<< Gunwriters      gunwlogo.GIF (2155 bytes)   Linkkisivu >>


Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

Tekniikkaa ja historiaa, osa 7.

15.10.2001:

Arkistomme aarteita

"ASE & ERÄ"- lehden himoituksi keräilyharvinaisuudeksi kehkeytyneessä "neitsytnumerossa" 1/ 1984 alkoi historiallinen artikkelisarja savuttoman ruudin kehitysvaiheista. Lehden julkaisemisen aikoihin oli sotilaskivääreihinkin soveltuvan ROTTWEIL:in "kemiallisen RCP-ruudin" tuotannon alkamisesta kulunut milteipä päivälleen sata vuotta. Idea artikkeliSARJAN julkaisemisesta jäi kuitenkin idean asteelle, ja ruutihistoriallinen pakina ainutkertaiseksi.

Lehden silloinen päätoimittaja ei pitänyt lainkaan ASE & ERÄ:n vihkoon 2/-84 tarkoitetun artikkelin "vanhahtavasta" kielestä. Olisi pitänyt kirjoittaa kanslia-suomeksi juttuja kaupallisesti kiinnostavista aiheista - ja läpäistä "joskus syksymmällä" metsästäjän tutkintokin! Itse taas olin jääräpäisesti sitä mielipuolta, että INTO KONRAD INHA:n kaltaisen monipuolisen tiedejournalistin suomentama teksti on julkaistava sellaisenaan pilkun paikkaakaan muuttamatta, puhumattakaan sanojen ja niiden järjestyksen "modernisoinnista".

Päätoimittajia meni ja toisia tuli. Julkaisijakin vaihtui. Artikkelisarja ei kuitenkaan enää jatkunut ASE & ERÄ:ssä, "blagodarju Gospodinam" (= ylistys Korkeimmalle), koska jo sen kakkos-osa olisi ladottu alkuperäiseen käsikirjoitukseen verrattuna paljolti erilaisessa muodossa, "oikoluettuna ja korjailtuna" nyky-kieliseksi kuivaskaksi pakinaksi, jollaisia mahtuu tusinaan vähintään kolmetoista.

Omaan aikaansa (kevättalveen 1984) sidottuja huomautuksiani olen "itsesensuroinut" pois tekstistä harkintani jälkeen, jos ne ovat menettäneet ajankohtaisuutensa kuluneiden runsaan 17 vuoden juoksussa. Muutama muistelus ja huomautus on lisätty. Niiden peräkaneettina on vuosiluku 2001. Kuvatekstejä on täydennetty enemmältikin: Tietohan on lisinyt kuluneina vuosina! Alkukielinen pääteksti on nyt jo 87 vuoden ikäinen, mutta LUONNONLAIT eivät ole muiksi muuttuneet noiden vuosien vieriessä.

Todellisia INNOVAATIOITA savuttomien ruutien koostumuksen ja valmistusteknologian alalla muistuu mieleeni aikaväliltä 1914 - 2001 tasan kaksi (2): Saksalainen (maallikoille tuntematon) "Luftwaffe:n superteho-ruuti" NIPOLITE, ja FRED OLSEN:in (USA; 1930) menetelmä pallojyväruutien tuotantoon, sekä sen jälkikäsittelyyn nitroglyseroolilla vasta jyvämuodossa, eikä siis sekoittamalla "soppaa" hyytelömäiseen (tai Olsen-prosessissa siirappimaiseen) ruutimassaan, jolloin ruudista tulee pakkas-arkaa ja korkeapaineisten aseiden piipuille tai putkille turmiollista.



PALAAKO - VAIKO RÄJÄHTÄÄ?

(Degflagratión et detonatión l'es poudres et explosives)



Kirjoittanut: Professori PAUL PAINLEVÉ (1914).
Suomentanut: Toimittaja INTO KONRAD INHA (1919).
Käännöksestä lyhennellyt: P.T.KEKKONEN (1984).
Piirrokset, kuvatekstit sekä alkuperäiset ja päivitetyt kommentit: P.T.K. (1984/2001).



Räjähdysainetta voimme verrata kovasti jännitettyyn vieteriin, jota jarrusäppi pitää jännitettynä. Jos säppi hyvinkin vähäisestä sysäyksestä heltiää, on kone vaarallinen. Jos sitä vastoin vieterin laukaisemiseksi tarvitaan erikoinen koneisto, on laitos vaaraton. Dynamiitin erikoinen laukaisukoneisto on räjähdys-elohopea. Se juuri räjähdyksen tapahtuessa vapauttaa räjähdysvoimat. Räjähdysaineiden joukossa on semmoisia, jotka tavallisessa lämpötilassa ja tavallisen paineen alaisina räjähtävät äkkiä, meidän mielestämme silmänräpäyksessä, heti kun ne sytytetään tai niitä äkkiä sysätään.

Näitä aineita sanotaan DETONOIVIKSI eli äkillisesti räjähtäviksi. Elohopeafulminaatti on niiden perustyyppi. On taas toisia, jotka samoissa oloissa syttyvät verkallisemmin; kehittyvästi. Näiden sanotaan DEFLAGROIVAN eli palavan. Edellisen laatuiset räjähdysaineet ovat ilmeisestikin liian vaarallisia paljoittain käytettäviksi. Niitä voidaan käyttää vain vähin erin, sytytyspanoksina. Eikä ilman niitä tultaisi hyvin toimeenkaan, koska vähemmän vaarallisia räjähdysaineita olisi vaikea saada tarvittaessa äkillisesti räjähtämään. Sytytyspanoksen merkitys ilmenee sattuvasti englantilaisen kuulun kemistin, ABELIN, toimeenpanemasta kokeesta: Hän täytti mustalla ruudilla kaksi samanlaista metallitorvea. Toisen torven ruuti sytytettiin sytytyslangalla, toisen räjähdys-elohopeata sisältävällä nallilla.Edellinen torvi pysyi ehjänä, jälkimmäinen räjähti kappaleiksi.

(Mainittakoon, artikkelin ulkopuolisena tietona, että Abelin koetta tehtäessä oli teräsputkien toinen pää täysin avoin. Myöhemmin toistetuissa kokeiluissa jopa 9 kg:n latauksilla mustaa kivääriruutia käytettiin "paineastiana" kerrostettua tykinputkea, joka pysyi ehjänä. Päistään tulpitettuun putkeen yhdistetty korkeapainemittari, ns. RODMAN-TULKKI, osoitti 6500 ilmakehän huippupainetta, kun ruuti oli räjäytetty sähkövirralla. Kokeen tarkoitus oli mustanruudin kaasumaistenkin palojäänteiden taltiointi ja perinpohjainen analyysi. Tämän kokeilun järjesti englantilainen kapteeni NOBLE. PTK:n tietotäydennys; 2001).

Edellisessä tapahtui ruudin deflagraatio eli palaminen, jälkimmäisessä detonaatio eli äkillinen räjähdys. (Niin myös Noble:n kokeessa, päätellen lähes uskomattomista painelukemista. PTK). Deflagraation ja detonaation ero käy vielä ilmeisemmäksi, kun verrataan palavia sytytyslankoja äkillisesti räjähtäviin, joilla miinoja sytytetään. Hidas lunttu eli BICKFORD-lunttu on nyöri, jonka sisään on suljettu mustaa ruutia. Palamisnopeus vaihtelee 50 senttimetrin ja metrin välillä minuuttia kohti.
hideflag.gif (9873 bytes)
(Kyseisessä, kaikille tutussa puolen sentin paksuisessa "pikilangassa" on ruutisuonena jauhemaista mustaruutia. Palonopeuden nyrkkisääntö on yleensä "sentti sekunnissa" eli noin 0,6 m minuutissa. Pika-tulilangassa on mustaruuti jyvitettyä. Se voi palaa jopa 30 metrin sekuntinopeudella. PTK:n huomautus).



Piirros: Ajoaine-harkon DEFLAGRAATIO. (Latinaa: DE = pois, FLAGRARE = liekehtiä). Päästä sytytetty harkko leimuaa iloisesti, mutta tuli ei tunkeudu sen sisäosiin. Nuolet osoittavat palokaasujen purkautumissuuntaa. Monet ajoaineet (mm. mustaruuti) muuttuvat kaasuksi nesteytymisvaiheen kautta. Palon etenemisnopeus voi olla esim. tulilangan mustaruutisuonessa vain "sentti sekunnissa". Aseen patruunapesään suljetussa, paineenalaisena palavassa ruutijyvässä se voi kohota likelle 2000 m/s lukemaa, ja jyvä liekehtii koko pinnaltaan. Ruutijyvien murtuminen selittää näinkin epäuskottavan lukeman, joka johti kiinteän ruutipuristeen omaksumiseen jyväruudin tilalle hieman ennen savuttomien ruutien käyttöönottoa.



Äkillisesti räjähtävä lunttu sitä vastoin on metalliputki, jossa on jotain meliniitin kaltaista räjähdysainetta. Kun putken pää räjäytetään, etenee räjähdys jopa 7 kilometrin sekuntinopeudella!

(Räjähdys-tulilangan täytteenä ei enää vuonna 1914 ollut meliniitti eli pikriinihappo, koska langan vaippa olisi jouduttu tekemään kalliista ja kylmänä hauraasta tinasta. Lyijyn kanssahan meliniitti muodostaa herkästi iskusta räjähtävää lyijypikraattia. "PRIMACORD" -langan vaippa oli siis lyijyä ja täytteenä trotyylia. Nykyisissä muovikuorisissa räj-tulilangoissa on tavallisin täyteaine perunajauhoa muistuttava pentriitti. PTK:n huomautus; 2001).


Vaikka toisesta ilmiöstä voidaan asteittain siirtyä toiseen, on niiden mekaniikka täysin erilainen: Deflagraatiota voidaan verrata tulen verkalliseen etenemiseen sytytettyä oksaa pitkin. Detonaatio taas etenee sysäysjaksona molekyylitärähdysten kautta melkein samalla tavalla kuin ääniaalto: Ensimmäinen elementti, joka iskulla tai muulla keinolla äkillisesti räjäytetään, iskee räjähdyksellään vielä paljon ankarammin seuraavaa elementtiä, joka nyt vuorostaan äkillisesti räjähtää; jne... Räjähtävän kappaleen läpi kulkee todellinen räjähdysaalto. Räjähtävä putki (= räj-tulilanka; PTK:n huomautus) voidaan vaikkapa katkaista monesta kohdasta. Ensimmäisen palan räjähdys saa ilman tärähtämään ja siten räjähdyttää seuraavan palan.

Jos siis räjähdys-elohopeata sisältävistä nalleista laatikossa yksi räjähtää, niin voivat kaikki muutkin samalla räjähtää, ja räjähdys voi käydä tuhoisaksi, kuten monet tapaukset osottavat. Sytytysnalleja käsiteltäessä tulee senvuoksi vaarin ottaa mitä suurinta varovaisuutta. Detonaatio on muutoin monimutkainen ilmiö. On tuhansia eri laatuja, vaikk'emme voi niitä erottaa; aistimemme kun eivät voi tehdä eroa tuhannesosan eikä sadastuhannesosan sekunnin välillä. Räjähdysaineen epävakainen atomirakenne hajoo nopeammin tai hitaammin sen mukaan, voimakasko on ensimmäinen sysäys, joka saa sen horjumaan. Mutta ilmankin sytytyspanosta voi deflagraatio muuttua detonaatioksi: Palaminen äkilliseksi räjähdykseksi, jos lämpötila tai paine kohoo kyllin korkeaksi.


hidetona.gif (6494 bytes)

Kuva. Räjähdysaineharkon DETONAATIO. (Latinaa: DETONARE = jyrähtää). Sytytyskohdasta etenee harkon läpi räjähdys- eli shokkiaalto, joka kulkee suoraviivaisesti 2000+ - 11 000 m/s nopeudella. (2000 m/s on yleisesti hyväksytty deflagraation ja detonaation välinen raja. Huippunopeus, 11 "kilsaa" sekunnissa, on saavutettavissa eräissä nestemäisissä seoksissa, esim. "tetratolissa". Sekään ei liene yläraja, mutta paineistetuissa kaasu-faasissa olevissa epä-stabiileissa seoksissa ei aallon nopeutta voida mitata millään keinolla: Seos jyrähtää samanaikaisesti kauttaaltaan, kuin bensiinihöyry "nakuttavan" moottorin sylinterissä. "Syttymiskohtaa" ei ole. PTK; 2001). Kiinteässä harkossa tai nesteessä on räjähdysaalto äärimmäisen ohut; mahdollisesti vain räjähdemolekyylin paksuinen. Sen edessä on muuttumatonta räjähdettä ja takana hehkuvaa palokaasua.

Sisäisen kitkansa vuoksi säilyy kaasupilvi suhteellisen kauan räjähdekappaleen muotoisena. Esimerkiksi 10 x 10 x 10 cm:n kokoinen pikriinihappo-kuutio muuttuu ensin hiilipölyä sisältäväksi kaasuksi, ja kaasu-massa menettää vasta detonaation päätyttyä kuutionmuotonsa. Nestemäistä välivaihetta ei detonaatiorintamassa yleensä havaita: Happiatomien "loikka" typpidioksidista räjähteen palavaan ainesosaan lienee puhtaasti mekaaninen tapahtuma. Laajeneva kaasupilvi hakeutuu pallonmuotoon, työntäen edellään kokoonpuristuneita ilmamolekyylejä, joiden muodostama shokkiaalto on silminnähtävissä ainakin korkeuksista: Jokainen lienee nähnyt sen joskus, lentopommituksia esittäviä uutisvälähdyksiä TV:sta katsellessaan.



Ilmiö silloin äkkikäänteessä vaihtuu ja siihen saakka palaneen kappaleen läpi kulkee räjähdysaalto. SANTENDER:issa paloi dynamiittikuormaa kuljettava laiva rauhallisesti puolen-kolmatta tuntia, mutta räjähti sitten yht'äkkiä, surmaten 510 uteliasta ja tuottaen vammoja tuhansille. 12. p. toukokuuta 1899 pääsi CURTIS:in ruutitehtaalla (= CURTIS & HARVEY, AUSTIN, SKOTLANTI) tuli valloilleen ja palavassa tehtaan osassa sattui olemaan 150 tonnia kloraattia tynnöreihin pakattuna. Kymmenen minuutin kuluttua muodosti sula kaliumkloraatti oikeita virtoja. Sitten seurasi hirmuinen räjähdys, joka hävitti koko tehtaan. Jos sen sijaan syttyy tulipalo semmoisissa tehtaissa, jotka valmistavat B-ruutia ja muita samantapaisia ruuteja, niin palaa tämä räjähtämättä. Räjähdysaalto ei kulje näiden kolloidaalisten aineiden kautta.

(Esimerkiksi Lapuan Patruunatehtaan räjähdys osoitti tämän väittämän erheelliseksi. Virikkeenä tosin toimi huokoisruuti, jonka detonaation pani alulle naulapistoolin hylsyistä niiden latauskoneeseen kertynyt nallimassa-pöly. "PIKAVA"-naulapistoolien patruunat ladattiin .22 LR-hylsyihin huokoisruudilla. Mainittu B-ruuti, ranskaksi Poudre Blanc = "valkoruuti", oli kirjoittaja Paul Painlevé:n kuuluisan oppi-isä PAUL VIEILLE:n keksintö, jonka turvallisuutta piti tietenkin kehuskella vielä vuonna 1914, "unohtaen" monet kymmenet lähes 30 vuoden aikana sattuneet onnettomuudet tehtaissa, varikoilla ja laivoissa. PTK:n huomautus).


SOTA-RÄJÄHDYSAINEET

Sota-räjähdysaineita käytetään kahdenlaisiin tarkoituksiin:
1) Niillä ladataan granaatteja, joiden määrä on räjähtää vihollisen joukkojen keskellä.
2) Niillä ladataan kiväärejä ja tykkejä.

Granaateissa käytettyjen räjähdysaineitten tulee olla suunnattoman ruhjovia (= detonoivia eli brisantteja. PTK). Tykki- ja kivääriruutien sitä vastoin tulee olla kehittyviä. Niiden siis tulee antaa luodille suurin mahdollinen nopeus, tuhoamatta tai sanottavammin vahingoittamatta asetta. Siitä syystä on mustaruuti, jota viime aikoihin saakka on käytetty kaikenlaisiin tarkoituksiin, saanut granaateissa väistyä brisantimpain, ja aseissa hitaampien ruutien tieltä.


SAVUTTOMAT RUUDIT

Jos musta ruuti sytytetään vapaassa ilmassa, palaa se räjähtämättä. Kauan luultiin sen aseen sisustassa olevan kehittyvää ja räjähtävän peräkkäin yhdensuuntaisin kerroksin. Niin ei asian laita kuitenkaan ole: Deflagraation vaikutuksesta se muuttuu rajuksi ja räjähdysaalto kulkee koko paljouden läpi. Se on niin rajua, ett'ei sitä käyttäin voitaisi hyvin paljoa lisätä luotien nopeutta ylittämättä sitä rasitusta, minkä ase voi kestää. Palamista on koettu hidastuttaa muuttamalla ruutijyvien tiiviyttä ja kokoomusta, ja kiillottamalla tai vernissaamalla niiden pinta. Kaikki nämä kokeet kuitenkin heitettiin sikseen, kun B-ruuti keksittiin.

(Nimitys "Poudre B" oli siis kemisti Paul Vieille:n keksimä. Alkuperäinen nitroselluloosa-ruuti oli väriltään valkoista, ranskaksi "blanc". Mineraalipitoisemmat puolisavuiset revolveriruudit olivat J-ruuteja tai sittemmin S-ruuteja. J-ruuti oli keltaista, ranskaksi "jaune" ja S-ruuti väriltään hopeanhohtoista. Suomessa käytetään nimitystä B-ruuti nitroglyseroolia sisältävästä tykkiruudista eli Ballistiitista. N-ruuti on nitroselluloosaruutia, vaikka N500-sarjan kivääriruudit ovatkin pintakäsiteltyjä nitroglyseroolilla, kuten jo amerikkalaiset OLSEN-/ OLIN- pallojyväruudit vuodesta 1930 alkaen.

Diglykooliruutia <D-ruutia> on valmistettu vain tykkiruudiksi, järeimpään kalustoon, tai haluttaessa suuria lähtönopeuksia, vaikka sillä olisi oivallisia ominaisuuksia kivääriruutinakin: Kylmänkestävyys vailla vertaa, onhan tehostusaineena pakkasnesteestä nitrattu dinitro-dietyleeniglykooli, ja alhainen palamislämpötila, joka ehkäisee piipunreiän turmelevaa lämpökorroosiota "jyty-latinkejakin" ammuttaessa. Pienijyväisestä kivääriruudista voisi dinitroglykooli ilmeisesti haihtua pois, jolloin ruudin teho heikkenisi.

NIPOLITE-ruudissa <NP-Pulver> on teho-aineena jauhemainen, kemiallisesti stabiili ja vettähylkivä pentaerytritooli-tetranitraatti. NP-ruuti on myös immuuni suurillekin lämpötilan vaihteluille. Ikuinen mysteerio on se, ettei sitä valmisteta eikä pidetä kaupan ainakaan siviilikäyttöön, muunmuassa kotilataajien saatavaksi. Ruuti ei kehitä mitenkään ylikorkeita paineita normaalilatauksilla, mutta se antaa luodille kaikkia tavanomaisia ruutilajeja suuremman lähtönopeuden. PTK, 2001).


Keksijät ovat koettaneet saada pumpuliruudista mustalle ruudille sijaisen aina siitä pitäen, kun se ensin tuli tunnetuksi. Pumpulia (puuvillaa eli vanua; PTK) kastetaan salpietarihappoon (väkevään typpihappoon; PTK) ja sitten kuivataan. Jos siten syntynyt pumpuliruuti tulitikulla sytytetään, leimahtaa se hyvin äkkiä palamaan, mutta ei kuitenkaan räjähdä. Räjähdys-elohopeinen nalli sitä vastoin saa sen rajusti räjähtämään, ja jos sitä pistetään tykkiin tai kivääriin, ruhjoo se aseen.

(Kiväärinpatruunoiden aliääni-latinkeihin olisi pahviksi prässätty ja jyvitetty eli "granuloitu" nitroselluloosa edelleenkin varteenotettava vaihtoehto! 1800-luvulla haviteltiin kuitenkin jopa yli 2000 metrin tehokasta kantamaa sotilaskivääreille ja varsinkin kuularuiskuille. Haulikko- ja käsiaseruudeiksi sentään valmistettiin gelatinoimattomiakin puolisavuisia ruuteja, joihin lukeutui myös EUGEN SCHAUMAN:in kiväärien kevytlatinkeihin suosittama "siniruuti" eli "Blåkrut". PTK, 2001).


Ranskalainen VIEILLE hävitti pumpuliruudin sisäisen rakenteen sen voimaa lauhduttaakseen: Hän liuotti sen eetterin ja alkoholin sekoitukseen. Tämä gelatinoitu pumpuliruuti nykyään tunnetaan B-ruudin nimellä (Ranskassa; PTK). Käsittelyn jälkeen siihen jää verraten pieni määrä eetteriä ja alkoholia, 1 - 6 % sen mukaan, mihin tarkoitukseen ruutia käytetään. Eetteri-alkoholin tehtävä on tässä tapauksessa muuttaa pumpuliruuti kolloidaaliseksi kappaleeksi (= tiiviiksi eli muovimaiseksi, kuten jo 20 vuotta aiemmin keksitty ensimmäinen muovi: Selluloidi. PTK). Kolloidaalisena pumpuliruuti palaa räjähtämättä suuressakin paineessa ja korkeassakin lämpötilassa, jopa vaikka se räjähdys-elohopealla sytytettäisiin.

Räjähdysaalto ei enää pääse sen kautta kulkemaan. Aseessa se kehittyen palaa yhdensuuntaisin samankeskisin kerroksin. Mustan ruudin rinnalla sillä vielä on se etu, ett'ei se synnytä savua. Heti keksimisensä jälkeen (1847) pumpuliruuti tosin koetettiin eri aineita käyttäen muuttaa tällaiseksi. Itävallassa valmistettiin jo v. 1870 ruutia, joka oli suuressa määrin B-ruudin näköistä, mutta se hyljättiin, kun ei älytty sen todellisia etuja.

(Itävaltalaisen VOLKMANN:in Colloidin-ruudin tuotantoyritysten kariutumisesta byrokratian ja "sisäisen protektionismin" kivikoihin oli pakinaa ASE & ERÄ:ssä 1/-84. Colloidin oli valssattua tai matriisipursutettua, läpeensä gelatinoitua lehtiruutia, kuten Vieille:n Poudre B sittemmin. Sen "todelliset edut älyttiin" - jopa liiankin syvällisesti - UHKAKSI valtion ruutimonopolille. Savuttoman ruudin tuotanto tukahdutettiin määräämällä Colloidinille niin järjettömät valmistuslisenssi-maksut, että ruuti olisi maksanut miltei painonsa kultaa jo tehtaasta ulosmyytäessä, ja sen maastavienti oli TIETENKIN kiellettyä.

Esimerkiksi venäläiset olisivat maksaneet muutaman kilon näyte-erästä Colloidinia vastaavan painomäärän puhdasta kultaa Turkin Sodan aikana: Käytössä oli jo kuularuiskujakin, joihin olisi tarvittu savuton ruuti. Venäläisten huipputason kemistien olisi ollut helppoa analysoida Colloidin-ruuti ja käynnistää sen tuotanto Venäjällä, jos pienet "maistiaiset" olisi onnistuttu hankkimaan. Sittemmin, 1890-luvun vaihteessa, juuri Venäjä oli kärkipään maa ruutikemian alalla, vaikka länsimainen alan kirjallisuus yleensä unohtaa mainita tämän tosiasian. PTK).


B-ruutia ei käytetä rakeina, kuten tavallista ruutia, vaan levyinä ("paillettes") tai nauhoina. Kuta isompi on ampuma-ase, sitä suurempia ja paksumpia tehdään nämät levyt. Tykin ruutipanos on nimittäin sovitettava sen mukaan kuin palamisen lait vaativat. Toisin sanoen ruutiosien paino ja muoto on siten harkittava, että palaminen päättyy samalla kuin luotikin piipun suusta lähtee. Jos palaminen tapahtuu liian nopeaan, eikä ruuti siis ole kyllin nopeasti kehittyvää, tulee voima huonosti käytetyksi.

(Toisaalta voidaan pyrkiä tuottamuksellisestikin "huonoon voimankäyttöön", ladattaessa kiväärien aliäänisiä patruunoita "huonosti kehittyvillä", mutta mahdollisimman herkästi syttyvillä haulikko- tai käsiaseruudeilla. PTK; 2001).

hipyro.gif (9836 bytes)

Kuva. Säännönmukaisesti aseen patruunapesässä palava lankaruudin jyvä palaa vain pinnastaan, kuin puupölkky uunissa, muuttuen ohuemmaksi ja lyhyemmäksi. Liekehtiminen eli ruutikaasun purkautuminen laimenee palamisen loppuvaiheessa, palavan pinta-alan vähetessä geometrian sääntöjen mukaisesti. Pinnoittamalla ruuti palamista hidastavalla kemikaalilla voidaan palonopeutta säädellä, tietenkin syttymisherkkyyden kustannuksella.



Jos palaminen taas tapahtuu liian verkalleen ja siis epätäydellisesti, jää piippuun syttyviä kaasuja ja hehkuvia hiilihiukkasia, jotka seuraavaa laukausta ladattaessa voivat saada aikaan tapaturman. (Häkämyrkytyksen suljetuista tiloista tykeillä ammuttaessa. Ruutipussien ennenaikaisen syttymisen, ladattaessa tykkiin irtopanos- tai kartussilaukausta. PTK). Vähän sen jälkeen kuin B-ruuti oli keksitty, ehdotti ALFR. NOBEL, että savuttomana ruutina käytettäisiin eräänlaista lauhdutettua dynamiitti-kumia, jonka Abel oli jo Englannissa keksinyt ja joka saatiin gelatinoimalla 50 % pumpuliruutia 50 prosentissa nitroglyseriiniä. Nämä ruutilajit (kordiitti, ballistiitti, y.m.) antavat puolta vähemmällä panoksella luodille saman lähtönopeuden kuin B-ruuti, mutta ne korkean palamis-lämpötilansa vuoksi suuressa määrin syövyttävät piippua.

SIWY, eräs englantilainen insinööri, on laskenut, että 28 senttimetrin tykki joka laukauksella menettää 1/3 kilon terästä. Jälkeen vuoden 1898 on käytäntöön otettu uusia ruutilajeja, joissa nitroglyseriinin määrä on vähennetty keskimäärin 20 prosenttiin siten, että ruutiin on sekoitettu apu-liuotusaine (alkoholi-eetteriä tai asetonia y.m.). Nämä uudet ruutilajit ovat jonkun verran voimakkaampia kuin B-ruuti, eivätkä näytä syövyttävän piippua sanottavasti nopeammin. Ne eivät ime vettä yhtä suuressa määrin ja niillä on siis pysyvämpi varmuus, joka on tärkeätä etenkin pitkillä ampumamatkoilla.

Venäjä, Amerikka ja Ranska käyttävät yksinomaan puhtaita nitroselluloosa-ruuteja. (HUOM! Tykkiruuteina. PTK). Englanti, Italia, Ruotsi ja Japani sekoittavat yhteen nitroselluloosaa ja nitroglyseriini-ruutia. Saksa käyttää edellistä pienireikäisiin, jälkimmäistä isoreikäisiin aseisiin. Teknikot väittävät, ett'ei puhtaita nitroselluloosa-ruuteja voida menestyksellä käyttää suurissa, 40 tai 42 senttimetrin tykeissä, ellei panoskammiota tehdä hyvin tilavaksi.

(NS-ruudin progressiivisuutta eli "kehittyvyyttä" parantavaa pintakäsittelyä vasta tutkittiin alkutekstiä kirjoitettaessa. Yleismaailmalliseen käyttöön pinnoitusmenettely tuli 1920-luvulla, enimmäkseen kivääriruutien huippupaineen alentamiseen. Uranuurtajana oli, saksalaisten ohella, amerikkalainen kemianteollisuuden konserni E.I. DuPONT de NEMOURS, joka omaksui ensimmäisen palohidaste-pinnoitetun progressiiviruutinsa, IMR 15:n, tuotantoon 1. maailmansodan syttymisen aikoihin v. 1914. Ruudin pinnoitusmenetelmä oli sotasalaisuus; tuntematon alkutekstin kirjoittajalle ja artikkelin suomentajallekin vielä vuonna 1919, vaikka I.K. Inhan tekninen tietämys olikin useimmiten hämmästyttävässä määrin aikansa tasalla. PTK).

Musta ruuti, joka on kivennäisseosta, säilyy vuosisatoja. Savuttomat ruudit sitä vastoin, jotka ovat kolloidaalisia kappaleita, vähitellen hajoavat. Hajotessaan ne eräässä vaiheessa luovuttavat niin paljon lämpöä, että voivat itsestään syttyä. Tämä on kumoamaton tosiseikka, mutta vaatii se kuitenkin aivan erikoisia edellytyksiä: Hajoamista jouduttavat lämpötilan ja kosteuden vaihtelut, ynnä liuotusaineen ylijäämä, jos ruudissa moinen ylijäämä on. Nämä kolme syytä vaikuttavat, että etenkin laivoissa säilytetyt ruudit ovat taipuvaisia hajaantumaan. Suurissa varastoissakin se voi tapahtua, vaikka onkin harvinaista. Hajaantumista koetetaan ehkäistä stabilisaattorien eli vakaannuttajien kautta, jotka imevät itseensä happamet höyryt. Nykyään käytetään kaikkialla saksalaista vakaannuttajaa, difenyyliamiinia. (Päätekstin loppu).

hiporous.gif (8903 bytes)

Kuva. Savuttomat huokoisruudit voivat detonoida esimerkiksi esimerkiksi ladattaessa vahingossa tupla- tai kolminkertainen annos ruutia etenkin revolverin patruunaan. Detonaatorintama etenee huokosia myöten, tai murtuvan ruutijyvän halkeamien kautta kohti jyvän keskustaa. Näin käy myös mustassa ruudissa, jos sen jyvät ovat liian hauraita aseen käyttöpaineeseen nähden. Siksi on mustanruudin vaivalloinen ja vaarallinen tiivistäminen valssimyllyllä jokseenkin välttämätöntä, ellei tyydytä mataliin käyttöpaineisiin. Haulikoissa ja suustaladattavissa rihloissa voitiin käyttää tiivistämätöntä "maatiais-kruutia", koska aseiden käyttöpaine ylitti harvemmin 300 - 500 ilmakehää. Tihentämättömän jyvitetyn ruudin nimitys johtuu siitä, että Suomen(kin) maaseudulla voitiin ruuti valmistaa kotitalouksissa. Vastakohtana oli tehdasvalmisteinen "sota-kruuti".

Viimeisimmissä mustaa ruutia polttavissa sotilaskivääreissä oli huippupaine jo 1500 - 2500 ilmakehää. Ruutijyvien tai -puristeen piti kestää laukaisupaine murtumatta. Kuvissa yritetään hahmottaa lankajyväisen huokoisruudin jyvän olotilan muutoksia YLILATAUKSESTA johtuvan detonaation sattuessa. Ylinnä pinnaltaan kaasufaasiin muuttunut jyvä. Nuolet osoittavat räjähdysaallon kulkusuunnan kohti jyvän keskiötä. Keskikuvassa on jyvä kaasuuntunut täysin, mutta kaasumassa on vielä lieriönmuotoinen. Tumma "sydän" on huokoisruudin sisältämän salpietarin hajoamistuotetta, kaliumkarbonaattia eli potaskaa. Alimmaisessa kuvassa kaasumassa paisuu, ja tapahtuu tuhoisa räjähdys.



TÄYDENNYSTIETOA; 2001.

ALILATAUSdetonaation mekanismi on toisenlainen: Ruutijyvät "kytevät" suhteellisen hitaasti, hajaantuen palamiskykyisiksi kaasuiksi kuin pilkkeet häkäpöntössä. Vasta tämä kaasu "remahtaa" paineen ja kytemis-lämmön sytyttämänä, kehittäen lähes uskomattoman korkean hetkellisen huippupaineen, vaikka ruutimäärä olisikin vähäinen. Ilmiö on sama kuin liian matalaoktaanisen bensiinihöyryn ennenaikainen sytytys "nakuttavassa" moottorissa: Koko kytökaasu-seos muuttuu samanaikaisesti ja kauttaaltaan "lopulliseksi" ruutikaasuksi.

Ruudin palo-ominaisuuksia on jo pitkästi yli sadan vuoden ajan säädelty jyvien kokoa ja muotoa muuttamalla. 1880-luvulla julkaistu suomenkielinenkin kirjallisuus mainitsee mm. kuusiomutterin muotoisista kappaleista koostuvan "prismaatillisen tykki-kruudin", jolla ladattiin "järeimpiä jyskäreitä". Ruutiprismassa oli pitkinpuolinen reikä, tai jopa seitsemän reikää. Kiväärikaliberisten aseiden putkiruuti on liereää ja varustettu yleensä vain yhdellä pitkinpuolisella läpikulkevalla kanavalla. Putkiruutijyvä palaa ulko- ja sisäpinnaltaan, sekä päädyistään. Palava pinta-ala pysyy lähes vakiosuuruisena, tai se voi jopa lisääntyä (vaikka ruutijyvä lyheneekin), jos sisäpinta palaa ulkopintaa nopeammin. Järeiden tykkien savuton ruuti voi olla jopa 19-reikäistä; tavallisimmin ballistiittia, jota ei pinnoiteta eli flegmatoida palohidasteella.



TIETOLISÄ 2001:

Jo mustaruutikaudella voitiin prismaruudin ulkopinnan syttymistä viivästyttää ja palamista hidastaa vernissaamalla ruutikappaleet, mutta jättämällä reikä/reiät pinnoittamattomiksi. Savuttoman kivääriruudin pintakerroksen "flegmatointi" eli alkupalamisen hidastaminen paraffiinivahalla keksittiin Saksassa, sattumalta, pyrittäessä vähentämään nitroselluloosa-ruudin ikävää taipumusta imeä kosteutta ilmasta. Havaittiin, että paraffinoitu lehtiruuti antoi vakiolatauksilla jopa hieman tavanomaista suuremman lähtönopeuden, mutta laukaisupaine aleni useiden satojen ilmakehien verran. Annosta voitiin siis lisätä vaaratta.

Hylsyn (M/1888) liekkireikiä tosin jouduttiin suurentamaan 0.5 mm:stä aluksi 0.7 mm:iin ja lopulta 0.8 mm:iin. Paraffinoitu ruuti oli alkuperäistä RCP-jyväruutia jäykkäsyttyisempää, tuottaen ampumatarkkuutta huonontavia sytytysviipymiä, mutta "sankkireiät" olisi häädytty suurentamaan tuotantoteknisistäkin syistä: Alkuaan ne oli porattu, mutta suuremmat liekkireiät voitiin stanssata. (Nallipesät olivat tyyppiä BERDAN, eli liekkireikiä oli kaksi). Lopullinen muutos tapahtui helmikuusta 1890 alkaen, eli paraffinoitu, progressiivisesti palava ruuti on siis keksitty jo vuonna 1889 - vain kolme vuotta Vieillen B-ruudin keksimisen jälkeen.

Samoihin aikoihin tai jo hieman aiemmin oli Englannissa havaittu varsin vähäisen maaöljy-tuotteen pitoisuuden muuttavan "dynamiitti-kumin" eli gelatiinidynamiitin (Geligniitin) rauhallisesti palavaksi kivääriruudiksi. Kun geligniittimassaan sekoitettiin vaivaiset 5 % tavallista vaseliinia, saatiin aikaan kordiitti-ruuti, jolla voitiin ladata alkuaan mustaruutipatruunoille suunniteltujen .303 LEE-METFORD -kiväärien patruunoita. Niiden vaippaluotien lähtönopeus enentyi "drastisesti", mutta laukaisupaine vähentyi.

Ruuti sisälsi 58 % nitroglyseroolia, joten aseiden piipuista alkoivat rihlat palaa pilalle varsin pian. Niitä jouduttiin syventämään, rihlaprofiilia terävöittämään, ja ruudin, sekä nallien sytytysmassojen koostumustakin "tarkistamaan", eli lähes puolittamaan kordiitin nitroglyserooli-pitoisuus. Nallimassoista vähennettiin kaliumkloraatti-pitoisuutta, ja alettiin etsiskellä täysin syövyttämättömiä aloite-räjähteitä.


PUTKIRUUTI (TUBULAR)

Mustaruuti-kauden lopulla voitiin kiväärinpatruunat (mm. Lee-Metfordin alkuperäiset "rehut") täyttää kiinteäksi puristetulla ruutisylinterillä, jonka keskellä kulki pituussuuntainen palokanava. Kiinteä kivikova ruutipuriste paloi radiaalisesti, vain sisäpinnaltaan, ja palava pinta-ala laajeni lähes samaan tahtiin kuin piipunputken vapaa tilavuus enentyi luodin kiitäessä sen suuta kohti. Idea on tuttu raketeista; huokeista "kissanpieruista" aina mannertenvälisiin ohjuksiin asti käytetään "ruutimoottoreita".

Ihmeteltävää on, ettei savutonta ruutipuristetta ole omaksuttu yleisempään käyttöön moderneissa ampuma-aseissa, lukuunottamatta "hylsyttömiä" patruunoita ampuvia kokeilumalleja, joilla ei ilmeisesti ole tulevaisuutta lukon tiivistysvaikeuksien ja patruunoiden "kiehunta-riskin" takia. ("Ylikiehunta"/ "cook-off" tarkoittaa patruunan laukeamista patruunapesän kuumien seinämien sytyttämänä). Jyvitettynä on savuton putkiruuti ilmeisesti yleisin laji ainakin kiväärikaliberisissa aseissa, mutta yleistä myös tykkikaliberisten laukausten ajoaineena.


KUUTIORUUTI (CUBE)

Kuutioruuti on harkitusti "degressiivistä", eli sen palaminen alkaa railakkaasti, mutta laantuu jyvän kutistuessa ja pyöristyessä. Esimerkiksi ranskalainen musta tykkiruuti oli keisari NAPOLEON I:n aikaan kuutiojyväistä; kuutioiden särmäpituus 8 mm. Samanlaista mustaruutia käytettiin vielä 2. maailmansodan aikaan shrapnelli-ammuksissa heittopanoksena, joka tyrkkäsi täytekuulat ulos ammuksen kärjestä, aikasytyttimen hetkityksen tultua "pykäläänsä". Särmikkään jyvän herkkäsyttyisyys on hyödyksi myöskin käsiase- ja haulikonpatruunoissa.

Pienijyväistä savutonta kuutioruutia voi yhä tavata käsiaseiden patruunoista. Wanhoissa Vetterli-/ "Grafton"-kiväärin patruunoissa, joita noukittiin vuosien ajan merenpohjasta aselaivan räjäytyspaikalta, oli sangen usein savuton lataus; hyppysellinen valkoisia, mannaryynien kokoisia ja näköisiäkin kuutioita. Patruunoiden nallimassa on jo turmeltunutta, mutta liekillä sytytetty ruuti sähähtää terhakkaasti. Erikoislaatuisesti vahapaperi-vaipoitetut patruunat olivat hämmästyttävän vesitiiviitä: Kaikissa purkamissani Vetterlin patruunoissa oli ruuti säilynyt täysin kuivana.

Sen valkoinen väri oli alkuperäinen. Yleensähän ruudit värjätään taikka grafitoidaan. Värillä ei sinänsä olisi väliä, mutta grafiittipinnoituksesta koituu hyötyäkin: Se vähentää ruutijyvien pinnan sähköisyyttä ja edes-auttaa jyvien liukumista latauskoneen tuutissa tai kotilataajan ruutisuppilon kapeikossa, sekä vähentää jossain määrin ruudin taipumusta kuivua liikaa tai imeä itseensä kosteutta ilmasta. Liian kuivaakaan ei ruuti saa olla, koska sen palamisnopeus enentyy: Laukaisupaine kohoaa, mutta luodin tai haulien lähtönopeus pysyy muuttumattomana. Joskus olen havainnut sen jopa vähentyneen! Ruudin kuivuessa lienee vesikosteuden myötä haihtunut myös "nitroksyylia" eli typpidioksiidia; kemiallisesti sidottua energiaa siis. Patruunat olivat merkkiä Hirtenberg, kaliberi .308 Win. (HP:n ABC-luoti edusti 1980-luvun alkuvuosina tehdasvalmisteisten suurriista-ammusten parhaimmistoa, mutta itävaltalaisten ruutien laatu on ollut jo "kaksoismonarkian" aikaan lievästi sanoen kyseenalainen, johtuen valtion monopolista ruutituotannon alalla).

Savuton tai "puolisavuton" kuutioruuti oli yleisintä haulikkoruutina, herkän syttyvyytensä ansiosta. Se oli usein myös niin kevyttä tilavuuspainoltaan, että se voitiin annostella patruunaan samalla mittakauhalla kuin samantehoinen annos mustaa ruutiakin. Painomäärin annosteltaessa olisi käynyt "wanhanaikaisesti", koska puolisavuiset ruuditkin olivat vähintään kaksinkertaisesti mustanruudin vahvuisia paineenkehitykseltään. Vanhojen mustaruutihaulikoiden piipunsuut olivat myös usein paperinohuita seinämävahvuudeltaan, joten kuutioruudin "laskujohteinen" palaminen eli alhainen suupaine oli hyvinkin tärkeä turvallisuustekijä. Aseteräksien laatu oli mitä milloinkin, ja "lankapiippuiset" haulikot olivat yleisiä, kun taas korkeapaineisen "tiheän nitroruudin" käyttöä kestävät aseet alkoivat yleistyä verkalleen vasta viime vuosisadan vaihteen jälkeen.


HUOKOISRUUTI (POROUS BASE)

Suomessa on käytössä "Porous Base"-menetelmä N300-sarjan ruutien syttymisherkkyyden enentämiseen. Tällä keinolla kasvatetaan ruutijyvän palopinta-alaa kriittisen sytytysvaiheen ajaksi: Taikinamaiseen "hyytelöityyn" ruutimassaan lisätään pölymäisen hienoa vesiliukoista (mutta asemetallia syövyttämätöntä) suolaa, joka ruutimassan kiinteydyttyä pestään pois pursutetun ruutilangan tai -putken, taikka jo jyviksi leikatun ruudin pinnalta kuumalla vedellä. Ruutijyvä on nyt rosoinen kuin pesusienen pinta. Osa suolasta jää kuitenkin ruutijyvien sisään. Suola voi olla kemiallisesti tehotonta eli "inerttiä", taikka hapettavaa, kuten VihtaVuoren enimmäkseen käyttämä kalisalpietari. Inerttinä helppoliukoisena suolana on käytetty ainakin kalsinoitua (= vedetöntä, jauhemaista) Glauber-suolaa eli natriumsulfaattia, ilmeisesti "konepistooliruudissa" N330.

(M.T.V. eli Muistutettakoon Tässä Vaiheessa: Ajantasaisia tai tärkeitä tietoja ruutien koostumuksista ei ENÄÄ kerrota VihtaVuorelta "ainakaan kaikille", joten paljon on arvailujen varassa: Nimenomaan ne tiedonjulkistajat, jotka ruutikemiasta JOTAKIN ymmärtävät, ovat täydellisessä umpiossa tiedonsaannin suhteen. Heitä vähemmän asiantuntevat "gunwriterit" tyytyvät tekemään kohteliaasti tykö yhteiselle kansalle VAIN sen, mitä kulloinkin halutaan piilomainostettavan, lisäämättä: "..mutta sehän on jo Wanha Kexintö" -tyylisiä, ilkeiksi miellettyjä kommentteja "veret seisahduttavista uutuuksista" kertoessaan).

Mineraalipitoisuutensa takia eivät kotimaiset huokoisruudit ole "perki-savuttomia", vaan VÄHÄsavuisia. Salpietarin luovutettua happensa ja typpensä, sekä yhdyttyä ruutikaasun hiilidioksiidiin, muodostuu pölymäistä kaliumkarbonaattia eli potaskaa, joka tussahtaa aseesta pienenä, harsuna savupilvenä. Kaliumnitraatti eli salpietari antaa ruutiin vähäisen happilisän, joka mahdollistaa lähes täydellisesti eetteri-alkoholiseokseen liukenevan nitroselluloosan käytön ruudin perusaineena. Ruutimassa voidaan täten pursuttaa vain 0.5 mm:n läpimittaiseksi "siimaksi", josta pätkitään ruutijyviä sopivaksi harkittuun pituuteen.

VihtaVuoren N310:n jyvien läpimitta on 0.6 mm ja pituus 0.7 mm. Ruuti N310 tunnetaan jo kautta sivistyneen maailman eräänä parhaista kevytlataus-ruudeista, vaikka sen valmistaja "tykkää kyttyrää" tuon maineen julki-julistamisesta. Tiettyihin erikoistarkoituksiin olisi tarpeen samasta massasta pursutettu ruuti, läpimitaltaan samaiset 0.6 mm, mutta jyvän pituus ehkä 0.4 mm, ja jyvät "pestyjä" vasta niiden katkaisun jälkeen. Mutta eihän Suomessa voi/saa, vaikka esimerkiksi nykyisiin 12 kaliiperin Skeet-haulikonpatruunoihin 24 gramman haulimäärällä (joka voi vähentyä nykyisestäänkin) tarvitaan juuri tällaista "makkaransiivu-ruutia", jonka SUHTEELLINEN palonopeus on yli 400, kun se on verrokki-ruudilla N110 tasan 100 ja N310:n tapauksessa 330. (Suhdeluvut ovat "laaduttomia", mutta pitävät ilmeisesti paikkansa. Suhteellisia syttymisherkkyyksiä ei ole valitettavasti taulukoitu. Tämän ominaisuuden tutkiminen lienee vaikeaa?).

Joku urbaani-huligaani voi kuitenkin VÄÄRINkäyttää moista "super-ruutia" vaikkapa pistoolien tai revolverien harjoituspatruunoissa, joilla ammutaan 3 - 5 metrin etäisyydelle OLOHUONEESSA, herättämättä seinänaapureiden huomiota: "EI, sellainen EI sowi nuorille/ Sillä se sopii waan meille wanhoille..!" Ampuma-aseiden käyttöönhän saa harjoittautua vain VIRANOMAISTEN luvalla toimivilla ampumaRADOILLA - valppaiden, joka asiasta "haukkua räksyttävien" kalkkivaarien kontrollin alaisena: Ei kotona, eikä puutarhassa!

Kalisalpietarilla on ruudin lisäaineena eräs ylivertainen ominaisuus: Se vähentää "hallanarkuutta". Nitroglyseroolilla terästetyt ruudit ovat hyvinkin herkkäsyttyisiä laboratorio-olosuhteissa (+ 20 tai 21 Celsiusta), mutta kun lämpömittari muuttuu pakkasmittariksi, heikkenee ruudin teho ikäviä yllätyksiä tuottavalla tavalla. 75 - 82 % kalisalpietaria sisältävä mustaruuti toimii Siperian tai jopa Etelänapa-mantereen pakkasissa, ja pikku rippusella kaliumnitraattia höystetyt VihtaVuoren N300- sarjan ruudit ainakin Suomen talvisissa olosuhteissa, joissa lämpimien maiden nitroglyseroolilla tehostetut ajoaineet hyytyvät, tuottamaan lähes uskomattomia luotinopeuden vaihteluita. Sisä-ampumaradoilla tai kesäisin ovat nekin aivan O.K. Tropiikin viidakoiden kosteaa hellettä ne puolestaan sietävät nitroselluloosa-ruuteja paremmin.


ERIKOISRUUTI N312

Vuoden 1980 tienoilla valmisti VihtaVuori joitakin tuotantoeriä jyvämuodoltaan erikoislaatuista paukkupanosruutia N312, joka muotoiltiin äärimmäisen herkkäsyttyiseksi. Suhteellisen kookkaat jyvät olivat pinnaltaan huokoisia, mutta myöskin särmikkäitä; päätyprofiililtaan kapiteeli-kirjain T:n muotoisia ja viistoon leikattuja. N312 oli tarkoitettu ensisijaisesti muovisiin, kärkipäistään ristiin aukeaviin .308 Win.-kaliberin paukkupatruunoihin. Tilaus oli saatu Norjasta, missä armeijan yksilöaseena on a-tarvikkeiden suhteen tunnetusti nirso Heckler & Koch G3. (Sillä sivuseikalla, että ruutia myytiin NATO:n jäsenmaahan sotilaalliseen käyttöön, ei ole ollut merkitystä enää vuosikymmeneen. Vuonna 1980 asia oli vielä: "Hys-hys"! Pidinkin synkän sotasalaisuuden tasan 21 vuoden ajan omina tietoinani).

Ruutia N312 on kuitenkin tavattu myös kotimaisista 7.62 x 39 mm paukkupatruunoista, ja väitetään, että sitä valmistetaan YHÄ (2000-luvulla!) USAn vientiin, myytäväksi kotilataajille tölkkitavarana ns. "Cowboy Action Shooting" -patruunoiden lataukseen. Tähän tarkoitukseenhan N312 on mitä soveliainta, koska sen syttymisherkkyys on lähes alkuperäistä mustaruutia vastaava, ja se täyttää OIKEAOPPISTEN "länkkäripaukkujen" hylsyt (kuten .45 Long Coltin tai .44 S & W Specialin tahi .44-40:n) riittävän täyteen latauksilla, jotka eivät ylitä Cowboy Action Shooting- patruunoille (reilusti "yläkanttiin") asetettua luotinopeuden ylärajaa, mutta eivät vaadi säännöllisesti palaakseen alkuperäis-aseidenkaan kestokykyä ylittävää painetasoa.

Ruudilla N312 voidaan ladata patruunoita jopa alkuperäisiin 1800-luvulla valmistettuihin revolvereihin, tai niiden näköiskopioihin, joita perinteitä kunnioittavat "länkkäriampujat" suosivat. (Edestäladattaviin replika-rivolleihin ei N312 liene kuitenkaan turvallista - tai hitostako sen tietää, jos vaikka olisikin.?! Jäi aikoinaan kokeilematta itse, ja muilla ei kestä kantti!). 1900-luvulta *) peräisin olevat kaliberit, kuten .38 Special (vuodelta 1902) ja .357 Magnum tai .44 Magnum eivät kuulu "länkkäri-fundamentalistien" maailmankatsomuksen mukaan heidän urheilulajinsa välineistöön, vaikka Magnum-aseet olisivatkin muotoiltuja Willin Lännen reikärautojen hyvinkin malli-uskollisiksi näköiskopioiksi.

*) .44 S & W Special, ikäluokka 1907, on sentään "armoitettu", koska se on tarkkuuspatruunana suositun .44 Russianin lähin sukulainen alenevassa polvessa; erona vain hieman pidempi hylsy.

Vahvistusta kuulopuheisiin ruudin N312 uus-tuotannosta ja sen saatavuudesta USAssa ei ole kantautunut toistaiseksi toimitukseemme. Ainakaan VihtaVuoren latausohjeistoista ei löydy reseptejä N312:lle. (Kokeilujeni mukaan voidaan noudattaa N320:en reseptejä, mutta vähimmäisannokset SAA alittaa N310:n minimien mukaisiksi, vaikka jokunen puoliksi palanut jyvänen löytyisikin piipunputkesta). Suomessa ei ruutia N312 ole myyty milloinkaan, eikä myytäne kuin pakon edessä kotilataajille, koska se houkuttelisi asehenkilöitä kiväärien aliääni-patruunoiden kotilatailuun, eli askarteluun, joka on VihtaVuoren henkilöstölle sekä Suomen kaikille kalkkivaareille "ajatuksenakin kauhistuttava". Mutta, MUTTA: "Tempora mutantur, nos et mutamur in illis".

Nähtäväksi jää, muuttuuko asennoituminen, jos tykkiruutien kotimainen tuotanto ajetaan alas, jolloin on pakko ryhtyä etsiskelemään kapeimpiakin markkinarakoja "hernes-pyssyjen" käyttäjäkunnan keskuudesta, markkinavaltteina tiettyjen ruutilajien erityisominaisuudet; erikseen mainiten niiden käyttöalan lähes uskomaton laajuus. (PTK; 2001).



JÄLKIKOMMENTTI

Niin; eihän lähinnä tykkiruutien ominaisuuksiin lukijoitaan perehdyttävä wanha artikkeli todellakaan kuulunut ensisijaisesti METSÄSTÄJILLE tarkoitettuun lehteen! Tämän kansantajuisuudeltaan suorastaan kadehdittavan pakinan julkaisemis-hankkeen motiivi olikin "ASEPOLIITTINEN": Sisäasiainministeriön poliisiosaston pomolla, Timo Juhani Silénillä, oli tarkoitushakuisesti erheellinen näkemys AMPUMA-aineiden (ruutien) ja detonoivien varsinaisten RÄJÄHDYSaineiden samankaltaisuudesta. Vuoden 1984 vaihteessa oli tehty aloite patruunoiden lataustarvikkeiden erityisistä ostoluvista luopumiseksi. Tehdasladattuja patruunoita voitiin jo ostaa esittämällä ampuma-aseen hallussapitolupa, joten ruudin ja nallien ostoluvan varaisuudesta luopumisen PITI olla jo "kirkossa kuulutettu" TURHAN byrokratian vähennys-toimenpide, ja huomattava helpotus nimenomaan poliisilaitosten kanslia-henkilökunnalle, kuin myöskin "vallesmanneille".

SM:n poliisiosaston päällikkö Silén heitteli kuitenkin kapuloita edistyksen rattaisiin, väittämällä, että "ruudit ovat räjähteitä, joita voidaan väärinkäyttää, jos niitä saa ostaa kuka tahansa, ja muutamien satojen kiväärinnallien räjähdysvoima vastaa hyvinkin käsikranaattia. Ostoluvanvaraisuus on pidettävä ennallaan: Tämä on POLIISIN vaatimus!" Väittämät pitävät osittain paikkansa, mutta "Silleenin Logiikan" mukaan ajatellen olisivat pian myös tulitikut tulleet ostoluvan varaisiksi. Tyrnävän pommin saa aikaan niidenkin "myrkkypäistä" muserretusta kloraattiseoksesta, jos viitsii "vähän askarrella" lättänokka-pihdeillä (= viikon ajan).

Ja oluttuopillinen ilmaan sumutettua bensiiniä tuottaa sopivalla (säkenöivällä) ilotulitteella laukaistuna edullisissa olosuhteissa pahemman turmeluksen kuin puolikiloinen dynamiittipötkö. Ainakin kivääriruudit ovat "menoveteen" verrattuna kesyä kamaa. Verrattakoon vaikkapa Joule-sisältöjä: Ruudin energia on yleensä alle 4000 Joulea per gramma... (Triviaalikysymys kemiaa tunteville visitooreille: Montako J/g lämpöenergiaa irtoaa 96-oktaanisesta, kun se yhtyy ilmasta ilmaiseksi saatavaan happeen?). Jos esim. 50 litran bensa-kiintiöiden leimaverotetut ostoluvat vaadittaisiin lunastettaviksi "kyttiksestä", nousisi Rähmä-Suomen (hävettävän lammasmainen) kansa ehkäpä vihdoinkin "Valko-kapinaan" - eikä tällä kertaa yksinomaan Mäntsälässä..!

Ampuma- ja räjähdysaineiden välinen ero piti siis tehdä selväksi, eikä siihen maailmanaikaan ollut käsillä muuta suomenkielistä KANSANTAJUISTA tietolähdettä kuin I.K. Inhan toimittaman aikakauslehden "TIEDE JA ELÄMÄ" kansiin sidottu vuosikerta 1919. Lataustarvikkeiden luvanvaraisuudesta luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa, kun painetussa sanassa (= "ASE"-lehdessä) oli tullut julki rivinväleitse helpostikin luettava fakta, että "POLIISIN vaatimus" olikin VAIN erään T.J. Silénin vaatimus:

Siis KOSTO - eli KOLLEKTIIVINEN RANGAISTUS kaikille suomalaisille asehenkilöille: Kosto häjystä (joskin aiheellisesta) lehtikirjoittelusta, Oikeuskanslerin virastolle ja Eduskunnan Oikeusasiamiehelle tehdyistä kanteluista, sekä kahdestakin Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen viedystä aselupia ja aseiden myyntioikeutta koskevasta valituksesta, joista kummastakin tuli valittajille (sekä Suomen asehenkilöille "in corpore") suotuisa päätös, ja - mikä tärkeintä - lakipykälään rinnastettava ennakkopäätös.

T.J. Silén väistyi sittemmin "vapaaehtoisesti" virastaan SM:n poliisiosaston päällikkönä, kun oikeusoppineet asehenkilöt olivat alkaneet selata lakikirjaa Rikoslain 40. luvun kohdalta. Tarinalla oli sillä kertaa "HAPPY END" - kaikkien asianosaisten kannalta katsoen.


0108 MMI; PT



Muita Tekniikkaa ja historiaa:

Tuttuja ja tuntemattomia täyteisammuksia >>
Täyteis-aiheisia arkistolöydöksiä >>
Uus-aikaisten käsiaseiden ruudit >>
Palaako - vaiko räjähtää? >>
Mauser C96 käsikirja osa 1, osa 2 ja osa 3 >>
Talvisotaisia myyttejä ja muistelmia >>
Norsupyssyn kunnostus ja käyttöönotto >>
Mustaruuti tiivistyi "valssin tahdissa" >>
Husovaarnan huoripojat >>
Norsupyssyn ampumatarvikkeet >>
Schouboen pyssyt ja puukeernakuulat >>



Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.


<< Gunwriters     Linkkisivu >>    gunwlogo.GIF (2155 bytes)

Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen