuuden kannalta katsoen
on tämänsuuntainen teorian (= QL-ohjelman) ja käytännöllisen "synnynnäisesti
hororeikäisten" aseiden mitattavissa olevan suorituskyvyn välinen epäsuhtaisuus
oikeansuuntainen. Jos testipiippu olisi hororeikäinen, ja sen suorituskyvyn mukaisilla
resepteillä (maksimaalista tehoa tavoitellen) ladattuja patruunoita ammuttaisiin jollakin
tiukkareikäisellä, sulkumekanismiltaan antiikkisella aseella, kuten Parabellum P-08:lla,
Lahti L-35:llä tai Husqvarna H-40:llä, päättyisi aseen aktiivipalvelus ehkä hyvinkin
pian: Luisti katkeaisi irti-poikki.
9 x 19 mm patruunan ominaisuudet lienevät kaikkein huolellisimmin tutkittuja
käsiasepatruunoiden suorituskykyä ennakoitaessa, QL-ohjelmaa laadittaessa, johtuen
kaliberin yleisyydestä, mutta koska aktiivikäytössä on edelleenkin sulkurakenteeltaan
heppoisia ja tiukkareikäisiä aseita, on "ylivarovaisuus" hyvinkin perusteltua.
Jos painelukemat vaikuttavat älyttömiltä, ne johtuvat testipiipun reiän ja
patruunapesän mitoituksen tiukkuudesta. Ja jos pesäpaine on korkea, enentyy myös luodin
lähtönopeus sitä vastaavalle tasolle, koska tiukkareikäisessä piipussa ei ruutikaasua
vuoda juurikaan luodin ohitse.
QL:n avulla ennakoitujen ja painemittauksilla tarkistettujen latausten välisiä
eroavuuksia on toki todettu, mutta enimmäkseen kiväärikalibereista. Suomessa
tavanomaisimpien patruunoiden (.222 Rem., .308 Win., 7.62 x 53R ja 7.62 x 39 mm)
kalkyloidut ja mitatut lukemat ovat olleet melko tarkoin yhtäpitäviä, mutta 6.5 x 55 mm
patruunan ennakoidut ja mitatut painearvot ovat poikenneet toisistaan huomattavastikin
joitain ruutilajeja käytettäessä. QL:n laskemat ja mitatut luotinopeudet ovat kuitenkin
olleet tyydyttävällä tarkkuudella yhtäpitäviä myöskin "Svenski-Mauserin"
patruunan tapauksessa.
Joidenkin Weatherby Magnum-patruunoiden "outo käyttäytyminen" tuskin
kiinnostaa suomalaisia, koska kyseisenkaliberisia aseita ei liene Suomessa kovinkaan
monta, ja niitä omistavat vallasväen edustajat käyttänevät tehdasladattuja
patruunoita, mikäli he ylimalkaan ampuvat kerska-aseillaan, jotka lienee hankittu
pikemminkin investointikohteiksi (odottamaan keräilyarvon kohoamista) tai
status-symbooleiksi, kuin vaikkapa metsästysvälineiksi. QuickLOAD-ohjelman meitä
ilahduttavin ominaisuus on se, että sillä kalkyloidut kiväärikaliberien
säästölataukset ruudeilla N310 ja N320 ovat ainakin tähänastisten havaintojen mukaan
tuottaneet oikeellisiksi osoittautuneita lähtönopeuslukemia; joskus vain 1 - 2 m/s
virhemarginaalilla plus tai miinus.
Vertailuja on suoritettu monien 18 - 20 vuoden takaisten omien mittaustuloksieni ja QL:n
laskelmien välillä, todeten niiden hämmästyttävä yhtäpitävyys nopeuksien suhteen.
Nallinpohjan tasoittumisesta aikoinaan "luetut" paineet ja QL:n ilmoittamat
painelukemat korreloivat myös keskenään, vaikka pesäpaineen ja ja nallin tyssäytymän
suhde on vain suuntaa-antava indikaattori, verrattuna vaikkapa antiikkiseen
kuparilieriö-mittaukseen.
Jonkin verran erikoislatausten painelukemia, mitattuina modernilla
pietzosähkö-anturilla, sain 1980-luvun alkupuolella myöskin VihtaVuorelta. Sitten
siellä vaihtui henkilökunta, ja "virka-apu" säästölataus-tutkimuksiin
loppui lyhyeen kuin päättömän kanan lento vuoden 1983 keskivaiheilla. (Samoihin
aikoihin sain jo toisen kerran kenkää ERÄ-lehden kirjoittajan tehtävistä, eikä
kyseessä ollut sporaadinen yhteensattuma). Aiemmin mainittuja poikkeamia QL:n
"ennustusten" ja paineenmittaustulosten välillä ovat tuottaneet
jäykkäsyttyiset, hidaspaloiset ruudit mm. 6.5 x 55 mm patruunan tapauksessa. Kyseisten
ruutien hyötysuhdekin on huononpuoleinen edellämainitussa patruunassa.
2705 MMI; PT
"Kjuu Klax!"
Feliksin mainiosta piirroksesta muistui mieleen aikoinaan
yleisesti kerrottu tarina KU KLUX KLAN- salaseuran nimen synnystä. Kertomuksen mukaan
omaksuttiin nimi "Kjuu Klax" vipulukkokiväärin latausäänestä ja
"Klaani" on tunnetusti skotlantilainen vastine käsitteelle "perhe",
samassa merkityksessä kuin salaseurojen MAFIA eli COSA NOSTRA jäsenkuntien tapauksissa.
KKK:n nimen kirjoitustapa on kuitenkin englanninkielestä poikkeava. Tokkopa tietoa on sen
alkusynnystä? Myös ristin polttamisen ja valkoisiin kummituskaapuihin pukeutumisen
symboliikasta olisi kiinnostavaa saada tietoja.
Nimim. "Tervaristi ja aavelakana".
Vipulukkoisen Henry-tussarin latausääni kuulostaa tosiaan "kjuu
klaksilta", mutta KKK:n nimen etymologiaan se ei liity mitenkään. Oikeellisesti
kirjoitettuna se oli "Kyklos Clan"; nimen alkuosa muinaiskreikkaa
("kyklos" = piiri tai kehä) ja jälkiosa Skotlannissa ja
Pohjois-Irlannissa puhuttua gaelinkieltä ("clann" = perhe tai
jälkeläiset; sittemmin myös heimo). Muotoon "Ku Klux Klan" se muuntui jonkun
yleissivistystä vaille jääneen jenkkiläisen lehdentoimittajan editoimana. Klaanin
perustaneet etelävaltioiden Konfederaatin upseerit kuuluivat sivistyneistöön, joiden
opintoihin kuuluivat klassiset kielet, kreikka ja latina, kenties jo lapsuudessa. Ne
olivat pakollisia aineita myös kadettikouluissa, kuten West Pointissa, jonka monet
Konfederaatin upseerit olivat läpikäyneet ennen sisällissotaa.
Joku heistä oli ilmeisesti skottilaista tai irlantilaista syntyperää, nimeten
veljeskunnan "klaaniksi". Kokoukset alkoivat ja alkavat yhä kehän tai piirin
muodostamisella palavan ristinpuun ympärille. Tervaristin polttorituaali on myös
lähtöisin Skotlannista, jo esikristilliseltä ajalta. Sen merkitys oli sama kuin
muinaissuomalaisten vainovalkeilla, joita poltettiin vaaran uhatessa kokkovuoren laella.
Skottilaisten käytettävissä oli niukemmin puutavaraa (joillain seuduilla piti
kurittomat lapsetkin rangaista turpeella piiskaten), joten hätämerkiksi omaksuttiin vain
kaksi puupölkkyä, asetettuina ristin tai T-kirjaimen muotoon kokkovuoren laelle. Niiden
polttaminen oli lähinnä kokouskutsu ympäristön asukkaille, mutta kokouksen aihe oli
tavallisimmin varustautuminen vastaanottamaan vihollisten hyökkäystä.
"Kummituskaavut" keksittiin ilmeisesti sattumalta, kun havaittiin USA:n
etelävaltioiden värillisen väestön taikauskoinen kummitusten pelko. Sen keskuuteen
alettiin levittää huhua taannoin päättyneen sisällissodan sankarivainajien tulosta
"aaveratsastajina" vainoamaan jenkki-miehittäjien värillisiä apureita. KKK:n
perustaminen ajoittuu ensimmäisten Pohjois-Amerikan sisällissotaa seuranneiden
valtiollisten vaalien edelliseen ajanjaksoon. Etelävaltioissa oli värillinen väestö
saanut oikeuden rekisteröityä äänestäjiksi, kun taas valkoinen kansa oli vailla
äänioikeutta. Sehän oli vain miehillä, ja miltei jokainen täysi-ikäinen valkoinen
Etelän mies oli kansalaisluottamusta vailla, osallistuttuaan taannoin hävittyyn
etelävaltioiden vapaussotaan, eli jenkkien sanastossa "kapinaan".
Kummitusjutuilla ja KKK:n operaatioilla haluttiin ehkäistä värillisen väestön
rekisteröityminen äänestäjiksi ja vähentää sen äänestys-innokkuutta.
Ehdokkainahan oli lukuisia Pohjoisesta tulleita "carpetbaggereita", eli rosvoja
ja huijareita, jotka pyrkivät hankkimaan taloudellista hyötyä poliittisella
vaikutusvallallaan. Sivistyssanakirjan mukaan termi "carpetbagger" tarkoittaa
"pohjoisvaltioista saapuneita ääntenkalastajia, jotka 1860-luvun lopulla pyrkivät
johtaviin asemiin neekereiltä saamiensa äänten turvin".
Ku Klux Klanin syntyhistoria tehtiin tunnetuksi kirjaan "The Clansman"
perustuvalla D.W.Griffithin tuottamalla ja ohjaamalla elokuvalla
"Kansakunnan Synty" vuonna 1915. Tämä kultti-raina herätti 1800-luvun lopulla
jo lähes unhoon vaipuneen KKK:n uudelleen eloon ja toimintaan, joka jatkuu yhä. Elokuvan
televisionti ja levitys videona lienee kiellettyä nyky-Suomessa, joten se on jäänyt
näkemättä, lukuunottamatta lyhyitä katkelmia. Elokuva perustuu tunnettuihin
historiallisiin tapahtumiin, joiden kohokohtia on korostettu, niitä kuitenkaan
liioittelematta (puhumattakaan toteennäyttämättömien myyttien hyväksymisestä
käsikirjoitukseen), mutta eiväthän sokerikuorrutetut valheet olekaan
"poliittisesti epäkorrektia" materiaalia. Sitä ovat kitkeränmakuiset
totuudet.
"Birth of The Nation" on tunnettu elokuvahistorian realistisimpana
sotaleffana ainakin yhdessä suhteessa: Aseista tulee savua! Tuottaja David Wark Griffith
osti ylijäämä-aseiden tukkumyyjältä, Francis Bannermanilta, junalasteittain .45-70
-kaliberisia Springfield-kiväärejä ja mustaruudilla ladattuja paukkupatruunoita
elokuvansa rekvisiitaksi ja kuvaustarvikkeiksi. Ruutia paloi jo pelkästään Gettysburgin
taistelua kuvaavassa kohtauksessa enemmän kuin todellisessa taistelussa.
3105 MMI; PT
Kolmetoista kysymystä Korvatunturilta
Harkitsen tuliaseen hankkimista.Tarkoituksenani ei ole metsästää suurriistaa.
Tärkeitä asioita valinnassa minulle ovat:
a) supulataukset b) hylsyjen uudelleenladattavuus c) patruunoiden saatavuus d) tarkkuus e)
luodin läpäisykyky (myös ääntä hitaammalla nopeudella)
Minulla on muutama kysymys:
1) Mitä tarkoittaa sivulla http://guns.connect.fi/rs/trial1999.html
nimi "LEI" ja onko se lyhenne jostain?
Tietureitteni ja puhelin-pistorasian väliltä puuttuu pari metriä piuhaa, eikä
netti-liitäntään olisi varaakaan. (Ei ole työnantajaa, jonka piikkiin laskut voisi
keihästää). Nettisurffailu ei ole tietääkseni ilmaista huvia ainakaan pitkässä
juoksussa, ja vain ilmainen on kylliksi halpaa työmarkkinatuen varassa eläjälle. Sen
tiedän, kysymyksestä 3), että kyseessä on asevaimennin, mutta "LEI" on
minulle tuntematon tapaus. Tuotemerkkiä ei löytynyt edes "Silencer
History And Performance"-teoksen osasta Vol.2, by Alan C. Paulson. Sen
pääteksti on "kirjoituskoneeni" kovalevyllä, vaikka teosta ei ole kai
vielä(kään) julkaistu painettuna.
En, hitto vieköön, tiedä edes sitä, minkämaalainen vaimennin on kyseessä.
Tuotemerkki viittaa jonnekin Hawaijin suuntaan. ("Lei" =
kaulaan pujotettava kukkaseppele). Suonet anteeksi tietämättömyyteni, mutta vierastan
ainakin kaikkein härskeintä kaupallisuutta. Valmiiksi laaditut tiedotteet toki
julkaisemme, vaivautuen jopa editoimaan niiden kieliasun alkuperäistä sujuvammaksi,
mutta aikaaviepiin etsintätoimiin emme ryhdy. Tekniikan ja historian tykö-tekeminenhän
on kutsumustehtävämme.
2) Löytyykö kyseisen firman www-sivut jostain?
Sivujen etsiminen on, edellämainitun syyn lisäksi, mahdotonta ATK-valmiuksieni
vajavuuden takia. Kuuluisa "Pihtiputaan mummokin" päihittää minut
IT-tietämyksen alalla. Montako kertaa tämä asia on vielä tehtävä tiettäväksi?! Jos
vaimentimen maahantuoja haluaa julkisuutta GOW:n välityksellä, hän saa kohtuullista
kuukausimaksua vastaan ikioman linkin aloitussivullemme. Neuvottelut aiheesta käydään
kuitenkin "Titarin" kanssa; aloitteentekijänä valmistaja tai maahantuoja.
(Suoritan www-sivujen etsintäpyynnöille useimmiten säälimättömän
"deletoinnin", edes harkitsematta ryhtymistä mahdottomaan urakkaan. Tiedoksi
yleisemminkin).
3) Onko LEI Universal äänenvaimentimia saatavilla Suomessa
(tai missä on)?
Katso
kohta 1).
4) A: Mitä arvelet .223 kaliiberin käytöstä
supulatauksissa? B: Onko odotettavissa alilatausongelmia?
A:
Täysin mahdollista, käytettäessä oikeanlaista ruutia. VihtaVuori N310 on parasta
näihin käyttötarkoituksiin, huomioiden saatavuus ja Suomen ilmasto-olosuhteet. B:
Havaintoja alilataus-ongelmista ei ole tullut tietoomme miltään maapallon kolkalta,
vaikka etenkin Jenkkilässä käytetään supulatinkeihin arveluttavan pieninä annoksina
sikäläisiä nitroglyseroolilla terästettyjä ruuteja vaippaluotienkin saatteena. Suomen
olosuhteisiin (ja kotimaisia vaippakovuudeltaan joskus vaihtelevaisia luoteja
käytettäessä) emme tohtisi suositella moisia latinkeja. USA:n ilmasto-olosuhteissa ne
ilmeisesti toimivat moitteetta: NG-ruutien tehoa heikentäviä matalia lämpötiloja ei
yleensä esiinny jossakin Texasissa tai Arizonassa. Suomessa käytettävien patruunoiden
ruuti ei saa olla "hallanarkaa".
5) Onko .223 patruunoiden saatavuus hyvä Suomessa,
esimerkiksi verrattuna 7.62 x 39 rynkkypatruunaan?
On
jopa parempikin, ottaen huomioon luotivalikoima jo pelkästään kotimaisissa
lataamotuotteissa. Kohtuuhintaisia .223 Remington-patruunoita on alettu ladata myös
esimerkiksi Venäjällä. Niiden tuonnista Suomeen ei ole havaintoa, mutta USA:ssa niitä
on myyty jo ainakin kahden vuoden ajan. Venäläisten patruunoiden luotien kuparoitu
rautavaippa voinee tuottaa hyvinkin yhdenmukaisen piippukitkan (vrt. saksalaisen 7.9 mm Finower
Nahpatrone:n luoti), mutta vakautuvuus supu-nopeuksilla ammuttaessa on toistaiseksi
tutkimaton tapaus.
Huomattakoon, että venäläisen vientipatruunan kaliberi on todellakin .223 Rem., eikä
sikäläinen 5.45 x 40 mm, jonka luoti olisi alimittainen ja tuskin vakautuisi
.223-kaliberisen aseen (esim. Ruger Mini-14:n) loivanousuisissa rihloissa. Ajanmukaisten
5.56 x 45 mm NATO-aseiden jyrkemmästä rihlauksesta voisi 5.45 mm AK-74:n hoikka luoti
riistäytyä, painuen "raakana piipun läpi", edesmenneen asenero Jali Timarin
sanonnan mukaan. Venäläisten sotilaspatruunoiden vienti yleiseen myyntiin lienee
vieläkin kiellettyä. Ystävällismielisiin maihin se sallitaan, mutta "Vain
Virkakäyttöön"; ostajina enimmäkseen armeijat, mm. SA-INT, jonka kalustoon eivät
5.45 mm aseet kuitenkaan kuulu.
6) Ovatko .223 patruunat hyviä uudelleenlatauksen kannalta?
Itselataavilla aseilla ammuttavat hylsyt voivat kestää vain muutamia
jälleenlatauskertoja. Ne joudutaan täyssupistamaan kenties jopa ylikireällä
supistusholkilla jokaisella latauskerralla, ja luodit joudutaan niippaamaan hylsynsuihin.
Hylsymetalli siis rasittuu tavallista enemmän. Pulttilukkoisilla tms. manuaalisesti
ladattavilla aseilla (myöskin esim. Thompson-Center Contender-metsästyspistoolilla)
ammuttujen patruunoiden hylsyjen aktiivi-käyttöikä ei poikkea esimerkiksi .222
Remingtonin tai .308 Winchesterin hylsyjen kestoiästä jälleenlataus- ja
laukausmäärinä.
Vaippaluodeilla ladattaessa ei ilmene erityisempiä kaliberikohtaisia vaikeuksia.
Valuluoteja käytettäessä voi lyhyt hylsynkaula olla ongelmallinen: Luodin peräpää ei
saisi ulottua hylsyn ruutitilaan saakka. Kotimaisten 45-grainisten valuluotien (malli
ilmeisesti LYMAN No. 225415) tulemista yleiseen myyntiin odottelemme "kokalla
kourin". Niitä saataneen käyttöön miedoimpiin supulatinkeihin myös ilman
liekkikilpeä eli gas-checkiä, joka voi nostaa luodin kappalehinnan vaippaluotien
tasolle. Liekkikilpi alkaa olla tarpeen "puolipanoslatingeissa", joiden
luotinopeus on yli 400 m/s, ja jokseenkin pakollinen on gas check silloin kun luodin
lähtönopeus on yli 450 - 480 m/s (lyijyseoksen koostumuksesta riippuen).
7) Onko Suomessa saatavilla ruostumattomia tarkkuuspiippuja
.223 kaliiberille?
On.
8) Entä lipassyöttöisiä pulttilukkoja ja patruunapesiä
.223:lle?
Patruunapesiä ei myydä irtotavarana, vaan piippukangen peräpäähän porattuina ja
kalvettuina. "Lipassyöttöisellä pulttilukolla" tarkoittanet aseen
lukkouurnaa, lukkoa ja syöttölaitetta (makasiini tai irtolippaan kiinnikkeet). Kysäise
niiden saatavuutta esim. Sako Oy:ltä.
9) Onko .223:lle saatavilla kovametalliluoteja? Jos on,
mistä?
Todennäköisesti ei, jos panssariluoteja tarkoitat. "Tiskin alta" voisi jostain
jotakin löytyä, mutta vain tarkoin valikoidulle asiakaskunnalle, eikä epäiltyjä
ERVA-ammusten saantipaikkoja taatusti luetella saitilla, jolla Sicaministeriö visiteeraa
kolmasti vuorokaudessa, jopa juhlapyhinä ja vappunakin, joka sentään on S-ministeriön
henkilöstön arvostetuin merkkipäivä maailmankatsomuksellisista syistä, jo Yrjö
Kaarlo Leinon ajoista alkaen. Vaan eipäs SM maksa vuosimaksu-velkojaan! Kestäköön
siis kritiikin ja herjanimitykset.
10) Onko .223:lle olemassa/saatavilla pitkiä ja painavia
kovametalliluoteja, jotka vakavoituisivat myös ääntä hitaammilla nopeuksilla
(esimerkiksi aerodynaamisesti)?
Olemassa on (ainakin ollut), mutta Suomesta tuskin löytyy. Intratec-firman Ruotsin
osaston kohtalosta ei ole ajantasaista tietoa. Lienee lakkautettu Ruotsin liityttyä
EU:iin ja jouduttua ERVA-direktiivien alaiseksi. Firman omistajan veli (tuottelias
asesesuunnittelija A. Kjellgren) on hyvä tuttavani, mutta ei ole ollut
yhteydessä tai poikennut Suomessa muutamaan vuoteen. Asefirma toimi USA:ssa;
patruunafirma ja erikoisluotien tuottaja Ruotsissa. Kumpainenkin lienee jo historiaa.
A. Kjellgren toimi designerina KelTec-yhtiössä, kun hänestä viimeksi kuulin.
Oli (on?) kai myös mainitun firman pääosakas. Ruotsalaiset kovametalliluodit
vakautu(i)vat tavalliseen tapaan, rihloista johtorenkaansa välityksellä saamallaan
kiertoliikkeellä Greenhillin 2. kaavan mukaan, koska materiaalin (= koboltilla sintratun
wolframkarbiidin) ominaispaino on noin 15 g/ccm. Uraaniluoti voisi olla sitäkin
raskaampi.
11) Mikäli .223 ei sovellu supulatauksille, myös 7.62 x 39
olisi mahdollinen. Onko jälkimmäinen supulatausten suhteen huomattavasti helpompi?
Erikoislataus-asiantuntemuksen "pienessä supervaltiossa", eli Suomessa, on 7.62
x 39 mm patruunan supulataustutkimus edistynyt pidemmälle kuin .223:n latinkien
kehittely, joten toistaiseksi on vertailun tekeminen kohtuuttoman vaikeaa. Rasti ruutuun:
"Ei osaa sanoa", joskin seuraavassa vastauksessa on joitain mietelmiä
kaliberien ominaisuuksista nyky-tietämyksen pohjalta.
12) Mitä yleensä ottaen olet mieltä valinnasta kahden
kaliiberin; .223 Remington ja 7.62 x 39 mm, välillä?
7.62:n
etuja ovat aseiden rihlannousun yhdenmukaisuus (= vakautuvuuden ennustettavuus), suurempi
luodin läpimitta (= poikkipinta-ala) ja potentiaalinen ammuspaino: Normaalien
lyijytäytteisten vaippaluotien tapauksessa 13 grammaan asti, mutta uraanikeernaisella
luodilla jopa 16 grammaa.
Jos aseen kaliberi on .223 Remington, rajoittuu supulatinkien ammuspaino alle 4 grammaan
(rihlannousu mahdollisesti 10 tuumaa eli loivahko, tai jopa 12" joka vakauttaa
varmuudella enintään 3.2- grammaisen luodin). Jos kaliberimerkintä on 5.56 x 45 mm
NATO, vakauttaa uusimallisten aseiden jyrkkänousuinen rihlaus takuuvarmasti ainakin
70-grainisen luodin. Mutta jos asetta käytetään jonkinlaisiin tositoimiin, on
empimätön valinta 7.62 x 39 mm, koska lähtönopeuden yläraja on se usein mainittu 300
m/s, plus 5 m/s miinus 10 ms. Osumatehoa voidaan enentää VAIN ammuspainoa
lisäämällä. Urheilu-, reserviläis- ja virkistysammunnoissa ei kalibereilla ole eroa.
.223 on hieman tarkempi.
Luotivalikoima .223:een/ 5.56:een on tunnetusti runsas, kun taas 7.62 x 39 mm aseisiin
läpimitaltaan spesifisten 7.9 mm luotien sortimentti on niukanlainen. Alimittaisia .308
kaliberin luoteja voidaan kuitenkin käyttää kohtalaisella menestyksellä, ja niiden
valikoima on suurempi kuin missään muussa kiväärikaliberien kokoluokassa. Tässäkin
suhteessa menevät punnukset tasan, ilmoittamaasi käyttötarkoitusta ajatellen.
13) Miten Suomen laki suhtautuu erilaisiin jälkikäteen
asennettaviin tuliaseiden varusteisiin? Noudattavatko viranomaiset niiden suhteen jotain
selkeää linjaa?
Nimim. "Säätäjä-Sössö".
Metsästyslaki kieltää valonvahvistin-tähtäimen käytön erällisissä tarkoituksissa,
mutta kiellon noudattamista on mahdotonta valvoa. Itselataavien aseiden
lipaskapasiteetista on omat säännöksensä, mutta nekin koskevat VAIN metsästystä,
eivätkä muunlaista harrastuskäyttöä. Itselataavien aseiden "drop-in"
-laukaisukoneistot, joiden asennuksella ase muunnetaan sarjatulta ampuvaksi, eivät ole
nimenomaisesti kiellettyjä, mutta sarjaa ampuva ase ja vaihto-osamoduulikin vaatisi
erityisen ERVA-aseluvan, ynnä jo etukäteen alamaisesti anottavan luvan muunnoksen
tekemiseen/teettämiseen. Nooh, "pumaagi pumaaga, a praktika jest praktika"
totesi jo Isä Aurinkoinen. Sarjapyssyähän tuskin laulatetaan yleisillä ampumaradoilla,
missä voi olla kuulosalla ns. kalkkivaareja. Vielä sentään riittää jonkin verran
metsiä - tai syrjäisiä yksityisomistettuja sorakuoppia.
Muiden lisälaitteiden asennukselle tai käytölle ei löydy laillisia esteitä,
luvanvaraisuutta tai rekisteröintipakkoa! Tämä pitäisi kuuluttaa päivittäin
temppelien torneista tai tapuleista kilowattien tehoisilla ämyreillä, että
huonokuuloiset riistapolkujen ja ampumaratojen veteraanitkin kykenisivät sanoman
vastaanottamaan ja ehkä sen jopa ymmärtämään. Tässä tapauksessa on viranomaisten
linja johdonmukainen (yllätys-yllätys!), mutta uudistusvastarintaa voidaan kohdata
"kentällä" yhä vieläkin, valistustoiminnasta(mme) huolimatta.
Kovin kaukana menneisyydessä ei ole esimerkiksi sellainenkaan aika, jolloin vaikkapa
pulttilukkoluodikkoon asennetun bipod-etutuen näkeminen tuotti jollekin kalkkikselle
lähestulkoon sydämenpysähdyksen, kun hän näki "hirrrvittävän vaarallisen
sota-aseen" ampumaradalla. Ainahan kalkkiwaarien ikuisesti kuolemattoman lajin
edustajilla on jotakin nokankoputusta nuorempien (etenkin taitavampien) aseharrastajien
erikoisvarusteista, mutta kun noita kähinöitä aikansa kuuntelee, oppii
"paatumaan" ja "kovettamaan korvansa", antamatta arvostelun haitata
harrastuksia.
Ymmärrän toki - ilman omakohtaista kokemustakin - teknisen kehityksen tasalla
pysyttelevien aseharrastajien mielihalut "vahinkolaukauksen"
matkaansaattamiseen! Yleinen ampumarata on sentään vapaa-ajan harrastuspaikka, eikä
sulkeis-kenttä, missä toimitaan 30-vuotisen sodan aikaan säädetyn Sotaväen Rikoslain
alaisina. Nuorten (mutta jo paatuneiden) harrastajien mielestä on kalkkiwaarien
härnääminen lystiä ja sangen viihdyttävää.
Jotkut ensimmäisiä kertoja rataa käyttävät aloittelijat voivat kuitenkin jopa
säikähtää kalkkiksien "huuteluita vieraisiin pilttuisiin" ja vaihtaa
harrastusalaa jo ennen kokemuksen karttumista harjoittelun myötä. Ratakäyttäytymisen
sääntö No.1 pitäisikin säätää kuulumaan: "Älä koskaan häiritse toisten
ampujien toimintaa heidän varusteisiinsa kohdistuvilla huomautuksilla!". Esimerkiksi
Maxim -09:n tuottama meluhaitta on vähäisempi kuin jonkin Magnum-kaliberisen
hirvikiväärin jyrähdys, mutta arvata saattaa, kummallako voi ja kummallako ei käydä
testaamassa taitoaan useimmilla yleisillä ampumaradoilla.
2505 MMI; PT
Lisää >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
<< Uusimmat Osa 32 >> 31 >> 30 >> Osa 29 >> 28 >> 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>