Linkkisivu >> Gunwritersin osittainenkin
luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on
kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat
pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä
tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n
toimitus.
Tekniikkaa ja historiaa, osa 5.
09.06.2001:
TALVISOTAISIA MYYTTEJÄ JA MUISTELMIA
Kertoja: MIHAIL
LUKINOV (1981)
Englanniksi kääntänyt: OLEG SHEREMJOT
Suomentaja: PTK (2001)
Kuvat: M. LUKINOVin arkistosta
Alkuperäinen nettisivu: http://history.vif2.ru/atwar/lukinov/lukinov2.htm
Siinä oli Leningrad - Pietari Suuren ja Leninin suurkaupunki; maailmaa
järkyttäneen vallankaappauksen kaupunki; kauniiden arkkitehtoonisten luomusten,
palatsien ja museoiden kaupunki. Nyt se oli vaikea tunnistaa. Se oli toisenlainen
Leningrad; kylmä, karu eturintaman kaupunki, synkkä, pimennetty, pakkasen piirittämä
ja lumen peittämä.
Meidät päästettiin junista tavara-asemalla. Tykit, etuvaunut, kärryt ja vankkurit,
kaikki tuo hevosvetoinen kalusto kulki kaupungin halki hevosvoimillaan. Raitiovaunut,
joiden ikkunoita himmensi huurre, saapuivat noutamaan jalankulkevaa henkilöstöä,
kuljettamaan meidät pitkin pimeitä, jäisiä katuja kaupungin pohjoispäähän. Kuljimme
sen läpi, päätyen esikaupungin reunamille, missä meidät majoitettiin tiukkaan
ahdettuihin talonpoikaismökkeihin. Mutta ankarassa pakkassäässä me olimme onnellisia
mistä tahansa katosta päämme päällä ja seinistä ympärillämme.
Upseerit komennettiin käskynjakoon: Meidät määrättiin marssimaan seuraavana
päivänä yli Suomen rajan, taistelukentälle, ja valmistautumaan kaikkiin sodan
vaihteleviin vaiheisiin. Jo iltayöllä palasin lopen uupuneena mökkiin, johon jaoksemme
oli majoitettu. Oven avattuani en päässyt kynnystä pidemmälle. Väsyneet sotilaat
makasivat kylki kyljessä penkeillä ja lattialla, tiukkaan ahtautuneina. Istahdin
kynnykselle, asetuin makuulle sen viereen ja nukahdin heti.
Talvisodan aikainen arkistokuva yksityiskokoelmasta: Armeijan
komissaari G. Mehlis puhumassa T. T. Ortenbergin kanssa.
Archive photo: Army commissar 1st. rank G. Mehlis talked with T. T. Ortenberg,
Krushkov.
OTE NEUVOSTO-VENÄJÄN SOTAHISTORIASTA:
306. jalkaväkirykmentti osallistui Talvisotaan osana 62. jalkaväkidivisioonaa, joka oli
muodostettu Belaja Tsherkovissa ja Fastovissa, Kiovan sotilaspiirissä. Se oli 13.
armeijakunnan alaisena Karjalan Kannaksella tammikuun 18. päivästä 1940. Se sai käskyn
keskittäytymiseen Lipolan kylän ympäristöön tammikuun 30. päivänä 1940. Divisioona
saapui rintamalle helmikuun 3. päivänä. Se siirrettiin 23. armeijakunnan alaisuuteen ja
sijoitettiin uudelleen Lipolasta Kangaspeltoon 17 - 20. 02. 1940. Rykmentti osallistui
taisteluihin Volossulassa 19.02. sekä Keljassa 20.02. ja sijoitettiin Mutarannan alueelle
ajaksi 21 - 23. helmikuuta 1940. Rykmentti kuormattiin "siviilijuniin" 21.
maaliskuuta ja siirrettiin Leningradin kautta takaisin Kiovan sotilaspiiriin.
(Nämä tiedot ovat peräisin teoksesta: "Tervehdi Meitä, Kaunis Suomi", 1.
osa, julkaistu v. 1999 Pietarissa. 306. jalkaväkirykmentin komentaja, eversti V.V.
Krjukov, osallistui Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean kokoonkutsumaan Talvisodan
jälki-karonkkaan 14 - 17. huhtikuuta 1940, joten rykmentin vaiheista "sodassa, jota
ei käyty milloinkaan" on tallella jopa yllättävän paljon aineistoa, joka on
yhtäpitävää Suomenkin sotahistorian kanssa. "Kaunis Suomi" tervehti
vapauttajiaan soittopeleillä nimeltä "Suomi KP/-31", joiden lukumäärä oli
tosin alle 10% vähimmäistarpeesta, kiitos "sotaansyyllisen"
valtionvarainministeri Väinö A. Tannerin harjoittaman puolustusmäärärahojen
pihtailun. Kansamme vapauttajia tervehdittiin myöskin runsaasti etanoolia
sisältävillä, vilua karkoittavilla veljenmaljoilla nimeltä "Molotovin
Coctail". Suomentajan huomautus).
Aliluutnantti Lukinovin kertomus jatkuu: Aamulla muodostimme marssikolonnan ja
lähestyimme Suomen rajaa, joka kulki, niinkuin pian havaitsimme, likellä Leningradin
esikaupunkeja. Olimme äimän käkinä: Valtava kaupunki, eräs maamme tärkeimmistä
taajamista, sijaitsi näinkin likellä uhkaavan vihollisvaltion rajaa. Näimme vartijoiden
poterot ja "ei-kenenkään maan". Meidän puolellamme rajaa eivät vartiopaikat
olleet puiden suojaamia, mutta katettuina rautalangoin sidotuilla männyn ja kuusen
oksilla. Ilmeni, että ne olivat olleet rajavartijoidemme näkösuojia Suomen puolelta
tulleita sala-ampujien laukauksia vastaan. Kuten jo aiemmin Puolassa, ylitimme rajan,
koska se oli välttämätöntä.
Suomen maaperä: Talot poltettu peräännyttäessä. Sillat räjäytetty. Lumessa mustia
miinojen ja kranaattien räjähdyskraatereita. Varoituskylttejä paikoin tien ohessa:
"Liikenne sallittu vain tie-uralla! Tienvieret miinoitettuja!" Lumi kätki
asetetut miinat. Suomalaisten hylkäämät kenttäpuhelinjohdot erottuivat selvästi
hangesta: Kevyttä, ohutta, värillisellä muovilla eristettyä piuhaa. Meidän
"kenttäkaapelimme" oli paksua ja painavaa, paksulla mustalla materiaalilla
eristettyä rautalankaa. Metalliset kaapelikelamme olivat raskaita, ja jäykkä lanka oli
vaikeaa purkaa sekä kelata. Pakkanen oli hirmuinen. Ei voitu ratsastaa; piti kävellä
hevosia taluttaen. Niiden karvoja peitti pian pakkashuurre.
Pioneerit sytyttivät nuotioita marssireitin tienvierille. Niiden äärellä voitiin
lämmitellä vähän aikaa, tosin uhmaten savuun tukehtumista. Ensimmäisen päivän
iltana pysähdyimme yöpymään pioneerien majoituspaikkaan. He olivat tutkimassa tietä
ja korjaamassa siltoja. Majapaikkoina oli lämmitettyjä karjasuojia ja latoja jonkin
kartanon tiluksilla. Sen päärakennuksen ja muutkin ihmisasumukset olivat vetäytyvät
valkosuomalaiset polttaneet, mutta navetat ja ladotkin näyttivät meistä melkeinpä
palatseilta. Pioneerien vieraanvaraisuus, jollainen oli varsin harvinaista, oli suorastaan
liikuttavaa.
Seuraavana päivänä aloimme lähestyä varsinaista rintamaa. Ensimmäinen meitä
hätkähdyttävä näky olivat sotilaiden ja upseerien jäätyneet, lumen puuteroimat
ruumiit. He makasivat siinä, missä kuolema oli heidät kohdannut, kuka missäkin
asennossa. Meidän tapoihimme oli kuulunut kohdella vainajia arvonannolla: Ruumisarkku,
hautajaismenot ja jäähyväisseremoniat. Kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten,
peittivät peilit ja pysäyttivät surutalon kellot. Mutta täällä näytti siltä kuin
kuoleman kunnioitus olisi yliviivattu, ikäänkuin vainajat kertoisivat meille
etenijöille, että kuolema on täällä arkinen tapahtuma. He olivat kaatuneita:
Levätkööt rauhassa. Mitään epätavallista ei ollut tapahtunut. Täällä oli sota, ja
kaikki oli erilaista siviilielämään verrattuna. Tällaiseen pitäisi tottua.
Pian lähestyimme jo etulinjaa; viimeistä linjaamme valkosuomalaisten linnoitusten
edessä. Joukko-osastot oikealla ja vasemmalla puolellamme tekivät meille tilaa
mielisuosiolla, luovuttaen divisioonallemme rintamavastuun erillisellä lohkolla.
Myöhemmin kuulin jalkaväen upseerien kuiskivan vahingoniloisina, että
"naapurimme" olivat järjestäneet meille kaikkein kusisimman paikan, siirtäen
omat porukkansa rauhallisemmille lohkoille. Niinpä niin, olimme tulleet
"Mannerheim-linjalle". Betonibunkkereista koostuvalle puolustuslinjalle, joka
sijaitsi puiden peittämällä hiekkakummulla, kihisten tykinputkien ja
konekiväärinpiippujen suita.
Jäätymättömiä "ikkunoita" eli avantoja oli tehty shakkilaudan ruutujen
tapaan bunkkereiden välisien suo-lampien jäähän. Ne oli peitetty öljyllä ja
puuteroitu pakkaslumella. "Ikkunaan" putoamisen seuraamus oli varma kuolema. Sen
lisäksi olivat tulipesäkkeet järjestetty siten, että niistä voitiin ampua ristitulta
bunkkerien väliseen maastoon.
(Kertomus jäähän sahatuista "ikkunoista" kuuluu Talvisodan lukuisien
legendojen joukkoon, tosin ennenkuulemattomana asiana, poiketen täten esimerkiksi
"kukushka-legendasta", johon törmäämme useinkin kertomuksen edetessä.
Kranaattien puhkomiin avantoihin hukkuivat toki monet punasoturit mm. Taipaleenjoen
rintamaosuudella, mutta kranaatit olivat useimmiten venäläisen tykistön ampumia.
Suomentajan huomautus)
Pysähdyimme. 306. rykmentti komennettiin rintamalle. Divisioonamme kaksi muuta
rykmenttiä ryhmitettiin reserviksi taaemmas. Kuten aina, oli "onni suosinut"
juuri meitä. Aloimme kaivaa korsuja. Maa oli roudassa. Poterot piti räjäyttää
trotyylilla. Kaadoimme mäntyjä korsujen katoiksi, koska puuta riitti tällä
rintamaosuudella. Minulla oli jotain asiaa politrukille, jota aloin etsiskellä. Kuulin
hänen menneen "töpinään" hakemaan votkaa patterin miehistölle. En ollut
uskoa korviani: Raivoraitis politruk, joka oli pilannut uudenvuoden juhlintamme
epäilyksillä, että olimme juoneet lasillisen mietoa viiniä mieheen, oli nyt noutamassa
votkaa! Totta se kuitenkin oli: Meille alettiin jakaa sata grammaa votkaa päivittäin. Se
lämmitti ja reipastutti meitä pakkasella, sekä rohkaisi taisteluissa.
Pari päivää etulinjaan tulomme jälkeen käski rykmentin tykistön komentaja
tyköpuhutteli patterin kaikki upseerit käskynjakoon. Julistettiin, että hyökkäys
vihollisen asemiin alkaisi seuraavana päivänä. Tänään piti jonkun divisioonan
komentopaikan upseerin koota ryhmä nuorempia upseereita tiedusteluretkelle. Palasin
patteriin käskemään joukkueeni varajohtajan ottamaan komennon poissaollessani. Kaksi
viestimiestämme alkoi ronkua lupaa päästä mukaani "vilkaisemaan
valkosuomalaisia". Suostuin vastahakoisesti. Ryhmä jalkaväen ja tykistön
upseereita, 12 - 15 miestä, lähti leiristä metsään, pohjoisen suuntaan, kävellen
jonossa pitkin kapeaa lumikinosten välissä kulkevaa polkua. Arvoltaan ylin upseeri
johti; me muut seurasimme. Uteliaat viestimiehet tallustelivat hännillä.
Oikealla puolellamme oli jono kukkuloita, ja alaspäin viettävä laakson rinne vasemmalla
sivustalla. Aamupäivä oli kaunis: Pakkasta, sininen taivas, aurinko paistoi, ja oli
hiljaista. Ainoa ääni oli lumen narskunta anturoiden alla. Etenimme aina syvemmälle ja
syvemmälle metsään. Enää en tiennyt, missä olivat asemamme, missä oli jalkaväki,
missä etuvartiomme? Oli vain männikköä, luminietoksia ja petollinen hiljaisuus. Vaaran
ja levottomuuden tunne alkoi kasvaa. Viestimiehet alkoivat jäädä jälkeen jonostamme.
Ilmeisesti he ymmärsivät, että olimme kulkeutuneet visiitille suoraan suomalaisten
keskelle. Metsä päättyi äkkiä pystyjyrkkään rotkoon, ja päädyimme aukealle.
Rotkon pohjalla oli kapea jäätynyt joki, jonka yli kulki silta. Se oli suljettu suurista
kivijärkäleistä koostuvalla panssariesteellä. Rotkon vastapäisellä reunalla, vajaan
sadan metrin päässä kohosi betonibunkkeri, tähyämässä meitä ampuma-aukkojensa
tykkien ja konekiväärien suilla.
Bunkkerin takana näimme muutamia miehiä kaivamassa lumeen yhdyshautaa. Olimme
avomaastossa, suomalaisten bunkkerin aseiden ulottuvilla. Koko ryhmämme olisi voitu
niittää yhdellä konekiväärin sarjalla. Meitä lähellä oli ahkio, jossa oli
kirkkaansininen emalipata, joka erottui selvästi valkoisesta lumesta. Ilmeisestikin se
oli jätetty aseiden kohdistuspilkaksi. Johtava upseerimme alkoi esitelmöidä
käsillään viittilöiden: "Tykit täytyy ryhmittää tälle kohtaa, ampumaan
suorasuuntauksella. Jalkaväki etenee laakson pohjaa myöten...", ynnä muuta samaan
tapaan. Omat ajatukseni toimivat kuumeisesti: "Miksi suomalaiset eivät ammu?
Näkevät meidät varmaan selvästi?!" Kaksi ryhmämme jäsentä erkani meistä,
rohkaistuneina bunkkerin hiljaisuudesta, alkaen pudotella estekiviä alas sillalta.
Johtava upseeri meni, mumisten strateegisia ohjeitaan, mutta bunkkeri pysyi vaiti: Miksi?
Sitten, äkkiarvaamatta, hiljaisuus repesi. Laukauksia kajahteli meidän takanamme.
Katsoin taakse. Kauas taaksemme polulle jääneet viestimiehet paukuttelivat
kivääreillään vasemmalle, laaksoon. Siellä vilkkui puiden välissä lumipukuisten
hiihtäjien hahmoja. He olivat koukanneet taaksemme, aikomuksenaan sulkea
perääntymisreittimme. Karjaisin: "SUOMALAISIA!" Koko ryhmä juoksi
taaksepäin, juuttuen syvään hankeen. Nyt minulle selvisi se, miksi meitä ei ammuttu
bunkkerista: Meidät haluttiin elävinä, sulkemalla paluureittimme. Mitäpä olisimme
mahtaneet käsiaseillamme, syvässä lumessa kahlaten, kun suomalainen osasto
konepistooleineen piirittäisi meidät? Puolet ryhmästämme tapettaisiin ja toinen
puolisko vangittaisiin. Viholliset tarvitsivat tietoja hyökkääjien vahvuudesta, ja he
kiduttaisivat niitä esiin eloonjääneistä. Onneksi suomalaiset hiihtäjät
törmäsivät viestimiehiimme, jotka alkoivat ammuskelunsa. Suomalaiset eivät osanneet
edes kuvitella, että vain kaksi punasoturia oli jäänyt (vahingossa) jälkeen
ryhmästämme, jota ei seurannutkaan saattojoukkue. Siksi eivät hiihtäjät uskaltaneet
sulkea mottia.
Ryhmämme palasi pikamarssia. Jotkut kiroilivat häpeilemättä, toiset olivat synkkiä ja
vaitonaisia, ymmärtäen sen, kuinka tämä vetäytyminen olisi voinut päättyä. Eräs
meistä nauroi hysteerisesti tapahtuneelle, salatakseen pelkonsa. Johtava upseeri yritti
aloittaa puheensa uudelleen, mutta kukaan ei enää kuunnellut. Jokainen yritti päästä
pois vaarallisesta korvesta mahdollisimman pian. Kun palasimme leirille, ei meitä
vastassa ollut jalkaväen ampumaketju tai etuvartiomme, vaan kenttäkeittiö ja kokki,
joka kauhoi lunta soppakanuunan pataan. Joku meistä mainitsi kokille, että on
uhkarohkeaa tulla näin kauas eteen, kun suomalaisia on lähistöllä. "Mitä
suomalaisia? Minä kolkkaan semmoiset soppakauhalla!" Sellainen uho oli tyypillistä
miesten enemmistölle, kunnes olimme rypeneet perusteellisesti omassa veressämme.
Tietenkään ei kukaan kiittänyt minua viestimiesten ottamisesta mukaan retkellemme,
vaikka nuo soturit pelastivat henkemme. Tositoimet ja tosi vaara olivat vielä
edessäpäin.
Loppupäivä kului huomisen taistelun valmisteluissa: Tarkistin radiot ja
kenttäpuhelimet. Meidät käskettiin vielä illalla komentajan luo
"palaveeriin". Kun viimein yöllä palasin korsuumme, nostin ovena toimivaa
pressua ja valaisin sisätilaa taskulampullani. Näky oli hirmuinen: Sotilaat lojuivat
melkeinpä pinossa, ja hiekkaa valui katosta. Korsu oli liian ahdas. Menin yöpymään
politrukin luokse. Hänellähän oli oma pyöreä pikkuteltta ja siinä kamiina. (Sanonta:
"Herra on herra Helvetissäkin" lienee tunnettu myös Venäjällä, ainakin
käytännössä. Suomentajan huomautus). Politruk oli "valmistautunut" huomiseen
taistoon ompelemalla valkoisen kauluksen asepukuunsa. Asettauduin nukkumaan täysissä
pukeissa lattialle, joka oli männynhavuilla peitettyä lunta.
Ensimmäisen taistelun aamu: Minut määrättiin viestimiesteni kanssa seuraamaan
tulenjohtojoukkueita, mukanamme radio- ja puhelinkalustolla lastatut kärryt, sekä
valmistautumaan viestiyhteyksien perustamiseen niitä tarvittaessa. Metsän halki kuljimme
jalkaväen perässä. Ensimmäinen kaatunut rykmenttimme sotilas makasi aukiolla. Se
merkitsi, että suomalaiset olivat edenneet yöllä aukiolle ottamaan vastaan yksikkömme
hyökkäyksen. Kaatuneen vieressä lojui luodin lävistämä kypärä, ja kaasunaamari,
jonka "rokkatorvi" oli veren peitossa. Ensimmäinen kaatunut: Tulikaste oli
alkanut! Etenimme metsäpolulla kohti eilen näkemäämme bunkkeria. Edestä kuului
"URAA!"-huutoa, räjähdyksiä ja konekiväärin sarjoja. Näköpiiriin tuli
ensimmäinen haavoittunut, äskettäin sidottuna, äänekkäästi vaikeroiden.
Kenttäohjesäännön mukaan olisi haavoittuneet pitänyt evakuoida täydennysmiesten
etenemisreitistä poikkeavaa kulkuväylää pitkin, ettei heidän näkemisensä
näivertäisi hyökkäyshenkeä. Mutta kukapa ajattelisi tuollaisia pikkuseikkoja
taistelutilanteessa?
Kuva: Kartta no. 4. Txt: Venäläisten eteneminen Kannaksella
(punaiset nuolet). Musta yhtenäinen viiva Taipaleesta Suomenlahdelle on Mannerheim-linja.
Sen läpimurtokohta kertomuksessamme lienee Muolaa. Helsinkiin oli vielä matkaa...
Kranaatinheittimen ammuksia alkoi tipahdella sinne-tänne meitä kohti. Räjähdykset
nostattivat lumi- ja multaryöppyjä. Kävelin viestivälinekärryjen vasemmalla puolella,
upoten ajoittain hankeen. Äkkiä sai jokin minut siirtymään kärryjen oikealle
puolelle, vaikka polun reuna oli siellä vieläkin upottavampi. Muutamia askelia otettuani
putosi kiljuen lentävä heittimen ammus juuri sille kohdalle kärryjen vasemmalle
sivulle, missä olin äsken kävellyt. Ammus upposi syvälle hankeen, mutta jäi
suutariksi. Jos olisin talsinut kärryjen sillä puolella, olisin kuollut varmasti.
Toisellakaan puolella en olisi pelastunut, jos kranaatti olisi räjähtänyt. Onneksi
eivät läheskään kaikki suomalaiset heitinammukset räjähtäneet. Myöhemmin kuulin,
että Suomen läntiset liittolaiset olivat lahjoittaneet perivihollisillemme ammuksia
omista ikivanhoista varastoistaan: "Ottakaa te nämä, jotka eivät enää kelpaa
meille".
(Suomalaisten heitinkranaattien suuri "suutarifrekvenssi" Talvisodassa on
tunnettu tosiasia, mutta sen aiheutti kranaattien sytytinten sopimattomuus Suomen
talviolosuhteisiin: Sytyttimet oli suunniteltu Ranskassa, vaikkakin yleensä valmistettu
lisenssillä Suomessa. Konstruktio oli vääränlainen, "ylivarma", ajatellen
toimivuutta pakkassäällä ja/tai ammuksen uppoamista syvään, pehmeään lumihankeen
taikka hyllyvään rahkasuohon. Ensimmäisen maailmansodan ylijäämä-sytyttimet olisivat
toimineet varmemmin, mutta Ranska ja Englanti tarvitsivat ne omaan käyttöönsä. Ja
hyvin kelpasivat! Suomentajan huomautus).
Mikä sai minut siirtymään paikalta, johon kranaatti iski hetkeä myöhemmin? Ilmeisesti
se oli vaisto, joka ohjaa eläimen lähtemään paikalta, josta metsästäjän luoti sen
tavoittaisi. Näin on asia nähtävä.
Jalkaväki rynnäköi bunkkeria kohti suoraan edestäpäin, kärsien valtavan miestappion.
Mutta ei sitä voitu myöskään myöskään kiertää ja vallata takaapäin, minne se ei
olisi voinut tulittaa tykeillään ja konekivääreillään. Esimiestemme käskyjä ei
saanut arvostella. He olivat erehtymättömiä kuin keisarinnat. Onnistuimme lopulta
valtaamaan bunkkerin. Avuksemme tullut liekinheittimellä aseistettu panssarivaunu
suuntasi tulisuihkunsa sen ampuma-aukkoihin. Suomalaiset pinkoivat pakoon. Heidän
vetäytymistään jäi suojelemaan muuan pienikokoinen konekiväärimies, joka kiskoi
aseensa bunkkerin katolle, saaden sankarikuoleman vastatessaan tuleemme. Kun jalkaväkemme
eteni takaa-ajoon, minä juoksin tutkimaan bunkkerin sisäpuolta. Uteliaisuuteni miltei
maksoi kalliin hinnan: Viereiset bunkkerit olivat yhä suomalaisten hallussa. Niistä
avattiin tykkituli. Lukuisat kranaatit räjähtivät, tuottamatta onneksi vahinkoa
bunkkerille. Sen paksut teräsbetoniseinämät oli päällystetty panssarilaatoilla,
joiden alla oli vahvat iskunvaimennusjouset. Siksi siis eivät panssariammuksetkaan
läpäisseet seinämiä, vaan ne kimposivat pois.
(Vuonna 1981 ei ilmeisesti enää viljelty myyttiä "Mannerheim-linjan
kumibunkkereista", vaan oli sepitetty todentuntuisempi legenda käsittämättömän
suurten miestappioiden selitykseksi. Vieläkään ei tohdittu myöntää Puna-Armeijan
esiupseerikunnan taitamattomuutta sodanjohtotehtävissä menetysten aiheuttajaksi, joten
Maginot'n linjaan rinnastettu Mannerheim-linja lienee yhä käyttökelpoinen myytti.
Ainakin neuvostovallan aikana unohtui fakta, ettei osin keskeneräinen Karjalan Kannaksen
poikki kulkenut linnoite ulottunut Suomussalmelle, Kuhmoon, tai edes Ilomantsiin saakka.
Suomentajan huomautuksia).
Kuva Lukinov-sivulla:
Liekinheitin-panssarivaunu malli T-130, edelleenkehitelmä mallista T-26 B,
"henkäilemässä". Lieskarin lyhyen kantaman takia oli näiden vaunujen
taktinen arvo varsin vähäinen, ja kun polttopullo (nyky-latinaksi "Ampulla
Molotovii") kolahti vaunun peräkanteen, oli sen miehistön kohtalo sinetöity.
Suomen sotahistoria tuntee M. Lukinovin kertoman tapahtuman: T-26 B tai T-130 onnistui
karkoittamaan miehistöt kahdestakin bunkkerista. Toinen tapaus sattui Muolaassa:
Mahdollisesti juuri tekstissä kuvailtu.
Kaatuneiden sotilaidemme ruumiit makasivat bunkkerin edessä, jotkut kärventyneinä
liekinheitinvaunun hönkäisyistä ja jotkut sen telaketjujen muhentamina. Vaunu ilmaantui
avuksemme vasta jalkaväen rynnäkön jälkeen ja vyöryi vainajien yli. Näky oli
hirmuinen. Pienen suomalaisen konekiväärimiehen ruumis lojui bunkkerin oviaukon edessä.
Bunkkeria tutkimaan menevät sotilaamme potkivat vainajaa raivoissaan. Konekivääri
makasi myös siinä. Se oli vanha; Maximin järjestelmää. Vilkaisin rekyylijousen
suojukseen kaiverrettua leimaa: "Keisarillinen Tulan Asetehdas. 1915".
Tällaisia ovat kohtalon kiemurat: Venäläiset aseet venäläisiä vastassa.
Osa bunkkerin sisustuksesta oli kärventynyt liekinheittimen suihkusta. Huomasin kookkaan
kuparikolikon pöydällä. Lienee ollut jonkun bunkkerin puolustajan onnenamuletti.
Sieppasin sen ahnaasti. Se oli vanha ruotsalainen raha, leimanaan kolme kruunua.
Bunkkerista poistuttuani rynnistin patterinpäällikön luo, kiljuen: "Katsokaa,
mikä löytö! Vanha ruotsalainen kolikko; kai 17. vuosisadalta, ellei Kustaa Vaasan
kaudelta!" Patterinpäällikkö otti rahan, vilkaisi sitä, ja heitti sen
lumikinokseen. "Teidän ei ole sallittua pitää hallussanne ulkomaanvaluuttaa!"
- hän esitelmöi ja käveli pois mahtipontisena. Olin raivoissani. Yli 40 vuotta
myöhemminkin, ja vaikka monia tapauksia on sattunut ohikuluneena aikana, olen yhä
kiukuissani tuolle vajaamieliselle patterinpäällikölle, ja loputtomasti murheellinen
tuon kolikon takia, joka olisi ollut arvokas numismaattisen kokoelmani täydennys, ja
unohtumaton sotamuisto.
Tulikasteemme päivänä saapuivat monet muutkin toverit, eivätkä vain bunkkeria kohti
rynnistäneet jalkaväkimiehet, matkansa päähän, vain "mentyään vilkaisemaan
suomalaisia". Patterimme taisteluväline-aliupseeri, jolla ei ollut ehdottomasti
mitään tekemistä etulinjassa, edesmeni tällä tavoin. Kun häntä kannettiin pahoin
haavoittuneena ohitsemme, hän kirkui patterinpäällikölle paleltuvansa kuoliaaksi.
Todellakin; pakkanen oli sellainen, ettei hirmuinenkaan haavoittuminen yksin ollut
kohtalokas, vaan se, että haavoittunut jouduttiin riisumaan pakkassäällä haavan
sidontaa varten. Ase-aliupseeri kuoli kenttäsairaalassa seuraavana päivänä. Lukuisat
patterimme miehet saivat osumia myös työntäessään tykkejä eteenpäin
suorasuuntausammuntaa varten.
Kerrotaan, että ennen ensimmäistä taistelua oli joku jalkaväen komissaari puhunut
sotilaille, joiden oli edellytetty rynnäköivän bunkkeria kohti, kutsuen heitä
sankaritekoihin. Kun rynnäkkön oli alkamassa, alkoi komissaari hyvästellä kuolemaan
meneviä, mutta sotilaat vaativat: "Lähtekää itsekin mukaamme, toveri
komissaari!" Näin itsekin tuon komissaarin ruumiin, joka lojui suullaan sotilaiden
ruumiiden seassa. Tunnistin hänet manttelin tampin kullatuista napeista. Tuon päivän
taistelun jälkeen vain jalkaväki eteni perääntyviä suomalaisia seuraten. Patteri jäi
asemiinsa. Ensimmäistä kertaa jouduimme yöpymään paljaan taivaan alla, istuen
nuotioiden äärellä, koska korsumme olivat täynnä haavoittuneita. Se tarkoitti, että
kenttäsairaalakin oli täpötäynnä. On muuten perin hankalaa nukkua istuallaan
pakkasyönä nuotiolla: Etupuoli paahtuu, selkäpuoli paleltuu. Kun torkahdat, kallistut
tuleen päin: Vaatteesi syttyvät palamaan. Saatanallista sotaa!
Olimme alkaneet edetä taistellen. Vetäytyvät valkosuomalaiset ylläköivät tappioita
tuottaen, polttivat kaikki rakennukset ja kylvivät miinoja kaikkialle. Nopean
perääntymisen aikana he polttivat navetat, joissa karja oli vielä sisällä. (Eläimet
tosin ammuttiin parsiinsa ja pilttuisiinsa. Suom. huom.). He tappoivat koirat, jotka
eivät suostuneet lähtemään poltettavista taloista. He virittivät miinoja
pakoreittinsä tienvierille. Kun nuo polut levennettiin kuorma-autoilla ja
panssarivaunuilla kuljettaviksi teiksi, alkoivat räjähdykset. Kevyet hiihto-osastot
ahdistelivat meitä ahkioissa kuljettamillaan kranaatinheittimillä. Samanlaisissa
ahkioissa he kuljettivat pois kaatuneensa ja haavoittuneensa. He käyttivät hyväkseen
metsämurroksia ja kaikenlaisia luonnollisia esteitä, kuten graniittilohkareita, joita
siellä olikin runsaasti. (Kaikki ne eivät olleet luonnon luomia
"pirunpeltoja", vaan Kannaksen linnoittajien paikoilleen asettamia
panssariesteitä. Suom. huom.).
He avasivat väijyksistä sarjatulen, tuottaen raskaita tappioita etummaisille
osastoillemme. Kun saimme paikalle tykistöä, ampumaan suorasuuntauksella, he vaihtoivat
asemiaan, ilmaantuen sivustoillemme, ja kaikki alkoi uudestaan. Sitten he häipyivät
äkkiä metsään, yllättääkseen meidät marssireitillämme seuraavan murroksen luona.
Perääntyvä vihollinen ei jättänyt jälkeensä vain miinoja, vaan myös värikkäitä
lentolehtisiä, jotka erottuivat selvästi lumesta. Lehtisten teksti oli naiivia, kuin
vajaamielisille tarkoitettua. Uhattiin, että maailman valtiot ryntäävät pian meitä
vastaan. Toiset suostuttelivat meitä heittämään pois aseemme ja palaamaan kotiin,
kaipaavien perheidemme luo, jne. Selvästikin venäläisten valko-emigranttien
sepitelmiä: Luulivat sotureittemme jääneen vallankumousta edeltäneen kylä-yhteisön
sivistystasolle.
(Otaksuma piti paljolti paikkansa! Jonkun emigrantin laatima oli ainakin suomalaisten
avokätinen tarjous ostaa aseita venäläisiltä "loikkareilta". Lentolehtisen
tekninen sanasto oli jouduttu nyhjäisemään tyhjästä: Esimerkiksi konepistooli oli
"pika-ampumarevolveri". Uudissana huvitti venäjänkielen taitavia
suomalaisiakin. Venäjälläkin tosin väiteltiin vielä vuonna 1943, onko asetyyppi
"pistoljet pulemjot" vaiko "avtomat". Ainoa säväyttävä lehtinen
oli kolkko kuva jäätyneestä vainajasta, tekstinä kaksi sanaa: "BJELAJA
SMJERT!" = "Valkoinen Kuolema!". Se on eräs propagandan historian
hienoimpia älynväläyksiä.
"BJELAJA SMJERT", "Valkoinen Kuolema". Jo
Talvisodan aikana teloittivat Neuvosto-Venäjän politrukit ja komissaarit siltä
seisomalta jokaisen Puna-armeijan sotilaan, joka yllätettiin lukemasta vihollisen
lentolehtistä. Propagandamateriaalin hallussapito oli kiellettyä jopa sätkä- tai
toilettipaperiksi.
(Suomen armeijan taistelijoille ei vastaavaa kieltoa säädetty, koska alkeellisen ja
valheellisen lentolehtis-propagandan tehottomuus tiedettiin: Sen sisältöön
suhtauduttiin lukijakunnan keskuudessa huvittuneisuudella. Myöskään ulkomaisten
radioasemien lähetysten kuuntelua ei estetty: "Tiltun kotkotukset" ja
"Äikiän älämölööt" rinnastettiin viihdeohjelmiin - aina vuoden 1943
lopulle saakka. BBC:n "Lontoon Jennyn" radiopropaganda ei ilmeisesti kuulunut
rintamille saakka. Se olisi ollut taistelumoraalia rapauttavampaa, koskapa perustui
pelkkiin faktoihin ja oli uutisluonteista, vailla poliittista värittyneisyyttä).
Etenkin Jatkosodan aikana luopuivat suomalaiset pitkistä julistuksista
lentolehtisissään. Kaksi silmiinpistävää sanaa: "VALKOINEN KUOLEMA", ja
kuva osittain lumen peittämästä toppatakkisesta vainajasta ovat
propaganda-asiantuntijoiden mukaan iskevin oivallus kautta aikojen,
yleismaailmallisestikin, lentolehtis-propagandan alalla. Alarivien teksti, jonka muutamat
uskalikot lukivat ankaran rangaistuksen uhallakin, on seuraavansisältöinen: "Ette
pysty vastustamaan tätä vihollista - pakkasta. Ette voi nähdä sitä, mutta se saartaa
teidät kaikkialla." Vain yksinkertaisiin konkreettisiin tosiasioihin perustuva
propaganda on todella tehokasta
Yleisesti katsoen ei lentolehtis-propaganda tehonnut: Venäläiset lehtiset, joita
tiputeltiin suomalaisten puolelle, olivat - jos mahdollista - vielä naiivimpia ja
todellakin kuin vajaajärkisille metsäläisille tai pelokkaille pikkulapsille
osoitettuja. Jo pelkästään painopaperin laadusta osattiin tehdä johtopäätöksiä
rajantakaisesta elintasosta. Suomentajan huomautus).
Taistelua johdettiin ensisijaisesti päiväsaikaan. Toimeliaisuus venyi kuitenkin yöhön
asti: Silloin alkoi viestimiesten työ. Pimeyden suojassa meidän piti kelata talteen
vanhat kenttäkaapelit ja luoda yhteydet uusista tykistöasemista rykmentin sekä
tykistön johdon komentopaikkoihin. Kaiken piti olla valmiina aamuksi. Yö oli uneton
tällaisessa työssä, ja taistelu alkoi taas aamulla. Kuinka nukkua, kun yhteydet
katkeilivat aika-ajoin? Oli tietenkin öitä, jotka saatoimme nukkuakin nuotion äärellä
istuen, tai parhaassa tapauksessa palaneen talon tuhkissa maaten. Tulipalon kuumentama
maapohja pysyi lämpimänä parin vuorokauden ajan, mutta ei kauempaa.
Pääsääntöisesti käytimme puhelinyhteyksiä. Radio oli epäluotettava.
Radiolaitteemme (6 PK) olivat kömpelöitä ja heikkotehoisia. Lähetykset ulottuivat vain
lähietäisyyksille ja lukuisat häiriöt keskeyttivät ne usein. Lisäksi jouduttiin
kaikki lähetykset salakirjoittamaan ja tulleet viestit avaamaan selväkielisiksi. Tämä
haittasi radioviestinnän joustavuutta.
Toinenkin ongelma oli odotettavissa: Kenttäpuhelinten kaapeli alkoi kulua loppuun
nopeasti, katkeilla ja vaurioitua muutenkin. Sitä oli aina vähemmän ja vähemmän.
Rykmentin viestintäpäällikkö tarvitsi tapsia omaan käyttöönsä, eikä voinut auttaa
meitä. Kaapelia oli pian niin niukalti, että joidenkin lohkojen tykit jouduttiin
työntämään esiin tuliasemistaan ja tulittamaan suomalaisia suorasuuntauksella, uhmaten
vihollisen konepistoolitulta. Monia tykkimiehiämme kaatui turhaan. Pian saatoimme vetää
vain yhden puhelinlinjan patterinpäällikön komentopaikalta tuliasemaan. Viestimiesten
työ helpottui. Patterinpäällikkö löysi kuitenkin puuhaa työllistämisekseni. Patteri
oli kärsinyt raskaita tappioita. Sen kaksi jaosta oli fuusioitu yhdeksi, koska neljästä
tykistä vain kaksi oli toimintakelpoisina. Kaksi oli silpoutunut romuraudaksi.
Miesvahvuuskin oli puolittunut.
Fuusioitua jaosta johti nuori ukrainalainen aktiiviupseeri, luutnantti Kapshuk. Eräänä
yönä minut herätti päivystävä puhelinoperaattori: "Patterin päällikkö
soittaa". Nostin luurin. "Tiedättekö, että luutnantti Kapshuk on
kaatunut?" En tiennyt. "Otatte jaoksen komentoonne. Sen on oltava
taisteluvalmiudessa aamulla. Jaoksenne varajohtaja voi hoitaa yhteyksien ylläpidon!"
Seuraavan päivän aamuna olin jo tykkiasemassa jakelemassa tulikomentoja.
Patterinpäällikkö suuntasi tulta puhelimitse tulenjohtopaikaltaan.
Seisoin tykkien takana, samoilla jalansijoilla missä Kapshuk oli seissyt muutamia tunteja
sitten, kaatumiseensa asti. Eilen hän oli vielä punaposkinen ja hilpeä. Nyt hän makasi
lähistöllä, kiedottuna veritahraiseen kenttähuopaan, odottamassa rekikyytiä
kenttäsairaalan takamaastoon, missä suomalaiseen routaiseen maaperään räjäytettiin
kuoppia trotyylilla ja vainajia haudattiin niihin. Kaikki oli äärimmäisen
yksinkertaista ja väistämätöntä kuin itse kohtalo.
Kuva Lukinov-sivulla:
76.2 mm rykmentinkanuuna malli 1927/39 tuliasemassa. Mallikohtaiset tunnisteet: Paksut
kumirenkaat, pyörien "pölykapselit" ja putkea ympäröivä vaippa. Arkistokuva
lienee otettu vasta Suuren Isänmaallisen Sodan (1941 -45) aikaan, koska tekstissä
mainitaan tykkien hevosvetoisuus: Talvisodassa käytetyt rykmentinkanuunat olivat
enimmäkseen alkuperäistä mallia 1927.
Tulijaoksen miehet olivat alakuloisia. He tottelivat käskyjäni mekaanisesti kuin
robotit, ja välttivät katsomasta siihen suuntaan, jossa heidän edesmennyt johtajansa
lepäsi. Omasta kohdastani mainitsen, etteivät "ylennykseni" päättyneet
tähän. Miehistö- ja upseeritappiomme olivat sitä luokkaa, että taisteluiden
lähetessä päättymistään olin nimitettynä jo patterin varapäälliköksi: Joutuisin
päällikön tehtäviin, jos hän tulisi sotatoimikelvottomaksi tavalla tai toisella.
Onneksi tätä ei tapahtunut. Tammenlujaa, korskeaa patterinpäällikköämme oli vaikeaa
lyödä laudalta.
Sodan vielä jatkuessa sain kirjeen äidiltäni kotoa. Hän kirjoitti, että minulle oli
tullut käsky ilmoittautua sotilaskomissariaatissa, uhkaavan peräkaneetin kera:
"mukananne kaikki henkilökohtainen omaisuutenne". (Stalinin valtakaudella se
merkitsi lähtöä Vankileirien Saaristoon, mutta upseerille joutumista "fyysisesti
eliminoitavien kansanvihollisten" kastiin ja piippujen eteen. Puna-Armeijan ruotuja
harventaneet "puhdistukset" olivat käynnissä, joskin laantuneina, aina v.v.
1941 -45 sotaan asti. Suomentajan huomautus). Äiti meni komissariaattiin käskykirjeen
kera ja selitti, että hänen poikansa oli pantu liikekannalle jo puoli vuotta aiemmin. He
ottivat käskykirjeen ja ilmoittivat, että "on tapahtunut jokin erehdys".
Muutamia päiviä myöhemmin he tulivat yöllä suorittamaan kotietsintää. Raastoivat
vanhan äitini vuoteestaan, alkaen kysellä, että missähän hänen poikansa mahtaa
oleilla? Samaan aikaan alkoivat toiset kurkistella kursailematta sängyn alle, WC:iin ja
kylpyhuoneeseen. Äiti kiukustui: "Minunhan kuuluisi kysyä teiltä, missä poika
majailee! Mobilisoitte hänet jo viime syksynä. Hän tappelee reilusti rintamalla, eikä
kuljeskele öisin nuuskimassa ihmisten sängynalustoja!"
Kuva Lukinov-etusivulla:
Tykistön aliluutnantti MIHAIL LUKINOV univormussa. Mahdollisesti juuri tämä
kotietsinnässä huomattu valokuva ja kenttäpostin leimaamat kirjekuoret pelastivat
tarinamme kertojan äidin pahoilta vaikeuksilta. M. Lukinov ylennettiin luutnantiksi
Talvisodan aikana ja nimitettiin patterin varapäälliköksi, kun viimeinenkin
jaoksenjohtajana toiminut ammattiupseeri oli kaatunut.
Yöhiippailijat huomasivat nyt piirongin päällä valokuvani, jossa poseerasin
sotilaspuvussa, tykistön aliluutnantin kaluunat kauluksessa, ja muutamia kirjeitä,
joissa oli kenttäpostimerkit sekä armeijan kenttäpostikonttorin leimat. Yövieraat
vetäytyivät häpeissään, unohtaen tietystikin pyytää anteeksi. Sellainen oli
asioiden tila Baumanin Sotilaskomissariaatissa, Moskovan kaupungissa...
Eräänä aamuna lähdin patterista etuasemiin, patterinpäällikön tulenjohtopaikalle.
Tie kulki metsän halki, sillä hetkellä autiona. Tapasin erään sotilaan. En tuntenut
häntä, koska olimme saaneet määräyksen poistaa arvomerkkimme ja aselajitunnuksemme.
Lähestyin häntä ja kysyin tuttavallisesti: "No, kuinkas hommat sujuvat? Hiljaista
kai?" Hän väänsi naamansa halveksuvaksi ja kysyi: "Mikäs jäbä sinä olet?
Pelkuriko?" Poltin hihani ja vastasin myös kysymykseen kysymyksellä: "Enpäs
tiedä, kumpiko pelkää enemmän? Hänkö, joka kävelee kohti etulinjaa, vaiko se, joka
rynnii sieltä poispäin?" Kuulin ruokottoman kirouksen vastaukseksi: Muukalainen kai
esitteli sillä tavoin itsensä.
Patterin päällikön kanssa oli myöskin kahnauksia. Kerran, kun olin metsään
ryhmitetyssä patterissa, hän kutsui minua puhelimitse saapumaan aukiolle. Edessämme,
aukealla paikalla oli mäki, jonne jalkaväkemme oli aikeissa rynnäköidä.
"Vetäkää kaapeli tuonne mäelle! Menkää sinne johtamaan tulta", komensi
päällikkö. "Suomalaiset ovat vielä siellä", vastasin, tähyten kiikarilla.
"Kun mäki on vallattu, menen sinne puhelinmiehen kanssa ja vedämme tapsin".
Patterinpäällikkö komensi karskisti: "Menette NYT!". Hänen kätensä
liikahti äkkiä kohti avattua pistoolikoteloa. Se kiukustutti minut: Hänhän uhkaili
minua, kun metsä ympärillämme oli täynnään luotien räikkynää ja heitinkranaattien
vinguntaa. "Toveri yliluutnantti! Minä toistan, että tottelen käskyänne heti kun
jalkaväki on vallannut mäen. Mitä taas pistooliinne tulee, on minullakin samanlainen.
Ellette malta odottaa, mennään sinne yhdessä! Kuve-aseillemme on varmaan käyttöä
siellä!" Päällikkö ei jostain syystä mieltynyt ehdotukseeni, vaan oli vaiti.
Palasin asiallisiin aiheisiin: "Sallinette minun komentaa ensiksi patterin edetä
tälle aukealle? Muutoin emme saa aikaan tulikantaa". Päällikkö vastasi:
"Tehkää niin", rauhoittuneena ja ymmärtäen menneensä liian pitkälle. Hän
käveli paikalta - mahtipontisena, kuten aina.
Vihollinen oli miltei vailla ilmavoimia, tai ne eivät olleet aktiivisia
rintamalohkollamme. Vain kerran näin, kuinka omia asemiamme kohti hyökkäsi useita
suomalaisia meidän U-2:tamme muistuttavia koneita, jotka pudottivat jonkinlaisista
kranaateista koostuvia nippuja. Koneiden siipiin oli maalattu mustat ristit siniselle
taustalle. Jostain syystä emme tosin nähneet koskaan omiakaan ilmavoimiamme.
(Tällä kohtaa näyttää kertojan muisti lakkoilevan. Suomen ilmavoimien tunnus oli jo
vuodesta 1918 sininen hakaristi valkoisella pohjalla. "Kranaattiniputkin"
hämmästyttävät: Venäläisillä itsellään oli käytössään "Molotovin
leipäkori", eli rypälepommisäiliö, joka sirotteli pienikokoisia palopommeja,
mutta se oli käyttökelpoinen vain asutustaajamien terroripommituksiin, jolloin
osumatarkkuudella ei ollut kovin suurta väliä. Suomalaisilla ei ollut varaa moiseen
tuhlailuun. Suomentajan huomautus).
"Kukushkat" (= "käki") eli puista ammuskelevat sala-ampujat
kiusasivat meitä pahoin. Perääntyvät suomalaiset asettivat heitä puihin,
varustettuina konepistoolilla ja suurella patruunamäärällä. Jotkut heistä ampuivat ja
pakenivat suksilla, jotka oli jätetty puun juurelle. Toiset jatkoivat tulitustaan omaan
loppuunsa asti, kunnes heidät ammuttiin alas ja lopetettiin maassa raivon vallassa.
Toisinaan ryhmitettiin neljä "kukushkaa" neliönmuotoiselle metsäalueelle,
nelikulmion kärkiin. Jokainen sen sisäpuolelle tulija kaatui väistämättömästi.
Ampujia oli vaikea pudottaa, koska he keskittivät neljän konepistoolin sarjatulen
yhteiseen maaliin tällaisen uhkayrityksen havaitessaan. Sala-ampujat vaihtoivat asemiaan
öisin, siirtyen seuraavaan "nelikulmioon".
Joiltain "kukushkoilta" suomalaiset riisuivat saappaat, ennenkuin asettivat
heidät puuhun, etteivät sala-ampujat voisi paeta. Jalkojen ympärille kiedottiin
jalkineiden tilalle huopa. Sattuipa tapaus, että rykmenttimme sotilaat näkivät
kukushkan istuvan puussa. Heti kun häntä alettiin tulittaa, hän heitti aseensa ja
jalkojaan suojanneen huovan alas. Huomattiin, että tämä kukushka oli nuori,
punatukkainen, kalmankalpea tyttö. Miehet säälivät häntä. Kun hänelle annettiin
lämmitetyt huopatossut, ja hän ymmärsi, ettei häntä aiota tappaa, hän itki. Miesten
sydämet sulivat, ja tyttö lähetettiin koskemattomana mutta vartioituna rintamamme
taakse.
(Nyky-historioitsijan huomautus: Maininnat naispuolisesta sala-ampujasta ja bunkkereista,
joiden seinät oli paneloitu ammukset kimmahduttavilla jousikiinnitteisillä
panssarilaatoilla, ovat sangen mielenkiintoisia: Niistä nähdään, että jopa
valistuneet ihmiset uskoivat noina aikoina, ja uskovat yhä vieläkin, noihin myytteihin.
Bair Irintshejev).
Yleisesti katsoen oli muonitus moitteetonta taisteluiden aikanakin. Kenttäkeittiöt,
täynnä keittoa tai puuroa, tulivat etulinjaan asti, ravitsemaan jokaisen läsnäolijan.
Kokit kiiruhtivat jakelemaan kaiken muonan ja poistumaan samaa tietä kuin olivat
tulleetkin, kranaatinheitintulen saattelemina. Heitä oli kielletty palaamasta
"töpinään" mukanaan tähteeksi jäänyttä ruokaa. Kokkien kertoman mukaan
oli eräs heistä ammuttu siltä seisomalta, kun hän tyhjensi soppakanuunansa pataa
lumihankeen, päästäkseen pois etulinjasta mahdollisimman pian. Tietenkin oli myös
sellaisia päiviä, jolloin sulattelimme lunta mauttomaksi "hopeateeksi",
lämmitimme jäähuurteista vuokalimppua savuavan nuotion yllä, ja keitimme
vehnätiivistettä "sellupuuroksi" kenttäpakeissamme.
Rykmenttimme iski syvän, kapean kiilan vihollisen asemiin. Valtaamatta jääneet
bunkkerit oikealla ja vasemmalla sivustallamme tarjoilivat usein ristitulta. Sivustat
olivat heikosti vartioituja. Meillä oli vain pikakiväärejä, ryhmiteltyinä
harvakselti. Yhtenä yönä, kun olin nukkumassa sotilaideni kanssa taivasalla hankeen
levitetyillä pahnoilla, aloitti pikakivääri tulituksen lähistöllä. Ponkaisin pystyyn
ja juoksin ampujan tuliasemaan. Oli pilkkopimeää. Kysyin, miksi hän oli ampunut.
Sotilas oli aluksi vaiti, mutta mutisi sitten: "Vaikka en ampuisikaan, ne tulevat
tänne joka tapauksessa."
Kireän pakkasen aikaan meille upseereille jaettiin valkoiset lammasnahkaturkit. Pian ne
kuitenkin koottiin pois. Suomalaiset tarkk'ampujat ryhtyivät "poimimaan"
upseereita. Eivätkä vain snaipperit, vaan myöskin suomalaiset hiihtäjät, puettuina
Puna-Armeijan univormuihin, menivät asemiimme, puukottivat upseerit, ja häipyivät.
(Lumipukujen alta näkyvät univormut olivat todennäköisemmin Suojeluskunnan kuin
neuvostoarmeijan asepukuja. Niiden erottaminen toisistaan heikossa valaistuksessa ei ollut
helppoa. Väittämä vihollis-univormujen väärinkäytöstä voi olla myös eräs
"Talvisota-legenda", kun taas valkoturkkisten upseereiden puukotuskertomukset
eivät ole pelkkää mytologiaa. Suom. huom.). Tämän takia meitä käskettiin riisumaan
myös arvomerkit kaulusten nipukoista ja hihansuiden punaiset "jämät", sekä
pitämään upseerivyömme visusti manttelin peitossa.
Kerran minut käskettiin ottamaan mukaani puhelinmies ja, kun puhelinlinja oli vedetty
jalkaväen komentokorsuun, viipymään siellä, käskemässä patteria tulittamaan tarpeen
vaatiessa. Komentopaikka oli matala korsu, jonka lattia oli peitetty pahnoilla. Kaikki
istuivat lattialla. Patterinpäällikkö soitti minulle pian yhteyskokeilun jalkaväen
puhelimeen. Vaikka olin pukeutunut tavalliseksi sotamieheksi, ojensi jalkaväen
puhelinmies luurin minulle: "Toveri luutnantti; tämä on teille!". Kysyin,
mistä hän tiesi sotilasarvoni. Vastaus: "Te puhutte eri tavalla". Niin, onhan
meillä sananparsi: "Pappi tiedetään papiksi vaikka sen lumppuihin pukisi".
Naapuriyksikössä sattui tapaus, että muuan venäjäntaitoinen Puna-Armeijan univormuun
pukeutunut suomalainen tuli hiihtäen kenttäkeittiölle. Kokki ei tuntenut häntä, ja
sanoi voivansa antaa ruokaa vain komissaarin luvalla. "Missäpä komissaari?",
kysyi suomalainen. Kokki osoitti komissaaria, jonka yllä oli arvomerkitön sotamiehen
mantteli. Valkosuomalainen hiihti hänen lähelleen, pisti kuoliaaksi puukolla ja hiihti
karkuun.
(Tämä tarina voi olla "Talvisota-legenda"! Tällaiset myytilliset kertomukset
koskevat aina NAAPURIyksiköissä sattuneita tapauksia. Lähisukua nykyisille
"urbaanilegendoille", jotka ovat niiden jatkumo. Suomentajan huomautus).
Tunnetaan moniakin tapauksia hirmuteoista, jolloin suomalaiset käyttivät puukkojaan
haavoittuneiden punasoturien lahtaamiseen, ennenkuin nämä oli ehditty noutaa
taistelukentältä. Itsekin näin monia sotureitamme makaamassa aukiolla. Heitä ei voitu
lähestyä "kukushkoiden" tulituksen takia. Jos joku heistä yritti nousta,
häntä kohti ammuttiin aarniometsän puista. Muuan haavoittunut sotamies kertoi, kuinka
hän makasi haavoissaan välimaastossa taistelun jälkeen. Eräs suomalainen hiihti hänen
ylitseen ja sanoi venäjäksi: "Sielläkös makaat, Iivana? Nooh, jatka
matkaa!". Hyvä, ettei valkosuomalainen lopettanut häntä, koska sellaista sattui
monissa vastaavanlaisissa tapauksissa.
Patterimme tappiot olivat huomattavat. Muistan erään viestimieheni, nuoren pojan, joka
oli juuri valmistunut koulusta. Hän oli etevä piirtäjä, epäilemättä lahjakas, ja
haaveili opinnoista Taideakatemiassa. Juttelin usein hänen kanssaan, katsellen hänen
piirustuksiaan ja auttaen häntä neuvoillani. Olin loputtoman murheellisen kun hän
haavoittui, ja kuoli kenttäsairaalassa. Jalkaväen tappiot olivat vieläkin raskaammat.
Murhenäytelmiä nähtiin monta: Kerrottiin eräästä luutnantista, joka haavoittui
kasvoihin, menettäen molemmat silmänsä. Ei ollut aikaa ottaa pois hänen kuve-asettaan
tupesta. Hän ampui itsensä juoksuhaudassa, ymmärrettyään tulleensa sokeaksi.
Yhtenä iltana kävelin taas korven halki, tarkastaen aiemmin asetettua puhelintapsia.
Ylitin pienen aukion, tullen jälleen metsään. Etulinja oli jossain lähellä. Kuu
loisti kirkkaana, sokaisten silmäni, ja hanki säkenöi. Metsään tultuani törmäsin
lumipukuiseen mieheen, niin odottamatta ja lähellä, että saatoin tönäistä häntä
rintaan kädelläni. Sydämeni seisahtui hetkeksi kauhusta. Äkillinen rivo kirous
kuulosti korvissani taivaallisilta sulosoinnuilta: "Job tvaju maatj,
prastitutka!". Venäjää! Meikäläinen! Hän oli meidän tiedustelijamme, joka oli
päättänyt jäädä odottamaan, nähdessään minut ylittämässä aukiota.
Vihollinenhan ei ampunut kranaatinheittimellä yksinäistä kulkijaa, mutta kaksi olisi jo
"riittävän arvokas maali".
(Suomalaisilla ei tosiasiassa riittänyt krh:n ammuksia tuhlattaviksi yhdenkään
laukauksen vertaa vihollisryhmää pienemmän maalin ahdisteluun, ellei sotasaaliiksi oltu
saatu 50 mm pienoisheittimiä ja runsaasti ampumatarvikkeita. Suom. huom.).
On toinenkin mieleen jäänyt tapaus: Miehitettyämme toisen tulenjohtopaikan käski
patterinpäällikkö minua puhelimitse tulemaan patterilta luokseen. Tj-asemaan hän oli
tullut yöllä jalkaväkeä seuraten. Päivän mittaan tilanne muuttui. Marssireitti
ylitti eräässä kohdassa jäätyneen joen. Jäätietä tulitti suomalainen sala-ampuja.
Hän asettautui kallioluodolle keskelle jokea ja ampui konepistoolillaan jokaista, joka
yritti ylittää jäätien. Ampujaa ei voitu saartaa, koska hän pystyi tulittamaan lähes
kaikkiin suuntiin. Suuret kivijärkäleet suojelivat häntä luodeilta. Monet sotilaat ja
upseerit, joiden olisi pitänyt ylittää joki, ruuhkautuivat metsään joen molemmin
puolin.
Kerta kerran jälkeen joku rohkaistui juoksemaan joen vastarannalle luotisadetta uhmaten,
onnistuenkin. Mutta tapahtui myös, että juoksijoita sortui jäälle haavoittuneina. He
joutuivat ryömimään vastarannalle. Ainoan suojan tarjosi juoksijoille palanut
neuvostolainen panssarivaunu keskellä jokea. Tietenkin olisi tuosta vitsauksesta tehty
loppu pikaisesti, jos käytössämme olisi ollut kranaatinheitin. Mutta heitinkalustoa ei
ollut: Kukaan ei ollut huolehtinut siitä. Minäkin jouduin vuorollani
"kujanjuoksuun". Sala-ampuja tulitti kahden laukauksen sarjoja. Lymysin
joenrantaa lähimmän puun takana. Kun sarja oli ammuttu, juoksin vaununraadon suojaan.
Heti sinne päästyäni alkoivat luodit kilahdella vaunun kylkeen. Henkeä haukkoen odotin
seuraavaa sarjaa, ja juoksin sen päätyttyä loppumatkan. Se oli alkumatkaa pidempi,
joten ehdin hädintuskin turvaan vastarannan ensimmäisen puunrungon taakse. Huhhuh..!
Useita päiviä myöhemmin, kun suomalaiset oli häädetty pois, ja olimme hinaamassa
tykkejä tuota kirottua jäätietä pitkin, poikkesin vilkaisemassa luotoa. Siellä oli
potero, kaivettuna kivijärkäleiden ympäri ja alle, katettuna männynoksilla;
ampuma-aukko jäätielle päin. Tyhjiä "URHEILU"-savukerasioita lojui
ympäriinsä, ja läjäpäin tyhjiä messinkihylsyjä. Niidenkin patruunoiden, joiden
luodeilla sala-ampuja oli tavoitellut minua. Että sellaista "urheilua"..!
Ennen taisteluiden alkua meille oli julistettu, että divisioonamme kolmesta rykmentistä
kukin joutuisi taistelemaan kymmenen päivän ajan vuorollaan. Kuinka odotimmekaan
ensimmäisten kymmenen vuorokauden päättymistä. Odottelimme, hukkumaisillamme omiemme
vereen, ja lähettäen tovereitamme kenttäsairaalaan tai hautausmaahan. Mutta, voi!
Vaihtoa ei kuulunutkaan kymmenen päivän kuluttua! Kun divisioonan komentaja huomasi 306.
rykmentin suuret menetykset, hän päätti, ettei sallisi kahta muutakin rykmenttiä
tuhottavan samaan tahtiin. Muutettuaan alkuperäistä päätöstään, hän saneli:
"Kunhan olen kuluttanut JR 306:n loppuun, voin sitten harkita vaihtoa".
Todellakaan; meitä ei päästetty lepovuoroon ennenkuin sota loppui, ja siksi olimme niin
loppuunkuluneita, että jäljelle jäivät vain "sorkat ja sarvet".
Tämä kauhu ja nämä loputtomat taistelut kestivät vielä 22 päivän ajan. Muutuimme
jonkinlaisiksi puolieläimiksi; pakkasenpuremiksi, likaisiksi, täiden kalvamiksi ja
parrakkaiksi. Vaatteemme olivat leirinuotioiden reikäisiksi kärventämät, emmekä
osanneet sanoa lausettakaan ilman säädytöntä kirosanaa. Kaatumisen tai haavoittumisen
vaara oli alinomainen. Äkkiä, 11. maaliskuuta, ellen muista väärin, rynnisti muuan
radistini tuomaan sävähdyttävää uutista. Hän oli vastaanottanut vahingossa
radiosanoman: "On allekirjoitettu aseleposopimus!". Juoksin politrukin teltalle
uutisineni, mutta tämä mylvi minulle: "Ei pidä uskoa kaikenlaisia Hevosmiesten
Tietotoimiston huhuja, eikä ainakaan levittää niitä edelleen!"
(Tuo päivä oli 12.03.1940, eli kertojan almanakka oli hiukan sekaisin! Helsinkiin oli
vielä pitkä matka, eli tavoite saavuttamatta ja alkuperäinen käsky täyttämättä,
mikä kai huolestutti politrukkia?! Työläisten ja Talonpoikien Punaisen Armeijan
taistelumoraalin ja sota-uljuuden ylläpito oli poliittisten upseerien vastuulla, eikä
Isä Aurinkoinen olisi armollinen niille, joiden epäiltiin luumuilleen
velvollisuuksistaan. Suomentajan huomautus).
Tällainen uutinen ei kuitenkaan pysynyt kauaa salassa. Jotkut kyselivät minultakin
vahvistusta, mutta vastasin, ettei minulla ollut virallista tietoa. Seuraavan päivän
aamu koitti. Jokainen odotti jotain tapahtuvaksi. Patterinpäällikkö soitti etummaiselta
tulenjohtopaikalta: "Valmistautukaa ampumaan!" Välitin käskyn:
"Tykkimiehistöt! Tykkien taakse tulivalmiuteen! Tuokaa ja puhdistakaa
ammukset!" Sotilaat liikkuivat vastahakoisesti. Joku urputti: "Siinä sun
rauhasi!" Patterinpäällikkö luetteli maalin koordinaatit. Tykit suunnattiin.
Sitten: "TULTA!" ja jälleen "TULTA!". Suomalaiset alkoivat vastata
raskaalla kranaatinheittimellä. Yksiin hevoskärryihin tuli täysosuma. Hevosparan vatsa
repesi auki, ja se sotkeutui omiin suoliinsa. Hirmuinen näky! Mutta patterinpäällikkö
jatkoi komenteluaan tulenjohtopaikalta: "TULTA!"..."TULTA!"...
Kello kymmenen aikoihin aamulla (klo 9 Suomen aikaa) saapui ratsumies täyttä laukkaa
taakse johtavaa tietä pitkin, kiljuen jotakin ja heiluttaen kirjekuorta, lähemmäs ja
lähemmäs. Tunnistimme rykmentin komentopaikan lähetin, lyhytkasvuisen hauskan
sotamiehen, joka oli käynyt patterillamme monet kerrat. Hän karjui: "TULI
SEIS!" Ja mitä sitten tapahtuikaan? Jotkut huusivat: "URAA!" Jotkut
pussailivat tovereitaan. Muutamat itkivät. Monet tyytyivät heittäytymään hankeen.
Otin kirjekuoren vapiseviin käsiini. Se ei ollut suljettu eikä sinetöity. Siinä oli
tulen lopetuskäsky patterinpäällikölle. Puhelinmies huuteli minua puhelimeen.
Patterinpäällikkö kiljui luurista: "Miksi tuli on lopetettu?!" Minä karjuin
takaisin: "Sellainen käsky tuli komentopaikalta! On tullut rauha!"
"Mikä rauha?! Oletteko järjiltänne siellä?!" Mutta tykkituli vaikeni kautta
rintaman. Jos kuului jokin myöhästynyt laukaus, sotilaat kiukustuivat: "Mikä
siellä mättää? Eivätkö ne tiedä?" Alkuinnostuksen puuskan laannuttua astui
tilalle jonkinlainen vastareaktio. Voimat hiipuivat. Kaikki vaikenivat. Alkoi paleltaa,
eikä tiedetty, mitä nyt tehtäisiin. Läsnäolijat kertoivat myöhemmin, kuinka uutista
tervehdittiin jalkaväen linjan etummaisissa montuissa: Palelevat uupuneet sotilaat,
suomalaiset ja meikäläiset, ryömivät esiin koloistaan "ei-kenenkään maan"
molemmilta puolin, katsellen epäluuloisina ja yllättyneinä taannoisia vihollisiaan.
He eivät voineet ymmärtää, mitä tapahtui. Kaikki olivat hiljaa, sytytellen nuotioita
lämmitelläkseen. Joku suomalainen kapusi korkean kiven huipulle ja hihkui sotilaillemme:
"Ryssä, ryssä! Kun ammuit, mä istuin tään kiven alla!" Toinen suomalainen
huuteli "ei-kenenkään maan" yli: "Älkää menkö oikealle! Laitoimme
sinne miinoja!"
Ja niin oli rauha. Meidät vedettiin hieman taaemmaksi ja käskettiin kaivaa asuinkorsut.
Aloimme järjestellä itseämme säälliseen kuntoon. Paikalle tuotiin kenttäkylpylä
täisaunoineen. Se oli todella tarpeen: Täit olivat näivertäneet meitä. Peseydyimme
kolmessa peräkkäisessä teltassa. Riisuimme asepukumme, luovuttaen ne paahdettaviksi,
ennen sisäänpääsyä ensimmäiseen telttaan. Telttojen lumilattia oli peitetty joillain
ikivihreillä oksilla. Riisuimme saastaiset alusvaatteemme ensimmäisessä teltassa.
Seuraavassa suihkutti putkisto kuumaa, lähes kalttaavaa vettä yllemme. Sitten juoksimme
kolmanteen telttaan, jossa saimme puhtaat alusvaatteet. Kiskoimme ne märkien kehojemme
verhoksi, koska siellä ei ollut mitään, mihin pyyhkiytyä.Odottelimme kypsiksi
keitettyinä alusvaatteisillamme, kunnes univormumme oli valmiiksi paistettu täisaunassa.
Kaikki tämä hyisessä talvisäässä. Sisällä teltoissa oli lähes yhtä kylmää kuin
ulkonakin. En vieläkään ymmärrä, kuinka vältyimme vilustumiselta ja keuhkokuumeelta,
mutta olimme onnellisia tällaisestakin kylvystä.
Viikko taisteluiden päättymisestä, saatuamme hieman levähtää, siistiä itsemme ja
huoltaa aseemme, meidät käskettiin valmistautumaan paluumarssille. Rykmentti
järjestettiin marssikolonnaksi. Vasta silloin meille kävi ilmi rykmentin kärsimien
tappioiden suuruus. Rykmentti oli tullut sinne täydessä sodanajan taisteluvahvuudessa.
Jalkaväki koostui kolmesta pataljoonasta, kussakin 700 pistintä. Nyt ei jalkaväkeä
ollut tarpeeksi edes yhden taisteluvahvuisen pataljoonan muodostamiseksi. Monien
komppanioiden päälliköinä toimivat kersantit.
Myös tykkiväen rivit olivat harvenneet: Patterimme yhdeksästä upseerista oli
jäljellä vain neljä. Kaksi oli kaatunut ja kolme haavoittunut. Minäkin,
reservinupseeri, olin ehtinyt saada nimityksen patterin apulaispäälliköksi sen varalta,
että päällikkö olisi poistunut ruodusta kyvyttömänä tehtäväänsä. En enää
muista, montako tykkimiestä ja aliupseeria patterimme menetti.
Marssimme sotaan useana perättäisenä kolonnana. Nyt koko rykmentti muodosti yhden
marssikolonnan, jonka häntäpään muodostimme me, tykistöväki. Pystyimme näkemään
ja kuulemaan kolonnan edellä kulkevan marssimusiikkia puhaltelevan soittokunnan.
Marssimme kenttäsairaalan ja kenttähautausmaan sijoituspaikkojen ohi. Sairaala oli jo
pakannut tavaransa ja lähtenyt, mutta hautausmaa jäi niille sijoilleen. Ellemme olisi
nähneet kaatuneiden ruumiita, kammottavia jäätyneittä mallinukkeja, ei kuolema olisi
ollut niin kauhistuttava.
Siviilimaailmassa ei sairaan ihmisen kuolema tule yllättäen. Mutta oli järjetöntä
nähdä nuoren, terveen miehen lopun lähestyminen: Hän retkahti äkkiä käsivarsillesi,
velttona kuin tyhjä säkki. Hänen kasvonsa alkoivat kalveta kelmeiksi. Suupielet ja
silmänluomet veltostuivat. Saatoit nähdä koko kauhistuttavan kehityskulun, ja tilasta
toiseen siirtymisen helppouden: Pois muonavahvuudesta, Suomen kirotun routamaan
kimpaleista kasatun kurjan kummun alle.
On vaikeaa ilmaista sanoilla tunteemme, kulkiessamme tämän hautuumaan ohi. Vähän aikaa
sitten nämä miehet, nuoret ja terveet toverimme, olivat vielä keskuudessamme, meidän
kaltaisinamme. Vaikka heidät oli kuopattu sinne, ja kuka tahansa meistä olisi voitu
haudata heidän jälkeensä hetkeä myöhemmin, emme tunteneet vieraantuneemme heistä.
Nyt olimme jättämässä heidät ainiaaksi, ja he jäisivät lepäämään sinne
ikiajoiksi. Pohjaton kuilu aukeni välillemme, emmekä voineet ymmärtää järjellämme,
mitenkä ja miksi se kaikki oli tapahtunut. Toki tajusimme, että tämä sota oli
välttämätön: Meidän täytyi turvata Leningrad; eristää sen vaarallinen raja
leveällä vyöhykkeellä Neuvostojen Maata. Tiesimme senkin, että valkosuomalaiset
olivat kieltäytyneet Neuvostovaltion tarjouksesta vaihtaa tämä vyöhyke johonkin
toiseen maa-alaan rajansa toiselta puolen.
Sensijaan emme voineet käsittää toista seikkaa: Menetelmää, jolla tätä sotaa oli
johdettu. Olisimmeko voineet pelkästään pommittaa näitä suomalaisten bunkkereita
ilmasta, saartaa ne, ohittaa, ja jättää ne selustaamme?! Niin saksalaiset toimivat Maginot-linjan
suhteen. Olisimmeko voineet pudottaa laskuvarjojoukkoja suomalaisten selustaan ja
käyttää runsaammin panssarivaunujamme? Näimmehän paljonkin tätä kalustoa seisomassa
Bologojen sivuraiteilla. Ei suinkaan: Sodanjohto oli päättänyt pakottaa miehet
ryntäämään kohti bunkkereiden konekivääri- ja tykistötulta hyvän näkyvyyden
vallitessa, kirkkaina aurinkoisina päivinä. Ja saattaa tuhansia nuorukaisia hautoihinsa.
Miksi?
Lieneekö sodanjohto ajatellut sen meidän "strateegimme" tavoin, joka johti
tiedusteluryhmämme kohti suomalaisten bunkkeria ennen taistelua otaksuen, että se oli
pelkkä hiekasta rakennettu valelinnake ja sen sotilaatkin olivat vain peltikuvia. Juuri
hän alkoi käsillään huitoen selittää, kuinka meidän pitää taistella. Tämä
kaikki on ollut käsittämätöntä ja harmittavaa. Rauhansopimuksen allekirjoittamisen
jälkeen kertoivat sanomalehdet, että tappiomme kaatuneina ja haavoittuneina olivat
jotain viisikymmentä tuhatta. Kuinka monta tragediaa piileekään noiden numeroiden
takana?! Menetykset olisivat voineet olla huomattavastikin vähäisemmät!
(Hyökkääjien tappiot oli alkuun valehdeltu, maan ja ajan tavan mukaan, todellisia
pienemmiksi. 1970-luvun alkuvuosien venäläisen historiankirjoituksen mukaan olivat
Puna-Armeijan kokonaistappiot Talvisodassa 217 000 miestä, joista kaatuneita noin 48
tuhatta. Nekin olivat vielä "alakantin lukemia!" Suomalaisen sotilasjohdon
mukaan menetti Puna-Armeija jo pelkästään kaatuneina, "Suomen kirottuun
routamaahan kuopattuina" tai hankeen tahi vesistöihin hautautuneina noin 200 000
miestä. Lopullinen totuus tulee kenties joskus julki, ellei NL:n sotilaspiirien
sotilaskomissariaattien arkistoja ole tuhottu neuvostovallan romahduksen sekavina aikoina.
Niiden rekistereissä oli tosin jo Talvisodan aikaan epäselvyyksiä: Etsittiinhän myös
luutnantti Lukinov:ia kotoaan sängyn alta ja WC-pytystäkin, ehkäpä sotilaskarkuriksi
epäiltynä. Suomentajan huomautus).
Divisioonamme kaksi rykmenttiä, jotka oli jätetty taaksemme reserviksi taisteluiden
ajaksi, olivat kääntyneet takaisin ensiksi, ja ne kulkivat ensimmäisinä paraatissa
Leningradin halki kuin sankarit konsanaan. Ne saivat osakseen juhlallisen vastaanoton,
tervehdykset ja leningradilaisten keräämät lahjat. Kun meidän 306. rykmenttimme, tai
tarkemmin sanoen sen jäänteet, saapuivat kaupunkiin todella taistelleena yksikkönä,
joka kantoi sodan kaikki taakat hartioillaan, olivat juhlat jo ohi, eikä meille
riittänyt enää lahjoja. Sellaista sattuu elämässä... Myöhemmin saimme tietää,
että rykmenttimme oli palkittu Punaisen Lipun Kunniamerkillä, ansionamme
Mannerheim-linjan murtaminen. Useampikin rykmenttimme jalkaväen upseeri sai myös
kunniamerkkejä, jollaiset olivat harvinaisia noina aikoina. Tykistömme ja
kranaatinheittimistömme jäi niitä vaille, vaikka palkittaviemme luettelot oli
ilmeisestikin lähetetty prenikoiden jakajille. Olimme kuitenkin jääneet eloon, ja ehyt
pääkuori ei ole suinkaan merkityksetön palkinto.
Kun olimme lähdössä Leningradista ja meitä kuormattiin rautatieasemalla, näimme
erään murheellisen muistikuvan: Monia härkävaunuja, joiden ikkunat oli kalteroitu
piikkilangalla, seisoi muista erillään viereisillä raiteilla. Pistinkiväärein
aseistetut vartijat estivät ketään lähestymästä vaunuja. Muuan rautatieläinen
kuiskasi minulle, että vaunuissa oli Suomesta sotavankien vaihdossa palautettuja
sotilaitamme. Siihen saakka olimme kuvitelleet, että he, jotka olivat läpikäyneet
sodan, jakautuivat kolmeen ryhmään: Onnekkaat, jotka selvisivät ehjin nahoin tai pikku
nirhamin; toiset, pahoin haavoittuneet tai paleltumavammaiset, jotka pääsivät
sairaaloihin; ja kolmas luokka, joka haudattiin Suomen siunaamattomaan routaiseen multaan.
Mutta ilmeni, että oli neljäskin, huono-onnisimpien ihmisten kategoria: Heidän, jotka
nyt odottivat kuulusteluja ja oikeudenkäyntiä kylmissä puuseinäisissä vankiloissaan.
Kuka ratkaisi näiden ihmisten kohtalon sodassa ja luokitteli heidät
säälimättömällä kädellä? Ja kuinka helppoa oli siirto kategoriasta toiseen? Mikä
oli määrättyä ja mikä sattumanvaraista?
Eräs Talvisodan omituisuuksista oli se, että taistelimme käskystä. Se oli täysin
erilaista kuin seuraavassa Isänmaallisessa Sodassa, jossa todella vihasimme
syntymämaahamme hyökännyttä vihollista. Talvisodassa meille sanottiin vain:
"Eteenpäin, mars!"- eikä edes selostettu, minne olimme menossa. Täytimme vain
sotilaan velvollisuuden Suomen sodan alussa ja ymmärsimme taistelumme mielekkyyden sekä
tarpeellisuuden myöhemmin. Emme vihanneet suomalaisia aluksi, vaan vasta myöhemmin.
Kuultuaan erinäisistä vihollisten hirmutöistä, alkoivat sotilaamme tuntea vihaa heitä
kohtaan. He tappoivat vihan vallassa "kukushkoita", jotka tuottivat heille
paljon vahinkoa. Mutta yleisesti katsoen oli venäläinen neuvostosotilas lempeämielinen
ihminen, jonka raivostuttaminen vaati paljon vaivannäköä.
(Tässä piilee totuuden siemen: Politrukit ja komissaarit eivät yleensä olleet
venäläisiä, vaan kuuluivat NL:n vähemmistökansallisuuksiin: He vihasivat suomalaisia
kai jopa enemmän kuin venäläisiä. Monet heistä olivat juutalaisia, kuten jo Lokakuun
vallankaappauksen alkuunpanijat - lukuunottamatta tataari Leniniä ja georgialaista
Stalinia. Pahamaineisin Talvisodan aikainen komissaari Lejba/Lev Mehlis
ilmeisesti sepitti "kukushka"-myytin jo sotaan valmistauduttaessa, joskus
alkuvuodesta 1939. Kenellä on parempi tieto, hän oikaiskoon! Suomalaisten
emigrantti-kommunistien osuus Talvisodan syntyyn oli vähäisempi kuin yleisesti luullaan.
Suomentajan huomautus).
Minut kotiutettiin syksyllä 1945, myöskin Isänmaallisen Sodan jo päätyttyä. Muuan
eloisa tyttö täytti sotilaspassiani Baumanin piirin sotilaskomissariaatissa, merkiten
siihen kaikki sotilasurani vaiheet. "Olkaa hyvä, ja merkitkää sinne myös
osallistumiseni Talvisotaan valkosuomalaisia vastaan!", muistutin. "Me emme
kirjoita mitään Talvisodasta," - vastasi tyttö ja kumartuen työpödän yli hän
hihkaisi työtoverittarelleen: "Svetka, jokos lähdetään ruokatunnille?"
Tämä oli epiloogi. Tosiaankin, miksi kirjoittaa mitään Talvisodasta, kun tilanne oli
muuttunut ja piti unohtaa tuo sota, niin pian kuin mahdollista, uskotellen, ettei sitä
oltu koskaan taisteltukaan suomalaisten tapaisia mukavia naapureita vastaan.
Tekijä kirjoitti nämä muistelmat enimmäkseen sairaalassa, ollessaan keuhkokuumeen
vaivaamana lokakuussa 1981. Työ helpotti häntä täyttämään sairaalaelämän
pitkästyttävät illat ja unettomat yöt. Seuraavina vuosina tekijä tyytyi korjailemaan,
täydentämään ja tarkistamaan näitä muistiinpanojaan.
Suomentaja: PTK (2001)
Lisää tarinaa talvisodasta:
Tokko tietoa on osa 34 >>
Edelliset Tekniikkaa ja historiaa:
Norsupyssyn kunnostus ja käyttöönotto >>
Mustaruuti tiivistyi "valssin tahdissa" >>
Husovaarnan huoripojat >>
Norsupyssyn ampumatarvikkeet >>
Schouboen pyssyt ja puukeernakuulat >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen