<< Uusimmat   Ruutiset osa 4 >>  Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>   Gunwritersin etusivulle    Linkkisivulle

Ruutiset OSA 5, 01.03.2000 asti.

"G.O.W." -verkkolehden ajankohtaiset, toimittaa  P. T. Kekkonen

Markuksen evankeliumit 01.03.2000:

Alku-oppia säästölataajille

G.O.W:n uudet visitoorit HUOMIO ! Jos olette aloittelijoita kiväärinpatruunain lataajina ja haluatte ryhtyä tuottamaan mahdollisimman vähämeluisia, mutta osumatarkkoja patruunoita, suosittelemme perehtymään aivan aluksi tähän helppotajuiseen esitykseen ! Kokeneemmatkin lataajat voivat löytää tekstistä yhtä ja toista tietoutta aiemman opitun kertaukseksi. Jos Suomi ei olisi kaupallisuuden ja ennakkoluulojen piinaama Rähmä-Suomi, julkaistaisiin tämä esitelmä valtakunnallisessa METSÄSTÄJÄ-lehdessä, mutta olosuhteethan ovat meillä ne, mitkä ovat, eli vain kaupallinen kansanvalistus sallitaan. (Toimituksen esipuhe).


KIVÄÄRIN "PUOLIPANOS"- JA ALIÄÄNIPATRUUNAT: NAHPATRONEN

Tämä teksti on tarkoitettu itselataamista aloitteleville lataajille, joten suurin osa tästä voi tuntua itsestäänselvyyksiltä kokeneille kotilataajille. G.O.W.- sivun löytävät kuitenkin päivittäin monet kymmenet suomenkieliset nettisurffailijat. Aloittelija olisi jokseenkin ymmällään, lukiessaan jotakin kvantti-mekaanista selostusta alilatausdetonaation syvistä synnyistä, kun ainoa tähänastinen tieto on ollut se, että: "Kiväärinpatruunat ladataan kivääriruudilla ja pistoolinpatruunat pistooliruudilla", koska joku on niin joskus kirjoittanut Metsästäjän Oppaaseen. Joku aseopin ja ballistiikan muinainen (joskaan ei riittävän muinainen) huipputason asiantuntija kuitenkin.

Nahpatronella (saksaa, "nah" = lähi, Patrone = patruuna) tarkoitetaan yleensä kiväärin erikoispatruunoita, jotka on ladattu lähtönopeudeltaan normaalia hitaammiksi. Niitä käytettiin, ja käytetään yhä, jopa enenevässä määrin, metsästykseen ja tarkkuusammuntaan. Myös poliisi ja puolustusvoimat käyttävät niitä erikoisoperaatioihin.


Edut täystehoisiin latingeihin verrattuna

Kevytlatauspatruunoilla on huomattavia etuja verrattuna täystehoisiin patruunoihin: Yleensä parempi tarkkuus, huomattavasti pienempi rekyyli, pienempi laukausääni. Hinnassa on noin 30 prosentin ero kevytlatinkien hyväksi (itseladattuna). Tehdaspatruunoiden hintaan verrattuna on ero joskus monia kertaluokkiakin. Parempi tarkkuus selittyy lähtönopeuksien pienemmällä vaihtelulla, sillä nopeapaloiset paukkupanos-, haulikko- ja pistooliruudit, joilla kevytlataukset ladataan, palavat yhdenmukaisesti. Tarkkuuteen vaikuttaa myös rekyyli, joka on kevytlatauksilla olematon, kun taas täystehopatruunan potkaisu ehtii liikuttamaan asetta jonkin verran ennen kuin luoti jättää piipun.

Rekyyli johtuu luodin painosta, luodin lähtönopeudesta ja ruutipanoksen painosta. Ruutimäärä on huomattavasti pienempi kevytlatauksissa verrattuna täystehoisiin, esimerkiksi kaliberissa .308 Win enimmäislataus Vihtavuoren N140 kivääriruutia on noin 3,0 grammaa, kun N310 pistooliruutia se on 0,90 - 0,95 grammaa (asekohtaisin vaihteluin). Tämä siis 8 grammaisella Lapuan S-luodilla. Sama annostus käy myös 7,62 x 53R- patruunaan, samanpainoisella mutta paksummalla rynnäkkökiväärin luodilla.

Pienempi laukausääni johtuu pienemmästä ruutiannoksesta sekä aliäänisillä patruunoilla luodin lentoäänen huomattavasta vähenemisestä. Patruunoilla, joiden luodin lähtönopeus on alle äänennopeuden (340 m/s +15 C lämpötilassa) sanotaan aliäänipatruunoiksi. Lentoääni, joka johtuu luodin edellään työntämästä ilmasta, kuuluu vain luodin lentäessä yliäänisenä. Vaimennetulla kiväärillä (siis äänenvaimentimella varustettu kivääri) aliäänipatruunaa ammuttessa laukausääni on olematon, hiljaisempi kuin ilmakiväärin laukaus. Tämä tietenkin edellyttää tarpeeksi nopeasti palavalla ruudilla ladattuja patruunoita. Ruudin palonopeushan vaikuttaa luodin lähtönopeuteen ja patruunan ammuttaessa kehittämään paineeseen.

Nopeasti palavaa ruutia laitetaan patruunaan huomattavasti vähemmän kuin hitaammin palavaa, koska muuten patruunan paine nousee liian korkeaksi, mikä saattaa johtaa aseen rikkoutumiseen. Toisaalta palaa herkästi syttyvä ja kiivaasti palava ruuti hyvinkin alhaisen paineen vallitessa, mikä mahdollistaa sen käytön muunmuassa haulikoissa tai heikkorakenteisissakin pistooleissa ja revolvereissa. Kevytlatauksiin sopiva ruuti voi palaa täysin puhtaasti niin matalan huippupaineen alaisena, että useimmat kivääriruudit eivät edes syttyisi vastaavissa olosuhteissa. Todella vaarallinen tilanne syntyy, kun ruuti syttyy vain kytemään ja palaa räjähdysmäisesti, sauhuttuaan ensin kaasuseokseksi. Ilmiö tunnetaan nimellä "alilatausdetonaatio", ja sen seuraamukset voivat olla tuhoisat.


Ruudeista, rihloista ja latauksesta

Kotimaiset patruunatehtaat, Lapua ja Sako, käyttävät liian hitaita ruuteja ääntähitaampien eli subsonic-patruunoiden lataamiseen, parhaimmillaan vain N110 kivääriruutia, kun sopivimpia olisivat N300-sarjan huokoisruudeistakin vain nopeapaloisimmat. Usein on luodin lähtönopeus myös liiallinen, äänennopeutta suurempi, koska huomioon ei ole otettu aseiden yksilöllisyyttä, eikä kai myöskään äänennopeuden vaihtelevuutta ilmassa, mikä on riippuvainen ilman lämpötilasta, ja vakio vain vakiolämmössä. Kolmas virhe, minkä patruunatehtaat ovat tehneet, on raskaiden torpeedoluotien käyttö aliäänipatruunoissa. Kaliberi .308 Win on yleisin vaimenninaseiden kaliberi, .22 LR:n eli ns. pienoiskiväärikaliberin jälkeen. .308 kaliberisissä aseissa rihlannousu on joskus liian loiva.

Nousu on se piipun pituussuuntainen matka, jonka aikana rihlat aseen piipussa tekevät täyden kierroksen. Rihlojen tehtävänä on antaa luodille pyörimisliike pituusakselinsa ympäri, jotta luoti lentäisi suoraan, kuin nuoli, keihäs tai tikkapelin "dartsi". Pyörivä luoti säilyttää asentonsa samaan tapaan kuin pöydällä tai lattialla pyörivä hyrrä, joka sekin kaatuu nurin kun kierrosluku alenee liian pieneksi. Tuo nousu on joskus 12 tuumaa tai loivempikin: Ehkä vain kolme kierrosta metrin matkalla. Kyseinen rihlannousu ei anna tarpeeksi suurta pyörimisnopeutta raskaalle ja pitkälle luodille 300 m/s lähtönopeudella.

Vaimenninlatauksiin soveltuvat parhaiten suhteellisen kevyet luodit, kuten Lapuan S374, ja nopeat pistooliruudit, kuten Vihtavuoren N310, N320, Hodgdonin Clays, HP-38 ja Norman R-1. Uutuuksia on luvassa, ainakin Hodgdon Titewad, mutta sen saatavuus Suomeen ei ole taattua, vaikka vaatimuksia supernopeasti palavan ruudin saamisesta kauppoihin on esitetty kiukkuisimmin nimenomaan Suomesta käsin.

Kivääriruuteja tai hidaspaloisia pistooliruuteja ei tule käyttää kevytlatauksissa painoltaan tarkoituksenmukaisimpien luotien ammuntaan, koska ne ovat vaikeasti syttyviä, jonka seurauksena on alilatausdetonaation uhka. Edes oikeanlaisten ruutien vähimmäisannosta ei saa alittaa, sillä sen alittaminen saattaa johtaa alilatausdetonaatioon: Paineen äkilliseen nousuun huippulukemiin, jollaisia ei saada aikaan voimakkaimmillakaan kiinteillä tai nestemäisillä räjähdysaineilla. Rajumpi voima on ehkä vain radioaktiivisten aineiden ketjureaktiolla.


Vaaralliset viidesosalatingit

Suomessa on sattunut pari yleisesti tunnettua detonaatiotapausta, molemmat 0,20 gramman annoksella N320 ruutia kaliberissa .308 Win., toisessa luotina 8 g kokovaippa ja toisessa Lapuan 11 g D-46. Jälkimmäinen tapaus sattui tunnetulle asetoimittajalle, joka on kirjoittanut kokemuksestaan lehdenpalstoillakin. Räjähdyksen seurauksena hän oli menettää näkönsä. Vain hyvät suojalasit pelastivat sokeutumiselta. Tuolloin (vuoden 1984 keväällä) oli jo tiedossa tutkittu vähimmäisannos, mutta käytetty annos oli alle PUOLET siitä.

Niin kauan, kuin aseen piippu oli liukas varastorasvasta tai öljystä, sujui ammunta moitteettomasti, mutta kuiva kitka aiheutti luodille sen, minkä voiteluöljyn pois vuotaminen tuottaisi autonmoottorin liukulaakereille: Se "leikkasi kiinni". Kun muutkin osatekijät olivat vaikuttamassa, tapahtui detonaatio. Viisinkertainenkaan ruudin N320 annostus ei saisi aikaan vastaavaa tuhoa. Yhden gramman annos 8 gramman luodin takana on täysin turvallinen lataus vaikkapa jokapäiväiseen käyttöön .308 Winchester- ja 7,62 x 53R-patruunoihin, jos luodin perä on oikein muotoiltu: Vaipan ja sydänlyijyn väliin ei siis vuoda ruutikaasua.

Lyijykärkiluoti tässä suhteessa turvallisin. Vanhimmissa vaippaluotisissa sotilaspatruunoissa estettiin "ilmapatjavaikutus" pahvitiivisteellä ruudin ja luodin välissä. Pahviin imeytetty vaha myöskin voiteli piipunreikää, ja saattoipa itse ruutikin sisältää vaseliinin tai tinajauheen tapaista liukastetta. Tinadioksidia on yhä joidenkin konetykkiruutien hivenaineena, joka pelkistyy tinakalvoksi piipunseinämien pinnalle.


Reseptit eivät löydy käsikirjoista

Latausohjeita kevytlatauksiin ei löydy "Virallisesta Valistuksesta" (= patruuna-/ luoti-/ ruutitehtaiden latausoppaista) mistään päin maailmaa, koska ruudinvalmistajat pelkäävät menettävänsä myyntituloja "säästölatingeiksi" kutsuttujen kevytlatauksien yleistyessä. Vielä 1980-luvun loppupuolella julkaistiin latausohjeita pistooliruudeilla kiväärikalibereihin asealan lehdissä, Vihtavuori Oy:n testaaminakin. Lataustietämyksen yleistymisen epätoivoinen ehkäisytoiminta ei hyödytä ketään. Ruudinvalmistajille ja ruutien jälleenmyyjillekin siitä aiheutuu konkreettista, helposti toteennäytettävää taloudellista tappiota:

Vaikka kevytlatingit yleistyvät, eivät ruutivalmistajat menetä tuloja, sillä ampujat ampuvat enemmän, koska pienemmän tai oikeastaan olemattoman rekyylin vuoksi jaksaa ammunnan harrastaja ampua enemmän laukauksia, eli ruudin kulutus pysyy suunnilleen samana, ja tuotto ruudin valmistajille sekä sen jälleenmyyjille 1 ½-kertaistuu, pistooliruudin korkeampaa kilohintaa vastaten. Tätäkin enemmän hyötyvät luotien valmistajat, koska ammuttavien luotien kappalemäärä moninkertaistuu. Muutamat luodinvalmistajat vastustivat myös aikoinaan säästölataustietämyksen julkistamista. Vastustus on selitettävissä siten, että samat tehtaat lataavat myöskin valmiita patruunoita, ja toki myisivät mieluummin pidemmälle jalostettuja tuotteita kuin niiden erillisiä osia. Hylsyjen menekki vähenee myös väistämättömästi.

Pienipaineisia säästölatauksia ammuttaessa voidaan samat hylsyt ladata uudelleen jopa kymmeniä kertoja. Siksi juuri kevytlatauksia vastaan on käyty propagandataistelua, vaikka ne luotien menekkiä lisäävätkin. Täystehopatruunoiden käsinlatausta ei uskalleta vastustaa, koska sillä on Suomessa pidemmät perinteet kuin tehdaslatauksella. Kevytlatinkejakin osattiin tosin laatia jo 1900-luvun vaihteessa, käytettäviksi aktiivisen vastarinnan valmistelijoiden salaisiin ampumaharjoituksiin. Tarkoitukseen sopivia luoteja oli sata vuotta sitten saatavina paremmin kuin vielä takavuosien Suomessa.

Eräs kehä voikin kiertyä umpeen, kunhan Eugen Schaumanin ja Lennart Hohenthalin päivistä tulee kuluneeksi täysi vuosisata: Vähitellen saattaa luodinvalmistus eriytyä kokonaan itsenäiseksi yritystoiminnaksi, joka on täysin riippumaton tehdasladattujen patruunoiden ja patruunahylsyjenkin tuotannosta, niinkuin sen pitäisikin olla. Nimenomaan sellaiset luodit, jotka soveltuvat poikkeuksellisen hyvin kevytlatauksiin, valmistettanee jo lähivuosina itsenäisissä tuotantoyksiköissä. Tämä ei ole enää pelkkä tulevaisuuden visio, vaan jo toteutunut eräiden Suomessa harvinaisten pistoolikaliberien tapauksissa, joihin ei ladata kotimaisia tehdaspatruunoita, eikä valmisteta luotejakaan patruunatehtaissamme.


Valaiseva vertailu

Eräitä tietoja kaliberissa .308 Win, luotina Lapuan S374 8 g:

                                                        täysteholataus     kevytlataus

Ruuti:                                                             N140     N310
Vähimmäislataus:                                          2,70 g    0,40 g
Lähtönopeus em. latauksella:                     800 m/s    270 m/s
Enimmäislataus:                                             3,00 g    0,92 g
Lähtönopeus em. latauksella:                     875 m/s    560 m/s
Itseladatun patruunan hinta:                      0,95 mk    0,65 mk
Ruudin kalorinen energia:                         3700 J/g    4200 J/g
Max. latauksen lämpöenergia:         11100 Joulea    3864 Joulea
Piipua kuumentava energia:                1665 Joulea    579,6 Joulea

Ruutien lämpöenergiasisällöt ovat Vihtavuori Oy:n "Reloading Manualissa" (3rd Edition, v. 2000) julkaistuja likiarvoja. Aseen hyötysuhde lasketaan korottamalla nopeuslukema toiseen potenssiin (= neliöön) ja kertomalla saatu lukema luodin grammapainolla sekä jakamalla saatu tulo luvulla 2000. Esimerkiksi ruudin N310 max.-latauksesta saadaan luodin liike-energia, laskien 560 x 560 x 8 / 2000 = 1254,4 Joulea, joka kerrottuna 100:lla ja jaettuna 3864 Joulen energialukemalla antaa hyötysuhteeksi 32,46 %

Se on varsin lähellä laskelmallista kiväärien hyötysuhteen likiarvoa: 33 % - eli noin kolmannes ruudin lämpöenergiasta muuttuu luodin liike-energiaksi. "Piippua polttavan" hukkaenergian osuus on noin puolet hyötyenergiasta. Vertailussa on käytetty vaatimatonta 15 % kerrointa. Rk:n (Valmet M62) tapauksessa on kerroin 22,25 % koska hukkalämpö kuumentaa myös kaasukanavan ja -sylinterin seinämiä. Luodin liike-energiaksi muuttuu M62:ssa 32,0 % ja automaattilataukseen hyödynnetyksi energiaksi 0,48 % ruutiin kemiallisesti sidotusta energiasta, eli hyötysuhde on parin promillen kymmenyksen erolla sama kuin rk:n tapauksessa.

Kuten taulukosta huomaa, kevytlatauksilla on etua erityisesti minimi- ja maksimilatausten välin suhteen, sillä mitä suurempi tämä väli on, sitä enemmän on kehittelyvaraa latauksissa omaan aseeseen tarkan latauksen löytämiseksi. Kivääriruudeilla ladattaessa väli on pieni, ja joskus käytännössä pienempi kuin käsikirjojen resepteissä mainitaan. Aseet ovat yksilöitä, jonka takia jokaiseen täytyy etsiä tarkin lataus, jos lataa itse. Itseladaten voi saada aikaan huomattavastikin tehdasladattuja tarkempia patruunoita. Koeampumalla lataukset tuelta saa hyvän käsityksen ko. latauksen tarkkuudesta.


Piippukitkan yhdenmukaistaminen

Luotien vahaus (myöskin vaippaluotien) vähentää niiden kitkaa piippuun, jonka ansiosta nopeushajonta vähenee ja tarkkuus ilmeisimmin parenee, ainakin pitkille matkoille. Luotien kuivavoitelu jo tehtaassa, tavallisimmin jauhemaisella liukasteella on yleistymässä kaikkialla maailmassa. Liukasteena käytettävä ohut metallisulfidikerros ei korvaa luultavasti milloinkaan vahavoitelua, koska erityisesti lyijyvaluluoteja ammuttaessa on pyrkimyksenä koko piipun rihlatun osuuden kitkan pitäminen mahdollisimman alhaisena ja yhdenmukaisena joka laukauksella. Vaikka voidellaankin luotia, on liukaste kuitenkin tarkoitettu piipunseinämiin, vähentämään vasta seuraavana ammuttavan luodin piippukitkaa.

Piipunreiän voitelu olisi mahdollista muinkin keinoin, mutta liukastaminen käy kenttäolosuhteissa helpoimmin päinsä antamalla luodin toimia "pensselinä". Vanhoissa sotilaspatruunoissa oli siveltimenä vahakyllästeinen pahvikiekko ja vielä vanhemmissa (mm. Berdanin patruunoissa) talitulppa tai mehiläisvahan ja talin seoksesta valettu välitulppa luodin takana. Aikoinaan käytettiin vahavälitulppaa myös Vihtavuoren haulikonpatruunoissa, kunnes Suomessakin omaksuttiin joustimelliset muovitulpat. Vahatulppa vähensi piipun lyijyttymistä, mutta se aiheutti kovanpuoleisen rekyylin joustamattomuutensa takia ja joutui sen takia epäsuosioon.


Varo tupla-annostelua !

Kaksoisannostusta on varottava, sillä ainakin max. latauksella kaksinkertainen annos tuottaa varmasti aseräjähdyksen. Vaimenninpatruunoita ammuttaessa huomaa kaksoisannostuksen ehkä vain normaalia kovemmasta laukausäänestä ja luodin lentoradan suoristumisesta, mutta jos ladataan raskailla luodeilla ja niitä vastaavilla ruutimäärillä, kehittää kaksoisannostus tuhoisan paineennousun muunmuassa luodin tyssäytymisen tai "ilmapatjavaikutuksen" tehostamana. Huolellinen vasta-alkaja voi ladata kevytlatauspatruunoita yhtä turvallisesti kuin täysteholatinkejakin, mutta varomaton "veteraaniharrastelija" voi kokeneisuudestaan huolimatta - tai siihen liikaa luottaen - saada aikaan korvaamattoman vahingon.

Juuri kaksoisannostelun riskillä on yritetty jo lähes 20 vuoden ajan säikytellä aseharrastajia pidättäytymään "vaarallisesta kevytlatauspuuhailusta". Esimerkiksi revolverinpatruunoiden huolimaton lataaminen on tosiasiassa paljonkin riskialttiimpaa askartelua. Revolverinhylsyynkin voi joutua huomaamatta (ainakin nopeatoimisia progressiivi-latauslaitteita käytettäessä), kaksoisannos nopeapaloista ruutia, joka räjäyttää aseen takuuvarmasti. Kiväärin vaimenninpatruunan ruutimäärä on useimmiten alle puolet, ja joissain tapauksissa vain kolmasosa enimmäisannoksesta. Ase yleensä kestää vähäiset max.-annoksen ylityksetkin, koska kivääri on revolveria lujarakenteisempi.


Tuottamuksellinen ja kontrolloimaton paineennousu

Todella konkreettisen riskin lähde on alilatausdetonaatio, ja latausyhdistelmää omaan aseeseen kehiteltäessä onkin tärkeää tietää: "Mistä alkaisin ?" Ruutipanosta pienin askelin lisäiltäessä ase kyllä kertoo sen, mihin latingin virittely on viisainta lopettaa, ja pienentää hiukan ruutimäärää siitä annoksesta, millä korkeapaineen merkkejä alkaa esiintyä. Alkavista paineenmerkeistä on vielä matkaa todella vaarallisiin ylipaineisiin, eli hylsyn ja aseen kestokyvyn rajoille, koska ruutia lisättäessä paine kohoaa asteittain, ja ennusmerkit lisääntyvät painetta vastaavasti: Nallin pohja leviää nallipesän täyteen halkaisijaan ja hylsyn ulosveto vaikeutuu jo ennen hylsynkannan rikkoutumisen aikaansaavan ylipaineen saavuttamista.

Alilatausdetonaatio on puolestaan täysin kontrolloimaton ilmiö, jonka sattuessa kehittyvien huippupaineiden mittaamiseen eivät tavanomaiset laitteet riitä alkuunkaan, vaan hajoavat. Jos jonkin latausyhdistelmän vähimmäisannos on tiedossa ja julkaistu, ei sitä saa alittaa (puolittamisesta puhumattakaan), ja jos latausresepti on annettu lyijyluodille, on lataukseen käytettävä vastaavanlaista lyijyluotia. Jos ammuksena on vastaavanpainoinen vaippaluoti, joudutaan latauskokeilut alkamaan huomattavasti suuremmilla ruutimäärillä, ja mitä raskaampi tai kitkaisempi on luoti, sitä suurempaa ruutimäärää joudutaan käyttämään lähtönopeusvaihteluiden vähentämiseksi. Tässä suhteessa poikkeavat kevytlataamisen periaatteet täystehopatruunoiden latailemisen säännönmukaisuuksista.


Lyijyluoteja tarjolla 7,62 mm aseisiinkin

Lyijyluodit soveltuvat erityisesti aliäänipatruunoihin, sillä niiden kitka on huomattavasti pienempi kuin vaippaluotien, lisäksi ne ovat pehmeämpiä. Mm. Tussari/Villikarju Oy (puh 08-220 072) valmistaa lyijyluoteja, 8,4- ja 11,7-grammaisina. Ko. lyijyluodeista tulee lisätietoja lähiaikoina G.O.W.- sivuille.

Lopuksi

Kevytlatingit ovat tarkkoja ainakin sataan metriin asti, eli sopivalla latauksella hajonta on alle 25 mm sadalta metriltä; vajaa kulma- eli kaariminuutti siis, tai alle 1/4 piirua. Harvemmalla tykilläkään pystyttäisiin parempaan osumetarkkuuteen. Itse olen ampunut satoja kevytlatauspatruunoita ja kokemuksieni mukaan niiden edut verrattuna täystehoisiin latauksiin ovat huomattavat. Tulevaisuudessa kevytlatausten suosio tulee ilmeisimmin kasvamaan ja erikoiskomponentteja niihin tulee paremmin saataville Suomessakin.

Markus 2022000.


Peten kommentteja: Tällainen oli 16-vuotiaan lukiolaisen kouluaine, vähäisin täydennyksin! Pakko uskoa! Jos koulujen opetusohjelmaan kuuluu yhä ns. "rauhankasvatus", eli sivistyssanoilla ilmaistuna: "Hoplofoobinen indoktrinaatio", voidaan sen opettajille suositella siirtymistä vaikkapa lastentarhan "aivopyykkäreiksi", ettei totaalinen turhautuminen aiheuttaisi varhais-eläköitymistä. "Burn out" uhkaa myös ruuti- ja patruunatehtaiden myömämiehiä, koska 80-luvulla syntyneille sanankuulijoille ei enää riitä väittämien perusteluksi puhki-kulunut fraasi: "Tauno V. Mäki on kirjoittanut, että..." Eihän mitään kevytlatausten vastaista julkaistua kirjoitusta edes ole esitettävänä dokumentiksi.

(Muistini mukaan ei "METTÄ-KALA:n Vaarinpalstalla" ehditty ottaa kantaa ilmiöön nimeltä "säästölatingit". Palstan kolumnistin kuollessa v:n 1983 lopulla oli kevytlatailu vielä harvojen harrastus; tunnettu vasta noin vuoden ajan. Asevaimentimia vastaan omilla palstoillaan rähissyt Lapin riistapäällikkö vaipui myöskin vaineeseen 1980-luvun alkupuolella. Metsästysaseiden kymmenvuotisen vaimenninkiellon sai aikaan silloinen opetusministeri Kaarina Suonio; Sos.Dem./hoplofob., mikä kummastutti suuresti eräkansaa, koska asetusmuutos olisi kuulunut hallinnon hierarkian mukaan Maa- ja Metsätalousministeriön toimenkuvaan; olihan kyseessä metsästysasetuksen "osittais-uudistus").

Parikymppiset ja heitä nuoremmat aseharrastajat erottavat säälimättömästi "myyntipuheet" ja matemaattis-luonnontieteellisiin itsestäänselvyyksiin perustuvan asiallisen valistuksen toisistaan tykkänään erilaisiin uskottavuusluokkiin, tunnistaen "hugan hugaksi" wanhan witzin intiaanien tavoin, ja pystyen myös jo itsekin toimimaan (konsulentteja paljonkin viisaampina) koulumestareina. Esityksen lopulla mainittujen erikoiskomponenttien kotimainen tuotanto on jo alkanut. Materiaalin postituspäiväksi ehtii sopivasti valmistua pakina "Tussarinluotien" ensimmäisistä maistiaisista.

Kalevalanpäivänä MM; Pete


Markuksen evankeliumit 01.03.2000:

Lyijyluodit kal. .30 kokeilussa ja havaintoja "tippaluodeista"

Lyijyluodeilla on huomattavia etuja kiväärin aliäänipatruunoissa, verrattuna vaippaluoteihin. Ne ovat pehmeitä ja niiden vahakerros vähentää huomattavasti luodin kitkaa piipunseinämiin. On muistutettava, että luotivahan tarkoitus on piipunseinämien kitkakertoimen pitäminen sellaisena, kuin se on varastorasvatussa piipunreiässä, eli rasvaurista hankautuva luotivaha voitelee piipun seuraavaa laukausta varten; mieluusti pitkänkin piipun suuhun saakka. Tämä mahdollistaa pienempien ruutiannosten käytön kuin vaippaluodeilla. Vaimenninkäytössä tästä taas on hyötyä, sillä pienempi ruutiannos tuottaa vähemmän ruutikaasuja, jolloin vaimennin toimii tehokkaammin, eli syntyy pienempi laukausääni. Lisäksi piipun kuluminen on vähäisempää kuin vaippaluodeilla.


Tussarin luodeista

Tussari / Villikarju Oy valmistaa valamalla lyijyluoteja kahta eri painoa, 8,4 g (140 gr) ja 11,7 g (180 gr). Nämä luodit on tarkoitettu .30/ 7,62 mm aseisiin, eli mm. 7,62 x 39,.308 Win., 7,62 x 53R ja .30-06.

Luodeissa on yksi leveä rasvaura (2,0 mm) ja 8,4-grammaisten luotien muoto muistuttaa 8 gramman kokovaippaluodin muotoa. Ko. luoteja valmistetaan .309"/ .310"/ .311" läpimittoihin kalibroituina. Luodit on varustettu tulikilvillä (gas check), joten lähtönopeudet voidaan säätää n. 500 m/s tasolle tai hieman suuremmiksikin ilman piipunreiän lyijyttymisen riskiä. Lyijyseos on kovaa: Kynsi ei pysty naarmuttamaan luotia. Joidenkin lyijypuristeluotien tyssäytyminen on tuottanut yllätyksiä ulkomaalaisille kotilataajille, jotka ovat luulleet ohuen kuparisilauksen tekevän luotivaipan tehtävän ja myöskin pystyvän korvaamaan lyijyluotien vahauksen.

Uhkarohkeimmat kokeilijat ovat sitten ihmetelleet, kun piippu on kuumentunut ammuttaessa ja reikä lyijyttynyt paksulti, ammuttuaan luoteja melkein kolminkertaisella suositusannoksella nopeasti palavaa ruutia. Kovemman valuluodin tyssäytymistaipumus on vähäisempi kuin lyijypuristelyodin laajeneminen ruutikaasun paineiskusta. Kohtuullisesta ja kontrolloidusta tyssäytymisestä on toki usein hyötyä ampumatarkkuuden osatekijänä, jos luoti on lievästi alimittainen piipun urakaliberiin.

Kokeilin .309" läpimittaisiksi kalibroituja 8,4 gramman luoteja .308 Win. kaliberisessa kiväärissäni (Sako 75 Varmint, piipunpituus 660 mm, rihlannuosu 1:11"). Latauksena oli 0,44 grammaa Vihtavuoren N 310 ruutia, eli 140 grainin vaippaluodeille suositeltu minimimäärä, ja nallina Lapuan (eli CCI:n) iso kiväärinalli. Latauspituus oli aluksi 66,1 mm.


Koeammuntaa - ja hehtaarihajontaa...

Menin ampumaan 100 metrin radalle ko. latauksella. Tukena käytin bipodia, lisäksi aseen perän alla oli hiekkapussi. Tällainen tuki on helposti liikuteltavissa, mutta silti melkein kasa-ammuntatuen veroinen. Ammuin viisi laukausta. Hajonta oli 203 mm eli yli kaksi piirua! Aluksi epäilin aseessa olevan jotakin vikaa. Ammuin normaalisti käyttämälläni ratalatauksella 5 laukauksen kasan. Se oli alle 30 mm k-k, joten vian täytyi olla latauksessa tai luodissa.

Kotona aloin tutkia luoteja ja huomasin kalibroinnissa virheen: Luodin ohjauslieriön eli kalibrointiholkissa kiillottuneen kyljen pituus saattoi vaihdella jopa 3 mm samassa luodissa, jolloin myöskään luodin perä ei ole kohtisuora ohjausosuuteen nähden. Liekkikilven pohjassa oli usein pieni painuma lähellä reunaa, kun sen pitäisi olla tarkasti keskellä Hornadyn Crimp-On Gas Checkin lievästi kuperaa pohjaa. Totuushan on, että pienikin epäsymmetria tai kaltevuus luodin peräpäässä huonontaa osuvuutta: Tämä on tiedetty jo toistasataa vuotta. (Tutkijoita FRANKLIN MANN, HARRY POPE & al.).

Luotien kastovahaus sulatetussa KOKKI-rasvassa, patruunan luotipää kastettuna hylsynsuuta myöten, vähensi jo hajontaa, sillä seuraavalla ratakäynnillä ammuin 5 laukauksella noin 7 cm k-k kasan 100 metriin. Tällä latauksella kuului luodin lentoääni, eli tämä oli jo yliääninen patruuna. Lisävahaus oli kasvattanut luodin lähtönopeutta, vähentämällä piippukitkaa. Lämpötila koeammunnan aikana oli nollan tienoilla, eli äänennopeus ulkoilmassa 331 metriä sekunnissa joitain metrejä Suomenlahden pinnan yläpuolella.

Patruunatehtaan koeampumalaboratoriossa on Machin luku suurempi, jopa toistakymmenen metrin verran sekunnissa. (+ 20 Celsiuksessa on äänennopeus 343 m/s). Sisätiloissa testatut subsonic-patruunat tuottavat sen vuoksi usein yllätyksiä "elävässä erällisessä elämässä" eli ulkoilmassa, ja kun aseiden piipunpituudet ovat usein käytännössä toisenlaisia kuin tehtaiden testiaseissa. Siksi on erittäin vaikea löytää vaikkapa .22 Long Rifle-patruunoita, jotka olisivat taatusti "subsoniceja" kaikissa aseyksilöissä, ja käyttöolosuhteissa ulkosalla. "Pitkät penniläiset" eli .22 CB Longit ovat taattua tavaraa. Samoin Aguila .22 SSS, jonka luoti tosin lentää kalikkana kieppuen loivarihlaisimmista aseista ammuttuna, mutta on käyttökelpoinen niissäkin lähietäisyyksille, ja sitä rumempi osumajälki, mitä epävakaampi luoti sen tekee.


Latausten kehittelyä ja käynnin parannus

Sain PTK:lta ohjeeksi kasvattaa latauspituutta niin paljon, että luoti koskettaa ylimenokartiota ja rihloja. Omassa aseessani max. latauspituudeksi ko. luodeilla tuli 67,6 mm. Sain myös luvan vaippaluodeille annetun ruudin vähimmäisannoksen alitukseen, koska lyijyvaluluodit ovat moniltakin ominaisuuksiltaan vaippaluodeista poikkeavia a-tarvikkeita. Ruutiannos oli tällä kertaa 0,39 g/ 6,0 gr/ 0,7 cc N310:ta. Kastovahasin taas luodit. Ampumarata oli nyt poikkeuksellisesti 25 metrin sisärata, sillä ulkoradalle ei kannattanut mennä pakkasen ja tuulen takia. Tuelta ammuttut kolmen laukauksen kasat olivat 10-15 mm (k-k) väliltä. Käynti oli jo harjoituskäyttöön riittävä. Luotien lentoääntä ei kuulunut, joten lataus on aliääninen, eli vaimenninkäyttöön soveltuva ainakin sisäradan lämmössä.

Kasat sijaitsivat muutaman millin tähtäyspisteen yläpuolellla, joten lyhyen matkan (alle 50 m) harjoitteluun kohdistusta ei tarvinnut muuttaa. Sakolaiseni on kohdistettu 100 metriin käymään tähtäyspisteeseen latauksella 0,66 g N 310 ja Lapuan 6,5 gramman reikäpääluoti (G477). Kiikarina ko. aseessa on Shirstone 3,5 - 10 x 45, kiinni aseessa keskikorkeilla jaloilla.


Kokeilu .311" Tussarin luodeilla

Kokeilin 25 metrin sisäradalla myös .311" halkaisijaisia luoteja. Nämä luodit ovat em. .309" läpimittaisen luodin kaltaisia muilta ominaisuuksilta, paitsi läpimitaltaa ja kalibroinnilta. Kalibrointi oli onnistunut näissä luodeissa, niiden vähemmän muokkauksen takia. Kaikki luodit valetaan ilmeisesti samaan muottiin ja kalibroidaan sitten haluttuun läpimittaan. "As castina" eli valumittaisina ne voisivat käydä jopa 8,2 mm aseisiin, kuten 8 x 57 mm Mauser ja 7,9 x 33 mm Polte ? Komiteakivääriin 8 x 57 mm J M 1888 ne olisivat ainakin sopivia.

Kaliberina oli 7,62 x 53R ja koeaseenani vuonna 1946 Tulan asetehtailla valmistettu venäläinen karabiini M 44. Hylsyt olivat Lapualaisia ja nalleina Lapuan isot kiväärinallit (normaali CCI Boxer-nalli no. 200). Latauspituus oli 68,5 mm. Kastovahasin nämäkin luodit. Ruutiannos oli 0,50 g / 7,7 gr N 310 ruutia, eli 1.0 CC:n kauhallinen tai 9 x 19 mm hylsyllimen.

Kolmen laukauksen kasa oli 21 mm k-k, mutta tulee huomioida koeammunnassa käytetty ase, jonka piipun värähtelyn taajuus ja amplitudi riippuvat siitä, onko sen linkkupistin esillä vaiko taitettuna ja sekin, että koeammunta suoritettiin avotähtäimin. Ko. lataus on tarkkuudeltaan M44- karabiinissani yhtä hyvä kuin vaippaluodeilla ladatuilla patruunoilla keskimäärin. Luodin lentoääni kuului, joten luodin nopeus oli yli äänennopeuden sisätiloissakin, yli 340 m/s.

Vähentämisen varaa on PTK:n laskelmien mukaan jopa 0,35 grammaan asti, eli Lee-kauhasarjan .7 CC-kuupallinen, mutta 0,40 grammaa / 6,2 grainia voi olla tasapainoinen yhdistelmä karabiiniin ja täyspitkään Mosin-Nagant 1891:een. Vaimenninpatruunat ladataan yleensäkin korvakuulolla asekohtaisiksi, ellei käytettävissä ole luotinopeusmittaria, tai jos lämpö ja valo ei riitä mittarin saamiseksi toimimaan. Samoin käy 0.40 grammaa N310:tä latauskokeilujen starttiannokseksi suomalaisiin itsenäisyyskauden kiväärikehitelmiin, joita varten on mitoitettu välikokoinen Tussari-luoti .310" kalibroinnilla. Ukko-Pekkaan M 39 on taaskin suosituksena .311" luoti, koska aseen patruunapesää mitoitettaessa oli jo ympäri käyty ja yhteen tultu, palaten tuttuihin Mosin-Nagant M 91:n pesän ja ylimenon mittasuhteisiin, vain toleranssialuetta kaventaen.


Aliäänisiä Lapuan 9,7-grammaisella Lock Basella

Samalla ratakäynnillä kokeilin 0,50 gramman / 7,7 gr annosta N310 ruutia ja Lapuan 9,7-grammaista Lock Base luotia. Kaliberi oli .308 Win. Hylsynä oli lapualaiset ja nalleina Lapuan iso kiväärinallit. Lock Basen voi ampua myös perä edellä, jolloin luodin muoto on ihanteellinen aliääninopeuksille. Tämä mahdollisuus ampua kokovaippaluoti perä edellä oli huomattu 1920-luvulla aikalaisilla torpeedoluodeilla, ja myöhemmillä luodeilla D-46/ D-47. Latauspituus oli 71,3 mm normaalisti ladatun LB:n ja 61,0 mm perä edellä ladatun LB:n kanssa.

25 metrin matkalta normaalisti ladattuilla LB:llä kasa oli 8 mm k-k, ja 5 mm k-k perä edellä ammutuilla LB:llä, molemmat kasat viiden laukauksen kasoja. LB on siis tarkempi (ainakin omassa aseessani) perä edellä ammuttuna aliäänisillä nopeuksilla. Luodin lentoääntä ei kuulunut, eli nopeus oli aliääninen ainakin lämpimällä sisäradalla, äänen nopeuden ollessa 342 m/s. Ulkona se olisi ollut 326 - 327 m/s lämpömittarin lukemien ja "Silencer History And Performance"-kirjan taulukoiden mukaan. (Taulukot ovat Vol. I:n lopussa, sivut 397 - 400, myös metreinä ja Celsiusasteina).

LB osui perä edellä ammuttuna noin 4 mm korkeammalle kuin oikeinpäin ammuttuna, koska ääntähitaamman luodin ilmanvastus on jo kauan sitten tehtyjen mittausten mukaan pienempi, ammuttaessa pisaranmuotoinen ammus pyöreä pää edellä ja terävä pää takana, jolloin äliäänisellä alueella luotia hidastava imuvastus vähenee. Lentokoneita muotoiltaessa tämä on tiedetty jo kauan, mutta luoteja kehiteltäessä kymmeniä vuosia kauemmin. Jo preussilaisen Dreyse M 1841-neulasytytyskiväärin alikaliberiluoti M 1855 eli "Lange Blei" oli muotoiltu virtaviivaiseksi "tippaluodiksi", ottaen esikuvaksi linnun vartalon muoto.

Pisarana ammutun LB:n maaliballistinen teho lienee melkoinen aliäänisestä nopeudesta huolimatta. Lähes semi-wadcuttermainen kärki soveltuu (ainakin) pienriistan ampumiseen hyvin. Oikeinpäin ammutun LB:n tehoa voidaan lisätä viilaamalla kärkeen pieni viiste, jolloin luoti "kaatuu" osuessaan. Tarkkuuteen tämän viisteen tai loven ei pitäisi vaikuttaa. 4,7 mm Heckler - Kochin "Löffelspitz"-luotien kärjet oli jyrsitty pahasti muotopuolisiksi, saamatta käyntiä huonontumaan mitattavissa määrin kärjestään symmetrisiin luoteihin verraten.

Nämäkin ilmiöt on tiedetty yli 100 vuotta sitten: "Vaikka pienikin virhe luodin peräpäässä tuottaa hehtaarihajonnan, saa luodinkärjen latvan silpoa rumaksikin, kunhan silpoo kaikki luodit samalla tavalla. Käyntitarkkuus ei muutu juuri lainkaan. Vain lentorata kaartuu enemmän tai suoristuu sen mukaan, lisääntyykö vai väheneekö luodin ilmanvastus muodonmuutoksen seurauksena". Näin raportoivat tutkijat Pope ja Mann vuonna 1899, sekä heidän havaintoihinsa viitaten kapteeni Grozier Haagin Ensimmäisen Rauhankonferenssin ikävystyneille poliitikoille ja diplomaateille.

Lopuksi

Luotien nopeuksia en saanut mitattua, sillä ulkoradalla ei ollut tarpeeksi valoa, eikä Chrony edes toimi kunnolla pakkasessa. Sisäradalla ei ollut toivoakaan nopeuksien mittauksesta valon puutteeen takia. Tämä ei ollut vielä varsinainen testi, vaan alustava kokeilu. Kenties kevään lämpimämpien säiden tultua teen lisää kokeiluita lyijyluodeilla. Nopeudetkin saadaan silloin mitattua ja lataukset viritetyiksi takuuvarmasti aliäänisiksi "SUPU-latingeiksi". Lyijyseosluotihan sallii ruudiannoksen alentamisen täysin riskittömästi niin pieneksi, että vastaava latausmäärä vaippaluodin takana olisi jo visiittikutsu viikatemiehelle.

Markus  23022000

Ps. Monet ovat kyselleet latausohjeita Lapuan 3,7 grammaiselle ALS -luodille. Se on tarkoitettu "venäläisittäin" rihlattuihin aseisiin, eli isokaliberi 7,91 mm, enkä suosittele sen ampumista .308" kaliberisista piipuista, ainakaan ennen omakohtaisia kokeiluja. Vihtavuoren taulukoita ohjeet lyötyvät vain 7,62 x 39 mm Genschow & Co. -patruunalle (= rynkynpatruuna messinkihylsyllä).

7,62 x 53R:lle ei ole "Virallisia Latausohjeita", mutta tässä muutama: Vihtavuoren N 133 ruutia 50,0 gr / 3,24 g, latauspituus 68,8 mm. Annoksessa on virittelyn varaa kumpaankin suuntaan jonkin verran. Nopeuksia en ole saannut vielä mitattua. Ruudille N 310 on käypä annos 0,9 - 1,0 g ja latauspituus 68,8 mm karabiiniin M 44.

Aliäänipatruunat tuskin onnistuvat luodin keveyden ja piippukitkan epäedullisen suhteen vuoksi, enkä suosittele niiden latausyrityksiä ko. luodilla, jos ei tiedä mitä tekee. Aliäänilataus kivääriin ei onnistu edes 4,7-grammaisella .308" alumiinikeernaisella reikäpääluodilla, eikä samanpainoisella 7,65 mm Browningin luodillakaan, jonka piippukitka sentään on varsin kohtuullinen. Venäläisiltä temppu onnistui, mutta 4.8 gramman luoti oli muodoltaan ja halkaisijaltaan omalaatuinen, eikä sen vaippa-aineesta ole tarkkaa tietoa kenelläkään, vaikka 7.62 mm "metsästyspatruunoita" ladattiin miljoonittain vielä 2. Maailmansodan jälkeenkin, jakeluun valtion ammattimetsästäjille. Liukkaaksi vahatulla lyijyluodilla ladattaessa riittää vähempikin kuin ALS-luodin ammuspaino aliäänisiin latauksiin. 8 mm lyijyinen palloluoti painaa melko tarkkaan 3,0 grammaa ja 7,65 mm hirvihauli on sitäkin kevyempi.

Markus


Ruutisraportti 01.03.2000:

Sihti puuttuu !

Viimeisten tietojen mukaan PV on ostanut Sakolta yli 500 TRG-42 tarkkuuskivääriä kaliperissa .338 La Ma, mutta nyt vasta on hankinnoista vastaaville, aivan johtoryppään yläpäässäkin, selvinnyt, että: A) kivääreihin tarvitaan hyvät tähtäimet, joita siis ei ole vielä valittu, eikä niitä tietysti ole myöskään tilattu, ja B) tähtäimet maksavat todennäköisesti saman verran kuin itse aseet. Määrärahaa ei tiettävästi niitä varten ollut varattu aivan riittävästi. Zeisseista, Schmidt & Bendereistä ja Leupoldeista kyllä puhutaan, mutta en ihmettelisi vaikka lopputulos olisi joku I.O.R. Valdada:n tai Meopta:n tähtäin.

Raportoi: X.IO. (1st March 2000).


Ruutis-kevennys 26.02.2000:

Wanha witzi

Joskus, referoidessamme jotain viranomais-tiedotetta, tai kokemusperäisesti epätodeksi ja luonnonlakien vastaiseksikin tiedettyä Virallisen Valistuksen irtipäästämää "sammakkoa", kuuluu kommenttimme kaikessa lyhykäisyydessään: "HUGAA !" Mistäkö moinen sana on peräisin ? (Merkitystä tuskin tarvitsee kenellekään selittää). Termi on lainaa ylimuistoisesta amerikkalaisperäisestä vitsistä, joka on joskus muunnettu luumäenkieleen nasevammin istuvaksi, joskin sitä kerrotaan myös sanatarkkana käännöksenä:


Vaalisaarna kiveliössä

Jossain USA:n osavaltiossa, jossa sijaitsi suurehko intiaanireservaatti, olivat tulossa kuvernöörinvaalit joskus viime vuosisadan alkuvuosina. Reservaatin intiaaneille oli juuri taannoin myönnetty oikeus rekisteröityä äänestäjiksi. Demokraattien ja republikaanien kuvernööri-ehdokkaiden punnukset olivat melko tarkoin tasan, eli yksikin ääni saattoi olla ratkaiseva. Jompikumpi ehdokas hoksasi, että "injuneillakin" on nyt äänioikeus.! Siispä matkaan vaalipuheen pitoon reservaattiin. Eikä sinne millään hevoskärryillä menty, e-hei, vaan automobiililla mentiin. Oppaaksi tuli reservaatin intiaani-asiamies.

Useita satoja intiaaneja oli kokoontunut reservaatin keskusaukiolle sanankuuloon; olihan kiiltäväksi vahatulla Dodgella matkaava, hienoon kostyymiin puettu kalpeanaama harvinainen vieras kiveliössä, johon intiaanit oli ahdettu asumaan, asiamiehen isällisen valvonnan alaiseksi, kuten Fuomen Fof.Vem. Kanfantafavavvan maavaifväeftö kefkitetään pääkaupunkifeuvun uufiin vähiöihin, kunhan Fuomen maafeutu pian evakuoivaan ihmififtä tyhjäkfi petovaitumekfi, Vuonto-Viiton vavmifteveman ohjevman mukaifefti.

Kuvernöörikanditaatti aloitti puheensa lupauksilla reservaatin kunnallistekniikan tulevista parannuksista, tietenkin edellytyksellä, että hän tulisi valituksi kuvernöörin tärkeään ja vaikutusvaltaiseen virkaan reservaatin asujaimiston äänillä: Luvassa oli muunmuassa lämpimiä hirsirakenteisia omakotitaloja siihenastisten wigwamien ja lautaparakkien tilalle. Intiaanien keskuudesta kuului muutamia suosionosoituksia: "Hugaa !"

Jokaiseen taloon vedettäisiin tietenkin vesijohdot ja kaikki taloudet liitettäisiin viemäriverkostoon jo uuden kuvernöörin virkakauden ensimmäisen vuoden aikana. Vesiklosetit ja lavoiret kuuluvat myös perusparannus-ohjelmaan. "Hugaa !!" huusivat jo useammat lupauksista ilmeisesti innoittuneet intiaanit. Kuvernööri-ehdokas pani yhä paremmaksi: "Tässä ei ole suinkaan vielä kaikki. Jokainen reservaatin talous kytketään osavaltion sähköverkkoon. Enää ei tarvitse keittää ruokaansa wigwamin nuotiolla tai parakin kamiinan keittolevyllä, eikä odottaa tuntikausia keittovuoroaan yhteismajoitus-parakin kamiinalla !"

Nyt jopa intiaani-squawit yhtyivät suosionosoituksiin: "Hugaa ! Hugaa !!" Kuvernöörikanditaattikin alkoi lämmetä: "Jokaiseen intiaanitalouteen tulee tietenkin osavaltion kustannuksella asennettu telefooni-aparaatti !" Nyt osallistui myös nuoriso suosionhuutoon: "HUGAA !" Tuleva kuvernööri päätti puheensa miespuoliselle aikuisväestölle kohdistettuihin auvoisiin tulevaisuuden visioihin: "Heti virkakauteni alettua kumoan reservaatissa vallinneen kieltolain ! Sallin tuliveden anniskelun useissa saluunoissa omakustannus-hintaan, ja kanta-asiakkaille pitkäaikaisella osavaltion takaamalla luotolla, sekä valtiollisina juhlapäivinä osavaltion anteliaasti tarjoamana.!"

Reservaatin keskusaukiolla jyrisi ukkosmainen riemuhuuto: "HUGAA !! HUGAA !!" Siihen yhtyivät kaikki intiaanit - paitsi ne, jotka kaivoivat ruosteisia tomahawkeja esiin parakkien alta tai wigwamien vierustoilta, jonne ne oli joskus haudattu. Intiaani-asiamies nyhjäisi, jostain syystä selvästi kalvenneena, kuvernööri-ehdokasta hihasta, ja sanoi: "Oikea aika lähteä.!" Automobiilin luokse tultaessa tallasi kuvernöörikanditaatti polulla lojuvaan tuoreeseen lehmänläjään, tahrien siihen kiiltävän lakeerikenkänsä. Intiaani-asiamies vilkaisi olkansa yli, selvästi huojentuneena havainnosta, ettei kukaan heitä seurannut. Lausahti sitten kenkäänsä ruohikkoon hinkkaavalle vaalipuhujalle: "Ei tule monta ääntä tästä vaalipiiristä.! Näitte itse, miten siivoton meininki täällä on vallalla. Lehmänhugaa joka paikassa. Olen liukastunut ihmishugaankin monet kerrat näinä vuosina.!"

Sen pituinen se..! Alkuperäisessä jenkkiläisessä kaskussa kuului intiaanien riemuhuuto muodossa: "WAHOO !" (sanatarkassa vitsiversiossa: "VAHU" foneettisesti kirjoitettuna), ja lakeerikengän tahrinut liukumiina oli tietenkin "bullshit".

2402 MM; Pete


Ruutis-kevennys 29.01.2000:

Otteita Maan Äidin ohjelmajulistuksesta

Koska jopa TV-uutisiin liittyy joillain kanavilla loppukevennys, niin suotakoon sellainen myös Ruutistoimitukselle. Netistä oli muuan visitoorimme löytänyt Presidentillisen Ohjelmajulistuksen eli "Tovevitav Tavjan Agendan", josta poimimme pari ase-aktivisteja kiinnostavinta harrastustoimintoja koskevaa yksityiskohtaa. Seuraavana julkaistavat agendan otteet on transkriboitu sanelukoneen nauhalta sellaisina, kuin ne on sanoiksi virketty Maan Äidin kruunajaispuheen harjoituksista, eli foneettisesti ylös-kirjoitettu. Ensinnä kai herää kysymys: "Mitä kieltä tuo on ?", mutta politiikan uus-aikaiseen kirkkoslaaviin tottuu kyllä pian.

Suosittelemme tekstiin ja erityisesti sen asiasisältöön keskittymistä. Se avautuu lukijalleen keskimäärin viidennellä läpilukukerralla (ääneen luettuna nopeammin), ja se on sensuroimaton ennakkokatsaus siihen, mitä eräille kansalaisryhmille tuleman pitää seuraavalla 12-vuotiskaudella. Tuon ajanjakson päätyttyä Suomi on oleva monissakin suhteissa "toisenlainen" kotimaa kantaväestölleen, eli kurjimmille luusereille, joiden varat eivät ole sallineet loikkaamista pakolaisiksi Itävaltaan... Tai edes Itäiseen Valtaan...

MAANPUOVUFTUFVÄKI: Vetevaanit, vefevviväifet, ja muutkin vahtavikaavtien jävkeväifet faavat makfaa vanhoifta fynneiftään. Punakaavtivaifet ifovanhempani ovifivat fuovaftaan yvpeitä nähdeffään, mitä Tovevitav Tavja faa vavtionpäämiehenä aikaan. Puovuftufvoimien kafvaneet budjettivavat jäädytetään, ja afehankinnat vakkautetaan kanfojen vävifen fovidaavifuuden nimeffä. Oven jofkuf aiemmin ovvut ovganifoimaffa fuomavaiften vevovavoja fotaa käyvävve Nicavaguan Fandinifti-havvitukfevve, mutta täffä fodaffa ovikin kyfe impeviavifmin kätyvien tappamifefta, ja fiten täyfin hyväkfyttäväftä afeevvifefta toiminnafta.

POVIIFIVIVANOMAIFET: Myöfkin poviifin vivkojen vähentämiftä jatketaan, fivvä jof noufeva nuovifo havuaa toteuttaa itfeään, ja havjaantua Kanfanvavtaifen Fuomen havvintomenettevyyn jo vavhaifeffa nuovuudeffaan, pikku vahingonteoivva, huumekokeivuivva tai povvavien omaifuutta fofiavifoimavva, ei fiihen pidä pikkumaifefti puuttua. Poviifitoimen painopifte afetetaan hevoiinivuifkuja ja cväkkipiippuja pavjonkin vaavavvifempien huvittevuvävineiden, kuten ykfityifautojen ja ampuma-afeiden havvuffapidon vajoittamifeen ja vähittäifeen kievtämifeen, fekä näiden vaavavviften uvheivumuotojen havvaftufvävineiden takavavikoimifeen vavtion omaifuudekfi. Avkavan prefidenttikauteni tai viimeiftään toifen kauden enfimmäifen vuoden, päättyeffä pitää noiden vävineiden, kuten kaikkien moottoviajoneuvojen, omiftuf ovva vajoitettu ykfinomaifefti vavtioon.

Vaalikarjaa kutsui Tovevitav Tavja jo ennakolta kokoon seuraavanlaisella, agraarisesta "ptrui Mansikki, Mustikki, ptrui Heluna, ptrui ptru-hui" -tyylistä edistyksellisesti poikkeavalla 2000-luvun seireenilaululla:

Muiftakaa fiif ääneftää! Etenkin povvavifnaifet, muiftakaa tunnufvaufeemme: "Mieftä vaftaan - vaikka itfe Pivun puovesta!" Minä ja päävuottamufmiefkabinettini muiftamme Teitä evityifevvä vämmövvä yhtyneen vafemmifton voitonjuhviffa, vavintova Kappeviffa kuudef hevmikuuta, avkaen kevvo kaksikymmentä veikä-veikä: Pafka haifee ja haitavi foittaa "Kanfainväviftä" ja "Vapavenäjää" väpi yön. Vopukfi on kakfi tuntia tanffia, fuofitevtavimmin daami- ja poikapaveiffa !

G.O.W./Ruutistoimitus. Ankkurina: APKAH II

Ruutiset 26.01.2000

"Bjelaja Smjert" puhuttaa yhä

Haluaisinpa minäkin pikku kommentin keskusteluun S. Häyhä -kirjasta "Valkoinen Kuolema". Kun tekijä on päässyt jututtamaan itse Häyhää, olisi kannattanut tehdä kirja kunnolla ja perinpohjaisesti. Nyt tarina jää turhan pinnalliseksi ja mukana on tarpeetonta, jo aiemmin tuttuja juttuja, esimerkkinä Marokon Kauhu- Juutilaisen vaiheet.

Enemmän olisi kaivannut tietoa tarkka-ampujan arjesta. Miten Simo hiippaili asemiin, mihin aikoihin, miten pysyi lämpimänä, oliko evästä, mitä ajatteli jne. Jotkut yksittäiset keikat olisi voinut selostaa hyvinkin yksityiskohtaisesti - jos mahdollista. Entä mitä mies mietti sodanjälkeisinä vasemmistovouhottajien aikoina ja mitä nyt, kun veteraaneja on alettu arvostaa siten kuin heille kuuluu.

Kirjasta syntyy vaikutelma, että paljon jäi puuttumaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on lopun tarkka-ampujalista, mutta se olisi kaivannut lähdeluettelon, mistä tiedot on kaivettu, mitä lähteitä kirjoittaja pitää uskottavina ja miksi.

Terv. HK; Jämsä

Kommentti: Jonkinmoinen "hosumalla tehdyn työn" leima oli todella havaittavissa. Asiavirheet tulivatkin huomioiduiksi jo kriittisessä esittelyssäni. Simo Häyhän haastatteluun varattu aika oli ollut täysin riittämätön, ottaen huomioon mm. vammasta johtuvat puhevaikeudet. (Joulukuussa TV:ssä nähty lyhyt haastattelukatkelma jouduttiin tekstittämään). Teoksen kustantaja oli myöskin hoputtanut kirjoittajaa saamaan kirjan painovalmiiksi otollisimpaan myyntisesonkiin (isäinpäivään ?). Kaupalliset vaatimukset ovat lähes yhtä viheliäinen vitsaus kuin sensuuri, joka ei liene ollut vaikuttamassa tässä tapauksessa.

Tarkka-ampujien "saalistilastot" olivat pääsääntöisesti peräisin Internetistä, ja todella vajavaisia; lähinnä amerikkalaispainotteisia. Saksalaiset 1. maailmansodan "snaipperithan" puuttuvat luettelosta tyystin, vaikka heidän toimintansa oli järjestäytynyttä heti sodan muututtua asemasodaksi. Pyrimme kertoilemaan lisää snaipperitoiminnasta (ehkä jo 30-vuotisesta sodasta alkaen) G.O.W:ssä, jos saamme mobilisoitua työryhmän. Lähdekirjallisuus on tosin valitettavan yksipuolista; anglo-amerikkalaista, kuten sotahistorialliset teokset yleensä. Ja painottuneisuudet sen mukaiset.

En muista esimerkiksi yhtään lontoonkielistä teosta 2. maailmansodasta, jossa saksalaisiin suhtauduttaisiin edes neutraalisti, saati ymmärtämyksellä. (Selitys on yksinkertainen ja uskottava: Englanninkielinen julkaisutoiminta ja elokuva- sekä TV-ohjelmatuotanto on pääsääntöisesti seemiläisvähemmistön rahoittamaa, eli kontrolloimaa)... Simo Häyhä-kirjan suhteen on pakko todeta, että "myöhäistä on rypistellä reikää, kun housut ovat jo likaantuneet". Kirjoittajan kerrontatyyliin olen kyllä tykästynyt, ja yllytellyt häntä kokoamaan Viljam Pylkkään ("Antero Rokan") elämänkerran, johon on olemassa runsaammin lähdemateriaalia kuin Häyhän tarinaan. Toivottavaa toki olisi, että Pylkäs-kirjan tehtäisiin kiireettömämmin, ja ilman aseteknisiä erheitä.

Löydettävissä on jopa kuuluisan kilju-kaljan valmistusresepti, sekä kertomus Pylkkään ja sotamies Ruunan ("Suen Tassun") riemastuttavasta rotanpyynnistä, jonka Väinö Linna oli jättänyt pois "Tuntemattoman Sotilaan" lopullisesta käsikirjoituksesta, koska tapaus oli "epä-uskottava" ja "liian viihteellinen" vakavahenkiseen sodanvastaiseen romaaniin. Jäämme odottamaan, josko jotain syntyy: Kukkokaan ei käskien laula, ja ilman omakohtaista mielenkiintoa aihetta kohtaan ei synny lukijat mukaansa "imevää" teosta. (Huomautettakoon, että en ole ollut välittömässä kontaktissa "Valkoisen Kuoleman" kirjoittajaan, mutta G.O.W:n ansioitunut tekninen toimittaja/testiampuja on P. Sarjasen oppilas. Välillinen yhteys on siis olemassa, sattumalta).

2101 MM; Pete


TERVEHDYS SUOMUSSALMELTA !

No nyt kai se onni ja autuus koitti (?) kun allekirjoittanutkin pääsi "surffailemaan" - pysyneekö laudalla vai vajoaako tiedon hyökyaaltoihin. Viimeisenä pisarana sopivan koneen ja nettiyhteyden hankinnalle oli joulukuun Small Arms Review:ssa ollut artikkeli 2030-patruunasta. Olin toki loppusyksystä asti tiennyt sivujenne olemassaolosta, mutta kun ei ollut sopivaa konetta (maksavat - käytettyinäkin) niin täytyi vaan kärsiä.

Mainitset ruutisissa, että tilinumero on voimassa ainakin vuoden 1999 loppuun. Onko se sitä edelleen? Jos voisit laittaa viestiä, niin saisin kantaa oman korteni kekoon nollalla terästettynä (olen työtön ainoana tulona KELA:n kautta saatu korvaus, mutta minä ARVOSTAN...). Jos millään muotoa olisi vielä mahdollista saada Räsy- ja Haag -paketteja, niin olisin syvästi kiitollinen (vai tulleneeko pian yleiseen levitykseen?). Oman asekiinnostukseni alkuvaiheet ovat olleet samanlaiset kuin eräällä kysyjällä. Oli vuosi 1984 (olin lukion ekalla muistaakseni) ja ensimmäinen Ase & Erä ilmestyi. Vilkaisin sitä lehtihyllyllä ja jutut näyttivät kiinnostavilta.

Kotona aloin lukea ja "sata salamaa iski tulta". Legendaariset artikkelit "Kun ruuti muuttui savuttomaksi" sekä "Tuleeko kevytluoti takaisin" nostivat kipinän, joka ei ole sammunut (harrastin toki hullun lailla metsästystä jo aikaisemminkin, mutta aseet ja ampuminen muuten eivät olleet kiinnostuksen ensisijaisia kohteita). Siitä KIITOS! (tosin asiaa voisi ajatella taloudellisestikin, jolloin nostaisin syyttävän sormen pystyyn ja sanoisin "Minä syytän...")! Epäilyksesi, että lehtijuttusi olisivat olleet turhia, ja helmien heittämistä sioille, ei siis pidä paikkaansa (ainakaan turhuuden osalta).

Olen nyt pintapuolisesti katsellut sivuja, mutta joitakin kommentteja haluan jo antaa sillä vähäisellä kokemuksella mikä allekirjoittaneelle on kertynyt. (Näytöltä lukeminen on todella suivaisaa puuhaa: tulee silmät ja pää "tokkuraan"; hengentuotteesi tulee ainakin täällä päässä painetuksi - korjaan tulostetuksi - sanaksi tarkempaa tutkiskelua varten). Vastauksessasi 12 kaliiperin räkättilatauksesta toteat, ettei savuttomalla ruudilla saa teholtaan yhdenmukaisia patruunoita. Tämä ei pidä paikkaansa. Vaatii vain perehtymistä asiaan. Valitettavasti tietoa ei ole liiemmin ollut saatavilla kotokielellä, vaan se on täytynyt kaivaa rapakon takaisista julkaisuista.

Tietenkin tietyn latausvälineistötason omistaminen tai lainaksi saaminen on tarpeen. Kuvassa olleen Leen puristimen, jota itsekin käytän, hinta lienee tällä hetkellä hieman alle 400 FIM. Rullastuukkauskaluston saa halvemmalla, vaikkakin Lymanin vehkeen hinta taitaa olla päälle kahden huntin. Vanhoja käsin veivattavia saa asemessuilta tai "naapurin" puolelta saturaisen pintaan tai allekkin. Itse kyllä suositteleisin haulikonpatruunoiden latausta harkitseville ensin Leen puristinta ja vasta jos tarvetta on rullastuukkauskaluston hankkimista. Säästön takia kenenkään ei kannata ruveta puuhaan lukuunottamatta erikoispatruunoita. Mutta saapahan kuitenkin aseeseensa sellaiset patruunat kuin haluaa.

Hylsyjä saa ampumaradoilta, jonne sikarikkaat suomalaiset niitä viskovat. Jenkeissä jopa alan liikkeet ostavat hyväkuntoisia käytettyjä hylsyjä! Pitää vain poimia ennenkuin kerkiää ruoste raiskata. Eurooppalaisia hylsyjä ei jälleenladata kymmeniä kertoja, mutta eipä nuista ainakaan ratojen likellä asuvilla ole pulaa. Kyllä ne kuitenkin pystyy kerran tai kaksi lataamaan, jopa useamminkin (riippuen voimakkaasti hylsymerkistä). Uusien hylsyjen saantipaikkoja on mm. Ballistic Products Inc., 20015 75th Ave. North, Box 293, Corcoran MN 55340, USA ja Precision Reloading Inc, P.O. Box 122, Stafford Springs, CT 06076-0122, USA.

Samoista paikoista saa myös muita lataustarvikkeita: muovivälitulppia, huopatulppia, irrallisia tiivistehelmoja yms. Ainakaan näiden firmojen huopatulpat ei ole alimittaisia muovihylsyihin (ei ainakaan niihin joihin olen kokeillut, osaan pikemminkin turhan paksuja; olen tosin puuhaillut enimmäkseen muovitulppien kanssa, joten en nyt mene jokaisen hylsyn kohdalla vannomaan, jotta en syyllistyisi harhaanjohtamiseen). Muovitulppien kohdalla ongelma tulee pikemminkin esiin.

Jenkkitulpat tahtovat olla horoja (ja ovatkin) osaan tilavista erillisen pohjavahvikkeen omaavista hylsyistä. Hienojyväiset ruudit, kuten 3N37 valuu ohi tiivistehelman. Näihin sopii Vihtavuoren tulpat (joita ei puolestaan saa menemään suosiolla ruutiin saakka osaan painevaletuista hylsyistä). Valitettavasti ko. tulppien hinta on huomattavasti vastaavia jenkkitulppia kalliimpi. Hintaa tarvikkeille tietenkin tulee. Dollarinkin hinta hipoo taivaita. Hylsyjen kohdalla hinta tasoittuu latauskertojen kasvaessa. Huopa- ja pahvitulpat ovat itseasiassa muovisten hinnoissa tai jopa kalliimpia. Niitä voi toki askarrella itsekin, mutta silloin pitää hankkia tai teettää oikeankokoiset meistit, ettei tule horo-ilmiötä.

Lisäksi aivan mikä tahansa pahvi ei sovellu tarkoitukseen (joutuu nääs jonkinmoisen rasituksen alaiseksi). Etulaput tai haulikupin pohjalle laitettavat laput saa tietenkin vaikka maitotölkeistä. Lisäksi eri pahvi- ja huopapaksuuksia pitäisi olla käytössä (näiltä kulmilta ei oikein sopivaa materiaalia löydy, normaali laatikkopahvi ei sovellu ja paksumpia huopiakaan ei ole näkynyt). Itse aloitin latailut vuoden 1995 syksyllä, josta lähtien olen ladannut kaikki metsästyksessä ja haulikkopractical-kisoissa käyttämäni patruunat itse. Olen myös suorittanut lataustutkimusta vuoden 1998 alusta lähtien käyttäen venymämittaria apuna (made by Scientific Fabrique, Steve Faber, P.O. Box 536, Batavia IL 60510 USA; www.mcs.net/~sfaber, email:sfaber@mcs.net, hintaa paketilla noin tonnin verran eli kymmenesosa "Öylerin" hinnasta eikä tartte tietokonetta).

Laskeskelin muutama päivä sitten kappalemääriä ja päädyin seuraaviin lukemiin: kirjoista & kansista löytyy latausmerkinnät 2019 patruunalle, joista 384 kappaletta on painetestattu venymämittarin avulla. Nopeudet löytyy jonkin verran suuremmalle määrälle (en laskenut). Lataamieni kokonaismäärä nousee ainakin 2500 kappaleeseen, kun otetaan huomioon kaikki metsästys- ja practical-patruunat, joita ei ole tullut merkittyä muistiin. Tehdaspatruunoita olen ampunut venymämittausten verrokiksi reilut 100 kpl.

Tehdaspatruunoista mainittakoon sen verran, että Vihtavuoren Ukkometson (joka on eräs markkinoiden äkäisempiä patruunoita muutenkin) ruuti kuivuu kuivassa huoneilmassa erittäin herkästi. Tuoreiden patruunoiden antama mittariarvo venymälle on luokkaa 780, kun taas pari viikkoa huoneessa kuivunut antaa 950 -luokkaa olevan lukeman (V3 = 405 m/s; piippu 30") ja eräs kuukauden huoneilmassa ollut patruuna antoi lukeman 1077 (V3 = 409 m/s; 50 g hauleja!!).

Mainitset, ettei annetuissa resepteissä ole virittelyn varaa. On tosi, että kiväärinpatruunoiden joustavuuteen ei pääse, mutta ruutilatauksen hienoinen vähentäminen on mahdollista (en tiedä yhtään tapausta, jolloin alilatausdetonaatio olisi tapahtunut haulikonpatruunoilla). Haulipanoksen päälle voi aina laittaa etulapun (voi kyllä heikentää kuviota, mutta se jokaisen täytyy itse tutkia; voin vain todeta, että kuvionmuodostus on hyvin asekohtaista, lähes henkimaailman hommia; jopa vehnäjauhomerkistä kiinni (sic!)) tai asettaa haulikupin pohjalle korokepahvin, jolloin saadaan aikaan asianmukainen stuukki. Myös haulikokoa muuttamalla voi hieman pelata, jos käyttötarkoitus antaa siihen mahdollisuuden (erikokoiset haulit vievät hieman eri tilavuuden painomäärän ollessa sama).

Näkemykseni mukaan metsästyskäytössä yli 3 mm:n hauleille riittää lähtönopeudeksi 360 m/s. Lopullisen tuomionsa lataukselle sanelee (tai ainakin pitäisi sanella) kuvio, jonka laadun määrää puolestaan käyttötarkoitus. Jotkin haulikot diggaavat patruunoita, joiden lähtönopeus on 390 m/s, kun taas toisten kuviot menevät kauniisti sanottuna poskelleen, kun lähtönopeus ylittää 375 m/s. Itse olen omissa kokeiluissani keskittynyt luomaan metsästykseen soveltuvaa pitkän matkan patruunaa (pitkä matka = 45-70 m), tavoitteena 100 %:n kuvio 36 metrin matkalta. En vielä ole tavoitteeseeni päässyt, mutta suht koht likelle kuitenkin. Paras lataukseni antaa 93-95 %:n kuvioita 4,3 mm:n hauleilla. 3,5 mm:n hauleilla kuvio on luokkaa 90 %. Kun vielä jostain saisi pyöreitä 3,5 mm:n hauleja! Ainakaan Suomesta en ole kummaltakaan maahantuojalta niitä löytänyt. Soikeita, pahasti soikeita... Kuparoidut haulit olisivat toivelistassa ykkössijalla, mutta lienee turha toivoa...

No jääköön enempi kommentointi tällä kertaa (alkaa tuo ruudun katselu käymään silmiin, en ole vielä tottunut). Jos annat mulle osoitteesi voin postittaa sulle mustavalkokopiot artikkeleistasi "Mestarien mietteitä tarkkuuspiippujen tuotannosta, osa II" ja "suuri tuntematon" (suurin piirtein kaikki Ase & Erät, joissa on juttujasi, löytyvät; lukuunottamatta erikseen tilattavissa ollutta SUULIEKKI-liitettä, joka jäi pöljyyksissäni tilaamatta; olen katunut!) Samalla voisin laittaa (jos kiinnostaa?) kopiot venymämittarin avulla saaduista painekäyristä sekä nopeusarvoista käyttäen Vihtavuoren ruuteja N 320, 340, 350, 3N37. Luoti Lapuan S 374.

Kaliberi .308 Win. Latausarvot minimistä maksimiin. Valitettavasti kivääripuolella on venymämittarin hyödyntäminen jäänyt tiiron osalle, kun haulikkopuoli on vienyt ajan (haulikkoon kun ei liiemmin ole ollut latausohjeita Vihtavuoren ruudeilla ja mikrometristäkään ei ole apua) ja työ on vielä pahasti kesken. Valitettavasti ei kesällä näy kerkiävän ja talvella ei muuten tahdo onnistua (vaikka mies tarkenisi niin laitteet tai niiden patterit meinaavat jäätyä). Käytännössä suurin osa kokeiluista näyttää vuosi toisensa perään ajoittuvan maalis-toukokuun alkupuolen aikoihin, kun pakkaset alkavat hellittää. Kivääri- ja pistoolipuolella nyt onneksi saan patruunaan kuin patruunaan suuntaa antavat ja usein jopa tarkat (ainakin nopeuden osalta) latausarvot Quikload-ballistiikkaohjelmalla.

Vain asekohtaisen hienosäätämisen tarve jää. Lienet kuullut? Ohjelmaan on syötetty mm. kaikki Vihtavuoren ruudit. Jos kaveripiirissäsi ei kellään ole kyseistä ohjelmaa, niin latausarvoja tarvitessasi ota yhteyttä laittamalla postia allaolevaan email-osoitteeseen. Kun tarvittavat tiedot on syötetty ja enteriä painettu kuluu vain sekunti niin käytössä on suuntaa antavat latausarvot! Sabot-patruunoista en kylläkään tiedä...

Lopuksi pari kysymystä: 1) Saako Euroopasta jenkkiruuteja, esim. Alliant ?  2) Mitä on ollut liuotin, jota on käytetty Suomessa kevytlatauspatruunoissa sulattamaan ruutijyvien pintakerros ja sitomaan ruuti hylsyn takaosaan ?

Terveisin KJA

Peten kommentit ja vastaukset: Kiitokset yhteystiedoista erilaisen informaation & välineistön lähteille, lähinnä kiihtyvällä vauhdilla enentyvän visitoorikuntamme puolesta. Itselläni on niukat kokemukset haulikonpatruunan käsinlatauksesta, messinkihylsyihin, liian pieniläpimittaisia, tiiviistä pahvista stanssattuja välitulppia käyttäen. Mustaruutilataukset tulpitin sanomalehtipaperilla: Ne toimivat kyllä moitteettomasti. Joitakin asealan osa-alueita joudun yksinkertaisesti "delegoimaan" kyseisistä aiheista kiinnostuneemmille tutkijoille proosallisista kustannussyistä: Kun ansiotulot olivat vuonna 1996 noin 1000 mk vuodessa, v. 1997 0:00 mk, v. 1998 myös 0:00 mk ja v. 1999 peräti 250 mk per annum, (ja toimeentulotuki, vasta syyskuusta 1999 alkaen 1733 mk/ kk), ei mihinkään kalustohankintoihin ole eikä enää milloinkaan tule varaa.

Koska en metsästä, enkä savikiekkoile, ei haulikon ryynilatinkien kehittelyyn ole motivaatiota - eikä toisaalta ole haulikkoakaan omistusaseena, tai edes laillista oikeutta sellaisen lainaamiseen. Haulikkoa asetyyppinä en mitenkään halveksi, mutta erä- ja urheiluammunta on minulle vierasta, ja niihin tarkoituksiin, joissa eniten haulikkoa arvostan, on esimerkiksi KP/-31 tai MP-40, tai (erityisesti) 9 mm "Pelti-Heikki" M/ -44 vieläkin verrempi.

Luodikonpatruunain lataustietoutta huokoisruudeilla ei ole koskaan liikaa ! Oma testiampujammekin (Markus) on monissa kokeiluissaan käyttänyt luotia S374 (Lapua .308" kokovaippainen kärkiluoti). Minä myös, 1980-luvun alkuvuosien kokeiluissani, jotka jumiutuivat testitulosten julkaisukanavien tukkeutumiseen.

Olet tervetullut kirjoittajaporukkaamme! Aktiivinen kirjoittaja, jolla on "tuliaisina" erikoistietämystä, on luonnollisesti vapaa vuosimaksuista. Haulikonpatruunain jälleenlatauksen kokenut asiantuntija meiltä vielä puuttuukin, ja näyttävätpä luotipatruunainkin lataustutkimustesi välineistöt olevan enemmän "hi-tech", kuin meillä milloinkaan. Useimmat omat .308 Win- kevytlataukseni kehittelin mittaillen nopeuksia "Öylerin Mustalla Laatikolla" (= Chronotach M-12), joka oli meidän leveysasteillamme varsinainen maankaato-ihmevekotin vuonna 1980, jolloin tutkimustoiminta alkoi - tunnetuin seuraamuksin: Jo puoli vuotta myöhemmin tuli ensimmäinen "ajolähtö" ERÄ-lehden freelancer-kirjoittajan tehtävistä.

Vastaukseksi kysymykseesi 1.) voin mainita vain, että Euroopasta saa mm. Alliant's- ruuteja, mutta sitä, mistä maista, ei ole vielä kartoitettu. Hodgdon-ruutienkin Suomeen tuonnin kohtalosta on vallalla epätietoisuus. Peräänkuulutetuinta haulikkoruudeista voisi nykyisen dollarinkurssin (= jenkkiruutien kalleuden) takia olla venäläinen Sokol Poroha - sekin myös rihlattujen aseiden säästölatauksiin. Sokolin merkittäviä ominaisuuksia on sen energian sidonnaisuus mustanruudin kalorimetriseen (ja käytännössäkin saatavaan) energiaan, tasasuhteissa 1 : 3 painon mukaan, ja herkkäsyttyisyys mm. hiutalemaisten jyvien koon ja muodon ansiosta. Venäläiset 7.62 mm Mosin-Nagantin "Ohotnitsje Patronit" ladattiin tällä ruutilajilla ja palloluodilla tai kevyellä (4.7 g) vaippaluodilla aliääninopeuteen.

Vertailu "Sokol versus NORMA R1" voisi olla kovastikin mielenkiintoinen. Ongelma on kummankin ruudin epäsaatavuus Suomessa. Pieniä näyte-eriä voisi tietenkin jostain "ronkua", mutta sellainen tutkimustoiminta, joka ei hyödytä ainakaan suomalaisia kotilataajia, voisi tuntua turhauttavalta.

Kysymykseen 2.) kuuluu vastaus, että savuttomien ruutien eräänlainen yleisliuotin oli asetoni, joka on suositeltavinta. Vaimenninpatruunain ruutipanosten pintakuorrutusta ei harrastettu Suomessa, vaan Neuvosto-Venäjällä muutamissa partisaanien kenttälataamoissa; ei siis tehtaissa sielläkään. Liuotinkemikaalit olivat mitä kulloinkin saatiin hankituksi: Asetonia pidettiin parhaana, mutta käyttökelpoisia olivat etikkaeetteri (etyyliasetaatti) ja Hoffmanin tipat, eli eetteri-alkoholiseos, milloin eetteriä satuttiin saamaan vaikkapa saksalaisten JSP:lle tehdyn kommando-iskun saaliina. Alkoholina käytettiin seoksessa vaikkapa "ootekolonkin" (parfyymintuoksu oli tuntunut joskus väkevänä), tenttua, tai jopa pontikkaa, joka absolutisoitiin vedettömäksi, suodattamalla ponu sammuttamattoman kalkin läpi. (Ei-suositeltava konsti kotoisen keittotaiteen harrastajille ! Kovin vetinen korpi-roju voi aiheuttaa räjähdyksen suodatettaessa, ja absolutisoitu alkoholi polttaa ruokatorven karrelle. Soveltuu VAIN tekniseen käyttöön; ei nautintoaineeksi !).

Muutamat tuttavat ovat kokeilleet ruutipanoksen sidontaa hylsyn peräpäähän asetonilla, mutta onnistuneet yleensä vain kastelemaan ruudin pilalle, jolloin sen palonopeus vaihtelee kuin naisen mieli. Joskus ei ruuti ole syttynyt lainkaan. Nalli ehkä turmeltunut ? Asetoni pitää levittää ruudin päälle sumuttamalla, eikä tiputtamalla. Myöhempien kokeilujen tuloksista ei ole saatu raportteja. Lienevät epäonnistuneet nekin ? Suomessa on Lapuan patruunatehdas joskus ladannut kuparisiin .22 LR:n hylsyihin teurastus- ja naulapistooleissa käytettyjä ajopanoksia, joiden ruutilatingin pinnalle oli puristettu tampilla ohut kerros nitroselluloosa-lakkaa, jonka väri ilmaisi patruunan lataustehon.

Ruutipuriste ei ollut kiinteä kikkare, vaan kuoren alta löytyi tavallista jyväruutia (N 14:ää ?). Vaikka ruutipanos oli oli tiiviiksi puristettu, sitä ei saatu toimimaan nallimassan "alasimena", vaan patruunat olivat reunasytytteisiä. Keskisyttyvyyttä toki kokeiltiin. (Mitäpä me EMME olisi kokeilleet ?!) Ei suostunut "kukkumaan", vaikka nallimassaa oli hylsynpohjan keskiössäkin riittävästi. "Alasin" oli liian pehmeä. Riittävän kova ruutipuriste toki saataisiin aikaan jostain erikoisruudista, vaikkapa Nipoliitista, mutta ideat tuskin kiinnostavat Lapuaa: Kaupallisesti "takuuvarmempiakin" ideoita on hylätty, kuten taatusti alisooninen, kaikissa automaattilataavissa aseissa taatusti toimiva .22 LASS-patruuna 7 vuotta sitten...

Ruutipanoksen "sitomisella" hylsyn peräpäähän on lähinnä historiallisen kuriositeetin arvo käsinlatauksen kannalta katsoen. Tärkeämpää on löytää (tai tarvittaessa vaikka tehdä itse, jo olemassaolevista ajoaineista) ruutilaji, jota tilavassa/pitkässä hylsyssäkin voi hölskyä irrallaan wanhojen keittokirjojen resepteistä tuttu "veitsenkärjellinen", sijoittuneena milloin mitenkin hylsyn ruutitilaan, mutta syttyen silti yhdemukaisesti ja palaen "puhtaasti", eli täydellisesti alhaisissakin paineissa. On moisia ihmeruuteja jo ollut joskus muinoin olemassa, eli "mikään ruudinkeksijä" ei kukaan voi enää olla.

Vaikeutena onkin saada jokin "jo ammoin vanhentuneena ja tarpeettomana hylätty" valmiste uudelleen tuotantoon. Tai voihan "posiition" vaihteluista huolimatta täsmätoiminen säästölatausruuti ollakin olemassa ja tuotannossa, mutta sen valmistaja ei jostain tuntemattomasta syystä halua valmisteensa erityisominaisuuksien tulevan yleiseen tietoon. Äskenmainittu sivistyssana "posiitio" tarkoittaa ruudin sijaintia hylsyssä, joskus aivan luodin takana, toisinaan taas hylsyn peräpäässä, tai vaikkapa pitkin patruunan pituutta. Posiition vaihtelut eivät useinkaan aiheuta mitenkään dramaattisia poikkeavuuksia luotien lähtönopeuksiin.

Joskus nähdään kuitenkin osumien hajonnan eriskummainen enentyminen maalissa, vaikkapa 100 metriin ammuttaessa, kun ruudin posiitio on ollut milloin mikäkin samaan kasaan ammutuissa patruunoissa. Kun posiitio on yhdenmukaistettu, vaikkapa vain nostamalla wanhojen "tussari-ampujien" tyyliin aseen suu ylöspäin ja ehkä läpsäyttämällä aseen perää kämmenellä ennen aseen laskemista rauhallisesti tanaan, saadaan aikaan täysin tyydyttävä käynti. Merkitystä on ilmeisesti sillä, tavoittaako nallin sytytysliekki ruudin miljoonasosasekunnin murto-osan verran ennemmin tai myöhemmin kuin edellistä tai seuraavaa laukausta ammuttaessa.

Ilmiön syntymekanismiin on osuutensa myös aseen laukaisukoneiston rakenteen onnistuneisuudella, mutta hajonnan minimoinnin yksinkertaisimmat ratkaisumallit ovat "ruutitieteellisiä", tai yleensä sisäballistisia, eivätkä niinkään aseteknisiä. Ruutitehtailijoiden lisäksi ovat "temppelin harjalla" hylsyjen valmistajat (= käytännössä yleensä patruunatehtaat). Kaikki yhtä penseitä, ja hitaita ymmärtämään, ettei kehitystä voida estää painostuksella sensuuritoimiin, tai tietoja pihtailemalla, koska kotilataajat pystyvat itsekin tekemään yhtä ja toista, minkä tarvikevalmistajat ovat laiminlyöneet jo kauan.

Esimerkiksi Boxer-nallipesän "sankkireikä" mitoitettiin vuonna 1867 optimaaliseksi mustaruutipatruunan sytytykseen. Vajavaisesti hylsyntäyttävä savuton ruutipanos vaatisi säännöllisesti syttyäkseen mahdollisimman leveän nalliliekin äkillisen leiskahduksen, sytytysliekin seassa mieluusti kipinöitä. "Säkenöivä voima" lähtee yleensä Magnum-nallista, jonka liekkimassa sisältää borosilikaattia tai muuta kipinöivää lisäainetta, mutta tehokkain menetelmä sytytyksen nopeuttamiseksi on nallipesän liekkireiän avartaminen jopa niin, että "sankkireikä" on vain 1.5 mm:n verran nallipesän läpimittaa pienempi. Ison nallin liekkireikä siis halkaisijaltaan jopa 4.0 mm ja pikkunallin sankkireikä 3.0 mm.

Liekkireiän muotoilullakin voidaan leventää sytytysliekkiä, mutta helpoin konsti on reiän näivertäminen takakautta niin avaraksi, että sen reunoihin tehtaassa suoritetun lävistyksen jälkeen jäävä vaihtelevanpituinen purse porautuu kokonaan pois. Sankkireikää muotoileva poraus joudutaan suorittamaan hylsyn suusta sisään työnnetyllä, kärjestään erikoismuotoillulla poranterällä, koska reikä muotoillaan eteenpäin laajenevaksi/ nallipesään päin kapenevaksi kartioksi. Tasa-läpimittainen reikä voidaan näivertää tavallisella (mieluusti tietenkin messinginporausta varten optimoituun kärkikulmaan hiotulla) metalliporan terällä, varoen syöttämästä poraa liian ahneesti, jolloin se helposti "haukkaa", voiden jopa murtua tai irrota porakoneen istukasta.

Sytytysliekin vaikutuksen tehostaminen sankkireikää väljentämällä on monissakin maissa testattu ja toimivaksi todettu ruutipanoksen posiitiovaihteluiden haittojen vähennyskeino. Sen etuisuus ruudin position yhdenmukaistamisen tavallisimpiin konsteihin (= hylsyn tyhjätilan täytteen käyttöön tai ruutipanoksen "kuorrutukseen") verrattuna on, että reiän avarrus joudutaan suorittamaan vain kerran hylsyn elinkaaren aikana, eikä jokaisella jälleenlatauskerralla. Jos hylsyä ei ylirasiteta tarpeettomilla muovauksilla (supistelut --> suunlaajennukset --> niippaukset), ei sadankaan jälleenlatauskerran tavoite ole yli-optimistinen.

Posiitiovaihteluiden haittojen torjuntaan käydään suositeltavimmin kahdella toisiaan täydentävällä menetelmällä, joista toinen on nallipesän "sankin" väljennys (+ Magnum-nallien suosiminen) ja toinen mahdollisimman herkästi syttyvän, nopeasti (puhtaasti) palavan ruudin käyttö säästölatauksissa; erityisesti vaimenninpatruunoissa. Tällöin "lasketellaan Perkeleen kelkassa Belsebuubia vastaan", koska tarkoituksenmukaisimmat ruudithan nimenomaan aiheuttavat posiitio-ongelmia tavallisimpien käyttölatausten pienen tilavuuden takia. Viattomia olemme kuitenkin siihen väistämättömään faktaan, ettei maapallon kaasukehä ole esimerkiksi vetyä, vaan paljonkin sakeampaa typpi-happiseosta (+ pienet pitoisuudet muita kaasuja). Äänennopeus moisessa paksussa sotkussa on 320 - 350 m/s, lämpötiloissa, joissa luoteja ulkosalla ampuillaan, testiammunta-laboratorioissa yleensä 343 m/s ja fysiikankirjoissa 340 m/s - "vakioksi" uskoteltuna.!

Varman päälle pelaten on luodin nopeus viisainta viritellä keskimäärin 300 m/s tasolle, koska lentomelua alkaa muodostua jo ennen äänennopeuden ylittymistä, ja lähtönopeudet tuppaavat vaihtelemaan, etenkin vaippaluoteja "kuiviltaan" ammuttaessa. (Tutkimuksen alaisina ovat luotien erilaiset voitelumenetelmät, ohuesta kuivavoitelusta molybdeenisulfidi-jauheella, aina kasto-voiteluun naudanrasvasulatteessa tai vaseliinissa). Aliääniseen luotinopeuteen pyrittäessä on sääntönä ollut jo sadan vuoden ajan, että mitä tilavampi/pidempi on hylsy, sitä nopeapaloisempaa ruutia tarvitaan latingiksi.

Pikkupatruunoita, kuten 7.62 x 39 mm M-43, voidaan ladata raskaimpien luotien kera jopa kivääriruudilla, mutta esimerkiksi .30-06 vaati kaikkein räyhäkimmän pöly-Bullseyen 9.73- grammaisten vakioluotiensa saatteeksi, eikä aliäänisiä patruunoita saatu enää aikaan kiekkojyväisellä Bullseye-ruudilla, jolla ladattujen suojeluskuntapatruunain lähtönopeus piti viritellä reilusti yliääniselle tasolle 366 m/s - pahimmoilleen juuri ennen toimivien MAXIM-vaimentimien tulemista yleiseen myyntiin. Muuan Ruotsissa asuva visitoorimme on kehitellyt .30-06:een erinomaisen aliäänilatauksen 8-grammaiselle Lapua S374-luodille ruudilla Norma R1, joka on ilmeisesti yleisesti myytävistä ruudeista kaikkein herkimmin syttyvää ja palonopeudeltaan jotain Hodgdon (Original) CLAYS-ruudin luokkaa, ellei häjympääkin.

Jostain selittämättömästä syystä R1 puuttuu kaikista palonopeuksien vertailutaulukoista, joita käsiini on päätynyt, ja yleensäkin siitä on tarjolla sangen niukalti tietoja. Joitain latausreseptejä löytyy jopa .45 ACP:lle "Virallisesta Valistuksesta" Saksasta, mutta pelkästään valuluodeille, mikä tosin ei tarkoita sitä, etteikö vaippaluotejakin voitaisi käyttää suunnilleen samoilla annoksilla... Tiedossani on, mitenkä posiition vaihteluista lähes tai täysin "piittaamaton" ruuti voidaan valmistaa kahdellakin vaihtoehtoisella menetelmällä, joista toinen vaatii "synnytyslaitoksekseen" kalliin pallojyväruutien tuotantolinjan, mutta perinteisempi konsti vain kahvimyllyn...

Olemassaolevista, purkkitavarana myytävistä ruudeistakin voi tosin löytyä vaatimukset täyttäviä valmisteita, jopa Made in Finland. Kokeilut paukkupanosruudilla N 305 ovat olleet lupaavia, joskin vasta alustavia, koska ruutia saa toistaiseksi vain puupää-patruunoita purkamalla. Pölyksi jauhettu N 310 tulee kokeilujen kohteeksi joskus alkaneen vuoden mittaan. Kuten jo mainitsin, on ruutilatingin sitominen hylsyyn liuotinta sumuttamalla ainakin toivottavasti ja ilmeisen todennäköisesti menetelmä, jolla on vain "akateemista merkitystä" eräänä historiallisena kokeiluna, jonka vain harvat länsimaiden ihmiset tunsivat, ja joka oli liian epäkäytännöllinen omaksuttavaksi yleiseen tai ainakaan teolliseen käyttöön.

2301 MM; Pete

Ruutiset 15.01.2000

"Paviljonkipatruunat" 9 x 19 -pistooleihin

Ns. "kissanaivastuspatruunoiden" (eli pelkällä nallilla ammuttava piipun pienkaliiberin halkaisijan kokoinen hauli) latausohjeet kivääreihin ovatkin olleet jo nettilehdessämme, mutta pistooliinkin on mahdollista ladata vastaavanlaisia patruunoita. Ne tosin ladataan piipun isokaliberin halkaisijan kokoisilla hauleilla. Ongelmaksi muodostuu joidenkin kaliberien (yli 9mm/.357) kohdalla haulikokojen puute, sillä suurimmatkin Suomessa myytävät haulit ovat 9,1 mm halkasijaltaan. Kuitenkin näitä "paviljonkipatruunoita" voi ladata yleisimpiin keskisytytteisiin pistoolikalibereihin, kuten:

Kal. Soveltuva hauli/luodin halkaisija

9 x 19 Parabellum/ Luger/ Glisenti/ kp 9,1mm
9 x 21 mm 9.1mm
.38 Auto ja Super Automatic 9.1mm
.38 Special ja .38 S & W (.38/200) 9,1mm
.357 Magnum ja .357 Super Mag./Maximum 9,1mm
9 x 17 Browning/ .380 Auto/ 9mm Kurz 9.1mm
9 mm Makarov/ 9.25 x 18 mm 9.1mm *)
7.65 Browning (7,65 x 17mm/.32 ACP) 7,65mm
7,65 x 21 Parabellum/ .30 Luger 7,65mm
7,62 x 25 Tokarev/ 7.63mm Mauser 7,65mm
.32 S & W Long/ .32 H & R Mag. /.32-20 7.65mm *)
6,35 Browning/ .25 ACP 6,45mm

*) = "Kissanaivastus"-tyyppinen lataus. Hauli on lievästi alimittainen isokaliiberiin, mutta ohjautuu rihlanharjanteissa.

Luodiksi siis tulee karkea hauli, joita voi tilata mm. Aseliike Erkki Lähdeniemeltä (puh.03 - 334 1985). Niiden hinta on 20 mk/kg eli yhden haulin (halk. 9,1 mm, paino 4,5 g) hinnaksi tulee noin 9 penniä. Nalleja saa 13 - 14 pennin kappalehintaan eli patruunan hinnaksi tulee 0,22 - 0,23 mk (joskin luotirasvan hinta tulee lisäksi, mutta se on korkeintaan pari penniä patruunaa kohden, jos käyttää Alox-mehiläisvahaseoksia). Nämä haulit ovat jonkin verran (= 0,1 - 0,2 mm) soikeita, mutta se ei haittaa, jos noudattaa seuraavia latausohjeita:


Latausohjeet:

1) Hylsyn supistus (kuten normaalisti patruunoita ladatessa. Seuraavilla latauskerroilla ei supistusvaihetta yleensä tarvita, koska laukaisupaine ei jaksa laajentaa hylsyä pysyvästi).

2) Hylsyn nallitus (pienellä pistoolinallila, yleensä).

3) Hylsynsuun avarrus (reilusti. Haulin keskikohdan eli "ekvaattorin" tulee olla hylsynsuun alapuolella, hylsyn sisällä).

4) Hauli painetaan käsin hylsyn suulle, niin että sen "ekvaattori" on hylsyn suun reunan alapuolella.

5) Luoti/hauli niipataan hylsyyn kiinni. Suosittelen kartioniippausholkin käyttöä. Lee:n luodistusholkilla kartioniippaus onnistuu, kun poistaa luodituskaran. Niipatessa luoti kalibroituu halkaisijaltaan noin 9,10 mm:ksi (ainakin Lee:n luoditusholkilla niipatessa).

6) Kastovahaus, eli luoti ja mielellään muutama milli hylsynsuuta kastetaan sulaan rasvaan tai vahaan, taikka liuosvahaan Lee Liquid Alox tahi valopetrooliin liuotettuun pötkövahaan. Varsinaisista luotivahoista tulee kuitenkin paha käry sisätiloissa ammuttaessa, ja ovat kalliita. Mehiläisvaha ja juustonkuorivaha ovat sopivia voiteita sellaisinaankin.

Sulatettu naudanrasva kelpaa hyvin, sitä saa ruokakaupoista hintaan noin 12 mk/ 0,5 kg. Sulatus onnistuu joko kattilassa hellella tai (helpommin, ja vähemmällä tiskillä) mikroaaltouunissa kahvikupissa tai vastaavassa astiassa. Vinkiksi: pese sulatusastia, ennenkuin rasva ehtii jäähtyä/ kovettua, kuumalla vedellä ja pesuaineella.


Koeammunta

Kokeilin näitä "paviljonkipatruunoita" kaliberissa 9 x 19. Latailin ne em. ohjeiden tavoin. Luoteina käytin 9,1 mm nimellismittaisia hauleja. Hylsyt olivat Lapualaisia. Nallina käytin Lapuan (eli CCI:n) pientä pistoolinallia (CCI N:o 500) ja luotirasvana oli Kokki-nimellä myytävää naudanrasva, jonka sulatin mikrossa kastovahausta varten. Aseena käytin Tanfoglio-pistooliani (piipunpituus 114 mm). Nopeudet mittasin Chronylla, metri piipunsuulta. Lämpötila oli +21 C mittausten aikana, koska testi suoritettiin sisätiloissa. Nopeudet olivat seuraavat (kolmella laukauksella):

Min: 44,7 m/s. Max: 47,4 m/s. Ka: 45,8 m/s

Eli nopeudet olivat melko pieniä, mutta tarkkuus oli hyvä 5 metristä ampuen. Osumat pysyivät kahden käden otteella ampuen pystystä 3 - 4 cm kasoissa (k-k). Nämä patruunat siis soveltuvat alle 10 metrin matkoille harjotteluun hyvin. Yksikään luoti ei jäänyt piippuun alhaisesta nopeudesta huolimatta. Syynä oli luotien vahaus ja suhteelisen lyhyt piippu, jossa luotien nopeus ei juuri ehdi hidastua. Näiden patruunoiden ääni (vaimentamattomasta !) pistoolista oli hiljaisempi kuin ilmapistoolin räpsähdys, eli ne sopivat ammunnan harjotteluun sisällä, kuhan pitää huolen tuuletuksesta ja kehittelee jonkinlaisen luotiloukun.

Trasselilla löyhästi täytetty pahvilaatikko tai muovikassi on käytännöllinen luodinpyydys: Luodit saa talteen ehjinä. (Köyhä tai pihi ampuja voi pyöristää luodin kahden tasopintaisen esineen välissä rullaten, kunnes rihlanjäljet siliävät, ja käyttää uudelleen lukuisia kertoja). Trasselin korvikkeeksi käy palloiksi puristeltu sanomalehtipaperikin. Sisätiloissa ammuttaessa on tarpeen myöskin "kaasuloukku", johon aseesta tulevat nallin palamiskaasut ja luodeista hankautunut pöly sekä luotirasvan roiskeet pyydystetään. Nallin "savu" sisältää lyijypölyä, ja kehitteillä olleet "EKO-nallit" pöllyttävät ehkä vieläkin epäterveellisempää vesiliukoista bariumsuola-pölyä.

Pistooli ei tietenkään ladannut näillä nopeuksilla (ja luodin painolla), joten patruunat täytyi syöttää suoraan patruunapesään, "papu kerralla". Lippaasta syöttö jousivoimalla voisi vaurioittaa hirvihaulia ja/tai hylsynsuuta.


Tehovertailua; teoriassa ja käytännössä...

Vaikka luotien nopeus oli taljattomalla 30 paunan jousella ammuttavien nuolten nopeuden luokkaan, ja miehenmittaisella puhallusputkella lentoon hönkäisty ½-tuumainen lasikuula lähtee paljonkin sypäkämmin, niiden tehoa ei saa väheksyä. Seuraavasta ilmenee teoreettinen teho verrattuna tavalliseen tarkkuus-ilmakivääriin (luodin lähtönopeus 200 m/s). Liikemäärät (momentum): Ilmakivääri: 0,5g x 200 m/s=100 gm/s. Em. paviljonkipatruuna: 4,5g x 45,8 m/s= 206,1 gm/s.

Siis paviljonkipatruuna (kal.9 x 19) on TEORIASSA teholtaan kaksinkertainen ilmakiväärin verrattuna. KÄYTÄNNÖSSÄ teho on huomattava yhdeksänkertaisesti raskaaman ammuksen takia. Kokeilin läpäisyä nippuun Ilta=Sanomia. Läpäisy oli 5,2 mm. Huom! Ampumetäisyys oli 15 cm ! Luoti kimposi pois lehtinipusta, mutta onneksi käytössäni oli ns. "ratavaimennin" (= käytännössä pahvilaatikko, mitat 10cm x 15cm x 25cm), jonka päädyissä on 6cm x 6cm kokoiset reiät tähtäämistä ja luodin kulkua varten, sekä sisällä kolme pahvista, pakkausteipillä kiinnitettyä haittalevyä hidastamassa palamiskaasuja ja keräämässä luotirasvat.

Haittalevyissä oli tietysti myös 6 x 6 cm reiät, ja työnsin aseen ratavaimentimen takimmaiseen "kammioon" melkein liipaisinkaarta myöten. Kimmokkeet eivät siksi tehneet mitään vahinkoa, vaan kopsahtelivat ratavaimentimen etummaisissa kammioissa. Suojasilmälasien käyttö on tietenkin itsestäänselvyys kaikissa aseellisissa harrastuksissa, patruunoiden lataamisesta alkaen, mukaanlukien myös aseiden purkaminen ja kokoaminen.

Joskus aikoinaan olen kokeillut vastaavanlaiseen lehtinippuun ilmakiväärin läpäisyä. Se läpäisi noin 4-6 mm, parhaiten läpäisivät teräväkärkiset metsästysluodit suuremman painonsa takia. Tuollainen 5 mm läpäisy sanomalehteä riittää jo pienimpien eläinten "tainnuttamiseen", varsinkin haulin suuremman 9 mm:n halkaisijan ja sen painon ansiosta. (Kimmoke-osumakin silmään voisi aiheuttaa verenpurkauman ja ehkä verkkokalvon irtoamisen jostain reunastaan. Suora osuma lähietäisyydeltä on riittävä lävistämään sarveiskalvon ja tuottamaan pysyvän näönmenetyksen. Pysyviä silmävammoja on tuotettu lelupistoolien 6 mm muovikuulillakin useita myös Suomessa. Toim. huom.).


Ruutia ? EI kiitos!!

Paviljonkipatruunoissa voisi käyttää myös pientä annosta nopeapaloista ruutia, joskin ruuditettujen patruunoiden ääni on huomattavasti voimakkaampi kuin pelkällä nallilla ammuttuen patruunoiden. Voimakkaamman äänen lisäksi ruuditettuen patruunoiden ongelmana on ruudin palamattomuus. Kokeilin 2 grainin/ 0,13 gramman annosta Vihtavuoren nopeapaloisinta pistooliruutia, eli N 310:tä. Koeammuin ko. latauksen pystyasennosta kahdenkäden otteella, ilman tukea, 25 metrin matkalta. Hajonta oli 13cm/ 5 laukausta, ja ruudista jäi syttymättä, tai sammui kesken palamisensa, suurin osa.

Rynkyn paukkupatruunoita purettua ruutia (N 305:ttä ?) kokeilin 0,3 cc/ 2,5 grs/ 0,16 g annoksella, joka paloi jo puhtaammin, mutta laukaus alkoi muistuttaa kevytladatun (0,21 g N310 ja 8 g Suomen Luoti) patruunan ääntä. Nykyistä PaPP-ruutia ei tietenkään myydä purkitettuna käsinlataajille, eikä palamisen puhtauden suhteen sitä vastaavaa (tai jopa parempaa ?) NORMA R1:tä ole vielä myytävänä Suomessa. Myöskin nykyisen valikoiman puhtaimmin palavaksi kiiteltyä HODGDON "CLAYS" (original)- ruutia voi olla vaikeaa löytää vähittäismyynnistä.

Markus 05012000


Tietotäydennyksiä Peteltä: Palloluotien käyttö pistoolinpatruunain kellariharjoitus-latingeissa oli "Anno Dazumal" hyvinkin yleistä muunmuassa Saksassa, ja kenties Suomessakin. Wanhahkoissa saksankielisissä kirjoissa, joita meilläkin suvereenin itsenäisyyden vuosina ahnaasti luettiin, oli muunmuassa kuvitettuja ohjeita lyhyen palloluodillisen patruunan sököttämisestä esimerkiksi Parabellum-pistoolin pesään, pidellen asetta peukalon ja keskisormen välissä, etusormen pitäessä polvinivelsulkua auki.

Jos tarkoitukseen olisi käytetty lukon aukipitosalpaa, olisivat kyseinen osa, kuin myös lippaan kiinnityssalpa ja sen kiinnityskolon reunus lippaan sivulla, kuluneet ajan myötä pilalle. Harjoituslaukauksia "paviljonkilatauksilla" ammuttiin vuosittain jopa kymmeniä tuhansia ! Ei siis ihme, että lyijykuulat "manklattiin" pyöreiksi jälleen ja käytettiin ainauudelleen, kunnes ne kuluivat alimittaisiksi jopa "kissanaivastus"-tyyppisiin latauksiin.

Muistikuva havaintopiirroksesta jäi mieleen kai vuonna 1937, ellei aiemminkin, painetusta RICHARD MAHRHOLDTin teoksesta: "WAFFENLEXIKON FÜR JÄGER UND SCHÜTZEN" tai saman tekijän kirjasta: "HANDBUCH FÜR WAFFENFREUNDE", painettu Innsbruckissa Itävallassa v. 1931. ("Waffenlexikonista" on otettu uusiakin painoksia WALTHER LAMPELin kirjoittamin täydennyksin, esimerkiksi 5. painos Münchenissä v. 1963). Teoksissa esitellään muunmuassa erilaisia "latauspihtejä", joilla palloluoti- ja sisäpiippupatruunoita syötettiin aseisiin; pääsääntöisesti itselataaviin pistooleihin. Pelkällä nallilla voitiin ampua entisinäkin aikoina, jos kohta myös herkkäsyttyisiä, nopeasti palavia ruuteja käytettiin pieninä annoksina ulkoratalatinkeihin.

Mustaruuti oli huokeaa.! Oli myös LESMOK-ruuteja ja haulikon BULK POWDEReita - kadehdittava valikoima. Palloluotien sortimentti oli suorastaan häkellyttävä. "Those were THE days, my friends..!" (= "Oi NIITÄ aikoja !"). Aseharrasteiden vastustajiakaan ei ollut enää 1930-luvun viime vuosina: Heille oli varattuna camping-alueita, missä orkesteri soitti "Böömiläistä Oluttynnyri-polkkaa" ja muita schlaagereita tauottomasti. Grilleistä nouseva käry tuotti haittaa naapureille. Valituksen aiheena olivat myös päivittäiset ilotulitukset: Raketteja tosin ei lennellyt, mutta "papatti-matot" olivat kiusallisen äänekkäitä. Tuo "julki-jumalatoin meno ja mailmanlopun meininki" hiljeni, kun Kolmas Valtakunta 60 vuotta sitten oli hankkinut lisää maa-alueita idän suunnalta, minne meluisimmat ja käryisimmät leirintäalueet siirrettiin, tai perustettiin uusia, aiempaa syrjäisemmille seuduille.

Jos sini-mustan huumorin puolelta siirrytään taas ballistiikan alueelle, sammuttaen myös kasettisoitin joikumasta MEYERBEERin ooppera-aariaa: "O, PARADISO" (solisti ENRICO CARUSO), voidaan tehdä tiettäväksi, että pitkänpuoleisten revolverinpatruunain paviljonkilatausten lisäpanoksena on hiljainen pakko käyttää pikku ripaus ruutia, ellei edes Magnum-tehoisen nallin käytöllä pystytä ehkäisemään 9 x 19 mm patruunaa tuplatenkin suuremmasta hylsyn tilavuudesta (tapaus .357 Rem. Maximum/ Super Magnum) ja revolverin rullan sauman vuodon plus pidemmän piipun kitkan yhteisvaikutuksesta johtuvaa lähtönopeuden alenemista.

Suoraseinämäisten hylsyjen tilavuutta on myös mahdollista vähentää hylsyyn tungetulla kumi- tai muoviletkun pätkällä; ulkohalkaisija 9 mm tai vähän päälle, täytekappaleen pituus = hylsyn sisäpituus suusta pohjaan miinus 5 mm. Jesh; ON kokeiltu käytännössä, peräti .458 WiMa-patruunoissa, aliäänisissä vaippaluotilatingeissa, kun luotien voitelu-kikkaa ei oltu vielä keksitty (eli leikeltiin 1980-luvun alkuvuosia). Neuvomani konstin testaajalla lienee muoviletkun pätkillä vuorattuja hylsyjä hallussaan vieläkin. On unohtunut kysyä, montako jälleenlatauskertaa hylsyt ovat kestäneet, ennen tavallisesta pehmeästä PVC-muovista pätkäistyjen holkkien turmeltumista ja niiden uusimistarvetta. Veikkaus: Kymmeniä...

Termodynamiikan kannalta katsoen on epämetallinen täytekappale edullinen, koska se eristää nallin (+ mahdollisen ruuti-lisäpanoksen) palokaasut hylsynseinämistä, jotka voisivat jäähdyttää volyymiltaan sangen vähäistä kaasupilveä, alentaen sen painetta liian nopeasti. Saman vaikutuksen tuottavat liiallinen hylsyn ja piipunreiän tilavuus. Pelkällä nallilla ammuttaessa ei luodin lähtönopeus kiihdy piipussa juuri lainkaan, ja se alkaa alentua piippuvaiheen ensimmäisten senttimetrien jälkeen, koska palokaasuja karkaa myös rullan saumasta ulkoilmaan. Revolverista saataisiinkin suurin lähtönopeus "kissanaivastus"-tyyppisellä latauksella ruuvaamalla sen piippu pois kokonaan ja ampumalla pelkällä rullalla. Tarkkuus olisi tosin huonohko... Tätä on tosiaan kokeiltu USA:ssa, vieläpä tehdasladatulla .38 Special-tarkkuuspatruunalla, jossa oli ripaus ruutiakin ja kokonaan hylsyyn työnnetty 9.6-grammainen wadcutter-luoti; arkiruokaa siis. Osumatarkkuus oli vaatimaton lähietäisyydellekin.

Eräitä kikkas-konsteja voidaan kokeilla pitkähylsyisissä revolverinpatruunoissa, Magnum-nallien käytön ohella, ennen ryhtymistä hylsyjen "vuoraamiseen" tai kahvimyllyn etsimiseen "divarista" (= osto- ja myyntiliikkeestä, missä ne maksavat hopioita) tahi mummonmökin vintiltä, N 300-sarjan ruutien muuttamiseksi tarkoituksenmukaisempaan jyväkokoon syttyvyyttä ja palonopeutta ajatellen, muistoissa L & R BULLSEYE, jolla latailtiin sata vuotta sitten palloluotipatruunoita aikalaisiin kivääreihinkin; .30 cal. KRAG-JÖRGENSENeihin ja .30-30 WINCHESTEReihin ja MARLINeihin, ynnä käsiaseisiin tietysti.

Yksi kikka on patruunan nallipesän liekkireiän avartaminen, vaikkapa 3.0 mm:n läpimittaan. Toimenpide maksimoi nallin palokaasun iskunopeuden kuulaan - jopa niin, että piipun urakaliberiin nähden hieman alimittainen lyijyhauli leviää tiiviisti piipuntäyttäväksi. Äkäisen paine-iskun aikaansaama "työnti" painaa ammuksen alkuvauhdillaan pitkähkönkin piipunreiän läpi. On syytä muistaa AINA, että kun "modernien" BOXER-nallipesien liekkireikien läpimitat optimoitiin vuonna 1868, olivat patruunat ladattuja hylsyn ruutitilan kokonaan täyttävillä annoksilla mustaaruutia, jonka sytyttämiseen riitti pieni kipinäkin.

Toimivathan aiemmat lunttu-, ratas- ja piilukkopyssyt 1 - 1.5 mm sankkireiän läpi lyövän, sankkipannussa poltetun (lähes paineettoman) ruutiliekin nuolaisusta tiiviisti piipun perille juntattuun mustaruutilatinkiin. Kun savuttomat ruudit sittemmin tulivat käyttöön, ei kenenkään päähän pälkähtänyt ajatus nallipesän liekkireiän mitoituksesta monissa suhteissa mustaruudista poikkeavan ruutilajin vaatimuksia vastaavaksi, vaan savuttoman ruudin syttyvyys säädettiin entisenlaisten nallipesärakenteiden asettamia vaatimuksia vastaavaksi: Muhammed ei tullut vuoren luokse, vaan vuoren piti siirtyä Muhammedin luo...

Systeemit pelaavat toki, kun hylsyt täytetään kokonaan - joskus jopa rutistamalla - savuttomilla ruutilatingeilla, mutta vajavaisesti hylsyn täyttävät ruutiannokset saattavat syttyä epätäsmällisesti Boxer-nallipesän sankkireiästä leiskahtavasta kapeasta tulisuihkusta. Koska irto-alasin vaatii huomattavan osuuden nallikuoren sisätilasta, on etenkin 4.5 mm läpimittaisen pikku-nallin sytytysmassan määrä kovin vähäinen, vaikka aine onkin varsin häjyä "pirunpulveria", etenkin Small Pistol Magnum-nalleissa. BERDAN-nallin (yleensä) kahdesta liekkireiästä tuleva lieska on leveämpi ja nallimassaakin mahtuisi enemmän, mutta jälleenlatauksen kannalta katsoen on rakenne tunnetusti vaivalloinen, eikä siksi mitenkään suositeltava.

Hylsyn vuoraaminen ruutitilavuuden vähentämiseksi ei ole aivan takavuosien idea, eikä sidonnainen hylsymuotoon. Jo noin sata vuotta sitten oli USA:ssa vähintäänkin koetuotannossa .30-40 Krag-kaliberisia "Duplex Ball"-suojeluskuntapatruunoita, joiden olakkeellisen hylsyn hartioiden takana oli ennen hylsyn olastusta tehtaassa paikalleen asetettu paperimassasta (rullalle kääritystä liimapaperista) valmistettu "mansetti", tukemassa patruunan taempaa luotia. Etuluoti oli asetettu tavalliseen tapaan hylsynkaulaan. Kaksoisluotipatruunan "maillechort"-vaippaiset 14.3-grammaiset luodit ammuttiin erittäin pienellä panoksella; ehkä pöly-Bullseye:ta, ehkä mustaruutia. Hupaisaa kyllä, näistä patruunoista ei ole mainintoja USA:laisissa lähteissäni, mutta eräässä uudehkossa saksalaisessa teoksessapa on - jopa halkileikkauspiirros.!

Tavoitteena ei ollut potentiaalisen vastustajan tappaminen, tai edes pysyvien vammojen tuottaminen. Lääkärien virkavelvollisuus oli (ja on) ilmoittaa kaikki hoidettavikseen tulleet ampumahaavat viranomaisille, ja muutaman senttimetrin syvyydelle (ehkä poikittain) uponneen sotilaspatruunan luodin osumaa olisi ollut vaikea selittää "se laukesi, kun minä puhdistin sitä"-iltasadulla. Mellakkaan osallistuminen olisi voitu näyttää toteen helposti, eikä osumilta olisi välttynyt monikaan rettelöitsijä.

Poliisin ja suojeluskuntien, sekä suurimpien työnantajien (kaivos- ja rautatieyhtiöiden) turvakaartien ns. "pyssy-hurttien" tulivoima olisi tuplautunut kaksoisluotipatruunain omaksumisen kautta ja niiden makasiinisyötön varmuuden ansiosta. Esimerkiksi GATLING-kk:n poliisimallin tulinopeus oli rivakasti veivaten 1500 - jopa 1800 laukausta minuutissa, eli 3000 - 3600 luotia/ min. Gatlingin toimivuus oli riippumaton patruunan latausvoimakkuudesta, toisin kuin myöhempien rekyylillä tai ruutikaasun jäännöspaineella toimivien kuularuiskujen toiminta. Siksipä olivat "posetiivit" suosittuja esimerkiksi vankiloissa, pahimpien hässäköiden varalla. Laajamittainenkin vankilakapina tai työmarkkinaselkkaus olisi voitu tukahduttaa nopeasti, vähäisillä vastavoimilla, ja tuottamatta montakaan kuolonuhria.

Näin arveltiin, mutta jo ennen kaksiluotisten sk-patruunoiden jakelun aloittamista ounastelivat jotkut taannoiseen Espanjan-USA:n sotaan osallistuneet kirurgit niiden olevan ylitehokkaita mellakanhillintään. Sodassa oli kertynyt kokemuksia pienikaliberisten luotien läpäisykyvystä alhaisillakin iskunopeuksilla, sekä vaippaluotien kimpoilu-taipumuksesta asutuskeskuksissa tai sisätiloissa käytävissä tulitaisteluissa. Uhkana oli luotien harhautuminen osumaan "niin vääriin kuin myös vanhurskaisiin", kaukanakin taistelupaikoilta. Myös omaisuusarvot, etenkin suuret näyteikkunat taajamissa, olivat vaarassa.

Kaksoisluotilatauksen idea oli ollut luotien lähteminen lentoon epä-vakautuneina "kalikoina", ja lyhyt kantama. Koeammunnoissa todettiin vain takaluodin lentävän kalikkana. Etuluoti lensi useita satoja metrejä kärki edellä, iskunopeudeltaan tappavana. Jos patruunan latausta olisi miedonnettu entisestään, olisivat luodit alkaneet juuttua aseiden piipunreikiin. Oli siis pakko "taantua" varustamaan moniluotipatruunat jo .45-70 kaliberin sk-patruunoista tutuilla kovalyijyisillä palloluodeilla, joita olisi voitu asettaa pahvimansetilla varustettuihin hylsyihin neljäkin peräkkäin.

Oli kuitenkin alkuperäisen idean vastaista porata mellakoitsijoihin neljä toisiaan lähellä sijaitsevaa reikää, koska kaksikin riitti "merkkaamiseen". Neljä olisi voinut tappaa, mikä ei ollut tarkoitus. Tehtaassa suoritettava mansetin sijoittaminen hylsyihin ei ollut siis enää tarpeellista, koska tarjolla oli useitakin ruutilajeja, joilla saatiin aikaan kahdelle 3-grammaiselle lyijyherneelle tarkoituksenmukainen lähtönopeus. Tulivoima kärsi kovan kolhun, koska patruunoita ei voitu syöttää edes KRAG-JÖRGENSENien makasiinista, puhumattakaan Gatlingilla ammunnasta. Jo ennen uusien SPRINGFIELD M/03-kiväärien käyttöönottoa oli patruunat tyyppiä "Gartridge, Guards" alettu varustaa vakioluodeilla (vain 1 luoti/ patruuna) ja kevytlatauksella nopeapaloista ruutia.

Arkistokuva: Suomalainen puolipanospatruuna (VPT/Lapua tai Kanavuori). Ladattu paukkupatruunaruudilla N14. V0 noin 430 m/s. 9.6 gramman S-luoti. Esikuva saatu venäläisestä mustahylsyisestä 7,62x53R -patruunasta, jota ammuttiin Glushitelj S-40 -vaimentimella varustetulla kiväärillä. Suomalaisia puolipanospatruunoita ladattiin v.v. 1942-43 runsaat puoli miljoonaa kappaletta. Merkkiväri oli sininen. Hylsynpohjan lisäksi oli hylsynkaula ja sen etupuolinen osa luotia lakattu sinisiksi. (Luodin kärjen siniväri on panssariluodin tunnus). Kotilataaja voi jäljitellä alkuperäislatausta 0.65 gramman / 10 grainin annoksella Vihtavuoren ruutia N310 tai Hodgdonin HP38:aa tahi Clays-ruutia, ja Lapuan luodilla B466 Lockbase; paino 9.7 grammaa. Lataus on sopiva myös .308 Win. ja .30-06 Springfield-patruunoihin.

Patruunoita kalibereissa .30-40 Krag, .30-03 ja .30-06, peräkaneetilla "Guards", löytyy kirjallisuudesta toistakymmentä erilaista, mutta ruutifirmojen "konsulentit" kiistävät tietenkin moisten kammotusten olemassaolon. (Eikä Suomessa "ole milloinkaan ladattu 7.62 mm matalapainepatruunoita, tai puolipanospatruunaa A0230. Mielikuvituksen luomuksia moiset!"). Mansetilla, tällä kertaa "fiiberistä" eli kai rätti-bakelliitista valmistetulla, hylsyn pohjaan saakka ulottuvalla täytekappaleella, olivat varustettuja .2 maailmansodan aikaan USA:n viestijoukkojen käyttämät .30-06 -kaliberiset ajopanokset: "Cartridge, Cal .30, Antenna Erecting".

Niillä singottiin, ilmeisesti pelkän nallin voimalla, kenttäradion antennilanka jonkin korkean puun latvaan ehkäpä lyijypunnuksen perässään kiskomana, jonkinlaisella antenninheittimellä, ellei sitten kiväärillä. Antenninpystytys-patruunaa ei löydy "CARTRIDGES OF THE WORLD"-teoksen 5. painoksen lähes tyhjentävästä luettelosta (15. lukukappale), mutta sen esipuheessa mainitaankin, ettei kaikkien joukko-osastojen käyttämistä erikoispatruunoista ole löytynyt detalji-tietoja. 80-luvun vaihteen kirjeenvaihtokumppanini C.E. HARRIS tunsi keksinnön. Hän elätteli toiveita esimerkiksi polyeteeni-muovista valetuilla manseteilla varustetuista .30 kaliberin/ 7.62 mm:n säästölataushylsyistä, joissa olisi liereä 7.9 mm:n läpimittainen, kaulasta kantaan ulottuva kanava ruutitilana.

Harris kehitteli tuohon aikaan .30 cal. Schützenplinker-puristelyijyluodin kevytlatauspatruunoihin, ideanaan sen omaksuminen harjoitusluodiksi kaikkiin "pullonkaula-hylsyisiin" luodikonpatruunoihin .30 Remingtonista hamaan .300 Weatherby Magnumiin. Monissa tapauksissa olisi kuitenkin tarvittu jo tehtaassa mansetilla varustettu hylsy, ja patruunatehtaiden suhtautuminenhan säästölataus-ideaan on tunnettu jo 1980-luvun alkuvuosista lähtien: "Se on kertakäyttö-kulttuurin vastaista toisinajattelua, taantumuksellisuutta, suoranaista rikollisuutta, tai anarkismia ainakin". Kovalyijyinen Schuetzenplinker-luotikaan ei vastannut vaatimuksia: Sen nimi oli vaikea kirjoittaa, lausua ja muistaa.

Tällainen pikkuseikka voi muodostua kaupallisen menestyksen negaatioksi ! (Suomesta muistettaneen PETER STUYVESANT-savukkeet, joiden nimeä ei opittu lausumaan, eikä lopulta yritettykään, vaan tyydyttiin BOSTONIIN tai "NORTTIIN"). Luotien lyijyseos hankautui myös herkästi piipunseinämiin, koska kotilaturit annostelivat niiden taakse kivääriruutia liekkikilvellä varustettujen valuluotien reseptien mukaan, saaden suojaamattoman eutektisesta antimoni-lyijyseoksesta puristetun luodin perän tyssäytymään ja joskus jopa sulamaan lähtökiihdytyksessä. Luotien kuivavaha-pinnoite oli myös liian ohut estämään lyijyttymistä.

Sen oli kehitellyt luotien valmistaja, firma TAURUS, sittemmin tunnettu nimellä ALBERTS; jo kauan sitten vaineeseen vaipunut erikoisluotien tuottaja. Schuetzenplinker-luotien tuotanto lopahti valmistajan kadottua kuvioista, ennenkuin asianmukaisia kiväärinpatruunain latausreseptejä ehdittiin saada jakeluun. (VihtaVuoren ruuti N 320 antoi erinomaisen tarkkuuden .308 Winchester-kiväärissä, mutta lentopostitse lähetetty pieni näytepussillinen loppui tietenkin alkuunsa). Lopulliset reseptit olisikin kirjoitettu mansetilla varustettuja hylsyjä varten, mutta hylsyjä ei suostunut valmistamaan yksikään suurista patruunafirmoista.

"Ylettömän impulsiivinen" Harris joutui kai erimielisyyksiin silloisen työnantajansa NATIONAL RIFLE ASSOCIATIONin kanssa, koskapa hänen nimensä katosi yllättäen THE AMERICAN RIFLEMAN-lehden "apinalaatikosta" (= toimittajien luettelosta). Arvata voi, että suurilla patruunafirmoilla oli näppinsä pelissä kulissien takana. Kaupalliset intressipiirithän sanelevat Jenkkilässä(kin) sen, kuka saa kirjoittaa suurilevikkisiin lehtiin, ja kuka ei! Mutta palatkaamme muisteloista varsinaiseen aiheeseen. Suorahylsyiset käsiasepatruunat voitaisiin "mansetoida" omatoimisestikin pelkällä nallilla ammuntaa varten. Muoviletkulla vuoraaminen tulikin jo mainituksi.

Revolverin hylsy voi olla letkunpätkällä holkitettunakin liian tilava, pituudestaan johtuen. Eräs kokeilemisen arvoinen konsti on hylsyyn melko tiiviisti sopivan puutapin työntäminen hylsyn täytteeksi, ja sen liimaaminen kiinni huolellisesti pestyn hylsyn seinämiin. Kun liima on kovettunut, porataan nallipesän liekkireikä 3 mm:n läpimittaan, ja jatketaan kairaamista, kunnes poranterä on näivertänyt liekkikanavan puutäytteen läpi, mieluiten keskelliseksi. Puutäytteen pituus on säädettävä sellaiseksi, että hylsyn suusta jää 5 - 6 mm:n pituus tyhjäksi hirvihaulin asetusta ja niippausta varten (ladattaessa 9.1 mm haulilla) tai 4 mm:n pituus (ladattaessa .32 HARRINGTON & RICHARDSON Magnum-patruunoita 7.65 mm haulilla). Täytekappaleen on ulotuttava tiiviisti hylsyn pohjaan saakka - etenkin jos tulee mieliteko kokeilla muutamista ruutijyväsistä koostuvaa lisäpanosta, pyrkimyksenä ulottaa tarkka kantama 25 metriin asti.

Hylsyistä supistetaan ja avarretaan vain tätä suun tyhjää osuutta, jos supistaminen on ylimalkaan tarpeen sen jälkeen, kun hylsyt on "normalisoitu" täyssupistamalla ennen täytekappaleen kiinnitystä. Suun laajentamisen varteenotettava vaihtoehto on haulin napauttaminen sisään jollakin astalolla, jolloin suun reuna leikkaa kuulan "ekvaattorin" ympäriltä ylimääräiset lyijyt pois (kuten panospesän reuna veistää "eestäladattavan" nallilukkorevolverin luodin tiiviisti pesään sopivaksi). Tällöin ei niippauskaan ole tarpeen, koska laukaukset ovat käytännöllisesti katsoen rekyylittömiä, ja niippaamalla vain "peruutetaan" hylsynsuun laajennus. Mitä vähemmän hylsyjä rasitetaan muodonmuutoksilla, sitä useampia käyttökertoja ne kestävät. Tämä on jälleenlataustoiminnan sääntöjen 1. # - ja patruunafirmojen julmimmin vihaama periajatus.

Latauspuristinholkkien nallinpoistokarat eivät tietenkään mahdu 3 mm:n läpimittaiseen liekkikanavaan, joten nallinkuoret on poistettava esimerkiksi teräksisellä sukkapuikolla tai muulla sopivankokoisella rassilla. Pitkäpiippuisilla aseilla ammuttavat lyijykuulat tarvitsevat runsaamman voitelun, joten kokeilemisen arvoinen toimenpide on haulien "flush"-asetus hylsyihin, eli niiden työntäminen kokonaan hylsynsuun sisään - ehkä jopa ylisyvyyteenkin. Tällöin voidaan välttää hylsyn täytekappaleen kehittelyn, valmistuksen ja kiinnityksen tarve, koska hylsytilavuus haulin ja nallin välillä vähenee pituussuuntaisesti. "Flush"-asetetut kuulat voidellaan kuumalla rasvalla, jota lirutetaan vaikkapa teelusikan kärjellä kuulan päälle, kunnes hylsynsuu täyttyy laitaan asti.

Ylisyvään (jopa hylsyn puoliväliin saakka esimerkiksi .357 Magnumin tapauksessa) työnnettyjä hauleja käytettäessä sivellään voiteet hylsyn sisäseinämiin kuulan etupuolelle, käyttäen pensselinä vaikkapa vanupuikkoa. Tällaisella luodinasetuksella on tehty onnistuneita sisäratapatruunoita revolvereihin myöskin tavanomaisia lyijyisiä wadcutter- tai semi-wadcutter -luoteja käyttäen, aloittaen latauskokeilut usein pelkällä nallilla ja annostellen ruutia varovaisin lisäyksin, kunnes ruudin puhdas palaminen puoli- tai jopa 1/3-panoksilla on saavutettu ja latingin osumatarkkuus vastaa lataajan vaatimuksia. Kikka toimii tietenkin vain suorahylsyisiä patruunoita ladattaessa.

Muutamat massasulkuiset itselataavat aseet voidaan saada toimimaan palloluotilatauksilla jopa "puoliautomaattisesti" (syöttö patruunapesään käsin; hylsynpoisto ja virittyminen automaattinen), mutta olen kokenut nuorna miesnä sellaisenkin ihmeen, että omistamani (poikkeuksellisesti peräti LUVALLINEN !) pistooli F.N. Modéle 1900 pelasi kuin enkeli, syöttäen patruunat lippaastakin. Luoteina oli 8 mm/ 3-grammaisia HÄNDLER & NATERMANNin pehmolyijyisiä .31 Percussion Revolver-kaliberisia puristelyijykuulia, sekä itsevalettuja .312-kaliberisia kovalyijykuulia, niidenkin paino 3.0 grammaa, johtuen luotimetallin pienemmästä ominaispainosta.

Kokeilut olivat siinä määrin "sporadisia", etten merkinnyt muistiin edes ruutimäärää. Laji oli kuitenkin VV N 320, joka oli "muodissa" 1980-luvun ensi vuosina, eivätkä lataukset olleet mitään kissanaivastuksia, vaan lähes täysitehoisen tehdaspatruunan meluisuustasolla. Patruunat oli ladattu samaan tapaan kuin Markuksen 9 x 19 mm nallilatingit: Luoti painettu noin 4.5 mm:n syvyyteen suusta laajennettuun hylsyyn (latauspituus siis 20.5 mm) ja niipattu "roll crimpin" tekevällä LYMANin luoditusholkilla. Patruunat olivat kastovahattuja sulatetulla TAMARACK-pötkövahalla, johon hylsyn suupuoli oli upotettu noin 7 mm:n pituudelta, ja ulkoneva osa luodista tietenkin.

Lippaan siivoaminen teetti töitä, koska ensiksi oli opeteltava sen hieman "kinkkinen" purkaminen kenenkään neuvomatta. Vahausmenetelmä muistuu mieleen tuosta kokemuksesta. Piipun lyijyttymistä ei ilmennyt, mutta vahan ja puoliksi palaneiden ruutijyvien seosta löytyi reiästä melkoinen kerrostuma. Lähtönopeuksia en mitannut, mutta etenkin kovalyijyiset kuulat täyttivät "tappokriteerin" vaatimuksen yli 200-%:sesti, läpäisemällä 2 tuuman paksuisen mäntylankun säännöllisesti ja repien irti pitkiä sälöjä suojanpuolelta. Muutamat pehmolyijykuulatkin lävistivät kakkosnelosen, ja puuhun jääneet olivat kahlanneet 35 - 40 mm syvyyteen, laajenneina runsaan 12 mm:n läpimittaan.

Pehmolyijyiset kuulat eivät olleet menettäneet painoaan lainkaan, koska lyijyn sirpaloitumisen aiheuttavat tunnetusti sen seosaineet kiderajamurtumien kautta. 3 grammaa painavan puhdaslyijypalan voi ilmeisesti takoa ainakin 20 cm:n läpimittaiseksi laataksi, ennenkuin reunoilta alkaa lohkeilla irtopaloja. Valuluoteja en saanut talteen tutkittavikseni yhtään. Menivät menojaan läheisen lammen jäälle lumihankeen, upoten kevään tultua pohjaliejuihin. Varsinaista käyttölatausta varten oli jo hankittuna valuluotipihdit LEE 311-93-1R, joten palloluotikokeiluilla oli enintään "akateeminen merkitys" patruunoiden epämiellyttävän tahma-pintaisuuden takia.

Että mikäkö oli F.N. Mod. 1900:n syöttövarmuuden salaisuus ? Se pieni, kapea, piipunperästä taaksepäin ulkoneva patruunan ohjauskisko, jollainen on myös F.N. Mod. 1910:n piipun peräpäässä, kääntämässä reilustikin alipituisen, lippaasta irrottuaan jonkin matkaa vapaasti lentävän patruunan työntymään pesään, eikä ruttautumaan pystysyötöstä luistin iskupohjan ja piipun takapäädyn väliin. Asianmukaisesti suunniteltu ase syöttää lippaastaan tai makasiinistaan tyhjät hylsytkin jousivoimalla tai normaalilla ripeällä latausliikkeellä. (Monikohan moderneista aseista tämän perusvaatimuksen täyttää ? En tiedä, mutta asia on helppo todeta, oltaessa valinnan edessä).

Kastovahattujen patruunoiden tahmaisuus oli puolestaan, jälkikäteen arvioiden, automatiikan toimivuuden selitys: F.N. Mod. 1900-pistoolin luistin massa on jotakuinkin keskinkertainen, ja rekyylijousi on jopa turhan jäykkä, mutta hylsynpoistohäiriöitä ei ilmennyt yhtäkään, vaikka ammuspaino oli kovin köykäinen (n. 2/3 normaalista tehdaspatruunan luodin massasta) ja ruutimäärä niukanlainen. Siitäkin vähästä jäi osa palamatta, kertyen mm. lippaaseen luotivahaan sekaantuneeksi "mämmiksi". Hylsyn kitka patruunapesän seinämiin - joka yleensä jätetään vaille huomiota "lyhyen kaavan" mukaan tehdyissä ballistisissa laskelmissa - väheni murto-osaan tavanomaisesta.

Normaalisti toimii massasulkuisen aseen hylsy lähestulkoon kytkinkappaleena, viivyttämässa kitkallaan luistin/lukon perääntymistä, kun piipunsisäinen ruutikaasun paine on huipussaan, mutta kaasumäntänä, kun siihen vaikuttaa matalampi jäännöspaine. Kun korkean paineen vaihetta ei ole lainkaan ja hylsyn pinnalle, sen kantaan asti, levinnyt luotirasva eliminoi suurimman osan hylsykitkastakin, tehostuu "kaasumäntä-vaikutus" melko kesyilläkin latauksilla, tuottamaan automaattisen lataussyklin. 8 mm palloluodeilla ovat muutamat isopistooliampujat saaneet toimimaan myös .32 SMITH & WESSON Long-kaliberisen itselataavan tarkkuuspistoolin automatiikan täysin luotettavasti, latauksena 0,10 grammaa ruutia N 310. (Vähempikin riittäisi, jos hylsyjen ulkopinta voideltaisiin). Latausta kehutaan jopa tarkaksi...

Tunnettu riekkuma-temppu oli myös kymmenen reiän tekeminen viidellä laukauksella kuviotauluun (pisteitä tavoittelematta, koska hajonta oli "hehtaariroiskaisu"), lataamalla .32 S & W Long-patruunaan puolipanos (0.05 grammaa) ruutia N 310, 8 mm H & N-palloluoti "flushina" ja rasvaa hylsynsuuta myöten, sekä sen päälle toinen moinen palloluoti, flushiksi, ja taas luotivahaa päälle hylsynsuun tasalle asti. Huomattakoon, että tämä lataus kehittää normaalin pesäpaineen, eli ruutimäärää ei saa ylittää, ja onpa tämä hupi-latinki myös KIELLETTY "Kaikellaisella Angaruudella", kai jopa 2 vuoden häkkilä-reissun uhalla, EU:n pipertäjien antaman armottoman ukaasin mukaan, ellei moniluoti-patruunoiden hallussapitoon ole anottu mitä alamaisimmin ns. ERVA-patruunalupaa, jonka kai armollisesti myöntää lääninhallitus, tai Sisäministeriö.

Vajavainen laintuntemukseni johtuu täydellisestä piittaamattomuudesta EU-diktaateista. Älyttömistä kielloista koituu toki hyötyäkin: Erinomainen ennakkotapaus oli Kieltolaki vv. 1919 - 32, ja koska uusi a-aselainsäädäntömme on paljolti ulkomailta meille saneltua tekstiä, opittaneen se ajan myötä ottamaan sitäkin löysemmin rantein, kunhan ensi-järkytys menee ohi.

10012000; Pete


Lisää Ruutisia >>

<< Uusimmat   Ruutiset osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>   Gunwritersin etusivulle    Linkkisivulle   

Gunwritersin uusimmat Ruutiset: http://guns.connect.fi/gow/ruutiset.html