Päivitetty 04.06.2003
Waskenvalaja
Tekstin puhtaaksi kirjoittanut Jukka
Kinnunen kirjasesta: Itämaan Kiitäjien valuseminaari 7-9.elokuuta 1987
(VALUDIPLOMI).
Osallistujaluettelo: Pekka Hakamies, Reijo Kukkanen, Pentti Markkula, Veikko Pätilä,
Reijo Nyman, Kalevi Vänskä, Juhani Härkönen, Jussi Routa, Pentti Kojo, Veikko Lehtoma,
Ari Eronen, Erkki Häyrinen, Jouko Korhonen, Markku Matsson ja Aarno Juntura. Valvovana
mestarina: Waskenvalaja Erkki Liukkonen. Renkeinä Keijo (Holopainen), Jukka, Pauno,
Jussi, Tapani, Olli
Joensuun valuseminaari -87
Jos ajatellaan minkä hyvänsä kappaleen teollista valmistusta, niin se voidaan
tehdä lukemattomilla eri menetelmillä: takoa, puristaa muottiin, hitsata levystä,
sintrata jauheesta, galvanoida ja tietenkin valaa. Menetelmän valintaan vaikuttaa, paitsi
käytettävät resurssit, niin kappaleen muoto ja laatuspesifikaatiot. Jos valimo on
käytettävissä, niin tyypillinen valukappale on monimuotoinen, raskastekoinen ja ennen
kaikkea niitä tehdään valtava määrä. Tämä asettaa valimolle omat haasteensa. Kun
kerran kappale on monimuotoinen (esim: Moottorin sylinterilohko) niin se antaa paineita
valumallin laadulle, joita paineita eivät suuret sarjat suinkaan kevennä.
Euroopan suurissa valimoissa on jollain automaattikaavaus koneella vain parikymmentä eri
mallia, joita jyskytetään kolmessa vuorossa. Mallin vaihto vie nimittäin aikaa, eikä
tuota taloudellisesti mitään sinä aikana. Mainittujen automaattikoneiden tehosta antaa
kuvan Valmet RT:n valimon yksiasemakone, joka suoltaa halkomotin kokoisen muotin alle
minuutin ja vaatii sulaa rautaa yli 100 tonnia päivässä.
Nykyinen kustannustaso on poistanut käsityöläiset valimoista lähes täysin. Tuollaisia
halkomotin kokoisia muotteja tekee lapiolinjalla mies ehkä kolme päivässä. Teknologian
kehitys ja nopeuttaminen on poistanut perinteiset muottimateriaalit, -niinsanotun mustan
hiekan ja ruisjauhohiekat, samoin kuin sulfiittisannat ja vernissapohjaiset keernahiekat.
Nykyään valetaan kaikkialla metalleja ns. jäykkiin muotteihin. Kaavaushiekat ovat
kemiallisesti sitoutuvia ja vaativat siksi sileät ja huipputarkat mallivarusteet, jotka
tänä päivänä alkavat olla terästä ja lasikuitua, pienenkin mallin maksaessa
työläisen vuoden palkan.
Uudet työsuojelumääräykset ovat karsineet voimakkaasti vanhakantaisia
käsityöläisvalimoita, joissa syntyy savua ja pölyä. Ilmastointien ja ajanmukaisten
sosiaalitilojen rakentaminen on koettu taloudellisesti ylivoimaiseksi. Juuri mobilistien
tarvitsemat pikkuvalimot ovat lopettaneet. Vielä viisikymmen luvulla oli metallivalun
tuntevia seppiä pienienkin konepajojen ja telakoiden palkkalistoilla. Hammasrattaita ja
laakeripukkeja valettiin joka verstaan ja veturitallin nurkassa.
Uuden tekniikan myötä - myös uusien muottimateriaalien myötä- on juuri mobilistin
tarvitsema vanhanaikainen käsityötaito surkastunut tämän päivän valimossa. Työvoima
poliittisista syistä on väkeä vähennetty kaikkialla- kaikilla mahdollisilla keinoilla,
joista ns. työttömyyseläke (55 v) on ollut suosittu. Pellolle on pistetty juuri se
kaiken kokenut huippuammattimies ja säästetty työpaikka oppipojalle.
Edelläolevaan viitaten kiteyttäisin: Valimo vaatii kappaleelta, että on suuret sarjat,
hyvät mallivarusteet, mobilisti pyytää usein yhtä kappaletta, ei mallivarusteita,
usein ehkä rikkoontunut osa mallina, ei aina sitäkään. Valimo puhuu tuotannon
kasvusta, tuotannon rationalisoinnista, tuotannon polarisoinnista,
innovaatiohenkisyydestä. Nämä kaksi eturyhmää eivät jatkossa enää mahdu samaan
karsinaan, vaan mobilistin on itse opeteltava valamaan osansa.
Metallivalun historia on kuitenkin lähes viisituhatta vuotta vanha. Suurimman osan aikaa
on kappaleita valmistettu yksitellen. Vasta teollinen vallankumous Englannissa ja
autoteollisuuden synty Amerikassa alkoi kääntää valajien arkipäivää
mielikuvituksettomaan suuntaan -sarjatyöhön. Oppi-isäni tapasi sanoa, että vasta
viisikymmen luvulla valimoon tulivat insinöörit ja prosentit - sitä ennen oli tarkemmat
mitat: seosaineet olivat sopivia.
Mitä sitten vaatii sarjatyö valimossa? : Suuren sarjan, pelkistetyn mallin, sellaisen
kaavausteknologian, jonka voi koneellistaa, käytettävä hiekka on voitava käyttää
lukemattomia kertoja uudelleen. Ajan myötä tässä ollaan kehitytty niin, ettei
nykypäivänä juuri muuta muotille tarvitse tehdä, kuin puhaltaa paineilmalla roskat
siitä pois.
Se valmistuu käsin koskematta alipaineen avulla, kulkee itsekseen rullaratoja, sulkeutuu
automaattisesti. Kone tyhjentää valetun muotin ja lasin takaa voidaan ohjailla kukin
valuerä oikeaan ränniin jatkokäsittelyä varten. Monesti valukappaleet tulevat
ensimmäisen kerran ihmiskäsin kosketeltaviksi valmiiksi hiekkapuhallettuina.
Mobilistilla on yleensä vain osa tai kaksi, joita ei kertakaikkiaan voida mistään
muualta hankkia, vaan ne täytyy valaa. Teollisen valimon proseduuriin ei kuitenkaan sovi
yhden "kikkaran" valaminen. Jäljelle jää itsevalmistus. Olen sitä mieltä,
ettei meidän kuitenkaan ole syytä lähteä valmistelemaan teollisen valimon välineiden
irvikuvia puutteellisissa oloissa, vaan teknologia on valittava meidän resurssiemme
mukaan.
Niinkuin Väinö Linna kirjoitti: Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.Tälläinen teknologia
löytyy neljän tuhannen vuoden takaa: Faaraoiden Egyptistä, josta se kulkeutui muun
kulttuurin myötä Kreetan saaren ja manner Kreikan kautta antiikin Roomaan, Italiaan ja
Keski-Eurooppaan. Puhutaankin Italialaisesta menetelmästä, vahasulatus menetelmästä,
jota tänä päivänä käyttävät hammasteknikot ja taidevalajat.
Teollisessa valimossa on kaavaustekniikka se, että jonkinlaisen laatikon - kehän
sisään asetetun mallikappaleen päälle laitetaan liima-aineita sisältävää hienoa
hiekkaa ja tämä sitten eri menetelmillä hakataan kivikovaksi. Mallikappaleen pitää
olla huippuluokkainen, ettei valmistuva muotti säry irroitusvaiheessa.
Hammasteknikko, valaessaan kromkoboltista siltaa jonkin karkinsyöjän suuhun, valmistaa
vahasta mallikappaleen jäljennöksen, joka sitten sulatetaan muotin sisältä pois.
Muotti jää ehjäksi, oli vahamalli sitten kuinka kiharainen pinnaltaan hyvänsä.
Antiikin ihmiset olivat tässä suhteessa meitä etevämpiä.
Tarina kuullostaa yksinkertaiselta ja onkin sitä. Väitteeni tueksi esitän diasarjan
viiden tuhannen vuoden ajalta. Mukana ei ikävä kyllä ole moottoreiden osia -
keksittiinhän Ottomoottori vasta viime vuosisadalla (oikolukijan huomautus: Dia arjaa ei
saatavilla)
Kipsimuotti:
Kun lähdetään jäljittelemään sitä teknologiaa, jota Faaraoiden Egyptissä
vaskenvalajat käyttivät, näyttelee kipsimuotti tänä päivänä keskeistä osaa. Sen
sisään valetaan nimittäin se vahamalline, joka sitten polttamalla poistetaan
varsinaisen valumuotin sisältä. Paitsi vahaksen teossa, voidaan kipsiin valaa suoraan,
kunhan se on kunnolla kuivattu, tinaa, lyijyä, kirjasinmetallia - erilaiset koristeet,
sineti, plommit tunnuskuvioineen.
Kipsimuotti soveltuu hyvin lakattuna lasikuidun laminointiin - polttoaine tankit,
lokasuojat. Olen vulkanoinut kumileimasimia kipsimuottiin. Mobilisti käyttäisi sitä
roiskeläppien, polttoainetankin polvikumien tms valmistamiseen. Kipsimuottiin puhalletaan
lasitehtaalla maljakoita, miksei sitten lyhdynlaseja? Sopivasti innovaatio henkisyyttä ja
kipsi soveltuu miltei mihin tahansa, kipsijäljennös on hyvä malli tehtäessä pellistä
jotain osaa.
Laila Pullinen (kuvanveistäjä) saavutti uransa alussa mainetta räjäyttämällä
kuparia seinätauluiksi. Itse asiassa hän pakotti kiviruudin avulla plöijätyn
kuparilevyn kipsimuottia vasten. Mistä sitten tämä taivaan lahja - kipsi on peräisin?
Saamani tiedon mukaan Etruskit (korkealle sivistynyt heimo keski - italiassa Rooman
valtakunnan syntyhetkellä) 500 ekr jo tunsivat kipsin ja käyttivät sitä paitsi
talonrakennukseen, niin myös korkealuokkaisten pronssivalosten tekemiseen.
Kipsi on mineraali, jota esiintyy Keski-Euroopan kallioperässä. Sen Lontoonkielinen nimi
- Plaster of Paris - kielii Ranskalaisesta alkuperästä. Meille kipsi tulee pääasiassa
Puolasta valmiina ja Neuvostoliitosta mineraalina kipsilevy- ja sementtiteollisuutta
varten. (Oikolukijan huomautus: Siilinjärven Kemiran jätekasa on kipsiä, miljoonia
kuutiometrejä).
Kipsin idea on siinä, että se luonnontilassa on verraten kova ja kiteinen aine. Kun
siitä polttamalla (alkaa jo 300 celsiusasteen lämmössä) erkanee kidevesi ja se
jauhetaan, sitä voidaan vettä lisäämällä hetken aikaa käsitellä vellimäisenä
(vertaa sementtiin), kunnes se jälleen kovettuu lepotilaansa.
Kuullostaa helpolta, ja onkin sitä oikein tehtynä. Veden ja kipsin sekoitussuhde ei ole
sattumanvarainen. Useimmat tekevät sen virheen, että alkavat vispata kipsijauhoa veteen,
aivan kuin tekisivät puolukkapuuroa. Jollei aineita ole punnittu, työ menee pilalle. On
kuitenkin helppo mittausmenetelmä, jota minä käytän: Kipsi ottaa juuri sen verran
vettä, kuin se suosiolla haluaa.
Siis: Otetaan kesäpuron lämpöistä puhdasta vettä taikinakulhoon sopiva määrä.
Ripotellaan sormien välistä kipsijauhetta veteen niin kauan, että muodostuu pieni
saari, ei sekoiteta. Odotetaan muutama minuutti, että saari on uponnut, kaadetaan kirkas,
liika vesi pois ja sekoitetaan hellyydellä, välttämällä ilmakuplien muodostumista.
Tämä seos on suhteellisen hidas ja antaa työskentelyaikaa kymmenisen minuuttia, jos
halutaan kipsiseos kovemmaksi ja nopeammaksi, se tehdään kuivempana.
Kipsimuotti
Kun lähdetään ottamaan esineestä kipsimuottia, siitä täytyy ensin tutkia jakopinnat,
ts ne rajapinnat, joista muotin osat suosiolla lähtevät irti. Koneen osissa tämä työ
on jo tehty valmiiksi ja saumat ovat yleensä näkyvissä - valmistetaanhan koneen osia
sarjatyönä, toista on taidevalajalla muotokuvan kanssa. Kun sellainen rajapinta on
löytynyt, mistä muotin osa lähtee sovinnolla irti, se erotetaan muovailuvahalla tai
savella ja työ rasvataan seoksella, jossa on ruokaöljyä ja mäntynestesaippuaa molempia
yhtä paljon - löytyy jokaisen astiakaapista. Liika rasva pyyhitään pois ja päälle
valetaan ohut kerros kipsivelliä.
Kun se on kovettunut auttavasti, lisätään lujuutta kipsivelliin kastetulla säkki tai
sideharso kankaalla. Mikäli on kyse suuremmista pinnoista, voi sekaan laittaa
harjateräksiä. Muotinosan kovetuttua muovailuvaha tai savi poistetaan ja jakopinta
oiotaan puukolla, siihen kaivetaan puukolla tai muulla työkalulla kohdistusnastan
"naaraspuolet", työ rasvataan ja uusi kipsivelli sekoitetaan.
Kun vahaa tai parafiinia valetaan kipsimuottiin, on varmistuttava siitä, että
kipsimuotti on riittävän märkä ts. vesi tukkii kipsissä olevat huokoset. Muuten kuuma
vaha tarttuu muotin pintaan kiinni. Riittävän pintatarkkuuden saavuttamiseksi
vedellään muotin pintaan tosi kuuma vahakerros siveltimellä (alle 100 celsiusastetta)
ja varsinainen vahavalu tehdään hyytymistä aloittavalla vahalla (45 celsiusastetta).
Variaatio 1.
Jos kipsimuotin teossa on "päästöongelmia" rikkonaisen mallikappaleen vuoksi
tai puutteellisen mallikappaleen alkuperäisen viimeistelyn, voidaan vastaanpaneva paikka
ottaa pehmeällä muotin osalla: Vaikeaan paikkaan puristetaan tippa rakennusmiesten
käyttämää silikoonimassaa (mielellään kirkasta) ja annetaan sen kuivaa ennen kipsin
levitystä, Tyypillinen paikka on esimerkiksi männän sisäosa.
Variaatio 2.
Jos lähistöllä tai suvussa on hautakiviveistämöitä, heiltä löytyy ns. kivimiehen
massaa, jonka kivenhakkaajat sulattavat hiotun kiven pinnalle, ennen tekstin valmistusta
hiekkapuhalluksella. Kivimiehen massa on käytettävissä moneen kertaan uudelleen.
Variaatio 3.
Erittäin monitahoiset kappaleet voidaan jäljentää liimamuotilla. Menetelmässä
käytetään vanhanaikaista kuumaliimaa, joka lienee valmistettu luu- ja nahka
jätteestä. Sitä löytyy vielä iäkkäiltä puusepiltä ja ympäri maaseutua.
Jäljennettävä kappale tuetaan jonkin astian tai halkeavan kipsimuotin sisään, malli
ja muotti rasvataan koneöljyllä ja liima kaadetaan jäljennettävän kappaleen
ympärille. Jäähtyminen kestää sääoloista riippuen puolisen vuorokautta ulkona,
jonka jälkeen liima voidaan puukolla halkaista ja joustavana materiaalina kuoria
mallikappaleen päältä pois.
Paksuseinäiset kappaleet valetaan kipsimuotin väliin, ohuet, levymäiset kotelon kannet,
joiden sisäpinnalla ei ole merkitystä, voidaan kasvattaa esim siveltimellä
puolikasmuottiin.
variaatio 1.
yksinkertaiset kappaleet voidaan muotoilla suoraan käsipelissä vahasta.
variaatio 2.
sellaiset kappaleet, joista ei ole olemassa Saksaa lähempänä edes mallikappaletta,
voidaan muotoilla vahalevystä käsin (sylinterin kansi).
variaatio 3.
Sangen yksinkertaiset kappaleet. jotka ovat massiivisia (hanan rungot, seisontatuet)
voidaan vuolla styroksista ja tarvittaessa kitata vahalla.
Vahan valukuntoon saattaminen
Jos olemme saaneet aikaan oikeanmuotoisen ja oikeankokoisen vahamallin, siihen täytyy
vielä lisätä kanavat metallin sisäänjuoksutusta varten ja ilman poistumista varten.
Sisäänmenokanavan yläpäässä pitää olla suurempi reikä niinsanottu valusuppilo,
johon valussa metalli kaadetaan.
Valukanavisto, joka laajoissa pinnoissa voi olla hyvinkin monimutkainen noudattaa aina
sitä periaatetta, että kanaviston poikkipinta-ala pienenee alaspäin mentäessä.
Ajatuksen taustalla on ilmiö, jossa kuona metallisulaa keveämpänä kelluu aina metallin
pinnalla ja koska kanavistossa on vastapainetta, valusuppilo ei hori tyhjää ja kuona
jää suppilon pinnalle.
Kaasunpoistokanavisto on myös tärkeä. Ei riitä, että muotista poistuu metallin
tilavuus ilmaa - kuumentuneena monisata-asteiseksi, se vaatii satakertaisen tilavuuden.
Pienikin ilmalukko ja kappale jää vajaaksi. Kaikkiin ulokkeisiin, joihin metalli ei
helposti pääse, kannattaa vahavaiheessa seivästää kaisla, vispilän varpu, mehupilli
tiesmikä, ilmakanavaksi.
Jos kappaleessa on erityisen suuri ainekeskittymä, merkitsee se sitä, että kyseinen
paikka saattaa "imeä itsensä ontoksi" .
Ilmiö johtuu siitä, että lähes kaikki aineet kutistuvat jäähtyessään ja jos tuohon
aine keskittymään ei saada lisää ainetta sen kutistuessa meillä on kappaleessa reikä
- imu.
Virhe voidaan välttää johtamalla kyseiseen paikkaan kuuma metalli viimeisenä tai
järjestämällä paksuun paikkaan syöttökupu - suuri ylimääräinen ainekeskittymä,
joka on sulana vielä silloin, kun varsinainen kappale alkaa "imeä".
Vahan rappaus:
Vielä 1400 luvun Italiassa suurimmat veistokset tehtiin savivellistä hieromalla, mutta
me pärjäämme kipsillä. Kipsi sinänsä ei kestä esim. messingin valulämpötilaa,
vaan sulaa. Alumiini saattaa kestääkkin, mutta minulta puuttuu kokemus tästä. Sen
vuoksi suosittelen kipsiä käytettäväksi vain sideaineena hiekan joukossa.
Euroopan johtavissa taidevalimoissa käytetään valuhiekkana shamottihiekkaa - jauhettua
keramiikkaa ja jauhettua tulitiiltä. En erehtyne paljoa, jos väitän, että ainevalinta
johtuu heidän liituperäisestä luonnostaan. Tuntuu ihmeelliseltä jos Rautpohjan
valimossa valan viisikymmen tonnisen telan luonnon hiekkaan ja suuremmalla
valulämpötilalla kuin nyrkin kokoisen veistoksen taidevalimossa pronssiin.
Niin tai näin. Suosittelen kuitenkin mobilistille käytettäväksi ihan tavallista
Suomalaista mäki hiekkaa, kunhan se on väriltään vaaleaa. Sitä saa olla eri
karkeuksia: alkaen perunajauhosta, ruokasuolan kautta, särjettyihin kahvikuppeihin.
Matemaattisesti ilmaistuna: 0.001mm - 0.01mm - 0.1mm - 0.5mm - 1.0 mm - 1.5mm.
Vahan päällystämisessä sekoitetaan ämpäriin velli, jossa tietenkin veden lisäksi on
1 osa kipsiä, 1 osa hienointa hiekkaa, 2 osaa keskikarkeutta, ja 1 osa karkeaa hiekkaa.
Heti sekoittamisen jälkeen kaadetaan osa vellistä taikinakulhoon ja vedellään
siveltimellä velliä vahan päälle, varoen ilmakuplia. Kun tarvittava kerros on
saavutettu, alkaa vellikin hyytyä ja työtä jatketaan käsin heittelemällä -
"rappaamalla".
Riittävä ainevahvuus muotissa on pienissä koneenosissa 5 senttimetriä. Massauksen
sekaan voi lisätä ohutta rautalankaa, lasikuituhapsuja, katiskaverkkoa..... mitä nyt
sattuu kotona olemaan. Muottia polttaessa nimittäin syntyy tavattomia repiviä voimia,
jotka pilaavat meidän vilpittömän yrityksemme, jollei sidettä ole massan joukossa.
Massasta muotoillaan pallomainen möykky, joka nostetaan uuniin.
Variaatio 1.
Jos vahoja on useita, voidaan pienempiä "uittaa" vellin sisällä, kun isompia
rapataan.
Variaatio 2.
Penslattu vaha voidaan asettaa esim: korkkimatto tiesminkä tötterön sisään ja kaataa
ämpäristä haluttu massavahvuus.
Variaatio 3.
Penslattu vaha voidaan asettaa peltipurkin sisään ja kaataa purkki täyteen
kipsivelliä. Menetelmä ei kuitenkaan sovellu kovin suurien kappaleiden tekoon.
Muotin poltto eli hehkutus:
Rapattu muotti on tietenkin märkä - sekoitettiinhan muottiaines veteen. Tämän lisäksi
kipsi ja sementti sisältävät runsaasti kemiallisesti sitoutunutta vettä, joka alkaa
irrota vähän yli kolmen sadan asteen lämmössä, oli materiaali sitten kuinka kuivaa
tahansa.
Tämä on pidettävä mielessä valettaessa tinaa ja lyijyä kuivattuun kipsimuottiin,
ettei valulämpötila ole liian suuri, muuten "keittää". Vahamalli poistuu
myös sulamalla ja palamalla varsinaisen metallivalumuotin sisältä - siinä tekniikan
nerous.
Kotioloissa kuivatusuunin voi rakentaa peltipöntöstä, joka lämpöeristetään
päältä. Ensin kuitenkin ladotaan maaperään tulitiilistä jonkinlainen arina eli
tunneli, jonne nestekaasu liekki ohjataan . Liekki ei missään tapauksessa saa suoraan
koskettaa muottejamme, ne palavat rikki. Muotit ladotaan suupuoli (siis valusuppilo ja
ilmakanavat) alaspäin vieri viereen arinan päälle. Päällekkäin asettelua pitää
välttää, koska muottimme ovat heikkoja.
Tämän jälkeen tynnyri asetetaan poltettavien muottien päälle, (oikolukijan huomautus:
Tynnyri kääritään yltä päältä ja ympäriltä vuorivilla levyihin jotta voimme
säästää energiakuluissa), sen reunaan leikatusta aukosta suunnataan nestekaasu liekki
uunin sisään, arinan alle. Tunnin kuluttua alkaa höyry nousta uunin savuaukosta.
Lämmön nostaminen on tehtävä varovaisesti, koska muotin alkaessa lämmetä, lämpenee
ja turpoaa vahakin, halkaisten vaivalla valmistamamme muotin. Vasta kun selvä palaneen
vahan tuoksu on havaittavissa , voidaan lämmitystehoa lisätä. Taidevalimoissa
pidetään kiinni periaatteesta, että lämpö saa nousta 50 celsiusastetta/tunti.
Lämpöä nostetaan aina 750 celsiusasteeseen saakka.
Silloin muotit ja koko uunin sisus hehkuu tumman punaisena. Sammutamme polttimon ja
kurkistamme savunpoisto aukosta sisään. Minkäänlaista keltaisena lepattavaa, nokeavaa
liekkiä ei saa näkyä muottien alta. Se kertoo, että muoteissa on vielä palamatonta
vahaa, joka metallia valettaessa pahimmassa tapauksessa heittäisi metallisulan
silmillemme.
Kun uunimme on "kypsä", tukitaan kaikki aukot vuorivillalla ja jätetään
jäähtymään.Jäähdytysvaihe on suurille muoteille vaarallisempi kuin lämmitys.
Kiirehtien saamme aikaan paljon halkeamia, joka kostautuu runsaassa kappaleen
jälkikäsittely työssä.
Metallin valaminen:
Tarvittava materiaali löytyy romukaupasta. Kannattaa kuitenkin valita sellaista
metalliromua, mikä aikoinaan on ollut hiekkaan valettua. Sen näkee karkeasta pinnasta.
Ei siis ole järkevää etsiä sellaista osaa, jonka aikoo valaa. Metallin seosaineet
nimittäin määräytyvät valumenetelmän mukaan, eikä painevalettu moottorisahan osa
välttämättä sovi hiekkamuottiin.
Metalli voidaan sulattaa rauta-astiassa nestekaasu puhalluslampulla, kunhan sulatusastian
ympärillä on jonkinlaista tuulensuojaa. Liekkiä on syytä ohjata enemmän romuun, kuin
sulatusastian pohjaan. Kuivatusuuni avataan, muotit päällystetään tiukasti
kipsivelliin kastetulla säkkikangas palalla, joka estää muotin halkeamisen
metallivalussa. Suuret muotit on tämän lisäksi pakattava johonkin tynnyriin kuivalla
hiekalla halkeamisen estämiseksi.
Kun metalli on sulanut ja alkanut lievästi punoittaa, se on valukelpoista. Tässä
vaiheessa sen pinnalta kuoritaan kuona, hiekka, mahdolliset muut roskat jollain
"kuonakauhalla" pois. Kuonakauha on kuitenkin muistettava lämmittää ennenkuin
se viedään sulan metallin sisään. Vesi nimittäin räjähtää noissa lämpötiloissa
ja heittää metallisulan valajan kasvoille. Sama ilmiö tapahtuu, jos sulan metallin
joukkoon joutuu märkää romua.
Kun metalli on valukelpoista käännetään valettavat muotit oikein päin - niitä on
säilytetty väärinpäin sen vuoksi, ettei muottiin joudu hiekkaa tiesmitä. Ennen
kääntämistä kannattaa kuitenkin kurkistaa muotin valusuppiloon altapäin, ettei aukon
reunassa ole mitään irtoavaa ja pyyhkäistä reuna vaikka peukalolla puhtaaksi.
Metallia valettaessa kannattaa pukeutua järkevästi: saappaat, haalarit, rukkaset ja
suojalasit. (oikolukijan huomautus: haalareitten lahkeet kenkien varsien päälle, ettei
metallisulaa vahingossakaan lorahda kenkään.)
Kun mitä hyvänsä metallia kaadetaan muottiin, on aina sama periaate: valusuppilo
pitää olla koko kaadon ajan täynnä. Niksi on siinä, että kuona on aina metallia
kevyempää, kelluu siis pinnalla, eikä pääse muottiin. Jos valuratti horii tyhjää,
käy korvaamaton vahinko. Alumiini on aika vekkulia "imemään", se jähmettyy
muotin laidoilta ja keskelle jäänyt sula alkaa kutistua.
On tavallista, että sormenpaksuinen valuranka saattaa olla kymmenen sentin matkalta
ontto. Tämän vuoksi kannattaa odottaa kymmenkunta sekuntia ja kaataa lisää, jos
valusuppiloon ilmestyy reikä keskelle.
Kun valut on valettu, kannattaa odottaa rauhassa niiden jäähtymistä. Metallit ovat
monesti kuumahauraita, eikä ihmisnahka tahdo kestää satojen asteiden lämpöä.
Waskenvalaja Erkki Liukkonen.
Linkkejä: http://www.backyardmetalcasting.com/
http://waskenvalaja.innoplaza.net
<< Innoplaza