<< Uusimmat Osa 36 >> 35 >> 34 >> 33 >> 32 >> 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 37, päivitetty 28.10.2001
- Gunwriters - Tieto leviää hallitsemattomasti
YTYPOMMIA LATAAMAAN ibn LADIN:ille
Kaverimme Usama on kuulemma saanut tarvikkeet ydinaseeseen, mutta hän ei osaa kasata
sitä. Löytyykö neuvoja? Räjähteitä löytyy...
Terveisin; D. Jaba
Yksinkertaisen ydinaseen lataaminen neuvotaan monissakin alan teoksissa. Malliin HIROSHIMA
tarvitaan loppuun kulunut tykinputki, jonka suulle asetetaan 4.5 kg mahdollisiumman
puhdasta uraanin isotooppia U-235 ja peräpäähän toinen mokoma samaa tavaraa. Taakse
tykkiruuti-latinki, joka kiihdyttää puolipallon muotoisen rikastetun uraanikimpaleen
noin 500 m/s iskunopeuteen. Kun toisiinsa kiinni ammututtujen, yhteen hitsautuneiden
uraanikappaleiden yhteispaino on n. 9 kg, ylittyy U-235:n kriittinen massa, ja tapahtuu
fissio, eli "kukunta". Varsin vähäinen osuus rikastetun uraanin
ainemäärästä muuttuu energiaksi, mutta ainehäviö noudattaa ALBERT EINSTEINin
kaavaa E = M kertaa C toiseen potenssiin. (M = massa grammoina, ja C = valon nopeus
tyhjiössä, m/s. Huokean taskulaskimeni asteikko näyttää "ERROR:ia", kun
syötän sisään pelkän valonnopeuden neliön). Tämän varsin alkeellisen ytypommin
räjähdysvoima vastaa kahtakymmentä miljoonaa trotyylikiloa (= 20 Kt TNT). Lisänä
poltto- ja säteilyvaikutukset, sekä erilaiset "päästöt".
Arkistokuvat: Entisissä itäblokin maissa opetettiin
Hiroshima-luokan ytypommin alkeellinen teknologia yliopistoissa, ellei jo lukioissa.
Oppitunti 70-luvun Neuvosto-Latviasta aikakaudelta, jolloin Suomen kouluissa kaikuivat
vielä sanoiltaan tympeät "rauhanlaulut". Alla suurennos fysiikan luokan taulun
piirroksesta uraanin isotooppisuhteineen.
Mallissa NAGASAKI on "kukkuvana" materiaalina plutonium Pu-239 (numerot
tarkoittavat aineksen atomipainoa). Alkuperäisessä Nagasakin pommissa oli noin 8 kg
tätä äärimmäisen pirullista Manalan jumala PLUTO:n (eikä siis MIKKI HIIREN
siimahäntäisen vihikoiran) mukaan nimettyä trans-uraanista raskasmetallia, muotoiltuna
"pelleteiksi" eli pieniksi hauleiksi. Latinki oli suljettu kookkaan miehen
nyrkin kokoiseen pallomaiseen metallisäiliöön, jota ympäröi paksu kerros hexogeenin
ja trotyylin seosta. Tämä kemiallinen räjähde laukaistiin täsmätoimisilla
sähkönalleilla samanaikaisesti joka puolelta. Näin aikaansaatu "imploosio"
puristi plutonium-pelletit yhtenäiseksi, pallomaiseksi, noin viisinaulaisen tykinkuulan
kokoiseksi kimpaleeksi. Kriittinen massa ylittyi, ja ketjureaktio käynnistyi
spontaanisti.
Nagasakin pommin aikasytytin (sotasaalis-JUNGHANS) oli joteskin epätäsmällinen
hetkitykseltään, koska pommi räjähti liian matalalla, tuottaen huomattavasti
vähemmän turmelusta kuin Hiroshiman pommi, vaikka räjähdysvoima oli 20 kilotonnin
luokkaa siinäkin. Vastaavanlaisia latinkeja suunniteltaessa on ongelmana ollut
riittävän täsmätoimisten nallien vaikea saatavuus. Ehdotankin täten sähkönallien
korvaamista jämttisti samanpituisilla räjähtävän tulilangan pätkillä, joita
tarvitaan tietämäni mukaan 24 kpl. Jokainen räjähde-tulilanka voidaan sytyttää
samanaikaisesti suunnilleen käsikranaatin räjähtävän täytteen suuruisella
aloitepanoksella, jota ei panna kukkumaan epäluotettavalla mekaanisella kellokoneistolla,
vaan radiolaukaisulla. Imploosion tuottaisi jokin kiinteä, herkkäsyttyinen, voimallinen
kemiallinen räjähde, vaikkapa mannitoli-heksanitraattia.
Moderneissa "ytypommeissa" ovat fissio-materiaalin kriittiset massat toki jo
pienempiä kuin edelläkuvatuissa alkeellisissa latingeissa. Mainitaan jopa 2 x 2 unssin =
rippuset vaille 57 gramman painoinen massa likimain kemiallisesti puhdasta plutoniumin
isotooppia Pu-239, jaettuna kahdeksi singon ontelokranaatin sisävaipan muotoiseksi
kartioksi, joiden muodostamat räjähdyssuihkut iskeytyvät vastakkain 40.000 m/s
törmäysnopeudella. (Räjähdysten tulee tapahtua TASAN samanaikaisesti. Tässä piilee
aseen "juju", mutta myös sen vaikeus). Siinä kohdassa, missä suihkujen
kärjet iskeytyvät vastakkain, on oltava neutronilähde: Ohut laatta litium-metallia,
johon on imeytetty tritiumkaasua, eli 3H-vetyä (raskainta vetykaasun kolmesta
isotoopista), jota litium imee itseensä yhtä ahnaasti kuin kirjoittaja KARHU III-olutta.
Plasmaksi hajaantuva tritium-kaasu lienee eräs parhaista neutronisäteilyn lähteistä,
ja neutronithan tehostavat tunnetusti fissio-reaktion aikaansaamista.
Litium-levyä ympäröivä "sormus" eli heijastinrengas on beryllium-metallia,
joka puolestaan on mitä tehokkain neutronikilpi. Se estää litiumista erkanevan
tritium-kaasun hajoamistuotteena syntyvän neutronisäteilyn karkaamisen
räjähdyssuihkujen törmäyskohdasta kriittisen mikrosekunnin murto-osan ajan. Edellä
mainittu 40 kilometrin sekuntinopeus saanee jo aikaan vastakkain iskeytyvien
plutonium-atomien lievähkön litistymisen, jolloin niiden ytimet lähestyvät toisiaan,
tuottaen lisää neutronisäteilyä. Se liipaisee alkuun fission. Nämä menetelmät ovat
tietenkin synkkiä sotasalaisuuksia, mutta pienitehoisia ydinfissio-pommeja on rakenneltu
jo vuosikymmenten ajan, muunmuassa aikoinaan kauhisteltujen neutronipommien virikkeiksi.
Neutronipommihan on räjähdysvoimaltaan vaatimaton ja varsin saasteeton ydinase, jonka
vaippamateriaalina on edellämainittua tritiumkaasulla kyllästettyä litium-metallia.
Räjähdys rikkoo ikkunoita, mutta ei juurikaan rakennuksia. Neutron-säteilyn vaikutus
kohdistuu lähinnä "elävään vihollisvoimaan", ja nimenomaan siihen, joka
lymyilee esimerkiksi panssarivaunuissa: Säteily lävistää vahvimmankin taisteluvaunun
panssarin, muuttuen tappavaksi röntgen- ja gamma-säteilyksi, läpäistessään
esimerkiksi betonin tai erityisesti teräksen. Neutronipommi on tähän maailmanaikaan
asti suunnitelluista pst-aseista täysin ylivertainen, ja siksi esimerkiksi ent.
Neuvostoliiton aloitteesta kautta maailman syntyneiden ns. "rauhanliikkeiden"
jyrkimmin tuomitsema asetyyppi, koska sen käyttö sotatoimissakin panssarintorjuntaan
olisi täysin laillista ja hyväksyttävää mm. Pietarin Julistuksen sanamuodon
mukaisesti.
Alle kilotonni-luokan fissioräjähde riittänee vetypommin eli fuusiopommin
"nalliksi". Myöskin sen välivaippa on litium-metallia, mutta vaippaan
imeytetyksi tehoaineeksi riittää ns. "raskaasta vedestä" helposti ja varsin
huokeaan hintaan elektrolyysin kautta saatava vedyn toinen isotooppi 2H, eli deuterium
(jonka seassa on yleensä pikku ripaus tritiumiakin, mutta todella niukasti). Todellinen
"tuomiopäivän latinki" on kobolttipommi, jonka räjähteeksi piisaa
Hiroshima-luokan fissiolataus (20 kilotonnia). Vaippa on kobolttimetallia, joka höyrystyy
tuulen kuljetettaviksi hiukkasiksi, muuttuneena voimakasta gamma-säteilyä vuosikausien
ajan tuottavaksi isotoopiksi koboltti-60. On arvioitu, että 3 - 5 ylemmässä
ilmakehässä räjäytettyä kobolttipommia hävittäisi kaiken "älyllisen
elämän" maapallolta. Vain rotat (sinänsä tosin hyvinkin älykkäitä eläimiä)
ja torakat jäisivät eloon, paratiisiksi jälleen muuttuvan planeettamme valtiaiksi.
Lopetettakoon pelottelu tähän vaiheeseen: OSMAN/USAMA ibn LADINilla (huom!
nimen oikeinkirjoitus! Arabiaksi on sana "poika" todellakin "ibn",
eikä "bin") on hallussaan ilmeisesti vajaat 20 kg Venäjältä ostettua
uraania. Polttoaine-laatua, jota käytetään ydinreaktoreissa. Valtaosa sen
koostumuksesta on isotooppia U-238. Jos siitä haluttaisiin "separoida" eli
rikastaa esiin ydinaseisiin kelvolliset isotoopit U-233 ja U-235 yhteenkin ytypommiin,
tarvittaisiin polttoaine-laatuista uraania eli "Loviisa Importia" vähintään
70 kilogrammaa, ja varsin monimutkainen rikastuslaitteisto, jota on vaikea kätkeä
mihinkään vuoriston piilopoteroon. Venäjältä voisi dollari-miljardööri tietenkin
ostaa "separaattoreita", mutta on muitakin tarpeita:
Rikastukseen tarvitaan myös sähkövirtaa suunnilleen sama määrä, jonka kuluttaa
suomalainen 30.000 ihmisen asuttama taajama (olettaen, että kaikissa talouksissa on
sähkölämmitys ja muut mukavuudet: Sähköliesi, pakastin ja viihde-elektroniikkaakin).
Riittävän suuri voimala jossain Afganistanin vuoristossa ei todennäköisesti jäisi
huomaamatta, eikä pommittamatta toimintakelvottomaksi. Onhan ne löydetty ja pantu
"siluvei" Irakissakin, elleivät ne olleet välttämättömiä maan
sähköntuotannolle, vaan tuottivat "säkenöivää voimaa" epäilyttäviin
käyttötarkoituksiin. Ydinreaktoreissa käytettäväksi soveltuva uraanirikastekaan ei
tosin ole aivan vaaratonta. Se säteilee varsin vahvasti ja on myrkyllistä, sekä
karsinogeenista. Hienonnettuna jonkin vahvan kemiallisen brisantti-räjähteen voimalla
pölymäiseksi jossakin yläilmoissa se tuottaisi haittavaikutuksia ja julki-jumalattoman
paniikin, erityisesti jonkin runsasväkisen taajaman (New York; Washington D.C. tai
Lontoo) ilmatilassa poksautettuna, vaikka fuusiota ei saataisikaan aikaan.
Niinsanotun "likaisen pommin" vaippamateriaalina voidaan käyttää isotooppia
U-238 tai hieman sitä pidemmälle rikastettua ydinpolttoaine-luokan isotooppiseosta. Kun
fuusio saadaan käynnistymään U-235:llä tai plutoniumilla, osallistuu jopa U-238
tiettyyn rajaan asti reaktioon, mutta enimmäkseen se kuitenkin höyrystyy, tuottaen
ilmakehään "päästöjä" lähestulkoon kobolttipommin tavoin.
Suomessakin tiedetään erään yksityishenkilön onnistuneen pelkistämään kotoisin
välinein uraania Enon kunnassa sijaitsevan Paukkajanvaaran malmista, sekä rikastamaan
tuotteensa ehkäpä lähelle polttoaine-laatutasoa. Äkkiä ilmaantunut kiusallinen
ihottuma käsissä ja kasvoissa pakotti keskeyttämään rikastuskokeilut, ja kotikonstein
tuotetun "vahvan" uraanin määrä lienee ollut vain muutamia satoja grammoja.
Ei siis läheskään pommin tarpeiksi.
Paukkajanvaaran uraanikaivos suljettiin v. 1961, kauan ennen ehtymistään, ns.
"yleisistä syistä" (= Suuren ja Mahtavan käskystä). Louhinta oli alkanut
vuonna 1960 ATOMIENERGIA Oy:n toimesta. Jatkui siis runsaan vuoden ajan! Nyttemmin on
kaivoskuilukin muurattu umpeen "turvallisuussyistä", kun seudulla alkoi
liikuskella kivenkeräilijöitä hakkuineen, reppuineen ja Geiger-mittareineen.
Kotoani on noin 30 kilometrin matka Paukkajanvaaralle. Kolmisenkymmentä vuotta sitten
seisoi tienvieren maitolaiturissa vielä teksti: "ATOMI 1", mutta louhinta oli
lakkautettu "NIKITAn ukaasilla" jo vuosikymmen aiemmin.
Suomi ei saanut, eikä saa vieläkään, olla omavarainen energian saatavuuden tahi
elintarviketuotannon alalla. Kansamme viholliset päättivät tällaisesta järjestelystä
jossakin konferenssissaan jo 2. maailmansodan loppuaikoina. Kotimaisten uraaniesiintymien
olemassaolosta ollaan siksi vieläkin "hys-hys", eikä edes unelmoida
kaivostoiminnan aloittamisesta. Lapin tuntureiden uumenista löytyisi tavaraa varmaan
viljalti, mutta eiväthän Pohjoisen mineraalirikkaudet kiinnosta muutenkaan "Etelän
vareksia"; satunnaisia kullanhuuhtojia lukuunottamatta.
Mainittakoom "loppukevennyksenä", että suomalainen matemaatikko ROLF
NEOVIUS/NEVANLINNA olisi pystynyt lataamaan HIROSHIMA-luokan ytypommin jo vuonna 1943, jos
hänellä olisi ollut käytettävissään riittävä määrä riittävän puhdasta uraanin
isotooppia U-235. Mutta ei ollut silloin (yhteensäkään - koko maailmassa). Tietoa siis
oli meilläkin! Vain aineksia puuttui - esimerkiksi aikalaisen Leningradin kaupungin
asujaimiston tuhoamiseen. Lupaa tuohon pommitus-keikkaan ei olisi saatu vapaaherra C.G.E.
MANNERHEIM:ilta, mutta sitäpä ei olisi häneltä kysytty! Itsekin osaisin latingin
laatia: Katson Hiroshima-pommin kaltaisen alkeellisen "ydin-sotapään"
kokoamisen taitotiedon kuuluvan perussivistykseen! Tuo "riittävä määrä
riittävän puhtaita aineksia" sattuu kuitenkin puuttumaan: Ongelma on siis sama kuin
Rolfilla - ja Ladinin pojallakin nyttemmin.
1510 MMI; PT
- Gunwriters - todisteita järjen
rajallisuudesta
WALTTERI NELONEN
Löysin sivunne sattumalta etsiessäni tietoa hallussani olevasta Walther-pistoolista...
asialliset sivut, mutta asiaan. Waltherista sain sen verran tietoa, että se on "Model
4", valmistettu kaiketi 1910 - 1918. Liekkö aseella arvoa nimeksikään?
Pinnassa pieniä syöpymisen jälkiä, panospesä syöpynyt kauttaaltaan, ei kovinkaan
syvältä mutta kuitenkin. Oikeanpuoleinen kahvan levy pahoin vaurioitunut, mutta pysyy
vielä ruuvilla kiinni.
Nim."Zella Mehlis 2"
WALTHER Modell 4 oli todennäköisesti yleisin Suomeen suvereenin itsenäisyytemme
(16.05.1918 - 19.09.1944) aikana kulkeutunut Waltherien malli. Erityisempää
keräilyarvoa ei ole edes hyväkuntoisilla aseyksilöillä, ja kuvailemassasi kunnossa
olevalla aseella ei todella nimeksikään. Käyttöarvoa kohentaisi piipun uusiminen.
Syntyy sorvaamalla kiväärinpiipun (7.62 mm tai .308) pätkästä, mallina aseesta
poistettu alkuperäispiippu. (Kiinnitetty - muistaakseni - puristusliitoksella ja sokalla.
Irtoaa taaksepäin takomalla, kun sokka on ensin lyöty irti). Patruunapesän kalvaminen
on homman "tenkka poo", jos käytettävissä ei ole 7.65 mm Browning -kaliberin
(.32 ACP:n) kalvainsarjaa, mutta taitava sorvari pystyy tekemään pesän sorvaamallakin,
ja viimeistelyt hiomalla.
Kahvankuoria voi löytyä kauemman aikaa toimineilta asepajoilta, joskin tuuria tarvitaan
etsinnöissä. Itsellänikin on käväissyt "Valtteri Nelonen", mutta sen
hallussapidosta (SK:n luvalla - tietenkin) on vierinyt pian 30 vuotta, joten en muista
sitä, josko kahvalevyn/ -levyt voisi nakerrella vaikkapa puusta mitenkin helposti. Perin
niukkojen tietolähteitteni mukaan Walther 4:n tuotanto alettiin tosiaan vuonna 1910,
samanaikaisesti Modell 3:n kanssa. Kolmonen oli "liivintaskupistooli"; kuitenkin
jo kaliberissa 7.65 mm Browning. Siinä esiintyivät jo rekyylijousen sijoitus piipun
ympärille (teollisuusvakoiltu F.N. M:le 1910:stä) ja suuholkin bajonettikiinnitys, sekä
jokseenkin käsittämätön hylsynpoisto vasemmalle sivulle. Modell 3:n piipunpituus oli
vain 67 mm ja lippaan vetoisuus oli 6 patruunaa.
"Isoveljen" (Modell 4) luisti tehtiin samasta taotusta aihiosta kuin Walther
3:nkin. Nelosen piippu on 85 mm:n pituinen, joten luistin etupuolelta ulkonevaa
bajonettikiinnittyvää rekyylijousen "pusninkia" pidennettiin. Kahvarunko
jouduttiin tekemään kookkaammasta aihiosta, jonka kahvaosa on pidempi kuin
kolmosmallissa, koska Saksan armeijan vaatimuksena oli vähintään 8 patruunan
lipastilavuus. Armeija oli luvannut tilata suurehkon määrän Walther Modell 4:iä,
kunhan piakkoin alkavaksi odotettu sota Ranskaa vastaan syttyisi. (Ranskalaiset hautoivat
kostoa, hävittyään 1870-luvulla aloittamansa sodan, eivätkä salanneet sotaisia
aikomuksiaan). Kun sota sitten alkoi vuonna 1914, tilasi armeija 250.000 kappaletta
Walther Nelosia upseeriaseiksi "takaportaisiin", missä ei tarvittu varsinaisia
sotilaspistooleja, kuten etulinjassa. Toimitus tapahtui vuoden 1915 aikana, joten aseita
lienee tuotettu "vastaisen varalle" jo vuodesta 1910 alkaen.
Tiedossa ei ole, kuinka paljon pistooleja Modell 4 valmistettiin siviilimyyntiin ennen
niiden tuotannon keskeytymistä 1. maailmansodan päätyttyä. Mallit 8 ja 9 olivat 6.35
mm liivintaskuaseita, ja vuonna 1929 tuotantoon omaksuttu Walther PP mekanismiltaan
Nelosesta huomattavasti poikkeava. Waltherin tuotantoa koskevat tiedot katosivat toisen
maailmansodan loppuvaiheessa, eikä vanhojen mallien varaosien uustuotantoa ole aloitettu,
vaikka kysyntää olisikin. (Arvata voinet, että itsekin olen kysynyt historiikkia ja
varaosia jo 1970-luvulla). Zella Mehlis ja Zella St. Blasii jäivät
valitettavasti itäisten vihollisten haltuun arkistoineen ja varaosa-varastoineen. Kun
tuotanto alettiin uudestaan Ulm am Donaussa, jatkettiin vain uudempien mallien
valmistusta. Mallin PP tuotantovälineistöä lienee evakuoitu myös Ranskaan, koska sen
piraattikopioiden (MANURHIN) valmistus voitiin käynnistää varsin pian.
1210 MMI; PT
- Gunwriters - mittaamattoman arvoton
KALIBERIKESKUSTELUA
Hirviporukan lenkkinuotiolla tulee esille mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Esimerkiksi
seuraava: Miksi 30-06:n ja 308:n molempien kaliiperi millimetreinä ilmoitetaan olevan
7,62 vaikka jälkimmäisen tulisi olla 7,82? Eräät porukkamme (Kurun Erämiehet) kaverit
arvelivat Sinun tietävän vastauksen tällaiseen kysymykseen. Olemme kiitollisia
lyhyestäkin, mutta kuitenkin asiaa valaisevasta vastauksesta. Täällä karhut
hätyyttelevät ja harventavat hirviämme!
Kuru, Aleksis Kiven päivänä 2001; Lauri.
Aivan aluksi
ystävällinen huomautus nimikkeistöstä: Ainakin itse viljelen termiä
"KALIBERI" aseiden väljyyksistä, jotka ilmaistaan millimetreinä, tuuman
desimaaleina tai vaikkaka linjoina (esim. 3 linjaa = 0.1 tuumaa = 7.62 mm). Sana
"KALIIPERI" voitaisiin omaksua niihin tapauksiin, jolloin aseen väljyys
ilmaistaan painoyksiköinä. Aseet ovat nykyisin enimmäkseen haulikoita ja
valopistooleja; aiemmin myös tykkejä. Haulikon kaliiperilukemat ovat
"takaperoisia", koska ne perustuvat jo 1500-luvulla keksittyyn nürnbergiläisen
matemaatikko HARTMANN:in mitoitusjärjestelmään, jonka mukaan tykit ja musketit
porattiin tiettyä ammuspainoa vastaavaan kokoluokkaan.
Tykkien kaliiperi ilmaistiin lyijyisen, rautaisen tai graniittikivisen, pallomaisen,
putkeen tarkoin sopivan umpikuulan painon mukaan; esimerkiksi 3 naulan tai 6 naulan tykki.
Muskettien kaliiperi mitattiin kuitenkin murtolukuina, koska niiden lyijykuulat olivat
alle 1 naulan painoisia, mutta naula (noin puolikiloinen Nürnbergin naula) haluttiin
säilyttää perusyksikkönä. Siksipä kaliiperiluku muuttui takaperoiseksi, sen
mukaiseksi, kuinka monta musketinpiippuun tarkoin sopivaa lyijykuulaa voitiin valaa naulan
painoisesta lyijyharkosta. Jos kuulia saatiin 12 kappaletta, ne olivat kookkaampia kuin
kuulat, joita voitiin valaa samasta lyijymäärästä vaikkapa 16 tai 20 kappaletta.
Jossakin vaiheessa omaksuttiin Nürnbergin naulan tilalle hieman kevyempi Englannin naula,
mutta piippujen mitoituksen periaate säilyi renesanssin aikaisena.
12 kaliiperin haulikon porausmitta on siis yhä 18.52 mm ja 16 kaliiperin piipun
läpimitta patruunapesän etupuolella n. 16.9 mm. (Saahan se toki olla tasan 17.0 mm,
mutta ei ahtaampi kuin 1/16 naulan painoisen lyijykuulan halkaisija. Piipunreikien
toleranssit ovat aina plus-suuntaiset). Englanninkielessä (etenkin jenkki-engelskassa) on
termien eroavuus varsin selkeä: Pituusmitoilla ilmaistu kaliberi on CALIBER ja
painomittoihin perustuva kaliiperi on nykyisin GAUGE (wanhemmassa Britannian
englanninkielisessä kirjallisuudessa toisinaan BORE).
Mutta varsinaiseen asiaan: Kun patruunan T-45 kohtalo oli vielä vaakalaudalla, pian 50
vuotta sitten, omaksui patruunatehdas WINCHESTER-WESTERN sen tuotantoon jo vuonna 1952, ja
Winchesterin asetehdas alkoi valmistaa patruunoiden ammuntaan pesitettyjä
pulttilukko-kiväärejä. Wincesterin siihenastinen suosikkipatruuna oli ollut .30-30
Winchester, joten sekaannusvaaran välttämiseksi jouduttiin omaksumaan
vipulukko-kiväärien patruunan kaliberimerkinnästä selvästi erottuva nimike.
Kaliberimerkintä .308 (luodin tuumakokoisen läpimitan mukaan) esti tehokkaasti
vääränkokoisten patruunoiden käyttöyritykset ".30 Winchester"-
kaliberisissa aseissa, ja päinvastoin.
Idea luodin läpimittaan perustuvasta kaliberimerkinnästä oli mahdollisesti peräisin
Suomesta?! Meillähän oli ennen vuotta 1963 hirvikiväärin laillinen kaliberi "yli
8 mm". Esimerkiksi Mauser-kiväärien väljyys voitiin merkitä muotoom "7.9 mm,
7.92 mm tai 8 mm JS" porausmitan mukaan, mutta kun kotimaiset aseet sekä
"kinos-Mauserit" ja patruunat leimattiin luodin likimääräisen läpimitan
mukaisesti 8.2 mm:n kaliberisiksi (vaikka tosiasiallinen luodin läpimitta oli 8.23 mm),
ne olivat siten laillisia lupahirvien pyydyksiä. Kotimainen, Ruotsiin ja Norjaankin
levinnyt, mutta muualla maailmassa tuntematon "tehdas-villikissa-patruuna" 8,2 x
53R syntyi pian viime sotiemme jälkeen aikalaisen hirvikiväärin patruunoiden
minimi-kaliberivaatimuksen seuraamuksena.
Kun .308 Winchester lopultakin omaksuttiin sotilaspatruunaksi 1954 (aseet vasta 1957!),
sen kaliberimerkinnäksi tuli 7.62 x 51 mm NATO, koska useimmissa NATO:n jäsenmaissa oli
jo ammoin omaksuttu metrinen mittajärjestelmä. Kaliberimerkintä .30 jäi tarkoittamaan
joko karabiinin patruunaa .30 US Carbine, tai .30-06:tta, joka on yhä käytössä
joissakin sarjatuli-aseissa, enimmäkseen USA:n suojeluskunnan eli Kansalliskaartin
kalustossa, jossa ovat vielä myös itselataavat Garand-kiväärit täysin ajanmuksisia
taisteluvälineistöa.
Vanhentunutta kalustoa jaettiin yleensä suojeluskunnille: Minnesotan osavaltion
kansalliskaartin inventaariosta poistettiin .45-70 Goverment- kaliberiset kiväärit ja
karabiinit Springfield malli 1873, sekä veivattavat GATLING-kk:t vasta vuonna 1940.
(Suomen armeijan kalustosta "eläköityivät" Berdan-kiväärit M/ 1871 ja
niiden patruunat kenties vasta vuonna 1955. Aktiivikäytössä Berdaneja oli vielä
Talvisodassa; muutamia jopa etulinjoilla).
PS. Karhut lienevät jo talviunillaan, mutta pane muistiin seuraava konsti ensi kesäksi:
Totuttakaa kontiot hakemaan tietyiltä paikoilta siirappia. Kun ovat tottuneet, tarjotkaa
niille tyrnävä coctail: Kilo siirappia + litra mono-etyleeniglykoolia = NESTE Oy:n
pakkasnestettä, jota myydään 10 litran kanistereissa. (Huolellisesti keskenään
sekoitettuna). HUOM! 4 litran kanistereissa myytävä glykooli sisältää
denaturointiainetta, joka tekee coctailin vastenmielisen makuiseksi: Se ei mahdollisesti
kelpaa kontiolle. Jos karhu toipuu kamalasta kankkusestaan, se vaihtaa maisemaa.
Todennäköisemmin se muuttaa "to the Better Land, I know", kuten
STEPHEN C. FOSTER aikoinaan runoili. Jotkut mehiläistarhurit ovat tiettävästi
eliminoineet hunajanhimoisia karhuja tällaisella menetelmällä, joka on alkuaan
kehitelty susien harvennukseen Venäjän puolella itärajaa.
2210 MMI; PT
HUONOT "VIBAT"?
Ongelmani olisi seuraava. Olen toistaiseksi tehdaspatruunoiden varassa kunnes
opiskelijabudjetti antaa varaa hommata latausvehkeet ja mahd. erilaisiin kokeiluihin. Eli
minulla on tikkakoskelainen M 55 .308 paksulla piipulla (Sporter) ja 8 g Rangea sekä
10.1g Super Hammerhediä. Taulukoitten mukaan lentoradat ovat lähes identtiset, mutta 8
g:elle kohdistettuna vie SHH alle n. 10 cm ja hieman sivulle. Ilmeisesti johtuu siitä
että luoti jättää piipun eri värähtelyn vaiheessa? Sukulaisella sama ase ja sama
ongelma, myös eri tehdashirvipanoksia kokeiltu (toisella aseella ammuttu n. 1000 ja
toisella n. 700 lks). Pystyykö asialle tekemään mitään, esim. auttaako petaus tai
joku muu vai onko kylmästi hommattava latausvehkeet ja haettava kokeilemalla sopiva
luoti/latauspari?
Lintuluodin latauksen pitäis tietenkin mieluiten olla nopea lentoradan vuoksi. Olen
kuullut ampumakolvauksesta, mutta sellaiseen en taida uskaltaa ryhtyä. Mitä mieltä olet
Leen 35th Anniversary Kitistä? Ajattelin hommata sitten joskus sellaisen ja siihen Collet
Die Set-holkkisarjan.
Tiedoista kiittäen: Sämpy
Olet
jo itse tehnyt oikean diagnoosin piipun värähtelyn vaikutuksesta osumakeskipisteen
sijaintiin: Raskaammalla luodilla ammuttaessa piippu "notkahtaa" hieman
alemmaksi kuin 8-grammaista matkaansaatettaessa. Rekyylienergiat ovat jokseenkin samaa
suuruusluokkaa molemmilla tehdaslatingeilla, mutta rekyylin luonne on erilainen:
10.1-grammaista ammuttaessa enemmän "puskeva" kuin kiukkuisesti
"tärskäyttävä". Vaikka luotien painoissa on eroavuutta vain runsaat 2
grammaa, ovat niiden piippuajat sen verran erilaiset, että piipun värähtelyn laajuus
eli hienosti sanoen AMPLITUDI on piirun verran erilainen. (Unohdit mainita
ampumaetäisyyden, mutta oletan sadaksi metriksi. 100 mm:n poikkeama on tällöin 1 MIL
eli piiru. Sivupoikkeama on yleensä 0.3 - 0.5 piirua; yleensä vasemmalle raskaammalla
luodilla, mutta jokainen aseenpiippu on yksilö, mitä älköön unohdettako milloinkaan).
Erityisempiin toimenpiteisiin ei ole aihetta, koska osumakeskipisteiden siirtymän voi
kompensoida tähtäimen säädöllä: Peruskohdistus 8-grammaisella luodilla, koska
lintujahdissa tarvitaan parempi osumatarkkuus. Hirvijahtiin sonnustauduttaessa
naksutellaan kiikaritähtäimen kororuuvia siten, että ase ampuu samalle etäisyydelle 4
tuumaa ylemmäksi. Sivusäädön tarve on yleensä niin vähäinen, että sen voi unohtaa.
Tappavan osuman alue on hirvessä huomattavasti suurempi kuin linnussa. Ampumaetäisyys on
hirvenkaadossa lyhyehkö, joten lieneekö edes korosäädön muuttaminen tarpeen, ellei
"lintukohdistusta" ole suoritettu useampien satojen metrien etäisyydelle.
Aseeseen tehtäviä muutoksia, kuten petauksen "parantelua", ei kannata ryhtyä
tekemään ilman tarveharkintaa ja taitotietoa. Kolvaustarvettakaan ei ole, jos aseesi on
aito tikkakoskelainen. Piippuhan on kolvattu jo tehtaassa, vieläpä käsityönä,
tunnetulla ammattitaidolla. Mainitsemasi toimenpiteet eivät vaikuta piipun värähtelyn
amplitudiin. Suujarrun tai vaimentimen asennus (sekä piipun lyhentäminen) vaikuttavat,
mutta ne eivät poista osumakeskiöiden eroavuutta eripainoisia luoteja ammuttaessa.
Taitaa mennä kotilataushommiksi: Samanpainoinen luoti ja samansuuruinen latinki
kumpaankin patruunalajiin. "Kultainen keskitie" lienee 10...11-grammainen
torpeedoluoti; esimerkiksi LAPUA D-46 tai Lockbase.
Kokovaippaisesta saa laillisen hirviluodin viilaamalla sen kärjen mieluusti 45
kulma-asteen viistouteen, kunnes lyijytäytettä tulee näkyviin edes muutaman
neliömillimetrin tuhannesosan laajuinen alue. Metsästysasetuksen kirjain tulee tällöin
täytetyksi, ja sehän se jo riittää. Tällainen "Löffelspitz"-menettely ei
huononna luodin osumatarkkuutta, eikä enennä lentoradan kaartuvuutta kovinkaan monen
sadasosa-piirun vertaa, mutta luoti tekee "hirveen reiän hirveen",
menettämättä painoaan useimmiten lainkaan.
Miksikö ei valmisteta tehtaissa? Älä minulta kysy. Sen verran tiedän tuosta
ammustyypistä, että kun se aiottiin omaksua saksalaiseen HECKLER & KOCH-rynnäriin,
kaliberi 4.6 x 36 mm (siis NELJÄpisteKUUSI mm), nosti ilmeisesti Punaisen Ristin
kansainvälinen komitea hirmuisen älämölöön, rinnastaen Löffelspitzin
mitä kamalimpiin räjähtäviin luoteihin, tutustuttuaan testiammunta-tuloksiin. Hanke
jouduttiin keskeyttämään, vaikka ammusta ei voitu pahimmallakaan tahdolla rinnastaa
DumDum- luotiin. Materiaali oli umpimessinki; panssariluodeissa wolframkarbiidikeerna.
(Aiheesta enemmän sivuilla HAAG 1899). Sotatoimia varten "yliraju" ammus on
siis erällisiin käyttötarkoituksiin ilmeisen sovelias. Hintavien hirviluotien
myömämiesten näkemykset poikkeavat tietysti näistä vihjeistä, mutta ne ovatkin ns.
myyntipuheita. Sotilaallinen terminaaliballistiikka on raakaa ja tunteetonta tiedettä:
Meidän reviiriämme.
LEE 35th Anniversary- latausvälinepaketista ei ole henkilökohtaisia käyttökokemuksia.
"Relata refero" voin sentään mainita, että käyttäjäkunta on ollut
keskimäärin tyytyväinen hankintaansa, mutta varusteisiin kuuluva makasiininallitin ei
ole mitenkään pitkäikäinen todella ahkerassa käytössä. Muilta osin lienee paketin
hinta-laatusuhde kohdallaan.
2510 MMI; PT
- Gunwriters - laajalle levinnyt vitsaus
VETOAKSELIT LUODIKONPIIPPUINA
Ajattelin tarkentaa Jappi-kivääri -vastaustasi, kun kerroit
piippuaihioina käytetyn auton kardaaniakseleita. Auton kardaaniakseli on onttoa ns.
huonekaluputkea, jonka seinämävahvuus < 5mm, joten se ei soveltune kuin sinkoputken
aihioksi. Sen sijaan umpinaista nuorrutusteräksistä vetoakselia voisi käyttää
piipuaihiona. Ko. asia sattui (auts!) vanhan rakkarin silmään.
Yst. terv. JH
Ennen
OLI ennen ja nyt ON nyt! Silloin kun Jappeja tuotettiin, purettiin 1900-luvun
alkukymmeninä valmistettuja automobiileja eli "hyrysysyjä" romuksi tai
varaosiksi. Vain muutamien automerkkien ja -mallien kardaaniakselit kelpuutettiin
piippuaihioiksi. Ne olivat nuorrutettua umpikankea ja sopivasti
"sisäänajettuja", eli niiden teräksen jännitystilat olivat lauenneet
torsio-rasitusten seuraamuksena.
Muistelen, että T- ja A-mallin Fordien sekä muutamien kuorma-autojen (kenties
International Harvestereiden?) valta-akselit kelpasivat piippukangiksi. Konekulkuneuvoja
huonosti tuntevana en käy vannomaan sitä, muistinko merkit oikein. Kirjoistakaan ei ole
apua, koska niissä ei tehdä tykö tällaisia triviaaleja yksityiskohtia, kuten
"putkiakseli vaiko umpiakseli." Siispä: Kenellä on parempi tieto, hän saa
oikaista mahdolliset muistini erheet. Automallit olivat kuitenki-kaikitenki
"antiikkia" jo 50 vuotta sitten.
Putkesta tehty akseli havaittiin johonkin (minulle tuntemattomaan) maailmanaikaan yhtä
hyvin kiertorasitusta kestäväksi kuin oli umpiteräksinenkin valta-akseli, mutta kun
putkiakselit omaksuttiin yleiseen ja yksinomaiseen käyttöön, oli Suomeen jo ehtinyt
kertyä koko joukko vanhempimallisia automobiileja, joiden keräilyarvoa ei vielä osattu
kunnioittaa. Talteen niistä otettiin vain osat, joilla arveltiin olevan jonkinlaista
käyttöarvoa, vaikkapa tahkon veivinä. Jappi-luodikoiden piippujen uustuotanto alkoi
puolensataa vuotta sitten, ja teräspula oli ohi jo 1950-luvun keskivaiheilla, joten
kierrätysmateriaalin pakottavin käyttötarve kesti vain muutaman vuoden ajan.
Muutamat aseiden tilaajat saattoivat kuitenkin haluta Jappiinsa nimenomaan
"akseliteräksisen" piipun vielä 1960-luvullakin. Tällöin he lähettivät
asepajalle itse hankkimansa piippukangen, jonka alkuperästä ei välttämättä ollut
täsmällistä tietoa; siis että minkä merkkisestä "hyrysysystä" se oli
otettu talteen. Piipunreikää poratessaan huomasi asiansa osaava aseseppä, josko
materiaali oli kelvollista nuorrutusterästä, vaiko "räkärautaa", josta ei
kannattanut edes yrittää valmistaa piippua vaippaluoteja savuttomalla ruudilla ampuvaan
luodikkoon.
1210 MMI; PT
- Gunwriters - siitä tulee tietokrapula
MONIKÄYTTÖ-LUODIKKO
Aikomukseni on hankkia kivääri metsästys/ratakäyttöön. Enimmäkseen pienriista,
mutta epävirallisesti myös suurriista-käyttöön. Ja aseella tulisi voida ampua
tarvittaessa kaksijalkaistakin riistaa. Ampumaetäisyydet jäänevät aina alle 300
metrin, joten .30 -kaliberinen on turhan järeä käyttööni. Olenkin päätynyt .22
kaliberiin, koska niihin saa hyvin luoteja eikä rekyyli kiusaa. Kaliberivaihtoehdot ovat
tällä hetkellä .223 ja .22-250. Niihin liittyykin kysymykseni.
Sivuilla on kehuttu kovasti .22-250 kaliberia, mutta olen kuullut että siihen ei saisi
patruunoita helposti. Onko näin? Entä piipun kesto? Tarkoitukseni on ampua ainoastaan
täysitehoisia patruunoita eikä aliääniset kiinnosta ollenkaan. "Hiljaisia
töitä" varten onkin piekkari. Kannattaako ostaa kivääri ohut- vai
paksupiipuisena? Onko suositella hyviä vaimentimia?
Entäs rihlannousu? Ajattelin Sakon luodikkoa, mutta huomasin rihlannousun oleva 14
tuumaa. Siinä ei kuulemma vakavoidu yli 3.5 grammaiset luodit. Tarviiko käyttööni
raskaampia luoteja vai riitävätkö keveät luodit? Siis lataan itse patruunat, aiemmin
kokemuksia on vain pistoolin ja revolverin patruunoita, onko jotain uutta huomioitavaa
kiväärin patruunoiden lataamisessa?
Suurempaa riistaa ammuttaesa olisi varmaan hyvä käyttää metsästykseen tehtyjä
osavaippaluoteja. Löytyykö kokemusta/tietoa/arvailuita seuravista: Nosler Partition (3.9
g), Barnes X (3,6 g) ja Speer SP (3.9 g). Kiitoksia etukäteen vastauksista. Jatkakaa
hyvää työtä!
OSAMA ibn LADEN jr.
Ps. Varokaa kyttiä (= salatkaa mailit PGP:llä). Niitä parveilee netissä nykyään.
SuPollakin on oma "nettijaostonsa". - O.i.L. Jr.
Patruunoiden saatavuuden ja rihlannousun riittävän jyrkkyyden takia on suositus .223,
ottaen lisäksi huomioon aseen monikäyttöisyyden vaatimus. Kymmenen tuuman nousu on
äärimmäinen maksimilukema, jos on mieli ampua vaikkapa 70 grainin painoisia luoteja,
mutta mitä jyrkempi, sitä parempi. 7½ tuumaa on O.K: Kaikkiruokainen luotivalikoiman
suhteen. Tuoreimman SAKO:n esitteen mukaan heidän kaxkaxkolmostensa rihlannousu on 12
tuumaa, eli etsipä jokin muunmerkkinen ase! (Myöskin "TIKKA" -aseet ovat
olleet "de facto" SAKO-aseita jo pitkästi yli vuosikymmenen ajan. Tuo
pikku vilppi pitänee paljastaa kaikelle maailmalle, kunhan aikaa liikenee, ja kun sana
menee perille kylliksi laajalti: Kunhan 1600 visitooria/ vuorokausi ei ole vain
satunnainen ennätys, vaan säännönmukainen frekvenssi. Keskimäärin "kilo
päivässä" menee rikki ennen vuodenvaihdetta).
Paksupiippuinen ase on ohutpiippuista parempi osumatarkkuuden kannalta; tuleehan piipun
jatkoksi kuitenkin vaimennin, ja aiot ilmeisesti ampua kuhunkin käyttötarkoitukseen
soveliaimpia luoteja. Paksu piippu värähtelee vähemmän kuin ohut, eli tähtäimen
"rukkaamisen" tarve ammuspainon muuttuessa vähentyy, vaikka piipun jatkeena
olisikin vaimennin. A propos; "suputtimen" etsinnässä ei tarvitse mennä merta
edemmäksi kalaan: Linkkisivuiltamme löytyy informaatiota BR-Tuotteen
ja ASE-UTRA:n vaimentimista. Valinta jää Sinun huoleksesi.
Aseesi kaliberin valinnassa on huomioitu myös .223 kaliberin patruunan täysteholatinkien
pienempi ruutimäärä, verrattuna .22-250:een. Piipun käyttöikä on kääntäen
verrannollinen kerrallaan poltettuun ruutimäärään, jos ammutaan hylsyn täyttäviä
latauksia.
Satunnaiseen suurriistajahtiin ovat soveliaita mainitsemistasi luodeista Nosler Partition
ja Barnes X. Ovat kuitenkin hinnan kiroissa. Kotimaisetkin 3.6-grammaiset kokovaippaluodit
soveltuvat tarkoitukseen, kun niiden kärjet viilataan hieman epäsymmetrisiksi. Muutama
viilantyöntö riittää. Luodin lyijytäytteen ei tarvitse tulla näkyviin, kunhan sen
kärki vain teroittuu viistosti. Muistanet sen, että sirppi leikkaa tehokkaammin kuin
vasara, ja viistokärkisen luodin terminaaliballistinen vaikutus on sitä parempi, mitä
suurempi on sen kiertonopeus per juoksumetri.
Kaksijalkaisen riistan ammuntaan ei tarvita erikoisluoteja. Piekkarikin riittää, kunhan
ammut AINA päähän, tähdäten edestä nenänpäähän tai "silimien
välliin", sivulta korva-aukkoon tahi hieman siitä taemmaksi (korvanlehden läpi),
tai takaapäin pääkallon ja niskan yhtymäkohtaan, niskan keskiviivalle. Kaikki mainitut
osumat ovat välittömästi ja väistämättömästi kuolettavia. Tappavaan
niskalaukaukseen riittää tehokkaan 4.5 mm ilmakiväärin luodinkin osuma, eli
"fyysisen eliminoinnin" ampumatarvike-kustannukset eivät ole järin suuret.
PS. Esimerkiksi "Cikaministeriön" kytät ovat visiteeranneet sivuillamme 3 - 4
kertaa joka päivä, ja "Ohrana" (= SuPo) yhtä usein melko pian GOW:n toiminnan
alkamisesta lähtien. Privaatti-kirjeenvaihdossamme etuoikeutettujen visitooriemme kanssa
keskitymme enimmäkseen matemaattis-luonnontieteellis-teknisiin aiheisiin, joten
viestinnän salailuun ei ole aihetta. "Rajut" tekstit julkaisemme
GOW-sivuillamme kaikkien nähtäviksi. Kun elämäntehtäväksi on omaksuttu TIEDON
julkistaminen, ei minkäänlainen salailu kuulu ainakaan omaan maailmankatsomukseeni. Ja
saavatpa röyhkeimmät kytät tai ohranat tietoonsa senkin, mikä niitä (ainakin
toivottavasti) jonakin päivänä odottaa.
1510 MMI; PT
- Gunwriters - sopulilauma pääsi
tietoverkkoon
HUSQVARNA 20
Aloimpa tuossa miettimään haulikkoni ikää, ollessani pyyjahdissa / ulkoiluttamassa ko.
asetta. Haulikko on hanallinen 16 cal. Husqvarna, siitä
löytyy merkintä 20 (olisiko vuosiluku) sekä ilmeisesti sarjanumero 75167 ja kirjaimet
HA. Lähdin netistä hakemaan vastausta ja törmäsin näille sivuille. Onko olemassa
lähdeteosta josta ko. tiedoilla voi selvittää valmistusajankohdan?
Vastauksesta kiitollinen Pekka
Vapenfabrik
Husqvarnan tehdasmuseo kustansi aikoinaan kirjan "HUSQVARNA HAGELVAPEN", jota en
valitettavasti saa kynsiini tähän lähtöön. Kirjoittajan nimikin on luiskahtanut
muististani. Merkintä 20 lienee mallinumero ja kaksipiippuisista haulikoista saattaisi
löytyä tietoja valmistusajankohdista sarjanumeron perusteella, kun mallinumerokin on
tiedossa. Yksipiippuisista läppälukkoisista (REMINGTON-sulkuisista) haulikoista ei
valitettavasti ole yhtä tarkkaa kirjanpitoa, eli niiden valmistuksen ajankohtaa ei
tiedetä vuosikymmenenkään tarkkuudella. Niiden mallinumero oli 12, eikä sitä leimattu
aseisiin. (Uhkana oli ehkä sekaantuminen kaliiperimerkintään).
Mainittua kirjaa voi kysäistä lainaan kirjastosysteemin välityksellä pelkän
nimikkeenkin mainiten. Ellei Suomesta löydy, niin Ruotsista löytyy varmasti
kaukolainaan, vaikka painos ei liene ollut kovin suuri. Kirja on ruotsinkielinen, mikä
ennakkovaroituksena mainittakoon.
2210 MMI; PT
- Gunwriters - pistää vakavaksi
naurettavan halvalla
7.62 mm KARABIINI M/44
Ajattelin ostaa tuollaisen M/44 karbiinin ja huomasin että olit käytellyt sellaista
että voisitkos laittaa esille hyvät ja huonot puolet ja kannattaako se ostaa 1000:lla
markalla Asetalo OY:stä.
Karabiinin käyttelijä on ollut ballistiikka-gurumme Markus, joka omistaakin
venäläisvalmisteisen aseen, jopa luvallisesti. Itselläni ei ole ampumakokemuksia
M/44:stä laukauksenkaan vertaa, mutta olen toki hypistellyt käsissäni monia
yksilöitä, venäläisiä sekä puolalaisia. Ensinmainituistakin löytyy täysin
käyttämättömiä erinomaisen siistejä valmisteita, jotka päätyvät yleensä niiden
keräilijöiden kokoelmiin, joiden keräilysuunnitelmassa ovat esimerkiksi "Suomen
sodissa käytetyt kotimaiset ja venäläiset aseet". M/44 ehti täpärästi
osallistua Jatkosodan loppuvaiheen taisteluihin. Autenttisuus-syistä tulee aseen
vuosileiman olla 1944, mutta jos keräilysuunnitelman sana "aseet" lavennetaan
termiksi "aseMALLIT", saa vuosileima olla tuoreempikin, ja alkuperä vaikkapa
"Made in Poland." Mallihan on sama kuin venäläisessä karabiinissa M/44.
ASETALO Oy:n myymistä karabiineista useimmat lienee valmistettu Puolassa. Vuosileimat
viittaavat 1950-luvun tuotantoon. Laatu ja kunto ovat usein "luokkaa nolla", eli
aseet ovat uudenveroisia (käyttämättömiä) ja laatu on erinomainen; jopa parempi kuin
venäläisissä kolupuu-tukkisissa aseissa. (Kolupuu on faneerin tapaista laminoitua
puuta, jossa puuviilujen syyt ovat yleensä samansuuntaisia. Aikoinaan yleinen materiaali
esim. lentokoneiden potkureissa). Jokusia pikku lommoja puuosiin on voinut tulla
varastoitaessa tai rahdattaessa, mutta ne eivät vähennä karabiinin käyttöarvoa.
Puolalaisvalmisteinen M/44 kun ostetaan yleensä metsästysaseeksi, ja käytetäänkin
hirviluodikkona. Sen "linkkupistin" on käytännöllinen shaslikki-varras, kun
istuskellaan nuotiopiirissä paistamassa lenkkimakkaran pätkää, taikka pikaisesti
riimisuolattua ja musta- tai valkopippurilla höystettyä, taatusti tuoretta
hirvenmaksa-kimpaletta (ynnä kaato-ryypin kera, ellei onnistuneen jahdin jälkeen tartuta
pian auton rattiin, tai ellei maailmankatsomus - esim. musulmaaninen tai laestadiolainen
uskonto - estä pitkälle jalostettujen luonnonantimien nautitsemista).
Monet aseet ovat tehdaskohdistettuja ampumaan tarkasti pistin esiintaitettuna, joten sitä
ei pidä poistaa aseesta, ellei esimerkiksi vaimentimen asennus vaadi ko. muutosta.
Eteenpäin sojottava pistin toimii myös tähtäystä vakauttavana ja värähtelyitä
normalisoivana piippupainona. Venäläisissä aseissa on tavattu ylisyvyisiä rihloja;
isokaliberi, eli läpimitta rihlanpohjasta vastakkaisen rihlan pohjaan, voi olla jopa 7.95
mm käyttämättömissäkin karabiineissa M/44. Tällainen mitoitus on ilmeisesti
tuottamuksellinen, tarkoituksena aseen rekyylin liennyttäminen. Vaikutuksesta
ampumatarkkuuteen ei ole tehty tutkimuksia, mutta se lienee varsin vähäinen. Esimerkiksi
venäläisissä MAXIM-konekivääreissä oli isokaliberi useinkin yli 7.92 mm. Piipun
käyttöikä saattoi silti olla 20 - 30 tuhatta laukausta, ja venäläiset sentään
käyttivät Maximia 1. maailmansodan aikana pääasiallisena tarkk'-ampujan aseenaan
(periaatteella "määrä korvaa laadun"), koska heidän vakiopatruunoittensa
luodit olivat alimittaisia (max. 7.80 mm) ja muodoltaankin vähemmän soveliaita
pitkänmatkan ammuntaan. (Luoti LP -08/10 on lähestulkoon "pelkkää
kärkeä").
Puolalaisten M/44-karabiinien piipunreikä lienee "tiukempi" isokaliberiltaan.
Ainakin aseiden käyttäjät kertovat, että asetta ei voi suositella rekyylikauhuisille
ampujille, vaikka nykyisten tehdasladattujen hirvipatruunoiden luodit ovat nekin
alimittaisia; "jenkkirihlattuihin" aseisiin tarkoitettuja. Pieni kaliberi eli
porausläpimitta on kaikissa tapauksissa ainakin nimellisesti 0.30 tuumaa eli 7.62 mm,
mutta matalat rihlankuurnat on mitoitettu alkuaan paperivaippaisten lyijyluotien
ammuntaan, kun taas metallivaippaisten luotien käyttöön tarkoitettujen rihlojen
urasyvyys oli alkuaan kaksinkertainen ja kokemuksen ynnä järjestelmällisen
tutkimustoiminnan kautta saadun tiedon perusteella mitoitettu 1½-kertaiseksi, verrattuna
nykyisin tavanomaisimpaan .30/.308 (7.62mm/ 7.83 mm) rihlausyhdistelmään.
Valmistajamaasta riippumatta ovat karabiinit M/44 täysin "kenstejä" eli
kelvollisia esimerkiksi hirvijahtiin, jossa käyntitarkkuuden vaatimus on 15 cm:n luokkaa
sadalle metrille. Epäkohtia ovat optisen tähtäimen vaikea asennettavuus kaupallisiin
luodikoihin verrattuna, kovanpuoleinen rekyyli ja melkoisen kova laukausääni
täystehoisilla latingeilla ammuttaessa. Karabiiniin voidaan asentaa kierteillä
kiinnittyvä etuvaimennin, mutta ei teleskooppivaimenninta (ilman erikoisjärjestelyitä,
joihin kuuluu myös optisen tähtäimen - kiikarin tai
"punapiste-kollimaattorin" asennus). Tarkkanäköiselle, avotähtäimen käytön
osaavalle ja takapotkua pelkäämättömälle ampujalle on karabiini M/44 täysin
kelvollinen ja suositeltava varusesine. Eipähän ole ainakaan hinnan kiroissa.
1610 MMI; PT
- Gunwriters - järjen käännekohta
Pitkä pyssy ja kylkirauta
Kivääri on tarkempi kuin pistooli, senhän tietää kaikki. Lueskellessani juttuasi
hyvän piipun valmistuksesta virisi mielessäni kysymyksiä: Jos pistooliksi
määritellään tässä kertalaukausase, jossa on samanlainen sulkumekanismi kuin
kiväärissä (pulttilukko, taittolukitus, tms.), ja unohdetaan revolverit ja
liikkuvapiippuiset automaatit, eikö kiväärin ja pistoolin ainoaksi eroksi jää olkaa
vasten tuleva tukki ja piipun pituus?
Tukin puute tekee tietysti tähtäämisen vaikeammaksi, mutta ei itse asetta
epätarkemmaksi. Eli tarkkuuden ero tulee piipun pituudesta? Tämä ei ole mielestäni
loogista. Luulisi päin vastoin, että koska hyvän piipun valmistus on vaikeaa, olisi
helpompaa tehdä hyvä lyhyt kuin pitkä piippu. Samoin piipun värähtelyn luulisi olevan
paremmin hanskassa lyhyellä piipulla. Luodille pitäisi olla se ja sama, kuinka pitkän
matkan se kulkee piipussa ennen vapaalentoa, kunhan se tulee ulos aina samalla nopeudella
ja samassa asennossa. Koska kitka luodin ja piipun välillä vaihtelee käytännössä
aina, olisi loogista olettaa, että lyhyempi piippumatka merkitsisi pienempää
nopeushajontaa.
Tietenkään asia ei ole näin, muutenhan ihmiset ovat kantaneet tuhansia tonneja
piipputerästä turhaan mukanaan pitkin metsiä. Metsästysaseet, ainakin ne, joissa
luodin lähtönopeuden ei tarvitse olla kovin suuri, olisivat peräpäästään kuin
kiikarikiväärit, mutta piippuna olisi kymmensenttinen nysä + äänenvaimennin. Ennen
laukausta piipun alta vedettäisiin esiin teleskooppimainen metrinen uloke, jonka
päässä oleva paino vakauttaisi aseen. Eli:
A: TC Contender .22 Hornet ja saman kaliperinen kivääri. Piippu samalta huippuhyvältä
piippupajalta. Kiinnitetään molemmat hyvään "ampumakoneeseen". Onko
kivääri tarkempi ja jos on, niin miksi?
B: Miten pitkä on piipun oltava, ennen kuin sen värähtelyllä alkaa olla merkitystä.
En ole kuullut kenenkään puhuvan pistoolin piipun värähtelystä, mutta kiväärin
vastaavasta on juttua tämän tästä. Ampuisiko esimerkiksi TC paremmin ilman etutukkia?
T:Arto
A:
Ainakaan tapauksessa .22 Hornet ei kivääri ole yhtään tarkempi kuin samanlaatuisella
piipulla varustettu metsästyspistooli (esimerkiksi mainitsemasi T/C CONTENDER, jonka
laukaisumekanismi itsevirittyvine "snellareineen" on tasan "miu mau
mukkaan"). Vertailun suorittamiseen ei tarvita "ampumakonetta", vaan
taitava ampuja ja kiikaritähtäin (myöskin pistooliin). "Koneesta" ammuttaessa
on hajonta usein suurempi kuin osaavan peränpitäjän ampuessa hyvältä tuelta -
pistoolillakin. Jonkin järeämmän aseen tapauksessa voi eteen tulla
"tenkkapoo", johtuen lyhytpiippuisesta aseesta ammutun kiväärinpatruunan -
etenkin tehdaslatingin - korkeasta suupaineesta ja jopa ruudin palamisesta piipunsuun
etupuolella.
Piipunsuun symmetriassa ei saa olla pienintäkään virhettä, eikä myöskään luodin
peräpäässä. Jos on, niin luodin lentoa pahimmin häiritsevä, jopa korkkiruuvimaisen
lentoradan aiheuttava "presessio" enentyy sikäli kuin piipunpituus lyhenee.
Piipunsuun symmetriavirhe on korjattavissa kotikonsteinkin. Luodinperien virheet jäävät
usein huomaamatta; voivathan ne olla sisäisiäkin. Esimerkiksi vaipan seinämävahvuuden
epäsymmetria, sen sisällä piilevän lyijytäytteen epäsymmetrinen vajaatäyttöisyys,
valu- tai puristelyijy-luotien huokoisuus - niin - mikä tahansa epäsymmetria tai
epätasainen painon jakauma luodin perässä tai sen lähistöllä voi aikaansaada
julki-jumalattoman hajonnan. (Luodin kärjen saa pätkäistä vaikkapa piilukirveellä
viistosti poikki, tarkkuuden huonontumatta. Jos kaikkien kärjistään silvottujen luotien
ilmanvastus on samansuuruinen, ne käyvät yhtä pieneen kasaan kuin pätkimättömätkin
luodit. Lentorata on kaarevampi, mutta se ei haittaa kun sen tietää. Tämä on tiedetty
jo yli sadan vuoden ajan!). Ja mitä korkeampi on aseen suupaine (= patruunan
ruutimäärä suhteessa piipunreiän tilavuuteen), sitä suurempi on luodin peräpään
piilevänkin epäsymmetrian aiheuttama hajonta.
Kaliberin .22 Hornet tapauksessa saadaan - patruunan pienenlaisesta ruutimäärästä
johtuen - luodikkomainen tarkkuus n. 350 mm pituisesta piipusta. Pienoiskiväärin piipun
pituudeksi riittää omienkin havaintojeni mukaan 150 mm, ja jotkut muut tutkijat ovat
havainneet piekkarin käynnin alkavan huonontua vasta kun piippu on pätkitty
(kirjaimellisesti tuuma tuumalta) alle 100 mm:n pituuteen, ammuttaessa
"vakiopatruunoita" 2.6-grammaisilla luodeilla, joiden lähtönopeus
puolimetrisestä piipusta on 360 m/s luokkaa, ja patruunoiden on havaittu olevan
"maullaan" testiaseessa tutkimukseen ryhdyttäessä: Hajonta 30 kulmasekunnin
luokkaa 10 laukauksella, eli vajaat 15 mm/ 100 metriin, jolloin koko osumakuvio peittyy
50-pennisen alle (läpimitta 19.6 mm).
B. Piipun värähtelyn taajuus ja laajuus riippuu monista tekijöistä, mutta
periaatteessa värähtelee pitkä ja hoikka piippu enemmän kuin kuin lyhyt ja jäykkä (=
paksu) piippu. Jos värähtely on aina samansuuntainen ja -suuruinen, siitä ei koidu
haittaa. Luoti lähtee aina samaan suuntaan. Edellytyksenä on yhdenmukainen lataus,
samanpainoinen luoti ja samansuuruinen rekyyli, sekä aseen yhdenmukainen tuenta -
ammutaanpa pystystä vapaalta kädeltä taikka tuelta. Pistoolien ja revolverien taipumus
ampua joskus kuviotatulun "varpaille" ja joskus taulun "päälakea"
hipoen johtuu piipun ja peukalohangan korkeuserosta. Jos ote käden ote kahvasta vaihtelee
korkeussuunnassa, syntyy melkoinen pystysuuntainen osumien hajonta.
Eräs jo kauan tunnettu hajonnan tekijä on luodin painon ja piippuajan yhteisvaikutus
erityisesti revolvereissa: Jos ase on kohdistettu ampumaan raskailla, hitaasti
lähtevillä luodeilla käymään kuviotaulun kymppiin, ja sillä aletaan ampua
kevyempiluotisia "tarkkuuspatruunoita", voivat osumat ryhmittyä puoli metriä
tai enemmänkin aiempaa alemmaksi 25 metrin tai yardin "disipliini-radalla". Ja
jos ampuja ryhtyy kotilataamaan patruunansa kevyillä "tarkkuus-wadcuttereilla"
(henkensä kaupalla) suurempia lähtönopeuksia ja "suorempaa lentorataa"
tavoitellen, pahenee ongelma entisestäänkin:
Jos raskasluotisilla "sotapatruunoilla" osui kuviotauluun keskelle rintaa, ja
kevytluotisilla tehdasladatuilla "tarkkuuspatruunoilla" mieskuviotaulun
"munille" samalla tasajyvällä tähdäten, kuokkivat +P -ladatttujen
patruunoiden tarkkuusluodit maata taulun alapuolelta, näykkäisten parhaassa tapauksessa
satunnaisesti taulun alareunaa. Nämä ongelmat havaittiin erityisesti Englannissa ennen
1. maailmansotaa, ammuttaessa .455 kaliberisilla WEBLEY-revolvereilla: Kevytluotisten
tarkkuuspatruunoiden tehdaslataaminen lopetettiin eräässä tapauksessa jo neljän
kuukauden kuluttua alkamisestaan. (Totuuden nimessä kerrottakoon, että tuotannon
alas-ajon osasyynä oli Englannin ratkeaminen sotimaan manner-Euroopassa. Kahakka
eskaloitui sittemmin ensimmäiseksi maailmansodaksi. Lataamotoiminta keskittyi
sotapatruunoiden tuotantoon).
Mikäpä oli syynä tuohon paradoksaaliselta kuulostavaan ilmiöön? Raskas
"sotaluoti" tuotti melko tuntuvan rekyylin, ja sen piippuaika oli pitkähkö.
Ase väänsi ampujan rannetta ylöspäin. Kiinteät tähtäimet oli säädetty tällaisen
rekyylin ja "hyppymomentin" mukaisiksi. (Jyvä on huomattavasti hahloa
korkeampi, mitattuna piipunreiän pituusakselista). Laukaukset osuivat tasajyvällä
tähdäten tasan sille korkeudelle, mihin jyvän kärki näytti 25 yardin etäisyydelle.
Kun luotia kevennettiin, ja vaikka sen lähtönopeutta lisättiin, miedontui rekyyli ja
luodin piippuaika lyheni. Aseen "hyppymomentti" väheni siinä määrin, että
luodit osuivat huomattavasti aiempaa alemmaksi. Fiksuimmat mieskuvio-tauluun ampujat
oppivat piankin tähtäämään taulun "yläneliön" eli pään keskelle,
jolloin luodit osuivat parhaassa tapauksessa keskelle rintaa, kilpailupisteita tuottaviin
renkaisiin; hyvällä tuurilla joskus kymppiinkin.
Luoti-uudistusta kiroilivat lähinnä rengastauluun ampujat, joiden maalin musta
tähtäyspilkka jäi jyvän peittoon, koska piti tähdätä likelle taulun yläreunaa (tai
pienen taulun ylikin), osuakseen "mustaan". Sivuhajonta tietenkin lisääntyi ja
ampumatulokset huonontuivat. Monet yksityisvara-aseiden omistajat madalsivat viilaamalla
revolverinsa jyvää, mutta jos ase oli Kruunun omaisuutta, olivat omatoimiset muutokset
tietenkin ankarasti kiellettyjä. Revolverit olivat sentään sota-aseita, joiden
tähtäinten piti ohjata sotilaspatruunoiden raskaat luodit tarkoin maaliinsa, vaikka
hieman vanhemman englantilaisen sotilaallisen doktriinin mukaan revolvereissa ei olisi
tarvittu tähtäimiä lainkaan: Nehän olivat "käsikähmä-pyssyjä, joilla
torjutaan teräaseella tai astalolla varustetun vastustajan rynnäkkö, ennenkuin
hyökkääjä ehtii lyödä, pistää, viiltää, potkia tai purra".
Jotkut patruunoiden kotilataajat (joita tosin oli tuon ajan Englannissa vain kourallinen)
yrittivät "suoristaa luodin lentorataa" lisäämällä ruutia. Kevyet luodit
osuivat aiempaakin alemmaksi, koska niiden piippuaika lyheni entisestään. Jokunen
aseräjähdys oli uhkarohkeiden kokeilujen ainoa seuraamus. Ensimmäisen maailmansodan
sytyttyä lopetettiin .455-kaliberisten kevyiden luotien tuotanto ja niillä ladattujen
patruunoiden jakelu sekä markkinointi ainiaaksi, vaikka vuonna 1916 omaksuttiin Webley Mk
VI-revolvereihin vaihdettavat jyvälevyt, joiden avulla olisi voitu suorittaa tähtäimen
korosäätö varsin helposti ja hienosäätää se viilaamalla, kajoamatta varsinaisen
aseen rakenneosiin, kuten hahlona toimivaan taittosalpaan tai piippuun integroituun
jyvänjalkaan.
Edellämainituilla ongelmilla ei ole mitään yhteyttä varsinaiseen aiheeseen, eli piipun
värähtelyihin, jotka eivät ole likimainkaan käsiaseiden "hyppymomentin"
vaihteluihin rinnastettava ilmiö. Tulkoot ne kuitenkin mainituiksi niille järeiden
"potkupyssyjen" omistajille, jotka ihmettelevät sitä, miksi ammuspainon
vaihdos muuttaa osumakuvion keskipistettä ballistiikan lakien vastaiseseen suuntaan -
maallikon logiikalla ajatellen. Paksuja "sonnipiippuja" asennetaan jopa
piekkarinpatruunaa ampuviin käsiaseisiin lähinnä aseen painopisteen sovittamiseksi
ampujaa miellyttäväksi ja tähtäyksen vakauttamiseksi. Monethan ovat mieltyneet
etupainoisiin aseisiin, mutta eivät kovin pitkäpiippuisiin "Buntline Specialeihin",
vaikka tähtäinvälin pidennyksestä koituisikin hyötyä tiettyyn rajaan asti.
Etutukistaan vapautunut T/C C on todellakin "keskentekoisen näköinen". Piipun
alle asennetulla (.45-70 Governmentin hirvilatingin rekyylistä helposti irtoavalla)
puupalikalla on merkitystä ampumamukavuudenkin kannalta katsoen, metsästyspistoolin
käyttötapoja ja -tarkoituksia ajatellen.
T/C Contenderin etutukin poistamisella ei ole tietämäni mukaan vaikutusta aseen
käyntitarkkuuteen, suuntaan eikä toiseen. Etutukiton T/C C on vain joteskin "ruman
ja keskentekoisen" näköinen. Ase on lisäksi METSÄSTYSpistooli, jolla ammutaan
tuelta, jos se on suinkin mahdollista, tai ainakin kahden käden otteella. Tukikädellä
on mukavampi kannatella aseen suupuolta puisesta etutukista kuin paljaasta raudasta
pidellen. Siluettiammunnassa nojataan ase reiteen, ja vaikka sen tulinopeus ei ole
mitenkään huikea, voi piippu kuitenkin lämmetä varsin kuumaksi, etenkin jos aseella
ammutaan kiväärinpatruunoita. Etutukki toimii tällöin tehokkaana lämpöeristeenä.
3009 MMI; PT
- Gunwriters - älyn ähky
"NÄÄSVILLEN"
NIUHA
Ystävälläni on 5,6 mm metsästyskivääri, jonka hänen isänsä on ostanut
käytettynä v. 1966. Ase on kertalaukeava ja vipulukkoinen. Paino n. 1,5 kg. Aseessa on 2
liipaisinta joista takimmainen on ilmeisesti herkennysliipaisin. Varmistin on etummaisen
liipaisimen luona oleva käännettävä vipu joka estää liipaisimen liikkumisen. Aseessa
on kaiverruksia (tosin kuluneet) ja avotähtäimet, joista etummainen taisi olla kiinteä
ja takimmainen säädettävä.
Kaiverruksista ainoa jonka sain selville oli kirjoitus TAMPERE. Kantolupa on vuodelta -66,
joten siinä ei ollut juuri muita merkintöjä kuin "metskivääri 5,6 mm". Ase
olisi myytävänä ja olisin kiinnostunut aseen hinnasta ja historiasta, missä
valmistettu, yms.
Harri
Aseen
valmistaja tai kunnostaja on TAMPEREEN ASEPAJA N.A. LAHTINEN, TAMPERE. Kaliberi voi olla
.22 Hornet, 5.6 mm Vierling tai .22 Winchester Magnum Rimfire (joka lakkasi olemasta
metskivääri, ja muuttui "tehottomaksi Magnum-piekkariksi" vuonna 1969.
Palautui metsästysaseeksi v. 1993). Esitiedot ovat muilta osin liian vähäiset tarkempaa
tunnistusta varten. TAP toki osasi valmistaa kertalaukeavia vipulukkoaseita
pystykiila-sululla jo 1930-luvulla, kuin myös herkistimellä eli "snellarilla"
varustettuja laukaisukoneistoja. Jos sana "TAMPERE" on kaiverrettu tai leimattu
lukkokopan vasemmanpuoleiseen kylkeen ja avausvipu muistuttaa pienten pihtien kahvoja, on
aseen valmistaja varmuudella Tampereen Asepaja. Keräilyarvoa voi tällöin olla (kunnosta
riippuen), ja ehkä jopa harvinaisuusarvoa, jolloin hintalukema voi olla nelinumeroinen.
(Älä kerro tätä aseen omistajalle, ennenkuin kaupat on tehty).
Mainintasi 1.5 kg:n painosta sai sormeni suuhun: Niin kevyet luodikot ovat varsin
poikkeuksellisia! Sulkumekanismi voi olla myös tuontitavaraa, jolloin ase on vain
kunnostettu (esim. uudelleenpiiputettu) Tampereella. Sotienjälkeisestä ajasta aina
1970-luvun keskivaiheille harjoitti TAP enimmäkseen aseiden korjaus- ja
kunnostustoimintaa, kuten sotilaskiväärien "sportterisoimista" lintu- tai
hirviluodikoiksi. Omaakin mallistoa toki kehiteltiin. Sinun kiinnostuksesi kohde lienee
kuitenkin varhaistuotantoa. Koska aseen kunnosta ei ole tietoa, on hinta-arvion
esittäminen mahdotonta satasenkaan tarkkuudella. Kysy kaveriltasi, paljonko hän aseesta
tahtoo.
Valokuva aseesta on tervetullut. (Mieluusti paperivedoksena tai diapositiivina
postilokeroomme). Samoin vahvistus tietoon aseen (mieluusti punnitusta) painosta, tieto
leiman sijainnista (piipussa vaiko koneistorungossa?), ynnä patruunapesän läpimitasta
(viivoitinmittauskin riittää), ja siitä, lyökö nallipiikki hylsyn keskelle vaiko sen
reunaan.
Tampereen Asepajan varhaistuotannosta ei löydy läheskään tyhjentäviä tietoja
kirjoista eikä kansista. Kun olin yhteydessä TAP:aan, vuodesta 1977 alkaen, olivat sen
omistajat jo vaihtuneet, enkä tiennyt ottaa selkoa jo vuonna 1923 perustetun asepajan
historiasta. (Pääsin silloin harhakäsitykseen, että TAP oli perustettu vuonna 1975!).
Nyt on jo pahasti myöhäistä aloittaa tietojen etsiskelyä: Asepajan "wanha
kaarti" ei ole enää keskuudessamme.
0110 MMI; PT
- Gunwriters - virus joka säästää
tietokoneen, mutta tartuttaa käyttäjän
PALAUTETTA
LISÄTIETOJA "ANTEROSTA"
Olen satunnainen GW:n lukija ja silmääni pisti kysymys
ammoniumnitraatista (AN) ja öljystä (kesäkuun alku 2001). Kysymyksessä on siis
ANOna (anfo) tunnettu louhintaräjähde. Koska tiedän räjähteiden kemiasta suhteellisen
paljon, en voi olla puuttumatta aiheeseen.
Kemiallisen tarkka suhde so. jossa ns. happibalanssi on +/- 0% on 5,7% polttoöljyä ja
94,3% ammoniumnitraattia. Tämä on siis seos, jossa AN:n sisältämä happi riittää
juuri polttoöljyn palamiseen. Seoksen räjähdysteho on tällöin korkein mahdollinen.
Käytännössä öljyn määrä vaihtelee 5,5 - 6% välillä. Aikoinaan öljyä
imeytettiin kaliumkloraattiin, jonka aktiivisen hapen määrä oli suurempi kuin AN:n.
Öljyn määrä oli siinä 10% tietämissä seoksessa.
Kloraatti vain oli pirun arkaa hankaukselle ja iskuille. Kloraatti on myös myrkkyä AN:a
sisältävien seosten (dynamiitit, aniitti, ANO...) kanssa, koska nämä aineet reagoivat
keskenään muodostaen itsestään räjähtävää ammoniumkloraattia. Hassua, että
ammoniumPERkloraatti onkin jo sitten stabiilimpaa, sitä lähtee taivaalle n. 700 tonnia
jokaisen avaruussukkulalaukaisun yhteydessä.
Miksi seoksessa käytetään polttoöljyä, eikä bensiiniä, on turvallisuus- ja
säilyvyystekninen asia. Polttoöljy ei helposti haihdu muodostaen syttymisherkkiä
höyryjä - eikä haihtuminen näin ollen myöskään vaikuta seoksen ainemäärien
suhteisiin. Seoksen detonoidessa on sama, reagoiko AN:n vapauttamassa hapessa bensa,
löpö tai anopin sukkahousut (kunhan ne on riittävän hienojakoiseksi jauhetut). Jos
pilkkuja viilataan, on toki bensan energiasisältö hieman (todellakin vain hieman!)
korkeampi kuin raskaamman öljyn, mutta ero on vain marginaalinen.
Ano on todellakin äärimmäisen epäherkkää kamaa, sitä käytetään yleensä vain 40
mm suuremmissa porarei'issä. Itse olen nähnyt sitä käytettävän noin satamillisessä
reiässä, jossa boosterin virkaa toimitti dynamiittimakkaratanko mallia 67 x 800 mm,
paino 4,3 kg. Paikka oli Partekin kalkkikivilouhos Paraisilla vuonna '88.
Ano ei normaalisti lähde liikenteeseen tavallisella nallilla, mutta kun siihen
sekoitetaan 5% alumiinipulveria, niin johan alkaa tapahtua. Alumiini on muutenkin
suosittua kamaa energiantuojana sekä herkistimenä tämänkaltaisissa seoksissa.
Voih... Oulunsalpietari, en itsekään tiedä, tehdäänkö edes vastaavaa tuotetta
nykyisin. Sehän sisälsi AN:n lisäksi 25% dolomiittikalkkia, joka oli helposti
erotettavissa kuuman veden avulla. AN liukeni kalkin jäädessä sakaksi pohjalle.
Liuoksen jäähtyessä AN kiteytyi erilleen.
Vielä vastauksessa olleesta ruudin detonoinnista. Seokset jossa hapettimena on
kaliumnitraatti (mustaruuti etc.), eivät detonoi. Palaminen voi olla äärimmäisen
nopeata, mutta detonaatiota, jonka tunnusmerkki on reaktiorintaman eteneminen
shokkiaaltona, ei KN-seoksissa tapahdu.
Tämä tällä kertaa; "eps"
Toimituksen kommentit. Kiitokset lisätiedoista! Ammoniumnitraatin erilaisista
lisäaineista ja niiden pitoisuuksista olemme jo saaneet täsmä-informaatiota, mutta
eihän lisä koskaan pahaa tee. Seosaineena on todellakin parasta alumiinipulveri, mutta
jopa pölymäiseksi jauhettu sokeri toimii jotenkuten, paremman puutteessa. Ei haise, ei
valu, eikä höyrysty, kuten teoreettisena esimerkkinä mainittu bensiini, jolla
sekoitettu "ANNI" saattaa olla ANO:a herkkäsyttyisempää.
Kokemusperäinen tieto puuttuu tästä sotkusta. Alumiinin hyödyllisyys on testattu
käytännössä mm. AMMONAL-seoksissa, jotka tosin sisältävät jotain brisanttiakin
räjähdettä; tavallisimmin TNT:ia, jonka avulla syntyy valettaviakin seoksia.
Eksoottisinta lienee LULU-seos: Alumiini- ja rikkijauheista kokoonpuristettuja
brikettejä. LuLu ei sisällä hapettimia. Se ottaa hapen ilmasta. Vaatii kuitenkin
voimakkaan ja kuuman ammonaali-aloitepanoksen. Brisanssi on hieman vähäisempi, mutta
kaasuvolyymi jopa hiukan suurempi kuin samassa painomäärässä trotyylia. Keksijä oli
amerikankiinalainen professori Lu.
Jenkit eivät käyttäneet seosta itse, koska sen palokaasu on myrkyllistä, mutta
Dresdeniä pommittaneiden englantilaisten pommit oli täytetty ilmeisesti LuLu:lla, ja
viimeisen hyökkäysaallon pommit pelkällä rikillä ynnä pienellä hajotuspanoksella.
Hiroshima ja Nagasaki jäivät hopealle ja pronssille kilpatuhonnassa, josta haluttaisiin
mieluusti vaieta: Toinen maailmansotahan oli käytännöllisesti katsoen päättynyt
Euroopassa Dresdenin pommituksen aikoina. Englantilaisille oli myrkkykaasut kieltävä ja
sotapakolaisten suojeluun velvoittava Geneven Sopimus kuitenkin "pelkkää
paperia". Dresdenissä kuoli siviilipakolaisia enemmän kuin kanta-asukkaita.
Alan harrastelijoiden ainainen ongelma on virikepanosten brisanttiräjähteiden vaikea
saatavuus, joten eriskummaisimmatkin seokset (mm. ANNI & bensa) pitäisi testata.
Kloraatit ovat sentään poissuljetut valikoimasta. Tavallinen on yliherkkää ja
perkloraatit ehkä liian "jäykkiä" syttymään. A propos: Mustanruudin
korvikkeeksi kehitellyssä PYRODEX-ruudissa on hapettimena kaliumperkloraatti. Pyrodexia
saa rahdata USA:ssa samoilla varotoimilla kuin savutontakin ruutia, kun taas mustaruuti
luokitellaan räjähteeksi, mikä näkyy myös kuljetuskustannuksissa. Pyrodexin keksijä
DAN PAWLACK onnistui tosin räjäyttämään itsensä ruudin suurehkoa koe-satsia
tiivistäessään. Perkloraatin sekaan oli eksynyt tavanomaista kaliumkloraattia. Ei
paljoa, mutta tarpeeksi...
Oulunsalpietaria, (jota tuotti aikoinaan TYPPI Oy:n Oulun lannoitetehdas), ei ehkä enää
valmisteta ainakaan alkuperäisellä kauppanimellään. Siitä voi todellakin kiteyttää
ammoniumnitraatin samanlaisella prosessilla kuin kalisalpietari "rektifioitiin"
lantalietteestä tai keittosuolaliuoksesta, mutta kiteytetyn "ANNIn" saaminen
kuivaksi on jo hankalampi homma kaliumnitraattiin verrattuna. Ei niinkään itse kiteytys,
joka osattiin suorittaa jo KUSTAA VAASA:n aikoihin Suomessakin.
Mustanruudin räjähdysmäinen palaminen ei todellakaan ole varsinainen detonaatio, eli
ruutijyvissä ei kulje shokkiaalto. Jo 1880-luvulla mitattu 6500 ilmakehän painehuippu
(20 naulan latingissa englantilaista kivääriruutia) selittyy ilmeisesti ruutijyvien
särkymisellä, kun sytytysliekki iskeytyi ruutijyvien väleitse koko latinkiin ja paine
ympäröi jyvät joka puolelta. Vahinko, ettei aikalaisella RODMAN-manometrillä pystytty
tuottamaan painekäyrää, vaan rekisteröimään pelkkä "piikki". Kokeen
ensisijainen tarkoitus oli ruudin kaikkien palojäänteiden purkittaminen analysoitaviksi.
Paineastia kesti sentään, mutta kokeilu johti täys-savuttoman kordiittiruudin
kehittelyyn, tavoitteena alhaisemmat (SIC!) huippupaineet etenkin tykeissä, ja tietysti
parempi hyötysuhde, seurauksena kiinteiden palojäänteiden eliminoinnista.
2409 MMI; PT
- Gunwriters - itsekin saa ajatella, jos
vielä kykenee
Jappi
Teilläpä on täällä hauska pieni keskustelukolo. Toivottavasti osaatte auttaa
minuakin? Käytössäni on porattu ja kunnostettu isäni perintö-Jappi. Ongelmana nyt on
vaan se että kunnostuksen yhteydessä aseseppä viritti liipasimen molempiin suuntiin
toimivaksi! Nyt aloin pelkän kiinnostuksen ajamana etsimään aseesta hieman tietoa.
yllätys, yllätys mitään ei löytynyt. Edelleenkin tietoni rajoittuvat legendaan että
se on japanilainen sotilaskivääri. Osaisitteko neuvoa mistä voisin löytää
tietoja/osia tähän kapistukseen?
Terveisin: Aloittelija
"Jotakin EHKÄ tietäisin" saneli jo VÄNRIKKI STÅL. Varaosien
saatavuuden suhteen tunnustan tosin mitä nöyrimmin tietämättömyyteni: En ole
kauppamiehiä, enkä juurikaan enää edes tekemisissä kauppias-säädyn edustajien
kanssa. (Vihaavat meitä). Fagerströmin Mikkokin meni tämän maailman tietä jo
ajat sitten. Hän olisi ehkä voinut joitain osia järjestää. Et tosin muistanut
mainita, mitä osaa olet vailla. JAP:in alkuperä oli tosiaan Japani, minkä nimikin
kertoo. Malleja oli kolme; variaatioita viisi. Molempiin suuntiin laukaiseva liipaisin ei
ole erityisen harvinainen ilmiö ARISAKA-aseissa.
Äidinisäni, jolla oli suuresti ihailemansa ARISAKA M 1905-karabiini työkalunaan
Vapaussodassa, heitteli joskus herjaa, että "sillä jaappanilaisella karpiinilla oli
lyhvenlännän jaappanilaisenkin helppo ampua ihtensä, kun viimenen oli piipussa. Sormi
ylti liipasimelle kun piipunsuu oli leuan alla, ja jos ei yltäny, niin voi sitä
vetästä jollain narunpätkällä. Vangikshan ei jaappanilainen saanunna antautua".
Ensimmäisessä vapaustaistelussamme (kaikkiaan kolmesta) olivat japanilaiset kiväärit
ja karabiinit yleisesti kummankin osapuolen käytössä. Karabiineja tosin riitti jakeluun
vain ratsuväelle, ainakin valkoisten puolella, mutta ukki-vainaa olikin ollut ratsumies.
(Sen porukan eturuodussa, joka MELKEIN tavoitti OTTO WILLE KUUSISEN ja O.W:n
"hovin". Ehtivät kuitenkin, ne pirulaiset, paeta vastuutaan höyry-sluupillaan
kiväärinkantaman ulottumattomiin ja Venäjälle hautomaan kostoa Valkoisen Suomen
valtaväestölle, jättäen taannoiset hallinto-alamaisensakin läpikäymään
vankileirien nälkähelvetin: Ainahan rotat luikkivat ensimmäisinä karkuun uppoavasta
laivastakin).
"Porvaria" (tosiasiassa Talonpoikaisarmeijaa) aseistaneet saksalaiset ilmeisesti
ostivat aseita Japanista, missä niistä oli ylituotantoa, koska "Nousevan Auringon
Maa" ei joutunut Venäjän kostohyökkäyksen kohteeksi, tai ylimalkaan koko 1.
suursotaan. (Venäläiset soittelivat jenkkaa "Kusessa Ollaan"
länsirintamallaan: Ei puhettakaan revanssista Japania vastaan Mantshurian kukkuloilla!
Kotirintamallakin alkoi olla levotonta). Saksan kautta Suomeen kulkeutuneet Arisaka-aseet
olivat käyttämättömiä ja hyväkuntoisia: Monet ovat vieläkin erinomaisessa kunnossa.
Muutamat yksilöt olivat sentään olleet käytössä Saksan reservijoukkojen kalustona 1.
maailmansodassa, ja hieman kolhiintuneita. Erikoislaatuisesta
"piparkakku-rihlauksestaan" johtuen niiden piipunputket näyttivät
loppuunkuluneilta tehdas-uusissakin aseissa, vaikka olivat jo silloin mm. kovakromattuja
monissa yksilöissä. Aseilla ei tohdittu siksi paljoja ammuskella, vaikka esimerkiksi
Arisakan (M-02 ja -05) lukkomekanismi on kestävämpi kuin yhdessäkään muussa
aikalaisessa sotilaskiväärissä. Mutta mistäpäs tuo olisi tiedetty, kun sitä ei moni
tiedä vieläkään! Rihlaus on myös jyrkkänousuinen: "Kuin mutteriin
kurkistaisi".
Punakaartille Venäjän kautta kulkeutuneet Arisakat olivat enimmäkseen Venäjän-Japanin
sodan saalista. Hieman kolhiintuneempia, mutta enimmäkseen käyttökelpoisia.
Venäläisillä ei ollut juurikaan käyttöä kaliberiltaan omistaan poikkeaville aseille.
Vain yksi lataamo tuotti siellä 6.5 x 50 mm Arisaka-patruunoita, ja joku
asekonstruktööri nimeltä VLADIMIR G. FJODOROV oli suunnitellut kyseistä patruunaa
ampuvan rynnäkkökiväärinkin v. 1916, mutta yleisesti katsoen olivat sotasaalis-aseet
käyttöarvottomia vastasyntyneelle neuvostovaltiolle.
Ne voitiin lahjoittaa jalomielisesti sitkeällä taivuttelulla itsetuhoiseen kapinaan
yllytetyille "suomalaisille tovereille". Aktiivisin suostuttelija oli
juutalainen kansankomissaari LEIB BRONSTEIN, "vallankumousnimeltään" LEV/LEO
TROTSKI - kolmen sodan sotaansyyllinen, joskin jo kuollut Suomen Kolmannen
Itsenäisyystaistelun alkaessa. Mutta historia onkin jatkumo, vaikka kalliita kouluja
käyneet historian professorit eivät suostu tuota vieläkään myöntämään.
Bronstein/Trotski haaveili peittelemättömästi maailmanvallankumouksesta; kuolemaansa
saakka. Hänen kilpailijansa J.V. STALIN salasi nuo aikomukset huolellisemmin, vaikka
onnistui toteuttamaan ne - melkein puolittain.
Näissä maailmanhistorian vaiheissa ja käänteissä tulivat JAPPI- luodikoiden
"aihiot" Suomeen v.v. 1917 - 18. Metsästysluodikoiksi niitä alkoi muuttaa jo
1930-luvulla mm. TAMPEREEN ASEPAJA N.A. LAHTINEN, mutta varsinainen JAPPI, tällä
tuotenimellä, oli uudelleenporattu tai -piiputettu kauhajokisen ASEPAJA AARRE VIITASEN
toimesta. Näistä aseista oli hiottu pois Japanin krysanteemivaakuna tai ainakin
tehtaiden valmistusleimat, joiden tilalla on nyt Viitasen Asepajan oma tuotemerkki:
"Jappi". Tukki uusittiin usein kokonaan "luodikkomaiseksi", eikä
tyydytty vain "sportterisoimaan" alkuperäistä sotilaskiväärimäistä
etutukkia, sitä lyhentämällä ja poistamalla kättä pistintaistelussa piipun
kuumuudelta suojeleva "yläpuu" eli kädensuojus. Alkuperäinenkin tukki oli
tosin luxus-laatua; mahonkipuuta.
Kädensuojus ja pistimen kiinnitysmahdollisuus tekivät aseesta "hirrrvittävän
vaarallisen sota-aseen" kommunisti-sicaministeri YRJÖ KAARLO LEINO:n valtakaudella
1946. Joissakin nimismiespiireissä oli "Leinon Laki" voimassa kaikessa
ankaruudessaan puolen vuosisadan ajan, ja muutamissa kihlakunnissa se lienee
ohjesääntönä aselupia myönnettäessä tai evättäessä yhä vieläkin: "Jos
luodikon merkki on jokin muu kuin SAKO, voi luvansaanti vähän pitkittyä..!" Tämä
oli varsin yleistä markkinaohjailua ainakin vielä 1980-luvulla, jolloin käytiin myös
käräjiä Korkeinta Hallinto-oikeutta myöten esimerkiksi Mosin-Nagant M/-91:ien
"paluutuonnista" Kanadasta ja niiden myynnistä keräilyaseiksi, sekä muutamien
nostalgikkojen suosimiksi hirvikivääreiksi.
Jappi-luodikoiden valmistuksen aloitti Asepaja A. Viitanen vuonna 1946. Aiempiakin
Arisaka-aseiden luodikkovariaatioita lienee jo valmistettu ties kuinka paljon, koska
Jappien sarjanumerointi alkoi numerosta 1000 (tuhat), ja se päättyi likelle numeroa 10
000 joskus vuoden 1970 vaihteen tienoilla, aihioden eli lukkouurnien ja lukkojen loputtua.
Aarre Viitanen jatkoi vielä yli kymmenen vuoden ajan vanhojen sotilaskivääreiden
muutostöitä, alati madaltuvalla profiililla. Lopullisen naulan muutostöiden arkkuun
löi (yhä vieläkin synkästi tai ENTISTÄKIN SYNKEMMIN vihattu) "asetus
ampuma-aseiden tarkastuksesta" vuonna 1983. Tuon vuoden lopulla nosti noin 20 000
laadultaan legendaarista, perinteisellä asesepän taidolla valmistettua asetta tuottaneen
pajan omistaja työrukkasensa naulaan:
Iljettävimmän byrokratian riemuvoitto..! Perinteisimmän asesepäntaidon
rökäle-tappio..! Samoihin aikoihin ajettiin alas myös TIKKAKOSKI Oy:n asetuotantoa, ja
suunniteltiin VALMET/TOURULANkin valtausta. TAMPEREEN ASEPAJA oli jo "lyöty
laudalta" viranomaisten - lähinnä kai KRP:n - juonitteluilla. 1980-luku oli
totisesti suomalaisen aseteollisuuden tuhon aikaa.
Arisaka-aseiden ongelmana oli piipun hoikkuus, ajatellen pesittämistä järeimmille
hirvipatruunoille. Niinpä Aarre Viitanen hankki jokseenkin tasan puoli vuosisataa sitten
paksuseinäisempien piippuaihioiden porausvälineistön ja asianmukaisen rihlauskaluston
jopa 9.3 x 53R -kaliberisten piippujen tuotantoon. Alkuperäisen piipun saattoi jo porata
ja rihlata noina aikoina sangen suosittuun lintupyssyn kaliberiin 7 x 54 mm; hylsy
suustaan avarrettu ruotsalaisen 6.5 x 55 mm Mauserin hylsy, jonka tuotantokapasiteettia
oli Lapuan Patruunatehtaalla huomattavasti yli sodanjälkeisen "kotitarpeen".
Lapua (VPT) oli ladannut Välirauhan aikana olosuhteisiin nähden jättiläismäisen
tilauksen 6.5 x 55 patruunoita Ruotsin armeijalle, joka varustautui pahimpaan,
venäläisten pakotettua osana Välirauhan ehtoja suomalaiset rakentamaan
"raskaintakin liikennettä kestävän pistoraiteen" Murmanskin radalta Ouluun.
Suomalaisille tästä "malmiradasta" alkoi koitua hyötyä vasta runsaat 30
vuotta myöhemmin, Kostamuksen kombinaatin valmistuttua, joskin malmirata hyödyttää
yhä enimmäkseen RAUTARUUKKI Oy:tä. Välirauhan aikaan olisi Petsamon Liinahamariin
kulkeva rata ollut todella elintärkeä - niin Suomelle kuin myös Ruotsille, mutta
liikennöinti ainoaan "henkireikään" jouduttiin hoitamaan maanteitse,
aikalaisella (niukalla ja heikkotehoisella) kuorma-autokalustolla, jonka alituinen riesa
oli polttoaineen niukkuus.
Piipultaan lyhennetyt Arisaka-kiväärit voitiin uudelleenporata ja rihlata myös
kaliberiin 7.62 x 53R, mutta ei sitä väljemmiksi. Hirvikivääriltä edellytettiin noina
aikoina (1933 - 62) yli 8 mm:n kaliberia, joten A. Viitasen oli hiljainen pakko hankkia
piipunporauskoneet ja alkaa valmistaa piippuja umpikangesta poraten. Aihio-kankina olivat
suosittuja autojen kardaaniakselit. Patruunatehtaat alkoivat tuottaa "laillisia
hirvipatruunoita" avartamalla sotilaskiväärin hylsyn suuta ja varustamalla
patruunat 7.9 eli 7.92 eli 8 mm Mauser JS- kokoluokan luodeilla. Kaliberimerkinnäksi
omaksuttiin hieman pyöristettynä 8.2 x 53R, eli luodin läpimitan mukainen merkintä
aseen porauskaliberin mukaisen merkinnän tilalle. Patruunan käytännöllinen teho
hirvenpyynnissä vastasi 8 x 57 mm Mauser-patruunan ominaisuuksia, ja se voitiin
jälleenladata Mauser-patruunan resepteillä.
Kotimaisia SAKO-vasaralataussarjoja oli saatavina miltei joka kirkonkylän osuuskaupan
erätarvikeosastolta, eikä hirvipatruunankaan kotilataus ollut kiellettyä ennen
"Lex TAUNO V. MÄEN" voimaanastumista vuonna 1962. Kiellon alkusyystä on
olemassa kaksi eri kertomusta: 1). "T.V. Makki" oli ladannut juovuspäissään
patruunoita, erehtyen ruutilajeista N16 ja N19, eli appanut sotilaskivääriruudin N140
tilalle lintuluodikko-ruutia N110, saaden milteipä "ruuperän otsaansa".
(Huumorilla höystetty tarina löytyy sivultamme "Kalkkivaarin kähinöistä"
N:o 1).
Kertomus 2). Vaatimus: "Patruunan on oltava tehdasladattu" oli seuraamusta
rajattomat diktaattorin valtuudet "Kenraalikuvernööri Kekkoselta (U.K.)"
metsästysasioissa saaneeseen lainlaatijaan kohdistetusta lahjonnasta
ampumatarviketeollisuuden taholta. Eikä korruptoijana toiminut ainakaan LAPUAN
PATRUUNATEHDAS, koskapa myös pienoiskiväärin käyttöoikeus metsästystarkoituksessa
kiellettiin (muutamin poikkeuksin) lähes tykkänään. Piekkarinpatruunoita latasi
Suomessa vain Lapua, paitsi "penniläisiä" RIKKIHAPPO Oy:n KUOPION LATAAMO.
Kumpikaan noista tehtaista ei sijainnut "tunnin junamatkan päässä
Helsingistä".
Erinomainen "hirvijysäri" olisi 9.3 x 53R SAKO, joka myöskin omaksuttiin
Jappien vakiokaliberiksi piipunporauskaluston hankinnan jälkeen, noin 50 vuotta sitten.
Patruunaa tehdasladataan ilmeisesti yhä, mutta sitä ei ole edelleenkehitelty yli
puoleensataan vuoteen, mikä on synti ja häpeä! Luoti on yhä vanhanaikainen,
ohutvaippainen ja tylppäkärkinen. Vaippa ei ole sidottu lyijytäytteeseen millään
tavoin. Tylppä luoti, jonka lyijykärki ulkonee pitkälle vaipasta, on altis tuottamaan
syöttöhäiriöitä "repeteeripyssyissä". Putkimakasiinilla varustettuihin
vipulukkoisiin tai pumppuladattaviin aseisiin se olisi tosin hyvinkin sovelias, mutta
niitä ei ole valmistettu kaliberiluokassa 9.3 mm, joka mielletään
keski-eurooppalaiseksi erikoisuudeksi, kun taas putkimakasiinilliset aseet ovat suosittuja
enimmäkseen Jenkkilässä.
Laippahylsyinen 9.3 x 53R -patruuna olisi todellista herkkuruokaa taittoladattaviin
aseisiin laippahylsynsä takia (ejektorikin toimisi), eikä edes luodin tylppä kärki
haittaisi lataamista, mutta luodin heikkous on suosituksi tulemisen este. Patruuna on
lisäksi lähestulkoon aliladattu, koska joidenkin venäläisistä sotilaskivääreistä
väljennysporattujen aseiden piipunseinämät jäivät joltain kohti liian ohuiksi ja ne
halkesivat 9.3 mm patruunoita ammuttaessa. Patruuna ladattiin kehittämään vain 3000
barin paine, kun 7.62 x 53R:n painetaso oli 3400 baria. Japin sulku kestää sen minkä
hylsynkantakin (tai jopa enemmän), ja myös umpikangesta poratut, riittävän
paksuseinämäiset piiput sietivät painetta hyvinkin 4000 bariin asti. Myös
Mosin-Nagant:in sulku kestää huomattavia ylipaineita, mutta 9.3 -milliseksi
alkuperäispiipusta väljennetty piippu saattoi revetä.
Ohutvaippainen luoti lienee ollut eräs aserikkojen osasyy: Kun piipunseinämä antoi
hieman periksi, vaikkapa joustavasti, tyssäytyi ja niittautui luoti kiinni
laajentuneeseen kohtaan. Silloin ylitti kaasunpaine piipunseinämän myötörajan ja
luodin perään iskeytyvä "Vieille:n aaltovalli" halkaisi tai katkaisi piipun.
Lujavaippaisempi luoti (esim. rautavaippainen RWS Torpedo Universal Geschoss) ei olisi
tuottanut ongelmia, mutta kun niitä alettiin saada Suomeen irtotavarana kotilataajille,
niiden käyttö tositoimiin estettiin hirvipatruunoiden tehdaslatauspakon kautta, joka oli
paljolti protektionismia eli laatutavaran maahantuonnin estämistä.
Sako Oy myöskin lopetti korkealaatuisten latausvälinesarjojensa valmistuksen, muka
"kannattamattomana", eikä suomalaisten "tehdas-villikissojen*)"
latausvälineistöjä vielä valmistettu muuallakaan maailmassa. Useimmat
"suomalaiskaliberisten" aseiden omistajat jäivät siis pelkästään
tehdaspatruunoiden tarjonnan varaan, ja Jappi- luodikoista vain 7.62 x 53R -kaliberiset
yksilöt ampuivat kansainvälisesti tunnettuja patruunoita.
*) Väliin sananselityksiä: "Villikissa-patruuna" on yksityisen
tuotekehittelijän suunnittelema patruuna; yleensä muunnelma jostakin vakiopatruunasta
kooltaan poikkeavalla luodilla ja/tai muodoltaan tahi pituudeltaan poikkeavalla hylsyllä.
Jotkin villikissat on sittemmin hyväksytty myös tehdasladatuiksi patruunoiksi, joiden
mitoitus on standardoitu joko SAAMI- tai CIP-normien mukaisiksi. Oivallisin esimerkki
lienee kaliberi .22-250, ellei sitten 7.9 x 33 mm saksalainen rynnärinpatruuna.
"Tehdas-villikissa" on alkuaankin jossain lataamossa kehitelty patruuna, jota on
tehdasladattu ehkä runsaasti, ja ladataan mahdollisesti yhä, mutta niiden mitoitusta ei
ole standardoitu kummankaan normin mukaisiksi. Joidenkin villikissojen latausvälineitä
on saatavina yleisesti (joskin extra-hintaan). Muutamien tehdas-villikissojen
latauskaluston saatavuus on epävarmaa, toimitusajat pitkät ja hinta on hirmuinen,
johtuen kysynnän vähäisyydestä.
Jappi-luodikoiden lukkopiiput tai ainakin lukkorakenteet (jos ase on piiputettu uudelleen)
suunnitteli Japanin keisarillisen armeijan eversti NARIKE ARISAKA vuonna 1897 (= v. 30
silloisen japanilaisen ajanlaskun mukaan, joka alkoi "Valistuneen Keisarikunnan"
eli "Mejdzhin" alkuvuodesta). Suomeen päätyneet aseet olivat enimmäkseen
kiväärejä ja karabiineja Shiki 38 (= Malli 1905 länsimaisen ajanlaskun mukaan). Niiden
pika-tunniste on pyöreä, leveä varmistin lukon peräpäässä; toimii kämmenpohjalla
painamalla ja pyöräyttämällä. Sulku on lujempi kuin ehkä missään
kiväärikaliberisessa aikalaisessa tai myöhemmässäkään pulttilukkoisessa
sota-aseessa, paitsi panssaripyssyissä.
Vuodesta 1907 alkaen valmistetuissa yksilöissä oli kovakromattu "huoltovapaa"
piipunreikä ja lukon etupää. Kovakromaus on siis wanhempi kexintö kuin yleensä
luullaan. (Milloinkahan se opittaneen Suomessa? Taitaa tulla sata vuotta täyteen konstin
keksimisestä?!). Myöskin duralumiini oli alkuaan japanilainen keksintö vuodelta 1904,
vaikka uudemmaksi luullaan! Jo 1. maailmansodan aikaisissa saksalaisissa
pommitus-zeppeliineissä oli erkautus-karaistut duralumiinirungot, mutta pudonneiden,
palaneiden ilmalaivojen "luurangoista" sitä ei huomattu, koska materiaali oli
pehmentynyt kuumuudessa. Duralumiinin karkaisumenetelmä kehiteltiin täydellisyyteen
Saksassa vuoteen 1913 tultaessa.
Jalkaväenkiväärin Arisaka M 1905 (japaniksi "shih/shiki 38") teknisiä
ominaisuuksia ovat kokopituus 1.27 metriä, piipunpituus 798 mm ja paino 3.9 kg.
Makasiinin tilavuus 5 patruunaa. Syötettiin "kammasta". Suojeluskuntien
kirjanpidossa oli vuonna 1928 näitä aseita 7150 kappaletta. Armeijan omistamien aseiden
lukumäärästä ei ole tietoa, eikä tietenkään niistä, jotka "unohtuivat"
aiemmille kantajilleen Ensimmäisen Vapaussodan (1918) jälkeen kodinturva-aseiksi. Aseita
jaettiin enimmäkseen Talonpoikaisarmeijan sotureille.
Karabiinin M 1905 (Shiki 38) piipunpituus on 487 mm. "Karpiinin pamaus pani korvat
soimaan tunnin ajan", kertoi ukki-vainaa omakohtaisista kokemuksistaan Vapaussodan
ajalta. Kokopituus on 870 mm, eli varsin kätevä peli! Paino on vain 3.6 kg. Ei siis
ihme, että "jaappanilainen karpiini" oli haluttu varusesine kivääriin
verrattuna. Kiväärissä jatkuvasti paikallaan pidetty miekkapistin lisäsi sen painoa ja
pituutta. Karabiinissa M 1905 ei ole edes pistimen kiinnityskiskoa, joten valkoisen
armeijan "hevosmiehet" (kuten kenraali MANNERHEIM heitä tervehti) välttyivät
puolikiloiselta hyödyttömältä taakalta. Aseita oli todella niukalti. Kymmenen vuoden
kuluttua Vapaussodasta niitä löytyi suojeluskuntien kirjanpidosta vain 424 kappaletta.
Yleisesti arvellaan, että toinen mokoma oli kulkeutunut vapaussotureiden
yksityisomistukseen, ja monia pidetään yhä hallussa ns. "Suojeluskunnan
luvalla" heidän jälkeläistensä perhekalleuksina - mikä oikein onkin! Armeijan
kirjanpidossa tuolloin olleista aseista ei ole tietoa.
Punakaarteille Venäjältä lahjoitetut japanilaiset aseet olivat yleensä vanhempaa
mallia 1897 (Shiki 30), eli Venäjän-Japanin "maaottelun" sotasaalista. Mallit
1905 eivät ehtineet osallistua paljoudessa tuohon sotaan. Jalkaväenkivääreitä oli
suojeluskuntien vuoden 1928 kirjanpidossa 5870 kpl ja armeijan hallussa Talvisodan aikaan
1500 asetta. Aseen teknisiä ominaisuuksia ovat: Piipunpituus 800 mm, kokopituus 1275 mm
ja paino 4.1 kg. Wanhan mallin Arisaka on tunnistettavissa
"sormikoukku-varmistimesta", jolla iskuri lepuutetaan vireestä. Lukko on
pirullinen purkaa ja täysin helvetillinen koottava, ellei käytettävissä ole
kuvitettuja huolto-ohjeita. Se on myös hieman vähemmän lujarakenteinen kuin mallin 1905
lukko, mutta toki kyllin luja kestämään "suomalaisten
villikissa-patruunoiden" melko miedot paineet.
Arisaka M 1897:stä oli olemassa myös lyhennetty karabiiniversio, jonka piipunpituus on
490 mm ja aseen kokopituus 870 mm, sekä paino 3.3 kg. Aseeseen voitiin kiinnittää
pistin lisäpainoksi. Vuosikymmen Vapaussodan päättymisestä, keväällä 1928, oli
suojeluskuntien kirjanpidossa vain 66 kpl karabiineja "Shiki 30", joten
"koukkuvarmistimellinen japsi-karabiini" on himoituin Arisaka-malli
keräilijäpiireissä, ainakin Suomessa. (Termi "shih" eli "shiki"
tarkoittaa vuosimallia "jälkeen Valistuneen Keisarikunnan perustamisen", eli
keisari Mutsuhiton valtaannoususta laskettuna. Japani loikkasi muutaman vuosikymmenen
juoksussa todellakin keskiajasta ajanmukaiseksi teollisuusmaaksi Mejdzhi-kaudella 1867 -
1912, eikä kehityksen vauhti ole laantunut vieläkään).
Harvinaisemmaksi luultua Arisaka-laivastokivääriä malli 1902 löytyi suojeluskuntien
inventaariosta keväällä 1928 jopa 920 kappaletta; nekin ilmeisesti peräisin
puna-kapinallisten konkurssipesästä. Lukkokonstruktio oli jo kuten mallissa 1905.
Ominaisuudet muuten kuin jalkaväenkiväärissä "Shiki 30", mutta paino 3.9 kg
kuten jv-kiväärissä "Shiki 38". Silmiinpistävin tunniste on
sveitsiläismallinen takatähtäin, jonka hahloa korotetaan ja alennetaan kaarevassa
kehyksessä, jossa on sisäpuolinen koro-asteikko. Muissa malleissa on tavanomainen hahlo
pituussuuntaan liukuvine asettimineen ja pystyyn nostettavine hahloluisteineen.
Kiväärissä M -05 on ylin pykälä 2300 metriin.
Jappi-luodikoita rakenneltiin ilmeisesti kaikista Arisaka-malleista, poislukien ehkä
harvinaisin karabiini M 1897, kun suojeluskunnat ja armeija poistivat 6.5 x 50 mm aseet
varastoistaan. Ilmeisesti myös monet sotamuistoiksi "besorgatut" aseet saatiin
luvitetuiksi porauttamalla ja sportterisoimalla ne metsästysluodikoiksi. Muutkin asepajat
ja jopa tehtaat tekivät muutostöitä, mutta tuotemerkki "JAPPI" oli vain A.
Viitasen asepajan tuotemerkki; mahdollisesti jopa rekisteröitynä.
2908 MMI; PT
- Gunwriters - v...ks meni koko
vapaussota, piti hävitä mutta voitettiin!
Venäläisestä optiikasta
Terve PT! Oletko tehnyt Gunwritersiin koskaan juttua venäläisistä kiikaritähtäimistä
tai ylipäätään venäläisestä optiikasta? Jos tuollaista ei vielä ole, niin
uskoisin, että monia tuo aihe kiinnostaisi. Itse ostin Tallinnasta VOMZ 8 x 56 -merkkisen
kiikarin ja se on nyt 308 CZ:ni päällä, mutta en ole vielä päässyt sitä
kokeilemaan. Odotukset eivät tosin ole kovin suuret sen erinomaisuudesta...
Kiinnostus venäläistä optiikkaa kohtaan kuitenkin on suuri, joten kaikenlaista tietoa
kaipailen kovasti. Jos et juttua ala tekemään, niin kirjallisuus- / nettivinkkejä
ainakin kehiin, pliis! Gunwritersin sivut ovat muuten mielestäni todella hyvät. Jatka
sitkeästi samalla linjalla.
t:JP
Linjanmuutoksesta ei ole pelkoa, mikä lienee tullut tehdyksi tykö jo aiemmin. (Omaan
"lukukoneeseeni" tulevat päivitykset aina muutaman päivän tai viikonkin
viiveellä "korpulle siveltyinä". Internet-liitäntä sortaisi toimituksemme
konkurssiin muutamassa kuukaudessa. Ja kukapa TYÖT tekisi, jos oppisin surffailemaan
Netissä? Onneksemme en opi milloinkaan).
Venäläisen optiikan NYKYISESTÄ tasosta olen autuaan tietämätön. Kymmenkunta vuotta
sitten tyrkkäsi muuan ystävä kouraani 10 x 46 mm monokulaari-katselukiikarin merkkiä
"BERKUT" (= haukka), jonka oli ostanut joltain "laukkuryssältä".
Muovirunkoinen monokulaari on kuin pikkulapsen leikkikalu, mutta kun vilkaisin sen läpi,
ja ruuvasin tarkennuksen silmälleni sopivaksi, oli ainoa kysymykseni: "Paljonkos
kustantaa?!" Maksoi FIM 150:- ja vaihtoi välittömästi omistajaa. On yhä
aktiivikäytössä, eikä ole menettänyt ominaisuuksiaan (mm. hintaansa nähden vallan
mainiota erottelukykyään), vaikka toimitussihteerimme, sotakissa MIMMI, on sen muutamia
kertoja pudottanut kirjoituspöydältä parkettilattialle, hypättyään pöydälle
tähyämään pihapuussa liverteleviä messeviä paisteja (varpusia & tiaisia) ja
alakerran puutarhassa joskus maleksivia kissoja (reviirin puolustuksen aikomuksessa,
muristen jotain "saatanan salametsästäjistä").
Optiselta laadultaan erinomaisen tyydyttävä oli myös 2½ x suurentava TOZ-piekkariin
spesifinen tähtäinkiikari. Valovoimakin riitti, vaikka objektiivi-linssi on nippa-nappa
50 pennin kolikon kokoinen. (En muistanut mitata, eikä sitä oltu merkitty
kiinto-jalustallisen kaukoputken kylkeenkään. 50-pennisen läpimitta on 19.6 mm, eli
kiikarin etulinssi noin 20 mm - ehkä vähemmänkin, mutta ei ainakaan enempää).
Tähtäimen merkkiä en pannut muistiin, ja sen myöhemmältä omistajalta en pysty sitä
enää tiedustamaan: Hän rantautui Kärsimysten Valtamerestä oman käden (ynnä
pitkälle customoimansa TOZ 17-01:n) kautta vapunpäivän 2000 aikoihin.
Viime sotiemme aikaisten sotasaalis-tähtäinkaukoputkien, mallit PU, PE ja PEM, lävitse
olen päässyt myös kurkkimaan ja hämmästelemään niiden optiikan korkeaa laatua.
Linssipinnoitteista ei liene osattu uneksiakaan niitä valmistettaessa.
(Magnesiumfluoridin käyttö saattoi sentään jo olla keksitty, mutta sillä
pinnoitettiin vain putken sisäpuoliset linssit). Parhaimmillakaan linssinpinnoitteilla ei
tunnetusti voida korvata optisen lasin laadun vajavuuksia. Parhaaksi tunnettua oli - ja
lienee yhä - "JENAER GLAS" (valmistettu Saksassa Jenan seudulla), mutta
ilmeisesti jostakin Uralin rinteestä oli löytynyt kyllin kirkasta vuorikristallia
korkealaatuisen, käsityönä kai vieläkin sekoitettavan optisen lasin tärkeimmäksi
raaka-aineeksi. (Suomalaisiin VÄISÄLÄ & OTERMA -tähtäinkiikareihin M/-44 kävi V.Väisälä
tai Liisi Oterma valikoimassa linsseihin tarvitun lasin henkilökohtaisesti,
paikan päällä Jenassa, vuonna 1943).
Myös linssien viimeistelyhionta jouduttaneen suorittamaan tänäkin päivänä
käsityönä, jolla on tunnetusti hintansa. Saksassa ja Itävallassa tuo hinta on kallis;
Venäjällä (toistaiseksi?) huokeampi. Tähtäinkiikarin tapauksessa joudutaan tietenkin
ottamaan huomioon muunmuassa vedenpitävyys, rekyylin sietokyky ja koro- sekä
sivusäätöjen pysyvyys, ynnä tähtäinkiikarin vaippaputken mekaaninen kestävyys
"taistelukentän olosuhteissa" taikka maastokäytössä ylimalkaan. Mekaaninen
kestävyys tai sen vajavuus saadaan selville vain kahdelle tai kolmelle satunnais-otetulle
tähtäimelle suoritetun rekyyli-iskukokeen, taivutustestin ja "ruumiinavauksen"
kautta. (Rekyylinkesto-testissä "röykytetään" kiikaria, kunnes jokin paikka
repeää ja linssit irtoilevat, tai kuva muuttuu utuiseksi taikka ristikko irtoaa. Raakaa
touhua..! Kiikari kiinnitetään vaikkapa paineilmatoimisen vuoriporan teräkangen
sivuun).
Edes diploomi-insinöörin AKAVA-tasoista kuukausipalkkaa nauttivat ja lehtikirjoituksista
runsaita lisätuloja saavat asekirjoittajat eivät ryhdy ostelemaan kiikaritähtäimiä
"tarkemmin tutkittaviksi" eli hajotettaviksi alkutekijöihinsä sen
toteamiseksi, josko linssien kiinnikkeet ovat tarkkuustyöstettyä messinkiä (tai
mieluiten "platiniittia"/ "platinoidia"), vaiko valettua
"guttaperkkaa", ja kestääkö kiikarin vaippaputki mutkalle taipumatta
kuinkakin suuren väännön tai kolhun. Vesitiiviys testataan lähes-kiehuvassa vedessä
(n. +90 Celsiusta). Jos putken jostain saumasta nousee kuplia, on tiiviys vajavainen.
2032 mk/kk työmarkkinatuella ja satunnaisilla muutamien kymppien
"jäsenmaksuilla" kituvalle GOW-toimittajalle on tehtävä ainakin täysin
mahdoton, vaikka tietoa olisikin niistä osatekijöistä, joiden perusteella
tähtäin-kaukoputkien todellinen laatutaso ja hinta-laatusuhde voidaan arvioida
ehdottoman puolueettomasti.
Kiikaritähtäimen ostaja joutuu siis ostamaan aikojen loppuun asti "sian
säkissä", ellei tähtäin ole laadultaan tunnettu (ja vastaavasti hinnoiteltu)
länsimainen valmiste. Venäläisetkin optisen teollisuuden tuotteet voivat toki tuottaa
myönteisiä yllätyksiä; esimerkkinä rakenteeltaan lelumainen mutta optisilta
ominaisuuksiltaan "zaissimainen" Berkut-monokulaarikiikari, joka on
kestotestattu sotakissamme toimesta monta kertaa.
Kirjallisuustietoja on vain sota-aikaisista venäläisistä tähtäin-kaukoputkista, ja
turhaan kyselet minulta netti-tietoutta! On myös syytä muistaa Neuvosto-Venäjän
sotatarvike-tuotannon ja nyky-Venäjän vientituotannon välinen mahdollinen (mutta
toivottavasti ei todennäköinen) eroavuus: Aikoinaan valmistettiin kaikki
sotateollisuuden tuotteet "Dlja Svataja Vojna*)" = suurta Sosialistista
Maailmanvallankumousta varten, viimeisen päälle laadukkaiksi. (Sota-aikana piti laadusta
tinkiä, mutta muina pulakausina ei saanut). Ammattitaito lienee yhä tallella, mutta
vasta tuotteiden käyttökokemus osoittaa sen, josko taitoa yhä hyödynnetään nyt, kun
vuodesta 1917 (tai oikeastaan jo vuodesta 1848) ylläpidetty kumous-haave on haihtunut
iankaikkisesti.
*) "PYHÄÄ SOTAA Varten". Katkelma A.ALEXANDROV:in säveltämästä
uho-hymnistä, eikä siis Koraanista tai Ajatollahin Ajatuksista.
1409 MMI; PT
- Gunwriters - yhdeksänsataa lukijaa
kuukaudessa neljänkympin kuukausibudjetilla
Kännykkäpistooli
Olette varmaan jo kuulleet kännykän näköisestä pyssystä jota valmistetaan
Itä-Euroopan maissa? Vehje ampuu neljä laukausta painettaessa nappeja 4, 5, 6 ja 7 mutta
ei toimi puhelimena.
"Kärmes"
Emme
vielä, mutta aihe toki kiinnostaa! Vastaavanlaisia vehkeitä valmistivat jo 1970-luvun
vaihteessa KGB:n erikoisase-pajat. Nelipiippuinen ase muistutti savukerasiaa (hard
packia). Se oli tarkemmin sanoen kätketty tyhjään länsimaiseen savuketoppaan.
Patruunat laukaistiin ilmeisesti sähkövirralla, ja kehittyneimmissä malleissa oli jo
sulkumännällä varustettu patruuna, joka matkaansaattoi luodin vähin äänin. Mäntä
takertui hylsynsuun kavennukseen, joten palokaasut jäivät hylsyn sisään. Männänvarsi
tönäisi luodin lentoon lyhyen piipun läpi.
Tarkka ja tehokas kantama oli lyhyt, mutta niin oli ampumaetäisyyskin. Tupakkiahan ei
tarjota satunnaiselle vastaantulijalle "disipliini-ammunnan" matkalta (25
metriä), vaan lähestulkoon kosketus-etäisyydeltä. Laukaukset pyrittiin suuntaamaan
leuan ja kaulan yhtymäkohtaan, yläviistoon, jolloin luodit osuvat parhaaseen
hengenpaikkaan, aivojen ja selkäytimen yhtymäkohtaan, latinaksi "medulla
oblongata" tai aivosiltaan "pons cerebri". Osuman saanut kuolee seisoville
jaloilleen, retkahtaen kokoon kuin läpimärkä flanellinen jalkarätti. Tiedossa ei ole
yhtään tapausta, jolloin savukerasia-pistoolia olisi käytetty tositoimiin, mutta
todennäköistä on, että niiden toimivuutta testattiin keskitysleirien vankeihin, jotka
olivat "ehtymätön luonnonvara" Neuvosto-Venäjällä vv. 1917 - 91.
0509 MMI; PT
Luotimuottteja liekkikilvellä
Olisikohan mitään tietoa miltä maahantuojilta olisi mahdollista saada tulikilvellisiä
valumuotteja, sillä niitä ei tunnu löytyvän mistään. Kiitos vastauksesta jo
etukäteen.
Terveisin Forssan Ase & Sport Oy
Vastaus: Tulikilpeä (lontooksi "gas check" =
"kaasunpidäke") ei kiinnitetä lyijyseosluotiin valuvaiheessa, vaan vasta
jälkikäteen, yleensä luotia kalibroitaessa. Kilpi on matalan kupin mallinen; kuin
muutaman millimetrin pituinen vaipanpätkä, joka suojelee luodin perää ruutiliekiltä
ja paineiskulta. Kilpi myös parantaa osumatarkkuutta, peittämällä vähäiset luodin
peräpään valuvirheet (lovet, epäsymmetriset pyöristymät sekä huokoset). Kaikkiin
luotityyppeihin ei kilpeä voida asentaa. Jos luodin perä on aseen kaliberin
läpimittainen (lontooksi "plain base"), on luoti tarkoitettu ammuttavaksi ilman
tulikilpeä (kuitenkin mahdollisesti paperivaipan kera).
Jos luodin perässä on lyhyehkö kavennusosa, siihen voidaan kiinnittää tulikilpi,
joita on kaksi päätyyppiä, nimittäin: - Kuparinvärinen HORNADY "CRIMP ON"
GAS CHECK, joka kiinnittyy pureutumalla reunoistaan luodin peräkavennukseen
kalibrointivaiheessa. Maahantuoja Oy K. HJORTH, Tampere. (Muutkin firmat voivat tuoda
maahan Hornadyn tuotteita. Edustusten monopoolit lienevät jo - toivoakseni - siirtyneet
historiaan, kuin myös ase-tukkukaupan jopa 65 % voitot).
- Messinginvärinen LYMAN GAS CHECK. Voidaan istuttaa luodin peräkavennukseen vaikka
peukalolla painaen. Suositeltavaa on kuitenkin tipauttaa pisara jotain
kaksikomponentti-liimaa tulikilven sisään, tai sivellä liimaa luodin pohjaan ennen
kilven kiinnitystä - etenkin jos luodit ammutaan "as cast", eli
valu-läpimittaisina, kalibroimatta niitä. (Liukastusta vaille ei valuluotia saa
TIETENKÄÄN jättää, mutta jos se mahtuu liukutiukkuudella omassa aseessa ammutun
SUPISTAMATTOMAN hylsyn suuhun, on kalibrointi turha toimenpide). LYMAN-tarvikkeiden
nykyinen "pääedustaja" ei ole ilmoittautunut meille. Kysäiskää RIISTAMAA
Oy:ltä. (Yhteystiedot linkkisivullamme).
Peräkavennuksella varustettuja luoteja tuottavia valumuotteja valmistavat mm. firmat
LYMAN, RCBS ja LEE PRECISION. Viimeksimainitut valupihdit ovat huokeimpia (kokillit eli
"muottileuat" ovat alumiinia). Liekkikilvellä varustettavien LEE-luotien
tuotekoodin etuliitteenä on kirjain "C". Sitä seuraavat nimellishalkaisijaa ja
-painoa ilmaisevat numerot, ja viimeinen kirjainkoodi tarkoittaa luodinkärjen muotoa.
Maahantuojia ovat Riistamaan ohella ainakin ASEKAUPPA ERKKI LÄHDENIEMI. RCBS-muottienkaan
edustaja ei ole ilmoittautunut toimituksellemme.
Älkää kysykö, miksi emme (yleensä) vastaile "mistä saa ja paljonko
maksaa?" -tyylisiin kysymyksiin, vaan painan ne raa'asti DELETE:ksi! GOW pidetään
"tietotyhjiössä" jonkin salaperäisen, vaikutusvaltaisen tahon toimesta - ja
tässä tapauksessa ei tyhjiön ylläpitäjä ole virkakunta; ainakaan ilman
"välikäsiä". Eikä tietoa voi nyhjäistä tyhjästä..! Avuliaat visitoorimme
ovat joutuneet useinkin kertomaan meille monien välineiden ja tarvikkeiden saantipaikat.
Kiitoksemme heille!
0609; MMI
BELGIALAINEN HAULIKKO
Työkaveri osti rinnakkaispiippuisen hanallisen haulikon, nimeltään Armes Lepage.
Kaliberi 16, valmistusnumero 2436. Haluaa tietää vm:n jne Ase on ulkoisesti hyvässä
kunnossa, onko arvoa? Muuta mahdollista tietoa ko aseesta.
nimim Remington
Belgialaiset haulikot ja revolverit ovat suoranainen vitsaus ainakin eurooppalaisille
asetoimittajille: Mallivalikoima lähes tähtitieteellinen; monet aseet vailla
tehtaanmerkkiä, paitsi ehkä "LIEGE" (= kaupunki, jossa suoritettiin aseiden
lakisääteiset koestusammunnat. Valmistajan "korvamerkki" ei ollut pakollinen).
Hakuteoksia aiheesta ei ole sattunut eteen, eikähän niiden hankintaan ole ollut varaa
yli vuosikymmeneen. ARMES Le PAGE oli alkuun tunnettu suustaladattavista
kaksintaistelupistooleistaan. Tehdas perustettiin Pariisiin, Ranskaan.
Belgiaan perustetun tehtaan nimi alettiin kirjoittaa muotoon LEPAGE, eikä
kirjallisuudesta löydy tietoja edes siitä, oliko ranskalaisen asepajan ja belgialaiset
tehtaan välillä ylimalkaan mitään yhteyttä. Belgialaiset ovat voineet omaksua
kuuluisan tehtaanmerkin, kun kaksintaistelut jäivät pois muodista ja pareittain myytyjen
varsin hintavien pistoolien kysyntä hiipui olemattomaksi. (Nyttemmin niiden replikoiden
eli toimivien näköisjäljitelmien myynti on alettu uudelleen, mutta replikat lienee
valmistettu Italiassa tai Espanjassa). Belgialaisen Lepagen valmistamista revolvereista
löytyy piirroskuvia teoksesta "ASE-ATLAS",
by A.B.ZHUK; ansiokkaasti suomentanut maisteri MATTI U.K. VIRTANEN, mutta kyseinen teos
jättää haulikot tykkänään esityksen ulkopuolelle.
Lepage-haulikoiden valikoima lienee ollut monipuolinen. Koska kirjallisuuslähteistäni ei
löydy tietoja edes tehtaan perustamisen ja sen mahdollisen alasajon ajankohdista, niin on
täysin mahdotonta kertoa mitään jonkin sen tuottaman asemallin valmistusajankohdasta,
laatutasosta tai nykyisestä arvosta. Keräily- tai käyttöarvo riippuu monista
tekijöistä, joista kenties tärkein on valmistajan "tunnettuus". Lepage-tehdas
kuitenkin on tai oli olemassa, eivätkä tuotteetkaan liene mitään
"torpparinpyssyjä", koskapa tehtaanmerkki esiintyy aseessa.
2509 MMI; PT
- Gunwriters - sitä ei voi viskata
roskiin vaikka kuinka ärsyttäis
Lisää >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
<< Uusimmat Osa 36 >> 35 >> 34 >> 33 >> Osa 32 >> 31 >> 30 >> Osa 29 >> 28 >> 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>