<< Osa 4    << guns.connect.fi   Gunwritersin etusivulle    Gunwriters in English    Linkkisivulle

PeTe   päivittelee!

Osa 3, päivitelty 01.05.2000.   Edellinen: Osa 2 >>

"Turmantuojat, warustetut waski=haarniskaan..."

Kertausluontoista pakinaa luotien vaippa-aineksista

Umpeenkuluneen G.O.W:n "lapsuusvuoden" aikana useinkin, olen peräänkuuluttanut kevyehköä kotimaista 7.62 mm sekä .308 kaliberin aseisiin käyvää puhdaskupari-vaippaista luotia, vaivautumatta edes peittelemään taka-ajatusta, että kyseisenlainen ammus on tarkoitettu ensisijaisesti käsinladattuihin aliäänipatruunoihin. Etteikö 7.62 mm ole yhtä kuin kaliberi .308 ? Nimellinen porauskaliberi on molemmissa todellakin sama, tuumamitoilla 0.30 tai 3 linjaa. 0.308 tuumaa on "jenkkirihlatun" piipun uraläpimitta vastakkaisten rihlakuurnien pohjasta pohjaan. Urasyvyys määräytyi alkuaan paperivaippa-luodin kaksinkertaisen silkkipaperisen "käärteen" paksuuden mukaiseksi, jo noin vuonna 1880. Mitoitus on peräisin todellakin USA:sta. Sotilaskivääriin se omaksuttiin Wessonin "rata-ampumatussareista" vuonna 1892.

Vaikka 99.9 % visitooreista lienee ehkä ainakin joskus toisin ounastellut, on 7.62 mm aseiden "euro-rihlaus" lähes vuosikymmenen verran uudempi keksintö, ja sen 1 ½ kertaa syvemmät rihlankuurnat on mitoitettu alkuaankin metallivaippaluotien käyttöä ajatellen. Kaikki "uusi ja hieno" ei ole peräisin Jenkkilästä, eikä kaikki "vanhoillinen" Ryssistä. Uutuuden ja vanhoillisuuden osalta uskallan asettua vastavirran kiiskeksi, ja "venäläisrihlaus" olikin syntyperältään belgialainen, ranskalainen - tai sveitsiläinen - riippuen ajanlaskun "nollan" sijainnista aikakirjoissa. Alkuaan tämä pakina oli työnimeltään "Vaskihaarniskainen Haastaja" ja tarkoitettu SAKO 145A-luodin esittely-artikkeliksi, mutta lähdeaineistoja selaillessani huomasin, että vaippaluotien kehityshistoriikkia on vielä kertomatta, tai syytä ainakin kerrata, luumäenkielellä.


Vuorenpeikon hugaa vaski-malmissa

Voimme todeta kehityksen pyörän tehneen täyden kierroksen. Todella uusia keksintöjä on asealalla tehty viime vuosisadalla vähän, ja 2000-luvulla löytyvät innovaatiot entistäkin useammin 1800-luvun kirjallisuudesta, sitä mukaa kuin uusia tarpeita ilmenee, ja ne myönnetään tarpeiksi. Kaikkein alkuperäisin vaippametalli oli seostamaton kupari. Se sisälsi muita metalleja vain malmi-peräisinä epäpuhtauksina, jotka olivat haitallisia ja vaikeita poistaa. Metallien nimet "Nickel" ja "Coboldt" periytyvät saksalaisten kaivanto-miesten slangista. Ne olivat kuviteltuja vuorenpeikkoja tai maahisia, jotka sotkivat arvokkaaseen ja haluttuun kuparimalmiin vieraita aineksia.

Värivirheen aiheuttava "Kupfernickel" muutti metallin miltei hopeanväriseksi ja lähestulkoon sopimattomaksi etenkin pronssin valmistukseen keskiaikaisilla tai vanhemmilla menetelmillä. "Kuparipeikon" saastuttama pronssi, jos sitä ylimalkaan saatiin aikaan (polttamalla kalliita sysiä ja tinaa tuhkaksi reippahasti lietsoen), oli jäykkäjuoksuista ja valumuotin vajavaisesti täyttävää. "Peikon" metkut tunnettiin jo pronssikaudella, jolta ajalta mokoman pikku-pirulaisen nimityskin periytyy. Takomalla, valssaamalla ja langaksi vetämällä voitiin nikkelikuparia kyllä työstää. Keskiajan Ranskassa ryhdyttiinkin kutomaan nikkelikupari-langasta ruostumattomia panssaripaitoja (ransk. "maille").

Ritarikaudella tuli hopeanhohtoisesta joustohaarniskasta niin suosittu elvistely-asuste, että sen materiaali sai nimen latinalaisperäisen, hopeankiiltoon viittaavan "argentanin" tilalle. Siitä tuli "maillechort", joka omaksuttiin myös venäjänkieleen foneettisessa muodossaan "mjelkhjór". Suomennetaan yleensä "uushopeaksi". G.O.W:n kakkos-kielellä, lontooksi (vaikka pyrimme jenkki-engelskan kirjoitustapaan), on seoksen nimi joko "German silver" tai metallurgisempi "cupro-nickel". Nimitys "Saksan hopea" periytyy ajalta, jolloin muutamien saksalaisten kuparikaivosten malmi oli vahvasti nikkelipitoista. Käyttöä löytyi tosin pian niidenkin tuottamalle metalliseokselle.

Siitä pelkistettiin tai pasutettiin metallia muunmuassa koriste-esineiden, ja asetuotannossa perälaattojen, piipunkiinnitys-helojen, liipaisinkaarten, nimilaattojen, ja erityisesti tähtäinjyvien tuotantoon. Materiaalin helppo valssattavuus ja muovattavuus syväveto-prosessilla pitkiksi, hoikiksi ja ohutseinämäisiksi "tuubeiksi", ilman sanottavaa repeytymisriskiä, sai monet sotilaspatruunoiden kehittelijät omaksumaan "uushopean" eli "nikkelihopean" luotivaippojen materiaaliksi. Niin kauan, kuin ajanmukaisten "hieno=putkisten kiwärien" luotien lähtönopeustaso oli 600 m/s luokkaa, oli noin 80 % kuparia ja 20 % nikkeliä sisältävä seos sopivaa tarkoitukseensa.

Nopeuksien kasvaessa 900 m/s tienoille ilmeni ongelmaksi maillechortin eräänlainen tahmeus: Se vaipoitti piipunreiät "foulingilla", jonka poistaminen oli vaikeaa, koska uushopea on samanväristä kuin piippumetallikin. Rautavaippa oli onneksi jo keksitty: "Saksanhopeaa" voidaan käyttää ohuena silauksena raudan pinnalla, jolloin vaipoittumisongelma ei ilmene pahana: Rauta raappaa piipunputkeen hankautuneen kerrostuman irralleen, ja ruutikaasu puhaltaa sen ulos. Oli myös jo havaittu, ettei metallivaippaluotia ollut enää tarpeen mitoittaa yhtä tiiviisti piippuun sopivaksi kuin lyijyluodit jouduttiin mitoittamaan, tai tyssäämään ne piipuntäyttäviksi ruutikaasun paineella, eli oikeastaan mustaruutipanoksen jyvien tai puoli-nestemäisen ruutitahman mekaanisella iskulla luodin perään, joskus vahatulpan välityksellä. Valtaosa mustanruudin palojätteistähän on kiinteää materiaalia, joka käväisee välillä nestefaasissakin.


Foliovaippa tuotti pettymyksen

Kuparivaippaluoteja oli kokeillut jo vuonna 1874 (SIC !) preussilainen everstiluutnantti Bode. Sätkäpaperin paksuiseksi valssattu kuparifolio käärittiin ensimmäisissä testipatruunoissa luodin ympärille tavanomaisen vahapaperin tapaan. 11 mm Mauser-patruunan luotien osumatarkkuus huonontui.! Piippuun kertyi tavallista enemmän ruutikarstaa ja sen seinämät kuumenivat uhkaavalla tavalla jo muutamalla laukauksella. Sitten pinnoitettiin luodit galvaanisella kuparoinnilla, mutta havaittavaa etua vahapaperi-vaipoitukseen verrattuna ei saavutettu ohuella sähkökuparoinnilla. Vahan ja muiden liukastinten säästämiseksi aiotut pinnoitteet eivät täyttäneet toiveita: Käsite "kitkakerroin" oli nyt opittu tuntemaan, tietenkin kantapään kautta.!

Jotkut olivat sentään älynneet ennakoida sen jo luodin suunnitteluvaiheessa, mutta heidän ideansa eivät levinneet laajemmalti Iberian niemimaan ulkopuolelle. Espanjalaisissa 11.5 x 57R "Reformado"- patruunoissa oli jo vuonna 1867 käytetty galvaanisesti messingöityä torpeedo-peräistä (SIC !) luotia, joka tosin varustettiin myös jollakin liukasteella täytetyillä rasvaurilla. Luodit todennäköisesti voideltiin kauttaaltaan. Talia sisältänyt liukaste aiheutti luotien ohuen pinnoitteen pikaisen "homehtumisen" eli patinoitumisen vihreällä "wasken ruosteella". Luoti oli monessa suhteessa liikaa aikansa edellä, ja Reformado-patruuna korvattiinkin konservatiivisemmalla 11.15 x 58R Remington-patruunalla jo vuonna 1871.


"Myrkkyluoteja" ja kauhu-propagandaa

Reformado-patruunoille pesitetyt Remington-kiväärit ja patruunat jaeltiin Espanjan siirtomaihin, muunmuassa Kuubaan. Niitä oli varikoissa vielä vuonna 1898, kun USA:n silloinen "aatoserkko" William Randolph Hearst nostatti maan sotaan Espanjaa vastaan. Espanjalaiset vastustivat urhoollisesti ylivoimaisia jenkkihyökkääjiä ajanmukaisilla 7 x 57 mm Mauser-kivääreillään, tuottaen odottamattoman suuria miestappioita tunkeilijoille, joiden muutamat joukko-osastot oli aseistettu vanhentuneina hylätyillä Springfieldeillä malli 1873 ja .45-70 kaliberisilla Gatling-kuularuiskuilla eli "rewolweeri=tappureilla".

Hearstiläinen lehdistö ei kiinnittänyt juurikaan huomiota 7 x 57 mm kiväärien ballistiseen etevämmyyteen ja espanjalaisten ampumataitoon pitkillekin etäisyyksille, vaan "myrkyllisillä wiheriäisillä luodeilla" ladattuihin patruunoihin, joita sodan päätyttyä löydettiin espanjalaisten varikoista peräti miljoona kappaletta (avaamattomista laatikoista). Löydettiin myös 2000 (tehtaanrasvaista, paksun pölyn peittämää) 11.5 mm Remington-kivääriä. "Jenkki-Erkon" lehdistö selitti tietenkin hyökkääjien tappiot ja haavoittuneiden surkeat kärsimykset espanjalaisten "myrkkyluotien" aikaansaannoksiksi, sulkien silmät siltä karulta tosiasialta, ettei USA:n maihinnousujoukoilla ollut sotaretkelle lähdettäessä laisinkaan organisoitua lääkintähuoltoa.

Vapaaehtoisvoimin se saatiin sittemmin aikaan, mutta Kuubaan värvätyt lääkärit ja laupeudensisaret ehtivät harvemmin huolehtimaan "sodan satuttamista sankareista": Rannikkokaupungeissa oli yllin-kyllin potilaita, diagnooseina punatauti, keltakuume ja kolera. Sisämaan taistelukentiltä kenttäsairaaloihin kuljetettujen, kiväärinluotien satuttamien haavoittuneiden likaisilla rievuilla sidotut ampumahaavat olivat eittämättä mieltäkääntäviä, mutta ne todettiin kuitenkin säännönmukaisesti 7 mm luotien aikaansaannoksiksi.

"Myrkkyvaikutuksen" aiheuttaja oli tropiikin helle ja sidetarvikkeiden epä-steriiliys: Tavallisin ensiside oli kaistale aluspaidan helmaa, johon oli imeytynyt hikeä, ja joskus myös "hugaa", viidakon monipuolisen bakteeriflooran täydennykseksi. Visvassa luikertavia toukkia kuhisevat haavat olivat viikonkin vanhoja asiantuntevaan hoitoon tullessaan. Siteitä ei oltu vaihdettu kovin usein haavoittuneiden kuljetuksen aikana. Kun soitellen sotaan lähdettiin, unohdettiin tarkoitushakuisesti omien miestappioiden mahdollisuus; ylimalkaan se fakta, että sodassa ampuu vastustaja takaisin - toisin kuin eräretkillä. JSP:t ja niiden sanitäärit (= joukkosidontapaikat ja lääkintämiehet) voisivat pelkällä olemassaolollaan saada sotaisan innon viilenemään. Ensiapukoulutus rajoittui parin tunnin kurssiin.


"Jokaisen sodan ensimmäinen sankarivainaja = Totuus!"

Hearstiläisen lehdistön syytösten todenperäisyys tutkittiin ilmeisesti Punaisen Ristin toimesta jo ennen 1900-luvun vaihdetta, päätyen toteamukseen, etteivät espanjalaiset olleet ampuneet sodan aikana yhtään laukausta 11.5 mm kivääreillä, koska käytössä oli jo ajanmukaisempiakin aseita, eikä Reformado-patruunain luotien viheriä patina ollut myrkyllistä: Sillä olisi ollut jopa jonkinasteinen desinfioiva vaikutus ampumahaavaan. Galvaaniset luotipinnoitteet jäivät pois muodista mustaruutikauden loppuajaksi ja vuosikymmeniksi sen jälkeenkin.

Jossain vaiheessa ladattiin 10.4 mm Chamelot- ja 8 mm Rast & Gasser M 1898 -revolverin patruunoita messingöidyillä luodeilla. Ylijäämiä myytiin USA:ssa vielä 1970-luvulla keräilijöille nimikkeellä: "Revolverinpatruuna messinki-silatulla myrkyllisellä luodilla", mutta Haagin sopimus vuonna 1899 lienee jo saanut aikaan tavanomaisen vaippaluodin omaksumisen. Kiväärinluoteihin ovat galvaaniset pinnoitteet palailemassa pikkuhiljaa vasta meidän päivinämme.


Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää - eikä edes messinkiä...

"Messingöity" luoti saattaa olla sinkitty ja kelta-passivoitu kromihappo- tai dikromaattikylvyssä. Pienoiskiväärinpatruunoista ainakin Remington "Yellow Jacketien" luodit ovat galvanoituja messinginvärisiksi. Kiväärinluodit ovat yleensä kuparoituja, mutta pinnoite voi sisältää muitakin metalleja. Joidenkin luotien pinnoite on niin paksu, että ainakin mainoksissa viljellään sanontaa "sähköisesti muotoiltu vaippa". Näkyvää lyijyä ei ole luodeissa lainkaan, ja galvanostegialla voidaan lyijyluodin pinnalle kerrostaa jopa vaippapronssia eli Lubaloy-lejeerinkiä, joka on kohtalaisen hyvin itsevoitelevaa 2 - 3 % tinapitoisuutensa ansiosta.


Tietoisku: "Galvanostegia" eli "galvaaninen pinnoitus" tarkoittaa esineen pinnoittamista sähköisellä menetelmällä. On olemassa myös kemiallinen "electroless-pinnoitus", jota voidaan käyttää vaikkapa lyijyluotien kuparointiin, ja käytettäneenkin. Arkikielessä käytetty termi "galvanointi" tarkoittaa erheellisesti esimerkiksi rautapellin, rauta- tai teräslangan taikka naulojen pinnoitusta sinkillä, joka suoritetaan yleisimmin kuumasinkitys-menetelmällä, kastamalla esineet sulaan pinnoitemetalliin tai sumuttamalla sulaa sinkkiä taikka kadmiumia raudan tai teräksen pinnalle. Jos halutaan kiiltosinkitys, käytetään todellista galvaanista menettelyä, eli sinkin kerrostamista sähkövirran avulla esineiden pinnalle alkaalista, syaniidipitoista elektrolyyttia käyttäen.


Historiallinen valinta: "Haarniska" vaiko "kova keerna" ?

Kun sotilaskiväärien kaliberia alettiin pienentää, luotien suhteellista pituutta venyttää pidemmäksi kuin 2.5 kertaa läpimitta, ja jyrkentää rihlojen nousua riittävän kiertonopeuden antamiseksi pidennetylle luodille, kävi pian ilmi, että luotimateriaalin kovuudella on käytännöllinen ylärajansa, jos mielitään pysytellä lyijy-linjalla. Raskasta wolfram-metallia kyllä kaavailtiin luotimateriaaliksi, mutta esteiksi nousivat taloudelliset ja tekniset ongelmat: Wolfram on suhteellisen harvinaista ja kallista. Läheskään kaikkien valtioiden maaperässä sitä ei esiinny pitoisuuksina, jotka mahdollistaisivat kannattavan rikastamisen ja pelkistyksen.

Saksa oli paljolti tuonti-wolframin varassa, ostaen malmin etupäässä Portugalista. Maailmansodat osoittivat tuontiriippuvuudesta aiheutuvat riskit. Ensimmäisen maailmansodan aikaan rajoittui sotilaallinen käyttö enimmäkseen kiväärinluotien panssarikeernojen teräksen seostukseen; vähemmässä määrin järeämpiin panssariammuksiin. Siltikin wolfram loppui kesken. Oman maan kaivosten tuotanto riitti hätäisesti hehkulamppujen filamentteihin. Luotikeernat piti opetella karkaisemaan "wanhoilla maasepän konsteilla", jolloin materiaaliksi riitti pintahiiletetty takorautakin. 1880-luvulla, jolloin etenkin asekonstruktööri ja ballistikko Armand Mieg puhui äänekkäimmin wolframkärkisten luotien puolesta, oli wolframin työstäminenkin perin vaikeaa.

Kuva: Arkistokuva Armand Miegistä. Pete unohti laittaa kuvan mukaan. Lisätään myöhemmin. Txt:
Anglo-amerikkalaisessa kirjallisuudessa täysin tuntematon alan mies, Armand Mieg (1834 - 1917), jonka ideoista odottavat jotkin yhä laajamittaista toteutumistaan, muunmuassa massavakautuva rihlaamattoman kiväärin "tikkaluoti" ja sotilaskiväärin kaliberi 5 mm; viimeksimainittu ideoitu v. 1894.


Ilmeisesti nimenomaan Mieg ideoi "pulverimetallurgisen prosessin", eli wolfram-jauheen sulatuksen suojakaasussa. Sintrautunut pulveri voitiin puristusmuovata luodeiksi, tai oikeastaan luodinkärjiksi. Mieg teki tykö ajatusta, että ammusten kiertovakautuksen alalla on jo pää tullut vetävän käteen: Kiväärinluoti ei voi olla enempää kuin viisi kertaa läpimittansa pituinen, jos se mielitään vakauttaa lentämään kärki edellä rihlauksesta saamallaan "pyörinnöllä eli rotatsionilla". Nuolimainen pyrstövakautuva ammus on puolestaan sitä vakaampi, mitä pidempi se on, ainakin tyynen ilman halki lentäessään, eikä tuuli-sortumakaan kehkeytyisi kohtuuttomaksi, jos nuoliammusten kärjet olisivat lyijyä paljonkin painavampaa wolframia.

Toisen raskasmetallin, uraanin, suhteen olisi ainakin Itävalta ollut omavarainen: Joachimsthalin kaivoksissa (nyk. Tshekkiassa) sitä piisasi haitaksi asti, mutta jos pikivälke-malmista pelkistetty uraani hienonnettiin jauheeksi pulverimetallurgista menettelyä varten, se syttyi palamaan - joskus jopa huoneenlämmössä. Uraani jäi siis pois laskelmista, entiseen asemaansa "teknillisesti käyttöarvottomana materiaalina". Pikivälke-malmissa äärimmäisen pieninä pitoisuuksina esiintyneelle radiumille keksittiin sittemmin lääketieteellistä hyötykäyttöä.


Toinen valinta: Rihlapiippu vaiko "tikkaluoti"

Armand Miegin monet ideat jouduttiin tyrmäämään kylmien sotataloudellisten faktojen perusteella: Luotimateriaalin saatavuus ei saanut perustua tuontiin merentakaisista maista. Wolframin käsittelyteknologia omaksuttiin sentään edelleenkehittelyyn muilla elämänaloilla: Hehkulamppujen hehkulankojen tuotantoon, ja sittemmin lähes timantinkovasta wolframkarbiidista jauhemetallurgian keinoin valmistettujen metallintyöstöterien ja muovaustyökalujen valmistukseen. Samalla teknologialla on tuotettu 2. maailmansodan alusta alkaen myös kaikenkokoisten panssariammusten keernoja ja lävistyskappaleita. Rautajauheesta sintratut luodit ja tykinammusten johtorenkaat olivat varsin tavanomaisia 2. maailmansodan aikaan, erityisesti Saksassa.

Pesuveden myötä poisheitetyn lapsen asemaan joutui vain kiväärikaliberinen "tikkaluoti". Järeämmissä aseissa on pyrstövakautuvia ammuksia käytetty jo alkaen Zalinskin "dynamiti-kanonan" (= paineilmatykin) dynamiittitäytteisistä "vasamista", ensimmäisen maailmansodan "miinanheittäjän pommien" kautta, nykyisiin krh:n "murkuloihin" ja panssarivaunujen tornikanuunoiden alikaliberisiin, hoikkiin nuoliammuksiin saakka. Älköön unohdettako sitäkään historiallista faktaa, että vanhin tarkoin ajoitettavissa (v. 1326) oleva, tulevalle Englannin kuninkaalle "Käytöxen Kullaisexi Kiriaksi" tarkoitetun uniikkiteoksem väripiirros-kuvassa esiintyvä länsimainen ruutitoiminen ase ampui putkentäyteisiä nuoliammuksia.

Haulikkoväljyyksiä pienireikäisempiä (6.35 mm) "nuolipyssyjä" on joskus kehitelty koemielessä, tavoitellen suuria lähtönopeuksia kevyille pikkunuolille, mutta patruunan suunnittelussa tehdyt mokaukset painoivat tuon "SPIW"-projektin unohduksiin: Joka kolmannessa patruunassa saattoi ilmetä nalli-petto, eli "tuli suutari kammariin". Muunlaisetkin häiriöt olivat tavanomaisia. Taas kerran oli ahnehdittu liian monia "edistysaskelia" samanaikaisesti, unohtaen historian opetukset. Projektin rahoituskin jäädytettiin lopulta.


Toistasataa vuotta aikaansa edellä

Näköaloja on ainakin rihlaamattomilla, suunnilleen wanhan Berdanin kaliberiluokan aseilla, joilla ammutaan kärjestään täyskaliberisia (n. 11 mm) 40 - 50 grammaa painavia nuoliammuksia 290 - 300 m/s lähtönopeuksilla vaimentimen kera. Koska äänennopeus on ehdoton yläraja, ja marginaaliakin tarvitaan, ovat mahdollisia muuttujia vain ammuksen kaliberi ("akustisesti realistiseen ylärajaan" asti, ottaen huomioon myös iskuääni maalissa, eikä pelkästään ammuksen lentosuhinaa), sekä ammuspaino. Sileäreikäisen aseen tapauksessa ei kuitenkaan tarvitse murehtia ammuksen pituudesta muuten, kuin patruunoiden käsittelymukavuuden kannalta katsoen.

Tämä on jo tulevaisuutta; eikä kai enää kovin kaukaista.! Mutta historiaahan piti valottamani. Suunniteltujen pienireikäisten rihlattujen sotilaskiväärien luotien piti olla pitkähköjä, mutta silti "ryhdikkäitä", jyrkennetyn rihlauksen rasituksia kestäviä (= pinta-kovia), ei-taipuvaisia tyssäytymään ammuttaessa, eikä sulamaan peräpäästään. Lyijyluotien karkaisulla (= lisäaineseostuksella) ei pötkitty pitkälle: Lisäaineethan alentavat lyijyn sulamispistettä, äärimmäisissä tapauksissa alle veden kiehumapisteen.

"Woodin:n metalli" sulaa liemeksi noin + 72 C:ssa. Käytetään mm. patruunapesien ja piipunreikien mittausvaluihin sekä käsinkolvaus-tuurnien valanteissa. Seos ei nimittäin kutistu jäähtyessään. Kärjestä avoimeen vaippaan valettuna syntyisi Wood's-metallista todennäköisesti aikamoinen ERVA. "Lipowitz'in metalli" sulaa jo + 62 C:ssa. Siitä valetun haulikon täyteisluodin kantama olisi lyhyt, mutta vaikutukset esimerkiksi kodinturvakäytössä voisivat olla erittäin mielenkiintoisia..!

Eutektinen 10 % antimonipitoisuus luotilyijyssä tuottaa ammuksen, jonka perä sulaa pelkästä puristuksesta, vaikka olisikin eristetty ruutiliekistä esimerkiksi vahatulpalla tai huopaluntilla, jos luoti on vaikkapa neljä kertaa läpimittansa pituinen ja se kiihdytetään 600 m/s lähtönopeuteen alkuperäisimmillä "sauhu-köyhillä kruudeilla" tai perki-savuttomilla ajoaineilla, joita oli kehitteillä monissa maissa. 7.62 mm Sako "110A Lyijy" -luoti oli tätä seosta. Se tyssäytyi tiiviiksi horoihinkin "rotanhäntä-vinfovkan" piippuihin 0.50 - 0.60 gramman latauksilla ruutia PAP N14 (N310) ammuttuna, matalapainepatruunoissa 7.62 mm Sako Mpp 1936, latauserästä II/36 alkaen. Luoti on vain noin 2 x läpimittansa pituinen ja staattinen pesäpaine oli ehkä vain puolet taistelupatruunan käyttöpaineesta.


"Haarniska" antoi ryhtiä ja esti turvotuksen

Ei tiedetä tarkoin, mitä vuotta leikattiin, kun hollantilainen kapteeni van Dam van Isselt jatkoi ev. ltn. Bode:n kokeiluja. Hän ei tyytynyt korvaamaan luodin paperikäärettä "harjapellillä", joka usein juuttui luodin pintaan, kääntäen ammuksen syrjään lentoradaltaan. (Folio-vaippa oli tarkoitettu irtoamaan luodista heti piippuvaiheen jälkeen, aikalaisen paperivaipan tavoin). Van Dam van Isselt "varusti luodin vaskihaarniskaan", eli kupariputkesta pätkäistyyn vaippaan, joka pysyi (useimmiten) ammuksen pinnalla vielä lentovaiheessakin. Joskus lähti tietysti matkaan pelkkä lyijytäyte, vaipan juututtua nokiseen piipunputkeen. Elettiin yhä mustaruutikautta: 1870-luvun puoliväli lienee juuri ohitettu.

Kokeiluista lirui jotain kautta tietoja Sveitsiin, kahdellekin maailmankuululle tutkijalle. Everstiluutnantti Eduard Rubin, Thun:in patruunatehtaan johtaja, aloitti kiväärikaliberin pienennyskokeilut vuonna 1879, varustaen Vetterli-kiväärejä 9 mm, 8.5 mm ja 8 mm piipuilla ja "nekkaillen" patruunahylsyjä hoikempia luoteja varten. "Ars gratia artis"-periaatteella puuhaillut hollantilaiskapteeni, joka lukeutui Rubinin tuttavapiiriin, yllytti kokeilemaan kuparivaippaluoteja. Rubin saikin van Isseltiä onnistuneemmin manttelikuulansa lähtemään lentoon aina vaippoineen. Luotivaippa muotoiltiin umpikärkiseksi; tuppimaiseksi. (Kts. kuva valmistusvaiheista tuonnempana).

Rubin teetti vielä 7.5 mm:n testipiipunkin menestyksensä rohkaisemana. Alkoi sitten kehittelemään aseen sulku- ja syöttömekanismeja, urakanta-hylsyjä, ynnä muita uudistuksia. Urahylsyt esiteltiin elokuussa 1887 Valaliiton Sotilasampuma-koululla Wallenstadtissa. Saksalaiset kutsuvieraat osoittivat erityistä kiinnostusta, joka johtikin pian valmistuslisenssin lunastamiseen. Kiväärikaluston uudistus oli odotettavissa. Perivihollinen, kostonhimoinen, usein mielipuolten johdateltavissa ollut Ranska oli päässyt kilpavarustelussa edelle, 8 mm makasiinikiväärin, vaippaluodit ja savuttoman ruudin omaksuttuaan v. 1886.


"Ees-taas, ees-taas/ tiellä - kehittelyn..!"

Omalla tahollaan, Zürichissä, askarteli tunnettu ballistikko, professori F.W. Hebler, myös kaliberin pienennyksen kimpussa. 1880-luvun alkuvuosina hän kokeili Vetterli-kivääriin porausmitaltaan 8.6 ja 8.7 mm piippuja (luodin läpimitta kuin 9 mm Parabellumissa), muunmuassa 12-kuurnaisilla mikrorihloilla, tyytyen kuitenkin kuuteen kuurnaan, ja Rubin lopulta kolmeen 7.5 x 55 mm Schmidt & Rubin- kiväärissä M 1889, jonka alkuperäisimmissä patruunoissa oli palattu käyttämään paperivaippaluoteja, koska kapitulanttikunnan näkemyksen mukaan "waski=manttelit kuluttawatten piipunputket heti=kohta turmelukseen". Perki-savuttoman ruudin olemassaolo ja ominaisuudet eivät olleet vielä riittävän tunnettuja. Nitraattiruutien arveltiin osoittautuvan tilapäiseksi muoti-villitykseksi, josta palattaisiin mustaan ruutiin, kun riittävän monia onnettomuuksia olisi tapahtunut. Sittemmin varustettiin paperivaippaiset lyijyluodit rautaisilla "kärkihatuilla", koska upotustakin piti ammuksilla olla, ja lyijykärjet vaurioituivat helposti makasiini- tai vyösyöttöisissä aseissa.


Rautavaippoja ja suklaati-ruutia

Seuraava vaihe oli metallivaipan omaksuminen luotien "haarniskaksi" ja luodin pienentäminen sangen tuttuun läpimittaan 7.83 mm; imperiaali-yksiköin .308 tuumaa. Omalla tahollaan oli professori Hebler tykästynyt myös 7.5 mm kaliberiin jo vuoteen 1886 tultaessa, ja tuona vuonna julkaistussa kirjassaan "Das Kleinste Kaliber" hän suositteli jo rautavaipan omaksumista, rikottuaan 600 m/s:n "haamumailin" 14.6-grammaisilla 33 mm:n pituisilla rautavaippaluodeilla, latinkina 5.4 grammaa yhtenäiseksi pötköksi puristettua "sokolaadi-ruutia" (= mustaaruutia, jossa on hiilenä "punahiili" ja rikkiä vähän tai ei lainkaan) kaulasta kavennetuissa Vetterlin keskisytytteisissä messinkihylsyissä. Reunasytytteiset kuparihylsyt olisivatkin revenneet. (Sittemmin niiden ja aseiden ylijäämiä ostivat japanilaiset, jotka varustivat suomalaisia kapinoitsijoita Venäjän-Japanin sodan aikana).


Kauaskantoiset putkiluodit

7.5 mm ei tosin ollut se "pienin kaliberi", jota F.W. Hebler sittemmin, savuttoman ruudin yleistyttyä, kokeili. Kuuluisissa putkiluoti-kokeiluissa oli hoikimman luodin läpimitta 5.2 mm. Luoti oli sorvattu umpiraudasta. Vain sukkulamaisen luodin paksuimmassa kohdassa oli kapea kuparinen tiivisterengas. Lähtönopeus oli 1050 m/s ja upotus 2.04 metriä (SIC !) mäntylankkupinoon. Vaipoitetun ja lyijyllä vuoratun 8 mm putkiluodin kantamaksi arvioitiin runsaat 8 kilometriä, mutta jos tuuli oli myötäinen, ei peninkulmakaan ollut ylivoimainen saavutus. Laitatuuli saattoi tuottaa kilometrinkin sortuman. Kuparivaippaisia 7.5 mm (8 mm) putkiluoteja ammuttiin prof. Heblerin vanhalla Vetterlillä, jonka piipun kuuden rihlakuurnan nousu oli 120 mm/ kierros.

Vakioluoteja ampuvan piipun rihlannousu oli 250 mm; optimoitu ogivaalikärkisille 14.6 grammaa painaville rautavaippaluodeille. (Huom.! Tiedot on noukittu lukuisista eri lähteistä. 8 mm luoti on voitu ampua 7.5 mm aseella.? Eräs tietolähde mainitsee luodin läpimitan ja toinen lähdeteos aseen porauskaliberin. Rihlakuurnien syvyys olisi tällöin 0.25 mm, eli hieman enemmän kuin ranskalaisissa ja itävaltalaisissa sotilaskivääreissä tuohon aikaan). Professori Hebler oli eräs "euro-rihlauksen" kehittelyn pioneereja, jonka mielipiteitä kuuntelivat asetehtaat kautta Euroopan; nähtävästi myös Lebel-kiväärin suunnittelijat.


Jenkkirihlaus syntyi sattuman kautta

"Jenkkirihlaus" omaksuttiin Krag-Jörgensenin .30-40 kaliberin kivääriin ilmeisen sattumanvaraisesti, ymmärtämättä sitä, kuinka suuri on eroavaisuus paperi- ja metallivaipan välillä, sekä mustan ja perki-savuttoman ruudin välillä. Krag-patruunan lähin esikuva oli .30-40 Wesson-patruuna, mutta Kragin luoti oli nikkelikupari-vaippainen ja ajoaine tyrnävämpää. Silti omaksuttiin Wessonista myöskin piipunreiän mitoitus .30/.308 tuumaa.

Kuva: Hebler & Krnka Tubular Bullet. 5 mm putkiluoti kahlasi neljänkymmenen peräkkäin asetetun kakkosnelosen läpi; upotus mäntypuuhun siis yli kaksi metriä. Lähtönopeus runsas kilometri sekunnissa. Kuvassa on "b-b" hylsyn kaula ja "a-a-a" paperimassasta (aikalaisesta "komposiitista") muovattu luodin peräpään tukikaulus, sekä ilman läpikulkukanavan "AIR PASSAGE" tukkiva tulppa. Sukkulamainen luoti kulki näin tuettuna hoippumatta läpi piipunputken. Ilmanvastus irrotti sen ja kanavan tulpan vasta luodin tultua lentoradalleen ruutikaasun paineen vaikutuspiiristä. Itse luodin lentovastus oli minimaalinen, koska sen taakse ei syntynyt imuvastusta.

Lentonopeus hidastui vähemmän kuin parhaidenkaan modernien torpeedoluotien vauhti. Wanhaan kaiverruskuvaan ei ole enää piirretty 5 mm teräsluodin kuparista johtorengasta, joka oli kai jo eliminoitu tarpeettomana. Luodin periaatteen keksi böömiläinen aseseppä Karel Krnka (tai ehkä hänen isänsä Sylvester Krnka). Professori Hebler täydensi keksintöä osaltaan, kehitellen patruunat ja lataukset, jotka mahdollistivat luotien ampumisen aikalaisilla, vielä kehitysvaiheessa olevilla perki-savuttomilla ruudeilla.

Paperimassainen tukikaulus toimi alikaliberiluodin "sabotin" tavoin, jolloin luodin metalli ei koskettanut piipunseinämiin. Arvailun varaan jää 5.2 mm kiväärien rihlannousu. Veikkaus: 80 mm/ kierros. Myöskin Armand Mieg suositteli kaliberia 5 mm, mutta hänen ase-ehdotelmansa vuodelta 1894 lienee ollut rihlaamaton "tikkaluoti-kivääri".

Jossakin Pentagonin arkistokellarissa homehtuu kai yhä vuonna 1974 päivätty aloitekirjelmä (jollain "Hullunhoureiden Hyllyllä" ?) esittäen teräksestä sorvattua "30 Caliber Kill-A-Kong" -putkiluotia. Vietnamin sota oli jo lähestymässä surkeaa loppuaan, joten "uudentyyppisen" kiväärikaliberin ammuksen edelleenkehittelyyn ei piisannut budjettivaroja. Tiettyjen ulko- ja terminaaliballististen, sekä sotataloudellisten etujen olemassaolo myönnettiin kyllä aloitetta tutkittaessa. Ammuspaino oli 3.3 grammaa ilman sabottia. Lähtönopeus arviolta 1220 m/s kaliberissa .308 Winchester.

Kill-A-Kongin tyyppinen putkiluoti oli erääseen maailmanaikaan käytössä revolverinpatruunoissa, sorvattuna messingistä, ja kun messinkiluodit kiellettiin USA:ssa käsiasepatruunoissa (poikkeuksena "virkakäyttö"), omaksuttiin materiaaliksi helposti lastuttava telluurikupari. Luodin kärki on kuin Hebler & Krnka-luodissa, mutta perä tasainen. Läpivirtauskanava on tulpittu muovikiekolla, joka jää jälkeen luodista, kun ilmanvastus alkaa kulkea kanavan lävitse. Osumavaikutus on aluksi "stanssaava", mutta peräpainoisen luodin kaaduttua se muuttuu ruhjovaksi. Telluurikupari-luoti voi tällöin sirpaloituakin.

30 Caliber Kill-A-Kongin iskemä olisi ollut "räjähdysmäinen" (vaikka teräs ei pirstoudu luihinkaan osuessaan), pelkästään suuresta iskunopeudesta johtuen, yli 180 metriin asti pehmytkudoksissakin. Ehkä hieman ylitoiveikkaan arvion mukaan olisi nopeus "kilsa" sekunnissa noin 200 yardiin/ 183 metriin saakka. Revolverinpatruunat ladattiin ilmeisesti Etelä-Afrikan Tasavallassa, itsenäisesti suunniteltuina. 30 Caliber Kill-A-Kong oli sensijaan suomalainen idea; tosin sovellutus wanhasta böömiläis-sveitsiläisestä keksinnöstä. ***********


Vaikka pioneerityötä kuparivaippaluotien parissa tekivät mm. hollantilainen kapteeni van Isselt ja ev. ltn. E. Rubin jo 1870-luvun puolella, nimeää alan kirjallisuus Saksan Karlsruhessa toimineen Deutsche Patronenfabrikin tirehtöörin, kauppaneuvos Lorenzin, kuparivaippaluotien keksijäksi ja keksinnön ajankohdaksi vuoden 1884. Lorenzin parannus oli vaippojen ja lyijytäytteiden kiinnitys välyksettömästi (= kaasutiiviisti) toisiinsa, juotoksella tai lejeerauksella. Juottomenetelmä on yhä käytössä Sako Hammerhead- suurriistaluodeissa, ja lejeeraus käsintehdyissä Steigers "Bitterroot"-luodeissa, jotka laajenevat kolminkertaiseenkin läpimittaansa, alkuperäistä painoaan yleensä lainkaan menettämättä: Puhtaasta lyijystä ja puhdaskuparista ei lohkeile irti palasia, ja vaipan paksuus voi olla kolmasosa luodin läpimitasta.


Kattilanpaikkaajan juoksutetta tarvittiin

Lorenz-luotien lyijy juotettiin kiinni vaippaan aluksi tinalla. Ensin tinattiin esimuovatun vaipan sisäpinta kuin entisaikaiset kupariastiat, käyttäen juoksutteena sinkkikloridiliuosta, jota ei tehty liuottamalla apteekista ostettua kemikaalia veteen, vaan sinkinkappaleita raakaan (kellertävään) kuumaan suolahappoon, kunnes metallia jäi hieman liukenematta. Puhdas (väritön) kloorivetyhappo ei jostain syystä tuota tehokasta juotosnestettä. Tämä tieto perustuu entisajan seppien ja tinureiden ylimuistoiseen kokemukseen, eikä taikauskoon, vaikka maallikko ehkä niin luulee. Tehoa parantaa pikku ripaus salmiakkia (kiteistä ammoniumkloridi-suolaa; ei siis makeisia) liuoksen seassa.

"Sinkillä kuoletettua suolahappoa" seisotettiin pari vuorokautta ennen käyttöönottoa. Tuoreena se ei toiminut tyydyttävästi. Sako Oy:n "Hamahidiien" juotosten satunnaiset epäonnistumiset voivat johtua juoksutenesteen liian raffinoidusta koostumuksesta. Eräät kemikaalit on valmistettava kokemusperäisten perimätietojen, eikä kemiallisten analyysien mukaisesti. Tämä koskee erityisesti myöhemmin esiteltävien lejeerattujen luotien juoksutinnestettä! Mutta eihän mitään tietoa arvosteta, jos se on "kansanperinnettä", eikä insinöörien kirjaviisautta. Ja vain työsuhde-keksinnöt ovat oikeita keksintöjä..!


Tinajuotos "Lege Artis"

Valumuotin tapaisissa pihdeissä kuumennetun luotivaipan sisään tipautettiin pisara juotosnestettä, joka höyrystyi. Sitten vaippaan lirautettiin sulaa tinaa laitoja myöten, ja vaippa käännettiin kärkipää ylöspäin, muottia yhä kaasuliekillä kuumentaen. Juoksevaa tina tipahti takaisin sulatuspataan, mutta ohut kerros jäi kiinni vaipan sisäpintaan. "Yksin lämpimin" täytettiin vaippa nyt sulalla lyijyllä - taas laitaan asti. Jäähtyneestä luodista veistettiin ylimääräinen lyijy pois ilmeisesti poraamalla luodinperään laakea syvennys. Jos vaippa oli hieman ylipitkä, leikkautui se samalla oikeaan pituuteensa.


Lyijy ei irronnut junallakaan jyräten

"Kommesrootti" Lorenzin tavanomainen luotien esittelytemppu oli luodin asettaminen ratakiskolle ennen lyijyllä kuormatun junan tuloa tehtaan pistoraiteelle, tai sen lähtöä patruunalastissa. Ohueksi laataksi junan alla valssautuneesta luodista ei irronnut vaippa, eikä lyijytäytteestäkään repeillyt irti paloja, koska sekä kupari että lyijy olivat niin puhtaita kuin tuonaikaisella teknologialla saatiin tuotetuksi. Litistynyt luoti ei yleensä menettänyt painoaan lainkaan. Vaivalloinen juottaminen korvattiin sittemmin lejeerauksella: Luotivaipan kärkipäähän tipautettiin pisara juotosnestettä. Sitten vaippaan työnnettiin esimuotoiltu, lievästi alimittainen lyijytäyte, ja luoti kuumennettiin yli lyijyn sulamispisteen. Jäähtynyt luoti muovattiin lopuksi kylmäpuristamalla mitta- ja muototarkaksi.


Lejeeratut "pantzariluodit"

Lejeerattuun luotiin ei muodostunut tina-lyijy-kupariseoksista saumaa, vaan lyijy ja kupari hitsautuivat kiinni toisiinsa, seostuen (latinaksi: "ligare") yhteen. Lorenz kutsui tuottamiaan ammuksia "pantzariluodeiksi", tarkoittaen, että ne olivat tavallaan haarniskoituja kuin entisajan ritarit, verrattuina aikalaisiin paperivaippa-luoteihin, jotka olivat kuin tekstiili-asuihin puettuja keikareita. Huomattavaksi ongelmaksi oli osoittautunut niiden vaippapaperin repeileminen, kun patruunoita syötettiin kivääreihin ja erityisesti kuularuiskuihin eli "tappureihin" raa'an mekaanisesti lippaasta tai makasiinista. Paperikäärteen "strip-tease" aiheutti joskus piipunseinämän lyijyttymisen siltä kohdalta, missä paljastunut luodin kylki oli hankautunut piipunputkeen. Lyijyviiru pilasi seuraavina ammuttujen luotien symmetrian, turmellen osumatarkkuuden.

Se saattoi myös repiä auki niidenkin vaippapaperin, jolloin lyijy alkoi kerrostua. Etenkin tappurin piipunreikä saattoi olla läpi katsottaessa D-kirjainta muistuttava, kun sitä ryhdyttiin tarkistamaan, etsien veivinväännön vaikeutumisen ja mahdollisten hylsyrikkojen sekä tulituksen hehtaari-hajonnan alkusyytä. Monipiippuisen käsikäyttöisen kuularuiskun tulen hajonnan lisääntymistä ei heti edes huomattu: Kun ase viimein teki siuvatit, ylirasitetun hylsyn katkettua tukkoisen piipun patruunapesään, eivät korjaustoimet enää käyneet päinsä tuliasemassa. Edessä oli varikkoreissu.

Hiram S. Maximin "potkaisu-laitoksella käypä kuularuisku eli tappuri" joudutti perkisavuttoman ruudin ja metallivaippaisten luotien omaksumista käyttöön. Kuva vuodelta 1888. Aseen kaliberi on .303 British, alkuperäisellä suklaaruuti-latauksella. Tapahtuma Wimbledonin kisojen avaussarjan ampuminen. Kahvoissa Walesin prinssi; v:sta 1910 Englannin kuningas Yrjö V. Aseen kangasvyössä oli 333 patruunaa. Ruuti oli periaatteessa mustaaruutia, joka pian vaihtui kordiittiin. Metallivaippaluodit olivat jo käytössä v. 1888.

Maxim-kk suunniteltiin alkuaan ampumaan patruunoita, joissa oli paperivaipoitetut luodit. Siksi sen syöttömekanismi on mahdollisimman vähän patruunoiden luotipäätä vahingoittava; latausluisti eli "patroonan kannattaja" pitelee patruunaa kannastaan, hissatessaan sen piipun tasalle. Ainoa kriittinen toimintavaihe on patruunan kiskoutuminen taaksepäin irti vyöstä: Niippaamaton luoti saattoi luistaa liian pitkälle esiin patruunasta.


"Aitta-kiwärien ja tappureiden" ennakoitava yleistyminen tiesi patruunain kulutuksen ja niiden tuotantomäärien kasvua. Luotien valmistusta piti voida koneellistaa ja jopa automatisoida. Lorenzin "kompoundiluodin" eli "pantzariluodin" valmistusteknologia oli pakostakin käsityövaltainen, eikä sopiva tulosvastuullisille valtion ammusvarikoille. Ennenkuin ryhdyttiin kiväärinpatruunan M/1888 joukkotuotantoon, tutkittiin Spandaun varikolla mahdollisuudet vaippakuparin kulutuksen vähentämiseksi esimerkiksi vaippaa ohentamalla ja seostamalla täytelyijy kovemmaksi antimonilla. Kupari oli Saksassa "strateginen materiaali", jonka tuhlausta piti välttää, kun taas antimonia riitti. Lyijykin oli siihen verraten "Sparstoff" (= säästettävää raaka-ainetta).

Kovuuden ja sulamis-/tyssäytymistaipumuksen välisen tasapainon saavuttamiseksi asetettiin kirkko keskelle kylää. Eutektinen (alimmassa lämpötilassa sulava) kaksoisseos sisältää noin 10 % antimonia ja 90 % lyijyä. Seos 5 % + 95 % ei ole juurikaan pehmeämpää, mutta se on vähemmän altista sulamaan/ pehmenemään kokoon puristettaessa. Luodin peräpään tyssäytymisen ja "niittautumisen" ehkäisyksi riitti ohuempikin vaipan seinämävahvuus. Kuuman ruutikaasun kosketus luotilyijyyn ehkäistiin 1.5 mm:n paksuisella, vahakyllästetyllä pahvikiekolla luodin takana. Tuo hento "gas check" (= liekkikilpi) esti myös ruutikaasun tunkeutumisen luotivaipan ja täytelyijyn väliseen saumaan, eli "ilmapatjavaikutuksen", joka kohottaa helposti laukaisupaineen kaksinkertaiseksikin.

Kuva: Luotivaipan valmistusvaiheet. 1 - 7: Syväveto vaiheittain nikkelikuparilla silatusta rautakiekosta. 8: Kärjistys, jota seuraa vaipan reunan tasaus/ vaippojen lyhennys yhdenmukaiseen pituuteen. 9: Täytelyijyn sisäänasetus. 10: Vaipan reunakäännöksen muovaus painosorvaamalla. 11: Luodin perän tiivistys täytelyijyä puristamalla. Wanha piirrossarja esittää saksalaisen patruunan M/-88 luodin valmistusta, mutta periaate on sama vieläkin muodoltaan yksinkertaisia kokovaippaluoteja koottaessa. Luotivaipan sauman tiiviyteen ei täysin luotettu, vaan asetettiin 1.5 mm paksuinen pahvinen välitulppa hylsynkaulaan luodin taakse. Pahviin imeytetty vaha voiteli ohuelti piipunreikää, kuten myös lehtijyväisen ruudin pinnoitukseen jo vuodesta 1890 (SIC !) käytetty - tai ainakin kokeiltu - paraffiinivaha.

Lyijytäyte voitiin korvata kovalla & raskaalla wolframkeernalla tai karkaistulla teräskeernalla. "Pantzarinmurto-luoti" patentoitiin Saksassa jo 29. 06. 1904. (D.R.P. 161 392 /1904). Sen vaippa oli puhdasta kuparia; vakioluodin vaippa oli pläteerattua rautaa, silaus nikkelikuparia. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, oli vuosikymmenen takainen keksintö jo unohdettu ("vanhentuneena hylätty" ?). "Keernaluotien" valmistusteknologia piti opetella uudelleen aakkosista alkaen. Rautavaippaluoteihin keskitettiin karkaistu työkaluteräksinen "pantzarinmurto-keerna" lyijykalvoon verhottuna. Aluksi voitiin jakaa näitä "S.m.K."-luotisia patruunoita vain tarkka-ampujille yksittäiskappalein, sekä hävittäjälentäjien kuularuiskuihin.


Kokovaippaluotien suunnittelun suurimpia vaikeuksia oli "Gaspolster-Effektin" ehkäiseminen vaipan helman reunakäännöksellä kaasutiiviisti kiinni täytelyijyyn. Luotivaippojen rikkoutumiset, jotka olivat tavanomainen riesa muunmuassa patruunan M/ 1888 lapsuusvuosina, kuin myös "nikkelipläteerauksen" irtoaminen vaipoista ja takertuminen piipunputkiin, selittyvät ainakin osittain piippukitkan moninkertaistavasta kaasuvuodosta vaipan saumaan. Ilmapatja-efektin mahdollisuutta ei ole huomioitu kai lainkaan esimerkiksi Nosler "Partition"-luoteja suunniteltaessa, vaikka niissä on avoin perärakenne aivan kuin kokovaippaluodeissa. Niin kauan kuin luotien saatteena käytetään hidaspaloisia kivääriruuteja, toimii nykymuotoinen tiivistys. Eräs kokeilija oli kuitenkin taannoin vähällä saada "ruuperän otsaansa", yrittäessään kehitellä omatoimisesti vaimenninpatruuna-latausta Partition-luodilla.


"Ilmapatja-ilmiö" - nyt jo tuttu riskitekijä

Ruutiannoskin oli tosin noin kaksinkertainen lopulliseen suositukseen verrattuna. Yllätyksiä ovat aiheuttaneet myös Sako 120A-luodit, kun niitä on käytetty säästölatausten kokeiluun täysin sattumanvaraisesti valituilla ruutimäärillä - aikana, jolloin latausreseptejä ei ollut jakelussa sensuurista johtuen. Yhä on arvioimatta, kuinka reipas ylilatinki .308 Winchesteriin on rynnärinhylsyllinen ruutia N310, jonka joku oli otaksunut "sopivaksi aloituslatingiksi" Sako-luodin 120A kera. Veikkaan, että ei kovin kaukana kaksinkertaisesta Max.-annoksesta.

Tapauksesta kirjoitettiin jossain alan lehdessäkin, mutta koska pakinan perimmäinen tavoite oli säästölataus-idean kaikinpuolisen vaarallisuuden korostaminen, ei ruudin painomäärää tietenkään mainittu. Luotityypin "ilmapatja-paisunnasta" tai sen peräpään laajenemisesta "Minié-muotoilun" seuraamuksena ei todennäköisesti ollut tietoa pakinoitsijallakaan, saati sitten pakinassa kuvaillun "Kamikaze-latauksen" laatijalla. Tyhmä ei ole tietenkään hän, joka ei tiedä, vaan hän, joka ei kysy. Mutta tapahtuman aikoihin ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä.

Ruuti- ja patruunatehtaiden neuvo oli: "Unohda koko asia..!" Samaa julisti - ja julistaa yhä - myös painettu sana. Nykyisin tosin ei lehtien kysymys-/vastauspalstoilla oteta säästölatauksia koskevia kysymyksiä laisinkaan käsiteltäviksi. Tokkopa ne edes etenevät päätoimittajan/toimitussihteerin paperikoria kauemmaksi.? Kirjoittavilla toimittajillahan on pakostakin jo jotain tietoa kyseisestä aiheesta. Netti-yhteys kotiin lienee sentään useimmilla, eikä valehdellakaan enää voida...

Vaimenninlatinkia vähänkin vahvempiin säästölatauksiin käytetään 120A:n koko- ja painoluokassa Lapua S374:ää, sen vaipan tiiviimmän "kaasu-sulun" takia, taikka umpiperäisiä osavaippaluoteja. Säästölatinkien luodit on myös jo opittu liukastamaan, joko kastorasvauksella, tai enentyvässä määrin (tehtaissakin) molybdeenisulfidi-kuivavoitelulla. Muutamat uudistusmielisimmät luotien jälleenmyyjät (ainakin RIISTAMAA Kouvolassa ja Espoossa) "rummuttavat" luodit MoS2-jauheessa ostajien toivomuksesta, pienehköön lisähintaan.

Kuva: Die Patrone 88 (irtosivu 81). Txt: Saksalainen 7.9 x 57 mm patruuna vuosimallia 1888. Pahvilappu luodinkannan takana toimi lisätiivisteenä estämässä "ilmapatjavaikutusta", ja siihen imeytetty paraffiinivaha voiteli piipunreikää. Joidenkin ruutilajien paraffiinipinnoite, joka omaksuttiin jo v. 1890 ruutijyvien kosteussuojaksi, tehosti ilmeisesti liukastusta. Suuresti ihmeteltiin, miksikä paraffinoitu ruuti antoi luodille suurempia ja yhdenmukaisempia lähtönopeuksia, mutta laukaisupaine alentui useiden satojen ilmakehien verran. Sitten joku älysi, että pinnoite hidasti ruudin palonopeutta jyvien syttymisvaiheen jälkeen, muuttaen painekäyrän loivemmaksi.

Palohidasteella pinnoitetut kivääriruudit oli keksitty sattuman kautta, ja niiden edelleenkehittely aloitettiin tietoisesti. Paraffiinipinnoitus vaikutti paineen alenemiseen myöskin piipunreiän kitkaa vähentämällä ja kitkakerrointa yhdenmukaistamalla. Luodin "Geschoss 88" vaippa-aineeksi vakiintui varsin pian nikkelikuparilla silattu rauta. Vaipan peräpään reunakäännös ei ollut täysin luotettava "kaasusulku". Jos täytelyijyssä oli huokoisuutta tai jos lyijyä oli annosteltu liian niukalti, pääsi ruutikaasua täytteen ja vaipan väliin, jolloin vaippa pullistui kuin täyteen puhallettava ilmapatja. Sen kitka piipunseinämiin enentyi jo ennen luodin työntymistä kokonaan rihloihin, jolloin kivääri saattoi räjähtää.


Vaippa-aineet "rankattiin" jo vuonna 1887 !

Lorenzin luotien juotetut tai lejeeratut vaipat eivät tuottaneet ilmapatja-efektiä, koska vaipan ja lyijyn välillä ei ollut saumaa, mutta sotilasluotien massatuotanto-kelpoisuuden edellytys oli vaipasta irrallaan oleva, vain mekaanisella puristuksella vaippaan kiinnittyvä lyijytäyte. Vuonna 1887 vertailtiin Spandaun varikoilla keskenään myös vaippametalleja. Kupari todettiin kovuudeltaan yhdenmukaisimmaksi, etenkin kun se oli "glöijätty" juotettaessa tai varsinkin lejeerattaessa, mutta kuparipinnan kitka piipunseinämiin oli suurehko, aiheuttaen piipunseinämien kuumenemista. (Verrokkeina oli vielä myös vahapaperi-vaippaisia, pienikitkaisia kovalyijyluoteja).

Kuparivaippojen galvaaninen nikkelöinti vähensi piippukitkaa huomattavasti. Niklattu kuparivaippa oli Spandaun testien mukaan paras vaihtoehto, kun luodit ammuttiin liukastamattomina "kuivasta" piipunputkesta, mutta myöskin professori Heblerin suosittelema nikkelikuparilla "pläteerattu" rautavaippa todettiin käyttökelpoiseksi, ja se omaksuttiinkin yleiseen käyttöön kustannusten säästösyistä.


Tietoisku: Pläteeraus/plääteröinti/kuumasilaus (engl: plating) tarkoittaa metallilevyn pinnoitusta laminoimalla, eli kuumavalssaamalla sen pintaan tai molemmille pinnoille ohuempi kerros toisenlaista, yleensä perusmetallia pehmeämpää pintasilausmetallia. Rauta silataan mm. ruostumisen ehkäisemiseksi.


Huomattakoon, että JO VUONNA 1887 ilmeni, ettei pehmeähköllä pinnoitemetallilla silattu rautavaippa kuluta piippua hiukkaakaan enempää kuin liukastamaton kuparivaippa. Piipputeräkset olivat hiiliteräksiä, seosaineena joskus vähäisin määrin rautamalmin mukana tullutta nikkeliä. Vaippa-aineksien koostumus ei poikennut nykyisistä. Hiiltä on raudan seassa lähinnä epäpuhtautena, jonka poistaminen koituisi kohtuuttoman kalliiksi. Promille-luokan hiilipitoisuudesta johtuen käytetään materiaalista hieman erheellistä nimitystä "teräs" useimmissa kielissä.Vain wanhan kansan sepät käyttivät nimityksiä "meltorauta" raudasta, ja "teräkseksi" kutsuttiin rautametallia, joka karkaistuu hehkuvaksi kuumennettuna ja veteen tai öljyyn viskattuna. (Jotkin seostetuimmat teräkset karaistuvat jopa ilmavirrassa). Joskus suomennan saksankielen termin "Fluss-Stahl" ja lontoonkielen "mild steelin" muotoon "meltoteräs", joka on jokseenkin sanatarkka käännös, mutta sana "rauta" on paikallaan, koska...


... "mörköjuttuja" kerrotaan yhä!

Mörköjutut, kuten puheet, että "yksikin lippaallinen teräsvaippaluotisia patruunoita turmelee Sako M92:n piipun", ovat MYYNTIpuheita eli "hugaa", ellei M92:n viimeisen valmistuserän piippuja ole valmistettu jostakin epämääräisestä pataraudasta. Sako Oy:nkin käyttämällä Appel-taonnalla rihlatut saksalaisten MG 42-konekiväärien piiput kestivät 20 - 30 tuhannen laukauksen ampumisen, kun piippu otettiin irti jäähtymään kahden vyöllisen (á 100 patruunaa) tulituksen jälkeen, ja asennettiin tilalleen jäähtynyt vaihtopiippu.

MG 42:lla ammuttiin rautavaippaluoteja tuplatenkin suuremmilla ruutimäärillä kuin 7.62 x 39 mm aseella. Myyntipuhujilta tuppaa usein unohtumaan iki-totuus: "Piippu turmeltuu palamalla, eikä kulumalla.!" Tuon "palamisen", eli toistuvista piipunreiän metallin äkillisistä kuumenemisista ja jäähtymisistä aiheutuvan lämpö-eroosion aiheuttaa ruutikaasujen kuumuus, mutta ehkä sitäkin enemmän luotien kitkalämpö, niiden ahtautuessa läpi piipunputken. (Eroosio sinänsä on havaittavissa muunmuassa saunan kiuaskivissä rapautumis-ilmiönä). Jos vähäinen ruutikaasun ohivuoto rihlankuurnien nurkista olisi niin tuhoisaa kuin myyntipuheissa väitetään, olisi venäläisen Maxim 09/09:n piippu ollut "siluvei" jo yhden 250 patruunan vyön tyhjennyttyä.

Rihlathan vuotivat ruutikaasua luodin ohi koko leveydeltään, eivätkä vain kuurnien kulmista. Yhdenkään "L-pulja obr. 1908 g" -luodin läpimitta ei ole ollut yli 7.80 mm, eikä kai yhdenkään Maximin piipun "isokaliberi" ollut alle 7.92 mm:n. Vähänkin käytetyissä Maxim 09:n piipuissa on uraläpimitta 7.95 mm, johon se ehkä avartuu jo ensimmäisellä 50 laukauksen lämmittelysarjalla, joka suositeltiin ammuttavaksi yhtämittaisena, piipun asbestinyöri-etutiivisteen tiukoittamista valmistelevana toimenpiteenä, minkä jälkeen nestejäähdytysvaippa vasta täytettiin vedellä tahi kulloisellakin jäähdytysnesteellä - tai talvisin jopa lumella.

Luotien vaippa-aines oli nikkelikuparilla silattu meltoteräs, eli malmin mukana tulleita epäpuhtauksia hieman sisältävä rauta. Kummasti kestivät Maximien piiput jopa 50 tuhannen laukauksen läpilaskun, ennen turmeltumistaan "luokkien taakse" (= täysin käyttökelvottomiksi). Keskimääräinen kestoikä oli 25 000 laukausta, huomioonottaen puhdistuksen lievemmät laiminlyönnit ja jäähdytysnesteiden satunnaiset loppuunkiehumiset. Surkeata räkärautaa on siis Sako M92:n piippu, jos sen TODELLA voi turmella 30 patruunan lippaallisella rautavaippa-luodillisia tuontipatruunoita, joissa luodin läpimittakin on sentään yleensä asianmukainen.


Rautavaippa on vertailujen vakio

Nooh, myyntipuheet jätettäköön omaan arvoonsa: Meillä on sentään Parempi Tieto (monet kerrat vahvistettuna, eikä koskaan missään tieteellisesti kumottuna) jo 113 vuoden ajalta. Sanomattakin lienee selvää, ettei Suomessa tehtyjen vertailututkimusten tuloksiin voida luottaa, jos ne poikkeavat ulkomailla toimeenpantujen testien tuloksista. Vertailututkimuksia ei tosin ole tehty enää 1900-luvun puolella, paitsi sintrattujen rautaluotien ja rautavaippaluotien välillä Saksassa 1940-luvulla, ja Finowerin vertailut kitkaltaan yhdenmukaisimman vaippa-aineen löytämiseksi 7.9 x 57 mm "supupatruunan" luoteihin. Silloin vertailtiin tosin vain vaipan pinnoitteita, havaiten kuparointi parhaaksi.

Niklatun kuparivaipan ylivertaisuus toki myönnettiin toistamiseen, mutta kupari oli "Sparstoff" Saksassa. Milligrammaakaan kuparia ei saanut tuhlata, jos se voitiin korvata. Rautavaipan ominaisuudet ovat pysyneet muuttumattomina 1880-luvulta saakka. Ne ovat VAKIO, johon KAIKKIA muita vaippa-aineita verrataan. Suomessa tavanomainen tuplaten sinkkipitoinen tombakki, jota voi myös messingiksi kutsua (Ms 90), onkin varsin poikkeuksellinen vaippamateriaali. Lännempänä tavanomainen Gilding Metal sisältää vain 5 % sinkkiä; meikäläinen seos 10 % . Messinkien nimilyhenteen jälkeinen lukema tarkoittaa prosentuaalista kuparipitoisuutta.


Monen lajin messinkiä

Soliidiluotien tavanomaisen materiaalin, sorvimessinki Ms 358:n numerosarja ilmaisee lyijypitoisuuden 5 % ja kuparipitoisuuden 58 % . Lyijylisäys helpottaa messingin lastuavaa työstöä: Sorvauslastu katkeilee lyhyiksi pätkiksi. Ms 358 on suhteellisen haurasta ainakin hehkuttamattomana, eli mitä otollisinta "paukku-ERVA" -luotien vaipoiksi. Ms 358:n laakerointi-ominaisuudet ovat erinomaiset, ja kiderakenne on hieman huokoinen, joten messinkiluodit voidaan liukastaa imeyttämällä rasvaa tai öljyä pintaa syvemmälle, pinnan jäädessä kuivaksi. Myöskin jauhemainen tai liukoinen molybdeenisulfidi toimii tehokkaasti sorvimessinkiluodin pintaan hierrettynä tai imeytettynä.

Liukaste nousee messingin huokosista luodin pintaan kihoavan lyijyn ja sinkin seoksen myötä. Ammuttu sorvimessinkiluoti muuttuu pinnaltaan hopeanväriseksi, kun sen pohjaan vaikuttaa normaalisuuruinenkin luodikon ruutikaasun paine. Suotuisista ominaisuuksistaan huolimatta on Ms 358 suhteellisen harvoin käytetty luoti- tai vaippamateriaali. Hirtenberger ABC (peräpäästään soliidi suurriistaluoti) lienee sorvattu "kolmeviiskasista" ja hehkutettu sitkeämmäksi. Omatekoiset "piraattikopiot" on jätetty yleensä työstökovuisiksi, jolloin niiden lyijytäytteinen kärki sirpaloituu lähes räjähdysmäisesti, kun taas ehyeksi lieriöksi jäävä peräpää tunkeutuu syvälle. Todellinen "dumdum"-variaatio oli kevyempi; kärkiontelo täytetty juustonkuorivahalla.

Näitä "PTK Yellow Danger"-luoteja lienee käytetty hirvijahtiin jo ennen hirvipatruunain tehdaspatruunapakon kumoutumista.? Ainakin luotien työpiirustuksia "ronkuivat" monet sorvinomistajat jo 1980-luvun keskivaiheilla. Sorvatut luodit voitiin mitoittaa aseyksilö-kohtaisesti, mikä ei ole mahdollista tehdasvalmisteiden tapauksessa.

Saksalainen Spitz-Geschoss. Kaliberi 8 mm, läpimitta max. 8.24 miinustoleranssilla 0.04 mm, paino 10.0 grammaa. Suunnittelija Arthur Gleinich kamppaili kauan vuosina 1903 - 04 luotivaipan kiinnitys-taitoksen optimoimiseksi: Joskus karkasi ruutikaasu saumasta sisään, toisinaan lähtivät vaippa ja lyijytäyte eri suuntiin piipunsuusta (eikä kumpikaan luodin aiotulle lentoradalle), ja lopullinen uskonpuute uhkasi iskeä, kun Gleinich näki luomuksensa lentoonlähtöä esittäviä pika-valokuvia: Luodit jopa 45 asteen vinoudessa piipun pituusakseliin verraten. Tauluun ne kuitenkin osuivat kärjet edellä ja siistiin kasaan.

(Piipunsuusta tunkevan suupaineaallon aiheuttama "kangastus" lienee ylikorostanut luodin oskillaatiota kuvissa todellista laajemmaksi). Halkileikkauspiirros esittää luotia lopullisessa muodossaan, jälkeen vuoden 1916, jolloin siihen alettiin valssata niippi-ura, koska S-luodilla ladatun patruunan piti kestää uusimpien nopeakäyntisten konekiväärienkin syöttörasitus: Äkillinen nykäisy irti vyöstä. Pelkkä hylsynsuun puristuskitka ei riittänyt ehkäisemään luodin lipumista irti patruunasta tai sen työntymistä liian syvälle hylsyyn.

Jo vuoteen 1905 mennessä kehitelty luodinperän "itsetiivistyvä kaasusulku" piti lyijyt vaipan sisällä ja kaasut poissa saumasta. Täytelyijyn antimonipitoisuuden alentaminen 2 % lukemiin vähensi sulamistaipumusta. Ruutimäärää voitiin lisätä antamaan 900 m/s lähtönopeustaso. Kiväärien rihlausta syvennettiin luotiuudistuksen yhteydessä. Standardipatruunan "sotapääksi" omaksuttiin S-luoti Saksassa virallisesti 25. 03. 1905.

Vaippamateriaaliksi vakinaistui pläteerattu rauta. Sen pinnoitteina käytettiin nikkeliä, nikkelikuparia, tombakkia, kuparia, ja ankeimpina pula-aikoina 2. maailmansodan lopulla sinkkiä. Kulloisenkin pinnoitteen valinta riippui materiaalin saatavuudesta, eikä esimerkiksi piippukitkasta, paitsi "Finower Nahpatroneissa", eli supulatingeissa (V0 300 m/s). Sinkkipinnoitteen mahdollisista eduista tai epäkohdista ei siksi ole täsmällisiä tietoja, mutta sen sukulaismetalli, kadmium, tiedetään luonnostaan liukkaaksi, galvanisoituna vaikkapa pienoiskiväärinluotien pinnoitteeksi. Itävaltalaisten suosima tykkirasvalla liukastettu silaamaton rautavaippa oli tietenkin piippukitkan yhdenmukaisuuden suhteen voittamaton, mutta sen kenttäkelpoisuus oli "vähintään kyseenalainen" saksalaisten mielestä. Itävaltalaisia erikoisluoteja ostettiin sentään Saksankin lentokone-aseiden patruunoihin ladattaviksi 1. maailmansodan aikana.


Rautavaippoja moittivilla myynti-puhujilla on todennäköisesti käytettävissään samat tietolähteet, tai moninverroin runsaammatkin kirjavalikoimat kuin meillä, mutta he arvostavat tuntemiaan tosiasioita meitä enemmän: "Kell' aarre on/ Hän aarteen kätkeköön..!" Fakta-tietohan on niin arvokas aarre, ettei sitä saa kylvää raa'alle rahvaalle, koska hugaakin riittää jakeluun sanankuulijoille, jotka ovat tottunut nielemään sen purematta ja yököttelemättä. Kuparilla pinnoitettu rautavaippaluoti, kuten kuparivaippaluotikin, tuottaa toki kireän piippukitkan, koska käytännöllisesti katsoen puhtaan alkuainekuparin ja piipputeräksen välinen kitkakerroin on suurenpuoleinen, joskin yhdenmukainen. "Laakerointi-ominaisuuksilla" ei voida kerskailla.

Niitä löytyy siis paremmin kupariseoksista, kuten messingeistä (kupari + sinkki) ja pronsseista (kupari + tina + mahdollisesti sinkki - tai kupari + alumiini; vain muutamia mainitaksemme), sekä erityisesti erilaisista lyijyseoksista, joiden kovuuskin voidaan pitää varsin hyvin yhdenmukaisena, koska ne ovat pehmeitä ja plastisia - ynnä lähes säännönmukaisesti liukastettuja. Varauma "lähes" tarkoittaa kuparoituja luoteja. Nekin kyllä PITÄISI liukastaa tavalla tai toisella, mutta tämä oivallus on vasta "In Statu Nascenti" (= syntymätilassaan) samanaikaisesti kaikkialla maailmassa. Menettelytapoja on monia: Toistasataa vuotta vanhojakin "Kotikemistin Reseptikirjoja" selataan ahkerasti "uusien", huokeiden, helppotekoisten ja siistien liukasteiden löytämiseksi.


Kitkanvaihteluiden syntymekanismi

Kupariseos-vaippojen (pronssi, tombakki, messinki, maillechort) kirous ja vitsaus on joustavuus, jos se VAIHTELEE.! On kovin vaikeaa sekoittaa kupariin lisäaineita niin yhtenäiseksi lejeeringiksi, ettei esim. tombakki-pellin johonkin kohtaan kertyisi hieman liikaa seosmetallia. Kyseisestä kohdasta stanssatusta kolikkomaisesta kiekosta tuppilomaiseksi muovattu luodin vaippa karaistuu muovattaessa liian kimmoisaksi jousimessingiksi tai jousipronssiksi.

Sillä peitetyn luodin lähtönopeus kehkeytyy tavanomaisellakin ruutilajilla ja -annoksella ammuttaessa poikkeukselliseksi (joskus ylisuureksi, joskus tavanomaista alhaisemmaksi), jolloin luoti osuu loitommaksi normaalikovuisten luotien osumakuviosta, tai harhautuu muunlaisesta maalista, tuottaen jopa ampujasta riippumattoman "synnin" eli ohilaukauksen. ( "Synti" tarkoitti tosin alkuaan liipaisuvirheestä johtuvaa jalkajousen nuolen hutilaukausta, joka aikeutti nuolen katoamisen tai sen turmeltumisen). Kevyt- ja erityisesti vaimenninlatauksia ammuttaessa korostuvat luotivaippojen kovuuden ja kitkan vaihtelut entisestäänkin.

Lähes täysipaineisia säästölatauksia käytettäessä jäävät nopeudenvaihtelut vielä siedettävälle tasolle, näkyen vain osumien pystyhajontana, mutta jokseenkin jokainen vaimenninpatruunoita enemmälti ampunut kiväärimies on kokenut pelästyttävän ilmiön:Laukausääni on poikkeuksellisen vaisu, eikä luodin iskemän ääntä kuulu lentoradan terminaalipäästä. Kelvollisia supulatinkeja ammuttaessahan erottuu luodin iskemä, olkoonpa ammunnan kohde miltei mikä tahansa. Kuusenlatvassa koikkuva varis on eräs meluisimmista "kaikupohjista", mutta myös maalitaulun pahvi napsahtaa huonokuuloisillakin korvilla erotettavasti, etenkin jos aseen pamaus on eliminoitu suputtimella tai latinki on "vaisu vaimentimettakin".

Jos piippu älytään tutkia, huomataan luodin juuttuneen sen reikään. Aseen sulkua ei saa avata heti poikkeuksellisen laukausäänen havaitsemisen jälkeen. Useinhan on koko ruutiannos palanut loppuun, mutta kehittynyt kaasunpaine ei ole yksinkertaisesti riittänyt työntämään poikkeuksellisen kitkaisaa luotia ulos asti. Jos vaippa-aines on poikkeuksellisen joustavaa, jää sillä peitetty luotikin usein alimittaiseksi, eikä luoteja enää lajitella eri läpimittaluokkiin tehtaassa, kuten wanhaan hywään aikaan. Onnekas se kotilataaja, jolla on käytössään esi-isiltä peritty läpimittatulkki, jolla luotien lajittelun voi suorittaa itse


"Edelläkulkija" ja "ohipuhallus"

Piippuun patoutunut ruutikaasu vuotaa ulos enimmäkseen aseen suun kautta, luodin ohitse, hiljaa pihisten. Vaippaluoti on tuskin koskaan niin tiivis piipunreikään, etteivät supulatingin kaasut pääse tihkumaan rihlakuurnan nurkkien kautta ulos. Jos luoti on kovin alimittainen (esim. .308 kaliberin luoti 7.62 mm "euro-rihlatussa" piipussa), voi kaasunpaine karata sen ohi rihlakuurnien koko leveydeltä, jo ennen luodin pysähdystä piippuun. Tällöin kuulostaa laukausääni petollisella tavalla lähes tavanomaiselta. Lontoonkielellä erotellaan luodin lentoonlähtöä edeltävät (pikavalokuvauksella havaittavat) ääni-ilmiöt seuraaviin vaiheisiin, nimittäin: "Precursor wave" = luodin edellä piipusta poistuva ilma tai edellisen laukauksen kaasujäämät.

Luotihan toimii kuin ilmapumpun mäntä. Tähän aaltoon sekoittuu yleensä "blow-by wave" = ruutikaasun vuoto luodin ohi. Kaasu voi sisältää palamiskykyisiä aineksia (vetyä, metaania, häkää, hiilipölyä - joskus jopa pieniä ruutihiukkasia), jotka syttyvät kenties jo piipunreiässä olevaan ilmaan sekoittuessaan, tai vaikkapa vaimentimen sisällä, aiheuttaen monien supu-pyssyn käyttäjien kummasteleman "ensimmäisen laukauksen poksahduksen". Prekursooria ja blow-by -virtausta pikavalokuvista tutkittaessa on kautta maailman kummasteltu joidenkin pienten, nopeiden hiukkasten erottumista kuvissa. (Oikeastaan kuvista erottuvat hippusien muodostamat yliääni-aallot. Niiden aiheuttajat ovat kullanhuuhtojien slangissa "hengettömiä hippuja").


Ruutijyviä vaiko messinkihippuja?

Noiden partikkelien nopeus on suurempi kuin muodostuneen paineaallon nopeus, koska ne lentävät paineaallon edellä, muodostaen kukin valokuvissa näkyvän "Machin aaltonsa". Nopeutta niillä lienee vähintään 2500 metriä sekunnissa. Yleinen arvelu on, että aseesta lentelee luotivaipasta tahkoutunutta metallipölyä, joka on irronnut joko piipunputkessa vielä kiitävästä luodista, tahi piipunseinämistä, joihin se on takertunut aiemmin ammutusta luodista. Oman hypoteesini mukaan nuo hippuset ovat "blow-by" -virtauksessa ajopuiden tavoin uivia ruutihiukkasia, koska metallipartikkelien ominaispaino voi olla yli kymmenkertainenkin ruutijyviin verrattuna.

Vaikeaa uskoa, että niiden nopeus voisi kiihtyä ruutikaasun shokkiaallon nopeutta suuremmaksi. Luodin ohi puikahtava kevyt ruutijyvänen voi sensijaan kiihtyä jopa 2800 m/s nopeuteen, tullessaan rihlakuurnan nurkan läpi luodin kärjen kohdalle. Ilmiö on sama kuin rakettiruudin palokaasujen nopeuden lisääntyminen raketin peräsuuttimen kapeikon läpi kulkemisen jälkeen.


Ballistiikka ja mystiikka

Sisäballistiikassa ei tunneta käsitteitä "taikauskon asiat" tai "mysteeriot". Kaikille ilmiöille löytyy matemaattis-luonnontieteellinen selitys. Nuo selitykset on useimmiten löydetty kauan sitten, teollisen tuotekehittelyn yhteydessä. Esimerkiksi alilataus- eli sekundääridetonaation syntytapa ehti olla unohduksissa jo runsaan vuosisadan ajan. Ja kun tieto oli hukassa, menivät latauskomponentti-tehtaiden "konsulentit" tietenkin siitä yli, missä aita on matalin, kiistämällä mitä jyrkimmin patruunain kevytladattavuuden mahdollisuuden. Sekundääri-detonaation kemiallinen selitysmalli keksittiin Ranskassa, kehiteltäessä perki-savutonta ruutia 1880-luvun keskivaiheilla. (Nimitys "perkisavuton" erottaa savuttoman ruudin puoli-savullisista laaduista, joita oli valmistettu jo 1860-luvulta alkaen. Yhteisnimitys on "nitroruudit" tai "kemialliset ruudit").


"Tiukkaluoti" tai "falskaava luoti"

Vaippaluodit siis "falskaavat", jos ne ovat mitoitettuja piipunputkeen asianmukaisella tavalla, ajatellen erityisesti pienipaineisia latauksia. Tiukemmin sopivien metallivaippaisten luotien kitka olisi niin kireä, että lähtönopeuksien vaihtelu tekisi niillä tulpitettujen patruunain käyttöarvon kyseenalaiseksi. Piippuun ennemmin tai myöhemmin juuttuvan luodin poistaminen olisi myös vaivalloista - jo yksin siitä syystä, ettei piippuun patoutunut ruutikaasun paine pääsisi ehkä ulos mitään kautta ennen aseen sulun avaamista. Yleensä se tihkuu hitaasti hylsyn ja patruunapesän välistä, mutta jos hylsykin on taannoin "glöijattu" kaulastaan ja hartioistaan pehmeäksi, tiiviisti pesään sopivaksi siis, voi aseen lukon avaaminen tuottaa säikytyksen, piipunputkessa olevan paineen sähähtäessä ulos.

Jäähtyneen ruutikaasun paine ei ole yleensä kovin korkea, mutta kymmenenkin ilmakehän äkillinen suhahdus hätkähdyttää, ja se on riittävä potkaisemaan aseen lukon taakse melkoisella vauhdilla, mikäli lukkomekanismissa ei ole hylsyn irroitusvaihetta ennen sulun aukeamista. Useimmissa pulttilukkomekanismeissa on, paitsi yksinkertaisimmissa pienoiskivääreissä. Pulttilukkoluodikon piipusta voi päästää paineet hivuttamalla lukon avaustappia hitaasti ylöspäin ennen hylsyn ulosvetoa. Valmet "Orava" on tuottanut itselleni yllätyksiä 1960-luvulla joitain (jälkikäteen ajatellen varsin älyttömiä) omia latinkeja kokeiltaessa. Niin myöskin 7.62 x 53R -kaliberinen Winchester M/-95.


Vipulukko toimi "massasulkuna"

Kauan-kauan sitten siihen valettiin omatekoisella muotilla sinkkiluoteja, kun oli luettu "American Riflemanista", ettei Zamak-luoti kaipaa voitelua lainkaan. Sulaa valusinkkiä oli viljalti saatavana työpaikan painevalimon kattiloista. (Muistelmat ovat ehkä vuodelta 1975). Ruutia saatiin noina aikoina purkamalla venäläisiä konepistoolinpatruunoita, joista sai Winsuun käypäisiä luotejakin, mutta pitihän valutouhua kokeilla. Noin 30 mm pituiset, milteipä wadcutter-malliset sinkkiluodit olivat toki läpimitaltaan asianmukaisia, mutta kun sattui ensimmäinen piippuunjuuttuminen sopivaa latinkia "haarukoitaessa", ei malttia tietenkään ollut odotella piipunsuusta kuuluvan pihinän loppumista. Järkeä oli onneksi viritysvivun kääntämiseen peukalolla, eikä normaalilla "käsitempulla". Lukko nimittäin lennähti auki vauhdilla ja voimalla. Peukalonkynsi oli mustana kuukausien ajan.


Lataussykli pienpaineella

Ne jäännöspaineet, joilla massasulkuisten aseiden automaattilataus tapahtuu, patruunapesään korkean paineen ajaksi takertuneen hylsyn irrottua adheesion "pihdeistä", ovat varsin alhaisia. Melkoisia aukkoja tiedoissa on ollut sillä S.A. Int:in uuden oppikirja-luonnoksen "Yleinen Ase- ja Asejärjestelmäoppi 1998" kirjoittajalla, joka muotoili lauseen: "Lukon avautumisliike alkaa ilman kytkennän antamaa viivettä samanaikaisesti luodin liikkeelle lähdön kanssa". Sanomatta jää, onko luoti lähdössä liikkeelle hylsystä, vaiko lentoon piipunsuusta, mutta koska ainoa tunnettu "lukkorekyyliin" perustuva ase näyttää olevan 9.00 KP 31, tarkoitettaneen luodin lentoonlähtöä.? Pienoiskiväärinpatruunoita ampuvilla massasulkuaseilla ei voitaisi ampua laukaustakaan, jos lukko tai luisti olisi liikkeellä heti luodin irrottua hylsystä, huippupaineen vallitessa. Perääntyvän sulkuosan iskupohjassa ei olisi hylsyä, vaan irronnut hylsynkanta.


Lyijyseosluodin oltava tiivis ja liukas!

Keveimmillä kevytlatingeilla "kikkailtaessa ja pelleiltäessä" on edullista käyttää lievästi alimittaista, ohitsevuotavaa vaippaluotia. Kovin tiukka vaippaluoti enentää jopa detonaation riskiä, ja tuottaa hankaluutta piippuun jumiuduttuaan. Lyijyseosluoti voi ja saa olla kaasutiivis piipunreikään; mieluusti jopa hiukan aseen "isokaliberia" suurempi, ja ehdottomasti liukastettu.! Piippuun jumiutuminen pienilläkin ruutimäärillä ladattaessa on epätodennäköistä, mutta jonkinlaiset vähimmäisannokset ovat tietenkin olemassa myös lyijyluoteja käytettäessä, ja ruudin on luonnollisesti oltava sopivanlajista kevytlatauksiin. Rikosluontoista tuhlailuahan on, jos ruudista jää huomattava osa syttymättä tai palamatta, likaamaan piipunreiän. Detonaation mahdollisuus EI OLE POISSULJETTU lyijyluotejakaan käytettäessä, vaikka riski on vähäisempi kuin vaippaluodeilla.


Metsästyslaki sallii "kikkailun"

Äsken siteeratun sanonnan: "Kikkailu ja pelleily" lanseerasi Suomen Metsästäjäliiton sihteeri Juha K. Kairikko v. 1980, tarkoittaen ensimmäistä julkaistua argumentointia metsästyslainsäädännön uudistukseksi - joka toteutui runsaat 12 vuotta myöhemmin. Suhtautuminen uudistusvaatimuksiin oli aluksi kielteinen kautta linjan "eräkulttuuri-väen" ja jopa muutamien erämiesten keskuudessa. Esiintyi biologisia ihmeitä, kuten esim. teini-ikäisiä kalkkivaareja, julkituomassa paheksuntaansa. Kyseessä oli tietenkin nimen ja osoitteen lainaaminen joltain harrastustaan juuri aloittelevalta "metsän pojalta".

Läheltä piti, että en hakeutunut jonkin Luonto-Liiton tai muun pipertäjä-järjestön propagandistiksi: Olisivat saaneet riveihinsä todellisen "Jahvetin", joka pystyy perustelemaan JOKAISEN lausumansa - faktoilla, eikä tunteilulla! Takin kääntäminen on kuitenkin vastenmielistä synnynnäiselle IiKollille, ja reformivaatimuksetkin alkoivat saada kannatusta, kun eräkansan tietämyksen taso kohentui vähitellen. Edellämainittu L-L julisti nyttemmin persoonaani vastaan avoimen sotatilan, mikä on tunnettu ainakin ekoterroria suosivan SEURA-lehden lukijoille.


Kahdenlaista "kihnutusta"

Puhdaskupari-vaippainen luoti, kuten SAKO 145A, on eräänlainen valu- ja tombakkivaippa-luotien välimuoto tietyiltä ominaisuuksiltaan, mutta eräissä suhteissa molemmista "kilpailevista" tyypeistä poikkeava. Kuparin ominaisuudet ns. laakerimetallina ovat huonot, mutta piippukitka ei sinänsä ole epäkohta. Savuton ruuti vaatii tasaisesti palaakseen vastuksen, joka kehkeytyy luodin painon ja sen kitkan yhteisvaikutuksesta. Kitkan tulee kuitenkin olla - ammuspainon tavoin - yhdenmukainen. Kitkan voi jakaa kahteen osioon; kutsuttakoon heitä vaikkapa ylimenokitkaksi ja läpikulkukitkaksi.

Ylimenokitka vastustaa luodin työntymistä rihloihin. Vastus on sitä suurempi, mitä kovempaa on luodin/vaipan materiaali, mutta myös vaipan paksuudella on merkitystä - joskus hyvinkin eriskummaiselta kuulostavalla tavalla: Ohut ja pehmeä vaippamateriaali, tai ehkä vain galvaaninen kuparipinnoite pehmeähkön puristelyijyluodin peittona, voi tuottaa julki-jumalattoman ylimenokitkan, kun luoteja ammutaan kuiviltaan, tavoitellen sinänsä aivan kohtuullista lähtönopeutta latauksella, jota on totuttu käyttämään tombakkivaippaisten luotien saatteena: Luodin peräpää tyssäytyy eli niittautuu piipunputken "suppelon" eli ylimenokartion täyttäväksi. Pesäpaine voi kehittyä vaarallisenkin korkeaksi.

Lähtönopeus on aluksi ennakointien mukainen, mutta kuparoitujen lyijyluotien tapauksessa se alkaa vaihdella ja osumatarkkuuskin huonontua. Kun kuparisilaus nylkeytyy luotien pinnalta, alkaa piipunreikä lyijyttyä. Maallikon mielessä väikkyy tietenkin peljättävän alilatausdetonaation uhka, ja hän ryhtyy lisäämään ruutia (vaikka vähentäähän sitä pitäisi). Lopulta voi lataus olla lähes kolminkertainen suositeltavaan supu-latauksen ruutimäärään verraten kyseisellä ruudilla. Ihmetyksen aihe on, miksikä aseen piippu kuumenee niin, että puinen etutukki alkaa savuta ja piipun kyljestä saisi tulen paperossiin; luodit lentelevät ampumaradan taustavallin ylimalkaiseen suuntaan, pärräten mennessään kuin sitti-sontiaiset, ja piipunreikä näyttää läpi katsottuna jotenkin pienentyneen, eikä rihlauksesta näy jälkeäkään.


Opetusta "kantapään kautta" tai webin välityksellä

Kyseessä on tosikertomus Ruotsista viime kesältä. Aseen kaliberi .30-06, luoti Rainier, 123 gr, läpimitta .311, ruuti Norma R1. Että mitäkö puuttui ? TIETO siitä, ettei kuparointi korvaa vaippaa, eikä kovuutta, jonka valuluoti saa seosaineista. TIETO siitäkin, ettei kuparointi korvaa liukkautta, joka aseen piipunreikään jää valuluodin rasva-uriin pursutetusta tai imeytetystä vahasta, tahi muusta liukasteesta. (Ensimmäisen laukauksen edellä on piipunputki liukas varasto-voiteista. Sen jälkeen ei enää!). TIETO puuttui myös siitä, että lyijyseosluotien latauskokeilujen aloitusannos saa olla (liukastetuille luodeille) vain puolet samanpainoisen vaippaluodin minimilatauksesta, eikä vaippaluodin vähimmäisannoksen ja lyijyluodin Max. Loadin määrien ero ole kovinkaan suuri, ladattaessa nopeapaloisimmilla ruudeilla, joista Norma R1 on eräs parhaita supu-latinkeihin.


"Name of the Game is THE SAME !"
(= Kupletin Juoni on YHDENMUKAISUUS !)

Jos luodit eivät tyssäydy, eli vaipan tai materiaalin kovuus estää niiden peräpään leviämisen, on huolena vain se, onko niiden ylimenokitka kyllin yhdenmukainen aikaansaamaan ruudin syttymisen ja palamisen yhdenmukaisuuden. Ihannetapauksessa on jokainen ruutijyvä kauttaaltaan tulessa, ellei peräti loppuunpalanut, kun luoti kaivautuu koko pituudeltaan rihloihin. Tällöin ei uhkana ole enää ruutijyvien "sammuminen", kun palamistilavuus piipussa alkaa suurentua, ja paine vastaavasti alentua. Luodinperän kontrolloitu laajeneminen voi olla jopa toivottava ilmiö, tavoiteltaessa erityisesti ruudin säännöllistä ja puhdasta palamista.

Paperivaipoitettuja lyijyluoteja ammuttaessa oli varsin yleinen käytäntö luotien mitoittaminen jopa alle piippujen porausmitan halkaisijaan. Paperiin käärittynä oli luoti hieman naftisti sopiva piippuun. Laukauspaine tyssäsi sen reiäntäyteiseksi rihlanpohjia myöten. Tombakkivaippaisia luoteja käytettäessä ei vastaavanlaista menettelyä voida kuvitellakaan sovellettavan, koska vaipan kovuutta ei saada yhdenmukaiseksi. Rautavaippaluodin vaipan kovuus voidaan pitää paremmin kontrollissa, mutta kuparivaippaluoti on tässä suhteessa ihanteellinen, koska sen vaippa-aines on pehmeämpää.

Jos halutaan suurehko ylimenokitka, ammutaan kuparivaippaluodit kuiviltaan. Jos läpikulkukitkaa mielitään yhdenmukaistaa, liukastetaan luodit jollakin materiaalilla, joiden hinta-haitarin diskanttina lienee naudanrasva (n. 17 mk/kg) ja bassona jauhemainen molybdeenisulfidi (1800 - 2000 mk/kg, mutta älkää säikähtäkö: Pieniin luoteihin pinnoittuu MoS2:ta vain muutaman pennin hintainen ohut kalvo, joka kuitenkin yhdenmukaistaa ylimenokitkaa ja vielä läpikulkukitkaakin huomattavalla tavalla). Luodin ylimenovastuksen tunnettu lisäyskonsti on latauspituuden säätäminen siten, että luoti koskettaa kevyesti piipun rihlausta, ja työntyy rihloihin ilman lyhyttäkään "vapaahyppyä" ylimenokartiossa. Lepokitkahan on liikekitkaa suurempi.


Niipaten tai tervaten

Menetelmän hyödyllinen vaikutus ampumatarkkuuteen on vanhastaan tunnettu, mutta etenkin supu-latinkien laatijat Rapakon takana suosittelevat tätä kikkaa ruudin syttymisen tehostuskeinoksi. Ellei luodin lyhykäisyys salli rihloihin koskettavaa asetussyvyyttä, ovat kikkas-konsteja luodin kireä niippaus (nelileuka- tai kartioniipparilla) hylsynsuuhun, tai jopa sen "tervaaminen" hylsynkaulaan asfalttilakalla. Viimeksimainittu konsti ei tosin toimi, jos luoti on liukastepinnoitettu ennen istuttamista hylsyyn. Asfalttilakkaus voi aiheuttaa myös läpikulkukitkan vaihteluita. Menetelmää on käytetty lähinnä sotilaspatruunoiden tiivistämiseen ilma-, vesi- ja öljytiiviiksi.

Voitelemattoman puhdaskuparivaipan "kuivasta kitkasta" piipunreiässä koituu täysteholatauksia ammuttaessa lisähyöty, joka havaittiin jo kai toistakymmentä vuotta sitten, kun Sako Oy valmisti ensimmäisen koetuotantosarjan kuparivaippaluoteja. Tehtäköön tässä vaiheessa tiettäväksi, että yhteyteni luotien valmistajaan ovat olleet täysin poikki ehkä jo 15 vuoden ajan. (Selitys tietämättömyyteeni ajankohdasta, jolloin kuparivaippoja kokeiltiin edellisen kerran, ja siitäkin, miksi ne eivät jääneet silloin jatkuvaan tuotantoon..!).

Metsästyslainsäädännön uudistukseen lopulta johtanutta valistustyötäni ei anneta anteeksi milloinkaan Suomen ase- ja ampumatarviketeollisuuden yritysten taholta. Sako Oy:n siirtyminen italialaiseen omistukseen muuttaa tuskin tilannetta! Lapua Oy:n ja VihtaVuoren omistajanvaihdoskaan ei johtanut informaatiosaarron päättymiseen. Haitta on molemminpuolinen, mutta suurimman vahingon kärsivät tietysti aseharrastajat kautta maan... korjaan: Kautta verkottuneen maailman.


Kupariluodit piipunrasseina

Puhdaskuparin sulamispiste on korkeampi kuin pronssi- tai messinkiseoksien, Lubaloyn, Gilding-metallin, Maillechortin ja Tombakin, joten kupari on vähemmän altista vaipoittamaan piipunreikää kuin nämä vaippaseokset, vaikka se niitä pehmeämpää onkin. Vaipoittumista, kuten lyijyttymistäkin, aiheuttaa erityisesti luodin kylkien pinnan sulaminen kitkalämmöstä, eikä siis mekaaninen hankaus, jonka irrottaman vaippametallin puhaltaa yleensä piipusta ruutikaasun virtaus. Sulamalla irronnut vaippametalli tai lyijyseos tavallaan "hitsautuu" kiinni piipputeräkseen, josta sen irrottaminen mekaanisin tai kemiallisin keinoin on enemmän tai vähemmän työlästä.

Kun Sako Oy valmisti koetuotantosarjan kuparivaippaluoteja, havaittiin omalaatuinen (joskin tykistön alalla jo ylimuistoisesti tunnettu) ilmiö: Kuparivaippaisia luoteja ampumalla saatiin piipunreiän seinämä puhdistetuksi matalammissa lämpötiloissa sulavien vaippametallien kerrostumista tehokkaammin kuin millään senaikaisella mekaanisella menetelmällä (käsinkolvaus ehkä poislukien) tai kemikaaleilla, joista monet olivat koviakin myrkkyjä: Uuninpuhdistusvaahto on myöhempien aikojen keksintö. Pelättyä kuparoitumista ei ilmennyt. Kuparin kerrostumisen estymisellekin löytyy looginen selitys tykistön puolelta: Kuparinpoistoaineena käytetään tykinlaukauksissa tinalyijy-seosta tai jopa pelkkää lyijyä, joko ammuksen lisä-johtorenkaana tai vaikkapa etummaisen ruutipussin "kruppu-naruna".


Minne katosivat lyijypäästöt?

Tykillä ammuttaessa kuparinpoistorengas tai lyijyseoslanka sulaa tai jopa höyrystyy. Putkeen hankautuneeseen kupariin sekoituttuaan se muodostaa alle + 200 Celsiuksessa sulavan seoksen, jonka ruutikaasu puhaltaa ulos putkesta sumuna tai höyrynä. Mistäpä kiväärikaliberisen aseen piippuun saadaan lyijyä ? Nalleista, joiden massan pääkomponentti on lyijystyfnaatti (-trisinaatti) tai lyijyatsiidi, palamistuloksenaan lyijypölyä. Lyijyä höyrystyy myös kokovaippaluotien peräpäistä ruutiliekin sulattamana. Nallien lyijypöly lienee reaktiivisinta, koskapa se "häviää jonnekin", esiintyen mitättömän pieninä pitoisuuksina ruutikaasun kiinteissä jäämä-aineissa, kun ammutaan yltä-päältä kuparilla galvanoituja (= sähkö-silattuja) käsiaseluoteja. Nallimassan sisältämän lyijyn määrä on tunnettu, mutta päästöistä sitä on joskus löytynyt "epäilyttävän" niukasti. Mihinkä se on kadonnut ?

Se on sekoittunut vaippametallin kupariin lejeeringiksi, joka ei ole havaittavissa tavanomaisin analyysimenetelmin, ellei tiedetä, mitä pitää etsiä. Useiden vuosien ajan onkin pohdittu erityisesti työsuojelun asiantuntijoiden keskuudessa "kadonneiden lyijypäästöjen arvoitusta", vihjaillen jopa manipuloitujen mittaustulosten ja tiettyjen luotityyppien yksipuolisen suosinnan mahdollisuuteen. Luodit, joilla ladatut patruunat kehittivät pienimmät lyijypäästöt, olivat harsun muistikuvani mukaan Rainierin TMJ-luoteja (= Totally Metal Jacketed = kauttaaltaan kuparipinnoitettuja). Ainetta, kuten energiaakaan, ei voida tyhjästä luoda, eikä myöskään hävittää olemattomiin, mutta se voidaan muuttaa vaikeammin tunnistettavaan olomuotoon. Kupariin lejeerautunut lyijy ei liene ollut tunnistettavissa analyysilla, jolla mitattiin tavanomaisten lyijypäästöjen paljoutta.


"Piipunreiän olosuhteet" muuttuvat!

Sisäballistiikan alueella ei tunneta käsitettä: "Henkimaailman Asiat", vaan kaikille ilmiöille löytyy luonnontieteellinen selitys. Ne on syytä tuntea ennen äkkipikaisten johtopäätösten tekemistä ensimmäisten laukausten "oirehtimisista": Kuparivaippaluodin piipunreikää nuohoava ominaisuus voi antaa ensi kertaa ammuttaessa erheellisen käsityksen luotien osumatarkkuuden potentiaalista. 2 - 3 ensimmäistä luotia pyyhkivät piipun kuivaksi rasvasta tai öljystä: Myöskin metallin kiderajoissa lymyävän "piilorasvan", jota teräksessä on aina, vaikka piipun läpi olisi vuodatettu gallona valopetroolia ja litra jalostetuinta preerian viljaa, nimeltään "American Corn Tradition."

Piipunreiän olosuhteiden muutos jatkuu vaippametallin jäännösten hankautumisella pois sen seinämistä. Myös vaippa-ainetta piilee teräksen mikro-struktuurissa, jonne aiempien laukausten kaasunpaine on sitä tunkenut. Se tulee esiin vain laukauksella paineistetun piipun metallista ja irtoaa - kirjaimellisesti - vain ampumalla.! Nimenomaan kitkaisalla kuparivaippaluodilla, jonka hankaus kuumentaa piipunreiän seinämien pintakerroksen likelle kuparin sulamispistettä siltä kohdalta, kussas luoti kulloinkin kulkee.

Luodista todennäköisesti sulaa irti hieman kuparia, mutta koska ruutikaasussa on nalli-peräistä lyijyhöyryä, ja luodin peräpäästä höyrystynyttäkin lyijyä, ei kuparipäästö takerru piipputeräkseen, vaan on luodin lähdettyä pian "tuulen viemää", eli häipynyt ruutikaasun myötä ulos piipunsuusta. Jos latinki on kyllin voimakas kehittämään suuliekin, värjäävät poistuvan vaippametallin jäänteet sen hieman normaalia vihertävämmäksi. Ilmiö on sama kuin vastavalmistuneella kupariputkistolla tislatun väkiviinan palaessa: Hädintuskin analysoitavissa oleva kuparipitoisuus saa aikaan liekin vihertymisen ja epäilyksiä juoman laadun suhteen. (Toisella käyttökerralla syntyvä jaloste palaa jo yleensä sinervällä, lähes näkymättömällä liekillä).

Kuivalla piipulla kuiviltaan ammuttujen kuparivaippaluotien käynti tasaantuu ehkä kymmenkunnan laukauksen jälkeen tai jo hieman aiemmin, kun piipun läpikulkukitka (lontooksi: "bore condition") yhdenmukaistuu. Nyt voidaan alkaa varsinainen tarkkuusammunta, eli asekohtaisen latauksen etsintä, jos joku huipputarkkuutta tarvitsee, harrastaen täysteholatauksia kivääriruudeilla.


Supu-spesiaalit

Kevytlatauksienkin ammuntaan varustauduttaessa voidaan ampua muutama rasvanpoistolaukaus ja jokunen laukaus vaippakerrostumien poistamiseksi, täysillä latauksilla kivääriruutia, mutta etenkin vaimenninpatruunoiden luodit on suositeltavaa voidella ylimeno- ja läpikulkukitkan pitämiseksi mahdollisimman yhdenmukaisina. Supu-latinkien kehittelyhän on kuin nuorallatanssia: Ruutimäärän on oltava riittävän suuri estämään lähtönopeuksien vaihtelut, luotien piippuun takertumiset sekä alilatausdetonaatio, mutta kyllin pieni luotinopeuden pysyttämiseksi kapealla alueella, keskimäärin 300 m/s, max. 305, min. 290 m/s. "Haarukka" on siis 15 metriä sekunnissa, jos tavoitellaan Siunattua Hiljaisuutta, mutta myös tyydyttävää tarkkuutta.

Kuparivaippaluoteja käytettäessä voidaan ehkä jo luottaa siihen, että vaipan kovuus/joustavuus ei juurikaan vaihtele, mutta koska vaippa on suhteellisen ohut ja pehmeä, lyijytäytteen antimonipitoisuuttakin on luodissa Sako 145A alennettu, ja luodin perässä on kartiomainen syvennys kuin entisaikain Minié-luodeissa, venäläisissä luodeissa L-1908 ja Sakon aiemmissa saman kaliberi- ja painoluokan (7.83 mm/ 8 grammaa) luodeissa 120A, voi luoti tyssäytyä tai laajentua peräpäästään vaihtelevalla tavalla, kun ajopanoksena on nopeapaloista ruutia.

Yhdenmukainen ja kohtuullinen laajeneminen on pelkästään hyödyksi, etenkin jos ladataan patruunoita "euro-rihlattuihin" aseisiin, kuten 7.62 x 53R (joissa on yleensä pitkä, loiva ylimenokartio) ja 7.62 x 39 mm, mutta myös "jenkkirihlattuun" .30-06:eenkin, jossa on pitkä "suppelo" patruunapesän edessä. Lyhyehkö luoti hypähtää vapaasti ylimenokartion läpi hylsystä irrottuaan, ennen työntymistään rihloihin, ja jos se tuon vapaalennon aikana kääntyy hieman vinoon asentoon piipunreikään nähden, se myöskin painuu vinossa asennossa rihloihin ja läpi piipunputken, mikä ei ole edullista käyntitarkkuuden kannalta.

Tyssäytyvä ja/tai peräpäästään laajeneva luoti keskittyy jo ennen hylsystä irtoamistaan ylimenokartioon, ja kaivautuu rihloihin aina piipunreiän suuntaisena, mikä parantaa sen tarkkuutta. Vaihteleva ja joskus liiankin tehokas tyssäytyminen aiheuttaa taas kerran ylimeno- ja läpikulkukitkan vaihteluita, etenkin kun luodin kitkakerroin piippuun on myötäsyntyisesti suuri. Vaihteluita voidaan vähentää luoteja liukastamalla, mikä on jo ehditty osoittaa kokeellisestikin, luotien kastovahauksella niiden patruunoihin istuttelun jälkeen.

Toistaiseksi ovat kokeilematta luotien "sisäpuolinen voitelu", eli peräsyvennyksen täyttäminen koostumukseltaan sopivalla liukasteella, kuivavoitelu molybdeeni- tai kuparisulfiidipinnoitteella, taikka "Black Talon"-pinnoitus, eli kuparivaipan kemiallinen oksidoiminen, kuten myös kuivavahaaminen paraffiinilla. Jälkimmäinen menettely on pienoiskiväärinluodeista tuttu. Vahakalvo on hieman kemiallisia pinnoitteita paksumpi, joten se auttaa myös luodin keskittymistä patruunapesän ylimenokartioon. Konstit ovat kuitenkin monet, eli voidaan otaksua luodilla Sako 145A saatavan aikaan erittäin käyttökelpoisia supulatauksia Suomessa yleisimpiin kiväärikalibereihin.


Vahvemmat säästölataukset

Korkeapaineisempiin säästölatauksiin voitaneen 145A:ta myös käyttää tiettyyn rajaan saakka, liukastetuilla luodeilla. Vaimenninlatauksien kehittämä paine saattaa olla liian alhainen aikaansaamaan luodinperän tyssäytymistä tai laajenemista edes "friiporauksen" eli vanhojen sotilaskaliberien pitkän ylimenokartion läpimittaan. Näitä kalibereja ovat .30-06 ja 7.62 x 53R, joista jälkimmäisen "suppelon" ja piipunreiän tiivistäminen voi edellyttää luodin läpimitan laajenemista yli 0.1 mm:n verran alkuperäistä mittaansa suuremmaksi.

Latauksen kehittelyssä on kuitenkin noudatettava viisasta harkintaa, ettei luodin tyssäytyminen tai laajeneminen karkaa yllättäen kontrollista, niinkuin kävi Ruotsinmaan pojalle, joka "ampui ensin ja kysyi vasta sitten", kun oli lyijyttänyt kiväärinsä seitsenmilliseksi ja sileäreikäiseksi liukastamattomia kuparoituja lyijyluoteja ampumalla, tai .375 Holland & Holland Magnum-kaliberin vaimenninpatruunain latinkien kehittelijälle, joka perehtyi kantapään kautta Nosler Partition-luotien "kaasusulun" vajavuuteen sekä "ilmapatja-efektiin", joka tuli tämän tapauksen kautta tunnetuksi koko G.O.W:n visitoorikunnalle, myös lontoonkielisen sivumme välityksellä.

SAKO 145A:n kaasusulku näyttää muutamasta tutkitusta luodista tehtyjen havaintojen perusteella pitävältä, ollen alkuperäistä Arthur Gleinichin "itsetiivistyvää" rakennetta. Samantyyppinen tiiviste oli myöskin venäläisten 7.62 mm L-luodissa malli 1908. Siinäkään ei havaittu taipumusta kaasuvuotoon lyijytäytteen ja vaipan väliin. Ampumatarkkuuden kannalta ei L-1908 ollut mitenkään häikäisevä, vaan tarkoitettu lähinnä massatulitukseen, periaatteella: "Sattuma korjaa satoa, kun ilma täytetään raudalla". 145A on kaukaista edeltäjäänsä etevämpi muunmuassa ohjausosansa suhteellisesti suuremman pituuden takia. L-08 oli miltei pelkkää kärkeä ja lisäksi alimittainen jopa "jenkkirihlattuun" piippuun.


Luotisuunnittelun surkea ennakkotapaus

Lopullisessa variaatiossa L-pulja 08/10 oli luodin läpimitan pituisessa ohjauslieriössä leveähkö niippi-ura, eli oikeastaan vain kaksi kapeaa "johtorengasta" tukeutui rihlanpalkkeihin luodin piippuvaiheessa. Kontaktipinta-ala oli vähänläntä, koska vain luodinperän "helman" reuna ulottui teoriassa rihlakuurnien pohjiin saakka, ja käytännössä ei yleensä sekään. Luoti lensi ohjauksetta pitkän ylimenokartion läpi ja alkoi liukua kuin juna kiskoillaan rihlanpalkkeja pitkin. Tuskinpa yksikään luoti kulki piipunreiän läpi piipun pituusakselin suuntaisena. Luodinkärjet "vispasivat" jo piipunputkessa ja luotien lento oli vinhasti vipattavaa ainakin ensimmäisen sadan metrin matkalla.

Kyseessä ei ollut tarkkuusluoti, vaan "Mellakanhillintä-Special", jonka tarkoitus oli aiheuttaa maksimaalinen terminaaliballistinen vaikutus eläviin maaleihin lyhyille ampumaetäisyyksille, Haagin sopimusten (1899 ja 1907) ja Pietarin julistuksen (1867) asettamien rajoitusten puitteissa, vaikka L-08:aa ei oltu aiottu sodankäyntiin, vaan se suunniteltiin kurin ja järjestyksen ylläpidon tarpeita ajatellen. Todennäköisimpien kohteiden inhimillisyys osattiin jo vuonna 1908 asettaa vahvasti kyseenalaiseksi. (Nyt, 92 vuotta myöhemmin, tunnetaan ihmiskunnan hirmuisimpien vihollisten todellinen olemus katkerien kokemusten kautta muuallakin kuin pelkästään Venäjällä). Herää epäilys, tokko 100 - 150 metriä pidemmille etäisyyksille ampuminen oli koskaan käväissyt luodin suunnittelijoiden mielessä.


S-luoti voi olla tarkkakin!

Sako 145A on suomalaisen nimikkeistön mukaan S-luoti (= kärkevä, kokovaippainen, ilman torpeedoperää). Venäläisten nimitys L-pulja tarkoittaa yksinkertaisesti "kevyt (ljohkaja) luoti". 145A täyttää, muinaisesta esikuvastaan edukseen poiketen, .308-kaliberisen piipun rihlanpohjia myöten, tai vieläkin tiiviimmin, jos luoti tyssäytyy tai sen perän helmat laajenevat. Ohjauspituus perästä kärjen siihen kohtaan, jossa läpimitta on 7.62 mm (= piippujen nimellisen porausmitan koko, riippumatta rihlasyvyydestä), on 10 mm. Kyseisessä kohdassa sijaitsee myös luodin paino-jakauman keskipiste. Luodin pituus on 23 mm, josta varsinaisen liereän ohjausosan pituus on noin kolmannes. Niippausuraa ei ole. Ohjauslieriön pinta-ala siis hyödynnetään ohjaustehtävään kokonaisuudessaan ainakin .308 kaliberin piipuissa.

"Euro-rihlatuissa" 7.62 mm aseissa voi luoti lipua kuin juna kiskoillaan, ilman "pohjakosketusta" rihlankuurniin. Osumatarkkuus voi olla siltikin tyydyttävä, jos luoti on keskittynyt piipunreikään, eikä lähtökulmavirhe luodin ja piipun pituusakselien välillä ole suuri/muodostu suureksi. Oman aseyksilön pesän mittoihin ammuttuihin, vain kohtuullisesti supistettuihin hylsyihin ladatut patruunat antavat yleensä parhaan tarkkuuden. Jos mahdollista, tulee latauspituus säätää siten, että luodin vapaahyppy ylimenokartiossa on mahdollisimman lyhyt, tai sitä ei tapahdu lainkaan.


Ja seuraavaksi .311 Diameter..!

Toivelistalle kuuluu toki tietenkin 145A:n tavoin muotoiltu kuparivaippainen luoti eurorihlattuihin aseisiin; läpimitta 0.311 tuumaa eli 7.90 mm. "Nälkäisiä suita" on 7.62 mm Mosin-Nagantien ja Kalashnikov-kloonien ohella myös .303 British-kaliberisissa aseissa, joiden omistajat joutuvat mm. Englannissa ja Australiassa pitämään aiemmilta sukupolvilta perittyjä Lee-Enfieldejään "kätköpaikoissa nimeltä Jemma", koska noiden maiden hoplofoobikko-punikkipoliitikkojen ruokahalun oletetaan kasvavan syödessä, aseiden takavarikoinnin ja tuhoamisen ensimmäisen vaiheen onnistuttua "minkäänasteista vastarintaa kohtaamatta".

Jos kätkö-aseilla mielitään harjoitella, ja trimmailla niiden tähtäimiä, joudutaan ammunnat suorittamaan diskreetisti: Kovin pahaa melua aiheuttamatta, supu-latingeilla, jotka ladataan omassa kellarissa tai "garaatsissa". Patruunahankinnat rekisteröidään hirmu-hallituissa valtioissa tarkoin, mutta lataustarvikkeita voitaneen hankkia huomaamattomammin. Moinen salamyhkäily muistuttaa nostalgisella tavalla 1900-luvun alkuvuosien suomalaisten aktivistien puuhasteluita, joista kerrotut tarinat lienevät jo tunnetumpia lontoonkielisten visitoorien keskuudessa kuin täällä Suomessa.

Hienovarainen vihjaus hiljaisiin harjoitusammuntoihin sopivista luodeista voisi olla iskevämpi mainos-slogan, kuin ovat nykyiset yksitoikkoiseen disipliini-pahvinpuhkontaan ja pienriistan metsästykseen soveltuvuutta tykö-tekevät mainostoimistojen sepitelmät, joita mahtuu n. 18 kpl tusinaan.! Kauaa eivät maalit ole pahvia, eikä riistakaan kaniinin tai murmelin suuruusluokkaa..!


"Jynssäys- ja kolvausluoti"

Kuparivaippaluotien piipunpuhdistuskykyä ei ole myöskään tehty yleisesti tunnetuksi kotimaassa eikä maailmalla, vaikka tuo erityisominaisuus on ollut tunnettu jo kauan. Siihen tarkoitukseen on täysin kensti jo nykymittainen 145A, jopa eurorihlatuissa piipuissa. Rihlanpalkkien päälle hiertynyt vaippametallihan on vaikeammin irtoavaa kuin kuurniin ja niiden nurkkiin hankautunut vaipoittuma, joka lohkeilee irti nykyajan vaahdokkeilla puolessa tunnissa tai noin vuorokauden kuluessa.

Kalliimmat aineet ovat nopeatoimisimpia, mutta uuninpuhdistusvaahdoke toimii ohjeittensa mukaan käytettynä. Piippu, johon K2R:ää on kokeiltu, oli ollut todella törkyinen! Lievemmät tapaukset voivat hoitua muutamassa tunnissakin. Eräs tutkimisen arvoinen erikoiskäyttötarkoitus on piippujen ampukolvaus: Suomalainen keksintö, jolla joku jenkki nykyään imuroi dollareita, myyden "kolvausluoteja" ja hioma-aiheita "erikoiseen asevelihintaan".

Kuulopuheiden mukaan kaavaillaan kolvaustarvikkeiden tuontia USA:sta Suomeen, arvellen ostajakuntaa löytyvän "Clintonin dollarin" kurssista ja maahantuonnin katteesta huolimatta. 7.62 mm ja .30/.308 kaliberin aseiden ampukolvaus-tarvikkeiden tarvitsija ei kuitenkaan häädy soutelemaan meren (Atlantic Ocean) taakse kalaan tai voitelemaan välikäsien kämmeniä. Kuparivaippaluoti on mitä parhain "kolvi" ja venttiilinhioma-tahnoja tai niitä hellävaraisempia kiillotusaineita löytyy kohtuuhintaisina; viimeksimainittuja jopa päivittäistavaramyymälöistä, muunmuassa spesifistä ruostumattoman teräksen puleerausnestettä.

Lähimmältä savikuopalta löytyy "Micro-Fine High-Polish": Hienohionta-pulveri, joka ei maksa mittään! Saveahan vain on se apteekkitavarakin: Bolus Alba, jolla saa piipunputken seinämiin peilikiillon ja esimerkiksi "jääkarkaistun" ruostumattoman partaveitsen terän leikkaamaan nyhtämättä karvoja irti juurineen. (Hiiliteräksisen "kurkkuleikkuri-reisörin" voittanutta tosin ei ole, eikä tule..!).

Kaikkiaan on "Vaskihaarniskainen Haastaja" 145A siis monikäyttöinen ampumatarvike, ja toivottavasti kuparivaippaisten luotien täydellisen sarjan ensimmäinen edustaja. Kauanhan sitä jo tiedettiin kaivatakin.

2204 MM; Pete


Jahtimiehen räppi

Oli kerran, ja on yhä METSÄSTÄJÄ-lehti/ Sen vetämä linja eipä ollut ihan rehti/ Asiantuntija ainoo oli Louhisolan Pentti/ jota kriittiset lukijat kiivaastikin tentti/ Hän yhteen kysymykseen kymmenestä vastasi/ Ja vastaus oli, että "Osta Benelli!"/ Mutta määräykset antoi vielä Suomus Heikki/ joka pyssypykälillä silloin tällöin leikki/ Hän sanoi että: "Linja tää on Tauno Vilho Mäen/ Se linja täyttä asiaa on niinkuin pesä käen/ Ajatuskin uudistuksesta on mahdoton!"/ Näin kalkkivaarit kähisi/ tyhjentäin kolpakon.

Vaikka pyssynperät tehtiin silloin vielä puusta/ Muutoksen tuulet puhalsi jo Joensuusta/ Moni tahtoi aseeksensa pienoiskiväärin/ Sen käyttö oli kiellettyä perusteluin väärin/ Kiellettynä oli haulikonkin täyteisluoti/ Vaikka tieto tehostansa julkisuuteen vuoti/ Tehdaspatruunat, ne sallittuja oli vain/ Mutta muutos kaikkeen tuli myötä uuden lain/ Kun ballistiikan lakejakin luki Jussi Ahla/ Pois pyssypykälistä häipyi SAKOkratia.

Tuntematon Räppäri

PeTe   päivittelee!

Päivitelty 14.04.2000.

Vuoden 1980 tapahtumia

Runo: Olipa kerran kalkkivaari/ Tauno Vilho Mäki/ Hän ERÄ-lehden lukiessaan PeeTeen jutun näki/ Raivoissaan hörppi pullon/ oli päissään niinkuin käki/ Pämppäämistänsä ihmetteli koko talonväki/ Vaan Tauno Vee vain - istui - joi - ja pitkän syljen räki.

Anonyymi. (Runomittaa täsmennelty hieman ja otsikko lisätty) 


Päivitelty 08.04.2000:

"Kenen joukossa seisot ? Kenen lippua kannat ?"

Kerään Kansallinen Rintama-yhdistykselle kannatuskortteja puolueeksi rekisteröintiä varten. Haluatko osallistua talkoisiin ? Mikäli et, no hard feelings, GOW on silti hyvä juttu... Jos vastaus on kyllä, niin lähetä paluupostissa yhteystiedot. Niin, ja useampiakin kortteja saa tarvittaessa.

terv. K.N.

  Keräilin aikoinaan nimiä uuden IKL:n kannatuskortteihin. Puoluerekisteriin pääsyyn saakka ei kannatus ole riittänyt vieläkään. Puolueita on Suomessa liikaa. Todellinen Kansallinen Rintama syntyisi yhdistämällä nykyiset kuppikunnat siten, että vasemmisto ja viher-pipertäjät liittyisivät yhdeksi puolueeksi, nimeltään vaikkapa "Punikit", ja KAIKKI muut suomalaiset Kansalliseksi Yhteisrintamaksi, nimeltä esim. "Lahtarit". Niinkin suureen maahan, kuin on USA, riittää kaksi varsinaista todella vaikutusvaltaista puoluetta. Parlamentarismilla, joka oli IKL:n ohjenuorana jo 1930-luvulla, ja nyttemminkin, ei saada aikaan mitään ilman 2/3 enemmistöä eduskunnassa. Kun vuosisadan takaista historiaa kelataan, tulee mieleen Helmikuun Manifestin julistamisen jälkeen kerätty kansalaisadressi. Sen aikainen "Siunattu Onnemme Suoja/ Turvamme Tuoja", tsaari Nikolai Viimeinen, ei vaivautunut ottamaan edes vastaan Suomen kansan valta-enemmistön mielenilmaisua hänelle tuonutta valtuuskuntaa.

Erään kouluhallituksen pikku-virkamiehen Browningista lähtenyt räjähdeluoti sai aikaan paljon enemmän kuin tuhansien nimikirjoitusten kerääjien turhiksi osoittautuneet ponnistelut. Vähemmälle huomiolle on valitettavasti jäänyt Nivalan rovasti Hohenthalin ylioppilas-pojan sankariteko. Takavuosien suositussa protesti-laulussa kuvaillaan parlamentarismia osuvalla matemaattisella yhtälöllä: "Kaksisataa kertaa nolla ei oo mittään", eikä 1 - 2 jonkin pienpuolueen kansanedustajaa pysty saamaan aikaan myöskään mitään, olkoot kuinka hyviä jätkiä tai mimmejä tahansa. Uudistusten takapiruiksi tarvitaan 134 jätkää ja mimmiä. Ja mistä löytyy tarvittava yksimielisyys muihin päätöksiin, kuin yhteisen kansan kyttäämiseen ja kyykyttämiseen ?!

Sepä siitä parlamentarismista ja matematiikasta. Vaikka nykyiset keskenään riitelevät kuppikunnat voitaisiin nivoa yhteen Kansalliseksi Rintamaksi/ Lahtari-puolueeksi, jonka riveissä olisikin 133 yksimielistä jätkää & jenttaa + puheenjohtaja, ei tärkeiden reformien läpilyöminen olisi siltikään kirkoissa kuulutettua tai minareeteista kailotettua, koska ylin päätäntävalta Suomessa kuuluu (vaikka uudessa Perustuslaissa toisin valehdellaankin) Euroopan Unionin diktaattien laatijoille. Ennenwanhaan olivat asiat yksinkertaisempia kuin nykyisin. Diktaattorin valtuudet olivat yhdellä miehellä, nimeltään Nikolai Bobrikov, joka asui Helsingissä kenraalikuvernöörin palatsissa ja matkusti lämpiminä kesäpäivinä avovaunuilla Senaattiin.

Reitti oli aina sama, ja kiesien aikataulun mukaan olisi voinut tarvittaessa tarkistaa kellonsa aamuin/ illoin. Jos Eugen Schauman olisi epäonnistunut aamupäivällä, olisi Lennart Hohenthal todennäköisesti onnistunut iltapäivällä. Hän oli vuokrannut opiskelija-kämpän "Bobbanin" työmatkareitin varrelta, ja tähyillyt useinkin avoimen ikkunan verhojen raosta kenraalikuvernöörin matkantekoa, kätensä ulottuvilla ampumavalmis (todennäköisesti lyijyluodillisilla kevytlatinki-patruunoilla ruokittu) 6.5 x 55 mm Mauser-kivääri. Mieli teki, arvatenkin monta kertaa..! Mutta Eugen Schauman oli saanut "aktivistien arpajaisissa" muita pidemmän tikun, ja oikeuden yrittää ensimmäisenä. Eikä herrasmies etuillut noina aikoina: "Kaverille ei jätetä" on vasta nykyisen YUP-kulttuurimme rappio-ilmiö...

Näihin muinaisiin tapahtumiin verrattuna on aktivistinen toiminta tietenkin vaikeutunut sikäli, että erään uudemman protestilaulun alkusanojen mukaiset "komissaarit - nuo Hullut Koirat" komentelevat meitä Brysselistä ja Strasbourgista saakka. Mutta nykypäivän "soiselisoit", eli politrukit, jotka toimeenpanevat direktiivit ja diktaatit täällä Suomessa, joutuvat elämään ja vaikuttamaan täällä - Suomessa - pääasiallisesti Helsingissä.! TV:n kuvaruudustahan niitä yleensä pällistellään, mutta joskus voi jonkun nähdä livenäkin, jopa paljain silmin, tai joku kenties, kun vieterin venyvyys on tullut äärirajoilleen, kolmeen tai neljään sektoriin jakautuneessa kuvakentässä, kertaluokkien ja niiden desimaalien verran suurennettuna imagona.

Jätin tarkoituksellisesti siteeraamatta äskeisen viisunpätkän ensimmäisen sanan, ett'ei syyteltäisi yllytyksestä. Vaikka eihän syytöksiä ja solvauksia kuultaisi tai luettaisi suinkaan ensimmäistä kertaa ! Kehumiseksi olen jo tottunut ne mieltämään, enkä moitteiksi: Ovat eräänlaista "tiltumaista ropakantaa". Sotien aikaan katsoivat isänmaalliset oman aikansa suomalais-julkkikset joutuneensa suoranaisen syrjinnän kohteiksi, ellei joku kolmesta "Tiltusta" tai Armas Äikiä heitä muistanut sättiä nimeltä mainiten. Esimerkiksi SEURA-lehden "uros-Tiltu" on saanut jo kauan sitten luvan mainita nimeni hoplofoobisissa vuodatuksissaan. Mutta varsinaiseen aiheeseen: Vaikka sympatiani ovat tanakasti KR:n puolella, suhtaudun epäillen yhdistyksen mahdollisuuksiin rekisteröityä puolueeksi. Ja rekisteröitymisen tarpeeseen, sekä hankkeen motiiveihin.

Viittaan ennakkotapaukseen: IKL-järjestöllä on sentään perinteitä, mutta koska se korosti parlamentarismia (jonka keinoin ei ole saatu aikaan kuin jatkuvasti monimutkaistuva yhteiskunta, lisää byrokratiaa, alati tiukentuva kontrolli ja kyttäys, sekä pullataikinan tavoin paisunut hallinto-virkahenkilöiden lauma), jäi tarvittava kannatus saamatta ja se tulee jäämään.! Rekisteröitymishanke olisi syytä ottaa tarkempaan harkintaan: Jos KR ylennetään rekisteröidyn puolueen asemaan, se ei ole enää piikki Rähmä-Suomen lihassa, kuten se on tämänhetkisessä tilassaan, yhdistyksenä; todellisena Rintamana.! Aluksi se sulautetaan systeemiin: Koplataan koneistoon - pikku rattaaksi, mutta ei varmastikaan sen vauhtipyöräksi.

"Hullujen Koirien" suomalaiset kätyrit, joita kutsun "soisalon-soinisiksi" eli vanhalla köllinimellä "soiselisoi" (muistellen 1900-luvun alun sortovallan ahkerinta suomalaista käsikassaraa ja likaisten töiden tekijää), osaavat kyllä tuon sulauttamisen, kesyttämisen ja henkisen kastraation suorittamisen taidot ja menettelytavat. Jos olen oikein informoitu, pyrkivät "soiselisoit" jopa edistämään Kansallisen Rintaman pyrkimyksiä päästä puolueeksi puolueiden joukkoon. Mitäs sitten tapahtuu ? Muistuu mieleeni wanha, jo Aleksis Kiven tuntema, rekiviisun säe: "keskelle lyötiin kiila/ ja keskelle lyötiin kiila !" Onnistuttiinhan jopa entinen mahti-puolue Kansallinen Kokoomus halkaisemaan taannoin vähintäänkin kahtia: "... kun kiilalla pakoitettiin".

Niin myös Suomen Maaseudun Puolue, veret seisauttaneen vuoden 1970 vaalivoittonsa jälkeen. Ja vieläkin aiemmin SDP, joka oli kerran (kauan-kauan sitten) isänmaallinen puolue... Tämän päivän uutinen Itävallasta kertoo Vapauspuolueen kannatuksen notkahduksesta, joka lienee seuraus koplautumisesta koneiston rattaaksi, eli suostumisesta hallitusyhteistyöhön. Puheenjohtajan ero oli jo ennusmerkki tulevasta: Hallituksessa joudutaan nöyrtymään kompromisseihin ja lehmänkauppoihin. Lipsumaan periaatteista. Kannattajien ydinjoukko ei suostu lipsumaan, ja niin on porukka kohta kahdessa eri leirissä: Kiila on uponnut hjersleppiä myöten... Jyvät tosin erottuvat nyt akanoista, eli mustallakin ukkospilvellä voi olla kullanhohtoinen reunus.

On hyödyllistä opiskella Suomen lähihistoriaa, ettei mennä halpaan.! Ja on opettavaista perehtyä lähes vuosisadan takaiseen historiaan, jos herää kysymys: "Mitäs tehtäis, että mainittaisiin ?" Sanathan unohtuvat: Vain teot muistetaan ja mainitaan. Jos historiankirjat tuntuvat liian kuivaskalta luettavalta, ja "Pirkkalan Moniste"-tyylisiltä, voi aina avata vaikkapa jonkin tietosanakirjan. Hakusanaa "Hohenthal, Lennart" ei todennäköisesti löydy H-alkuisista sanoista, mutta S-alkuisessa hakusanassa "Soisalon-Soininen, Johan Mårten Eliel" voi Nivalan rovastin sankaripoika olla mainittunakin, jos peukalonleveyden mittaisen sarakkeen jaksaa lukea loppuun asti.

0304 MM; Pete

PS. Nimitykselle "soiselisoi" on olemassa historiallinen alkuperä, mahdollisesti jopa arkistoituna. J.M.E. Johnsson oli eräs viimeisiä aatelis-arvon (muun kuin perityn) saaneita suomalaisia. Maalais-aatelistoon ylennetyn henkilön nimeen ei voitu lisätä etuliitettä "von", ja aatelisnimenkin piti olla suomenkielinen. Nimen "Soisalon-Soininen" alkuperä saattaa viitata ElielJohnssonin suvun kotiseutuun, Soisalon saareen Savossa. Omaksuttu aatelisnimi oli turhan hankala ja epä-looginen yksinkertaiselle maalaisrahvaalle, jonka lukkarinkouluissa aikoinaan opittu luku- ja kirjoitustaitokin oli usein hieman vajavainen.

Ilmeisesti useissakin prokuraattori (= oikeuskansleri) Soisalon-Soiniselle osoitetuissa ilmianto- ja kantelukirjeissä oli osoitteena: "Rakuraattori E. Soiseli-Soi. Helsinki", ja sisältönä toive jonkun naapurin kyyditsemisestä Sipirjaan, milloin milläkin perusteella. Kun Nikolai Bobrikov oli yllyttänyt suomalaisia ilmiantamaan kaikki tsaarinvallan vastaiset salahankkeet viranomaisille, alkoivat naapureilleen kateelliset alamaiset suorastaan tehtailla ilmiantoja toisistaan kenraalikuvernöörin virastolle, ja kun "ryssänvallan uskollisimmaksi kätyriksi" tunnettu Soisalon-Soininen nimitettiin v. 1901 Suomen oikeuslaitoksen ylimmäksi valvojaksi, alkoi ilmianto-kirjeitä virrata "rakuraattorin" virastoonkin suorastaan tulvimalla.

Virkanimitys "rakuraattori" tai "rakutaattori" omaksuttiin sittemmin (Eliel Soisalon-Soinisen jo saatua ansaitsemansa lopun) sosialisti-agitaattoreiden kansanomaiseksi kutsumanimeksi, varsinkin Suomen niillä seuduilla, missä sivistystaso oli kaikkein alhaisin. "Agitaattori" oli vuoden 1906 aikoihin jo vakiintunut poliittisen valistus-työntekijän nimitys erityisesti sosialidemokraattien keskuudessa, mutta korpi-kansan kielenkäytössä se kääntyi "rakuraattoriksi", kuten erityisesti Ilmari Kiannon romaanista "Punainen Viiva" käy ilmi. Nimitys oli saattanut tarttua mieliin pappien pakinoista vuodelta 1905, jolloin uutisia kuultiin useinkin vain sunnuntai-aamujen kansankokouksissa.

Prokuraattori Soisalon-Soinisen "kauhiasta ja iljettäwästä sala=murhasta" oli luettu kuulutus maan syrjäisimmissäkin kirkoissa ja uutisoitu niissä sanomalehdissä, joita ei oltu lakkautettu Bobrikovin (tai oikeastaan Soisalon-Soinisen) toimesta. On muistettava, ettei Bobrikov osannut montakaan sanaa suomenkieltä, joten hänen uskollisin hännystelijänsä, "Soiseli-Soi", oli mitä todennäköisimmin lehdistön sananvapauden pahin vihollinen aikoinaan - jopa suuremmin valtuuksin kuin Aatos Erkko takavuosina ja nyt. Virallinen Historiankirjoitus on tietenkin unohtanut tällaisen triviaalisen seikan. Siksi on Lennart Hohenthalin sankarityö mainittu lyhyillä lauseilla tietosanakirjoissa: Hän kun puolusti "vain" sananvapautta..!

Täydennys: 05 04 MM; Pete

PeTe   päivittelee vielä yhden kerran!

Päivitelty 23.01.2000.   Edellinen: Osa 2 >>

Pakinaa SUURESTA PUHDISTUSTYÖSTÄ. (Motto 1: "REPETITIO EST MATER STVDIORVM/ KERTAUS ON OPINTOJEN ÄITI". Motto 2: Ihminen, jolla ei ole enää mitään menetettävää, uskaltaa lausua tai kirjoittaa julki sen, mitä muut rohkenevat hädintuskin edes ajatella).


Suomessakin on hyvä aloittaa henkinen valmentautuminen "aseistariisujien" vastaanottamiseen asianmukaisilla tervehdyksillä, tai, vähintäänkin asekätkennän konstien uudelleen-opettelulla, vaikka (ehkäpä Neanderthalin ihmisten jälkeläisistä koostuvien) vihollistemme hankkeet ehkä kariutuvatkin omaan mahdottomuuteensa. Toivoa sopii että heidän ylilyöntinsä nopeuttavat raiteiltaan suistuneen YK:n lakkauttamista taannoisen surku-hupaisan Kansainliiton ennakkotapausta seuraten. Pelkkään moukantuuriin ei pidä kuitenkaan luottaa, koska sitä on moukilla enemmän kuin sivistyneillä ihmisillä.

Tuudittautuminen sinisilmäiseen illuusioon, että "eihän meillä ole mitään uhkaa näköpiirissämme", lienee ollut ajatusmallina Englannissa ja Australiassa. Jokainen tietänee jo sen, mitä noissa maissa taannoin tapahtui. Ja kaikki kävi kovin äkkiä, vahvistukseksi vanhalle hokemalle: "Luokkavihollinen ei lepää milloinkaan !" Myöskin meidän on oltava valveilla, valppaina ja varustautuneina puolustautumaan kaikin keinoin, mitä itse kullakin on käytettävissään. Eikä MIKÄÄN keino ole liioiteltu, olkoot ne DumDum-luoteja taikka hermokaasua. Ei vihollinenkaan noudata sääntöjä eikä sopimuksia. Kompromisseista on turha haaveilla: Päästiinkö sellaisiin edellämainituissa maissa ?

Viime aikoina viljelemäni herjanheitto "Neanderthalerien jälkeläisistä, jotka kantavat aseenomistajille kaunaa esihistoriallisesta verilöylystä", on eräs aseriisunnasta haaveilevien höyrypäiden ajattelun loogisimman tuntuinen selitysmalli. Oikeellinen vaiko virheellinen ? En tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä, koska 60 000 vuoden takaiset tapahtumat ovat todellakin ESIhistoriaa: Vain muutamat kivikirveillä rikotut pääkallot ovat muistoina muinaisesta yhteenotosta. "Sotapäiväkirjoja" ei vielä osannut kirjoittaa kukaan, ja luolamaalauksetkin ovat enimmäkseen "erämiesten muistelmia" (sarjakuvan tekniikalla ylösmerkittyinä) muunmuassa onnistuneista alkuhärkien kaadoista. Ne myös ajoittuvat kymmeniä vuosituhansia alkuihmisten valtalajien välistä kahakointia myöhempään aikaan. Taistelun voitti älyllisesti kehittyneempi laji Homo Cro Magnon, eli Homo Sapiens Sapiens, aseteknologiansa ylivoimalla ja etevämmällä taktiikalla. (Sana "Homo" tarkoittaa "ihmistä", ja on latinaa. Sen ns. ruotsalainen merkitys on lähtöisin kreikankielestä).

Mainittakoon, että nykyisten ihmisrotujen ominaisuuksien eriytyminen tapahtui myöhemmin. Asemyönteisyys tai -vastaisuus jakaantuvatkin melko tasapuolisesti roturyhmittymien kesken. Jos esimerkiksi USA:ssa asuvat juutalaiset ovat yliedustettuina asevastaisissa järjestöissä, ovat Israelissa asuvat juutalaiset tunnetuista historiallisista ja maantieteellisistä syistä lähes kaikki "asediggareita". Ja jos seemiläisten kirjoitettua muinaishistoriaa (= Raamatun Vanhaa Testamenttia) lueskelee, joutuu toteamaan, ettei minkään sortin "sadankomitealaisuus" ole ollut muodissa Palestiinan seuduilla entisinäkään aikoina. Itse olen lukenut Biblian kannesta kanteen ainakin kolmeen kertaan, vaikka tunnustaudunkin Robert G. Ingersoll:in opetuslapseksi, jos nyt yleensä kenenkään... (Ingersoll oli suuri humoristi).


Selvempiä yhtymäkohtia voidaan osoittaa vasemmistolaisen/vihreän maailmankatsomuksen ja ase-vastaisen ajattelutavan välillä, mutta asenteellisuudet ovat taaskin yksilötasolla tapahtuneen valinnan seuraamusta: Geeni-vammaiset yksilöt hakeutuvat ryhmittymiin, joiden päämääränä on lajikumppanien "pomottaminen", kaikenlainen haitanteko elinkeinonharjoittajille, kansalaisvapauksien (etenkin harrastevapauden) kaventaminen, yms... Äärivasemmistolaisuuden jouduttua pois muodista ovat nuo sairaalloisen vallanhimon riivaamat yksilöt hakeutuneet usein ns. luonto-aktivistien riveihin, voidakseen jatkaa synnynnäisen "stalinistisen" ajatustapansa levittämistä, aina johonkin "kollektiiviin" tukeutuen, kenties (ja Suomessa useinkin) valtion rahoituksella. Veronmaksajathan kustantavat mm. turkistarhoihin tehdyt iskut ja niistä koituvat oikeudenkäyntikulut. (Elinkeinoaan kenties puolustaneet tarhurit joutuvat käymään käräjät tietenkin omalla kustannuksellaan).

USA:ssa, missä aseiden yksityisomistusta vastustavat stalinistit tai "Neanderthalerit" ovat järjestäytyneempiä kuin meillä, on jo voitu hahmottaa keskiverto-asevastustajan muotokuva: SE (vain ihmisistä käytän pronominia "hän") on yleensä keski-ikäinen keskiluokkaan kuuluva "liberaali-demokraatti" (eikä siis lukeudu ns. ryysyköyhälistöön), ja virassa taikka ammatissa, jossa se voi vaikuttaa kansalaismielipiteen muodostukseen. Yli-edustettuja ammattiryhmiä ovat mm. opettajat, taiteilijat (mm. elokuva-ohjaajat ja -näyttelijät) ja erilaisten joukkoviestimien toimittajat. Myöskin juristit (= asianajajat) ovat runsaasti edustettu ammattiryhmä asevastustajien kerhossa. Taustalla voi tällöin olla itsekkäitäkin taka-ajatuksia:

Aselainsäädännön tiukentuminenhan johtaa oikeusjuttujen lisääntymiseen (peilikuva roomalaisen oikeuden periaatteesta: "NULLUM CRIMEN SINE LEGE"), eli: Mitä useammat harrastustoiminnot julistetaan lain nojalla rangaistaviksi rikoksiksi, sitä useammin käydään käräjiä - ja asianajajien pankkitilithän niistä lihovat. "Vankileirien Saaristo" saa myös uutta ilmais-työvoimaa, jonka lukumäärä USA:ssa ylittänee jo väkilukuun suhteutetun pakkotyö-orjien määrän Stalinin aikakauden Neuvosto-Venäjällä. Mistähän löytyisi USA:n Alexander Solshenitshyn, joka tohtisi paljastaa jo vuonna 1934 alkaneen systeemin, jota erityisesti "Liukas Ville" Clinton on jatkanut ansiokkaasti !

Silkka ilkeys ja vallanhimo ovat kuitenkin useimmiten motiivina esimerkiksi jonkin "Käsiase-Valvonta-Yhtymän" ruotuihin liittymiselle. Asevastaisuudelle ei löydy järkeenkäyviä perusteluja.! Niitä ei ole yritettykään keksiä ja tuoda julkisuuteen. On vain viitattu joihinkin ampuma-aseilla toimeenpantuihin sensaatiomaisiin henkirikostapauksiin, yrittämättäkään huomioida sitä, että jos joku mielii ryhtyä joukkomurhaajaksi, on tekotavan valinta täysin sattumanvaraista, eikä hirmutekoa voida estää esimerkiksi pistoolien patruunamäärän rajoituksella tai mustaruutirevolverien näköis-jäljitelmien julistamisella luvanvaraisiksi tappokaluiksi, taikka yli neljän henkilön metsästysseurueen samanaikaisen kokoontumisen kriminalisoimisella "aseellisena salaliittona" rangaistavaksi rikokseksi.

Jos "kulmilta" sattuu löytymään kohtuuhintainen sarjatuliase, käytetään sitä. Ellei sopivaa työkalua ole sillä kertaa saatavana kukkarolle sopivaan hintaan, tai jo omassa omistuksessa, hankitaan vaikkapa muutama säkillinen apulantaa (ammoniumnitraattia), kevyttä polttoöljyä tai pölysokeria, ja iso laatikollinen raaspiikki-nauloja sirpalevaikutuksen tuottamiseksi. Nallimassaa pystyy keittelemään vaikkapa aspiriinitableteista. Pian on julmettu latinki valmis, ja selvää jälkeä tulee.!

Kireän "asekontrollin" puolestapuhujien suhteellisuudentaju on siis monin tavoin hämärtynyt, niin meillä kuin muuallakin, ja erityisesti Jenkkilässä. Keskiverto-asevastustajista todettakoon, etteivät ne ainakaan Rapakon takana ole liukuhihnan äärellä hikoilevia duunareita, vaan kuuluvat useimmiten ns. "intelligentsijaan". Kaikki etniset väestöryhmät ovat edustettuina. Juutalaisvähemmistö on (lievästi) yliedustettu, johtuen seemiläisten huomattavasta yliedustuksesta juristien ammattikunnassa, jonka pyrkimyksille lainsäädännön tiukennuksiin KAIKILLA elämänaloilla löytyy järkeenkäyvä selitys: "$$$$$$$".

Mieleen muistuvat puolen vuosisadan takaiset epä-amerikkalaista myyräntyötä 1930-luvulla ja Kylmän Sodan alkuvuosina tehneiden henkilöiden luettelot, joita koottiin ns. kommunisminvastaisten "noitavainojen" aikaan muunmuassa USA:n Kommunistisen Puolueen jäsenkunnasta, ammattiryhmittäinkin: "BINGO.!" Kommunistipuolueen jäsenistön ammatillinen jakauma oli 1930- ja 40-luvuilla melko tarkoin samanlainen kuin Handgun Control Inc.-järjestön koostumus vuosituhannen vaihteessa. Varsinaista ryysyköyhälistöä ja työväkeä oli USA:n Komm. Puolueessa vain pieni vähemmistö (hekin tavallisimmin amerikansuomalaisia - puheenjohtaja mukaanlukien). USA:n työväestöhän on tunnetusti isänmaallista väkeä. Komm. Puolue joutui värväämään rivijäsenensä muualta.

Enemmistö oli "lukeneistoa"; muunmuassa tieteenharjoittajia, joista ydinasetutkijat Ethel ja Julius Rosenberg tulivat hyvinkin kuuluisiksi, jouduttuaan sähkötuoliin vakoilusta tuomittuina. Heidän syyllisyydestään kiisteltiin vuosikymmenien ajan. Vasta melko äskettäin kävi Kremlin arkistojen tiedoista ilmi, ettei kyseessä ollut "oikeusmurha", vaan syyllisyys jokaiseen syytekohtaan sai vahvistuksen arkistojen aarteista Venäjältä. Öky-rikas näyttelijä/ohjaaja Ch. Chaplin tyydyttiin vain karkoittamaan kotimaahansa Englantiin, vaikka raskaita rikoksia toteennäytettiin ainakin puolikymmentä: Ulkomaan kansalaisuus pelasti valtiopetos-syytteiltä USA:ssa. Muutkin "noitavainon uhrit" on yleensä voitu vielä jälkikäteen osoittaa "noidiksi". Oikeusmurhat olivat harvinaisia poikkeustapauksia; laskettavissa yhden käden sormilla...

Mitään poliittista ryhmittymää ei voida "in corpore" tuomita aseharrasteiden vastustajiksi myöskään Suomessa, vaikka vielä 1980-luvulla riehuivat jos jonkinlaiset "silleenit ja tälleenit, kyy-kaisat ja susinartut" esittämässä ja laatimassa, tai ainakin tulkitsemassa, mitä ankeimpia lakeja ja asetuksia.

Tulkinnoista muistettaneen Uudenmaan Lääninhallituksen ukaasi itselataavien luodikoiden sopimattomuudesta metsästysaseiksi. Jakelu: Suomen KAIKILLE poliisipiireille "luettavaksi ja noudatettavaksi..!" (Käskyn laatija EI ollut sosialisti, vaan kuuluisa vapaamuurari). Tarvittiin Korkeimman Hallinto-oikeuden ennakkopäätös käskyn kumoamiseen.! Ennakkopäätös-karuselli on nyt lähdössä pyörimään uudelleen samasta aiheesta, Helsingissä, koska "uudistettu" laki vaatii uuden tulkinnan. Asiaan on sekaantunut myös Metsästäjäin Keskusjärjestö lausunnolla, että "puoliautomaattiluodikot eivät ole metsästykseen soveltuvia aseita". Tämäntapainen aselupaviranomaisten "ukotus" eli "uunotus" ei ole mitenkään uutta tai outoa Suomen lähihistoriassa. Esimerkiksi nykyistä edeltäneen metsästyslain ja -asetuksen useimmat kielto- ja rajoituspykälät sekä pakotteet (v.v. 1962 - 83) perustuivat silloisen lainsäätäjän "ukotukseen", mutta myöskin suoranaiseen lahjontaan.

Uudistettuun metsästyslakiin ei lausunto tietenkään VOI perustua, koska siinähän mainitaan ne lipastilavuutta koskevat erityismääräykset, joiden mukainen itselataava ase nimenomaan SOVELTUU metsästysaseeksi.! "Kalkkivaarikerho" MKJ:lla ei ole myöskään valtuuksia lainsäädännön tulkintoihin: Tuomioistuinten reviirille rönsyily aiheuttaa - ainakin toivottavasti - henkilönvaihdoksia Metsästäjäin Keskusjärjestön johtoportaissa, kunhan tuleva ennakkopäätös on rekisteröity lainvoimaiseksi. Vähäisempiinkin synteihin syyllistyneitä MKJ:n johtomiehiä on pantu viralta.!

Tässä tapauksessa voidaan soveltaa jopa Rikoslain 40. Luvun moniakin pykäliä, mikäli lausunnonantaja on ollut virkavastuussa. Toivotaan, että lausunto on annettu kirjallisena. Sen allekijoittajille on jenkka "Kusessa Ollaan" ehkä piankin ajankohtainen isku-sävelmä eli schlaageri... Jos kirjallista dokumenttia ei ole esitettävänä, ei lausunnolla ole arvoa lainkaan.

Aselainsäädäännön tiukennusesitysten taustalla oli vielä taannoin poliittinen vasemmisto. Erityisesti SDP:n henkilö-puoliset ministerit halusivat "rangaista kollektiivisesti Suomen ase-aktivisteja niistä hirmutöistä, joita jenkki-imperialistit olivat tehneet Vietnamissa", koska eivät pystyneet rankaisemaan Atlantin takana asuvia "imperialismin palkkasotureita". Nyttemmin on SDP alkanut valikoida ministerinvirkoihin asetettavat henkilöt jo aiempaa huolellisemmin, koska puolueen rivijäsenten joukossa on jopa paljon metsästyksen harrastajia, ja muutamia suoranaisia asediggareitakin. 1980-luvulla oli olemassa uhkakuva, että joku alkaa idättää mielessään ajatuksia "Ritavuori vs. Tandefeldt"- tapauksen historian toistamisesta. Muutama varoittava esimerkki olisi ollutkin totisesti tarpeen.!

"Hoplofoobikoista" eli aseidenvastustajista joudutaan siis toteamaan, ettei heitä voida lokeroida mihinkään tiettyyn sosiaaliryhmään tai poliittiseen kategoriaan. He kuitenkin hakeutuvat virkoihin tai työtehtäviin, joissa voivat simputtaa ja pompottaa ihmisiä. (Siis muunmuassa politiikkaan). Heitä kertyy ryhmittymiin, joissa on jo entuudestaan heidän laillaan ajattelevia yksilöitä. Jos asia taivutetaan kolmen millin paksuisesta rautalangasta, päädytään lausumaan, että "punikkisuus" tai "pipertäjyys" ei sinänsä tee kenestäkään aseharrasteiden vastustajaa, mutta tietyt poliittiset aatesuunnat vetävät puoleensa hoplofoobikoita muita enemmän. Niissä saa valtaa tai vaikutusvaltaa. Esimerkiksi koko julkinen sana, GOW:iä lukuunottamatta, PELKÄÄ viherpipertäjiä. (Miksi ?! Sitä en ymmärrä.! Lyijyä nekin tottelevat: Se nähtiin jo Orimattilan turkistarha-taistelusta...).

Väitän edelleenkin, ilman huumorin häivääkään, että aseidenvastainen - ja ylimalkaan yksilönvapauden rajoittamista suosiva - ajattelutapa kätkeytyy hoplofoobikoiden geeni-perimään, ja se on saanut alkunsa ylimuistoisina aikoina, kenties todellakin jo varhais-kivikaudelta. Vastaan saa väittää kuka tahansa, jolla on asiasta parempi tieto: Sana on vapaa kaikille..!

Koska ase-vihamielisyys ei perustu järkisyihin, ei "tautia" myöskään voida parantaa klassisem koululääketieteen (= psykiatrian) keinoilla. Haittaa aiheuttaa kaksikin ominaisuutta, joista toinen on tavallaan "ominaisettomuus": Hoplofoobikot ovat ulkoiselta olemukseltaan oikean ihmisen kaltaisia. Ei ole sarvia, häntää, harjasniskaa, torahampaita, sorkkajalkoja tai edes taipumatonta pikkusormea, kuten muutaman vuosikymmenen takaisen TV-sarjan ihmishahmoisilla avaruus-olioilla (jotka muuttuivat ammuttuina pian haihtuvaksi savuksi). Ei myöskään poikkeuksellista ihonväriä. Sekopäisyys ei näy ulkomuodosta tai EEG:n käyrien jonkin aivolohkon alueella poikkeavuuksina. Puheista ja kirjoituksista se sentään ilmenee, kohtuullisenkin provokoinnin jälkeen.

Toinen ominaispiirre on vallanhimo; pyrky virkoihin tai toimiin, jotka antavat haltijoilleen joko suoranaista valtaa tai vaikutusvaltaa mm. joukkoviestimien välityksellä "Yleisen Mielipiteen" muodostukseen. "YMp" ei synny itsestään, vaan se muovataan tiedotusvälineiden omistajien ehdoilla. Jos ne ovat hoplofoobikkoja itsekin, esimerkiksi "sivareiksi" kutsuttuja luumuilijoita (sotilaskarkureiksikin voitaisiin mainita), ne värväävät viestimiinsä samanhenkisiä alaisia, ja huolehtivat siitä, että maanpuolustushenki ei kukoista, eikä se nouse edes kunnolla itämään, niiden omistamissa viestimissä. Milloinka on viimeksi nähty aseharrasteisiin edes neutraalisti, saati myönteisesti, suhtautuva kirjoitus "Helsingin Sanomissa" tai "Ilta=Sanomissa"..?! Milloinka MTV 3 on esittänyt harrastevapautta puolustavan ohjelman..?! En muista tuollaista ihme-tapausta.

Suhtautumistani "Neanderthalerien jälkeläisiin" on joskus moitittu kohtuuttoman jyrkäksi, koska olen maininnut jopa tuhmat sanat: "fyysinen eliminointi", joilla oli ent. Neuvosto-Venäjällä tietty merkitys, kätkettynä eufemismiin: "Karkoitus ilman kirjeenvaihto-oikeutta". Mutta kuka kertoisi minulle, millä muulla keinolla voidaan ehkäistä noiden "petoin ja perkelten" pääsy lähellekään vallan kahvaa ? Miten estetään se "pomotus", jolla niidenlaiset oliot ovat ehkäisseet jo vuodesta 1903 alkaen suomalaisilta oikeuden harrastustensa harrastamiseen, taitonsa kehittämiseen, ja henkilökohtaisen koskemattomuutensa sekä kotiensa rauhan turvaamiseen - modernin teknologian kehittelemin menetelmin ja välinein - ilman "alamaisia anomuksia" ja "armollisesti myönnettyjä lupia" ampuma-aseiden hankintaan ?

Suomalaisen ase(lupa)politiikan maahantuoja oli tunnetusti kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitsh Bobrikov, jolle kävi kuten kävi, koska Suomessa oli vuonna 1904 vielä miehisiä miehiäkin.! Vaikka Eugen Schauman olisi epäonnistunut, ei "Bobban" olisi silti pelastunut: Nivalan rovastin sankaripoika, Lennart Hohenthal, väijyi hänen työmatkareittinsä vierestä vuokraamansa asunnon raotetun ikkunan takana, aseenaan viidellä lyijyluodillisella kevytlatauspatruunalla panostettu 6.5 x 55 "Carl Gustav". Sittemmin "Huuhentaal" (kuten nimi oikein lausutaan) kävi niittaamassa maanpetturi-prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen, joka myös oli ampuma-aseiden lupavapaan omistusoikeuden ankara vastustaja Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Ase-vastaisuus ja maanpetos kulkevat AINA käsi kädessä.! Ase-myönteisyys ja isänmaallisuus puolestaan ovat yhteenkasvaneita kuin siamilaiset kaksoset. Tämä on oiva virkahenkilöiden valintakriteeri, kunhan "jäsenkirja-kiintiöistä" joskus luovutaan Suomessakin. Jos joku viisas on keksinyt menettelytavan, jolla "Neanderthalerien jälkeläiset" voidaan laillisin keinoin syrjäyttää KAIKISTA viroista ja toimista, jotka antavat VALTAA tai vaikutusvaltaa tahi mahdollisuuden muokata "Yleistä Mielipidettä" tavallisten kansalaisten vapauksien ja ylimuistoisten oikeuksien kavennusta suosivaksi, niin kertokoon hän ideansa meillekin..! On myös löydettävä keinot, joilla hoplofoobikkojen pääsy määrääviin tai päättäviin asemiin estetään vastaisuudessakin. Oma pessimistinen käsitykseni, jota en suostu milloinkaan salaamaan, on se, että hoplofobia joudutaan rinnastamaan raivotautiin eli vesikauhuun (Rabies; Lyssa), yhdellä sangen valitettavalla eroavaisuudella:

Hoplofobiaan sairastunut yksilö ei KUOLE tautiinsa, toisin kuin vesikauhupotilas - taudin puhjettua vaihtelevan pituisen itämisajan jälkeen. Jonkun on pakko jouduttaa lähtöä ! Yhteistä hoplofobialle ja "hydrofobialle" (= kreikankielinen raivotaudin nimitys) on parantumattomuus: Lääkehoitoa ei tunneta ! Esimerkiksi raivotautiin sairastunut koira on ympäristölleen vaarallinen, mutta vain LÄHIympäristölleen. Hoplofoobinen korkeaan asemaan kiipinyt poliitikko tai lakiasäätävä virkamies voi olla vaarallinen kokonaisen supervallan yli satamiljoonaiselle kansalle, eikä vaara aina väisty "potilaan" kuoltuakaan. Tunnetuin esimerkki löytyy taas kerran USA:sta.

Vuoden 1934 Liittovaltion Ampuma-aseasetuksen läpijuntannut ja vahvistanut presidentti Franklin Delano Roosevelt vainajoitui vuonna 1945, mutta asetus on ollut voimassa jo 66 vuoden ajan. Sittemmin sitä on edelleen tiukennettu, vedoten "kansalaisten turvallisuuden enentämisen" pyrkimyksiin. Kuinkapa tuo turvallisuus on parantunut ja lisääntynyt ? Vastauksen voi nähdä, kuulla, ja lukea joukkoviestimistä lähes päivittäin. "Vankileirien Saaristo" on toki kansoitettu jopa yli Rooseveltin ja hänen neuvonantajansa Henry Morgenthaun optimistisimpienkin odotusten... Orjatyövoimaahan oli tarkoitus hankkia 10 vuoden pakkotyö-tuomioilla ase-asetuksen vähäisimmistäkin rikkomuksista langetettuina, ja suurtenkin maatilojen sosialisointia tai ahdistamista pankkien osistukseen, koska perin harvoilla farmareilla oli pula-aikana riittävästi käteisvaroja jättimäisten oheissakkojen maksamiseen.

"Miksi tämä alituinen jankutus USA:n systeemeistä ? Nehän ovat jenkkien murheita, eivätkä suomalaisten huolia !" Näin tuuminee monikin visitoori. Suomi ei todellakaan ole USA:n osavaltio, mutta YK:n ja Euroopan Unionin jäsenvaltio me olemme. "Toimivaksi ja hyödylliseksi (RISUM TENEATIS, AMICI ?) havaittu USA:n Malli, jota nyttemmin on täydennetty Australian ja Englannin onnistuneilla aselainsäädännön uudistuksilla - kohtaamatta LAINKAAN vastarintaa", saattaa jonakin päivänä olla Euroopan Unionin ja lopulta Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenmaita koskevan ylikansallisen, "harmonisoidun" aselainsäädännön esikuvana. Lieneekin jo tiedossa, että YK:n salaisen aseriisunta-hankkeen käynnistäjistä intomielisin on ollut Suomen Ulkoministeriö. Arvata voi, missä maassa hankkeen toteuttaminen aloitetaan - myös käytännön toimien tasolla - jos toteuttaminen sallitaan "kenenkään nousematta vastarintaan".

Siksi en lakkaa haudan partaallakaan suosittelemasta hoplofoobikoiden eli Neantherthalereiden parantamista samoilla rohdoilla, joilla hoidetaan jo taudin asteelle edistyneeseen "hydrofobiaan" sairastuneet eläimet. Maapallo on kutistunut liian pieneksi, kantaakseen pinnallaan samanaikaisesti aseharrastajat ja ase-vihaajat. Jompikumpi laji on tuomittu väistymään planeetaltamme! Ja jos Neanderthalin alkuihmisten jälkeläiset saavat tahtonsa läpi lainsäädännöllisellä kieroiluillaan, ei ole vaikeaa arvata, millainen "nyrkkivallan aikakausi" alkaa muutamien vuosien kuluttua aseriisunnasta:

Yksityishenkilöillä, jotka ovat liian pienituloisia palkkaamaan omaa turvamieskaartia, tahi lahjomaan poliiseja, miliisejä, santarmeja tai sheriffejä puolustajikseen, ei ole turvaa lainkaan! Tällaiseen olotilaan siis pyrkivät hoplofoobikot, joilta on täysin turhaa kysellä: "MIKSI ? KENEN HYÖDYKSI ?!" Vihollisten kanssa ei voi, eikä kannata keskustella: Asevihaaja ei ymmärrä ihmisten vapaudenkaipuuta, eikä henkilökohtaisen koskemattomuuden tai kotirauhan VÄLITTÖMÄN turvaamisen tarvetta. Englannin ja Australian kansat luulivat pääsevänsä jonkinlaiseen kompromissiin Neanderthalerien kanssa: He erehtyivät.!

USA:ssa sonnustautuvat heidän vahingostaan viisastuneet oikeat ihmiset jo aivan tosissaan "Amerikan Toiseen Sisällissotaan". Jos meillä Suomessakin saadaan kerätyksi kylliksi rohkeutta vastarinnan käynnistämiseksi, on kyseessä jo Neljäs Vapaussotamme. Tapahtukoonpa sen kestäessä mitä tahansa, älköön oikeita ihmisiä syyllistettäkö ! Asevihaajat ovat AINA olleet hyökkäävä osapuoli.! Suomessa vuodesta 1903, New Yorkissa vuodesta 1912, liittovaltion tasolla USA:ssa vuodesta 1934...

Vaikka NE "rauhanpuolustajiksi" itseänsä mainostavatkin, ne ovat todellisia SOTAANsyyllisiä.! Toivottavaa on, ettei mitään uutta Nürnbergin Oikeudenkäynnin kaltaista irvokasta farssia ole kuitenkaan tarvis lavastaa "pölyn laskeuduttua", vaan että kivikaudella keskeneräiseksi jäänyt urakka suoritetaan 60 vuosituhatta myöhemmin loppuun saakka, ja siivoustyö uusitaan aina ehkäpä kymmenen vuoden välein kaikkialla - kautta maailman. Koko maailmaa koskevaksihan YK:kin on omat suunnitelmansa tehnyt.

16012000; P.T.Kekkonen.  


"SALAUS AIVAN SUURI !"

Joskus on kysytty, mikä on Suomen lähihistorian Suurin ja Synkin Salaisuus ? Siis sellainen "TABU", josta joukkoviestimissä ei taatusti milloinkaan, missään vaiheessa, missään olosuhteissa uskalleta virittää keskustelua ? Kiellettyjä aiheitahan on käsitelty "G.O.W:n" sivuilla useinkin, alkaen luodikonpatruunain säästölatauksista, aina Talvisodan alkamisen todelliseen syyhyn asti. Kymmenien valtiosalaisuuksien joukosta löytyi "entten-tentten teelika-mentten"- periaatteella eli satunnaisella otannalla historiallinen fakta, jolla on ajankohtaistakin merkitystä. On ollut jo lähes vuosikymmenen ajan. Ja on aivan varmaa, että perinteiset joukkoviestimet ovat asiasta "HYS-HYS" hamaan iankaikkisuuteen asti.

Historiallinen tosiasia on se, että itsenäisen Suomen ja uudestisyntyneen Venäjän välillä vallitsee sangen erikoislaatuinen tila: Maamme eivät ole keskenään sodassa, mutta rauhantilaa ei ole vahvistettu valtioiden välisellä sopimuksella MILLOINKAAN.

Vuoteen 1809 saakka tehdyt lukuisat rauhansopimukset tai tulitaukojen sanelut tehtiin Venäjän Keisarikunnan ja Ruotsin Kuningaskunnan välillä. Autonomian aikakaudella syntyi sentään yksi rajantarkistussopimus, jonka toinen osapuoli oli Suomen suuriruhtinaskunta - tasavertaisena Korkeana Sopimusosapuolena, mikä merkillepantakoon ! Venäjä tarvitsi pienen alueen Rajajoen/ Siestarjoen/ Systerbäckin tienoilta "pyssy-pajastonsa" laajennus-osan tontiksi vuonna 1864. Suomi sai vastineeksi Petsamon, vaikkakohta jokin maanviljelylle edullisempi pienempikin alue etelämpänä olisi ollut mieluisampi.

Petsamossa oli ympäri vuoden jäättömänä pysyvä satama, joka myöhemmin osoittautui elintärkeäksi ulkomaankaupalle, mutta ei tietä eikä rautatietä tuonne Ultima Thulen perukalle, eikä siis mahdollisuutta satamaksi soveliaan Jäämeren poukaman hyödyntämiseen. Alueelta tiedettiin myös löytyvän mineraaleja, koskapa kompassineula pyöri Petsamotunturin laella kuin viipperä, vaikka magneettiselle pohjoisnavalle oli matkaa vielä useammat huikoset, mutta tiedossa oleva malmio ei ole yhtä kuin hyödynnettävissä oleva malmio, jos kuljetusneuvot sen luota ovat kesällä kantohevoset ja talvisin poronpulkat. Maantietä ei minkäänlaista ja rautatien rakentamista, jopa vain Helsingistä Hämeenlinnaan, arvosteltiin "niukkojen valtionvarojen tuhlaamisena uusi-aikaisiin, piankin ohimeneviin muodin oikkuihin".

Petsamo jäi siis eräänlaiseksi "optioksi", jonka arvonnousua ei osattu aavistaa, ennenkuin nikkeli-malmioiden laajuus tuli tunnetuksi. Suomi itsenäistyi v. 1917 ja tappeli itselleen suvereniteetin v. 1918. Naapuriksi muodostuneen Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin rauhansopimus Tartossa v:n 1920 kesällä. Se oli todellakin SOPIMUS, jota tehtäessä Suomen Tasavalta katsottiin tasavertaiseksi osapuoleksi. Neuvosto-Venäjä osoitti alkuvaiheessa "pomon elkeitä", mutta kun Tarttoon alkoi tulla viestejä Puna-armeijan Puolassa kärsimistä rökäletappioista, venäläiset ottivat lusikan kauniiseen käteen, alkaen huomioida pienten naapurikansojenkin toiveita ja tarpeita.

Petsamon joutuivat suomalaiset lunastamaan vielä toistamiseen alueluovutuksilla, joihin suostumista kritikoitiin vuonna 1920 happoisen kitkerästi, mutta siunattiin kaksi vuosikymmentä myöhemmin "kaukokatseisena ratkaisuna". Neuvosto-Venäjän ja Suomen väliset "rauhansopimukset" vuosina 1940, 1944 ja 1947 eivät ansaitse sopimuksen nimeä: Molotov, Stalin, Zhdanov ja kumppanit SANELIVAT tulitauon ehdot. Niin se on nähtävä... Tosin Pariisin rauhanjulistuksen osapuolina olivat myös muutamat Suomelle 6. 12. 1941 sodan julistaneet maat, kuten Englanti, ja esimerkiksi Uruguayn kanssa Suomi oli sotatilassa "de jure" useampien vuosikymmenten ajan.

Peli oli yksinkertaisesti unohdettu viheltää poikki, koska varsinaisia taisteluita ei oltu käyty valtameren toisistaan erottamien maiden välillä. Suomen "legitiiminä intressinä" olisi ollut valloittaa mainittu vihollisvaltio siirtomaakseen, mutta sotatilan pitkittyminen oli jäänyt huomaamatta täälläkin.

Sopimuksien ja saneluiden huomattavinta toista osapuolta, Neuvosto-Venäjää, eli myöhempää Neuvostoliittoa, ei ole ollut olemassa enää lähes vuosikymmeneen: Mikään sen kanssa solmituista kontrahdeista ei ole enää lainvoimainen tai kansainvälis-oikeudellisesti sitova, vaikka etenkin Suomessa toisin uskotaan, tai ainakin toivotaan tietyissä kansalaispiireissä, jotka useinkin nokittivat jos jonkinlaisissa sökö-kiekeröissä hihastaan kaivamallaan kuuluisalla "Moskovan kortilla".

Sopimukseton tila Venäjän ja Suomen välillä on ainakin Venäjän "nationalistien" ja "panslavistien" muistissa. Vladimir Volfovitsh Zhirinovski lienee heistä tunnetuin, mutta hän ei ole suinkaan AINOA historiankirjansa lukenut, hyvämuistinen venäläispoliitikko. Jo ennen Tarton rauhansopimusta allekirjoittivat vallan kaapanneet Venäjän bolsheviikkijohtajat ukaasin, jolla Suomen sallittiin irrottautua vuodesta 1809 alkaneesta yhteydestään Äiti-Venäjään. Suomen itsenäisyyden tunnustava ukaasi oli tietenkin pelkkä "pumaaga": Toisaalla Pietarissa valmistauduttiin "praktiikkaan", lastaamalla Suomen punakaarteille lähetettävää asejunaa.

Monet venäläis-nationalistit katsovat Suomen itsenäisyyden tunnustaneen julistuksen rauenneeksi, kuten ovat menneisyyttä Tarton, Moskovan ja Pariisin rauhansopimukset tai -diktaatit, sekä YYA-sopimuskin. Niiden korkea sopimusosapuoli oli sentään ollut NeuvostoHALLITUS. Itsenäisyys-tunnustuksen allekirjoitti lauma vallankaappareita, joiden vallassapysyminen ei suinkaan ollut kirkossa kuulutettu tai moskeijan minareetista julkikailotettu. Venäjällä on aika-ajoin ilmaistu mielipiteitä "paluusta lähtöruutuun": Ellei aivan tsaristiseen yksinvaltiuteen, niin vaikka ns. väliaikaisen hallituksen (1917) kauteen: "Myös valtakunnanrajojen osalta".

Käytännön toimenpiteet Venäjän eheyttämiseksi ja yhtenäistämiseksi ovat parhaillaan käynnissä Tshetsheniassa, mikä kai jo yleisesti tiedetään. Kerenskin väliaikaisen hallituksen aikaan kulki valtakunnan luoteisraja Tornionjoen keskiuomaa pitkin, jatkuen Pohjanlahden aluevesirajana, koukaten Ahvenanmaan taitse ja päätyen Suomenlahden aluevesirajana aina Neva-joen suistoon saakka. Ainoan... toistan: AINOAN Venäjän ja Suomen välisen voimassaolevan sopimuksen nojalla Suomelle palautuisi Petsamo (saastuneena ja mineraaleista kai jo tyhjiin kaivettuna), mutta täysin arvailujen varaan jäisi Suomen asema syrjäisenä oblastina tai rajonina. Olisiko täällä itsehallintoa siinäkään määrin, kuin oli Suomen suuriruhtinaskunnassa ennen Bobrikovin valtakautta ?

(Asetinpa retoorisen kysymykseni väärin: Silloin oli omaa päätäntävaltaa toki paljonkin runsaammin, kuin on EU-Suomella nykyisin sisäisiinkään asioihinsa. "Wanhaa Hywää Aikaa" haikailevat saavat rukkailla kellojaan 101+ vuoden verran taaksepäin, enkä lakkaa nauramasta partaani, kun joku hippie-veteraani mainitsee vaikkapa radiossa "seiskyt-luvun nostalgian", tarkoittaen viime vuosisataa; 1970-lukua. Väärinkäytetty sana "nostalgia" tarkoittaa koti-ikävää tai menneiden aikojen kaipuuta. Ehkäpä jotkut kaipaavatkin mm. Repo-vision ohjelmistoa, teurastettavan lampaanvuonan äänellä mäkätettyjä Ankean Aatteen lauluja, ja taistolaista työpaikkaterroria - etenkin jos ovat itse riehuneet vainoamassa toisinajattelevia, eli siis yleensä AJATTELEVIA yksilöitä).

Venäjän eheyttämisen kiivaimmat puolestapuhujat muodostavat toistaiseksi poliittisen vähemmistön, mutta eheytyshankkeen KÄYTÄNNÖN toimenpiteiden alkuunpanijoista istuu eräs korkealla jakkaralla, pidellen vallankahvoja kummassakin kädessään. Olisi siis jo yhdestoista hetki saada valtioiden välinen sopimukseton tila päättymään, eli solmia ensimmäinen rauhansopimus, mahdollisine rajantarkistuksineen. Petsamon takaisinsaaminen vuoden 1864 sopimuksen mukaisesti voisi hyödyttää pohjoisen Suomen elinkeinoelämää Jäämeren sataman takia. Saastuneista tuntureista ei ole niin suurta väliä: Taitavat olla jo enimmäkseen muuttuneet jätekivi-kasoiksi, joten arvoa turistikohteinakaan niillä ei enää ole.

Karjalan palaus voisi koitua turhan kalliiksi, ja Petsamostakin riittäisi kapea käytävä, jota pitkin kulkisivat maantiet ja ratakiskot satama-alueelle. Pragmaattisen näkemykseni mukaan ei takaisin saatavalla alueella saa olla niin paljon rosvottavaa, että rosvous kannattaisi.! Suomalaisten takaisin saama ja jälleenrakentama Karjala voisi olla ylivoimainen houkutus niille, "jotka turvallisuutta varjelevat ja rajoja siirtelevät" vahvemman oikeudella. Niitä on ollut aina, ja tulee aina olemaan...

Pumaaga on tietenkin vain pumaaga ja praktiikka on praktiikka, mutta kun ei ole edes olemassa muuta kansainvälis-oikeudellisesti sitovaa pumaagaa kuin Haminan Rauhansopimus, vuodelta 1809, tallustellaan todella hyllyvällä suolla, mikäli Venäjällä vahvistuvat ne marginaaliryhmittymät, jotka muistelevat tahollaan "Wanhaa Hywää Imperiumin Aikaa". Eräs tärkeä seikka on syytä pitää mielessä, kunhan sopimusneuvottelut joskus alkavat (mieluummin suomalaisten aloitteesta kuin Kremlin käskevää kutsua noudattaen): Suomea on oltava edustamassa valtionpääMIES ! Asia on siinä määrin tärkeä...

Venäläisen kulttuurin ja maan tavan mukaisesti ei kysymykseen tule valtionpääHENKILÖ. Suuria ja kauaskantoisia päätöksiä tehtäessä on Venäjällä "nainen vaiennut seurakunnassa", eikä tuo ylimuistoinen mentaliteetti väistynyt, vaan pikemminkin vahvistui, bolshevikkivallan kaudella. Muinaisina aikoina oli Venäjälläkin vallassa keisarinnoja (Jelisavjeta = Elisabeth ja Jekaterina = Katariina), mutta asialliset hommat on hoidettu aina miesten kesken. Edesmennyt J.V. Stalin taisi todeta ronskiin alatyyliinsä: "Siin'ei tiplomaatijan tiato palajoja paina, josseijjoo punnuksija jalakovälissäi.!" (Yritetty suomentaa Georgian murteen sekaisesta venäjänkielestä, tyylinmukaisesti).

Monissa kulttuureissa on henkilöpuolinen valtiolaivan ruotelinpyörittäjä yhä "Rara Avis", jonka kipparoiman kansakunnan arvostus ei ole enää täysipainoinen, jos se on aikoinaan hankittu miehisten miesten sankaritöillä. Suomi lukeutuu näihin kansakuntiin, erityisesti itäisen naapurimme yksioikoisen näkemyksen mukaan. ValtionpääHENKILÖN astuminen johtoon ja yhteisen kansan aseistariisunta (YK:n suunnitelman mukaisesti "näyttäen esimerkkiä maailman muille kansoille") tulkittaisiin suoranaiseksi avunpyynnöksi: "Tulkaa ja hallitkaa meitä ! Itse emme siihen kykene ! Antakaa meille uusi Nikolai Bobrikov tai ainakin Juri Komissarov kertomaan, miten olla/ kuin eleä..!" Suvereenin itsenäisyytemme aika, 16.05. 1918 - 19.09. 1944, = 26 vuotta 4 kk 3 päivää, oli Ruotsin ja Venäjän vuosisataisiin valtakausiin verrattuna ehkä liian lyhyt opettamaan suomalaisille itseluottamusta ?

1701 MM; P.T.Kekkonen

Edelliset: Osa 2 >>  Osa 1 >>

<< Osa 4  << guns.connect.fi  Gunwritersin etusivulle   Gunwriters in English    Linkkisivulle   

Gunwriters on the Web Pete päivittelee, osa 3: http://guns.connect.fi/gow/petepai3.html