<< Gunwriters      gunwlogo.GIF (2155 bytes)   Linkkisivu >>


Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

Tekniikkaa ja historiaa, osa 2.


10.03.2001:

"Husovaarnan huoripojat" ja Rolling Blockin historiaa

husqut.jpg (13874 bytes)
Arvoisa P.T. Kekkonen, minun kysymykseni koskee Remington Rolling Block-lukkoisia aseita ja mustaruudin ominaisuuksia, joista molemmista uskoisin sinulta tietoa löytyvän. Ensiksikin, käsiini sattui jäämään kyseisellä lukkosysteemillä varustettu 16 cal. haulikko, joka papereiden mukaan on merkiltään Husqvarna, mutta josta ei löydy merkintää aseen nimestä ja numeroksikin on jossain välissä tullut supistuksesta kertova 3-numeroinen luku. Lisäksi aseesta löytyy belgialaiset mustaruuti-tarkastusleimat, joten ase tuskin on Husqvarna. Valmistusvuosi on käsittääkseni 1922. Jostain muistan kuulleeni belgialaisesta haulikkomerkistä Saive, jota on valmistettu rb-lukolla. Onko sinulla tietoa tällaisesta tai muista vastaavista, joista tässä tapauksessa voisi olla kyse. Aseen tunnistaminen ei minulle ole pääasia, koska kyseessä ei ole arvoase edes kuntonsa puolesta.

Ajattelin rakentaa tästä 45LC kaliberisen luodikon. mutta vaikka 45LC on pienipaineinen patruuna ja toimivia latauksia saa alle 700 barìn paineille, ei minulla ole mitään käsitystä minkalaisille paineille mustaruutihaulikot on testattu, miten kestävä tämä rb on konstruktiona. Ase korjataan, välykset poistetaan ja lukkolaitteen tapit uusitaan. Asetta ja lukkoa tarkasteltuani olen koittanut käsittää miten ja mihin voima kriittisimmin kohdistuu ja varsinainen sulkukappale (läppä) ja iskuriosa tuskin helposti murtuu, mutta kappaleiden tapit voisivat olla aikamoisella koetuksella.

Ja vielä lisää omaa "logiikkaa": Suuri paine ei sinällään särje asetta, vaan se miten suurelle alueelle se vaikuttaa. (Paine kertaa vaikutusala= voima). Tällä logiikalla laskien lukkoon kohdistuu voima, joka on pesäpaineen ja patruunapesän suun poikkileikkauspinta-alan tulo. (Voi olla myös hylsyn sisätilan poikkileikkauspinta-ala, mutta olkoon, onhan virhe varmalla puolella).
husqlauk.jpg (15069 bytes)
Esimerkiksi 45LC:n tapauksessa: paine max 700bar (700kp/cm2), patruunapesän suun poikkileikkauspinta-ala 1,17 cm2, saadaan voimaksi 818 kp. Tämän suuruinen voima syntyy 16 cal haulikon (täyteis)patruunalla jo paineella 322 bar, sillä 16 cal patruunapesän suun pp-ala on 2,54 cm2.

Elikkä kysymyksiä: Toimiiko ylläoleva päättely, olenko täysin hakoteillä, onko jotain oleellista unohtunut, vai onko yksinkertaisesti niin että ainut ratkaiseva tekijä on patruunapesän paine pesän koosta riippumatta?

Vielä lisää kysymyksiä mustaruudista: Miten paine nousee verrattuna savuttoman ruudin painekäyrään tämän tyyppisissä aseissa? Muistuttaako mustaruudin painekäyrä hitaitten savuttomien vastaavaa ja minkälaista savutonta ruutia voidaan käyttää? Voiko pyrittäessä tällaisiin alle 700 bar:in painetasoihin syntyä ongelmia savuttoman ruudin palamisessa ja onko latauksissa käytettävä niin pieniä ruutimääriä että aletaan lähestyä alilatausdetonaatiota?

Ja kaikkein tärkein kysymys: Riittäisikö sinulla itselläsi kanttia pitää otsaasi lukon takana 25 cm:n päässä kun tällaisella aseella ammutaan? Vastausta todella kiinnostuneena odottaen

Kai

PS. Kaikki muukin informaatio tästä lukkorakenteesta ja aseista on tervetullutta.

PPS. Onko tilinumero vielä sama?



Teksti: P.T.Kekkonen

Vastaus: Aseesi on ns. "Husovarnan huoripoika", eli "torpparihaulikko", joita valmistivat Belgiassa ehkä kymmenet pikkupajat. Tunnetut firmat, kuten AUG. FRANCOTTE, A.E. PIEPER (tuotemerkki "BAYARD"), SAIVE ja ALBERT SIMONIS varustivat tuotteensa tehtaanleimalla, mutta koska Belgian lainsäädäntö ei velvoittanut kai vielä 1930-luvullakaan aseen valmistajaa esittäytymään nimellään, jäivät pikkupajojen tuotteet usein vaille "korvamerkkiä". VAPENFABRIK HUSQVARNAn kanssa näillä tekeleillä ei ollut muuta yhteistä kuin ELIPHALET REMINGTON & Sons:in haulikosta REMINGTON-RIDER No.1 (vuodelta 1867) kopioitu sulkusysteemi. Ellen väärin muista, lunasti Husqvarna Remingtonilta erikseen haulikoiden valmistuslisenssin, mitä belgialais-firmoista ei tehnyt yksikään.

husqlukk.jpg (10877 bytes)
Kuva: Husqvarna-haulikon lukko läppä avattuna.


Husqvarnalla ja CARL GUSTAFS STADS GEVÄRSFAKTORI:lla oli tosin lunastettuna GEIGER & RIDER-sulkusysteemin eli "rolling blockin" valmistuslisenssi jo vuodesta 1867 sotilaskiväärien valmistusta varten. Lisenssi saattoi kattaa myös haulikkotuotannon. Belgialaisten "torpparihaulikoiden" laatutaso saattoi olla hyvinkin kyseenalainen, joten en suosittele edes haulikon mustaruutipatruunoiden ammuntaa niillä, vaikka aseet ovat ehkä kestäneetkin käyttöä nuorina ollessaan. Monet räjähtivät ensi yrittämällä, kun savuttomia haulikonpatruunoita alkoi ilmestyä myyntiin, ja pitihän niitä tietenkin kokeilla, josko saisi vielä lisää kantamaa. Yhtä wanhanaikaisesti kävi myös Husqvarna M 12:lle, jos 65 mm:n pituiseen pesään ahdettiin savuton patruuna 70 mm:n hylsypituudella.

Sisäpiiputus-projektillasi .45 Long Coltille on onnistumisen edellytykset. Laskelmissasi ei ole vikaa tai erhettä, ja hyväkuntoinen (tai taidolla kunnostettu) kohtalaisenkin laadukas sulku kestää kyllä. Aseet on koestettu noin 700 ilmakehän paineisilla haulikonpatruunoilla sulun osalta. Käyttöpatruunoissakin saattoi olla lähes 400 ik:n paineet. Olivathan "puolisavuttomat" ruudit jo varsin yleisiä ennen "Poudre Vivé:n" eli nitroruudin omaksumista. Long Colt-patruunasi painetaso saa olla luokkaa 800 ilmakehää eli baria, jolloin herkkäsyttyiset ruudit, kuten N310 tai N320 palavat jo varsin puhtaasti, eikä sytytys "viipyile". Mustaruuti on LC-patruunassakin toki turvallisin valinta ja tyyliin sopiva. Sen palamiskäyrä voi olla hyvinkin jyrkkä, jos ruuti on kovin hienojyväistä, olematta aivan jauhoa, mutta absoluuttinen paine jää alhaiseksi, koska ruudista jää runsaasti kiinteitä palojätteitä; "savua" ja karstaa. Kaasuiksi palaa alle puolet mustaruutilatingista.

Karkean nyrkkisäännön mukaan tuottavat patruunat, jotka on alkuaan kehitetty ladattaviksi mustaruudilla, parhaan osumatarkkuuden mustaruutilatingeilla. Niihin lukeutuvat .45 Long Colt, sekä esimerkiksi pienoiskiväärinpatruunat .22 LR, .22 Long, ja .22 Short, joka kehiteltiin alkuaan taskurevolveriin, puolustuksellisiin tarkoituksiin. Mustaruutipatruunan ballistiikkaa voidaan tietenkin tavoitella myös savuttomilla latauksilla, mutta vain harvat savuttomat ruutilajit palavat puhtaasti, ellei laukaisupainetta koroteta huomattavasti alkuperäislatausta suuremmaksi, jolloin myös luotinopeus enentyy vastaavasti. Mustaruuti-ekvivalenteille latauksille on oma ampumalajikin: "Cowboy Shooting". Milloinkahan keksitään "kissanaivastus-kisat"?

Herkkäsyttyisten savuttomien ruutien ongelmana on muunmuassa .45 Long Colt-patruunassa ruutimäärän pienuus hylsytilavuuteen verrattuna. Haitan voi kääntää hyödyksi, eli tehostaa luodin voitelua, samaan tapaan kuin esimerkiksi BERDAN-kiväärin patruunassa, asettamalla luodin taakse vahatulpan lisävoiteeksi. Vahan tulee olla melko jähmeää, ja tämän "talikupin" alle kuuluu hylsyyn tiiviisti sopiva pahvikiekko, joka ehkäisee lisäliukasteen turmiollisen vaikutuksen ruutiin. Etenkin mustaruutilatinkeja ammuttaessa tällaisesta järjestelystä koituu huomattava hyöty: Liukastetulppa ehkäisee ruutikarstan "korppuuntumisen" ja kerrostumisen piipunseinämiin. Piippu on näinollen helppo puhdistaa, eikä aseen jynssäämiseen ole pahaa kiirettä.

Toki kanttini riittäisi ampua aseviritelmälläsi, mutta sitä ennen purkaisin kyllä sulkumekanismin, tutkien suurennuslasin kanssa hanan ja sulkusektorin laakerirenkaan sekä akselitappien kunnon. Varhaisessa keski-iässä on tullut ammutuksi mm. BERDANilla toistasataa vuotta vanhoja alkuperäispatruunoita (joiden sytytys viipyi lähes sekunnin ajan), sekä 12 kal. HUSQVARNA M 12:lla tehdasladattuja mustaruutipatruunoita, todeten, että aseen kantamaa koskevat legendat eivät ole välttämättä legendaa. Maalitaulu pystytettiin 75 metrin etäisyydelle. Haulinreikiä oli yllättävän tiuhassa ja niiden hajonta oli tasainen. (Jos kertoisin KAIKKI testiammunta-kokemukseni, koituisi osakseni "satusedän" maine?! Tyydyn siksi vain tarinoihin, joiden todenperäisyyden voi vahvistaa vähintään kaksi silminnäkijää/ korvinkuulijaa. Niitäkin riittäisi kirjaksi asti).

Varsinaisia "sadan metrin latinkeja" ei päästy kokeilemaan, koska messinkihylsyjä ei ollut vielä käytettävissämme, eikä myöskään 5 mm:n läpimittaisia hauleja. Hylsyjä onnistuttiin sittemmin hankkimaan silloisesta Leningradista. Lataus onnistunee myös BB-kokoluokan hauleilla tai ilma-aseiden palloluodeilla, läpimitta 4.5 mm. Välitulpat sorvattaisiin pehmeästä puusta tai meistettäisiin tiiviistä pahvista. Ongelma: Tuskin kukaan keräilijä lainaisi kokoelmistaan hyväkuntoista asetta kokeiluita varten, vaikka ruutimäärä on painosuhteessa 1/12 haulimäärästä, eli kirjaimellisesti puolipanos. Hauleja kun mahtuu vastaavasti enemmän.

PS. Hieman Rolling Blockin ja Split Breechin historiaa on tuonnempana erillisenä liitteenä. Muutama havaintokuvakin löytyi sattumoisin arkistosta.

PPS. Tilinumero on ainakin toistaiseksi ennallaan. Mahdollisista muutoksista ilmoitetaan, pitäen toki entinenkin tili "hengissä" siirtymävaiheen ajan. Käteissuoritukset kirjeposti-lokeroon ovat kuitenkin jo suositumpi menetelmä, koska postilokero-osoite on helpompi muistaa kuin tilin numero, ja sehän on näkyvissä myös GOW:n etusivulla. Niin: KOLMAS toimintavuotemme on alkanut..!

0303 MMI; PT


LIITEOSUUS: REMINGTON-sulun historiaa

Asesuunnittelija LEONARD GEIGER patentoi vuonna 1863 uudenlaisen sulkusysteemin "perä-suisiin kiwäreihin", joilla oli kysyntää parhaillaan käytävässä Amerikan valtioiden välisessä sodassa. Asetehdas E. REMINGTON & SONS, Ilion, New York, pestasi hänet ja toisen konstruktöörin nimeltä JOSEPH RIDER palvelukseensa, saatuaan vihiä asekeksinnöstä. Rider patentoi joitain yksityiskohtia aseeseen (U.S. Pat. N:o 45 123, marraskuu 1864) ja toimi johtavana sieluna aseen tuotantovälineistöä suunniteltaessa. Jenkki-armeijan taisteluvälineosasto tilasi vuoden 1864 lopulla 20 000 ratsuväkikarabiinia Remingtonilta, mutta tuotantoa ei ehditty käynnistää ennen Etelävaltioiden Vapaussodan päättymistä tappioon huhtikuussa 1865. Alkuperäis-mallisen aseen tuotanto jäi vähäiseksi, koska parannettu variaatio oli jo kehitteillä. Joihinkin revolverin- ja piekkarinpatruunoille pesitettyihin aseisiin oli alkuperäisrakennekin kelvollinen.

husqsulk.jpg (21379 bytes)
Alkuperäisimmän GEIGER & RIDER-sulun rakenne poikkesi huomattavasti yhä vieläkin tuotannossa olevasta "rolling block"-mekanismista. Se tunnetaan, sikäli kuin enää tunnetaan, nimellä "split-breech block", koska sulkuläppä (SL) on jyrsitty halki lähelle iskupohjaa ja hylsyn kantalaipan kohdalta kokonaan puhki. Iskurinkärki ulottui tämän kapean raon kautta reunasytytteisen patruunan laippaan. Iskuvasaran tyvipään molemmin puolin sijaitsevat sulkusektorit (SS) pitivät sulkuläpän kiinni aseen lauetessa.

Kun ase on viritetty painamalla hanan sarvi alaspäin, pitelee jousisalpa (JS) sulkuläppää piipunperää vasten. Salpa liikkuu ulos-sisäänpäin, eikä se estä sulkuläpän kääntämistä käsin taaksepäin hylsynpoistoa ja lataamista varten. Detaljikuvat esittävät sulun rakenneosia. Huomaa rullalaakeri, johon iskurin jousi nojaa. Vastaava rakenne oli myös COLT-revolvereissa. Kuvasta puuttuu uloke, josta sulkuläppä vedettiin auki, koska käytettävissäni oli vain yksi originaalipiirros; sulun aukileikkauskuva oikeanpuoleiselta sivulta nähtynä.


Patruuna oli suhteellisen heikkotehoinen, mutta kaliberi oli .50, joten iskuvoimaa riitti lähimatkoille. Myöhemmin omaksuttiin vastaavanlainen patruuna Remington-pistooliin. Alkuperäisen "split-breech"-sulkuisen aseen rakenne ei herätä luottamusta: Esimerkiksi akselitapit olivat kovin hennot. Pienipaineisten patruunoiden ammuntaa sulku kuitenkin kesti, rohkaisten suunnittelijoita ja valmistajaa edelleenkehittelyyn.

husqsuu.jpg (6245 bytes)
Kuvassa wanhan .50 Husqvarna-sotilaskiväärin äänekkäämpi pää kuusikulmaisine rihlauksineen.


Erinäisiä parannuksia patentoitiin huhtikuussa 1866, elokuussa 1867 ja vuonna 1871, jolloin .50-kaliberinen Remington-kivääri oli jo osoittanut toimivuutensa muunmuassa NELSON STORYn historiallisessa 3000-päisen karjalauman ajossa Montanassa, oikotietä intiaanipäällikkö PUNAISEN PILVEN reviirin halki. Muut karjan ajajat kiersivät reviirin, periaatteella: "Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa". Intiaanit tosin hyökkäilivät heitäkin vastaan ballaadista tutun "CHISHOLM's TRAIL:in" varrella. Sotaisa sioux-päällikkö RED CLOUD oli kehittänyt "kolmen aallon taktiikan" hyökkäyksiin valkoihoisia tunkelijoita vastaan. Taktiikka perustui suulataus-kiväärien latausviiveeseen:
husqpera.jpg (12400 bytes)

Husqvarna-kiväärin perä ruotsalaisine joukko-osastotunnuksineen ja numeroineen.


Ensiksi hyökkäsi "veteraanien aalto" viimeiseen taistoonsa, eräänlaiseksi syötiksi. Yhteislaukaus niitti usein jokaisen. Toinen rynnäkkö seurasi ensimmäistä lähes välittömästi, valkoisten vielä ladatessa kiväärejään. Jotkut ehtivät laukaista aseensa; monet eivät enää..! Kolmas aalto koostui valioluokan sotureista, joita kohti ei enää ammuttu montakaan laukausta, koska aseet olivat nokeentuneet ja suulataus vaikeutunut. Nelson Storyn Remingtonit tuottivat intiaaneille yllätyksen: Ensimmäinen syötti-aalto sai vastaansa peräti kolme yhteislaukausta, joita seurasi hajanainen tulitus harvojen eloonjääneiden päästämiseksi MANITOU:n tykö Autuaammille Metsästysmaille.

Myös toista aaltoa tervehdittiin kolmella yhteislaukauksella, jotka pudottivat jokaisen intiaanin ratsailta. Sama kohtalo odotti kolmattakin hyökkäysaaltoa. Eloon jäivät ne intiaanit, jotka kieltäytyivät lähtemästä rynnäkköön, havaittuaan valkoisten tuli-ylivoiman vaikutuksen heimoveljiinsä. Intiaanien mies-ylivoima oli ollut vähintään 20-kertainen Storyn cowboy-joukkoon verrattuna; kenties suurempikin.

Remingtonilla pystyttiin ampumaan 15 - 17 laukausta minuutissa yhtämittaista tulta ainakin viiden minuutin ajan, jonka jälkeen ase alkoi olla liian kuuma pideltäväksi, piippu alkoi lyijyttyä ja hylsyt jumiutua patruunapesään. Huomattava etu oli sekin, että aseella voitiin ampua maassa rähmällään maaten ja niukasti "käsitemppuja" tehden. (Tarkk'-ampujan aseena olisi Remington tämän tähden huomattavasti pulttilukkokivääriä etevämpi). Maailman lehdistössä laajalti julkaistu kertomus N. Storyn karjankuljetuksesta vuonna 1866 sai monien Euroopan maiden armeijat kiinnostumaan aseesta; mukaanlukien Kirkkovaltion pieni armeija (lakkautui v. 1870, mutta ehti saada tuotantoon jopa "ikioman" patruunatyypin), sekä Espanjan ja Ruotsi-Norjan kaksoismonarkian puolustusvoimat, vain muutamia mainitakseni.


husqrake.jpg (22668 bytes)
Remington-kiväärin tavanomainen rakenne. Sulun rakenne ja toiminta selittyy sanoittakin. Bumerangin muotoinen vipunen pitää sulkusektorin aloillaan piipunperää vasten jousivoimalla kun ase on täysvireessä, ja estää liipaisimen painamisen sulun ollessa avattuna. Ulosvetimen rakenne on kuvatunkaltainen myös Husqvarna-haulikoissa; joissain variaatioissa on hylsynvedin sulkusektorin laakerirenkaan molemmilla puolilla. Ulosvedinten, iskuripiikkien ja liipaisinkoneistojen rakenteet vaihtelevat suurestikin erimallisissa ja -maalaisissa Remington-variaatioissa. Nyt ensi kertaa julkaistava piirroskuva on erittäin kaavamainen: Liipaisimen ja "bumerangivivun" vastajousetkin on jätetty piirtämättä.

Monissa Husqvarna-haulikoissa oli hanansarveen jyrsitty rako, johon akseloidun varmuussalvan painaminen vasta mahdollisti hanan virittämisen. Salpa oli tarpeen aseen tahattoman virittymisen estämiseksi niissä varsin yleisissä tapauksissa, jolloin nallin pohja puhkesi ja iskuripiikki omaksui "kaasumännän" roolin, lentäen ampujan otsikkoon ja avaten myös hanan sulkusektorin, jolloin hylsykin singahti ulos pesästä: Ampuja sai otsaansa leiman: "IROUVATHIV" tai ""PROTTYG".



USA:n armeija ei kuitenkaan omaksunut käyttöönsä Remington-kivääriä, vaan erinäisten siirtymävaihe-mallien kokeilun jälkeen SPRINGFIELD M 1873:n, joka palveli 20 vuoden ajan, aina savuttomia vaippaluodillisia patruunoita ampuvien, makasiinista lataavien pulttilukkoisten KRAG-JÖRGENSENien tulemiseen saakka. Tosin vielä Kuuban sodassa 1899 oli USA:n vapaajoukkojen aseina enimmäkseen .45-70 -kaliberiset Springfield-karabiinit, ja kyseiset aseet poistettiin Minnesotan osavaltion Kansalliskaartin kalustoluettelosta "melko taannoin", eli vuonna 1940, korvaten ne itselataavilla GARAND-kivääreillä. Mutta - yllätys, yllätys - Remington-sulkuiset kertalaukaus-pistoolit alkoivat saada kannatusta, vaikka "rewolweeri oli jo wanha kexintö ja hyväxi hawaittu", alkeellisessa edestäladattavassa muodossaankin, alkaen Texasin valloitussodasta 1840-luvun lopulla.
husqhana.jpg (12690 bytes)


Olihan niitä savuttomilla latauksilla ampujia varoituksista huolimatta. Viimeisten Husovarnahaulikoiden lukkoon kehiteltiin erillinen hanan lukitseva peukalovipu varmistinkynsineen, jolloin lukkorikon sattuessa lukko tai piikki väistivät ampujan yläkautta. Hattu oli edelleen vaarassa.


Aluksi tilasi USA:n laivasto 6500 kappaletta .50-kaliberisia Remington-pistooleja reunasytytyspatruunoita ampuvina, mutta toimitusten ollessa vielä kesken vuosien 1866 - 67 vaihteessa oli omaksuttu BENÉT:n keskisytytysjärjestelmä "sisäpuolisella nallilla". Ylimenovaiheessa valmistettiin reuna- & keskisytytteisiä patruunoita, mutta laivaston tilauksen viimeisissä aseissa löi nallipiikki jo hylsynkannan keskiöön, tuottaen varmemman sytytyksen. Sulkusektoria (läppää) vaihtamalla oli myös helppoa muuttaa reunasytytteinen ase keskisytytteiseksi.

Ruotsi-Norjassakin tällaiset muutokset olivat tavanomaisia vielä 1870-luvulla. Omaan CARL GUSTAFiini (vuodelta 1875) olisin saanut reunasytyttävän vara-sulkusektorin 10:- mk:n hintaan, mutta en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska keskisytytteisiäkään patruunoita ei ole ladattu enää sataan vuoteen, eikä 12.17 x 44R Swedish-Norwegian Rimfire-patruunoita kai vuoden 1870 jälkeen. Ja jo tehdastuoreissa reunasytytyspatruunoissa ilmeni luvattoman paljon laukeamattomia eli "suutareita".

Vuonna 1871 myös USA:n armeija alkoi tilata Remington-pistooleja, mutta seuraavana vuotena vanheni ROLLIN WHITE:n patentti, joka esti muita amerikkalaisia tehtaita paitsi SMITH & WESSONia valmistamasta takaaladattavia revolvereja, ja vuonna 1873 syntyikin legendaarinen COLT M/ 1873 ARMY BELT PISTOL, eli "Peacemaker", joka otettiin vastaan riemumielin, vanhentuneena syntyneen kertalaukauspistoolin tilalle. Intiaanisodathan olivat vielä käynnissä, vuoteen 1890 saakka, ja Williä Länttä valloitettaessa sekä sitä kesytettäessä olivat metallipatruunoilla takaaladattavat kuudestilaukeavat suureen tarpeeseen. Kertalaukauspistoolit olivat O.K. ampumaradoilla, mutta tositoimiin tarvittiin tulivoimaa ja toimintavarmuutta, jotka yhtyivät Peacemaker-Coltissa juuri halutulla tavalla. Patruunoissakin oli enemmän ytyä kuin taittoladattavien rivollien käträsseissä.


husqpist.jpg (18664 bytes)
Ylinnä laivastopistoolin kokeilumalli M/1866 seitsentuumaisella piipulla. Tuotantomallien piipunpituus oli 8". Alempana armeijapistooli M/1871, piipunpituudella 8", mikä lyhennettiin myöhemmin vakiopituuteen 7". Tarkkuuspistooleissa Remington-Pope (malli 1899) ja Remington Pistol No. 3 (malli 1901) oli 9 - 10" pituiset piiput ja säädettävät takatähtäimet. Sotilasaseissa oli hahlo jyrsitty sulkusektorin liuska-osaan tai lukkokopan piipunkiinnitysholkin yläpintaan. Kovapotkuinen .50-kaliberinen pistooli ampui siltikin liian ylös, kunnes ampuja oppi hallitsemaan sen rekyylin oikeanlaisella otteella. Armeijapistoolin kahvaa täydennettiinkin peukalohankaan nojaavalla "nikaralla".

Alempana rivi patruunoita: Vasemmalla keskisytytteinen "Army"-patruuna; kantalaipan läpimitta 16.9 mm. Keskellä reunasytytteinen "Navy Rimfire"-patruuna, laipan läpimitta 16.3 mm. Army-patruuna ei olisi mahtunut Navy-aseen pesään, mutta eipä se olisi siinä lauennutkaan. Kaupalliseet patruunat olivat Navy-kantaisia, mutta keskisytytteisiä ja varustettuja vaihdettavalla irtonallilla. Laipan läpimitta 16.0 - 16.52 mm. Hylsyn muoto saattoi olla loivasti kartiokas (kesk.) tai hieman olakkeellinen (vas.). Tyypillisen jenkki-sekoilun mukaisesti luokiteltiin patruunat kantalaipan läpimitan perusteella, kunnes omaksuttiin irtonallit, jotka laukesivat vain keskisytytteisissä pistooleissa. Benét-nallilla varustetut patruunat saattoivat laueta keski- ja reunasytytteisissä aseissa. Oikealla on haulikapselipatruuna eli "kyypakkaus" Benét-nallilla, joka on tunnistettavissa kuppimaista (hylsyn sisämitan kokoista) nallialasinta paikallaan pitelevistä sivu-uurteista.

Philadelphialaisen STOKES-KIRK Co:n lataamissa patruunoissa oli haulikapselit sorvattu haapa- tai poppeli-puusta läpimittaan 12.66 mm, jolloin ne mahtuivat pitkälle aseen rihlaukseen asti. Hauleja sisälsi kapseli 3/4 unssia eli 21.3 grammaa. Pitkää haulipatruunaa käytettiin pienriistan jahtiin myös .50 U.S. Carbine- ja .50-70 Goverment-kaliberisissa pitkissä aseissa.

Armeijan kokkeja varten valmistettiin piipuiltaan loppuunkuluneista karabiineista sileäreikäisiksi porattuja haulikoita, joilla töpinän keittiöpossut ainakin yrittivät jahdata pienriistaa sattumiksi soppaan. Preeriakanat ja röyhelö-pyyt olivat suht' helposti poimittavissa "kokkipyssyilläkin", koska ne ovat lähestulkoon kepillätapettavia, varomattomia otuksia. Niin myös kalkkarokäärmeet, joista syntyi maukas kärmes-keitto. Kokit eivät ilmeisesti kertoneet sattumien lihan alkuperää, paitsi eufemismismilla "preeria-ankeriasta". Sopan makua ei kukaan soturi silti moittinut, ellei se ollut pohjaanpalanutta tai liikaa suolattua. "Rattlereiden" päitä ja kalistimia ei tietenkään pantu keittopataan.

Patruunan Benét-nalli toimi takuu-varmasti keskisytytteisissä aseissa, mutta kohtalaisella todennäköisyydellä myöskin reunasytytyksellä. Benét-nallillisuus oli siis tunnistettavissa leveän "nallialasimen" kiinnitysuurteista hylsynlaipan etupuolella. Siirtymävaiheen jälkeen alettiin patruunat varustaa irtonalleilla, joiden käyttö mahdollisti myös jälleenlatauksen, mutta reunasytytys ei enää toiminut.


Remington-sululla toimivia replika-aseita valmistetaan meidänkin päivinämme, mutta lähes 16 vuotta sitten hankkinami "taatusti viimeinen lupa-pyssy" oli monilta osin pettymys: Aseen lukkokoppa oli "kirjokarkastu" hitsausliekillä, joka oli kärventänyt liipaisinkoneiston kiinnitysruuvit kiinni tosi-tiukasti. Vaikka käytössäni olivat ruuvinkantoihin just' eikä melkein sopivat CHAPMAN-sarjan meisselinkärjet, turmeltuivat pikku-ruuvien urat ensi kertaa avattaessa varsin rumaan kuntoon. Piippua irrotettaessa vaimentimen asennusta varten tapahtui lopullinen katastroofi: Pehmoteräksinen piippu litistyi noin 11 cm:n etäisyydeltä peräpäästään korjauskelvottomaksi, koska senkin kiinnityskierre oli poltettu kierteitystahnan jäänteiden kera käytännöllisesti katsoen aukeamattomaksi vale-kirjokarkaisua hitsauspillillä suoritettaessa. (Menetelmä ei ole sinänsä moitittava, ellei KOOTUN aseen lukkokoppaa kirjavoida happi-asetyleeniliekillä, vaan suoritetaan kirjavointi ENNEN aseen kokoonpanoa, leikaten kaikki ruuvikierteetkin mieluusti vasta kirjavoinnin jälkeen).

Muita havaittuja mokauksia aseen tuotannossa oli tähtäinhahlo: Original Remington-pistoolissa Model 3 (vuosimalli 1901) se on jousiterästä, mutta italialaisessa replikassa meltoa "räkärautaa". Myöskin jyvä luisteli lohenpyrstö-urassaan valtoimenaan, milloin mihinkin sivusuuntaan. Piilovikoja ei siis puuttunut ulkonäöltään upeasta "makarooni-replikasta". Osumatarkkuuskin oli alustavissa testiammunnoissa mitä parhain ja sulku on ilmeisen kestävä jopa .357 Magnum-kaliberisessa pistoolissa.

Oheiskuvat vuodelta 1985 on piirretty ASE & ERÄ-lehteen kirjoittamani esittelyartikkelin havaintokuviksi silloin, kun lehteä vielä julkaisi SOPULIKUSTANNUS Oy Virroilla. Lehden kustantaja kuitenkin vaihtui yllättäen, syyskuussa -85, eikä uuden julkaisijan journalistiseen linjaan kuulunut kitkerän-kriittisten artikkelien julkipaneminen: Alkoi toiminta "markkinavoimien ehdoilla", ilman tiedonjulkistamis-ambiitioita. Piirrokset löytyivät sattumoisin vasta taannoin arkistokomeron pohjalle hautautuneesta laatikosta. ("Arkiston aarteita" on muistakin aiheista, mm. nätti väripiirros halkileikatusta SCHOUBOE-pistoolista; sekin aiemmin julkaisematon. GOW:in aiemmin julkaisema "väritystyö" on tehty kiireessä, huitaisemalla).

husq357.jpg (12457 bytes)
.357 Magnum-kaliberisen UBERTI Rolling Block-pistoolin (ja ilmeisesti samanrakenteisen luodikonkin) patruunan latauspituus poikkeaa revolverinpatruunoista suuntaan jos toiseenkin. Vasemmalla max.-pituinen patruuna (A). Latauspituus määräytyy patruunapesän ylimenokartion ja sulkusektorin iskupohjan välisen etäisyyden 36 mm mukaan. Haulikapselipatruunan (B) latauspituus oli mainitut 36 mm. Hylsyyn sopi varsin niukasti, mutta sentään riittävästi, ruutia N320. Siluetti-ammunnassa olisi ollut "kova sana" 200-grainisella SIERRA N:o 2800-luodilla ladattu patruuna (C), jota olisi ilmeisen mahdoton käyttää useimmissa revolvereissa: Rullan kääntyminen estyisi.

Latauspituus max. 47.5 mm. Latingiksi oli aiottu jopa täysi gramma ruutia N120 (SIC!) ja sen virikkeeksi Small Rifle Magnum-nalli (SIC!), joka laukeaisi tuskin yhdenkään revolverin iskurinlyönnistä, mutta Uberti-pistoolin jykevän hanan isku tuotti 100 % varman sytytyksen. Se ehdittiin testata. Jopa .357 Maximum-patruunan kesyimmät latingit olisivat jääneet hopealle tehovertailussa. Latingin toimivus jäi kuitenkin ainiaaksi tutkimatta aseen piipun turmeltumisen takia.

Vaimenninpatruunan (D) luodit asetettiin ylisyvyyteen 8 mm konepultilla, säätäen asetussyvyys mutterilla. Luodinkärjen ympärille tiputettiin sulatettua vahaseosta liukasteeksi. Ruutimäärä oli vakio, piekkarin (.22 LR) hylsyllinen ruutia N320. (Tuonaikainen suosikkini). Tarkkuutta etsiskeltiin ruudin palotilaa säädellen. Ilman vaimennintakin oli laukausääni kohtuullinen, ja vaimentimen asennus osoittautui kohtalokkaaksi erheeksi. (Unohtui sananparsi ahneen hugaisesta lopusta, ahnehdittaessa "Kultaista Hiljaisuutta": Yhtään laukausta en kyennyt ampumaan vaimentimen kera).

kyremluk.jpg (14852 bytes)kyremlat.jpg (16519 bytes)


Aldo Uberti-replika Remington Model 1901-tarkkuuspistoolista. Kuvankaunis, mutta petollinen. Italiassakin voitiin tehdä aseita "ryssiksi", jopa pahemmin kuin Neuvosto-Venäjällä.


Rolling Block-sulkuisten aseiden tuotanto oli välillä lähes pysähdyksissä. Esimerkiksi Vapenfabrik Husqvarna lopetti "pitkän Hussen" sarjatuotannon vuonna 1946, mutta erikoistilauksesta/ erikoishintaan viimeisteltiin aseita ylijäämä-osista käsityönä ainakin vielä 1970-luvulla. Käsityöllä on tunnetusti hintansa: Enää ei heitetty huulta "torpparihaulikosta". Noina aikoina alkoi kuitenkin "replika-villitys": Erityisesti Italiassa alettiin elvyttää läppäsulku-aseiden tuotantoa. Kaliberit joko .22 LR tahi .357 Magnum/.38 Special ynnä "Koskaan Kuolematon Weteraani" .45-70 Government. Tuotanto jatkuu yhä. Nykyisestä valikoimasta ja replikoiden tämänhetkisestä laatutasosta ei ole tietoa, koska saan kirjoja käsiini vain lainaten tai kerjäten, enkä ole enää oikeutettu "lupapyssyjen" tilapäiseenkään hallussapitoon, edes tutkimus-tarkoituksessa.

husgmeka.jpg (12194 bytes)
Remington-pistoolin liipaisinmekanismi (UBERTIn valmistamassa replikassa pistoolista No. 3/ Vuosimalli 1901). Replikassa oli laukaisuvastus tehtaan jäljeltä lähes 7 kilogrammaa, joten ensimmäinen toimenpide oli virekynnen kitkapintojen kiillotus (huomaa hiontasuunnat!) ja liipaisinjousen alahaaran taivutus lättänokka-pihdeillä. Remontin jälkeen oli vastus 1.1 kg, mutta asetta kokeilleet maallikot veikkailivat: "Jotain 300 - 500 grammaa", kysellen: "Onko tässä jokin piilo-snellari, sellainen kuin THOMPSON/CENTER CONTENDERissa?"

Salaisuutena oli kuitenkin vain vipu-viretuki, jonka ansiosta liipaisimen liike keskikohdastaan mitattuna oli vain 0.3 mm. Alkuperäistenkin Remington-tarkkuuspistoolien suosion salaisuus oli "rapea", herkkä ja täsmätoiminen laukaisu. Replika-aseissa tämä ominaisuus on tallella piilevänä. Aseseppä tai taitava askartelija saa sen esiin suhteellisen vähällä vaivalla. Vastaavanrakenteisia liipaisinkoneistoja esiintyi myös Remington-tarkkuusluodikoissa ja pienoiskivääreissä.

Täydennysliite 0503 MMI; PT.


    - Gunwriters - Ennennäkemätöntä tarinaa


Edelliset Tekniikkaa ja historiaa:

Norsupyssyn ampumatarvikkeet >>
Schouboen pyssyt ja puukeernakuulat >>


Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.


<< Gunwriters     Linkkisivu >>    gunwlogo.GIF (2155 bytes)

Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen